[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5QoxNIOW4FREiBaX_GS2zfAnDPOiK8mUuVW65Q9axgI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},165,"Pikku haltijoita","Beecher-Stowe, Harriet",1811,1896,"165-beecher-stowe-harriet-pikku-haltijoita","165__Beecher-Stowe_Harriet__Pikku_haltijoita",null,"muistelmat",[],[],"fi",1865,1900,47690,327284,false,16944,[23],"Home economics",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Parenthood & Family Relations","\"Pikku haltijoita\" by Harriet Beecher Stowe is a collection of essays written in the late 19th century. The work discusses themes surrounding domesticity, family life, and the art of homemaking, reflecting Stowe's engagement with the social and moral issues of her time. The opening chapters introduce a narrator, who shares his observations and reflections on the nature of home, family interactions, and the often chaotic yet affectionate dynamics within domestic life.  At the start of the narrative, we find the narrator reflecting on a recent purchase: a Brussels carpet bought at a surprisingly low price. This leads him to ruminate on the value and symbolism of household items, juxtaposing the material affections attributed to expensive goods with the sentimental value of older, worn belongings. The narrator describes his warm and inviting home, established on principles of practicality and comfort over superficial elegance. Through whimsical anecdotes about his family—including the gentle nagging of his wife and daughters regarding home decor—he sets the stage for a deeper exploration of what constitutes a true home, contemplating the influence of women in the household and the intricate balance between tradition and modernization in domestic spaces. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Kotiin ja perhe-elämään keskittyvä esseekokoelma antaa neuvoja taloudenhoidosta, sisustamisesta ja arjen säästäväisyydestä. Teksteissä tarkastellaan kodin merkitystä ja tapoja, joilla pienetkin asiat vaikuttavat perheen onneen ja sopusointuun.","Harriet Beecher-Stowen 'Pikku haltijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 165. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU HALTIJOITA\n\nKirj.\n\nHarriet Beecher-Stowe\n\n\nEnglannin kielestä suomeksi Saimi Järnefelt\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1900.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nMaton tuhotyöt\nKoti ja talous\nMikä on koti\nKauneus ja säästäväisyys\nTulen kohentaminen\nNainen, joka suorittaa itse askareensa\nMitä Amerikka voi tuottaa\nSäästäväisyys\nPalvelijat\nKeittotaito\nTalomme\nUskonto kodissamme\n\n\n\n\nI.\n\nMaton tuhotyöt.\n\n\n1.\n\n\"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!\"\n\nNäihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä,\nherrain Ketshem & C:on myymälässä. \"Kuinka se on halpaa!\"\n\nMilton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen\nsynti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen.\nPelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä\nminut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka\njäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä\nihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat\nmeille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen -- kuka kuolevainen\nvoi sellaista vastaan sotia?\n\nBrown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari,\njonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja\nsilmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana\nansiona -- miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se\nriippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten\nhän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen\npuhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän\nsikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän\nasettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa\nsinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että\ntaulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä.\nBrownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin\nsen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei\nilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään,\narvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.\n\nEntäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni\nlateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. -- \"Sain\nne melkein ilmaiseksi, kultaseni!\" -- Ja hänelle vastasi ihailevain\nkuulijain moniääninen kaiku: \"Onko moista _kuultu_? Minä en ainakaan\neläessäni ole sellaista kuullut\", ja rouva Croesus pöyhistelihe\nkuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen\natlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa\nitsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen \"Kadotetun paratiisin\"\n[Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä\neräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä\nsadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia\nparempi.\n\nMutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin\nsuostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani:\n\"Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!\"\n\n\"Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota\nvastoin tämä --\"\n\nVaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan\npyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä\ntuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy\nhuulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton\nhintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat\nvoisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän\nmöisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina\ntehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina\noli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus\nosoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti --\nherra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja\nminä suostuin.\n\nNiin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin\nminä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni\nmattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta\nlipastaan.\n\nNiin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra\nKetshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin\narvokkaasti: \"No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen,\nlienee parasta, että sen otat\", -- tuntui sielussani raskas paino,\npahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän\nhillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä,\nja kaikki ennustukseni kävivät toteen.\n\nLuokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta\nlukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.\n\nVaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille\nvarustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut\nvalmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli\nvahvaa ja mukavaa -- raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista\nvernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin\noikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle\njuoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella,\nettä koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä,\nkunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin -- hänestä, kuten\nminustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, -- meillä ei\nollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa,\nasuessamme itse nurkissa ja sopukoissa -- ei mitään hienoa salia, jonne\npääsö oli kielletty, -- ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria\njuhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista\nfajanssiastioista.\n\n\"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää\", sanoin silloin\nvaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei\nparempaa eikä huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.\n\nHymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia\npeilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki\nselvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa\npienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän\nhyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee,\najatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran\nsinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen\noli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei\ntuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen\ntovereita ja panee heidät ajattelemaan: \"ei, Crowfieldille ei ole\nmenemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua.\" Ei, meidän\nvierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan\niloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas\nBrown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä\nkoiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi,\nettä täällä sitä ollaan kuin kotona.\n\nToisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine\npapereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas\ntyöpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja\nsiinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli\nvirkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa\nsovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili,\nlevätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät\nkanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä\nseinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin\nkodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin\nlämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen\nkirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina.\nOlisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin\nkahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule.\nSe oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen,\nräiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten\nläpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla\nsuloisilla muistoilla.\n\nYstävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä -- itsellään\nheillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun\nolivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon\nylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain\nkutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut\npaikallaan.\n\nKun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena\nemäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille\nlämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä\nnouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli,\nkuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat\nvierashuoneeseemme.\n\n\"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?\"\n\n\"Mamman lookke, mamman lookke\", vastasi pienokainen huuli lerpallaan,\neikä muuta puolustusta tarvittu.\n\nSitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa\nolivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla\nkuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan. Minun\nkirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle, tallina\nTommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille\najopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan\nnurkassa.\n\nVähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan\nääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti\nolimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan,\nArtturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen\nkatsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta lämpimään\nhuoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen\npysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se senjälkeen aina\nsijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tyttöjen pieni\nruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni\nsohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja pikku\nsydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin. Vaimoni ja\nminä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä eläintarhassa, varsinkin\nkun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet näihin\nnelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdessä,\n-- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni\nusein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat,\nvakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan voi vieraita\nvastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen huomionsa siihen\nvierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta päättäen\nihmiset kovin mielellään kävivät luonamme. Tuttavamme tuntuivat\nviihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja\nlämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten kasvaessa oli meillä\nkotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja Tommi kulettivat meille\nkoulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, että pidimme heitä\nperheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa vierashuonetta,\nmissä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion -- ja\nlemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen,\nnojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin lämpimänä\nkeskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut\nmainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi\ntyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin\nihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.\n\nNiin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan\nmerkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta\npuolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat\nlainkaan häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa,\njossa kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet,\non rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää.\nMitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on\nistua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen\nreikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä. Suvaitsenhan\nhyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain, vanhain\npalvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain merkkejä,\njoita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yhtä\nvastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin\nantaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.\n\nNäin me miehet -- mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä.\nOivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein\npuhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka\nyhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein\nmoittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen\ntyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.\n\n\"Oikein hävettää meidän kotimme\", kuulin kerran toisen heistä\nselittävän äidilleen, \"entäs tämä vanha mattoriepu!\"\n\nMinua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka\npeitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen --\njuhlallisen perhekokouksen jälkeen -- peittämään liian näkyviä\nparsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan,\nvanhaan, kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli\nkudottu silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.\n\nOli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään\njälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi -- tuotiin sisään ja\nnaulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat\nystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta\nsisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista\nonnettomuuksista.\n\n\"Meidän pitää hankkia rullakartiinit\", sanoi Maria, nuoruuden\navomielisyydellä, \"matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa\".\n\n\"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin\",\nsanoi Jenny; \"se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään\nyltympäri, ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö,\näiti, ei minusta sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina\nvettä matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa\nruukku särkyä tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto\nvielä oli olemassa, mutta tätä täytyy varoa\".\n\nÄiti puolusti kukkiaan, -- monivuotisia sydänkäpyjään --, mutta rupesi\nepäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin\nhyökkäyksiin.\n\nTunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka\novat saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli,\njumalallinen vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja\njokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi\nkolmijalaksi. Siksipä me miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia\nkevät- ja syksymyrskyjä, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää\nminne nämä raivottaret karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä\nsynneistämme tulevat päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset,\njotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan\nmeiltä pois? Jos olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa\nnurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni\nja aikakauskirjoilleni, riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit\nsullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan \"oikealle paikalleen\",\nsaanpa vielä pisteliään muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa\nmiehet voivat viihtyä.\n\nSamana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle.\nnäin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni\nvaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka\nesitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten\nvaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa\nasennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja\nkatselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat\nhiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat\nriemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut\nkirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat\nristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen\nvelikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva,\nja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin\nnimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja\nviihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy\ntämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin\njuurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,\n\nMutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme,\ntorkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen\neteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa\nliikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä\nedestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa\ntapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin\npuuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko\njoukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä.\nKirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa\nkiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku\nsäkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama\nsekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri\ntyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat\nsuurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin,\nja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky\nhävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko\nsairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin\nhänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.\n\n\"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan\", sanoi hän.\n\"Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja\nonhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka\nkauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta.\"\n\n\"Vihaan uudistuksia\", huomautin koko sieluni katkeruudella. \"Vihaan\nkaikkea uutta\".\n\nVaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani\noikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse\nsuvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään\npahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta\npuolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen\netelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi\nhyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani\nääneen.\n\nSiis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan,\nnähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani\nennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen,\nuutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän\nkorjaamalla vielä käyttää ruokasalissa -- mutta vierashuoneessa, -- hän\nlausuu vain puoluettoman mielipiteensä -- hän ainakaan j.n.e. j.n.e.\n\nSanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset\nkarkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan\naurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain\nsilloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja\nantaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.\n\nMutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät\nliian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että\njokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen\ntavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä\npienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin,\ntyönsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja\npanivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita\nentispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja\npanivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen\nlepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena;\nkarkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä\nsyystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.\n\n\"Meillä ei ole mitään vierashuonetta\", sanoi Jenny kerran. \"Meidän\nvierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena,\nkirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin\nmarkkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin\nmeillä.\"\n\n\"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen\ntomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa.\"\n\n\"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan\nhän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri\nhuone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä\npapereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin\nrakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin\npois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa\nlastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei\ntarvitsisi hävetä.\"\n\nKuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat\nminun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.\n\nVälistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin\nvahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin\nmonessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman,\nyksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa\nluontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.\n\n\"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita\", sanoivat\npuuhaavat tyttäreni. \"Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden\nsisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta\nmaailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki\nmuut ihmiset.\"\n\n\"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?\" ajattelin; ja\nsisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.\n\n\"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja\nilmoittakaa minulle ensiksi.\"\n\nNiin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter\nvoinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin\nvoisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden\nsokkeloisesta labyrintista.\n\nNo niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä\nmukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja\nmiten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa\nmukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin,\nhe kyllä muka alistuisivat.\n\nNiinmuodoin tulin itse syypääksi tähän mullistukseen, \"sattumain\noikkujen\" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sitä vanhaa,\ntuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, täytyy myös sanoa b,\nja sen joka sanoo b, täytyy sanoa koko kirjaimisto.\n\nVuoden sisässä siis meillä oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja\nkuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri seinäpeili\nsekä kamiini, joka oli aina suljettu ja josta lämmin virtasi vain\nluukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka\nhimmensivät senkin vähän valon, minkä viheriäiset rullakartiinit\npäästivät huoneeseen.\n\nVierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään\nnaapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä\nhapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan\nvain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa\nvaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat\nja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin\nkohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme\nheille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun\ntyöhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla,\njohon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat\nrehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva\nnurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, -- lyhyesti\nmaja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.\n\nKun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä\nvierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen\ntyöhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka\navosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä\ntapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani,\njoku tytöistä sanoi:\n\n\"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?\"\n\nMutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin\nvastahakoisilta.\n\n\"Armahda meitä!\" sanoi Artturi; \"vierashuoneella on puolensa, mutta\nanna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin\nkotonamme\", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.\n\nJa tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä,\nsäännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, --\nja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut,\nesiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa.\nNe ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti,\ntoisista taas pakenevat -- mutta missään emme viihdy ilman heitä.\n\n\n2.\n\nKuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies,\nsiksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni,\nennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti\nkaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat\npäässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset.\nHeillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen,\nikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen -- kaikki niin\nhienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena,\nolivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa\nelämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut\nparas huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin\ntahtoivat.\n\n\"Entäs jos pitäisimme kutsut\", sanoi Jenny, \"eikö vierashuoneemme olisi\nkaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos\nnyt sattuisi -- esimerkiksi häät, ymmärräthän.\"\n\nSehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä\ntai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta\nylellisyydestä.\n\n\"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä\", sanoi Maria, \"ja hän keksii\nkaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia\nitselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?\"\n\nSellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään\npuolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman\ntosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.\n\n\"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?\" säesti Jenny.\n\n\"Kultaseni\", sanoin, \"asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha\nharvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään\nperhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa\nnoudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa\nholvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne\noli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin\nräikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen.\nSen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii\nalituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja\nraivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko,\nettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia,\nkunnes koko talo on uudestaan sisustettu.\"\n\n\"Voi, rakkaani, elähän toki!\" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny\nja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.\n\n\"Tunnustakaa pois\", sanoin, katsellen heitä, \"ettekö ole salaliitossa\neteisen mattoa vastaan.\"\n\n\"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen\nkömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen\nbrysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem\nja C:o näytti meille -- ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto\".\n\n\"Kyllä muistan, tytöt\", sanoi vaimoni; \"mutta sanoinhan heti, ettei\nsellaista ole ajattelemistakaan.\"\n\n\"Kuulkaappa tytöt\", sanoin, \"kerron teille jutun, jonka kerran kuulin\nhyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit\ntavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen\naikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon\nmiehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta\nhän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa\nsiihen.\n\n\"Mitä, ei ole varaa?\" sanoi ystävä; \"minä _annan_ ne sinulle.\"\n\n\"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria,\nenkä sitä voi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani,\nsinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten\nsanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa\nuusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo\nhattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'.\"\n\n\"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää,\nettä minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin\nsaa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin.\nMutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta\ntästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat\nvaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään.\"\n\nTytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:\n\n\"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa\npuolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan\npääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä\nerityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin\nostatte uuden maton.\"\n\n\"Mutta isä kulta!\"\n\n\"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon\nvierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta,\neikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte\nuuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään\ntikapuita mennessäni makuuhuoneeseen.\"\n\n\"Eihän toki, isä kulta\", sanoi Jenny viattomasti, \"voimmehan ostaa\nkäyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan.\"\n\n\"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat\nalla olevan uuden.\"\n\nKoko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin\nmiesten kaltaista.\n\n\"Entä jos olisikin\", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, \"miehen\nmietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs,\nsivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut\njotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä\nhänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin\naikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea.\"\n\n\"Isäkulta, odota hetkinen, niin otamme työmme\", sanoivat tytöt, jotka,\ntotta puhuen, suureksi mielihyväkseni aina halukkaasti kuuntelivat isän\nkirjoituksia, eivätkä koskaan keskeyttäneet niitä kuiskuttamalla\nristipisteistä ja silkkilangoista, kuten naisten yleinen tapa on.\nKaikki semmoiset asiat järjestävät minun naiseni edeltäpäin. Jane, tai\nJenny, kuten häntä kutsun hyvällä tuulella ollessani, lisäsi pesään\npulskan pähkinäpuun, joka leimusi niin kirkkaasti ja levitti niin\nsuloista lämmintä, etten vaihtaisi sitä kaneelipuuhun, jolla\nupporikkaat huoneitaan lämmittävät.\n\nMinun täytyy ilmoittaa sinulle, rakas lukijani, että minulla on\nsalainen noitavoima, jolla loihdin pölyä naisväkeni silmiin, etteivät\nkoskaan älyä niitä persoonallisia viittauksia, jotka kohdistuvat heihin\nnäissä artikkeleissani. Keskinäisen sopimuksemme kautta loihtivat\nmuste- ja kynähaltijat verhon heidän silmiinsä minun lukiessani ääneen;\nmuutoin voisi se tuttavallinen tapa, jolla kaikessa vapaudessani kerron\nsinulle heidän sisimmät asiansa, suuresti loukata heidän naisellista\nhienotunteisuuttaan.\n\nSiis voin, rakas lukijani, kuiskata korvaasi, että pikku Jennyssäni,\njoka niin uutterasti kohentaa tulta ja huolellisesti korjaa kaiken\ntuhan takan edestä, että pikku Jennyssäni piilee emännyyden salainen\nlahja. Se tuntuu hänen pienten kättensä jokaisessa liikkeessä,\npäännytkähdyksessä ja silmien viisaassa katseessa -- koko hänen pieni\nolentonsa henkii kodin tuoksua, joka on suloisempi koko maailman\nruusutuoksua. Hän on siisti, tarkka ja puhdas, soma ja hieno kuin\nvalkoinen kissa sekä aina vireä kuin mehiläinen, ja, jos sieluoppiin\nvoi luottaa, oli ajan, mitan ja suhteitten tajunta tarkasti merkittynä\nhänen päähänsä. Sitäpaitsi oli pikku Jennylläni paljon tervettä järkeä,\njoka usein voitti mielikuvitukseni ja runolliset käsitykseni, milloin\neivät olleet hyvillä perustuksilla.\n\nSellaisille naisille on ihanteellinen kasvatus tarpeellinen, muuten\nmuodostuvat he vanhoina oikeiksi kotifarisealaisiksi ja\nkotityranneiksi. Mutta heitä pitää opettaa rakastamaan taidetta, sekä\nkauneuden kaikkia muotoja, ja silloin ovat he viehättäviä. Nämä pikku\nnaikkoset ovat hyvin tarpeelliset ja välttämättömät, heissä asuu se\nsentripetaalivoima, joka johtaa kaikki kodin kiertotähdet oikealle\nradalleen -- ja oikealla kasvatuksella täyttävät he kodin järjestyksen\nkauneudella ja sopusoinnulla. Jennyn kasvatus silmämääränäni olin siis\nkirjoittanut artikkelin, jonka luin ja jonka nimeksi panin: _Koti ja\ntalous_.\n\n\n\n\nII.\n\nKoti ja talous.\n\n\nMoni nainen osaa hoitaa talouttaan, mutta harva perustaa _kodin_.\nTaloudenhoito tuntuu usein vaikealta, mutta sen voi helposti oppia,\nsillä se on aineellista ja vaatii käytännöllistä toimintakykyä, jossa\nmitta, paino ja värit ovat määrääviä vaikuttimia. Mutta kodin ylläpito\non yläpuolella kaikkea tätä, siinä tarvitaan älyä ja henkevyyttä.\n\nTällä kohdalla meni pähkinäpuu uunissa kahtia, palat pudota romahtivat\nerilleen toisistaan, levittäen hiiliä ja tuhkaa ympärilleen. Jenny\nkiiruhti avuksi harjoineen. Takkavalkealla on se paha puoli, että se on\naina hoidon tarpeessa, mutta mitäpä siitä, nämä pienet keskeytykset\neivät meitä lainkaan häiritse -- ne ovat kuin sukkelan ystävän\npäähänpistoja hauskassa perhekeskuudessa.\n\nJenny laski maahan harjansa ja sanoi:\n\n\"Isä, sinä alat liikkua metafysiikassa.\"\n\n\"Koko ajatuksellinen puoli luodussa maailmassa on metafyysillistä\",\nhuomautin, koettaen herättää hänen kunnioitustaan. \"Jokaisella asialla\non kaksi puolta, subjektiivinen ja objektiivinen.\"\n\n\"Siinä sinä isä taas tuot esiin subjektiivisen ja objektiivisen. Minä\npuolestani en koskaan tunne eroa niitten välillä.\"\n\n\"Nyt muistan\", sanoi Jenny, \"vanha lastenhoitajamme kutsui sitä\nsisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi -- siitä minä olen päässyt niiden\nperille.\"\n\n\"No, lapset\", sanoi vaimoni, \"antakaa isän lukea\", ja minä luin kuten\nseuraa:\n\nNuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill\nCarberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman\nviikon kuluttua tuoda morsiamensa. Bill oli hauska ja avosydämminen\npoika, ystäväpiirimme ydin, ja meille ystäville oli hänen naimisensa\nhyvin vastenmielinen, sillä pelkäsimme hänet kadottavamme. Sillä\ntiesimmekö, mille kannalle hän oli asettuva meidän suhteemme kerran\npurjehdittuaan avioliiton \"tuntemattomaan maahan\". Mutta Bill vain\nnauroi epäluuloillemme.\n\n\"Tiedätkö Kristo\", sanoi hän juosten iloisesti ylös rappusia ja avaten\ntulevan asuntonsa oven, \"miksi valitsin tämän talon? Siksi, että se on\nniin kodikkaan ja lämpimän näköinen. Katsoppas vain\", sanoi hän, vetäen\nminut huoneeseen, -- \"katsele noita suuria ikkunoita etelänpuolella,\njoista aurinko loistaa koko päivän; katsoppas tuota mainiota nurkkaa\ntuolla, minne nojatuolin voi asettaa; kuvaile meitä täällä, kirjat ja\npaperit vapaasti ympärillämme ja Katri kulkien kuin päivänsäde suojia\nlämmittämässä. Tulen oikein runolliseksi, kuten näet. Ja oletko koskaan\nnähnyt parempaa ja avarampaa ruokahuonetta? Ajattele, kuinka täällä\njuhlimme! Mitä ihania iltahetkiä täällä vietämmekään. Kaikki niin\navarata ja vapaata -- juuri sellaiseksi olen aina kotini haaveksinut.\nTiedätkö, Kristo, että yläkerrassa on pieni huone, ja sinä ja Tom Innis\nsaatte oman avaimen, niin että saatte tulla ja mennä, milloin vain\nhaluatte. Ja tässä on kirjasto -- siinä tulee olemaan kirjoja,\netsauksia ja puupiirroksia katosta laattiaan saakka. Tänne tulette,\nmilloin vain päähänne pälkähtää, ja olette aivan kuin kotonanne.\"\n\n\"Mutta mitä Katri ajattelee tästä kaikesta?\"\n\n\"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään.\nOi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!\"\n\nParin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua\npakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata\nvierashuoneen sisustusta -- josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta\nlelustaan.\n\n\"Katsoppas näitä tuolia\", sanoi hän, \"granaattipunaista, kukkasellista\nsilkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En\neläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja\nanoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät\njärjestykseen.\"\n\n\"Mutta Bill kulta\", sanoin, \"asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että\nelämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen,\nvanha ystäväni.\"\n\n\"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin\nmaksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken -- niin olkoon\nmenneeksi -- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa\nkodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut.\"\n\nOlin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin,\nettä tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota\nystäväparkani niin haaveksi.\n\nHäät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla\nkutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin\nsuurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen\nonneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme.\nKotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei\npuhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori\npariskunta asunut Tuilleriessä.\n\nKatri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti\nkehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin\nerisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta\nkissanpojasta.\n\nKatri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen,\nystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin\ntunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja\nhänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja\ntiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit\nolivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla\nniitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita\nWashington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä\nnauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo,\nmitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota\nmaallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen\nkaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen\nkultaisista kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli\nZioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin\nraskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja\nhalpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista\nhuonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun\npeilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat\ntunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.\n\nÄiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä\nkoista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin\nkylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä\nruumiita -- uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja\ntyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän\nkomeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon\nmuuta mahtunutkaan.\n\nBill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa\nasumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä\non suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä\nkotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein\nmeillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan\nvälillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä\navotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein\nhyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan\npelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. \"Katri on kunnon\ntyttö\", sanoi hän, \"ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän\nei saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja\nsälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on\nnääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu\nSaara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä\nihmisparka ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin\njylhät ja kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan\ntullessa kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin\nsanomattomasti kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson\npeitossa maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole\npaikkaa, mihin kärpänen iskisi!\"\n\n\"Mutta,\" sanoin, \"laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla\nmielin määrin vapaudessanne.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet\nmakuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes joku\nvieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää\nsen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat\nrullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä\nkertoo hän tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista\nja tädeistä, joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he\npilkkosten pimeässä olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman\ntulenvaloa. Ja sen voisivat he meilläkin tehdä. Voisi luulla, että\nolemme aikeessa lähteä Englantiin ja että koko talo on lukossa matkaa\nvarten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä hansikasta, ei mitään jälkeä\nihmisolennosta. Piano on suljettu, kirjakaappi lukossa, piirrokset\npiilossa -- kaikki, kaikki sileätä, kiintonaista, lukittua.\n\n\"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä ensinnäkin\nihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat auki,\navata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja koko\najan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina järjestämään ja\nsulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja kanssakäymiseen\nsammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa ruokahuoneemme suurine\nikkunoineen -- luuletko että saamme siitä iloita, -- ei, Saraa täti\najaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä kärpäset tahraisivat\nseinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme aterioida pienessä\npimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle päin, ja Saara täti\non siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän niin paljon\nvähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua syömään\nputkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani on\nperin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että mies\non tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän jotain saa\npäähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara tädin\ntuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa, valmiit\npuskemaan, riistämään ja raastamaan kaikkia ja hävittäisimme koko\nkomeuden, ellei meitä kytkettäisi ulkohuoneeseen. Hän väsyttää tuiki\nKatriparkaa, ja hänen lopetettuaan alkaa äiti. Joskus tuodessani oman\nmielipiteeni esiin, purskahtaa Katri itkuun ja sanoo, ettei hän tiedä\nmitä tehdä. Ketään ystävistäni en voi kutsua päivälliselle, sillä eihän\nheitä sovi viedä pimeään putkaan. -- Oi! ei koskaan! Saara täti, anoppi\nja koko suku pitäisivät perheen kunnian ikuisesti häväistynä. Emme voi\nkutsua heitä, ellemme avaa ruokahuonetta, käytä parasta porsliiniamme\nja tuota hopeatamme kotia pankista, ja jos niin teemme, valvoo Saara\ntäti yönsä koko viikon ajan ennen, valmistuksia tehden, ja jälestä\nvalvoisi hän toisen viikon saadakseen kaikki järjestykseen. 'Mutta',\nselittäisi hän minulle, 'saattaa niin paljon vaivaa Katrille hänen\nnykyisessä tilassaan, on kerrassaan inhottavaa.' Jos taas kutsun\ntovereitani ravintolaan päivälliselle, itkee Katri, ja hänen äitinsä\nsanoo, ettei naineen miehen sovi syödä julkisissa paikoissa; mutta,\nhitto vieköön, pitäähän minulla jossain olla vapautta.\"\n\nVaimoni viihdytteli hänen kiihoittuneita hermojaan ja sanoi meidän\nmukavan nojatuolimme aina häntä odottavan uunin ääressä. \"Ja te\ntiedätte\", jatkoi hän, \"huonekalumme ovat niin yksinkertaiset, ettei\nmeidän koskaan tarvitse niitä varjella; ja mattomme niin halvat, että\naurinko mielellään saa niille paistaa, ja niin elämme päivänsäteitten\nja kukkien keskessä.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", sanoi Bill katkerasti. \"Mutta haalistuneet matot ovat\nSaara tädin kauhu. Hän luulee, että ensimmäinen pykälä taloudenhoidossa\non auringon karkoittaminen. Mikä hupakko olinkaan, iloitessani\naurinkoisista ikkunoistamme! Miesparka, nämä ikkunat ovat\nkolminkertaisesti teljetyt kaikilta päivän säteiltä. Ulkoapäin\nmarkiisit, sisälläpäin ensin tiiviit luukut ja sitten raskaat, paksut,\nvuoratut damastiuutimet, jotka ulettuvat syvissä poimuissa laattiaan\nasti. Mitä varten on minulla tauluja? Ne riippuvat kyllä huoneessa,\nmutta mikä häly ja touhu, ennenkuin saan niihin hiukankin valoa.\"\n\n\"Mutta illalla tulen valossa, silloin kai huoneesi ovat kirkkaat ja\nvaloisat.\"\n\n\"Illalla! Luuletko vaimoni viihtyvän siellä illalla. Hänellä on\nsanainsa mukaan niin paljon ompelemista, että heidän täytyy Saara tädin\nkanssa pysyytyä makuuhuoneessa, sillä eihän vierashuoneessa voi\ntyöskennellä. Senhän arvannet. Ei mitään työnnäköistäkään saa sinne\nkulettaa. Ajattele jos langanpätkiä sattuisi putoamaan matolle! Silloin\nsaisi Saara täti seuraavana aamuna murtaa ikkunavarustukset ja ryömiä\npitkin laattioita niitä etsimässä. Ei, illalla kaasu on puoliliekillä,\nja jos kierrän sen korkeammalle ja tuon ilmoille sanomalehteni tai otan\nhyllyltä jonkun kirjan, tunnen laattian läpi missä kiihoitustilassa\nSaara tädin hermot ovat. Hänen päänsä näkyy ovella kello kahdeksan,\nneljänneksen yli, puoli yhdeksän, kello yhdeksän ja kymmenen,\nkatselemassa, joko olen lopettanut, saadakseen kaikki järjestykseen\ntämän suuren rauhanrikkojan jälkeen. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi\ntulla meille iltaa viettämään. Naimisemme ensi aikoina tuttavamme kyllä\npistäysivät luonamme, mutta kotimme jylhyys heidät pian vieroitti.\nKaikki ovat huvenneet, ja Saara täti on siitä ikuisesti kiitollinen,\nsillä nyt saavat huoneet olla rauhassa. 'En ymmärrä', on hänellä tapana\nsanoa, 'mitenkä rouva Crowfield voi elää sellaisessa pyörteessä,\naamusta iltaan siellä juoksee ihmisiä. Katri ei kestäisi mokomata\nelämää; mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä huolellisia. Katri on\nkasvanut perheessä, jossa huolellinen taloudenhoito on naisen kunnia.'\"\n\nVaimoni huulilla liikkui hymy, tuo tyven, lempeä ja leikillinen hymy,\njoka oli valaissut hänen ympäristöään niin monen monituista vuotta.