[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feQ7VenX89UEccc8EeQq-ekaY-adj3ql1elfLj88VQ_g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1649,"Kiljusen Plättä","Finne, Jalmari",1874,1938,"1649-finne-jalmari-kiljusen-platta","1649__Finne_Jalmari__Kiljusen_Plättä",null,"lastenkirja",[14],"huumori",[],"fi",1917,11698,70206,false,56031,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Humour","Novels","\"Kiljusen Plättä\" by Jalmari Finne is a children's novel written in the early 20th century. The story revolves around the antics of the Kiljunen family, particularly involving the two brothers, Mökö and Luru, and their baby sister, affectionately nicknamed Plättä. The narrative explores themes of childhood curiosity and the humorous chaos that comes when young boys are tasked with looking after a baby.  At the start of the book, the Kiljunen boys return home from school for the Christmas holidays and learn that they have a new sister, Plättä. Unfamiliar with infants and expecting a playmate, they are surprised to find that she is just a small baby. As they attempt to engage with her, their mischievous nature leads to humorous interactions as they grapple with their new role as caretakers. The opening sets the tone for an adventure filled with laughter and innocent mischief, capturing the essence of childhood dynamics and the excitement of welcoming a new family member. (This is an automatically generated summary.)",[],125,"Kiljusen perhe saa uuden jäsenen, kun pikkusisko Plättä syntyy. Mökö ja Luru ihmettelevät uutta tulokasta, ja pian koko perhe päätyy tutun vauhdikkaisiin ja humoristisiin seikkailuihin. Teos kuuluu tunnettuun lastenkirjasarjaan.","Jalmari Finnen 'Kiljusen Plättä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1649.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KILJUSEN PLÄTTÄ\n\nKirj.\n\nJalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPlättä näyttää voimiaan\nMökö ja Luru Plätän hoitajina\nPlätän tutti\nPlättä ihmeolentona\nKiertue Plättä Kiljunen\n\n\n\n\nPlättä näyttää voimiaan\n\n\nKun Kiljusen pojat, lihava ja mulkosilmäinen Mökö sekä laiha ja \nterävänenäinen Luru, saapuivat joululomalle kotiin, oli isä heitä \nasemalla vastassa. Hän rykäisi pojilleen pari kertaa ja sanoi sitten \nniin juhlallisesti, kuin ainoastaan sellainen monissa merkillisissä \nvaiheissa ollut mies kuin isä Kiljunen saattaa:\n\n-- Rakkaat poikani, minulla on teille molemmille ilmoitettavana suuri \nuutinen! Teillä on nyt sisar.\n\nPojat päästivät sellaisen hurraahuudon, että pari asemalla \nseisoskellutta koiraa lähti häntä koipien välissä kiireesti karkuun ja \nveturinkuljettaja säikähdyksissään pani sellaisen höyryn veturiin, että \nkoko juna lähti niin äkkiä liikkeelle, jotta monet junassa seisoneet \nputosivat istualleen.\n\nMökö ja Luru uskoivat, että he olivat saaneet sisaren, joka oli aivan \nheidän ikäisensä. Kummalliselta se kuuluu, mutta ihan totta se on, että \nKiljusen pojat eivät koskaan olleet nähneet pikku lasta. Kyllä tämän \nseikan ymmärtää, kun ajattelee, millaisia nämä pojat olivat. Missä \ntahansa he liikkuivatkin, niin syntyi aina hirveä metakka ja hälinä, ja \narvaahan, että äidit aina kiireimmän kautta veivät juuri pienet lapset \nturvaan, jotta ne eivät joutuisi metakassa tallattaviksi.\n\nLuru nykäisi Mököä ja kuiskasi, jotta isä ei kuulisi, he olivat \nnimittäin koulussa oppineet jo kuiskaamaankin:\n\n-- Tietysti me sitä vedämme palmikosta!\n\nKiljusen poikien mielestä oli palmikosta nykiminen tytöille jotain \nhyvin hauskaa.\n\nArvaahan, kuinka pojat hämmästyivät nähdessään uuden sisarensa. \nEiväthän he olleet kuvitelleetkaan, että se olisi sellainen.\n\n-- Eihän se ole mikään tyttö, huudahti Mökö. Sehän on lihakäärö.\n\n-- Oikea kretliininen lihaklöntti! sanoi Luru.\n\n-- Se on kaunis tyttö, sanoi äiti Kiljunen, ja sen nimi on Olga \nVilhelmiina.\n\nPojat eivät sanoneet mitään, vaan menivät pois.\n\n-- Ja tuollaista ne sitten sanovat tytöksi, arveli Mökö. Emme me siitä \nhuoli.\n\n-- Annetaan sen mennä sinne, mistä se on tuotukin, tuumi Luru.\n\nSeuraavana päivänä he kuitenkin päättivät ottaa selkoa siitä, mikä tuo \nuusi elävä oikeastaan oli. He hiipivät siihen huoneeseen, missä \nsisarensa oli, ja kun ei ketään ollut läsnä, rupesivat katselemaan \nsitä. Tyttö makasi vasussaan ja räpytteli silmiään.\n\n-- Osaa se ainakin silmää iskeä, sanoi Luru.\n\n-- Ehkä se puhuukin, tuumi Mökö.\n\nHän kumartui vauvan puoleen ja kysyi:\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\nLapsi ei hiiskunut.\n\n-- Se taitaa olla mykkä, tuumi Mökö.\n\n-- Tai ehkä se on kuuro, arveli Luru.\n\nHän kumartui lapsen puoleen ja huusi niinkuin vain Kiljusen poika osaa \nhuutaa:\n\n-- Puhu nyt jotain! Halloo!\n\nEihän tyttö puhunut, mutta kyllä se äänen päästi, ja se olikin \nsellainen ääni, että siitä jo huomasi sen kuuluvan Kiljusen sukuun.\n\nIsä ja äiti ryntäsivät saapuville, ja pojat katsoivat viisaimmaksi \nlivistää pakoon.\n\nPikku sisareensa he lähemmin tutustuivat vasta kesäkuun alussa, jolloin \nolivat palanneet koulusta kesälomalle. Kaupungissa he eivät olleet \njuuri milloinkaan muistelleet vauvaa, sillä eihän siitä ollut \nleikkitoveriksi ja eihän se osannut puhuakaan. Mutta kylläpä sisar pian \nnäytti, että hän osaa leikkiä ja leikkiä niin, että se tuntuu.\n\nTämä poikien lähempi tutustuminen sisareensa tapahtui seuraavalla \ntavalla.\n\nKotiin tultuaan menivät pojat katsomaan sisartaan nähdäkseen oliko se \nyhtään muuttunut. Siitä oli sininen väri kadonnut ja se jo heilutti \nkäsiään ja päästeli ääniä. Useimmin se sanoi: Plät, plät! Se oli sitä \nmerkillistä kieltä, jota lapset aina puhuvat ja jota vain äidit \nymmärtävät.\n\n-- Mikäs Plättä sinä olet? kysyi silloin Mökö.\n\n-- Plät, plät, vastasi vauva hymyillen, sillä se jo osasi hymyilläkin.\n\nJa tästä hetkestä alkaen rupesivat pojat kutsumaan sisartaan Plätäksi, \nja niin tekivät pian muutkin.\n\nKun Plättä ojenteli käsiään, kysyi Mökö, mitä se oikeastaan tahtoi, ja \nsilloin äiti selitti, että se halusi tarttua Mökön tukkaan kiinni. Mökö \nei ollut kaupungissa viitsinyt mennä parturille tukkaansa \nleikkuuttamaan, vaan oli se haapparollaan sinne ja tänne.\n\n-- Kumarruhan alemmaksi, jotta se saa ottaa tukastasi kiinni, sanoi \näiti.\n\nJa Mökö kumartui.\n\nPlättä päästi oikein ilohuudon ja samassa sen pienet kädet olivat \ntarranneet veljensä tukkaan ja tarranneet oikein lujasti. Mökö \nparkaisi. Totta kai hän parkaisi, kun Plättä kiskoi oikein vimmatusti. \nSe oli perinpohjaista tukistamista.\n\nÄiti nauroi ja Luru nauroi, mutta Mökö ei suinkaan nauranut, hän vain \nparkui. Ja Plättä kiljui ilosta.\n\n-- Päästä irti, senkin krapu! huusi Mökö.\n\nPlättä ei päästänyt.\n\nMökö oikaisi vartalonsa saadakseen siten Plätän lopettamaan \ntukistamisen.\n\nMutta ei vaan Kiljusen Plättä sillä tavalla päästänyt otettaan. Se piti \nkiinni, piti oikein lujasti. Ja kun Mökö oikaisi itsensä, niin seurasi \nPlättä mukana. Siinä se nyt roikkui pitäen pienillä käsillään kiinni \nveljensä tukasta.\n\nÄiti koetti irroittaa sen käsiä. Plättä huusi kiukusta. Mökö koetti \nravistaa sitä irti, Plättä oikein vinkaisi suuttumuksesta. Ja se ei \nhellittänyt. Eipä ollut Mökö eläissään vielä saanut sellaista \ntukkapöllyä.\n\nKoko perhe melusi. Isä ja äiti huusivat, Mökö kiljui tuskasta, Plättä \nvinkui ja Luru nauroi, sillä hän ei mitenkään surrut sitä, että \nveljensä sai tukkapöllyä.\n\nEi tiedä, kuinka kauan Plättä tässä olisi roikkunut, ellei äiti olisi \ntarttunut Plätän jalkoihin ja kiskonut toisaanne, Mökön kiskoessa \ntoisaanne. Ja silloin oli Plätän viimein pakko hellittää. Mutta kyllä \nse oli niin kiukkuinen, että kesti kauan, ennenkuin äiti sai sen \nrauhoittumaan.\n\nNyt kihelmöitsi Mökön pää, kyllä sen arvaa, kun sillä tavalla oli \ntukistettu. Hän meni kiiruimman kautta kaivolle ja antoi siellä Lurun \nkaataa pari sangollista vettä päähänsä. Siitä tuska hiukan väheni.\n\n-- Se on ihan hengenvaarallinen, sanoi Mökö. Minä menen ja leikkuutan \ntukkani.\n\n-- Niin minäkin teen, sanoi Luru.\n\nHän ymmärsi aivan hyvin, että muuten hänkin joutuu jonakin hetkenä \nsamaan kidutukseen.\n\nPojat tiesivät, että parin kilometrin päässä oli kauppiaalla \ntukanleikkauskone. He menivät kiireimmän kautta tämän luo, ja Mökö \nsanoi:\n\n-- Nyt pitää leikata tukka ihan nahkaa myöten!\n\nJa kyllä poikien tukka leikattiinkin niin tarkoin, että pää oli ihan \npuli. Mökö muistutti nyt ihan isäänsä, jonka pää oli kalju.\n\nVahingoniloisina pojat tulivat kotiin ja menivät heti Plätän luo.\n\n-- Koetahan nyt, jos osaat ottaa kiinni, sanoi Mökö kumartuen sisarensa \npuoleen.\n\nTämä ojensi heti kätensä, mutta ei saanut mistään kiinni. Ja koko ajan \nse päästeli sellaisia pikkuisia kiukun vingahduksia.\n\n-- Annahan minunkin koettaa, sanoi Luru.\n\nHän kumartui puolestaan Plätän puoleen, ja tämä etsi käsillään jotain \ntukkoa, josta olisi voinut pitää kiinni, mutta ei löytänyt, vaikka \nkuinka olisi hakenut. Ja se oli kovasti pahalla tuulella.\n\nÄkkiä se sieppasi Lurun nenästä kiinni. Lurullahan oli pitkä nenä, \naivan kuin äidillään. Mutta Plättä ei saanut varmasti kiinni, jonka \nvuoksi Luru pelastui.\n\n-- Hyvä oli, ettei saanut kiinni, sanoi hän, sillä kyllä kai minä \nolisin saanut oikein pitkän kärsän, kun se siitä olisi roikkunut ja \nriippunut.\n\n-- Tehdään sille kiusaa, sanoi Mökö. Rasvaa nenäsi ja anna sen sitten \nkoettaa ottaa siitä kiinni.\n\nTuuma oli Lurun mielestä aivan verraton. Hän meni kiireimmän kautta \nkeittiöön, otti sieltä voita ja sillä voiteli nenänsä.\n\n-- Koetahan nyt, sanoi hän tyytyväisenä ja kumartui Plätän puoleen.\n\nPlättä ojensi kätensä ja tarttui Lurun kovasti ulkonevaan nenään. Se \nsieppasi siitä kiinni, mutta sormet liukuivat. Se ärähti pahasti, \nyritti taas, mutta ei nytkään onnistunut.\n\n-- Koeta vain, et sinä siitä kiinni saa, lausui Luru hyvillään.\n\nSamassa olikin Plättä löytänyt toiset kohdat, mihin voi tarttua kiinni. \nNe olivat Lurun korvat.\n\nJa nyt se piti niistä kiinni aivan vimmatusti, piti koko voimallaan. Ja \nvarmuuden vuoksi se vielä koetti ottaa suuhunsa Lurun nenää.\n\nKyllähän jokainen huutaa, kun korvista revitään, ja Plättä ei suinkaan \nhellästi pidellyt Lurun kuulolaitoksia.\n\nLuru säikähtyi niin, että meni selälleen kumoon ja Plättä putosi hänen \npäälleen. Ja siinä se nyt kiskoi veljeään korvista, kiskoi niin, ettei \nkiukkuisin opettajakaan voi sen pahemmin tehdä.\n\nJa kun äiti koetti kiskoa sitä pois, niin se teki vain Lurun korviin \nyhä kipeämpää. Ja kun kiskaistiin, niin huusi Luru tuskasta ja Plättä \nkiukusta, sillä se ei olisi tahtonut päästää otettaan.\n\nEikä se päästänyt. Täytyi se jättää siihen, ja kun ei kukaan enää \nvastustanut, niin päästi se viimein otteensa, jolloin Luru korvat aivan \ntulipunaisina nousi ylös, äidin ottaessa lapsen syliinsä.\n\n-- Siitä taisi tulla oikein uusi Kullervo, sanoi Mökö.\n\n-- Kullervo repi ainoastaan kapalonsa rikki, sanoi Luru, mutta tämä \nrepii vielä kerran aivan varmasti meidät rikki.\n\n-- Plättä ei ole paha, se on oikein kiltti tyttö, sanoi äiti. Pankaahan \nsormenne sen suuhun, niin näette, kuinka se sitä imee.\n\n-- Minä en anna sille sormiani, sanoi Mökö. Se puree.\n\n-- Ei sillä ole vielä hampaita, sanoi äiti.