[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgl_h50xkVdgymF9c07Uhrm-wjmWQKuJxZfiQv470RbE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1648,"Kotipellon kynnykseltä","Nikkinen, Jaakko",1884,1946,"1648-nikkinen-jaakko-kotipellon-kynnykselta","1648__Nikkinen_Jaakko__Kotipellon_kynnykseltä","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1911,null,23054,137697,false,55936,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kotipellon kynnökseltä: Kertomuksia\" by Jaakko Nikkinen is a collection of short stories likely written in the early 20th century. The narrative seems to explore themes of life, identity, and personal reflection, focusing on individuals who are navigating the complexities of their existence while confronting their past and societal roles.   The opening of the work introduces a character who is reminiscing about his past glories and the sense of admiration he previously commanded from others. As he lies in his bed, recovering from a long illness, he grapples with feelings of loss and the fear of fading into obscurity, reflecting on how his life has revolved around the admiration of others, and how his physical ailments have stripped him of that status. The narrative intricately details his emotional turmoil and gradual acceptance of his new reality, balancing memories of joy with an understanding of his mortality and the support of those around him. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Kokoelma sisältää seitsemän kertomusta, joissa liikutaan maaseutuympäristössä ja tarkastellaan ihmismielen sisäisiä liikkeitä. Tarinat kuvaavat muun muassa maineen tavoittelua, elämänvalintoja ja arjen hetkiä perinteisessä suomalaisessa kansankuvauksessa.","Jaakko Nikkisen 'Kotipellon kynnykseltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1648. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOTIPELLON KYNNÖKSELTÄ\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nJOUKO NIKKINEN [Jaakko Nikkinen]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKoterossa.\nEnsi taistelu.\nJekku-Kustaa.\nElämäntarina.\nMuuan päivä.\nMies.\nYstäväni.\n\n\n\n\nKOTEROSSA.\n\n\nI.\n\nHän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät\nkädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla\nniin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä\nhuomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka\nmakasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan\ntai sanomalehdistä lukeneet.\n\n-- Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun\nsekaisen silmäyksen.\n\nHän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon\nsanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena\nkunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului\nsiinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki\non mennyttä!\n\nEletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki -- niinkuin\njo monta kertaa ennenkin -- miten sen ainoana suurempana tarkotuksena\noli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se\noli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa.\nPienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se\noli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä\ntai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen\nsuoraan.\n\nTähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan\nhänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty\nkunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen,\nmutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui\nperille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon\nläpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää\nhurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että\nhuudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty,\nolisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä,\nolisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois\nriistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa,\nsillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan.\nSenvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos\nvähänkin hellittää niin -- kuka tietää -- -- --\n\nTähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä\noli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina\nmuiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin\nolivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen\nsuuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi\nja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli\njotain, jonka eteen kannatti ponnistella, -- toista kuin maan\ntonkiminen!\n\nMiten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät\nosaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille\nei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän\nlantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he\nvoivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa --\nnuo raukat!\n\n-- Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki\nlopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä\npuhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi,\n-- jos siihenkään enää kykenee. -- -- --\n\nIhan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä\nivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista\npitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.\n\n-- Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää\ntarvitse tehdä, en kykene enää.\n\n-- Se tuli ääneen.\n\nJos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle\nyht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon,\nniinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään,\nminkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka\nolisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli\ntaltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon,\nniinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi,\nkun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja\ntämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan\nsitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli\njoka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän\nkäsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka\nyli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan,\nmutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran\nkärsimään luotu -- -- --\n\n-- Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin,\nminulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka\neivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.\n\nSe oli hänen lohtunsa. --\n\nPitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut,\nensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui,\noli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon\nvalossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta\nniitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua\nherättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät\nlepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan\nlehdet värisivät. -- Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli\nhaapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. --\n\nNyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen\nvuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos\nikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän\non niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut,\nkiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään\nmaailmaan -- liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä\nja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät\nkylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee,\nettä se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin\nrepii ja raastaa.\n\n\nII.\n\nHänessä oli tehty vaarallisia leikkauksia ja koko ajan senjälkeen\non hänen pitänyt maata selällään. Nyt aamulla hänen vuodettaan\nkorjatessaan otti hoitaja pois tyynyn hänen polviensa alta ja sanoi,\nettä nyt saa ruveta makaamaan kylellään ja saa jo istuakin sängyssä.\nHuomenna saa nousta kävelemään ja ylihuomenna saa lähteä kotiin, jos\njaksaa.\n\n-- Jaahas, -- hän vain siihen sanoi, niinkuin asia olisi jo ennen\npäätetty ja nyt vain pantiin sinetti alle.\n\nHäntä ei suurestikaan ilahuttanut kotiinmeno entisiä tuttuja\ntapaamaan. Voivat vaikka nauraa.\n\nHurraata eivät ainakaan huuda, eivätkä liehuta liinoja, kun hän\nperille pääsee. Vertaisenaan vain pitävät tunkionkuukkijatkin -- ja\nniinhän -- -- Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.\n\nKun hoitaja oli saanut kaikki siistityksi, keräsi hän likaantuneet\nvaatteet kainaloonsa ja poistui huoneesta. Silloin päätti hän koettaa\nmaata kylellään.\n\n-- Mitä tämä on? -- Eikö hän makaa vuoteella? -- Hän koetteli\nkäsillä. -- Rehellisesti hän makaa vuoteella. -- Mutta kun on\nniinkuin makaisi jollakin kapealla lankulla hyvin korkealla ja\naina olisi putoamaisillaan. Kaikki vuoteet, sairaitten pienet\nkaksilautaiset pöytätelineet, kaappi, tuolit, pesuteline,\nvuodevarjostin ja kaikki pyörivät tulista kyytiä yhdessä\nsekamelskassa sinisen sumun seassa. Ei näy ainoatakaan selvää\npiirrettä. -- Kuitenkin ponnistelee hän uljaasti pysyäkseen\nkylellään, mutta mikään ei auta. Hetken kuluttua täytyy kääntyä\nselälleen. Vähän ajan päästä on kaikki jälleen selvää.\n\n-- Voi pojat, mutta te menitte hurjaa kyytiä. Tokko olette edes\neheitä kaikki? kysyi hän toisilta sairailta, vallattomuutta\ntavottelevalla äänellä. Vuoteilta kuului hyväntahtoisia osanoton\nnaurahduksia ja osaaottavia silmäyksiä kohdistui häneen. Ja hän\njoutui omituisen nöyryyden tunteen valtaan.\n\nVähän ajan kuluttua hän yritti uudestaan ja päivällisaikaan hän jo\nvoi jokseenkin turvallisesti maata kylellään ja katsoa lattialle,\njoka ei nyt pyörinyt. Illalla hän jo uskalsi istuakin tyynyjen\nvarassa sängyssä, eikä lattia sittenkään pyörinyt.\n\n-- Huomenna sitä sitten pasteeraillaan ja käydään naapurissakin ja\nvaikka kahvilla kyökissä.\n\nHän veti peiton päälleen ja tuokion kuluttua nukkui kuin päivämies.\n\n\nIII.\n\nSeuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi\nhoitaja hänelle housut -- kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja\nylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki\nhousut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen\nluo ja pesi hänen kasvonsa.\n\n-- Lähdeppäs nyt kävelemään! -- sanoi muuan sairaista nousten itse\nkävelemään.\n\n-- E-hen-en minä uskalla. -- Äänessä värisi toivo ja pelko.\n\n-- Minä autan.\n\nToinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen\nvuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily\nparrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain\nkulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun\nne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle.\nVarjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi\njoka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli\ntottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin\nuhkasi jäädä paikalleen.\n\n-- Voi kuitenkin -- voi sentään, -- huudahti hän tuontuostakin,\nitsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä\nihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja\nmetsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. --\n\nAamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä\nhän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien\nvarjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon\nhänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää\nvesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi\nuskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat\nyhdessä tyhjentää tynnyriä. -- Tuolla karkasi koira häntä sojona,\nihan kuin jänistä ajaisi. -- Keittiön seinän vierellä leikki\nkaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, -- liikuttavia katsella.\n-- Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin\nhuoneitten taakse. -- Hoitaja meni keittiöön. -- Kas tuossa tuuli vie\nkoivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee\nperässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! -- Hän käänsi päätään.\n\n-- Tulkaa katsomaan! -- tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka\nhauskaa täällä on!\n\nKuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät\njälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin\naikoi.\n\nVaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua\nleveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.\n\n-- Ei, mutta -- kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista\ntuollaisista.\n\nSe oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet\nkasvot kokonaisuudessaan -- lyhyt ruskea partakin -- sanoivat ei\nmilloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän\nvuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.\n\nHän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat\njakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja\nympärilleen silmäillen nousi istumaan.\n\n-- Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.\n\nPian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse\ntuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut,\npitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.\n\n-- Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni\npitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.\n\n-- Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti\nympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen\nvarovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen\npainautui hän istumaan tuolille.\n\nKäytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä\naskeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka -- höyryävää soppaa\nja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden\nikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä\nmakasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei\nsaanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti\npisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten\noli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli.\nMutta -- --\n\n-- No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, -- ja veitsi alkoi\nhiljalleen kalista lautaseen.\n\n-- Sitten mennään kahville kyökkiin -- sanoi siihen toisista\nsairaista se, joka aamulla häntä talutteli.\n\n-- Mennään vain. -- Mutta onkos nyt mikään -- kahveli vei juuri\nlihapalaa suuhun -- kahvin aika? -- Suu oli ruokaa täynnä. -- Mennään\nvasta myöhemmin!\n\nSyötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki\npäällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta\nei siinäkään kauvaa huvittanut.\n\n-- Minä lähden kylälle.\n\nSalaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella\nvaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen\npitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti\ntoisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti\nvaloisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin\npuolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari\nkaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin\nvanha tuttava vieraiden joukossa. -- Jahas, jahas, -- hän päätteli ja\nkääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki\nselvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia\novia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä\nkirjoja.\n\n-- Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, -- ajatteli hän ja läksi\ntassuttelemaan ikkunaa kohti. -- Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi\nkäytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean\njalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei\njaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua.\nSeinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten\nveti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän\nlepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä\noli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa\nlohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?\n\n-- Sitä ei hän tietänyt.\n\nLevättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli\nsaamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului\nhoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:\n\n-- Onko se Holma?\n\n-- On, -- vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle.\nHän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.\n\nNyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja\nhuohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja\nrupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen\nverrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen\ntakana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja\npeltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää,\njota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä\nsairaalaan johtavan tien vierillä.\n\nVähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen\nvetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten\nmies sille huutaa, -- ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa\nnahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen.\n-- Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan\nhuonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja\nmiettii. -- Ihan varmasti se miettii. -- Mutta mitähän se miettii? --\nTodellakin -- mitähän se miettii? -- Kenties se miettii, minkävuoksi\npitää kyntää? -- Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan\nja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? --\nTavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.\n\nSamassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet\nkyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. -- Kädet valahtivat\nsivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen\noveen.\n\n-- Minkä vuoksi pitää kyntää?\n\nKysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.\n\n-- Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.\n\nSe selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!\n\n-- Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa\nei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta\nreikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä,\nsilloin täytyy lakata elämästäkin. --\n\nLääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.\n\n-- Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon\nmuitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.\n\nAralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen\nolisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.\n\n-- Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se\ntuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle\nkaikki muu rakentuu. --\n\nSe lankesi selvänä ja varmana, -- sitä ei voinut kiertää eikä\nhimmentää. -- Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa\nennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut.\nMistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? -- Totta kyllä, että hän oli\naina -- pilkatessaankin -- sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa\noikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen,\nmihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän\noli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja\nhätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä\ntuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän\nviskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.\n\n-- Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö\nse tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut\nkyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, -- tunnustaa,\netten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun -- --\n\nKäsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan\netupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin\nettä ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis\njäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten\nhammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli\nkuoleman-jäykkää vähän aikaa.\n\n-- Sinä olet kurja raukka! --\n\nSe pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi\nkuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet\nalkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen,\njoka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.\n\nKatse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa\nhuojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon\nsekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien,\nulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi\nkatse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita\nlehtiä, ja katse pysähtyi niihin.\n\n-- Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja\nkaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat\nrumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää\nihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan\nihaile.