Shakespearen tarinoita

SHAKESPEAREN TARINOITA

Kirj.

Charles ja Mary Lamb

Englanninkielestä suomentama

V. E. Hämeen-Anttila

Kariston klassillinen kirjasto 55

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1935.

SISÄLLYS:

Charles ja Mary Lamb Tekijän esipuhe Myrsky Kesäyön unelma Talvinen tarina Paljon melua tyhjästä Miten haluatte Kaksi nuorta veronalaista Venetsian kauppias Cymbeline Kuningas Lear Macbeth Loppu hyvä, kaikki hyvä Kuinka äkäpussi kesytetään Hairahduksia Verta verrasta Loppiaisaatto eli mitä mielitte Timon ateenalainen Romeo ja Julia Hamlet, Tanskan prinssi Othello Perikles, Tyroksen ruhtinas

Charles ja Mary Lamb

Charles Lamb, englantilainen esseekirjailija, runoilija ja humoristi (1775-1834), oli varakkaan lontoolaisen lakimiehen kirjurin poika ja pääsi isänsä työnantajan avulla oppilaaksi erään hyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämään kimnaasiin. Ylimmille luokille hän ei kuitenkaan selviytynyt parantumattoman puhevikansa takia, joka olisi estänyt häntä antautumasta hengelliselle uralle, kuten oli noiden vapaasijojen edellytyksenä.

Samainen avustaja kuului suuren tuontiyhtiö South Sea Housen johtoon ja välitti pojalle nyt pikku toimen tässä kauppahuoneessa, johon Charlesin vanhempi veli John oli jo aikaisemmin otettu konttoristiksi niinikään tuon lakimiehen puoltamana, ja sieltä Charles jo vuoden 1792 alussa yleni konttoristiksi India Housen tiliosastolle. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta hän siellä työskenteli vaatimattomassa asemassaan. Edellämainittuna vuonna perheen hyväntekijä kuoli, jättäen vanhalle kirjurilleen sellaisen lahjapalkkion, että nelihenkinen perhe tuli halvassa asunnossa toimeen Charlesin palkan ja hänen kymmenen vuotta vanhemman sisarensa Maryn satunnaisten ompelutöiden varassa; John Lamb vietti mukavaa nuorenmiehen elämää muualla.

Charles oli kuitenkin vasta yhdenkolmatta ikäinen, kun tähän elelyyn osui kaamea onnettomuus, joka kaikeksi vastaiseksi elämänajaksi ratkaisevasti vaikutti hänen uraansa ja luonteeseensa. Lamb-sisaruksissa oli mielenvikaisuuden perintöä. Ikämiehenä naimisiin mennyt isä oli käymässä vanhaksi ja höperöksi; äiti oli sortunut vuoteenomaksi, ja raskaan askartelun jännitys ja huolet saivat Mary Lambissa kehittymään sellaisen raivohämärryksen, että hän huoneessa työskentelevän pikku oppilastytön kanssa sattuneen sananharkan takia tempasi ruokapöydästä veitsen ja iski kuoliaaksi äitinsä, joka oli sekaantunut jupakkaan tytön hyväksi. Charles oli itse saapuvilla ja väänsi aseen sisarensa kädestä.

Se oli käännehetki aloittelevan miehen elämässä. Isä oli hassahtanut ukko, äiti saanut järkyttävällä tavalla surmansa, ja kaikki sisaren tulevaisuuden järjestely jäi nuoren veljen huoleksi. Asiain mennessä luonnollista menoaan olisi Mary viranomaisten toimesta suljettu elinkaudekseen hulluinhuoneeseen, mutta ystävien välityksellä saatiin aikaan, että hänen holhouksensa uskottiin Charlesille. Sen tehtävänsä taattuun täyttämiseen jälkimmäinen sitten omisti koko elämänsä, sille uhraten kaikki muut siteet ja pyrkimykset, 38 vuoden mittaan hoitaen kaitsija-asemaansa äärimmäisen velvollisuudentuntoisesti ja hellästi.

Oli luonnollista perheen muuttaa kauhupäivän näyttämöltä. Vanha isä ja Charles siirtyivät Pentonvilleen, siellä asuen eri paikoissa edellisen kuolemaan asti. Mary Lamb sai ajoittaisia sekamielisyyden puuskia koko loppuelämänsä ajan. Enimmäkseen niiden tulo oli havaittavissa ennakolta, jolloin hänet sijoitettiin tilapäisesti johonkin huoltolaan. Kohtauksia esiintyi yhä tiheämmin ja pitkällisempinä, kunnes hän Charlesin loppuaikoina oli veljestään eristettynä suuremman osan kutakin vuotta.

Charles Lamb oli kyllä rakastunutkin, mutta kieltäytyi avioliittoa ajattelemastakaan, kun muutoin kodittoman sisaren hoivaaminen näytti hänestä ehdottomasti etusijalle pantavalta. Hänen kyhäyksissään esiintyy paljonkin liikuttavia viittauksia siihen lyhytaikaiseen, mutta syvään kiintymykseen, joka antoi sysäyksen hänen ensimmäisille runoilleen, v:lta 1795. Seuraavalta vuodelta on hänen kuuluisa ja kaunista tunnetta ilmaiseva muistelurunoelmansa "Vanhoja tuttuja kasvoja." Oikean voimansa hän kuitenkin tapasi suorasanaisessa, alkuna pikku romanssi "Tarina Rosamund Graysta ja vanhasta sokeasta Margaretista." Neljä vuotta myöhemmin (1802) häneltä valmistui pikku näytelmä "John Woodvil" tuloksena Elisabet-kuningattaren loistavan kauden draamarunouden tutkimisesta, jonka elpymiseen hän sittemmin tuntuvasti vaikutti. Näytelmänä kappale oli alkeellinen, mutta erinäiset taipaleet ilmaisivat suurta lahjakkuutta.

Sillävälin sisarukset harhailivat asunnosta toiseen, kun Maryn sairaus aiheutti alituisia häiriöitä; lopulta he kuitenkin kykenivät kuusitoista vuotta pysyttelemään perheen vanhassa ympäristössä Lontoon lakimieskorttelin alueella. Ensimmäiset vuodet siellä olivat perin ilottomia. Köyhyys painoi kovin; Charlesin kirjailijayritykset eivät olleet vielä tuottaneet rahaa eivätkä mainetta, ja uusien ystävien saaminen, joka olisi voinut valostuttaa heidän olojaan, toi mukanaan seuraelämän kiusauksia, joita Charles ei kyennyt vastustamaan, voidessaan maljojen ääressä hetkellisesti unohtaa arkuutensa ja puhevikansa. Aivan penkin alle meni ilveily "Mr H.", mutta sitten alkoi menestystäkin tulla.

Lambin draamalliset harrastukset löysivät nimittäin otollisemman perustan, kun hän sisarensa kanssa ryhtyi erääseen nuorisonsarjaan kirjoittamaan novelliselostuksia Shakespearen näytelmistä – kaikkiaan sen kokoelman, joka tässä tarjotaan käännöksenä ja on jo aikaisemminkin ilmestynyt suomeksi. Yhteistyössä (1807) Mary Lamb käsitteli komediat ja Charles muun; kaikkiaan tuli siten kerrotuksi Shakespearen 36 draamateoksesta kaksikymmentä. Hanke tuotti heti aluksi 60 guineaa, tulevaisuudentoiveita, kasvavaa luottamusta, vaikutusvaltaisempia ystäviä. Kaksistaan sisarukset sitten kyhäsivät kaksi muutakin lastenkirjaa, ja yksinään Charles käänsi suorasanaisesti "Odysseuksen seikkailut."

Hän sai sitten toimittaakseen valikoiman elisabetilaisten draamakirjailijain tuotannosta, ilmeten erittäin syvämieliseksi ja omintakeiseksi runouden arvostelijaksi. Siltä erikoisalaltaan hän jatkoi esseiden kirjoittelua Leigh Huntin "Reflectoriin", kunnes 1819 pääsi vastaperustetun "London Magazinen" toimituskuntaan ja sai tässä aikakauslehdessä julkaista (v:een 1825) pakinoita oman aihevalintansa mukaan. Nämä koottiin sittemmin kahdeksi niteeksi "Elian esseitä", ja ne kuuluvat Englannin kirjallisuuden pysyvimpiin saavutuksiin.

Horjuvan terveytensä takia Charles erosi toimestaan India Housessa 1825, saaden kunnollisen eläkkeen. Viimeiset yhteiselämänsä vuodet vietti sisaruspari nyt etäämmällä Lontoosta, maaseudun hiljaisuudessa, jotensakin synkästi kylläkin, kun oltiin vailla entistä ystäväpiiriä, Charles sairasteli ja Mary sai onnettomia hämäryydentilojaan yhä raskaammin. Veljen kuoltua jatkui mielenvikaisen elämää vielä kolmetoista vuotta.

Lambin asema maansa kirjallisuudessa on ainoalaatuinen. Hänen henkilöllisyytensä on jälkimaailmalle tutumpi kuin yhdenkään muun kirjailijan, kenties Samuel Johnsonia lukuunottamatta – siinä määrin hänen tuotantonsa on omakohtaiseksi haasteluksi kirjoitettua, samalla kun lukuisat ystävät ovat hänen luonnepiirteitään ja mielentilojaan kuvailleet hartaasti, ja perin elävänä hän myös ilmenee kirjeissään, jotka ovat aivan harvinaisen kiehtova kokoelma. Ja se persoonallisuus on niin erikoinen, että Lambia etusijassa luetaankin nykyään siitä syystä, – perin hyvä ja uhrautuva mies, henkevä ja huumorintajuinen, yksi ainoa varsinainen heikkous luomassa vain voimakkaampaa valaistusta hänen elämäntaistelunsa kärsivälliseen sitkeyteen.

Tekijän esipuhe

Nämä tarinat ovat tarkoitetut nuorelle lukijalle johdatukseksi Shakespearen tutkimiseen, joten hänen sanojaankin on käytetty milloin vain tuntui otolliselta. Mitä hyvänsä on lisätty yhtenäisen kertomuksen säännöllistä muotoa tavoitettaessa, siinä on pyritty valitsemaan hänen esitystapansa tehoon soveltuvia sanoja, mahdollisuuden mukaan välttäen uudismuodostuksia.

Murhenäytelmiä selostavissa tarinoissa nuoret lukijat alkuteksteihin tutustuessaan havaitsevat Shakespearen sanontaa hyvinkin runsaasti, mutta huvinäytelmät antoivat kirjoittajille kovin niukasti tilaisuutta siihen selostustaipaleissa. Sentähden on pelättävissä, että näissä on liian suuressa määrin turvauduttu vuoropuheluihin, sillä nuoret lukijat eivät ole tottuneet näytelmälliseen käsittelyyn. Mutta tämä vika, jos se on vika, johtuu hartaasta suuren tekijän lähentämishalusta, ja jos "hän sanoi" ja "vastasi hän" toisinaan tuntuu heistä yksitoikkoiselta, suokoot he sen anteeksi, kun heille ei muullakaan tavoin voitu antaa pikku vihjauksia ja esimakua suuresta nautinnosta, joka heitä odottaa myöhempinä vuosina, kun he pääsevät käsiksi niihin rikkaisiin aarteisiin, joista nämä vähäpätöiset muruset on poimittu, nämä eivät esiinny muuna kuin heikkona ja vajavana kajasteluna Shakespearen verrattomasta värikkyydestä.

Heikoiksi ja vajaviksi kuvaisiksi niitä täytyy sanoa, sillä hänen kielenkäyttönsä kauneus tärveltyy liian usein siitä pakosta, että hänen oivallisia sanojaan on vaihdettava paljon vähemmän ilmeikkäiksi, jotta teksti vastaisi suorasanaisen esitystavan luonnollista sävyä. Silosäkeiden runollisesta kohottavuudesta melkein arkikieleen siirtyminen ei voi tapahtua alkuperäisen tenhon kalpenematta.

Nämä tarinat on tahdottu saattaa varsin nuorten lastenkin helposti luettaviksi. Parhaan kykynsä mukaan ovat kirjoittajat koettaneet vakaasti pitää mielessään tätä näkökohtaa, mutta useimpien aihe vaikeutti tehtävää tavattomasti. Ei ollut yksinkertaista tarjota miesten ja naisten elämänkohtaloita hyvin nuorelle mielelle tajuttavin ilmauksin. Vieläpä on kirjoittamisessa pääasiallisesti ajateltu nuoria neitosia, koska poikien yleensä sallitaan käytellä isiensä kirjastoja paljon varhaisemmalla iällä kuin tyttöjen, joten he useinkin tuntevat Shakespearen parhaat kohtaukset ulkoa, ennenkuin heidän sisarensa saavat tutustua tähän miehekkääseen tuotantoon.

Niinpä emme suosittelekaan näitä tarinoita nuortenherrain silmäiltäviksi, he kun voivat paljon paremmin lueskella alkulähteitä, vaan pikemmin pyydämme heitä avustamaan ystävällisesti sisariaan sellaisten kohtien selittämisellä, joiden ymmärtäminen on näille vaikeinta. Ja sitten he kenties lukevat heille – huolellisesti valiten, mitä ilmenee sopivaksi nuoren sisaren kuultaviin – jonkun näissä tarinoissa miellyttäneen taipaleen sen näyttämökohtauksen sanoina, josta se on otettu. Toivottavasti nuo tällä tavoin poimitut kauniit otteet tuntuvat nautintorikkaammilta ja helpommin tajuttavilta, kun kuulijalla on jotakin ennakkokäsitystä toimintajuonesta tällaisen vajavan lyhennysselostuksen perusteella.

Ja jos nämä kertoelmat ovat onneksi siten kyhättyjä, että jotkut nuoret lukijat niistä pitävät, niin toivottavasti he sitten vain haluavat ehtiä hiukan vanhemmiksi, saadakseen lukea näytelmät täydellisinä – sellainen halu ei ole ärtyinen eikä järjetön. Kun aika ja päätöskykyisten ystävien luvananto toimittavat ne heidän käsiinsä, huomaavat he niissä, joita olemme selostaneet (puhumattakaan melkein yhtä monesta kajoamattomaksi jääneestä), paljon hämmästyttäviä tapauksia ja onnenkäänteitä, joita niiden lukuisuuden takia ei saanut mahdutetuiksi lyhennystarinoihimme, sekä runsaan joukon pirteitä ja hauskoja henkilöitä, miehiä kuten naisiakin, joiden leikkisyyden pelkäsimme menevän hukkaan, jos olisimme yrittäneet heidätkin sovittaa mukaan ohimennen.

Mitä nämä tarinat tulevat olleiksi nuorille lukijoille, sitä ja paljon enemmän Shakespearen todelliset näytelmät toivoaksemme johtuvat heille olemaan myöhempinä vuosina – rikastuttaen mielikuvitusta, lujittaen kuntoa, häätäen kaikkia itsekkäitä ja halpamaisia pyyteitä, opettaen ajattelemaan kauniisti ja toimimaan kunniallisesti, herättäen huomaavaisuutta, hyväntahtoisuutta, jalomielisyyttä, inhimillisyyttä, – sillä hänen tuotantonsa on täynnä esimerkkejä, jotka kannustavat näihin hyveisiin.

MYRSKY

Oli kerran meressä saari, jonka ainoina asukkaina oli vanha mies nimeltä Prospero ja hänen tyttärensä Miranda, hyvin kaunis nuori neito. Miranda oli tullut tälle saarelle niin nuorena, ettei muistanut nähneensä kenenkään muun ihmisen kuin isänsä kasvoja.

He asuivat kallioon kovertuneessa luolassa tai kammiossa; tämä jakautui useihin huoneisiin, joista yhtä Prospero nimitti työhuoneekseen. Hän piti siellä kirjojaan, jotka käsittelivät pääasiallisesti loitsutaitoa, senaikuisten oppineiden suuresti suosimaa tieteenhaaraa. Tämänlaatuiset tiedot hän havaitsi hyvin hyödyllisiksi itselleen, sillä kun omituinen sattuma oli heittänyt hänet tälle saarelle, jonka Sycorax-niminen noita oli loihtinut, sitten kuollen siellä vähää ennen Prosperon saapumista, vapautti jälkimäinen taitonsa avulla monta hyvää henkeä, jotka Sycorax oli vanginnut suurien puiden runkoihin, koska he olivat kieltäytyneet suorittamasta hänen ilkeitä käskyjään. Nämä suopeat henget tottelivat yhä edelleen Prosperon tahtoa, ja heidän päällikkönsä oli Ariel.

Vilkkaalla pikku Arielilla ei ollut mitään pahanilkistä luonnossaan, paitsi että hän tunsi hieman liian paljon mielihyvää ruman Caliban-nimisen hirviön kiusaamisesta, sillä hänellä oli kaunaa tätä kohtaan, koska Caliban oli Arielin vanhan vihollisen Sycoruxin poika. Tämän Calibanin, omituisen muodottoman olennon, joka oli paljon vähemmän ihmisen kuin apinan näköinen, Prospero oli löytänyt metsästä. Hän otti Calibanin luolaansa ja opetti hänet puhumaan. Prospero olisi ollut hyvin ystävällinen Calibanille, mutta tämän äidiltään Sycoraxilta perimä paha luonto ei sallinut hänen oppia mitään hyvää tai hyödyllistä. Siksi häntä käytettiinkin orjana, noutamaan halkoja ja vaivaloisimpien askareiden suorittamiseen, jolloin Arielin tehtävänä oli pakottaa häntä näihin toimiin.

Kun Caliban oli laiska ja laiminlöi työnsä, oli Arielin (joka oli näkymätön kaikille muille paitsi Prosperolle) tapana tulla salavihkaa nipistämään häntä ja toisinaan kaataa hänet nurin, ja silloin Ariel vielä tavallisesti irvisteli hänelle kuin apina. Lisäksi Ariel kieriskeli usein, nopeasti muuttaen muotoaan, siilin hahmossa Calibanin tiellä, ja tämä pelkäsi siilin terävien piikkien pistävän paljaita jalkoja. Monilla tämäntapaisilla harmillisilla kepposilla Ariel kiusasi tavantakaa Calibania, milloin tahansa tämä laiminlöi työn, jota Prospero oli käskenyt hänen tehdä.

Koska Prosperolla oli nämä mahtavat henget tahtonsa alaisina, saattoi hän heidän kauttaan hallita tuulia ja meren aaltoja. Hänen käskystään ne kohottivat ankaran myrskyn, jonka keskeltä hän näytti tyttärelleen siron, suuren laivan taistelemassa hurjien merenaaltojen kanssa, kun ne uhkasivat sen joka hetki niellä. Hän sanoi laivan olevan täynnä eläviä olentoja, samanlaisia kuin he itsekin. "Voi, rakas isäni", sanoi tyttö, "jos olet taidollasi nostattanut tämän hirveän myrskyn, niin armahda heitä heidän surkeassa hädässänsä. Katso! Alus murskautuu palasiksi. Ihmisparat! He tuhoutuvat kaikki. Jos minulla olisi valtaa, upottaisin mieluummin meren maan alle, ennenkuin antaisin hyvän laivan tuhoutua ja kaikkien siinä olevien kallisarvoisten sielujen sen mukana."

"Älä noin säikähdä, tyttäreni Miranda", virkkoi Prospero. "Ei tässä vahinkoa tapahdu, sillä olen järjestänyt asiat niin, ettei yksikään laivassa oleva henkilö kärsi mitään vauriota. Se, mitä olen tehnyt, on tapahtunut sinun hyväksesi, rakas lapseni. Et tiedä, kuka olet tai mistä olet tullut, etkä tiedä enempää minusta kuin että olen isäsi ja että asun tässä kurjassa luolassa. Voitko muistaa aikaa ennen tuloasi tähän koppiin? Luullakseni et voi, sillä et ollut silloin kolmenkaan vuoden vanha."

"Voinpa niinkin, isä", vastasi Miranda.

"Kuinka?" kysyi Prospero. "Jonkun muun talon tai henkilönkö? Kerro minulle, mitä voit muistaa, lapseni."

Miranda jatkoi: "Minusta tuntuu siltä kuin palautuisi uni mieleeni. Mutta eikö minulla ollut kerran neljä, viisi naista itseäni palvelemassa?"

Prospero vastasi: "Niin sinulla oli ja enemmänkin. Mistä johtuu, että tämä on vielä säilynyt mielessäsi? Muistatko, kuinka tulit tänne?"

"En, isä", selitti Miranda; "en muista enää mitään muuta",

"Kaksitoista vuotta sitten, Miranda", kertoi Prospero, "minä olin Milanon herttua ja sinä prinsessa ja ainoa perilliseni. Minulla oli nuorempi veli, jonka nimi oli Antonio ja jonka haltuun uskoin kaikki. Ja koska halusin vetäytyä rauhaan ja saada syvällisesti opiskella, jätin tavallisesti hallitusasioitteni hoidon sedällesi, väärälle veljelleni (sillä sellaiseksi hän tosiaankin osoittautui). Välittämättä mistään maallisista harrastuksista ja hautautuneena kirjojeni joukkoon omistin aikani sieluni parantamiseen. Kun veljelläni Antoniolla täten oli valtani hallussaan, alkoi hän itse asiassa kuvitella itseään herttuaksi. Tilaisuus, jonka annoin hänelle tehdä itsensä suosituksi alamaisteni keskuudessa, herätti hänen pahassa luonnossaan ylpeän halun riistää minulta herttuakuntani. Sen hän pian saikin toimeen, kun häntä auttoi Napolin kuningas, mahtava ruhtinas, joka oli viholliseni."

"Miksi he eivät silloin tuhonneet meitä", kysyi Miranda.

"Lapseni", vastasi hänen isänsä, "he eivät uskaltaneet, sillä niin suuri oli se rakkaus, jota kansani tunsi minua kohtaan. Antonio kuljetti meidät laivaan, ja kun olimme muutamia penikulmia ulkona merellä, pakotti hän meidät laskeutumaan pieneen veneeseen, missä ei ollut rikiä, purjetta eikä mastoa. Sinne hän jätti meidät tuhon omiksi, kuten hän ajatteli. Mutta eräs hovini ystävällinen aatelismies, joka rakasti minua, nimeltä Gonzalo, oli kaikessa hiljaisuudessa vienyt veneeseen vettä, elintarpeita, varusteita ja muutamia kirjoja, joille annoin suuremman arvon kuin herttuakunnalleni."

"Voi, isäni", virkkoi Miranda, "mitä vaivaa minusta onkaan täytynyt olla sinulle silloin!"

"Ei, rakkaani", sanoi Prospero, "sinä olit pieni kerubi ja varjelit minua. Sinun viattomat hymysi auttoivat minua kestämään onnettomuuksiani. Ruokamme kesti siihen asti, kunnes astuimme maihin tälle autiolle saarelle, ja siitä saakka on pääasiallisena ilonani ollut opettaa sinua, Miranda, ja hyvin sinä oletkin käyttänyt hyödyksesi opetustani."

"Taivas sinua siitä kiittäköön, rakas isäni", lausui Miranda. "Mutta sanohan minulle nyt, isä, miksi nostatit tämän myrskyn merellä?"

"Tiedä sitten", sanoi hänen isänsä, "että tämä myrsky on heittänyt maihin tälle saarelle viholliseni Napolin kuninkaan ja julman veljeni."

Näin sanottuaan Prospero kosketti hiljaa tytärtään taikasauvallaan, jolloin tyttö vaipui syvään uneen; silloin näet ilmestyi juuri henki Ariel isäntänsä eteen tekemään selkoa myrskystä ja siitä, kuinka oli sijoitellut laivan päällystön ja miehistön, ja vaikka henget olivat aina näkymättömiä Mirandalle, ei Prospero tahtonut, että hänen tyttärensä kuulisi hänen keskustelevan – kuten tytöstä näyttäisi – tyhjän ilman kanssa.

"No, urhea henkeni", virkkoi Prospero Arielille, "kuinka olet suorittanut tehtäväsi?"

Ariel kuvasi vilkkaasti myrskyä ja merimiesten kokemaa kauhua; lisäksi hän kertoi, että kuninkaan poika Ferdinand hyppäsi ensimmäisenä mereen, ja pojan isä luuli näkevänsä rakkaan lapsensa vaipuvan aaltoihin ja uppoavan.

"Mutta hän on turvassa", jatkoi Ariel, "eräässä saaren sopessa ja istuu käsivarret ristissä valittaen surkeasti isänsä, kuninkaan, kuolemaa, kun uskoo hänen hukkuneen. Ei hiuskarvaakaan hänen päästänsä ole katkennut, ja hänen ruhtinaalliset vaatteensa näyttävät uudemmilta kuin ennen, vaikka ne ovatkin lionneet meren aalloissa."

"Nytpä tunnen hienotuntoisen Arielini", sanoi Prospero. "Tuo hänet tänne, sillä tyttäreni täytyy nähdä tämä nuori prinssi. Missä ovat kuningas ja veljeni?"

"Jätin heidät etsimään Ferdinandia", vastasi Ariel, "mutta he eivät juuri toivo löytävänsä häntä, koska luulivat näkevänsä hänen tuhoutuvan. Laivan miehistöstä ei puutu ainoatakaan, vaikka jokainen luulee itse yksinään pelastuneensa ja laiva on heille näkymättömänä turvassa satamassa."

"Ariel", virkkoi Prospero, "tehtäväsi olet uskollisesti suorittanut, mutta on vielä enemmän työtä."

"Vieläkö enemmän työtä?" kysyi Ariel. "Salli minun muistuttaa sinulle, mestari, että olet luvannut minulle vapauteni. Pyydän sinua muistamaan, että olen tehnyt sinulle tärkeitä palveluksia, etten ole valehdellut sinulle enkä tehnyt erehdyksiä, vaan että olen palvellut sinua ilman vastahakoisuutta tai nurinaa."

"Mitä nyt?" kysyi Prospero. "Sinä et muista, mistä kidutuksesta vapautin sinut. Oletko unohtanut ilkeän Sycorax-noidan, jonka ikä ja kateellisuus olivat koukistaneet melkein kaksinkerroin? Missä hän oli syntynyt? Puhu; sano minulle."

"Algerissa, herrani", sanoi Ariel.

"Kah, vai siellä? Minun täytyy toistaa sinulle, mitä olet ollut, koska huomaan, ettet sitä enää muista. Tämä paha noita Sycorax karkoitettiin Algerista noituutensa takia, joka on liian hirvittävä tullakseen ihmisten korvien kuuluville, ja merimiehet jättivät hänet tänne. Koska sinä olit liian hienoluontoinen henki pannaksesi täytäntöön hänen ilkeämielisiä käskyjään, sulki hän sinut puuhun, mistä tapasin sinut ulvomassa. Muista, että siitä kidutuksesta minä sinut vapautin."

"Anna minulle anteeksi, rakas mestari", virkkoi Ariel häpeissään siitä, että näytti kiittämättömältä. "Tahdon totella käskyjäsi."

"Tee se", sanoi Prospero, "niin minä päästän sinut vapauteen." Sitten hän antoi käskyjä siitä, mitä hän edelleen tahtoi Arielin tekemään, ja niin Ariel meni pois, ensiksi sinne, minne oli jättänyt Ferdinandin. Hän tapasi prinssin yhä istumassa ruoholla samassa surumielisessä asennossa.

"Voi, ylhäinen nuori herra", lausui Ariel nähdessään prinssin, "siirrän sinut kohta toiseen paikkaan. Sinut pitää viedä – kuten olen oivaltanut – lady Mirandan eteen, jotta hän saisi nähdä kauniin ulkomuotosi. Tule, herra, seuraa minua." Sitten hän alkoi laulaa:

    "Nyt viittä syltä syvät veet
    sun peittää isäsi;
    koralliks luut on siirtyneet
    ja silmät helmiksi.
    Näet, meri kaikki helmassaan
    kaluksi kalliiks muuttaa vaan.
    Mut aallotar soittaa – kuules, oi! –
    piu, pau, kuolinkello se soi."

Tämä outo uutinen hänen kadonneesta isästään herätti pian prinssin siitä tylsyyden puuskasta, johon hän oli vaipunut. Hän seurasi hämmästyneenä Arielin äänen kaikua, kunnes se johti hänet Prosperon ja Mirandan luo, jotka istuivat suuren puun varjossa. Mutta Miranda ei ollut milloinkaan ennen nähnyt muuta ihmistä kuin oman isänsä.

"Miranda", virkkoi Prospero, "sano minulle, mitä sinä tuolla katselet."

"Voi, isä", vastasi Miranda kummallisen hämmästyksen valtaamana, "varmasti se on henki. Hyvä Jumala, miltä se näyttääkään! Usko minua, isä, se on kaunis olento. Eikö se ole henki?"

"Ei, tyttö", sanoi hänen isänsä. "Se syö ja nukkuu, ja sillä on sellaiset aistit kuin meilläkin. Tämä nuori mies, jonka näet, oli laivassa. Suru on häntä jonkun verran muuttanut, mutta muuten häntä voisi sanoa sievännäköiseksi henkilöksi. Hän on kadottanut toverinsa ja vaeltaa ympäri löytääkseen heidät."

Miranda, joka luuli, että kaikilla miehillä oli vakavat kasvot ja harmaa parta kuten hänen isällään, oli iloissaan tämän kauniin nuoren prinssin saapumisesta; Ferdinand taas luuli, nähdessään sellaisen rakastettavan neitosen tässä autiossa paikassa ja odotettuaan kuulemiensa outojen äänien perusteella vain ihmeitä, olevansa lumotulla saarella ja Mirandaa tämän paikan jumalatareksi. Sen mukaan hän alkoikin puhutella tyttöä.

Miranda vastasi arasti, ettei hän ollut mikään jumalatar, vaan ainoastaan yksinkertainen tyttö, ja aikoi juuri kertoa itsestään, kun Prospero keskeytti puhelun. Häntä miellytti suuresti havainto, että he ihailivat toisiaan, sillä hän oli selvästi nähnyt, että he olivat (kuten sanomme) rakastuneet toisiinsa ensi silmäyksellä; mutta koetellakseen Ferdinandin kestävyyttä hän päätti panna muutamia vaikeuksia heidän eteensä.

Astuen esille Prospero puhutteli senvuoksi prinssiä ankarin ilmein ja sanoi hänelle, että hän oli tullut saarelle vakoojana riistääkseen sen haltuunsa oikealta isännältä. "Seuraa minua", käski Prospero. "Minä sidon niskan ja jalat sinulta yhteen. Sinä saat juoda merivettä; kuoriaiseläimet, kuivettuneet juuret ja tammenterhojen kuoret olkoot ruokanasi."

"Ei" sanoi Ferdinand, "sellaista ylläpitoa minä vastustan, kunnes näen voimakkaamman vihollisen." Hän paljasti miekkansa, mutta heiluttaen taikasauvaansa Prospero kiinnitti hänet sille paikalle, missä hän seisoi, niin ettei hänellä ollut mitään liikkumiskykyä.

Miranda riippui kiinni isässään ja sanoi: "Miksi olet niin tyly? Ole laupias, isä; minä takaan hänen puolestaan. Tämä on toinen mies, jonka koskaan olen nähnyt, ja minusta hän näyttää vilpittömältä."

"Vaikene!" huudahti hänen isänsä. "Jos sanot sanankin vielä, niin minun täytyy nuhdella sinua, tyttö. Mitä, sinä puolustat petturia! Sinä luulet, ettei ole olemassakaan muita noin komeita miehiä, kun olet nähnyt ainoastaan hänet ja Calibanin. Sanon sinulle, hupsu tyttö, että useimmat miehet vievät yhtä helposti voiton hänestä kuin hän Calibanista." Tämän hän sanoi koetellakseen tyttärensä kestävyyttä, ja toinen vastasi: "Kiintymykseni on mitä vaatimattominta laatua. En ensinkään tahdo nähdä miellyttävämpää miestä."

"Tule mukaan, nuori mies", virkkoi Prospero prinssille. "Sinulla ei ole voimaa olla tottelematta minua."

"Eipä tosiaankaan", vastasi Ferdinand. Ja tietämättä, että taikavoima riisti häneltä kaiken vastustuskyvyn, hän huomasi kummakseen, että jokin omituinen lumous pakotti hänet seuraamaan Prosperoa. Katsellen taakseen Mirandaa niin kauan kuin saattoi nähdä tytön hän sanoi mennessään Prosperon perästä luolaan: "Sieluni on sidottu, ikäänkuin olisin unessa; mutta nuo uhkaukset ja tuntemani heikkous olisivat minulle keveitä, jos voisin vankilastani kerran päivässä nähdä tuon kauniin neidon."

Prospero ei pitänyt Ferdinandia kauan suljettuna koppiin; pian hän toi vankinsa ulos ja antoi hänelle raskaan tehtävän suoritettavaksi, huolehtien siitä, että hänen tyttärensä sai tietää, minkä tukalan työn Prospero oli prinssin hartioille sälyttänyt. Sitten hän oli menevinään työhuoneeseensa ja piti salaa silmällä tytärtään ja prinssiä.

Prospero oli käskenyt Ferdinandin pinota röykkiön raskaita puupölkkyjä. Koska kuninkaitten pojat eivät ole paljoakaan tottuneet tekemään vaivaloista työtä, havaitsi Miranda pian jälkeenpäin, että hänen lemmittynsä oli nääntymäisillään väsymyksestä.

"Voi", huudahti tyttö, "älkää tehkö niin ankarasti työtä! Isäni on syventynyt tutkimuksiinsa, eikä hänestä tarvitse huolia näinä kolmena tuntina: levätkäähän siis."

"Oh, armollinen neiti", vastasi Ferdinand, "en uskalla. Minun täytyy suorittaa loppuun tehtäväni, ennenkuin jään lepäämään."

"Jos tahdotte istua", virkkoi Miranda, "kannan minä pölkkyjänne sillä välin." Mutta tähän Ferdinand ei tahtonut millään muotoa suostua. Sensijaan että Mirandasta olisi ollut apua, hänestä tuli este, sillä he aloittivat pitkän keskustelun, niin että pölkkyjen kanto edistyi perin hitaasti.

Prospero, joka oli pannut Ferdinandille tämän tehtävän ainoastaan koetellakseen hänen rakkauttaan, ei ollut kirjojensa ääressä, kuten hänen tyttärensä otaksui, vaan seisoi heidän vieressään näkymättömänä kuullakseen, mitä he sanoivat.

Ferdinand kysyi tytön nimeä, ja se ilmoitettiinkin hänelle, mutta samalla Miranda mainitsi, että hän sanoi sen vastoin isänsä nimenomaista kieltoa.

Prospero vain hymyili, kun hänen tyttärensä nyt ensi kertaa oli hänelle tottelematon; sillä saatuaan loitsutaidollaan aikaan sen, että hänen tyttärensä oli niin äkkiä rakastunut, hän ei ollut vihainen tyttärensä osoittaessa rakkauttaan siten, että unohti isänsä käskyt. Ja hän kuunteli erittäin hyvillään Ferdinandin pitkää puhetta, jossa prinssi tunnusti rakastavansa Mirandaa enemmän kuin ketään muuta naista, jonka hän konsanaan oli nähnyt.

Vastaukseksi Ferdinandin ylistykseen Mirandan kauneudelle, jonka prinssi sanoi olevan täydellisemmän kuin yhdenkään naisen maailmassa, tyttö lausui: "En muista kenenkään naisen kasvoja enkä ole nähnyt ketään muuta miestä kuin teidät, hyvän ystäväni, ja rakkaan isäni. En tiedä, millaiset ihmisten piirteet ovat vieraissa maissa; mutta uskokaa minua, hyvä herra, etten tahtoisi ketään muuta maailmassa toverikseni kuin teidät, eikä mielikuvitukseni voi muovailla eteeni kenenkään muun ulkomuotoa kuin teidän sellaista, josta voisin pitää. Mutta, hyvä herra, pelkäänpä, että puhun teille liian vapaasti, ja unohdan isäni määräykset."

Tällöin Prospero hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tämähän sujuu juuri niinkuin saatan toivoa; tyttärestäni tulee Napolin kuningatar."

Ja sitten Ferdinand kertoi toisessa kauniissa puheessa (sillä nuoret prinssit käyttävät kohteliaita lausetapoja) viattomalle Mirandalle, että hän oli Napolin kruunun perillinen ja että Mirandasta tulisi hänen kuningattarensa.

"Voi, herra", huudahti tyttö, "olen niin hupsu, että tahtoisin itkeä ilosta. Tahdon vastata teille vilpittömän ja pyhän viattomuuden nimessä. Tulen vaimoksenne, jos tahdotte naida minut."

Prospero ehkäisi Ferdinandin kiitokset ilmestymällä näkyväisenä heidän eteensä.

"Älä pelkää mitään, lapseni", sanoi hän. "Olen kuunnellut keskusteluanne ja hyväksyn kaikki, mitä olet sanonut. Ja Ferdinand, jos olen liian ankarasti kohdellut sinua, niin annan sinulle runsaan vahingonkorvauksen suomalla sinulle tyttäreni vaimoksi. Kaikki sinun vaivasi olivat vain koettelemuksia minun puoleltani rakkaudellesi, ja sinä olet jalosti kestänyt kokeen. Ota siis tyttäreni lahjanani, jonka todellinen rakkautesi on arvokkaasti hankkinut, äläkä hymyile sille seikalle, että ylvästellen sanon hänen olevan kaiken kiitoksen yläpuolella." Sitten hän lisäsi, että hänellä oli puuhia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan, ja toivoi, että he istuutuisivat keskustelemaan yhdessä, kunnes hän palaisi; tätä käskyä Miranda ei ensinkään näyttänyt olevan vastahakoinen tottelemaan.

Kun Prospero oli jättänyt heidät, kutsui hän Ariel-henkeään, joka ilmestyi nopeasti hänen eteensä innokkaana kertomaan, mitä oli tehnyt Prosperon veljelle ja Napolin kuninkaalle. Ariel sanoi, että hän oli jättänyt heidät miltei suunniltaan pelosta niiden kummien ilmiöiden takia, jotka hän pani heidät näkemään ja kuulemaan. Kun he olivat väsyneitä vaeltelustaan ja nääntyneitä ruuan puutteesta, oli hän äkkiä loihtinut heidän eteensä herkullisen juhla-aterian, ja juuri kun he aikoivat ryhtyä syömään, ilmestyi hän näkyvänä heidän eteensä harpyian, ahneen siivekkään hirviön, hahmossa ja puhui heidän äärimmäiseksi hämmästyksekseen, muistuttaen heille heidän julmuuttaan, kun he karkoittivat Prosperon hänen herttuakunnastaan ja jättivät hänet ja hänen pienoisen tyttärensä tuhoutumaan merellä. Hirviö sanoi vielä sen olevan syynä, miksi näiden kauhujen sallittiin iskeä heihin.

Napolin kuningas ja Antonio, tuo väärämielinen veli, katuivat Prosperolle tekemäänsä vääryyttä; Ariel sanoi isännälleen, että hän oli varma heidän katumuksensa vilpittömyydestä ja että hän, vaikka olikin vain henki, saattoi ainoastaan sääliä heitä.

"Tuo sitten heidät tänne, Ariel", sanoi Prospero. "Jos sinä, joka olet vain henki, säälit heitä heidän ahdistuksessaan, niin enkö minä, joka olen ihminen kuten hekin, tuntisi myötätuntoa heitä kohtaan? Tuo heidät nopeasti tänne, hempeä Arielini."

Ariel palasi pian mukanaan kuningas, Antonio ja vanha Gonzalo seurueena jäljessä. Nämä olivat tulleet Arielin perästä ihmetellen sitä hurjaa musiikkia, jota hän soitti ilmassa houkutellakseen heidät mestarinsa läheisyyteen. Tämä Gonzalo oli sama mies, joka oli niin ystävällisesti varustanut Prosperon aikaisemmin kirjoilla ja ruokavaroilla, kun hänen ilkeä veljensä jätti hänet, kuten luuli, tuhoutumaan avoimessa veneessä merellä.

Suru ja kauhu olivat niin tylsyttäneet heidän aistinsa, etteivät he tunteneet Prosperoa. Hän ilmaisi itsensä ensiksi vanhalle kelpo Gonzalolle, nimittäen tätä henkensä pelastajaksi; ja sitten hänen veljensä ja kuningas älysivät, että hän oli vääryyttä kärsinyt Prospero.