\n\nMökö uskoi äitiään ja pisti sormensa Plätän suuhun. Tämä rupesi sitä \nimemään ja nukkui siihen.\n\n-- Taitaa siitä tulla kerran oikea ihminen, sanoi Luru.\n\nSiinä hän oli oikeassa. Kyllä siitä tuli ihminen. Mutta millainen, sen \npojat pian saivat nähdä, kun joutuivat sen kanssa enemmän tekemisiin.\n\n\n\n\nMökö ja Luru Plätän hoitajina\n\n\nEräänä kesäaamuna sanoi äiti Kiljunen pojilleen:\n\n-- Isän ja minun täytyy lähteä koko päiväksi pois.\n\n-- Menkää vain, sanoi Mökö.\n\n-- Te saatte sillä aikaa hoitaa Plättää, jatkoi äiti.\n\n-- Kyllä me hoidamme, sanoi Luru.\n\n-- Olettehan te hyvin viisaita poikia, sanoi isä Kiljunen, kyllä te \naina osaatte yhden päivän hoitaa niin kilttiä lasta, kuin Plättä on.\n\n-- Tottahan tuon osaa tehdä, sanoi Mökö. Antaa ruokaa sille, kun se \nhuutaa, ja panna se maata silloin, kun sen tulee uni.\n\n-- Se on vielä niin pieni, ettei sen kanssa tarvitse edes leikkiäkään, \nlisäsi Luru.\n\n-- Jos jonnekin menette, niin sanokaa Miinalle, kyllä hän sillä aikaa \npitää Plätästä huolta.\n\nMiina oli Kiljusen herrasväen palvelijatar.\n\nIsä ja äiti Kiljunen läksivät tyytyväisinä pois, sillä he luottivat \naivan varmasti poikiinsa ja näiden suureen viisauteen.\n\nHe olivat jo täyttä touhua menneet hyvän matkaa, kun äiti äkkiä muisti \njotain.\n\n-- Isä, sanoi hän, jos Plätälle tulee vahinko, niin mitä sitten?\n\n-- Mikä vahinko? kysyi isä Kiljunen.\n\n-- Sellainen jokapäiväinen vahinko, kuin lapsille tapahtuu aina.\n\n-- Hoitakoot pojat senkin, lausui isä.\n\nMutta äiti kääntyi ympäri ja juoksi hirveällä touhulla kotiin.\n\n-- Pojat, pojat, sanoi hän, muistakaa pitää Plättä aina kuivana.\n\n-- Kyllä pidämme, sanoivat pojat.\n\nÄiti kääntyi ympäri ja läksi menemään. Nyt hän oli aivan varma siitä, \nettä kaikki päättyy hyvin.\n\nVähän ajan päästä tuli Miina poikien luo.\n\n-- Minun täytyisi mennä asialle koko päiväksi, sanoi hän. Hoitakaa \nsillä aikaa Plättää hyvin.\n\n-- Kyllä hoidamme, sanoi Luru.\n\n-- Miina saa mennä rauhassa, lausui Mökö.\n\n-- Pöydällä on teille ruokaa, sanoi Miina. Ja siellä on myös velliä \nPlättää varten.\n\n-- Kyllä me osaamme syödä ja syötämme Plättääkin, sanoi Luru.\n\nJa Miina läksi omille matkoilleen varmana siitä, että pojat suoriutuvat \naivan erinomaisesti tehtävästään.\n\nPojat ottivat tehtävänsä aivan vakavasti. He istuivat Plätän kehdon \nääressä ja puhelivat sen kanssa. Se tietää, että pojat puhuivat ja \nheidän sisarensa plättäili.\n\n-- Eihän tässä mitään vaivaa ole, sanoi Mökö. Lapsen hoitaminen on \nhyvin helppoa tehtävää.\n\n-- En minäkään ymmärrä, miksi vanhat ihmiset aina pitävät sellaista \nuhoa lasten hoitamisesta, sanoi Luru.\n\nHe eivät tienneet vielä, mikä oli tulossa.\n\nPojat puhuivat ja Plättä vastaili omalla tavallaan. Äkkiä se tuli \nvakavaksi eikä sanonut mitään, katsoi vain eteensä.\n\n-- Mitähän se nyt ajattelee noin syvästi? sanoi Mökö.\n\n-- Varmaankin tämän elämän monimutkaisuutta, sanoi Luru.\n\nSamassa Mökö huusi:\n\n-- Nyt minä tiedän, mitä se ajatteli. Katsohan tuonne.\n\nJa hän viittasi kehdon alle. Kehto oli juurikori, joka oli jalkojen \nvarassa. Luru katsoi sen alle.\n\n-- Se tippuu! sanoi hän.\n\n-- Niin, se tippuu!\n\nLuru sieppasi sisarensa kehdosta ylös. Lapsi ja kehto olivat aivan \nmärät.\n\n-- Miksi sinä et sanonut sellaista hiukan aikaisemmin? lausui Mökö \nPlätälle.\n\n-- Ehkä se tahtoo jatkaa, sanoi Luru.\n\nPlättä vain plättäili.\n\n-- Kysytään, lausui Mökö.\n\nHän kumartui sisarensa puoleen ja sanoi:\n\n-- Tahdotko vielä mennä lilille?\n\nPlättä, joka roikkui Lurun sylissä, nyökkäsi.\n\n-- Se tahtoo. Tuo tänne astia, lausui Luru.\n\nHe koettivat saada Plättää istumaan tarkoitusta varten tuodulle \nastialle, mutta tyttö ei mitenkään osannut istua siinä, ja kun Luru \njätti hänet vähäksi aikaa pitelemättä, kaatui hän astioineen päivineen.\n\n-- Kyllä se on niin taitamaton, ettei uskoisi kenenkään tekevän tuolla \ntavalla! sanoi Mökö kiukuissaan.\n\nLuru oli nostanut Plätän pystyyn. Tämä oli pojan hommista niin \nihmeissään, ettei edes itkenyt.\n\n-- Äiti sanoi, että meidän pitää pitää se kuivana, lausui Mökö.\n\n-- Kuivaa sinä, minä pitelen, vastasi Luru.\n\nJa Mökö haki pyyheliinan, jolla hän kuivasi Plätän. Luru tarkasti \nsisartaan.\n\n-- Ei se ole vielä oikein kuiva. Tuo tänne palkeet, sanoi hän.\n\nTalossa oli pienet käsipalkeet, joilla valkeata pesään tehtäessä \nlietsottiin tulta. Mökö meni hakemaan palkeet. Plättä asetettiin \nsuulleen lattialle ja nyt pojat vuoron perään puhalsivat palkeilla \nsiihen ilmaa.\n\nPlätästä oli tämä niin hauskaa, että se koko ajan nauraa kikatti.\n\nPojat ottivat märät vaatteet sisarensa yltä, tyhjensivät kehdon ja \nveivät kaikki vaatteet pihalle auringonpaisteeseen kuivumaan. Mökö otti \npäältään oman paitansa ja se pantiin Plätän ylle. Patjojen sijasta \notettiin äidin vuoteelta tyynyjä ja pantiin kehtoon.\n\nPlättä näytti aivan tyytyväiseltä kaikkeen.\n\nPoikien tuli nälkä. He menivät ruokasaliin syömään.\n\n-- Täällä on velliä Plätälle, sanoi Luru. Vie sinä lautanen sille.\n\nMökö otti lautasen ja lusikan, nosti Plätän kehdossaan istumaan, pani \nlautasen sen syliin ja lusikan sen käteen lausuen:\n\n-- Syö nyt!\n\nJa Mökö jätti Plätän siihen palaten jatkamaan syömistään ruokasaliin. \nKun pojat sieltä tulivat katsomaan sisartaan, oli velli kaatunut Plätän \nsyliin ja se iloissaan pureskeli lusikkaa.\n\n-- No, nyt se taas on sotkettu, sanoi Luru.\n\nHe ottivat paidan Plätän päältä pois, tyhjensivät taas kehdon ja veivät \nkaikki vaatteet pihalle kuivumaan. Lurun paita pantiin nyt Plätän ylle \nja kehtoon pantiin kaikki tyynyt isän vuoteesta. Mutta nyt ei Plättä \nollutkaan tyytyväinen, vaan huusi.\n\n-- Mitähän se nyt tahtoo? kysyi Luru.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi Mökö kumartuen Plätän puoleen.\n\n-- Puh, puh, vastasi Plättä.\n\n-- Ahaa, sanoi Luru, se tahtoo taas tulla kuivatuksi palkeilla. Saamasi \npitää.\n\nTyttöä alettiin jälleen kuivata palkeilla. Mökö katseli tätä toimitusta \nja sanoi:\n\n-- Eiköhän olisi ensin pitänyt pestä siitä velli pois, sanoi hän.\n\n-- Eihän äitikään pese Plättää muuta kuin kaksi kertaa viikossa, sanoi \nLuru. Ja eilen se pestiin. Antaa olla vain, kyllä velli kuivuu.\n\nJa velli kuivui kiinni Plätän ruumiiseen.\n\n-- Mutta pitää kai sille antaa ruokaa yhtä kaikki, sanoi Mökö.\n\n-- Annetaan vain, lausui Luru.\n\nHe noutivat ruokasalista ruokaa ja alkoivat syöttää Plättää. Mutta kun \nruokaa tippui Plätän rinnoille, keksivät pojat sen, että tyttö \nnostettiin kehdon laidan nojaan sillä tavalla, jotta sen leuka oli \nreunaa vasten. Mökö piteli sitä tässä asennossa, ja Luru pisteli ruokaa \nsuuhun.\n\n-- Syö nyt, jotta tulet vahvaksi, sanoi Luru ja ajoi ruokaa yhtä mittaa \nPlätän suuhun.\n\nJa Plättä söi niin, että oli viimein aivan sininen.\n\n-- Ei siihen kai nyt enää mahdu enempää, sanoi Mökö.\n\n-- Nyt se pitäisi nukuttaa, sanoi Mökö.\n\n-- Minä tiedän siihen keinon, lausui Luru.\n\nHe veivät kehdon pihalle, panivat sen molempiin päihin nuoran ja näistä \nasettivat kehdon riippumaan tikapuiden pienasta. Tässä he nyt \nheiluttivat sisartaan. Mutta Plättä ei vain nukkunut. Se plättäili \niloissaan kehdossaan.\n\n-- Emme me tässä koko päivää jouda heiluttamaan sitä, sanoi Mökö. \nPullakin saa jotain tehdä.\n\nPulla tuotiin, sen kaulaan pantiin nuora ja nuora sidottiin kehtoon \nkiinni. Pulla ei pitänyt laisinkaan tästä hommasta ja hyppeli \nvimmatusti, jolloin kehto joutui kovaan liikkeeseen.\n\n-- Kyllä se nyt heiluu, sanoi Luru.\n\nJa tyytyväisinä läksivät pojat leikkimään.\n\nPulla haukkui vimmatusti ja tahtoi seurata heitä. Kun pojat olivat \nkadonneet, jäi se istumaan kehdon alle.\n\nKylän koiria kulki ohitse, näkivät Pullan ja tulivat sitä tervehtimään. \nJostakin tuntemattomasta syystä syntyi silloin kova rähäkkä koirien \nkanssa. Pulla koetti iskeä niihin hampaillaan, nämä hyökkäsivät Pullan \nkimppuun, ja kohta olivat kaikki yhtenä keränä, jolloin kori tietysti \nheilui aivan vimmatusti.\n\nPojat kuulivat tämän ja riensivät katsomaan. He saapuivat juuri \nparahiksi näkemään, kuinka kehto kallistui aivan peloittavassa määrässä \nja Plättä alkoi painua sen toiselle laidalle. Samassa Pulla nykäisi, ja \npläiskis, putosi Plättä keskelle koiraparvea. Se moksahti erään suuren \nvillakoiran niskaan suulleen ja hädissään tarrasi sen tuuheaan turkkiin \nkiinni.\n\nAijai, kuinka villakoira säikähtyi! Se oikein kiisi pakoon. Tietysti. \nPlättä, jolla oli kovat kourat, piti kiinni koiran karvoista, jotta ei \nputoaisi.\n\nJa koira meni eteenpäin ja Plättä sen selässä.\n\n-- No, nyt juoksuun! huusi Luru.\n\nMolemmat pojat kiitämään jäljestä. Kyllä se oli huimaa menoa, kun \nKiljusen pojat kerrankin juoksivat oikein täyttä totta. Koira meni \nulvoen aivan kuin hullu eteenpäin, pojat menivät, niin että kintut \nvilisivät jäljestä. Koira hyppäsi aidan yli ja Plätän paita vain \nhulmusi kun se keikahti kauniisti mennessään koiran selässä myöskin \naidan yli.\n\nTätä menoa jatkui kauan aikaa. Viimein löytyi Plättä keskeltä \nlantatunkiota, jonne se oli pudonnut koiran selästä. Täällä se \ntyytyväisenä istui. Mutta pojat eivät olleet tyytyväisiä nähdessään \nsisarensa. Arvaahan sen, minkä näköinen oli sen paita, oikeastaan Lurun \npaita, joka oli sen yllä, ja millainen se oli itse.\n\n-- Ei se ole suinkaan kauniin näköinen, sanoi Luru ottaessaan Plätän \nsyliinsä.\n\n-- Eikä hyvän hajuinen, sanoi Mökö.\n\n-- Se ainakin on hyvä asia, sanoi Luru, ettei tässä tarvita palkeita. \nPlättä on aivan kuiva.\n\nHe veivät sisarensa, josta ei enää voinut laisinkaan sanoa, minkä \nvärinen se oli, kehtoon. Varmuuden vuoksi he päästivät kehdon \ntikapuista irti, sillä eihän tiennyt, mikä vaara voisi uhata sitä \njälleen, jos se siinä roikkuisi.\n\nPlättä oli kaikesta tästä jo niin uupunut, että se nukkui aivan heti. \nVäsyneitä olivat pojatkin juoksustaan ja menivät pitkälleen pihamaalle \nja nukkuivat. Pulla oli väsynyt sekin ja nukkui poikien viereen.\n\nTalossa oli kaikki aivan hiljaista. Ja se oli kaikista merkillisintä, \nsillä Kiljusen herrasväen asunnolla ei juuri koskaan ollut hiljaista.\n\nMutta kylläpä oli poikien herääminen sen sijaan sitä meluisempi. Oikein \nKiljusen herrasväen tavalliseen malliin oleva metakka seurasi tätä \nhiljaisuutta. Ja tämä johtui seuraavasta seikasta. Plättä heräsi \nensimmäiseksi. Se kaatoi kehtonsa ja putosi maahan. Mutta kun se oli \nterve ja roteva lapsi, niin ei se sanonut yhtään mitään, kierieli vain \nvähän aikaa maassa ja sitten alkoi kontata eteenpäin.\n\nPihamaa oli hiukan viettävä ja Plättä vuoroin ryömi, vuoroin kieri sitä \nmyöten, kunnes tuli sen toiseen laitaan. Täällä oli suuri \nmuurahaiskeko.\n\nPlättä oli utelias olento. Se näki joukon tuollaisia pikku eläviä ja \nkoetti saada niitä käsiinsä. Kun ne pakenivat, meni Plättä niiden \njäljestä ja joutui viimein aivan muurahaiskeon lähelle.\n\nMuurahaiset ryntäsivät kilvan tytön kimppuun ja koettivat purra, mutta \nminne ne olisivat purreet, kun Plättä oli aivan yltä yleensä liassa ja \nlannassa, jotta siinä ei ollut yhtään tyhjää paikkaa.\n\nPesän kohta tuntui pehmoiselta ja Plättä kapusi sen päälle ja nousi \nistumaan ihan keskelle kekoa. Ja tässä se nyt komeili aivan mustanaan \nmuurahaisista, joita kulki pitkin sen ruumista. Pojat heräsivät.