\n\nLiikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita\n-- kärsimystovereita, -- kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.\n\nVieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja\nikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää\npelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä\nylös, näkymättömiin.\n\n-- Noin meitä vain heitellään -- -- --\n\nKurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse\nlöytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi\naikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi\nhiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata\nmielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun,\nja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen\nriehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.\n\nVaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi\nmennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä\nhuimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi\npidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla\nlaskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla\nkatsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.\n\nHoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.\n\n-- Eikös Holma jo ala olla väsynyt? -- Hoitaja hymyili niinkuin äiti\nlapselleen.\n\n-- Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.\n\nHoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa\nveti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki\nhän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin\nkautta huoneen.\n\n-- Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.\n\nVaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä\nsiihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat\nmielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä\ntukea.\n\nJo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä\nvuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän\nhiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja\ntuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille --\npeukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän\nhousunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja\npujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen.\nKädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella\nkädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.\n\n-- Lihan se vei -- mutta jäipä luut --\n\n-- Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut\nolisi vienyt, niin ... Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla\nveitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.\n\n-- Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, -- välähti\nmieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan\nloppusanat:\n\n-- Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä,\nte myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te,\nsamalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte\nhengen sairaudesta.\n\n\nIV.\n\nEnnen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan\nmetsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen\nsairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle,\njolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti\nhengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen.\nVähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen\nhohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja\nhoukutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui\nrukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.\n\n-- Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet -- ja sitten...! -- se kuiskasi.\n\nEikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko\nilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi\nseuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään\nväännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka\nnykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät\npainuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen.\nHengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden\nvälistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan\nkorahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri\näsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. -- Säde\nsiveli hänen poskeaan.\n\n-- Älä sure! Sinä paranet -- ja voihan ihminen elää, vaikka ei\nolekaan kuin yksi jalka! --\n\nSeuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju,\nherpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta\npientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin\nitki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen\nvuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta\nkättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.\n\n-- Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!\n\nMuuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen\nääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois\nvuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.\n\n-- Sinä luulet saavasi ihmisen -- mutta siinä erehdyt! Et saa muuta\nkuin liha- ja luukokoelman -- mestarin työtä kyllä sekin -- mutta\nsittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat,\nmutta ihmistä et saa.\n\nSäde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.\n\nSäde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan.\nMutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä\npaikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen\ntäytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä\nja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin\nkiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.\n\nSäteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti\nkuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon.\nHetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys\nalkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin\ntuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä\nuskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä\nsilmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.\n\nSe on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat\ntuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt\nnatisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää\nkääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä\nitkee.\n\nHolma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova\nilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin\nsuloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun\nhuuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin\neläköötä ja liehutettiin liinoja -- ja kuitenkaan ei ollut niinkuin\nsilloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa --\ntäydellisempää silloiseen verrattuna -- aivan kuin sirosti tehty\npesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki\non niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole\nkoskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti\nsiltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin --\n\n-- Mitäs se --?\n\nSilmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli\nhenkeä pidättäen. Samoin toisetkin -- ei hiiskausta kuulunut\nhuoneessa.\n\nKäytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten\novien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää.\nAlussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se\nhuokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi\nkohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet\ntäyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden\ntuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin\nkotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. -- Kuka se\nlaulaa?\n\nJokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti\nkuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan,\nmutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti\nputoavat peitolle -- kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys.\nKatseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan\ntulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja\nvilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.\n\n-- Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi -- nuorukainen sanoi,\nheikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin \"meidän\nhoitajamme\". -- Kukaan ei sano siihen mitään -- ei äännähdystäkään\nkuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu\nhänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta,\nilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että\nhänkin ymmärtää heitä.\n\nLaulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä\nsilmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin -- mutta mitä? Oli kuin\nolisi ennenkin kuullut samanlaista -- mutta missä, milloin? -- Käsi\npainautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.\n\n-- Aa --!\n\nKäsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.\n\n-- Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa,\nylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole\nkuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja\nkatsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu -- hän kun tapaa aina\ntiuskaista hänen \"yninästään\". -- Niin, Mari -- Mari -- Marihan se\non, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun\nhän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin -- mutta kun hän\nehtii sanoa: \"Taas meni kaikki hyvin\", näyttää Mari pettyneeltä,\njopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän\nei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain\nmuuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari\nsaa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan\nolluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. -- Niin -- Mari --\nMari-raukka. Nyt minä _pyytäisin_ sinua laulamaan minulle, nyt minä\nymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. -- --\n\nHänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi -- kaikki käy\nharmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö\nillallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa -- hän on vain\nyhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu\nsilmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki\nkatsovat häneen säälivän nuhtelevasti -- katsovat vuoroin hellästi\nMaria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella\nhäntä. Ne alkavat kuiskia:\n\n-- Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita\nylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja\nvaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.\n\nYhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille\nkutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen\nkyynel vain kirposi silmäkulmaan.\n\nYhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka\naamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan\npuhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille.\nKatse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen\ntaas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat\nrintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain\nulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli,\nkasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli\nkorahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja\nheikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu\nlevottomia liikahduksia.\n\nKäytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä\nkuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja\noven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa\nkuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat\ntakaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja\nsiivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä\ntavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää\novenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen\npehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu,\nmitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa\nkaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta.\nJälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain\nsairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.\n\nVielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita -- pehmeitä, hiljaa\nnarskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa.\nSilloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua\njälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla\nlähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään\nsairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo.\nNuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.\n\n-- Saatte lääkettä, että voitte nukkua, -- kuiskaa hoitajatar,\nhankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen\nmorfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen,\nsamoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.\n\n-- Nyt voitte nukkua, -- hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee\ntoisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee\nsuloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.\n\nHiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu\novenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen\nhengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas\nrauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.\n\n\nV.\n\nHolma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat\nvaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.\n\nHän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä,\nselässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka\npainoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin,\nmutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua,\njoka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä.\nLintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain\nympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui\nkaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi\njo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella\non valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on\nlaajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos,\nlintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, -- ja lintua hän ei olisi\nmillään ehdolla laskenut menemään.\n\nMetsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin\nharhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä,\neivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät.\nJa uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet\ntoisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä\nloisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella.\nEpäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin\nsatuttiin.\n\nHän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain\nympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat\nherpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään,\ntahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu\nmeni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei\nnäkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää,\nja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät\njalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti\nkädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat\nilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä\nja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän\nhuomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi\nsäteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä\npitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle\nhän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka\nja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä\nvaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena\njoudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa\nja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä\nkulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui -- kotiin.\n\nSiellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin -- löysi heidät aivankuin\nuusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja\nJukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui\nkilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa\nvallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä,\nnauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui\nuuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja\nhän -- heräsi.\n\nSilmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut\nmissä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen.\nHän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen\neilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen\npöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat\nvielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama\nvaikutelma piti häntä valveilla.\n\nHänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin\nettä niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan,\nLyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti\nlähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on\nmahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy\nvielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin!\n--\n\nKaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä,\nsähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet.\nKuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen.\nVuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia,\nepäselviä sanoja -- vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut\nolevan hereillä.\n\nSalaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili\nnukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle\njääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää\nyölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä.\nPimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi\nkateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä\nhalutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan,\nhämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.\n\nKäytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi\nloksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin\npoikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui\nhiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan\nkuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä\nyhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät.\nAsettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon,\nkoetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi\nhäneen.\n\nHetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi\nmuistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon\nlyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään\nkaipaavaan isään -- vielä poistuessaankin vilkaisi.\n\n-- Nouskaa, pojat, syömään, -- käski se sairas, joka aamulla oli\nHolmaa talutellut.\n\n-- Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, -- vastasi\nsiihen Holma.\n\nJa todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen,\njolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille\nillalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä\nlakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi\nmiettien korppua kädessään.\n\n-- Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu -- ja sen vehnän, josta\ntämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se\nkasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika\nsen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn\nlaittanut -- tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen\nnauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja\nmaahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan --\nkun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan\npöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty,\nkenelle on naurettu -- --\n\nMiten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää,\nmutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty\n-- sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa --\nniinkuin minäkin. -- Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien\nkeskellä, nauravat ja ilakoivat -- ja syövät -- sormin osottavat\nja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee\nhalkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten\nseassa -- muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa --\nja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin\nranskanleivän -- -- Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes\nhousuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi -- --\n\nHän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.\n\nKäytävältä alkoi kuulua askeleita -- muitakin kuin hoitajan. Kuuluu\npuiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä\nolevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät\novea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.