Antonio rukoili veljeltään anteeksiantoa kyynelsilmin ja synkeitä sanoja käyttäen. Kuningas toi esiin vilpittömän katumuksensa, kun oli avustanut Antoniota hänen veljensä syöksemisessä valtaistuimelta. Prospero antoi heille anteeksi, ja kun he sitoutuivat palauttamaan hänelle hänen herttuakuntansa, sanoi hän Napolin kuninkaalle: "Minulla on myöskin sinulle varattuna lahja." Avaten erään oven hän näytti kuninkaalle hänen poikansa Ferdinandin, joka pelasi shakkia Mirandan kanssa.

Isän ja pojan ilo oli rajaton tästä odottamattomasta jälleennäkemisestä, sillä he olivat kumpikin luulleet toisen hukkuneen myrskyssä.

"Oi ihmettä!" huudahti Miranda. "Mitä jaloja olentoja nämä ovat? Sen täytyy varmasti olla ihana maailma, jossa asuu sellaista väkeä."

Napolin kuningas oli miltei yhtä hämmästynyt nuoren Mirandan kauneudesta ja erinomaisesta suloisuudesta kuin hänen poikansa oli ollut.

"Kuka tämä tyttö on?" kysyi hän. "Hän näyttää olevan jumalatar, joka on erottanut meidät ja näin saattanut meidät taas yhteen."

"Ei, isä", vastasi Ferdinand hymyillen, kun hänen isänsä oli erehtynyt samalla tavalla kuin hänkin erehtyi nähdessään Mirandan ensi kerran. "Hän on kuolevainen, mutta kuolemattoman sallimuksen johdatuksesta hän on minun. Valitsin hänet, kun en voinut kysyä sinulta, isäni, suostumustasi, koska en luullut sinun olevan hengissä. Hänen isänsä on tämä Prospero, joka on Milanon kuuluisa herttua ja jonka suurta nimeä olen kuullut niin usein mainittavan, vaikken ole nähnyt häntä aiemmin. Häneltä sain uuden elämän; hän on tehnyt itsensä minulle toiseksi isäksi antaessaan minulle tämän rakkaan neidon."

"Sitten minun pitää olla hänen isänsä", sanoi kuningas, "mutta kuinka oudolta kuuluukaan, että minun täytyy pyytää lapseltani anteeksi!"

"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Prospero. "Unohtakaamme menneet vaivamme, koska ne ovat niin onnellisesti päättyneet." Sitten Prospero syleili veljeään ja vakuutti hänelle uudelleen anteeksiantoansa sanoen, että viisas kaikkivaltias sallimus oli tahtonut, että hän tulisi karkoitetuksi köyhästä Milanon herttuakunnasta, jotta hänen tyttärensä perisi Napolin kruunun, koska heidän tavatessaan toisensa tällä autiolla saarella oli sattunut niin, että kuninkaan poika oli rakastunut Mirandaan.

Nämä ystävälliset sanat, jotka Prospero lausui ja joiden tarkoituksena oli lohduttaa hänen veljeänsä, täyttivät niin Antonion mielen häpeällä ja katumuksella, että hän itki eikä kyennyt puhumaan; vanha ystävällinen Gonzalo itki nähdessään tämän riemukkaan sovinnonteon ja rukoili siunausta nuorelle parille.

Prospero ilmoitti sitten heille, että heidän laivansa oli turvassa satamassa ja että kaikki merimiehet olivat siinä tallella ja että hän ja Miranda seuraisivat heitä kotiin seuraavana aamuna. "Sillä välin", sanoi hän, "nauttikaa niitä virvokkeita, joita köyhä luolani tarjoaa; iltahuviksenne kerron elämäni tarinan siitä hetkestä alkaen, jolloin ensi kerran astuin maihin tälle autiolle saarelle." Sitten hän kutsui Calibanin valmistamaan ruokaa ja panemaan luolan kuntoon; seura hämmästeli tämän ruman hirviön kummaa muotoa ja villiä ulkonäköä. Prospero sanoi, että se oli ainoa palvelija, joka hänellä oli käytettävänään.

Ennenkuin Prospero lähti saarelta, vapautti hän Arielin palveluksestaan tuon vilkkaan pikku hengen suureksi iloksi. Vaikkakin hän oli ollut uskollinen palvelija isännälleen, oli hän aina kaipaillut päästä täyteen vapauteensa – vaeltaa kenenkään ohjaamatta ilmassa villilinnun lailla, vehreiden puiden alla, miellyttävien hedelmien ja hyvätuoksuisten kukkien keskellä.

"Soma Arielini", sanoi Prospero pikku hengelle päästäessään hänet vapaaksi, "johdun kaipaamaan sinua; kuitenkin sinä saat vapautesi."

"Kiitos, rakas isäntäni", vastasi Ariel, "mutta salli minun seurata laivaasi kotiin suotuisin tuulin, ennenkuin sanot jäähyväiset uskollisen henkesi avulle; sitten, mestari, kun olen vapaa, kuinka iloisesti elänkään!"

Tällöin Ariel lauloi seuraavan kauniin laulun:

    "Mettä kukist imaisen ma,
    kielon kuvuss' asustan,
    kuullen ääntä huuhkajan.
    Siivill' yökön liitelen ma
    kesän jäljiss' ihanan:
    Hei lystiä, lystiä on elostaa,
    kun kukkien keskellä liehua saa."

Sitten Prospero hautasi syvälle maahan loitsukirjansa ja taikasauvansa, sillä hän oli päättänyt, ettei hän enää milloinkaan ottaisi loitsutaitoaan käytäntöön. Kun hän näin oli voittanut vihollisensa ja tehnyt sovinnon veljensä ja Napolin kuninkaan kanssa, puuttui hänen onnestaan vain se, että hän palasi syntymämaahansa, otti haltuunsa herttuakuntansa ja oli läsnä tyttärensä ja prinssi Ferdinandin häissä. Kuningas sanoi, että ne vietettäisiin suurenmoisen loisteliaasti heti heidän palattuaan Napoliin. Tähän paikkaan he pian saapuivatkin miellyttävän matkan jälkeen, Ariel-hengen seuratessa heitä varmana saattovartiona.

KESÄYÖN UNELMA

Ateenan kaupungissa oli vanhemmilla lain mukaan valta naittaa tyttärensä kelle miehelle tahansa, joka heitä miellytti; sillä jos tytär kieltäytyi menemästä naimisiin miehen kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänen puolisokseen, oikeutti tämä laki isän luovuttamaan tyttärensä tuomittavaksi kuolemaan. Mutta koska isät eivät usein toivo omien tyttäriensä kuolemaa silloinkaan, kun nämä sattuvat osoittautumaan hiukan vastahakoisiksi, sovellettiin tätä lakia harvoin tai ei koskaan, vaikka kenties tuon kaupungin nuoria neitosia heidän vanhempansa verrattain usein uhkasivat lain kauhuilla.

Kerran sattui kuitenkin, että muuan vanha mies, jonka nimi oli Egeus, tosiaan tuli Theseuksen, Ateenan silloisen hallitsevan ruhtinaan eteen, valittamaan sitä, että hänen tyttärensä Hermia, jolle hän oli määrännyt puolisoksi Demetriuksen, ylhäiseen ateenalaiseen perheeseen kuuluvan nuoren miehen, kieltäytyi tottelemasta, koska tyttö rakasti toista, Lysander-nimistä nuorta ateenalaista. Egeus pyysi oikeutta Theseukselta ja tahtoi, että tämä julma laki pantaisiin täytäntöön hänen tytärtään vastaan.

Hermia lausui tottelemattomuutensa puolustukseksi, että Demetrius oli aikaisemmin tunnustanut rakkautensa Hermian rakkaalle ystävättärelle Helenalle ja että Helena rakasti Demetriusta hulluuteen saakka; mutta tämä kunnioitettava syy, jonka Hermia ilmoitti perusteeksi sille, ettei hän totellut isänsä käskyä, ei liikuttanut ankaran Egeuksen sydäntä.

Vaikka Theseus oli ylevämielinen ja armollinen ruhtinas, ei hänellä ollut valtaa muuttaa maansa lakeja; sentähden hän saattoi ainoastaan antaa Hermialle neljä päivää miettimisaikaa, ja tämän ajan päätyttyä tyttö surmattaisiin, jos hän vielä kieltäytyisi menemästä naimisiin Demetriuksen kanssa.

Kun Hermia päästettiin pois ruhtinaan puheilta, meni hän lemmittynsä Lysanderin luokse ja kertoi hänelle, mihin vaaraan oli joutunut ja että hänen täytyi joko hylätä Lysander ja mennä naimisiin Demetriuksen kanssa tai menettää henkensä neljän päivän kuluttua.

Lysander joutui suuren murheen valtaan kuultuaan nämä pahat uutiset. Mutta muistaen, että hänellä oli täti, joka asui jonkun matkan päässä Ateenasta, ja että siellä, missä täti asui, tuota julmaa lakia ei voitu soveltaa Hermiaa vastaan, koska se ei ollut voimassa kaupungin rajojen ulkopuolella, Lysander ehdotti Hermialle, että tämä ensi yönä hiipisi isänsä talosta ja lähtisi hänen kanssaan mainitun tädin taloon, missä he sitten menisivät naimisiin. "Kohtaan sinut", sanoi Lysander, "metsässä vähän matkan päässä kaupungin ulkopuolella, siinä ihanassa metsässä, jossa niin usein olemme Helenan keralla kävelleet suloisen toukokuun päivinä."

Tähän ehdotukseen Hermia suostui iloisin mielin eikä puhunut suunnitellusta paostaan kellekään muulle kuin ystävättärelleen Helenalle. Koska neidot tavallisesti tekevät hullutuksia lemmen takia, päätti Helenakin varsin epäjalosti mennä kertomaan tämän Demetriukselle, vaikkei voinut toivoa ystävättärensä salaisuuden ilmaisemisesta muuta hyötyä kuin sen vaivaisen huvin, että saisi seurata uskotonta rakastajaansa metsään; Helena näet tiesi hyvin, että Demetrius menisi sinne ajaakseen takaa Hermiaa.

Se metsä, jonka Lysander ja Hermia olivat määränneet kohtauspaikakseen, oli keijukaisten nimellä tunnettujen pikku olentojen suosittu tyyssija.

Oberon, keijukaisten kuningas, ja Titania, heidän kuningattarensa, pitivät siellä pienoisten seuralaistensa kanssa keskiyönjuhliaan.

Näiden olentojen pikku kuninkaan ja kuningattaren välillä sattui tähän aikaan olemaan vakava erimielisyys. Aina kun he kuutamossa kohtasivat toisensa tämän ihanan metsän varjoisilla käytävillä, he riitelivät, kunnes kaikki heidän keijukaisensa ryömivät tammenterhojen kehtoihin ja kätkeytyivät pelokkaina.

Onnettoman erimielisyyden syynä oli se, että Titania kieltäytyi antamasta Oberonille pientä vaihdokaspoikaa, jonka äiti oli ollut Titanian ystävätär; tämän kuoltua keijukaiskuningatar anasti lapsen sen hoitajattarelta ja kasvatti häntä metsissä.

Sinä yönä, jolloin rakastavaisten piti kohdata toisensa tässä metsikössä, Titania tapasi kävellessään muutamien hovineitiensä kanssa Oberonin, jolla oli seurueenaan pikku haltioita hovimiehinä.

"Tämä on ikävä kohtaus kuutamossa, ylväs Titania", virkkoi keijukaisten kuningas. Kuningatar vastasi: "Mitä! Mustasukkainen Oberon, sinäkö siellä? Keijukaiset, vikkelästi tiehenne, sillä olen vannonut välttäväni hänen seuraansa!" – "Pysähdy, nopea keijukainen!" huudahti Oberon. "Enkö minä ole sinun herrasi? Miksi Titania aina kiistää Oberoniansa vastaan? Anna minulle pikku vaihdokkaasi hovipojakseni."

"Rauhoita sydämesi", tokaisi kuningatar, "sillä koko keijukaisvaltakunnallasikaan et voisi ostaa sitä poikaa minulta." Kuningatar jätti sitten herransa ja puolisonsa suuren vihan valtaan. "No niin, mene matkaasi", lausui Oberon. "Ennenkuin aamu valkenee, kiusaan sinua tämän tekemäsi vääryyden johdosta."

Oberon lähetti sitten noutamaan Puckia, parasta suosikkiaan ja valtaneuvostaan.

Puck eli – kuten häntä toisinaan nimitettiin – Robert Sävyisä oli terävä-älyinen ja veitikkamainen henki, jolla oli tapana tehdä hullunkurisia kepposia lähikylissä. Toisinaan hän pujahti maitohuoneisiin ja kuori maidon, toisinaan taasen upotti kevyen ja ilmamaisen vartalonsa voikirnuun, ja kun hän tanssitti outoa muotoaan kirnussa, ponnisteli maitotyttö turhaan muuttaakseen kermansa voiksi. Myöskään ei kylän renkien käynyt sen paremmin, sillä aina kun Puckia huvitti tehdä kolttosiaan juomanpanokattilassa, meni olut varmasti pilalle. Kun muutamat hyvät naapurit kokoontuivat juomaan hiukan virkistävää olutta yhdessä, oli Puckilla tapana hypätä olutmaljaan paistetun kravun hahmossa, ja kun joku vanha emäntä aikoi juoda, näppäsi Puck hänen huuliaan ja läikytti olutta hänen kuihtuneelle leualleen; ja heti senjälkeen, kun sama vanha eukko aikoi tärkeänä istuutua kertoakseen naapureilleen haikean ja surunvoittoisen tarinan, luiskautti Puck hänen kolmijalkaisen tuolinsa hänen altaan, ja vanha naisparka kaatui nurin, jolloin vanhat juorukellot pitelivät kylkiään ja nauroivat hänelle vakuuttaen, etteivät he olleet milloinkaan viettäneet hauskempaa hetkeä.

"Tule tänne, Puck", sanoi Oberon tälle pienelle iloiselle yövaeltajalle. "Nouda minulle kukka, jota neidot nimittävät 'joutilaan rakkaudeksi'; tuon pienen, purppuranvärisen kukan mehu saattaa nukkuvien silmäluomille pantuna asianomaiset hullaantumaan ensimmäiseen olentoon, jonka he herätessään näkevät. Tipautan hiukan tuon kukan mehua Titaniani silmäluomille hänen nukkuessaan, ja silloinpa hän avatessaan silmänsä rakastuu ensimmäiseen olentoon, jonka näkee, vaikkapa se olisi jalopeura tai karhu, tungetteleva marakatti tai touhukas apina; ja ennenkuin otan tämän lumouksen pois hänen silmiltään, kuten voin tehdä toisella tuntemallani taikakeinolla, pakotan hänet antamaan tuon lapsen hovipojakseni."

Puckia, joka oli sydämestään mieltynyt ilkeisiin kepposiin, huvitti suuresti hänen isäntänsä suunnittelema kujeilu, ja tonttu juoksi etsimään kukkaa. Odottaessaan Puckin paluuta Oberon huomasi Demetriuksen ja Helenan tulevan metsään. Hän kuuli Demetriuksen moittivan Helenaa siitä, että tämä seurasi häntä, ja sittenkun Demetrius oli puolestaan lausunut monia epäystävällisiä sanoja ja Helena esittänyt lempeitä moitteita, muistuttaen lemmitylleen hänen entistä rakkauttaan ja antamiaan vilpittömän uskollisuuden vakuutuksia, jätti Demetrius tytön hurjien petojen valtaan, kuten hän sanoi, mutta tyttö juoksi hänen jäljestään niin nopeasti kuin pääsi.

Keijukaisten kuningas, joka oli aina ystävällinen uskollisille rakastajille, tunsi suurta myötätuntoa Helenaa kohtaan, ja kenties Oberon oli nähnyt Helenan noina onnellisina aikoina, jolloin Demetrius häntä rakasti, niinkuin Lysander oli sanonut, että heillä oli tapana kävellä kuutamolla tässä miellyttävässä metsässä. Olkoonpa sen laita miten hyvänsä, kun Puck palasi pieni purppuravärinen kukka mukanaan, sanoi Oberon suosikilleen: "Ota osa tästä kukasta, sillä täällä on käynyt suloinen ateenalainen neito, joka rakastaa erästä nuorukaista, saamatta vastarakkautta. Jos tapaat nuorukaisen nukkumassa, niin tipauta hiukan lemmenmehua hänen silmiinsä, mutta järjestä asiat niin, että tyttö on silloin hänen lähellään, jotta ensimmäinen olento, jonka hän näkee herätessään, olisi tämä ylenkatsottu neito. Tunnet miehen hänen käyttämistään ateenalaisista vaatteista."

Puck lupasi järjestää tämän asian hyvin taitavasti, ja sitten Oberon meni Titanian huomaamatta hänen huvimajaansa, missä kuningatar paraikaa oli menossa levolle. Hänen majanaan oli penger, jolla kasvoi villejä ajuruohoja, kevätesikkoja ja hyvätuoksuisia orvokkeja kuusamista, hajuruusuista ja tuoksuvista orjantappuroista kutoutuneen kunniakatoksen alla. Siellä Titania aina nukkui jonkun osan yötä; hänen peitteenään oli tarhakäärmeen kirjava nahka, joka oli kyllin avara keijukaista verhoamaan, vaikka käärmeennahasta tuleekin niin pieni viitta.

Keijukaiskuningas tapasi Titanian antamassa käskyjä keijukaisille siitä, mitä heidän pitäisi askarrella kuningattarensa nukkuessa. "Muutamien teistä", sanoi hänen majesteettinsa, "tulee hävittää syöpää hajuruusun nupuista ja muutamien käydä sotaa yölepakkoja vastaan, jotta niiden nahkasiivistä saataisiin pienille keijuilleni takkeja. Toisten taas pitää vartioida, ettei öisin ulvova meluisa pöllö lähesty minua; mutta ensin laulakaa minut nukuksiin." Sitten he alkoivat laulaa tätä laulua:

    "Kailokyyt kakskieliset,
    sisiliskot piilohon!
    Hiljaa, vaskikäärmehet!
    Kuningatar levoll' on.
    Satakielen sulosuulla
    soikoon meidän tuuti lulla:
    Tuuti, tuuti lulla,
    tuuti, tuuti lulla!
    Ei saa huolet,
    noidan nuolet
    valtiaamme liki tulla.
    Hyvää yötä, tuuti lulla!"

Kun keijukaiset olivat laulaneet kuningattarensa nukuksiin tällä kauniilla kehtolaululla, jättivät he hänet suorittaakseen ne tärkeät palvelukset, jotka hän oli heille määrännyt. Silloin Oberon hiljaa lähestyi Titaniaansa ja tiputti hiukan lemmenmehua hänen silmäluomilleen sanoen:

    "Minkä näet, kun havaudut,
    siihen kohta rakastut."

Mutta palatkaamme nyt Hermiaan, joka sinä yönä pakeni isänsä talosta välttääkseen kuolemaa, kun hänet oli tuomittu siitä, että hän oli kieltäytynyt menemästä naimisiin Demetriuksen kanssa. Kun neito tuli metsään, tapasi hän rakkaan Lysanderin odottamassa saattaakseen hänet tätinsä taloon; mutta ennenkuin he olivat ehtineet metsän puoliväliinkään, oli Hermia niin väsynyt, että Lysander, joka oli hyvin arka rakkaasta immestään, kun tämä oli vielä osoittanut lempeään häntä kohtaan panemalla henkensäkin alttiiksi hänen tähtensä, suostutti tytön lepäämään aamuun saakka pehmeällä sammaltöyryllä. Sittenkun nuorukainen itsekin oli asettunut levolle maahan jonkun matkan päähän, vaipuivat he pian sikeään uneen. Täältä heidät löysi Puck, joka nähdessään sievän nuoren miehen nukkuvan ja huomatessaan, että hänen vaatteensa olivat ateenalaista kuosia ja että kaunis neito nukkui hänen lähellään, päätteli, että tässä olivat varmasti ateenalainen tyttö ja hänen tyly lemmittynsä, joita Oberon oli lähettänyt hänet etsimään.

Luonnollisesti Puck otaksui, että koska nuoret olivat kahden kesken, tytön täytyi olla ensimmäinen olento, jonka nuorukainen näkisi herätessään. Niinpä tonttu muitta mutkitta ryhtyi kaatamaan hiukan pienen purppuranvärisen kukan mehua nuoren miehen silmille. Mutta sattuikin niin, että Helena tuli sitä tietä ja oli Hermian asemesta ensimmäinen, jonka Lysander näki herätessään. Tuntuu omituiselta kertoa, että niin voimakas oli lemmentaika, että Lysanderin Hermiaa kohtaan tuntema rakkaus häipyi kokonaan pois ja hän rakastui Helenaan.

Jos nuori ateenalainen olisi herätessään nähnyt ensiksi Hermian, ei Puckin tekemällä törkeällä erehdyksellä olisi ollut mitään merkitystä, sillä Lysander ei olisi voinut rakastaa tuota uskollista neitoa liian hellästi; mutta oli tosiaan surullinen kohtalon oikku, että Lysander-paran piti noidutun lemmennesteen pakotuksesta unohtaa oma uskollinen Hermiansa ja juosta toisen neidon jälessä, jättäen Hermian ihan yksin nukkumaan metsässä keskellä yötä.

Tämä onneton vaihdos tapahtui seuraavalla tavalla. Kuten aikaisemmin on kerrottu, yritti Helena pysytellä Demetriuksen kintereillä, kun tämä niin häikäilemättä juoksi pois hänen luotaan, mutta tyttö ei voinut jatkaa kauan tätä epätasaista kilpajuoksua, koska miehet ovat aina parempia juoksijoita kuin naiset, varsinkin pitkillä matkoilla. Pian Helena kadotti näkyvistään Demetriuksen ja saapui harhaillessaan alakuloisena ja hylättynä sille paikalle, missä Lysander nukkui. "Ah", huudahti neito, "täällä makaa Lysander maassa: onko hän kuollut vai nukuksissa?" Sitten hän virkkoi koskettaen hiljaa nukkujaa: "Hyvä herra, jos olette hengissä, niin herätkää." Tällöin Lysander avasi silmänsä ja puhutteli heti Helenaa äärimmäistä rakkautta ja ihailua ilmaisevin sanoin, sillä lemmenneste alkoi vaikuttaa.

Lysander sanoi neidolle, että tämä oli yhtä paljon Hermiaa verrempi kauneudessa kuin kyyhkynen korppia ja että hän juoksisi vaikka tuleen rakastettunsa takia, ja paljon muita rakastavaisille kuuluvia lauseita. Tietäen, että Lysander oli hänen ystävättärensä Hermian lemmitty, jopa juhlallisesti sitoutunut menemään naimisiin Hermian kanssa, Helena joutui raivoihinsa kuullessaan itseään puhuteltavan tällä tavalla, sillä hän luuli – kuten hyvällä syyllä saattoikin ajatella – Lysanderin tekevän hänestä pilaa.

"Oh", huudahti hän, "miksi synnyinkään jokaisen pilkattavaksi ja häväistäväksi? Eikö ole kylliksi, nuori mies, etten voi milloinkaan saada hellää silmäystä tai ystävällistä sanaa Demetriukselta, kun teidän, herra, täytyy vielä olla liehakoivinanne minua tällä halveksivalla tavalla? Olisinpa luullut teitä, Lysander, jaloluontoisemmaksi herrasmieheksi." Lausuttuaan nämä sanat suuren vihan vallassa neito juoksi pois, ja Lysander seurasi häntä unohtaen täydelleen oman Hermiansa, joka yhä nukkui.

Herättyään Hermia tunsi synkkää kauhua huomatessaan olevansa yksin. Hän harhaili metsässä tietämättä, miten Lysanderin oli käynyt tai mitä tietä hänen pitäisi kulkea etsiäkseen lemmittyään. Sillä välin Oberon tapasi Demetriuksen nukkumassa sikeätä unta, koska tämä ei ollut kyennyt löytämään Hermiaa eikä kilpakosijaansa Lysanderia, vaan oli väsynyt hedelmättömästä etsinnästään. Oberon oli havainnut muutamien kysymyksien avulla, joita hän oli tehnyt Puckille, että tämä oli tipauttanut rakkautta herättävää ainetta väärän henkilön silmille. Kun nyt Oberon löysi ensiksi tarkoitetun henkilön, kosketti hän nukkuvan Demetriuksen silmäluomia lemmennesteellä, jolloin Demetrius heti heräsi. Koska ensimmäinen olento, jonka hän näki, oli Helena, alkoi hän esittää tälle rakkaudentunnustuksia, kuten Lysander oli tehnyt aikaisemmin. Juuri sillä hetkellä ilmestyi paikalle Lysander Hermian seuraamana, sillä Puckin onnettoman erehdyksen takia oli nyt Hermian vuoro juosta rakastettunsa perässä. Niinpä nyt Lysander ja Demetrius mielistelivät molemmat yhtaikaa Helenaa, koska he olivat kumpikin saman voimakkaan lumouksen alaisia.

Hämmästynyt Helena luuli, että Demetrius, Lysander ja hänen entinen rakas ystävättärensä Hermia olivat kaikki liitossa pitääkseen häntä pilkkanaan.

Hermia oli yhtä hämmästynyt kuin Helenakin. Hän ei tiennyt, miksi Lysander ja Demetrius, jotka molemmat aikaisemmin rakastivat häntä, olivat nyt muuttuneet Helenan ihailijoiksi, eikä asia hänestä näyttänyt leikinlaskulta.

Neidot, jotka aikaisemmin olivat olleet mitä rakkaimpia ystävättäriä, joutuivat nyt keskenään kiivaaseen sananvaihtoon.

"Kovasydäminen Hermia", sanoi Helena, "sinä olet yllyttänyt Lysanderin kiusoittelemaan minua teeskennellyillä ylistyspuheilla. Ja etkö ole käskenyt toista rakastajaasi Demetriusta, joka melkein on potkinut minua, nimittämään minua jumalattareksi, nymfiksi, verrattomaksi, kallisarvoiseksi ja taivaalliseksi? Hän ei puhuisi näin minulle, jota hän vihaa, ellet sinä olisi kehoittanut häntä tekemään minusta pilaa. Voi sydämetöntä Hermiaa, joka yhtyy miesten kanssa tekemään ystävätär-parkansa naurunalaiseksi! Oletko unohtanut kouluvuosiemme aikuisen ystävyyden? Kuinka usein, Hermia, me kaksi olemmekaan istuen samalla pieluksella ja laulaen samaa laulua ommelleet samaan kaavaan neulojemme työskennellessä saman kukan ääressä! Mehän olemme kasvaneet yhdessä kaksoiskirsikan tavoin, joka tuskin näyttää jakoiselta. Hermia, ei ole ystävällistä sinun puoleltasi eikä neitoselle sopivaa, että liityt miesten kanssa ivaamaan ystävätär-raukkaasi."

"Minua hämmästyttävät kiihkeät sanasi", vastasi Hermia.

"Minä en pilkkaa sinua, vaan näyttää siltä, että sinä teet niin minulle."

"Voi", tokaisi Helena vastaukseksi, "jatkakaa vakavien katseitten teeskentelyä ja irvistelkää minulle, kun käännän selkäni. Iskekää sitten silmää toisillenne ja pitäkää yllä herttaista leikinlaskua. Jos teissä olisi vähääkään sääliä, miellyttäväisyyttä ja käyttäytymistaitoa, niin ette kohtelisi minua näin."

Sillaikaa kun Helena ja Hermia lausuivat näitä vihaisia sanoja toisilleen, jättivät Demetrius ja Lysander heidät taistellakseen keskenään metsässä Helenan rakkaudesta.

Huomattuaan, että herrasmiehet olivat heidän luotaan lähteneet, poistuivat neidotkin ja vaelsivat vielä kerran väsyneinä metsään etsimään rakastajiaan.

Niin pian kuin he olivat menneet, sanoi keijukaisten kuningas, joka pikku Puckin kanssa oli kuunnellut heidän riitojansa, tontulleen: "Tämä on sinun huolimattomuuttasi, Puck, vai teitkö sen tahallasi?"

"Usko minua, varjojen kuningas", vastasi Puck, "se oli erehdys. Etkö sanonut minulle, että tuntisin miehen hänen ateenalaisista vaatteistaan? En kuitenkaan ole pahoillani siitä, että näin kävi, sillä minusta heidän kiistelynsä tuottaa meille erinomaisen suurta huvia."

"Kuulithan", virkkoi Oberon, "että Demetrius ja Lysander menivät etsimään sopivaa taistelupaikkaa. Käsken sinun verhota yön paksuun sumuun ja johtamaan nämä riitaisat rakastajat niin eksyksiin pimeässä, etteivät he kykene löytämään toinen toistaan. Puhu kummallekin heistä toisen äänellä ja saata heidät ilkeillä pilkkasanoilla seuraamaan sinua, koska he luulevat kuulevansa kilpakosijansa äänen. Pidä huoli siitä, että teet näin, kunnes he ovat niin väsyneitä, etteivät voi kulkea edemmäksi, ja kun näet heidän nukkuvan, tipauta tämän toisen kukan mehua Lysanderin silmiin, jolloin hän herätessään unohtaa Helenaa kohtaan tuntemansa uuden rakkauden ja jälleen ihastuu todelliseen lemmittyynsä Hermiaan. Sitten molemmat kauniit neidot saavat kumpikin olla onnellisia sen miehen kanssa, jota he rakastavat, ja he ajattelevat, että kaikki, mitä on tapahtunut, oli vain kiusallinen uni. Tämä on suoritettava nopeasti, Puck, ja minä menen katsomaan, minkä rakastettavan lemmikin Titaniani on löytänyt."

Titania nukkui yhä, ja nähdessään hänen lähellään erään ilveilijän, joka oli eksynyt metsässä ja nukkui myöskin, Oberon sanoi: "Tästä miehestä tulee Titaniani lemmitty." Ja kun Oberon sujautti aasinpään tuon klovnin hartioille, näytti se sopivan niin hyvin kuin jos olisi alkuaan kasvanut hänen olkapäillään. Vaikka Oberon kiinnittikin aasinpään paikoilleen hyvin varovaisesti, herätti se kuitenkin klovnin, ja noustuaan tämä meni kauniin kuningattaren makuupaikkana olevaa huvimajaa kohden tietämättä siitä, mitä Oberon oli tehnyt.

"Ah, minkä enkelin näenkään!" huudahti Titania avattuaan silmänsä, kun pienen purppuranvärisen kukan mehu alkoi vaikuttaa. "Oletko yhtä viisas kuin kaunis?"

"Mitä vielä, emäntä", vastasi hullunkurinen ilvehtijä; "jos minulla on kylliksi ymmärrystä, jotta löydän ulos tästä metsästä, niin minulla on sitä tarpeeksi."

"Älä koeta päästä pois tästä metsästä", sanoi rakastunut kuningatar. "Minä olen jokapäiväisyyden yläpuolella oleva henki. Rakastan sinua. Tule kanssani, ja minä käsken keijujeni palvella sinua." Sitten kuningatar kutsui luokseen neljä keijukaista, joiden nimet olivat Hernekukka, Seitti, Koi ja Sinapinsiemen.

"Palvelkaa", virkkoi kuningatar, "tätä rakastettavaa herrasmiestä; hypelkää hänen kävelyteillään ja liehukaa hänen näkyvissään; ruokkikaa häntä viinirypäleillä ja aprikooseilla ja anastakaa hänelle mehiläisten hunajapesiä. Tule istumaan kanssani", lausui hän klovnille, "ja anna minun leikkiä herttaisilla karvaisilla poskillasi, kaunis aasini! Ja suudella kauniita suuria korviasi, riemukas onneni!"

"Missä on Hernekukka?" kysyi aasinpäinen ilveilijä välittämättä paljoakaan keijukaisten kuningattaren armastelusta, mutta ollen hyvin ylpeä uusista palvelijoistaan.

"Täällä, herra", vastasi pieni Hernekukka.

"Kynsi päätäni", virkkoi klovni. "Missä on Seitti?"

"Täällä, herra", sanoi Seitti.

"Hyvä herra Seitti", jatkoi lystikäs klovni, "tappakaa minulle punainen kimalainen tuon ohdakkeen huipusta ja tuokaa vielä, parahin herra Seitti, minulle hunajapesä. Älkää työssänne kuluttako liiaksi voimianne, herra Seitti, ja huolehtikaa siitä, ettei hunajapesä murru; olisin pahoillani, jos havaitsisin kennon sisällön vuotaneen ylitsenne. Missä on Sinapinsiemen?"

"Täällä, herra", vastasi Sinapinsiemen. "Mikä on tahtonne?"

"Tahdon vain", virkkoi ilvehtijä, "teitä, hyvä herra Sinapinsiemen, auttamaan herra Hernekukkaa kynsimistyössä. Minun täytyy mennä parturille, herra Sinapinsiemen, sillä mielestäni olen kumman karvainen kasvoista."

"Rakkahin kultaseni", kysäisi kuningatar, "mitä tahdot ruoaksesi? Lähetän uskaliaan keijun etsimään oravan varaston ja tuomaan sinulle muutamia tuoreita pähkinöitä."

"Tahtoisin mieluummin kourallisen kuivattuja herneitä", sanoi klovni, joka oli saanut aasinpään mukana aasin ruokahalun. "Mutta pyydän, ettette antaisi kenenkään väestänne häiritä, sillä minua haluttaa nukkua."

"Nuku sitten", lausui kuningatar, "ja minä kiedon käsivarteni ympärillesi. Oi, kuinka rakastankaan sinua! Kuinka jumaloinkaan sinua!"

Kun keijukaisten kuningas näki ilveilijän nukkuvan kuningattarensa sylissä, tuli hän kuningattaren näkyviin ja moitti häntä siitä, että hän oli tuhlannut suosiotaan aasille.

Tätä ei kuningatar voinut kieltää, koska klovni nukkui silloin hänen käsivarsillaan, ja klovnin päässä oli vielä kuningattaren kiinnittämä kukkaseppele.

Kiusattuaan kuningatarta jonkun aikaa Oberon pyysi häneltä uudestaan vaihdokaspoikaa, jota kuningatar ei uskaltanut häneltä kieltää häpeissään siitä, että oli tullut yllätetyksi uuden suosikkinsa seurassa.

Kun Oberon näin oli saanut haltuunsa sen pikku pojan, jota hän oli niin kauan toivonut hovipojakseen, säälitti häntä se arvoton tilanne, johon hän oli saattanut Titaniansa hullunkurisella keksinnöllään, ja hän heitti hiukan toisen kukan mehua kuningattaren silmiin. Silloin keijukaisten kuningatar tuli jälleen tajuihinsa, ihmetellen äskeistä hupsutteluaan ja sanoen, että häntä nyt suuresti inhotti nähdä tuota kummallista hirviötä.

Samoin Oberon otti klovnilta pois aasinpään ja jätti hänet nukkumaan uinahduksensa loppuun, oma narrinpää hartioillaan.

Kun nyt Oberon ja hänen Titaniansa olivat tehneet täydellisen sovinnon, kertoi edellinen puolisolleen rakastavaisten tarinan ja heidän öiset kiistansa; kuningatar myöntyi tulemaan Oberonin mukaan nähdäkseen, kuinka lempivien seikkailu päättyisi.

Keijukaisten kuningas ja kuningatar löysivät rakastuneet nuorukaiset ja heidän neitonsa nukkumassa nurmikentällä verraten lähellä toisiaan, sillä Puck oli hyvittääkseen aikaisemman erehdyksensä äärimmäisen uutteran ponnistelun jälkeen järjestänyt asiat niin, että he olivat joutuneet samaan paikkaan tuntemattomina toisilleen; tonttu oli huolellisesti poistanut lumouksen Lysanderin silmistä keijukaiskuninkaan antamalla vastamyrkyllä.

Hermia heräsi ensimmäisenä ja nähdessään kadotetun Lysanderinsa nukkuvan niin lähellä itseään jäi katselemaan nuorukaista ja ihmetteli hänen omituista epävakaisuuttaan. Kun Lysander pian avasi silmänsä ja näki rakkaan Hermiansa, sai hän takaisin järkensä, jonka taikavoima oli varemmin himmentänyt, ja järkensä mukana rakkautensa Hermiaan. He alkoivat keskustella yön seikkailuista ihmetellen, olivatko nämä tapahtumat oikein todellisia vai olivatko he molemmat nähneet samaa hämmennyttävää unta.

Helena ja Demetrius olivat tällöin myöskin hereillä, ja kun makea uni oli rauhoittanut Helenan levottoman ja vihaisen mielen, kuunteli hän mielihyvin Demetriuksen yhä uudelleen lausumia rakkaudentunnustuksia, joiden vilpittömyyden hän alkoi tajuta hämmästyksekseen samoin kuin ilokseen.

Nämä kauniit yöllä vaeltavat neidot, jotka nyt eivät enää olleet kilpailijoita, tulivat jälleen todellisiksi ystäviksi; kaikki epäystävälliset sanat, jolla oli lausuttu, oli annettu anteeksi, ja he alkoivat rauhallisesti neuvotella siitä, mitä oli parasta tehdä heidän silloisessa asemassaan. Sovittiin pian siitä, että koska Demetrius oli luopunut vaatimasta Hermiaa omakseen, hän yrittäisi taivuttaa Hermian isän kumoamaan julman kuolemantuomion, joka neidolle oli julistettu. Demetrius oli juuri valmistautumassa palaamaan Ateenaan tätä ystävällistä tarkoitusta varten, kun heidän hämmästyksekseen Egeus, Hermian isä, joka oli tullut metsään ajaessaan takaa karannutta tytärtään, ilmestyi paikalle.

Kun Egeus sai tietää, että Demetrius ei nyt menisikään naimisiin hänen tyttärensä kanssa, ei hän enää vastustanut tyttärensä ja Lysanderin avioliittoa, vaan antoi myöntymyksensä siihen, että heidät vihittäisiin neljäntenä päivänä siitä lukien, siis päivänä, jona Hermia oli tuomittu menettämään henkensä; ja silloin myös Helena suostui ilomielin menemään naimisiin rakastetun ja nyt uskollisen Demetriuksen kanssa.

Keijukaisten kuningas ja kuningatar, jotka näkymättöminä olivat katselleet tätä sovinnontekoa ja nyt näkivät rakastavaisten tarinan onnellisen päätöksen Oberonin rauhanvälityksen avulla, tunsivat siitä niin paljon huvia, että nämä ystävälliset henget päättivät viettää lähestyviä häitä huvituksilla ja iloisilla juhlilla kaikkialla keijukaisvaltakunnassaan.

Ja jos joitakuita loukkaa tämä kertomus keijukaisista ja heidän kepposistaan, koska asianomaiset kuulijat pitävät sitä uskomattomana ja kummallisena, niin heidän tulee vain ajatella, että he ovat nukkuneet ja nähneet unta ja että kaikki nämä seikkailut olivat heidän unessa näkemiään haavekuvia; toivoakseni yksikään lukijoistani ei ole niin kohtuuton, että närkästyisi kauniista, viattomasta Kesäyön unelmasta.

TALVINEN TARINA

Sisilian kuningas Leontes ja hänen kuningattarensa, kaunis ja siveä Hermione, elivät ennen mitä parhaimmassa sovussa keskenään. Niin onnellinen Leontes oli rakastaessaan jaloa puolisoaan, että ainoa toive, joka hänellä oli täyttymättä, oli se, että hän toisinaan toivoi näkevänsä ja voivansa esitellä kuningattarelleen vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Polixeneen, Böömin kuninkaan. Leontes ja Polixenes olivat kasvaneet yhdessä lapsuudestaan saakka; mutta koska heidät isiensä kuollessa kutsuttiin kumpikin hallitsemaan kuningaskuntaansa, eivät he olleet tavanneet toisiaan moniin vuosiin, vaikka he olivat tuontuostakin vaihtaneet keskenään lahjoja, kirjeitä ja harrasta kiintymystä osoittavia viestejä.

Vihdoin yhtämittaisten kutsujen jälkeen tuli Polixenes Böömistä Sisilian hoviin vieraillakseen ystävänsä Leonteen luona.

Aluksi tuotti tämä vierailu vain mielihyvää Leonteelle. Hän suositteli kaikin tavoin nuoruudenystäväänsä kuningattarelle, ja näytti siltä, että rakkaan ystävän ja vanhan toverin läsnäolo teki Leonteen onnen täydelliseksi. He haastelivat vanhoista ajoista; heidän kouluaikansa ja heidän nuorina tekemänsä kujeet palautettiin mieliin ja kerrottiin juurtajaksain Hermionelle, joka aina otti ilomielin osaa näihin keskusteluihin.

Kun Polixenes kauan aikaa viivyttyään valmistautui lähtemään, yhtyi Hermione miehensä toivomuksesta hartaasti pyytämään, että Polixenes pitkittäisi vierailuaan.