\n\nBill jatkoi katkerasti:\n\n\"Enhän voi -- kuten mielisin, -- heittää hiiteen kaikki nämä naiset\ntaloudenhoitoineen, silloin Katri itkisi viikkokauden ja joutuisi\nepätoivon partaalle. Eihän se ole tyttöraukan syy; joskus koetan\npuheillani saada hänet järkiinsä, mutta puhuppas nyt koko suvun kanssa\n-- olen ihan varma, että hänen terveytensä pilaantuu -- he uuvuttavat\nhänet tuiki. Katri, joka oli piirimme sielu! Ja nyt nääntyy hän\nkotoisiin huoliinsa. Hän käy alituisessa tuskassa aamusta iltaan, talo\non niin täynnänsä kaikenlaista tavaraa, että aina saattaa joku vahinko\ntapahtua ja palvelijamme ovat niin perin kömpelöitä. Istuessamme\nyhdessä kuulen vain valitusvirsiä kyökkitytöistä. He vaihtuvat\nalinomaan, särkevät ja hävittävät niin paljon, ettemme enää uskalla\nkäyttää tavaroitamme. Siinä ei vielä mitään, että syömme pimeässä\nputkassa, mutta syömme rikkinäisistä lautasista ja laseista ja juomme\nteetä korvattomista kupeista, jotka töintuskin ovat säilyneet tästä\nhävityksen kauhistuksesta. Ilolla suostuisinkin näin vaatimattomasti\nelämään, ellen tietäisi parempaa löytyvän, enkä ymmärrä, miksei\nmeidänkin pöytämme voisi näyttää herraspöydältä, mutta Saara täti\nsanoo, että se maksaisi tuhansia, ja että on yhdentekevä, miten\neletään, kun ei sitä kumminkaan kukaan muu näe. Hänestä, näet, ei löydy\nmitään välimuotoa hienon porsliinin ja särkyneitten astiain välillä.\nMitenkähän kaiken tämän käy. kun saamme lapsia? Toivon lasten\npehmittävän vanhukset ja saattavan kodin lämpimämmäksi.\"\n\nLapsia karttuikin vuosien kuluessa. Ensin syntyi Tom, harteva, vilkas,\npalleroinen Tom, oikea isän kuva; sitten Kaarle, Jim, Lovisa, Katri ja\nFrank -- kaikki hyviä, iloisia ja rakastettavia lapsia. Mutta koko\nheidän lapsuutensa oli alituinen taistelu huonekalujen kanssa, jossa\ntaistelussa huonekalut aina pääsivät voitolle. Kotityrannit valitsivat\ntietysti ikävimmän ja kolkoimman huoneen, mitä talossa oli,\nlastenkamariksi ja sulloivat sen täyteen vanhaa pahanpäiväistä\nhuutokaupparomua, ja sinne sitten kasvava polvi teljettiin.\n\nItsekukin tietää kuinka paljon kurinpitoa, ohjeita ja neuvoja\nlastenkasvatus vaatii, ennenkuin lapsista tulee vilpittömiä, suoria,\njalomielisiä ja uskonnollisia ihmisiä. Se vaatii enemmän ohjeita, kuin\nmitä vanhemmat jaksavat antaa ja lapset voivat sulattaa. Tähän\nkasvatustyöhön he eivät voi uhrata kaikkia voimiaan, siis on tarkasti\nmäärättävä mihin suuntaan se on johdettava.\n\nSaara tädin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan lasten huomio on\netupäässä kiinnitettävä huonekaluihin ja niiden säilyttämiseen, ja\nBillin lapset saivat siis kasvatuksen, joka oli yhtäpitävä näitten\nperiaatteitten kanssa. Se kasvatus oli pääasiassa seuraava: Pahat\nlapset juoksentelevat paraatiportaissa, istuvat hienolla sohvalla,\nkoskettelevat kirjoja kirjastossa, ottavat kaapista hyviä kuppeja ja\nlaseja.\n\nJa miksi halusivat he sentään tehdä tätä kaikkea? Jos vain paratiisissa\nolisi yksikin kielletty omena, eivätkö nuoret Adamimme ja Evamme\nantaisi alttiiksi ruumistaan ja sieluaan, saadakseen sitä maistaa?\nPikku Tom oli urhea ja yritteleväinen, kuin itse Kolumbus ja käytti\nkekseliäisyyttään kaikenmoisiin löytöretkiin luvattomilla alueilla. Hän\nanasti Saara tädin avaimet, aukasi laatikot ja kaapit, katseli, koski\nja maisteli kaikkia ylvästellen synneistään.\n\n\"Tiedätkö Tom\", sanoi lastenhoitaja hänelle kerran, \"kun olet noin paha\nja vallaton, kiusotat äitiraukkaasi? Hän on sairas, ja kuolee varmaan,\nellet ole kiltti.\"\n\n\"Kuoleeko hän?\" sanoi Tom miettivänä.\n\n\"Niin saattaa käydä.\"\n\n\"Silloin\", sanoi Tom, kääntyen kantapäillään, -- \"silloin saan\njuoksennella paraatiportaissa.\"\n\nNiinpian kuin tämä rasavilli oli kouluijässä, lähetettiin hän\ntäysihoitoon erääseen poikakouluun, ja kaikenmoiset esteet ehkäisivät\nsittemmin hänen kotiintuloaan. Keväällä hän ei voinut tulla\nsuursiivoamisen tähden, ja syksyllä oli myös suursiivoaminen estämässä;\nja niin poikarukka vietti lupa-aikansakin koulussa, ellei joku kunnon\ntoveri, jolle onnetar oli antanut oikean kodin, säälistä kutsunut häntä\nluokseen. Hänen äitinsä tiesi hänen tovereistaan, elämästään ja\najatusmaailmastaan yhtä vähän, kuin olisi hän lähettänyt poikansa\nKiinaan, Saara täti nautti siitä rauhasta, joka nyt vallitsi kotona\npojan poistuttua, ja sanoi vain odottavansa sitä aikaa, jolloin Kaarle\nja Jimkin tulisivat siihen ikään, että heistäkin pääsisi; Kaarle ja Jim\ntaas, karkoitettuina äidin ja isän läheisyydestä, ja inhoten pimeätä\nja yksinäistä leikkihuonettaan, vetelehtivät pitkin katuja,\nrautatieasemalla ja laivasilloilla. Jos ei koti sulje helmaansa\npoikiaan, voivat vanhemmat olla varmat, että he hakevat muita\nturvapaikkoja, jotka useimmiten ovat vahingollisia. Kyllä muualla on\nlämpimiä, iloisia, hauskoja ja hilpeitä paikkoja turvana niille\npojille, jotka eivät kotona saa oleskella äidin hienoissa huoneissa.\nPahoja ihmisiä löytyy yllinkyllin kuiskuttelemassa heidän korviinsa\njuttuja, jotka eivät ole aiotut äidin kuultaviksi, ja naureskelemassa\nheille heidän kohottaessaan heikot äänensä häpeällisiä ja syntisiä\nlauluja renkuttamaan.\n\nKatriparka, joka tyttönä oli niin reipas, iloinen ja elokas, oli\nkeski-ikäisenä näivettynyt ja kuivunut teräväksi, luisevaksi naiseksi\n-- joka murehti paljon, mutta unohti, että yksi on tärkein. Yksi\npojista karkasi merille, enkä luule, että he sittemmin ovat hänestä\nmitään kuulleet. Tom esikoinen vietti ensin hurjaa elämää sekä koulussa\nettä yliopistossa, ja palatessaan kotia hän melkein mursi äitinsä\nsydämmen julkealla ja vaativalla käytöksellään. Äiti, joka ei ymmärrä\nvallata lapsensa sydäntä sen pienenä ollessa, saa usein sen kalliisti\nmaksaa. Jos hän lapsiaan laiminlyö heidän pieninä ja avuttomina\nollessaan, kostavat he tämän välinpitämättömyyden, tultuaan suuriksi ja\nvoimakkaiksi. Tom saattoi kaikki ympärillään epäjärjestykseen, loikoili\nsohvilla, sylkäsi pitkin mattoja, viskeli kirjoja ja piirroksia sinne\ntänne ja pani kaikki vanhat perhemuistot ylösalaisin. Kaikkea tätä ei\nhän koskaan olisi tehnyt, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut pelkkää\nkieltäytymistä ja kurissapitoa. Hän oikein vihasi järjestystä,\nhienoutta ja aistia -- ja oli oikea poroporvari.\n\nBill ystäväni taas oli iloisesta, hauskasta velikullasta muuttunut\näreäksi ja juroksi jöröpääksi. Kerrassaan oivallinen on Benjamin\nFranklinin sananparsi: \"Silkki ja sametti sammuttavat tulen takassa.\"\nSilkki ja sametti -- ylellisyys kodissa -- sammuttaa usein muutakin\nkuin tulen takassa, se sammuttaa pyhemmänkin liekin, kotoisen rakkauden\ntulen. Miehen ja lasten suurin onnettomuus on _kodittomuus_; monella\nmiehellä on komea talo, mutta ei mitään _kotia_.\"\n\n\"Isä\", sanoi Jenny, \"sinun pitää kirjottaa meille kodinhoidosta.\"\n\n\"Lapsi\", sanoin, \"ajattele äitiäsi ja mitenkä hän on sinut\nkasvattanut.\"\n\nOnnellisena aviomiehenä tahdon saattaa selväksi vaimoni järjestelmän ja\nensi kirjoitukseni on:\n\nMikä on koti ja sen hoito.\n\n\n\n\nIII.\n\nMikä on koti?\n\n\nIkuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä\nkirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen,\nyksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.\n\nSe ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja\nvierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka\nehkä kohoavat ympärillämme.\n\nSillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme\noman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.\n\nOlen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen\nperheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, -- jokainen\nnaikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään;\nja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella\nvarovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen\nniitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.\n\nVahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja\nantamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja\ntukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen\npienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt\npuuhaa -- Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja\nneuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat\nparhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian\nolisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin\nkaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden,\njoka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.\n\nPikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee\nkaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan\nnäitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen\npäätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä,\najattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin\ntutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on\nluonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän\npuheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: \"niin\", tai\n\"ei\", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.\n\nTähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin,\ntulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut\npidettiin.\n\nRahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija\nlaulaa:\n\n    \"Hällä viisautta, arvoa,\n    Vaan muuta ei\".\n\nMutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta\noivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja -- tenoori --\ntaitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä\nhyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen\nedistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen\ntulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä\nsamalla alalla.\n\nNuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he\ntaloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet,\nmaksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä\nsiinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.\n\nMutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään,\nkuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa\nsamaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että\nnuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä\nyksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.\n\nJos pariskunnalla on hyvät tulot ja varaa korjata erehdyksiään, ei\nkodin järjestämisen tarvitse tuottaa heille paljon päänvaivaa; jos he\novat järkeviä, puhdistavat he pian kotinsa niistä epäonnistuneista\nlaitoksista, joilla ensi innossaan koristelivat sitä ja sisustavat sen\nkehittyneemmän aistinsa mukaisesti.\n\nMutta suurelle enemmistölle, joka ahtaissa oloissa ottaa tämän\nensimmäisen askeleen perhe-elämässä, ovat nämä erehdykset vakavampaa\nlaatua. Heidän täytyy vuosikausia nähdä kodissaan perin tarpeettomia\nkapineita ja saavat turhaan haikaella monta välttämätöntä asiaa, vain\nsiitä syystä, että alusta järjestivät kaikki niin epäkäytännöllisesti\npyhässä yksinkertaisuudessaan.\n\nOlin ollut sanattomana kuulijana monessa vilkkaassa keskustelussa\nnuoren parimme välillä, joissa he tavallisesti neuvottelivat siitä,\nmitä tarvitsisivat ja mitä voisivat ostaa, he keskustelivat\nvarovaisuudesta ja säästäväisyydestä ja toistelivat monta\nhyväntahtoista neuvoa, joita meitä monin kerroin rikkaammat sukulaiset\nja tuttavat olivat heille antaneet. Ne, jotka itse ovat hyvillä\npäivillä, ovat aina hyvin nopsat neuvomaan toisille säästäväisyyttä. Ja\nmiltä korkeudelta he antavat neuvojaan kokemattomille vasta-alkajille!\nJolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, voi uhrata aikaa\nmietteisiin; ja tämä hieno joutilaisuus sallii myös hänen tyynesti\narvostella taloudessa tarpeellista säästäväisyyttä; siitä saavat nämä\nyläluokan tyttäret sen varmuuden, jolla rohkaisevat vähäosaisempia\nkanssasisariaan.\n\n\"Usko pois, kultaseni\", sanoi täti Sofia Suruton. \"Suurin säästö on\naina kalliimman tavaran osto. Se maksaa alussa, mutta sitten se\nkestääkin. Nämä samettimatot laattiallani ovat olleet siinä yhtämittaa\nkymmenen vuotta, ja katso kuinka hyvät ne yhä ovat! En koskaan käytä\nhalpoja mattoja talossani -- en edes arkihuoneissakaan. Sametti, ja\nbrysselimatot ovat ensin tosin kalliimmat, mutta ne ovat niin vahvat.\nEnkä voi käsittää kuinka voi käyttää uushopeata hopean asemesta.\nUushopea kuluu pian, ja sitten sitä pitää kiilloittaa, ja siten tulee\nse yhtä kalliiksi kuin hopeakin. Jos minä olisin Marian sijassa,\neroittaisin myötäjäissummasta tuhat dollaria hopeaan, ja tyytyisin\nmuutoin yksinkertaisempaan. Huonekaluni ottaisin kaikki David ja\nSaulilta. Sitä kauppaa sanotaan kalliiksi, mutta sen tavarat tulevat\najan pitkään sittenkin halvimmiksi, ja ne ovat aina niin hienot ja\ntyylikkäät. Tietysti ei pidä mennä äärimmäisyyksiin -- yksinkertaisuus\non suuri kaunistus.\"\n\nPerheen rauha häiriytyi, kun Jenny, innosta hehkuen, kertoi tämän\nkeskustelun. Vaimoni vertaellessa kokeneena emäntänä yksinkertaisimpia\ntädin ehdottamia korutavaroita siihen summaan, joka oli käytettävissä,\nvenähtyivät tyttöjen kasvot melkoisesti.\n\n\"Mutta kuinka ihmiset _saattavat_ pitää taloutta\", sanoi Jenny, \"jos\nkaikki on niin kallista.\"\n\nVaimoni huomautti tyynesti, että olimme eläneet hyvin mukavasti omassa\nkodissamme, -- olimme vastaanottaneet lukemattomia ystäviä, vaikka\nmeillä oli vain ihan halpoja mattoja arkihuoneissamme ja kolmivartinen\nvierashuoneessa, eikä kukaan vieras ole siitä välittänyt eikä sitä\npaheksinut; ja mitä kestävyyteen tulee, on täti Suruton useammin\nuusinut mattojaan kuin me, sillä huolimatta halpuudestaan ovat meidän\nkestäneet kauemmin kuin hänen.\n\n\"Mutta, äiti, kaikki on mennyt eteenpäin sinun nuoruudestasi lukien.\nTäytyyhän sentään seurata aikaansa ja sisustaa huoneensa, kuin muutkin\nihmiset.\"\n\nVaimoni vastasi tavallisella tyynellä tavallaan ja puolusti\nsuhteellisuutta koko taloudessa. Huonekalujen, kyökkiastioitten,\nporsliinien ja liinakaappien hintain tulee suhteellisesti vastata\ntoisiaan niin, ettei mistään makseta enemmän toisen kustannuksella, ja\nniin laski hän tyynesti kuinka pitkälle Marialle myönnetty summa\nriittäisi, ja missä ylipääsemätön raja kulki. Ei mikään ole niin omiaan\ntukahuttamaan nuoruuden innokkaita aikeita, kuin numeroitten selvä ja\nvakuuttava logiikka. Kuinka suloista ja lohduttavaa on kuvitella, että\njuuri ne tavarat, joista _pidämme_, ovat halvimmat, ja että joku ankara\nvelvollisuus pakottaa meidät juuri niitä ostamaan, tuottakoot ne vaikka\nsuuriakin uhrauksia meille. Ainoastaan kertoma- ja yhteenlaskun avulla\nvoit päästä tästä harhaluulosta ja saada selville, mitä sinun on\nostettava ja mitä ei.\n\nVaimoni numerot kumosivat tuiki täti Suruttoman vakuutukset, ja\nnuorisomme rauhoittui joksikin ajaksi, vaikka huomasin Jennyssä\nsalaisen levottomuuden. Kuulin heidän puuhaavan retkiä jos jonnekkin,\nväliin hyvinkin kauas, katselemaan korutavaroita, joita myytiin\nalennettuihin hintoihin. Milloin oli kullattu peili, milloin taas\nsamettimatto sattumalta niin halpa, että se miltei kosketti äidin\ntekemiä rajoja. Ajattelin vierashuonettamme ja rukoilin hyviä\nhaltijoita estämään heitä erehdyksistä.\n\n\"Koeta saada vähän tervettä järkeä tyttöihin, jos voit\", sanoin\nvaimolleni, \"eläkä anna pienen lemmittymme hukata rahojaan ja ostella\nkaikenmoista turhaa, joka häntä sitten jälestäpäin vain harmittaa.\"\n\n\"Kyllä koetan\", sanoi hän. \"Mutta Maria on, kuten tiedät, kokematon, ja\nJenny taas niin innokas, toimelias ja herkkäuskoinen. Pelkäänpä, että\nmolemmat pitävät meitä vähän vanhanaikaisina. Mutta ystäväni, olen\nhuomannut, että sinun kirjoituksesi ovat paikallaan ja oivalliset\nheidän silmiään avaamaan. Jenny jo kysyi eilen illalla, milloinka luet\nensi kirjoituksesi. Tyttö on järkevä ja teräväpäinen ja kätkee\nsydämmeensä sen, minkä kuulee.\"\n\nNäin mairiteltuna ryhdyin kirjoittamaan; ja samana iltana tulenvalolla\nluin pienelle naismaailmalleni seuraavan kyhäelmän:\n\n_Mikä on koti ja sen hoito_?\n\nOlen jo osoittanut teille, että talo, jossa mies ja nainen asuvat ja\npitävät taloutta, ei aina ole koti. Mikä siis koti on? Sana koti\nsisältää jokaiselle naiselle ja miehelle jotain sanomatonta -- jotain,\njota he haluavat ja kaipaavat.\n\n\"Koti,\" huokailee tyytymätön nuorimies, väsyneenä ravintolaelämään ja\nnapittomiin paitoihin. \"Koti!\" kuiskaa vaeltaja vieraalla maalla,\najatellen äidin-, vaimon-, sisaren- ja lapsenrakkautta. Niin, sillä\nsanalla on vielä korkeampi, uskonnon pyhittämä merkitys, ja\nkristittyjen kuvaillessa toiveitaan paremmasta elämästä, puhuvat he\n_kodista_ tuollapuolen hautaa. Sana koti käsittää rakkautta, lepoa,\npysyväisyyttä ja vapautta; mutta siinä sivussa koti kasvattaa meitä ja\nkehittää meissä löytyvät puhtaat tunteet ylevämpiin muotoihin,\nkorkeampaa elämää varten. Mestari otti pienoisen lapsen kodin helmasta\npolvelleen, tulkitessaan opetuslapsilleen kuningaskuntansa\nsalaisuuksia.\n\nKoti on niin pyhä ja kallis asia, ja sen luominen kysyy niin suurta\nkykyä, että se voittaa kaikki muut ominaisuudet. Kuvanveistäjää, joka\nloihtii kylmästä marmorista elävän olennon, maalaria, joka kiinnittää\nkankaalle kuolematonta kauneutta, arkkitehtiä, joka rakentaa\ntuomiokirkkoja ja kohottaa Pyhän Pietarin kupoolin maan ja taivaan\nvälille, ei voi ansiossa ja pyhyydessä verrata vaatimattomaan\ntaiteilijaan, joka niistä köyhistä aineksista, joita tämä valheellinen,\noikullinen ja itsekäs maailma hänelle tarjoo, luo kodin turvallisen\nEdenin.\n\nTodellinen koti on ylevin taideteos, minkä ihmisolento voi luoda, sillä\nse kuvaa sielun suurinta rauhaa ja onnea.\n\nVanha kristin kirkko vaatikin avioliittoon pyrkiviltä hyvin totista\najatuskantaa menneestä elämästä, katumusta ja ajatuksissa, puheissa ja\ntöissä tehtyjen syntien tunnustamista sekä pyhän sakramentin\nnauttimista; sillä siten mies ja vaimo, jotka lähestyvät ylevää tointa,\nkodin perustamista, muistavat sen pyhyyttä ja kauneutta.\n\nTällaista kotia varten on minulla, kuten Euklideksellä, aksioomeja,\nmuutamia varsin tärkeitä periaatteita, ja ensimmäinen kuuluu: _Ilman\nrakkautta ei synny kotia_.\n\nKaikki rahan, sovinnaisuuden ja puhtaasti ruumiillisen intohimon\nvaikuttamat avioliitot tekevät oikean kodin perustamisen jo alusta\nmahdottomaksi. Rakkaus on tämän uuden Jerusalemin perustus, rakkaus,\njoka on taivaasta kotoisin ja vaihtelee monissa eri väreissä kuin\nihanimmat jalokivet. Rakkaudelle on kaikki mahdollista, mutta ilmaa\nrakkautta emme mitään mahda.\n\nUlkomailla kuulemme usein puhuttavan sovinnais-avioliitoista, joita\nmieluummin voisi nimittää yhtiöiksi. Rahat lasketaan kummallakin\npuolella; molemmat asianomaiset panevat rahoja liikkeeseen, hoitaen\nkukin omaansa. Rakkaus ei tule kysymykseen, mutta suuri kohtelijaisuus.\nKaikki on niin lainmukaisesti ja kauttaaltaan järjestettyä, ettei\ntulevaisuudessakaan voi mitään selkkauksia syntyä. Herralla ja rouvalla\non kullakin omat huoneistonsa, ajoneuvonsa, palvelijansa,\nsisääntulonsa, ystävänsä ja harrastuksensa -- ja he täyttävät\nmielestään pyhän avioliittolupauksen kohtelemalla toisiaan hienosti ja\nsäädyllisesti niinä harvoina kertoina, jolloin heidän tiensä pakosta\nyhtyvät.\n\nOlisipa hyvin surullista, jos meidänkin maassa sellainen katsantokanta\navioliiton suhteen pääsisi vallalle. Se on hyvin epäjalo ja osoittaa\npakanallista käsitystä siitä suhteesta, jossa mies ja nainen yhtyvät\nyhdeksi. Se on molemmin puolin kurja ja alhainen keksintö,\njoka täydellisesti pudistaa pois kotisivistyksen suuren työn,\nkotikasvatuksen ylevät surut ja urhoolliset vaivat -- kasvatus, jossa\nvanhemmat oppivat enemmän kuin opettavat.\n\nOmituisena seikkana mainittakoon, että niissä maissa, joissa tällainen\navioliitto on tavallinen, puuttuu kielestä meidän koti-käsitettämme\nvastaava sana. Monelle Euroopan kielelle ei voisi tarkasti kääntää\nlausetta, jolla alotin kyhäelmäni -- lausetta, että ihmisen _talo_ ei\naina ole hänen _kotinsa_.\n\nElämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot,\nsulkee pois kotikäsitteen.\n\nMitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista\ntai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen.\nVastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä\ntehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja\nvapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja\nnämä edut hän aina saa -- olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas\ntai tuhma.\n\nKuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu.\nMutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä\nkunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka\nilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa,\nnuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan\nsamalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea\nvarten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat\nkukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.\n\nHuoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat\nenemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi\npariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine\nlapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä\nRanskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot\nluonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat\nvaloa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka\nkansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve,\nettä he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa,\ntietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen,\nettä rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä\nkuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.\n\nSeuraava aksioomi on: _Ilman vapautta ei synny todellista kotia_.\n\nKodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää\npersoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme,\nmilloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin\nvapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme\npitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme\nmukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! \"Tässä\non minun hyvä olla\", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan\nkotikynnyksen yli. \"Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä\nnojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja\niloitsevat käyttäessäni vapauttani.\"\n\nSellainen on _ihannekoti_. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina\nvallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei\nviihdy _liian hienossa_ ympäristössä.\n\nAmerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava.\nKaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja\nsitä käyttävät eroituksetta kaikki.\n\nNuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi\npalvelijaa, asettuvat usein -- jos myötäjäisrahat riittävät -- asumaan\nniin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen\ntavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto\nja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen\namerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.\n\nTämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan\nelintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin\npyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista\njohonkin korkeampaankin.\n\nMe amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia,\nvastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan\nelämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa\nmiellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia --\nja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista\nyksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei\npurjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat\nuuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä,\npitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen\nmuseo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse\nehkä kaikkein heikoin.\n\nMutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin\ntykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan\ntoimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa\nelfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä -- hopeat huuhtoo hän\nrasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen,\njoka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta\nhienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää\nsinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire\nkyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee\nvierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista\npeittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat\nja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein\nvapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella\nvaltakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan\nylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin\nhaiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen\nvaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo\nsisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä\nkaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa\nkokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja\nkamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa\nMaailmassa palvelee moista taloa.\n\nSiis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa on _liian\nhienoa_, -- ei kauneuden kannalta -- mutta oloihin, vapauteen ja\nmukavuuteen nähden.\n\nMikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada\nkaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa.\nKoti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava.\nElämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja\nväärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä\nkotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat\nhänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä\ntahansa.\n\nTosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan\nrauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat,\nkotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta\nsilloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot\nhelpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen\nitselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä\npelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia,\njoskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.\n\nMutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se\nvoi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian\ntunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.\n\nVoi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt\nteidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja\nhuolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten\nsuljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko\npäästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas\nSofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta\nkuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni\nverannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti -- jonne auringonsäde\npääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.\n\nKuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen\njälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas,\nhyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit\nkodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi\nompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään\nrullakartiinin alapuolelta.\n\nKoko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni\npoikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia\ntädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa\nkirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun\nmansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua\nsalaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi\nja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta\nhävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään\nja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle\npyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä,\nettä huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet,\nkiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä\nelämän tosiasioita -- ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat\ntämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet\nviipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän\nselväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin\ntäydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin\nhullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista.\nMinun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja\nsyntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä\nmerellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja\npalatkaamme kyhäelmääni.\n\nKodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön.\nVapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella\nkalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa\npianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin\nhuonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen\noleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille,\njoihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.\n\nIsän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä\nvihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä\njärjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä\nympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi\nhuoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi -- ja\njossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka\nusein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta\nalueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa\nheidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset\nmatkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä\nviihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja\njärjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä\nymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä\non täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä,\nloppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän\npuolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee\nalistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit\nvoivat olla kauheat -- mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee\nvanhempien, joskin lasten tietämättä, _kaikissa teoissaan visusti ottaa\nhuomioon heidän parastaan_.\n\nTässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto\npaikkansa \"_Ars est celare artem_\" [taito on kätkeä taito]. Lapset,\njotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko\nperhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan\npidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja\nitsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua\nmeidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida\nvapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä\nkodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan\nniin salaisesti kuin mahdollista.\n\nAurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja\nsisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan\nluonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja\nvastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän\nkuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee\npäivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia --\nsamoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä\non puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten\nkasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he\nkehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen\nvälinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen\nalla piilee todellinen huolenpito.\n\nKasvatus on kodin korkein silmämäärä -- niin vanhempain kuin lastenkin\nkasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus\nja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän\ntäydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei\nvoi heille enempää opettaa.\n\nKotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja\nihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä\nRaamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki\nhienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta\nMaailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme\nvielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin\nkolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka\nmiltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia\nlaitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla\nvarallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa\nyksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.\n\nVähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän -- elävät hiljakseen.\nhuomaamattomina -- mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä\nystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa\nja intialainen maissikeitostaan.\n\n\"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa\", sanovat he. Miksikä\nei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa\nne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla\njokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä\nhäntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva\ntai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee\nhelpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: \"Kas, muillekkin tapahtuu\nvahinkoja, minä en ole ainoa\", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja\nkutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja\nnäin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos\nsellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi\neivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että\nsisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei\nvieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne,\nja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.\n\n_Vieraiden vastaanotto_ lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen\nvieraanvaraisuus -- sija ystävälle pöytäsi ääressä -- on meno, joka ei\npaljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa\nja huvia.\n\nOttakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa\ntutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten\nkotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä\namerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee\nsitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa\nosoitti -- ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn\nkotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin\npalvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon\ntyöt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja\nmiehekkäästi: \"Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa\noloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja\nminä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa.\" Ystävä\ntuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa\nliikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se\nei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään\nsuhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa\nmatkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti\nkotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin\nhänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset\nkapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen\nnäistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas\non pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan\nhänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa\nsuurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille\nvarustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen\nravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta\nrikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin,\nihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän\nhotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää\nsinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen\nkäsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä\nvettyvät vain niitä ajatellessaankin.\n\nTässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä\notatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on\ntyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti\nmuistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen\ntarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on\nrouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat -- ja vielä toinenkin\nviikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on\nsaanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku\nnelivuotias on viety tätien luo.\n\nVieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena\njäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin\nlaitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla\nkutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut\nhänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa --\nnäyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku\nnelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian -- tokko hän olisi\nsilloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli\nsaavansa nauttia kotitunnelmaa -- mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän\n-- ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.\n\nPaitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o.\nihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee\nkaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien\nniiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot\npalatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle -- maalaukset ja\nkuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä\nniittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman\ninhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden\nkäskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä,\nkykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt!\nLähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin\nsuloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen\nperheen, jossa hän on _kuin kotonaan_. Kuinka monta nuorta miestä\nonkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin\nrauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt\nmaailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa --\nlukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia -- näkevät\nkaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon,\nja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat\nhe vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja\ntäydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön\nhän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä,\neikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää\nhän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.\n\nPaljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta\nvoimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä,\njoka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin\nlienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon,\nmutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai\nsuurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi,\nkorkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja\nsuuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja\nmarttiiroita.\n\nKodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies on _avuliaana_\ntässä työssä, mutta nainen johtaa; jos _kuningatar_ puuttuu, on\nmehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka\ntämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu\nkaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet\nja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen\nluona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja\nverhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa\neikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää,\nettä järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti\nottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti\ntoisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät\nkeveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa\nhänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti\nliikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin\nsopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä\nepäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta\nnäyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.\n\nVoikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei.\nLuottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin\nlähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin\nkorkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttää _jokaista_ naista.\n\nVielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meillä _risti_\nkannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi.\nIlman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton\nolisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät\nmies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän\nkanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme\nmaailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.\n\n\n\n\nIV.\n\nKauneus ja säästäväisyys.\n\n\nNäin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani,\nsattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta,\njossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme\ntulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.\n\nTuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat\nuneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta -- aivan kuin\nolisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin\npuoliunissaan.\n\nKyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti\nliikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja\npainanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin\nsotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen\nkimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, -- niin toden totta,\nkirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn,\nsanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella\nhiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että\nkyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.\n\nKun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin,\njoka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen\nsekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla\nhuonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.\n\n\"Se oli hyvä kirjoitus\", sanoi hän päättävästi. \"Mitä asioita sietäisi\nmeidän tuumia.\"\n\nJenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä\n\"pikku tyttönä\". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua\najatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin \"Jennymäistä\", kuten\nminulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme\nsilmäyksiä hänen päänsä ylitse.\n\nYleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten\nhommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista\nhyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut\nkorkeimmilleen, sillä hän jatkoi:\n\n\"Minusta isä on oikeassa, -- taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia\nasioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän\nniitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän.\"\n\n\"Isä\", sanoi Maria, \"sanoppas suoraan, mitenkä _sinä_ käyttäisit\nkodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla\najatuksesi.\"\n\n\"Niin juuri\", huudahti Jenny kiihkoisasta; \"sillä, kuten isä\nkyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies,\ntietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se\non ihan varma.\"\n\nVastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. \"Oi isä\", sanoi Maria,\n\"en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin\nrikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin\nkalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin\nkaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja\nja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En\nvoi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka\ntahtoisin kotini kauniiksi!\"\n\n\"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, -- kotisi on\ntuleva kauniiksi\", vastasin. \"Olisipa synti ja häpeä, ellei niin\nkävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa\nsuhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan\nuhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain,\nettä se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei\nseuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin\npaljolla ihanuudella.\"\n\n\"Mutta isä kulta, mistä rahat!\" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään\nviisaannäköisenä. \"Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte\nesim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää\npukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja\nkuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös\ntaloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia\ntuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja,\nminnekkä tuulentuvat silloin häviävät?\"\n\n\"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin\", -- (tämä oli\nainoa tapani kostaa) -- \"teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten\nperillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa\nettä naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä\nkauneutta silmällä.\"\n\n\"Siinä taas yksi isän paradokseja!\" sanoi Jenny.\n\n\"Niin\", sanoin, \"tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille,\nkuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli;\nmutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:\n\n\"Kauneus ja säästäväisyys.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt saamme kuulla isän paradoksin\", sanoi Jenny, lopetettuamme\nteenjuonnin.\n\nMeille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti\nitsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka\nsiihen yhtyvät -- sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen\nyhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee\nnautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.\n\nPiirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän\nistui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.\n\n\"Niin, Rob\", sanoi Jenny, \"isä on luvannut meille todistaa, että kaunis\non aina halvinta.\"\n\n\"Sepä hauskaa\", sanoi Rob, -- \"olen iskenyt silmäni erääseen\nvanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain\ntavalla käy todistaminen halpahintaisiksi --\"\n\n\"Ei isä niin tarkoita\", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, \"hän\ntarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on\npuoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin,\nhuomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi.\"\n\n\"Maltappas pikku neitiseni\", sanoin, \"muistappas väitettäni, että\nkaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä\nkaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään\ntodellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään\nyhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten\nkerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu.\"\n\n_Kauneus ja säästäväisyys_.\n\nYstävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon\nBostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa\nrahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera\nnuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki\nmonivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta\nuupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa\ntämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip\nsisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen,\ntilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään\npidettiin \"asiaankuuluvana\". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä\noli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten\ntarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla,\nlämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin\nkaikki hänen varansa.\n\nSeuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä\nnuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa.\nAlkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta\nkaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi\npihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin\nhuoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa\npaksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä\ndollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat\npaperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa\nvaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.