\n\n-- Hyvää huomenta, -- kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli\ntäynnä sahatuita puita menee uunin luo.\n\n-- Huomenta, huomenta, -- vastataan vuoteilta.\n\nHolma kääntyi kylelleen.\n\n-- Minkälainen ilma nyt on?\n\n-- Nyt on hyvin kaunis ilma. -- Siivooja pisteli puita uuniin.\n\n-- Ei vieläkään ole tullut talvi?\n\n-- Ei ole -- eikä vielä hetkeen tulekaan.\n\n-- Minä pääsen tänään kotiin.\n\n-- Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa --\nkun niin kauvan on pitänyt olla täällä.\n\n-- Kyllä se hauskaa on -- on se.\n\nSiivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin\nhuoneisiin.\n\nMuutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua,\nalkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin\npäälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi,\ntohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut\nkotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui,\ntohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan\ntavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari\ntoimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa\npuuhevosensa kanssa. --\n\n-- Hohhoi! -- kun minä olen nukkunut -- sanoi heikkosydäminen isä\nhyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo\nmies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain\nmutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:\n\n-- Mutta -- sinähän alat parantua!\n\n-- Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä\nnousen kävelemään. -- Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.\n\n-- No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan\npäivää mene, kun saat kotiin lähteä.\n\n-- Niin, niin -- kyllä se olisi hauskaa -- hauskaa -- olisi se -- --\n\nKaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska\npakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se\nhänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.\n\nLiike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä\npäivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He\npitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta,\nkun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat\npeittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.\n\nHänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä\npyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi\nhoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse\nkasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään\nperhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen\nvuoteensa edestä ja nosti sen pois.\n\n-- No -- mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?\n\n-- Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden\nkävelemään.\n\n-- Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt\nuudestaan.\n\nHoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi\nhänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin\nlapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja\nkätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen\ntyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:\n\n-- Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. -- Hyväntahtoinen\nnaurunhymähdys leijaili kautta huoneen.\n\nHolma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin\nulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko\npaistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään\npeltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden\nseinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan,\nkun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää\nraskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen\nhetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja\nhakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja\nkatkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen\nja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme\nikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli\nhengitys jo loppumaisillaan -- muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli\nkuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa,\neikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään\nylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.\n\nKaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois.\nHolma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä\nhakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla.\nKului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen,\nhuulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää\nvälinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän\nkoettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.\n\n-- Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta\nkantavatko he sitten ihmistä -- --? Ehkä kantavatkin vain kiveä --?\nEikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa,\nluuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä -- mätänevät --?\nVoiko ihminen koskaan mädäntyä --?\n\nPyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin\nhuoneeseen.\n\n-- Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää\ntoista kertaa tänne tulla -- sanoi hänelle heti joku huoneessa\nolevista.\n\n-- Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan -- ei ainakaan tällaiseen\nsairaalaan -- mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla\nmontakin kertaa. Hän pääsi pois. -- Hän sanoikin kerran, kun meitä\nsamana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme\npoiskin samana päivänä -- ja nyt me pääsemme pois samana päivänä\n-- -- Holman ääni värisi hiukan.\n\nPuhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa\npukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.\n\nLiikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta -- takkia,\nhousuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia\npatiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi\npukeutuminen -- kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja\nmuutenkin oli niin somaa -- kun ei kolmeen kuukauteen ollut\nnähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään\nhymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi\ntakaisin, -- ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan\nsänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli\nhuoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä\nnähdä häntä omassa puvussaan.\n\nKerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun,\nkellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut\nenää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen\neteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla,\nkäveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja\naina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa\neikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon\nviisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä\nvihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi\nhän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen\non heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. -- Hän\nkatsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. -- Mutta\njos myöhästyisi junasta -- Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei\njo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. -- Hän ei voinut --\ntoisille puhellessaankin -- olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä\narveli hevosen tulevan -- ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä\nnousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.\n\n-- Ky-ky-kyyllä minä heti.\n\nHäntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen\nsaada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista\nparantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille.\nKäytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat\niloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin\nterveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan\nparantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli\nhyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja\nhyvistä ystävistä erotessa.\n\nSydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä\npihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun\nlopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun\nkuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen,\njoka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa\nja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän\neli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina\nsai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja\nkovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko\nmaailma -- tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt -- --\n\nSamassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista\nhuiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos\nkatselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta\nvalkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat\nharjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin\nkoivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan\npäässä oli lyhty, ulos maantielle.\n\n-- No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. -- Mutta kuinkas\nuneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta\nlinnusta? -- Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt\nsuuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä\nolen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni\npidellyt. Kuinka ihmeellistä! -- Mutta eikö suurimmalla osalla\nihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka\nei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella\nomansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri\ntippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista\nlintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme!\nMeidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua\nhallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun\nluulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme\noikean itsemme ja onnemme. -- On se kummallista. -- Niinkuin minäkin.\nUskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna -- parempi\nkuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin\nmuihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä\nonnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka\nkauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja,\neivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin\nhe itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat\nniinkuin lehdet puussa -- he eivät voi liikkua kuin rajotetulla\nalalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän\nmaailmansa on ahdas ja rajoitettu -- he ovat niinkuin madot reikiin\nsyödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin\nolevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja\nihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä -- silloin on hän vapaa ja\nonnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen\nlehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden,\n-- kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka\naina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen\nmaailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta\nkukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. --\n\nHänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. --\nKyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei\npuhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi\nhäntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät\npuhuneet kumpikaan mitään.\n\nMaantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä.\nHolmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi\nkourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja\nsanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja\nnauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi\nhenkivartija! -- Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin\nkauniilta kuin se tuntuikin.\n\nAsemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta\nnykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.\n\n-- Ei, ei -- ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä\nmustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa -- sitä se on. --\nMaa -- Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja\npilkattu -- niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää -- ja kuitenkin se\nmeidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on\nniinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt,\neikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä\nsulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat -- se ei pilkkaa. Vaikka kuinka\nsitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.\n\nMiettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.\n\n-- Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut\ntämän ymmärtämään --.\n\nRautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.\n\n-- Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla -- ja ilman mustaa lintua. Ei\nMarinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin\ntulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka\nminut sinuun johdatti.\n\nHuomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti\nomalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin\nsointuivat yhteen.\n\n\n\n\nENSI TAISTELU.\n\n\nJukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita\nja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa:\nlintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella\nlaskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi\npitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.\n\nJukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä,\neikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän\nviihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään\nkotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten\nkivien sekaan. -- Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja\npunakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.\n\nMonta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla\nilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän\nMattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun\nsaappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta\nkauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri\nvesiämpäriä tupaan.\n\n-- Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä\nnäkyi ullakonaukosta.\n\nKerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain,\npelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt\nhirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla\noli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria\nkun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin\npelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei\npeljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä\nalkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten\nkotiinsa minkä pienet jalat voivat.\n\nMutta sitten...\n\nMikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin\nyksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi\nsiten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.\n\nTuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. -- Jukka istuskeli\nmyllyn takana suurten kivien seassa.\n\nHän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän\nsairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse\ntulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa,\nja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi\nvälittänyt ...\n\nMutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän\novensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain\nhämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan.\nTuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti\nkamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.\n\n-- Onko Jukalla asiaa? -- hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään\njotakin kaapista.\n\nEi Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni\njälleen kamariin.\n\nJukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että\nMikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko\nhänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä\nkamarin ovesta.\n\n-- Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!\n\nJukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?...\n\n-- Tule nyt, tule! -- Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.\n\nJukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin\nvai eikö sovi.\n\n-- No tule nyt, tule! -- Ääni oli jonkun verran tiukka.\n\nJukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.\n\nTurhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven\nkiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa\ntaisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on\nsopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.\n\n-- Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!\n\nSamassa kamarin ovi taasen avautui.\n\n-- No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!\n\nKuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. -- Ja Jukka\nkatsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli\nsisäistä riitaansa.\n\nJos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä\nmenen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan\npoikaa pyydettyään.\n\nKului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä\nkertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.\n\n-- Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? -- Ääni oli rukoileva.\n\nJukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä\nkädestä.\n\n-- Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja\nkyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.\n\nJukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun\nemäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin\npakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.\n\n-- Mutta minä sittenkin menen kamariin! -- hän ääneen virkkoi. --\nOlisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! -- kuului\nääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.\n\nJukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta\ntoiseen.\n\n-- Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin\nkamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä\nolisin sanonut, jos olisin mennytkin?\n\n-- Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja\nkukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan.\nJukka! Sinä et tehnyt oikein! -- Näin hänen rinnassaan joku valitteli.\n\n-- Voinhan minä mennä vieläkin, -- ajatteli Jukka hädissään ja kulki\nlevottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui\nkivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten\nvesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen.\nPienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta\npiiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen,\nmutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät\nkahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi\nmyllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti\nkaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat\nolivat kuin hirviön hampaat.\n\nJukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla\nja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista,\nsuloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä\nsiinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis\nkuva häneltä särjetty.\n\nMutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen\noli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin\nsurullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja\nkukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat\npiiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:\n\n-- Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! --\nKiepauttivat purstojaan ja katosivat.\n\n-- Menisinkö uimaan? -- Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi\njalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi\nrantatörmälle ja meni riihen luo.\n\n-- Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? -- sanoi\nriihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti\nisän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä\nrangaista.\n\n-- Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, -- siinä se on poika, joka\nei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! -- sanoi varpunen\nriihen räystäässä.\n\nJukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi\nmusta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan\nsaakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi\nkaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva\nluhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja\nuhkaavana:\n\n-- Kehtaatko tulla sisään?