Nytpä alkoi tälle hyvälle kuningattarelle surun aika, sillä vaikka Polixenes oli Leonteen sitä pyytäessä kieltäytynyt enää jäämästä, taipui hän Hermionen ystävällisistä ja suostuttelevista sanoista lykkäämään lähtönsä muutamia viikkoja eteenpäin. Tämän jälkeen Leontes, vaikka oli niin kauan aikaa tuntenut ystävänsä Polixeneen oikeamielisyyden ja hänen kunnialliset periaatteensa samoin kuin hyveellisen kuningattarensa oivallisen mielenlaadun, joutui hillittömän mustasukkaisuuden valtaan. Jokainen kohteliaisuudenosoitus, joka kuningattaren puolelta tuli Polixeneen osaksi, vaikka se tapahtui kuningas Leonteen nimenomaisesta toivomuksesta ja vain hänen mielikseen, lisäsi onnettoman kuninkaan epäluuloisuutta. Oltuaan harras ja vilpitön ystävä sekä parhain ja hellin aviopuoliso hän muuttui äkkiä julmaksi ja epäinhimilliseksi hirviöksi. Viimein kuningas lähetti noutamaan Camilloa, erästä hovinsa ylimystä, mainitsi hänelle mielessään liikkuvasta epäluulosta ja käski häntä myrkyttämään Polixeneen.

Camillo oli hyvä mies; tietäen hyvin, ettei Leonteen mustasukkaisuudella ollut vähäisintäkään perustusta totuudessa, hän ilmoitti Polixeneelle herransa kuninkaan käskyn sensijaan että olisi ruvennut myrkyttäjäksi ja suostui pakenemaan Polixeneen kanssa Sisilian alueelta. Camillon avulla Polixenes saapuikin terveenä omaan kuningaskuntaansa Böömiin. Siitä lähtien Camillo asui Böömissä kuninkaan hovissa ja tuli Polixeneen parhaaksi ystäväksi ja suosikiksi.

Polixeneen pako raivostutti mustasukkaista Leontesta yhä enemmän; hän meni kuningattaren huoneeseen, missä hyvä nainen istui pienen poikansa Mamilliuksen kanssa, joka juuri alkoi kertoa erästä parhaimmista kertomuksistaan huvittaakseen äitiään. Astuttuaan sisään kuningas otti lapsen pois ja lähetti Hermionen vankilaan.

Vaikka Mamillius oli vain hyvin pieni lapsi, rakasti hän äitiään hellästi. Kun hän näki äitiään kohdeltavan niin loukkaavasti ja kun äiti riistettiin häneltä ja pantiin vankilaan, koski se häneen kipeästi, ja hän kuihtui ja riutui vähitellen, menettäen ruokahalunsa ja unensa, kunnes arveltiin hänen kuolevan surusta.

Lähetettyään kuningattarensa vankilaan kuningas käski Cleomeneen ja Dionin, kahden sisilialaisen ylimyksen, mennä Delfoihin kysymään Apollon sikäläisen temppelin oraakkelilta, oliko kuningatar ollut hänelle uskoton.

Kun Hermione oli ollut vähän aikaa vankilassa, syntyi hänelle pieni tytär; kuningatar-raukka sai paljon lohdutusta katsellessaan kaunista pienokaistaan ja puheli sille: "Pieni vanki-parkani, minä olen yhtä viaton kuin sinäkin."

Hermionella oli hellä ystävätär, ylevämielinen Paulina, joka oli sisilialaisen ylimyksen Antigonuksen puoliso. Kun Paulina sai kuulla, että hänen kuninkaallisella valtiattarellaan oli uusi pienokainen, meni hän vankilaan, jonne Hermione oli teljetty. Paulina sanoi Emilialle, aatelisnaiselle, joka oli Hermionen seuranaisena: "Pyydän sinua, Emilia, sanomaan hyvälle kuningattarelle, että jos hän uskaltaa jättää pienen lapsensa minun haltuuni, niin vien lapsen hänen isänsä kuninkaan luo. Emmehän tiedä, eikö kuninkaan sydän hyvinkin heltyisi, kun hän näkee viattoman lapsensa." – "Kunnioitettava rouva", vastasi Emilia, "ilmoitan kuningattarelle jalon tarjouksenne. Hän toivoi tänään, että hänellä olisi joku ystävätär, joka uskaltaisi esittää lapsen kuninkaalle." – "Ja sano hänelle", virkkoi Paulina, "että puhun rohkeasti Leonteelle hänen puolestaan." – "Olkaa ikuisesti siunattu", vastasi Emilia, "armolliselle kuningattarellemme osoittamanne ystävyyden takia!" – Sitten Emilia meni Hermionen luo, joka iloisena luovutti pienokaisensa Paulinan huomaan, sillä kuningatar oli pelännyt, ettei yksikään ihminen uskaltaisi mennä esittämään lasta sen isälle.

Paulina otti vastasyntyneen lapsukaisen ja tunkeuduttuaan väkisin kuninkaan puheille – miehestään huolimatta, joka kuninkaan vihaa peläten koetti estää häntä – laski pienokaisen hänen isänsä jalkojen juureen, piti ylevän puheen kuninkaalle Hermionen puolustukseksi, moitti häntä ankarasti julmuudesta ja rukoili häntä armahtamaan viatonta vaimoaan ja lastaan. Mutta Paulinan moitteet vain lisäsivät Leonteen suuttumusta, ja hän käski Paulinan puolisoa Antigonusta viemään hänet pois luotaan.

Poistuessaan Paulina jätti pienokaisen kuninkaan jalkojen juureen arvellen, että isä ollessaan yksin lapsen kanssa katselisi sitä ja armahtaisi sen avutonta viattomuutta.

Hyväsydäminen Paulina erehtyi; heti kun hän oli mennyt, käski armoton isä Antigonuksen, Paulinan puolison, ottaa lapsen, viedä sen merelle ja jättää sen jollekin autiolle rannalle kuolemaan.

Päinvastoin kuin kelpo Camillo oli tehnyt, Antigonus totteli liiankin hyvin Leonteen käskyä, sillä hän kantoi heti lapsen laivaan ja lähti vesille, aikoen jättää lapsen ensimmäiselle autiolle rannalle, joka osuisi hänen näkyviinsä.

Niin varmasti kuningas uskoi Hermionen olevan syyllisen, ettei halunnut odottaa Cleomeneen ja Dionin paluuta, jotka hän oli lähettänyt Delfoihin kysymään neuvoa Apollon oraakkelilta, vaan ennenkuin kuningatar oli toipunut surustaan, jonka hänelle oli tuottanut kalliin pienokaisensa menettäminen, käski tuoda Hermionen julkisesti tutkittavaksi kaikkien hovinsa ylimysten ja aatelismiesten eteen. Ja kun kaikki ylhäiset miehet, tuomarit ja koko maan aatelisto oli kokoontunut tutkimaan Hermionea ja kun tuo onneton kuningatar seisoi vankina alamaistensa edessä ottaakseen vastaan heidän tuomionsa, tulivat Cleomenes ja Dion kokoukseen, antaen kuninkaalle oraakkelin vastauksen sinetöitynä. Leontes käski murtaa sinetin ja lukea oraakkelin sanat ääneen, ja näin kuuluivat sanat: "Hermione on viaton, Polixenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes luulevainen tyranni, ja kuningas jää ilman perillistä, jos sitä, mikä on kadonnut, ei löydetä."

Kuningas ei tahtonut ensinkään uskoa oraakkelin sanoja, vaan väitti, että ilmoitus oli kuningattaren ystävien keksimä valhe. Hän halusi, että tuomari jatkaisi kuningattaren tutkimista, mutta kun kuningas näin puhui, tuli sisään mies, joka sanoi hänelle, että prinssi Mamillius oli äkkiä kuollut surusta ja häpeästä kuullessaan, että hänen äitiään aiottiin tutkia hengenrikoksesta syytettynä.

Kuullessaan rakkaan, helläluontoisen lapsensa kuolleen, joka oli menettänyt henkensä surressaan äitinsä kovaa kohtaloa, Hermione pyörtyi. Sydänjuuria myöten tämän uutisen järkyttämänä Leontes alkoi tuntea sääliä onnetonta kuningatartaan kohtaan, ja hän käski Paulinan ja hovinaisten, jotka palvelivat kuningatarta, viedä hänet pois ja etsiä keinoja, millä voisivat hänet parantaa. Paulina palasi pian ilmoittaen kuninkaalle, että Hermione oli kuollut.

Kun Leontes kuuli, että kuningatar oli kuollut, katui hän Hermionea kohtaan osoittamaansa julmuutta. Ja nyt ajatellessaan, että Hermionen osaksi tullut huono kohtelu oli murtanut hänen sydämensä, Leontes uskoi hänen olleen myös syyttömän. Nyt kuningas oli varma siitä, että oraakkelin sanat olivat tosia, – hän tiesi, että "jos sitä, mikä on kadonnut, ei löydetä", minkä kuningas päätteli olevan hänen pienen tyttärensä, hän jäisi ilman perillistä, koska kerran nuori prinssi Mamillius oli kuollut. Hän olisi nyt antanut valtakuntansa saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin. Leontes antautui kokonaan tunnontuskien valtaan, viettäen monta vuotta synkissä mietteissä ja syvässä katumuksessa.

Myrsky ajoi laivan, jolla Antigonus kuljetti pienoisen prinsessan merelle, Böömin rannikolle, juuri hyvän kuningas Polixeneen valtakuntaan. Täällä Antigonus astui maihin ja jätti sinne lapsen.

Antigonus ei milloinkaan palannut Sisiliaan kertomaan Leonteelle, minne oli jättänyt hänen tyttärensä, sillä kun hovimies oli matkalla takaisin laivaan, tuli metsästä karhu ja repi hänet palasiksi. Se oli oikea rangaistus hänelle siitä, että hän totteli kuningas Leonteen pahaa käskyä.

Lapsella oli yllään kallisarvoiset vaatteet ja jalokiviä, sillä Hermione oli tehnyt hänet hyvin hienoksi lähettäessään hänet Leonteen luo, ja Antigonus oli kiinnittänyt lapsen viittaan paperin, johon oli kirjoitettu nimi Perdita ja muutamia sanoja hämärästi ilmaisemaan lapsen korkeaa syntyperää ja onnetonta kohtaloa.

Muuan paimen löysi hylätyn pienokaisparan. Hän oli ihmisystävällinen mies, ja siksi hän kantoi pikku Perditan kotiin vaimonsa luo, joka hoiti sitä hellästi. Köyhyys houkutteli kuitenkin paimenen kätkemään runsaan saaliin, jonka hän oli löytänyt. Sentähden hän lähti siitä osasta maata, jottei kukaan saisi tietää, mistä hän oli rikkautensa saanut, ja osalla Perditan jalokiviä osti paimen lammaslaumoja, tullen varakkaaksi karjankaitsijaksi. Hän kasvatti Perditan omana lapsenaan, eikä tyttö tiennyt itseään muuksi kuin paimenen tyttäreksi.

Pikku Perdita kasvoi sieväksi neidoksi; vaikka hän oli saanut ainoastaan paimenen tyttärelle kuuluvan kasvatuksen, loistivat hänen kuninkaalliselta äidiltään perimänsä luontaiset lahjat niin voimakkaasti esiin hänen oppimattomasta sielustaan, ettei kukaan olisi voinut hänen käytöksestään havaita hänen jääneen isänsä hovin kasvatusta vaille.

Böömin kuninkaalla Polixeneella oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Florizel. Kun tämä nuori prinssi oli metsästämässä lähellä paimenen asuntoa, näki hän vanhan miehen oletetun tyttären, ja Perditan kauneus, vaatimattomuus ja kuningattaren kaltainen esiintyminen saivat aikaan sen, että prinssi silmänräpäyksessä rakastui häneen. Pian prinssi tuli Doricles-nimisenä ja tavalliseksi mieheksi pukeutuneena vakinaiseksi vieraaksi paimenen taloon.

Se, että Florizel alati oli poissa hovista, teki Polixeneen levottomaksi; pantuaan väkeänsä vartioimaan poikaansa Böömin kuningas sai selville, että nuori prinssi oli rakastunut paimenen kauniiseen tyttäreen.

Polixenes kutsui silloin Camilloa, uskollista Camilloa, joka oli pelastanut hänen henkensä Leonteen raivolta, ja tahtoi, että Camillo seurasi häntä paimenen, Perditan otaksutun isän, taloon.

Polixenes ja Camillo saapuivat niin ollen molemmat valepuvussa vanhan paimenen asunnolle, juuri kun siellä ryhdyttiin viettämään keritsemisjuhlaa.

Vaikka he olivat vieraita, pyydettiin heitä kuitenkin tulemaan sisään ja yhtymään yleiseen juhlailoon, koska keritsijäisissä jokainen vieras lausutaan tervetulleeksi.

Pelkkää hauskuutta ja hilpeyttä näkyi kaikkialla. Pöytiä sijoiteltiin sinne tänne, ja suuria valmistuksia tehtiin maalaisjuhlaa varten. Muutamat pojat ja tytöt karkeloivat nurmikolla talon edessä, kun taas toiset nuoret miehet ostivat nauhoja, hansikkaita ja sen sellaista rihkamakauppiaalta oven luona.

Tämän monipuuhaisen näytelmän jatkuessa istuivat Florizel ja Perdita rauhallisina syrjäisessä nurkassa, näyttäen olevan enemmän huvitettuja keskinäisestä haastelustaan kuin halukkaita yhtymään heitä ympäröivien nuorten leikkeihin ja joutavaan hälinään.

Kuninkaalla oli niin eksyttävä valepuku, ettei hänen poikansa mitenkään voinut häntä tuntea; niinpä hän tuli kyllin lähelle voidakseen kuulla keskustelun. Se vaatimaton, mutta kuitenkin hieno tapa, kuinka Perdita puheli kuninkaan pojan kanssa, hämmästytti Polixenesta suuresti. Hän sanoi Camillolle: "Tämä on kaunein alhaissäätyinen tyttö, jonka olen koskaan nähnyt. Kaikki, mitä hän sanoo tai tekee, näyttää vain joltakin suuremmalta kuin mitä hän itse on ja liian ylhäiseltä tähän paikkaan."

Camillo vastasi: "Totisesti hän on kuin maidon ja kerman kuningatar."

"Olkaapa hyvä ja sanokaa minulle, kelpo ystäväni", lausui kuningas vanhalle paimenelle, "mikä kaunis nuorukainen tyttärenne kanssa puhuu?" – "Häntä sanotaan Doricleeksi", vastasi paimen. "Hän sanoo rakastavansa tytärtäni, eikä totta puhuen ole muiskunkaan vertaa eroa siinä, kumpi heistä toista hellemmin rakastaa. Jos nuori Doricles voi saada tytön, niin neito tuo hänelle sellaista, mistä hän ei voi uneksiakaan." Tällä hän tarkoitti Perditan jalokivien jäännöstä, jonka hän oli huolellisesti pannut talteen tytön myötäjäisiksi, ostettuaan osalla niistä lammaslaumoja.

Polixenes puhutteli sitten poikaansa. "Mitä nyt, nuori mies?" kysyi hän. "Sinun sydämesi näyttää olevan täynnä jotakin sellaista, mikä vieraannuttaa mielesi juhlimisesta. Kun minä olin nuori, oli minulla tapana kasata ylenmäärin lahjoja lemmitylleni, mutta sinä olet antanut rihkamakauppiaan mennä ostamatta tytöllesi ainoatakaan hepenettä."

Nuori prinssi, joka ei ensinkään aavistanut puhuvansa isälleen kuninkaalle, virkkoi vastaukseksi: "Kunnioitettava vanha herra, rakastettuni ei anna arvoa sellaiselle joutavalle tavaralle. Lahjat, joita Perdita odottaa, ovat sydämeeni lukittuina." Kääntyen sitten Perditan puoleen Doricles jatkoi: "Oi kuule minun, Perdita, tämän vanhan herrasmiehen edessä, joka nähtävästi kerran itsekin on rakastanut. Hän saa kuulla tunnustukseni." Florizel kehoitti vanhaa vierasta olemaan todistajana juhlalliselle aviolupaukselle, jonka hän antoi Perditalle. Sitten prinssi sanoi Polixeneelle: "Pyydän teitä todistamaan sopimuksemme."

"Todistamaan eronne, nuori herra", vastasi kuningas paljastaen itsensä. Polixenes moitti sitten poikaansa siitä, että tämä oli uskaltanut kihlata tämän alhaissäätyisen neidon, ja nimitti Perditaa "lampurin mukulaksi", käyttäen muitakin ylenkatsetta osoittavia nimityksiä ja uhaten, että jos tyttö joskus vielä sallisi hänen poikansa tulla häntä tapaamaan, seuraisi siitä julma kuolemanrangaistus sekä Perditalle että hänen isälleen, vanhalle paimenelle.

Kuningas jätti heidät hurjasti vihastuneena ja käski Camillon seurata, prinssi Florizel mukanaan.

Kun kuningas oli lähtenyt, sanoi Perdita, jonka kuninkaallinen luonto kuohahti Polixeneen moitteista: "Vaikka olemme kaikki hukassa, en kuitenkaan pelännyt paljoa. Kerran tai kaksi olin aikeissa puhua ja sanoa hänelle suoraan, että juuri sama aurinko, joka paistaa hänen palatsiinsa, paljastaa kasvonsa meidänkin majallemme ja katselee molempia samoin silmin." Sitten hän jatkoi surumielisenä: "Mutta nyt olen herännyt tästä unesta enkä tahdo enää siinä esiintyä kuningattarena. Jättäkää minut, herra; menen lypsämään uuhiani ja itkemään."

Hyväsydämistä Camilloa viehätti Perditan henkevä ja sulava käytös; käsittäen, että nuori prinssi oli liian syvästi rakastunut voidakseen luopua morsiamestaan kuninkaallisen isänsä käskyn nojalla, hän mietti keinoa rakastavaisten asian edistämiseksi ja samalla toteuttaakseen erään mielisuunnitelman, jota hän hautoi.

Camillo oli kauan tiennyt, että Sisilian kuninkaasta Leonteesta oli tullut vilpitön katumuksentekijä, ja vaikka hän nyt oli kuningas Polixeneen suosittu ystävä, ei hän voinut olla toivomatta, että vielä kerran saisi nähdä entisen kuninkaallisen isäntänsä ja syntymäkotinsa. Senvuoksi hän ehdotti Florizelille ja Perditalle, että he seuraisivat häntä Sisilian hoviin, missä hän suostuttaisi Leonteen suojelemaan heitä, kunnes he hänen välityksellään saisivat Polixeneelta anteeksiannon ja suostumuksen avioliittoonsa.

Tämän ehdotuksen he hyväksyivät ilomielin. Ja Camillo, joka huolehti kaikesta, mikä koski heidän pakoaan, salli myös vanhan paimenen tulla mukaan.

Paimen otti matkatavaroittensa joukkoon jälellä olevat Perditan jalokivet, hänen lapsenvaatteensa ja sen paperin, jonka hän oli löytänyt viittaan kiinnitettynä.

Suotuisan matkan jälkeen Florizel ja Perdita, Camillo ja vanha paimen saapuivat turvallisesti Leonteen hoviin. Leontes, joka yhä suri kuollutta Hermioneansa ja menetettyä lastaan, otti Camillon vastaan erittäin ystävällisesti ja lausui prinssi Florizelin sydämellisesti tervetulleeksi.

Mutta Perdita, jonka Florizel esitti prinsessanaan, näytti kiinnittävän Leonteen koko huomion puoleensa. Yhdennäköisyys tytön ja kuningatar Hermione-vainajan välillä pani kuninkaan surun uudelleen puhkeamaan esille, ja hän sanoi, että ellei hän olisi niin julmasti tuhonnut omaa tytärtään, tämä olisi nyt voinut myös olla sellainen miellyttävä olento. "Ja silloin myöskin", virkkoi kuningas Florizelille, "menetin jalon isänne seuran ja ystävyyden; kunpa saisin jälleen nähdä hänet, olisi se minusta kalliimpaa kuin elämäni."

Kun vanha paimen kuuli, kuinka paljon kuningas oli kiinnittänyt huomiota Perditaan ja että hän oli menettänyt tyttären, joka oli jätetty heitteille pienenä lapsena, johtui hän vertaamaan aikaa, jolloin hän oli löytänyt pienen Perditan, siihen tapaan, kuinka lapsi oli jätetty, ja ajattelemaan jalokiviä ja muita lapsen korkean syntyperän merkkejä. Kaikesta tästä vanha paimen tuli ehdottomasti siihen johtopäätökseen, että Perdita ja kuninkaan kadonnut tytär olivat sama henkilö.

Florizel ja Perdita, Camillo ja uskollinen Paulina olivat läsnä, kun vanha paimen kertoi kuninkaalle, millä tavalla oli löytänyt lapsen, ja myös olosuhteet, joissa Antigonus oli kuollut, hän kun oli nähnyt, kuinka karhu syöksyi ylimyksen kimppuun. Hän näytti kallisarvoista viittaa, johon Paulina muisti Hermionen verhonneen lapsen. Edelleen vanhus otti esiin jalokiven, jonka Paulina muisti Hermionen kiinnittäneen Perditan kaulaan, ja hän näytti vielä paperinkin, jonka Paulina tunsi miehensä kirjoittamaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Perdita oli Leonteen oma tytär, mutta voi, mikä jalo taistelu kävikään Paulinan sisimmässä hänen miehensä kuoleman tuottaman surun ja oraakkelin täyttymisestä johtuvan ilon välillä, kun kuninkaan perillinen, hänen kauan kadoksissa ollut tyttärensä oli löydetty! Kun Leontes kuuli, että Perdita oli hänen tyttärensä, sai suuri suru, jota kuningas tunsi sen takia, ettei Hermione elänyt nähdäkseen lapsensa, hänet pitkän aikaa hokemaan: "Voi, sinun äitisi! Sinun äitisi!"

Paulina keskeytti tämän iloisen, mutta samalla surullisen kohtauksen sanomalla Leonteelle, että hänellä oli kuvapatsas, jonka verraton italialainen mestari Julio Romano oli vastikään saanut valmiiksi ja joka oli niin täydellisesti kuningattaren näköinen, että jos hänen majesteettinsa kuningas suvaitsisi tulla Paulinan taloon patsasta katsomaan, hän melkein olisi valmis luulemaan, että siinä oli Hermione itse. Sinne he sitten kaikki menivät, kuningas hartaasti haluten nähdä Hermioneaan muistuttavan kuvan ja Perdita maltittomasti pyrkien katselemaan, minkä näköinen oli ollut hänen äitinsä, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Kun Paulina veti syrjään verhon, joka kätki taakseen tämän kuuluisan kuvapatsaan, oli se niin täydellisesti Hermionen näköinen, että kuninkaan koko suru uudistui tästä näystä, – hän ei voinut pitkään aikaan puhua eikä liikkua.

"Pidän vaikenemisestanne, ruhtinaani", sanoi Paulina, "sillä se osoittaa sitäkin enemmän, kuinka olette hämmästynyt. Eikö tämä kuvapatsas ole hyvin sennäköinen kuin kuningattarenne?"

Vihdoin kuningas sanoi: "Oh, noin hän seisoi, juuri noin majesteetillisena, kun ensi kerran häntä kosin. Mutta, Paulina, eihän Hermione kuitenkaan ollut niin vanha kuin tämä patsas näyttää." Paulina vastasi: "Sepä juuri osoittaakin kuvanveistäjän taituruutta, hän kun on tehnyt patsaan sellaiseksi, miltä Hermione näyttäisi, jos nyt olisi elossa. Mutta sallikaa minun vetää verho eteen, jottette pian luulisi patsaan liikkuvan."

Kuningas virkkoi tähän: "Älkää vetäkö verhoa eteen! Tahtoisinpa olla kuollut! Katsokaa, Camillo, ettekö luulisi, että se hengittää! Hänen silmänsä näyttävät liikkuvan." – "Minun täytyy vetää verho eteen, ruhtinaani", sanoi Paulina, "sillä te olette niin hurmaantunut, että luulottelette kuvapatsaan elävän." – "Oi, suloinen Paulina", pyysi Leontes, "saattakaa minut niin luulemaan kaksikymmentä vuotta peräkkäin! Yhä minusta tuntuu, että hänestä lähtee jonkinlainen henkäys. Mikä hieno työkalu sentään voisi veistää hengitystä? Älkää antako kenenkään tehdä pilkkaa minusta, sillä tahdon suudella häntä." – "Mutta, hyvä valtiaani, luopukaa siitä!" huudahti Paulina. "Hänen huuliensa puna on kosteaa, joten tahraatte omat huulenne öljyiseen maalaukseen. Vedänkö verhon patsaan peitoksi?" – "Ei kahteenkymmeneen vuoteenkaan", vastasi Leontes.

Perdita, joka koko ajan oli ollut polvillaan, katsellen äänettömään ihailuun vaipuneena verrattoman äitinsä kuvaa, sanoi nyt: "Niin pitkäksi aikaa voisin minäkin jäädä tänne katselemaan rakasta äitiäni."

"Joko luopukaa tästä hurmauksesta", lausui Paulina Leonteelle, "ja antakaa minun vetää verho kuvan eteen tai valmistautukaa näkemään suurempia kummia. Voin panna patsaan liikkumaankin – vieläpä astumaan alas jalustalta ja tarttumaan käteenne. Mutta silloin luulette, vaikkei niin ole laita, että minua auttavat pahat voimat."

"Tyytyväisenä katselen kaikkea, mitä voitte saattaa hänet tekemään", virkkoi hämmästynyt kuningas. "Kuuntelen tyytyväisenä, mitä voitte panna hänet puhumaan, sillä lieneehän yhtä helppo saada hänet puhumaan kuin liikkumaankin."

Silloin Paulina käski esittää hidasta ja juhlallista soittoa, jonka hän oli erikoisesti varannut tätä tarkoitusta varten, ja kaikkien katsojien hämmästykseksi kuvapatsas tuli alas jalustaltaan ja kietoi kätensä Leonteen kaulaan. Sitten kuvapatsas alkoi puhua rukoillen siunausta puolisolleen ja lapselleen, vastikään löydetylle Perditalle.

Eipä ollut ihme, että kuvapatsas riippui Leonteen kaulassa ja siimasi puolisoaan ja lastaan. Eipä se ollut ihme, sillä patsas oli tosiaankin Hermione itse, todellinen elävä kuningatar!

Paulina oli väärin kertonut kuninkaalle, että Hermione oli kuollut, ajatellen, että se oli ainoa keino pelastaa hänen kuninkaallisen valtiattarensa henki, ja hyvän Paulinan luona Hermione oli siitä saakka elänyt haluamatta milloinkaan, että Leontes saisi tietää hänen elävän, paitsi nyt, kun hän oli kuullut Perditan löytyneen, sillä vaikka hän oli jo kauan sitten antanut Leonteelle anteeksi ne vääryydet, jotka hän itse oli joutunut kärsimään, ei hän voinut leppyä sen julmuuden takia, jota kuningas oli osoittanut pikku tyttärelleen.

Kun kauan surreen Leonteen kuollut kuningatar näin oli palannut elävien joukkoon ja kun kadonnut tytär oli löytynyt, saattoi kuningas tuskin kestää oman onnensa ylenpalttisuutta.

Joka puolelta kuului ainoastaan onnitteluja ja helliä sanoja. Nyt kiittivät ihastuneet vanhemmat prinssi Florizelia siitä, että hän rakasti heidän halvalta näyttänyttä tytärtään, ja nyt he siunasivat hyvää vanhaa paimenta siitä, että tämä oli pelastanut heidän tyttärensä. Suuresti iloitsivat Camillo ja Paulina siitä, että he olivat eläneet nähdäkseen uskollisten palvelustensa saavan niin hyvän päätöksen.

Ja ikäänkuin ei mitään saisi puuttua tämän oudon ja aavistamattoman ilon täydellisyydestä, ilmestyi nyt kuningas Polixenes itse palatsiin.

Kun Polixenes ensin kaipasi poikaansa ja Camilloa, päätteli hän tietäessään, että Camillo oli kauan halunnut palata Sisiliaan, löytävänsä pakolaiset täältä. Seurattuaan heitä niin nopeasti kuin suinkin hän sattui saapumaan juuri tällä Leonteen elämän onnellisimmalla hetkellä. Polixenes yhtyi yleiseen iloon; hän antoi ystävälleen Leonteelle anteeksi entisen epäoikeudenmukaisen luulevaisuuden, ja heidän keskinäisessä rakkaudessaan oli jälleen heidän poikaikänsä hartaan ystävyyden lämpö. Ei enää ollut pelkoa siitä, että Polixenes vastustaisi poikansa avioliittoa Perditan kanssa, joka ei enää ollut "lampurin mukula", vaan Sisilian kruunun perijätär.

Näin olemme nähneet kauan kärsineen Hermionen saavan palkintonsa uupumattomista hyveistään. Tämä ylevä nainen eli vielä kauan aikaa Leonteensa ja Perditansa kanssa onnellisimpana äideistä ja kuningattarista.

PALJON MELUA TYHJÄSTÄ

Messinan linnassa eli kaksi neitoa, joiden nimet olivat Hero ja Beatrice. Hero oli Messinan maaherran Leonaton tytär ja Beatrice veljentytär. Beatrice oli vilkasluontoinen ja huvitti mielellään serkkuaan, luonnonlaadultaan vakavampaa Heroa, hupaisilla kujeillaan. Kaikesta, mitä tapahtui, sukeutui varmasti hilpeyden aihe ilomieliselle Beatricelle.

Siihen aikaan, jolloin näiden neitojen tarina alkaa, tuli muutamia nuoria miehiä, joilla oli korkea arvo armeijassa, vierailulle Leonaton luo kulkiessaan Messinan kautta paluumatkalla juuri silloin päättyneestä sodasta, missä he olivat kunnostautuneet suuren urhoollisuutensa avulla. Näiden joukossa oli don Pedro, Aragonian prinssi, ja hänen ystävänsä Claudio, joka oli firenzeläinen aatelismies, ja heidän mukanaan tuli hurja ja sukkela Benedikt, joka puolestaan oli padualainen ylimys.

Nämä muukalaiset olivat käyneet Messinassa ennenkin, ja vieraanvarainen maaherra esitteli heidät tyttärelleen ja veljentyttärelleen näiden vanhoina ystävinä ja tuttuina.

Heti kun Benedikt astui huoneeseen, aloitti hän vilkkaan keskustelun Leonaton ja prinssin kanssa. Beatrice, joka ei halunnut jäädä syrjään mistään haastelusta, keskeytti Benediktin sanoen: "Ihmettelen, että puhutte, signor Benedikt; eihän kukaan huomaa teitä." Benedikt oli juuri toinen samanlainen hälisijä kuin Beatricekin, mutta sittenkään häntä ei miellyttänyt tämä kursailematon tervehdys, hän kun ajatteli, ettei hyvinkasvatetun neidon sopinut olla niin kerkeä kielestään, ja hän muisti myös, että hänen edellisellä kerralla käydessään Messinassa Beatricella oli tapana valita hänet iloisten ilveittensä uhriksi. Ja kuten juuri ne, joilla on taipumus laskea leikkiä toisten kustannuksella, kaikista vähimmin haluavat itse joutua ivailtaviksi, oli näin myöskin Benediktin ja Beatricen laita. Aina kun nämä kaksi terävä-älyistä veitikkaa kohtasivat toisensa entisinä aikoina, kävivät he toisiaan vastaan täydellistä ilvehtimissotaa, ja he erosivat toisistaan aina suuttuneina.

Senvuoksi, kun Beatrice keskeytti Benediktin puhelun sanoen hänelle, ettei kukaan huomannut, mitä hän puhui, Benedikt virkkoi teeskennellen, ettei ollut aikaisemmin huomannut neidon läsnäoloa: "Mitä, rakas neiti Inho? Vieläkö te elätte?" Nyt puhkesi sota uudelleen heidän välillään, ja seurasi pitkä kinastelu ja väittely, jonka aikana Beatrice sanoi, vaikka tiesi, kuinka urhoollisesti Benedikt oli taistellut äskeisessä sodassa, syövänsä kaikki, mitä Benedikt oli siellä tappanut, ja huomattuaan, että prinssiä huvitti Benediktin haastelu, nimitti jälkimmäistä "prinssin narriksi." Tämä iva vaipui syvemmälle Benediktin mieleen kuin mitkään Beatricen aikaisemmat puheet. Beatricen viittauksesta hänen pelkuruuteensa, tyttö kun sanoi syövänsä kaikki, mitä hän oli tappanut, hän ei välittänyt, koska hän tiesi olevansa urhoollinen mies. Sensijaan erittäin sukkelat miehet pelkäävät kaikkein enimmin sitä, että heitä pidetään naurettavina tai narreina, koska tämä syytös toisinaan tulee hiukan liian lähelle totuutta; niinpä Benedikt suorastaan vihasi Beatricea, kun tämä nimitti häntä "prinssin narriksi."

Vaatimaton Hero-neito pysyi ääneti ylhäisten vieraiden edessä, ja sillaikaa kun Claudio tarkkaavaisena teki huomioita siitä, kuinka aika oli kartuttanut Heron kauneutta, ja katseli hänen hoikan vartalonsa erinomaista viehkeyttä – Hero olikin ihastuttavan kaunis nuori neito –, huvitti prinssiä suuresti kuunnella Benediktin ja Beatricen välistä leikkisää keskustelua. Prinssi sanoi kuiskaten Leonatolle: "Tämäpä on pirteän hauska nuori neito. Hänestä tulisi oivallinen vaimo Benediktille." Leonato vastasi tähän aatokseen: "Voi, hyvä herra, jos he olisivat viikonkin naimisissa, niin he puhuisivat toisensa hulluiksi." Mutta vaikka Leonato arveli, että heistä tulisi yhteensopimaton pari, ei prinssi luopunut ajatuksesta liittää nämä kaksi teräväjärkistä ihmistä yhteen.

Palatessaan Claudion kanssa linnasta prinssi huomasi, että hänen Benediktin ja Beatricen kesken suunnittelemansa avioliitto ei ollut ainoa, jota tuossa hyvässä seurassa ajateltiin. Sillä Claudio puhui sellaisin sanoin Herosta, että prinssi siitä arvasi, mitä Claudion sydämessä liikkui. Se oli prinssille hyvin mieleen, ja hän sanoi Claudiolle: "Rakastatteko Heroa?"

Tähän kysymykseen Claudio vastasi: "Oi herrani, kun viimeksi kävin Messinassa, katselin häntä sotilaan silmin, pitäen hänestä, mutta silloin en joutanut rakastamaan. Mutta nyt, tänä onnellisena rauhan aikana, sota-ajatukset ovat jättäneet paikkansa tyhjäksi sielussani, ja niiden tilalle kasautuu lempeitä ja helliä ajatuksia, jotka kaikki muistuttavat minulle, kuinka kaunis Hero on ja että pidin hänestä jo ennenkuin lähdin sotimaan."

Kun Claudio näin tunnusti rakastavansa Heroa, vaikutti se niin prinssiin, että tämä viipymättä hartaasti pyysi Leonatoa hyväksymään Claudion vävykseen. Leonato suostui tähän ehdotukseen, eikä prinssin ollut vaikea taivuttaa lempeä Hero itsekin kuuntelemaan jalon Claudion kosintaa, sillä tämä oli harvinaisen lahjakas ja hienosti sivistynyt ylimys. Ystävällisen prinssinsä avustamana Claudio sai Leonaton määräämään läheisen päivän hänen ja Heron häiden viettämistä varten.

Claudion tarvitsi enää odottaa vain muutamia päiviä, kunnes hän viettäisi häitä kauniin neitonsa kanssa, ja kuitenkin hän valitti väliaikaa ikäväksi, niinkuin tosiaankin nuoret miehet ovat kärsimättömiä odottaessaan täyttyväksi jotakin tärkeää tapahtumaa, johon he ovat kiintyneet. Senvuoksi prinssi ehdotti, saattaakseen ajan tuntumaan Claudiosta lyhyeltä, jonkinlaiseksi huvittavaksi ajankuluksi, että pitäisi keksiä joku sukkela juoni, jotta Benedikt ja Beatrice rakastuisivat toisiinsa. Claudio yhtyi peräti tyytyväisenä tähän prinssin oikkuun, ja Leonato lupasi heille apuaan. Myöskin Hero sanoi tekevänsä minkä vaatimattoman palveluksen tahansa auttaakseen serkkuaan saamaan hyvän aviomiehen.

Prinssin keksimä suunnitelma oli se, että herrasmiehet saattaisivat Benediktin uskomaan Beatricen rakastavan häntä ja että Hero samoin uskottelisi Beatricelle Benediktin olevan häneen rakastunut.

Prinssi, Leonato ja Claudio aloittivat toimensa ensin, ja ottaen vaarin tilaisuudesta, kun Benedikt istui rauhassa lukien lehtimajassa, prinssi sijoittui apulaisineen puiden joukkoon lehtimajan taakse niin lähelle, ettei Benedikt voinut olla kuulematta kaikkea, mitä he sanoivat. Kun oli jonkun aikaa puhuttu joutavista asioista, virkkoi prinssi: "Tulkaahan tänne, Leonato. Mitä sanoittekaan minulle äskettäin – että veljentyttärenne Beatrice on rakastunut signor Benediktiin? En olisi koskaan luullut, että tuo neito rakastaisi ketään miestä." – "En minäkään olisi sitä luullut", vastasi Leonato. "Onpa peräti kummallista, että hän niin hullaantui Benediktiin, joka hänelle kaiken hänen ulkonaisen käytöksensä mukaan näytti aina olevan vastenmielinen."

Claudio vahvisti kaiken tämän todeksi kertoen Heron sanoneen, että Beatrice oli hurjasti rakastunut Benediktiin ja varmasti kuolisi surusta, ellei Benediktissä heräisi vastarakkautta. Leonato ja Claudio näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, että tämä oli mahdotonta, koska Benedikt aina oli niin ivaillut kaikkia kauniita naisia ja erikoisesti Beatricea.

Prinssi oli kuuntelevinaan kaikkea tätä tuntien suurta sääliä Beatricea kohtaan ja lausui: "Olisi hyvä, että Benediktille puhuttaisiin tästä." – "Mitä varten?" sanoi Claudio. "Hän vain tekisi pilaa siitä ja kiduttaisi neito-parkaa vielä pahemmin." – "Jos hän niin tekisi", virkkoi prinssi, "olisi hyvä työ hirttää hänet, sillä Beatrice on erinomaisen suloinen neito ja äärimmäisen viisas kaikessa muussa paitsi siinä, että hän rakastaa Benediktiä." Sitten prinssi viittasi tovereilleen, että he jatkaisivat kävelyään, jättäen Benediktin pohtimaan kuulemaansa.

Benedikt oli kuunnellut tätä keskustelua erittäin innokkaasti, ja kuultuaan, että Beatrice rakasti häntä, hän sanoi itsekseen: "Onko se mahdollista? Siltäkö suunnalta tuuli nyt puhaltaa?" Kun he olivat menneet, alkoi hän näin puhella itsekseen: "Tämä ei voi olla mikään juoni! He olivat hyvin vakavia, ja he olivat kuulleet asian oikean laidan Herolta. Lisäksi he näyttivät säälivän sitä neitoa. Rakastaa minua! No, se pitää palkita! En koskaan aikonut mennä naimisiin. Mutta kun sanoin, että kuolisin naimattomana, en ajatellut, että eläisin mennäkseni naimisiin. He sanovat, että tuo neito on kaunis ja siveä. Se onkin totta. Ja viisas kaikessa muussa paitsi siinä, että hän rakastaa minua. No, se ei ole mikään voimakas todistus hänen mielettömyydestään. Mutta tuolta tulee Beatrice. Totisesti hän on sievä tyttö! Näenpä joitakin rakkauden merkkejä hänessä."

Beatrice lähestyi nyt häntä sanoen tylyyn tapaansa: "Vasten tahtoani on minut lähetetty kutsumaan teitä päivälliselle."

Benedikt, joka ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin halukkaaksi puhumaan kohteliaasti tytölle, vastasi: "Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivannäöstänne." Kun Beatrice, puheltuaan vielä vähän aikaa töykeästi, lähti pois, luuli Benedikt huomanneensa neidon lausumien epäystävällisten sanojen takana salaista suopeutta ja virkkoi ääneen: "Jos en sääli häntä, olen konna. Jos en rakasta häntä, olen juutalainen. Menenpä hankkimaan hänen kuvansa."