\n\nNyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset\npuotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin\nolisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli\nsomia arabeskeja -- ruusuja, galloja, syreenejä -- kiehkuroissa,\nkimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine\nreunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei\npuhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai\nkuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen\nkukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä\nkaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin\nseinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin.\nSitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme\nyhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten\nhänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset\nkaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat\nlikimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja\npimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat.\nKoettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian\nselviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään\nplebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!\n\nNyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet\nkahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla,\nnojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja\nkaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä\nsummaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt\nkohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua,\nkuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista\nvalaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin\nkunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja\nettä huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen,\nnäkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta\nFilipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista\nriippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä\nsopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin\nvierashuoneista, vastaat:\n\n\"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista -- siellä oli tietysti\nkaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu -- komeat matot, veistellyt\nhuonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m.\" Mutta\nvieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa\nmuuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan\nitselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan\nolevat.\n\nYstävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on\nyhteiset ystävät -- ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten\nnyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se\nkovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.\n\nNyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua\nkauneuden jumalattariin -- sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei\nhän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre -- vaimo, jolla\non Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa,\nsormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän\nkoskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat\nhänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka\nmuutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita\nrahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa\nhuoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii\nolkia ja korsia pikku pesäänsä.\n\n\"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa\", sanoo hyvä haltija\nmielihyvällä. \"Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoo John. \"En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko\non talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia.\"\n\n\"Entäs seinäpaperit\", sanoo haltija. \"Joko olet niitä kysellyt, John?\"\n\n\"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä\nsentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille\nja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä.\"\n\n\"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, -- mutta minua ei tuo\nkylmä, siniharmaa väri miellytä.\"\n\n\"Eikä minuakaan\", sanoo John. \"Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin\nolla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon\npilvissä.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni\", vastasi vaimo; \"mutta mieluimmin\nhaluaisin jotain kellertävää; -- sen lämpimät vivahtelut tekevät niin\naurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät\nluulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista\nja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka\nmeidän huoneisiimme soveltuu.\"\n\n\"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta\nvaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen.\nMutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto,\ntuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?\"\n\n\"Meillä on vain kaksi valittavana\", sanoo rouva, -- \"viheriä ja\nkastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?\"\n\n\"Luulen\", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä,\n-- \"ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten\nsoveltuvan tauluun.\"\n\n\"Kyllä varmaan\", arvelee hyvä haltija; \"ja sitten otamme tuon ihanan\nruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; -- se ei tosin\nole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin,\nja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat\nnojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus\nolemaan kerrassaan kaunis.\"\n\n\"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen\", muistutti John, \"se on niin\nkaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta.\"\n\nTaululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken\nikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään\ntyöpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan\nsen aarteita.\n\nKerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine\nvaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se\nutuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri,\nkeltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi\nsormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä\npähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset\nasterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.\n\nJohn meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon\nranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan\ntutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi\nmyytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja\npesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.\n\nHänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John\nluuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja\ntuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan\ntaiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen\ntaiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen\natelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän\nhelmen sellaisesta polkuhinnasta.\n\nJohn tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro\noli paksumpi -- tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat\nhänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia,\nkuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia\nhienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, -- kesämaisemia,\nsyksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa,\nutuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin\nvaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.\n\nTämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus\nhänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan\nelämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä\ntositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja\ntunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama\ntenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli\ntutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi\ntulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti\niltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa,\nkunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia\nhuoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja\ntoiveittensa keskustana.\n\n\"Tiedätkö John\", sanoi hänen vaimonsa epäillen. \"Pelkäänpä tosiaankin\ntäytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan\nvierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa,\nettä oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme\noikeastaan ovat hyvin rappiolla -- oikeata romutavaraa.\"\n\n\"Ovatpa niinkin\", sanoi John nauraen, \"huutokauppakamarissa saisimme\nkaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä\ntäyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen\nasiassa tekee se juttu, _ettei meillä enää ole rahaa_.\"\n\n\"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain\navulla\", sanoi Mary. \"Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja\nkiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki\nuudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata\nripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi\npäällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin\nkodikkailta.\"\n\n\"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on\nperehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja\ntekee kaikki sinun aistisi mukaan.\"\n\n\"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa\nmitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!\"\n\n\"Katsoppas, Mary kulta\", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja\nvetäen esiin muistiinpanokirjansa, \"olen tarkoin laskenut kaikki\nvaramme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja\nmiellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin.\"\n\n\"Annappas kuulla.\"\n\n\"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä,\njotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat\nsilmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele\nhuonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan\nseuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan\nolevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen:\n'kullatkaa _invaliiditalon kupooli_'. Niin tapahtuikin, ja\nkatsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun.\"\n\n\"En ollenkaan ymmärrä\", sanoi Mary, \"mitä tarkoitat tällä\nkaunopuheisuudellasi.\"\n\n\"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut,\nmoitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa\ndollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy\npitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme\nihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta,\njotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen\nsikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä\nsitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä\nBillingin kaunis kynäpiirros -- ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko\nolisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän\njumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin\ntällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta,\nmeidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton\nnainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat\nnauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin,\npistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä\nmuutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan,\njonka luulemme loppumattomaksi.\n\n\"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen\nsulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen\nniitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja\naloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme\nnurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle\nlaattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut,\neikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta.\nYlimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja\nreunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme\nylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen\nWilliams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee\nparhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan\nmerilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle.\nMutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka,\nKummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään,\nvarjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen\nsijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen\nja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä\nvetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin,\nkasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan\nhuoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi\nasetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme\nhauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme\nhuudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos\nolisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin.\"\n\nSinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: \"Kuinka\nkauniit huoneet! -- ja aistikas sisustus, -- meneppäs katsomaan. Enkä\nymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin,\nvaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty.\" Niin puhuivat\ntuttavat keskenään -- sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin\nkokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde\non. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä,\ntoiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe\nsyytä tähän eroitukseen.\n\nJohnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: \"Oi kuinka\nkaunista!\", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa\nsuhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin\nryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden.\nVaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä\nväripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen\nhyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus,\nvaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva\nalkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos,\njonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti\netevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita,\nalkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista\nmaalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen\nkulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla\nhinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen\nsilmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä\nhankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi\ndollaria heidän koruvaatteisiinsa.\n\nJohnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä\nesteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen\nkallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä,\nkuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta\neivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän\nhyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole\npalvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä\nvahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta,\nja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko,\nettä sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus\non kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.\n\nOnko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa\nlukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset\nsynnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja\npikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa\nkerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.\n\nMutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun\nkotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.\n\n\"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa\non säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta.\"\n\n\"Niin isä kulta\", sanoi Jenny; \"minun on alistuminen.\"\n\n\n\n\nV.\n\nTulen kohentaminen.\n\n\nMeillä on kotona hauska tapa, jota sanomme _tulen kohentamiseksi_.\nTuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten\nhiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme,\nsaadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin\nheltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, -- keskustelemme\nkirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista\n-- lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista,\nesteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin -- tilapäinen\nkuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin\ninnostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua\nuunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta\nmuistamme maatapanoa.\n\nLuettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas \"tulen\nkohentaminen\", -- Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, --\nvaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.\n\nJenny tietysti aloitti puheen.\n\n\"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan\nyhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta\nkokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän\nvielä edullisemmin hienossa ympäristössä.\"\n\n\"Kuka sitä vastaan väittää?\" sanoin. \"Olipa minulla kultatynnyri, josta\nkolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja\nsomistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin\nihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja\nkultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole\nrikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja\nväitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä\nhoitaa, -- _väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi_,\nsillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on\nkauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita\nkasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa,\nkuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin\nlämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin\ntyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.\n\n\"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä.\nIlman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen,\nmutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä\nteki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat\nvastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla\nvaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli\nvälttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä\ntarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan\najatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille,\nnaulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin\ntynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat\npitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia\nmonivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen.\nVesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus\nnaapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jenny, \"mutta kaikilla ei ole äidin taitoa\nkukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa\nselville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit,\nrehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan\nhänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa\nvuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla\nvesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa\nkasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja\novat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa.\"\n\n\"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään\", sanoin, \"miten\nhän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi -- hän antaa\nniille -- sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee\nmyötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi\nhän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman\nmelua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä\nhoitaa, -- mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän\nmuuttaa ne lähemmäksi ikkunaa -- tai kauemmaksi, -- keksii jonkun madon\nja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä\nja ripsuttaa vettä toisiin -- ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä\nhuolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat;\nainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää.\"\n\nVaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:\n\n\"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää\nviimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Maria. \"Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa\nkotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun\ntaikavoimaasi, -- ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät\nkodissa perin surkean vaikutuksen.\"\n\n\"En neuvoisi ketään nuorta emäntää\", sanoin, \"hankkimaan kodin\nkaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä\nkohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä\nkasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain\nsatunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät\nsurkean vaikutuksen.\"\n\n\"Mutta, isä kulta\", sanoi Maria, \"Johnin mallikodissa luit suurimman\nosan kodinsuloa kukkain ansioksi.\"\n\n\"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti\", vastasin.\n\"Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti\nhermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn\njälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina\naurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia\nvalo- ja varjovivahduksia, -- heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan\nsädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla,\nkukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa\nbrokaadi-uutimia -- eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin\nollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli\nseurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat\ndamastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo\ntauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät\npäivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen\nyläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä\nmukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä\nja miellyttävä valo.\"\n\n\"No isä\", sanoi Maria, \"mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava\npykälä, mikä seuraa aurinkoa?\"\n\n\"Seuraava\", sanoin, \"on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen\nja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa\naina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.\n\n\"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat\nriidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto\nriitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät\nkeskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja\nikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää.\nToiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi\nsisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli\nsopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.\n\n\"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen,\nasetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen\nuudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän\nainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen\nsomuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä\nolikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi\naikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä\nhommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset\nkiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt)\nolivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla\npäällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina\nja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti\nlaattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä\ntekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi\njyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti\nsisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin\nkokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua -- siinä oli vain seurattu\nsopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa.\nErinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka\nkoko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla\noli samaan väriin vivahtava matto.\n\n\"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian\nkotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on\nsamettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti,\nja että malli on hieno.\"\n\n\"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko\najan lukevan!\"\n\n\"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa\", sanoi Maria, \"ettemme ota lainkaan\nlukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa\n-- mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös,\nisä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jenny, \"täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen\nsamettimaton hinnaksi.\"\n\n\"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi\nmuita mattoja.\"\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\n\"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi\nkuin sopivan villamaton.\"\n\n\"Saattaa niinkin olla\", sanoi Maria miettivänä.\n\n\"Mutta tiedätkö, isä\", sanoi Jenny. \"Täti Suruton sanoo, että niin\nhalpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältä\n_samettimatosta_!\"\n\n\"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka\nlahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?\"\nkysyin.\n\n\"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene\nhyvin kaupaksi.\"\n\n\"Totta puhuakseni\", sanoi Maria, \"ei se malli koskaan ole minua oikein\nmiellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen,\nsillä siinä on kaikki sateenkaaren värit.\"\n\n\"Se on tuota loistavata kukkaismallia\", sanoi Jenny.\n\n\"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa\ntarvitsisit?\"\n\n\"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen\", sanoi\nJenny, jolla jo oli laskut valmiina.\n\n\"Se tekee satakaksikymmentä dollaria\", sanoin.\n\n\"Niin kyllä\", myönsi Jenny; \"olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja\ntulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne\nostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon\nmuuta tarvitakkaan.\"\n\n\"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis\nneuvomaan.\"\n\n\"Sitäpä juuri haluankin.\"\n\n\"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset;\nsen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja\nsamoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten\nsäästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla,\nväripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla.\"\n\n\"Isä, niinpä teenkin\", sanoi Maria.\n\n\"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä\nvanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän\npukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?\"\n\n\"Elähän nyt, isä!\" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.\n\n\"Se pitää paikkansa!\" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään.\n\"Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne.\"\n\n\"No niin\", jatkoin, \"otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että\nkauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne\nkoettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne\nväreihin?\"\n\n\"Tietysti emme!\" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.\n\n\"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan\nalas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja\njalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin\nnaisenpuku?\"\n\n\"Olen varma\", sanoi Jenny, \"että isän sisustama huone tulisi\nkauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton\ntulevan niin _halvaksi_, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin\ntavallinen villamatto.\"\n\n\"Se on käsittämätöntä\", sanoin, \"jos se kerran maksaa kahden maton\nhinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan\nkaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa\npuolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä\nsamettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat\ntalossani.\"\n\n\"Alistun\", sanoi Jenny; \"alistun, isä kulta.\"\n\n\"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni\", sanoin; \"en ollenkaan tuomitse\nbrysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat\nvaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin\nhyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan\nraha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja\nsilkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita,\non vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.\n\n\"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka\nsoveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin\nolla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu.\nMyymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan\nsama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen,\njonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan\nitseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja\nsaatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit\nsamettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia.\nKun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi,\ntilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin\nainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin\netupäässä sopusoinnun vaatimuksia.\n\n\"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero\nvielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä\nseikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja\nlajia hän suinkin halajaa.\n\n\"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.\n\n\"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset\nkohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne\nkaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen\nkotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta\ntavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja\nrauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat\nmonivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus.\"\n\n\"Mutta Maria\", sanoi Rob, \"sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla\nklassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott,\nThackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja\nkoko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin.\"\n\n\"Olet onnellinen, Maria\", sanoin, \"saadessasi lukea niin monta hyvää\nkirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja\nja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen,\nmilloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton\nkoti voi olla.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Maria, \"äidin kanssa laskimme tässä\naarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha\npuupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä\ntuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa\n-- se on todellinen taideteos.\"\n\n\"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia\", sanoi Rob.\n\n\"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi\", sanoin, \"sillä\nte olette oikealla tolalla.\"\n\n\"Mutta isä\", sanoi Maria, \"yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden\nrakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita --\nmutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi\nkäyttää niitä kotitarpeissa.\"\n\n\"Minä puolestani\", puhkesi vaimoni puhumaan, \"puolustan aito\nporsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään\nainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan\nsitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole\nvalvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse\nporsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän\nkeskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon\ndamastipyyheeseen.\"\n\n\"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi\", sanoin, \"ja kunnioita sitä\n-- sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse\nvieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä,\nettä sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen\nasettaa ne paikoilleen.\n\n\"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin\ntalonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa.\nKaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla\nole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota\nkömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä\ntarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten\nastioitten odottaessa juhlapäivällisiä.\n\n\"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle\npöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten\nvallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää,\nettä perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se\nkerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten.\"\n\n\"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni\", sanoi vaimoni,\n\"että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia\nitsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen\nkyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne\nkäsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu\npahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin\nmielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes\ntorumisen tuottamaa huojennusta.\"\n\n\"Luulen varmaan\", sanoin, \"että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka\nviettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos\nkuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun\nsyntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden,\njonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät\npaikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja\nhernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina.\nPorsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon\nsaavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna\nitsensähillitsemisen porsliinin särkyessä.\"\n\n\"Silloin olisin minäkin pyhimys\", arveli äiti; \"sillä elämäni aikana on\nminulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina\nkummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini,\nettä nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä\nmelkein pyhällä kunnioituksella.\"\n\n\"Ellei ole rikas\", sanoi Maria, \"ei tosiaankaan kannata kiinnittää\nrahojaan niin hupenevaan tavaraan.\"\n\n\"Mutta\", sanoin, \"kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan\npöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen\nsuoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät\ntaulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja\nainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että\nvoisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva,\nnojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin\nnautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian\njälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen\nkahta vertaa rattosammaksi.\n\n\"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita\npöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa\njokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään\nrumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus\nkovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin\nkatoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla\nseinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi\nsinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.\n\n\"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena\non hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden,\ntilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden\nkuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan\nmetsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat\nhänelle suurena ilona -- kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui\nkyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen\nmonituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen\ntosiaankin tuhatkielinen kannel!\n\n\"Mutta palatkaamme aineeseeni. --\n\n\"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi\npääasian -- niitten _kodikkaisuuden_, sen sanomattoman tunteen, joka\nilmaisee huoneen _tosiaankin_ olevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään\ntaitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran\npojalleen:\n\n\"'Poikani, sinun tulee _näyttää_ rakkautta kansaasi kohtaan.'\n\n\"'Isäni, mitenkä voin _näyttää_ rakkautta sitä kohtaan?'\n\n\"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'\n\n\"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä\nkotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä\nheti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä\nolla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä\nliikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä\nepäjärjestystä toimeen.\n\n\"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin,\njoita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa\n-- jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja\nriemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin\nelävä nainen vahakuvasta.\n\n\"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo\novella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään\nasumattomassa 'esikartanossa'.\n\n\"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän\ntunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he\nasuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että\nniinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä\nmeiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja\nlueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja\nnostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua\nmuutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he\nelämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai\nkanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan.\nRakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko,\nvirkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan\niloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat\nja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei\nmitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota\npalautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine\nkorukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset\nkukkamaljakot -- kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä:\n'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. -- Pian tipsuttaa huoneeseen\nemäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi\nterveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin\njatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien,\nkanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset\nystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta\nkullatusta pendyylistä peilipöydällä.\n\n\"Ja nyt, tytöt\", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, \"tietäkää,\nettä isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille\nkirjeen, jonka vasta sain\":\n\n\"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.\n\n\"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet\nvastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja\nihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette\nottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen\nnerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa,\nettä mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa --\njospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri\npulma.\n\n\"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella\nkanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette\njatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu\npalvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin,\nsoveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset\ntahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että\nkääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele\npalvelijoita, vapauttamalla _meitäkin_ muutamista taakoista, joita\nterveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos\nesim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi\ntai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan\nvieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon\nnaiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme\nolleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen\nistumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi\ntaloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain\npesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä\nviettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä\nhyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja\nepätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne\nsurulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden\non pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme\nharjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja\nkestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän\nsyöminen ole ihmisen ylin ilo. _Tahdotteko_ tehdä tämän, herra\nCrowfield?\"\n\n                                              Nöyrin palvelijanne.\n                                                    R. H. A.\n\"Mikä oivallinen kirje\", sanoi Jenny.\n\n\"Vastaatko siihen, isä?\"\n\n\"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa\ntyönsä on voimakkain, suurilukuisin -- ja aivan yhtä sivistynyt, kuin\nmikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus --, merkillinen piirre\nsiinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos\nseuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä\nvähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin\nkysymyksiin.\"\n\nHuomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn\nhaukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi\nkaksitoista.\n\nRob vihelsi hiljaa. \"Joko niin myöhäinen?\" huomautti hän.\n\n\"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin\", sanoi Jenny.\n\n\n\n\nVI.\n\nNainen, joka suorittaa itse askareensa.\n\n\n\"Kristo kultani\", sanoi vaimoni, \"koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?\"\n\nIstuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen \"Sammalia\nvanhasta kartanosta\" tai \"Tunnettuja taruja\", ainakin sadatta kertaa,\n-- nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin\nutuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja\nhiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen\npieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan\nlumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja\nkasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman\nkohtalonsa salamyhkäisyyttä.\n\nVaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa,\nniinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua\nlempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.\n\n\"Olet oikeassa, ystäväni\", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan\nkädestäni. \"Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?\"\n\n\"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka\nitse suorittaa askareensa.\"\n\n\"Niinpä niinkin!\" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; \"löysit\nvastaavan lauseen:\n\n\"_Nainen, joka suorittaa itse askareensa_.\"\n\nAmerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu -- ainoa maa, jossa\nhienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella\ntarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja\najatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen\nheti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä\nseurapiirissä tahansa.\n\nSe luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle -- selvä\nseuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.\n\nMihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä\nylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän\nmaahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia.\nHerrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä\njänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka\nkaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin.\nEmäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan\nrivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät\nlapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi\nälykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön,\nmutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden.\nEmäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas\nhenkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut\nnostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen\ntarpeettomaksi, -- ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän\nasettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.\n\nOrjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se\nei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen,\neikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat\norjuutta omantuntonsa vaatimuksesta -- toiset taas taloudelliselta\nkannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien\norjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut\nvapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen\ntyöhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa\nUudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että\nsisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain\napulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä,\nkeventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat\ntärkeimmät tehtävät.\n\nVanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten\nmatkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaan\n_apulaisiksi_. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan\nyhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan\neurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä,\njotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui\nvoimia, pestattiin _apulainen_, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla\non kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva\nJonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa.\nRouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta\nauttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden\npojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi,\nja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon\nkautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu\nseikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman\nruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.\n\nSiihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla\naikaisin aamulla sisätöihinsä -- mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti\ntulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään\nulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja\nkäsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain\nhistoriallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka\nolivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään\nsidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät\npitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he\nkukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai\nkuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan\nlakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän\nyhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat\ntytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä\nmääriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten\nkarkeimpien askareittensa ohella.\n\nMonta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa\npikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä\nkansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja\ntyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen\nkaikkia -- laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että\nsielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta\nkäytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä\nteemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä\nkirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea,\nEmersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen\npilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu\nauringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin\nkunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä\nhaltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen\nkuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.