\n\nJukka tuskaili.\n\n-- Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.\n\n-- Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun\naijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!\n\nSiinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä\nkiusasi.\n\nJukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä\n-- --\n\nJonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään\nHeikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli\nheidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti\nkääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut,\nmitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin,\non levoton eikä puhu mitään -- usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun\nMikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei\nollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa\npyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun\noli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että\nJukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja\näiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin\nnuhteli.\n\nJukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli\näiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja\nsiskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun\nluo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.\n\nLevottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä,\nmilloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi\njotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.\n\n-- Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.\n\nJukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen\npenkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja\nhinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin\ntoiselle hirrelle yli tuvan.\n\n-- Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? -- välähti\nmieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut,\nettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin\npäälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian\ntuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt\nmenisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.\n\nSivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin\nohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka\nsivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on\nkaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi\nauki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla,\njossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän\nsisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä\nalas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee\nnaapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä.\nJukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen\nluo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä\ntietäkään, menee vain sen yli.\n\n-- Noin. -- Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella,\njossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä\nrattaan jälkiä.\n\n-- Minä menen katsomaan Mikkua, -- Jukka itsekseen sanoi.\n\n-- Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri\novat olleet?\n\nSiinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi\njuuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän\npihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet\nhervahtivat sivuille.\n\n-- Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule\njonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! -- Kylmän,\npurevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.\n\nEhdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt\nmissään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän\nikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.\n\n-- Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä -- ja Jukka läksi\nmenemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla\nvoi heittää voileipiä joessa --\n\n-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- päätteli Jukka\nmennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.\n\nHyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä\ntyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän\nylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen\nluo.\n\n-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän riihelle ja\nvarpuselle.\n\n-- Tsiu, -- sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.\n\n-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- lohdutti Jukka sitä.\n\nSaunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:\n\n-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.\n\n-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän rukoilevasti\naitalle ja juoksi sen kohdalla.\n\nLuhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.\n\n-- Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, -- sanoi Jukka sille\nniinkuin uskotulle toverille.\n\nTupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka\nkuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että\nJukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. -- --\n\nYlihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella.\nMikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti\nnukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta\nkiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. -- Kun ei nukkumisesta\ntullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta,\nisä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät\njoen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät\ntoisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin\nveitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi\nastioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.\n\n-- Siinä paitasilla roikottelet iso poika!\n\n-- Eihän nyt niin ole kiirettä. -- Jukka veti housuja jalkaansa.\n\n-- Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan\ntoisiinsa lentävät!\n\nKäsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla\näänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.\n\n-- Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!\nEi jo!\n\nTuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli\nvinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja\njuoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui,\nsydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät\nolivat itkettyneet.\n\n-- Mikku on kuollut, -- hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään,\nsamassa kun katsahti Jukkaan.\n\nJukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua\nkoettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi\nmatoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun,\nkorkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja\nviskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi.\nJukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta\nveden pinnalla.\n\n-- Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?\n\n-- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin joku olisi sormellaan\nkoskettanut.\n\n-- Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.\n-- Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. --\nHeikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.\n\n-- Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.\n-- Jukkaa nauratti kovasti. -- Heikkilän Mikku on kuollut. --\nIkäänkuin olisi tukistettu.\n\n-- Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein\naika ahvenen! -- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt\nhäntä katsomassa!\n\n-- Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.\n\nVeri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei\nkorkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.\n\n-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.\n\nSe humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä\nsyysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut\nmitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.\n\n-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.\nVoi sinua! -- Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä\nhaavoissa.\n\nToinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin\npingotettu rautalanka tuulessa:\n\n-- Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä\nkatsomassa.\n\nMaailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä,\nettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi.\nVatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän\naikaa kedolla tuskissaan.\n\n-- Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään\nliikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. --\n\nKäsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan\ntupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.\n\n-- Minun on vatsani niin kovin kipeä, -- parkui Jukka minkä jaksoi.\nÄiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi\nrohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun\näiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että\n\"aina vain\", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa\näitiä silmiin.\n\nEi Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että\nsiellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.\n\nSiellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun\nmuut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties\naavisti, ettei tämä ole ainoa kerta ...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku\nhäntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt\nhäntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki\nkatsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi -- --\n\n-- En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, -- Jukka sanoi ja jäi\nmummon kanssa kotiin.\n\nIkkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia\nja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla\noli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi\nvalkoista harsoa.\n\n-- Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! -- mummo sanoi ja huokasi. --\nEnkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki,\nkun en mennyt!\n\nJukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta\nmummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta\nei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen\nhänelle osotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä\ntunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi,\nettä jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut,\nyksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri.\nKukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki\nsen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi\nhän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse\nlohdutusta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän\nmuistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät\nole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin\nitkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule\nsydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä\nitse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.\n\n\n\n\nJEKKU-KUSTAA.\n\n\nIhmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään:\ntäysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita\nkansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät\nole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan\nväittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan,\nsamoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta,\nviimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin\nhulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä -- niitä on.\nMelkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai\ntoisella löylynlyömä.\n\nKustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on\nlöylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä.\nHän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku\nolisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen,\ntoisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan\nreunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu.\nNenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä.\nKenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat\nhäntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä\ntahansa.\n\nKustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella\nisännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli\nkirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, -- roteva, miehekäs\nnainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän\npojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat\nsanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen.\nSiitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin\npojat sanovat kaikista tytöistä.\n\nYlivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa,\nhoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla\nkahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa\nolivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon\nperällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.\n\nSyksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei\nkuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina,\nsekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet\nlokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi\nvaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin\nyksin.\n\nKaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana -- se oli\npyhäinpäivän maanantaina -- Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei\nKustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla\nkädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä\nLeenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin\nviimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin\nmolemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi\nLeenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita\nkaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein\nkultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.\n\n-- Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi\npuhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan.\nSilloin sinä sitten annat minulle kihlat, -- neuvoi Leena.\n\n-- Kyllä, -- myönsi Kustaa.\n\nAsia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.\n\nKustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja\nkeskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon\nja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani\ntyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun\npuettuna hän läksi Matinniemeen.\n\nVaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen\nläkkilamppu-tuikun valossa.\n\n-- Hyvää iltaa, -- tervehti Kustaa reippaasti.\n\n-- Iltaa, iltaa, -- vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan\nparemmin nähdäkseen.\n\n-- Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä -- tuo lamppu valaisee\nniin huonosti, ettei paljon näekään. -- Vaari söi, puheli ja tyhjensi\ntuolilta vaatteita sänkyyn.\n\n-- Kustaa käy istumaan!\n\nKustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman\nsäären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli\nneuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin\nkovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja\nKustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt\npitäisi jutella.\n\n-- Siellä on kovasti rapaa nyt, -- sanoi vaari nostellen ruokakuppeja\npöydältä pois.\n\n-- Rapaa siellä on.\n\nSyntyi taas äänettömyys. Vaari sytytti piippunsa ja asettui istumaan\ntakkakivelle kädet selän takana.\n\n-- Söin kylmää piimää ja tuli kuin vilu.\n\n-- Kyllä sitä vilu tulee, kun syö kylmää piimää.\n\nTaas oltiin ääneti hetken aikaa. Vaari kopisti porot piipustaan ja\npisti piipun housuntaskuun. Vetäen suunsa hyväntahtoiseen hymyyn, hän\nsanoi:\n\n-- Eipä se Kustaa ole joutanutkaan tänne, en muista onko käynyt\nkoskaan.\n\n-- En ole tainnut käydä -- ja ties oisiko nytkään tullut lähdetyksi,\nmutta sattui vähän asiaa.\n\n-- Jassoo.\n\n-- Joo tuota. Mun pitäisi pyytää teitä puhemieheksi.\n\n-- Itsellesikö?\n\n-- Itselleni.\n\n-- Hjassoo! Kustaa aikoo ottaa akan?\n\n-- Sellainen se olisi meininki.\n\n-- No se onkin oikea meininki! Silloin sitä mies vasta oikein mies\nonkin, kun sillä on itsellä akka. -- Vaari älysi missä ollaan.\n\n-- Joo. Niinpä sitä on kuin tuuliajolla, kun ei ole itsellä akkaa. --\nKustaa riemastui vaarin sanoista.\n\n-- Niin on, niin on. Noo -- sinne pitäisi heti lähteä, vai --?\n\n-- Hetihän se olisi meininki. Leena käski tänä iltana tulla.\n\n-- Leena?\n\n-- Niin, se Tupun Leena se on, jonka kanssa minä tässä meinaisin.\n\n-- Vai Tupun Leena! No mutta! Sen sopivampaa akkaa ei Kustaa\nsaisikaan mistään.\n\n-- Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.\n\n-- Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin\nlähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. -- Aina se vakka kantensa\nkatsoo. Joko sitten mennään?\n\nHe lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n-- Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka\nsuupielessä, kun tuli pihalle.\n\n-- Tänään se käski.\n\n-- Jaahas.\n\nLeena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne\nohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät\nkautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse\nvasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä\npellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki,\njonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.\n\nLeena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että\nKustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. -- Eikö Leena enää\nmuistakaan? -- Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen\npuolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut\nhänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja\nkuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. -- Hänen pienen\nkokonsakin vaari otti huomioon: -- Ei koko maailmaa sisäänsä aja,\neikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei\nrakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. -- En tahdo tässä\nnyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta,\nLeena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika\nSmullbakin kihlatuksi morsiameksi?\n\nVaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman\nedelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.\n\nLeena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina\nja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin\nvirsikirjassa sanotaan:\n\n-- Tahdon.\n\nVaari kääntyi Kustaan puoleen.\n\n-- Onko sulhasella kihlat mukana?\n\n-- On.\n\nKustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja\ntulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.\n\n-- Sitä rahaakin jäi -- tässä on sinun osasi, -- ja Kustaa pisti\nkukkaronkin Leenan käteen.\n\nLeena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta\nsormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja\nihailtiin.\n\n-- Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä\ntuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! --\nkehui vaari.\n\nKustaan oli niin hyvä olla -- kun aina vain kiitellään ja kehutaan.\nTuo vaarikin! -- Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia\nhyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti\njutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja.\nKahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.\n\nKustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä\nalkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän\njoukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle\nja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. \"Kun\nmaailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa\nKustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä.\" Kustaa naureskeli ja oli\nhyvällä mielellä. \"Leikkisiä miehiä nuo isännät.\"\n\nEnsimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa\npappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen -- nuoren mustan\n-- ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti\naika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula\nylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon\nikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä.\nMatinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun\nKustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja\nasentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä\njuhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne\najatuksiksi kooten.