Kun nuori ylimys näin oli pyydystetty verkkoon, jonka he olivat virittäneet, oli nyt Heron vuoro näytellä osansa Beatricen kanssa. Tätä varten hän lähetti noutamaan Ursulaa ja Margaretaa, kahta hovinaista, jotka palvelivat häntä, ja sanoi Margaretalle: "Hyvä Margareta, juokse saliin; sieltä tapaat serkkuni Beatricen keskustelemassa prinssin ja Claudion kanssa. Kuiskaa serkkuni korvaan, että minä ja Ursula kävelemme hedelmäpuutarhassa ja että meidän keskustelumme koskee juuri häntä. Pyydä häntä hiipimään tuohon miellyttävään lehtimajaan, missä auringon kypsyttämät kuusamat kieltävät kiittämättömien suosikkien lailla auringolta pääsyn."

Tämä lehtimaja, johon Margaretan piti houkutella Beatrice, oli juuri sama, missä Benedikt oli niin äskettäin ollut tarkkaavaisena kuulijana.

"Takaan, että panen hänet tulemaan viipymättä", lupasi Margareta.

Ottaen sitten Ursulan mukaansa hedelmäpuutarhaan Hero sanoi hänelle: "Nyt, Ursula, kun Beatrice tulee, kävelemme edestakaisin tällä lehtokujalla, ja keskustelumme pitää kosketella ainoastaan Benediktiä. Kun mainitsen hänet, kuuluu sinun osallesi ylistää häntä enemmän kuin yksikään mies on ansainnut. Minun taas pitää kertoa sinulle, kuinka Benedikt on rakastunut Beatriceen. Ala nyt, sillä katso, kuinka Beatrice juoksee kuin hyyppä läheltä maata kuuntelemaan keskusteluamme."

Sitten he aloittivat. Hero sanoi ikäänkuin vastauksena johonkin, mitä Ursula muka oli lausunut: "Ei tosiaankaan, Ursula. Hän on liian kopea; hänen luonteensa on yhtä ujo kuin kalliolla elävien villilintujen." – "Mutta oletteko varma", kysyi Ursula, "että Benedikt rakastaa Beatricea koko sydämestään?" Hero vastasi: "Niin sanovat prinssi ja sulhaseni Claudio, ja he pyysivät innokkaasti minua ilmoittamaan sen Beatricelle, mutta minä taivutin heidät, jos he rakastivat Benediktiä, pitämään asian täydellisesti salassa." – "Varmastikaan", vastasi Ursula, "ei olisi hyvä, jos Beatrice tietäisi hänen rakkaudestaan, sillä muuten hän tekisi siitä vain pilkkaa." – "Niin, totta puhuakseni", jatkoi Hero, "en ole milloinkaan nähnyt miestä, olipa hän kuinka viisas, ylevä, nuori tai harvinaisen kaunis tahansa, jota Beatrice ei moittisi." – "Varmasti sellainen sättiminen ei ole kaunista", sanoi Ursula. – "Ei", vastasi Hero, "mutta kuka uskaltaa siitä puhua Beatricelle? Jos puhuisin, lennättäisi hän minut pilkallaan ilmaan." – "Oh, teette vääryyttä serkullenne", sanoi Ursula; "hän ei voi olla niin vailla todellista arvostelukykyä, että työntäisi luotaan niin verrattoman herrasmiehen kuin signor Benedikt on." – "Benediktillä on tosiaankin erinomaisen hyvä nimi", huomautti Hero. "Hän on ensimmäinen mies Italiassa, tietenkin aina ottamatta lukuun rakasta Claudiotani."

Kun Hero nyt antoi seuralaiselleen viittauksen, että oli aika muuttaa keskustelunaihetta, sanoi Ursula: "Entä milloin vietetään häänne, neiti?" Hero ilmoitti nyt seuranaiselleen, että hänen ja Claudion häät vietettäisiin seuraavana päivänä, ja tahtoi, että Ursula tulisi sisään hänen kanssaan katselemaan uusia juhlavarusteita, jotta he yhdessä neuvottelisivat siitä, mitä hän huomenna panisi päälleen.

Beatrice, joka henkeään pidättäen oli kuunnellut tätä vuoropuhelua, huudahti heidän mentyään: "Mikä hehku on korvissani? Voiko se olla totta? Hyvästi, ylenkatse ja iva ja neidon ylpeys, jää hyvästi! Benedikt, rakasta edelleen! Palkitsen sinut lannistaen hurjan sydämeni rakastavan kätesi johdettavaksi."

Varmastikin oli miellyttävää katsella, kun nämä entiset viholliset muuttuivat uusiksi rakastaviksi ystäviksi, ja nähdä heidän ensimmäinen kohtauksensa, sittenkun hyväntuulinen prinssi oli sukkelalla juonellaan peijannut heidät kiintymään toisiinsa. Mutta nyt täytyy ajatella Heron vaiheissa sattunutta surullista vastoinkäymistä. Seuraava päivä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä, toi surua Heron ja hänen hyvän isänsä Leonaton sydämeen.

Prinssillä oli velipuoli, joka tuli sodasta yhdessä hänen kanssaan Messinaan. Tämä veli, jonka nimi oli don Juan, oli synkkä ja tyytymätön mies, ja hänen sielunsa näytti askartelevan konnantöitten keksimisessä. Hän vihasi veljeään prinssiä ja Claudiota, koska tämä oli prinssin ystävä, ja don Juan päätti estää Claudion ja Heron avioliiton vain saavuttaakseen sen pahanilkisen huvin, että Claudio ja prinssi tulisivat onnettomiksi, sillä hän tiesi, että prinssi halusi tämän avioliiton toteutumista ainakin yhtä paljon kuin Claudio itse. Ja saavuttaakseen tämän pahan päämääränsä don Juan käytti erästä Borachiota, yhtä ilkeää miestä kuin hän itsekin oli, rohkaisten häntä tarjoamalla suuren palkinnon. Tämä Borachio mielisteli Heron seuranaista Margaretaa, ja sen tietäen don Juan taivutti Borachion houkuttelemaan Margaretalta lupauksen puhutella häntä emäntänsä ikkunasta yöllä Heron vaivuttua uneen ja myöskin pukeutua Heron vaatteisiin, jotta paremmin eksytettäisiin Claudio uskomaan, että siellä oli Hero. Se näet oli päämäärä, johon tällä ilkeällä hankkeella pyrittiin.

Don Juan meni sitten prinssin ja Claudion luo kertomaan, että Hero oli huikenteleva neito ja että hän keskiyöllä puheli miesten kanssa huoneensa ikkunasta. Nyt oli juuri häiden aattoilta, ja don Juan tarjoutui viemään heidät sinä yönä sellaiseen paikkaan, mistä he itse kuulisivat Heron haastelevan miehen kanssa ikkunastaan. He suostuivat tulemaan hänen mukaansa, ja Claudio sanoi: "Jos yöllä näen jotakin sellaista, minkä nojalla en voisi mennä hänen kanssaan naimisiin, niin huomenna seurakunnan edessä, missä aion ottaa hänet vaimokseni, häpäisen häntä."

Myöskin prinssi sanoi: "Koska olen auttanut sinua saavuttamaan hänet, yhdyn myöskin kanssasi solvaisemaan häntä."

Kun don Juan saattoi heidät sinä yönä Heron huoneen läheisyyteen, näkivät he Borachion seisovan ikkunan alla ja Margaretan katselevan ulos Heron ikkunasta ja myöskin kuulivat hänen keskustelevan Borachion kanssa. Koska Margareta oli puettu samoihin vaatteisiin kuin he olivat nähneet Heron käyttävän, uskoivat prinssi ja Claudio, että siinä oli Hero-neiti itse.

Mitään ei voisi verrata Claudion vihaan, kun hän – kuten luuli – oli tehnyt tämän havainnon. Kaikki hänen viatonta Heroa kohtaan tuntemansa rakkaus muuttui silmänräpäyksessä vihaksi, ja hän päätti paljastaa neidon seuraavana päivänä kirkossa, kuten oli sanonutkin aikovansa. Prinssi oli samaa mieltä ajatellen, ettei mikään rangaistus voinut olla liian ankara sellaiselle ilkeälle neidolle, joka puhui miehen kanssa ikkunastaan juuri sinä yönä, jonka jälkeisenä päivänä hänet piti vihittämän jalon Claudion kanssa.

Seuraavana päivänä, kun he kaikki kokoontuivat viettämään häitä ja Claudio ja Hero seisoivat papin edessä ja kun pappi eli munkki, joka hän oli asemaltaan, aikoi lukea vihkimäkaavan, julisti Claudio mitä kiihkeimmällä äänensävyllä viattoman Heron syylliseksi. Tyrmistyneenä sulhasensa lausumista sanoista Hero virkkoi lempeästi: "Onko herrani terve, kun puhuu niin kummia?"

Äärimmäisen kauhun valtaamana Leonato sanoi prinssille: "Herra prinssi, miksi ette te puhu?"

"Mitäpä puhuisin!" tokaisi prinssi. "Kunniani olen häväissyt, koska olen pyrkinyt yhdistämään rakkaan ystäväni arvottomaan naiseen. Kunniani kautta, Leonato, minä, veljeni ja tämä surun valtaama Claudio näkivät ja kuulivat hänen viime yönä keskiyön aikaan keskustelevan miehen kanssa huoneensa ikkunasta."

Hämmästyneenä kuulemastaan Benedikt sanoi: "Tämäpä ei näytä häiltä."

"Totta, hyvä Jumala!" vastasi murtunut Hero. Sitten onneton neito vaipui pyörtyneenä maahan, näyttäen kuolleelta. Prinssi ja Claudio lähtivät kirkosta jäämättä katsomaan, toipuisiko Hero, tai välittämättä ensinkään murheesta, johon he olivat syösseet Leonaton. Niin kovasydämisiksi oli heidän vihansa heidät tehnyt.

Benedikt jäi kirkkoon auttaen Beatricea pyörtyneen Heron virvoittamisessa ja sanoi: "Kuinka neito voi?" – "Luulen, että hän on kuollut", vastasi Beatrice suuressa tuskassa, sillä hän rakasti serkkuaan; tietäen Heron ylevät periaatteet hän ei uskonut hitustakaan siitä, mitä oli kuullut puhuttavan serkkuaan vastaan. Mutta niin ei ollut vanhan isäraukan laita: hän uskoi kertomuksen lapsensa häpeästä, ja säälittävää oli kuulla hänen valittavan tyttärestään, joka virui hänen edessään ikäänkuin kuolleena, ja toivovan, ettei tytär enää milloinkaan avaisi silmiään.

Mutta vanha munkki oli viisas mies ja tunsi perinpohjin ihmisluonnon. Hän oli tarkkaavaisesti pitänyt silmällä neidon kasvoja, kun tämä kuuli itseään syytettävän, ja huomannut tuhansien häpeän punastuksien kihoavan hänen kasvoilleen. Sitten hän näki enkelin kaltaisen kalpeuden häivyttävän nuo punastukset, ja tytön silmiin syttyi tuli, osoittaen valheeksi sen erehdyksen, jonka takia prinssi oli solvaissut Heron ehdotonta viattomuutta, ja munkki sanoi surevalle isälle: "Nimittäkää minua typeräksi, älkää luottako oppiini tai huomiokykyyni, älkää luottako ikääni, kunnianarvoisuuteeni tai kutsumukseeni, ellei tämä suloinen neito makaa tässä syyttömänä ja jonkun surullisen erehdyksen uhriksi joutuneena."

Kun Hero toipui tajuttomuuden tilasta, johon hän oli vaipunut, sanoi munkki hänelle: "Hyvä neiti, minkä miehen takia teitä syytetään?" – Hero vastasi: "Sen tietävät ne, jotka minua syyttävät; minä en tiedä kenestäkään." Kääntyen sitten Leonaton puoleen hän jatkoi:

"Oi isäni, jos voit näyttää toteen, että yksikään mies on koskaan keskustellut kanssani sopimattomina hetkinä tai että viime yönä haastelin ainoankaan olennon kanssa, niin hylkää minut, vihaa minua ja kiduta minut kuoliaaksi."

Munkki sanoi: "Prinssille ja Claudiolle on sattunut joku kummallinen väärinkäsitys." Sitten hän neuvoi Leonatoa kertomaan, että Hero oli kuollut, ja vakuutti, että kuoleman tapainen tajuttomuus, johon he olivat Heron jättäneet, tekisi sen hyvin uskottavaksi. Lisäksi munkki kehoitti Leonatoa käyttämään surupukua, pystyttämään tyttärelleen hautapatsaan ja suorittamaan kaikki ne menot, jotka kuuluivat hautajaisiin.

"Mitä tästä tulee?" kysyi Leonato. "Mitä se hyödyttää?"

Munkki vastasi: "Tämä huhu hänen kuolemastaan muuttaa panettelun sääliksi; se on jotakin hyvää, vaikkei kaikki se hyvä, mitä toivon saavuttavani. Kun Claudio kuulee Heron kuolleen hänen sanojensa takia, hiipii muisto Heron elämästä suloisena hänen mielikuvitukseensa. Silloin hän suree, jos koskaan rakkaus oli herännyt hänen sydämessään, ja toivoo, ettei olisi niin syyttänyt tyttöä, vieläpä sittenkään, vaikka uskoi syytöksensä todeksi."

Benedikt sanoi nyt: "Leonato, noudata munkin neuvoa; vaikka tiedät, kuinka suuresti olen kiintynyt prinssiin ja Claudioon, niin kunniani kautta en paljasta tätä salaisuutta heille."

Leonato taipui näihin kehoitteluihin ja sanoi surumielisesti: "Olen niin suruissani, että ohuinkin rihma voi minua ohjata." Ystävällinen munkki vei sitten Leonaton ja Heron pois virkistääkseen ja lohduttaakseen heitä, ja Benedikt ja Beatrice jäivät kahden. Tämä oli se kohtaus, josta heidän ystävänsä tehtyään sukkelan suunnitelman heitä vastaan odottivat niin paljon huvia – nuo ystävät, hehän olivat kokonaan surun masentamia ja heidän mielestään näyttivät kaikki ilakoivat ajatukset ainiaaksi kaikonneen.

Ensimmäinen, joka puhui, oli Benedikt, ja hän sanoi: "Neiti Beatrice, oletteko itkenyt koko tämän ajan?" – "Olen ja itken vielä edelleenkin", vastasi Beatrice. – "Uskon varmasti", jatkoi Benedikt, "että kaunis serkkunne on kärsinyt vääryyttä." – "Ah", huudahti Beatrice, "kuinka ansiokas olisikaan se mies silmissäni, joka hankkisi serkulleni oikeutta!" – Benedikt sanoi tähän: "Onko mitään keinoa osoittaa sellaista ystävyyttä? En rakasta maailmassa mitään niin paljon kuin teitä; eikö se ole kummallista?" – "Yhtä mahdollista", virkkoi Beatrice, "olisi minun sanoa, etten rakasta mitään maailmassa niin paljon kuin teitä, mutta älkää uskoko minua, enkä kuitenkaan valehtele. En tunnusta enkä kiellä mitään. Olen suruissani serkkuni puolesta." – "Miekkani kautta", jatkoi Benedikt, "te rakastatte minua, ja minä vakuutan rakastavani teitä. Tulkaa, pyytäkää minua tekemään jotakin puolestanne." – "Tappakaa Claudio", sanoi Beatrice. – "Haa! En, vaikka saisin koko avaran maailman", vastasi tähän Benedikt, sillä hän rakasti ystäväänsä Claudiota ja uskoi, että Claudion herkkäuskoisuutta oli käytetty hänen pettämisekseen. – "Eikö Claudio ole konna, joka on panetellut, pilkannut ja häväissyt serkkuani?" kysyi Beatrice. "Oi jospa olisin mies!" – "Kuunnelkaa minua, Beatrice!" huudahti Benedikt.

Mutta Beatrice ei tahtonut kuulla mitään Claudion puolustukseksi, vaan kiivaasti vaati Benediktiä kostamaan Heron kärsimät vääryydet ja lisäsi: "Puhunut miehen kanssa ikkunastaan – se on kaunista puhetta! Suloinen Hero! Hän on kärsinyt vääryyttä, häntä on paneteltu, ja hän on hukassa. Oi jospa minä olisin mies Claudion vuoksi! Tai jospa minulla olisi ystävä, joka tahtoisi olla mies minun tähteni, mutta urhoollisuus on sulanut kohteliaisuuksiksi ja imarteluiksi. En voi muuttua mieheksi toivomalla sitä, ja siksi tahdon naisena kuolla suruun." – "Malttakaa, hyvä Beatrice", sanoi Benedikt. "Kautta tämän käden, minä rakastan teitä." – "Käyttäkää kättänne rakkauteni saavuttaaksenne jollakin muulla tavalla kuin vannomalla sen kautta", sanoi Beatrice. – "Ajatteletteko kautta sielunne, että Claudio on tehnyt vääryyttä Herolle?" kysyi Benedikt. – "Ajattelen", vastasi Beatrice, "niin totta kuin minulla on ajatuskyky ja sielu." – "Hyvä on", virkkoi Benedikt. "Olen sitoutunut; minä haastan hänet. Suutelen kättänne ja sitten jätän teidät. Tämän käden kautta joutuu Claudio ankarasti tilille! Kuten kuulette minua mainittavan, niin ajatelkaa minua. Menkää lohduttamaan serkkuanne."

Sillaikaa kun Beatrice täten voimallisesti pyyteli Benediktiä ja vihaisten sanojensa hehkulla kiihdytti ritarillista luontoa puolustamaan Heron asiaa, vieläpä taistelemaan rakkaan ystävänsä Claudion kanssa, haastoi Leonato prinssiä ja Claudiota miekoillansa vastaamaan hänen lapselleen tekemästään vääryydestä, jonka takia, kuten hän vakuutti, tyttö-poloinen oli kuollut surusta. Mutta he kunnioittivat hänen ikäänsä ja suruansa ja sanoivat hänelle: "Ei, älkää riidelkö kanssamme, hyvä vanhus."

Nytpä tuli Benedikt haastaen hänkin Claudion vastaamaan miekallaan vääryydestä, jota oli tehty Herolle. Claudio ja prinssi sanoivat toisilleen: "Beatrice on pannut hänet näin tekemään." Siitä huolimatta Claudion olisi täytynyt ottaa vastaan Benediktin taisteluhaaste, ellei taivaan oikeamielinen tuomio olisi sillä hetkellä tuonut esille parempaa todistusta Heron viattomuudesta kuin kaksintaistelun satunnainen tulos olisi voinut antaa.

Prinssin ja Claudion vielä keskustellessa Benediktin haasteesta toi muuan virkamies Borachion vankina prinssin eteen. Borachion oli kuultu puhuvan eräälle toverilleen konnuudesta, jonka suorittamiseen don Juan oli häntä käyttänyt.

Borachio teki täyden tunnustuksen prinssille Claudion ollessa läsnä: että hän oli ikkunasta puhunut Margaretan kanssa, joka oli pukeutunut emäntänsä vaatteisiin ja jota he olivat luulleet itse neiti Heroksi; Claudion ja prinssin mielessä ei ollut enää epäilystäkään Heron viattomuudesta. Jos tällaista epäluuloa vielä olisikin ollut, niin sen olisi poistanut don Juanin pako, tämä kun havaitessaan, että hänen rikolliset juonensa olivat paljastuneet, pakeni Messinasta välttääkseen veljensä oikeutettua vihaa.

Claudion sydän joutui mitä syvimpään suruun, kun hän käsitti väärin syyttäneensä Heroa, jonka hän luuli kuolleen kuultuaan hänen julmat sanansa. Ja hänen rakastetun Heronsa kuva tuli hänen sieluunsa siinä verrattomassa hahmossa, jossa hän sitä ensiksi oli rakastanut. Kun prinssi kysyi häneltä, eikö se, mitä hän kuuli, raudan tavoin lävistänyt hänen sieluaan, vastasi hän, että hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nauttinut myrkkyä Borachion puhuessa.

Katuvainen Claudio rukoili vanhalta Leonatolta anteeksiantoa siitä vääryydestä, jonka oli tehnyt hänen lapselleen, ja lupasi, että minkä katumuksenharjoituksen Leonato määräsikin hänelle siitä hänen synnistään, hän rakastettunsa takia ottaisi sen kestääkseen.

Katumuksenharjoitukseksi Leonato määräsi hänelle, että hänen piti seuraavana aamuna ottaa puolisokseen eräs Heron serkku, joka, kuten Leonato sanoi, nyt oli hänen perillisensä ja olemukseltaan hyvin Heron näköinen. Ottaen huomioon juhlallisen lupauksensa Leonatolle Claudio sanoi, että hän naisi tuon tuntemattoman neidon, vaikkapa hän olisi musta kuin neekeri. Mutta hänen sydämensä oli hyvin suruinen, ja hän vietti yönsä itkien ja surkeassa katumuksessa hautapatsaan äärellä, jonka Leonato oli pystyttänyt Herolle.

Kun aamu tuli, seurasi prinssi Claudiota kirkkoon, minne hyvä munkki ja Leonato ynnä hänen veljentyttärensä olivat jo kokoontuneet viettämään toisia häitä. Leonato esitti Claudiolle hänen luvatun morsiamensa, jolla oli naamio kasvoillaan, jottei Claudio näkisi hänen piirteitään. Ja Claudio sanoi naamioidulle neidolle: "Antakaa minulle kätenne tämän pyhän munkin edessä; minä olen aviopuolisonne, jos tahdotte mennä kanssani naimisiin." – "Ja kun elin, olin teidän toinen vaimonne", vastasi tämä tuntematon neito, ja kun hän riisui naamarinsa, osoittautui hän Leonaton todelliseksi tyttäreksi, itse neiti Heroksi, eikä hänen veljentyttärekseen, kuten oli väitetty. Voimme olla varmat siitä, että tämä oli mitä mieluisin yllätys Claudiolle, joka luuli Heron kuolleen, niin että hän ilolta tuskin saattoi uskoa silmiään. Prinssi, joka myöskin oli suuresti hämmästynyt näkemästään, huudahti: "Eikö tämä ole Hero, joka oli kuollut?" Leonato vastasi: "Hän kuoli, herra prinssi, vain siksi aikaa, kun häntä koskeva panettelu eli."

Munkki lupasi selittää heille tämän näennäisen ihmeen, sittenkun häämenot olivat päättyneet. Kun hän oli aikeissa vihkiä heidät, keskeytti hänet Benedikt, joka tahtoi tulla samalla kertaa vihityksi Beatricen kanssa. Kun Beatrice hiukan vastusteli tätä liittoa ja Benedikt vetosi siihen, että tyttö rakasti häntä, kuten hän oli kuullut Heron mainitsevan, tapahtui hupaisa asioiden selvittely. He totesivat, että heidät oli molemmat puijattu uskomaan rakkauteen, jota ei koskaan ollut herännytkään, ja että he olivat tosissaan rakastuneet toisiinsa petollisen pilanteon vaikutuksesta. Mutta kiintymys, johon sukkelasti keksitty juoni oli heidät eksyttänyt, oli kasvanut liian voimakkaaksi, jotta vakava selitys olisi voinut sitä järkyttää.

Koska kerran Benedikt oli ehdottanut avioliittoa, päätti hän olla ajattelematta mitään sellaista, mitä maailma voisi sanoa liittoa vastaan. Iloisin mielin hän jatkoi pilaa vakuuttaen Beatricelle ottavansa tytön vain säälistä ja sen takia, että oli kuullut neidon olevan nääntymäisillään rakkaudesta häneen. Beatrice taas vakuutti luopuvansa vahvasta vakaumuksestaan, osaksi pelastaakseen Benediktin hengen, koska oli kuullut hänen olevan saamaisillaan keuhkotaudin. Sillä tavoin nämä kaksi hurjaa leikinlaskijaa tekivät sovinnon ja solmivat liittonsa, senjälkeen kun Claudio ja Hero oli vihitty. Kertomuksen täydennykseksi on mainittava, että konnuuden keksijä don Juan joutui pakomatkallaan kiinni ja tuotiin takaisin Messinaan. Ja tälle synkeälle ja tyytymättömälle miehelle oli oikea rangaistus katsella sitä iloa ja juhlimista, joka hänen juoniensa rauettua oli valloillaan Messinan linnassa.

MITEN HALUATTE

Siihen aikaan, jolloin Ranska oli jaettu maakuntiin eli herttuakuntiin, kuten niitä nimitettiin, hallitsi eräässä näistä maakunnista vallananastaja, joka oli syössyt valtaistuimelta ja karkoittanut maanpakoon vanhemman veljensä, laillisen herttuan.

Herttua, joka oli siten ajettu pois valtakunnastaan, vetäytyi muutamien uskollisten seuralaisten kanssa Ardennien metsään. Täällä hyvä herttua eli rakastavien ystäviensä kanssa, jotka olivat alistuneet vapaaehtoiseen maanpakoon hänen takiansa, sillaikaa kun heidän maa-alueensa ja tulonsa rikastuttivat väärää vallananastajaa. Tottumus teki pian heille huolettoman vapaan elämän, jota he täällä viettivät, hauskemmaksi kuin hovin jäykkä komeus ja loisto oli ollut. Täällä he elivät kuten muinoin Englannin Robin Hood, ja saman metsän turviin pakeni päivittäin moni ylhäinen nuorukainen hovista, viettäen huolettomia päiviä kuten ne, jotka elivät kulta-aikana. Kesällä he loikoivat suurien puiden hienon varjon suojassa tarkkaillen villihirvien leikkisää kisailua. Niin suuresti he pitivät näistä täplikkäistä eläin-raukoista, jotka näyttivät olevan metsän alkuasukkaita, että heitä suretti, kun heidän oli pakko tappaa niitä hankkiakseen itselleen riistaa ruoaksi. Kun talven kylmät tuulet saivat herttuan tuntemaan hänen onnettomuutensa aiheuttaman muutoksen, oli hänen tapana kestää se kärsivällisesti ja sanoa:

"Nämä jäätävät tuulet, jotka puhaltavat ruumiiseeni, ovat vilpittömiä neuvonantajia. Ne eivät imartele, vaan esittävät rehellisesti minulle tilani, ja vaikka ne purevat terävästi, ei niiden hammas ensinkään ole niin pistävä kuin kovuuden ja kiittämättömyyden. Huomaan, että niin paljon kuin ihmiset puhuvatkin moittien vastoinkäymisestä, siitä kuitenkin on saatavissa yhtä ja toista mielihyvää ja hyötyä; se on kuin taikurille arvokas jalokivi, joka otetaan myrkyllisen ja halveksitun korpisammakon päästä."

Tällä tavalla hankki kärsivällinen herttua itselleen hyödyllistä opetusta kaikesta näkemästään; näin selittämällä kaikki asiat opettavaiselta kannalta hän saattoi silloisessa elämässään kaukana ihmisten ilmoilta nähdä puut puhuvina, virtaavat purot kirjoina, kivet saarnaajina ja kaikessa hyvää.

Karkoitetulla herttualla oli yksi ainoa tytär, jonka nimi oli Rosalinda ja jonka vallananastaja, herttua Fredrik, oli karkoittaessaan hänen isänsä edelleen pidättänyt hovissaan toverina omalle tyttärelleen Celialle. Näitä neitoja liitti toisiinsa vankka ystävyys, jota heidän isiensä välinen epäsopu ei hitustakaan haitannut, koska Celia yritti kaikin vallassaan olevin keinoin hyvittää Rosalindalle hänen oman isänsä tekemän vääryyden. Aina kun Rosalinda tuli alakuloiseksi ajatellessaan karkoitettua isäänsä ja omaa riippuvaisuuttaan petollisesta vallananastajasta, kiintyi Celian koko huomio serkkunsa viihdyttämiseen ja lohduttamiseen.

Eräänä päivänä, kun Celia tavalliseen ystävälliseen tapaansa keskusteli Rosalindan kanssa sanoen: "Pyydän sinua, herttainen serkkuni Rosalinda, ole iloinen", tuli huoneeseen herttuan lähettämä sanansaattaja, joka sanoi heille, että jos he halusivat katsella kohta alkavaa painiottelua, heidän piti heti tulla linnan edessä olevalle pihalle. Ajatellen, että se huvittaisi Rosalindaa, Celia myöntyi ehdotukseen mennä katselemaan painia.

Noihin aikoihin paini oli suosittu urheilulaji ruhtinaiden hoveissa ja kauniiden neitojen ja prinsessojen edessä. Senvuoksi menivät Celia ja Rosalindakin tähän kilvoitteluun. He huomasivat, että siitä todennäköisesti tulisi hyvin surullinen näky, sillä muuan suuri ja voimakas mies, joka jo pitkän aikaa oli valmentanut itseään painitaidossa ja kaatanut monta miestä tämänlaatuisissa otteluissa, aikoi juuri painia hyvin nuoren miehen kanssa, jonka kaikki katsojat päättelivät hänen äärimmäisen nuoruutensa ja vähäisen painikokemuksensa takia joutuvan varman tuhon omaksi.

Nähdessään Celian ja Rosalindan herttua sanoi: "Mitä nyt, tytär ja veljentytär, oletteko hiipineet tänne katselemaan painia? Te ette siitä saa suurtakaan huvia, sillä niin ovat nämä miehet voimiltaan epätasaisia. Säälien tätä nuorta miestä haluaisin saada hänet luopumaan painimisesta. Puhukaa hänelle, neidot, ja koettakaa vaikuttaa häneen."

Neitosia miellytti suuresti tämän ihmisystävällisen tehtävän suorittaminen, ja ensiksi pyysi Celia hartaasti nuorta muukalaista luopumaan yrityksestä. Sitten puhui Rosalinda niin ystävällisesti hänelle ja niin suuresti huolissaan vaarasta, johon nuorukainen oli antautumaisillaan, että tämä, lainkaan taipumatta neidon ystävällisistä sanoista luopumaan aikomuksestaan, päinvastoin keskitti kaikki ajatuksensa siihen, miten voisi rohkeudellaan kunnostautua kauniin neidon silmissä. Hän epäsi Celian ja Rosalindan pyynnön niin siroin ja vaatimattomin sanoin, että neidot tunsivat vielä enemmän osanottoa häntä kohtaan. Nuorukaisen kieltävä vastaus päättyi seuraaviin sanoihin: "Olen pahoillani siitä, että minun täytyy mitään kieltää niin kauniilta ja erinomaisilta neidoilta. Mutta antakaa kauniiden silmienne ja ystävällisten toivotustenne seurata minua kilvoitteluuni, ja jos minut siinä voitetaan, niin on nöyryytetty yksi sellainen, joka ei itse koskaan ole toisille armoa antanut, ja jos saan surmani, niin on kuollut yksi sellainen, joka on halukaskin kuolemaan. En tee ystävilleni mitään vääryyttä, sillä kukaan ei jää minua suremaan, enkä maailmalle mitään haittaa, sillä minulla ei ole siinä mitään; täytän maailmassa ainoastaan sellaisen paikan, jonka joku toinen paremmin korvaa, kun minä olen sen jättänyt tyhjäksi."

Nyt alkoi painiottelu. Celia toivoi, ettei nuori muukalainen saisi mitään vammaa, mutta Rosalindan myötätunto häntä kohtaan oli vielä suurempi. Kun nuorukainen oli sanonut olevansa ilman ystäviä ja haluavansa kuolla, johtui Rosalinda siitä ajattelemaan, että tämä vieras oli onneton kuten hän itsekin. Hän sääli nuorukaista niin paljon ja tunsi niin suurta mielenkiintoa hänen vaaranalaiseen asemaansa painin aikana, että melkein sopi sanoa neidon sillä hetkellä rakastuneen häneen.

Näiden kauniiden ja ylhäisten neitojen tälle tuntemattomalle nuorukaiselle osoittama ystävällisyys antoi hänelle rohkeutta ja voimaa, niin että hän sai aikaan ihmeitä ja lopuksi täydellisesti voitti vastustajansa, joka sai niin pahoja vammoja, että hetkiseksi mykistyi eikä jaksanut hievahtaakaan.

Herttua Fredrikiä miellytti suuresti tämän nuoren muukalaisen osoittama rohkeus ja taito ja halusi tietää hänen nimensä ja syntyperänsä, aikoen ottaa hänet suojeluksensa alaiseksi.

Vieras sanoi, että hänen nimensä oli Orlando ja että hän oli ritari Roland de Boisin nuorin poika.

Ritari Roland de Bois, Orlandon isä, oli jo ollut kuolleena muutamia vuosia, mutta eläessään hän oli ollut karkotetun herttuan uskollinen alamainen ja rakas ystävä. Kun siis Fredrik kuuli, että Orlando oli hänen karkotetun veljensä ystävän poika, muuttui kaikki hänen tätä urhoollista nuorta miestä kohtaan tuntemansa kiintymys vastenmielisyydeksi, ja hän lähti paikalta hyvin pahantuulisena. Koska herttua ei sietänyt kuulla kenenkään veljensä ystävän nimeä mainittavankaan ja koska hän kuitenkin ihaili nuorukaisen uljuutta, sanoi hän poistuessaan, että hän olisi toivonut Orlandon olevan kenen muun pojan tahansa.

Rosalinda ilostui kuullessaan, että hänen uusi suosikkinsa oli hänen isänsä vanhan ystävän poika, ja sanoi Celialle: "Isäni rakasti ritari Roland de Boisia, ja jos olisin tiennyt tämän nuoren miehen olevan hänen poikansa, niin olisin lisäksi itkenytkin pyytäessäni häntä luopumaan uhkayrityksestään."

Neidot menivät sitten hänen luokseen ja nähdessään hänen olevan hämmennyksissään herttuan osoittamasta äkillisestä epäystävällisyydestä puhuivat hänelle ystävällisiä ja rohkaisevia sanoja. Ja kun he olivat poistumassa, kääntyi Rosalinda vielä puhumaan urhoolliselle nuorelle miehelle, hänen isänsä vanhan ystävän pojalle, lisää kohteliaisuuksia. Ottaen käädyt kaulaltaan neito virkkoi: "Ritari, pitäkää tätä lahjana minulta. Olen joutunut omaisuuttani vaille, sillä muuten antaisin teille paremman lahjan."

Kun neitoset olivat kahden kesken ja Rosalinda yhä puhui Orlandosta, alkoi Celia älytä, että hänen serkkunsa oli rakastunut tuohon sievään nuoreen painijaan, ja sanoi Rosalindalle: "Onko mahdollista, että sinä rakastut niin äkkiä?" Rosalinda vastasi: "Isäni herttua oli suuresti kiintynyt hänen isäänsä." – "Mutta", muistutti Celia, "täytyykö siitä johtua, että sinä olisit yhtä hellästi kiintynyt hänen poikaansa? Silloinhan minun pitäisi häntä vihata, sillä minun isäni vihasi hänen isäänsä; kuitenkaan en vihaa Orlandoa."

Koska Fredrik oli raivostunut siitä, että oli nähnyt ritari Roland de Boisin pojan, joka muistutti hänelle, että karkoitetulla herttualla oli aateliston kesken monia ystäviä, ja koska hän oli jonkun aikaa ollut suutuksissaan veljentyttärelleen, jota kansa ylisti hänen hyveittensä takia ja sääli hänen hyvän isänsä tähden, purkautui hänen pahanilkisyytensä äkkiä Rosalindaa vastaan. Celian ja Rosalindan puhuessa Orlandosta Fredrik astui huoneeseen ja käski katse täynnä vihaa Rosalindan heti lähteä linnasta ja seurata isäänsä maanpakoon. Samalla hän ilmoitti Celialle, joka turhaan puhui serkkunsa puolesta, sallineensa Rosalindan jäädä ainoastaan hänen tähtensä. Celia sanoi: "Silloin en pyytänyt teitä antamaan hänen jäädä, sillä olin siihen aikaan liian nuori voidakseni pitää häntä arvossa. Mutta nyt, kun tunnen hänen arvonsa ja kun olemme niin kauan nukkuneet yhdessä, nousseet vuoteesta samalla hetkellä, opiskelleet, leikkineet ja syöneet yhdessä, en voi elää ilman hänen seuraansa." Fredrik vastasi: "Hän on liian ovela sinulle; hänen säveytensä, vieläpä hänen vaiteliaisuutensakin ja hänen kärsivällisyytensä miellyttää kansan tunteita, ja häntä säälitään. Sinä menettelet ymmärtämättömästi puolustaessasi häntä, sillä sinä tulet näyttämään kunniakkaammalta ja jalommalta hänen poistuttuaan; älä siis avaa huuliasi hänen hyväkseen, sillä tuomio, jonka olen hänestä langettanut, on peruuttamaton."

Käsitettyään, ettei hän voisi saada isäänsä taivutetuksi sallimaan Rosalindan jäädä hänen luokseen, Celia päätti jalomielisesti seurata serkkuaan; jättäen sinä yönä isänsä linnan hän lähti ystävättärensä mukana etsimään Rosalindan isää, karkotettua herttuaa, Ardennien metsään.

Ennenkuin he poistuivat hovista, arveli Celia, että olisi liian uskaliasta kahden nuoren neitosen matkustaa puettuina niihin kallisarvoisiin vaatteisiin, jotka heillä oli yllään. Niinpä hän ehdotti, että he salaisivat säätynsä pukeutumalla talonpoikaistytöiksi. Rosalinda sanoi, että heille koituisi vielä suuremmaksi turvaksi se, että toinen heistä olisi puettu mieheksi; sentähden he nopeasti sopivat keskenään, että koska Rosalinda oli pitempi, hän pukeutuisi nuoreksi talonpojaksi, että Celia ottaisi maalaistytön asun ylleen ja että he sanoisivat olevansa veli ja sisar. Rosalinda sanoi, että hän käyttäisi nimeä Ganymedes, kun taas Celia valitsi nimen Aliena.

Tässä valepuvussa ja ottaen rahansa ja jalokivensä mukaan kulujen maksamiseksi nämä kauniit prinsessat lähtivät pitkälle matkalleen, sillä Ardennien metsä oli etäällä, herttuan alueen rajojen tuolla puolen. Rosalinda-neito – eli Ganymedes, kuten häntä nyt on nimitettävä – näytti miesmäisen pukunsa mukana myöskin saaneen miesmäisen rohkeuden. Uskollinen ystävyys, jota Celia oli osoittanut seuratessaan Rosalindaa niin pitkälle, rasittavalle taipaleelle, saattoi uuden veljen tämän uskollisen rakkauden korvaukseksi ponnistautumaan iloiselle tuulelle, ikäänkuin hän tosiaankin olisi Ganymedes, lempeän maalaistytön Alienan talonpoikainen ja rohkeamielinen veli.

Kun he vihdoin tulivat Ardennien metsään, eivät he enää tavanneet mukavia majataloja ja hyviä yösijoja niinkuin matkalla sinne. Ollen ruoan ja levon tarpeessa tunnusti nyt Ganymedes, joka niin reippaasti oli hauskuttanut sisartaan miellyttävillä puheillaan ja sattuvilla huomautuksillaan pitkin koko matkaa, että hän oli kylliksi väsynyt lannistuakseen häpäisemään miehekkään pukunsa itkemällä kuin nainen. Aliena selitti, ettei hän jaksanut kävellä edemmäksi. Sitten Ganymedes jälleen koetti palauttaa mieleensä, että miehen velvollisuus oli viihdyttää ja lohduttaa naista, joka on heikompi astia. Näyttääkseen rohkealta uuden sisarensa silmissä hän sanoi: "Kuule, rohkaise mielesi, sisareni Aliena, sillä nyt olemme päässeet matkamme päähän, Ardennien metsään." Mutta teeskennelty miehekkyys ja väkinäinen rohkeus ei enää tukenut heitä, sillä vaikka he olivatkin Ardennien metsässä, eivät he tienneet, mistä he tapaisivat herttuan.

Tässä paikassa olisi näiden väsyneiden neitojen matka voinut saada surullisen lopun, sillä he olisivat voineet eksyä ja nääntyä nälkään, mutta sallimuksen johdatuksesta, juuri kun he istuivat nurmikolla kuolemaisillaan väsymyksestä, voimatta toivoa mitään apua, sattui muuan talonpoika kulkemaan sitä tietä. Ganymedes koetti vielä kerran puhua miehekkään rohkeasti sanoen: "Paimen, jos armeliaisuus tai raha voi hankkia tässä autiossa paikassa ravintoa, niin pyydän teitä saattamaan meidät sinne, missä voimme levätä, sillä tämä nuori neito, joka on sisareni, on hyvin väsynyt matkaan ja pyörtymäisillään ruoan puutteesta."