\n\nOtaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä\nvaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa\nperheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa\nväittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa\nrahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat.\nLisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea,\nkirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin\nnuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja\nitseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien\nnaisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan.\nJa kumminkaan _en_ uskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä\nelämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa\nsitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja\ntuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita\ntoisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun\ntilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen\ntyönsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän\nelämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen\nhyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme\ntyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan,\nkäymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, -- sillä kukaan ei tee\ntöitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha\nottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen -- keittää\nruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään\nsitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.\n\nNiin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa\n-- emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on\nasian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani\nSmilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja\npuuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen\nystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax\nsen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan;\nse muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin.\nKahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat\nhuomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan,\ntahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että\nelämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä.\nEnglantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä,\nkuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla\n-- jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle\njotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen\nomastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta\nmaalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista\njäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä,\nkeikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen\nkanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa -- eikä,\nsivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri\nsillä hetkellä ole sitä syönyt.\n\nKuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan.\nTe olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette\naikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi\ntoimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin\nnopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden\ntehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä\nolisikaan paljon mitään tehtävää.\n\nAamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai\nveljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti\nmaitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä\non pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran\naikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin\nryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja\nkoko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja\npiirustamiseen -- sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin;\nyksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin\nhyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa,\nnäen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen\nvallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu\nkansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä\njuomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä\najoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte\nkuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka\ntoisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit.\nTeenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan\nteitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa\nette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat\nkuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman\nhuolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan\nsamoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.\n\nMutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne\nviikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny\nvieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut\nheidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta\npöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.\n\n\"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.\nMikä meille tulee neuvoksi?\" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.\n\nMutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja\nväsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja\nrauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla\ntäytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten\npalvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija,\nperehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen\nemäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja\nkäytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko\ntaloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa\nmuistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja\nhuojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne,\nhilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen\nkanssanne -- kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen\nomalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne,\nei hän tahtoisi; mutta hän _luulee_ tahtovansa, huokailee ja valittaa\nosansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja\ntoivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on;\nsillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden\nyksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa\nuhri ja orja.\n\nKuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen\nvastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön,\noikean aarteen -- sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on\nseitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä!\nVastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu\nkodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen\nukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman\nollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä -- ja lopullisesti\npuhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö\nryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot\nvihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:\n\n\"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi\nviikolla.\"\n\n\"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja\ntalossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään,\nminä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen\nsekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle.\"\n\nNyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja\nsyntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva\nSimmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.\n\nKeittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan\ntulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä\ntoimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet\nlepyttää.\n\nVavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla\noivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!\n\nJos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, joka\n_teillä_ on, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti:\n\"Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois.\nPäivällisen otan omille hoteilleni.\" Ja hän _kykenisi_ siihen,\nrasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin\nperehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään\npalvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa\ntalossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata\ntaloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu\nkarkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.\n\nRouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia\nmääräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti\ntietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut\ntalouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt,\nvaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten\nkatoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja\ntuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen\nsokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi,\npuhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin\nvaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta\npuhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: \"kyllä minä olen valmistanut\ntämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse\nsuorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa\nsiihen kuluu.\"\n\nSanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan\naskareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla --\nhäntä ei petetä helposti -- hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella\nkuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti\nsitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja\nnenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että\nvaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön\nihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi\nsaavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja\ntäydellisyyttä.\n\nSotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta\nhemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin\nkuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja\nvarjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä,\nmutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen\nläpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman\ntyömiehen.\n\nSamoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät\nsäästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja\nhuolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen\ntyönsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten.\nUusienglantilainen sananparsi sanoo: _Suorita työsi aamupäivällä_. Ja\nse työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko\npäivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.\n\nSyrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa,\nasui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia\nkarkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta\naivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin,\nettä emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi\nhänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt\nneuvoksi?\n\nNaapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa\nmyötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi\nsuostuvainen tulemaan hänen luokseen -- ei palvelijana -- vaan\npalkattuna \"apulaisena\". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi\nperheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas,\nmutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa\nmuissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama\nryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli\nlapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman,\nasetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten.\nHän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä\noli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka\non yleinen Uuden Englannin maataloissa.\n\nKaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin\najallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa\nomassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka\nompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna\non sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka,\nsievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta\nsaa hänestä vaativan emännän; mutta _häntä_ ei sisäkkö eikä kyökkipiika\nuskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi,\njolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:\n\n\"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?\" Ja sitten seurasi harras\npyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka\nsinä, lukijani, juuri olet lopettanut.\n\n\"No niin, isä\", sanoi Jenny, \"mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat.\nLuuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan\nelintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä\nvarjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän\näidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin\nhyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä,\njoita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan\nkäsityksen mukaan.\"\n\n\"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi\",\nsanoi vaimoni. \"Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani\ntarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan\nmerkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset -- joita ei\nkukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas\näitiäni.\"\n\n\"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla\", sanoi Jenny\nnauraen. \"Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt\nvierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän\nalkuna.\"\n\n\"Sitäpä juuri väitänkin\", sanoin. \"Ihmisluonto on aina sama. Jokainen\ntekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan\nesikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän\npiirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä\npitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin\naikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin;\nja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään\n'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan\nterveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen\npuoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta\npuuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin\naineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista\notettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta\nhuoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella.\nAinoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa\nsellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille\nkokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut\nperintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt.\"\n\n\"Sen vain tiedän\", sanoi Maria, -- \"että soisin saaneeni sellaisen\nkasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja\nolevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei\nminua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen,\nymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia;\nja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja\npäähänpistoistaan.\"\n\nTuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään\nlopettaakseni kirjoitukseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen\nmasentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina\nkulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme\njonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat\nhyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa,\noppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että\nhuolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat\nsaavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin\nolemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain\nmuutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy\nitse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.\n\nNykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa.\nRuumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko -- eikä hänellä ole\nminkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole\naavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja\nhän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain\nkahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä\nväliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne\nlaimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn\nraskautta.\n\nJos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi\najoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan\npalvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä\nkuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset\ntaloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa\nperheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa\nerityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?\n\nMeillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme\nvoimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia\njäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan\nmuokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja\nhervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.\n\nOlisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt\nlapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella,\ntomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita\nisoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei\nnäitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei\nkoskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin\nmuodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme\nveltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne\nuudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa\nharjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa\nkeksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.\n\nTämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat\noppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman\nonnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren\nedun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.\n\n\n\n\nVII.\n\nMitä Amerikka voi tuottaa.\n\n\nIstuessani kirjoittamaan, ryntäsi ystävämme Rob Steffens sisään\nhenkihieverissä, sanomalehti kädessä. \"Tytöt hoi, teidän aikanne on\nkäsissä! Te, naikkoset, saarnaatte meille aina uljuutta ja uhrautumista\n-- 'kuinka ihanata olisi kärsiä ja kuolla maansa edestä', -- nyt,\ntytöt, nyt pannaan isänmaanrakkautenne koetukselle.\"\n\n\"Mitä kummaa nyt on tapahtunut?\" sanoi Jenny, silmäillen uteliaana\nhänen olkapäänsä ylitse sanomalehteen.\n\n\"Hyvästi, ulkomaiset tavarat\", huusi Rob heiluttaen lehteä ilmassa --\n\"hyvästi, eurooppalaiset silkit, pitsit, jalokivet, hansikkaat ja\nkaikki muut. Näin tässä on luettavana: -- 'On perustettu yhdistys, jota\netupäässä senaattorien ja kenraalien vaimot kannattavat, kuten rouvat\nButler, John P. Hale, Henry Wilson ynnä suuri joukko muita, yhdistys,\njonka jäsenet sitoutuvat ostamaan ja käyttämään ainoastaan sisämaista\ntavaraa sodan kestäessä'.\"\n\n\"Mitenkä se on mahdollista\", sanoi Jenny.\n\n\"Kuinka niin\", sanoin, \"pelkäätkö, ettet voi esiintyä kadulla kotimaan\ntuotteissa?\"\n\n\"Mutta hyvä herra Crowfield\", sanoi neiti Featherstone, soma tyttö,\njoka parhaillaan oli meillä vieraisilla, \"onhan se amerikkalainen\ntavara, jota voimme ostaa ja käyttää, peräti vähäpätöistä, eikö totta?\nAjatelkaappas vain, voisiko Maria sisustaa huoneensa ilman ranskalaisia\nseinäpapereita ja englantilaisia mattoja? Amerikkalaiset seinäpaperit\novat niin perin tavallisia, ja mitä kotimaisiin mattoihin tulee, tietää\njokainen, että ne väriltään ovat perin huonot. Ja eikö hienon naisen\ntule käyttää hansikkaita? Mutta sen lapsikin tietää, ettei niitä meillä\nvalmisteta.\"\n\n\"Muistelen usein kuulleeni\", aloitin, \"muutamien kaunottarien toivoneen\nolevansa miehiä, osoittaakseen millä innolla he uhraisivat kaikki\nisänmaansa alttarille; elämänsä ja terveytensä, kaiken uhraisivat he,\nylvästellen haavoistaan ja mustelmistaan; riemulla kadottaisivat he\noikean kätensä ja ontuisivat lopun ikäänsä raajarikkoisina. Niin,\nkaiken tämän he tekisivät, jos olisivat _Pekka tai Paavo_, ja voisivat\npalvella armasta isänmaataan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Rob, \"tämä se on sitä naisellista isänmaanrakkautta!\nTytöt eivät koskaan siekaile hypätä alas jyrkänteiltä tai heittäytyä\nkuiluihin, mutta käydä vanhanmuotisessa hatussa ja pumpulikäsineissä,\nsiihen he eivät suostu -- ei edes armaan isänmaansa hyväksi. Olkoonpa\nsotakassassa rahaa tai ei, rakkaat sielut tarvitsevat kaksikymmentä\nkyynärää silkkiä pukuunsa -- sen vaatii muoti, näet.\"\n\n\"Kylläpä sinä, Rob, osaat laverrella\", sanoi Maria. \"Onko meitä koskaan\nkehoitettu moisia uhrauksia tekemään ja olemmeko niistä kieltäytyneet?\nJa löytyyhän esimerkkejä siitä, että naiset ovat suostuneet luopumaan\npuvuistaan, muodista ja monesta muustakin seikasta hyvän asian vuoksi.\"\n\n\"Löytyy kyllä\", sanoin, \"onhan historia kaikkina aikoina kertonut\nnaisista, jotka vaaran hetkellä ovat uhranneet kaikkensa maansa eteen.\nKarthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa\nkaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he\nvielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät\nmaansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja\nlyijykoristeita. Oman vapautussotamme aikana käyttivät naisemme\nkarkeita kotikutoisia vaatteita sekä joivat apilateetä -- ja\nkuitenkin on teekuppi naiselle niin rakas. Nyt tämänkin sodan aikana\n['Pikku haltijain' amerikkalainen alkuteos painettiin vuonna 1864\npohjoisamerikan sisällisen sodan raivotessa] ovat eteläisten valtioiden\nnaiset ratkoneet mattonsa sotilaille peitteiksi ja alistuneet\nnurkumatta kaikenmoisiin nöyryyttäviin kieltäytymyksiin.\"\n\n\"Niin he ovat tehneet\", myönsi vaimoni, \"ja pohjoisvaltioiden naiset\neivät ole samoin menetelleet syystä, etteivät ole käsittäneet sitä\ntarpeen vaatimaksi. Pohjoisvaltiot ovat aina tehneet kukoistavan ja\nvarakkaan vaikutuksen, rahaa on ollut niin viljalta, että meidän on\nollut hyvin vaikea käsittää kauhean ja hävittävän sodan raivoavan.\nAinoastaan silloin, kun suurten taistelujen jälestä luettelo kuolleista\nja kaatuneista on ollut maata kiertämässä, olemme ymmärtäneet sodan\nrasittavan maata. Naiset, jotka ovat tuhlanneet summia pitseihin,\njalokiviin ja silkkiin, eivät ole älynneet tekevänsä väärin. Heillä on\nollut rahoja yllinkyllin ja kiusauksia silmäinsä edessä.\"\n\n\"Olen aivan varma\", sanoi Jenny, \"että monet naiset, jotka ostavat\nulkomaan tuotteita, olisivat jättäneet sen tekemättä, jos vain olisivat\nluulleet sillä auttavansa maataan. Mutta ostaessani hansikkaita, haluan\ntietysti paraimpia, kestävimpiä ja hienoimmannäköisiä, ja ne ovat aina\nranskalaisia.\"\n\n\"Mutta\", sanoi neiti Featherstone, \"en koskaan ole ymmärtänyt, miksi\nihmiset kohdistavat harrastuksensa ainoastaan oman maan tuotteisiin.\nTiedän, että Englannin tehtailijat ovat osoittaneet suurta suosiota\nmeidän maamme tuotteille, samoin ranskalaiset silkkitehtailijat ja\nkäsityöläiset -- niin olen ainakin kuullut; miksi emme mekin osoittaisi\npitävämme arvossa heidän tavaroitaan, varsinkin, kuin he usein\nvalmistavat tuotteita, joita täällä ei tehdä.\"\n\n\"Nuo ovat järkeviä mietteitä\", arvelin minä, \"ja ansaitsevat rehellisen\nvastauksen. Jospa maamme aineellinen tila olisi kukoistava ja\nhyvinvoipa, en suinkaan pitäisi pahana, että käyttäisimme rikkauttamme\nharrastamalla etevää teollisuushaaraa muissa maissa; tässä suhteessa\nmeidän on pitäminen koko maailmaa isänmaanamme, ja ilolla katseleminen\nja auttaminen sen toimeentulon ja varojen kasvamista. Mutta maamme on\nnykyjään samassa tilassa kuin perhe, jonka tuki on kuolemansairaana, ja\njoka tähän sairauteen on uhrannut kaikki varansa. Viisainta, minkä nyt\ntaidamme tehdä, on pysyytyä yhdessä. Kaikki tulomme ovat käytettävät\nomiin tarpeisiimme, emme saata luovuttaa mitään toisille perheille,\nmeidän on itsemme eläminen, on päästävä pälkähästä ja pysyminen\npystyssä. Mutta voidaksemme niin tehdä ovat kaikki varat, mikäli\nmahdollista, pidätettävät rajain sisällä.\n\n\"Jos annamme oman kullan virtailla Eurooppaan, rohkaisemme sen kunnon\nkäsityöläisiä, mutta aikaansaamme oman väkemme piirissä ahdinkoa ja\nkalliita hintoja, ja vähennämme siten varoja, joita tarvitsemme suureen\ntaisteluun kansallisen olemuksemme puolesta. Jos sama summa, jonka\nuhraamme ulkomaisiin tuotteisiin, joutuisi omien tehtailijaimme käsiin,\nolisi kasvavien sotakulunkien peittämiseksi tarvittava summa\nsaatavissa.\"\n\n\"Mutta isä\", sanoi Jenny, \"olen aina käsittänyt, että suuri osa\nvaltiovaroistamme saadaan ulkomaan tuotteiden tullista, ja siksi\nluulin, että mitä enemmän ulkomaan tavaraa tuodaan maahan, sitä\nparempi.\"\n\n\"No niin\", virkoin, \"jokaisesta sadastatuhannesta dollarista, jonka\nlähetämme ulkomaille, suoritamme valtiolle kymmenentuhatta; siinä\nmaamme voitto; -- annamme kultamme valua laajana virtana muille maille\nja kaivamme valtiolle vain pienen sivuojan.\"\n\n\"Olettepa kyllä oikeassa\", lausui neiti Featherstone, \"_mutta mitä\nAmerikka voi tuottaa_? Tuskin mitään muuta, kuin tavallista kattuunia.\"\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi, pikku neitiseni\", sanoin, \"siinäpä juuri\nerehdytte, te ja monet muut. Teidän vanha rakkautenne ulkomaan tavaraan\non sokaissut teidät niin, ettette enää tiedäkkään mitä kotosalla on\nsaatavissa. En ollenkaan soimaa ihastustanne ulkomaisiin tuotteisiin.\nSe ei suinkaan ole mikään erityisesti amerikkalainen ominaisuus; se on\nyhteinen kaikille kansoille. Luonteemme runollinen puoli suosii sitä,\njoka tulee luoksemme etäältä, muistuttaen niistä kaukaisista maista,\njoissa olot ovat toisenlaiset kuin meikäläisten olot. Englantilaiset\nkaunottaret himoitsevat ranskalaisia pitsejä ja ranskattaret taas\npäinvastoin, ja ranskalainen keikailija ylvästelee englantilaisella\nräätälillään.\n\n\"Me amerikkalaiset matkustamme paljon, ja epäilen, nauttiiko mikään muu\nkansa matkoillaan kuten me. Verrattuna Vanhan Maailman koteihin, ovat\nmeikäläisten yksinkertaisemmat; rahamme ovat helposti saatavissa, ja\nmatkoillamme olemme hyvin runsaskätiset.\n\n\"Joka maassa vietämme niin hauskoja ja iloisia hetkiä, että kiinnymme\nseutuihin siellä. Tilatessamme Pariisista pukumme, jalkineemme ja\nhansikkaamme, emme tee sitä pelkästä turhamaisuudesta, vaan\nmuistellaksemme mielessämme ihania, hauskoja hetkiä tässä\nsuihkulähteitten ja bulevaardien kaupungissa. Siksipä ovat ihmiset niin\ninnostuneet ulkomaan tuotteista, etteivät muistakkaan kotimaan\nteollisuutta. Useimmat ovat siinä varmassa luulossa, ettei oivallista\ntaskukelloa saa muualta kuin Genevestä tai Lontoosta, että hyvien\nmattojen tulee olla englantilaista ja aistikkaiden seinäpaperien\nranskalaista työtä, sekä että flanellia ja hienoa verkaa saadaan vain\nRanskasta, Suur-Britanniasta tai Saksasta.\"\n\n\"Niin on tosiankin asian laita\", sanoi neiti Featherstone, \"ainakin\nminä olen ollut siinä luulossa; en ole koskaan kuullut amerikkalaisista\ntaskukelloista puhuttavan; se on ihan varma.\"\n\n\"Siis\", virkoin, \"ette ole lukenut ystävämme George W. Curtisin\nkirjoittamaa kirjoitusta Walthamin taskukelloista, viimevuotisen\n'Atlannin' tammikuun numerossa. Vakuutan teille, että meillä Amerikassa\nvalmistetaan taskukelloja, jotka työn hienouden ja täsmällisyytensä\npuolesta vievät voiton Sveitsin ja Englannin tehtaista. Teidän tulee\nlukea se kirjoitus ja joskus tehdä pieni matka Walthamiin, niin\nmuutatte kokonaan ajatuksenne.\"\n\n\"Mitä taas miestenpukuihin tulee\", sanoi Rob, \"tiedän hienoimpien ja\nparaimpien pukujen usein olevan amerikkalaista työtä, vaikka käyvät\nulkomaisista, että menekki olisi suurempi.\"\n\n\"Tämä todistaa\", virkoin, \"miten tärkeä yleinen kannatus on\namerikkalaisille tuotteille. Tavaran menekki edistää teollisuutta.\nMuotikuninkaan alkaessa kysellä kotimaan tuotteita ranskalaisten ja\nenglantilaisten sijaan, hämmästyy hän, nähdessään mikä kaunis varasto\namerikkalaisia tuotteita jo on kaupassa. Oman käden työn ei enää\ntarvitse lymytä ulkomaisten nimien turviin, ja saamme nähdä, ettei\namerikkalaisen _gentlemannin_ tarvitse luoda silmänsä vieraaseen maahan\npukeutuakseen arvonsa mukaisesti. Olen aivan vakuutettu, ettei meidän\ntarvitse tilata verkaa eikä muitakaan hienoja villakankaita ulkomailta\n-- ja että hattumme ja jalkineemme vievät voiton Euroopan tuotteista.\nTekisipä mieleni lähettää johonkin maailmannäyttelyyn amerikkalaisen\n_gentlemannin_ kiireestä kantapäähän oman maansa tuotteisiin puettuna\nja taskussa amerikkalainen kello -- silloin näkisimme eiköpä hän vain\nvetäisi vertoja mille muukalaiselle herrasmiehelle hyvänsä.\"\n\n\"Huoneiden sisustuksessa taas\", puhui vaimoni, \"alkavat amerikkalaiset\nmatot kaikissa suhteissa olla englantilaisten veroiset.\"\n\n\"Niin\", sanoin, \"ja päälle päätteeksi kudotaan englantilaiset\nbrysselimatot amerikkalaisilla kangaspuilla. Maamiehemme Bigelow\nmatkusti Englantiin tutkimaan matonkutomistaitoa, otaksuen oppilaana\nsaavansa vapaasti tutkia sen salaisuuksia. Mutta kun hänet\npikkumaisesta kateudesta suljettiin tehtaista, otti hän kyynärän verran\nmattokangasta, purki sen kärsivällisesti lanka langalta, punnitsi,\nlaski ja sovitteli, kunnes hän keksi ne kutomakoneet, joiden avulla\nparhaat matot koko maailmassa nykyjään valmistetaan. Tehtailijamme\neivät säästele vaivojaan pysyytyäksensä brittiläisten virkaveljiensä\nrinnalla; meidän on vain vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista,\nyhdyttävä isänmaalliseen liikkeeseen ja opittava tuntemaan oma kykymme.\nTehtaamme edistyvät vuosi vuodelta. Käsityöläisemme ja tehtailijamme\ntyöskentelevät innolla, uutteruudella ja taidolla ja ovat tehneet\näärettömiä edistyksiä näinä viimeisinä viitenä vuotena.\"\n\n\"Mutta ranskalaiset seinäpaperit\", sanoi neiti Featherstone, \"vievät\nvoiton kaikista muista.\"\n\n\"Siihen en ollenkaan myönny\", sanoin varmasti, \"kukkaismalleissa tosin\nranskalainen piirustus ja työ vie voiton kaikista muista -- kukkain\nmuodot, köynnökset ja lehdet ovat hienon ja varman taiteen luomat ja\ntuloksia tarkoista kasvitieteellisistä tutkimuksista, emmekä me\nAmerikassa vielä semmoisiin pysty. Mutta mitä värien moninaisuuteen\nsekä vivahduksiin tulee, ovat meidän seinäpaperimme ainoat laatuaan, ja\nkultauksemme on sekä värinsä että kiiltonsa puolesta parempaa kuin\nulkomaisissa papereissa; samoin ovat samettipaperimme loistavat.\nTiedustelkoot vain ne, jotka kotiaan sisustavat, amerikkalaisia\ntuotteita ja heidän hämmästyksensä on oleva suuri. Aloittakaamme\nCambridgen lasitehtaasta. Onhan meillä hienoja hiottuja laseja ja\nkristalleja, kaikenvärisiä ja -muotoisia, aivan yhtä hyviä kuin\neurooppalaisetkin ja paljoa halpahintaisempia. Sekä Bostonissa että\nNew-Yorkissa harjoitetaan porsliinimaalausta niin suurella\nmenestyksellä, että tuskin voi eroittaa niitä hienoimmista\nranskalaisista ja englantilaisista alkuteoksista; pistäytykää vain\nkunnon naapurimme Briggsin luo, täällä vastapäätä. Porsliinia ei tosin\nvielä valmisteta Amerikassa, mutta maalauksia tehdään Euroopasta\ntuotuihin tavaroihin. Pöytäastiamme tulevat vielä vuosikausia olemaan\neurooppalaisia, mutta niitä lukuunottamatta vaatii huoneittemme\npaperoiminen ja sisustaminen kotimaan tuotteilla hyvin vähän\nkieltäytymistä. Tässä täytyy minun vielä lausua sananen bostonilaisten\ntaidenikkarien hyväksi. Parhaat bostonilaiset huonekalut ovat niin\naistikkaat, niin puhdastyyliset, että ne tosiaankin ovat miltei\ntaidetta. Käsityöläisemme ovat perinpohjaisesti tutkineet ulkomaisia\nmalleja ja omistaneet niistä sen, mikä paraiten soveltuu meikäläisiin\noloihin. Emme siis ollenkaan tarvitse eurooppalaisia huonekaluja.\"\n\n\"Mutta\", sanoi neiti Featherstone, \"yksi asia on varma -- ranskalaiset\nhansikkaat ovat ehdottomasti parhaat kaupassa, vai kuinka.\"\n\n\"En tahdo vahingoittaa asiatani liiallisella innostuksella\", sanoin,\n\"olen seurustellut kyllin kauan siropukuisten naisten kanssa,\npuhuakseni asianomaisella kunnioituksella ranskalaisista hansikkaista\n-- ja täytyy tunnustaa, että jos niistä luovutte, kannatte suuren ja\ntodellisen uhrin isänmaan alttarille. Mutta Amerikassakin on jo kauan\nvalmistettu hansikkaita ja myyty kaupassa ranskalaisina. Kuulin\nhiljakkoin hyvin kauniita glaseehansikkaita valmistettavan\nWatertownissa ja Filadelfiassa. Kasvava menekki laajentaisi ja\nkehittäisi pian tätäkin teollisuushaaraa. Jos amerikkalaiset\nnaiset päättäisivät käyttää ainoastaan kotimaisia hansikkaita,\nalkaisi tehtaita nousta kuin sieniä sateella. Miten syntyivät\nkrinoliinitehtaat? Naiset tahtoivat krinoliineja -- krinoliineja tai\nkuolemaa -- ja tuota pikaa syntyi tehtaita, ja krinoliineja oli kuin\nhiekkaa meren rannalla.\"\n\n\"Niin\", virkkoi neiti Featherstone, \"ja jos totta puhun, ovat\namerikkalaiset krinoliinit ainoat kunnolliset. Asuessamme Pariisissa,\nhaimme pitkin ja poikki saadaksemme niiden kaltaisia, ja viimein\nkirjoitimme kotiin, että lähettäisivät meille muutamia.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoin, \"annas kun jotain kauppatavaraa vain hyvin\nkysytään, kyllä sitä ilmestyy.\"\n\n\"Mutta nauhoja ei Amerikassa valmisteta\", muistutti neiti Featherstone.\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti kulta, Bostonissa on jo olemassa nauhatehdas,\nsamoin New-Yorkissa. Sitäpaitsi valmistetaan Bostonin läheisyydessä\nroomalaisia silkkisaaleja. Siinä näette, ettei nauhateollisuus ole\nniinkään takapajulla Amerikassa; olisipa se kukoistavassakin tilassa,\njos se vain yleisön puolelta saisi enemmän kannatusta.\n\n\"Tuhansittain pikkuisia naistarpeita voisivat omat tehtailijamme\nhankkia. Meidän valkoiset lankamme ovat yhtä hyvät kuin Englanninkin,\nja värillinen parempi kuin ulkomaan. Nuppineuloja, nappeja ja hakasia\non meillä viljalta. Amerikkalaisia olkihattuja on runsaasti kaupassa,\nja ne ovat aivan yhtä kauniit, mutta halvemmat kuin ulkomailta tuodut.\n\n\"Sen kyllä myönnän, ettei kotimaisia silkkikankaita juuri vielä ole\nsaatavissa. Mutta Connecticutissa valmistetaan sangen kaunista\nfoulardisilkkiä ynnä silkkilankaa. Ei siis silkkiteollisuuskaan ole\nnäyttäytynyt mahdottomaksi maassamme ja suotuisissa suhteissa\nkehittyisi sekin suuresti, vaikka emme vielä voisikaan lukea silkkiä\neikä pitsejä oman maamme tuotteisiin.\n\n\"Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole mikään elämänkysymys. Ja saattaahan\nnaispuku olla aistikas, olematta silkkiä. Onhan meillä niin kosolta\nkauniita kotimaisia pukukankaita; kelpaisipa meidän muodin määrääjäimme\nniitä käyttää. Ja ylevämpää tarkoitusta varten, kuin maataan\nauttaakseen sen suuressa hädässä, voi tuskin pukeutuakaan. Eihän\nnaisten tarvitse sitoutua elinkautisiin lupauksiin -- kysymys on vaan\ntilapäisestä hätäavusta pahimmassa pulassa. Soisimme naisten antavan\netusijan kotimaan tavaroille, milloin niitä on saatavissa. Naiset,\njotka sairaanhoito-toimessa ja monessa muussa tehtävässä ovat uhranneet\nniin paljon, eivät toki kieltäytyne niin pienestä uhrauksesta niin\nsuurelle asialle.\n\n\"Tässä voi jokainen nainen olla avullisena. Mennessään myymälään\nkyselemään amerikkalaista tavaraa auttaa hän jo meidän asiamme\nmenestystä. Hän tuo ilmi mielipiteensä ja isänmaalliset tunteensa,\nyhtyen täten siihen liikkeeseen, jonka silmämääränä on kehittää ja\nkohottaa oman maan varoja. Niin opimme tuntemaan omaa maatamme. Opimme\nantamaan arvoa omille voimillemme -- ja jokainen hyödyllinen työ on\nkantava hedelmänsä ja kukoistava. Emmekä ole tässä suuressa taistelussa\nköyhtyneet, nolostuneet, emmekä rikkiraastetut, vaan kehittyneet ja\nvaurastuneet. Ilolla voimme sitten uudelleen aloittaa yhteyttä toisten\nkansojen kanssa ja tyydytämme aistiamme ulkomaisilla tuotteilla,\nvoidessamme mekin vuorostamme lähettää heille omia tuotteitamme.\"\n\n\"Kunniani kautta\", sanoi neiti Featherstone, \"puhuttehan kuin olisi\nHeinäkuun neljäs päivä! [Yhdysvallat julistettiin itsenäisiksi Heinäk.\n4 p. 1776.] Minä alistun. Olen kääntynyt oppiinne ja tästälähin olen\nliittolaisistanne ankarin\".\n\n\"Oikein!\" huudahdin.\n\nJa sinä, suloinen naislukijani, toivon sinunkin tähän yhtyvän. Voit\nhyödyttää maatasi -- se on vallassasi. Mene myymälään varustamaan\nitseäsi ja perhettäsi kotimaisilla tarpeilla. Vaadi itsepintaisesti\nniitä, ja tiedustele kaiken alkuperää, mitä sinulle näytetään.\nVallankumouksen aikana Uuden Englannin johtavat naiset pitivät iltamia,\njoissa naiset esiintyivät kotikutoisissa vaatteissa ja joivat\napilateetä. Muodikas on kaunista, ja sinä suloinen, viehkeä ystäväni,\nvoit luoda jotain kaunista keksimällä uusia muoteja.\n\nMiksi ovat kasimirisaalit niin suuressa arvossa? Eivätkö ne väriltään\nusein ole sekavia ja liiaksi koreita? Ovat, mutta ne ovat viimeistä\nmuotia. Suloinen lukijani, saata oman maasi tuotteet muodikkaiksi;\nmäärää, että raha kädessäsi on käytettävä uljaitten veljiesi,\namerikkalaistemme hyväksi, jännitä kaikki voimasi ylläpitääksesi ja\nkohottaaksesi kansaasi. Mitä olet sinä ilman maatasi? Amerikkalaisena\non ainoa arvo, minkä saavutat, syntymämaasi arvo. Ainoa kunniamerkkisi\non oleva sen loistava tähti. Tämä taistelu ratkaisee, tulevatko nämä\ntähdet olemaan kunniamerkkinä sinulle ja lapsillesi. Amerikan naiset,\nmaamme toivoo kaikkein naisten täyttävän velvollisuutensa!\n\n\n\n\nVIII.\n\nSäästäväisyys.\n\n\n\"Meidän naisten\", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua,\njohon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia,\nsolmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä\nnimillä -- \"meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei\nkyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy\nmuutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua -- olen maksanut\nsiitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna\nrouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se\nminusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut\nkotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin\nmuodon uudistamisesta, -- mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla\non!\"\n\n\"Ihastuttava! Suloinen!\" huudahti neiti Featherstone. \"Jenny kulta,\nsinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit\nrikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat.\"\n\n\"Annappas minun nähdä\", virkoin. \"Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän\ntämä ole sama, jota eilen käytit?\"\n\n\"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen\noli baretti; tämä on kapottihattu.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita.\"\n\n\"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen.\"\n\n\"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen.\"\n\n\"Maksaako se mitään?\"\n\n\"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että\nsain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni\non vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina\nsäästän tavaroitani vuodesta toiseen.\"\n\n\"Vakuutan teille, herra Crowfield\", sanoi neiti Featherstone, \"etten\neläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne;\non ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän\nihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jenny, \"olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä,\nsoisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit\nFieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua\nhenkeä kohti -- uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime\nsunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet\nviehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on\ntoiset.\"\n\n\"Niin\", sanoi neiti Featherstone, \"heidän isänsä on hiljakkoin\nvoittanut miljoonan pörssikeinotteluilla.\"\n\n\"Minusta\", puheli Jenny, \"minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on\nhäpeällistä.\"\n\n\"Niinkö luulet\", sanoin, \"minä puolestani olen aivan varma siitä, että\nFieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä.\"\n\n\"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista\nsanoa?\"\n\n\"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista\", sanoin, \"että Fieldersin\nneidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he\novat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä,\nolisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi\nvarastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa\nkeskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä\non suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän\nmielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken\nahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä\nSibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä\nhattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin\nkieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria\nmaksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla\nsuloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät\nylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä\npysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten\nhyvänsä.\"\n\n\"Tiedätkö, Jenny\", sanoi neiti Featherstone, \"luulenpa isäsi olevan\noikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja\nhän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa\nhuomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä\nuhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan\nennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", sanoin minä, \"tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun\nnim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään\npäivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan\nmuovaellut viimevuotisista.\"\n\n\"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista\", sanoi Jenny päättävästi,\n\"sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua\nkohtuullisempi.\"\n\n\"Minun nuorena ollessani\", sanoi vaimoni, \"sai hyvästi vaatetettu tyttö\nuuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; -- siinä hänen varastonsa.\nArkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin\nvanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut\nenempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria\nhansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli\nminulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia\nglaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa\nkutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka\nkevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui\nsievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin\nlieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja\ntalvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä\npukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja\nkoristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat\nseitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä\npukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi,\nautoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain\nviisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen,\nmutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä\nauttoivat.\"\n\n\"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?\"\nkysyi Maria.\n\n\"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen\nbatistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa\njuhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä\nkyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen\nvaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä\ntarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari\nkattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset,\npeleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin\nkaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin\nneljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa.\"\n\n\"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa --, meidän\nvaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin\nsinun oli\", sanoi Maria. \"Mutta ymmärräthän, että seuraelämän\nvaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana\nvoivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi.\"\n\n\"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia,\nkuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä\nnaisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä,\nmissä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen\nylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies,\njolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia\nikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi\nseitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen\nlemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä\nsiis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua\nkoruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan\nnaimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa.\"\n\n\"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa\", sanoi neiti\nFeatherstone, \"vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat\ntuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne.\"\n\n\"Siitä olen ihan vakuutettu\", sanoin. \"Aseta itsellesi määrätty ohje,\nseuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne\nnuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista -- silloin\npuhuttiin kevät- ja syksypäähineistä -- nyt pitää olla yksi joka\nvuodenaikaa varten. -- Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka\npuhkeevat joka viikko uuteen nuppuun.\"\n\n\"Niin\", sanoi vaimoni, \"ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti,\nmuutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain\nuudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun\nnapit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja\nreunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut,\nnauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki\npikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään\ntahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä\nnäihin jonninjoutaviin.\"\n\n\"Niin, isä\", sanoi Jenny, \"sillä kannalla ovat asiat olleet maailman\nalusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei,\nsitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko\ntuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina,\nhiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista,\njoita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat\naina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu.\"\n\n\"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?\" sanoi\nMaria. \"Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka\nhän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria\npukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja\nkuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en\nuhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä\nliiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa\nja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat\nrääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi\nhenkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?\n\n\"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä\nmeillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti\nsanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin\nkaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä\nyleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan\nhoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut\ntyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja,\njotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä\noli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä\ntai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän.\nOlen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä\nuudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja\nsametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden\nlopussa ovat ne mennyttä kalua -- solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja\npitsit repaleina -- ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista\nvarten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun\nolisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en\nollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se\non.