\n\n-- Missä on Plättä? sanoi Luru.\n\nHe katsoivat kehtoa kohden, se oli kumossa ja lapsi poissa. Nyt pojat \npäästivät oikein Kiljusen poikain huudon. Ja sitten he alkoivat kiljua \nniin että seutu kaikui:\n\n-- Plättä! Plättä!\n\nKyllähän Plättä nimensä tunsi. Se nosti molemmat muurahaisista aivan \nmustat kätensä ilmaan ja päästi hänkin puolestaan huudon.\n\n-- Voi Pöllösen pöröpömppeli! huusi Luru. Tuolla Plättä on, keskellä \nmuurahaispesää!\n\n-- Pian auttamaan, pian auttamaan! huusi Mökö.\n\nPojat ryntäsivät tulista vauhtia muurahaiskeon luo. Salaman nopeudella \nhe olivat ottaneet sisarensa sieltä pois ja Luru kantoi häntä sylissään \nvähän matkaa.\n\nÄkkiä hän huusi ja heitti Plätän Mökölle. Pian tämäkin huusi ja heitti \nPlätän maahan.\n\nMitä oli tapahtunut?\n\nTietysti muurahaiset olivat pysytelleet kiinni Plätässä ja nyt ne \nolivat siirtyneet Mököön ja Luruun.\n\nPlättä istui maassa ja oikein hirnui ilosta katsellessaan veljiään. Hän \nsaikin nähdä Kiljusen poikain tekevän sellaisia temppuja, ettei kukaan \nmuu ole niitä nähnyt. Mökö hyppi kuin hullu ilmaan, kierieli maassa ja \nhuitoi ympärilleen. Luru väänteli itseään niin moneen mutkaan, ettei \naina tiennyt, oliko hän enää oikein entiseen tapaan pantu kokoon. He \nkoettivat sillä tavalla saada muurahaisia irtaantumaan itsestään. Mutta \neihän se auttanut, sillä muurahaiset olivat menneet vaatteiden sisään. \nNyt he alkoivat pistellä käsiään jokaisesta aukosta, mistä vain sopi, \nhousunlahkeista, hihojen suista, takin kauluksen välistä. Luru \nvarsinkin oli tässä suhteessa aivan erinomaisen taitava. Ja Plättä \nkatseli suurella ihastuksella tätä. Hän ei välittänyt muurahaisista \nmitään, vaikka nämä olivat ryhtyneet rakentamaan uutta pesää itselleen \nPlätän päähän ja kiireimmän kautta kuljettivat neulasia pitkin hänen \nruumistaan sinne.\n\nKun Mökö ja Luru eivät mitenkään saaneet muurahaisia lähtemään pois, \noli heidän pakko riisua kaikki vaatteet yltään ja siinä he nyt \ntanssivat Plätän edessä aivan ilkialasti.\n\nKun he tällä tavalla olivat päässeet vapaiksi vaivoistaan, ryhtyivät he \najattelemaan, millä keinoin he sisarensa puhdistaisivat noista pienistä \nmustista elukoista.\n\nEivät he voineet ruveta nyppimään muurahaisia pois, sillä sehän olisi \nkestänyt kauhean kauan. Mutta kyllä Kiljusen pojat aina keksivät \npulassa keinoja.\n\nHe veivät Plätän hiekkakuopalle. Väärin on sanoa, että he veivät, sillä \neivät he uskaltaneet ottaa häntä syliinsä, oikeammin on sanoa, että he \nroikottivat, koska Mökö kantoi jaloista ja Luru käsistä.\n\nHiekkakuopalla he alkoivat sisartaan heitellä hiekalla. Eihän Plättä \ntällä tavalla suinkaan tullut puhtaammaksi, mutta se seuraus siitä oli, \nettä muurahaiset ainakin katosivat kokonaan.\n\n-- Kyllä sitä taitaa pitää varjella aivan yhtä päätä, sanoi Luru \nveljelleen viedessään muurahaisista vapaan sisarensa kehtoon.\n\nJa he päättivät pitää tästälähin Plättää silmällä, jotta se ei pääsisi \nminnekään karkaamaan.\n\nPlättä istui vähän aikaa kehdossaan ja sitten se päästi oikein hirveän \näänen.\n\n-- Mikähän sille nyt tuli? kysyi Luru.\n\n-- Sen on kai taas nälkä, sanoi Mökö.\n\n-- Tahdotko sinä namnam? kysyi Luru.\n\n-- Plät, plät, vastasi Plättä.\n\n-- Koetetaan, vastasi Mökö.\n\nJa nyt he jälleen syöttivät sisartaan, joka ahmi oikein suurella \nnautinnolla. Syötyään vatsansa täyteen se meni pitkälleen ja nukkui.\n\nPojat istuivat kehdon luona ja vartioivat. Mutta aika kävi kovin \npitkäksi heille, sillä hehän olivat nuoria poikia, joiden teki mieli \npuuhata ja hommata.\n\n-- Ei meidän molempien tässä tarvitse olla, sanoi Luru. Istu sinä, \nMökö, ensin vähän aikaa täällä ja minä menen leikkimään yksinäni.\n\nJa Luru meni jättäen Mökön siihen.\n\nAika tuli kovin pitkäksi Mökölle. Hän nousi vähän ajan päästä \nkatsomaan, mitä veljensä teki. Hän piti samalla kuitenkin koko ajan \nkehtoa silmällä.\n\nLuru oli mennyt tallin luo veistämään itselleen tuulimyllyä. Mökö kävi \nhänen luonaan ja vähän ajan päästä palasi kehdon luo. Plättä nukkui.\n\nHän palasi taas Lurun luo, viipyi hiukan kauemmin ja palasi taas \nkatsomaan Plättää.\n\nTällä tavalla hän teki pitkän ajan ja kerta kerralta hän viipyi yhä \nkauemmin. Kun Luru oli saanut tuulimyllynsä valmiiksi, ei Mökö enää \nmuistanut Plättää laisinkaan.\n\nTänä hetkenä Plättä heräsi ja katosi.\n\nKatoaminen tapahtui tällä tavalla. Plättä heräsi ja sen teki mieli \npäästä kehdostaan pois. Kun se jo kerran oli kaatanut sen, ymmärsi se \nnytkin, ettei tarvinnut mitään muuta tehdä kuin kumartua toiselle \nlaidalle, niin pääsi kehdosta pois. Se seisoi siis laitaa vasten ja \nheilutti. Vähän ajan päästä oli kehto kumossa ja Plättä maassa \nrämpimässä.\n\nKehto oli lähellä talon seinää, siinä oli kellarin ikkuna ja se oli \nauki. Plättä meni tätä kohden. Ulkona oli kuuma, ikkunasta tuli viileä \nilma vastaan. Plättä meni ikkuna-aukkoon, ryömi yhä pitemmälle ja \nputosi kellariin. Kaikeksi onneksi oli kellarin lattia hyvin lähellä ja \nikkunan alla sattui olemaan vanhoja olkia, joiden päälle Plättä putosi. \nSe ihmetteli vähän aikaa olinpaikkaansa, alkoi sitten ryömiä eteenpäin \nja joutui keskelle perunakasaa. Oli kesä ja perunat olivat jo itäneet. \nPlätän oli jälleen nälkä, se alkoi nyppiä perunoista ituja ja maistella \nniitä.\n\nKaiken sen lisäksi, mitä Plätän ruumiissa jo entisestään oli, tuli nyt \nvielä multaa. Hän oli nyt niin likainen, kuin yleensä voi ajatella \nlapsen olevan. Tuskin kenenkään muun kuin Kiljusen lapsi voisikaan \ntulla niin likaiseksi.\n\nMökö tuli katsomaan sisartaan. Kehto oli taas kumossa. Hän huusi Lurun \nsaapuville. Molemmat menivät muurahaispesälle. Eihän Plättä siellä \nollut. He katselivat ympärilleen, kiipesivät koivuunkin, joka kasvoi \nkeskellä pihamaata, arvellen Plätän kiivenneen sinne. Eihän Plättä \nsielläkään ollut. He huutelivat niin kovaa kuin suinkin jaksoivat, \nhuusivat siksi, kunnes olivat aivan sinisiä. Ei kuulunut mitään \nvastausta. Pojat seisoivat vähän aikaa katsoen toisiinsa aivan \nkauhuissaan.\n\n-- Tässä ei auta mikään muu kuin antaa Pullan etsiä, sanoi Luru.\n\nPulla tuotiin väkipakolla kehdon luo. Sen kuonon eteen pantiin Plätän \nkehdossa olleita vaatteita. Hyi, kuinka Pulla aivasteli, arvaahan sen \nkylläkin! Monen selityksen ja monen haistelemisen jälkeen se kai \nviimein ymmärsi, mistä oli kysymys. Se haisteli maata ja meni kellarin \nluukun kohdalle, kurkisti siitä sisään ja alkoi iloisesti haukkua. \nKellarista kuului Plätän kova kirkaisu.\n\nLuru, joka oli laihempi, meni ikkunasta sisään, nosti sisarensa ylös, \nja Mökö vei hänet pihalle.\n\nEi tarvitse sanoakaan, että Plättä täältä tullessaan oli hyvin \nlikainen.\n\nPojat asettivat sen eteensä nurmelle istumaan ja katselivat vähän aikaa \naivan sanattomina sitä. Heidän oli vaikeaa käsittää, että lapsi voi \ntulla näin likaiseksi.\n\n-- Ei kai äiti ota Plättää mielellään vastaan tällaisena, sanoi viimein \nLuru.\n\n-- Ei kai, sanoi Mökö. Kai se olisi puhdistettava.\n\n-- Mutta millä me puhdistamme?\n\nNiinkuin sellaista olisi tarvinnut laisinkaan kysyä. Kyllähän Kiljusen \npojat aina keksivät keinoja.\n\nJa keino oli tämä. He laahasivat esiin talon paloruiskun, kantoivat sen \nvettä täyteen. Mökö pumppusi ja Luru suuntasi letkun pään Plättää \nkohden. Jotta suihku ei liian kipeästi koskisi siihen, pani hän \npeukalonsa sen eteen, jolloin vesisade levisi.\n\nOsaksi oli Plättä tästä mielissään, osaksi vihoissaan. Vuoroin se \nnauraa kikatti, vuoroin parkui kiukusta. Mutta pojat eivät välittäneet \nmistään.\n\nKun ruisku kymmenennen kerran oli täytetty ja tyhjennetty Plätän päälle \nsuihkuna, voi sanoa, että tyttö oli puhtaan näköinen. Kun se vielä oli \npyyheliinalla kuivattu ja varmuuden vuoksi palkeillakin sen päälle \npuhallettu, arvelivat pojat sen nyt olevan jälleen ihmismäisessä \nkunnossa.\n\nHe katselivat sisartaan vähän aikaa pää kallellaan.\n\n-- Äiti panee aina kylvyn jälkeen perunajauhoja sen istuimen kohdalle, \nsanoi Luru. Kai meidänkin pitää niin tehdä?\n\n-- Tietysti, sanoi Mökö.\n\nHän kävi etsimässä perunajauhoja, pani niitä lautaselle, asetti Plätän \nistumaan sen päälle, nosti sisarensa jälleen ylös, istutti uudelleen \nsen. Hän olisi kai tätä hommaa uusinut vaikka kuinka monta kertaa, \nellei lautanen olisi mennyt rikki. Omasta vuoteestaan he etsivät \npuhtaat patjat kehtoon, koristivat sen reunat kukkasilla, ja kun isä ja \näiti Kiljunen illalla tulivat kotiin ja näkivät Plätän nukkuvan \npuhtaana ja rauhallisena kehdossaan, löi äiti kätensä yhteen ja sanoi: \n\n-- Kyllä minun poikieni huostaan voi aina lapset uskoa! Ei kukaan hoida \nniin hyvin kuin he.\n\nJa kai se niin on.\n\n\n\n\nPlätän tutti\n\n\nPlätällä oli tutti, valkoinen räsynpalanen, jonka sisään oli pantu \nsokeria ja sitten nuoralla sidottu räsy kiinni.\n\nTämä hävisi eräänä päivänä. Kun Kiljuset olivat kaikessa hyvin \nperusteellisia ihmisiä, ryhtyivät he sitä innokkaasti etsimään.\n\nÄiti Kiljunen huomasi tutin häviämisen ensiksi ja huusi:\n\n-- Onko kukaan nähnyt Plätän tuttia?\n\nKukaan ei ollut sitä nähnyt.\n\nSitä etsittiin joka paikasta huoneissa. Tuttia vain ei löydetty. Luru \nhuusi äkkiä:\n\n-- Pullan suussa on jotain, joka voi näyttää tutilta.\n\nJa sen suussa olikin todella jotain, joka näytti tutilta. Koko \nherrasväki ryntäsi Pullan luo. Pullahan oli hyvin viisas koira, joka \ntunsi kaikki herrasväkensä tavat. Kun se siis näki kaikkien tällä \ntavalla yht'aikaa ryntäävän, ymmärsi se heti, että tässä oli \nkysymyksessä jotain muuta kuin leikki. Se siis painoi häntänsä \nkoipiensa väliin ja livisti tiehensä.\n\nIsä Kiljunen ja Mökö pomppoilivat eteenpäin, äiti Kiljunen ja Luru \nloikkivat. Pulla piti tarpeettomana juosta pihamaalta pois, kyllä hän \nsielläkin arveli voivansa välttää isäntäväkeään. Ensin se tietysti \nkiersi pihamaan, mutta kun se huomasi, että herrasväki voi hänet \npiirittää johonkin nurkkaan, läksi se kiertämään taloa. Tämä ei \ntietystikään ollut viisasta, sillä herrasväki asettui nurkan taakse \nvahtimaan. Pulla hiipi hiljaa lähelle, ja juuri kun herrasväki rynnisti \neteenpäin, hyppäsi se Lurun kinttujen välistä pakoon. Pulla oli viisas \nkoira.\n\nNyt jakaantui Kiljusen herrasväki kahteen leiriin, toinen puoli, \npomppoilevat, ajoi Pullaa takaa talon ympäri, toinen puoli, loikkivat, \nvahtasivat nurkan takana, Lurun pidellessä kärpäshaavia ja äiti \nKiljusen levittäessä esiliinansa pyydystääkseen siihen Pullan. Pulla \nhyppäsi äiti Kiljusen yli. Tämä kuuluu mahdottomalta, mutta totta se \non, eikä se mahdotonta olekaan, kun ajattelee, että äiti Kiljunen oli \nmennyt kyyryyn, ja laiha ihminen menee aina hyvin paljon kyyryyn. Pulla \noli siis taas päässyt pakoon. Isä Kiljunen keksi silloin keinon. -- \nVerkko! huusi hän.\n\nTalossa oli vanha verkko, jota joskus maailmassa oli käytetty \nkalastuksessa. Se oli hyvin pahasti repeytynyt, ja kun ei herrasväki \nsitä korjaillut, ei sillä tietysti oltu saatu kaloja, ja siksi se oli \njäänyt käyttämättä. Isä Kiljunen haki sen nyt esiin talon ylisiltä.\n\nVerkko asetettiin Pullalle ansaksi sillä tavalla, että pojat pantiin \npitelemään sen kummastakin päästä kiinni ja isä ja äiti Kiljunen \nlähtivät ajamaan Pullaa sitä kohden. Verkko asetettiin sille puolelle \npihaa, missä talli, navetta ja sikolätti olivat. Ja nyt alkoi jahti.