Mies vastasi, että hän oli ainoastaan paimenen palvelija ja että hänen isäntänsä talo aiottiin juuri myydä, joten he saisivat vain niukalti ruokaa, mutta että jos he tahtoivat tulla hänen kanssaan, he olisivat tervetulleita sen ääreen, mitä oli tarjolla. He seurasivat miestä läheisen avun mahdollisuuden antaessa heille uutta voimaa ja ostivat talon ynnä paimenen lampaat, ottaen miehen, joka oli opastanut heidät paimenen taloon, itseänsä palvelemaan. Saatuaan tällä tavoin haltuunsa niin onnellisesti siistin maatalon ja runsaasti muonavaroja he päättivät jäädä tänne, kunnes saisivat tietää, missä osassa metsää herttua asui.

Kun he olivat levänneet matkansa rasituksista, alkoi heidän uusi elintapansa heitä miellyttää, ja he kuvittelivat melkein olevansa paimen ja paimenetar, jollaisia he olivat olevinaan. Kuitenkin muisteli toisinaan Ganymedes olleensa ennen sama Rosalinda-neito, joka niin hellästi oli rakastanut urhoollista Orlandoa, koska tämä oli hänen isänsä ystävän, vanhan ritari Rolandin, poika. Ja vaikka Ganymedes ajatteli, että Orlando oli hyvin pitkän matkan päässä sieltä, vieläpä niin väsyttävän taipaleen takana kuin he olivat kulkeneet, niin kuitenkin kävi pian ilmi, että Orlandokin oli Ardennien metsässä, ja näin tämä kumma kohtaus sattui.

Orlando, ritari Roland de Boisin nuorin poika, oli isänsä kuollessa, ollen silloin vielä hyvin pieni, jäänyt vanhimman veljensä Oliverin huostaan, jonka tehtäväksi isä häntä siunatessaan oli määrännyt antaa veljelleen hyvän kasvatuksen ja huolehtia hänestä siten, kuin heidän vanhan sukunsa arvo vaati. Oliver käyttäytyi kuitenkin kehnosti: noudattamatta kuolevan isänsä käskyä hän ei milloinkaan pannut veljeään kouluun, vaan piti häntä kotona opettamattomana ja kokonaan laiminlyötynä. Mutta luonteeltaan ja sielunsa jalojen ominaisuuksien puolesta Orlando oli niin suuresti erinomaisen isänsä kaltainen, että ilman mitään kasvatuksen suomia etuja näytti nuorukaiselta, jota oli mitä huolellisimmin vaalittu. Oliver kadehti oppimattoman veljensä hienoa olemusta ja arvokasta käytöstapaa, niin että vihdoin tahtoi tuhota hänet. Saadakseen sen toimeen hän yllytti ihmisiä suostuttamaan Orlandoa ottelemaan kuuluisan painijan kanssa, joka – kuten aikaisemmin on kerrottu – oli tappanut niin monta miestä. Ja juuri se, että julma veli laiminlöi hänet, sai Orlandon sanomaan, että hän tahtoisi kuolla, koska oli niin vailla ystäviä.

Kun vastoin niitä ilkeitä toivomuksia, joita Oliver oli hautonut, hänen veljensä osoittautuikin voitokkaaksi, ei hänen kateudellaan ja pahansuopaisuudellaan ollut mitään rajoja, ja hän vannoi polttavansa sen huoneen, missä Orlando nukkui. Eräs, joka oli ollut heidän isänsä vanha ja uskollinen palvelija ja joka rakasti Orlandoa, koska tämä muistutti ritari Rolandia, sattui kuulemaan Oliverin tekevän tuon valan. Tämä vanha mies meni tapaamaan Orlandoa, kun tämä palasi herttuan linnasta, ja hänen nähdessään Orlandon sai se vaara, jossa hänen rakas nuori isäntänsä oli, hänet huudahtamaan kiihkeästi: "Oi jalo isäntäni, herttainen isäntäni! Oi sinä vanhan ritari Rolandin muisto! Miksi olet niin hyveellinen? Miksi halusit niin hartaasti voittaa kuuluisan painijan? Sinun ylistyksesi on tullut liian nopeasti kotiin sinun edelläsi."

Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, Orlando kysyi häneltä, mitä oli tapahtunut. Sitten vanha mies kertoi hänelle, kuinka hänen paha veljensä, kadehtien rakkautta, jota kaikki ihmiset tunsivat Orlandoa kohtaan, ja kuultuaan nyt maineesta, jonka Orlando oli saavuttanut voittaessaan herttuan linnassa, aikoi tuhota nuoremman veljensä sytyttämällä hänen huoneensa yöllä tuleen. Niinpä vanha palvelija neuvoi häntä välttämään vaaraa, jossa hän oli, pakenemalla viipymättä. Tietäen, ettei Orlandolla ollut yhtään rahaa, Adam – sillä se oli vanhan hyvän miehen nimi – oli tuonut mukanaan omat pienet säästönsä, ja sanoi: "Minulla on viisisataa kruunua, palkkani ylijäämä, jonka säästin isänne aikana ja panin syrjään toimeentuloksi itselleni siksi ajaksi, jolloin vanhat jäseneni eivät enää kykenisi palvelukseen. Ottakaa nämä rahat, ja Hän, joka ravitsee korpitkin, olkoon vanhuuteni turvana! Kaiken tämän kullan annan teille; sallikaa minun olla palvelijananne. Vaikka näytänkin vanhalta, suoritan nuoremman miehen palveluksen kaikissa teidän askareissanne ja siinä, mitä tarvitsette."

"Oi hyvä vanha mies", huudahti Orlando, "kuinka hyvin ilmeneekään teissä vanhan maailman uskollinen palvelusinto! Te ette ole näiden aikojen tapoja varten. Me lähdemme yhdessä, ja ennenkuin kulutetaan nuoruudessanne ansaitut rahanne, keksin jonkun keinon, kuinka me molemmat saamme elantomme."

Sitten lähtivät tämä uskollinen palvelija ja hänen rakastettu isäntänsä yhdessä liikkeelle; he matkustivat edelleen epätietoisina siitä, mitä suuntaa kulkisivat, kunnes tulivat Ardennien metsään, ja siellä he huomasivat olevansa samassa pulassa ruokavarojen loppuessa kuin Ganymedes ja Aliena olivat kokeneet. He vaelsivat yhä etsien jotakin ihmisasumusta, kunnes miltei nääntyivät nälästä ja väsymyksestä.

Vihdoin Adam sanoi: "Oi rakas isäntäni, kuolen nälkään enkä voi kävellä edemmäksi!" Sitten hän paneutui pitkälleen aikoen valmistaa sen paikan haudaksi itselleen ja lausui rakkaalle isännälleen jäähyväiset. Nähdessään hänet tässä heikossa tilassa Orlando otti vanhan palvelijan syliinsä ja kantoi hänet muutamien miellyttävien puiden suojaan, sanoen hänelle: "Reipastu, vanha Adam, lepuuta hetkinen väsyneitä jäseniäsi täällä äläkä puhu kuolemasta!"

Orlando etsiskeli sitten ympäristöstä löytääkseen hiukan ruokaa ja sattui saapumaan siihen osaan metsää, missä herttua oli. Tämä ja hänen ystävänsä aikoivat juuri käydä päivälliselle, jolloin kuninkaallinen herttua istui nurmella ilman muuta valtaistuintelttaa kuin minkä muutamien suurien puitten varjoisa katos soi.

Nälästä epätoivoiseksi joutunut Orlando veti esille miekkansa aikoen ottaa heidän ruokansa väkisin ja sanoi: "Malttakaa älkääkä syökö enää; minun täytyy saada aterianne!" Herttua kysyi häneltä, oliko hätä tehnyt hänet niin röyhkeäksi vai oliko hän hyvien tapojen häikäilemätön halveksija. Tähän Orlando vastasi, että hän oli kuolemaisillaan nälkään, jolloin herttua lausui hänet tervetulleeksi istumaan heidän kanssaan ja syömään. Kuullessaan hänen puhuvan niin ystävällisesti Orlando pisti miekkansa huotraan ja punastui häpeästä sen raa'an tavan vuoksi, jolla hän oli vaatinut heidän ruokaansa.

"Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi", sanoi hän, "sillä ajattelin, että kaikki olisi täällä raakalaismaista, ja sentakia valitsin karskin sävyn. Mutta keitä hyvänsä te olette, jotka tässä korvessa surumielisten lehvien varjossa kulutatte ja tuhlaatte hukkaan verkalleen vieriviä ajan hetkiä, – jos olette koskaan nähneet parempia päiviä, jos olette milloinkaan olleet siellä, missä kellot ovat soineet kirkkoon, jos olette milloinkaan istuneet kenenkään hyvän miehen juhlassa ja jos olette koskaan kuivanneet silmäluomiltanne kyyneltä ja tiedätte, mitä merkitsee sääliminen tai säälittynä oleminen, liikuttakoot nyt ystävälliset puheet teitä osoittamaan minulle inhimillistä hyväntahtoisuutta!"

Herttua vastasi: "On totta, että olemme – kuten sanotte – miehiä, jotka ovat nähneet parempia päiviä, ja vaikka meillä on nyt asumuksemme tässä villissä metsässä, olemme asuneet kaupungeissa, ja meitä on pyhä kello kutsunut kirkkoon; olemme istuneet hyvien miesten juhlissa ja silmistämme pyyhkineet kyyneliä, jotka pyhä sääli on saanut vuotamaan. Istuudu senvuoksi ja ota virvokkeitamme niin paljon kuin nälkääsi tarvitset." – "Tuolla on vanha mies-raukka", sanoi Orlando, "joka on ontunut perässäni monta väsyttävää askelta puhtaasta kiintymyksestä ja jota samalla ahdistaa kaksi surullista kärsimystä, nimittäin vanhuus ja nälkä. Ennen en koske palaankaan kuin hän on tullut ravituksi." – "Mene, etsi hänet ja tuo hänet tänne", virkkoi herttua. "Pidätymme syömästä, kunnes olet palannut."

Sitten Orlando meni kuin naarashirvi vasikkaansa etsimään antaakseen sille ruokaa. Viipymättä hän palasi kantaen Adamia käsivarsillaan, jolloin herttua sanoi: "Laske maahan kunnianarvoisa taakkasi. Te olette molemmat tervetulleita." Ja he ravitsivat vanhaa miestä ja ilahduttivat hänen sydäntään, jolloin hän virkistyi saaden terveytensä ja voimansa takaisin.

Herttua kysyi, kuka Orlando oli. Kuultuaan sitten, että Orlando oli hänen vanhan ystävänsä ritari Roland de Boisin poika, hän otti nuorukaisen suojelukseensa, ja Orlando ja hänen vanha palvelijansa elivät herttuan kanssa metsässä.

Orlando saapui metsään vain muutamia päiviä senjälkeen, kun Ganymedes ja Aliena olivat sinne tulleet ja, kuten jo on kerrottu, ostaneet paimenen maatalon.

Ganymedes ja Aliena hämmästyivät tavattomasti nähdessään Rosalindan nimen kaiverrettuna puihin ja niihin kiinnitettyinä lemmensonetteja, jotka kaikki oli osoitettu Rosalindalle. Kun he juuri ihmettelivät, kuinka tämä saattoi olla mahdollista, kohtasivat he Orlandon ja huomasivat Rosalindan hänelle antamat käädyt hänen kaulassaan.

Orlando ei aavistanutkaan, että Ganymedes oli kaunis prinsessa Rosalinda, joka jalolla alentuvaisuudellaan ja suosiollisuudellaan oli niin valloittanut hänen sydämensä, että hän oli kuluttanut kaiken aikansa kaivertaakseen neidon nimen puihin ja kirjoittaakseen sonetteja hänen kauneutensa ylistykseksi. Mutta koska häntä suuresti miellytti tämän sievän paimenpojan sulava olemus, ryhtyi hän keskustelemaan paimenen kanssa arvellen huomaavansa yhdennäköisyyttä Ganymedeessa ja rakastetussa Rosalindassaan. Vain se oli erona, ettei paimenpojalla ollut tuon jalosukuisen neidon arvokasta ryhtiä. Ganymedes näet omaksui rohkean käytöstavan, joka usein on huomattavissa nuorukaisissa, kun he ovat poikuus- ja miehuusiän välimailla, ja puhui erittäin veitikkamaisesti ja leikkisästi Orlandolle eräästä rakastuneesta, "joka", sanoi Ganymedes, "kummittelee metsässämme ja tärvelee nuoret puumme kaivertamalla niiden kuoriin nimen 'Rosalinda'. Hän ripustaa lauluja orapihlajiin ja valitusrunoja karhunvatukkapensaisiin, kaikissa ylistäen tätä samaa Rosalindaa. Jos tapaisin sen rakastuneen nuorukaisen, antaisin hänelle jonkun hyvän neuvon, joka pian parantaisi hänet rakkaudentaudista."

Orlando tunnusti olevansa se mieletön ihailija, josta Ganymedes puhui, ja pyysi häntä antamaan lupaamansa neuvon. Ganymedeen ehdottama parannuskeino ja hänen neuvonsa oli se, että Orlandon pitäisi tulla joka päivä maatalolle, missä hän ja hänen sisarensa Aliena asuivat. "Sitten", virkkoi Ganymedes, "minä olen olevinani Rosalinda, ja te olette mielistelevinänne minua samoin kuin tekisitte, jos olisin Rosalinda, ja minä jäljittelen neitojen oikullisia käyttäytymistapoja lemmittyjänsä kohtaan, kunnes saan teidät häpeämään rakkauttanne. Tämä on se tapa, jota ehdotan parannuksellenne."

Orlando ei suurestikaan luottanut tähän parannuskeinoon, mutta suostui kuitenkin tulemaan joka päivä Ganymedeen maatalolle ja teeskentelemään leikillään kosiskelua. Joka päivä hän tulikin vierailulle Ganymedeen ja Alienan luo ja nimitti paimen Ganymedesta Rosalindakseen, puhuen joka päivä alusta loppuun kaikki kauniit sanat ja imartelevat kohteliaisuudet, joita nuoret miehet mielellään käyttävät, kun he armastelevat mielitiettyjään. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että Ganymedes yhtään edistyi yrittäessään hälventää Orlandon sydämestä rakkautta Rosalindaa kohtaan.

Vaikka Orlando ajatteli, että tämä kaikki oli vain hullunkurista pilaa – aavistamattakaan, että Ganymedes oli juuri hänen Rosalindansa – niin kuitenkin se, että hänelle näin tuli tilaisuus ilmaista kaikki se hellyys, jota hän sydämessään tunsi, huvitti hänen mielikuvitustaan miltei yhtä paljon kuin Ganymedeenkin, joka iloitsi salaisesta leikinlaskusta tietäessään, että nämä ihanat lemmentunnustukset olivat kaikki osoitetut oikealle henkilölle.

Näin kului hauskasti monta päivää näiltä nuorilta ihmisiltä; nähdessään, että se teki Ganymedeen onnelliseksi, hyväluontoinen Aliena salli hänen menetellä niinkuin hän tahtoi, ja Alienaakin huvitti tämä teeskennelty armastelu, eikä hän huolinut muistuttaa Ganymedeelle, että Rosalinda-neito ei vielä ollut ilmaissut itseään herttualle, isälleen, jonka turvapaikan he olivat saaneet tietää Orlandolta. Ganymedes oli kohdannut herttuan eräänä päivänä ja keskustellut jonkun aikaa hänen kanssaan. Herttua oli kysynyt häneltä, mitä sukua hän oli. Ganymedes vastasi, että hän oli yhtä hyvää sukua kuin herttuakin, mikä sai herttuan hymyilemään, sillä hän ei epäillytkään, että sievä paimenpoika oli kuninkaallista sukuperää. Nähtyään silloin herttuan näyttävän tyytyväiseltä ja onnelliselta Ganymedes tyytyi lykkäämään kaikki enemmät selitykset muutamia päiviä eteenpäin.

Eräänä aamuna, kun Orlando oli menossa Ganymedeen luo vierailulle, näki hän miehen nukkuvan maassa ja suuren vihreän käärmeen kietoutuneen nukkujan kaulan ympärille. Nähdessään Orlandon lähestyvän käärme luikerteli pensaitten joukkoon. Orlando tuli lähemmäksi ja huomasi silloin naarasleijonan makaavan pitkänään, pää pitkin maata, kissan lailla vaanimassa, kunnes nukkuva mies heräisi (sillä sanotaan, ettei jalopeura milloinkaan käy kuolleeseen tai nukkuvaan käsiksi). Näytti siltä, että sallimus oli lähettänyt Orlandon vapauttamaan miehen vaarasta, joka käärmeen ja jalopeuran muodossa häntä uhkasi. Mutta kun hän katseli miestä kasvoihin, huomasi hän, että nukkuja, joka oli tälle kaksinkertaiselle vaaralle alttiina, oli hänen oma veljensä Oliver, joka oli niin julmasti kohdellut häntä ja uhannut tuhota hänet tulella. Hän tunsi melkein halua jättää Oliverin nälkäisen naarasleijonan saaliiksi, mutta veljenrakkaus ja hänen luontainen hyvyytensä voittivat pian hänen ensiksi syttyneen vihansa. Hän veti esille miekkansa, hyökkäsi leijonan kimppuun ja surmasi sen, varjellen siten veljensä hengen sekä myrkylliseltä käärmeeltä että raivokkaalta naarasleijonalta, mutta ennenkuin hän pääsi leijonasta voitolle, oli se terävillä kynsillään repinyt hänen toista käsivarttaan.

Orlandon taistellessa naarasleijonan kanssa heräsi Oliver, ja kun hän näki, että hänen veljensä Orlando, jota hän oli kohdellut niin julmasti, varjeli hänen henkeään villin pedon raivolta, pannen samalla alttiiksi oman elämänsä, valtasivat hänet heti häpeä ja tunnonvaivat, ja hän katui arvotonta käytöstään, pyytäen hartaasti ja monin kyynelin anteeksi vääryyksiä, jotka hän oli tehnyt nuoremmalle veljelleen. Orlando oli iloissaan nähdessään hänet niin katuvaisena ja antoi hänelle sydämestään anteeksi. He syleilivät toisiaan, ja siitä hetkestä alkaen Oliver kiintyi Orlandoon todellisella veljellisellä rakkaudella, vaikka oli tullut metsään aikeissa tuhota hänet.

Koska Orlandon käsivarteen tulleesta haavasta oli vuotanut paljon verta, tunsi Orlando itsensä liian heikoksi mennäkseen tapaamaan Ganymedesta, ja senvuoksi hän tahtoi, että hänen veljensä lähtisi kertomaan tästä onnettomuudesta Ganymedeelle, "jota", lisäsi hän, "piloillani nimitän Rosalindakseni."

Sinne Oliver sitten meni ja kertoi Ganymedeelle ja Alienalle, kuinka Orlando oli pelastanut hänen henkensä, ja kun hän oli lopettanut kertomuksensa Orlandon urhoollisuudesta ja omasta sallimuksen suomasta pelastuksestaan, ilmaisi hän heille olevansa Orlandon veli, joka oli niin julmasti menetellyt häntä kohtaan, ja sitten kertoi heille sovinnosta, joka oli tehty hänen ja hänen veljensä välillä.

Vilpitön suru, jota Oliver osoitti tuntevansa entisten vääryyksien vuoksi, teki niin voimakkaan vaikutuksen Alienan hellään sydämeen, että hän silmänräpäyksessä rakastui tähän nuoreen mieheen. Ja Oliver, nähtyään Alienan niin suuresti säälivän tuskaa, jota hän sanoi tuntevansa rikkomuksensa vuoksi, rakastui tähän tyttöön yhtä äkillisesti. Mutta samalla kun rakkaus näin hiipi Alienan ja Oliverin sydämiin, vaikutti se myös Ganymedekseen, joka pyörtyi kuullessaan, missä vaarassa Orlando oli ollut ja että naarasleijona oli häntä haavoittanut.

Toivuttuaan Ganymedes väitti vain teeskennelleensä pyörtymystä luuloteltuna Rosalindana ja sanoi Oliverille: "Kertokaa veljellenne Orlandolle, kuinka hyvin teeskentelin pyörtymystä." Mutta Oliver näki hänen kasvojensa kalpeudesta, että hän tosiaankin oli pyörtynyt, ja ihmetellen suuresti nuoren miehen heikkoutta sanoi: "No, jos teeskentelit, niin rohkaise mielesi ja teeskentele olevasi mies." – "Niin teenkin", vastasi Ganymedes vilpittömästi, "mutta oikeastaan minun olisi pitänyt olla nainen."

Oliver teki tästä vierailusta hyvin pitkän, ja kun hän vihdoin palasi veljensä luokse, oli hänellä paljon uutisia kerrottavana. Sillä paitsi kuvausta Ganymedeen pyörtymisestä heti kun oli ilmaistu Orlandon haavoittuneen, Oliver kertoi veljelleen, kuinka hän oli rakastunut kauniiseen paimenettareen Alienaan ja että tyttö oli suosiollisesti kuunnellut hänen kosintaansa jo tämän heidän ensimmäisen kohtauksensa aikana, ja mainitsi miltei päätettynä asiana, että hän naisi Alienan, koska niin suuresti rakasti tätä tyttöä, että tahtoi elää täällä paimenena ja luovuttaa maatilansa ja kotitalonsa Orlandolle.

"Siihen suostun", vastasi Orlando. "Määrää hääsi jo huomiseksi, ja minä kutsun herttuan ja hänen ystävänsä. Mene ja taivuta paimenettaresi suostumaan tähän. Hän on nyt yksin, sillä katso, tuolta tulee hänen veljensä."

Oliver lähti Alienan luokse, ja Ganymedes, jonka Orlando oli nähnyt lähestyvän, tuli kysymään, kuinka hänen haavoittunut ystävänsä nyt jaksoi.

Kun Orlando ja Ganymedes alkoivat puhua äkillisestä rakkaudesta, joka oli herännyt Oliverin ja Alienan välille, sanoi Orlando, että hän oli neuvonut veljeään taivuttamaan kauniin paimenettarensa häiden viettoon jo seuraavana päivänä, ja lisäsi, kuinka mielellään hän soisi voivansa samana päivänä mennä naimisiin Rosalindansa kanssa.

Ganymedes, joka täysin hyväksyi tämän järjestelyn, sanoi, että jos Orlando todellakin rakasti Rosalindaa yhtä suuresti kuin nyt vakuutti, hän saisi toivomuksensa täytetyksi, sillä seuraavana päivänä Ganymedes panisi Rosalindan esiintymään omassa persoonassaan ja tekisi hänet myöskin halukkaaksi menemään naimisiin Orlandon kanssa.

Tästä näennäisestä ihmeestä, joka Ganymedeen oli niin helppo saada aikaan, koska hän oli juuri Rosalinda-neito, hän selitti, että hän panisi sen täytäntöön noituuden avulla, jonka hän sanoi oppineensa eräältä sedältä, kuuluisalta taikurilta.

Hurjasti rakastunut Orlando kysyi Ganymedeelta puoliksi uskoen ja puoliksi epäillen kuulemaansa, puhuiko hän tosissaan. "Kautta elämäni teen sen", vastasi Ganymedes. "Pankaa senvuoksi päällenne parhaat vaatteenne ja kutsukaa herttua sekä ystävänne häihinne, sillä jos tahdotte huomenna mennä naimisiin Rosalindan kanssa, on hän silloin saapuvilla."

Kun Oliver seuraavana aamuna oli saanut Alienalta myöntävän vastauksen, tulivat he herttuan luo, ja heidän kanssaan saapui myöskin Orlando.

Kun he kaikki olivat kokoontuneet viettämään kaksoishäitä ja kuitenkin näkyi vain yksi morsian, syntyi paljon ihmettelyä ja arvailuja, mutta enimmäkseen he ajattelivat, että Ganymedes teki pilaa Orlandosta.

Kuultuaan, että hänen oma tyttärensä aiottiin tuoda tänne näin omituisella tavalla, herttua kysyi Orlandolla, uskoiko hän, että paimenpoika tosiaankin saattoi täyttää lupauksensa. Orlandon vastatessa, ettei hän tiennyt, mitä piti ajatella, Ganymedes ilmestyi paikalle ja kysyi herttualta, suostuisiko hän tyttärensä ja Orlandon avioliittoon, jos tytär nyt tuotaisiin esille. "Siihen suostuisin", vastasi herttua, "vaikka minulla olisi kuningaskuntia hänen mukanaan annettavana." Ganymedes sanoi sitten Orlandolle:

"Ja sinä sanot naivasi hänet, jos tuon hänet tänne." – "Sen tekisin", virkkoi Orlando, "vaikka olisin monen valtakunnan kuningas."

Ganymedes ja Aliena menivät sitten yhdessä ulos, ja heittämällä pois miehenvaatteensa ja pukeutumalla jälleen naiseksi Ganymedes muuttui nopeasti Rosalindaksi ilman taikavoimaa, ja Alienasta tuli yhtä pienellä vaivalla Celia-neito, kun hän maalaispukunsa sijaan otti ylleen omat kallisarvoiset vaatteensa.

Heidän ollessaan poissa herttua sanoi Orlandolle olevansa sitä mieltä, että paimen Ganymedes oli hyvin paljon hänen tyttärensä Rosalindan näköinen, ja Orlando vastasi, että hänkin oli pannut merkille tämän yhdennäköisyyden.

Heillä ei kuitenkaan ollut aikaa ihmetellä, kuinka kaikki tämä päättyisi, sillä Rosalinda ja Celia tulivat sisään puettuina omiin vaatteisiinsa. Väittämättä enää saavansa apua taikavoimasta Rosalinda laskeutui polvilleen isänsä eteen ja pyysi hänen siunaustaan. Kaikista läsnäolevista näytti Rosalindan äkillinen ilmestyminen niin ihmeelliseltä, että se olisi hyvin käynyt noituudesta, mutta hän ei enää tahtonut laskea leikkiä isänsä kanssa, vaan kertoi hänelle maanpakonsa tarinan ja asumisestaan metsässä paimenpoikana, Celia-serkun esiintyessä hänen sisarenaan.

Herttua vahvisti suostumuksensa, jonka hän oli jo antanut avioliitolle, ja Orlando ja Rosalinda samoin kuin Oliver ja Celia menivät yhtaikaa naimisiin. Vaikka heidän häitään ei voitu tässä asumattomassa metsässä viettää niin loisteliaasti ja komeasti kuin on tavanmukaista sellaisissa tilaisuuksissa, ei kuitenkaan ole milloinkaan vietetty onnellisempaa hääpäivää, ja kun he söivät metsänriistaansa uhkeiden puiden viileässä siimeksessä, ikäänkuin ei mitään puuttuisi tämän hyvän herttuan ja uskollisten rakastavaisten onnen täydellisyydestä, saapui odottamaton sanansaattaja kertomaan herttualle sen iloisen uutisen, että hänen herttuakuntansa oli palautettu hänelle.

Raivostuneena tyttärensä Celian paosta ja kuultuaan, että joka päivä lähti korkea-arvoisia miehiä Ardennien metsään seuratakseen laillista herttuaansa hänen maanpakoonsa, ja suuresti kadehtien sitä, että hänen veljeään niin hartaasti kunnioitettiin hänen vastoinkäymistensä aikana, vallananastaja ryhtyi johtamaan suurta sotajoukkoa ja eteni metsää kohti aikoen ottaa veljensä kiinni ja surmata hänet ja kaikki hänen uskolliset seuralaisensa. Mutta sallimuksen ihmeellisen väliintulon kautta estyi tämä paha veli aikomuksestaan, sillä juuri kun hän saapui asumattoman metsän liepeille, kohtasi hän vanhan hurskaan miehen, erakon, jonka kanssa hän keskusteli paljon ja joka lopuksi käänsi hänen sydämensä kokonaan pois pahasta suunnitelmasta. Siitä lähtien hän muuttui vilpittömäksi katuvaiseksi ja päätti luopuen epäoikeudenmukaisesta vallastaan viettää lopun ikäänsä luostarissa. Hänen vastikään tekemänsä katumuksen ensi toimena oli lähettää sanansaattaja hänen veljensä luo – kuten on kerrottu – tarjoamaan anastettua herttuakuntaa takaisin, ja sen mukana palautettaisiin myöskin tilukset ja tulot oikean herttuan ystäville, jotka hänen onnettomuudessaan olivat pysyneet hänelle uskollisina.

Tämä iloinen, yhtä odottamaton kuin tervetullut uutinen tuli juuri parahiksi kohottamaan prinsessojen häiden juhlallisuutta ja riemua. Celia onnitteli serkkuaan tästä hyvästä onnesta, joka oli tullut herttuan, Rosalindan isän, osaksi, ja toivotti hänelle vilpittömästi onnea, vaikkei hän itse enää ollut herttuakunnan perijätär, joksi Rosalinda nyt oli tullut, koska Celian isä oli luopunut anastuksestaan. Niin täydellisesti oli näiden kahden serkun rakkaus vapaa kaikesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta.

Herttualla oli nyt tilaisuus palkita niitä uskollisia ystäviä, jotka olivat pysyneet hänen luonaan maanpaossa, ja vaikka nämä kelpo seuralaiset olivat kärsivällisesti jakaneet hänen kovan kohtalonsa, olivat hekin hyvin mielissään päästessään rauhassa ja varakkaina palaamaan laillisen herttuansa linnaan.

KAKSI NUORTA VERONALAISTA

Veronan kaupungissa asui kaksi nuorta herrasmiestä, joiden nimet olivat Valentin ja Proteus ja joiden välillä vallitsi vankka ja keskeytymätön ystävyys. He harjoittivat opintojaan yhdessä ja viettivät lomahetkensä aina toistensa seurassa paitsi silloin, kun Proteus kävi tervehtimässä erästä neitoa, johon hän oli rakastunut. Nämä hänen lemmittynsä luo tekemänsä vierailut ja tämä Proteuksen intohimoinen kiintymys kauniiseen Juliaan olivat ainoat aiheet, joista puhellessaan ystävykset olivat eri mieltä, sillä koska Valentin ei itse ollut lemmen pauloissa, väsytti häntä toisinaan kuulla ystävänsä alati puhuvan Juliastaan, ja sitten hänen oli tapana nauraa Proteukselle ja leikillisin sanoin pilkata rakkauden intohimoa selittäen, että mitkään sellaiset joutavat kuvittelut eivät koskaan juolahtaisi hänen mieleensä. Hän sanoi pitävänsä omaa vapaata ja onnellista elämäänsä verrattomasti parempana kuin rakastuneen Proteuksen tuskaista toivomista ja pelkäilyä.

Eräänä aamuna Valentin tuli Proteuksen luo sanomaan, että heidän täytyi joksikin aikaa erota; hän aikoi matkustaa Milanoon. Proteus, joka ei halunnut erota ystävästään, käytti monenlaisia todisteluja vaikuttaakseen Valentiniin, ettei tämä jättäisi häntä, mutta Valentin sanoi: "Lakkaa suostuttelemasta minua, rakas Proteukseni. En tahdo laiskurin tavalla kuluttaa nuoruuttani kotona joutilaisuudessa. Kotona pysyvät nuorukaiset ovat aina yksinkertaisia ymmärrykseltään. Ellei kiintymyksesi olisi kahliintunut kunnioitetun Juliasi suloisiin silmäyksiin, pyytäisin sinua mukaani nähdäksesi muun maailman ihmeitä, mutta koska olet rakastunut, rakasta edelleenkin, ja olkoon rakkautesi onnekas!"

He erosivat vakuuttaen toisilleen muuttumatonta ystävyyttä. "Herttainen Valentin, hyvästi!" sanoi Proteus. "Ajattele minua, kun näet matkoillasi jonkun harvinaisen, huomiota ansaitsevan esineen, ja toivo, että saisin olla osallinen onneesi."

Valentin aloitti samana päivänä matkansa Milanoa kohti, ja Proteus istuutui ystävänsä jätettyä hänet kirjoittamaan lemmitylleen kirjettä, jonka sitten Julian palvelijatar sai viedäkseen emännälleen.

Julia rakasti Proteusta yhtä paljon kuin tämä häntä, mutta yleväsieluisena neitona hän arveli, ettei sopinut hänen neitseelliselle arvokkuudelleen antautua liian helposti voitetuksi; senvuoksi hän oli olevinaan tunteeton Proteuksen intohimoa kohtaan ja tuotti kosijalleen paljon huolia.

Lucettan tarjotessa kirjettä Julia ei tahtonut ottaa sitä vastaan, vaan moitti palvelijatartaan siitä, että hän toi kirjeitä Proteukselta, ja käski hänen lähteä huoneesta. Mutta hän halusi niin kiihkeästi tietää, mitä kirjeessä oli, että pian kutsui palvelustyttönsä takaisin ja kysyi hänen palattuaan: "Paljonko kello on?"

Lucetta, joka tiesi, että hänen emäntänsä enemmän halusi nähdä kirjeen kuin tietää, mikä aika päivästä oli, tarjosi jälleen hylättyä kirjettä vastaamatta kysymykseen. Vihoissaan siitä, että kamarineitsyt näin julkesi olla tietävinään, mitä hänen emäntänsä todella tahtoi, Julia repi kirjeen palasiksi heittäen ne lattialle ja käskien kamarineitsyensä vielä kerran poistua huoneesta. Totellessaan käskyä Lucetta pysähtyi vielä poimimaan revityn kirjeen palasia, mutta Julia, joka ei aikonut niin luopua niistä, sanoi teeskennellen suuttumusta: "Mene matkaasi ja anna paperien olla; sinä hypistelisit niitä suututtaaksesi minua."

Julia alkoi sitten sommitella revittyjä paperiliuskoja yhteen niin hyvin kuin osasi. Ensiksi hän sai kokoon sanat "Rakkaudesta haavoittunut Proteus", säälien näitä ja niiden kaltaisia rakkautta ilmaisevia sanoja, jotka hän sai kootuksi yhteen, vaikka ne kaikki nyt olivat revittyinä palasina eli, kuten Julia sanoi, haavoittuneita, (hän kun oli sanoista "rakkaudesta haavoittunut Proteus" saanut tämän ajatuksen); hän puhui niille lempeitä sanoja ja lupasi majoittaa ne povelleen kuin vuoteeseen, kunnes niiden haavat paranisivat, ja suudella jokaista eri palasta hyvitykseksi.

Näin hän jatkoi somaa tosinaisellista haasteluaan, kunnes huomasi, ettei kykenisikään saamaan kirjettä kokonaisuudeksi, ja suuttuneena omasta kiittämättömyydestään, kun oli hävittänyt niin herttaiset ja rakkautta uhkuvat sanat, kuten hän niitä nimitti, kirjoitti paljon lempeämmän kirjeen Proteukselle kuin milloinkaan ennen.

Proteus oli suuresti iloissaan saadessaan tämän suosiollisen vastauksen kirjeeseensä, ja sitä lukiessaan hän huudahteli: "Suloinen rakkaus, suloiset rivit, suloinen elämä!"

Keskellä riemastusta hänet keskeytti hänen isänsä. "Mitä nyt?" kysyi vanha herrasmies. "Mitä kirjettä siinä luet?"

Proteus vastasi: "Olen saanut kirjeen ystävältäni Valentinilta Milanosta."

"Anna tänne se kirje", virkkoi hänen isänsä; "katsotaanpa mitä uutisia siinä on."

"Ei siinä ole mitään uutisia", virkkoi Proteus pahasti säikähtyneenä. "Hän kirjoittaa vain, kuinka paljon Milanon herttua hänestä pitää, kunnioittaen häntä joka päivä suosionosoituksilla, ja lisäksi Valentin toivoo, että minä olisin myös osallisena hänen onneensa."

"Entä minkä vaikutuksen hänen toivomuksensa tekee sinuun?" kysyi isä.

"Luotan teidän tahtoonne enkä ole riippuvainen hänen ystävällisestä toivomuksestaan", vastasi Proteus.

Sattui niin, että Proteuksen isä oli vastikään puhunut erään ystävänsä kanssa juuri tästä aiheesta. Hänen ystävänsä oli sanonut ihmettelevänsä, että hän salli poikansa viettää nuoruutensa kotona, sillaikaa kun useimmat miehet lähettivät poikansa etsimään menestystä vieraista maista. "Toiset", sanoi hän, "lähettävät heidät sotiin koettamaan onneansa siellä, toiset etsimään kaukaisia saaria ja toiset opiskelemaan ulkomaisissa yliopistoissa, Niinpä hänen toverinsa Valentin on mennyt Milanon herttuan hoviin. Poikanne kykenee kaikkeen tähän, ja hänelle tulee suuri haitta kypsemmällä iällä, jollei hän ole matkustanut nuoruudessaan."

Proteuksen isä piti ystävänsä neuvoa varsin hyvänä ja Proteuksen ilmoitettua hänelle, että Valentin soisi hänen olevan mukanaan jakamassa hänen onneaan, päätti heti lähettää poikansa Milanoon. Esittämättä Proteukselle mitään syytä näin äkilliseen päätökseen, tämän jyrkän, vanhan ylimyksen kun oli tapana käskeä poikaansa eikä neuvotella hänen kanssaan, hän sanoi: "Minun tahtoni on sama kuin Valentinin toivomus." Huomattuaan poikansa hämmästyneen ilmeen hän lisäsi: "Älä näytä ällistyneeltä, vaikka niin äkkiä päätän, että sinun tulee viettää joku aika Milanon herttuan hovissa, sillä mitä minä tahdon, sen minä tahdon, ja siinä on sen asian päätös. Huomenna ole valmiina matkustamaan. Älä esitä mitään verukkeita, sillä päätökseni on lopullinen."

Proteus tiesi, ettei hyödyttänyt lausua vastaväitteitä isälle, joka ei milloinkaan sallinut, että hänen tahtoaan vastustettiin; sensijaan hän soimasi itseään siitä, että oli puhunut isälleen Julian kirjeestä totuudenvastaista, mikä hänen surukseen teki hänelle välttämättömäksi poistua lemmityn luota.

Kun Julia nyt havaitsi, että hän joutuisi menettämään Proteuksen niin pitkäksi ajaksi, ei hän enää teeskennellyt kylmäkiskoisuutta, ja he lausuivat toisilleen haikeat jäähyväiset, toistaen monta rakkauden ja uskollisuuden valaa. Proteus ja Julia vaihtoivat sormuksia, joita he molemmat lupasivat aina pitää muistona toinen toisestaan. Niinpä Proteus sitten sanottuaan surulliset hyvästit lähti matkalleen Milanoon, ystävänsä Valentinin olinpaikkaan.

Valentin oli todellisuudessa, niinkuin Proteus oli isälleen väittänyt, Milanon herttuan suuressa suosiossa, ja hänen elämässään oli sattunut toinenkin tärkeä tapahtuma, josta Proteus ei osannut uneksiakaan. Valentin oli näet luopunut siitä vapaudesta, josta hänen oli ollut tapana niin paljon kerskailla, ja rakastunut yhtä kiihkeästi kuin Proteuskin.

Neito, joka oli saanut aikaan tämän ihmeellisen muutoksen Valentinissa, oli lady Silvia, Milanon herttuan tytär, joka myöskin rakasti Valentinia. Mutta he salasivat rakkautensa herttualta, koska tämä, vaikka osoittikin paljon ystävällisyyttä Valentinille ja kutsui hänet joka päivä palatsiinsa, kuitenkin oli päättänyt naittaa tyttärensä eräälle nuorelle hovimiehelle, nimeltä Thurio. Silvia halveksi tätä miestä, sillä Thuriolla ei ollut ensinkään Valentinin hienoa älykkyyttä ja erinomaisia ominaisuuksia.

Nämä kaksi kilpakosijaa Thurio ja Valentin olivat eräänä päivänä vierailulla Silvian luona, ja Valentin huvitti juuri Silviaa kääntämällä kaikki Thurion sanat naurettaviksi, kun herttua itse tuli huoneeseen ja kertoi Valentinille tervetulleen uutisen hänen ystävänsä Proteuksen saapumisesta. Valentin vastasi: "Jos olisin toivonut jotakin, niin olisin toivonut saavani nähdä hänet täällä!" Sitten hän suuresti ylisteli Proteusta herttualle, sanoen: "Teidän ylhäisyytenne, vaikka minä olenkin tuhlannut aikaani hukkaan, niin sensijaan ystäväni on käyttänyt päivänsä hyödyllisesti ja erittäin edullisesti, ja hän on olemukseltaan ja mieleltään täydellinen kaikissa niissä jaloissa hyveissä, jotka kaunistavat aatelismiestä."