\n\n-- Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät\nniinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen\nnekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun\nei kukaan huoli. -- Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä!\nMokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit,\netten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet -- muutama\nherasilmä! -- Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle\nnauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko\nvanhapiika -- tuliko jo!\n\nLeena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä\nsilmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli\nohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä\nalkoi pitempi, taloton taipale.\n\nKylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi\nsilmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot\nhyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman\nhullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat\nhuurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan\nmieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi\nvoittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti\nKustaan loistava hyvätuuli:\n\n-- Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa\noltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen\nmiehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö\nminä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!\n\nMutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti.\nPohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus\nja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän\nvilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin\npiteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti\ntyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.\n\n-- Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta\nodota! --\n\nLeena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen\nja katseli ylös sivulleen.\n\n-- Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa -- Jekku-Kustaa. --\n\nLeena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa\nsäpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut\nhuomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.\n\n-- Voi, kun minulla on ruma mies -- kun se on Jekku-Kustaa. Jekku se!\n\nKustaa tiukenti ohjia.\n\n-- Tpruu, musta! Mitä sinä sanoit, Leena? Leena ei ollut kuulevinaan.\nKustaa sanoi kovemmin:\n\n-- Leena!\n\n-- Mitä? -- Leena havahtui.\n\n-- Sinä nimittelit minua.\n\n-- Minäkö? Ee-en.\n\n-- Sinä sanoit minua Jekku-Kustaaksi -- sanoit jo. -- Kustaan ääni\noli itkunsekainen.\n\n-- Minäkö? Enhän toki!\n\n-- Sinä sanoit, että sinulla on ruma mies. Käännytään takaisin.\n\nKustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.\n\n-- Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua\nnimittele. Mennään nyt vain pappilaan!\n\nLeena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja\nKustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:\n\n-- No -- pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!\n\nLeena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä.\nSe alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin\nenemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului\nvihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä\nhän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:\n\n-- Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa -- jolla on pääkin\nniinkuin koiralla.\n\n-- Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä\naina nimittelet.\n\n-- Ei, -- en minä nimittele.\n\n-- Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi\nKustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.\n\n-- Älä nyt, Kusti -- minun oma Kustini! Aja nyt vain!\n\n-- En aja! Takaisin käännyn, -- kun sinä aina nimittelet.\n\n-- En minä enää nimittele. -- Leena kiersi toisen kätensä Kustaan\nkaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä\nmatkaan.\n\n-- Minun Kustini -- kaunis Kustini, aja nyt vain!\n\nJa Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:\n\n-- No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin\najetaan lujaa!\n\nLeena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he\nkirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi\nLeenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin\nja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen\nkuin metsässä tultaessa.\n\nNiin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla,\nja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä\nhöyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä\noleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät -- oikein rahahäät\n-- Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat\nasumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun\ntupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.\n\nKustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia\nluomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin\nmitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli\njoka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa.\nEräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan\nvieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota\npelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä\nsataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili\nkäsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea\nesine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei\nmuistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla,\nellei mennyt katsomaan.\n\n-- No mutta -- niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se\nsiihen on tullut? -- Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan\nja löysi -- lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa.\nNyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.\n\n-- Ryökäle!\n\nLeena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta\nsamassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan,\npyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen\nnaurahdellen.\n\nOli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen\nvakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti\nkannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin\nalkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti\nverkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle.\nLeena oli toimessaan tulen virittämisessä.\n\n-- Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? -- Kustaa\nkysyi niinkuin lapsi äidiltään.\n\n-- Kahvia aijon keittää. -- Saa tässä sitäkin toisinaan olla.\n\n-- Vai oikein kahvia! Vai kahvia! -- Kustaa hykerteli hyvillämielin\nkäsiään.\n\n-- Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. -- Leenan ääni oli\nhyväntahtoinen.\n\n-- Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?\n\nKustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan,\nvuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun\nlehmänlihan makua.\n\n-- Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka\nminä olin siellä leikkuuaikana.\n\n-- Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä\nsitä mennä syömään! -- Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui\npöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. --\nTarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?\n\n-- Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa.\n-- Leenalla oli jo kahvipannu tulella.\n\n-- Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi\nsyödä yhdessä.\n\n-- Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas\njaksat kuokkia.\n\n-- Kyllä.\n\nKustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan \"lihaa\"\nihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys\nsuupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli\nja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi \"lihaa\" ja\ntarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin\nkatsoen eteensä.\n\n-- Mutta, Leena! Onko tämä lihaa -- eikö tämä ole kanto vain?\n\n-- Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on -- Kantolan aitasta. Syö\nniin että maistat.\n\nKustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo\nnielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen\nhievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.\n\n-- Sinä taas narraat minua.\n\nAlakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia\nsilakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.\n\nKustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes\nnyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein\npahasti häntä \"vippasi\". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen,\neikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää\n-- kun vain leipää oli riittävästi.\n\nYlimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi\npoika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja\nhiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja\nsunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä.\nSiinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella\njalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan\npolvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin\nkosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen\nliikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika\njotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi\nhäntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa\ntuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa\ntekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja\nyrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli\nKustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin,\nhätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin -- ja taas oli hän huulet\ntorvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.\n\nSe oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti\n-- sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa,\nkutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa\npöhöttyi, eikä ruoka maittanut -- sellainen ruoka kuin Leenalla\noli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras\nmökissä. -- Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät\npainuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on\njokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka\nkulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat\nLeenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt\nheistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää\nyrmeältä, \"vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on\nheille lahjoja antanut\".\n\n-- Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa\npappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun\ntarvitse pelätä -- kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän\nnäköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä\nsairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään,\npanivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat\nhyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.\n\nLeena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti\nkäärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi\nhakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti\nsiistimään tupaa.\n\nPappi -- itse kirkkoherra -- tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana\nja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat\npöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan\npäällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi\nkirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.\n\n-- No -- mitenkäs voitte nyt? -- kysyi hän ystävällisesti Kustaalta.\nKustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:\n\n-- Mitä?\n\n-- Kuinka jaksatte nyt?\n\n-- Huonosti, hyvä rovasti, -- huonosti. -- Kustaan ääni nytkähteli\nitkusta.\n\n-- Vai huonosti. Noo -- kuinka on -- joutaisitteko kuolemaan jo vai\n-- --?\n\n-- Ei, hyvä rovasti -- en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä\nhalkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja\npoika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?\n\nRovasti ällistyi -- tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa\njatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä\ntilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:\n\n-- Se on niin pikkuinen se poika-raukka -- minne se joutuu, jos minä\nkuolen. -- Ei hyvä rovasti -- -- Leena, tuoppa se poika tänne!\n\nRovasti oli neuvoton -- hieroskellen miettien käsiään.\n\n-- Niin no -- tuota -- Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää\nehtoollista?\n\nKustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:\n\n-- Paranisikohan siltä?\n\nLeena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja\njokelteli.\n\n-- Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, -- katsokaa -- ei,\nminä en jouda kuolemaan.\n\nKustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin\npurskahti itkuun.\n\n-- Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne,\njoka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja\npalaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.\n\nRovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin\nkärsimättömäksi.\n\n-- Mitä minun on lukua -- joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun\nvain ei tuon poikasen pahoin kävisi. -- Ei -- parantua minun täytyy.\n--\n\nKustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.\n\n-- Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. --\n\nKiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja\nLeena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi\nhäntä takaisin viemään.\n\nSeuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde\npujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen\nniinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut\nkiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut\ntulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.\n\nKun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille\nsanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi\nkuolla niin -- paatuneena.\n\n-- Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja\nniin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! -- Hjoo,\nhjoo -- Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta\npapinkaan mitään, -- huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa\njuttelemassa tästä ja muistakin kylän \"uusista\".\n\n\n\n\nELÄMÄNTARINA.\n\n\nKun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä\nruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota\nse imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli\nruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja\nrajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki\nhieno -- siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. --\n\nNäin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori\nahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja\nse kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä\nlevisikään silmäin eteen -- harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin\nsilmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi\nkorinlaidan ylitse.\n\nSieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin,\nja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli\nihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä\nääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin\nlähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä --\nmonta vertaa suurempi kuin emon -- puristui sen ruumiin ympäri ja\nnosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä\njaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä -- sillä nyt oli\nMirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja\nmissään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä\ntuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin\nyhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi,\n-- emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat\näänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot\nliikkuivat.\n\nMirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas\ntarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä\noli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin\nkotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi,\nmissä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi\nlaulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen\nja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin\nsuloinen uinailla.\n\nKului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota\noli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla\ntasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista,\npitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan.\nMirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin --\neiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti\nvain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää\nperässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää\nkiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!\n\nKun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai\nMiskan, tai Litun, tai isän tai äidin -- ellei Jussi ole saapuvilla.\nSilloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä\nolla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.\n\nJoskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja\nviattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla\nsyrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä -- ja\nyht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, -- tai sille\ntuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa\nse jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.\n\nSieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet\nharallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan\nse kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä.\nEnnenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle.\nSiellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa\nsilmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä\nja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään\nolevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja\njo taas mennä viilettää kaapin sivulle.\n\nUskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia -- siksi\ndemokraatti se on.\n\nLitun on tapana iltasin navetasta päästyään kutoa sukkaa. Silloin\nkiipee Mirri hänen syliinsä, katsoo hetken mietteissään hänen\nvilkkaasti liikkuvia käsiään -- ja samassa viskaakin lankakerän Litun\nsylistä lattialle, hyppien itse perässä. Silloin lankakerä näkee\nkyydin!\n\nEnnenkuin Littu, -- joka on vähän kömpelö toisinaan -- ehtii\nhätään, on lanka jo kiertynyt monen tuolin ympäri, sängyn jalkain\nympäri, pöydän jalkain ympäri moneen kertaan ja vesikorvon ympäri.\nMiska tulla holmuaa tallista eikä näe vesikorvon ja ovisängyn\njalan väliin pingotettua lankaa, vaan vetää sen poikki suurilla\nsaapaslottanoillaan.\n\nMirri on jo tehnyt tuhannen kuperkeikkaa kerän kanssa ja mennä\nviilettää silmät säkenöiden ja viikset eteenpäin sojossa, häntä\nylöspäin taivutettuna kerää edellään työntäen uunin loukkoon oikein\ntulen kyydillä ja -- kerä lennähtää likaämpäriin.\n\nNyt saa Mirri nuhteita, jopa vitsaakin, ja menee taas korvat\nnirpallaan kaapinsivulle, jossa hetken kasvojaan peseskelee.\n\nEmo siinä kiertelee lattialla nuuskien ja häntäänsä taivutellen.\nMirri julmistuu. Selkä köyryssä, karvat porhollaan se kiekauttelee\nsivuttain emoa kohti ja samassa syöksyy tämän niskaan. Emo sattuu\nolemaan hyvällä tuulella -- hyppää korkealle, ja Mirri -- menee ohi.\n-- Emo lähtee leikillä laukkaamaan ja Mirri perässä, lapsellisen\ntuima uhka silmissä. Jo kaukaa loikkaa Mirri emon niskaan -- emo\nkellahtaa pitkälleen ja silloin alkaa paini. Mirri jo vikisee, mutta\nemo ei hellitä. Vihdoin saa Mirri riistäyneeksi irti ja lähtee\nlaukkaamaan emo perässä ja taas alkaa paini -- pureksitaan ja\nkynsitään, hypitään ja juostaan -- kaikki leikkiä tietysti. Jokaisen\ntäytyy nauraa.\n\nMirrin onnistuu päästä hakkuupölkylle, ja siellä siinä vasta on\nmestaria. Pyörähtelee ja kiepsahtelee, eikä tahdo tietää, miten olla,\nkun emo siinä ympärillä päätään kallistellen astelee.\n\nIllan tultua paneutuu Mirri nukkumaan takkakivelle sukkain päälle.\nJa kun Littu aamulla nousee kahvia keittämään, on Mirri heti kynsin\nhampain hänen säärissään kiinni. Littu hypähtelee ja huudahtelee,\nmutta Mirri vain nauraa, vaikka onkin totinen olevinaan.\n\nSellainen se oli Mirri, aina valmis leikkiin vaikka kenenkä kanssa.\nLattian rakojakin se käytti leikkitovereina, paperiliuskoja ja jos\nmitäkin -- ja jos ei mitään toveria saanut, piti ilon itsestään.\nHuvikseen sitä katseli niinkuin auringon pilkistystä synkkinä\ntalvipäivinä.\n\nElämä ei ole pelkkää leikkiä -- sen sai Mirrikin pian kokea.