\"\n\n\"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani\", sanoi vaimoni.\n\"Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme\novat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka\neivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni\nnaapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun\nsäästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan\nsoimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin\nrunsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä.\"\n\n\"Niin, uskallanpa väittää\", yhdyin minä, \"ettei tuttavapiirissäni ole\nainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä.\"\n\n\"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin\", sanoi\nJenny. \"Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa\nmuussakin asiassa.\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Maria, \"ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa\nlähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä\ntuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja\nmerenvahapiippuihin -- meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä\nnautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa\nkaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta\nmiesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin\nhyödyllisiä.\n\n\"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin\nnaisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia\nmuotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin\naivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan,\nkaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja\nsinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he\ntuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he\neivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää\nsiitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa\nhiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät\nreikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen.\nMinä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa\ntuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta\ntuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!\"\n\n\"Olet oikeassa, lapseni\", sanoin minä, \"naiset ovat luonteeltaan,\nmiehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät -- he\novat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta\nnaiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö\".\n\n\"Siihen en voi myöntyä\", sanoi Rob Stefens.\n\n\"Katsoppas, säästäväisyys on suhteitten tiede. Tulot tavallisesti\nmääräävät, onko osto tuhlausta vai ei. Otaksutaan, että vaimo saa\npukuaan varten vuosittain sataviisikymmentä dollaria ja maksaa\nviisikymmentä dollaria hatusta, hän uhraa siis siihen kolmannen osan\ntuloistaan -- eikö se ole ääretöntä tuhlausta? Mutta nainen, jolla on\nkymmenentuhannen vuotuiset tulot voisi kylläkin ostaa niin kalliin\nhatun olematta tuhlaavainen. Köyhä papinrouva, joka maksaa viisi\ndollaria hattupahastaan, maksaa siitä tuloihinsa verraten saman hinnan\nkuin nainen, joka maksaa viisikymmentä. Paha epäkohta useampien naisten\ntaloudellisessa asemassa on, että miehet, jotka ansaitsevat rahat,\neivät anna heille mitään mittapuuta, jonka mukaan he voisivat laskea\nmenojaan. Monet naiset ovat tämän johdosta täydellisesti tuuliajolla\nilman merikarttaa ja kompassia. He eivät tiedä edes likimainkaan,\nkuinka paljon saavat kuluttaa. Miehet ja isät pitävät usein kunnianaan\nsalata naisväeltä raha-asioitaan. He eivät tahdo, että nämä\npuuttuisivat niihin ja tekisivät niihin kuuluvia kysymyksiä ja\nhuomautuksia. Herra Jones sanoo vaimolleen: 'Hanki itsellesi kaikki,\nmitä pidät välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta elä tuhlaa.'\n\n\"'Mutta ystäväni', sanoo rouva Jones, 'tulommehan määräävät, mikä\nmeille on välttämätöntä ja tarpeellista, jospa myöntäisit minulle\nerityisen summan pukuja ja taloutta varten, voisin paremmin arvioida\nostosteni määrää.'\n\n\"'Joutavia, Susanna, se tuottaisi vain turhaa vaivaa, osta tarpeesi ja\nvältä liiallisia menoja, muuta en vaadi.'\n\n\"Sattuupa nyt rouva Jones saamaan laskuja ostoksistaan samaan aikaan,\nkun herralla on suuret vekselit lunastettavina, ja siitä syntyy ankara\nkotikahakka.\n\n\"'Tällä lailla joudun häviöön, rouvaseni, minun ei mitenkään kannata\nuhrata sinun ja tyttöjen pukuihin tällaisia summia -- silmäileppäs\nhieman tätä muotikauppalaskua.'\n\n\"'Minä vakuutan', sanoo rouva Jones, 'emme ole ostaneet enemmän kuin\nStebbinsitkään -- emme niinkään paljon.'\n\n\"'Tiedäthän, että Stebbinsin tulot ovat viisi kertaa niin suuret kuin\nminun.'\n\n\"Sitä ei rouva Jones tiennyt, ja miten olisikaan hän sen tiennyt, eihän\nhänen miehensä virkannut hänelle sanaakaan asioistaan, eikä rouvalla\nsiis ollut aavistustakaan hänen tuloistaan.\n\n\"Lukuisat hyvät ja tunnolliset naiset ovat tuhlaavaisia pelkästä\ntietämättömyydestä. Isäntä sallii heidän tehdä ostoksia, mutta ei anna\nheille mitään rahamääräystä, jonka mukaan voisivat arvostella\ntuhlaavatko vai ovatko kohtuullisia, ja siksi seuraakin tavallisesti\npuolenvuodenlaskuja suuri hirmumyrsky.\n\n\"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja\nmiehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei\nmyöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän.\nriistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys\nsäästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat\nedesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain\nvanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta\noppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu\najattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman\nkäytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä\non omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää,\nkertoo ja jakaa -- ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja\nsummia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee,\nharkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän\nsupistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä\njonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin\nystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö,\njonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee\ntänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla.\nTietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta\ntuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän\nkuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja\nvalikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa,\nparantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla\nkoettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.\n\n\"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee\nsadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut\nostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo\nsuhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka\nnaapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja\nelää voimiemme mukaan.\"\n\n\"Kultaseni\", sanoi vaimoni, \"luulenpa, että meidän amerikkalainen\nyhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia\nsäätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden\nasteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat\ntoisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio\nsananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'.\nAmerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä\nelävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate\nyhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.\n\n\"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä\nperhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen\ndollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee\nvapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä\nkouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti\nyhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.\n\n\"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me\nemme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä\njalokiviä -- tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan.\nMutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä,\nnähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme\ntuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta\nme alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme\nhaikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset\nkorvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme\nuskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä\ndamastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa\nbrysselimattoja ja pumpulibrokaadia -- _muu ei käy päinsä_. Siten\nostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että\nse mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme\nmaksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En\ntiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin\nmoni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan\nhankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena\nriidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden\nmusta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit.\nSamoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain\nrikkaille.\"\n\n\"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia,\npitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät\nihmisijän.\"\n\n\"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa!\nhänen oloissaan ovat ne huokeita -- mutta meille eivät mitkään\nloihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia\nkasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla\nei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole\nesiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti\nonnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut\nyksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni.\"\n\n\"Eihän toki, äiti kulta\", sanoi Maria.\n\n\"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule\nelää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa,\nastumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet\nhiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme.\"\n\n\"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen\nseurauksia\", virkoin minä ilkkuen.\n\n\"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa\", sanoi vaimoni, vaihtaen\nsilmäyksen kanssani, \"ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän\naina saata olla järkevä.\"\n\n\"Me viettelimme äitiä tähän syntiin\", sanoi Jenny.\n\n\"Mutta siitä olen varma\", sanoi vaimoni, \"että vaikka taloni ja sen\nsisustus ovat vanhanaikaiset ja yksinkertaiset, enkä ole edes\nkoettanutkaan hankkia itselleni kaikkea, mitä rikkaat tuttavani\nomaavat, olen uhrannut enemmän rahaa kuin useat heistä kodin\ntodelliseen mukavuuteen. Lasten pieninä ollessa oli minulla useampia ja\nparempia palvelijoita kuin monella kasimirisaalilla ja timanteilla\nylpeilevällä naisella. Pidin viisaampana maksaa kunnon palkan hyvälle,\nluotettavalle palvelijalle, joka pysyi luonamme vuosikausia vapauttaen\nminua useasta raskaasta perhehuolestani, kuin sulloa lukitut laatikkoni\ntäyteen hienoja pitsejä. Me olemme aina olleet tilaisuudessa viettää\nkesämme maalla sekä pitää hevosta ja ajoneuvoja -- joten perheemme on\nperin vähän tarvinnut luottaa lääkärin apuun. Rakentaessamme taloamme\npanimme hyvin vähän huomiota moneen kalliiseen asiaan, jota toiset\nihmiset olisivat pitäneet tuiki välttämättömänä, mutta varustimme sen\nsijaan asuntoomme runsaasti kylpyhuoneita, joita moni muu ei\najattelekkaan. Kun terveyden suojeleminen ja hoitaminen oli\nkysymyksenä, riitti rahaa aina, sillä tähän tarkoitukseen otin varoja\nylimääräisestä rahastosta, jonka vanhanaikainen taloudenhoitoni ja\npukeutumiseni oli kasvattanut.\"\n\n\"Äidissänne, tytöt, on itsenäisyyttä, hän kulkee omaa tietään,\nseuraamatta toisten jälkiä, joka on harvinainen seikka meillä\nAmerikassa. Luulen, että amerikkalaiset enemmän kuin eurooppalaiset\nhäpeävät ja arastelevat säästäväisyyttä. Hyvin harvoin kuulee meillä\nlausuttavan: 'minulla ei ole varaa siihen tai siihen.' Nuori mies,\njolla on viiden- tai kahdeksansadan dollarin tulot, kuvailee hienoksi\nja ylhäiseksi, erittäinkin naisseurassa, puhella välinpitämättömästi\nraha-asioista, siroitella rahaa vapaasti ympärilleen ja pistää\npikkurahat laskematta taskuihinsa. Hänen kellonvitjansa, keppinsä ja\npaitarinnuksensa kelpaisivat nuorelle miljoonain omistajalle. Hän\nkäyttää vain kalliimpia räätäleitä, suutareita ja hatuntekijöitä.\nSitten valittaa hän, että elämä tulee niin kalliiksi ja vakuuttaa,\nettei hän palkallaan tule toimeen.\n\n\"Samoin on laita nuorten tyttöjen ja pariskuntien -- kaikki häpeävät\nsäästäväisyyttä. Ne huolet, jotka kuluttavat heidän terveyttään ja\nelämätään, eivät aina ole 'sallimuksen koettelemuksia' -- ei\njokapäiväisen leivän eikä vaatteitten huoli, vaan alituinen ponnistus\nnäyttäytyä ihmisille varakkaampana kuin mitä ovat.\n\n\"Ahtaassa asunnossaan elelevä köyhä leski, jonka kuukausvuokra aina\nkummittelee hänen ajatuksissaan, ja jonka on puhtaassa rahassa\nmaksettava leivät, lihat, kynttilät ja jauhot, löytää lohdutuksensa\npyhässä kirjassa, jossa kerrotaan siitä toisesta leskestä, jonka\nöljytippa ja pivollinen jauhoja olivat Herralle niin suuriarvoiset,\nettä hän lähetti profeettansa niitä kartuttamaan. Työn loppuessa ja\npalkkain alentuessa, saattaa hän astua huoneeseensa, sulkea ovensa ja\nuskoa itsensä taivaallisen isänsä huomaan, joka on luvannut ruokkia\nhäntä, kuten lintuja taivaalla ja vaatettaa häntä kuin kukkasia\nkedolla. Mutta onko sille naiselle luvattu mitään lohdutusta, joka\najattelee päänsä puhki saadakseen aikaan yhtä komeat osteri- ja\nsamppanjakutsut kuin hänen rikas lähimmäisensä; tai joka miettii\ntilaisuutta, jolloin hän voisi hankkia itselleen likimain yhtä kauniin\npitsikoristeen kuin rouva Croesuksella on, joka on kymmenen kertaa\nhäntä rikkaampi.\"\n\n\"Mutta isä\", sanoi Maria, joka tunnollisuudessa oli miltei lapsen\nkaltainen, \"luulen kylläkin olevani säästäväinen ja seuraavani sinun ja\näidin esimerkkiä, sovittamalla menoni tulojeni mukaisiksi -- mutta se\nei minua tyydytä, siinä ei ole kaikki -- minua vaivaa kysymys: enkö\nvoisi käyttää rahasummaani paremmin ja saada sillä enemmän kuin nyt?\"\n\n\"Siinä\", sanoin, \"tulemme säästäväisyyden laajempaan ja syvempään\nmerkitykseen, sen ytimeen, joka on _verrannollisen arvot_ tiede.\nKorkeimmassa merkityksessään on säästäväisyys esineiden verrannollisen\narvon oikea määritteleminen -- raha on vain keino, joka tämän arvon\nilmaisee. Siinä syy, miksi asiassa on paljon vaikeuksia -- miksi\njokainen niin mielellään arvostelee lähimmäistään tässä suhteessa.\nIhmisolennot ovat erilaisia ja heidän tarpeensa monenlaisia; jokainen\nkäsittää mukavuuden ja epämukavuuden omalla tavallaan, ja siksipä\nmielestämme usein lähimmäisemme käyttävät tulojaan hullusti ja\nepäviisaasti.\"\n\n\"Mutta eikö arvoa määritellessä sitten ole mitään mittapuuta?\" kysyi\nMaria.\n\n\"Löytyy asioita, joissa ihmiset melkein yleensä ovat samaa mieltä.\nNiinpä esim. olemme jokseenkin yksimieliset siinä, että _terveys_ on\nvälttämätön hyvä -- ja että siihen uhratut rahat ovat hyvin käytetyt.\n\n\"Jos tämä on mittapuuna, tuhlataan paljon rahaa niissäkin perheissä,\njoissa muuten ei eletä yli varojen. Mies rakennuttaa talon ja maksaa\nkymmenen tuhatta enemmän kuin on tarpeellista saadakseen tontin\nhienossa kaupunginosassa, vaikka ilma ja terveyssuhteet siellä ovat\nhuonommat. Hän maksaa kolme- tai neljätuhatta dollaria kivifasaadista,\nitalialaisista marmorikamiineista ja kaikennäköisistä kaunistuksista,\nmutta varustaa koko perheelle yhden ainoan kylpyhuoneen, ja sijoittaa\nsenkin ihan oman huoneittensa yhteyteen, joten ainoastaan hän\nvaimoineen saattaa sitä käyttää.\n\n\"Toinen mies taas ostaa tontin avonaisella, raittiilla paikalla, jonka\nhintaa ei hieno ympäristö kohota, ja rakentaa yksinkertaisen talon\nilman kivifasaadia, marmorikamiineja ja peililasi-ikkunoita, mutta\npannen paljon huomiota ilmanvaihtoon ja kylpyhuoneisiin, joten sekä\nlapset että vieraat saavat mielin määrin nauttia yltäkylläisestä\nvedestä.\n\n\"Ensimmäinen maksoi hienoudesta ja ulkopuolisesta loistosta, toinen\ntaas uhrasi roponsa saadakseen terveyden ja mukavuuden vaatimuksia\ntyydytetyiksi.\n\n\"Kolmas taas ostaa vaimolleen jalokivisen rannerenkaan ja pitsisaalin,\nmatkustaen joka vuosi hänen kanssaan Washingtoniin näyttämään hänen\nihanuuttaan tanssijaispuvuissa, mutta maksaa palvelijoilleen niin\nvähän, että saa tyytyä peräti kunnottomiin. Vaimo nääntyy, hänen\nelämänsä on sortunut ja kuluu turhissa kokeissa viettää komeata elämää\nvähälukuisten palvelijain avustamina.\n\n\"Onpa semmoisiakin perheitä, jotka pitävät joka vuosi komeita pitoja\nNewportin hienoimmassa ravintolassa, mutta eivät raatsi lämmitellä\nhuoneitaan keskitalvella, eivätkä suo palvelijoilleen riittävää\nravintoa, joten he alituiseen muuttelevat. Kostea, homeinen ja kolkko\nkyökki kellarikerroksessa, kylmä, autio ja tuulelle avoin\nullakkokamari, jossa palvelijoiden täytyy viettää kaiken aikansa,\ntodistavat kylläksi näitten perheitten säästäväisyyskäsitystä.\nSäästäväisyydellä käsittävät he huolimattomuutta ja siivottomuutta\nkotipiirissä, mutta seurassa koettavat he näyttäytyä sitä hienompina.\nMiten äärettömän itsekästä on pitää palvelijoiden ja alustalaisten\njokaista pientäkin mukavuuden halua turhana tuhlaavaisuutena.\nKatolilaista kyökkipalvelijaa torutaan teekupista, jonka hän itselleen\nvalmistaa perjantaina, paastopäivänä, kun ei lihansyöminen ole\nluvallista, ja emäntä napisee siitä, että palvelijat ovat anastaneet\nvanhan, haljenneen peilin huoneeseensa, ikäänkuin muka heidänkin\ntarvitsisi tietää, miltä näyttävät.\n\n\"Moni perhe käyttää huokeata lääkäriä muka säästäväisyydestä,\nkatsomatta onko hän taitavampi parantamaan kuin tappamaan. Toiset\nturvautuvat ensi tilassa puoskariin ja toivovat siten pääsevänsä\ntohtorin palkkiota maksamasta. Muutamia tuntuu seuraavan paha haltija,\njoka viettelee heitä alituisiin maksuihin. He kauhistuvat hilloihin\ntarvittavaa sokurimäärää ja vähentävät siitä neljännen osan, joten koko\nkeitos happanee ja pilaantuu. Heitä ei mikään mahti saa ostamaan\ntarpeeksi silkkiä pukuunsa, siksipä käykin puku ratkomisista ja\nkorjailemisista huolimatta kelpaamattomaksi ahtautensa vuoksi. He\nostavat huokeita silmäneuloja, rusinoita ja hiiliä sekä halpaa sokuria\nja teetä. Ihmetellä täytyy nähdessään heidän mustuneita, kyteviä\nhiiloksiaan, jotka eivät suinkaan ketään lämmitä. Nämä ilottomat\nolennot herättävät tosiaankin sääliä. Säästäväisyys muodostuu siten\nsairaloiseksi kiihkoksi, joka nielaisee uhrinsa elämän ilon, ajaen\nhänet aina haudan partaalle.\n\n\"On myöskin olemassa ihmisiä, jotka eivät katso säästäväisyyttä\nruoka-aineissa tarpeelliseksi. Jauhojen tulee olla parasta lajia,\nsamoin lihan ja kaiken muunkin. Heidän ruokapöydällään nähdään\nvuodenajan herkut kalliimpinakin aikoina. 'Tämä on armottoman kallista,\nystäväni, mutta pitäähän saada jotain hyvää suuhunsa.' Mutta näillä\nsamoilla ihmisillä ei ole varaa ostaa kirjoja eikä piirroksia, se on\nheidän mielestään ajattelematonta tuhlausta.\n\n\"Smith, joka kantaa kotiin viidelläkymmenellä dollarilla ostamiaan\nherkkuja, tapaa Jonesin, joka riemusta säteilevänä kantaa toisessa\nkädessään pussillisen korppuja ja toisessa hienon, pienen\nöljymaalauksen, jonka hän sanoo saaneensa polkuhinnasta,\nviidestäkymmenestä dollarista. 'Minulla ei ole varaa ostaa tauluja',\nsanoo Smith vaimolleen, 'enkä ymmärrä kuinka Jonesin kannattaa sitä\ntehdä.' Mutta Jones vaimoineen suostuisi elämään leivällä ja maidolla,\nvaikka kuukauden päivät, ja rouva kääntäsi juhlahameensa vielä\nkolmannenkin kerran, vaan taulunsa he tahtovat pitää. Ja onnelliset he\novat. Jonesin taulu _pysyy_, mutta Smithin viidenkymmenen dollarin\nosterit ja kuivatut hedelmät ovat jo huomenna ainiaaksi kadonneet.\nKaikista rahantuhlauksista jättävät kalliit herkut vähiten jälkiä, ja\nsuorastaan alhaista on kuluttaa rahojaan terveydelle vahingollisiin\nherkkuihin ja ylellisyyksiin. Jos kaikki rahat, jotka kuluvat tupakkiin\nja juomatavaroihin, käytettäisiin kirjojen ja piirroksien ostoon,\nolisivat kodit yleensä paljon miellyttävämmät, eikä kenenkään terveys\nsiitä kärsisi. Polttamiseen, juominkeihin ja ylönsyömiseen uhrataan\nmeillä niin paljon rahaa, että jos se summa käytettäisiin kotien\nsulostuttamiseksi, riittäisi se varustamaan joka perheen hyvällä\nkirjastolla, kasvihuoneella, jossa kukat koko talven ihanasti\nkukkisivat, ihanilla tauluilla, jotka vierashuoneen seiniä\nkaunistaisivat, sekä kylpy- ja lämmityslaitoksilla; mutta tällä\nkannalla lienevät asiat vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa, pelkään.\nMitä supistuksia on meidän siis näinä hädän ja vaaran hetkinä tehtävä?\nVastaukseni kuuluu: hylkää ensiksi kaikki tarpeettomat, turhat ja\nhaitalliset menot, kuten väkijuomat, tupakki ja eriväriset\nmerenvahapiiput. Toiseksi, vältä kaikkea syömistä, joka ei edistä\nterveyttä ja hyvinvointia. Ranskalainen perhe eläisi ylellisesti niistä\njäännöksistä, jotka alituisesti jäävät keskinkertaisessa\nvarallisuudessa olevan meikäläisen pöydältä. Meillä on paljon\nennakkoluuloja, jotka olisivat poistettavat. Miksi sinulla aina pitää\nolla varalla hienoja leivoksia kaapissasi? Miksi olet aivan\nsuunniltasi, ellet voi vieraillesi tarjota kaakkua teepöydässä, ole\nilman sitä vuoden päivät, ja kysele sitten lapsiltasi, itseltäsi tai\nmuilta, oletteko siitä kärsineet.\n\n\"Mikä pakoittaa sinua valmistamaan kaksi tai kolme ruokalajia\naterioiksi? Koeta tyytyä vain yhteen hyvään ja ravitsevaan, niin näet,\nseuraako siitä suuria kärsimyksiä. Miksi pitää seuraelämän niin\nsuuressa määrässä kohdistua syömiseen? Pariisissa on hyvin hauska tapa.\nJoka perheellä on iltansa viikossa, jolloin ollaan kotona tuttavia\nvarten. Ainoana virvokkeena tarjotaan teetä, voileipiä ja keksiä perin\nyksinkertaisesti. Huoneet ovat valoisat, eloisat ja väkeä täynnä --\nkaikki on yhtä iloista ja hauskaa kuin komean illallisen odottaessa\nmehuhyytelöineen ja herkullisine kaakkuineen vieraille painajaista\ntuottaakseen.\n\n\"Tällaisessa seurassa sanoi kerran nainen osoittaen erästä pariskuntaa:\n'heidät toki tunnen -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme tavanneet\ntoisemme kerran viikossa.'\n\n\"Ystävien seurassa syöminen onkin kyllä suuri nautinto, eikä tämä siitä\nlainkaan vähene, että ateria on yksinkertainen, päinvastoin, luulisin.\"\n\n\"No isä kulta\", sanoi Maria, \"ottakaamme nyt pukeutuminen puheeksi --\npaljonko saa panna pukuihin, ettei eroaisi muista.\"\n\n\"Kerronpa teille tytöt, mitä toissa iltana näin erään ravintolamme\nvastaanottohuoneessa. Kaksi keski-ikäistä kveekarinaista kiiltävissä,\nharmaansinisissä silkkipuvuissa astui hiljaa huoneeseen; heidän\nkasvonsa olivat tyynen ja ystävällisen näköiset. Heidän puheistaan\npäätin heidän kuuluvan sairaanhoitoliittoon, joka tykkönään uhrautuu\nhyväntekeväisyydelle. He olivat juuri lopettaneet kiertoretken kaikissa\nmaan sairashuoneissa, joissa olivat lohduttaneet, tukeneet, hoitaneet\nja lempeällä, hellällä olennollaan huojentaneet haavoittuneitten\nsotilaitten kärsimyksiä. Nyt oli heillä täytettävänä toinen tehtävä,\njoka koski heidän kadotettuja ja harhaanjoutuneita sisarparkojaan.\nIltakaudet vaelsivat he poliisin vartioimina, tunkeutuen sydänyöllä\ntanssipaikkoihin, ja koettaen nuoria, kadotuksen partaalla olevia\ntyttöjä lempein sanoin ja äidillisillä neuvoilla johtaa pois synnin\ntieltä. -- He ilmoittivat heille, missä huomispäivänä löytäisivät\nystäviä, jotka ohjaisivat heitä satamaan, ja kokivat auttaa heitä\nparempaan elämään.\n\n\"Katsellessani näitä naisia siveän vaatimattomissa puvuissaan, muistui\nmieleeni apostolin sanat naisista, joiden _kaunistus_ on lakeassa ja\nhiljaisessa hengessä, sillä tavaksi käynyt lempeys heidän puheessaan,\nheidän kasvojensa tyvenyys ja puhtaus, heidän pukunsa hienous ja\nyksinkertaisuus -- kaikki vaikutti harvinaisen kauniisti. Eivät\nmuodikkaat hatut, liehuvat pitsihiat eivätkä koreat vaatteet olisi\nheitä kaunistaneet. Heidän yksinkertainen vaatevarastonsa mahtui vain\npieneen matkalaukkuun, joka ei haitannut heidän alituisia matkojaan\neikä häirinnyt heidän hartaushetkiään eikä toimiaan.\n\n\"Eivät tosin kaikki naiset ole tähän toimeen kutsutut, mutta eivätköhän\nkumminkin voisi jossain määrin seurata heidän esimerkkiään? Esitän\nnöyrästi tämän kysymyksen. Moni nainen käy kuukausittain Herran\nehtoollisella, vastaanottaa sen syvällä hartaudella, ja sydämmen\nkyllyydestä kantaa kiitoksensa siitä, että tulee täten vastaanotetuksi\n'Kristuksen pyhän ruumiin jäseneksi'. Mutta he eivät koskaan ole\ntulleet ajatelleeksi, että tämä jäsenyys velvoittaa heitä ottamaan osaa\nKristuksen uhrautumiseen kadonneitten sielujen puolesta, luopumaan\nkoristuksistaan sekä kärsimään vaivoja ja ikävyyksiä näitten\neksyneitten lampaitten tähden, joiden edestä Hän kuoli. Löytyy\nkorkeampi säästäväisyys, jota meidän tulee oppia -- säästäväisyys, joka\nalistaa kaikki maalliset asiat henkisen ja kuolemattoman alle.\n\n\"Aika ajoin ovat hyvääharrastavat kristityt perustaneet kohtuuden\nseuroja, korkeat siveelliset periaatteet silmämääränään, seuroja, jotka\neivät ole onnistuneet, syystä, ettei ole saatu selvitetyksi pulmallista\nkysymystä, mikä on tarpeellista ja mikä ylellistä. Nämä sanat\nvaihtelevat eri ihmisiin nähden merkitykseltään yhtä paljon kuin\nihmistavat ja luonnonlaadut eriävät toisistaan. Se on ala, jota mitkään\nulkonaiset säännöt eivät voi määrätä, mutta siitä huolimatta tulisi\njokaisen ylevän kristityn laatia tässä suhteessa lakia itselleen.\nSiunatkoon aina kieltäytymisen taivaallinen henki kaikkia tuloja, niin\nsuuria kuin pieniäkin. Uhratkaamme aina omistamme hitunen köyhille,\nsureville, nälkäisille, kärsiville ja heikoille, sillä muuten on\nhenkinen tappiomme suurempi kuin se, minkä veljillemme toimitamme.\nNiinpä Herrammekin vaeltaessaan seurassamme maan päällä kätki aina\npienistä varoistaan, jotka hän sai itseään ja muutamia valittujaan\nvarten, osan vaivaisille. Moni voi kyllä tähän muistuttaa, että se on\nvain pisara meressä. Enhän minä voi estää kaikkea viheliäisyyttä\nmaailmassa. Se vähä, minkä voin auttaa tai antaa, ei vaikuta mitään.\nMutta ellei se vaikuta muuta, estää se ainakin omaa sieluasi\nkovettumasta itsekkäisyyteen ja tunnottomuuteen, sinä olet koettanut\nparastasi, olet riistänyt hituisen synnin ja viheliäisyyden paljoudesta\nja johdattanut sen hyvää kohti.\n\n\"Laupeudensisaret kieltäymyksen puvussaan, ynnä moni muu ylevä nainen,\njoka on heidän hengenheimolaisensa, vaikkei kuulukkaan mihinkään\nulkonaiseen yhdistykseen, ovat näyttäneet naisille tietä ylevimpään\nkauneuteen ja jalouteen, joiden rinnalla kaikki sukupuolen sulot ja\nkoristukset kalpenevat, kuten samea kynttilä himmenee puhtaitten,\nijankaikkisten tähtien valossa.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nPalvelijat.\n\n\nSen jälkeen kun näitä kyhäelmiäni aloin kirjoitella, on useita\nmuutoksia tapahtunut kotipiirissämme. Niinpä on Maria mennyt luotamme,\naloittaen uudella nimellä uutta elämää, ja vaatimaton pikku asunto\ntäällä lähellämme pitää vaimoni sekä Jennyn toimeliaat aatokset yhtä\npaljon vireillä kuin emännänkin.\n\nMaria, kuten aavistinkin, on tunnollinen, milteipä huolestunut emäntä.\nHänen aistinsa on hyvin tarkka, hän on itse täsmällisyys, pieninkin\npoikkeus tasaiselta polulta vie hänet pois tolaltaan. Maria oli\nkasvanut kodissa, jossa talous kävi tyynesti ja järjestyksenmukaisesti\näidin alituisen huolen ja valvonnan avulla. Hän ei ollut koskaan\nottanut osaa talousaskareihin muuten kuin tomuttamalla vierashuoneen\nkoristuksia, pesemällä porsliinia tai avustamalla sokurileivoksia ja\nsuklaatikaramellejä valmistettaessa. Muutamat seikat elämässä ovat\nhänestä aina näyttäneet niin perin luonollisilta, ettei hän voinut\nkuvaella taloutta olevankaan ilman niitä. Hän ei koskaan tullut\najatelleeksi, että sellaista leipää ja sellaisia korppuja, mitä hänen\nkotonaan tarjottiin, ei saisi joka talossa -- ettei hopea aina ole niin\nkiiltävää, lasit niin kirkkaat, suola niin hienoa ja sileätä, sekä\npöytäastiat niin aistikkaasti asetetut, kuten hän oli tottunut näkemään\nkotonaan, missä kaikki sujui kuin itsestään -- sillä vaimoni on niitä\nemäntiä, jotka koskettavat kaikkia niin hellällä kädellä, ettei kukaan\nhuomaakkaan hänen kosketustaan. Hänen ei koskaan kuule toruvan eikä\ntiuskivan, hän ei koskaan vierailleen kerskaile keittotaidostaan eikä\npäivittele palvelijain huonoutta. Hän vaatii niin sanomattoman vähän\ntunnustusta omille persoonallisille ansioilleen ja hyvässä kunnossa\nolevalle taloudelleen, että hänen omat lapsensakaan eivät huomaa hänen\ntahtonsa kaikkea johtavan -- koko järjestys tuntuu vain johtuvan\nkunnollisista palvelijoista.\n\nLapsemme esim. eivät koskaan ole panneet mitään huomiota siihen\nseikkaan, että alituisten palvelijain vaihtojen aikana, jotka niin\nusein sattuvat amerikkalaisissa perheissä, heidän silmiään olivat aina\nilahuttaneet samat leivät ja korput, sama maukas ruoka ja siististi\nkatettu pöytä. Tästä päättivät he vain sen, ettei hyviä palvelijoita\nole ollenkaan niin vaikea hankkia kuin ihmiset yleensä luulevat. Heitä\ntosin vähän ihmetytti, että kaikki nämä ihmeet lähtivät vasta-alkajain\nkäsistä, mutta he otaksuivat näiden käsien olevan hyvin sukkelat ja\ntaipuvaiset oppimaan. Että mainio mehuhyytelö ja oivallinen jäätelö,\nkirkas liemi ja herkulliset korput olivat kömpelön irlantilaistytön\ntekemät, joka juuri oli saapunut Erinistä [Irlannin runollinen\nnimitys], oli heistä vain todistus rodun lahjakkaisuudesta, ja vaimoni,\njoka ei koskaan välittänyt kiitoksesta, antoi heidän rauhassa jäädä\nsiihen luuloon.\n\nSiksipä saikin Maria taloutensa ensi aikoina tuta häiriötä kodissaan.\nPöytään ilmestyi hapanta leipää, karvas, kitkerä kahvi oli riistää\nnahan suusta, lasit olivat huonosti pyyhityt ja lusikkain ensimmäistä\nkirkkautta himmensivät tummat viirut. Vuoteet olivat huolimattomasti\nvalmistetut, kaikki vinossa ja väärin. Maria riensi harmista kuohuen\näitinsä luo.\n\n\"Meidän kaltaisen pienen perheen pitäisi kahdella palvelijalla tulla\nhyvin toimeen, heillä on tuskin mitään tekemistä. Ajattele, koko suuri\nleipomus ihan pilalla, kaikki hapanta. Sitä en voinut käyttää, ja\ntänään on leipä taas samanlaista! Puhuessani siitä keittäjälle, sanoi\nhän palvelleensa jos jossakin ja kehui että leipäänsä on aina ylistetty\nja verrattu leipurin leipomaan.\"\n\n\"Hän saattaa kylläkin olla oikeassa\", sanoin. \"Monessa perheessä\nsyödään hyvällä maulla hapanta leipää vuodet umpeen. Heidän ostaessaan\nleipurilta leipää, on sekin hapanta, mutta he eivät sitä huomaa, leivän\nkeveys kun heistä on sen paras ansio.\"\n\n\"Etkö voi neuvoa häntä leipomaan toisenlaista?\" kysyi vaimoni.\n\n\"Olen tehnyt kaikki voitavani. Sanoin ettemme saata syödä sellaista\nleipää, että se on kauheata. Rob sanoo ruuansulatuksensa pilaantuvan\nsiitä. Mutta sittenkin on leipä aivan samanlaista; luulin sitä vain\nkiusanteoksi.\"\n\n\"Mutta\", sanoin, \"noitten yleisten ohjeitten sijaan, tulisi sinun ottaa\nselvä hänen menettelytavastaan ja tarkastaa missä vika on -- onko hiiva\nhuonoa, vai antaako hän taikinan kohota liiaksi? Taikinan kohoaminen\nriippuu suuresti ilman lämpömäärästä.\"\n\n\"Tuosta kaikesta en tiedä paljon mitään\", sanoi Maria. En ole koskaan\nottanut siitä selvää, en koskaan leiponut kotona; se näytti minusta\naina niin yksinkertaiselta toimelta, sekoitettiin hiivaa ja jauhoa ja\nvastattiin taikina. Meidän leipämme täällä kotona oli aina niin hyvää.\"\n\n\"Tuntuu, lapseni, kuin olisit astunut virkaasi, ottamatta selvää mitä\nsiinä vaaditaan.\"\n\nVaimoni hymyili ja sanoi:\n\n\"Muistatko, Maria, että kehoitin sinua rupeamaan perheleipuriksemme\nvuotta ennen naimistasi.\"\n\n\"Muistan kyllä, äiti, mutta olin toisten tyttöjen kaltainen: minusta se\noli turhaa. Minua eivät sellaiset toimet miellyttäneet, olisi ehkä\nkyllä ollut parempi siihen tottua.\"\n\n\"Niin olisi ollut\", sanoin. \"Amerikkalaisen emännän ensi tehtävä on\nopettaminen. Hänen ruokansa on hyvää vain silloin, kun hän itse on\nkyökkiasioittensa perillä ja osaa taitavasti neuvoa. Jos hänellä on\nkokemusta ja käytännöllisiä tietoja, keksii hänen silmänsä heti\npuutteen. Tarvitaan vain vähän taitavuutta, kärsivällisyyttä ja\njohdonmukaisuutta ohjeitten antamisessa ja kaikki käy hyvin. Katsos,\näitisi taloudessa olisi leipä aina yhtä hyvää, vaikka meillä olisi\nsinun kyökkipalvelijasikin, sillä hän keksisi paikalla vian ja\nselittäisi sen hänelle tarkasti.\"\n\n\"Etkö tiedä mitä hiivaa hän käyttää?\" kysyi vaimoni.\n\n\"Luulen sen olevan hänen omaa valmistustaan\", sanoi Maria. \"Niinpä\nluulen hänen sanoneen. Hän pitää kovaa melua siitä ja ylvästelee\ntaidostaan. Hän on nähtävästi tottunut saamaan kiitoksia leivästään ja\non nyt vihainen ja loukkaantunut, enkä ymmärrä mitä hänelle tehdä.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", sanoin, \"jos viet kellosi kellosepälle ja rupeat\nhänelle selittämään, miten hänen tulee korjata koneistoa, nauraa hän ja\nmenettelee oman mielensä mukaan. Mutta jos joku virkaveli antaa hänelle\nneuvoja, kallistaa hän heti korvansa hänen puoleensa ja kuuntelee, mitä\nhänellä on sanottavana. Eivät myöskään naisten töissä oppimattoman\nnaisen sanat tee toivottua vaikutusta, kun hän ottaa neuvoakseen toista\ntaitavampaa, mutta toinen, jolla on kokemusta ja tietää toimensa\njuurtajaksain, herättää kunnioitusta ja luottamusta.\"\n\n\"Briittaasi kannattaa kylläkin opettaa\", sanoi vaimoni. \"Onhan hän\nrehellinen, siisti ja kunnollinen. Hänellä on mainiot todistukset\nmonelta oivalta perheeltä, jotka tosin valmistavat leipäänsä toisin\nkuin me. Ole ystävällinen, kärsivällinen, neuvo häntä hyvällä tajulla,\nja luulenpa hänen vielä muodostuvan mielesi mukaiseksi.\"\n\n\"Entäs kahvi, äiti kulta, et voisi uskoa sitä samanhintaiseksi, jota te\ntäällä juotte, niin mustaa ja kitkerää se on, mikähän siihen on syynä?\"\n\n\"Syy on perin yksinkertainen\", sanoi vaimoni. \"Hän paahtaa pavut liian\nkauan ja polttaa ne. Monet ihmiset pitävät kahvista, joka on mustaa ja\nkatkeranmakuista. Tämän pahan poistaminen on perin helppo.\"\n\n\"Maria\", sanoin, \"jos huolit neuvoistani, annan ne sinulle ilmaiseksi.\nLeivo leipäsi kuukauden ajan itse. Asia tuntuu niin perin\nyksinkertaiselta, mutta luulenpa paljon aikaa kuluvan, ennenkuin olet\ntäysin perehtynyt kaikkiin pikkuseikkoihin. Mutta sittenpä et enää\ntarvitsekkaan leipoa, jokaisen palvelijan voit saada leipomaan\nmieliksesi, sillä sinä olet valmis opettaja.\"\n\n\"En ole koskaan luullut niin yksinkertaista asiaa noin\nmonimutkaiseksi.\"\n\n\"Yksinkertainenhan se on\", sanoi vaimoni, \"mutta se vaatii kumminkin\ntarkkaa huolta ja valppautta. Hyvää leipää voi monella tavalla pilata,\nlukemattomia tarkkaavaisuutta ja kokemusta vaativia pikkuseikkoja\ntäytyy ottaa huomioon. Ellet ota lukuun ilmaa ja lämpösuhteita, voit\nesim. kylmällä säällä saada erinomaista leipää, mutta samalla\nmenettelyllä saat lämpimällä säällä hapanta; niinikään vaativat eri\njauholajit eri menettelytapaa, kuten hiivakin. Itse kypsentämisessä on\nvielä monta mutkaa, jotka vaativat tarkkaa huomiota.\"\n\n\"Minun on siis\", sanoi Maria iloisesti, \"yhdennellätoista hetkellä\nopittava virkani salaisuudet.\"\n\n\"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan\", sanoin. \"Mutta kehittynyt\njärkesi, joka on tottunut miettimään ja selvittämään asioita, vie pian\nvoiton oppimattomilta, vaikkapa heidän kokemuksensa olisivat kuinkakin\nsuuret. Yksinkertainen keittäjäsi on nyt askareissaan sinua viisaampi.\nMutta vähällä uutteruudella ja harjoituksella perehdyt sinä niihin\nenemmän kuin hän, saatpa vielä hänet sen huomaamaankin, seikka, joka on\naivan yhtä tärkeä.\"\n\n\"Samaten\", sanoi vaimoni, \"on sinun ohjaaminen sisäkköäsi hopean\npesussa ja vuoteiden valmistamisessa. Hyviä palvelijoita emme usein osu\nsaamaan; heitä pitää ohjaamalla _kasvattaa_. Jos tyttö on taipuvainen\nja kätevä ja emäntä ymmärtää tehtävänsä, koituu huonostakin pian hyvä.\nUseat parhaat irlantilaistyttöni olen saanut suoraan laivasta aivan\noppimattomina. Jos olivat oppivaisia ja sukkelia, he kyllä\nmenetteleisivät, sillä vasta-alkavat eivät ole niinkään vaarallisia.\nPahemmat ovat nuo väärän opin saaneet ja itserakkaat, joiden tavat ovat\nsinulle vastenmieliset ja loukkaavat talon henkeä. Silloin tulee\nemännän olla ainakin niin selvillä talon asioista, että hän kykenee\npalvelijalle osoittamaan parempiakin keinoja löytyvän, kuin hänen ennen\noppimansa.\"\n\n\"Etkö luule, äiti\", sanoi Maria, \"että nyt meidän aikanamme ovat\nkäsitykset naisten töistä muuttuneet. Puhutaan niin paljon naisen\nkorkeammasta vaikutusalasta ja koetetaan keksiä hänelle parempia\ntehtäviä, kunnes hän viimein tietämättään pitää hieman alentavana\nsivistyneelle naiselle sitoutua liiaksi perhevelvollisuuksiin.\"\n\n\"Varsinkin siitä alkaen\", sanoi vaimoni, \"kun Naisyhdistyksen\nkokouksissa alettiin purkaa suuttumusta niitä kohtaan, jotka mielivät\nrajoittaa naisen käsityskykyä kyökin ja lastenkamarin piiriin.\"\n\n\"Kaikessa on järkeä\", sanoin. \"Naisyhdistys sotii monta järjetöntä ja\ntuhmaa käsitystä vastaan, paheksuen sitä aineellista käsitystä, että\nnainen kelpaisi muka vain putinkeja paistamaan ja paidannappeja\nompelemaan. Mennyt, raaempi aika on sälyttänyt heikomman sukupuolen\nraskailla taakoilla. Moni tähän naisasiaan liittynyt nainen on yhtä\netevä varsinaisissa naistoimissa kuin henkisesti lahjakaskin.\n\n\"Ei ole epäilemistäkään, ettei naisen vaikutusala vielä ole laajentuva,\nja varsinkin tasavaltaisessa valtiossa vältetään paljon mädännystä ja\nonnettomuutta lisäämällä ja laajentamalla naisen valtaa. Jokaisella\nnaisella on ennen kaikkea inhimilliset oikeutensa, jotka ovat\nsukupuolesta riippumattomat ja ovat hänelle suotavat samoin kuin\nmiehellekin. Elköön häneltä riistettäkö tuota suurta oikeutta käyttää\nvoimaansa juuri sillä alalla, jossa Jumala ja luonto ovat määränneet\nhänet vaikuttamaan. Elkööt mitkään ahtaat naissukua koskevat säännöt\nestäkö hänen lahjojensa vapaata kehitystä. Olkoonpa hän sitten luotu\npuhujaksi, kuten neiti Dickenson, tähtitutkijaksi, kuten rouva\nSomerville, tai laulajaksi, kuten Grisi. Enkä ymmärrä, miksi ei naisen\nääntä valtioasioissa voisi kuunnella samalla kunnioituksella kuin\nkotona.\n\n\"Onhan valtio vain perheiden yhdistys, ja lait kohdistuvat niihin\noikeuksiin ja vapauksiin, jotka koskettavat naisen syvimpiä ja\nsisäisimpiä tarpeita ja kalliimpia toiveita. Miksi olisivat siis sisar,\nvaimo ja äiti voimattomampia valtiossa kuin kotonaan. Ei olisi haitaksi\nnaisellisuudelle, jos nainen ilmaisisi ajatustaan vaalilipulla samaten\nkuin keskusteluissakin. Asioissa, jotka koskevat kasvatusta,\nraittiusasiata ja uskontoa, valtio varmaankin suuresti hyötyisi\nkuulemalla naisen ääntä.\n\n\"Mutta kaiken tämän ohessa on minun lisättävä että, sen ohessa että\nnäissä kokouksissa laverrellaan paljon kypsymätöntä, mautonta lorua,\nitse tämän suunnan henki koettaa kääntää naisen kasvatusta uudelle\ntolalle, pois kotoisista velvollisuuksista. Tuntuu kuin maailma aina\nrientäisi eteenpäin vastatuulessa kulkevan laivan lailla, jota aallot\nviskelevät sinne tänne. Yleiset koulumme hylkäävät tyttöjen\nkasvatuksesta ompelun, johon entinen sukupolvi syystäkin uhrasi monta\ntuntia päivästään. Työmiehen ja käsityöläisen tyttäret mättävät\npäähänsä algebraa, geometriaa, trigonometriaa ja korkeampaa\nmatematiikkaa laiminlyöden kokonaan erikoisesti naiselle tarpeellista\noppia. Tyttö ei saata seurata luokkalaisiaan auttaessaan äitiään\nkotoisissa toimissa, ja niinpä hän vapautetaan niistä koko\nkasvatusaikanaan. Perheen poika pannaan aikaisin kauppa- tai\nmaanviljelystöihin, isä tarvitsee hänen apuaan ja vaatii häntä\nelättämään itseään. Täten keskeytetään hänen kasvatuksensa; opintoja\njatketaan ainoastaan talvikuukausina ja töitten lomassa. Niinpä ovatkin\nmaaseutukaupunkimme perheitten naiset tavallisesti miehiä etevämmät\nhenkisessä valistuksessa. Mutta seurauksena tästä aivojen\nyksipuolisesta kehittämisestä ja jänteiden voimain laiminlyömisestä on\nsuuri ruumiillinen arkuus ja kykenemättömyys käytännöllisissä kodin\ntöissä. Nuo rivakkaat, vahvat, hilpeät maaseututytöt, jotka\nentisaikoina pitivät Uuden Englannin kyökit niin kiiltävinä ja puhtaina\n-- tytöt, jotka ilomielin pesivät, silittivät, panivat sahtia,\nleipoivat, jopa valjastivat hevosenkin, elleivät palmikoinneet olkia,\nommelleet koruompeluksia, piirustelleet, maalailleet tai lueskelleet --\ntuo naissuku, vanhan ajan kaunistus, vähenee päivä päivältä. Ja\nsensijaan on meillä tämä uuden ajan heikko, väsynyt ja hermostunut\nsukupolvi, joka on kirjallisesti viisas, mutta oppimaton kaikissa\njokapäiväisen elämän pikkutoimissa. Tätä kasvatusta ja sen seurauksia\nväijyy se paha vaara, että yhteiskunta ennen pitkää kääntää aseensa\ntätä samaa sivistyttämistä vastaan.\"\n\n\"Asia on sitä laatua\", sanoi vaimoni, \"että palvelijakysymys on täällä\nAmerikassa muodostunut elämän suureksi pulmaksi. Perheiden onni,\nvarallisuus, menestys ja mukavuus perustuvat suurimmaksi osaksi siihen.\nYllämainitulla kasvatuksella eivät tyttäremme kykene toimittamaan omaan\nperheeseensä kuuluvia askareita, kuten ennen vanhaan. Ja mikä pahempi,\nheiltä puuttuu tykkönään käytännöllistä älyäkin, joka voisi johtaa\nraakoja ja oppimattomia palvelijoita. Mikä siis neuvoksi! Nykyisten\nkalliiden hintojen aikoina kohoaa palvelijan ruoka hänen palkkaansa\nkalliimmaksi, ja päälle päätteeksi tuhlailee hän talon varoja, saattaen\nsuuria vajauksia taloudenkassaan. Entäs, jos aloittaisit, Kristo, tästä\nasiasta. Sopivampaa ainetta tuskin voinet löytää.\"\n\nNiinpä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin seuraavan\nkirjoituksen:\n\n_Palvelijat ja palvelus_.\n\nMonet kotoisat ikävyydet täällä Amerikassa johtuvat siitä, että ne\nuudet periaatteet, joiden mukaan yhteiskuntamme on järjestetty, ja\njotka muodostavat yhteiskunnallisen elämämme aivan eriäväksi Vanhan\nMaailman elämästä, eivät ole niin harkitut ja sovitellut, että ne\nkykenisivät luomaan varmuutta ja yhteyttä jokapäiväisiin suhteisiimme.\nAmerikka on luonut valtiollisen suunnitelman, joka perustuu kaikkien\nihmisten alkuperäiseen vapauteen ja yhdenvertaisuuteen.\n\nTämän suunnitelman mukaan on jokainen inhimillinen olento yhtäläisellä\ntasa-arvoisuuden asteella, ja hänellä on mahdollisuus kohota ja\nkehittyä kykynsä ja voimainsa mukaan. Yhteiskuntalaitoksemme\nsilmämääränä on, mikäli mahdollista, säilyttää tätä tasa-arvoisuutta\npolvi polvelta. Meillä ei ole sukutiluksia, ei perinnöllisiä arvonimiä,\nei yksinoikeuksia, eikä etuoikeuksia nauttivia luokkia -- kaikki voivat\nAmerikan yhteiskunnassa yhtä vapaasti nousta ja laskeutua kuin aallot\nmeressä. Palvelijain ja isäntien välisessä suhteessa tuntuu vielä\nylimysvallan sekä orjuuden vaikutuksia. Englannin ja muunkin maailman\nkirjallisuus kuvailee aina palvelijain asemaa ylimysvallan hengessä,\njoka lukee isännän etuoikeutettuun luokaan ja palvelijan\nalempaan luokkaan. Kaikki näytelmäkappaleet, runot, romaanit ja\nhistoriakertomukset puhuvat tämän käsityskannan hengessä. Isännän\noikeudet otaksutaan perustuvan, kuten kuninkaankin, hänen korkeampaan\nsyntyperäänsä. Hyvä palvelija on se, joka lapsuudestaan alkaen on\noppinut \"nöyrästi alistumaan parempien ihmisten tahdon alle\".\nEnsimmäisten siirtolaisten tuodessa maahamme kansanvaltaisia oppeja,\neivät he kumminkaan vielä olleet vapautuneet ylimyksellisen\nyhteiskunnan ajatus- ja toimintasuunnasta. Vanhempain siirtolaisten\nkertomuksista päättäen puolusti heidän aikuinen isäntäväki vielä\netuoikeutta nauttivain luokkain \"jumalallisia oikeuksia\", vaikka he\nomasta puolestaan asettuivat ylivaltaa vastaan.\n\nSeurauksena tästä asianlaidasta oli se, että kaikki kieltäytyivät\npalvelijantoimesta, eikä Amerikassa syntynyt mitään palvelijaluokkaa.\nMutta muutaman sukupolven aikana harjoitettiin naapuriperheiden kesken\njonkinlaista vaihtokauppaa, tarpeellisten työvoimain puuttuessa.\nToisesta perheestä lainattiin toiseen poika tai tytär, jota aina\npidettiin yhdenvertaisena perheen muitten jäsenien kanssa. Apulainen\naterioitsi yhteisessä pöydässä nauttien talon omien lasten osaksi\ntulevia oikeuksia. Perheiden aikaa myöten sivistyessä ja hienontuessa\nalkoi tämä liian tuttavallinen suhde sivistymättömien naapurien kanssa\ntuntua vastenmieliseltä, mutta ei ollut valitsemisen varaa, täytyi joko\nsuostua tähän tuttavallisuuteen taikka suorittaa askareensa itse. Ei\nmikään palkka voinut houkutella Uuden Englannin poikia ja tyttäriä\nrupeamaan varsinaisiksi palvelijoiksi, se toimi soveltui heidän\nmielestään orjalle, ei vapaalle. Palvelijain tuli saada käyttää\nparaatirappuja, olla läsnä perheen kutsuissa, ja hienoinkin viittaus\naterioitsemaan eri pöydässä katsottiin persoonalliseksi loukkaukseksi.\n\nMaanviljelijäin ravakkaat, itsetietoiset tyttäret, joiden apua\nsuurimmassa arvossa pidettiin, alkoivat yhä enemmän karttaa tätä\ntyöalaa. He katsoivat kaikkia muita vaivaloisempiakin toimia paremmiksi\nsitä. Ovathan järjestetyn perheen askareet toki monin verroin\nterveellisemmät, hauskemmat ja iloisemmat tehtaan yksitoikkoista,\nkoneellista työtä. Mutta Uuden Englannin tyttäret valitsivat\nyksimielisesti tehtaantyön, jättäen kotoiset toimet muukalaisen väestön\ntehtäviksi. Tämän he tekevät pääasiallisesti syystä, etteivät tahdo\nolla ala-arvoisena työluokkana perheissä, joissa samanikäiset naiset\nnauttivat ja elävät työtönnä.\n\n\"En anna teille tyttäriäni työhön\", sanoi navakka eukko naapurilleen,\njoka tiedusteli itselleen palvelijaa kesän ajaksi; \"ehkäpä antaisin,\nellei teillä olisi omia tyttäriä, mutta minun tyttäreni eivät tule\nteille työskentelemään, jotta omat tyttärenne saisivat laiskotella.\"\n\nTurhaa oli tarjota rahaa. \"Emme tarvitse rahojanne, rouva, kyllä\ntulemme toimeen ilman niitäkin; tyttäreni palmikoivat olkia, ja tekevät\nmitä työtä tahansa, mutta kenenkään orjaksi eivät rupea.\"\n\nIrlantilaiset ja saksalaiset palvelijat, jotka tulivat maahan, olivat\nkyllä kotimaassaan tottuneet yläluokkia arvossa pitämään, mutta\ntähänkin vieraaseen väestöön tarttui jossain määrin tasavaltaisuuden\nhenki. Heidän tullessaan Amerikkaan olivat heidän käsityksensä\nvapaudesta ja tasa-arvoisuudesta varsin hämärät, ja kun sivistymättömän\nja tietämättömän ihmisen käsitykset ovat hämärät, ei niissä silloin\nmyöskään ole paljon järkeä. He eivät tosin vaatineet sijaa itselleen\nperhepöydässä vierashuoneessa, mutta he hylkäsivät monta kunnioituksen\nja arvon osoitusta, jotka heidän kotimaassaan olivat tarpeelliset,\npuolustaen röyhkeästi ja haikailematta omaa tahtoaan ja omia tapojaan,\nollen mielestään tasavaltaisina kansalaisina siihen oikeutetut.\nIsäntäväen ja palvelijain väli kävi kireäksi. Isäntäväki myönsi\nsalaisesti heikkoutensa, mutta koetti ulkonaisesti pitää yllä\nvaltaansa, palvelija taas, joka tunsi ylivaltansa, kiisteli\noikeuksistaan. Senpävuoksi ei isäntäväen eikä palvelijain suhteessa\nAmerikassa ole sitä ystävällisyyden leimaa kuin Vanhassa Maailmassa.\nVäärinkäsityksiä syntyy alinomaa, ja molemmat riitapuolet ovat\nainaisella sotakannalla keskenään.\n\nTämä yleinen orjasota, joka tavalla tai toisella raivoaa miltei joka\nperheessä, on ollut alituisena puheenaineena Amerikan naisseuroissa. Se\non niin loppumaton ja ankara sota, kuin riitelisivät ylimykset ja\ntyöluokka keskenään epämääräisistä oikeuksistaan.\n\nEnglannissa ovat palvelijat varsinainen luokka ja palvelus on virka.\nEroitus palvelijain ja isäntäväen välillä on niin tarkka ja määrätty,\nja kaikki oikeudet ja velvollisuudet niin selvät, ettei isäntäväen\ntarvitse pelätä kadottavansa arvoaan tai kunnioitustaan osoittaessaan\nystävällisyyttä alustalaisiaan kohtaan, eikä liioin todistaa valtaansa\näänellään ja käytöksellään. Kuta korkeampi yhteiskunnallinen asema on,\nsitä ystävällisempi on isännän ja palvelijan suhde. Käskyt esitetään\npyynnön muodossa, ja äänen sekä käytöksen lempeys peittää vallan, jota\nei yksikään palvelija uskaltaisi loukata.