"Lausukaa hänet sitten tervetulleeksi hänen arvonsa mukaisesti", sanoi herttua. "Silvia, puhun sinulle, ja teille, signor Thurio, sillä Valentinia ei minun tarvitse pyytää niin tekemään."

Tässä heidät keskeytti Proteuksen saapuminen, ja Valentin esitteli ystävänsä Silvialle sanoen: "Rakastettava neito, ottakaa hänet vastaan palvelemaan kanssani teidän armoanne."

Kun Valentin ja Proteus olivat päättäneet vierailunsa ja olivat kahden kesken, virkkoi Valentin: "Kerrohan nyt minulle, miten kaikki voivat siellä, mistä tulit. Kuinka voi neitosi, ja mitenkä menestyy rakkautesi?"

Proteus vastasi: "Puheet rakkaudesta tavallisesti väsyttivät sinua. Tiedän, ettet sinä mielelläsi keskustele lemmenseikoista."

"Niin, Proteus", virkkoi Valentin, "mutta elämäni on nyt muuttunut toiseksi. Olen saanut rangaistukseni siitä, että olen halveksinut rakkautta, sillä kostoksi ylenkatseestani rakkautta kohtaan lemmen jumala on karkoittanut unen kahlehdituista silmistäni. Oi jalo Proteus, lemmenjumala on mahtava herra, ja hän on nöyryyttänyt minut tunnustamaan, ettei ole sellaista tuskaa kuin hänen kurituksensa eikä sellaista iloa maailmassa kuin hänen osoittamansa suosio. Nyt en pidä mistään muusta keskustelusta kuin sellaisesta, joka koskettelee rakkautta. Nyt on sana rakkaus minulle aamiaiseni, päivälliseni, illalliseni ja uneni."

Kun Valentin näin tunnusti, minkä muutoksen rakkaus oli tehnyt hänen mielialassaan, oli se suuri voitto hänen ystävälleen Proteukselle. Mutta "ystäväksi" Proteusta ei saa enää nimittää, sillä sama kaikkivaltias jumala Rakkaus, josta he paraikaa puhuivat, (vieläpä jo silloin, kun he haastelivat sen Valentiniin tekemästä muutoksesta), vaikutti Proteuksen sydämessä. Tähän asti hän oli ollut uskollisen rakkauden ja täydellisen ystävyyden esikuva, mutta nyt, kerran pikimmältään tavattuaan Silvian, hän oli muuttunut petolliseksi ystäväksi ja uskottomaksi rakastajaksi, sillä heti kun hän oli nähnyt Silvian, oli kaikki rakkaus Juliaa kohtaan kadonnut kuin uni, eikä hänen pitkällinen ystävyytensä Valentinin kanssa säikäyttänyt häntä yrittämästä päästä Valentinin sijalle Silvian sydämessä. Ja vaikkakin, kuten aina käy luonnostaan hyvien ihmisten muuttuessa epärehellisiksi, hän tunsi monia vakavia epäilyksiä, ennenkuin päätti hylätä Julian ja ryhtyä Valentinin kilpakosijaksi, kukisti hän kuitenkin vihdoin velvollisuudentuntonsa ja antautui miltei tunnontuskitta uuden onnettoman intohimonsa valtaan.

Valentin kertoi hänelle luottavaisesti lempensä koko tarinan ja kuinka huolellisesti he olivat salanneet asian Silvian isältä herttualta ja sanoi myös, että koska he eivät uskoneet milloinkaan voivansa saavuttaa isän suostumusta, hän oli taivuttanut Silvian lähtemään yöllä palatsista ja että he sitten yhdessä matkustaisivat Mantovaan. Hän näytti Proteukselle nuoratikkaat, joilla hän aikoi auttaa Silviaa pujahtamaan ulos eräästä linnan ikkunasta pimeän tultua.

Tuskin on mahdollista sitä uskoa, mutta niin kuitenkin oli asian laita, että kuultuaan tämän vilpittömän kertomuksen ystävänsä kalleimmista salaisuuksista Proteus päätti mennä herttuan luo ilmaistakseen hänelle kaikki.

Vilpillinen ystävä aloitti puheensa lausumalla herttualle monia taidokkaita sanoja, esimerkiksi siihen suuntaan, että ystävyyden lait oikeastaan velvoittaisivat hänet salaamaan sen, mitä hän nyt aikoi paljastaa, mutta että se armollinen suosiollisuus, jota herttua oli hänelle osoittanut, ja se kunnioitus, jota hän puolestaan oli velvollinen tuntemaan hänen armoaan kohtaan, vaativat häntä kertomaan, mitä muuten ei mikään maallinen etu olisi häneltä saanut houkutelluksi. Sitten hän esitti kaikki, mitä oli kuullut Valentinilta, jättämättä mainitsematta nuoratikkaita ja sitä tapaa, kuinka Valentin aikoi ne kätkeä pitkän viitan alle.

Herttua piti Proteusta suorastaan ihmeellisenä oikeamielisyyden puoltajana, joka mieluummin kertoi ystävänsä aikomuksen kuin salasi epärehellisen teon, ylisti häntä suuresti, lupasi olla ilmaisematta Valentinille, keltä oli saanut nämä tiedot, ja sanoi sensijaan jonkun viekkaan keinon avulla saattavansa Valentinin itse paljastamaan salaisuuden. Tätä varten herttua odotti Valentinin tuloa illalla. Hän näkikin Valentinin kiiruhtavan palatsia kohden ja huomasi hänen viittansa alla olevan kätkössä jotakin, mitä hän luuli nuoratikkaiksi.

Tällöin herttua pysäytti Valentinin sanoen: "Minne niin kiiruhdat, Valentin?" – "Suvaitkoon se teidän armonne", vastasi Valentin, "lähetti odottaa viedäkseen kirjeitä ystävilleni, ja minä menen antamaan ne hänelle." Mutta Valentinin totuudenvastaisella puheella ei ollut parempaa menestystä kuin Proteuksen isälleen kertomalla vilpillisellä jutulla.

"Ovatko ne hyvin tärkeitä?" kysyi herttua.

"Ne vain kertovat isälleni", virkkoi Valentin, "että voin hyvin ja että olen onnellinen teidän armonne hovissa."

"Sittenhän ei ole mitään hätää", virkkoi herttua. "Jää hetkiseksi seuraani. Tahtoisin kuulla neuvoasi muutamista asioista, jotka koskevat minua läheisesti." Sitten hän kertoi Valentinille ovelan tarinan, johdannoksi houkuttelemaan esille Valentinin salaisuuden, sanoen, että Valentinhan tiesi hänen haluavan naittaa tyttärensä Thuriolle, mutta että Silvia oli itsepäinen ja tottelematon hänen käskyilleen "välittämättä ensinkään siitä", virkkoi herttua, "että hän on lapseni, tai pelkäämättä minua isänään. Ja saanen sanoa sinulle, että tämä hänen ylpeytensä on karkoittanut rakkauteni hänestä. Olin ajatellut, että vanhuudessani saisin nauttia hänen velvollisuudentuntonsa hellyyttä. Olen nyt päättänyt ottaa itselleni uuden puolison ja ajaa tyttäreni kenen luo tahansa, joka tahtoo ottaa hänet vastaan. Olkoon hänen kauneutensa hänen myötäjäisinään, sillä minua ja omaisuuttani hän ei pidä arvossa."

Ihmetellen, mitä tästä lopuksi tulisi, Valentin vastasi: "Entä mitä teidän armonne haluaisi minun tekevän tässä asiassa?"

"No", jatkoi herttua, "se neito, jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin, on nuori ja kaino eikä suurestikaan pane arvoa vanhentuneelle kaunopuheisuudelleni. Sitäpaitsi kosiskelutapa on suuresti muuttunut siitä saakka, kun minä olin nuori. Tahtoisin nyt mielelläni sinut opettajakseni selittämään minulle, kuinka minun on kosittava."

Valentin antoi hänelle yleisen käsityksen siitä, mitä tapoja nuoret miehet silloin käyttivät armastellessaan ja tahtoessaan saavuttaa kauniin neidon rakkauden. Esimerkkeinä hän mainitsi lahjat, taajat vierailut ynnä muuta senkaltaista.

Herttua vastasi tähän, että tuo neito oli kieltäytynyt ottamasta vastaan lähetettyä lahjaa ja että neidon isä vartioi tytärtään niin ankarasti, ettei yksikään mies voisi päästä hänen luokseen päivällä.

"Sittenpä teidän pitää mennä hänen luokseen vierailulle yöllä", vastasi Valentin.

"Mutta yöllä", huomautti ovela herttua, joka nyt oli pääsemässä keskustelunsa päämaaliin, "hänen ovensa ovat tarkoin lukitut."

Onnettomuudeksi Valentin ehdotti, että herttua pyrkisi neidon huoneeseen yöllä käyttämällä nuoratikkaita apunaan ja sanoi hankkivansa herttualle siihen tarkoitukseen sopivat tikkaat. Lopuksi hän neuvoi herttuaa kätkemään nuoraportaat samanlaisen viitan alle, jollainen hänellä itsellään nyt oli päällään.

"Lainaa minulle viittaasi", pyysi herttua, joka oli keksinyt tämän pitkän kertomuksen saadakseen jonkun tekosyyn viitan riisumiseksi. Niinpä hän nyt viipymättä tarttui Valentinin viittaan, heittäen sen taaksepäin, ja näki sekä nuoratikkaat että myöskin Silvian kirjeen, jonka herttua heti avasi ja luki. Tämä kirje sisälsi täydellisen selostuksen heidän aiotusta paostaan. Moitittuaan Valentinia hänen kiittämättömyydestään, kun hän näin palkitsi osakseen tulleen suosiollisuuden, että yritti varkain viedä pois isäntänsä tyttären, herttua karkoitti Valentinin hovista ja Milanon kaupungista ainiaaksi. Valentinin oli pakko seuraavana yönä lähteä tiehensä edes näkemättä Silviaa.

Proteuksen näin tehdessä vääryyttä Valentinille Milanossa suri Julia Veronassa Proteuksen poissaoloa, ja hänen kaipuunsa voitti vihdoin neitseellisen soveliaisuuden tunnon, niin että hän päätti lähteä Veronasta etsiäkseen lemmittyään Milanossa. Turvatakseen itsensä matkan vaaroja vastaan hän puki kamarineitsyensä Lucettan ja itsensä miehenvaatteisiin, ja he lähtivät valepukuisina matkalle, saapuen Milanoon pian senjälkeen kun Valentin oli karkoitettu siitä kaupungista Proteuksen petoksen takia.

Julia tuli Milanoon noin puolenpäivän aikaan ja asettui erääseen majataloon. Koska kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat hänen rakkaaseen Proteukseensa, ryhtyi hän keskustelemaan majatalonpitäjän kanssa ja ajatteli saavansa tällä tavalla kuulla joitakin uutisia Proteuksesta.

Isäntä oli peräti mielissään siitä, että tämä sievä nuori herrasmies – kuten luuli hänen olevan –, joka ulkoasusta päättäen oli ylhäissäätyinen, puhui niin tuttavallisesti hänelle. Ja koska hän oli hyväluontoinen mies, surkutteli hän, että vieras näytti niin surumieliseltä, ja huvittaakseen nuorta ylimystä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän kuulisi hiukan hienoa musiikkia, jonka säestyksellä, kuten isäntä sanoi, muuan herrasmies sinä iltana pitäisi serenadia lemmitylleen.

Syy Julian surumieliseen ulkonäköön oli se, että hän ei oikein tiennyt, mitä Proteus ajattelisi hänen varomattomasta tempustaan. Hän näet tiesi, että Proteus oli rakastanut häntä jalon neitseellisen ylpeyden ja luonteen arvokkuuden takia, ja pelkäsi alentavansa itseään Proteuksen ajatuksissa; juuri se loi Julian kasvoille surullisen ja miettiväisen ilmeen.

Julia suostui mielellään isännän tarjoukseen mennä hänen kanssaan soitantoa kuuntelemaan, sillä hän toivoi salaa voivansa samalla kohdata Proteuksen.

Mutta kun Julia tuli palatsin luo, minne isäntä vei hänet, oli seuraus aivan toisenlainen kuin ystävällinen isäntä oli tarkoittanut. Sillä Julia joutui siellä sydänsurukseen näkemään lemmittynsä, häilyväisen Proteuksen, pitävän neiti Silvialle musiikin säestyksellä serenadia, johon liittyi rakkautta ja ihailua todistavia sanoja. Ja Julia kuuli Silvian puhuvan ikkunasta Proteuksen kanssa ja moittivan häntä siitä, että hän oli hylännyt oman uskollisen neitonsa, ja kiittämättömyydestä ystäväänsä Valentinia kohtaan. Sitten Silvia poistui ikkunasta haluamatta kuunnella Proteuksen soitantoa tai imartelevia puheita, sillä hän oli uskollinen karkotetulle lemmitylleen ja kammosi Valentinin vilpillisen ystävän Proteuksen halpamaista käytöstä.

Vaikka Julia oli epätoivoissaan siitä, minkä todistajana oli juuri ollut, rakasti hän yhä kuitenkin kylmäkiskoista Proteusta. Kuultuaan, että Proteus oli äskettäin erottanut palvelijansa, Julian onnistui isäntänsä, ystävällisen majatalonpitäjän, avulla päästä Proteuksen palveluspojaksi. Eikä Proteus tiennyt, että tämä poika oli Julia, ja hän pani palveluspoikansa viemään kirjeitä ja lahjoja Julian kilpailijattarelle Silvialle, vieläpä lähetti sinne juuri saman sormuksen, jonka Julia oli antanut hänelle jäähyväislahjaksi Veronassa.

Kun Julia meni tuon neidon luo sormus mukanaan, ilahdutti häntä suuresti se havainto, että Silvia kerrassaan hylkäsi Proteuksen kosinnan. Ja Julia eli Sebastian, kuten häntä nimitettiin, ryhtyi Silvian kanssa keskustelemaan Proteuksen ensimmäisestä rakkaudesta, hylätystä neiti Juliasta. Sovittaen puheeseensa muutaman itselleen suopean sanan – kuten saattaa otaksuakin – Sebastian sanoi tuntevansa Julian, kuten hänen hyvin sopikin väittää, koska hän itse oli Julia, josta hän puhui, ja kertoi, kuinka hellästi Julia rakasti hänen isäntäänsä Proteusta ja kuinka tämän epäystävällinen kylmyys tuotti Julialle tuskaa. Sitten Sebastian jatkoi näppärän kaksimielisesti: "Julia on jokseenkin minun pituiseni ja näköiseni, ja hänen silmiensä ja tukkansa väri on sama kuin minunkin." Tosiaankin Julia näytti mitä kauneimmalta nuorukaiselta pojanpuvussaan.

Silvia heltyi säälimään sitä herttaista neitoa, jonka hänen rakastamansa mies oli niin surullisesti hylännyt, ja kun Julia tarjosi Proteuksen lähettämää sormusta, kieltäytyi Silvia sitä vastaanottamasta sanoen: "Sitä suurempi häpeä hänelle, että hän lähettää tämän sormuksen. En tahdo ottaa sitä, sillä olen usein kuullut hänen sanovan, että hän on saanut sen Julialta. Pidän sinusta, ystävällinen nuorukainen, koska säälit häntä, neito-parkaa! Tässä on kukkaro; annan sen sinulle Julian takia." Nämä lohduttavat sanat, jotka tulivat hänen lempeän kilpailijattarensa huulilta, ilahduttivat valepukuisen neidon alakuloista sydäntä.

Mutta palatkaamme karkotettuun Valentiniin, joka tuskin tiesi, mihin kulkunsa ohjaisi, koska hän oli haluton palaamaan kotiin isänsä luo epäsuosioon joutuneena ja karkoitettuna miehenä. Vaeltaessaan yksinäisen metsän läpi jokseenkin lähellä Milanoa, jonne hän oli jättänyt sydämensä kalliin aarteen lady Silvian, sai hän kimppuunsa rosvoja, jotka vaativat hänen rahojaan.

Valentin sanoi heille, että hän oli vastoinkäymisten kolhima mies, että hän oli menossa maanpakoon rahattomana ja ettei hänellä ollut muuta rikkautta kuin vaatteet yllään.

Kuultuaan, että hän oli kovia kokenut mies, ja ihmetellen hänen ylhäistä ulkomuotoaan ja miehekästä käytöstään rosvot sanoivat hänelle, että jos hän halusi elää heidän kanssaan ja olla heidän päällikkönsä eli kapteeninsa, he alistuisivat hänen komentoonsa, mutta että jos hän kieltäytyisi suostumasta heidän tarjoukseensa, he tappaisivat hänet.

Valentin, joka ei paljoa välittänyt siitä, kuinka hänen kävi, vastasi, että hän suostuisi elämään heidän kanssaan ja olemaan heidän kapteeninsa, mikäli he eivät tehneet väkivaltaa naisille tai köyhille matkustajille.

Näin tuli jalosta Valentinista kuten Robin Hoodista, josta luemme balladeissa, rosvojen ja lainsuojattomien pahantekijöiden päällikkö. Tässä asemassa hänet tapasi Silvia, ja näin se tapahtui.

Välttääkseen joutumasta naimisiin Thurion kanssa, johon avioliittoon hänen isänsä jyrkästi vaati tytärtään suostumaan, Silvia päätti vihdoin seurata Valentinia Mantovaan, josta paikasta hän oli kuullut lemmittynsä etsineen turvaa. Mutta siitä Silvia oli saanut vääriä tietoja, sillä Valentin eli yhä metsässä rosvojen keskuudessa, esiintyen heidän kapteeninaan, mutta ottamatta millään tavalla osaa heidän ryöstöihinsä ja käyttäen heiltä saamaansa arvovaltaa ainoastaan pakottaakseen heidät osoittamaan sääliä ryöstämilleen matkustajille.

Silvian onnistui karata isänsä palatsista erään arvokkaan vanhan Eglamour-nimisen aatelismiehen seurassa, jonka hän otti mukaansa saadakseen matkalla suojaa. Silvian piti kulkea sen metsän kautta, jossa Valentin ja pahantekijät asuivat; eräs näistä rosvoista otti Silvian kiinni ja olisi siepannut Eglamourinkin, mutta tämä pääsi pakoon.

Rosvo, joka oli ottanut Silvian kiinni ja joka huomasi hänen suuren kauhunsa, pyysi häntä olemaan rauhallinen, koska hänet vain vietäisiin erääseen luolaan, missä joukon kapteeni asui, ja sanoi vielä, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä heidän kapteeninsa oli jaloluontoinen ja osoitti aina inhimillisyyttä naisia kohtaan. Silvia ei tuntenut suurtakaan lohdutusta siitä, että hänet vietäisiin vankina lainsuojattomien pahantekijöiden kapteenin eteen. "Oi Valentin", huudahti Silvia, "tätä minä saan kärsiä tähtesi!"

Mutta kun rosvo paraikaa kuljetti Silviaa kapteeninsa luolaan, pysäytti hänet Proteus, joka oli kuullut Silvian paosta ja yhä palveluspojaksi pukeutuneen Julian kanssa seurannut hänen jälkiään tähän metsään. Hän pelasti nyt Silvian rosvon käsistä, mutta tuskin Silvialla oli aikaa kiittää Proteusta tästä palveluksesta, kun pelastaja alkoi kiusata häntä uudelleen kosiskelullaan. Ja juuri kun Proteus häikäilemättä ahdisteli Silviaa suostumaan avioliittoon kanssaan ja kun palveluspoika (onneton Julia) seisoi hänen vierellään suuressa sieluntuskassa sentähden, että hän pelkäsi Proteuksen juuri antaman suuren avun taivuttavan Silvian osoittamaan palkinnoksi jonkunlaista suosiota, yllätti heidät kaikki ihmeellisesti Valentinin äkillinen saapuminen paikalle. Hän oli kuullut, että hänen rosvonsa olivat ottaneet vangiksi naisen, jota hän nyt tuli lohduttamaan ja rauhoittamaan.

Proteus mielisteli juuri Silviaa ja joutui niin suuresti häpeisiinsä, kun hänen ystävänsä yllätti hänet, että hän silmänräpäyksessä alkoi tuntea katumusta. Hän toi esiin niin syvän surun Valentinille tekemistään vääryyksistä, että Valentin, jonka luonne oli ylevä ja jalo, vieläpä haaveellisuuteen saakka, antoi hänelle anteeksi luvaten jälleen pitää häntä ystävänään ja äkillisen sankarillisuuden puuskassa sanoi: "Annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni ja lakkaan sinun hyväksesi tavoittelemasta Silviaa omakseni."

Julia, joka seisoi isäntänsä vieressä ja kuuli tämän kumman uhrauksen, pelkäsi, ettei Proteus kykenisi edes jälleen saavuttamansa mielenjalouden avulla luopumaan Silviasta, ja pyörtyi. Kaikilla oli nyt puuhaa Julian virvoittamisessa. Silvia olisi muuten loukkaantunut, kun hänet näin luovutettiin Proteukselle, mutta hän tuskin saattoi uskoa, että Valentin pitkää aikaa itsepintaisesti pitäisi kiinni tästä liioitellusta ja liian jalomielisestä ystävyyden osoituksesta.

Toinnuttuaan pyörtymyksestään Julia sanoi: "Olinpa unohtanut, että isäntäni käski minun antaa tämän sormuksen Silvialle."

Katsellessaan sormusta Proteus näki sen olevan saman, jonka hän oli antanut Julialle vastalahjaksi saamastaan ja sitten Silvialle lähetetystä sormuksesta. "Mitä tämä on?" kysyi Proteus. "Tämähän on Julian sormus; kuinka sinä olet sen saanut, poika?" Julia vastasi: "Julia itse antoi sen minulle, ja Julia itse on tuonut sen tänne."

Katsoen nyt vakavasti palveluspoikaansa Proteus huomasi selvästi, että Sebastian oli juuri neiti Julia itse. Julian uskollisuudestaan ja todellisesta rakkaudestaan antama todistus vaikutti niin Proteukseen, että entinen rakkaus palasi hänen sydämeensä, ja hän otti jälleen oman rakkaan lemmittynsä, luopuen ilomielin kaikista vaatimuksista Silviaan Valentinin hyväksi, joka niin hyvin oli ansainnut hänet.

Proteus ja Valentin vakuuttelivat juuri onnellisuuttaan, koska he olivat tehneet sovinnon ja kummallakin oli uskollinen lemmitty, kun hämmästyksekseen näkivät Milanon herttuan ja Thurion, jotka tulivat sinne ajaen takaa Silviaa.

Thurio lähestyi ensiksi, yrittäen siepata Silvian itselleen, sanoen: "Silvia on minun." Tällöin Valentin vastasi hänelle erittäin kiihkeästi: "Thurio, pysähdy. Jos vielä kerran sanot, että Silvia on sinun, olet tuhon oma. Tässä hän seisoo: koetappa koskeakaan häneen! En salli sinun edes hengittääkään lemmittyäni kohden." Kuultuaan tämän uhkauksen Thurio, joka oli suuri pelkuri, vetäytyi takaisin ja sanoi, ettei hän välittänyt Silviasta ja että ainoastaan hupsu taistelisi tytön takia, jolta ei saanut vastarakkautta.

Herttua, joka oli hyvin urhoollinen mies itse, sanoi nyt kovasti suuttuneena: "Sitä alhaisempaa ja viheliäisempää on sinun puoleltasi ryhtyä sellaisiin ponnisteluihin tytön takia ja jättää hänet sitten niin heikoin perustein." Kääntyen Valentinin puoleen hän jatkoi: "Ylistän rohkeuttasi, Valentin, ja pidän sinua keisarinnankin rakkauden arvoisena. Sinä saat Silvian, sillä olet hänet hyvin ansainnut."

Valentin suuteli sitten erittäin nöyränä herttuan kättä ja otti asianmukaisen kiitollisena vastaan jalon lahjan, joksi herttua antoi hänelle tyttärensä. Samalla hän käytti hyväkseen tätä iloista hetkeä taivuttaakseen hyväluontoisen herttuan armahtamaan varkaat, joiden kanssa Valentin oli seurustellut metsässä ja joista hän vakuutti, että kun heidät kerran autettaisiin palaamaan yhteiskuntaan, voitaisiin heidän keskuudestaan tavata monta hyvää ja suuriinkin tehtäviin käyttökelpoista miestä. Useat heistä oli näet ajettu maanpakoon kuten Valentin pikemminkin valtiollisten kuin minkään häpeällisten rikosten takia, joihin he olisivat olleet syyllisiä. Tähän suostuikin aulis herttua, ja nyt oli vain jälellä se, että vilpillinen ystävä Proteus määrättiin rangaistukseksi rikkomuksista, joita hän oli tehnyt liian nopsasti rakastuessaan, olemaan läsnä, kun koko hänen lemmenseikkojensa ja vilpistelynsä tarina kerrottiin herttualle. Proteuksen heränneelle omalletunnolle tästä kertomuksesta johtunut häpeän tunne katsottiin riittäväksi rangaistukseksi. Kun se oli tehty, palasivat kaikki neljä rakastavaista Milanoon, ja heidän häänsä vietettiin herttuan läsnäollessa riemuisesti ja juhlallisesti.

VENETSIAN KAUPPIAS

Juutalainen Shylock eli Venetsiassa, – koronkiskuri, joka oli koonnut suunnattoman omaisuuden lainaamalla suurta korkoa vastaan rahaa kristityille kauppiaille. Kovasydäminen mies kun oli, Shylock vaati lainaamansa rahat takaisin niin ankarasti, että hän oli kaikille hyville miehille vastenmielinen, erikoisesti eräälle Venetsian kauppiaalle nimeltä Antonio. Shylock vieroi yhtä paljon Antoniota, koska tällä oli tapana lainata rahaa ahdingossa oleville ihmisille eikä hän tahtonut ottaa mitään korkoa antamistaan lainoista; sentähden vallitsi tavaton vihamielisyys ahneen juutalaisen ja anteliaan kauppiaan Antonion välillä. Aina kun Antonio tapasi Shylockin Rialtossa eli pörssissä, oli hänen tapanaan moittia Shylockia koronkiskomisesta ja julmista menettelytavoista, ja juutalainen sieti sen näennäisen kärsivällisenä, mutta salaa hautoen kostoa.

Antonio oli maailman herttaisin mies; hän oli miesten parhaita ja väsymättömän altis ystävälliseen avuliaisuuteen. Hänessä tosiaankin ilmeni muinainen roomalainen kunniantunto paremmin kuin kenessäkään, joka Italian ilmaa hengitti. Kaikki hänen maanmiehensä rakastivat häntä suuresti, mutta hänen lähin ystävänsä ja rakkain hänen sydämelleen oli Bassanio, jalosukuinen venetsialainen, jolla oli vain pieni isänperintö, mutta joka oli miltei kuluttanut loppuun sen omaisuutensa elämällä liian tuhlaavaisesti niukkoihin varoihinsa nähden, kuten korkea-arvoiset ja varattomat nuoret miehet niin usein ovat taipuvaisia tekemään. Aina kun Bassanio tarvitsi rahaa, auttoi Antonio häntä, ja näytti siltä, että heillä oli yhteisesti vain yksi sydän ja yksi kukkaro.

Eräänä päivänä Bassanio tuli Antonion luo ja kertoi haluavansa palauttaa varallisuutensa menemällä rikkaisiin naimisiin neidon kanssa, jota hän hellästi rakasti ja joka isänsä äskettäin kuoltua oli jäänyt suuren maatilan ainoaksi perijättäreksi. Isän vielä eläessä hänellä oli ollut tapana käydä tytön kotona, jolloin hän luuli huomanneensa neidon joskus lähettäneen silmillään sellaisia sanattomia viestejä, että hän olisi varsin tervetullut kosija. Mutta koska hänellä ei ollut varoja hankkiakseen itselleen niin rikkaan perijättären mielitietylle soveliaan ulkoasun, pyysi hän hartaasti Antoniota aikaisemmin tekemiensä palvelusten lisäksi lainaamaan kolmetuhatta dukaattia.

Antoniolla ei ollut sillä kertaa rahaa lainata ystävälleen, mutta koska hän odotti muutamia laivoja tuleviksi pian kotia lastattuina kauppatavaroilla, sanoi hän menevänsä Shylockin, rikkaan rahanlainaajan, luokse lainatakseen häneltä rahaa, jonka pantiksi hän tarjoisi noiden laivojen lastia.

Antonio ja Bassanio menivät yhdessä Shylockin luo; Antonio pyysi juutalaista lainaamaan hänelle kolmetuhatta dukaattia mitä korkoa vastaan tahansa, jolloin laina maksettaisiin hänen pian saapuvien laivojensa kauppatavaroista. Sen kuultuaan Shylock ajatteli itsekseen: "Jos kerran voin iskeä häntä kipeään kohtaan, saan oikein tyydyttää vanhaa kaunaani. Hän vihaa juutalaista kansallisuuttamme; hän lainaa rahaa ilmaiseksi, ja kauppiaitten keskuudessa hän herjaa minua ja rehellisesti ansaittuja voittojani, nimittäen niitä kiskomiseksi. Kirottu olkoon heimoni, jos annan hänelle anteeksi!" Huomatessaan, että Shylock pohti jotakin itsekseen eikä vastannut, ja ollen kärsimätön rahan takia Antonio sanoi: "Shylock, kuuletteko? Tahdotteko lainata minulle rahaa?"

Tähän kysymykseen juutalainen vastasi: "Signor Antonio, te olette monta kertaa herjannut minua rahoistani ja koronkiskomisestani, ja minä olen sietänyt sitä kärsivällisesti, kohauttaen vain olkapäitäni, sillä kärsivällisyys on koko heimomme tunnusmerkki. Ja sitten te olette nimittänyt minua uskottomaksi, katalaksi heittiöksi, sylkenyt vaatteilleni ja potkinut minua, ikäänkuin olisin rakkikoira. No niin, nytpä näyttää siltä, että tarvitsette apuani, ja te tulette luokseni sanoen: 'Shylock, lainatkaa minulle rahaa.' Onko koiralla rahaa? Onko mahdollista, että rakki lainaisi kolmetuhatta dukaattia? Pitääkö minun nyt syvään kumartaen sanoa: 'Hyvä herra, te syljitte päälleni viime keskiviikkona, ja toisen kerran nimititte minua koiraksi, ja näiden kohteliaisuuksien takia minun on lainattava teille rahaa'?"

Antonio vastasi: "Yhtä valmis olen nimittämään teitä niin jälleen, sylkemään taas päällenne ja potkimaankin teitä. Jos tahdotte lainata minulle tuon summan, älkää lainatko sitä ystävänä, vaan mieluummin lainatkaa se minulle vihollisena, niin että voitte laiminlyödessäni maksun tyytyväisemmällä mielellä vaatia minulta korvausta." – "No, no, kuinka kiihkeitä sanoja käytätte!" huudahti Shylock. "Tahtoisin olla ystävä teidän kanssanne ja saavuttaa suosionne. Tahdon unohtaa häväistykset, jotka olette saattanut päälleni. Tyydytän tarpeenne enkä ota mitään korkoa rahastani."

Tämä näennäisesti ystävällinen tarjous hämmästytti suuresti Antoniota. Sitten Shylock sanoi yhä teeskennellen ystävyyttä ja väittäen, että kaikki, mitä hän teki, tapahtui Antonion rakkauden saavuttamiseksi, että hän lainaisi Antoniolle kolmetuhatta dukaattia ottamatta mitään korkoa rahoistaan; Antonion tarvitsi ainoastaan lähteä hänen kanssaan lakimiehen luo kirjoittamaan kuin pilan vuoksi nimensä sellaiseen sitoumukseen, että jollei hän maksaisi velkaa takaisin määrättyyn päivään mennessä, hän menettäisi naulan lihaa, jonka Shylock saisi leikata hänen ruumiistaan irti mistä kohdasta tahansa.

"Sovittu", virkkoi Antonio. "Kirjoitan sen velkakirjan alle ja sanon, että juutalaisessa on paljon ystävällisyyttä."

Bassanio sanoi, ettei Antonion pitäisi allekirjoittaa sellaista velkakirjaa hänen takiaan, mutta Antonio pysyi lupauksessaan sen nojalla, että ennenkuin maksuaika tulisi, hänen laivansa ehtisivät saapua tuoden tavaroita, joiden arvo oli monta vertaa suurempi kuin tuo velka.

Kuunneltuaan heidän kiistaansa Shylock huudahti: "Oi isä Abraham, kuinka epäluuloisia nämä kristityt ovatkaan! Heidän omat sydämettömät menettelytapansa opettavat heitä epäilemään toisten ajatuksia. Pyydän teitä selittämään minulle, Bassanio: jos hän laiminlyö määräpäivän, niin mitä minä voittaisin vaatimalla luvattua korvausta? Naula lihaa ihmisestä otettuna ei ole niin arvokasta eikä hyödyllistäkään kuin lampaan tai härän liha. Kuulkaahan nyt, ostaakseni hänen suosionsa tarjoan tätä ystävyydenosoitusta: jos hän ottaa sen vastaan, hyvä on; ellei, niin hyvästi."

Vihdoin vastoin Bassanion neuvoa, hän kun huolimatta kaikesta, mitä juutalainen oli sanonut ystävällisistä aikomuksistaan, ei pitänyt siitä, että hänen ystävänsä joutuisi hänen takiaan niin hirvittävän korvauksen vaaraan, Antonio allekirjoitti velkasitoumuksen ajatellen, että se tosiaankin oli – kuten juutalainen sanoi – pelkkää leikkiä.

Rikas perijätär, jonka kanssa Bassanio tahtoi mennä naimisiin, asui lähellä Venetsiaa Belmont-nimisessä kartanossa. Hänen nimensä oli Portia, ja ulkomuotonsa ja sielunsa viehkeyden puolesta hän oli joka suhteessa sen Portian vertainen, josta luemme historiassa ja joka oli Caton tytär ja Brutuksen vaimo.

Saatuaan rahaa ystävältään Antoniolta, joka alttiisti oli siinä pannut oman henkensä vaaraan, Bassanio lähti Belmontiin, mukanaan loistava seurue ja Gratiano-niminen aatelismies palvelijanaan.

Bassanio osoittautui onnekkaaksi kosinnassaan: lyhyen ajan jälkeen suostui Portia ottamaan hänet miehekseen.

Bassanio tunnusti Portialle, ettei hänellä ollut mitään omaisuutta ja että hänen korkea syntyperänsä ja jalo sukunsa olivat kaikki, mistä hän saattoi kerskailla; neito, joka rakasti kosijaa hänen arvokkaiden ominaisuuksiensa vuoksi ja jolla oli kylliksi rikkautta, niin ettei hänen tarvinnut kiinnittää huomiota puolison varallisuuteen, vastasi herttaisen vaatimattomasti, että hän toivoisi olevansa tuhat kertaa kauniimpi ja tuhat kertaa rikkaampi voidakseen olla enemmän valittunsa arvoinen. Sitten tämä täydellinen Portia sievästi moitti itseään sanoen olevansa oppimaton, kouluttamaton ja kokematon tyttö, mutta ei kuitenkaan niin vanha, ettei voisi oppia. Hän uskoi lempeän sielunsa Bassanion ohjattavaksi ja johdeltavaksi joka asiassa, sanoen: "Minä ja minun omani on nyt siirtynyt sinulle ja sinun omaksesi. Vielä eilen olin tämän kauniin kartanon emäntä, itseni kuningatar ja näiden palvelijoiden valtiatar, ja nyt tämä kartano, nämä palvelijat ja minä itse olemme sinun, herrani; annan ne sinulle tämän sormuksen mukana." Samalla hän antoi sormuksen Bassaniolle.

Bassanion valtasi niin suuri kiitollisuus ja ihmettely sen viehättävän tavan johdosta, jolla rikas ja jalosukuinen Portia otti vastaan varoiltaan niin vähäarvoisen miehen kuin hänet, ettei hän osannut ilmaista iloaan ja kunnioitustaan rakasta neitoaan kohtaan, joka soi hänelle niin suuren kunnian, muutoin kuin katkonaisin rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvin sanoin; ottaen sormuksen Bassanio vannoi, ettei hän milloinkaan siitä luopuisi.

Gratiano ja Nerissa, Portian kamarineitsyt, olivat läsnä palvelemassa herraansa ja emäntäänsä, kun Portia viehättävästi lupasi tulla Bassanion tottelevaiseksi vaimoksi. Toivottaen Bassaniolle ja jalomieliselle neidolle onnea Gratiano pyysi lupaa mennä naimisiin samalla kertaa.

"Kaikesta sydämestäni, Gratiano", vastasi Bassanio, "jos voit saada vaimon."

Gratio sanoi rakastavansa lady Portian kaunista kamarineitoa Nerissaa ja Nerissan luvanneen tulla hänen vaimokseen, jos hänen emäntänsä ottaisi puolisokseen Bassanion. Portia kysyi Nerissalta, oliko se totta. Nerissa vastasi: "Niin on asia, armollinen rouva, jos sen hyväksytte." Portian mielellään suostuttua Bassanio sanoi leikkisästi: "Sitten sinun avioliittosi, Gratiano, tuottaa suuren kunnian meidän hääjuhlallemme."

Näiden rakastavaisten onnen synkentäjäksi ilmestyi tällä hetkellä sanansaattaja, joka toi Antoniolta kauhistuttavia tietoja sisältävän kirjeen. Kun Bassanio luki Antonion kirjettä, pelkäsi Portia, että se kertoi Bassaniolle jonkun rakkaan ystävän kuolleen, sillä niin kalpealta hän näytti. Portian kysyttyä, mikä uutinen oli tuottanut niin suurta murhetta, Bassanio vastasi: "Oi suloinen Portia, tässä on muutamia surullisimpia sanoja, millä koskaan on paperia tuhrittu. Herttainen neitoni, kun ensiksi ilmaisin sinulle rakkauteni, sanoin sinulle avomielisesti, että kaikki rikkauteni virtasi suonissani, mutta minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että minulla oli vähemmän kuin ei mitään, koska minulla oli velkaa."

Bassanio kertoi nyt Portialle, mitä tässä on esitetty, kuinka hän lainasi rahaa Antoniolta ja kuinka Antonio hankki sitä juutalaiselta Shylockilta, jolle hän oli kirjallisesti sitoutunut maksamaan sakkona naulan omaa lihaansa, ellei velkaa suoritettaisi määräpäivänä. Sitten hän luki Antonion kirjeen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti: "Rakas Bassanio, laivani ovat kaikki menneet hukkaan, velkasitoumukseni juutalaiselle pitää täyttää, ja koska sen maksaessani minun on mahdotonta jäädä henkiin, tahtoisin nähdä sinut kuolinhetkelläni. Tee kuitenkin mielesi mukaan: jos rakkautesi minua kohtaan ei taivuta sinua lähtemään, niin älä anna kirjeenikään sitä tehdä."

"Oi rakkaani", sanoi Portia, "jättäkäämme kaikki puuhamme ja nopeasti matkaan. Saat kultaa maksaaksesi tuon velan vaikka parikymmentä kertaa, ennenkuin jalo ystävä menettää hiuskarvaakaan Bassanioni syyn takia, ja koska sinut on niin kalliisti ostettu, lupaan sinua hellästi rakastaa." Sitten Portia sanoi haluavansa viettää häät Bassanion kanssa, ennenkuin tämä lähtisi matkaan, jotta Bassaniolla olisi laillinen oikeus saamiinsa rahoihin. Vielä samana päivänä heidät vihittiin, ja myöskin Gratiano meni naimisiin Nerissan kanssa. Heti kun Bassanio ja Gratiano oli vihitty, lähtivät he kiireimmiten matkalle Venetsiaan, missä Bassanio tapasi Antonion velkavankilassa.

Koska maksupäivä oli jo mennyt ohitse, ei julma juutalainen tahtonut ottaa vastaan Bassanion hänelle tarjoamia rahoja, vaan vaati jyrkästi saada naulan Antonion lihaa. Määrättiin päivä, jolloin tätä hirvittävää juttua tutkittaisiin Venetsian herttuan edessä, ja Bassanio odotti kauhistavan epätietoisuuden kiduttamana tutkimuksen tulosta.

Hyvästellessään miestään Portia puhui hänelle rohkaisevasti ja pyysi häntä palatessaan tuomaan rakkaan ystävänsä mukanaan. Kuitenkin hän pelkäsi, että Antonion kävisi huonosti, ja jäätyään yksin hän alkoi miettiä, eikö hän voisi jollakin tavalla olla avuksi rakkaan Bassanionsa ystävän hengen pelastamisessa. Ja vaikka hän tahtoessaan kunnioittaa Bassaniota oli sanonut niin lempeän ja naisellisen suloisesti alistuvansa kaikissa asioissa miehen suuremman viisauden johdettavaksi, ei hän nyt, kun hänen kunnioitetun puolisonsa ystävää uhkaava vaara vaati häntä toimimaan, ensinkään epäillyt omaa voimaansa, vaan päätti heti ainoastaan oman tarkan ja täydellisen arvostelukykynsä opastamana itse mennä Venetsiaan puhumaan Antonion puolustukseksi.