\n\nNaiset pesivät tuvan lattian tulossa olevaksi jouluksi, ja siitä se\nalkoi Mirrin korpivaellus. Sillä kuten jokainen tietää -- miehet\nvarsinkin -- ovat naiset lattianpesun jälkeen tavattoman pöyhkeitä ja\nsiisteyden haluisia -- pitäisivät kyllä miehet kokonaan ulkona, kun\nvain tulisivat toimeen muuten.\n\nTästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla\nsiisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien\ntaustoita ja muita sellaisia.\n\nEnnen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien.\nToruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin\npieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, -- olihan Mirri jo\nniin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.\n\nKoko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin\npistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja\nkyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon,\nistui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi\navautui heti ensi pyynnöllä.\n\nHetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti\nsängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään\nrappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se\nrappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.\n\nSiellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui\nväristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään.\nEikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä\nsorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.\n\nNyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja\nsamassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli\nperässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi\nsaada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.\n\n-- Sinä, sinä, junkkari -- kun et tottele -- lurjus!\n\nLittu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan -- vielä\ntömisytti jaloillaankin perään.\n\nPuolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät\nsirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski\npäänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.\n\nKonemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja\nja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton,\ntunsi itsensä niin hyljätyksi.\n\n-- Mitä varten aina ajetaan tuvasta pois? Minkätähden ei saa olla\nniinkuin ennenkin -- miksi tällä tavalla vainotaan? Miksi ei saa\nmennä sängyn alle, kun kumminkin sinne pitää mennä?\n\nMirri kimmurteli -- vilu värisytti. Ei uskaltanut mennä tupaan. Mirri\nkoetti keksiä syytä _minkätähden_ näin rääkätään, mutta ei löytänyt.\nTaas rupesi Mirrin silmissä kiiltämään, taas Mirri itki. Eihän se\nraukka ymmärtänyt, vaikka Littu sanoi monta kertaa, että: \"Vaikka\nporraspäähän -- kun vain pihalle.\"\n\nSinä päivänä sai Litun lankakerä olla rauhassa. Miska sai itse\npyyhkiä nenänsä, Jussi oli kuin orpo kurki eikä ketään juuri\nnaurattanut. Sillä Mirri ei leikkinyt. Pihalta tultuaan istui aina\nhetken takkakivellä ja pyyhiskeli suupieliään, arkana vilkuillen\nympärilleen. Sitten yritti pujahtaa sängyn alle, mutta Littu näki ja\noli heti niskassa.\n\nSeuraava päivä oli Mirrille kamala. Heti ylösnoustuaan pisti Littu\nsen pihalle ja piti siellä hyvän aikaa. Mutta Mirri oli parantumaton,\nyhä vain yritti asioilleen pujahtaa tuvassa vanhaan tuttuun tapaan.\n\nÄiti ja Littu olivat menneet navettaan, isä ja Miska olivat menneet\nmetsään ja Jussi oli yksin tuvassa. Hän oli jätetty kotiin puita\nsahaamaan, ja nyt annettiin kova määräys vahtia Mirriä niin kauvan\nkun äiti ja Littu ovat navetassa. Jussi oli uskollinen. Useamman\nkerran hän jo viskasi Mirrin ulos oikein vihantiestä, mutta Mirri ei\nvain ottanut parantuakseen.\n\nKerran Mirri taas tuli tupaan ja alkoi heti kynsillään vetää mattoa\nläjään muurin sivulla aikoen asettua siihen. Jussin sisu kuohahti.\nKovakouraisesti hän tarttui Mirriä kurkusta, puristi siitä ja vei\nulos. Mirri korisi ja valitti. Jussi painoi toisella kädellä sen\nsuun kiinni. Silloin Mirri kynsäsi joka käpälällään ja sylkäisi, ja\nJussi heitti sen jäätyneeseen pihaan. Oli pimeä, mutta Jussi oli\nnäkevinään, mitenkä Mirri pujahti aitan alle.\n\nVapisten meni Jussi tupaan.\n\n-- Ei se sieltä nyt hetkeen tule, ja kunpa olisikin niin kauvan, että\nsinne kuolisi, -- ajatteli hän.\n\nTuvan ovea avatessaan huomasi Jussi, mitenkä jokin suhahti ohitse,\nja kun hän sai oven kiinni, istui Mirri jo takkakivellä ja hätäisenä\nnuoleskeli itseään.\n\nJussi seisahti kuin aaveen nähdessään.\n\nMirri oli kurjan näköinen, märkä ja takkuinen, silmissä kauhun ilme.\nLevottomasti se liikahteli ja oli surkeasti tyrmistyneen näköinen.\n\nJussi katsoi ja katsoi, eikä voinut irroittaa silmiään Mirristä. Oli\nniin kummallista -- niinkuin olisi ollut puupala sydämen tilalle\npistettynä ja se nyt alkaisi sulaa.\n\nYht'äkkiä Mirri hypähti takassa palavaa tulta kohti. Jussi äyksähti\nkuin henkitoreissaan ja ehti paraiksi saada Mirriin kiinni. Kolme\nkertaa se teki samanlaisen yrityksen, elottomasti tuijottaen.\n\nJussin silmät kävivät kauhusta pyöreiksi.\n\n-- Se aikoo epätoivoissaan tehdä itsemurhan. -- Jussin kädet\ntärisivät.\n\nKun ei Mirri päässyt tuleen, hyppäsi se lattialle ja asettui\nmatolle. Jussi aikoi ottaa kiinni, mutta Mirri köyristi selkänsä ja\nsylkäisi. Jussi peräytyi, eikä uskaltanut tarttua raivostumiseen\nsaakka kiusaantuneeseen eläimeen. Mutta ei Mirrikään saanut asiaansa\ntoimitetuksi, Jussi kun aina häiritsi. Silloin läksi se sängyn alle,\neikä Jussi ehtinyt muuta kuin häntään kiinni tarttua juuri kun Mirri\noli pääsemässä. Mirri taas sylkäisi eikä Jussi uskaltanutkaan pitää\nkiinni, vaan sieppasi saappaan sängyn vierestä ja sutkasi sillä\nMirriä, niin että se poukahti seinää vasten. Mirri parkaisi ja läksi\ntoisen sängyn alle juoksemaan. Jussi perään, mutta ennenkuin Jussi\nehti paikalle, oli Mirri jo tehtävänsä tehnyt.\n\nNyt Jussi raivostui.\n\n-- Sinä -- --!\n\nJussi ihan kihisi, kun haki puuloukosta tukevan halon ja alkoi etsiä\nMirriä.\n\n-- Nyt minä sinut --!\n\nJussi kulki halko lyöntiasennossa kautta tuvan moneen kertaan, mutta\nMirriä ei löytynyt.\n\n-- Helvettiinkö se nyt joutui?\n\nJa Jussi kiertelee ja kiertelee valmiina lyömään, mutta Mirriä ei\nvain löydy, ja Jussi jo alkaa kummastella, mihin se joutui.\n\nVähän tyynnyttyään älysi hän vihdoin ottaa lampun käteensä ja katsoa\nruokakaapin taakse. Ja siellä makasi Mirri seinän ja kaapin välissä,\nkapeassa aukossa niin kaukana, ettei Jussi voinut saada sitä millään\ntavalla käsiinsä. Jussin nähdessään se koetti kyyristyä vieläkin\npienemmäksi ja loi Jussiin sydäntä särkevän, armoa rukoilevan katseen.\n\nJussi pani lampun pöydälle, vei halon loukkoon, kohensi tulta padan\nalla ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin lattialla. Eikä hän\nvoinut olla taas siirtämättä lamppua, niin että se valaisi kaapin\ntaustaa, jossa Mirri makasi.\n\nMirrin pää oli painunut lattiaa vasten, mutta kun valo laskeutui\nsinne, kohotti se raukeasti päätään.\n\n-- Eikö vieläkään saa olla rauhassa -- edes täällä? -- se näytti\nkysyvän ja kyyristyi yhä pienemmäksi.\n\nJussi pani lampun pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.\n\nVähän ajan päästä hän taas otti lampun ja katsoi Mirriä. -- Mirri\nnukkui pää lattiaan painuneena -- korvat vain hieman liikahtivat, kun\nlamppu valaisi.\n\n-- Nyt se raukka nukkuu. -- Kunpa sinne kuolisi, ettei enää\ntarvitsisi kärsiä. --\n\nJussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.\n\nSamassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos.\nMäärätönnä harhaili hän kartanolla -- taas tuntui kuin puupala siellä\nsydämen tilalla alkaisi sulaa.\n\nTakaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten\nhän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi\nsaattanut -- samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain\nnukkui kaapin takana.\n\nPäivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois\nkaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi\nsitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen\n-- mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä\npitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.\n\nJussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta.\nMirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se\nnäytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen -- tai eikö se\nymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä\ntakkakivellä.\n\n-- En enää siihen ryhdy -- vaikka suuhuni päästäisi, -- päätteli\nJussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja\nkirveen ja meni puita pilkkomaan.\n\nSeuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin\nheinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään\nniin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.\n\nMutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään\nollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille\ntiuskaissut:\n\n-- Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!\n\nSe pani Jussin ajattelemaan.\n\nEilen jo oli yhteisesti päätetty, että Mirri on lopetettava -- onhan\nse parempi kuin että sitä tuossa rääkätään. Mutta kuka sen tekee,\nsiitä ei puhuttu mitään, tiuskittiin vain ja elettiin painostavassa\nhermostuksessa. Ja nyt se annettiin Jussin tehtäväksi.\n\nJussi ihan lyyhistyi kokoon kuin oman kuolemantuomionsa kuullessaan.\n\nNeuvottomana harhaili hän ulkona, tuvassa, kamareissa ja kaikkialla.\nPysähtyi milloin missäkin ja lähti taas kävelemään ikäänkuin olisi\nunesta havahtunut.\n\nMonta kertaa hän jo kädet nyrkissä päätti: \"nyt minä otan sen kiinni,\nvien ulos ja nutistan!\" Juuri silloin kiipesi Mirri Jussin syliin.\nJussi alkoi sitä silitellä, mutta samassa työnsikin Mirrin pois\npolveltaan ja alkoi kättä viipaten kävellä.\n\nToisella kertaa Mirri juuri ehti ruveta imemään, eikä Jussi voinut\nottaa lasta äitinsä rinnoilta -- tappaaksensa.\n\nSitten tuli naapurin emäntä paistinpannua lainaamaan, ja taas jäi\nMirri rauhaan.\n\nKun Jussi Litun ja äidin kanssa söi aamiaista, hyppäsi Mirri\nheidän syliinsä niinkuin tavallisesti. Mutta ei kukaan sallinut\nsen olla sylissä -- toisaanne katsoen työnsivät hiljaa pois. Mirri\nei uskaltanut ottaa vähääkään kynsillään kiinni niinkuin ennen.\nArkana se hyppäsi lattialle ja jäi kysyvän surumielisenä eteensä\ntuijottamaan.\n\nSyötyään harhaili Jussi levottomana kartanolla. Sanoi itselleen, että\nvartoo sopivaa tilaisuutta ottaakseen Mirriltä hengen. -- Käväisi\nhalkoliiterissä. -- Siellä sen kyllä voisi tehdä, niin ettei olisi\nketään näkemässä. -- Jussi varasi halon, jolla sitten lyö, jos ei muu\nauta.\n\nMutta päivä valkeni arveluttavassa määrässä, eikä Jussi ollut\nvieläkään tehtäväänsä tehnyt.\n\n-- Ei mutta -- kyllä sen nyt täytyy tapahtua!\n\nPäättäväisenä meni Jussi tupaan.\n\nSydän kutistui Jussin, kun tuvan oven avatessaan näki Mirrin\nviattomana hiljalleen leikkivän oljen korren kanssa lattialla, ja\nJussin nähtyään arkana hypähti kaappia kohti. Jussi loi avuttoman\nkatseen äitiin ja Littuun, jotka pesivät astioita takan ääressä. He\nkäänsivät päänsä toisaanne eivätkä puhuneet mitään.\n\nJussi vapisi kuin uinnin jälkeen, ja meni katsomaan, onko kello\ntullut vedetyksi tänä aamuna.\n\nTappamatta se Mirri Jussilta jäi ja tappamatta se olisi jäänyt\nmuiltakin, jollei Limppu-Leena olisi sattunut tulemaan talon\njouluvalmistuksia katsomaan. Äiti pyysi Leenaa siihen ja Leena sen\ntekikin, saaden palkakseen varileivän, sianlihaviipaleen ja kaksi\nkupillista kahvia sekä luvan tulla illalla hakemaan maitoa.\n\nNiin sortui Mirri, kun ei tajunnut, mitä korkeammat voimat häneltä\ntahtovat.\n\n\n\n\nMUUAN PÄIVÄ.\n\n\nNiemenrannan Juho, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, näki kerran\nlapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.\n\nHän läksi eräänä talviaamuna aikaisin hakemaan aidanseipäitä\nmetsästä. Edellisenä päivänä oli ollut märkä ja myrskyinen sää.\nVuoroin satoi vettä, vuoroin märkää lumiräntää -- inhottavin sää,\nmitä talvella voi olla. Yöllä oli sade lakannut, mutta ilmassa oli\nvielä paksua puistattavaa huurua, joka ilkeästi tunkeutui vaatteiden\nläpi iholle saakka. Kaakosta puhalteli koleahko tuuli ja taivaalla\najelehti mustia repaleisiksi revityitä pilvenlonkia. Koko luonnossa\noli painostava rikkinäisyys -- kuin perheriidan jälkeen.\n\nKuun viimeinen neljännes kurkisteli rappeutuneen näköisenä ahnaasti\nalas ihmisten yöelämää nähdäkseen. Mutta aina kun sen naama alkoi\nvetäytyä irstaanpilkallisiin vahingonilon kurttuihin, aina silloin\nloikkasi musta pilvenlonka sen eteen. Kuu raivostui ja pui nyrkkiä,\nmutta siitä eivät pilvet välittäneet. Osasivat pysyä tarpeellisen\nvälimatkan päässä ja naureskelivat vain. Ne tiesivät, että kuu oli\nviime yönä ollut Marsin ja Venuksen kanssa juomingeissa, ja vasta\naamupuoleen palannut paikalleen ihmisen tyttäristä loilottaen, ja\nniistä oli niin hirveän lystiä ärsyttää juopunutta vanhaapoikaa. --\n\nIljanteinen, kuperaksi kulunut tie välkkyi kuin hopeanauha joka kerta\nkun kuu pääsi siihen tähtäämään vetistyneen katseensa. Tienvierillä\noleva metsä ei sekaantunut taivaalla käyvään riitaan, mutta joutui\nkuitenkin siitä kärsimään. Raskaasti se huokaili ja murheellisena\nedestakaisin huojuili hiljalleen vaikertaen:\n\n-- Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä\nhäväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat\nvallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme,\ntekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa\nlokaan. -- Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat\nsinutkin johtaa itseäsi häväisemään, -- heidän häijyydellään ei ole\nrajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt\nja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin\nihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!\n\nMetsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas\npehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.\n\nJuhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä,\nvaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän\nnaurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se\nsaattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma\npimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat\nhänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja\nkeikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään --\nei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin\npääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan.\nPimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin.\nSiellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho\nkuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun\nkatseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin,\njoista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.\n\nPelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot\nloksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien\nviereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja\nturvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman\nkuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi,\nmutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.\n\nHevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui\nhiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla\nJuhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat,\njoita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa.\nVäristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään\nantoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä.\n--\n\nPimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että\nvesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään\nja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. -- Kuu riiteli\nriekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin\nraskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.\n\nJa Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. -- Kun hän vihdoin\nheräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton\nkauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi\nhevoselleen -- sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki\nkolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho\nväänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen\nkerran polttavasta sielun tuskasta.\n\nHevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. --\nSanattomin sanoin hän vihloen valitti:\n\n-- Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua\nvainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle\nvilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän\npuheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä\nne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne\nminua vainoovat. Eikö kukaan voi -- eikö kukaan tahdo minua tässä\nkamppailussa auttaa!\n\nHän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta\nkohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja\npelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.\n\nLoppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni\npäivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle\nlevisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on\ntulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän\nriemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville,\nsaaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu\noudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon\nja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon.\n-- Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän\npehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä\nja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää\nherättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. -- Metsän\nhuokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista\nvapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.\n\nYksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa\nhän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas\npainuneena mietti:\n\n-- Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa\nitseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä\nrakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla.\nMinusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei\nole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää?\n-- Eihän minua kukaan tarvitse. -- Jos ottaisin tuosta kirveeni ja\nlöisin kaulani poikki -- ja hevonen menisi minne tahtoisi -- ja minun\npäätön ruumiini retkottaisi reessä -- -- Eihän se kenellekään\nmitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän\nmaailmassa -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen,\njoka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.\n\nHeti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle\nasetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta\nkarvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja\nreunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään\nole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin\nsisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:\n\n-- Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!\n\nJuho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.\n\n-- Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, --\nselitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.\n\nJuho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.\n\n-- Ei neljäänkymmeneen vuoteen, -- mietti hän ja tarkasteli kenkiä\nhyvin huolellisesti.\n\nTiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi\nsitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli\näärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin\nmielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä,\nheinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin.\nTalvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi\ntalonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän\nteki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä,\nsilloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.\n\nUlospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta.\nViikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan\nsaakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi -- ei nautinnokseen --\nja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä\ntyökapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja\nnurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä\nkotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, -- kun ei ollut\nkunnon pukua päälle panna. -- Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa\nelämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti\nhyvin vaikea saada selvää.