\n\nIsä ja äiti Kiljunen huusivat ja huitoivat. Pulla juoksi heidän \nedellään pitäen yhä suussaan sitä, jota herrasväki luuli Plätän \ntutiksi.\n\n-- Pitäkää verkko kireällä! huusi isä Kiljunen pojille.\n\nPojat tottelivat.\n\nPulla juoksi kovaa kyytiä verkkoa kohden, äiti ja isä Kiljunen sen \njäljestä. Verkossa olevasta suuresta reiästä meni Pulla verkon toiselle \npuolelle, mutta eiväthän isä ja äiti Kiljunen siitä mahtuneet, ja \nseurauksena oli, että he lankesivat kireälle pingoitettuun verkkoon. \nVerkko pääsi samassa poikien käsistä irti ja molemmat vanhemmat \nkierivät maassa verkkoon sotkeutuneina.\n\nJa kyllä he sotkeutuivatkin yhä enemmän. On oikein häpeällistä \najatella, että kaksi vanhaa ihmistä tällä tavalla meni verkkoon Pullan \nkaltaisen koirapahasen tähden. Äiti potki kuin hullu ja silloin hän \nsotkeutui yhä enemmän. Isä huitoi kuin hassu, verkko repeili ja hän \nsotkeutui siihen entistä enemmän.\n\nHe nousivat pystyyn, äiti Kiljusen laihojen kinttujen pistäessä esiin \nkahdesta suuresta repeämästä. He hyppäsivät kuin linnut koettaessaan \nirtaantua, mutta kaatuivat uudelleen. Ja kun verkko oli aivan lähellä \nsikokarsinaa, kaatuivat he täydellä voimalla karsinan aidan päälle; se \nmeni kumoon, ja isä sekä äiti Kiljunen ropsahtivat karsinaan, menivät \nsinne mukkelismakkelis.\n\nKiljusilla oli porsas, jonka he olivat ostaneet keväällä ruokkiakseen \nsitä kesän ja syksyn, saadakseen siitä joulupaistin. Kun porsas näki \nherrasväen tulevan tällä tavalla karsinaansa, niin säikähtyihän se. Se \nhyppäsi ensin karsinan toiselle puolelle, ja samassa silmänräpäyksessä \nse oli jo mennyt Kiljusen isän ja äidin yli ja karannut pihamaalle.\n\n-- Porsas karkaa! huusivat pojat.\n\nTämä tapaus antoi verkossa-olijoille jättiläisvoimat, he kiskaisivat, \nverkko repesi aivan kokonaan ja he pääsivät vapaiksi. Ja nyt alkoivat \nhe ajaa porsasta takaa. He olivat aivan kokonaan unohtaneet Plätän \ntutin, eikä heillä ollutkaan mitään syytä etsiä sitä Pullan hampaista, \nsen Luru huomasi porsaan päästyä pakoon ja tarkastettuaan Pullan \nsuustaan pudottamaa esinettä. Se ei ollutkaan mitään muuta kuin Plätän \nräsynuken pää.\n\nSanoin kuvaamaton oli voima ja vimma, jolla Kiljusen herrasväki nyt \nläksi porsasta takaa-ajamaan. Se oli aivan toisenlaista jahtia kuin \nPullan ahdistaminen. Porsas ei nimittäin koskaan juokse aivan suoraan, \nvaan tekee äkkiä kaikenlaisia mutkia, ja tämä seikka sai merkillisiä \nselkkauksia aikaan.\n\nKun porsas meni täyttä laukkaa eteenpäin, niin pomppoili ja harppaili \nKiljusen herrasväki sen jäljestä ihan vimmatusti. Mutta kun porsas \näkkiä teki käännöksen, ei herrasväki voinutkaan yhtä nopeasti kääntyä, \nvaan he töytäsivät toisiinsa ja olivat yhtenä läjänä pihamaalla.\n\nTällä välin oli porsas tietysti jo pihamaan toisella puolella. Pulla \noli ryhtynyt auttamaan herrasväkeään ja koetti ajaa porsasta takaa. \nMutta ei siinä Pullakaan onnistunut. Sekin sai tehdä silloin tällöin \nhyvin merkillisiä kuperkeikkoja, kun porsas äkkiä pysähtyi ja Pulla \nmeni sen yli ja kaatui maahan.\n\nTästä syntyi tietysti sellainen melu, että koko lähikylän väki riensi \napuun. Ja kun he olivat hyvin auttavaisia ihmisiä, niin ryhtyivät he \nkaikki ottamaan porsasta kiinni.\n\nKaikki portit suljettiin, ja ihmisiä asettui pitkään riviin ajamaan \nporsasta pihamaan nurkkaan. Porsas käveli rauhallisesti, vilkuen vain \nsilloin tällöin hiukan taakseen.\n\nJuuri kun tultiin pihamaan nurkkaan, se mennä pujahti portin alitse.\n\nJa nyt vasta oikein juoksu alkoikin. Kaikki oli tähän asti ollut vain \nleikkiä sen rinnalla.\n\nPorsas juoksi suoraan rantaan. Tietäähän jokainen, että porsas ui \nhyvin. Tietysti Kiljusen herrasväen porsas vielä paremmin kuin muiden.\n\nTämä lähti uimaan eteenpäin. Kaikki ihmiset ryntäsivät rantaan, ja \nmonet vauhdin vaikutuksesta mulskahtivat veteen.\n\nEihän siinä auttanut mikään muu kuin mennä veneeseen ja lähteä \nsoutamaan jäljestä.\n\nKaksikymmentä ihmistä meni veneeseen, jossa ei olisi saanut olla muuta \nkuin korkeintaan kymmenen. Vähän matkaa rannasta päästyä vene painui \npohjaan ja ihmiset saivat lähteä uimaan. Vene kiskottiin ylös, \ntyhjennettiin ja nyt läksi viisi miestä Kiljusen herrasväen kanssa \nporsasta takaa ajamaan. Tämä oli sillä välin päässyt jo hyvin pitkälle \nja ui saarta kohden, jossa se viimein nousi maihin, ja niin kiire sillä \noli mennä puiden suojaan, ettei se joutanut edes ravistamaan vettä \npäältään.\n\nMutta pian tulivat takaa-ajajatkin.\n\nKun heitä oli niin vähän, niin käytiin veneellä noutamassa koko kylän \nväki sinne. Ja nyt alettiin järjestää oikein täydellinen jahti. Kaikki \nihmiset asettuivat suureen piiriin saaren rannoille, jokainen otti \nkarahkan käteensä ja läksi hitaasti astumaan eteenpäin. Tällä tavalla \nkoetettiin saada porsas saarretuksi. Viisi eri kertaa se pääsi tämän \nkehän sisältä pois, tavallisesti livistäen jonkun kinttujen välistä.\n\nMutta ahkeruus kovankin onnen voittaa, sanoo sananlasku, ja niin \nvoittivat piirittäjätkin viimein porsaan. Ne pääsivät aivan sen lähelle \njoka puolelta. Porsas ei enää välittänyt pakoonmenosta, istui vain \nrauhallisesti kannon päässä ja kovasti ihmetteli, miksi hänen tähtensä \noli näin paljon vaivaa nähty.\n\nPorsas tuotiin kotiin ja veneellä saatiin monta kertaa soutaa saareen, \nennenkuin koko kylän väki oli tuotu takaisin.\n\nVaikka kaikki nämä ihmiset olivat tulleet auttamaan kenenkään \npyytämättä, min nyt ne vaativat itselleen palkan. Ja isä Kiljusen \ntäytyi maksaa. Kylläpä se porsas tuli kovin kalliiksi hänelle.\n\nKun kyläläiset olivat menneet pois, syntyi perheen kesken neuvottelu \nsiitä, minkä tähden tämä kaikki oli tapahtunut, ja silloin huomattiin, \nettä Plätän tutin tähden oli nähty tämä vaiva. Ja tutti oli yhä vielä \nkateissa.\n\n-- Missä ihmeessä se tutti on? sanoi äiti Kiljunen.\n\n-- Se ei voi olla missään muualla kuin täällä sisällä, sanoi isä \nKiljunen, joka kaikessa oli tavattoman viisas mies.\n\nEi auttanut silloin mikään muu keino kuin kantaa kaikki tavarat \npihalle, jotta päästäisiin selville siitä, missä tutti oli.\n\nOlisi luullut, että herrasväki muutti jonnekin, kun he kuljettivat \ntällä tavalla kampsujaan. Tietysti kylän väki taas tuli auttamaan \nheitä.\n\nIhan kaikki tavarat tuotiin pihalle. Eihän kukaan voinut uskoa, että \ntutti olisi kukkien keskellä tai että se olisi kattolampussa, mutta \nnekin laahattiin pihalle. Viimeksi oli jäljellä enää vain Plättä ja \nhänen kehtonsa. Kun herrasväki meni sitä nostamaan, niin mitä he \nnäkivätkään?\n\nNiin, mitä he näkivätkään?\n\nPlätän istumassa kehdossaan ja tuttinsa suussaan. Se oli pudonnut \nkehtoon, mistä Plättä oli sen löytänyt ja pannut taas suuhunsa.\n\n\n\n\nPlättä ihmeolentona\n\n\nVanhemmilla on usein tapana opettaa lapsiaan aivan kuin koiria tekemään \nkaikenlaisia pikkuisia temppuja. Jos Kiljusen herrasväki monessa \nsuhteessa erosi kaikista muista ihmisistä, niin tässä suhteessa he \nainakin olivat aivan samanlaisia. Heidän suurin ilonsa oli saada Plättä \npäästelemään kaikenlaisia ääniä ja tekemään kaikenlaisia liikkeitä. On \naivan turhaa niitä selittää, sillä ne olivat juuri samoja, joita kaikki \npikkulapset tekevät vanhempiensa kehoituksesta.\n\nPlättä oli hyvin oppivainen, siitä tuli oikein taitava. Juuri tämä \nseikka herätti eräänä päivänä pojissa oivallisen tuuman. He eivät \nolleet koskaan ennen nähneet pikkulapsia ja siis uskoivat, että heidän \nsisarensa oli aivan merkillinen. Ja kun jokin olento oli merkillinen, \nniin saattoi sen avulla ansaita rahaa.\n\nPojat päättivät lähteä Helsinkiin Plättää näyttämään.\n\nMutta kun he tiesivät, etteivät vanhempansa koskaan antaisi siihen \nlupaa, päättivät he salavihkaa lähteä matkalle.\n\nEräänä päivänä sanoi Luru äidilleen:\n\n-- Saammeko viedä Plätän leikkimään kanssamme?\n\n-- Tietysti saatte, lausui äiti, joka muisti, miten hyvin pojat olivat \nPlättää hoitaneet vanhempien poissaollessa.\n\nLuru otti siis Plätän kainaloonsa ja läksi hänen kanssaan tallin \ntaakse. Täällä Mökö odotti häntä suuren kannellisen korin kanssa. Tähän \npantiin Plättä ja kansi sen päälle. Jotta lapsen olisi mukava korissa \nolla, oli sinne pantu ruohoja.\n\n-- Ja nyt asemalle! sanoi Luru.\n\n-- Emme me jaksa roikottaa tätä lihaklönttiä sinne asti, sanoi Mökö. \nOttakaamme hevonen.\n\nHe ottivat hevosen tallista, nousivat sen selkään molemmat ja ottivat \nkorin syliinsä. Ja nyt lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan.\n\nHeidän saapuessaan lähelle asemaa sanoi Luru:\n\n-- Kyllä ne arvaavat, että olemme tätä tietä menneet, ja tahtovat \npidättää meidät Lähdetäänkin maantietä myöten Helsinkiin koska meillä \nkerran on hevonen.\n\n-- Lähdetään vain, sanoi Mökö.\n\nJa he lähtivät.\n\nTällä välin oli äiti Kiljunen kaivannu Plättää ja etsi sitä kaikkialta. \nHe huutelivat, ei mistään kuulunut vastausta. He etsivät, missään ei \nollut poikia eikä Plättää.\n\nPalvelijatar silloin sanoi nähneensä poikien ratsastaneen pois.\n\n-- Meidän täytyy kiireimmän kautta lähteä asemalle! sanoi isä.\n\n-- Mutta meillä ei ole hevosta, sanoi äiti.\n\nIsä Kiljunen muisti entisaikaan suomalaisten ajaneen paljon härillä. \nHeillä ei ollut härkää, mutta olihan lehmä.\n\nLehmä siis valjastettiin rattaitten eteen. Ja sitten lähdettiin.\n\nKun lehmä ensi kertaa oli tällaisessa hommassa, niin se ihmetteli \naluksi, vaikka ei olisi luullut Kiljusen herrasväen lehmän mitään \nihmettelevän. Mutta kyllä tämä lehmä oli kovin kummastunut. Ja kun \nlehmä on kummastunut, niin ei koskaan voi tietää, mitä se tekee.\n\nEikä Kiljusen isä ja äiti myöskään edeltäpäin tienneet, mitä tapahtuisi \nheille matkallaan asemalle.\n\nVähän matkaa lehmä juoksi maantietä pitkin, mutta sitten se arveli \ntarvitsevansa ruokaa ja kun tien vieressä oli ruohoja, niin se meni \nsinne, kärryt jäljessä tietysti ja kärryillä ihmiset. Vähän ajan päästä \nhe olivat ojassa kumossa. Lehmä vain seisoi ja ihmetteli, miksi ne \nsinne menivät eivätkä pysyneet rattailla.\n\nKun jälleen oli päästy maantielle ja kuljettu parikymmentä metriä, \npysähtyi lehmä ihmettelemään erästä aidanseivästä eikä mitenkään \ntahtonut mennä eteenpäin.\n\nÄiti Kiljunen meni vetämään sitä sarvista ja isä lykkäsi rattaitten \nperästä. Näin päästiin taas vähän matkaa.\n\nMutta vähän ajan päästä lehmä pysähtyi aivan kokonaan.\n\nMolemmat Kiljuset miettivät, mitä he nyt tekevät. Äiti muisti silloin, \nmillä tavalla hän ennen oli saanut lehmän seuraamaan itseään. Hän otti \ntien vierestä heinätukon ja pitäen sitä lehmän suun edessä sai tämän \nheti lähtemään liikkeelle. Mutta kun lehmä koko ajan siinä astellessaan \nsöi, niin täytyi yhtä päätä myös koota heiniä. Jouduttaakseen matkaansa \nsopivat Kiljuset asiasta siten, että isä keräili heiniä ja äiti piti \nniitä lehmän suun edessä.\n\nJa tällä tavalla he pääsivät eteenpäin. Lehmä ei enää kertaakaan \npysähtynyt. Mutta matkaan asemalle, jonka he kävellen olisivat \nsuorittaneet kahdessa tunnissa, tarvittiin nyt kuusi tuntia.