Portialla oli sukulainen, joka oli asianajaja; hän kirjoitti tälle herrasmiehelle, jonka nimi oli Bellario, selittäen asian hänelle, tiedustellen hänen mielipidettään ja pyytäen häntä neuvojensa mukana lähettämään myöskin asianajajalle kuuluvan puvun. Kun sanansaattaja palasi, toi hän Bellariolta kirjeen, jossa neuvottiin, miten oli meneteltävä, ja myöskin kaikki, mitä tarvittiin Portian ulkoasuun.

Portia puki itsensä ja kamarineitonsa Nerissan miehenvaatteisiin ja pannen ylleen asianajajan virkapuvun otti Nerissan mukaansa sihteerinään. Lähtien viipymättä matkaan he saapuivat Venetsiaan juuri oikeudenkäyntipäivänä. Asiaa käsiteltiin paraikaa Venetsian herttuan ja senaattorien edessä senaatin talossa, kun Portia saapui tämän korkean tuomioistuimen eteen ja esitti Bellariolta kirjeen, jossa oppinut laintutkija ilmoitti herttualle, että hän olisi itse tullut puolustamaan Antoniota, mutta sairaus oli häntä estänyt. Siksi hän pyysi, että oppinut nuori tohtori Balthasar – niin hän nimitti Portiaa – saisi luvan esiintyä hänen sijastaan puolustajana. Tähän herttua myöntyi suuresti ihmetellen vieraan nuorekasta ulkomuotoa, aavistamatta, että tuomarinkaapu ja laaja tekotukka verhosivat naista.

Nyt alkoi tämä tärkeä oikeudenkäynti. Portia katseli ympärilleen ja näki kovasydämisen juutalaisen ja Bassanion, joka ei kuitenkaan häntä tuntenut hänen valepuvussaan ja joka seisoi Antonion vieressä tuntien ankaraa tuskaa, surressaan ja pelätessään ystävänsä puolesta.

Portian suorittaakseen ottaman vaivaloisen tehtävän tärkeys antoi helläluonteiselle naiselle rohkeutta, ja hän kävi uljaasti käsiksi asiaan. Kaikkein ensiksi hän kääntyi Shylockin puoleen. Myöntäen, että Shylockilla oli Venetsian lain mukaan oikeus saada sopimuksessa mainittu korvaus, tohtori Balthasar puhui niin lempeästi armeliaisuuden jalosta ominaisuudesta, että se olisi hellyttänyt jokaisen muun sydämen paitsi tunteettoman Shylockin, sanoen, että armeliaisuus valui kuin hiljainen sade taivaasta maan päälle, ja kuvaten sitä kaksinkertaiseksi siunaukseksi, sillä se siunasi antajaa samoin kuin saajaa ja sopi hallitsijoille paremmin kuin heidän kruununsa, koska armo oli itse Jumalankin ominaisuus; maallinen valta tuli lähemmäksi Jumalan valtaa sitä mukaa kuin armo yhtyi oikeuteen, ja hän pyysi Shylockia muistamaan, että me kaikki rukoilemme armoa, joten saman rukouksen pitäisi opettaa meitäkin osoittamaan armeliaisuutta.

Shylock vastasi ainoastaan haluavansa velkakirjassa määrätyn sakon. "Eikö hän kykene maksamaan rahassa?" kysyi Portia. Bassanio tarjosi sitten juutalaiselle maksuksi kolmestatuhannesta dukaatista niin monta vertaa enemmän kuin hän vain tahtoisi. Kun Shylock kieltäytyi tästä ja yhä vaati, että hänen piti saada naula Antonion lihaa, pyysi Bassanio, että oppinut nuori asianajaja yrittäisi hiukan vääntää lakin pelastaakseen Antonion hengen. Mutta Portia vastasi vakavasti, että kerran säädettyjä lakeja ei saa rikkoa. Kun Shylock kuuli Portian sanovan, että lakia piti noudattaa, näytti hänestä, että Portia ajoi hänen asiaansa, ja hän sanoi: "Uusi Daniel on tullut tuomariksi! Oi viisas nuori tuomari, kuinka kunnioitankaan teitä! Kuinka paljon vanhempi olettekaan kuin miltä näytätte!"

Portia halusi nyt, että Shylock antaisi hänen nähdä velkasitoumuksen, ja luettuaan sen hän sanoi: "Tähän velkakirjaan sisältyy sakkomääräys, ja sen nojalla tämä juutalainen voi laillisesti vaatia naulaa lihaa, jonka hän saa leikata Antonion sydämen likeltä." Sitten hän sanoi Shylockille: "Olkaa laupias: ottakaa rahat ja käskekää minun repiä sitoumus." Mutta mitään laupeutta ei julma Shylock tahtonut osoittaa, vaan sanoi: "Kautta sieluni vannon, ettei ihmiskielin minua saada muuttamaan mieltäni."

"No niin, Antonio", virkkoi Portia, "teidän pitää paljastaa rintanne veitselle." Shylockin teroittaessa innoissaan pitkää veistä leikatakseen sillä irti naulan Antonion lihaa Portia sanoi Antoniolle: "Onko teillä mitään sanottavana?" Tyynesti alistuen Antonio vastasi, että hänellä oli vain vähän sanottavana, koska hän oli valmistanut sielunsa kuolemaan. Sitten hän lausui Bassaniolle: "Anna minulle kätesi, Bassanio. Jää hyvästi. Älä sure sitä, että minä olen joutunut sinun takiasi tämän onnettomuuden uhriksi. Puhu minusta suosiollisesti kunnioitettavalle vaimollesi ja kerro hänelle, kuinka olen sinua rakastanut!" Mitä murheellisimpana Bassanio vastasi: "Antonio, minä olen naimisissa vaimon kanssa, joka on minulle yhtä kallis kuin elämä itse, mutta elämällä itsellänsä, vaimollani ja koko maailmalla ei ole minun silmissäni sitä arvoa kuin sinun elämälläsi. Tahtoisin menettää kaikki, tahtoisin uhrata kaikki tälle paholaiselle vapauttaakseni sinut."

Kuullessaan tämän Portia, vaikka tämä hyväsydäminen nainen ei ensinkään loukkaantunut siitä, että hänen miehensä näin voimakkain sanoin ilmaisi rakkautta, jonka hän oli velkaa niin uskolliselle ystävälle kuin Antoniolle, ei kuitenkaan voinut olla huomauttamatta: "Teidän vaimonne ei teitä suurestikaan kiittelisi kuullessaan teidän tekevän tämän tarjouksen, jos hän olisi läsnä." Ja sitten Gratiano, joka mielellään jäljitteli, mitä hänen herransa teki, arveli, että hänenkin tuli pitää samanlainen puhe kuin Bassanio, joten hän sanoi Nerissan kuullen, joka paraikaa sihteerinpukuisena kirjoitti Portian vieressä: "Minulla on vaimo, jota vakuutan rakastavani; toivoisin hänen olevan taivaassa, jos hän vain siellä voisi rukouksillaan taivuttaa jonkun vallan muuttamaan tämän raa'an juutalaisen julman luonnon." – "Onpa hyvä, että lausutte sen toivomuksen vaimonne selän takana, sillä muuten teillä olisi kovin levotonta kotonanne", virkkoi Nerissa.

Shylock huudahti nyt kärsimättömänä: "Me tuhlaamme aikaa; pyydän julistamaan tuomion." Kaikki olivat nyt kauhistuttavan odotuksen vallassa istuntosalissa, ja jokaisen sydän oli täynnä surua Antonion vuoksi.

Portia kysyi, oliko vaaka valmis lihan punnitsemista varten, ja sanoi juutalaiselle: "Shylock, teillä pitää olla käsillä joku välskäri, jottei Antonio kuolisi verenvuotoon." Shylock, jonka aikomus juuri oli, että Antonio kuolisi verenvuotoon, vastasi: "Sitä ei mainita sitoumuksessa." Portia sanoi: "Sitä ei mainita sitoumuksessa, mutta mitä siitä? Olisihan hyvä, että tekisitte sen verran ihmisystävyydestä." Tähän Shylock tokaisi ainoastaan: "En voi sitä käsittää; sitä ei mainita sitoumuksessa."

"Sitten", virkkoi Portia, "on naula Antonion lihaa teidän. Laki myöntää sen, ja oikeus määrää sen tuomiollaan teille. Te saatte leikata sen lihan irti hänen rinnastaan. Laki myöntää sen, ja oikeus määrää sen tuomiollaan teille." Jälleen Shylock huudahti: "Oi viisas ja oikeamielinen tuomari! Uusi Daniel on tullut tuomariksi!" Sitten hän taas teroitti pitkää veistään ja sanoi, katsoen kiihkeästi Antonioon: "Olkaa valmiina!"

"Malttakaa hiukan, juutalainen", sanoi Portia. "Tässä on vielä muutakin. Tämä sopimus ei myönnä teille tippaakaan verta; sanat ovat nimenomaan 'naula lihaa'. Jos leikatessanne naulan lihaa vuodatatte pisarankaan kristityn verta, takavarikoidaan lain mukaan omaisuutenne Venetsian valtiolle."

Koska Shylockin oli ehdottomasti mahdotonta leikata irti naula lihaa vuodattamatta hiukan Antonion verta, pelasti tämä Portian viisas huomio, että sopimuksessa mainittiin liha eikä verta, Antonion hengen. Kaikkien ihmetellessä nuoren lainoppineen merkillistä viisautta, hän kun oli niin onnellisesti keksinyt pelastuskeinon, kajahteli suosionosoituksia joka puolelta senaatin istuntorakennusta, ja Gratiano huudahti Shylockin käyttämin sanoin: "Oi viisas ja oikeamielinen tuomari! Huomaa, juutalainen, että uusi Daniel on tullut tuomariksi!"

Käsitettyään joutuneensa julmissa aikomuksissaan tappiolle Shylock sanoi tyytymättömän näköisenä, että hän suostui ottamaan maksun rahassa. Ylenmäärin iloissaan Antonion odottamattomasta pelastuksesta Bassanio huusi: "Tässä on rahat!" Mutta Portia pysähdytti hänet sanoen: "Hiljaa, tässä ei ole kiirettä; juutalainen saa ainoastaan määrätyn korvauksen. Valmistukaa sen vuoksi, Shylock, leikkaamaan liha irti, mutta varokaa, ettei vuoda verta. Älkää myöskään leikatko enempää tai vähempää kuin juuri naula, sillä jos sitä tulee luodinkaan verran ylitse tai vaille, vieläpä jos vaaka heilahtaa hiuskarvankaan verran, niin teidät tuomitaan Venetsian lakien mukaan kuolemaan, ja kaikki rikkautenne jää valtiolle." – "Antakaa minulle rahani ja sallikaa minun mennä", sanoi Shylock. – "Minulla on ne valmiina", virkkoi Bassanio. "Tässä ne ovat."

Shylock aikoi juuri ottaa rahat, kun Portia pysäytti hänet jälleen sanoen: "Malttakaa, juutalainen; minulla on vielä toinenkin ote teihin. Venetsian lakien mukaan rikkautenne luovutetaan valtiolle, koska olette ryhtynyt salajuoniin Venetsian kansalaisen henkeä vastaan, ja oma henkenne on herttuan vallassa. Langetkaa senvuoksi polvillenne ja pyytäkää häneltä armoa."

Herttua sanoi sitten Shylockille: "Jotta näkisit, kuinka toisenlainen on meidän kristittyjen mielenlaatu, armahdan sinut, ennenkuin sitä pyydätkään. Puolet omaisuudestasi kuuluu Antoniolle, ja toinen puoli tulee valtiolle."

Jalomielinen Antonio sanoi silloin luopuvansa tästä osuudestaan, jos Shylock allekirjoittaisi sitoumuksen, jonka mukaan hän kuollessaan antaisi Antonion osan tyttärelleen ja hänen miehelleen. Antonio näet tiesi, että juutalaisella oli yksi ainoa tytär, joka äskettäin oli vastoin juutalaisen suostumusta mennyt naimisiin nuoren Lorenzo-nimisen kristityn, Antonion ystävän, kanssa, mikä oli niin loukannut Shylockia, että hän oli tehnyt tyttärensä perinnöttömäksi.

Juutalainen suostui tähän, ja petyttyään näin kostossaan ja menetettyään rikkautensa hän sanoi: "Olen sairas. Antakaa minun mennä kotiin ja lähettäkää se luovutuskirja sinne. Sitoudun antamaan puolet omaisuudestani tyttärelleni." – "Lähde sitten matkaasi", sanoi herttua, "ja allekirjoita luovutuskirja. Jos kadut julmuuttasi ja käännyt kristityksi, luopuu valtio vaatimasta toista puolta rikkaudestasi."

Herttua vapautti nyt Antonion ja lopetti oikeudenistunnon. Sitten hän suuresti ylisti nuoren asianajajan viisautta ja älykkyyttä ja kutsui hänet luokseen päivälliselle. Portia, joka aikoi palata Belmontiin ennen miestään, vastasi: "Kiitän nöyrimmästi, teidän armonne, mutta minun pitää heti matkustaa pois." Herttua pahoitteli, että vieraalla ei ollut tilaisuutta jäädä syömään hänen kanssaan päivällistä, ja lisäsi kääntyen Antonion puoleen: "Palkitkaa tämä asianajaja, sillä minun mielestäni olette hänelle paljon velkaa."

Herttua ja hänen senaattorinsa jättivät oikeussalin, ja Bassanio sanoi Portialle: "Kunnianarvoisa herra, minä ja ystäväni Antonio olemme tänä päivänä teidän viisautenne avulla vapautuneet hirveästä rangaistuksesta, ja pyydän teitä, että hyväntahtoisesti vastaanottaisitte ne kolmetuhatta dukaattia, jotka juutalaisen piti saada." – Antonio lisäsi: "Me olemme lisäksi ikuisesti velallisianne rakkauden ja palvelevaisuuden muodossa."

Portiaa ei saatu taivutetuksi ottamaan vastaan rahaa, mutta kun Bassanio yhä ahdisti häntä ottamaan edes jonkun palkinnon, sanoi hän: "Antakaa minulle hansikkaanne, ja minä pidän niitä teidän takianne." Bassanion riisuessa hansikkaitaan Portia huomasi antamansa sormuksen hänen sormessaan. Nyt oli asian laita niin, että ovela nainen halusikin saada Bassaniolta sormuksen, tehdäkseen hänestä lystikästä pilaa tavattuaan hänet jälleen, ja sitä varten hän oli myöskin pyytänyt hansikkaita. Nähdessään sormuksen hän sanoi: "Ja rakkautenne osoitukseksi otan teiltä tämän sormuksen." Bassanio joutui suureen suruun, kun lainoppinut pyysi häneltä sitä ainoaa esinettä, josta hän ei voinut luopua, ja vastasi peräti hämillään, ettei hän voinut antaa asianajajalle tuota sormusta, koska se oli hänen vaimonsa lahja ja koska hän oli vannonut, ettei hän koskaan siitä luopuisi. Sensijaan hän antaisi asianajajalle Venetsian kalleimman sormuksen ja etsisi sen käsiinsä kuuluttamalla. Silloin Portia oli olevinaan loukkaantunut ja lähti oikeussalista sanoen: "Herra, tehän opetatte minulle, kuinka kerjäläiselle vastattaisiin."

"Rakas Bassanio", virkkoi Antonio, "anna hänen saada sormus. Anna minun rakkauteni ja sen suuren palveluksen, jonka hän on tehnyt minulle, olla samanarvoinen vaimosi mielipahan kanssa." Häpeissään siitä, että oli esiintynyt niin kiittämättömänä, Bassanio taipui ja lähetti Gratianon perästäpäin viemään sormusta. Sitten "sihteeri" Nerissa, joka myöskin oli antanut Gratianolle sormuksen, pyysi miehensä sormusta. Koska Gratiano ei halunnut, että hänen isäntänsä voittaisi hänet jalomielisyydessä, antoi hän sormuksen Nerissalle. Molemmat rouvat nauroivat makeasti ajatellessaan, kuinka he kotiin päästyään soimaisivat aviopuolisoitaan siitä, että nämä olivat antaneet pois heidän sormuksensa, ja kuinka he vannoisivat, että miehet olivat antaneet ne lahjoina jollekulle naiselle.

Paluumatkalla kartanoonsa Portia oli siinä onnellisessa mielentilassa, joka aina seuraa tietoisuutta hyvän teon suorittamisesta; hänen iloinen mielensä sai hauskutusta kaikesta näkemästään. Kuu ei näyttänyt koskaan paistaneen niin kirkkaasti ennen, ja kun pilvi tuli sen eteen, mutta hänen Belmontissa sijaitsevasta kartanostaan näkyi valoa, sai hänen hurmaantunut mielikuvituksensa siitä yhtä paljon hupia, ja hän sanoi Nerissalle: "Tuo valo, jonka näemme, palaa eteishallissani. Kuinka kauas tuo pieni kynttilä sinkauttaakaan säteitään! Niin loistaa myöskin hyvä työ pahassa maailmassa." Ja kuullessaan soitantoa kotoaan hän virkkoi: "Minusta tuntuu siltä, että soitanto nyt kuuluu paljon suloisemmalta kuin päivällä."

Sitten Portia ja Nerissa saapuivat kotiin ja odottivat, pukeuduttuaan taas omiin vaatteisiinsa, aviomiestensä paluuta, jotka pian seurasivat heitä, mukanaan Antonio. Kun Bassanio esitteli rakkaan ystävänsä rouva Portialle ja kun tämä tuskin oli ehtinyt lausua onnittelunsa ja vieraan tervetulleeksi, huomasivat he Nerissan ja hänen miehensä kiistelevän eräässä huoneen nurkassa. "Joko te nyt kiistelette", kysyi Portia. "Mikä on hätänä?" Gratiano vastasi: "Armollinen rouva, se koskee vain joutavaa kullattua sormusta, jonka Nerissa oli antanut minulle ja johon oli kaiverrettu kuten runo veitsisepän veitseen: Säästä, älä päästä!"

"Mitä merkitsee runo tai sormuksen arvo?" tokaisi Nerissa. "Sinä vannoit minulle, kun annoin sen sinulle, että pitäisit sitä kuolinhetkeesi asti; ja nyt sanot, että annoit sen asianajajan sihteerille. Tiedänhän, että annoit sen jollekulle naiselle." – "Kautta tämän käden", vastasi Gratiano, "annoin sen nuorukaiselle, niin sanoakseni pojalle, pienelle kurjalle poikaraukalle, joka ei ollut pitempi kuin sinäkään; hän oli sihteerinä nuorella lainoppineella, joka viisaalla puolustuspuheellaan pelasti Antonion hengen. Tuo loruileva poikanen pyysi sitä palkakseen, enkä parhaimmalla tahdollanikaan voinut sitä häneltä kieltää."

Portia sanoi: "Teitä on syytä moittia, Gratiano, koska luovuitte vaimonne ensimmäisestä lahjasta. Minäkin annoin herralleni Bassaniolle sormuksen, ja olen varma siitä, ettei mikään maailmassa saisi häntä siitä luopumaan." Pelastuakseen syyllisyydestään Gratiano sanoi: "Herrani Bassanio antoi pois sormuksensa asianajajalle, ja hänen sihteerinsä, se poika, joka suoritti hiukan kirjoitustehtäviä, pyysi minun sormustani."

Sen kuultuaan Portia näytti hyvin suuttuneelta ja moitti Bassaniota siitä, että tämä oli antanut pois hänen sormuksensa; hän sanoi vielä, että Nerissa oli osoittanut hänelle, mitä tuli uskoa, ja että hän tiesi jonkun naisen saaneen sen sormuksen. Bassanio oli hyvin onneton siitä, että oli loukannut rakasta vaimoansa, ja sanoi erittäin vakavana: "Ei, kautta kunniani, kukaan nainen ei sitä saanut, vaan kunnon tohtori, joka kieltäytyi vastaanottamasta minulta kolmeatuhatta dukaattia; hän pyysi sitten sormusta ja meni pahoillaan pois, kun kielsin sen häneltä. Mitä saatoin tehdä, suloinen Portia? Olin niin häpeissäni näennäisen kiittämättömyyteni johdosta, että minun oli pakko lähettää sormus hänen jälkeensä. Anna minulle anteeksi, rakas vaimoni: jos olisit ollut siellä, niin luulen, että olisit pyytänyt sormusta minulta antaakseni sen kunnianarvoisalle tohtorille."

"Ah!" huudahti Antonio. "Minä onneton olen syypää näihin riitoihin." Portia pyysi Antoniota olemaan siitä huolestumatta, sillä hän oli sittenkin tervetullut. Silloin Antonio sanoi: "Kerran lainasin ruumiini Bassanion tähden, ja ellei olisi tullut sitä miestä, jolle puolisonne antoi sormuksen, olisin nyt vainaja. Uskallan sitoa sieluni uudelleen samaan rangaistusmääräykseen pantiksi siitä, ettei teidän herranne milloinkaan enää riko teille antamaansa lupausta." – "Sitten saatte olla hänen takuunansa", sanoi Portia. "Antakaa hänelle tämä sormus ja pyytäkää häntä säilyttämään sitä paremmin kuin edellistä."

Katsellessaan sitä sormusta Bassanio hämmästyi suunnattomasti, sillä hän huomasi sen samaksi, jonka hän oli antanut pois. Sitten Portia kertoi, kuinka hän juuri oli tuo asianajaja ja Nerissa hänen sihteerinsä. Näin Bassanio sai sanomattomaksi ihmeekseen ja ilokseen tietää, että Antonion henki oli pelastettu hänen vaimonsa ylevän rohkeuden ja viisauden avulla.

Sitten Portia toivotti Antonion uudelleen tervetulleeksi, antaen hänelle kirjeen, joka erään sattuman kautta oli joutunut Portian käsiin; siitä kävi selville, että Antonion laivat, joiden otaksuttiin tuhoutuneen, olivatkin onnellisesti saapuneet satamaan. Niin unohdettiin surulliset alkuvaiheet tämän rikkaan kauppiaan tarinassa, kun seurasi näin odottamaton onni. Nyt oli hyvää aikaa nauraa hullunkuriselle sormusseikkailulle ja aviomiehille, jotka eivät tunteneet omia vaimojaan, ja Gratiano vannoi iloisesti jotenkin runomittaan sovitetun sanoin, että –

    – eläissään ei mitään talleta
    niin tarkoin kuin Nerissan sormusta.

CYMBELINE

Augustus Caesarin, Rooman keisarin, aikana hallitsi Englannissa, jota silloin nimitettiin Britanniaksi, kuningas nimeltä Cymbeline.

Cymbelinen ensimmäinen puoliso kuoli hänen kolmen lapsensa, kahden pojan ja yhden tyttären, ollessa hyvin pieniä. Vanhin näistä lapsista Imogen kasvatettiin isänsä hovissa, mutta kummallisen kohtalon vaikutuksesta varastettiin Cymbelinen kaksi poikaa heidän lastenkamaristaan vanhemman ollessa vain kolmen vuoden ikäinen ja nuoremman vielä sylilapsi. Cymbeline ei milloinkaan voinut saada selville, miten heidän oli käynyt tai kuka heidät oli vienyt pois.

Cymbeline oli toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli häijy, juonitteleva nainen ja julma äitipuoli Imogenille, Cymbelinen tyttärelle ensimmäisestä avioliitosta.

Vaikka kuningatar vihasi Imogenia, halusi hän kuitenkin, että Imogen menisi naimisiin erään hänen poikansa kanssa hänen aikaisemmasta avioliitostaan; kuningatar oli näet myöskin jo toista kertaa naimisissa. Tällä tavalla hän toivoi voivansa Cymbelinen kuoltua panna Britannian kruunun poikansa Clotenin päähän, sillä hän tiesi, että jos kuninkaan poikia ei löydettäisi, prinsessa Imogenista tulisi kuninkaan perijätär. Mutta tämän suunnitelman ehkäisi Imogen itse, joka meni naimisiin ilman isänsä tai kuningattaren suostumusta ja heidän edes sitä tietämättä.

Posthumus (se näet oli Imogenin miehen nimi) oli sen ajan etevin oppinut ja täydellisin herrasmies. Hänen isänsä kuoli taistellessaan sodissa Cymbelinen puolesta, ja pian Posthumuksen syntymän jälkeen kuoli myöskin hänen äitinsä surusta miehensä menettämisen takia.

Säälien tämän orvon avutonta tilaa Cymbeline otti luokseen Posthumuksen (antaen hänelle tämän nimen, koska hän oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen) ja kasvatti hänet omassa hovissaan.

Imogenia ja Posthumusta opettivat samat opettajat, ja lapset olivat leikkitovereita pienuudestaan saakka. Ollessaan lapsia he rakastivat toisiaan hellästi, ja kun heille karttui ikää, kasvoi heidän kiintymyksensä yhä, joten he täysikasvuisiksi ehdittyään menivät salaa naimisiin.

Pettynyt kuningatar sai pian tietää tämän salaisuuden, sillä hän piti alati vakoojia vaanimassa miniänsä puuhia, ja kertoi heti kuninkaalle Imogenin menneen naimisiin Posthumuksen kanssa.

Cymbelinen viha oli rajaton, kun hän kuuli, että hänen tyttärensä oli niin unohtanut korkean arvonsa, että oli mennyt naimisiin alamaisen kanssa. Hän käski Posthumuksen lähteä Britanniasta, karkoittaen hänet syntymämaastaan ainiaaksi.

Kuningatar oli säälivinään Imogenia, joka suri miehensä menettämistä, ja tarjoutui toimittamaan heille salaisen kohtauksen, ennenkuin Posthumus lähti matkalleen Roomaan, jonka hän oli valinnut karkoituspaikakseen. Tämän näennäisen ystävällisyyden osoitti kuningatar menestyäkseen paremmin vastaisissa suunnitelmissaan poikansa Clotenin hyväksi. Hän aikoi saada Imogenin, hänen miehensä mentyä, uskomaan tuon avioliiton olevan laittoman, koska se oli solmittu ilman kuninkaan suostumusta.

Imogen ja Posthumus lausuivat toisilleen mitä hellimmät jäähyväiset. Imogen antoi miehelleen äidilleen aikaisemmin kuuluneen timanttisormuksen, ja Posthumus lupasi, ettei hän milloinkaan luopuisi sormuksesta. Posthumus taas kiinnitti vaimonsa käsivarteen rannerenkaan, jota hän pyysi vaimoaan säilyttämään erittäin huolellisesti hänen rakkautensa merkkinä. Sitten he hyvästelivät toisiaan monin ikuista rakkautta ja uskollisuutta vakuuttavin valoin.

Imogen jäi yksinäisenä ja alakuloisena naisena oleskelemaan isänsä hovissa, ja Posthumus saapui Roomaan, karkoituspaikakseen valitsemaansa kaupunkiin.

Posthumus joutui Roomassa samaan seuraan muutamien iloisten, eri kansallisuuksiin kuuluvien nuorten miesten kanssa, joiden oli tapana puhua vapaasti naisista: jokainen ylisti oman maansa naisia ja omaa lemmittyään. Posthumus, jolla oli aina oma rakas puolisonsa mielessään, vakuutti, että hänen vaimonsa, kaunis Imogen, oli maailman hyveellisin, viisain ja uskollisin nainen.

Eräs herrasmiehistä, jonka nimi oli Jachimo, loukkaantui siitä, että Britannian naista niin ylistettiin Rooman, hänen kotimaansa, naisia paremmaksi, ja suututti Posthumusta näyttämällä epäilevän hänen niin suuresti ylistetyn vaimonsa uskollisuutta. Pitkän kiistelyn jälkeen Posthumus vihdoin suostui Jachimon ehdotukseen, että hän (Jachimo) lähtisi Britanniaan yrittääkseen voittaa naimisissa olevan Imogenin rakkauden. He löivät sitten vetoa, että jos Jachimo ei onnistuisi tässä ilkeässä hankkeessa, hänen pitäisi maksaa suuri summa rahaa, mutta jos hän saavuttaisi Imogenin suosion ja saisi hänet luovuttamaan rannerenkaan, jota Posthumus oli niin vakavasti toivonut Imogenin säilyttävän hänen rakkautensa merkkinä, niin veto päättyisi siihen, että Posthumus antaisi Jachimolle sormuksen, joka oli Imogenin rakkaudenlahja hänen sanoessaan jäähyväiset miehelleen. Niin lujasti Posthumus luotti Imogenin uskollisuuteen, ettei luullut olevan mitään vaaraa näin pannessaan koetukselle Imogenin kunnian.

Saavuttuaan Britanniaan Jachimo pääsi Imogenin puheille ja sai ystävällisen vastaanoton hänen puoleltaan, koska Jachimo oli hänen miehensä ystävä. Mutta kun Jachimo alkoi tehdä rakkaudentunnustuksia, torjui Imogen hänet halveksien luotaan, ja pian Jachimo huomasi, ettei hänellä ollut kunniattomassa hankkeessaan onnistumisen toiveita.

Jachimon halu voittaa veto saattoi hänet turvautumaan juoneen pettääkseen Posthumusta, ja tätä varten hän lahjoi muutamia Imogenin palvelijoita. Nämä kuljettivat Jachimon Imogenin makuuhuoneeseen isoon matka-arkkuun kätkettynä; siinä hän pysyi piilossa, kunnes Imogen oli mennyt levolle ja nukahtanut. Astuttuaan sitten esiin Jachimo tutki erittäin huolellisesti huoneen ja kirjoitti muistiin kaikki, mitä siellä näki. Erikoisesti hän pani merkille Imogenin kaulassa huomaamansa syntymämerkin ja irroitettuaan sitten hiljaa Imogenin käsivarresta rannerenkaan, jonka Posthumus oli hänelle antanut, vetäytyi takaisin arkkuun. Seuraavana päivänä hän lähti kiireimmiten matkalle Roomaan ja kehui Posthumukselle, että Imogen oli antanut hänelle tuon rannerenkaan ja myös sallinut hänen viettää yön makuuhuoneessaan. Ja niin Jachimo kertoi valheellisen juttunsa: "Hänen makuuhuoneensa", sanoi hän, "oli verhottu silkkiin ja hopeaan kudotulla gobeliinilla, jonka kuva-aiheena oli ylpeä Cleopatra kohdatessaan Antoniuksensa, erittäin taidokkaasti sommiteltu."

"Se on totta", vastasi Posthumus, "mutta sen olet voinut kuulla sanottavan näkemättä sitä."

"Sitten on huoneen eteläsivulla uuni", sanoi Jachimo, "ja uunin reunus esittää kylpevää Dianaa; milloinkaan en ole nähnyt elävämmin esitettyjä muotoja."

"Tämän asian olet myöskin voinut kuulla", sanoi Posthumus, "sillä siitä puhutaan paljon."

Jachimo kuvasi yhtä tarkoin huoneen laipion ja lisäsi: "Olinpa unohtaa hänen hiilipihtinsä, joina oli kaksi silmiään vilkuttavaa kupidoa, jotka oli tehty hopeasta ja jotka kumpikin seisoivat yhdellä jalalla." Sitten Jachimo otti esille rannerenkaan sanoen: "Tunnetteko tätä kalleutta, herra? Vaimonne antoi minulle tämän. Hän otti sen käsivarrestaan. Näen hänet vielä; hänen kaunis tekonsa oli lahjaa suurempi, mutta kuitenkin se samalla teki lahjan arvokkaammaksi. Hän antoi rannerenkaan minulle sanoen, että hän piti sitä kerran suuressa arvossa." Vihdoin Jachimo kuvasi syntymämerkin, jonka hän oli huomannut Imogenin kaulassa.

Posthumus, joka oli kuunnellut alusta loppuun tätä viekasta kertomusta epäluulon kauheiden tuskien kiduttamana, puhkesi nyt mitä kiihkeimmin soimaamaan Imogenia. Hän luovutti Jachimolle timanttisormuksen, jonka hän vedonlyönnissä oli suostunut menettämään, jos toinen saisi Imogenilta rannerenkaan.

Sitten Posthumus kirjoitti mustasukkaisen raivon vallassa Pisaniolle, eräälle aatelismiehelle, joka kuului Imogenin kamariherroihin ja oli kauan ollut Posthumukselle uskollinen ystävä. Kerrottuaan siinä, mikä todistus hänellä oli vaimonsa uskottomuudesta, hän tahtoi, että Pisanio veisi Imogenin Walesin merisatamaan Milfordiin ja surmaisi hänet siellä. Samalla hän kirjoitti petollisen kirjeen Imogenille pyytäen, että hän lähtisi Pisanion kanssa, sillä pitäen mahdottomana enää elää näkemättä Imogenia hän tulisi, vaikka häntä oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty palaamasta Britanniaan, Milfordin satamaan, missä he siten saisivat tavata toisensa. Imogen, luottavainen nainen, joka rakasti miestään yli kaiken ja hartaasti halusi hänet taas nähdä, kiiruhti lähtemään Pisanion kanssa, ja samana iltana, kun hän sai kirjeen, he jo olivat matkalla.

Kun heidän matkansa lähestyi loppuaan, paljasti Pisanio, joka, vaikka olikin uskollinen Posthumukselle, ei ollut hänelle niin uskollinen, että olisi palvellut häntä pahassa teossa, Imogenille miehen julman käskyn.

Imogen, joka sensijaan että olisi kohdannut rakastavan ja rakastetun aviopuolison nyt kuuli saaneensa tältä aviopuolisolta kuolemantuomion, joutui äärimmäisen surun valtaan.

Pisanio kehoitti Imogenia rohkaistumaan ja odottamaan kärsivällisen uljaana sitä aikaa, jolloin Posthumus huomaisi tekemänsä vääryyden ja katuisi sitä. Sillä välin, koska Imogen kieltäytyi suruissaan palaamasta isänsä hoviin, Pisanio neuvoi häntä pukeutumaan pojanvaatteisiin, jotta hänen olisi turvallisempi matkustaa. Tätä neuvoa Imogen noudatti ja ajatteli siinä valepuvussa vaeltaa Roomaan nähdäkseen miehensä, jota hän ei voinut lakata rakastamasta, vaikka tämä oli häntä niin epäinhimillisesti kohdellut.

Hankittuaan Imogenille hänen uuden pukunsa Pisanio jätti hänet epävarman kohtalon haltuun, koska hänen oli pakko palata hoviin. Mutta ennenkuin hän lähti, antoi hän Imogenille pienen lasipullollisen vahvistavaa juomaa, jonka hän sanoi kuningattaren lahjoittaneen hänelle voimakkaaksi parannuskeinoksi kaikkiin terveyden häiriöihin.

Kuningatar, joka vihasi Pisaniota, koska tämä oli Imogenin ja Posthumuksen ystävä, oli antanut Pisaniolle tämän pullon, jonka hän otaksui sisältävän myrkkyä, hän kun oli käskenyt lääkärinsä antaa hänelle hiukan jotakin myrkkyä, jotta hän kokeilisi sen vaikutusta eläimiin. Mutta lääkäri, joka tunsi hänen ilkeän luonnonlaatunsa, ei tahtonut uskoa hänelle todellista myrkkyä, vaan antoi hänelle rohtoa, joka ei tekisi muuta haittaa kuin panisi henkilön nukkumaan kuolleen näköisenä muutamia tunteja. Tämän sekoituksen, jota Pisanio luuli erinomaiseksi vahvistusjuomaksi, hän antoi Imogenille toivoen, että hän nauttisi sitä matkalla tuntiessaan itsensä pahoinvoivaksi. Sitten Pisanio jätti Imogenin siunaten häntä ja rukoillen hänen turvallisuutensa ja sen puolesta, että hän onnellisesti pelastuisi ansaitsemattomista koettelemuksistaan.

Sallimus johdatti ihmeellisellä tavalla Imogenin askeleet hänen lapsena ryöstettyjen kahden veljensä asunnolle. Belarius, joka oli varastanut heidät, oli ollut ylimys Cymbelinen hovissa, ja kun häntä oli väärin syytetty kuninkaalle petoksesta ja kun hänet oli karkoitettu hovista, ryösti hän kostoksi Cymbelinen kaksi poikaa ja kasvatti heidät metsässä, missä hän eli luolaan kätkeytyneenä. Hän anasti pojat koston vuoksi, mutta pian rakasti heitä yhtä hellästi kuin jos he olisivat olleet hänen omia lapsiaan ja kasvatti heitä huolellisesti. He varttuivat hienoiksi nuorukaisiksi, ja heidän ruhtinaalliset luonteenominaisuutensa johtivat heitä rohkeisiin ja uhkarohkeisiin tekoihin. Ja koska he saivat toimeentulonsa metsästyksestä, olivat he toimeliaita ja pontevia ja alinomaa vaativat luullulta isältään, että hän antaisi heidän mennä etsimään onneaan sodissa.

Imogenin kohtalo oli saapua siihen luolaan, jossa nämä nuorukaiset asuivat. Hän oli eksynyt suuressa metsässä matkallaan Milfordin satamaan, mistä hän aikoi matkustaa laivalla Roomaan. Kun Imogen ei kyennyt mistään löytämään paikkaa, josta voisi ostaa ruokaa, oli hän väsymyksestä ja nälästä kuolemaisillaan. Ei näet pelkkä miehenpuku tee nuorta, hellästi kasvatettua neitoa kykeneväksi miehen lailla kestämään rasituksia, jotka kohtaavat vaeltajaa autiossa metsässä. Nähdessään tämän luolan Imogen meni sisään toivoen löytävänsä sieltä jonkun, jolta hän voisi hankkia ruokaa. Hän huomasi luolan tyhjäksi, mutta katsellessaan ympärilleen hän löysi hiukan kylmää lihaa, ja hänen nälkänsä oli niin ahdistava, ettei hän voinut odottaa kutsua, vaan istuutui ja alkoi syödä.

"Ah", puhui hän itsekseen, "huomaan, että miehen elämä on vaivaloista: kuinka väsynyt olenkaan! Kahtena yönä peräkkäin olen tehnyt vuoteeni maahan; päättäväisyyteni auttaa minua, tai muutoin olisin sairas. Kun Pisanio näytti minulle vuorenhuipulta Milfordin sataman, kuinka läheiseltä se näyttikään!" Sitten hän johtui ajattelemaan puolisoaan ja hänen julmaa käskyään ja sanoi: "Rakas Posthumukseni, oletpa petollinen mies!"

Imogenin veljet, jotka olivat olleet metsästämässä luullun isänsä Belariuksen kanssa, palasivat nyt kotiin. Belarius oli antanut heille nimet Polydor ja Cadwal, mutta näiden prinssien todelliset nimet olivat Guiderius ja Arviragus.

Belarius tuli ensiksi luolaan ja nähdessään Imogenin pysäytti pojat sanoen: "Älkää tulko vielä! Se syö meidän ruokavarojamme tai muutoin luulisin, että se on haltiatar."

"Mitä on tapahtunut, isä?" kysyivät nuoret miehet.

"Kautta Jupiterin", jatkoi Belarius, "luolassa on enkeli tai enkelin maallinen esikuva!" Niin kauniilta Imogen näytti pojanpuvussa.

Kuultuaan äänten kaiun Imogen tuli esiin luolasta ja puhutteli miehiä näin: "Hyvät isännät, älkää tehkö minulle pahaa; ennenkuin tulin luolaanne, ajattelin pyytää tai ostaa, mitä olen syönyt. En tosiaankaan ole varastanut mitään enkä olisi niin tehnyt, vaikka olisin löytänyt kultaa lattialle siroitettuna. Tässä on ruoastani raha, jonka aioin jättää pöydälle, ja sitten olisin lähtenyt rukoillen antajan puolesta." Miehet kieltäytyivät erittäin vakavina ottamasta vastaan hänen rahaansa. "Näen, että olette minulle vihaisia", sanoi arka Imogen, "mutta, hyvät herrat, jos surmaatte minut rikkomukseni takia, niin tietäkää, että minä olisin kuollut, ellen olisi näin menetellyt."

"Minne olette matkalla", kysyi Belarius, "ja mikä on nimenne?"

"Fidele on nimeni", vastasi Imogen. "Minulla on sukulainen, joka on matkalla Italiaan; hän astui laivaan Milfordin satamassa, jonne ollessani matkalla lankesin tähän rikkomukseen miltei nälän näännyttämänä."