\n\nVanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin\nvärejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä\nniinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he\nsaivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo\nvanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa\nturva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä\nainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa\nja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin\nsuuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman\nhelpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään\ntarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän\nkuitenkin yhä raatoi -- mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä\nuudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi.\nHierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.\n\nJuho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita.\nVihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin\nvierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:\n\n-- Jaa-ah! -- Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa -- ja\njoutihan hän nuo jo saamaankin -- Juho viskasi lakkinsa penkille ja\najatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa\nsekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki\nkuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat\nsaunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.\n\nJuho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli\naina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä,\nnurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi\nympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla\nloisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy\nsuupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi\nJuholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna\nposkilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.\n\nToisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan\npois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle\nja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti\nhyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin\nviereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli\nkenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen\nja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa.\nEi hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta\nkiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa\nkengät --\n\nVihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät\nvedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi\nmummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät\nkokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon\nkasvoille hänen katsoessaan kenkiään.\n\n-- Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen\nsaanut kenkiä itselleen. -- Mummo kohotti puhdasta lapseniloa\nsäteilevän katseensa.\n\nJuho hätkähti.\n\n-- Taas tuo neljäkymmentä vuotta!\n\nMummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta\ntoiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään.\nVihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho\nymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana -- sillä\ntoiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei\nsaanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle\nvanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö\nlapselle, mikä mummo nyt oli. -- Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän\nnolostui ja sopersi:\n\n-- Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.\n\nSe oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta.\nJuho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa\nlevisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen\ntaistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.\n\nMummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:\n\n-- Minulla on hyviä poikia Amerikassa.\n\n-- Niin on -- kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, -- myönsi emäntä\nmummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi\nsalaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.\n\nMummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.\n\n-- Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon\njälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää.\n-- Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.\n\nNeljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! --\nJuhoa ihan kouristi tuo sana -- mutta kun hän uskalsi katsoa mummon\nsilmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä\nloisti.\n\n-- Mummo käy syömään! -- käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa\npöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä\nlapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen.\nPuolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi,\njolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli\nihan huudahtaa hämmästyksestä -- niin pettävästi lapselliset olivat\nmummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen\nmummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut\nmistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä \"hyviltä ihmisiltä\"\nsaatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen\nryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.\n\nEi mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän\nsilmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo\nmuistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi -- lapsi, jonka\nmieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea.\nSellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.\n\nJuho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi\ntyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi\nantamia ruokavaroja.\n\n-- Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, --\nmietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja\nalkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan\nja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana\nja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen\njo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä\npulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden\nsammalpeiton alle.\n\n-- Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua\ntuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo\njaksaa? -- Ken tietää. -- -- Mutta onhan mummokin ollut nuori. -- --\nOvathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin\nolemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin -- -- Ja kuitenkin\non mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän\nse on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi\nniistä eheänä suoriutua? -- Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä\ntahdon säilyttää itseni eheänä -- ja puhtaana elämän likaryöpyistä\nsuoriutua! Ja minä myöskin voin!\n\nRivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin.\nKuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja\nsuustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan\ntervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.\n\n-- Mutta -- --\n\nOli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle -- niin raskaasti se\nalkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä --\nvelttona nauhana vain ulos laahaantuivat.\n\n-- Neljäkymmentä vuotta -- -- Neljäkymmentä vuotta -- --\nNeljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää -- --\nAinoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö\nihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä\niloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi\nitsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa\npitempi -- --\n\nHöylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.\n\n-- Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat.\nJa kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka\nraajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja\nsiltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa\n-- ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä\noikeus? -- -- Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi\nja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi -- -- eikä kukaan ole\nonnellinen. Miksi näin on? --\n\n-- No mutta -- mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, --\nkysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.\n\n-- Jussi on saanut rukkaset hiljattain -- näyttää vähän sellaiselta,\n-- tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä\nrullalle kehräämäänsä lankaa.\n\n-- Kahdet rukkaset minä olen saanut, -- murahti Juho ja alkoi lykkiä\nhöylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen.\nVinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen\nja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman\ntyyntyneenä.\n\n-- Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?\n\nTaas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen\nnäkyviin.\n\n-- Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois\nnaapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman\nitsensä luo -- saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan\nonnettomuuden. -- -- Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se\ntahtoo -- ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin\nsitoa -- kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni\ntulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti -- Sillä ihmistähän\nonni rakastaa eikä hänen mammonaansa.\n\nTässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen\nja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja\nvirkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli\nreippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen\naika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään\nymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi\ntarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti\nnauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin\npäässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija\nrallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan\nkannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä --\nsamoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli\nniin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja\nlopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.\n\n-- Hih! -- huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.\n\n-- Hih vain! -- vastasi Maija. -- Juho lapioitsi lannan tallista\nPorin marssia viheltäen.\n\nKeveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä -- kunnes tuli\nseuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä\nherkästi vapauttava toivottomuuden hetki.\n\n\n\n\nMIES.\n\n\nAntti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa.\nKesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle\nHeikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja\npienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän\nisän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset\npitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat\nensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan\nenää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.\n\nAntti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli\nkaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen\nja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon\nharjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain\nhampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan\nhän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja\nhevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi\nsamanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä\nsävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän\nruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen\nsanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain.\nHeidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän\nkovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä.\nPitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat\nsijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti\ntupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä\näiti ollut kuulemassa.\n\nSanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi\nsyömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti\nhuolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.\n\nIlmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille\nvaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne\nvain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime\npäiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi\npuhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan\nAnni-siskonsa haikeaa itkua.\n\n-- Taas se kakara siellä rääkyy, -- ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan\nja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen\nkuin syyhy tautinen, astui hän tupaan -- ja oli vähällä unohtaa\nolevansa mies.\n\nSiellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen\nkyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät\nturvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti\nvilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän\nnielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.\n\n-- Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? -- Antti huolettomasti\nkysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.\n\n-- Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on\nsärkenyt eikä niille voi mitään, -- sanoi äiti valittaen ja kaatoi\nAntille kahvia.\n\nNiin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti\nitkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut\ntiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan\nja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan.\nKenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain\nrauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti\nrupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa.\nSellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua.\nAina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi\nnousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.\n\n-- Panisi siihen hampaaseen tervaa -- ehkä se auttaisi, -- kehotti\nAntti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin\ntällöin ähkäisten.\n\n-- Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain\nolen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, -- vastasi äiti\nväsyneesti.\n\nAnni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan\ntuskaisesti liikahdellen. -- Se tekee varmaankin hyvin kipeätä\n-- mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta\nleivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia\nlaitumelta -- aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos\nmennessään kuiskasi Antti äidille:\n\n-- Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!\n\nEi Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire\nlähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia\nhakemaan.\n\nHevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin\nitkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään\naamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan\npuhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei\nhän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen\n-- -- Hänkö herkkätunteinen -- Antti -- joka on mies? -- Tphyi! --\nAntti meni syömään toisten mukana.\n\nAnni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä,\nnojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui\ntuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun\nhän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä\nja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä\nympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin\npala luisti kurkusta alas.\n\nAntti ehti syöneeksi ennen muita -- tällä kertaa -- ja nousi pöydästä.\n\n-- Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? -- hän kysyi\nlakkia päähän painaessaan.\n\n-- Ruuna pannaan, -- vastasi isä vielä syöden.\n\n-- Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. --\n\nJa Antti pujahti ulos. -- Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja\nsitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.\n\nPäivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla.\nTaivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se\nvarmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota\naineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan\nvalikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen\npellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain\npyrkii -- aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä\nylemmä ja ylemmä. -- Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori\nkevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto\nvavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta\nsamalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän\nhuolet rasittaneet.\n\nKivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli\npaksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak\nhii, hii dak, -- nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla\nolisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä\nalas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan.\nVähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa -- pyrki\nkai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien\ntakaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin\nnauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta\nei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua\nhäirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut -- niinkuin monen ihmislapsen\nolisi tällaisessa asemassa käynyt.\n\nAntti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin\nsiemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian\nunohtamaan Annin hammassäryn -- ja unohtipa hän senkin, että hän jo\non mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti\nja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas\npainuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen\npaakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli\nraittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili\nohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja\nmuista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden\nmatkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin\nlausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella\nolevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.\n\nMutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa\nlaskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain\nkolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun\nvaltaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin\ntällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan\nlauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn\nkasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän\nvapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.\n\nHän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan\npois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä.\nRuunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän\nistuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa\nvästäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle.\nPäätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen\nvisersi:\n\n-- Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt.\nSiellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli\nsiellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä\npilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin\nse pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä\non kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi\nlämpöä sykkii.\n\nVästäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni\nnappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.\n\n-- Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin\ntäällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta\nsulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä\nperhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on\nkylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista\nlähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista\ntaivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.\n\nVästäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli,\nkallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli\nmultakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen\nviskata sitä kokkareella -- eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki\nalkoi uudelleen visertää:\n\n-- Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita,\njonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä\nkivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia,\neikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat\nupeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä\nikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun\nsydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään,\nja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.