\n\nVihdoin viimein he saapuivat asemalle ja kiiruhtivat heti \nasemapäälliköltä tiedustamaan, olivatko Mökö ja Luru Plätän kanssa \nmatkustaneet junalla jonnekinpäin. Kukaan ei ollut heitä nähnyt. Isä ja \näiti Kiljusen suru oli hyvin suuri. Asemapäällikkö silloin keksi \nkeinon. Hän sähkötti Helsinkiin ja sieltä sähkötettiin kaikille \nasemille ja kaikille maan nimismiehille, että jos jossain näkyisi kaksi \nhyvin puettua poikaa kuljettamassa pikkuista tyttöä, heidät otettaisiin \nkiinni. Isä ja äiti Kiljunen olivat laatineet itse sähkösanoman. Heidän \nmielestään ei mitenkään voinut sanoa heidän pojistaan, että ne olivat \nroivisen näköisiä, ja siksi pantiin sähkösanomaan: kaksi hyvin puettua \npoikaa.\n\nTämän toimitettuaan he rauhallisella mielellä alkoivat pyrkiä kotiaan \nkohden. Kyllä Mökö ja Luru ehdottomasti jostakin saataisiin kiinni, \nkoska kaikkialle maassa oli lähetetty heistä tiedonanto.\n\nJos he hitaasti olivat päässeet asemalle, niin se oli vielä tulista \nkiirettä verrattuna kotimatkaan. Lehmä ei enää välittänyt ruohosta, \nvaan tahtoi itse käydä naukkailemassa. Ja se meni minne se itse halusi \nja viipyi niin kauan kuin se itse tahtoi. Se kääntyi joka tienhaarassa \nja meni joka polkua myöten. Sarvista vetämälläkään ei sitä saanut enää \nmenemään sinne minne herrasväki tahtoi. Lopulta Kiljuset nöyrinä \nalistuivat seuraamaan lehmänsä oikkuja. He risteilivät kautta pitäjän \nja saapuivat viimein kotiin.\n\nHe olivat tarvinneet kotimatkaa varten viisi päivää. Se on ihan totta, \nhe tarvitsivat todellakin viisi päivää.\n\nTällä välin Mökö ja Luru ajoivat hevosen selässä Helsinkiä kohden. \nPlättä keinui mukavasti korissa ja nukkui koko ajan.\n\nHeidän ajaessaan erään Helsingin lähellä olevan aseman ohi katseli \nasemapäällikkö, joka oli saanut tiedon karanneista pojista, pitkään \nheihin, mutta kun Mökö ja Luru eivät olleet hyvin puettuja ja kun \nmissään ei näkynyt pikkuista tyttöä heidän mukanaan, ei hän näitä \npidättänyt.\n\nPojat tulivat Helsinkiin ja menivät heti paikalla hevosineen \nSenaatintorille, joka oli heille hyvin tuttu entisistä seikkailuista.\n\nVäkeä oli kokoontunut heidän seuraansa suuri määrä. Torille päästyään \nasettuivat pojat yliopiston rappusille, ottivat Plätän korista ja \nsanoivat ihmisille, että he näyttävät näille ihmelasta, joka tekee \nkaikenlaisia temppuja.\n\nPlättä oli oppinut nousemaan jaloilleen seisomaan ja tässä asennossa \nnotkistelemaan polviaan, nytkytellen ruumistaan.\n\nLuru komensi:\n\n-- Retku, Plättä!\n\nSilloin Plättä alkoi ihmisten suureksi iloksi retkua.\n\nOlihan jokainen nähnyt pikku lasten tekevän tällaista, mutta ei kukaan \nvielä yliopiston portailla, sen vuoksi se herätti hyvin suurta \nhuomiota.\n\nToinen temppu oli se, johon Luru komensi Plätän sanomalla:\n\n-- Ruiskuta, Plättä!\n\nTämän Plättä suoritti siten, että otti maitopullonsa, joka hänelle oli \notettu mukaan, ja heiluttaen sitä käsissään ruiskutti siitä ihmisten \npäälle maitoa. Lähinnä olevat saivat maitoa päälleen ja nauroivat \ntoisten taputtaessa käsiään.\n\nKatselijat seurasivat suurella ihastuksella Plätän esiintymistä. Kyllä \nhän olikin kaunis, pyöreä kuin isänsä, pystynenäinen ja vääräsäärinen, \nsilmät kuin kaksi suurta nappia päässä. Muuan nainen kysyi:\n\n-- Syökö se?\n\nHän tarjosi Plätälle vehnäleipää. Ja Plättä tietysti söi. Tämäkin \nhuvitti kaikkia, sillä eihän oltu nähty kenenkään syövän sellaisella \npaikalla, kuin yliopiston portaat ovat.\n\nKun Plättä alkoi väsyä, sanoi Luru:\n\n-- Huomenna kello seitsemän illalla me olemme taas täällä!\n\nSilloin kaikki hurrasivat.\n\nYönsä viettivät lapset Kaisaniemessä, jossa he laskivat hevosensa \nsyömään nurmikolle, menivät keskellä lammikkoa olevaan joutsenien ja \nankkojen saareen lammen reunalla olevalla veneellä ja panivat siellä \nlintujen suureksi harmiksi heidän joukkoonsa maata. Ihmisiä oli \nkerääntynyt tavattoman suuri määrä lammen ympärille katsomaan näitä \nmerkillisiä lapsia.\n\nAamulla pojat miettivät, mistä he saisivat huoneuston, jossa voisivat \npitää näytöksiään, sillä he olivat huomanneet, että ulkoilmassa ei \nkukaan maksanut heille mitään. Ja ansaitsemistahan varten he olivat \ntulleet kaupunkiin.\n\nOlihan Kansallisteatteri aivan lähellä. Siellähän he ennenkin olivat \nolleet. He kävivät kysymässä, pääsisikö sinne näytäntöjä antamaan. \nHeille vastattiin kieltävästi.\n\n-- Ei kai auta mikään muu, kuin olla Senaatintorilla, sanoi Luru.\n\nIllalla he olivat siellä taas. Aivan ensiksi ilmoitti Luru, että hän \noli aikonut mennä Kansallisteatteriin, mutta sitä ei hänelle oltu \nannettu.\n\nTästä syntyi hirveä metakka. Joukossa oi muutamia kovin innostuneita. \nHe sanoivat että teatteri on rakennettu kansan varoilla ja siis sinne \ntäytyy jokaisen päästä. Ja riemukulussa vietiin Mökö, Luru ja Plättä \nsinne, avattiin väkisin ovet ja näytäntö alkoi.\n\nOvella muutamat seisoivat kooten kymmenen penniä jokaiselta. Sinä \niltana annettiin yhteensä viisi näytäntöä, niin suuri oli uteliaiden \nmäärä.\n\nPoliisit olivat koettaneet estää näytäntöjä, mutta Mökön ja Lurun \ninnokkaimmat kannattajat sanoivat, että se oli kansan tahto, joka \nmääräsi teatterin heidän näytäntöjään varten.\n\nSeuraavana päivänä oli innostus niin suuri, että Mökön ja Lurun täytyi \nantaa näytäntöjä jo aamupäivälläkin. Ja Plättä retkui ja ruiskutti. On \nmahdotonta tarkkaan kuvata kaikkea sitä, mitä nämä näytännöt saivat \naikaan. Yhtenä seurauksena oli se, että kaikki kaupungin kaupat \nsuljettiin illalla jo kello seitsemältä [huomaa, että tämä tapahtui jo \nennen vapaussotaamme], jotta kauppa-apulaiset pääsisivät katsomaan \nPlättää. Työväki, joka usein sai olla työssä jälkeen seitsemän eikä \nsiis päässyt näytäntöön, nosti hirveän metakan ja vaati, että heidän \ntyöpäiväänsä on lyhennettävä. He asettivat jyrkän vaatimuksen \nkahdeksantuntisesta työpäivästä, ja uhkaava paperi jätettiin \neduskuntaan, joka silloin oli koolla. Kun täällä sanottiin, etteivät he \nnyt jouda päättämään asiaa, niin sanoi lähetystö, joka oli paperin \nvienyt, että koko eduskunta oli vain yhtä retkua, joka nyki ja \nhytkytti, mutta ei tehnyt mitään perusteellista työtä.\n\nJa maata uhattiin suurlakolla, ellei kansa pääse katsomaan Plätän \nretkutusta.\n\nTeatterin johtaja oli maalla. Hänelle oli ilmoitettu, miten teatteri \noli anastettu. Hän saapui kiireimmän kautta estämään näytäntöjä, mutta \nkansa kantoi hänet käsillään teatterista pois, eikä hän uskaltanut \ntehdä muuta kuin seisoa Rautatientorilla ja väännellä käsiään niin, \nettä nikamat natisivat.\n\nSenaatti piti täysi-istunnon tämän asian vuoksi, mutta kukaan ei \nuskaltanut ryhtyä estämään Kiljusen poikien näytäntöjä, koska se oli \nkansan tahto.\n\nIhmisiä alkoi maalta tulla niin paljon näytäntöihin rautatietä myöten, \nettä kaikki rautatieläiset vaativat itselleen palkankorotusta, uhaten \nmuuten lopettaa liikenteen rautatiellä.\n\nEduskunta hätääntyi ja huomasi, että sen täytyy, voidakseen järjestää \nkaikki asiat, olla koolla paljoa kauemmin kuin alkujaan oli määrätty. \nSen vuoksi kiireimmän kautta pidennettiin eduskunnan kokoontumisaikaa \nkahdella kuukaudella. Ja kun eduskunnan jäsenet surusta ja murheesta \nalkoivat laihtua, pyysivät he palkankorotusta valtiolta ja saivat sen.\n\nNäiden näytäntöjen menestys riippui siitä, että ihmiset olivat \nnäkevinään Plätän esiintymisessä jotain hyvin syvällistä. Kun hän \nretkui, niin se merkitsi eduskunnan työntekoa, kun hän ruiskutti, niin \nse tarkoitti sanomalehtien tarpeetonta kirjoittelemista tärkeistä \nasioista. Ja innostus nousi korkeimmilleen, kun pojat keksivät aivan \nuuden tempun. Plätälle annettiin suuri kerä villalankaa. Se alkoi \npurkaa sitä ja tätä tehdessään kietoutui itse siihen niin lujasti, \nettei lopulta voinut itseään edes liikuttaa. Ne, jotka pääsivät \npurkamaan Plättää, saivat maksaa aivan eri maksun, ja niiden nimet \nmainittiin aina seuraavana päivänä sanomalehdissä. Tätä lankoihin \ntakertumista sanottiin senaatin työksi, koska se aina sekaantui omiin \nasioihinsa. Kun senaattorit saivat siitä kuulla, pyysivät he saada \nerikoisen näytännön. Sellainen annettiin heille, ja he läksivät hyvin \nalakuloisina pois teatterista.\n\nNäin oli kulunut viisi päivää, ja kautta maan sanomalehdet kertoivat \nnäistä näytännöistä, ja mielet olivat hyvin kiihtyneet, sillä toiset \npuolustivat näytäntöjä, toiset sanoivat, että ne pitää heti lopettaa. \nMutta ne, jotka koettivat estää, joutuivat uhkausten alaisiksi, ja \nsilloin he lakkasivat hommastaan.\n\nKiljusen isä ja äiti olivat tulleet lehmänsä ja rattaittensa kanssa \nkotiin. Lehmä oli hyvissä voimissa, mutta rattaat olivat metsissä \najellessa menneet aivan pilalle. Toisesta pyörästä ei ollut enää muuta \nkuin pienat jäljellä.\n\nKotona he katsoivat sanomalehteen ja tunsivat heti kuvasta, joka oli \nlehdissä, lapsensa.\n\nHe kiiruhtivat Helsinkiin, etsivät lapsensa ja veivät heidät kotiin. \nSenaatin puheenjohtaja oli asemalla saattamassa, samoin suuri joukko \nyhdistyksiä lippuineen.\n\nJa rahaa oli pojilla hyvin paljon mukanaan. Hevonen oli lihonut \nkaupungin puistossa ja oli matkaansa kaikesta päättäen hyvin \ntyytyväinen.\n\nMutta eduskunta oli säätänyt kahdeksantuntisen työpäivän kautta maan. \nSen oli Plätän retkutus saanut aikaan.\n\n\n\n\nKiertue Plättä Kiljunen\n\n\nPlätän Helsingissä saavuttama maine oli niin suuri, että isä Kiljunen \nsanoi:\n\n-- Nyt meidän perheeseemme onkin tullut sellainen olento, että hän \ntuottaa meille sekä rahaa että kunniaa.\n\n-- Millä tavalla? kysyivät pojat.\n\n-- Me perustamme kiertueen, vastasi isä.\n\n-- Mikä se kiertue on? kysyi Luru.\n\n-- Se on sellainen joukko ihmisiä, joka kiertää paikasta toiseen \nnäyttäen itseään jossain salissa ja saaden siitä rahaa.\n\n-- Meidän matkamme Helsinkiin oli siis jonkinmoinen kiertue, sanoi \nMökö.\n\n-- Oli kyllä muuten, mutta teillä ei ollut mitään näytelmäkappaletta. \nJa näytelmäkappale kuuluu kiertueen ohjelmaan. Minä kirjoitan \nkappaleen, ja sitten me kaikki lähdemme.\n\nJa isä Kiljunen kirjoitti näytelmän, jossa oli neljä näytöstä ja viisi \nhenkilöä, jos Pullakin lasketaan joukkoon, sillä poikien vaatimuksesta \npiti Pullan päästä mukaan. Tietysti isä Kiljunen tahtoi ottaa \nainoastaan oman perheensä mukaansa, koska hän pelkäsi vieraitten \nhelposti pilaavan kaiken.\n\nNäytelmän nimi oli: \"Löydetty lapsi eli Sydämiä kukkaisnurmella.\" Isä \nKiljunen oli nimittäin lukenut elokuvien ohjelmia sanomalehdistä ja \nniissä oli jokaisella kappaleella kaksi nimeä. Näytelmän nimi \"Löydetty \nlapsi\" kuvasi kyllä sisältöä, sillä kappaleessa pieni lapsi katosi joka \nnäytöksen alussa ja löydettiin sen lopussa. Tämä osa oli aiottu \nPlätälle, joka siis näytelmän aikana katoaisi neljä kertaa ja \nlöydettäisiin neljä kertaa. Näytelmän toinen nimi \"Sydämiä \nkukkaisnurmella\" ei laisinkaan sopinut näytelmän sisältöön, mutta eihän \nse mitään merkinnyt.\n\n-- Pääasia on, että näytelmän nimi vaikuttaa houkuttelevalta, sanoi isä \nKiljunen.\n\nNäytelmä oli tietysti, koska isä Kiljunen sen oli kirjoittanut, hyvin \nvilkas ja siinä juostiin ja huudettiin kovasti paljon. Ensimmäisessä \nnäytöksessä Plättä meni tyhjään tynnyriin ja oli siellä piilossa siksi, \nkunnes Pulla haisteli hänen jälkensä ja viimein löysi sieltä hänet. \nToisessa näytöksessä Plättä kiipesi pesään ja putosi sieltä esiin vasta \nsilloin, kun pantiin pesään tuli. Kolmannessa näytöksessä hän meni \nvesisaaviin ja oli sinne hukkua. Tämä tietysti oli vain olevinaan, \nsillä saavi oli tyhjä, ei siinä ollut yhtään vettä. Neljännessä \nnäytöksessä tuli suuri lintu, joka otti Plätän siivilleen ja aikoi \nhänet viedä ilmaan, mutta viimeisessä hetkessä toiset riensivät apuun \nja pelastivat lapsen.