\n\nMutta Amerikassa on kaikki epämääräistä. Ensinnäkin puuttuu meiltä\nluokka, joka pitäisi palvelemista varsinaisena toimenaan. Palveleminen\non yleensä vain välikappaleena johonkin parempaan; parhaat palvelijat\nhautovat mielessään jotain tuumaa, johon aikovat ryhtyä saatuaan jonkun\nverran rahaa säästetyksi. Heidän silmäinsä edessä kangastaa aina joku\nitsenäinen asema, joka suo heille oman kodin. Köyhä perhe haaveksii\nmaatalon ostoa, ja sisarukset hajaantuvat ajaksi sinne tänne\npalvelemalla ansaitakseen yhteisesti siihen tarvittavan summan.\nOmpelijatyttösi aikoo perustaa naisräätäliliikkeen, kyökkipalvelija\ntuumaa naimista leipurin kanssa ja muuttaa vieraan uunin luota oman\npesän ääreen. Nuoret naiset rientävät kiihkoisasti etsimään muita\ntoimialoja, kunnes kaikki naisalaan kuuluvat naisammatit ovat ääriään\nmyöten täyteen sullotut. Kuulemme surkeita kuvauksia kerrottavan näistä\nkärsivistä ja onnettomista naisista, ja niistä rasituksista, joiden\nalaisiksi nämä heikot olennot usein joutuvat eri työaloillaan. Ja\nsittenkin valitsevat naiset ennemmin kovia vaivoja ja kärsimyksiä, kuin\nsäännöllisen palveluksen.\n\nMikä tekee palveluksen niin vaikeaksi? Luulisi tointa, joka tarjoaa\nvakavan kodin, oman lämpimän ja valaistun huoneen, hyvän ruuan ja\nsäännöllisen hyvän palkan, houkuttelevammaksi kuin huonosti kannattava\nompelutyö, joka tuskin tuottaa tarpeellisen ruuan ja suojan.\n\nLuulenpa, että käsitykset palvelijan oikeasta asemasta tasavaltaisessa\nyhteiskunnassamme ovat perin epäselvät, ja siitä syystä palvelemista\nniin kammotaan Amerikassa, että nuori nainen siihen ryhtyy ainoastaan\nviimeisessä hädässä. Heitä peloittaa enemmän kunnioituksen puute\npalvelijan asemassa olevaa kohtaan, kuin palvelijan suoritettavat\naskareet. Moni suostuisi tekemään nämä työt, mutta pelkää asemaa, jossa\nhänen itsetuntoaan alituisesti _loukkaa halveksiminen, joka meidän\nmaassa tulee perheaskareiden mutta ei muiden töiden osaksi_.\n\nIsäntäväessä piilee tietymätön ylpeyden henki, jota tasavaltaisuuden\nhengen työväenpiirissä yllyttämä vastarinta kiihoittaa toimintaan.\nMonet perheet pitävät palvelijoita välttämättömänä pahana, heidän\npalkkaansa ikävänä menona, ja kaikkia heille myönnettyjä oikeuksia\nvääryytenä perhettä kohtaan. He koettavat käyttää heidän työvoimaansa\nniin paljon kuin mahdollista ja suoda heille niin vähän oikeuksia kuin\nsuinkin. Heidän huoneensa ovat vajanaiset, huonosti kalustetut ja\nepämukavat, ja keittiö ikävin ja synkin kolo koko talossa. On myöskin\nperheitä, jotka ovat hyvänluontoisemmat ja kohtelevat suosiollisemmin\nja lempeämmin palvelijoitaan, mutta sisässään he kumminkin salaisesti\nhalveksivat heidän asemaansa. Ja tämä heidän hyvänsuopaisuutensa on\nmuka niin suuri ansio, että sen pitäisi palvelijoissa kasvattaa mitä\nnöyrimpää kiitollisuutta. He ovat aivan pettyneet ja loukkaantuneet\npalvelijain laaduttomuudesta, nämät kun pitivät hauskoja huoneita,\nhyviä huonekaluja ja kunnollista ruokaa vain pelkkänä heille kuuluvana\noikeutena.\n\nAlituista ihmettelyä isäntäväessä näyttävät herättävän palvelijain\nvaatimukset samain inhimillisten tarpeiden suhteen, mitä sillä\nitsellään on. Rouva, joka haukottelee hienossa vierashuoneessa kirjojen\nja piirroksien ympäröiminä, ellei hän iltaansa kuluta vieraitten\nseurassa kutsujaisissa tai teaatterissa, kauhistuu ja suuttuu, jos\nkeittäjä ja sisäkkö mieluummin pistäyvät jonkun tuttavan luona\nkahvilla, kuin istuvat kovilla puutuoleilla kyökissä, jossa ovat kaiken\npäivää askaroinneet. Soma sisäkkö, seisoessaan hetkisen pienen samean\npeilinsä ääressä pukuaan järjestämässä, saattaa joutua niitten\nsydämettömän ivan esineeksi, jotka viettävät tuntikausia itsensä\nsoristamisessa. He eivät nähtävästi ole koskaan tulleet\najatelleeksikaan, että palvelustyttöä haluttaisi olla yhtä soma kuin\nemäntänsäkin. Onhan hän nainen, kuten hekin, nainen, jolla on kaikki\nsukupuolensa heikkoudet ja tarpeet, ja hänen pukunsa on yhtä tärkeä\nkuin heidänkin.\n\nPaljon häiriötä palvelijakunnassa aikaansaa isäntäväen usein sopimaton\nja pikkumainen sekaantuminen heidän asioihinsa. Isäntäväen valta\nulettuu ainoastaan määräämään palvelijan töitä, ja sitä aikaa päivässä,\njota palvelija on suostunut käyttämään talon palvelukseen. Muuten ei\nheillä ole suurempaa oikeutta sekaantua heidän eloonsa ja oloonsa kuin\nkäsityöläisenkään, jonka apua he käyttävät. Onhan heillä oikeus määrätä\ntyöajan pituus taloudessaan, ja palvelija saattaa joko hyväksyä sen tai\nhyljätä paikan. Mutta vapaahetkinään sallittakoon heidän tulla ja mennä\nmielensä mukaan kenenkään siihen sekaantumatta.\n\nJos isäntäväkeä vaivaavat palvelijainsa tanssit, iltaseurustelut ja\nyöjuoksut, lienee parasta ottaa nämä asiat erittäin puheeksi ja tehdä\nniistä erityinen sopimus palvelijaa pestatessa. Kuta selvemmin ehtoja\nmääritellään alussa, sitä suurempi on mahdollisuus keskinäisestä\nrauhasta ja tyytyväisyydestä. Onhan emäntä oikeutettu sanomaan ja\nselittämään, minkälaiset talon tavat ovat, ja missä suhteessa\npalkkaamansa palvelija ei vastaa hänen vaatimuksiaan. Näistä asioista\non paljon parempi tyynesti sopia keskenään alusta pitäen, kuin\nsittemmin kiivailla kiistoilla ja alituisilla kotikahakoilla.\n\nIsäntäväessä on yleensä se mielipide vallalla, että palvelijain tulee\nkunnioittaa heitä ja heidän perhettään enemmän, kuin he palvelijoita.\nMutta niinköhän lienee asian oikea laita? Minkälaisen tulee palvelijan\nsuhteen isäntäänsä olla kansanvaltaisessa yhteiskunnassa? Aivan saman\nkuin jonkun toisen henkilön, joka rahasta tekee sinulle jonkun työn.\nNikkari tulee taloosi asettamaan hyllyä seinälle, -- keittäjä tulee\nkyökkiisi valmistamaan päivällisesi. Sinä et milloinkaan vaadi, että\nnikkarin tulee osoittaa sinulle suurempaa kunnioitusta, kuin mitä itse\nhänelle osoitat, syystä, että hän talossasi sinun työtäsi toimittaa.\nHän on kansalainen samassa yhteiskunnassa kuin sinäkin, sinä kohtelet\nhäntä kunnioituksella, ja toivot hänen samaa tekevän. Sinä vaadit häntä\nsuorittamaan työnsä sinun mielesi mukaan, muuta et häneltä pyydä. Nytpä\nluulen palvelijain asemaan ja oikeuksiin nähden vallalla olevan aivan\ntoisen käsityskannan. Onhan aivan yleistä, että jokainen perheen jäsen\npitää oikeutenaan kohdella palvelijoita huolimattomasti, mutta\npalvelija ei suinkaan saa samoin tehdä. Heidän yksityisiä asioitaan\nurkitaan ja kysellään peittelemättä, heidän pukujaan ja ulkomuotoaan\narvostellaan säälimättä, mutta jos palvelijat ryhtyisivät moisiin\nmuistutuksiin, pidettäisiin sitä ilmeisenä hävyttömyytenä. Karkein ja\nkovin sanoin ilmaistaan tyytymättömyyttä heidän toimiinsa, usein\nnuhdellaan heitä vieraan läsnäollessa, mutta ehdottomasti vaaditaan\npalvelijoita ilmoittamaan tyytymättömyyttään ainoastaan kohteliaalla ja\nsäädyllisellä tavalla. Nainen ei kohtele ompelijataan eikä\nmuotikauppiasta samalla välinpitämättömällä tavalla kuin keittäjätään\nja sisäkköään. Ja kumminkin molemmat tekevät hänelle palveluksia, jotka\nhän rahalla maksaa. Toinen ei siis ole huonompi toista. Kumpikin on\nyhtä oikeutettu hyvään kohteluun. Isäntä ja emäntä ovat oikeutetut\nvaatimaan kunnioitusta kaikilta, jotka taloon kuuluvat, niin lapsilta,\npalvelijoilta kuin vierailtakin, mutta heidänkin on osoittaminen samaa\nyhtä hyvin palvelijoilleen kuin vierailleen.\n\nSiltä en tahdo väittää välttämättömäksi palvelijain seurassa aterioida\nyhteisessä pöydässä, kuten vanhoina patriarkkaalisina aikoina tehtiin.\nPuuseppäsi ei ollenkaan loukkaannu, vaikket pyydä häntä syömään\npäivällistä kanssasi, eikä ompelijasi tai muotikauppiaasi vaadi\nkutsumusta iltakemuihisi. Suhteenne perustuu vain keskinäisiin\nasioihinne, sehän on selvä. He eivät lainkaan tuomitse sinua ylpeäksi,\nvaikket rupea heidän kanssaan läheisempään seurusteluun. Mutta teidän\nkeskinäinen suhteenne perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen,\nkenties ystävyyteenkin. Sama suhde voisi syntyä palvelijainkin kanssa.\nEihän syy, joka estää sinua kutsumasta palvelijaa perheesi\nyksityiselämään, ole ylpeydessäsi, vaan jossain muussa.\nVierashuonettasi ja ruokapöytääsi eivät Uuden Englannin tyttäret\nsuinkaan haikailleet -- ei, niihin pantiin arvoa vain kunnioituksen ja\nystävällisyyden osoituksina, johon heitä katsottiin oikeutetuiksi -- ja\njos näitä etuja olisi heille vapaaehtoisesti tarjottu, olisivat niistä\nkieltäytyneet.\n\nAnna palvelijasi tuntea isäntäväkensä kohtelusta ja koko perheen\nhengestä, että heidän asemansa pidetään kunniassa, anna heidän tuta\nsitä viehätystä, jonka perheenemännän tasainen hyväntahtoisuus ja\nsivistynyt käytös suo. Varusta heidän huoneensa hauskoiksi ja\nmukaviksi, etteivät eroaisi liian paljon muiden perheenjäsenten\nsuojista, ja näet, että palvelijatoimi käy heti paljoa yleisemmäksi.\nLöytyy perheitä, joissa asiat ovat tällä kannalla, ja niissä perheissä\ntapaamme yleensä kunnon palvelijoita, jotka viihtyvät kauan paikassaan.\n\nMainitkaamme tässä vielä eräs epäkohta tai liiallisuus, johon\nhyväntahtoiset ihmiset usein tekevät itseään syypäiksi palvelijain\nsuhteen. He lellittelevät heitä. He antavat heille ylellisen palkan ja\nsuunnattomia myönnytyksiä sallien suvaitsevaisuudessaan heidän\nlaiminlyödä tehtäviään. Heidän kuulee sitten usein valittavan\npalvelijain kiittämättömyyttä. Kestävimmät ja sopusointuisimmat suhteet\nisännän ja palvelijain kesken ovat syntyneet tyynestä, yksinkertaisesta\nja kristillisestä oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta. Palvelijoita\ntulee tunnustaa lähimmäisiksi ja kristityiksi, ja tehdä heille sen,\nminkä tahtoisimme, että he meillekin tekisivät.\n\nAmerikkalaisilla emännillä on suuri tehtävä sen luokan hyväksi, josta\nhe palvelijansa ottavat. Suorittakoot tämän tehtävänsä ilomielin.\nOhjatessaan taitamattoman palvelijansa karkeata, tottumatonta kättä ja\nopettaessaan hänelle hyvän talouden hoidon salaisuuksia, voivat he\nlohduttaa itseään sillä, että kasvattavat tasavallalle hyviä vaimoja ja\näitejä.\n\nValitukset näistä irlantilaistytöistä ovat lukuisat ja äänekkäät; ja\nnäitten taitamattomien tyttöjen puutteet ovatkin, sitä pahempi, suuret\nja silminnähtävät. Mutta malttakaamme mielemme ja kuvailkaamme omia\ntyttäriämme heidän ijässään, oppimattomina ja taloudentoimissa\nkokemattomina, etsiviksi vieraalla maalla palvelusta perheissä.\nSuoriutuisivatko he paremmin? Palveluksessamme olevat tytöt ovat usein\nomain tyttäriemme ikäiset, he ovat yksinään vieraalla maalla ilman\näidin johtavaa kättä, mutta he ansaitsevat uljaasti oman leipänsä,\nlähettävätpä vielä joka laivassa rahaakin köyhille omaisilleen meren\ntoisella puolella. Kuinka ylpeilisimmekään tyttäriemme mielenlujuudesta\nja uljuudesta, jos he meidän hyväksemme tekisivät samaa.\n\nJos luomme katsauksen taloihimme, näemme siistejä, hyvin hoidettuja,\nvieläpä hienojakin koteja, jossa kaiken työn tekevät nämä Erinin\ntyttäret. Amerikkalaiset naiset ovat heitä opettaneet, työ on ollut\nvaivaloinen, mutta runsassatoinen ja sitä seuraa lopullisesti rauha.\n\nÄsken mainitsemaani amerikkalaisten naisten elämän työhön ei kumminkaan\nkuulu palvelijaimme uskontoon sekaantuminen. Parempi kehoittaa heitä\npysymään totisina kristittyinä omalla tavallaan, kuin järkähyttää\nheidän uskoaan huomauttamalla heille hairahduksia heidän lapsuutensa\nuskonnossa. Tuhansien turvattomain tyttöjen yleinen elämän puhtaus ja\nsiveys, vaikkei heillä ollut muuta kotia kuin kirkko, eikä muuta kilpeä\nkuin uskontonsa, riittävät todistamaan tämän uskonnon vaikutuksen\nolevan sitä laatua, ettei se ansaitse tulla joutavan puhelun aineeksi.\nKaikissa kristinuskon eri muodoissa on kumminkin sisällinen yhteys, ja\nkatolilainen palvelija ja protestanttinen emäntä saattavat kumpikin\nolla Kristuksen hengen lapsia, joskin toinen menee messuun ja toinen\nraamatunselitykseen.\n\nSuorastaan naurettavia ovat ne, jotka turhamaisessa ylpeydessään\nkoettavat saada Amerikassa käytäntöön livreijapukuisia palvelijoita.\nPalvelija meidän maassamme ei saata olla vain liitteenä toiselle\nmiehelle, joka leimaa hänen kuin minkäkin lampaan omalla värillään. Ei,\nhän on kansalainen kuten isäntäkin, kansalainen, jolla on oma asemansa,\njoka on vapaa tekemään sopimuksia, vapaa tulemaan ja menemään ja vaatii\nomalla alallaan aivan yhtä suurta kunnioitusta ja kohtelijaisuutta kuin\nkuka tahansa muuhun ammattiin tai asemaan kuuluva henkilö.\n\nSitäpaitsi emme Amerikassa saata käyttää suuria palvelijaliutoja,\nvaikka olisimme kuinkakin rikkaat, sillä yhteiskunnan yleinen luonne\ntekee sen hankalaksi. Emäntä tuntee huolensa kasvavan jokaisen uuden\npalvelijan mukana. Kaksi palvelijaa elää sovussa keskenään ja\nisäntäväkensä kanssa, kolmella on jo riita lähellä, ja riidan\nmahdollisuus yhä suurenee nelihenkisessä palvelijakunnassa, mutta\nviides ja kuudes panevat jo varmasti kahakan toimeen. Vanhan Maailman\ntottuneet, monimutkaista taloutta johtavat emännöitsijät muodostavat\nluokan, jota meillä ei ole, ja jota meillä ei koskaan tule olemaankaan.\nYleensä tulee amerikkalaisen talouden välttämättömästi olla pienen ja\nyksinkertaisen. Tässä maassa on niin monta ansaitsemisen\nmahdollisuutta, että kotipalveluksella ei voi olla sitä pysyväisyyttä,\njoka muodostaa sen niin miellyttäväksi Vanhassa Maailmassa.\n\nAsian näin ollen, pitäisi amerikkalaisten poistaa perhetöistä kaikki\nse, minkä paremmalla tuloksella voi suorittaa yhteistyöllä.\n\nEnnen muinoin valmistettiin Uudessa Englannissa joka talossa saippuata\nja kynttilöitä omaksi tarpeeksi, mutta nykyjään verraten harvat\nryhtyvät semmoiseen työhön. Saippua ostetaan saippuantekijältä ja\nkynttilät tehtaasta. Tämä suunta alkaa kehittyä ja levitä. Ranskassa ei\nkukaan leivo itse leipäänsä, eikä parempaa leipää saata syödä kuin\nhyvän leipurin. Kaikki perheet lähettävät liinavaatteensa\nammattipesijättären luo, joka suorittaa työnsä sellaisella huolella ja\nsiisteydellä, että harvoin kotona saadaan sellaista aikaan.\n\nMikä helpoitus amerikkalaisen emännän toimissa, jos hän voisi\ntyöluettelostaan pyyhkäistä pesu- ja silityspäivän! Talousjärjestelmän\nvoisi saada paljon yksinkertaisemmaksi ja sukkelammaksi. Jos kaikki\nraha, minkä kukin perhe nyt uhraa pesu- ja silitysmenoihin ja\nvalmistuksiin, puihin, tärkkelykseen, saippuaan ynnä muihin,\nyhdistettäisiin, ja perustettaisiin pesulaitos kymmenkunnan perheen\nkesken, voisi pari kelpo naista mainiosti suorittaa kaiken sen pesun,\nmikä nyt hyvin huolimattomasti kotona tehdään, muun talouden sillä\naikaa ollessa huiskin haiskin. Se, joka panee alkuun yhteiset\nvaatteiden pesut, selvittää amerikkalaisten emäntäin vaikeimman pulman.\n\nEi, amerikkalaisten naisten ei pidä yrittääkään kolmella palvelijalla\nviettää samaa elämää, joka Vanhassa Maailmassa vaatii kuusitoista --\nheidän tulee kauttaaltaan ymmärtää ja valmistua _opettamaan_ jokaista\ntalonhoidon haaraa, heidän tulee tehdä palveleminen houkuttelevammaksi,\nkohtelemalla palvelijoitaan niin, että he voivat kunnioittaa itseään ja\ntuntea itsensä kunnioitetuiksi. Ja siten selvenee aikaa myöten tämä\ntaloudellinen pulma nykyisestä sekavuudestaan suuntaan, joka\nsovellutetaan kasvavan naispuolisen sukupolven elämään.\n\n\n\n\nX.\n\nKeittotaito.\n\n\nIstuimme, vaimoni ja minä, työhuoneeni avonaisen ikkunan ääressä,\nkatselemassa lempivaahteramme helakan punaisia lehtiä, jotka\nmuistuttivat meille kesän jo paenneen. Virkistin itseäni, kuten kaikki\nihmiset tähän aikaan, \"Schönberg Cotta perheen elämänvaiheilla\",\nvaimoni äänen yllättäessä korviini etäisyydestä, hajoittaen kauniin\nutukuvan, jonka olin eteeni loihtinut saksalaisesta maalaiselämästä.\n\n\"Kristo!\"\n\n\"Mikä on, kultaseni?\"\n\n\"Muistatko mikä päivä kuukaudessa tänään on?\"\n\nVaimoni tietää varsin hyvin, etten sitä seikkaa koskaan tiedä, ja etten\nsiitä koskaan voi pitää lukua, ja turhaahan olisikin siitä huolehtia,\nkun hän aina on siitä selvillä, vieläpä ilmoittaakin sen minulle\nhyvissä ajoissa. Sillä hänen kysymyksessään piili jotain muuta takana.\nSe oli hieno viittaus siihen, että olisi aika miettiä uutta kyhäelmää\naikakauskirjaani. Siispä en vastannutkaan itse kysymykseen, mutta sen\nsisäiseen tarkoitukseen.\n\n\"Katsoppas, kultaseni, en ole vielä selvillä siitä, mistä aineesta\nkirjoitukseni laadin.\"\n\n\"Annappas kun minä keksin aineen.\"\n\n\"Lausu ilmi ajatuksesi, valtijatar! Orjasi kuuntelee!\"\n\n\"Kirjoitappas _keittotaidosta_. Aine on jokapäiväinen, mutta olen\nvarma, että onni ja terveys riippuvat siitä enemmän kuin mistään\nmuusta. Tee kotisi viehättävän kauniiksi, sorista se tauluilla, pidä\nse siistinä, mukavana ja raittiina, mutta jos vatsa saa ravinnoksi\nhapanta leipää ja kitkerätä kahvia, nostaa se sellaisen mellakan,\nettä silmä käy sokeaksi kaikelle kauneudelle. Pienellä kesämatkallamme\npanin merkille, kuinka runsas varasto oivallisia ruoka-aineksia\nmeillä täällä Amerikassa on, ja kuinka keittotaitomme on köyhä\nruoka-aineiden paljouteen verrattuna. Usein istuimme pöytään, joka oli\ntäyteensullottu oivallisista aineksista valmistettua ruokaa, mutta\nruokaa, valmistettaessa niin täydellisesti pilattua, että oli miltei\nmahdoton sitä syödä! Pehmeitä korppuja, joissa oli alkaalipilkkuja, --\nhapanta hiivaleipää -- rasvassa kiehunutta ja sitten hitaasti\nhyytynyttä lihaa -- ja ennen kaikkea anteeksiantamaton synti,\neltaantunutta voita! Kuinka usein toivoinkaan, nähdessäni kaikkea tätä\nkamaluutta, voivani näyttää ja opettaa ihmisille, mitä herkkuja olisi\nsaattanut valmistaa näistä oivallisista aineksista!\"\n\n\"Kultaseni\", sanoin, \"sinä ajat minut oudoille vesille. Soisitko\nmiehesi esiintyvän julkisuudessa kotoisten raivottarien häpäisevin\ntunnusmerkki, pesurätti, takinliepeeseen kiinnitettynä? Ei, rouva\nCrowfield, nyt on se aika käsissä, jonka aina olen ennustanut\ntulevaksi: sinun pitää kirjoittaa itse. Olen aina sanonut, että sinä\nkirjoittaisit paljoa paremmin kuin minä, jos vain kerran koettaisit.\nKirjoita samoin kuin välistä juttelet minulle, ja silloin lienee\nparasta minun paiskata kynäni loukkoon.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi vaimoni. \"Siitä ei tulisi mitään. Tiedän kyllä, mitä\nolisi sanottavaa, ja voisin _sanoa_ sen kelle tahansa, mutta\ntarttuessani kynään hyytyvät kaikki ajatukseni, ja aivoni tuntuvat\ntyhjiltä ja raskailta. Olen hetken lapsi ja puhun mitä päähäni\npälkähtää. Paras mitä joka alalla on sanottu ja kirjoitettu, ei ole\nkäytännöllisen työntekijän, vaan tarkan vaarinottajan luomaa.\"\n\n\"Rouva Crowfield, tämä muistutus on niin hyvä, että se voisi olla minun\ntekemäni\", sanoin. \"Tosi on, että kaiken elinaikani olen ollut\nkatsojana ja vaarinottajana kaikissa taloudenasioissa, varsinkin kun\nomassa kodissani olen päässyt niiden läheiseen yhteyteen. Kun siis nyt\ntässä kirjoituksessani käsittelen puhtaasti naisalaan kuuluvaa ainetta,\nolen vain sinun kynäsi ja puhetorvesi -- ja annan näkyväisen muodon\nsinusta lähtevälle viisaudelle.\"\n\nNiinpä istuuduin pöytäni ääreen ja aloin töhriä, valtijattareni\nkutoessa tyynesti sukkaansa vieressäni. Minun tulee ilmoittaa sinulle,\nlukijani, että tämä työ on minulle varsin vastahakoista -- ja lisään\nvielä sen vakuutuksen, että jospa vaimollani olisi sama määrä\nitseluottamusta kuin minulla, kirjoittaisi hän niin hyvin, ettei kukaan\nenää kallistaisi korvaansa minun puoleeni.\n\n_Keittotaito_.\n\nMeillä on täällä Amerikassa runsaampi määrä ruoka-aineksia kuin muissa\nmaissa. Tuskin missään muualla niin vähällä vaivalla saa aikaan hyvän,\nylellisen aterian, ja siksipä kenties ei muualla niin laiminlyödäkkään\nsallimuksen antamia lahjoja kuin täällä. Tällä en suinkaan tarkoita\nettei matkailija, joka samoaa maamme ristiin rastiin, löytäisi\ntarpeeksi ravintoa, mutta siihen katsoen, että ruokavaramme ovat\nsuuremmat kuin minkään muun sivistyskansan, ovat tulokset verrattain\npaljoa pienemmät.\n\nKun eräälle ranskalaiselle taiteilijalle kerran näytettiin luettelo\nniistä vihanneksista, joita tarjotaan New-Yorkin ravintoloissa,\nvakuutti hän moisen päivällisen nauttimisen kestävän puoliyöhön\nsaakka. Muistan kuinka minut tämä yltäkylläisyys kerran valtasi\npalatessani lempeänä syyspäivänä eräältä Euroopan matkaltani ja\nmennessäni suoraa päätä laivasta ravintolaan. Kuukausiin en ollut\nnauttinut muuta kuin pieniä kyljyksiä ja linnunpaistia kukkakaalin tai\nperunoitten kera, jotka tuntuivat olevan ainoat saatavissa olevat\nvihannekset silpohernekauden päätyttyä. Täällä avautui eteeni oikea\nvihannes-näyttely: kypsiä, meheviä tomaatteja, sekä raakoja että\nkeitettyjä, mureita kurkkuviipaleita, ihania, keltaisia bataatteja,\nkaikenmoisia papuja, viehättäviä, höyryäviä maissitähkiä ja\nkermanvalkoisia, meheviä kurpitsoja, olipa siinä vaihtelevainen rikkaus\nruokahalua viettelemässä. Olen usein ajatellut, että ainakin Amerikassa\nkasviaineitten ihailijat ja harrastajat voisivat todistaa vihanneksista\nsaattavan yksinomaan elää, ja elää herkullisestikin. Tässä\nyltäkylläisyydessä ei se pykälä pidä paikkaansa, jolla tavallisesti\npuolustetaan järjettömien eläimien surmaamista ja syömistä.\n\nEikä sittenkään amerikkalainen pöytä kokonaisuudessaan vedä vertoja\nenglantilaiselle, eikä liioin ranskalaisellekkaan. Hyviä, oivallisia\naineita käytetään huolimattomasti, enkä luule niitä missään muualla\ntuhlattavan enemmän kuin täällä. Kaikki todistaa yltäkylläisyyttä usein\nseuraavaa huolimattomuutta; varoja ja keinoja on runsaasti, mutta kykyä\nvähän.\n\nEnglannissa saisi matkailija hiljaisessa maalaisravintolassakin kunnon\naterian, lammaskyljyksen, höyryävän pienen teekeittiön, jossa hän itse\nsaa valmistaa teensä, herkullista hilloa, tai kylmää kinkkua, hyvää\nleipää ja oivallista voita. Ranskassa et koskaan turhaan kysele\nmainiota _café au lait_'tä [maitoa ja kahvia] hyvän leivän ja voin\nkera, pientä omelettia tai pientä liha-annosta. Mutta mitä saa\nmatkailija meidän amerikkalaisissa maakylissämme? Minkälaista on kahvi?\nminkälaista tee? entäs liha? ja ennen kaikkea voi?\n\nLuentoni keittotaidosta ja'an viiteen eri osastoon; ensimmäinen on:\nleipä, toinen: voi, kolmas: liha, neljäs: vihannekset, viides: tee --\njohon kuuluu kaikki teekupeista nautittavat lämpimät, hauskat juomat;\nolkoot ne sitten teetä, kahvia tai suklaata.\n\nSe, joka nämä viisi osastoa hyvin hoitaa, onkin käsittänyt\nruuanlaitoksen tarkoituksen ainakin elämän todellisiin tarpeisiin ja\nhyvinvointiin nähden. Tiedän varsin hyvin vielä yhden osaston olevan,\njota herkkusuut pitävät hyvin tärkeänä keittotaidossa, osaston, joka\nkäsittää kaikki makeiset, maustimet ja herkut, jotka eivät ole\nterveydeksi eivätkä ravinnoksi vaan pikemmin vahingoksi. Niitä\nsuositaan vain siksi, että ne maistuvat makealle, niitä ei nautita\nhyödyn eikä ravinnon vuoksi. Tämä laaja osasto sisältää kaikki kaakut,\npasteijat, hillot, jäätelöt j.n.e. Mutta tähän aineeseen olen myöhemmin\npalaava. Huomautan nyt vain, että matkoillani tunsin aina sappeni\nkiehuvan ajatellessani niitä turhia vaivoja, joita nämä herkut\naikaansaivat, sillä huomasin kyllä, että ne syrjäyttivät nuo viisi\nsuurta osastoani. Monta kertaa oli pöydällä monenlaista kaakkua ja\nmuita herkkuja, lihan ollessa sitkeätä ja rasvaista, leivän puolikypsää\nja hapanta ja voin surkean huonoa. Silloin aina ajattelin, olisipa\njuhlapöydän emäntä näihin herkkuihin kuluttamansa ajan ja työn uhrannut\nleivän, voin ja lihan valmistamiseen, olisi matkustajan kohtalo ollut\nsuotuisampi. Mutta varmaankaan ei hän koskaan ollut otaksunut hyvän\naterian riippuvan näistä jokapäiväisistä asioista.\n\nNiinkauan kuin hän taisi tarjota pasteijoja, kaakkuja, kirkasta\nhyytelöä ja hilloa, saattoivat hänestä niin vähäpätöiset asiat kuin\nleipä, voi ja liha jäädä oman onnensa nojaan. Tämä sama\nvälinpitämättömyys jokapäiväisten tarpeitten suhteen, saattaa ihmisiä\nrakentamaan komeita kivifasaadisia taloja, joissa ikkunat ja ovet ovat\nkauniisti koristellut, mutta jotka sisäpuolisesti ovat epämukavat,\nilman kylpyhuoneita, uuneja ja ilmareikiä.\n\nNe, jotka kesän ajaksi hakevat itselleen täysihoitoa maataloissamme,\ntietävät kyllä että talo, jossa tuoretta voita, maukasta kahvia ja\nteetä sekä hyvin valmistettua lihaa on saatavissa, on harvinaisuus,\njoka melkein kuuluu satujen maailmaan. On miltei mahdotonta saada\nihmisiä oivaltamaan tavallisen, niin sanotun arkiruuan, hyvästi ja\nhuolellisesti valmistettuna, olevan oivaa herkkua, joka aivan\nsyrjäyttää kaikki monimutkaiset ylellisyydet.\n\nAlkakaamme siis hyvän pöydän perustuksella -- _leivällä_. Minkälaista\ntulee hyvän leivän olla? Keveän, tuoreen ja rapean.\n\nLeivän keveys se juuri eroittaa villikansojen leivän meidän\nleivästämme. Villi-ihminen sekoittaa vain veden ja jauhot\ntaikinapalloiksi ja heittää ne sitten kiehuvaan veteen, jossa ne\nmuodostuvat raskaiksi limaisiksi möhkäleiksi. Tarjotessaan niitä\nsyötäviksi villi-ihminen lisääkin: \"Syödä tätä, ei kuolla\", jonka\nlauseen eräs leikillinen matkailija pakoitettuna tätä leipää nauttimaan\nselitti omalla tavallaan: \"Ellei tämä tapa, ei mikään\". Sanalla\nsanoen tätä alkuperäistä leipää sulattamaan kykenee vain eläimen tai\nvilli-ihmisen vatsa. Niinmuodoin koettavat kaikki sivistyneet leipää\nvalmistaessaan saada sitä enemmän tai vähemmän keveäksi, s.o., että eri\nosasia erittää toisistaan pienet ilmasolut, ja kuohkeata leipää\nvalmistettaessa aina tavalla tai toisella leivässä syntyykin näitä\nsoluja.\n\nMinun tietääkseni on olemassa neljä kuohkean leivän valmistuskeinoa,\nnim. joko hiivan tahi hapon ja alkaalin tahi vatkatun munanvalkuaisen\nsekoittaminen taikinaan, taikka viimein jonkin kaasumaisen aineen\npuristaminen siihen. Kaikilla on sama tarkoitus, toisistaan erittää\njauhojen kypsyneet osat ilmasoluilla, jotka auttavat vatsan helposti\nsulattamaan niitä.\n\nHyvin tavallista Amerikassa on kohottaa leipää sekoittamalla jauhoihin\nhappoa ja alkaalia. Tästä syntyy hiilihappoa, joka muodostaa pieniä\nsoluja leipään, joka tulee kuohkeaksi, kuten keittäjä sanoo. Kun tämä\ntoimitus tapahtuu kemiallisia lakeja noudattamalla, niin että suolat\ntäydellisesti poistavat voiman toisistaan, on seuraus usein hyvä, ja\nleipä erinomaisen maukasta. Mutta tämä ei aina onnistu. Happona\nkäytetään tavallisesti hapanta maitoa, mutta maidon happamuudessa on\nmonta eri astetta, ja kun taikinaan käytetään määrätty mitta tätä\nhappoa, ovat tietysti vaikutukset erilaisia eri aikoina. Tämä tapa\nkohottaa leipää on, ikävä kyllä, hyvin levinnyt maassamme. Missä sitä\nkäytetään, on huomattu, että sen epäonnistuneesta käyttämisestä\nsyntynyt tappio on suurempi kuin siitä saatu hyöty. On hyvin ikävä,\nettä Uuden Englannin tyttäret eivät enää itse pane hiivaa, eivätkä\nkohota leipää tällä käytännöllisellä tavalla. Se raaka, sitkeä, karvas\naine, jota sanotaan korpuksi, ja jota monen kunnon tasavaltalaisemme\ntäytyy meidän päivinämme syödä, on kerrassaan liian huonoa ravintoa\nheille; parempaa he toki ansaitsevat.\n\nErikoistilaisuuksissa, kun taloudessa tuota pikaa tarvitaan leipää tai\nkorppuja, on tämä hiilihappojärjestelmä hyvä olemassa, mutta minä\nrukoilen hartaasti amerikkalaisia emäntiä palaamaan takasin vanhoille\njäljilleen ja valmistamaan mummovainajiensa hyvää hiivaleipää.\n\nKeveätä ja kuohkeata leipää saadaan kumminkin paraiten käyttämällä\nvanhinta ja luotettavinta tapaa. Hiiva oli käytännössä jo Vapahtajankin\naikana, sen tiedämme hänen vertauksestaan, että totuuden hiljainen,\nläpitunkeva voima on kuin leivän nouseminen vähäisen hapatuksen avulla.\n\nOn kumminkin olemassa hiivalaji, jota paljon käytetään maamme\nmuutamilla seuduilla, ja jota en suinkaan suosittele. Sitä sanotaan\nsuolahiivaksi tai maitohiivaksi ja valmistetaan jauhojen, maidon ja\nhitusen suolan sekoituksesta, ja tämän sekotuksen annetaan sitten\nkohota. Tuoreena tällä hiivalla kohotettu leipä on kylläkin kaunista,\nvalkeata ja hyvänmakuista; ilmasolut siinä ovat hienot ja tasaiset.\nMutta vanhempana muistuttaa se meille raamattumme sanoja mannasta, jota\nIsraelin lapset kokosivat ja säilyttivät, ja jotka sanat ovat enemmän\nvalaisevia kuin miellyttäviä, sillä ne kertovat, että manna: \"haisi ja\nsikisi matoja\".\n\nTavallisella, hyvinkäytetyllä panimohiivalla saadaan parasta ja\nterveellisintä leipää. Jos vain aineet ovat hyvät ja suurta tarkkuutta\nnoudatetaan muutamissa pikkuseikoissa, on hyvä tulos varma. Kaupassa\nmyydään halpoja, pilaantuneita jauholajeja, joista ei minkään\ntaloudellisen kemian avulla voi leipoa hyvää leipää. Eihän ole koskaan\nsäästöä ostaa kelvottomia jauhoja, vaikka niitä saadaankin puolesta\nhinnasta. Eikä tule leivän nimellä syöttää näistä jauhoista tehtyä\ntahmeata, limaista taikinaa heikkovatsaisille, jotka eivät moista\nravintoa siedä.\n\nMutta jos jauhot ja hiiva ovatkin hyvää ja lämpömäärä sopiva, ei\nleipomus onnistu, ellei vastaavaa hiivamäärää tarkasti hämmennetä\ntaikinaan ja ellei pidetä varalla, ettei taikina saa kohota liiaksi.\nOikealle perheenemännälle on leipä pääasia. Sen vaatimuksia täytyy\nennen kaikkia seurata ja leipoessa pitää kaiken muun olla toisessa\nsijassa. Jos puuhaat sitä ja tätä pitämättä taikinaa koko ajan\nsilmällä, huomaat usein, etteivät luonnon voimat sinua odota. Ne\ntekevät tehtävänsä mistään huolimatta. Valkoinen, hyvin hämmennetty,\nhuolella ja voimalla vastattu taikina kohoaa mainiosti, kunnes hetki on\nkäsissä panna se paistumaan. Hukkaappas hetkinenkin ja taikina kohoo\nliiaksi alkaen muodostaa etikkahappoa ja pilaten koko leipomuksen. Moni\nemäntä ei ota vaaria tästä pyhästä ja salaperäisestä hetkestä. Hänellä\non pikkuleivoksia uunissa, hän kuorii mehuhyytelöä, tai harrastaa\njotain muuta korkeimman keittotaidon haaraa, leivän alkaessa pikaisesti\nhapata. Kääntäessään viimeinkin huomionsa taikinaan näkee hän sen\nolevan mennyttä kalua -- se on niin hapanta, että siitä tuntuvasti\nleviää kirpeä haju. Nyt turvaudutaan soodapulloon ja taikinaan lisätään\nsuuret määrät liuvotettua alkaalia, hätävara, joka usein näkyy leivässä\nvihertävien juovien tai pienten karvaanmakuisten täplien muodossa. Niin\nmenivät hukkaan hyvät humalat -- leipä on mautonta, vieläpä hapantakin.\n\nMoni katsoo leivän keveyttä sen ainoaksi huomioonotettavaksi\nominaisuudeksi. Hyvästi vastatun ja oikealla ajalla leivotun leivän\npuhdas, hyvä maku on heistä vain sivuseikka. Siksipä heistä tuo\nsoodapullon käytäntö hätätilassa onkin varsin oiva keksintö. Jos he\npanisivat leivän makuun suurempaa huomiota, eivät he voisi suvaita\nleipurin leipää semmoisenaan. Keveätä se tosin on ammoniakki- ja muine\nlisäyksineen, keveätä kuin olisi se pelkkää ilmaa, mutta myöskin yhtä\nmautonta kuin valkoinen pumpulikangas.\n\nToiset sekoittavat taikinan vain möhkäleeksi vastaamatta sitä lainkaan,\nkaatavat sen sitten pannuun ja antavat sen kohota uunissa. Semmoisessa\nleivässä ovat ilmasolut karkeat ja epätasaiset, ja mitä makuun ja\nkauneuteen tulee, on tämän ja hyvästi vastatun leivän ero yhtä suuri\nkuin raa'an irlantilaisen palvelijan ja sivistyneen, hienostuneen\nnaisen välillä. Vastaamisesta tulevat vähäiset ilmasolut tasaisiksi, ja\nkoko taikina hienoksi ja sulavaksi. Kunnollista vastaamista ei millään\ntoisilla keinoilla saada korvatuksi.\n\nKauneuden ylevä periaate näyttäytyy leivässä samoin kuin kaikkialla\nmuuallakin. Sillä on omat esteetilliset lakinsa silläkin, ja\nhuolellisesti pytkylöiksi sotkettu ja vaivattu leipä onnistuu paraiten.\nLeivottuina olkoot pytkylät jonkun aikaa alallaan, jotta keskeytynyt\nkohoominen saisi jatkua ja pienet ilmasolut avautuisivat samalle\nasteelle, jossa ne leipomaan ruvetessa olivat.\n\nMutta vaikka kaikki muu kävisikin hyvin ja sääntöjen mukaisesti, voi\nuuni vielä pilata kaiken. Leipämme suureksi vahingoksi ovat rautauunit\nmelkein yleisesti syrjäyttäneet kunnon vanhat tiili-uunimme. Rautauunit\novat epäluotettavia ja oikullisia, eivätkä yleiset säännöt lämmöstä\npidä niiden suhteen lainkaan paikkaansa. Leivän hyvyys, tasaisuus ja\nmaku riippuu yllämainituista ilmasoluista, olkoot ne sitten hiivan,\nmunan tai leivospulverin aikaansaamat. Kypsentämisen tulee hyydyttää\nnämä ilmasolut, ja mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi tulos.\nLiiallinen kypsentäminen tekee leivän raskaaksi syystä, että\npäällimmäinen kuori estää kosteutta haihtumasta pytkylän sisästä,\npidättäen ilmasoluja hyytymästä. Kovettunut kuori painaa tahmeita\nilmasoluja hävittäen ne tykkönään, ja täten syntyy emäntien kauhu --\nlikilaskuinen leipä. Kypsentämisessä on siis pidettävä vaari, että\nsuurin lämpö sattuu alhaalta leipään kuivaten ja hyydyttäen ilmasoluja.\nJokaisen emännän tulee tuntea uuninsa niin hyvin, että tietää millä\nhetkellä tämä tulos parhaiten saavutetaan.\n\nLeipomista voi kehittää hyvin vaihtelevaksi ja laajaperäiseksi -- ja\nkaikkien korppujen, pikkuleivosten, korvapuustien, rinkilöiden, joita\ntaikinasta muodostamme, tulisi tyydyttää emännän kunnianhimoa aivan\nyhtä paljon kuin kalliit sokurileivokset ja hedelmähillokkeet. Onhan\nmeillä niin erinomaisia aineita leipäämme panna. Seuloamattomat jauhot,\njotka hyvin valmistettuina ovat valkoisia vehnäjauhoja maukkaammat,\nruis- ja ohrajauhot, kaikki ovat perin oivallisia.\n\nAivan erityinen tapa meillä Amerikassa on kuuman leivän nauttiminen.\nMoni perhe Etelässä ja Lännessä ei koskaan syö kylmää leipää.\nMatkustajat usein muistuttavat tämän tavan epäterveellisyyttä, ja jotka\npitemmän aikaa ovat sitä nauttineet, tietävät kyllä kuinka\nvahingollista se on.\n\nLähinnä leipää on _voi_ tärkein. Verratessamme sivistysmaiden voita\nAmerikan tuotteeseen, on meidän ihmetteleminen sitä suvaitsevaisuutta,\njota matkailijat osoittavat arvostellessaan tätä kansallista\nominaisuuttamme.\n\nEnglannin, Ranskan ja Italian voi on hyytynyttä kermaa, joka säilyttää\nmaussaan kerman makeuden. Sitä kirnutaan joka päivä, eikä väärennetä\nsuolalla.\n\nAmerikassakin valmistetaan tosin erästä suolansekaista voilajia, joka\ntavallaan pitää paikkansa Englannin ja Ranskan voin rinnalla. Moni\npitää sitä parempanakin, eikä se suinkaan huonoa olekkaan. Se on\nkeltaista ja kovaa, ja joka kirnupiimäpisara on siitä niin tarkkaan\npuristettu, että se voisi kiertää maailman ympäri pilaantumatta: Se on\nsuolattua, mutta sellaisella huolella ja maulla, että luulen\nherkkämakuisen englantilaisenkin pitävän tätä kultaisenkeltaista, lujaa\nainesta omaa valkoista, tuoretta kermanmakuista voitaan parempana. Minä\nen yleensä tahdo matkia ulkomaisia tapoja ja missä ikinä näen tätä\nvoita hyvästi valmistettuna, sanon sitä Amerikan voiksi, enkä lainkaan\nhäpeä sitä. Ikävä vain, että tämä tuote on poikkeus eikä yleensä\naterioihimme kuuluva. Ajatellessani mitkä vaarat uhkaavat heikkoa\nvatsaa tässä suhteessa, ei minua ollenkaan ihmetytä, että\nkunnianarvoisan ystäväni, tohtori Musseyn, oli tapana lopettaa\nkeskustelunsa sairaitten kanssa seuraavalla lauseella: \"ja muistakaa:\nEi rasvaa leipänne särpimeksi\".\n\nAmerikka tietääkseni valmistaa ja levittää kauppaan enemmän huonoa\nvoita kuin koko muu maailma yhteensä. Siinä ilmaantuva paha haju ja\nmaku sietäisivät joutua erityisen tutkimuksen alaisiksi. Se maistuu\njuustolle, homeelle, kaalille tai turnipsille, ja sillä on eläimen\nrasvan väkevä haju. Amerikkalaiset kirnuuvat harvoin ja pelkään tämän\npahan hajun ja maun juuri koituvan siitä, että kerma sillä välillä\nsäilytetään ummehtuneissa kellareissa ja maitohuoneissa, joissa ei ole\ntarpeellista ilmanvaihtoa. Maito, kerma ja voi vetävät suuressa\nmäärässä puoleensa ympärillä olevain esineitten hajua ja makua. Siitä\njohtuu voin erilainen, vaihteleva maku, jota syksyllä ihmettelemme,\nmaistaessamme paristakymmenestä astiasta, ennenkuin löydämme\ntalvivaraksemme välttävää.\n\nTalossa, missä huonoa voita käytetään, joudut epätoivoon, sillä se\nryöstää sinulta mahdollisuuden kaiken muunkin ruuan nauttimiseen. Sinä\nkäännyt katkeramakuisesta voileivästäsi pihvisi puoleen, joka on saman\nmyrkyn saastuttama; päätät turvautua vihanneksiin, mutta oi kauhua!\nturkinpavut ovat voissa valmistetut, sama saasta on myrkyttänyt\naikaisten herneitten viattomuuttakin -- se on levinnyt kaikkialle,\nmaissiin, punajuuriin ja sipuliin. Nälkäisenä, allapäin, pahoilla\nmielin toivot jälkiruuasta saavasi korvausta -- mutta tortuissa ja\nkaakuissa piilee sitä samaa maanvaivaa. Sinun tekisi mielesi ulvoa\nsurusta, huutaa julki epätoivoasi, sillä onnettomuutesi painaa sinua\nraskaasti -- varsinkin, jos tämä tapahtuu siinä perheessä, jossa heikon\nvaimosi ja kolmen, neljän pienen lapsesi kera olet saanut täysihoitoa\nkesän-ajaksi. Kohtalosi on kova -- vieläpä toivotonkin, sillä\npitkällinen tottumus on niin pimittänyt isäntäväkesi, etteivät he\nmitään huomaa.\n\n\"Ettekö pidä voista, herra? Kyllä siitä maksoin hyvän hinnan, se on\nparasta, mitä kaupassa on. Kävin valikoimassa tätä ainakin sadasta\ntarjolla olevasta pytystä.\"\n\nOlin mykkä, mutta epätoivoni ei vähentynyt.\n\nJa kumminkin on voin valmistus niin perin yksinkertaista. Säilytä kerma\npuhtaassa, viileässä ilmassa, kirnuu ennenkuin se happanee, ja sotke\nsiitä kirnupiimä perinpohjaisesti erilleen. Suolaa se sitten niin\nvarovaisesti, ettei tuoreen kerman hieno, herkullinen maku tärväänny.\nOnhan tämä perin yksinkertaista, niin yksinkertaista, että oikein\nihmeeltä tuntuu, miten vuosittain saatetaan valmistaa tuhansia ja\nmiljoonia nauloja ottamatta huomioon näitä varokeinoja.\n\nEsitelmäni kolmas osa on _liha_. Amerikassa löytyy yllin kyllin tätä\nruoka-ainetta, pöytämme olisi kuninkaallinen, jos vain tämä ruoka olisi\nhyvin ja huolella valmistettu. Käytämme yleensä lihaamme liian\ntuoreena. Pihvipaistia, jota pitäisi valmistaa vain kolmen tai neljän\npäivän vanhasta lihasta, tehdään meillä usein ihka tuoreesta lihasta.\nKaukaisessa Lännessä ravintolaa lähestyvä matkailija kuulee vielä\nsamain kananpoikasten kaakoitusta, jotka puolen tunnin kuluttua\ntarjotaan hänelle paistettuina. Tuhlaajapojan isä menetteli kyllä\nkauniisti, mutta esimerkkiä on seurattava vain siinä suhteessa, että\nnuori ja murea vasikka niin joutusasti valmistettiin syötäväksi.\nPaimentolaiskansan tapoja aikana, jolloin eivät jääkaapit vielä olleet\nkäytännössä, ei tarvinne meidän noudattaa niin tarkoin.\n\nSitäpaitsi pitelee teurastaja lihojaan varsin siivottomasti\nleikellessään ja paloitellessaan niitä. Joka muistaa sievää, somasti\nkoristeltua lampaankyljystä englantilaisessa ravintolassa, tai\nranskalaista korppujauhoissa paistettua, aistikkaasti pinaatilla\nkaunistettua kyljystä, ei voisi huomata mitään yhtäläisyyttä näitten\nsievien valmistusten ja sen karkean, kömpelön, luun-, ruston- ja\nlihansekaisen möhkäleen välillä, jota Amerikassa tavallisesti sanotaan\nlampaankyljykseksi. Siinä on vain muutamia syötäviä suupaloja, loput on\nkuivaa, palanutta nahkaa, rasvaa ja luuta.\n\nOlisipa toki jo aika, että sivistynyt kansa oppisi vaatimaan enemmän\nhuolta ja siisteyttä ravinnoksemme käytettyjen ruoka-aineiden\nkäsittelyssä. Olisipa syytä noudattaa Euroopan ruuanlaitoksessa\nvallitsevaa somuutta ja siisteyttä. Mutta emäntä, joka haluaa näitä\nsiisteyden sääntöjä seurata ja koristaa pöytänsä tähän ulkomaiseen\ntapaan, ei mahda mitään, jos teurastaja on kömpelö ja siivoton. Ellen\nota lukuun muutamia suurempia kaupunkejamme, joissa muukalaiset ovat\nvaikuttaneet muutoksia, on miltei mahdotonta saada mitään kunnollista\ntässä suhteessa.\n\nTiedän kyllä, että jos esteetilliseltä kannalta kosketan tätä epäkohtaa\nsaan paikalla vastaukseksi: \"Täällä Amerikassa meillä ei ole aikaa\nmatkia ranskalaisia oikkuja ja päähänpistoja!\"\n\nMutta ranskalainen suorittaa kaikki käytännölliset toimensa sen\nviisaustieteellisen ja terveen järjen perustuksella, joka on tämän\nnäennäisesti ajattelemattoman kansan tunnusmerkkinä. Ei missään ole\nkäytännöllinen talouden hoito suuremman tutkimuksen alaisena kuin\nRanskassa, ja heidän torikauppansa on taiteellisesti järjestetty,\nmikäli taloushoitoon tulee. He paloittelevat lihansa niin ettei\nerilaista valmistamistapaa varten määrättyä kappaletta seuraa turhia\nlisiä, jotka tässä valmistustavassa turmeltuvat. Ranskassa on\nliemikattila alituiseen tulella ja sinne pistetään kaikki luut,\nsäikeiset siekaleet sekä jänteiset ja rustoiset osat, jotka meillä\nseuraavat paistin mukana, täyttäen astiamme inhoittavilla\nruuanjäännöksillä, joista maksamme saman hinnan teurastajalle kuin\nsyötävistä osista. Eikö tämä ole silkkaa tuhlausta?\n\nMeidän kömpelö, tuhlaava tapamme paloitella lihaa on kunnotonta. Esim.\ntällä vuodenajalla se lampaanosa, jota sanotaan reideksi tai\ntakapuoleksi maksaa kolmekymmentä senttiä naula. Tähän nyt lasketaan\npaitsi puhdasta lihaa myöskin suuri joukko luita, jänteitä ja laihaa\nsäikeistä lihaa, jotka painavat ainakin kolmannen osan koko painosta.\nJos pistämme lihapalan kuten tavallisesti tehdään, kokonaisena uuniin,\npaistuu ohut, huono liha liiaksi, nahkaiset ja säikeiset osat kuivuvat\nperäti kovassa kuumuudessa, jota tarvitaan paksumpia lihaosia\nkypsyttämään. Otaksukaamme reisikappaleen painavan kuusi naulaa ja\nmaksavan kolmekymmentä senttiä naula; kolmas osa siitä on ihan\nkelpaamatonta, niinmuodoin heitämme pois kuusikymmentä senttiä,\nhäränpaistista taas, joka maksaa kaksikymmentäviisi senttiä naula,\nhukataan ainakin viisikymmentä senttiä luihin, rasvaan ja palaneeseen\nnahkaan. Tämä lihan paloittaminen ja valmistaminen suurissa annoksissa\non tosin kotoisin Englannista, missä kaikki yhteiskunnan tavat johtuvat\nkansanluokasta, jonka ei erityisesti tarvitse säästellä. Tyysti ja\ntarkka lihan paloitteleminen on voimassa siinä maassa, joka tunnustaa\nsäästäväisyyden tarpeellisuutta ja on tutkinut sitä. He paloittelevat\nlampaan niin, että neljäsosa lammasta myydään kolmessa sievässä osassa.\nPaistinpala myydään sinänsä, kylkiluut eroitetaan taitavasti,\nkaikki syötävä liha kaavitaan irti ja niistä syntyy maukkaita\nlampaankyljyksiä, jotka paistettuina keltaisenruskeiksi korppujauhoissa\novat niin somaa ja oivallista väliruokaa. Jäännökset pistetään\nliemikattilaan tai muherinoskasariin. Ranskassa on joka kukkaron\nvaralle pieni annos. Kuuluisia ja maukkaita liemiä ja muhennoksia,\njoita ranskalainen säästäväisyys on keksinyt, olisi meidänkin emäntien\nopittava. Ei hitustakaan ravintoainetta tuhlata ranskalaisten\nruuanvalmistuksessa, sitkeät rustot ja jänteetkin valmistetaan\ntarkoituksen mukaisesti eikä polteta paistia paistatettaessa turhana\nlisänä, ei toki, niistä valmistetaan maukkaita liemiä tai hienoja,\nkirkkaita, hyvänmakuisia hyytelöitä.\n\nSaaneekohan tämä käytännöllinen ja säästäväinen tapa milloinkaan\nsyvempiä juuria meillä? Teurastajamme sitä vastustavat, palvelijamme\npysyvät vanhassa tuhlauksessaan; se on heistä mukavampaa, sillä he ovat\nsiihen tottuneet. Sellaista keittäjää, joka alituisesti pitäisi\nliemikattilaa varalla pistääkseen sinne kaiken liian lihan, minkä\nteurastajan runsaskätisyys pakoittaa häntä leikkaamaan lihakappaleesta\nirti, ja joka ymmärtäisi käyttää nämä jäännökset talon tarpeiksi,\nsellaista keittäjää tuskin voimme toivoa. Jotta nämä seikat saataisiin\nkäytäntöön, täytyy alun lähteä sivistyneistä ja hienontuneista\nnaisista, jotka eivät katso itseään liian hyviksi käyttämään\nsivistystään ja tietojaan kotoisten pulmien selvittämiseksi.\n\nKun liha on saatu niin sopivasti paloitetuksi, että jokaista osaa voi\nomaan tarkoitukseensa käyttää, seuraa kysymys, miten se on\nvalmistettava.\n\nLihan valmistaminen jakaantuu kahteen suureen yleiseen osastoon.\nEnsimmäisen osaston silmämääränä on mehun säilyttäminen lihassa, kuten\nuunipaistissa, pariloidussa ja käristetyssä lihassa; toisen taas mehun\nulospuristaminen ja säikeitten eroittaminen kuten liemiruuassa ja\nmuhennoksissa. Edellisessä tapauksessa tulee toimituksen olla niin\nnopean kuin mahdollista. Siinä on sukkeluus paikallaan. Tulen tulee\nolla kovan ja huomion valppaan. Palvelijamme ovat tilaisuudessa\npaistinuunissa kuivattamaan lihaa ja riistämään siltä kaiken maku- ja\nravintoarvon. Vanha, hyvä tapa paahtaa lihaa on miltei tykkönään\nhyljätty; nyt se kuivatetaan uunissa, joten lihan arvokkain ja kallein\nmehu haihtuu. Harva keittäjä kykenee omin päin pariloimaan pihviä tai\nkyljystä. Me saamme syödä ne kuivaneina tai päältäpäin palaneina ja\nsisältä raakoina. Englannissa _ei koskaan_ tarjota huonosti\nvalmistettua lihaa. Lihan mallikelpoinen valmistus on yhtä varma kuin\nauringon nousu.\n\nEi mitään lihanvalmistuskeinoa käytetä niin väärin kuin pannussa\npaistamista. Paistinpannulla on monta syntiä vastattavanaan. Mitä\ntuntemattomia vatsanvaivoja onkaan kohonnut sen mustasta syvyydestä\nkuin henkiä jättiläispadasta. Paistinpannun sihinä kuuluu monen korvaan\nvaroituskellona, joka soi \"elä kajoo, eläkä maista\".\n\nPaljon matkustaneet muistavat syöneensä hyvin keveätä, hyvänmakuista ja\nhelpostisulavaa liharuokaa, joka oli pannussa valmistettua. Mutta\nvieraissa maissa tämä valmistus tapahtuu aivan toisella lailla ja\ntoisten käsien toimesta. Tuskinpa herkullisia ranskalaisia kyljyksiä\npistetään puolisulaneeseen rasvaan, lämmetäkseen, liotakseen ja\nsihistäkseen siinä Briitan hoitaessa muita hommiaan, kunnes hän viimein\npäivällisajan lähestyessä äkkää lihan, lisää puita ja kohentaa tulen\nankaraksi ja polttaa siten lihan pahanpäiväiseksi, verhoten kyökin ja\nsen ympäristön savupyörteeseen.\n\nTästä on se yleinen luulo saanut alkunsa, että padassa ja pannussa\npaistettu liha on vaikeasti sulavaa. Jos se on rasvaista, se kyllä\nonkin vaikeasti sulavaa, mutta ranskalaiset keittäjät ovat näyttäneet\nmeille, ettei rasvasta nostetun lihan tarvitse olla rasvaista enemmän\nkuin Venuskaan oli suolainen noustessaan merestä.\n\nRanskalaiset paistavat lihaa kahdella eri tavalla. Ensimmäisen mukaan\npistävät he lihan _kiehuvaan_ rasvaan, jonka tarkoitus on heti ensi\nhetkellä käristää koko pinta ja suojella siten lihan sisäpuolta\nrasva-aineen sisääntunkeamiselta. Liha saa nyt kiehua kypsäksi\nrasvassa, imemättä enemmän rasvaa sisäänsä, kuin jos olisi suljettu\nmunankuoreen. Toisen tavan mukaan voidellaan sileä rautainen pannu\nsamaten rasva-aineella estääkseen lihaa pohjaantumasta, sitten\npaistetaan se kovassa kuumuudessa. Kummassakin tapauksessa tulee\nkuumuuden olla niin kovan kuin se suinkin polttamatta saattaa olla, ja\ntätä talouspulmaa ratkaisemaan vaaditaan keittäjältä suurta taitoa. Jos\nkeittäjäsi on päässyt tämän salaisuuden perille, on pannussa paistettu\nliha mielestäsi helposti sulavaa ja paljon maukkaampaakin kuin mikään\nmuu.\n\nKeittäjämme ovat yleensä yhtä taitamattomia lihanvalmistuksen toisen\nosaston suhteen, jonka tarkoituksena on hitaalla, hiljaisella\nkuumentamisella pehmittää ja eroittaa lihasäikeitä ja tyhjentää niistä\nmehu. Mikä keittäjä ymmärtää valmistaa liemiä ja muhennoksia? Tässäpä\nranskalainen keittotaito on kehittynyt oivalliselle kannalle.\nLiemikattila, joka pohjaantumisen välttämiseksi on kaksipohjainen, on\nvälttämätön kapine joka keittiössä. Sitä käyttäessä tulee tarkata, että\nkuumuus on tasainen, mutta ei kovin vahva, sillä kattilan sisällys ei\nsaa kiehua. Tästä hitaasta lämmöstä liukenevat kaikki ainekset,\nlujimmat säikeet pehmenevät ja pienet ilmasolut, joihin luonto on\nkätkenyt ravintoaarteensa, avautuvat, pusertaen ulos sisällyksensä.\nMurskatut luut ja rustotkin käytetään makua ja voimaa antamaan.\n\nTämä huolellinen ja pitkällinen kuumentaminen sekä hyvä maustaminen\novat pääasiat niissä oivallisissa ruokalajeissa, joiden valmistamisessa\nranskalaiset ovat niin kuuluja. Ne ovat toimituksia, joiden kautta\nyksinkertaisimmat ja halvimmat ruoka-aineet saavuttavat paremman maun\nkuin hienoimmat ainekset, jotka eivät ole saaneet samaa huolta\nosakseen.\n\nRanskalaisia liemiruokia ja muhennoksia kannattaa tutkia ja ne\nsoveltuvat jokaisen käytettäviksi, joka tahtoo elää hyvin ja hauskasti\nvähillä tuloilla.\n\nJohn Bull [englantilaisen kansallisuuden nimitys] jolla on\nkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ylenkatsoo ranskalaisten\nhupsutuksia. \"Valmistettakoon minun ruokani niin, että tiedän mitä\nse on.\" Kokonainen härkä paistettuna on Johnin ihanne ja hänen\nkyökkilaitoksensa ovat jättiläissuuruisia. Mitkä uljaat härkäpaistit\npyörivätkään vartaissaan räiskyvällä tulella. Puhdas, väärentämätön\nliha ei missään ole niin erinomaista kuin Englannissa. Sillä John on\nrikas, mitäpä piittaa hän pöydälleen jäävistä jätteistä ja muruista.\nOnhan hänellä metsäriistaa yllin kyllin ja pulskaa karjaa\nkäyskentelemässä tuhansilla kukkuloilla. Mitä huolii hän\nsäästäväisyydestä?\n\nHänen veljellään Jeanilla ei ole kymmenen tuhatta puntaa vuodessa -- ei\nsinne päinkään, mutta kukkaron laihuutta korvaa hänen suuri\nkekseliäisyytensä ja käytännöllisyytensä. John kyllä ivaa Jeanin\nliemiruokia ja muhennoksia, mutta hänen poikansa ja tyttärensä tilaavat\nJeanin luota keittäjiään, Englannin härkäpaistit saavat tehdä syvän\nkumarruksen tälle Josefille, joka valkoisessa esiliinassaan on tullut\nheidän kyökkiään hallitsemaan.