\n\nTaas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että\njalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.\n\n-- Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven\njuureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne\npoikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme.\nNe kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta\nsitten. -- Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi\nihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin,\nettä he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja\nkoetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois,\nrepivät sen ja veivät poikasemme -- en tiedä minne. Itkin ja pyysin\njättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki\nvain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin\nperään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin\nhävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri\nkasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla,\neikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen\ntällaista tekee -- mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano\nsinä, joka olet ihminen! --\n\nVästäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.\n\n-- Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän\nkotejamme hävittää! --\n\nSamassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja\nvästäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt\nperhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään\nleivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös.\nLopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä\nautereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan.\nAntti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja\nsilmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne\nylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia,\nkun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti\nkätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan.\n-- Kunpa olisi ihmisellä siivet!\n\n-- Antti! Puolinen on tuossa paikassa, -- huomautti isä ohimennessään\ntyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen.\nPitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin\nvesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä\nhuimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi\nja alkoi taas äestää.\n\nTyön ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan\nmaustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa,\nennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle.\nLiukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti\nluokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella\nsuitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain\nvälistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna\npiehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli\nvalmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain\nkäveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.\n\nEikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta\nkotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin\nistuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja\nsilloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta\nhiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, --\nsillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja\nkauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus\nruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin\nsilmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja\nnenässä alkoi hiljalleen nuhista.\n\n-- No mutta -- eipä se hammassärky nyt lopukaan, -- ihmetteli isä.\nAntilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin,\nsitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä\nruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni\nhalkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta\nAnnin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän\npyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin\nhampaisiin piti tuo särky tulla -- miksei tullut minun hampaisiini,\nettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! --\n\nItku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin\npulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat\nihmetellä ja luulevat että hän -- -- jos taas kyyneltynein silmin\nmenee, niin arvaavat heti -- -- Antti pyyhki silmiään ja karaisi\nluontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä\ntupaan.\n\nToiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään,\nmennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla\npaljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan.\nTaaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille\nkauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.\n\nRuokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua\ntunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan\najatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän\nvoinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua.\nKivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut\ntulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan\nnäköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina\nympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa\nkivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun\nei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään.\nNurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen\nsunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei\nkyennyt hurmaamaan ihmismieltä.\n\nEikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita,\nitkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia\nvillahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa\nitkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua\naseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin,\nniin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan\npäätyikkunoihin -- kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin -- nosti\npäänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että\noli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla.\n-- Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. -- Ja\naivan oikein. -- Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut\npihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään\nvaikerrusta kuulunut. Anni on terve -- riemuitsi Antti ja ponnautti\nyhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän\nalkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.\n\nHevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina\nennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä\nja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi\nhän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että\nsuitsien kuolaimet selässä kalahtivat.\n\nHänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä\nnykäistäkseen oven auki -- ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan\nitkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen\nseisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.\n\n-- Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään --\nvien ne talliin, -- selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella\nvastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.\n\nJa Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon\nkannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.\n\n\n\n\nYSTÄVÄNI.\n\n\nIstuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona\npenkillä, hän -- pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin\nsieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken\ntuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat\nnavetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja\njuttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja\nkokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.\n\nUlkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön\nkäsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili.\nToisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien\nräystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa\nvinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä.\nToisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin\ntappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta,\npohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske\nja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin\npakoonajettu vihollisjoukko.\n\nOlimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään\nakkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa\nhänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten\njälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.\n\n-- Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä\ntuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky\nulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen\nmyrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että \"äikkis,\näikkis, etpäs saa, etpäs jo!\" Te olette sentään onnellisia -- te,\njoilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa,\nruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu\nlehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty.\nJos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi\nriistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan\nlehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa\nruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä\nharhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin\navonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole\nlehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se\non kurjaa se --!\n\nHän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen\nsävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi\ntakkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa\nhänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja\nsyväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.\n\n-- Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä\ntiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita\ntylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun\nrepeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen\nkuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä\novat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata,\nmutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin\ntoivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka\nantavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen\ntienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä\nkuuluu vielä --. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta.\nNytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän\nluonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan\npakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa,\nkun joku näistä lapsista on mies -- kaikista niistä ei milloinkaan\ntule miestä -- Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen -- --\n\n-- Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin\nlepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui\nviisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele!\nSairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa\nlasta, eikä muruakaan leipää --! Ymmärrätkö sinä, mitä se on?\n-- Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen\näidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin\npitkälleni sammalikkoon ja -- usko jos tahdot, mutta minä -- itkin,\n-- nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa -- kenties\nse niin piti olla -- paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella\nvälkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten\nhuolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja\nkohosi taivasta kohti ja minä kirosin, -- kirosin taivaat ja maat,\nitseni ja kaikki! -- Se oli kamalaa --\n\nVaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui\nsopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin\nkeksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.\n\n-- Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat\nheille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa.\nSitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä\ntöitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa\nHerralle -- hyvää korkoa vastaan tietysti. -- Minä inhoon tällaista\narmeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä\n-- hän kääntyi minuun päin -- ne ovat juuri nuo riepuihin puetut,\nkamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät\nihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat\nsiitä markan päivältä -- jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan\narmopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia,\nja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle,\nmutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut.\nNäes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän\nmaailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen\nmahdollisuuden.\n\n-- Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi\nkaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt\nkerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään --\nonhan maa yhä vaurastumaan päin, -- lohduttelin minä, kun hän taas\nalkoi tuijottaa.\n\nHänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään -- etten sano pirulliseen --\nivahymyyn, kun hän vastasi:\n\n-- Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat\nloistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa\nelättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja\nnaisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden?\nSentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on\ntarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö,\ntahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia\n-- sanonko rypeä -- niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät\nmuuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi\nhuomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen\nlukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä,\nkuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän\nmehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.\n\n-- Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin\nhullusti ole kuin sinä sanot -- koetetaanhan yhtä mittaa tehdä\nparannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, -- tyynnyttelin minä\ntaas.\n\n-- Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.\n\n-- No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka -- yritin minä,\nmutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan,\nveti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän\nkyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi\nsanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.\n\n-- Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään\npuolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain\npuolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu.\nJa minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes\nkatkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus\noli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes\nhaavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta\nsaisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita,\njoilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa\nvalvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.\n\n-- En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset\nvoivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä\nsanot.\n\n-- Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella\nnaapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen\nkanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista\nja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet.\nNaapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän\nsopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat,\npuolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun\nydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta\ntämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin\nniskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. \"Jumala on sen niin\nsallinut\", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat\npuolueet joutuneet Jumalan sijalle. \"Kyllähän meidän puolue tahtoisi\nkaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat\", sanotaan nyt. Se\non tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana\nusein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! -- Ja kometiaahan se on\nkoko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan\npiiloon, kaikki muu, paitsi -- eläimellisyys. Maailma alkaa käydä\nhappameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista\nse on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin\nja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla\ntoisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä\najattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa -- toiset saadakseen sillä\nruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä,\ntai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja\njuhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin\npuolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja\narkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla\nollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä\nhelapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat\ntyöpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat -- lapset ja\nimeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.\n\nHän oli puhuessaan noussut kävelemään.\n\n-- Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan\nansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, -- koetin minä\ntaas, kun hän keskeytti.\n\n-- Niin täytyy. Siihen on pakko -- minä tiedän sen, -- mutta siinäpä\nse juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät\ntunne elämää, jotka niin sanovat.\n\nJuolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin\nkysäisin:\n\n-- Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun\nvallassasi?\n\nHänellä oli heti siihen vastaus:\n\n-- En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni,\nkohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon\ntuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin\nkotiin syömään voileipää sen työn päälle.\n\nTämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani\nhänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan\nmuuta kuin kysyä:\n\n-- Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.\n\n-- Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka\nopettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava,\nja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä\nsaamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja\nheidän joukkonsa Jumalaan uskovat? -- Uskotko sinä Jumalaan? -- Hän\nkatsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa\nmitään.\n\n-- Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy,\nsekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä\nosaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä\nuskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon,\nettä on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä\njumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä\npalvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia\nlaitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää\nköyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen --\ntanssisaleihin -- ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:\n\nHän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:\n\n    \"Tulkaa, kuulkaa, katsokaa!\n    Syökää, juokaa, juopukaa!\n    Herran armoherkuista,\n    Rieskasta ja viinasta!\n    Rahatta,\n    Hinnatta\"\n\n-- nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä\nsellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin\nja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.\n\nHermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi,\nettä hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin\nsitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja\nepäonnistuneella naurun rähinällä.\n\nIlta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin\nilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja\nalettiin puhella muista asioista.\n\nEnkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä,\nkun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään\nniin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? --\n\n\n\n"]