\n\nPlätällä oli siis tässä näytelmässä paljon tehtävää. Eihän kenenkään \nmuun lapsi olisi oppinut niin nuorella iällä sellaista määrää \nkaikenlaisia temppuja kuin Kiljusen Plättä.\n\nHän oli paljon oppivaisempi kuin Pulla, joka ei tahtonut mitenkään \nensimmäisessä näytöksessä tehdä oikein. Kun Plättä oli kiivennyt lautaa \nmyöten tynnyrin suulle ja siitä sitten pudotti itsensä sinne \nasetettuihin pehkuihin ja Pulla tuli näyttämölle, niin tahtoi se aina \naivan heti mennä tynnyrin luo, vaikka näytelmän mukaan sen piti ensin \nhaistella pitkin näyttämöä ja etsiä joka paikasta muualta. Viisi päivää \nsaatiin Pullaa vitsa kädessä opettaa, ennen kuin se oikealla ajalla \ntuli tynnyrin luo.\n\n-- Muut kiertävät pitkin maata talvella, sanoi isä Kiljunen eräänä \npäivänä, kun näytelmä oli valmiiksi harjoitettu. Me menemme kesällä, \nsillä tarvitseehan ihmisten pitää hauskaa silloinkin.\n\nHe olivat päättäneet käydä melkein kaikissa Suomen kaupungeissa, ja \nsanomalehtiin oli pantu suuria uutisia, joissa huomautettiin tästä \nihmeellisestä taidetilaisuudesta, joka oli valmistettu kansalle.\n\n-- Alkakaamme maan sydämestä, sanoi isä Kiljunen.\n\nTämän tähden he ensimmäiseksi menivät Jyväskylään. Seminaarin \njuhlasaliin oli valmistettu lava ja näyttämö, missä Kiljuset \nesiintyivät. Kun herrasväki oli sinne saapunut aivan viime hetkessä, \neivät he ennättäneet tarkastaa kaikkia näyttämövehkeitä, ja sen vuoksi \ntapahtuikin yhtä ja toista merkillistä. Ensimmäinen näytös ei tuottanut \nmuuta häiriötä kuin sen, että tynnyri, johon Plättä kiipesi, oli niin \nahdas, että kun hän pudotti itsensä sen ylälaidalta alas ja putosi \npehkuihin, ei hän päässytkään siellä kääntymään niinkuin piti, vaan jäi \npäälleen pystyyn. Hänen kinttunsa räpyttelivät hyvin pahasti ilmassa. \nTiesi, miten hänen olisi käynyt, ellei muuan hyväsydäminen rouva olisi \ntullut yleisön joukosta ja ottanut Plättää syliinsä saliin. Kiljuset \neivät tätä huomanneet laisinkaan. Kun siis tuli se hetki, jolloin \nPlättä oli löydettävä tynnyristä, ei siellä ollutkaan ketään. Mutta \nPulla, joka aina oli viisas, osasi muuttaa näytelmän juonen tapausten \nmukaan, se meni näyttämön reunalle ja alkoi siinä vimmatusti haukkua.\n\nToisessa näytöksessä, jossa Plätän piti mennä pesään, ei uunissa, joka \noli paperista maalattu, ollutkaan mitään pesän aukkoa. Mutta niin \nkekseliäs oli Plättä, että hän tyrkkäsi päällään uuniin, se meni puhki \nja siitä Plättä meni sisään.\n\nKolmannen näytöksen saavi oli tuotu näyttämölle täynnä vettä, sillä isä \nKiljunen oli sanonut, että hän tarvitsee vesisaavin ja tietysti se \nkäsitettiin sillä tavalla, että siinä piti olla vettäkin. Kun Plättä \ntuli sen reunalle, katseli hän ensin vettä vähän aikaa, kiipesi sitten \ntakaisin ja tarttui sen laitaan. Ja hän kaasi sen. Eihän tämä olisi \nkäynyt päinsä, ellei saavia olisi pantu pienen rahin päälle seisomaan. \nVesi meni kaikki yleisön puolelle ja siitä syntyi sellainen hälinä \nvähäksi aikaa, että Kiljuset tulivat näyttämön takaa katsomaan, mitä \noli tapahtunut. Pian oli kaikki kunnossa, tyhjä saavi jälleen pystyssä \nja Plättä kiivennyt sinne.\n\nNeljännessä näytöksessä esiintyi äiti Kiljunen lintuna. Hän oli ottanut \njalkaansa isä Kiljusen alushousut ja ylleen ihopaidan, ja siivet oli \ntehty vanhan pöytäliinan kappaleista, jotka olivat kiinnitetyt \nkäsivarsiin ja siiven ruodot oli tehty kahden vanhan sateenvarjon \nraudoista. Pyrstönä hänellä oli metson pyrstö, joka oli pantu kiinni \nnuorilla hänen vyölleen. Hän muistutti aivan elävästi Gallen-Kallelan \nmaalaamaa Louhen kuvaa \"Sammon ryöstössä\". Hänen ilmestymisensä herätti \nsuurta ihastusta.\n\nSeuraava kaupunki oli Vaasa. Lyseon rehtori ja yhteiskoulun johtajatar \nolivat päättäneet, etteivät lapset saa mennä katsomaan Kiljusten \nkiertuetta, joka antoi näytäntönsä kaupungin teatterihuoneella. Tämän \nvuoksi naulasivat he katujen kulmiin suuret paperit, missä lapsia \nkiellettiin menemästä teatteriin. Tietysti kaikki silloin menivät \nsinne. Rehtori ja johtajatar asettuivat teatterihuoneen portaille \nvahtiin molempien koulujen vahtimestarit mukanaan, kummallakin \nhiilihanko kädessään. Johtajatar huusi niin, että hänen äänensä oli \naivan käheä ja silmälasit tipahtivat aina vähän väliä hänen nenältään. \nJa he saivat lapset estetyksi pääsemästä sisään.\n\nTeatterissa oli isä Kiljunen tarkastanut, ettei mitään sellaisia \nhäiriöitä kuin Jyväskylässä enää tapahtuisi, ja näytäntö sujui sen \nvuoksi aivan rauhallisesti siksi, kunnes päästiin viimeiseen \nnäytökseen. Muutamat lyseon alaluokan pojista olivat pujahtaneet \nnäyttämölle, sillä he tahtoivat ainakin nähdä Plätän. Ja silloin\nparin pahankurisen pojan mieleen juolahti kostaa johtajalle ja \njohtajattarelle. He sieppasivat Plätän syliinsä ja läksivät juoksemaan \nkarkuun.\n\nTeatterin luota johtaa kaupungin halki Puistokatu. Tätä myöten pojat \nalkoivat juosta huutaen teatterin lähellä oleville koululaisille:\n\n-- Plättä on meillä!\n\nKaikki tietysti läksivät suurella riemulla jälestä. Johtaja kiljaisi \nkauhusta, johtajatar oli pyörtyä. Molemmat menivät teatteriin ja \nkiljuivat:\n\n-- Plättä on varastettu!\n\nAijai, mikä metakka siitä syntyi. Näyttämöllä oli isä Kiljunen etsinyt \nPlättää. Ja kun hän tämän kuuli, niin hän ryntäsi heti näyttämöltä \nkatsomoon ja siitä suoraa päätä kadulle. Äiti Kiljunen, joka oli jo \npukeutunut linnuksi, tuli hänen jäljestään. Nyt juostiin pitkin \npuistokäytävää kirkon ohitse, Plättää kantavat pojat edellä, toiset \nlapset heidän jäljestään ja sitten Kiljuset koko yleisön keralla.\n\nPuistokadun keskellä on Topeliuksen kuvapatsas. Pojat kiipesivät sen \npäälle ja asettivat Plätän istumaan setä Topeliuksen hartioille. Plättä \npiti Topeliuksen kaulasta kiinni ja hirnui ilosta, sillä tämä oli kovin \nhauskaa Plätän mielestä.\n\nKun äiti Kiljunen pääsi patsaan luo, oli hän niin hätääntynyt, ettei \nhän ensin aluksi tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän vain juoksi \npatsaan ympäri leksuttaen siipiään ja kiljui. Pojat kiipesivät \npatsaalle, ottivat Plätän alas ja nyt he kaikki palasivat \nteatterihuoneelle.\n\nMutta yleisö ei enää tullutkaan sinne, sillä kaikki luulivat, että tämä \noli ollut viimeinen näytös. Seuraavana päivänä olivat lehdissä \narvostelut ja niissä sanottiin, että lyseon rehtori ja yhteiskoulun \njohtajatar suorittivat tilapäiset osansa näytelmässä tavattoman \netevästi ja suurella antautumisella ja innostuksella.\n\nSitten Kiljuset tulivat Kokkolaan, missä näytäntö annettiin \nyhteiskoulun juhlasalissa. Täällä Kiljuset näkivät kaupunkilaisten \nnoudattavan aivan samanlaista tapaa kadulla kävellessään kuin hekin. \nKukaan ei kävellyt nimittäin kaupungin pääkadun katukäytävillä vaan \naina keskellä katua.\n\nKiljuset olivat jo niin tottuneet näyttelemiseen, ettei esiintymisessä \ntapahtunut mitään häiriötä. Ihastus olikin sen vuoksi tavattoman suuri. \nNäytännön jälkeen muutamat pojat, jotka olivat kovasti rakastuneet \nPlättään, tahtoivat, että hänelle oli osoitettava kunnioitusta aivan \nsamoin kuin suurille taiteilijoille osoitetaan. He vaativat siis, että \nPlättä oli teatterista vietävä kotiin vaunuissa, joita ihmiset vetävät. \nJa vaunuja vetämään he tahtoivat asettaa opettajansa. Nämä hankasivat \nkovasti vastaan ja sanoivat:\n\n-- Tästähän tulee oikeaa plättäntuuta, emmekä me sellaiseen suostu! \n\nMutta erään tehtailijan pojat olivat kuulleet vanhempiensa sanovan, \nettä nykyään voi saada mitä tahansa, kun vain väittää, että se on \nkansan tahto. He siis huusivat:\n\n-- Opettajien täytyy! Se on kansan tahto!\n\nJa silloin heti opettajat suostuivat. Kun siis Kiljusen herrasväki meni \nasemalle, se oli juhlallista. Edellä kulki Pulla, sitten vetivät \nopettajat rattaita, joilla Plättä istui äitinsä sylissä. Kiljusen pojat \nkävelivät rattaitten vieressä ja isä niiden takana. Kaikki koulun \npartiopojat ja -tytöt muodostivat kunniakujan, käsissään pitkät kepit.\n\nRaahessa, jonne Kiljusen herrasväki sitten saapui, olisi näytäntö \nsujunut aivan erinomaisesti, ellei heti alussa olisi tapahtunut pientä \nselkkausta. Ja sen sai Pulla aikaan. Kun Raahe on vanha merikaupunki, \nhaisee siellä kaikki mereltä, siis suolaiselta. Ja tästä hajusta ei \nPulla ensinkään pitänyt. Rakennuksessa, missä näytännöt annettiin, oli \nvahtimestarina entinen merimies, josta ei suolainen haju ollut koskaan \nlähtenyt. Pulla alkoi kiivaasti häntä haukkua. Mies suuttui ja potkaisi \nPullaa. Pulla suuttui vielä enemmän ja kävi hänen housunlahkeisiinsa \nkiinni. Eihän vanhalla merimiehellä koskaan housut ole kiinni muuta \nkuin vyöllä. Kun siis Pulla oikein kovasti kiskoi, luisuivat housut \nvyön alta. Sitä on mahdotonta selittää, mutta se vain lopputulos oli, \nettä Pullalla oli vähän ajan päästä miehen housut suussaan ja läksi \nniiden kera juoksemaan yleisön puolelle. Eihän kukaan mies voi olla \nilman housuja. Tämäkin läksi siis ottamaan niitä pois. Pulla juoksi \ntuolien ja penkkien alitse ja mies hänen jäljestään. Kaikki koettivat \nottaa Pullaa kiinni, mutta se ei onnistunut. Se läksi ulos ja mies \nhänen jäljestään. Mutta nyt täytyi jo näytännön alkaa. Isä Kiljunen ei \nensin tiennyt, miten ensimmäinen näytös esitettäisiin, kun Pulla oli \npoissa, sillä Pullallahan oli siinä hyvin tärkeä osa, kun se haisteli, \nmissä Plättä oli. Lopulta isä pelasti näytelmän juonen, kulkien hän \nvuorostaan nelinkontin pitkin maata ja haistellen.\n\nJa tultiin Ouluun. Työväentalo oli tungokseen asti täynnä väkeä ja \nodotus sekä jännitys oli suuri. Kun Plättä ensimmäisessä näytöksessä \ntuli näyttämölle ja alkoi kontata tynnyriä kohden, nousi hän \nseisaalleen ja katseli yleisöön päin. Aivan eturivissä istui eräs vanha \nkoulunrehtori. Plättä tahtoi sanoa tälle jotain ystävällistä ja \nosoittaen sormellaan häntä lausui:\n\n-- Plut, plut!\n\nKaikki ihmiset kääntyivät rehtoriin päin ja nauroivat. Kaikki olisi \npysähtynyt tähän, ellei Plätän mieleen olisi juolahtanut ruveta \nretkumaan. Hän siis seisoi paikallaan ja nytkytti ruumistaan ja nauroi. \nRehtori suuttui ja luuli Plätän jollain tavalla häpäisevän häntä, joka \noli entinen eduskuntalainen; hän nousi seisomaan ja piti oikein \nkasvatusopillisen esitelmän Plätälle, johon tämä vastasi:\n\n-- Plät, plät!\n\nYleisö luuli tämän kaiken kuuluvan näytelmään ja taputti hurjasti \nkäsiään.\n\nViimein Plättä kiipesi tynnyriin ja näytäntöä voitiin jatkaa. Mutta \nneljännen näytöksen aikana, kun linnun piti riistää Plättä, tekikin \ntämän äkkiä mieli päästä vanhan rehtorin luo. Hän läksi siis yleisön \npuolelle. Äiti Kiljunen tulla haapparoi suurine siipineen näyttämölle \nja etsi Plättää.\n\n-- Prää! huusi silloin Plättä, joka oli kiivennyt rehtorin polvelle.