\n\nKaikki liha pehmenee pitkällisessä, alituisessa lämmössä. Mutta paha\njuttu on se, ettei kyökkipalvelijoilla ole pienintäkään aavistusta\nlämmön oikeasta käyttämisestä. He voivat aivan tyytyväisinä selittää\nsinulle, että mitä kauemmin kiehutat muutamia lihalajeja, sitä\nsitkeämmiksi ne tulevat -- hyvin ymmärrettävä seikka, josta hän varmaan\non saanut kokemusta kiehuttaessaan lihaa hurjasti. Jos selität hänelle\nettä sellaisen lihan tulee olla kuusi tuntia sillä lämpöasteella, joka\non juuri kiehumisen rajalla, vastaa hän sinulle: \"Niin kyllä, rouva\",\nmutta seuraa kumminkin omaa päätään. Tai myöskin jättää hän sen\npohjaantumaan, joka on hyvin tavallinen loppu kokeelle. Ainoa tapa\nselviytyä pulmasta on, joko hankkia itselleen ranskalainen liemikattila\ntai tavalliseen kattilaan varapohja, joka jättää pari tuumaa väliä\nlihan ja tulen välille. Sen kykenee mikä läkkiseppä tahansa tekemään.\nTämän kattilan tulee aina olla saapuvilla, ja emännän tulee vaatia\nkeittäjää panemaan siihen lihan kaikki säikeiset osat, kaikki rustot,\njänteet ja luut, ensin ne nuijalla murskattuaan.\n\nTämän kattilan avulla aikaansaadaan kirkkaita, oivallisia liemiruokia\nja muutakin hyvänmakuista ruokaa. Kirkas liemi syntyy lihan mehusta ja\nluitten huvenneesta liivakosta; liemen jäähdyttyä poistetaan rasva ja\nsäikeiset osat siivilöimisellä. Rasva, joka kylmänä kohoo nesteen\npinnalle, on helposti poistettu. Mutta muhennosta valmistettaessa on\nliemen päinvastoin kiehuminen, kunnes se tunkee pitkällisen lämmön\nkautta pehmenneitten säikeitten läpi. Kun nämä kaikki toimet ovat\nsuoritetut, maustetaan ruoka, ja erittäinkin tässä taidossa ovat\nranskalaiset amerikkalaisia ja englantilaisia etevämmät.\n\nEnglantilaiset ja amerikkalaiset liemiruuat ovat usein vaikeasti\nsulavia ja kiihoittavia väkevien maustimiensa vuoksi. Ne oikein\npolttavat suulakeasi kajennipippurineen, mausteneilikoineen ja muine\nhöysteineen. Mutta ranskalaiset liemet ovat meistä aina hyvänmakuiset,\nvaikka emme eroitakkaan niissä mitään erityistä höystemakua. Heidän\nliemensä on taidokas yhdistys monesta eri aineesta. Samaa käy sanominen\nheidän muhennoksistaan ja muista laitoksistaan. Ei yksikään keittäjä\nrupea tätä salaisuutta tutkimaan, mutta ehkäpä monet emännät oppivat\nsen ja saavat siten säästämälläkin toimeen hyvää ia maukasta ruokaa.\n\nMitä niin kutsuttuun hakkeluslihaan tulee, jonka huolimattomat ja\ntaitamattomat keittäjät rääppivät kokoon eilispäivän jäännöksistä --\nelkäämme tutkiko sitä liian tarkasti -- se on lihan, ruston, nahan ja\nrasvan pippurilla ja suolalla maustettua sekoitusta, johon vielä\ntöhritään jauhoja, ja joka kiehuu hitaasti oman onnensa nojassa,\nkeittäjän hyöriessä muissa toimissa.\n\nMutta taitavasti valmistettu hakkelus, olkoonpa vaikka eilispäivän\nrääpiäisistä tehty, on hyvä ja maukas, jos se on oikean\ntaloustaiteilijan tekemä. Taitamaton keittäjä ei siihen kykene, ja\nkumminkin on talolla tästäkin ruokalajista suuri hyöty.\n\nNeljäs osastoni ovat _vihannekset_, joita Amerikassa löytyy niin\nviljalta, että voisi aikaan saada hyvän aterian yksistään niistä.\nVihanneksien valmistaminen on yleensä jotenkin helppoa, ja siksipä\novatkin usein huolellisemmin tehdyt kuin liharuuat. Ellei niitä vain\npilata huonolla voilla, pyrkii niitten luonnollinen hyvä maku esiin,\nvaikka ne olisivat kuinkakin yksinkertaisessa muodossa.\n\nOnpa kumminkin tässäkin poikkeus.\n\nVanha uskollinen ystävämme peruna on verrattuina muihin vihanneksiin\nsaman arvoinen kuin leipä ateriassa. Kuten leipä, on sekin välttämätön,\nkuten leivän voi perunankin tehdä aina herkulliseksi uhraamalla vähän\nhuolta muutamiin pikkuseikkoihin, joiden laiminlyömisestä se taas usein\ntulee sietämättömäksi.\n\nRavitsevainen ja viaton peruna kuuluu vaaralliseen lahkoon. Se on\nbelladonnan ja monen muun vaarallisen kasvin sukua, ja on usein\nnäyttänyt hyvinkin pahoja taipumuksia milloin perunaruton, milloin\njonkun vähemmän huomatun sairauden muodossa. Siksipä varoitetaankin\nmeitä perunavedestä -- johon se on tyhjentänyt aineensa -- ja\nleikkaamasta raakoja perunaviipaleita muhennokseen, elleivät perunat\nole lionneet tunnin aikaa suolavedessä. Nämä neuvot ovatkin\nhuomioonotettavat.\n\nPerunoita valmistetaan ateriaksi joko keittämällä tai paistamalla\nniitä. Nämä keinot ovat niin yksinkertaiset että tavallisesti\notaksutaan jokaisen keittäjän voivan ne suorittaa ilman erityisiä\nohjeita; mutta niin ei olekkaan asian laita, tuskin löytynee\nainoatakaan keittäjää, joka tarkkoja ohjeita saamatta kykenisi\nkeittämään tai paistamaan perunoita.\n\nHyvästi paistetut perunat ovat herkkua, joka voittaa minkä keittotaidon\nkeksinnön hyvänsä, Mutta minkälaiseen palaneeseen ryppyiseen pakuraan\nsaammekaan usein täällä tyytyä! Briitta ryntää perunavasun luo, kaappaa\nsiitä pari tusinaa erisuuruisia perunoita, toiset kolme vertaa toisia\nsuuremmat. Huuhdottuaan ne, viskaa hän ne uuniin ja jättää ne sinne,\nkunnes aamiaista tarjotaan, olkoon se sitten millä hetkellä hyvänsä.\nJos nyt suurimmat ovat kypsät, ovat pienet hiiltyneet ja keskimmäiset\nnäivettyneet ja mauttomat. Liika kypsettäminen ei pilaa mitään ainetta\nniin tyystin kuin perunoita. Ne kun oikealla ajallaan syötyinä olisivat\nmehukkaita ja jauhoisia, kuivuvat ja vetistyvät jo neljännestunnin\njälestä -- ja siinä tilassa ne meillä tavallisesti tarjotaan.\n\nSamoin tuodaan keitetytkin perunat oppimattoman keittäjän valmistamina\npöydälle keltaisten vahamöhkäleitten kaltaisina -- mutta seuraavana\npäivänä taitavan emännän itsensä avustaessa ilahuttaa silmää sama\nperunalaji lumivalkoisina, jauhoisina palloina.\n\nEdellisessä tapauksessa viskataan perunat kuorineen veteen, jossa ne\nlikoovat tai kiehuvat, mitenkä vain sattuu, ja usein tarpeeksi\nkiehuttuaankin annetaan niiden vielä olla vedessä, kunnes keittäjällä\non aikaa kuoria niitä. Jälkimäisessä taas kiehutetaan kuoritut perunat\nniin äkkinäisesti kuin mahdollista suolavedessä, joka perunain\npehmittyä heti kaadetaan pois. Senjälkeen liikutetaan niitä hetkisen\nhiljakseen tulen päällä, kunnes ne ovat aivan kuivat. Niin huonoa\nperunaa tuskin onkaan, ettei se tällä keinolla tulisi maukkaaksi.\n\nJoka on syönyt ranskalaisia paistettuja perunoita, ei niitä hevin\nunhota. Kullanruskeat viipaleet ovat ohuet kuin vohveli ja keveät kuin\nlumihiude. Eipä luulisi paksujen, rasvaisten, vettyneiden ja\npuolipalaneiden perunapalasien, joita Amerikassa sanotaan paistetuiksi\nperunoiksi, kuuluvan edes samaan kasvilajiinkaan.\n\nLopuksi seuraa aineen viimeinen suuri osasto: _tee_, jolla tarkoitan\nkaikkia lämpimiä juotavia aineita, kuten kahvia, teetä ja suklaata.\n\nEn aio tässä ollenkaan ruveta selvittelemään suurta kiistakysymystä\nnäitten juomien terveellisyydestä tai vahingollisuudesta. Puhun vain\nniitten valmistamisesta.\n\nRanskalaista kahvia kehutaan maailman parhaimmaksi, ja alinomaa kuulee\nkysyttävän: mikä tekee ranskalaisen kahvin niin hyväksi? Ensinnäkin on\nranskalainen kahvi kahvia, eikä sikuria, ruista, papuja tai herneitä.\nToiseksi paahdetaan kahvi siellä juuri ennen keittämistä. Paahtaminen\ntapahtuu suurella huolella ja tasaisesti pienessä pyörivässä\nsilinterissä, joka on olemassa joka kyökissä ja joka säilyttää\nkahvipavun sulotuoksua. Kahvipapuja ei koskaan Ranskassa paahdeta\nliiaksi, ettei kahvin varsinainen maku haihtuisi, mutta meillä on se\nyleisenä tapana.\n\nJauhettuaan kahvit panee ranskalainen ne kahvikannussa olevaan\nsiivilään, jonka läpi neste nyt tunkee kirkkaina pisaroina, kahvikannun\nseistessä kuumalla uunilla lämmön säilyttämistä varten. Kahvikannun\nnokka on tukittu estääkseen kahvihajua haihtumasta valmistuksen aikana.\n\nTäten saatu kahvineste on ihan kirkasta ja mustaa, ja kutsutaan nimellä\n_café noir_, eli mustaa kahvia. Neste on mustaa vain väkevyyttänsä,\nsillä se on melkein vain varsinaista kahviöljyä. Ruokalusikallisesta\ntätä nestettä ja kupillisesta keitettyä maitoa syntyy tavallinen niin\nkutsuttu väkevä kahvi. Siihen käytetty keitetty maito valmistetaan yhtä\nhuolellisesti. Sen tule olla aivan nuorta ja hiljakseen kiehuskella,\neikä vain lämmetä kiehuma-asteeseen. Kiehuskellessaan sakenee se\npaksuksi ja kermamaiseksi. Tähän maito- ja kahviseokseen lisätään nyt\ntuota kimaltelevaa valkojuurikassokeria, joka aina kaunistaa\nranskalaisen pöytää, ja niin on meillä kuuluisaa, kautta maailman\ntunnettua _café-au-lait_'tä.\n\nRanskassa saadaan parasta kahvia, mutta tee taas on Englannissa\noivallisin. Samoin kuin ylimysvalta on teekeittiökin Englannista\nkotoisin. Joka haluaa tietää, miten hyvä tee on valmistettava,\ntiedustelkoon sitä seikkaa hienolta vanhalta englantilaiselta\nemännältä.\n\nHänen ensimmäinen määräyksensä kuuluu: Hanki sopiva vesi. Siinä ei\nkyllin, että vesi on kuumaa, tai että se _kiehui_ hetkistä ennen, mutta\nsen tulee _kiehua_ juuri sillä hetkellä, jolloin teelehdet siihen\npannaan. Siksipä tätä salaperäistä toimitusta harvoin jätetäänkään\npalvelijain huostaan Englannissa, vaikka palvelijat siellä ovatkin\nmonin kerroin harjaantuneemmat kuin meillä. Teetä valmistetaan salissa\nja korkeasukuiset naiset vartioivat \"poreilevaa ja sihisevää uurnaa\",\nkatsovat että kaikkia juhlallisuuksia tarkoin noudatetaan -- että kupit\novat kuumat ja että vesi on imenyt itseensä tarpeellisen määrän teetä\nennenkuin ryhdytään uhrijuoman jakamiseen.\n\nRakkaat, vanhat englantilaiset teepöydät, joiden ääressä ystävällisin\nvieraanvaraisuus majailee, me säilytämme aina helliä muistoja teistä,\nvaikkemme ole lainkaan hyvissä kirjoissa siellä. Toivokaamme kumminkin,\nettä aikaa myöten muuttuvat ajatukset Englannissa meistäkin\nystävällisemmiksi.\n\nViime aikoina on englantilainen aamiaistee voittanut monta puoluelaista\nmeikäläisten teenjuojain joukossa. Aamiaistee kiehutetaan. Se vaatii\npitempää ja perusteellisempaa menettelyä pusertaakseen ulos kaiken\nvoimansa, kuin entinen hienomakuinen tee, jonka suloisia ominaisuuksia\nesiinloihtiakseen tarvittiin vain muutama hetkinen, ja niin hyljätään\nkaikki vanhat tavat ja teenvalmistaminen jää keittäjän toimeksi.\n\nSellainen tee, mitä meillä nyt tarjotaan ravintoloissa ja\ntäysihoitopaikoissa on hyvän teen täydellinen vastakohta; vesi on ehkä\nkuumaa, mutta ei kiehuvaa, teessä on väljähtänyt, hailea, savuinen maku\nja sitä tarjotaan tavallisesti sinisen maidon, eikä kerman kanssa.\nKerma on yhtä välttämätön teen- kuin kahvin lisä. Suotavaa olisi että\nravintoloissamme pääsisi vallalle tuo englantilainen tapa, että kukin\nmatkustaja saa oman teekeittiön ja teerasian, jotta hän voi itse\nvalmistaa teensä. Hänen valmistamallaan teellä on ainakin yksi ansio,\nse on kuumaa, vaivatta saavutettu ansio, mutta sittenkin sangen\nharvinainen.\n\nSuklaa on ranskalainen ja espanjalainen juoma, jota verrattain vähän\nkäytetään Amerikassa. Täällä Amerikassa valmistetaan kumminkin erästä\nlajia, joka kaikissa suhteissa on aivan yhtä hyvää kuin milloinkaan\nPariisista tuotu. Joka ostaa Bakerin parasta vaniljisuklaata, tulee\nkyllä siihen päätökseen, ettei missään vieraassa maassa valmisteta sitä\nparempaa. Sulatettaessa tätä hiljakseen kiehuvaan maitoon ranskalaiseen\ntapaan, syntyy siitä hyvin suloinen juoma.\n\nOlen nyt esittänyt keittotaitoluentoni viisi suurta pääosastoa, ja\nuskallanpa väittää, että siinä pöydässä, jossa kaikkia näitä\nperiaatteita huolellisesti noudatetaan, ei kaivata herkkuja. Halu\nmakeisiin ja herkkuihin johtuu usein jokapäiväisen ruuan kehnoudesta.\nHyvä leipä ja voi syrjäyttävät piankin kaikki tortut ja kaakut.\nVieläkin on minulla sananen sanottavana _makeisten_ suhteen, johon luen\nkaikki pasteijat, jäätelöt, hyytelöt, hillot j.n.e. Amerikassa on\nnäitten herkkujen valmistustaito paljoa suurempi kuin tavallinen\nkotikeittotaito.\n\nSuurempi osa naisistamme taitaa valmistaa hyviä torttuja kuin kunnon\nleipää -- suurempi osa saattaa tarjota sinulle vaniljihyytelöä kuin\nhyvän lammaskyljyksen. Helpommin saat herkullisen luumuleivoksen kuin\nkupillisen oivallista kahvia, ja samassa perheessä, jossa turhaan\nhaikailet hyviä perunoita saat jälkiruuaksesi kirkasta mehuhyytelöä.\n\nMeidän kunnon naisemme saattaisivat heittää tämän korkeimman\nkeittotaidon oman onnensa nojaan ja kohdistaa intonsa ja\nkekseliäisyytensä tarpeellisimpiin asioihin. Paljon suurempi syy on\nmeidän pyrkiä jokapäiväisten askareittemme kunnollisesti suorittamiseen\nkuin puuhata turhia välttävästi.\n\nVielä on minulla sananen sanottavana siitä väärästä käsityksestä, joka\non olemassa ranskalaisesta keittotaidosta. Meikäläiset ovat kuulleet\nsiitä paljon puhuttavan, mutta olematta asioiden perillä ovat he\njoutuneet siihen käsitykseen, että ranskalaisen keittotaidon omituisuus\non maustamisessa. Keittäjämme, mättäessään laitoksiinsa\nmausteneilikoita, muskottia, meiramia ja kaneelia, kuvailevat olevansa\naimo ranskalaisia. Mutta amerikkalaiset ja englantilaiset ovat paljoa\nkärkkäämmät maustimille kuin konsanaan ranskalaiset. Meidän ruokamme on\nkirpeä maustimista. Oltuani vuoden Ranskassa unohdin aivan muskotin,\nneilikan ja pippurin maun, jota Amerikassa alituiseen saan kokea.\n\nOnhan asia selvä. Englantilaiset ja amerikkalaiset pitävät ryydeistä,\nranskalaiset panevat taas suuremman arvon itse ruuan makuun.\nKeittokirjaimme ruokaluettelot ovat enimmäkseen englantilaista juurta,\nhidasluontoisten esi-isiemme ajoilta. He elivät kylmässä sumuisessa\nilmanalassa, tarvitsivat kiihoittavia maustimia ja taisivat sulattaa\nraskaita ja imeliä ruokia. Katsokaamme heidän rusinaputinkiansa.\n\nKokoa yhteen kaikki vaikeasti sulavat aineet, joita suinkin voit\nkeksiä, keitä ne lujaksi kuin kanuunankuula ja tarjoa se leimuavassa\nkonjakissa. Mutta meidän amerikkalaisten, jotka elämme kirkkaamman\ntaivaan alla ja lämpimämmässä ilmanalassa tulisi seurata aran,\nhermollisen luonnonlaatumme tähden enemmän ranskalaisten kuin\nenglantilaisten elintapaa.\n\nPuolet keittokirjaimme määräyksistä ovat suorastaan murhayrityksiä\nmeikäläisten vatsaa ja ruumiinrakennusta vastaan. Meidän sietää\npunnita näitä asioita ja tuumia, mitenkä meidän on eläminen ilmanalamme\nja olojemme mukaisesti. Sen jos teemme, ei meitä saa syyttää\nulkomaanmatkimisesta, vaikka matkoiltamme jääkin yhtä ja toista\nmuistiin ulkomaalaisten tavoista.\n\nMutta jo on Kristoffer proosastanut tarpeeksi. Nyt luen tämän\nvaimolleni ja kuullaanpa mitä hänellä on sanomista.\n\n\n\n\nXI.\n\nTalomme.\n\n\nKunnon Rob Steffens, joka elämänpurteensa oli ottanut Mariamme, oli\nviime aikoina joutunut rakentamisvimmaan. Rob on jotenkin juonikas ja\nvaikeasti tyydytetty. Hänellä on omat kotitapansa ja persoonalliset\nomituisuutensa; siksipä hän ei koskaan oikein viihdykkään toisen\nrakentamassa talossa ja siksipä ovatkin rakennushaaveet aina olleet\nhänen suurimpana henkisenä virkistyksenään. Koko kihlausaikansa laati\nhän suunnitelmia tulevan talonsa rakennusta varten, ikäänkuin hänellä\njo olisi rahat varattuna siihen. Kaikki Marian ompelumallien ja\nkirjeiden takasivut olivat täyteen töhrityt pohjapiirustuksia ja\nluonnoksia.\n\nMutta viime aikoina oli näistä tuulentuvista tullut täysi tosi, vanhan\nuutteran tädin jätettyä heille joitakin tuhansia perinnöksi. Tädin\npäähän oli pälkähtänyt jättää koko omaisuutensa Robin huostaan, ja\nsiihen kuului monen muun ohessa pieni maapalstakin puolen tunnin\nraitiotiematkan päässä Bostonista.\n\nNyt piirustukset laajenevat ja taajenevat ja he kyselevät vaimoni\nneuvoja aamulla, päivällä ja illalla. Tullessani heitä tervehtimään\nnäen aina heidän päänsä yhdessä kumartuneina piirroksien yli ja kuulen\nRobin selittävän mieliaatettaan, kirjaston sisustamista. Katto tulisi\nsiinä olemaan leikeltyä tammea, maalattuna keskiaikaiseen tapaan\nultramariinisinisellä ja kultauksilla. Kirjahyllyt laadittaisiin\ngootilaiseen tyyliin, ja tottuneitten veistäjien käsissä sekä suuria\nrahasummia maksamalla tulisivat ne maailmaa hämmästyttämään.\n\nMarian ajatukset taas ovat kiintyneet porsliinikaappiin,\nvaatekomeroihin ja ruokakomeroihin; hän haaveksii makuuhuonetta\nalakertaan, sillä kuten kaikki naiset meidän päivinämme pelkää hän\nrappusia, eikä luule jaksavansa nousta yläkertaan kuin pari kertaa\nviikossa. Vaimoni, jolla on synnynnäinen taipumus tämänkaltaisiin\ntoimiin ja on avustanut lukuisia tuttaviaan heidän talonsa\nsommittelussa ja järjestänyt heidän kotiaan, jossa he sitten ovat hyvin\neläneet ja viihtyneet, puuhaava vaimoni tekee joka päivä lyijykynällä\nja viivottimella muutoksia heidän piirustuksiinsa, aina sen mukaan\nmitenkä pariskunnan suunnitelmat muuttuvat ja vaihtuvat.\n\nRobia kiusataan myönnyttämään kaksi jalkaa kirjastostaan makuuhuoneen\nvaatekammioiksi -- mutta hän vastustaa kuin trojalainen. Pyyntöjen ja\nrukousten pehmittämänä antautuu hän seuraavana iltana ja vaimoni\nraaputtaa eilispäivän piirroksia, kirjasto pienennetään kaksi jalkaa,\nja makuuhuone saa vaatesäiliön. Mutta nyt huomataankin vierashuone\nliian ahtaaksi -- sen seinää täytyy muuttaa kaksi jalkaa eteiseen päin.\nRob sanoo eteisen sopusuhtaisuuden siitä kärsivän, hän rakastaa laveata\neteistä, ja on aina siitä haaveksinut. Ei mikään tee niin iloista\nvaikutusta tulijaan kuin vapaa, laaja ja tilava eteinen.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Maria, \"laajentakaamme taloa kaksi jalkaa.\"\n\n\"Ei käy päinsä sekään, se kallistaa vain\", sanoo Rob. \"Katso, jokainen\njalka lisää vaatii sen mukaan lisään tiiliä, laattialautoja ja\nkattotarpeita j.n.e.\"\n\nMiettivän näköisenä tutkii vaimoni piirroksia, harkiten miten\nvierashuonetta saisi kaksi jalkaa suuremmaksi liikuttamatta seiniä.\n\n\"Minäpä tiedän\", huudahti Rob, kumartuen hänen olkansa yli, \"tässä\nsaatte kaksi jalkaa vierashuoneeseen muuttamalla eteisen rappuja kaksi\njalkaa oikealle\", ja hän heilutti innoissaan lyijykynäänsä.\n\n\"Oi, Rob kulta!\" puhkeaa Maria peljästyneenä puhumaan, \"sehän on\nkyökkikomeroiden paikka! Ne menevät hukkaan, ja mihin saan\nkellarinraput soveltumaan!\"\n\n\"Helkkarin komerot ja kellarin raput\", sanoo Rob. \"Äidin täytyy löytää\nniille paikka jostain muualta. Talon tulee olla tilava ja iloinen,\npitäkööt komerot ja säiliöt huolta itsestään. Voihan niitä aina\n_jonnekkin_ sovittaa. Ei siinä hätää. Mitä ihmettä ne naiset aina\ntarvitsevat niin tavattomia kyökkilaitoksia.\"\n\n\"Eivät ne ollenkaan ole laajempia kuin tarpeellista on\", virkkoi\nvaimoni tuumivana; \"pienentämällä niitä et voita mitään\".\n\n\"Entäs jos sijoittaisimme koko kyökkikomennon kellarikertaan\", ehdottaa\nRob, \"siten saamme sen ihan näkyvistämme?\"\n\n\"Ei ikipäivinä, jos vain voimme sitä välttää\", sanoi vaimoni.\n\"Kellarikyökki on suurkaupunkien välttämätön paha, kun ahdas tila ei\nmyönnä suurempia mukavuuksia.\"\n\nKeskustelua jatkuu, kunnes kolmikko päättää mennä levolle miettiäkseen\nasiaa huomisaamuksi. Aamulla anivarahin saa vaimoni sukkelan\nmielijohteen vielä vuoteella lojuessaan. Hän ryntää sijaltaan, tarttuu\nkynään ja paperiin, ja ennen kello kuutta on hän laajentanut\nvierashuonetta sukkelalla tavalla puhkaisemalla seinään kaari-ikkunan.\nNiin suurenee ja pienenee tuleva talo, revitään maahan ja rakennetaan\nkumin ja lyijykynän avulla. Tänään hyljätään ovet, huomenna ne\nhyväksytään, ikkunat vaihtelevat, mikäli joku huomauttaa syvennyksiä\nliian suuriksi tai pieniksi.\n\nKaikki tuntui päätetyltä, mutta oi kauheata, mikä keksintö! Armollisen\nrouvan makuuhuoneessa ei ole tulisijaa, eikä uunintorvea, eikä niitä\nvoida saada kylpyhuonetta muuttamatta. Lyijykynä ja kumi ovat taas\ntoimessa ja yhteen aikaan uhkasi koko talo särkyä sirpaleiksi tämän\nmuutoksen johdosta; kylpyhuone vaelsi kuin rauhaton sielu sinne tänne,\nmilloin tunkeutuen vaatesäiliöön, milloin uhaten vierashuoneen rauhaa,\nkunnes se viimein vaimoni kekseliäisyydestä löysi levon niin hyvässä\npaikassa, että kaikki ihmettelivät, miten eivät ennen olleet sitä\nkeksineet.\n\n\"Isä\", sanoi Jenny, \"minusta näyttää, etteivät ihmiset ole oikein\nselvillä tarpeistaan ruvetessaan rakentamaan, etköhän kirjoittaisi\ntalonrakentamisesta?\"\n\n\"Olen tosin miettinyt sitä\", sanoin miehen tavalla, joka on kutsuttu\nsuuria uudistuksia tekemään. \"Syynä siihen, että äiti ja nuorikot ovat\nniin sotkeutuneet verkkoihin, etteivät enää pääse niistä ulos\npujahtamaan, lienee varmaankin, ettei Kristoffer ole mitään siitä\nasiasta kirjoittanut.\"\n\n\"Näitkös isä\", sanoi Jenny, \"vaikka heillä on vain määrätty rahasumma\nkäytettävänään, haluavat he kumminkin kaikkea mitä maan päällä voi\nsaada. Rob syventyy vanhaan arkkitehtuuriin ja muihin kummallisuuksiin,\npiirustaen jos jonkinlaisia koukeroita. Marian ajatukset taas\nkiertelevät vierashuoneessa, budoaarissa, porsliinikaapissa ja\nmakuuhuoneen komeroissa. Rob haaveksii oikeata aatelishovia. äiti taas\npuolustaa liinakaappia ja kylpyhuoneita ynnä muuta semmoista.\nLopputuloksena on se, että jos kaikki saavat tahtonsa perille,\nvelkaantuvat he korviaan myöten.\"\n\nTämä ei minustakaan tuntunut mahdottomalta.\n\n\"Enpä tiedä Jennyseni, mihinkä määrin kirjoitukseni kykenee sitä\nestämään, mutta koska aika taas on täytetty ja aikakauskirjani odottaa,\nsaatampa kirjoittaa tästä seikasta, missä ajatukseni kumminkin\nhyörivät, ja niin elvytän ensi illanviettoamme tämän aineen\nesittämisellä.\"\n\nVielä samana iltana, Robin ja Marian pistäytyessä meillä, kuten\ntavallisesti, ja piirustuksen ja raappimisen alkaessa äidin sohvassa,\nvedin esiin kyhäelmäni ja aloin seuraavasti:\n\n_Talomme_.\n\nMeidän talomme on paikka, jonka jokainen tuntee. Merimies uneksii siitä\nkyntäessään aaltoja. Haavoittunut soturi, kiemurrellessaan huonolla\nsairashuonevuoteellaan, kirkastuu sitä paikkaa muistaessaan, se on kuin\npisara raikasta vettä erämaassa, kuin viileän käden kosketus palavalla\notsalla. \"Talomme\", huokaa hän heikosti ja hänen himmeä silmänsä\nloistaa jälleen -- sillä kaikki kotoinen lempi, hellät ajatukset ja\npuhtaus, kaikki mitä hän maan päällä rakastaa ja mitä taivaasta toivoo,\nkaikki astuu hänen eteensä tämän sanan kaikuessa.\n\nOlkoon talomme mitä tyyliä tahansa, matala tai korkea, olkoon se laaja,\nvalkoinen herraskartano viheriäisine ikkunaverhoineen ja satavuotisine\ntuulessa huojuvine jalavineen tai erämaan yksisuojainen hirsimökki,\naina liittyy sen muistoon lumousvoima, joka näyttää sen meille\ntoisenlaisena kuin kaikki muut talot maan päällä. Joka soppi, joka kivi\nja kanto on meille rakas ja herättää meissä entisajan muistoja,\nmuistoja kaikesta mikä on meille pyhää ja rakasta.\n\n\"Isä alkaa olla oikein senttimenttaali\", kuiskasi Jenny niin ääneen,\nettä minäkin sen kuulisin. Ravistin päätäni hänelle ja jatkoin\npelkäämättä:\n\nIhmiselämään ei mikään tee suurempaa vaikutusta kuin se talo, jossa\nelämme -- erittäinkin se paikka, jossa vietimme aikaisimmat,\nvaikutuksille alttiit ikävuotemme. Talo sisustuksineen vaikuttaa\nterveyteemme ja hauskuuteemme, siveellisyyteemme ja uskontoomme. On\ntaloja, joissa asujanten parasta on niin vähän huomioon otettu, jotka\novat niin synkkiä, ilottomia ja aurinkoa vailla, että tuntuu\nmahdottomalta elää niissä hilpeätä, jaloa ja uskonnollista\nperhe-elämää.\n\nHäpeäksemme on minun myöntäminen, että suurissa kaupungeissamme on\ntaloja, joita sivistyneistä kristityistä käyvät ihmiset rakentavat ja\nantavat vuokralle, ja jotka ovat niin kurjia, että niitä saattaa sanoa\npauloiksi tai loukoiksi, jotka ovat viritetyt sielua pahaan\nviettelemään. Tällaisissa asunnoissa lapset imevät itseensä saastaista\nhenkeä, ja kodin perustaminen ynnä säädyllisen, kristillisen elämän\nviettäminen niissä vaatii melkein yliluonnollisia voimia.\n\nEräs kuuluisa englantilainen ihmisystävä, joka oli paljon tutkinut\nköyhälistön asuntoja, on antanut sen lausunnon, ettei raittiusliike voi\nvaikuttaa mitään, ennenkuin parannus saadaan toimeen työmiesten\nasunnoissa. Ne ovat niin likaisia, pimeitä, ikäviä ja lohduttomia että\nasujamet vain viinan ja opiumin avulla saavat surkeat päivänsä niissä\nkulumaan. Hän oli itse parantanut erään juopon pelastamalla hänet\ntällaisesta viheliäisestä luolasta. Hän hankki hänelle samasta\nvuokrasta asunnon hauskassa talossa. Tämä nuori mies oli ollut\nkivipiirustajana, hänellä oli heikko ruumiinrakennus, ja\nluonnonlaadultaan oli hän hermostunut sekä vaikutuksille altis.\nVaimoineen ja pikku lapsineen oli hän teljetty kurjaan, ummehtuneeseen\nhuoneeseen, juotavanaan vain saastaista, haisevaa vettä, ja ympärillään\ntoisten yhtä viheliäisten ihmisten melua, joka ohueitten seinien läpi\ntunki heidän kamariinsa. Mitä oli hänen tässä tilassa tekeminen, mikä\nsaattoi hänet hetkeksi unohtamaan tämän surkeuden -- kiihoitusjuomat,\nne soivat hänelle hetkisen lepoa.\n\nHänellä oli nyt kolme hyvää huonetta sekä puhdasta vettä ja ilmaa;\nsiunattu päivänpaiste tulvaili sisään kaikista ikkunoista, muuttaen\nhänet muutamissa viikoissa toiseksi ihmiseksi.\n\nTässä rauhassa ja järjestyksessä, tämän uuden kodin helmassa, virkistyi\npian hänen entinen kykynsä, ja puhtaassa ilmassa, puhtaassa vedessä ja\nniissä puhtaissa ajatuksissa, jotka tästä ympäristöstä syntyivät, löysi\nhän voimaa vastustaakseen kiihoittavia ja tylsyttäviä väkijuomia.\n\nAsuinhuoneitten vaikutus hyvään tai pahaan -- niitten vaikutus\naivoihin, hermoihin, sydämmeen ja koko elämään -- on tärkeä seikka,\njota huoneitten rakentajain ja vuokraajain tulisi tarkoin huomioon\nottaa.\n\nIhmisen ajatusten tulisi kohota vähän jalompiin pyrintöihin, eikä\nkiintyä rahainsa korkoihin. Ajatelkoon vuokratalojen rakentaja hieman\ntätäkin asiaa. Ajatelkoon hän, mitä tarkoitusta varten huoneita\nrakennetaan, ja mitä ne merkitsevät ihmisolennoille. Suurin osa\nkaupunkiemme taloista ei ole asukkaittensa rakentamia, vaan\nhenkilöiden, jotka kiinnittävät rahansa tällä lailla, ajatellen\nainoastaan koron kartuttamista, jonka tämä kiinnitys on heille\nhankkiva.\n\nRikkaat ihmiset tosin rakentavat itselleen palatsimaisia asuntoja,\njoissa kaikki rahalla saatavat mukavuudet sulostuttavat elämää. Mutta\nsuuren enemmistön asunnot, joissa verraten vähäpalkkaiset nuoret miehet\nelämätä alkaessaan rakentavat pesänsä, ne asunnot sietäisivät paljon\nmuutoksia, ennenkuin rahat ovat tarkoituksen mukaisesti käytetyt.\n\nKatsellessamme tällaisia huoneistoja, tekee meidän mieli itse ruveta\nrakentamaan, sillä tiedämme niin monta tapaa, miten samalla summalla,\njoka tämän epämukavan ja ikävän asunnon rakentamiseen on uhrattu, voisi\naikaansaada ihanan kodin.\n\n\"Niin juuri!\" huudahti Rob pontevasti. \"Muistatko Maria, kuinka monta\nrumaa, ikävää ja siivotonta huoneistoa näimme hakiessamme itsellemme\nasuntoa.\"\n\n\"Muistan kyllä\", sanoi Maria. \"Entäs noita ahtaita, pimeitä putkia,\njoihin nuo komeat rappuset johtivat, päältäpäin näytti kaikki niin\nuhkealta, mutta sisässä oli kaikki epämukavaa ja vaillinaista.\"\n\n\"Niin\", sanoi Rob, \"entäs nuo kummalliset koristukset kaikkialla.\nIhmiset tuhlaavat usein rahoja rumentaakseen talojaan, se on varma.\"\n\n\"Kuinka mielellämme luopuisimmekaan noista kamalista\nfasaadikoristuksista, kattomaalauksista ja muista koristuksista, joista\nei ole huvia eikä hyötyä, kun vaan saisimme vesijohtoja ja kunnollisia\nkylpyhuoneita. Ja mitenkä meillä ovet ja ikkunat asetetaan! Usein on\nmeillä makuuhuoneissa vaikea löytää sopivaa paikkaa vuoteelle ja\ntoalettipöydälle.\"\n\nTässä katsahti vaimoni ylös, tehtyään juuri viimeisen korjauksen\npiirustuksiin.\n\n\"Paras uudistus tänä uudistuksen aikakautena\", huomautti hän, \"olisi\nnaisarkkitehtien kehittäminen. Vuokratalojemme varjopuoli on se, että\nne yksinomaan ovat miesjärjen keksintöjä. Ei yksikään nainen tekisi\nsemmoista makuuhuoneen piirustusta, ettei vuodetta varten olisi muuta\npaikkaa, kuin joko ikkunan tai oven luona, eikä tuhlaisi huoneen\nsisäänkäytäväksi alaa, joka soveltuisi säiliöiksi.\n\n\"En ymmärrä, miksi ei tämä uusi liike naissukupuolen vaikutusalan\nlaajentamisesta ole ottanut ohjelmaansa naisarkkitehtien kasvattamista.\nTalojen suunnittelu, sisustus ja piirustus olisi naisen käsitykselle ja\naistille hyvin sopiva toimi. Sehän kuuluu luonnon järjestykseen.\nMinkälainenhan olisikaan se pääskysenpesä, jonka herra Pääsky yksinään\nilman eukon apua laatisi?\"\n\n\"Kultaseni\", sanoin, \"sinun pitää kaikin mokomin kirjoittaa tästä\nasiasta ensi naisyhdistyksen kokoukseen.\"\n\n\"Olen samaa mieltä kuin naislehtemmekin\", sanoi vaimoni, \"että paras\ntapa kykyänsä näyttää on _ryhtyä toimeen_. Ihan varmaan saisi se\nnainen, joka uutterasti suorittaa tähän ammattiin tarvittavan\ntietomäärän ja sitten alkaa työskennellä tällä alalla, ennen pitkää\ntarpeeksi työtä.\"\n\n\"Varsinkin, jos hän suorittaisi tehtävänsä yhtä oivallisesti kuin sinä,\nkultaseni\", sanoin minä. \"Nuoret naiset korkeimmissa bostonilaisissa\nkouluissamme lukevat enemmän matematiikkaa kuin arkkitehdille on\ntarpeellista, ja piirustuskoulumme kyllä todistavat naisen taipumusta\nja kätevyyttä sillä alalla. Sanalla sanoen, tämä ala tuntuu minusta\nsopivan naisille paremmin kuin moni muu ehdolla oleva.\"\n\n\"No isä\", kysyi Jenny, \"etkö aiokkaan jatkaa lukuasi?\"\n\nJatkoin:\n\n\"Minkälaisen tulee meidän talomme olla? Mikä muu kysymys edellyttää\nuseampia, erilaatuisempia vastauksia -- vastauksia, jotka vaihtelevat\nvarojen, luonteen ja eri asemien suhteen. Kullakin ihmisellä on\nmuutamia suuria tarpeita, johon kaikki pienemmät kohdistuvat. On\nolemassa vaatimuksia, joita kaikkein, korkean sekä alhaisen, rikkaan ja\nköyhän aina halujensa mukaan tulee saada asunnossaan täytetyiksi.\nLuulen voivani jakaa nämä vaatimukset tai tarpeet samoinkuin vanhat\nfilosoofitkin jakoivat elementtejä, nimittäin: tuleen, ilmaan, maahan\nja veteen. Nämä neljä elementtiä ovat välttämättä tarpeelliset\njokaisessa asunnossa.\"\n\n\"Tuli, ilma, maa ja vesi! Nytpä en tosiaankaan ymmärrä tarkoitustasi\",\nsanoi Jenny.\n\n\"Odotappas vähän, kunnes se selviää\", sanoin. \"Koetan saada\ntarkoitukseni selväksi.\n\n\"Talon pääasiallinen tarkoitus on suojata asujamiaan elementeiltä. Tätä\ntarkoitusta vastaa myöskin teltta, joka suojelee tuulelta ja sateelta.\nMutta teltan pahin haitta on, että se ilma, jota hengität keuhkoihisi\nja josta veresi, aivosi ja sydämmesi puhtaus riippuu, on pilaantunutta.\nSiten imet teltassa itseesi joka hengenvedolla enemmän tai vähemmän\nvaikuttavaa myrkkyä, aina olojen mukaan. Napoleon makuutti aina\narmeijaansa taivasalla. Hän sanoi kokemuksesta tulleensa siihen\nvakuutukseen, että se oli terveellisempää, ja kumma kyllä, todistaa\nmoni esimerkki heikkojen ihmisten voimistuneen taivasalla nukkuessaan\npitkillä jalkapatikoilla.\n\n\"Ensimmäinen pulma talonrakentamisessa on hankkia vankka suoja raittiin\nulkoilman yhteydessä. En aio tässä pitää esitelmää tuulottamisesta,\nmainitsen vain sivumennen, että rakentajan tärkeimpänä tehtävänä on\nterveellisen talon rakentaminen, ja terveellisen talon tärkeimpänä\nehtona on puhdas, raitis ilma.\n\n\"Siksipä ovatkin minulle nuo talot niin mieleiset, joissa on keskellä\nlaajat eteiset tai käytävät, joihin kaikki huoneet avautuvat, ja joissa\non varalla raitista ilmaa niiden kaikkien tarpeeksi. Lämpimän ilmanalan\nmaissa saadaan sitä keskuspihan kautta, jossa suihkulähde lirisee,\nkukat kukkivat, ja jonka pylväskäytävään kaikki ovet avautuvat. Mutta\nkun tilaa on niukalta eikä ole varaa uhrata talon keskustaa käytäviksi,\nvoipi tämän keskustan muodostaa hauskaksi arkihuoneeksi. Siihen kun\nhauskasti asettaa tuoleja, kirjahyllyjä ja sohvia, muodostuu tämä\nhauska huone monessa suhteessa talon miellyttävimmäksi lepopaikaksi.\n\n\"Monella ihmisellä on tapana nukkua ikkuna auki. Tämä on kumminkin\nhyvin puutteellinen ja vaarallinen tapa hankkia makuuhuoneeseen\nriittävää määrää raitista ilmaa. Mutta jos talo on rakennettu äsken\nehdottamani suunnitelman mukaan, saattaa tämän suuren eteisen tai\narkihuoneen ikkunat jättää yöksi selälleen, joten siellä on\nyhtämittainen ilmanvaihto, ja kun sitten makuuhuoneitten ovia raotetaan\nja ikkunoita hiukan aukaistaan, syntyy siitä vapaa ilmanvaihdos\nkaikissa huoneissa.\n\n\"Taloa suunniteltaessa olisi siis ikkunoitten asema visusti huomioon\notettava, jotta ilma niitä avattaessa pääsisi vapaasti virtailemaan\nhuoneisiin. Kuumina kesäpäivinä näemme usein kalpean äidin riutuvan\nlapsensa kera päivänpuoleisen ikkunan ääressä huohottavan ja\nläähättävän, virkistävän tuulenhengen hyödyttömästi puhaltaessa vasten\nikkunatonta seinää. Tekisipä silloin mieli iskeä reikiä seiniin, jotta\nraitis ulkoilma pääsisi vapaasti sisään tulvimaan.\n\n\"Sinä kallis Jumalan lahja, avaruuden raikas ilma, miten nurjasti ja\nhalveksivasti sinua kuolevaiset kohtelevatkaan! Jos asiansa täysin\nymmärtävä saarnamies pitäisi saarnan hapesta, vaikuttaisi se varmaan\npaljon enemmän synnin tukahuttamiseksi kuin puhdasoppinen selitys\nsiitä, milloin, miten ja miksi synti tuli maailmaan. Mutta nyt astuu\npappi reunojaan myöten täyteen sullottuun kokoushuoneeseen, jossa\nsaastainen ilma miltei panee kynttilän liekit sinisenä palamaan,\nja päivittelee seurakunnan henkistä välinpitämättömyyttä, pilaantuneen\nilman painostaessa torkahtavia sanankuulijoita, jotka samalla tuntevat\nitsensä perin syntisiksi tässä laimeudentilassaan.\n\n\"Pikku Jim, joka juoksenneltuaan kaiken päivää reippaana ulkoilmassa,\nluki kiltisti rukouksensa maata pannessaan ja nukkui hyvänä poikana,\nnousee tänä aamuna vuoteeltaan pörrötukkaisena, lyöpi hoitajaansa ja\nsanoo, ettei hän tahdo rukoilla, eikä välitä tulla hyväksi. Syy on vain\nsiinä, että poikarukka nukuttuaan ummehtuneessa ilmassa, joka koko yön\non hänen aivojaan myrkyttänyt, on nyt jonkinlaisessa siveellisessä\nheikkomielisyyden tilassa.\n\n\"Heikot naiset vakuuttavat usein, että heidän voimansa palaavat vasta\nkello yhden- tai kahdentoista tienoissa päivällä. Kysytään: eivätköhän\nnukkune ikkunat ja ovet suljettuina ja raskaat uutimet vuoteensa\nedessä?\n\n\"Esi-isiemme huoneet olivat ilmanvaihtoon nähden monessa suhteessa\nparemmin varustetut kuin meikäläiset huoneet kaikkine parannuksineen.\nSuuri henkitorvi keskessä sekä avonaiset tulisijat kaikissa huoneissa\naikaansaivat alituista ilmavirtaa, joka poisti huonon ja pilaantuneen\nilman. Nykyaikana on huoneissa vain savupiippu rautakamiinia varten.\n\n\"Kamiinit ehkä kyllä säästävät polttoaineita, mutta ne säästävät\nmuutakin. Sillä tuhansia ihmisolentoja saattavat ne liian aikaiseen\nhautaan, hitaan myrkytyksensä vaikutuksesta.\n\n\"Kolkkoa on ajatella, että talvemme täällä Pohjolassa kestää kuusi\nkokonaista kuukautta, marraskuusta toukokuuhun, ja että sinä aikana\nmonessa perheessä kaikki sulloutuvat yhteen huoneeseen, jossa kaikki\naukot ja ikkunaraot huolellisesti tukitaan ilmaa vastaan, ja jossa\nkoksikamiini kohottaa huoneen lämpömäärää 25 ja 30 pykälään Celsiusta.\nIhmisparat hermostuvat sekä liiallisesta kuumuudesta että myrkytetystä\nilmasta, joka ainoastaan silloin tällöin oven avautuessa vaihtuu\nhiukan.\n\n\"Eipä siis lainkaan kummaa, jos näitten ihmisparkojen iho ja keuhkot\nkäyvät niin aroiksi, ettei heidän näiden kuuden kuukauden aikana ole\najatteleminenkaan ulkoilmaan menemistä, sillä siitä seuraa paikalla\nvilustus. Ja useinpa joulukuun vilustus kehittyy maaliskuussa\nauttamattomaksi keuhkotaudiksi, ja kevät, jonka pitäisi tuottaa eloa ja\nterveyttä, saattaa sen sijaan niin monta uhria hautaan.\n\n\"Olemme kuulleet kuinka kurjassa tilassa karhuparat kömpivät ulos\nkuuskuukautisesta talvimajastamme, missä he miltei yksinomaan elivät\nedellisenä kesänä saavuttamastaan lihavuudesta. Samoin lukemattomat\nheikot olennot elävät pitkän talvemme kuluessa niitten päivittäin\nvähenevien voimien kustannuksella, jotka he saavuttivat ihanana\nkesäaikana, jolloin ikkunat ja ovet olivat avoinna ja raikasta ilmaa\noli tuhlaamisen varallekin.\n\n\"Sitten kuulemme koko kevään puhuttavan sairaudesta, sappitaudista y.m.\nja vertapuhdistavien lääkkeiden nauttimisesta. Se on kaikki vain\npilaantuneen talvi-ilman myrkytystä. Monta vertaa paremmat olivat toki\nvanhan ajan talot, joissa suuret räiskyvät tulet paloivat avonaisessa\ntakassa ja joiden makuuhuoneisiin pyrysi lunta talvivihurien viuhuessa.\nTosin kylmä viima jäähdytti selkää, kasvojen miltei kärventyessä,\nvesi jäätyi astiassa, ja jota halutti, taisi kirjoittaa nimensä\nikkunaruutuihin. Mutta sinä heräsit täynnä elämänhalua ja -voimaa --\nsinä katselit tupruavaa lumituiskua värisemättä ja kahlasit kouluun\nläpi miehenkorkuisten kinosten. Laskit mäkeä, olit lumipallosilla,\npiehtaroitsit lumessa kuin lumisirkku, mutta suonissa virtasi puhdasta,\nelinvoimaista verta ja vahvat keuhkot hengittivät sisäänsä raikasta\ntalvi-ilmaa.\"\n\n\"Armahda meitä, isä kulta!\" huudahti Jenny, \"toivon, ettei meidän\ntarvitse uudestaan ruveta asumaan moisissa taloissa!\"\n\n\"Ei suinkaan, kultaseni\", vastasin, \"väitän vain, että ne olivat\nparemmat niitä taloja, joita suljetaan kaksinkertaisilla ikkunoilla ja\nlämmitetään rautakamiineilla.\n\n\"Hyvä talo on niin järjestetty, että huonolla ja pilaantuneella ilmalla\naina on tilaisuutta poistua aukon kautta raikkaan ulkoilman tulviessa\nsisään toista tietä. Talvella tulee tätä raitista ilmaa jollain\nkeinolla lämmittää.\n\n\"Otaksukaamme esim., että huoneen toisessa päässä olevasta aukosta\nvirtaa sisään lämmitettyä ulkoilmaa. Lämpömäärän ei tarvitse kohota yli\n18 Celsius-asteen. -- Otaksukaamme vielä, että huoneen toisessa päässä\non avonainen puu- tai hiilikamiini. Sopivampaa tapaa ilmavaihdon ja\nlämmön saavuttamista varten samalla kertaa saattaa tuskin ajatella.\n\n\"Otaksukaamme vielä talon keskessä löytyvän suuren eteisen, johon\nraikas, kohtuullisesti lämmin ilma alituisesti virtailee. Jokaisessa\ntähän eteiseen avautuvassa suojassa löytyy henkitorvi, josta käytetty\nilma poistuu vetäen mukanaan kaikki huonot ja pilaantuneet kaasut.\nSiinä talossa on hyvä ilmanvaihto, eikä tästä synny mitään vaarallista\nvetoa. Makuuhuoneen eroittamiseksi on hyvä käyttää kaksinkertaisia\novia, joista toinen lastoista valmistettu vastaanottaa vapaata ilmaa\nhuoneeseen, paljastamatta sitä jokaisen nähtäväksi.\n\n\"Puhuessamme raittiista ilmasta, tarkoitamme sitä sanan täydessä\nmerkityksessä. Elköön sisääntulviva ulkoilma olko ummehtunutta,\npahaltalöyhkäävää kellari-ilmaa, vaan hyvää, puhdasta, raikasta ilmaa,\njoka kulkee torven kautta, mikä on niin asetettu, ettei ilma virtsa\nhuoneeseen alhaaltapäin, missä epäterveellisiä kaasuja ja löyhkiä\nkokoontuu, vaan ylhäältä kirkkaista ja korkeista ilmakerroksista.\n\n\"Koko lorun loppu kuuluu, että koska nyt ihmisten tässä elämässä\naivojensa kautta tulee vastaanottaa elämänsä henkinen puoli -- ja koska\nmusta, pilaantunut veri on myrkkyä aivoille -- ja tätä tummaa,\npilaantunutta verta muodostuu keuhkoissa, jotka hengittävät huonoa\nilmaa -- on talon rakentajan ensimmäinen toimi huolehtia puhtaan ja\nterveellisen ilman hankkimista.\n\n\"Olkoon siis talon suunnittelussa pysyväisenä sääntönä: 'Talossamme'\ntulee olla raitista ilmaa -- kaikkialla, kaikkina aikoina -- talvella\nsekä kesällä. Vähät koristuksista ja marmorikamiineista. Olkoon kodin\nsisustus vaikka kuinkakin yksinkertainen, kun vain on raitista ilmaa.\nYhtä vastenmielisesti kuin käytämme lähimmäisemme hammas- ja\nhiusharjaa, hengitämme hänen keuhkoistaan lähtevää huonoa ilmaakin. Se\non 'talomme' ensimmäinen välttämättömyys. Inhimillisen terveyden ja\nonnen ensimmäinen suuri elinehto on -- _ilma_.\"\n\n\"Kuuleppas, Maria\", sanoi Rob, \"onkohan meillä tulisijoja\nhuoneissamme?\"\n\n\"Äiti on ottanut ne huoleksensa\", sanoi Maria.\n\n\"Siitä ole varma\", sanoin minä, \"että jos anoppisi on ollut sinua\navustamassa, on ilmanvaihdosta pidetty huolta.\"\n\nMyöntää täytyy, että Robin käsitys talosta kohdistui pääasiallisesti\ngootilaiseen kirjastoon ja vanhanaikaisen herrastyylin sovelluttamiseen\nnykyajan vaatimuksien mukaan, eikä semmoisiin proosallisiin asioihin\nkuin ilmaan.\n\nSiksipä hän nyt havahtuikin ikäänkuin unesta, veti pari syvää henkäystä\nja tarttui piirroksiin, tarkastaakseen niitä uudella innolla. Minä\njatkoin lukemistani.\n\n\"Toinen suuri elementti, joka meidän talossamme on huomioon otettava on\n_tuli_. Tällä nimityksellä en tarkoita yksin keinotekoista tulta, vaan\ntulta kaikissa eri muodoissaan -- taivaallista tulta, jota Jumala joka\npäivä lähettää meille päivänsäteitten loistavilla siivillä, tulta,\njolla lämmitämme huoneitamme, keitämme ruokamme ja valaisemme yöllistä\npimeyttä.\n\n\"Alkakaamme taivaallisella tulella eli päivänpaisteella. Jumalan\nantamaa raitista ilmaa laiminlyödään, mutta hänen lahjaansa\npäivänpaistetta miltei vihataan. Monessa talossa ei uhrata senttiäkään\nilmanvaihdon hyväksi, mutta maksetaan auliisti satoja dollareja\npäivänsäteitten karkoittamiseksi.\n\n\"Suojat näissä taloissa ovat tiiviit kuin laatikot, ilman tulisijaa\nhenkitorvea tai ilmareikää; ja oi iloa ja riemua! ulkopuolella on\nmarkiisit ja sisäpuolella ikkunaluukut, jotta kirkkaimpanakin päivänä\nvoimme pimeydessä vaeltaa. Näitä asuntoja katsellessa voisi luulla,\nettä ne ovat varustetut kuumaa ilmavyöhykettä varten suojaamaan meitä\ntulikuumilta ilmavirroilta.\n\n\"Mutta silmäilkäämme almanakkaamme. Moniko kuukausi vaatii tulta\ntakkaan? Liioittelematta saatan sanoa, että kaikki perheet lokakuusta\nkesäkuuhun tarvitsevat aamu- ja iltaroihunsa, olkoon heillä sitten\nvaraa siihen tai ei. Vuoden kahdeksana kuukautena vaihtelee ilma\nviileän, kylmän ja pakkasen välillä, ja tokkopa tarvitsee neljänä muuna\nkuukautena sulkea huoneita niin tiiviisti. Tiedämmehän kokemuksesta,\nettä paahtavat päivät ovat poikkeuksia meillä.\n\n\"Matkustakaa kuten minä viime vuonna Connecticutlaaksossa ja\ntarkastakaa taloja siellä. Kaikki ovat puhtaita, siistejä ja varakkaan\nnäköisiä viheriäisten pihamaiden ja suurien jalavien ympäröiminä --\nmutta kaikki olivat kellarista kattoon suljetut, ikäänkuin olisivat\nasujamet myyneet kaikki kampsunsa ja matkustaneet Kiinaan. Kaikki\nrullakartiinit olivat alaslasketut. Onko siis talo autio? Ei;\nkatsoppas, keveä, sinervä savupyörre kohoo kyökin savutorvesta ja\ntuolla talon takapihalla on kartiinia hieman kohotettu. Siellä elää\nkuin elääkin olentoja himmeässä varjossa, kalpeina kuin potaatin idut\nkellarissa.\"\n\n\"Minäpä tiedän, isä, miksi he niin tekevät\", sanoi Jenny. \"He pelkäävät\nkärpäsiä, jotka tosiaankin kuuluvat Egyptin maanvaivoihin. Minä\npuolestani en ainakaan moiti ihmisiä siitä, että sulkevat huoneensa ja\npimittävät talonsa kärpäsaikana, -- entäs sinä, äiti?\"\n\n\"En minäkään, niitten ollessa hurjimmillaan, mutta luulen tämän olevan\ntarpeellista ainoastaan vähän aikaa; mutta täällä meillä suljetaan\nhuoneet vuodet umpeensa ja siksipä ovatkin meidän kylämme niin\nkuolleen, hiljaisen, kylmän ja asumattoman näköiset.\"\n\n\"Ainoa seikka, joka matkustajalle käy selväksi kylissämme\nmatkustaessaan\", sanoin, \"on, että näissä taloissa kumminkin asuu\nihmisiä, ja että nämä olennot elävät pimeydessä. Harvoin näet ovet ja\nikkunat avattuina, harvoin ihmisiä niitten luona istuvan, harvoin\ntuolia pihamaalla tai minkäänlaisia merkkejä siitä, että ihmiset\neläisivät ulkoilmassa.\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, isä, miksi kaikki on niin, olen ollut eno Petterin\nluona kesällä ja tiedän, että täti pitää kevätsiivoamisensa\ntoukokuussa. Sen jälkeen laskee hän kaikki rullakartiinit ja uutimet\nalas ja niin pysyy talo puhtaana aina lokakuuhun. Siinä on koko juttu.\nJos ikkunat olisivat selkoselällään, riittäisi siellä siivoamista joka\nviikko, ja kuka sitä kestäisi? Eikä minusta siinä ole vähääkään\nmoitittavaa.\"\n\n\"Minä puolestani\", vastasin, \"vastustan elämistä pimeydessä, olkoonpa\nsen suurena päämääränä vaikka kärpästen karkoittaminen. Muistan tällä\nsamalla matkallani pysähtyneeni muutamiksi päiviksi maalaisravintolaan,\njossa vallitsi Egyptin pimeys kellarista ullakkoon asti: Pitkulainen,\nhämärä ja synkkä ruokahuone oli ulkoapäin luukuilla ja sisältäpäin\npaksuilla, paperisilla rullakartiineilla suljettu. Mutta kaikesta tästä\nhuolimatta suhisi siellä kärpäsiä, kuin olisi mehiläispesä ollut\nläheisyydessä. Surinasta, jonka käteni ojentaminen synnytti, saatoin\naavistaa leivoslautasen paikkaa. Se oli jotensakin ilettävää, sillä\ntässä pimeydessä en aina voinut eroittaa kärpäsiä mustikoista, ja\nainakin minä puolestani olisin ollut tyytyväinen, jos tässä kärpästen\nkanssa otellessani olisin edes saattanut lohduttaa itseäni valolla ja\nilmalla. Ihmisparat pimittävät huoneensa ja karkoittavat niistä\nulkoilman ja päivänpaisteen kärpäsiä peläten, mutta kärpäset jäävät\nsittenkin heidän ainokaisikseen. Eipä siis kummaa, jos he käyvät miltei\nsairaloisiksi näin ollen.\"\n\n\"No niin, tietysti isä puhuu kuin miehet\", sanoi Jenny. \"Sinä et\nkoskaan ole ollut vastuunalainen huoneiden puhtaudesta. Olisitpa vain\nitse talon emäntänä, niin kyllä saisimme nähdä, mitenkä menettelisit.\"\n\n\"Senpä kerron sinulle. Tekisin parastani. Sulkisin silmäni\nkärpäsenlialta ja avaisin ne luonnon ihanuudelle. Antaisin suloisen\npäivän paistaa huoneisiini kaiken päivää, paitsi niinä harvoina\nkesäpäivinä, jolloin viileys on tarpeen. Mutta nämä päivät eivät ole\nlukuisat. Keväällä laskisin, paljonko maksaisi pestata jokin akka\npitämään ikkunoita ja muita tavaroita puhtaina, ja vaikkapa pitäisi\nuhrata uusi pukuni hänen palkkaamisekseen, tekisin sen mielelläni.\nTehtyäni voitavani tässä suhteessa, paaduttaisin sydämmeni, kääntäisin\npois silmäni ja nauttisin päivänsäteistä, raikkaasta ilmasta ja\nnäköalasta vapaista, avonaisista ikkunoistani ja antaisin kärpästen\nolla olojaan. Siinä kuulit.\"\n\n\"Päivänpaiste, se se on isän keppihevonen\", sanoi Maria.\n\n\"Ja miksikä ei? Erehtyikö Jumala luodessaan auringon? Tai loiko hän sen\nviholliseksemme? Eikö tämä suuri luonnonvoima, joka kypsentää hedelmät\nja saattaa kukat niin suloisesti tuoksumaan, ole meille muka hyödyksi?\nKatsele varjossa kasvavia kasveja, mitenkä nuutuneita ja surkeita ne\novat, ja kuinka ne rukoillen ojentavat heikot lehtensä valoa kohti.\nOnko siis ihmisolennoillakaan varaa hyljätä tätä elähyttävää voimaa.\nEräässä vankilassa oli jono koppia päivänpuolella ja toinen\nvarjonpuolella. Vaikka varjonpuoleisissa kopeissa vallitsi sama\npuhtaus, huoli ja hoito, olivat kumminkin sairaus ja kuolema monet\nkerrat suuremmat siellä kuin valoisessa päivänpuoleisessa jonossa.\nIhmiset kärsivät kaikenmoisia kipuja ja huokailevat elinvoiman\nvähyyttä; äärettömiä määriä lääkkeitä nautitaan ja rahoja tuhlataan,\nmutta kaiken ohessa tuhlaamme ja karkoitamme luotamme molemmin käsin\npäivänpaisteen, tämän Jumalan lahjan, siunatun terveellistä vaikutusta.\n\n\"Mitä raamattu kuvaa nousevaksi auringoksi, joka parantaa kaikki\nsiivillänsä? Sama aurinko, joka on Jumalan rakkauden perikuva, on meitä\nvirkistävä jokapäiväisessä elämässämme, se kuivaa kosteuden ja homeen,\nsuojelee koista ja ruosteesta, haihduttaa pahat hajut, karkoittaa\nhermoista alakuloisuutta ja ilostuttaa elämätämme. Ellen palvelisi\nHäntä, kaikkein hyvän antajaa, palvelisin ja kumartaisin varmaan\naurinkoa, hänen suurinta ja kauniinta näkyväistä ilmestystänsä. Egyptin\nmaalla vallitsi Herran vihan aikana pimeys, mutta Goosenin maassa oli\nvaloista. Minä olen goosenilainen, mielin valkeudessa vaeltaa ja\nsadattelen pimeyden töitä. Mutta jatkakaamme.\n\n\"Talomme sijoitettakoon kaakkoiseen suuntaan, ettei siellä olisi\npäivätöntä suojaa, ja ikkunat asetettakoon niin, että taivaasta\nkotoisin olevat, kimaltavat säteet pääsevät tunkeutumaan poikki ja\npuhki.\n\n\"Elkäämme piirittäkö taloamme ikkunain alapuolella olevalla kostealla\npensastolla, joka estää valon ja ilman vaikutusta. Taloa tulee\nympäröidä vapaa ala, jossa tuuli pääsee liehumaan ja päivänsäteet\nvalaisemaan, kuivamaan sekä elähyttämään.\n\n\"Siitä kiireestä päättäen, jolla ihmiset täällä meillä muuttavat ahtaan\npihamaan synkäksi tiheiköksi, luulisi auringonpistosta meidän\nilmanalamme suurimmaksi vaaraksi.\n\n\"Sateisina kuukausina, ja niitä meillä Jumala paratkoon on monta,\neläessämme pimeissä, viileissä huoneissa kosteitten pensaitten\nsisässä, muuttuvat ajatuksemme synkiksi, sairaloisiksi ja ikäviksi.\nLähimmäisemme viat suurenevat silmissämme -- elämä tuntuu kolkolta ja\nilottomalta -- itse uskontokin kuolleelta ja ummehtuneelta.\n\n\"Minä soisin talon heti ensi silmänräpäyksellä tekevän avonaisen,\nraittiin ja iloisen vaikutuksen. Jokaisesta ikkunasta näkisimme aina\nedessämme päivänpaistetta, puita, pilviä ja viheriöitä nurmia.