\n\nÄiti Kiljunen ei ollut yhtä taitava kuin isä Kiljunen muuttamaan \nkappaletta, sillä eihän hän sitä ollut kirjoittanutkaan, eikä siis \nosannut panna omiaan siihen. Hän läksi yleisön puolelle. Muutamat pikku \ntytöt, jotka istuivat lähellä, pelästyivät tätä suurta hirveää lintua \nja alkoivat parkua. Äiti Kiljunen koetti heitä rauhoittaa ja hyppeli \nheidän edessään. Mutta siitä tytöt vielä enemmän alkoivat huutaa. He \npakenivat näyttämön puolelle. Pian olivat kaikki pienet lapset siellä, \nja äiti Kiljunen hyppeli yleisön puolella. Saatiinhan näytäntö viimein \nloppumaan, vaikka ainoastaan sillä tavalla, että rehtori meni \nnäyttämölle ja piti sieltä oikein innostuttavan ja isänmaallisen \npuheen. Mutta kun yleisö viimein läksi teatterista, ei se oikein ollut \nselvillä siitä, miten näytelmä päättyy, kun sitä häiriöittä näytellään.\n\nNäytännön jälkeen meni koko Kiljusen herrasväki katsomaan koskea. Isä \nKiljunen, jolla oli hyvin suuret ajatukset itsestään, ihmetteli sitä, \nettei koskea oltu pysäytetty hänen kunniakseen. Hänelle koetettiin \nkyllä selittää, että se oli mahdotonta. Mutta isä Kiljunen ei sitä \nuskonut, vaan sanoi:\n\n-- Puhukaa mitä puhutte! Jos me Kiljuset asuisimme tässä kaupungissa, \nniin ei meille mikään olisi mahdotonta!\n\nJa se koski kovasti pohjalaisten kunniaan, sillä he uskoivat voivansa \nsaada mitä tahansa aikaan.\n\nNukuttuaan yön hotellissa rautatieaseman lähellä he aamulla läksivät \netelää kohden ja tulivat Tampereelle. Kyllähän Kiljusen pojat tämän \nkaupungin tunsivat, sillä täällähän he olivat vähän aikaa kouluakin \nkäyneet.\n\nTässä kaupungissa tapahtui jälleen näytännön aikana yhtä ja toista \nhuomattavaa. Joku pahankurinen mies alkoi heti ensimmäisen näytöksen \naikana matkia koiran haukuntaa Pullan tultua näyttämölle. Pulla höristi \nkorviaan ja ärähti vastaan. Mies haukkui yhä kiivaammin, ja kaikki \nihmiset nauroivat nähdessään, miten Pullan karvat kiukusta nousivat \npystyyn. Pulla ei enää muistanut laisinkaan osaansa näytelmässä, vaan \nseisoi lavan etuosassa ja räkätti oikein voimainsa takaa. Ja koko \nyleisö ryhtyi vuorostaan matkimaan koiran haukuntaa.\n\n-- Tässähän menee kaikki aivan sekaisin, sanoi isä Kiljunen.\n\nHän tuli äidin ja poikien keralla näyttämölle ja koetti taltuttaa \nPullaa. Mutta se ei onnistunut. Pulla läksi juoksemaan pitkin näyttämöä \nja Kiljusen herrasväki jäljestä. Yleisö luuli tämän kuuluvan \nkappaleeseen ja taputti ihastuneena käsiään. Tässä hötäkässä kaatui \ntynnyri, jonka sisällä Plättä oli, ja alkoi vieriä yleisöön päin. \nNäyttämön ja katsomon välillä oli syvennys orkesteria varten, ja kun \nnyt ei soittokuntaa tarvittu, niin oli tämä aukko peitetty laudoilla. \nTynnyri vieri tämän laudoituksen päälle. Kiljusen herrasväki riensi \nnäyttämön puolelta pelastamaan Plättää, ja yleisön puolelta tulivat \nmonet samassa tarkoituksessa. Eihän laudoitus sellaista painoa \nkestänyt, vaan se rusahti rikki, jolloin kaikki putosivat syvennykseen.\n\nTässä rymäkässä halkesivat isä Kiljusen housut takaosastaan. Kun Plättä \ntynnyreineen oli saatu nostetuksi ylös, ja kaikki ihmiset olivat \nkiivenneet jälleen paikoilleen, pyysi isä Kiljunen anteeksi näytännön \nkeskeyttämistä, sillä hänen täytyi ensin ommella housunsa. Mutta siihen \nyleisö vastasi, että he tahtovat nähdä senkin toimituksen. Ja niin sai \nisä Kiljunen mennä suulleen tynnyrin päälle ja äiti Kiljunen ompeli \nsiinä kaikkien nähden yleisön laulaessa \"Hämäläisten laulua\". Toinen ja \nkolmas näytös kului seikkailuitta, mutta tultiin neljänteen näytökseen, \njossa äiti Kiljusen piti olla lintuna, ja siinä tapahtui jälleen \nodottamattomia asioita. Kun Kiljuset nyt näyttelivät oikeassa \nteatterissa, oli isä Kiljunen arvellut lisäävänsä vaikutusta \nviimeisessä näytöksessä sillä, että äiti tulisi lentäen näyttämölle. \nTätä tarkoitusta varten pantiin kattoon köysi, joka sidottiin äidin \nvyötäröille, ja kaksi vahvaa miestä oli näyttämön takana kiskomassa \nhäntä ilmaan.\n\n-- Ylös! komensi isä Kiljunen.\n\nSilloin miehet kiskaisivat, ja äiti Kiljunen lensi ilmaan. Mutta millä \ntavalla! Nuora oli sidottu huonosti tai oli äiti Kiljusen ruumiin paino \naivan toisenlainen kuin muiden ihmisten, seuraus vain oli se, että hän \ntuli roikkumaan pää alaspäin ja hädissään hän räpytteli siipiään ja \nkiljui kauheasti.\n\nIsä Kiljunen näki tämän, suuttui ja löi miehiä huutaen:\n\n-- Senkin tyhmeliinit! Tapetut linnut pannaan roikkumaan pää alaspäin, \nei elävät!\n\nMiehet säikähtivät ja päästivät köyden käsistään.\n\nRoiskis! Samassa putosi äiti Kiljunen näyttämölle päälleen. Mutta \nsemmoisia ihmisiä Kiljuset olivat, ettei heille koskaan mitään vahinkoa \ntapahtunut, ei nytkään. Äiti keikahti siitä istualleen ja sitten yhteen \nkyytiin meni kaksi kertaa itsensä ympäri.\n\nMuita onnettomuuksia ei tapahtunut, mutta riittihän sekin jo yhden \nkaupungin osalle.\n\nTultuaan Turkuun joutuivat Kiljuset teatterilla kovan kurin alaiseksi. \nTäällä oli vahtimestari, joka sanoi, että hän tietää kaikki asiat \nparemmin kuin koskaan Kiljusen herrasväki. Kylläpä isä Kiljunen tästä \nsuuttui, sillä hänhän oli omasta mielestään maailman viisain mies. \nHerrasväki piti neuvottelua ja päätti kostaa vahtimestarille.\n\nEnsimmäiseksi toimi Plättä. Ollessaan näyttämöllä kappaleen alussa hän \nhuomasi vahtimestarin seisovan näyttämön sivulla katsomassa heitä. \nPlättä, joka, niinkuin tiedämme, oli ikäänsä katsoen hyvin väkevä \nlapsi, konttasi vahtimestarin luo, tarttui äkkiä tämän kinttuihin \nkiinni ja samassa oli mies kumossa. Hän kaatui näyttämön puolelle \nyleisön suureksi ihastukseksi, ja Plättä sai aivan myrskyiset \nkättentaputukset osakseen, kun ennätti vahtimestarin maatessa \nnäyttämöllä kiivetä hänen selkäänsä ja nousten siinä seisomaan rupesi \nretkumaan. Vahtimestari nousi, Plättä siirtyi pitkin hänen selkäänsä ja \ntuli viimein hänen hartioilleen ja lopulta pään päälle yhä siinä \nretkuen. Vahtimestari ei uskaltanut liikahtaa peläten Plätän putoavan. \nÄkkiä Plättä tuli vakavaksi ja lakkasi retkumasta.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Plättä oli kostanut. Vahtimestari oli lopulta \naivan märkä. Arvaahan, mistä hän oli vettä päähänsä saanut.\n\nToisen näytöksen aikana heräsi Plätässä ajatus, jonka hän toteuttikin. \nVahtimestarilla oli kihara tukka ja tämä viekoitteli kovasti Plättää, \njoka hyvin mielellään tarttui ihmisten tukkaan. Kun siis Plättä meni \npesään ja vahtimestari oli mennyt pesän sisälle ottaakseen Plätän \nvastaan, tarttui Plättä hänen tukkaansa ja oikein lujasti tarttuikin. \nKuului hirveä hätähuuto, sillä kiharatukkaisilla on aina kovin arka \npäänahka, ja kun vielä Plättä oikein täydellä voimalla tarrasi, niin \ntuntuihan se. Vahtimestari ei muistanut enää, missä hän olikaan, vaan \nkoetti irtaantua Plätästä, ja silloin kaatua romahti koko uuni \nnäyttämölle ja vahtimestari oli jälleen yleisön katseltavana. Tietysti \nKiljuset eivät rientäneet ollenkaan hänelle avuksi, vaan antoivat hänen \nyksinään suoriutua Plätästä. Ja sepä oli vaikeaa. Plättä tarrasi yhä \nlujemmin kiinni. Vahtimestari ravisti päätään, Plättä heilui. Hän \nkiskoi Plättää alaspäin, mutta Plättä kirkaisi niin, että koko teatteri \nkaikui. Ei vahtimestari olisi päässyt tästä takkiaisesta irti, ellei \nhän olisi keksinyt erästä hyvin sukkelaa tuumaa. Hän meni erääseen \nkohtaan näyttämöllä, jossa hän voi tarttua sähkölankoihin käsillään, ja \nantoi virran kulkea läpi ruumiinsa.\n\nPlättä tipahti aivan kuin omena puusta maahan saatuaan sähköiskun.\n\nKolmannen näytöksen aikana oli vahtimestari päättänyt kostaa Kiljusen \nherrasväelle. Ja hän keksi oikein oivallisen tuuman. Kun tässä \nnäytöksessä piti olla vesisaavi, johon Plätän piti mennä, niin hän \nlaittoi saavin pohjaan reiän ja siihen kiinnitti permannon läpi \nnäyttämöllä olevan palopostin letkun. Ja sitten hän asettui seisomaan \npalopostin viereen pitäen kättään vesijohdon hanassa. Hän hymyili, \naijai, kuinka vahingoniloisesti hän hymyili!\n\nMitään pahaa aavistamatta ryömi Plättä saaviin. Samassa väänsi \nvahtimestari vesijohdon auki. Suuri suihku tuli äkkiä saavista ja nosti \nmukanaan Plätän ilmaan. Ja tämän suihkun varassa Plättä pysyi kauan \naikaa korkealla. Mutta eihän äiti Kiljunen tällaista voinut katsella. \nHän ryntäsi näyttämölle, tarttui saavin pohjassa olevaan letkuun ja \nsuuntasi äkkiä suihkun vahingonilosta hymyilevää vahtimestaria kohden. \nVahtimestari koetti juosta pakoon, mutta aina vain paksu vesisuihku \nosui häneen. Hän koetti juosta näyttämön poikki karkuun, mutta silloin \näiti suuntasi suihkun taas häneen, ja kun vahtimestari sattui olemaan \nyleisön ja äiti Kiljusen välissä, meni suihku suoraan yleisöönkin. \nKylläpä siellä syntyi kirkuna ja parkuna, poru ja huuto, kun ihmiset \nsaivat täyden suihkun vasten kasvojaan. Äiti riensi katsomaan, mikä \nhätä oli katsojien joukossa, pitäen letkun päätä kainalossaan.\n\n-- Kääntäkää torvi toisaanne! huusivat ihmiset.\n\nÄiti totteli ja nosti letkun päätä hiukan ylöspäin, ja silloin suihku \nosui ensimmäisellä rivillä olevien päälle.\n\n-- Ei saa tänne suihkuttaa! huusivat nämä.\n\nÄiti nosti taas letkua ja silloin vesi meni toiselle riville.\n\nLuru huomasi viimein, mistä vesi tuli letkuun, meni sulkemaan hanan ja \nyleisö pääsi rauhoittumaan.\n\nVahtimestari oli karannut teatterista aivan kokonaan. Niin ainakin \nluultiin, mutta se ei ollut totta, sillä hän oli mennyt keksimään uusia \nkeinoja kostaakseen. Ja viimeisessä näytöksessä hänen kostonsa \nhuomattiin.\n\nÄiti Kiljunen tuli näyttämölle lintuna. Hän ei ollut enää tahtonut \nmennä roikkumaan nuorasta vaan hyppeli pitkin maata. Ja hän hyppeli \ntällä kertaa aivan tavattomasti. Vahtimestari oli nimittäin kaikessa \nsalaisuudessa mennyt äiti Kiljusen vaatteiden luo ja oli pistellyt \nhänen pukuunsa kuuluvan pyrstön aivan täyteen pitkiä nuppineuloja.\n\nKun äiti Kiljunen siis hyppeli näyttämöllä yllään isä Kiljusen ohuet \nalushousut, pistivät nämä nuppineulat oikein kovasti. Hän hyppäsi \nkorkealle, mutta mitä enemmän hän hyppi, sitä enemmän neulat pistivät \nja sitä enemmän hän taas hyppi. Yleisön mielestä se oli oikein korkeaa \ntaidetta, ja totta se olikin, sillä hän hyppi hyvin korkealle. \nIhmeellisimmän loikkauksen hän teki silloin, kun näytelmän mukaan isän \npiti häätää lintu pois lyömällä tätä suurella luudalla, jolloin isä \nKiljunen läjäytti oikein voimansa takaa äiti Kiljusta pyrstöön.\n\nNäytännöstä oli aivan eri mieliä kaupungissa. Valtuusto kokoontui ja \npäätti, ettei Kiljusen herrasväkeä enää koskaan päästetä kaupunkiin, \nmutta siitä taas toiset suuttuivat ja sulkivat valtuuston \nistuntohuoneeseensa, josta he eivät päässeet pois, ennenkuin \nHelsingistä kaksi senaattoria oli saapunut heidät vapauttamaan.\n\nHämeenlinnassa, jonne Kiljusen herrasväki tämän jälkeen saapui, oli \nkaikki aivan rauhallista. Ei näytännön aikana tapahtunut mitään muuta \nhäiriötä, kuin että eräs vanha muija, joka oli teatterin siivooja, \ntahtoi näytännön aikana mennä näyttämön läpi katsojien puolelle. Kun \nnäyttämölava oli korkealla, ei hän päässyt siitä hyppäämään alas; hän \nistui sen vuoksi lavan reunalle ja alkoi siitä liukua, mutta Kiljusen \npojat riensivät auttamaan ja silloin sattuivat astumaan hänen \nhameenliepeelleen, jolloin se jäi kiinni näyttämön lattiassa olevaan \nnaulaan. Kun siis muija hyppäsi alas, jäivätkin hameet ylös. Olipa \nsiinä hommaa, ennenkuin hänet oli päästetty vapaaksi.\n\nLahdessa oli koko työväenyhdistys ottamassa Kiljusia vastaan, sillä kun \nPlätän retkumista pidettiin jonkinmoisena kuvana eduskunnan toiminnasta \nja lahtelaiset vihasivat eduskuntaa, niin päättivät he kunnioittaa tätä \nperhettä ja valitsivat Plätän yhdistyksensä kunniajäseneksi. Tämän \nvuoksi Plättä esiintyikin näytännössä suuri punainen nauha kaulassaan \nja punaiset nauhat tossuissaan. Näytelmän lopulla hän seisoi keskellä \nnäyttämöä retkuen ja heiluttaen pientä punaista lippua kädessään.\n\nMikkeli oli ainoa kaupunki, jossa ei tapahtunut yhtään mitään \nerikoista, sillä eihän se ollut mitään merkillistä, että Luru ja Mökö \njoutuivat riitaan keskenään ja jäivät näytännöstä pois, jolloin isä ja \näiti olisivat saaneet esittää heidänkin osansa. Koko näytelmän juoni \nolisi ollut muutettava toiseksi, mutta isä Kiljunen löysi kaupungin \nkadulta kaksi poikaa, jotka pahankurisuudessaan ehdottomasti \nmuistuttivat Mököä ja Lurua. Näiden kanssa pidettiin pieni harjoitus ja \nselitettiin, mitä heidän piti tehdä. Pojat näyttivät hyvin oppivaisilta \nja isä oli tyytyväinen.\n\nKun Plättä ensimmäisessä näytöksessä oli mennyt tynnyriin, niin nämä \nuudet näyttelijät menivät katsomaan häntä. Tynnyri olikin avonainen \nmolemmista päistä. Kun siis toinen poika kurkisti toisesta päästä ja \ntoinen toisesta, tarrasi Plättä kummankin tukkaan kiinni. Pojat \nnousivat säikähtyneinä pystyyn, jolloin yleisö sai nähdä merkillisen \nnäyn, tynnyrin, joka käveli neljällä jalalla.\n\nNämä pojat karkasivat näytännöstä kokonaan pois. Kaikeksi onneksi \nolivat Mökö ja Luru sillä välin sopineet keskenään ja palasivat, \njolloin heidän avullaan voitiin jatkaa näytäntöä. Tosin muutamat \nsellaiset, jotka eivät oikein tunteneet Kiljusten perhesuhteita, \nuskoivat, että heillä olikin yhteensä neljä poikaa ja että Mikkelissä \noli Plättä repinyt kahdelta pään irti ruumiista. Mutta he olivat tyhmiä \nihmisiä, jotka eivät tienneet, etteivät Kiljuset sentään voi niin \nsuuria ihmeitä tehdä, että repisivät päät irti toisiltaan.\n\nKuopiossa, jossa pojat hyvin tunnettiin, oli heidän sinne päivällä \nsaapuessaan suuret urheilujuhlat Väinölänniemen urheilukentällä. Kun \nteatteri, missä näytäntö annettiin, oli myös Väinölänniemellä, niin \nmenivät Kiljuset ensin katsomaan kilpailuja. Tällöin he ottivat \ninnoissaan niihin osaa. Luru voitti kaikki kilpailijat sadan metrin \njuoksussa, sillä kyllähän Kiljusen pojat juosta osaavat. Mökö voitti \ntaas kahdensadan metrin juoksussa. Äiti Kiljunen otti osaa naisten \nkilpajuoksuun ja herätti huomiota uudella juoksutavalla. Hän nimittäin \nnosti hameensa polviin asti ja sitten puoliksi juoksi, puoliksi hyppeli \neteenpäin. Kuopion Reipas päättikin ottaa tämän uuden juoksutavan heti \nohjelmistoonsa. Isä Kiljunen otti osaa painiin, mutta joutui aina \nalakynteen, vaikka hän koetti kamppaamalla kaataa vastustajansa. Plätän \nkunniaksi järjestettiin sylivauvojen konttaus-kilpailu, jolloin Plättä \nmeni kuin mato eteenpäin.\n\nKun siis illalla tuli näytäntö, oli väkeä teatterihuoneella aivan \ntungokseen asti. Näytäntö oli oikeastaan Kiljusten juhlimista, sillä \nsavolaiset rakastavat juhlimista. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli \nvaltuusto torvisoittokunnan kanssa lavalle. Plättä rupesi tietysti \nretkumaan soiton tahdin mukaan, ja tämä nauratti niin kovasti \nsoittajia, että lopulta ei kukaan muu enää saanut ääntä torvestaan kuin \nsuurimman torven soittaja, sillä hän oli vanha mies, jolla oli monta \nlasta, eikä hän siis vähääkään hämmästynyt Plätän retkumista. Kun torvi \nsanoi aina vähän päästä kumealla äänellä: Puh, puh! niin Plättä siihen \nväliin aina sanoi: Plät!\n\nToisen näytöksen aikana tulivat urheilijat ja heittivät Kiljusia \nilmaan. Kolmannen näytöksen aikana kävi suometarlainen lähetystö ja \nneljännen näytöksen aikana nuorsuomalainen, jolloin äiti Kiljunen \nlintupuvussaan tuli heidän erikoisen juhlimisensa esineeksi.\n\nLaivalla he täältä läksivät Savonlinnaan. Kun siellä on kylpylaitos ja \nsiis paljon ulkomaalaisia, päättivät Kiljuset antaa näytännön \nkylpylaitoksen juhlasalissa.\n\nKaupungissa oli paljon venäläisiä ja nämä pitivät aivan tavatonta iloa \nnäytännössä, vaikka he eivät ymmärtäneet yhtään mitään Kiljusten \nsanoista. He antoivat uudet nimet koko herrasväelle, nimittäin \nSkrikunoffit, Pullaa he kutsuivat Bablushkaksi, Plättä, Mökö ja Luru \nsaivat pitää omat nimensä. Venäläisten kunniaksi isä Kiljunen järjesti \nkappaleeseensa venäläisen tanssin. Ja kun venäläiset osaavat tanssissa \naivan kovasti hyppiä, niin arvaahan sen, että Kiljusten esitys \nmiellytti heitä tavattomasti. Kaikki nauroivat niin paljon, että \nseuraavana päivänä moni oli kipeä pelkästä naurusta ja ylilääkärillä \noli paljon työtä heitä hoidellessaan.\n\nVilkkaitten ihmisten seurassa ei tietysti Kiljusille voinut tapahtua \nmitään odottamatonta, mutta toisin kävi heidän tultuaan Sortavalaan. \nKun näytäntö oli annettava kaupungintalolla, niin ilmoitti se herra, \njoka omisti kaupungin sähkölaitoksen, ettei hän anna sellaiselle \nroskajoukolle, kuin Kiljuset ovat, mitään valaistusta.\n\n-- Mekö roskajoukko! huudahti isä Kiljunen.\n\nJa hän suuttui niin, että tuli aivan punaiseksi. Ja sitten hän meni \ntapaamaan tuota herraa, joka omisti sähkölaitoksen.\n\nSähkötehdas oli sillä puolen kaupunkia, jota sanotaan Kymöläksi ja \njonne kaupungista päästään kapeaa puusiltaa myöten. Keskellä tätä \nsiltaa Kiljuset tapasivat sähkölaitoksen omistajan.\n\n-- Saammeko sähköä vai emmekö? sanoi isä Kiljunen tiukasti.\n\n-- Ette saa, kun minä kerran olen kieltänyt, vastasi toinen. Ja kun \nminä sanon ei, niin se on ei!\n\nSilloin äiti Kiljunen suuttui vuorostaan ja löi tätä herraa korvalle. \nHerra katsoi pitkään tähän laihaan naiseen ja ihmetteli, mihin paikkaan \nhän tätä vuorostaan löisi. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, oli \näiti Kiljunen lyönyt jo toisen kerran. Herra horjahti kaidepuuta \nvasten, niin ankara oli lyönti, mutta samassa hän oli tarrannut äiti \nKiljuseen kiinni ja molemmat menivät niin että molskahti veteen. Isä \nKiljunen hyppäsi heti jäljestä pelastamaan vaimoansa. Mökö ja Luru \nhyppäsivät pelastamaan vanhempansa. Ihmisiä oli juossut suuret määrät \nsillalle katsomaan tätä metakkaa. Kun he kaikki nojasivat kaidepuuta \nvasten, niin ei se kestänytkään, vanha ja mädäntynyt kun oli, sellaista \npainoa, vaan irtaantui ja neljäkymmentäyhdeksän -- niitä oli \nneljäkymmentäyhdeksän tarkkaan laskettuna -- putosi veteen. Loiskahdus \noli niin kova, että se kuului kautta kaupungin, ja ihmisiä riensi \nsuuret määrät katsomaan, mikä oli hätänä.\n\nOlipa vedessä metakka. Äiti Kiljunen ei nimittäin vähääkään välittänyt \nsiitä, että hän oli vedessä, vaan täälläkin hän jatkoi tuon herran \nkanssa tappeluaan. He menivät aina tuon tuostakin veden alle aivan \nhuppuun, nousivat taas purskuen pinnalle ja katosivat uudelleen. Pari \nkertaa äiti Kiljunen iski niin kovalla vauhdilla juuri kun toinen \nsukelsi veden alle, että hän teki oikein komean mukkelismakkeliksen \nvedessä. Tietysti toiset veteen pudonneet koettivat erottaa näitä \ntappelevia, mutta joutuivat siinä samassa yhteiseen metakkaan. Lopulta \nvesi aivan kiehui. Ja sellainen kohina siinä oli, että kalat \npelästyivät, eikä sen jälkeen ole siitä lahdesta saatu muuta kuin aivan \npikkuisia kaloja, kaikki suuret karkasivat ainiaaksi sieltä pois.\n\nLopulta kaupunkilaiset tulivat veneillä ja kokosivat ihmiset vedestä \npois. Kun oli päästy rannalle, kysyi äiti Kiljunen sähkölaitoksen \nomistajalta oikein kiukkuisella äänellä:\n\n-- Saammeko sähköä vai emmekö saa?\n\n-- Vaikka juhlavalaistuksen, vastasi herra.\n\nJa sanansa hän pitikin. Koko kaupungintalo loisti illalla täydessä \nkirkkaudessa. Isä Kiljunen piti velvollisuutenaan ensin pitää puheen \nyleisölle. Se oli hyvin lyhyt ja kuului näin:\n\n-- On sanottu, että kansan tahto saa aikaan mitä tahansa, mutta se on \nväärä lause. Kansan tahdon yläpuolella on Kiljusen herrasväen tahto!\n\nJa silloin kaikki hurrasivat.\n\nMutta kun sana tuli Joensuuhun, että Kiljusen herrasväen piti tulla \nsinne, niin valtasi kaupungin asukkaat aivan täydellinen kauhu. He \nhuusivat, etteivät he millään muotoa tahdo sellaista joukkoa sinne \nollenkaan. Kun isä Kiljuselle tämä kerrottiin, vastasi hän ylpeästi:\n\n-- Jääkööt sitten omaan pimeyteensä!\n\nJa joensuulaiset saivat olla näkemättä Kiljusen herrasväen \nnäyttelemistä.\n\nJos joensuulaiset olivat olleet tyhmiä eivätkä olleet käsittäneet, mitä \nsuurta taidetta heille tarjottiin, niin kyllä viipurilaiset sen sijaan \ntämän arvon täydelleen tajusivat. He tajusivat kunnian, mikä Kiljusten \ntulon kautta tuli kaupungin osaksi, mutta myös vaaran. Hovioikeus, \njolla oli ollut paljon vaikeita asioita selvitettävänä, tuli joukolla \nasemalle, sillä he tahtoivat nähdä sen olennon, joka osasi kietoa \nitsensä lankoihin ja niistä sitten jälleen päästä vapaaksi. He olivat \nkuulleet Plätän esiintymisestä Helsingissä ja uskoivat, että \nnäytelmässä esiintyisi tuo sama kohta. Kaupungin sotaväki oli aseissa \nja Kolikkoinmäen kanuunat käännetyt kaupunkia kohden. Teatterin pihalla \nodotti palokunta aivan valmiina ruiskuineen ja tikapuineen.\n\nTeatterissa juhlittiin Kiljusia yhtämittaisella laululla. Kun Plättä \nnousi tynnyristä, niin laulettiin \"Herää Suomi\". Ja kun yleisö oli \nlaulanut:\n\n-- Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura!\n\nSilloin Plättä hihkaisi ilosta ja laulu meni kaikilla odottamatta \nhiukan viistoon.\n\nPulla luuli jalopeuralla tarkoitettavan häntä ja oli hyvin ylpeä, mutta \nsiinä se oli aivan väärässä, sillä ei kukaan ajatellut nyt Pullaa.\n\nKun Plättä toisessa näytöksessä meni pesään, lauloi yleisö? Syttynyt on \nsota julma!\n\nKolmannessa näytöksessä vesisaavi sai yleisön laulamaan:\n\n-- Kuss' aallot Laatokan vuorihin lyö!\n\nMutta kun viimeinen näytös tuli, jossa äiti Kiljunen lintuna tahtoi \nryöstää Plätän, niin ei innostuksella ollut enää mitään rajoja, kaikki \nhuusivat:\n\n-- Plättä on meidän kauppamme, jonka Pietari tahtoo anastaa!\n\nLähtö kotia kohden oli suurenmoinen. Asemalla oli tungokseen asti väkeä \nja kaikki hurrasivat.\n\nMatkalla isä Kiljunen pidätti junan jokaisella asemalla ja pysäkillä \nottaakseen vastaan lähetystöt, jotka saapuivat Kiljusia tervehtimään.\n\nKun he, junan viivyttyä kahdeksan tuntia yli määräajan matkallaan, \nviimein saapuivat kotiasemalleen, sanoi isä Kiljunen:\n\n-- Nyt me olemme saaneet nähdä, että me olemme oikea kuva tästä \nkansasta. Paljon touhua, hyvin paljon touhua. Siksi meistä pidetään.\n\nMutta viisaat sanoivat, että hänen olisi pitänyt lisätä:\n\n-- Paljon touhua ja suurta itserakkautta! Paljon touhua ja vähän \ntulosta!\n\nMutta sellaista ei isä Kiljunen osannut ajatellakaan. Hän oli hyvin \ntyytyväinen, kun näyttelijät pyysivät senaatilta apurahaa, voidakseen \ntehdä näytelmätaiteellisia tutkimuksia Kiljusen herrasväen johdolla.\n\nVähitellen ihmiset unohtivat Kiljuset ja heidän näytäntönsä, mutta \neduskunta sai pitää heistä muistona nimen: Retkulaiset! Ja tätä nimeä \nkäytettiin aina silloin, kun he touhusivat turhaan ja retkuivat \nasioissa samalla kohtaa pääsemättä koskaan sen pitemmälle.\n\n\n\n"]