\n'Talollemme' tulee hankkia varjoa mutta ei pimeyttä. 'Talossamme' on\nmonta aurinkoista ja ilmakasta ikkunaa -- ei puhdistamista ja\nsulkemista, vaan avaamista ja luonnon nauttimista varten. Olkoon\ntalossa pitkät kuistikot sekä ylä- että alakerrassa siellä\nkäyskennelläksemme raitista ilmaa nauttimassa sateisinakin ilmoina.\nSanalla sanoen, koettaisin 'talossamme' mikäli mahdollista yhdistää\nmetsien ja ketojen vapaata, reipasta, iloista elämää rauhaisan\nperhe-elämän hauskuuteen, sievyyteen ja mukavuuteen.\n\n\"Taivaallisesta tulesta puhuttuani, tahdon lausua sanasen myöskin\nmaallisesta, keinotekoisesta tulesta. Rautakamiinit, lämmetkööt sitten\nkuumalla vedellä, höyryllä tai lämpimällä ilmalla, ovat, jos vain\nilmavaihtoa otetaan huomioon, terveellisiä ja hyviä lämmityslaitoksia\nniinä kahdeksana tai yhdeksänä kuukautena vuodessa, jolloin tarvitsemme\nkeinotekoista lämpöä.\n\n\"Rautauunille kyökissä ja sen lämminvesisäiliölle kumarran nöyrästi. Se\non suuri, sykkivä sydän, jonka puhdistavaa, virkistävää nestettä\nvirtailee lämpimänä läpi koko talon. Toivottavaa olisi, että tämä\nnykyaikainen Molok olisi hieman kohtuullisempi ravintonsa suhteen,\nsillä myöntää täytyy, että se on armoton tuhlari -- mutta onhan sillä\nsuuri työkin. Hanaa kun vain käännät, saat joka vuorokauden hetkellä\nyllin kyllin lämmintä vettä, pesupäivät ovat leikintekoa ja viisaalla\njärjestämisellä sekä lämmön säästämisellä voit päälle päätteeksi\nlämmittää pari kolme suojaa talvisin.\n\n\"Rautauuni lämminvesisäiliöineen kuuluu siis 'talomme' välttämättömiin\ntarpeisiin. Iltavalaistuksena on minusta kaasu parasta, jos sitä vain\non saatavissa [siihen aikaan ei vielä käytetty sähköä]. Talooni\ntahtoisin kaasua. Sen ainoa paha puoli on vaara, jonka kaasun\nvuotaminen saattaa tuottaa, jos kaasu vaillinaisen johdon kautta pääsee\nasuinhuoneitten ilmaan sekaantumaan. Mutta niin ei lainkaan tapahdu,\njos vain varovaisuutta noudatetaan.\n\n\"Monet maalla asuvat perheet valmistavat itse kaasunsa hyvin\nyksinkertaisella tavalla. Ottakoot talon rakentajat tämänkin\nhuomioonsa. On jo olemassa koneita kaasun valmistamista varten talouden\ntarpeeksi, ja ne ovat täydellisesti luotettavia ja helpot hoitaa,\nsanotaanpa, että tämän kaasun valo on parempi kaupunkien\nkaasutehtaitten valoa. Tämäkin asia sietää harkitsemista, jos talomme\non maalla tai tulee maalle rakennettavaksi.\n\n\"Ja nyt lähestymme kolmatta suurta elementtiä, joka on 'talollemme'\ntarpeen nim. _vettä_.\n\n\"Vettä, vettä kaikkialla, vettä runsaasti, helposti saatavaa ja\npuhdasta.\n\n\"Esi-isämme olivat monessa suhteessa oivallisesti järjestäneet\nkotielämänsä ja talonrakentamisensa. Heidän talonsa olivat ylimalkaan\njärkevästi laaditut, tilavat, ilmakkaat ja mukavat, mutta veden\nhankkimisessa olivat he armottomia naissukupuolta kohtaan. Kaivo oli\nkaukana pihamaalla ja talvella saivat he lumessa kahlata ja hilata\njäätynyttä sankoa huoneeseen, täyttääkseen teekeittiötä aamiaista\nvarten. Tasavallan itsenäiselle tyttärelle ei näin ollen osoitettu\ntarpeeksi kunnioitusta. Meidän päivinämme ovat kaivot tosin siirtyneet\nlähemmäksi taloa, mutta suureen enemmistöön ei vielä ole juurtunut tuo\nsukkela keino hankkia itselleen alituinen varasto raikasta vettä vain\npientä hanaa kiertämällä. Jospa saisimme rakentaa majamme aivan\nmielemme mukaiseksi, olisi siellä kylpyhuone joka kolmea miestä kohti,\nja joka suojaan johtaisi kylmä ja lämmin vesitorvi.\n\n\"Säästäkäämme runsas summa vesijohtotorviin ja jätettäköön talomme\nviimeisteleminen riippuvaksi niistä rahoista, jotka jäävät ylitse.\nVarustakaamme taloomme kylpyhuoneita niin voimme millä vuorokauden\nhetkellä tahansa tilata lämpimän kylvyn. Useimmissa lasten taudeissa\nlämmin kylpy on miltei aina tehokas parannuskeino. Pahat vilustumiset,\nalkavat kuumeet ja nivelkolotukset pestään pois vasta alussa ollessaan.\nSiis, niin paljon vettä taloomme kuin mahdollista. Ihmisten käsityksiä\nveden välttämättömyydestä tulisi laajentaa, jotta kaikki hankkisivat\nitselleen sitä runsain määrin. Sinulla ei ole mitään hyötyä\nkylpyhuoneesta, joka vaatii tunnin puuhaa ja tulensytyttämistä,\nennenkuin se on järjestyksessä. Homma on liika suuri -- et tule siihen\nryhtyneeksi. Mutta kun suojassasi on sievä, pienoinen nurkka sitä\nvarten, ja sinun on vain väännettävä hanaa saadaksesi valmiin kylvyn,\non lääkkeesi aina käsillä, ja sinä käytät sitä alinomaa. Yöllä heräät\nhuudosta ja näet pikku Tommin istuvan vuoteellaan kiihoitustilassa ja\npolttavan kuumeen vallassa. Kolmen minuutin kuluttua on hän kylvyssä,\nrauhallisena ja hyvillään; hän laskeutuu jälleen vuoteelle viileänä ja\nrauhoittuneena ja aamulla hän herää täysin terveenä.\n\n\"Tätä verratonta ja yksinkertaista lääkettä ja terveyden\nsuojeluskeinoa, tätä tyynnyttävää ja virkistävää ainetta tulisi pitää\nyhtä välttämättömänä talossa, kuin kyökin uuniakin. Ainakin yksi\nkylpyhuone tulisi joka talossa olla, ja sen pitäisi olla niin asetettu,\nettä koko perhe voisi sitä käyttää, ellei ole varaa pitää useita.\nTaloa, jossa vettä on mukavasti saatavissa, on niin helppo hoitaa, että\nse melkein hoitaa itsensä. Ennemmin olen ilman mattoja laattialla,\nilman sohvia ja kiikkutuoleja, ja uhraan enemmän varoja tähän.\"\n\n\"Nyt isä kulta\", sanoi Maria, \"olet puhunut meille kolmesta\nelementistäsi, jäljellä on nyt vain _maa_. Mitenkähän sinä sen\nselität.\"\n\n\"Olen aina luullut\", sanoi Jenny, \"että mitä vähemmän tätä yhteistä\nemoamme suosimme talossamme, sitä parempia emäntiä olemme.\"\n\n\"Kultaseni\", sanoin minä, \"meidän filosoofien tulee silloin tällöin\nantaa asioille salaperäinen väritys ja väliin lausua ilmi luonnottomia\najatuksia, voidaksemme sitten selittää, ettemme tarkoittaneetkaan\nmitään erityistä niillä. Ihmiset luulevat meitä hyvinkin\nteräväjärkisiksi, huomatessaan kuinka sukkelasti suoriudumme\nnäennäisistä ristiriitaisuuksista. Siis kuulkaa.\n\n\"Ottaessani puheeksi neljännen elementin _maan_, tahdon vain viitata\näitinne kaari-ikkunaan ja huomauttaa teille, että synkän, pitkän talven\nkuluessa emme päivääkään ole ilman kukkia. Täydellisessä talossa\npitäisi minun mielestäni olla niin monta ulkoilman viehätystä kuin\nlämpö ja suoja vain sallivat -- ja näihin kuuluvat kaikki kasvit.\nKasvit ovat lähempänä ihmisen terveyttä ja elinvoimia kuin tavallisesti\notaksutaan. Hyvin hoidetut kasvit levittävät hauskuutta ympäristöönsä\nviehättävällä ulkonäöllään, puhdistavat sitä paitsi ilmaa huoneessa, ja\novat ilman puhtauden ja elinvoiman mittaajia. Kun kasvit lakastuvat ja\nnäivettyvät, ei ilma ole puhdasta. Eräs rouva kertoi minulle, ettei hän\nkoskaan saanut kasveja viihtymään vierashuoneessaan kaasulta ja\nantrakiittihiileltä. 'Eikö teitä arvelluta elää ja kasvattaa lapsianne\nhuoneessa, jossa kasvinne kuolevat?' vastasin minä.\n\n\"Jos kaasujohdot ovat vaillinaiset ja punasenhohtava kamiini kuluttaa\nkaiken ilman huoneesta, jotta rehoittavat kasvit parissa päivässä\nalkavat näivettyä ja pudottaa lehtensä, on ymmärrettävää, että ilma\nsilloin on huono ja myöskin ihmisille myrkyllinen sekä kaipaa\nparannusta. Jos kukkia ei saa huoneessa viihtymään, on sillä tuomio\nlausuttu huoneen ilmasta, ja varma on, että siinä silloin ei ole\ntarpeeksi elinvoimaa ihmisolennoillekkaan. Mutta huoneessa, jossa\nkasvit rehoittavat kuin ulkoilmassa ja lehdet säilyttävät tumman\nvihantansa, siinä huoneessa voimme otaksua ilman soveltuvan myöskin\nihmiskeuhkoille.\n\n\"Hauskaa on nähdä, että kasvien viljeleminen on niin levinnyt\nmaassamme. Monen mökin ikkunoissa näemme petunian ja intialaisen\nkrassin kukkivan lumen pyryellessä ulkona. Kuinka paljon iloa\ntuottavatkaan nämä kasvit hoitajilleen! En luule löytyvän ihmisolentoa,\njoka ei mieltyisi kukkiin, jos olot vain ovat pakoittaneet häntä\nkasvattamaan ja hoitamaan niitä. Ruukkukasvien hoidossa on monta mutkaa\nmatkassa ennenkuin ne hyvin saadaan viihtymään. Tomu tukkii pian\nviheriäisten keuhkojen pienet huokoset ja näitä pitää alituisesti\nvalella raikkaalla vedellä. Moni katsoo liian vaivaloiseksi kantaa\nkasvinsa sitä varten kuistikoille tai rappusille ja niin valellaan\nniitä tuskin kerta kuukaudessakaan. Luontoemo on meille tässä hyvänä\nesimerkkinä, hän valelee jokaista lastansa öisin kastehelmillä, jotka\nvielä kimaltelevat aamusinkin niitten lehdissä ja kuvuissa.\"\n\n\"Siinäpä se on!\" sanoi Jenny. \"Hoitaisin mielelläni kasveja, ellen\nkammoisi tuota ijankaikkista pesemistä ja veden pirskoittamista, jota\nne vaativat. Siitä sitä sitten räiskyy matolle ja huonekaluille, jotka\neivät ole yhtä ihastuneet tähän ruiskuttamiseen.\"\n\n\"Senpä vuoksi\", lausuin minä, \"kaipaa talomme myöskin maaemomme apua,\nkuten saatte nähdä.\n\n\"Minun käsitykseni mukaan pitäisi täydelliseen taloon kuulua pieni\nkasviosasto, jossa kasveja vapaasti voisi hoitaa, kastaa ja tomulta\nsuojella. Tämä pieni alue olisi tietysti päivänpuolella, ja siinä olisi\nkaikki edut, jotka kasvit viihtyäkseen tarvitsevat.\n\n\"Ylimalkaan katsotaan ansareita rikkaitten ylellisyydeksi, jota ei\nvähäarvoisten auta ajatellakkaau. Mutta niinköhän lienee. Onhan sinulla\nulkoneva kaari-ikkuna, nosta laattiapalkit pois ja täytä ala hyvällä\nmullalla. Eroita se vierashuoneesta lasiovilla, ja silloin saat\ntarpeeksi tilaa kasveille ja kukille. Jos mainittu ala on\netelänpuolella, päivänsäteille alttiina, ei tarvitse mitään erityistä\nlämmityslaitosta, vierashuoneen lämpö riittää siihen aivan hyvin. Tämän\nkasvihuoneen kotiisi levittämä huvi ja hyöty ovat arvaamattomat, ja sen\nkustannukset eivät kohoo paljon korkeammaksi tavallisen kaari-ikkunan\nkustannuksia. Suurissa taloissa saattaa tämä ala olla suurempi.\nElkäämme nimittäkö sitä ansariksi, sillä se nimi on liian suurenmoinen,\nse saattaa meidät ajattelemaan puutarhureita ja harvinaisia\nkasvilajeja, jotka vaativat suurta huolta ja tuntuvia kustannuksia. Se\non vain kasvihuone -- huone, jonka laattia on multaa ja seinät lasia,\njotta aurinko vapaasti saisi valaista ja lämmittää. Jätettäköön siinä\nmyöskin ovet avoimeksi niin moneen suojaan kuin mahdollista.\n\n\"Täten olisi vieras- ja ruokahuone koko talon kukkien ja kasvien\nyhteydessä. Varjoisimmilla paikoilla kasvaisi sammalia, sananjalkoja ja\nmuuta viheriäistä ja pitkin ikkunoita kiemurtelisi päivänpaisteessa\npetunioita ja muita yksinkertaisia kukkia. Jos vettä on saatavissa,\ntekisi suihkulähteen lorina hyvän vaikutuksen ja sen säde vilvoittaisi\nilmaa, jonka uunin kuumuus niin usein kuivaa liiaksi.\"\n\n\"Ja luuletko tosiaankin isä, että näin rakennettu talo on\nkäytännöllinen\", sanoi Jenny. \"Minusta se on kuin kuvaus Alhambrasta.\"\n\n\"Ja kuitenkin olen meidän aikanamme nähnyt juuri sellaisen talon\",\nsanoin. \"Voisin tällä hetkellä näyttää sinulle huvilan, joka tyyliltään\non mitä yksinkertaisin, mutta kuitenkin yhdistää hyvän talon parhaimmat\nominaisuudet. Kultaseni, voitko tuota pikaa piirustaa pohjapiirroksen\ntuohon taloon, jonka näimme Brightonissa?\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi vaimoni, tehtyään muutamia kynänvetoja -- \"se oli\nhuokeahintainen, mutta hauskimpia, mitä koskaan olen nähnyt.\"\n\n\"Tämä talo, joka lienee maksanut viisi tuhatta dollaria, täyttää monta\nminun vaatimustani talon suhteen. Siinä on kaksi kerrosta ja useita\nhauskoja ullakkohuoneita, kaksi kylpyhuonetta ja vesijohto joka\nhuoneessa. Vieras- ja ruokahuoneessa on kummassakin ulkonevat\nkaari-ikkunat, joissa kukkaset viihtyvät vuoden umpeen, ja suihkulähde\nlirisee alituisesti pienessä marmori-altaassa. Pitkänä, synkkänä\ntalviaikana on tämä asunto iloinen ja kodikas.\n\n\"Mutta yksi seikka on huomioon otettava näitten kasvihuoneitten\nsuhteen. Maan tulee sen alla olla salaojitettu, estääkseen seisahtuneen\nveden höyryä ylöskohoomasta ja ilmaa pilaamasta. Myöskin on maahan\nsekoitettava runsas määrä puuhiiliä estääkseen kasviaineitten\nhajoomista. Samoin on tyystisti varottava, ettei lehtiä pääse putoamaan\nmaahan ja märkänemään, ne kun myrkyttäisivät ilman. Jos nämä\ntoimeenpiteet otetaan varteen, lauhduttaa ja puhdistaa tämä pieni tarha\nvain talon ilmaa.\n\n\"Elleivät varat myönnä edes tätä pientä kasvitarhaa, aseta\nikkunankoloon syvä laatikko, jonka pohjassa on vetotorvi sekä paksu\nkerros murskattuja puuhiiliä ja soraa ja päällimmäisenä hienoa\nlehtimultaa ja hiekkaa. Tähän saattaa istuttaa murattia, joka\nkiemuroitsisi, kierteleisi ja kaarteleisi köynnöksiään sinne tänne,\nsekä eri krassilajeja, jotka ilahuttaisivat talon asujaimia talven\naikana kukillaan. Niissä ikkunaraukoissa, joita eivät päivänsäteet\nsiunaa -- voit kasvattaa sananjalkoja ja sammalia sekä sekoittaa niihin\nmonenlaisia metsäkukkia.\n\n\"Aikaisin helmikuussa, jolloin talvi kovimmin pakastaa, alkavat jo\norvokit, valkovuokot ja akileijat kukkia. Mutta rehoittaakseen vaativat\nkaikki nämä kasvit jokapäiväistä vedellä ruiskuttamista, ja niistä\nlähtevä kosteus lauhduttaa ja virkistää vain lämmitettyjen\ntalvihuoneitten liian kuivaa ilmaa.\n\n\"Nyt olen siis esittänyt teille neljä pääelementtiäni, jotka ovat\nrakentamisessa tarpeelliset -- ilman, tulen, veden ja maan.\nTyydytettyäni nämä tarpeet, rauhoittaisin aistiani ja mielikuvitustani\ntoisissakin suhteissa, mikäli mahdollista. Vihaan, kuten Rob,\njokapäiväisiä taloja ja haluaisin tavoitella jotain kaunista\nrakennustaiteen alalla. Minua karmii, että kalleus ehkäisee kaikki\npyrinnöt siinä suhteessa. Suuresti himoitsen tyylikkäitä lukkoja ja\nsaranoita sekä suuria, komeita yksiruutuisia ikkunoita. Kadehdin\nonnellisia lähimmäisiäni, joilla on varaa mokomiin talonkaunistuksiin.\nVarustettuani talooni kaikkia välttämättömiä tarpeita, koittaisin\nmikäli varani myöntäisivät, pitää kauneuttakin päämaalinani.\n\n\"Mutta vaikka kaikki puutyö talossani onkin korutonta ja sileää,\nvaikka uunit ovatkin yksinkertaisinta laatua ja ovet ja ikkunat\ntehdastyötä, on minun talossani kylpyhuoneita, kasvihuone,\npäivänpuolinen kaari-ikkuna ja tarkoituksen mukainen ilmanvaihto.\nTaloni muodostuu siten hauskaksi, ja jokainen asujain on niin hyvällä\nmielellä, kuin olisi katto sisältäpäin seeteripuulla vuorattu.\n\n\"Eri puulajeista on minulla vielä sananen sanottavana. Meillä on täällä\nAmerikassa runsas määrä kauniita ja arvokkaita rakennuspuita, joista\nemme tiedä mitään, syystä, että ne tuhmasti kyllä peitetään valkoisella\nvärillä.\n\n\"Kuuluisa seebrapuukaan ei hienoudessa vedä vertoja maalaamattomalle\nkastanjalle. Meidän saksanpähkinäpuu on väriltään kullanruskea ja\nitsessään niin ihana, että sitä saattaa katsella kuin kaunista\nmaalausta, puhumattakaan tammesta monine hienoine vivahduksineen.\nTavallinen mäntykin, jota nykyjään pidetään mahdollisena ainoastaan\nvalkoiseksi maalattuna, muistuttaa öljyttynä ja vernissattuna\natlaspuuta. Amerikkalaisten tehtaitten seinäpapereista kannattaa meidän\nylpeillä, sillä ne tyydyttävät jo suurimpiakin vaatimuksia. Toisissa\nmalleissa ranskalaiset tosin ovat meitä taitavammat, mutta joka taloa\nvarustaa, silmäilköön ensin oman maansa tuotteita, ja hän on\nhämmästyvä.\n\n\"Yhtä näkökohtaa talon rakentamisessa tahtoisin vielä koskettaa. Koska\nAmerikassa on niin vaikea sekä hankkia että pitää palvelijoita -- asia\njoka kauan tulee olemaan vaikeimpia kotikoettelemuksiamme -- pitäisi\nmeidän laatia kotimme niin, ettemme monia palvelijoita kaipaisi. Taloa\nvoi rakentaa niin moneen eri tapaan, että työn paljouskin, jota\ntarvitaan sen järjestyksen ylläpitoa varten, vaihtelee suuresti.\nMuutamat talot tarvitsevat suurta palvelijaliutaa hankaamaan lukkoja\nkiiltäviksi, puhdistamaan tomut kaikista leikeltyjen huonekalujen\nuurteista ja lokeroista sekä antamaan talolle sitä järjestyksen leimaa,\njota siistiltä talolta vaaditaan. Yksinkertainen kiillotettu ja\nmaalamaton puu sekä veden runsaus asunnossa auttavat emäntää\nsuuressakin talossa hyvin toimeen tulemaan parin palvelijan avulla.\n\n\"Jos kyökissä kaikki on hyvin ja mukavasti järjestetty, joten aikaa ja\naskelia säästetään, saattaa yksi palvelija mainiosti suorittaa kahden\ntyön. Jos vain vettä, lämmintä sekä kylmää on helposti saatavissa, ei\npesupäiväkään meitä enää kauhistuta. Käyttämällä vääntökonetta, joka\nsäästää sekä vaatteita että pesijää, ja pientä mankelia pääsemme puolta\nvähemmällä.\n\n\"Paljon olisi vielä 'talostamme' sanottavaa, ja ehkäpä Kristofer\nlöytääkin vielä tilaisuutta siihen jonkun toisen kerran. Mutta nyt\nhänen kynänsä on väsähtänyt ja vaipuu lepoon.\"\n\n\n\n\nXII.\n\nUskonto kodissamme.\n\n\nOlipa sunnuntai-ilta, ja pieni piirimme oli keräytynyt takan ympärille,\njossa räiskyvä pähkinäpuu ilmoitti vuoden loppua ja kylmän sään\nlähestymistä. Sunnuntai-iltasin naimisissa olevat lapseni mielellään\nkokoontuivat vanhan kotilieden ääreen ja \"leikkivät\" olevansa lapsia.\nVanhat nuottivihot otettiin esiin, lauloimme vanhoja virsiä perin\nvanhanaikaisella nuotilla. Laulujen välillä vaimoni ja naimisissa\nolevat tyttäreni puhelivat pienoisista. Keskustelimme päivän saarnasta,\nkirkkoveisuusta ja muista sunnuntai-elämään kuuluvista aineista.\n\n\"Isä\", sanoi Maria, \"sinä olet jo lopettanut pikku haltijasi, etkö\nole?\"\n\n\"Olen kyllä, -- olen lopettanut ainakin täksi vuodeksi.\"\n\n\"Kultaseni\", sanoi vaimoni, \"yhden aineen olet vielä jättänyt\nkoskettamatta, ellös lopeta vuottasi puhumatta siitäkin pari sanaa.\nIlman Jumalanpelkoa ei koti eikä talo ole täydellinen, kirjoitappas\nkodin uskonnosta.\"\n\nVaimoni, kuten ehkä jo näistä kirjoituksistani olet huomannut, on\nvanhanajan naisia, vieläpä entisellään olijakin. Minä taas olen\nedistyksen mies ja olen taipuvainen mietiskelyihin, mutta minusta\ntuntuu aina kuin olisi vyötäisilleni kiedottu nuora, josta vaimoni\nvakavasti palauttaa minut vanhalle uralle. Vaimoni on vakava, raamattua\nlukeva nainen, joka pitää sabbattia pyhänä; hän säilyttää vanhempiaan\nuskollisessa muistissa ja koettaa vaeltaa heidän jälkiään -- sillä hän\nuskoo turvallisemmaksi astua vanhurskasten polkemia jälkiä, joskin\nruoho ja kukkaset jo ovat niistä kuluneet.\n\nKuitenkin kallistaa hän mielellään korvansa kaikkeen, joka hänestä on\nparannukseksi, ja siksipä hän ei ankarasti tuomitsekkaan niitä uusia\nsuuntia, jotka meidän eteenpäin pyrkivänä aikakautenamme kokevat\ntäydellisentää vanhoja, hyviä aineksia.\n\n\"Kodissa täytyy vallita Jumalanpelko\", sanoi vaimoni.\n\n\"Kunnioitan uskontoa\", sanoi Rob Steffens, \"mutta en rakasta ulkonaisia\nmenoja. Paras uskonto on se, mikä piilee ihmissydämmessä, vaikuttaen\nsieltä hiljaisesti kaikkiin hänen tekoihinsa, eikä se, joka ilmenee\nulkonaisissa muodoissa ja juhlamenoissa. Luuletko että ruokarukous ja\nmuut hartaushetket perheessä parantavat ihmisiä?\"\n\n\"Ole varma siitä, Robert\", sanoi vaimoni -- hän kutsui vävyään aina\nsunnuntaisin Robertiksi -- \"ole varma siitä. Emme ole niin paljon\nviisaammat vanhempiamme, että meidän tarvitsee poiketa heidän tieltään.\nTietysti pitää uskonnon asua sydämmessä ja tunkeutua koko elämäämme,\nmutta estääkö tämä uskonnon ulkonaista jokapäiväistä kunnioitusta ja\npalvelemista, jota meidän tulee osoittaa kaiken Luojalle. Meidän\naikanamme on tullut tavaksi moittia kaikkia muotoja ja kohottaa hengen\ntäydellisyyttä vastapainoksi. Mutta sanoppas minulle, tyydyttääkö sinua\nystävyys, jolla ei ole mitään ulkonaisia muotoja, tai rakkaus, joka ei\ntunteitaan osoita? Tyydyttääkö sinua vain pelkkä tunteen olemus, jolla\nei ole mitään ulkonaista ilmettä. Vanhoilla pakanoillakin oli\nhartausmenonsa, he aloittivat aina juhlansa uhraamalla jumalilleen, ja\njokaisessa järjestetyssä talossa löytyi pyhäkkö kotijumalia varten.\"\n\n\"Vika on vain siinä\", sanoi Rob, \"että uskonnollisuus kutistuu pelkkiin\nmenoihin. Ainakin useimmissa perheissä on laita niin.\"\n\n\"Kaikkein hyvien tunteitten ulkonainen ilme on taipuvainen hupenemaan\nainoastaan pelkäksi muodoksi\", muistutin minä. \"Niinpä käy\nseurustelussa tuttaviemmekin kanssa. Mutta onko meidän siitä syystä\nkohteleminen toisiamme härkien tavalla sanomatta 'hyvää päivää, tai\nhyvää iltaa tai hauska tavata teitä?' Onko meidän osoittaminen\nkeskinäistä hyväntahtoisuutta ainoastaan todellisen liikutuksen\nvallassa ollessamme. Minkälaiseksi seuraelämämme silloin muodostuisi?\nMuoto on, niin sanoakseni, paenneen hyvän tunteen kuva ja sen tarkoitus\non säilyttää tunteen vaikutusta vielä jälestäpäinkin. Parhaimmat ja\nhartaimmat tunteemme tuodaan niissä näkösälle, ja kun henki, joka ne\nloi, katoaa, auttavat ne sitä palaamaan.\n\n\"Täytyyhän jokaisen myöntää, että ystävyyden osoitukset seuraelämässä\nniitäkin kohtaan, jotka ovat meistä persoonallisesti epämiellyttäviä,\nlauhduttavat ennakkoluulojemme voimaa.\n\n\"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme\nhäntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja\ntunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos\nsulkisimme ovemme häneltä sanoen:\n\n\"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'\n\n\"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa\nkorkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot\novat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän\nmuotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan\npäällä!\"\n\n\"Sitäpaitsi\", sanoi vaimoni, \"kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta\nharjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä\nlyhyelle hartaushetkelle -- vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi\nmuodollisuudeksi -- on se usein murheen hetkellä ja elämän\nkäännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä\ntukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on\nkotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme\nerossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat\nliikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa\nmuistissamme.\n\n\"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin\nrukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne\nmieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa\nperheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli\nnojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa.\nLauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät\nhuomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun\nenkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme\njättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme\nvuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa,\nhavaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin.\"\n\n\"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut\", puutuin minä taas\npuheisiin, \"kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa\nkunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki\nkokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä\ntavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä\nmeidän rukouksen.\"\n\n\"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä\", sanoi Rob.\n\"Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää\nheidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme.\"\n\n\"Perin surullista on\", sanoin minä, \"etteivät kaikki kristityt, jotka\nkumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja\nHerran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä\nja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä\nkuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista.\"\n\n\"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda\", sanoi Maria.\n\"Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se\non heiltä kielletty.\"\n\n\"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin\nniissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat\nsamaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän\nkanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen\ntulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten\njuhlahetkiä -- kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää\ntyönsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen\nsiunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen\nmieleen niin valoisana ja hellänä.\n\n\"Uuden Englannin kotihartaudelta puuttui ennen aikaan tämä\ntuttavallinen ja läheinen luonne, -- se oli arvokas ja muodollinen,\nkylmä ja juhlallinen; mutta mitä vikoja sillä lienee ollutkaan, en\nsittenkään puolusta sen hylkäämistä, kuten monet kunnon ihmiset meidän\naikoinamme tekevät. Elämässä ilmaantuvaa uskontoa saattaa kyllä löytyä\nilman jokapäiväisiä ulkonaisia menoja, sitä en kiellä, mutta se ei\nnäitten menojen laiminlyömisestä suinkaan käy hartaammaksi. Ei kukaan\nrakasta _vähemmän_ Jumalaa ja lähimmäistään, tai ole vähemmän\nkunniallinen ja hyvä sen vuoksi, että hän pitää hartaushetkiä kotonaan.\nJos rakkauden henki on läsnä näissä kokouksissa, niistä varmaankin\nmuodostuu perheen rauhan ja siunauksen lähde. Onhan vanhempien\nvelvollisuus saattaa näkymätöntä Isää täten olevaiseksi lapsille, jotka\nvoivat tämän käsityksen vastaanottaa ainoastaan ulkonaisten muotojen ja\nmenojen kautta. Siten oppivat pienoiset ymmärtämään, että heidän\nisälläänkin on taivaassa isä ja että tämä maallinen elämä on vain\nvertauskuva ijankaikkisesta elämästä, joka ympäröi sitä.\n\n\"Pidettäköön rukouksia perheissämme joko lahkolaisten hiljaisella\ntavalla tai kirkollisessa hengessä -- joka perheessä minun\nmielestäni tulee jäsenten kokoontua harjoittamaan näkyväistäkin\njumalanpalvelusta.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Rob, \"tässä sunnuntain viettämisessä olemme Marian\nkanssa hyvin erimieltä. Minä aina satun tekemään jotain, joka ei ole\nhänestä sopivaa.\"\n\n\"Niin, näetkös, isä\", sanoi Maria, \"Rob aina ahdistaa vanhoja\npuritaani-isiämme ja sanoo niistä kaikenmoisia ilkeyksiä. Kaikki heidän\ntoimensa olivat hänestä järjettömiä ja naurettavia. Minusta liika\nankaruus ei meitä lainkaan haita. Minusta tuntuu, kuin täällä meidän\nmaassamme oltaisiin hyvin taipuvaisia heittämään kaikki vanhat muodot\nvirtaan, mutta ei kukaan ole selvillä siitä, mitä sijaan asettaa.\"\n\n\"Asian laita on se\", sanoin, \"että näemme hyvin puutteet ja viat siinä\nelämän järjestelmässä, jota jo olemme koittaneet, mutta sen toisen\njärjestelmän vaikeudet, jota aiomme koettaa, eivät vielä ole tulleet\npäivän valoon. Puritaanien tavassa viettää sunnuntaita on monta\nvarjopuolta. Väsyttävä pakko ja liiallinen ankaruus teki uskonnon\nsynkäksi ja vastenmieliseksi ja manasi siten esiin ne ennakkoluulot\nitse sunnuntaita vastaan, jotka nyt uhkaavat poistaa koko pyhäpäivän.\n\n\"Mutta toiselta puolen oli sillä monta ansiotakin, ja sen vaikutukset\nyhteiskuntaan olivat hyvin suuret. Jo yksin sekin, että koko päivänä\nkiellettiin kaikki työt ja huvitukset, käänsi ihmisten ajatukset\nvakavimpiin asioihin, ja ellei kansa ole vakava, ei kansanvaltainen\ntasavaltakaan pysy pystyssä.\n\n\"Maissa, joissa pyhäpäiviä vietetään yksinomaan huvituksilla, kohoavat\nja kaatuvat tasavallat kuin lapsen korttitalo, sillä perustajain\nvaltiollinen ja uskonnollinen kasvatus ei ollut vakava eikä miehekäs,\nvaan lapsellinen ja huoleton. Euroopan hallitsijat valmistavat\nkansalleen kiihkoisasti huvituksia estääkseen sitä sekaantumasta\nvakaviin asioihin, heidän uskontonsa on tunteellinen ja aistillinen, ja\nheidän sunnuntainsa huolettomia vapaapäiviä.\n\n\"Uuden Englannin väestö taas on kasvatettu itse ajattelemaan,\npunnitsemaan ja tutkimaan kaikkia sekä valtiollisia että uskonnollisia\nkysymyksiä. Päivä, joka varta vasten omistetaan ajatuksille ja\nmietiskelyille, vahvistaa ja kehittää heidän sielunvoimiaan. Jos minun\ntulisi valita Ranskan iloisen ja meluavan sunnuntain ja vanhain\npuritaanien sabbatin välillä, ojentaisin kumpaisenkin käteni\njälkimäistä kohti, kaikista sen puutteista ja vastenmielisistä puolista\nhuolimatta.\"\n\n\"Emmekö voisi\", sanoi vaimoni, \"emmekö voisi käydä keskitietä\nkoettamalla säilyttää kaikkea, mikä sunnuntain viettämisessä on\ntodellakin arvokasta ja parantamalla sekä pois pyyhkäisemällä, mitä\nepämiellyttävää on?\"\n\n\"Siinä onkin meidän aikamme pulma\", minä sanoin. \"Meidän ei tule matkia\nEuroopan sunnuntain viettoa, sillä se ei soveltuisi kansanvaltaiselle\nlaitokselle. Ilman aseilla varustettua poliisia ei siellä\nsunnuntaipäivät pääty rauhassa eikä häiriöttä. Jos sunnuntai kehittyy\nmeillä kuten ulkomaisten kansojen elämässä pelkäksi vetelehtimiseksi,\nhuvittelemiseksi ja juhlimiseksi, tarvitsemme kuten Euroopassakin\npoliisia joka nurkkaan suojelemaan hedelmäpuitamme ja meloonejamme.\n\n\"Meidän hallitusjärjestelmämme tulee toimia siveellisten vaikutusten\npakosta, samoin kuin myllyn käyntikin riippuu veden voimasta, ja\nsunnuntai oli se suuri päivä, joka yhdisti nämä voimat ja saattoi ne\nhedelmiä kantamaan.\n\n\"Yhtä suurella syyllä voisi aukaista kaikki myllynsulut ja kumminkin\notaksua myllyn yhä pyörivän, kuin olettaa meidän lakiemme ja\nvaltiolaitoksemme toimivan Euroopassa voimassa olevain uskonnollisten\nkäsitysten mukaan.\n\n\"Kyllähän puritaanein sabbatissa on tympäisevät puolensa, mutta ompa\nniitä itse luonnon laatimissa laeissakin. Ne ovat epämiellyttävän\nankarat, jäykät ja taipumattomat, mutta emme kumminkaan tahtoisi niitä\nlakkauttaa tai saattaa niitä häilyviksi ja inhimillisestä mielivallasta\nriippuvaisiksi. Voimme alistua niihin monella tavalla, elää hyvin, ja\nviettää tyytyväistä elämää niitten vaikutusten alaisina.\"\n\n\"Mutta\", Rob puuttui puheeseen, \"sabbatin pyhittäminen muodostuu\nrautaiseksi valtikaksi, jota tekopyhät käyttävät hyväkseen. Se\nrajoittaa lopulta kaiken persoonallisen vapauden. Toinen väittää\nsynniksi kirjeen kirjoittamista sunnuntaina, toinen ei salli sinun\nlukea muuta kirjaa kuin raamattua, ja kolmas on kauhuissaan pienestä\nkävelyretkestä, jonka teet kedoilla. Pistoksia vain satelee.\nNuppineulalla sallitaan  meidän kyllä kiinnittää jotain, joka on\nepäkunnossa, mutta varjele, jos tartut neulaan ja lankaan j.n.e.\n\n\"Jokainen pitää omaa sunnuntainviettoaan ainoana oikeana ja tuomitsee\nankarasti lähimmäistään, jonka käsitys ja menettely on erilainen.\"\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoin minä, \"mainitsee pyhä Paavali erittäin, että\nsunnuntain vieton suhteen ei ihmisten tule toisiaan tuomita. Minun\nmielestäni hairahtuivat puritaanit sabbatin suhteen siinä, että eivät\nkäsittäneet sitä Jumalan lahjana ihmisille, vaan ihmisten uhrina\nJumalalle. Siitä koituivat kaikki nuo ikävät vaatimukset ja järjettömät\nmääräykset. Pyhä päivä punnittiin ja jaettiin tarkasti. Se alkoi\ntäsmälleen kello kaksitoista edellisenä yönä ja loppui samaan aikaan\nseuraavana yönä, ja alusta loppuun oli mieli pidettävä kovassa\njännityksessä, etteivät ajatukset pääsisi pujahtamaan jokapäiväisiin\nasioihin ja töihin.\n\n\"Niinpä turhantarkkuus ja saivartaminen täällä meillä kohdistui tähän\nainoaan kirkonmenopäivään, joka meille on jäänyt vanhan kirkon kaikista\njuhlista ja paastopäivistä, ja muodosti sen niin ankaraksi, etteivät\nvanhat juutalaisetkaan olleet moista uneksineet.\n\n\"Vanhan juutalaisen sabbatin määräykset ulettuivat ainoastaan elämän\naineelliselle alalle, kieltäen kaiken ruumiillisen raatamisen.\n\n\"'Silloin ei sinun pidä mitään _työtä_ tekemän.' Muuten vietettiin\njuutalaisten sabbattia iloisena juhlana, kuten meidän jouluamme. Se oli\nyleinen ilopäivä, ja juutalaisten laki kielsi jyrkästi kaikki surun ja\nmurheen osoitukset juhlan aikana. Kansan käskettiin iloita ja riemuita\nkaikesta voimastaan Herran Jumalansa edessä. Emme otaksu, että pienet\njuutalaislapset pelkäsivät nauraa tai että iloiset äänet tukahutettiin\npelosta herättää kiivaan Jumalan vihaa. Siihen aikaan, jolloin ei\nkirjoja painettu, oli juutalaisilla suuri tehtävä sabbattina pyhän\nkirjansa säilyttämisessä. Sabbattina, jolloin he olivat vapaat kaikista\nmuista toimista, oli heillä tilaisuutta kanssakäymiseen ja seurusteluun\n-- ja silloin perheen päät ja kansan vanhimmat opettivat nuorukaisille\nniitä uskonnollisia perintömuistoja, jotka ovat säilyneet meidän\npäiviimme asti.\n\n\"Kristittyjen sunnuntain tehtävä on täyttää samaa siveellisiä tarvetta\nkristinuskon kehittämässä parannetussa ja korkeammassa yhteiskunnan\ntilassa. Niinpä ei sitä enää vietetä luomisen muistoksi, vaan päivän\nmuistoksi, jolloin hän, joka tuli kaikkia uudistamaan, nousi\nkuolleista. Juutalaisten sabbatti haudattiin Kristuksen kanssa, ja\nnousi jälleen hänen kanssaan kuolleista, mutta ei juutalaisena, vaan\nkristittynä juhlana, säilyttäen kaikki ne vanhan asetuksen määräykset,\njotka olivat ihmisille tarpeelliset, laajempaa ja jalompaa vapautta\nsuoden. Sunnuntai oli kristitylle maailmalle levon-, virkistyksen-,\ntoivon-, riemun- ja hartaudenpäivä. Mutta sunnuntain tarkoituksen sai\nitsekukin vapaasti toteuttaa olojensa ja luonteensa mukaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", virkkoi Rob, \"mutta eikö sinusta sunnuntain vietossa\nole paljon joutavaakin.\"\n\n\"Mutta kuinka saamme selville, mikä on joutavaa ja mikä ei?\" kysäsi\nMaria.\n\n\"Käsittämällä päivän merkitystä\", sanoin. \"Minä käsitän sunnuntaita\nhyväksi, isälliseksi lahjaksi ihmisille, päiväksi, joka on erityisesti\nmäärätty hänen siveellisen luontonsa kehittämiseksi. Sen tarkoituksena\nei ole yksin ruumiillinen lepo, mutta myöskin siveellinen\njalostuttaminen. Ruumiillinen lepo on juuri tämän tehtävän täyttäminen.\nKoko ihmissuku tuntee kipeätä parantumisen tarvetta, puhdistumisen ja\nhenkisemmäksi tulemisen tarvetta, koko ihmiskuntaa uhkaa vaara vaipua\nainoastaan eläimelliseen elämään aineellisten ponnistusten ja\nkevytmielisten huvitusten sortamana. Sananparren, 'asioita, jota voi\ntoimittaa milloin tahansa, ei toimiteta koskaan', voi hyvällä syyllä\nsovittaa koko ihmiskuntaan. Siksipä taivaallinen isämme määräsikin\nyhden päivän korkeampien sielunvoimiemme kehitykseksi. Siksipä\npitäisikin meidän sunnuntaina välttää kaikkia toimia, jotka ovat\nristiriidassa Jumalanpalvelukselle ja sielunkehitykselle pyhitetyn\npäivän kanssa. Kaikissa perhetoimissa pitäisi tätä ottaa huomioon.\"\n\n\"Ja tarjota esim. kylmää päivällistä sunnuntaina\", Rob virkkoi. \"Se on\nensimmäinen pykälä Marian uskonkappaleissa.\"\n\n\"On epäilemättä hyvin laupias ja hyvä työ vapauttaa keittäjäkin\npäiväksi kyökin kuumuudesta antamalla hänelle lepopäivän. Samasta\nsyystä minua haluttaisi, mikäli mahdollista, supistaa sunnuntaina\nmatkustamiset ja julkiset työt. Kuuluvathan näissä töissä tarvittavat\nlukuisat kädet ihmisolennoille, joiden oikeus sunnuntain laupiaasen\nlepoon on yhtä selvä kuin heidän ihmisyytensäkin. Olkoon heilläkin oma\npäivänsä, jolloin saattavat luoda silmänsä taivasta kohti.\"\n\nNyt puuttui vanhin naimisissa oleva tyttäreni, joka tähän asti oli\nollut vaiti, puheesen.\n\n\"Mutta entäs pienokaisemme, niissähän se vastus on. Mikä työ pitää\nniitä alallaan sunnuntaisin! Jos siihen rupean, ei minulla itselläni\nole mitään pyhärauhaa. Jos minun pitää puhella heidän kanssaan tai\npidättää heitä leikkimästä, on sunnuntai pahin työpäiväni.\"\n\n\"Anteeksi, missä kohdassa raamattua kielletään lapsia sunnuntaisin\nleikkimästä?\" sanoin. \"Meitä kielletään työtä tekemästä, ja tiedämme\nsyyn siihen, mutta hyppiväthän karitsat ja laulavathan leivosetkin\nsunnuntaina; niinpä ei lapsiltakaan, jotka vielä ovat puoleksi\npikkueläimiä, voi vaatia että he viettävät sunnuntaita samoin kuin me\nkehittyneimmillä sielunvoimillamme. Opettakaamme heille uskontoa\nmiellyttävässä, iloisessa muodossa, niin paljon kuin he väsymättä\njaksavat sulattaa, ja pidättäkäämme heitä sitten muita häiritsemästä.\nSanottakoon heille näin: 'Tänäpäivänä on meillä isoilla ajateltavana\npaljon kaunista ja ylevää, joka on meille hyvin tärkeätä, mutta te\nolette lapsia, te ette osaa lukea, ajatella, ettekä nauttia sellaisista\nasioista vielä, leikkikää sievästi ja somasti, älkää meitä häiritkö'.\n\n\"Se ei estä meitä ottamasta lapsia mukaamme kirkkoon, sillä se on hyvä\ntapa. Ja jos saarna on pitkä ja heidän käsitykselleen vaikea, saatamme\npistää heidän käsiinsä pieniä sunnuntaikouluvihkosia. Onhan\nkohtuullista, että aikuisten tyydyttäessä sielunsa tarvetta, lapsetkin\ntekevät sitä omalla tavallaan, elleivät he ketään häiritse.\n\n\"Pyhäkoulu on lasten kirkko, ja onneksi näkyy se vuosi vuodelta\nkehittyvän hauskemmaksi. Minua suuresti miellyttää viime aikoina\nkäytäntöön tullut tapa kaunistaa kouluhuonetta kasveilla, kukkasilla ja\ntauluilla lasten silmien viehätykseksi. Mitä enemmän tätä tapaa\nharjoitetaan, sitä miellyttävämmäksi tulee vuosien kuluessa\nsunnuntaipäivän muisto.\n\n\"Toivottavaa olisi, että sunnuntai olisi lapsille ilonpäivä. Uudet\nvaatteet, päähineet ja jalkineetkin, jotka lapsia niin ilahuttavat\nsunnuntaisin, tekevät hyvän vaikutuksen. Ne merkitsevät päivän\njuhlaksi, ja parempi on, että lapsi odottaa sunnuntaita pienten uusien\nkenkiensä vuoksi, kuin että hän vihaisi ja pelkäisi sitä sen väsyttävän\npakon tähden. Antakaamme heille suurinta vapautta, samalla istuttaen\nheidän mieliinsä käsitystä päivän pyhyydestä. Tahtoisin että sunnuntai\nolisi lapsille kiitosjuhlana, eikä päivä, jolloin ovat kieltäymykseen\nja jäykkään pakkoon tuomitut.\"\n\n\"Niinpä niin, tietysti\", Rob sanoi, \"mutta minä muserran aina Marian\nsydämmen, lukemalla sunnuntaina mitä mieleeni juolahtaa. Minun\nkäsitykseni mukaan se, mikä on vahingoksi sunnuntaina, ei\nmaanantainakaan ole hyväksi ja päinvastoin.\"\n\n\"Emme saa sitoa toisten ihmisten vapautta\", minä virkoin, \"kristinuskon\njalo henki ei velvoita meitä mihinkään rajoituksiin sunnuntain suhteen.\nTämä päivä on annettu käytettäväksemme samoin kuin raha, jonka hyvä isä\nantaa lapselleen sanoen:\n\n\"'Tässä saat, ota tämä, ja käytä se hyvin.' Poika, joka tuntee isänsä,\ntietää mitä isä tarkoittaa tällä sanalla, mutta rahan käyttäminen on\nhänen oman arvostelunsa alainen.\n\n\"Jos ihminen luulee että se tai tämä kertomus on hänelle kehittävää,\nlukekoon sen ja elköön häntä siitä moitittako. Vaikea on ihmisten eri\nluonteisiin nähden päättää, mikä on heille uskonnollista lukemista,\nmikä ei. Muutamiin vaikuttaa historian ja tähtitieteen tutkiminen\nenemmän uskonnollisesti kuin saarnan lukeminen. Väliin ovat aivot ja\nhermot sellaisessa väsymyksen ja rasituksen tilassa, että ne\ntarvitsevat keveämmän kirjallisuuden suomaa lepoa ja vaihtelua. Asiain\nnäin ollen seuratkaamme tätä tarvetta. Tarvitseehan sielu kuten\nruumiskin virkistystä.\"\n\nVanhin tyttäreni virkkoi tähän: \"antaisitko lasten ja nuorison lukea\nromaaneja sunnuntaisin?\"\n\n\"Yhtä hyvällä syyllä voisit kysyä: sallitteko heidän puhella muitten\nihmisten kanssa sunnuntaisin? Mutta koska nyt ihmiset ovatkin sangen\nerilaisia, riippuu tämä siis siitä, minkälaisia he ovat. Toiset ovat\nkevytmielisiä ja pintapuolisia, toisilla on huonot periaatteet ja\ntoisten vaikutus nuorisoon taas on kauttaaltaan hyvä. Niinpä\nromaanikirjatkin. Toiset ovat tyhjiä, toiset suorastaan vahingollisia\nja vaarallisia, toiset taas siveelliseen ja uskonnolliseen henkeen\nkirjoitetut. Kun aine niissä on usein vilkkaasti ja hauskasti esitetty,\ntekevät ne lapsiin paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen kuin\npitkäveteiset saarnat ja esitelmät konsanaan. Kristuksen vertaukset\novat riittävänä todistuksena siitä, että runollisuus on usein\npaikallaan uskonnollisessa opetuksessa. Hyvä, uskonnolliseen henkeen\nkirjoitettu romaani tai runo, jonka miettimällä luemme, tuottaa aivan\nyhtä suurta hyötyä meille kuin mikään muu uskonnollinen kirja tahansa.\"\n\n\"Mutta\" sanoi Maria, \"etkö luule, isä, että liiallinen romaanin\nlukeminen saattaa olla vahingoksi?\"\n\n\"Luulen kyllä\", minä sanoin, \"mutta kaiken tällaisen lukemisen suurin\nvaara on siinä, että se on niin pintapuolista, joten sielu tottuu\nhuolettomuuteen ja laiskuuteen. Nuorisomme, lukee eniten vain\nhuvikseen, ilman minkäänlaista todellista tarkoitusta silmämääränään.\nHe antavat huolettomina virran huuhtoa ajatuksiaan, virran, joka ei\njätä jälkeensä mitään hedelmiä tuottavaa ainetta, mutta alituisessa\nkuluttamisessa vie mukanaan ajatusten hyvän maaperän.\n\n\"Tällaisen lukemisen harjoittamista tekisi minun mieleni kieltää, eikä\nainoastaan sunnuntaisin, vaan myös maanantaisin, tiistaisin ja kaikkina\npäivinä. Vastustamatta mitään erityistä kirjallisuutta sunnuntain\nluvuksi, esittäisin yleensä sääntönä että kaikki vain ajanvietoksi\ntapahtuva lukeminen, ilman minkäänlaista jalostuttavaa tarkoitusta,\nolisi vältettävä. Lukemista vastaan, joka ei synnytä mitään vakavia\najatuksia, mutta joka kuluttaa voimaamme ja intoamme, saattaen meidät\npyhäpäivänämme turhia haaveilemaan, sitä lukemista vastaan tekisi minun\nmieleni sotia.\n\n\"Niinpä musiikissakin. En ymmärrä, miksi meidän sunnuntaina pitäisi\nrajoittua vain hengelliseen musiikkiin. Vakava, juhlallinen, syvä tai\npateetillinen musiikki on yhteydessä ylevämmän henkisen luontomme\nkanssa, olkoon sitten hengellistä tai maallista musiikkia. Minuun esim.\ntekevät Beethovenin sonaatit paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen\nkuin moni sävelteos, joka sanainsa ja nimensä mukaan on uskonnollista.\nMusiikkia tulee arvostella sen vaikutuksien mukaan.\"\n\n\"Jos sunnuntain tarkoituksena on meidän persoonallinen kehityksemme ja\nparannuksemme, en mene koskaan kirkkoon. Paljon mieluummin jään kotiin\nlukemaan.\"\n\n\"Kirkonkäymisessä on kaksi asiaa otettava huomioon\", virkoin. \"Ensin\nvelvollisuutemme yhteiskunnan jäsenenä edistää sunnuntain tarkoitusta\nja saattaa se kunnioitetuksi, toiseksi aikamme oikein käyttäminen\nomaksi siveelliseksi vaurastumiseksemme.\n\n\"Yhteiskunnan jäseninä tulisi meidän käydä kirkossa ja voimaimme takaa\nkoettaa tukea uskonnon ulkonaisia muotoja ja menoja.\n\n\"Vaikka ihminen tuntisi itsensä sekä henkisesti että siveellisesti niin\nkehittyneeksi, että hänellä yksinäisyydestä olisi paljon enemmän hyötyä\nkuin seurakunnan yhteydestä, on hän kumminkin velvollinen vaikuttamaan\nseurakuntaan läsnäolollaan ja myötävaikutuksellaan. Mutta en luule\nkenenkään, kuinka rikaslahjainen hän lieneekin siveellisesti sekä\nhenkisesti, ajan pitkään voittavan mitään laiminlyömällä julkista\njumalanpalvelusta. Olen nähnyt monen, joka ylpeydessään on vetäytynyt\npois kanssaveljistään ja heidän harrastuksistaan, heikontuvan\nsiveellisesti ja silminnähtävästi taantuvan.\n\n\"Ne ihmiset taas, -- ja niitä on paljon, -- jotka pitävät sunnuntaita\ntavallisena työpäivänä sanoen että 'työ on rukous', ovat minusta\nharhatiellä. Ensinnäkin ei työskenteleminen ole rukousta. Se saattaa\nusein olla yhtä hyvä, välistä parempikin, mutta se ei ole kumminkaan\nsama. Samoin voisi matkalla oleva mies olla kirjoittamatta vaimolleen\nja puolustautua sillä, että työskennellessään vaimonsa puolesta\nkirjoittaa hän hänelle. Työskenteleminen hänen puolestaan saattaa tosin\nolla yhtä suuri rakkauden osoitus kuin kirjoittaminen, mutta useimmat\nvaimot pitäisivät näitä kumpaakin seikkaa parempina kuin vain yhtä.\nSitäpaitsi on varmaa että hyvin käytetty lepopäivä virkistää ruumista\nsekä sielua ja karkaisee koko ihmisen luontoa. Joka suo itselleen tämän\nlepopäivän kerran viikossa, työskentelee elämänsä aikana enemmän, kuin\njos hän olisi sitä ilman.\n\n\"Muuan oppilas eräässä Ranskan opistossa, jossa tutkinnot ovat perin\nankarat, oli kokemuksesta tullut siihen huomioon, että hän käyttämällä\nedellistä päivää täydelliseen lepoon, läpäisi paremmin tutkintonsa.\nHänen aivonsa ja hermonsa jaksoivat täten piristyneinä toimia\nvirkeämmin, kuin jos hän olisi viime hetkeen niitä jännittänyt.\nIhmiset, jotka toimittavat laajoja monimutkaisia töitä, saattavat\nsamoin todistaa sunnuntailevon vaikuttavan virkistävästi heihin.\n\n\"Luulen ihan varmaan, että ne kristityt, jotka tunnollisuudesta ja\nperiaatteesta kääntävät ajatuksensa sunnuntaina pois maallisista\nhuolista, seuraavat siten tietämättään terveyden tärkeimpiä ohjeita.\nSillä vaikkei heidän siveellinen luontonsa siitä kehittyisikään,\ntyöskentelevät heidän aivonsa kumminkin virkeämmästi ja voimakkaammasti\nkaikilla eri aloilla. Sen vuoksi onkin määräys pyhäpäivän\npyhittämisestä sovitettu käskysanoihin, jotka kaikki edustavat\nihmiskunnan muuttumattomia tarpeita.\"\n\n\"Onpa vieläkin olemassa kohta uskonnossa, joka sietää miettimistä\",\nsanoi vaimoni. \"Tarkoitan vainajien suremista. Kristittyjen ja pakanain\nvälillä olevan eron pitäisi, jos jossain, olla tuntuva näitten\nvälttämättömien tapahtumain sattuessa, jotka aika ajoin katkaisevat\nperherenkaan. Minusta olisi kristinuskon erityinen tehtävä vuodattaa\ntoivoa tällaisten tapahtumien aikana. Ja kuitenkin tuntuu minusta\nikäänkuin monet voimassaolevat tavat, kuten suruharsoon verhoutuminen,\nhuoneitten synkistyttäminen, ihmisseurasta luopuminen ja antautuminen\nkatkeriin ajatuksiin ja valituksiin enentäisivät vain kymmenkertaisesti\nkuoleman synkkyyttä ja kauhua. Mitenkä saattavat pienet lapset tätä\nnähdessään uskoa hitustakaan totuutta löytyvän niissä lohduttavissa ja\niloisissa sanoissa, jotka raamatussa puhuvat kuolemasta.\"\n\n\"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu\", vastasin. \"Luonto näyttää\nhyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki\nkansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin\nsurua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä.\nSurupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja\naikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se\nsäilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja\nantaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu\nsurun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja\nvastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa.\nEnsimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se\nsäästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa.\nMutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta\nluopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista\nsurulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle.\"\n\n\"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin\", lausui vaimoni\nnyt. \"Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet\nsurupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko\ntyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään\nkolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi\nveljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin\ntämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa\nsuvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää.\nMitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse,\nmiettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme\nuskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin --\nsanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että\nääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei\nvoi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen\nvaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan\ntomusta'.\"\n\n\"Mutta asia on nyt kerran niin\", sanoi Rob, \"että kuolema on jotain\nkamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea,\nkoko luonto sitä kammoo.\"\n\n\"Siksipä juuri\", arvelin minä, \"pitäisi kristittyjen välttää näitä\nliiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä\nluonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja\nsynkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin\nsielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta\nkohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme\nystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme\nvalkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia\ntunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja\nteemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme\non tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle\npäin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten\nkuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen\ntalo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen\nja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen\nvelvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.\n\n\"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne\nolisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme\novat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se\nrakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä\nsen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme\nesikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen\nilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta\nsaatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi --\nisän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa\nrakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen.\"\n\n\n\n"]