"Pyydän teitä, kaunis nuorukainen", sanoi vanha Belarius, "olemaan pitämättä meitä tomppeleina tai mittaamatta hyvää mielenlaatuamme tämän vaatimattoman paikan mukaan, jossa asumme. Olette tervetullut; on jo melkein yö. Saatte paremman kestityksen, ennenkuin lähdette, ja kiitoksen siitä, että jäätte syömään ruokaamme. Pojat, lausukaa hänet tervetulleeksi."

Ystävälliset nuorukaiset, Imogenin veljet, toivottelivat hänet tervetulleeksi luolaansa monin sydämellisin lauseparsin, sanoen, että he rakastaisivat häntä kuin veljeä; ja he menivät luolaan, missä Imogen, kun he kerran olivat metsästysmatkallaan tappaneet riistaa, huvitti heitä esiintymällä näppärästi perheenemäntänä, auttaen heitä illallisen valmistuksessa. Vaikka näet nyt ei ole tapana, että nuoret ylhäissäätyiset naiset ymmärtävät ruoanlaittoa, oli tapa sellainen siihen aikaan, ja Imogen oli erikoisen lahjakas tässä hyödyllisessä taidossa. Kuten hänen veljensä sievästi lausuivat, Fidele leikkasi heidän juurikkaansa kirjaimiksi ja höysti heidän lihaliemensä ikäänkuin Juno olisi ollut sairas ja Fidele hänelle ruokaa antamassa. "Entä vielä", sanoi Polydor veljelleen, "kuinka hän laulaakaan enkelin lailla!"

He huomauttivat myöskin toisilleen, että vaikka Fidele hymyili niin herttaisesti, niin kuitenkin synkensi hänen miellyttäviä kasvojaan haikea alakuloisuus, ikäänkuin suru ja kärsivällisyys olisivat hänet kokonaan vallanneet.

Näiden lempeiden ominaisuuksien takia, tai kenties siihen vaikutti heidän läheinen sukulaisuutensa, vaikka he eivät sitä tietäneet, tuli Imogenista eli Fidelestä, kuten pojat häntä nimittivät, veljiensä lemmikki, ja Imogen tuskin rakasti heitä vähemmän, ajatellen, että ellei hänen rakkaan Posthumuksensa muisto eläisi hänen mielessään, hän voisi elää ja kuolla luolassa näiden metsäläisnuorukaisten kanssa, ja hän suostui ilomielin jäämään heidän luokseen, kunnes olisi kylliksi levännyt matkan rasituksista, voidakseen jatkaa kulkuansa Milfordin satamaan.

Kun heidän pyydystämänsä riista oli kaikki syöty ja he menivät metsästämään lisää, ei Fidele voinut seurata heitä, koska hän oli pahoinvoipa. Epäilemättä hänen sairautensa syynä oli suru hänen miehensä julman menettelyn vuoksi ja myöskin metsävaelluksesta johtunut väsymys.

Sitten miehet sanoivat hänelle hyvästi ja menivät metsästysretkelleen, ylistellen keskenään nuoren Fidelen jaloja ominaisuuksia ja hänen sulavaa käytöstään.

Tuskin Imogen oli jäänyt yksin, kun hän muisti Pisanion antaman vahvistavan juoman ja joi sen loppuun, vaipuen heti sikeään, kuolemankaltaiseen uneen.

Kun Belarius ja Imogenin veljet palasivat metsästämästä, meni Polydor ensin luolaan ja veti, luullen Fidelen nukkuvan, raskaat jalkineet jalastaan, voidakseen astua pehmeästi herättämättä nuorukaista (näin orasti todellinen ystävällisyys näiden ruhtinaallista alkuperää olevien metsänasukkaiden mielissä), mutta pian hän huomasi, ettei mikään melu voinut Fideleä herättää, jolloin hän päätteli nuorukaisen kuolleen ja valitti hänen kuolemaansa, syvä veljellinen suru sydämessään, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan lapsuudestaan saakka eronneet toisistaan.

Belarius ehdotti sitten, että he kantaisivat Fidelen metsään, viettääkseen siellä hänen hautajaisiaan lauluin ja juhlallisin valitusvirsin, kuten silloin oli tapana.

Imogenin molemmat veljet kantoivat hänet sitten varjoisaan tiheikköön ja laskettuaan hänet siellä hiljaa nurmelle lauloivat rauhaa hänen poistuneelle sielulleen. Peittäen Fidelen kokonaan lehdillä ja kukilla Polydor sanoi: "Niin kauan kuin kesää kestää ja minä täällä elän, Fidele, siroitan joka päivä kukkia synkälle haudallesi. Kalpean esikon, sen kukan, joka enimmin muistuttaa kasvojasi, sinikellon, joka on läpikuultava kuin suonesi, ja tuoksuruusun lehdet, jotka eivät suloisuudessa voita hengitystäsi, kaikki nämä siroitan päällesi. Ja tuuheaa sammalta talvella, kun ei ole kukkia suloisen ruumiisi peitteeksi."

Kun he olivat lopettaneet hänen maahanpanijaisensa, poistuivat he hyvin surullisina.

Imogen oli vain vähän aikaa ollut yksin, kun hän heräsi unettavan juoman vaikutuksen haihtuessa. Helposti pudistaen pois ohuen lehti- ja kukkapeiton, jonka he olivat heittäneet hänen päälleen, hän nousi ja kuvitellen nähneensä unta sanoi: "Luulin olleeni kunniallisten olentojen luolanvartija ja kokki. Kuinka jouduin tänne kukkien peittoon?" Kun hän ei kyennyt löytämään tietä takaisin luolaan, eikä nähnyt merkkiäkään uusista tovereistaan, päätteli hän, että varmasti kaikki oli unta, ja vielä kerran hän lähti väsyttävälle vaellukselleen, toivoen vihdoin osuvansa Milfordin satamaan ja saavansa sieltä pääsyn johonkin Italiaan menevään laivaan, sillä kaikki hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneet hänen mieheensä Posthumukseen, jonka hän aikoi etsiä käsiinsä hovipojan valeasua käyttäen.

Mutta tähän aikaan sattui suuria tapauksia, joista Imogen ei tiennyt mitään. Äkkiä oli näet syttynyt sota Rooman keisarin Augustus Caesarin ja Britannian kuninkaan Cymbelinen välillä. Roomalainen armeija oli noussut maihin, hyökätäkseen Britanniaan, ja edennyt juuri siihen metsään, jonka lävitse Imogen vaelsi. Tämän armeijan mukana tuli myös Posthumus.

Vaikka Posthumus tuli Britanniaan Rooman armeijan mukana, ei hän aikonut taistella heidän puolellaan omia maan miehiään vastaan, vaan aikoi liittyä Britannian armeijaan kuninkaan puolesta, joka oli karkoittanut hänet.

Hän uskoi yhä, että Imogen oli hänet pettänyt; kuitenkin se, että Imogen, jota hän niin hellästi oli rakastanut, oli kuollut (Pisanio oli näet kirjeessä ilmoittanut hänelle totelleensa hänen käskyään ja Imogenin siis kuolleen), painoi raskaasti hänen sydäntään, ja senvuoksi hän palasi Britanniaan toivoen, että hän joko kaatuisi taistelussa tai saisi Cymbelinen toimesta surmansa, koska hän palasi kotiin maanpaosta.

Ennenkuin Imogen saavutti Milfordin sataman, joutui hän roomalaisen armeijan käsiin; koska hänen esiintymisensä ja ryhtinsä puhuivat hänen puolestaan, tehtiin hänestä Luciuksen, roomalaisten kenraalin, palveluspoika.

Cymbelinen armeija eteni nyt vihollista vastaan, ja kun he tulivat tähän metsään, liittyivät Polydor ja Cadwal kuninkaan armeijaan. Nuoret miehet paloivat halusta päästä suorittamaan urotöitä, vaikkeivät aavistaneetkaan olevansa menossa taistelemaan oman kuninkaallisen isänsä puolesta, ja vanha Belarius meni heidän kanssaan taisteluun. Hän oli kauan sitten katunut vääryyttä, jonka hän oli tehnyt Cymbelinelle viedessään hänen poikansa, ja koska hän oli nuorena ollut soturi, tahtoi hän mielellään taistella kuninkaan puolesta, jolle hän oli tehnyt niin paljon vääryyttä.

Nyt alkoi suuri taistelu molempien armeijoiden välillä, ja britannialaiset olisivat joutuneet tappiolle ja Cymbeline itse olisi saanut surmansa, ellei Posthumuksen, Belariuksen ja Cymbelinen kahden pojan suunnaton uljuus olisi tullut avuksi. He vapauttivat kuninkaan ja pelastivat hänen henkensä, ja niin täydellisesti kääntyi päivän sotaonni, että britannialaiset saivat voiton. Kun taistelu oli päättynyt, antautui Posthumus, joka ei ollut tavannut etsimäänsä kuolemaa, eräälle Cymbelinen upseerille, haluten kärsiä kuolemanrangaistuksen, joka hänelle oli määrätty, jos hän palaisi maanpaosta.

Imogen ja se roomalainen, jota hän palveli, otettiin vangiksi ja tuotiin Cymbelinen eteen ja samoin myöskin Imogenin vanha vihamies Jachimo, joka oli upseeri Rooman armeijassa. Kun nämä vangit olivat kuninkaan edessä, tuotiin Posthumus sinne saamaan kuolemantuomionsa. Asianhaarojen näin kummasti kietoutuessa yhteen tuotiin myöskin Belarius Polydorin ja Cadwalin kera Cymbelinen eteen, ottaakseen vastaan palkinnon niistä suurista palveluksista, jotka he olivat kuninkaalle urhoollisuudellaan tehneet. Pisanio, joka kuului kuninkaan seurueeseen, oli myös läsnä.

Senvuoksi seisoivat nyt kuninkaan edessä (mutta hyvin erilaiset toivon ja pelon tunteet mielessään) Posthumus ja Imogen ynnä Imogenin uusi isäntä, roomalainen kenraali; uskollinen palvelija Pisanio ja väärä ystävä Jachimo; lisäksi Cymbelinen molemmat kadonneet pojat, mukanaan Belarius, joka oli heidät ryöstänyt.

Roomalainen kenraali oli ensimmäinen, joka puhui; muut seisoivat ääneti kuninkaan edessä, vaikka monella heistä sydän sykki rajusti.

Imogen näki Posthumuksen ja tunsi hänet, vaikka Posthumus oli talonpojaksi pukeutuneena, mutta Posthumus ei tuntenut häntä miesmäisessä puvussa. Imogen tunsi myös Jachimon ja näki hänen sormessaan oman sormuksensa, mutta hän ei vielä tiennyt, että Jachimo oli kaikkien hänen kärsimystensä alkuunpanija, ja nyt hän seisoi oman isänsä edessä vankina.

Pisanio tunsi Imogenin, itse hankittuaan hänelle pojanpuvun. "Siinä on emäntäni", ajatteli Pisanio. "Koska hän on elossa, kulukoon aika hyväksemme tai pahaksemme." Belarius myöskin tunsi Imogenin ja sanoi hiljaa Cadwalille: "Eikö tuo poika ole herännyt kuolleista?" – "Toinen hietajyvä ei muistuta enemmän toista", vastasi Cadwal, "kuin tämä suloinen punaposkinen poika kuollutta Fideleä." – "Sama kuollut olento elävänä", virkkoi Polydor. – "Hiljaa, hiljaa!" sanoi Belarius. "Jos hän itse olisi siinä, niin hän olisi varmasti puhutellut meitä." – "Mutta me näimme hänet kuolleena", kuiskasi taas Polydor. – "Ole vaiti", vastasi Belarius.

Posthumus odotti ääneti kuullakseen oman tervetulleen kuolemantuomionsa; hän päätti olla ilmaisematta kuninkaalle pelastaneensa hänen henkensä taistelussa, jottei se hellyttäisi Cymbelineä armahtamaan häntä.

Roomalainen kenraali Lucius, joka oli ottanut Imogenin suojelukseensa palveluspoikanaan, oli ensimmäinen (kuten jo on kerrottu), joka puhui kuninkaalle. Hän oli erittäin rohkea, jalo ja arvokkaasti esiintyvä mies, ja tämän puheen hän piti kuninkaalle:

"Olen kuullut, ettet ota lunnaita vangeistasi, vaan tuomitset heidät kaikki kuolemaan. Olen roomalainen ja käyn kuin ainakin roomalainen urhoollisesti kuolemaan. Mutta yhtä asiaa tahtoisin pyytää." Tuoden sitten Imogenin kuninkaan eteen hän jatkoi: "Tämä poika on syntyään britannialainen. Suostu siihen, että hänet ostetaan vapaaksi. Hän on palveluspoikani. Kellään isännällä ei ole ollut niin sävyisää, velvollisuudentuntoista ja kaikissa tilaisuuksissa niin uutteraa palveluspoikaa, niin uskollista ja palvelevaista. Hän ei ole tehnyt kellekään britannialaiselle pahaa, vaikka onkin palvellut roomalaista. Säästä hänet, vaikket säästäisikään ketään muuta."

Cymbeline katseli vakavasti tytärtään Imogenia. Hän ei tuntenut tytärtään tässä valepuvussa, mutta kaikkivaltias luonto tuntui puhuvan hänen sydämessään, sillä hän sanoi: "Olen varmasti nähnyt hänet, sillä hänen kasvonsa näyttävät minusta tutuilta. En tiedä, miksi tai mitä varten sanon: 'elä, poika', mutta sittenkin annan sinun elää. Pyydä minulta mitä suosionosoitusta hyvänsä, ja minä suon sen sinulle, vaikkapa se olisi jaloimman vankini henki."

"Kiitän nöyrimmin teidän korkeuttanne", vastasi Imogen.

Se, mitä silloin sanottiin suosionosoituksen myöntämiseksi, merkitsi samaa kuin lupaus, että suosiota ansainneelle annettaisiin mitä tahansa hän pyytäisi. Kaikki kuuntelivat nyt tarkkaavaisina, mitä nuorukainen tahtoisi. Hänen isäntänsä Lucius sanoi hänelle: "En pyydä henkeäni, hyvä poika, mutta tiedän, että juuri sitä tahdot pyytää." – "Voi ei!" huudahti Imogen. "Minulla on toinen työ esillä, hyvä isäntäni; sinun henkeäsi en voi pyytää."

Tämä näennäinen kiitollisuuden puute, jota poika osoitti, hämmästytti roomalaista kenraalia.

Kiinnittäen sitten katseensa Jachimoon Imogen pyysi vain sitä suosionosoitusta, että Jachimo pantaisiin tunnustamaan, mistä hän oli saanut sormessaan olevan sormuksen.

Cymbeline suostui siihen ja uhkasi Jachimoa kidutuksella, ellei hän tunnustaisi, miten hän oli saanut haltuunsa sormessaan olevan timanttisormuksen.

Silloin Jachimo tunnusti täydellisesti kaiken kataluutensa ja kertoi, kuten aikaisemmin olemme esittäneet, koko tarinan Posthumuksen kanssa lyömästään vedosta ja kuinka hänen oli onnistunut pettää Posthumuksen herkkäuskoisuutta.

Sanoin ei voida kuvata, mitä Posthumus tunsi kuullessaan tämän todistuksen vaimonsa syyttömyydestä. Hän astui heti esiin ja tunnusti Cymbelinelle, minkä julman tuomion hän oli määrännyt Pisanion panemaan täytäntöön prinsessan tuhoksi, ja huusi hurjasti: "Oi Imogen, kuningattareni, elämäni, vaimoni! Oi Imogen, Imogen, Imogen!"

Imogen ei voinut katsella rakastettua miestään tällaisen hädän käsissä paljastamatta itseään, jolloin Posthumus sanomattomaksi ilokseen vapautui syyllisyyden ja tuskan taakasta ja pääsi jälleen niin julmasti kohtelemansa rakkaan vaimon hyvään suosioon.

Cymbeline, joka riemastui yhtä paljon kuin Posthumus, jälleen löytäessään näin ihmeellisellä tavalla pelastuneen kadonneen tyttärensä, otti hänet takaisin entiselle paikalle rakastavassa isänsydämessään eikä ainoastaan säästänyt hänen miehensä Posthumuksen henkeä, vaan lisäksi suostui hyväksymään hänet vävykseen.

Belarius valitsi tämän ilon ja sovinnon hetken tehdäkseen tunnustuksensa. Hän esitteli Polydorin ja Cadwalin kuninkaalle, sanoen, että nämä olivat kuninkaan kaksi kadonnutta poikaa Guiderius ja Arviragus.

Cymbeline antoi vanhalle Belariukselle anteeksi; kuka olisi voinutkaan ajatella rangaistuksia sellaisen yleisen onnellisuuden keskellä? Se, että hän näki tyttärensä olevan elossa ja niiden nuorten pelastajiensa, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet häntä puolustaakseen, olevan hänen omat menetetyt poikansa, oli tosiaankin odottamaton ilo!

Imogenilla oli nyt sopiva tilaisuus tehdä hyviä palveluksia entiselle isännälleen, roomalaiselle kenraalille Luciukselle, jonka hengen kuningas mielellään säästi tyttärensä pyynnöstä; saman Luciuksen välityksellä solmittiin roomalaisten ja britannialaisten välillä rauha, joka säilyi koskemattomana monta vuotta.

Kuinka Cymbelinen ilkeä kuningatar sairastui ja kuoli epätoivoissaan siitä, että hänen suunnitelmansa raukesivat, ja tunnontuskien kalvamana, elettyään ensin niin kauan, että näki typerän poikansa Clotenin kaatuvan itse nostamansa riidan uhrina, se on liian surullinen tapaussarja, jotta sitä voisi kertoa tämän onnellisen päätöksen lomassa muutoin kuin ohimennen mainitsemalla. Riittää, että kaikki, jotka sitä ansaitsivat, tulivat onnellisiksi; myöskin petollinen Jachimo päästettiin rangaistuksetta menemään sentähden, että hänen kataluutensa ei ollut saavuttanut lopullista tarkoitustaan.

KUNINGAS LEAR

Britannian kuninkaalla Learilla oli kolme tytärtä: Goneril, Albanyn herttaan puoliso, Regan, Cornwallin herttuan puoliso, ja Cordelia, nuori neito, jonka rakkaudesta Ranskan kuningas ja Burgundin herttua molemmin kilpailivat. Sitä varten he tähän aikaan oleskelivat Learin hovissa.

Vanha kuningas, jonka voimat ikä ja hallitushuolet olivat kuluttaneet, koska hän oli yli kahdeksankymmenen vuoden iässä, päätti olla enää ottamatta osaa valtioasioiden hoitoon ja jättää ne nuorempien voimien haltuun, jotta hänellä olisi aikaa valmistautua kuolemaan, jonka täytyi verrattain pian saapua. Tätä tarkoitusta varten hän kutsui kolme tytärtänsä luokseen saadakseen heidän omasta suustaan kuulla, kuka heistä rakasti häntä enimmin, jotta hän voisi jakaa kuningaskuntansa heidän välillään sellaisessa suhteessa, jonka heidän kiintymyksensä häntä kohtaan näyttäisi ansaitsevan.

Vanhin tytär Goneril selitti, että hän rakasti isäänsä enemmän kuin mitä sanat saattoivat ilmaista, että hänen isänsä oli hänelle rakkaampi kuin hänen omien silmiensä valo, kalliimpi kuin elämä ja vapaus. Hänen puheessaan oli paljon sellaista kaunista lorua, jota on helppo teeskennellä, kun ei tunne sydämessään todellista rakkautta, kun taas oikean rakkauden ilmaisemiseen riittäisivät muutamat rehelliset sanat. Iloissaan siitä, että sai hänen omasta suustaan kuulla tällaisen rakkauden vakuutuksen, ja luullen todellakin, että Gonerilin sydän oli siinä mukana, kuningas lahjoitti isällisen hellyyden puuskassa hänelle ja hänen miehelleen kolmanneksen laajaa valtakuntaansa.

Kutsuttuaan sitten luokseen toisen tyttärensä kuningas kysyi, mitä hänellä oli sanottavana. Regan, joka oli tehty samasta ontosta metallista kuin hänen sisarensa, ei jäänyt hiukkaakaan takapajulle sisarensa vakuutteluista, vaan päinvastoin selitti, että se, mitä hänen sisarensa oli puhunut, ei vastannut sitä rakkautta, jota hän itse tunnusti tuntevansa hänen korkeuttaan kohtaan, hän kun rakasti isäänsä niin paljon, että piti kaikkia muita iloja tyhjinä verrattuina siihen mielihyvään, jota hän tunsi rakkaudesta kallista kuningastaan ja isäänsä kohtaan.

Lear ylisti itseään onnelliseksi, koska hänellä oli niin rakastavaisia lapsia, kuten hän ajatteli, eikä voinut kuultuaan Reganin esittämät kauniit rakkaudenvakuutukset tehdä muuta kuin lahjoittaa kolmanneksen valtakuntaansa hänelle ja hänen puolisolleen, yhtä paljon määrältään kuin hän oli jo luovuttanut Gonerilille.

Puhutellen sitten nuorinta tytärtään Cordeliaa, jota hän nimitti ilokseen, hän kysyi, mitä tällä oli sanottavana. Kuningas ajatteli varmaankin, että Cordelia ilahduttaisi hänen korviaan samoilla rakkautta uhkuvilla puheilla, joita toiset sisaret olivat esittäneet, tai että Cordelian lausunnot lisäksi olisivat vielä voimakkaampia kuin heidän, koska Cordelia oli aina ollut hänen lemmikkinsä ja saanut häneltä enemmän suosiota kuin kumpikaan toisista. Mutta Cordelia, jota hänen sisartensa imartelu tympäisi, koska hän tiesi, että heidän sydämensä oli kaukana heidän huuliltaan, ja joka näki, että kaikkien heidän mielistelevien puheittensa tarkoituksena oli ainoastaan houkutella vanhalta kuninkaalta pois hänen valtakuntansa, jotta he ja heidän miehensä hallitsisivat Learin elinaikana, vastasi ainoastaan, että hän rakasti hänen majesteettiansa velvollisuutensa mukaan, ei enempää eikä vähempää.

Loukkaantuneena tästä lempilapsensa näennäisestä kiittämättömyydestä kuningas tahtoi, että Cordelia harkitsisi sanojaan ja parantaisi puhettaan, jottei se vahingoittaisi hänen omaisuuttaan.

Cordelia sanoi sitten isälleen olevansa hänen tyttärensä ja saaneensa häneltä kasvatusta ja rakkautta ja vakuutti, että hän palkitsisi nämä velvollisuudet isälleen soveliaimmalla tavalla ja totteli, rakasti ja kunnioitti häntä mitä suurimmassa määrässä, mutta ettei hän voinut sovittaa suutansa niin laajoihin puheisiin kuin hänen sisarensa olivat tehneet tai luvata olla rakastamatta mitään muuta koko maailmassa. Miksi hänen sisarellansa oli miehet, jos heillä, kuten he sanoivat, ei ollut rakkautta kellekään muulle kuin isälleen? Jos hän itse koskaan menisi naimisiin, oli hän varma siitä, että puoliso, jolle hän antaisi kätensä, tarvitsisi puolet hänen rakkaudestaan ja puolet hänen huolenpidostaan ja velvollisuudentunnostaan; hän ei koskaan menisi naimisiin kuten hänen sisarensa rakastaakseen vain isäänsä.

Cordelia, joka todellakin rakasti vanhaa isäänsä miltei niin ylenpalttisesti kuin hänen sisarensa väittivät rakastavansa, olisi suoraan sanonut isälleen näin minä muuna aikana tahansa tyttärellisemmin ja hellemmin sanoin ja ilman näitä rajoituksia, jotka tosiaankin kuulostivat hieman kiittämättömiltä, mutta sisartensa viekkaitten, imartelevien puheiden jälkeen, joiden hän oli nähnyt tuottavan niin runsaita palkintoja, hän ajatteli, että kauneinta, mitä hän saattoi tehdä, oli rakastaa vaiteliaasti. Tämä vapautti hänen rakkautensa siitä epäluulosta, että hänellä oli itsekkäitä tarkoituksia, ja osoitti, että hän rakasti ilman omanvoitonpyyntiä ja että kuta vähemmän hän tunnustuksissaan kerskaili, sikäli niissä oli totuutta ja vilpittömyyttä enemmän kuin hänen sisartensa lauseissa.

Tämä puheen avonaisuus, jota Lear nimitti ylpeydeksi, raivostutti vanhaa hallitsijaa, joka parhaina vuosinaan aina oli osoittanut paljon pahantuulisuutta ja pikaisuutta ja jonka ymmärryksen korkeasta iästä johtuva tylsyys oli niin himmentänyt, ettei hän voinut erottaa totuutta imartelusta eikä koreasti väritettyä puhetta sanoista, jotka tulivat sydämestä, ja kovasti suutuksissaan hän peruutti valtakuntansa vielä jälelläolevan ja Cordelialle aiotun kolmanneksen antamisen, jakaen sen tasan Cordelian kahden sisaren ja heidän miestensä, Albanyn ja Cornwallin herttuoiden, kesken. Nämä hän nyt kutsui luokseen ja kaikkien hovimiestensä läsnäollessa antoi heidän huostaansa yhteisesti valtion tulot ja hallituksen hoidon, pidättäen itselleen vain kuninkaan nimen. Kaikesta muusta kuninkaallisesta vallasta hän luopui, kuitenkin sillä ehdolla, että hän ja mukanaan sata ritaria palvelijoinaan saisi ylläpitonsa kuukauden kerrallaan vuorotellen kummankin tyttärensä palatsissa.

Se, että hänen kuningaskuntansa olot järjestettiin näin luonnottomasti ja näin vähän järjen mukaan ja sensijaan niin suuresti vihan vallassa, täytti hänen hovimiehensä hämmästyksellä ja surulla, mutta kellään heistä ei ollut rohkeutta asettua tämän julmistuneen kuninkaan ja hänen vihansa väliin paitsi Kentin kreivillä, joka aikoi puhua hyvän sanan Cordelian puolesta, kun kiivas Lear käski kuolemanrangaistuksen uhalla hänen lakata puhumasta; mutta hyvää Kentiä ei voitu niin torjua. Hän oli aina ollut uskollinen – Learille, jota hän oli kunnioittanut kuninkaana ja seurannut isäntänä, eikä hän ollut koskaan pitänyt henkeänsä muuna kuin panttina, jonka hän panisi alttiiksi kuninkaallisen herransa vihollisia vastaan.

Nytkään, kun Lear oli itse enimmin vihollisensa, ei uskollinen palvelija unohtanut vanhoja periaatteitaan, vaan vastusti miehekkäästi Learia, tehdäkseen hänelle hyvää, ja menetteli sopimattomasti vain sentakia, että Lear oli hullu. Kent oli ollut kuninkaan mitä uskollisin neuvonantaja entisinä aikoina ja pyysi häntä nyt hartaasti katselemaan silmillään, kuten hän oli tehnyt monissa tärkeissä asioissa, vielä noudattamaan hänen neuvojaan ja tarkoin asioita harkiten peruuttamaan tämän hirvittävän hätäilyn. Kent lupasi hengellään vastata mielipiteestään, että Learin nuorin tytär ei rakastanut isäänsä vähimmin, ja siitä, ettei sydäntä puuttunut niiltä, joiden hento ääni ei ilmaissut onttoutta. Kun voima kumarsi imartelulle, oli kunnian pakko puhua suoraan. Mitä Learin uhkauksiin tuli, niin mitä kuningas saattoi tehdä hänelle, jonka elämä jo oli hänen palveluksessaan? Se ei estäisi velvollisuutta puhumasta.

Tämän hyvän Kentin kreivin kunniakas rohkeus kiihdytti lisää kuninkaan vihaa, ja kuten raivokas potilas, joka tappaa lääkärinsä ja rakastaa kuolettavaa tautiansa, hän karkoitti tämän uskollisen palvelijan suoden hänelle ainoastaan viisi päivää matkavalmistuksiin, mutta jos kuudentena päivänä hänen vihattu persoonansa tavattaisiin Britannian valtakunnan alueella, tulisi siitä hänen kuolinhetkensä. Kent lausui jäähyväiset kuninkaalle sanoen, että koska kuningas halusi esiintyä sillä tavalla, oli vain maanpakoa jäädä sinne, ja ennenkuin Kent lähti, uskoi hän jumalien suojelukseen Cordelian, joka oli ajatellut niin oikein ja puhunut niin varovasti, toivottaen ainoastaan sitä, että hänen sisartensa suurenmoisia puheita vastaisivat myöskin rakkauden työt. Sitten Kent poistui, kuten hän sanoi, sovittamaan vanhat elintapansa uuteen maahan.

Nyt kutsuttiin Ranskan kuningas ja Burgundin herttua kuulemaan Learin päätös nuorimman tyttären osalta ja harkitsemaan, pysyisivätkö he edelleenkin Cordelian kosijoina, vaikka neito nyt oli isänsä epäsuosiossa eikä hänellä suosituksena ollut muuta omaisuutta kuin oma persoonallisuutensa. Burgundin herttua luopui naimiskaupasta eikä tahtonut ottaa Cordeliaa vaimokseen sellaisin ehdoin, mutta Ranskan kuningas, joka ymmärsi, minkälainen rikkomus oli riistänyt Cordelialta hänen isänsä rakkauden, nimittäin hidas puhelahja ja vastahakoisuus taivuttamaan kieltänsä imartelemaan kuten hänen sisarensa, otti tätä nuorta neitoa kädestä ja sanoen, että Cordelian hyveet olivat kuningaskuntaa arvokkaammat myötäjäiset, pyysi häntä sanomaan hyvästi sisarelleen ja isälleen, vaikka tämä oli ollut töykeä, ja tulemaan mukanansa, hänen ja kauniin Ranskan kuningattareksi, hallitakseen ihanampia alueita kuin hänen sisarensa saivat. Ja hän nimitti halveksien Burgundin herttuaa vetiseksi herttuaksi, koska tämän rakkaus nuorta neitoa kohtaan oli yhdessä hetkessä juossut kokonaan pois kuin vesi.

Sitten Cordelia sanoi itkien hyvästi sisarilleen ja pyysi hartaasti heitä rakastamaan sydämestään isäänsä ja täyttämään lupauksensa. Sisaret vastasivat hänelle äreästi, ettei hänen tarvinnut selitellä heille, sillä he tiesivät velvollisuutensa, vaan hänen pitäisi olla mieliksi miehelleen, joka oli ottanut hänet, kuten he pilkallisesti lausuivat, kohtalon almuna. Cordelia lähti raskain sydämin, sillä hän tunsi sisartensa viekkauden, ja hän olisi toivonut isänsä jäävän parempiin käsiin kuin nyt näytti olevan laita.

Tuskin Cordelia oli mennyt, kun sisarten pirullinen luonne alkoi näyttäytyä oikeassa karvassaan. Jo ennenkuin oli päättynyt ensimmäinen kuukausi, joka Learin piti sopimuksen mukaan viettää vanhimman tyttären Gonerilin luona, alkoi vanha kuningas huomata, mikä ero oli lupauksien ja niiden täyttämisen välillä. Kun kunnoton tytär oli saanut isältään kaikki, mitä tällä oli annettavana, jopa kruununkin hänen päästään, alkoi hän vielä kadehtia niitä pieniä kuninkuuden jäännöksiä, jotka vanha mies oli pidättänyt itselleen ilahduttaakseen mielikuvitustaan sillä ajatuksella, että hän yhä oli kuningas. Goneril ei voinut sietää kuninkaan ja hänen sadan ritarinsa näkemistä. Joka kerta kun hän tapasi isänsä, tuli hänen kasvoilleen tuikea ilme, ja kun vanha mies halusi puhua tyttärensä kanssa, oli tämä tavallisesti olevinaan sairas tai keksi jonkun muun sellaisen verukkeen päästäkseen näkemästä isäänsä, sillä oli selvää, että hän katsoi kuninkaan korkeaa ikää hyödyttömäksi taakaksi ja hänen palvelijoittensa tuottavan tarpeettomia kustannuksia. Eikä ainoastaan Goneril itse käynyt kylmäkiskoiseksi osoittaessaan kunnioitusta kuninkaalle, vaan vieläpä hänen esimerkistään ja – mikä on pelättävissä – saaden häneltä yksityisesti ohjeita hänen palvelijansakin olivat kohtelevinaan kuningasta yliolkaisesti, ja heillä oli tapana joko kieltäytyä tottelemasta kuninkaan käskyjä tai vielä halveksivammin teeskennellä, etteivät niitä kuulleet. Lear ei voinut olla huomaamatta tätä muutosta tyttärensä käytöksessä, mutta sulki silmänsä siltä niin kauan kuin saattoi, kuten ihmiset yleensä vastenmielisesti uskovat epämiellyttäviin seurauksiin, joita heidän omat erehdyksensä ja heidän itsepäisyytensä ovat heille tuottaneet.

Todellista rakkautta ja uskollisuutta ei paremmin voida poistaa pahuudella kuin petollisuutta ja vilppiä hälventää hyvällä kohtelulla. Tämä käy erinomaisesti ilmi hyvän Kentin kreivin esimerkistä, kun hän, vaikka Lear oli ajanut hänet maanpakoon ja vaikka hänet oli määrätty surmattavaksi, jos hänet tavattaisiin Britanniassa, halusi jäädä maahan kestäen seuraukset, niin kauan kuin oli toivoa siitä, että hän olisi hyödyksi herralleen kuninkaalla. Saatte nähdä, millaiseen köyhyyteen ja millaisiin valepukuihin uskollisuusparan on toisinaan pakko alistua, eikä se kuitenkaan pidä itselleen mitään alhaisena tai arvottomana, jos se vain voi tehdä palveluksen sille, jolle se on velvollinen sen tekemään! Miespalvelijaksi tekeytyen ja jättäen kaiken suuruutensa ja komeutensa syrjään tämä hyvä kreivi tarjosi palveluksiaan kuninkaalle, joka tuntematta valepukuista Kentiä mieltyi eräänlaiseen hänen vastauksiensa suoruuteen tai pikemminkin karkeuteen (kreivin puhetapa kun nyt oli tahallisesti muutettu sellaiseksi, suuresti eroten hiotusta ja liukkaasta imartelusta, johon kuningas syystä saattoi olla kyllästynyt havaittuaan, että tulokset eivät olleet vastaavia hänen tyttäressään), ja sopimus tehtiin nopeasti; Lear otti Kentin palvelukseensa Caius-nimisenä eikä aavistanut, että hänellä oli nyt palvelijanaan hänen entinen suuri suosikkinsa, korkea-arvoinen ja mahtava Kentin kreivi.

Tämä Caius keksi nopeasti keinoja osoittaa uskollisuuttaan ja rakkauttaan kuninkaallista herraansa kohtaan, sillä kun Gonerilin hovimestari samana päivänä ilmaisi kunnioituksen puutetta Learille, katsellen ja puhutellen häntä hävyttömästi, kuten hovimestaria epäilemättä oli salaa rohkaissut tekemään hänen emäntänsä, ei Caius sietänyt kuulla, että majesteettia niin avoimesti loukattiin, vaan muitta mutkitta äkkiä kaatoi tuon röyhkeän orjan jalkakoukulla ja pani hänet koirankoppiin, ja tämän ystävällisen palveluksen takia Lear kiintyi yhä enemmän Caiukseen.

Kent ei ollut ainoa ystävä, joka Learilla oli. Omalla tavallaan ja sikäli kuin niin vähäpätöinen henkilö saattoi, osoitti Learille rakkauttaan myös narri-parka eli ilveilijä, joka oli ennen ollut hänen palatsissaan, kuten kuningasten ja mahtavien henkilöitten oli tapana siihen aikaan pitää narria laskemaan heille leikkiä vakavien tehtävien jälkeen. Tuo narri-raukka kiintyi Leariin, sittenkun tämä oli antanut pois kruununsa, ja sukkelilla sanoillaan hänen oli tapana pitää kuningasta hyvällä tuulella, vaikkei voinut toisinaan pidättyä tekemästä pilkkaa herrastaan, koska tämä oli ymmärtämättömästi luopunut kruunusta ja antanut kaikki tyttärelleen, jolloin, kuten narri sen esitti runomitassa:

    "He äkki-ilost' itkemään,
    ma laulan surumiellä,
    kuninkaan sokkona kun nään
    ja käyvän narrin tiellä."

Sellaisilla vallattomilla sanoilla ja laulunpätkillä, joita hänellä oli runsaasti varastossa, tämä miellyttävä, rehellinen narri purki sydäntään vieläpä itse Gonerilinkin ollessa läsnä, esittäen monta katkeraa pistopuhetta ja pilaa, jotka iskivät arkaan kohtaan. Niinpä narri vertasi kuningasta rautiaiseen, joka ruokkii käenpoikasia, kunnes ne kasvavat kyllin suuriksi, ja saa sitten päänsä purruksi poikki vaivojensa palkkana. Vielä hän sanoi, että aasi tietäköön, milloin rattaat vetävät hevosta; tällä hän tarkoitti sitä, että Learin tyttäret, joiden tulisi kulkea jälessä, olivat nyt korkeammassa arvossa kuin heidän isänsä. Kerran ilveilijä sanoi, ettei Lear ollut enää Lear, vaan Learin varjo, ja näistä kursailemattomista puheista uhattiin narria pari kertaa ruoskimisella.

Kylmyys ja kunnioituksen puute, jota Lear oli alkanut huomata, ei ollut kaikki, mitä tämän hupsun ja myöntyväisen isän täytyi kärsiä arvottoman tyttärensä puolelta. Goneril sanoi hänelle nyt suoraan, että isän oleskelu hänen palatsissaan oli epämukavaa niin kauan kuin hän itsepintaisesti tahtoi pitää yllä sadan ritarin palveluskuntaa ja että tämä palveluskunta oli hyödytön ja kallis ja ainoastaan omiaan täyttämään hänen tyttärensä hovin melulla ja juhlimisella; hän pyysi kuningasta vähentämään ritarien lukua ja pitämään vain vanhoja miehiä ympärillään, sellaisia kuin hän itse ja hänen iälleen sopivia.

Lear ei ensiksi voinut uskoa silmiään eikä korviaan eikä sitä, että hänen tyttärensä oli puhunut niin epäystävällisesti. Hän ei voinut uskoa, että tytär, joka oli saanut häneltä kruunun, julkeisi pyrkiä pienentämään hänen seuruettaan ja kadehtia hänen vanhuudelleen kuuluvaa kunnioitusta. Mutta kun Goneril itsepintaisesti pysyi velvollisuuksiensa vastaisessa vaatimuksessa, kiihtyi vanhuksen raivo niin, että hän nimitti tytärtään inhoittavaksi haarahaukaksi ja sanoi hänen puhuvan valhetta.

Niin Goneril tosiaankin teki, sillä nuo sata ritaria olivat kaikki järjestään erinomaisesti käyttäytyviä ja tavoiltaan vakaita miehiä, taidokkaita kaikissa velvollisuuksien yksityiskohdissa eivätkä taipuvaisia meluamiseen ja juhlimiseen, kuten Goneril sanoi. Lear pyysi saada hevosensa valjastetuiksi lähteäkseen toisen tyttärensä Reganin luo sadan ritarinsa keralla; hän puhui kiittämättömyydestä ja sanoi sitä marmorisydämiseksi paholaiseksi, joka näytti lapsessa kamalammalta kuin merihirviö. Hän kirosi vanhinta tytärtään, niin että sitä oli kauhea kuunnella, ja rukoili, ettei Gonerilille milloinkaan syntyisi lasta, tai jos Goneril sellaisen saisi, että lapsi eläisi palatakseen Gonerilille samalla mitalla sen ylenkatseen, jota hän oli osoittanut isäänsä kohtaan, jotta hän saisi kokea, kuinka lapsen kiittämättömyys pistää terävämmin kuin käärmeen hammas. Kun Gonerilin mies, Albanyn herttua, alkoi selitellä, ettei hänellä ollut tähän kiittämättömyyteen mitään osaa, vaikka Lear saattoi niin otaksua, ei kuningas tahtonut kuunnella häntä loppuun, vaan käski raivoissaan satuloida hevosensa ja lähti seuralaisineen toisen tyttärensä Reganin luo. Ja hän ajatteli itsekseen, kuinka pieneltä Cordelian vika, jos se oli mikään vika, nyt näytti verrattuna hänen sisarensa menettelyyn, ja hän itki. Sitten häntä hävetti, että sellaisella olennolla kuin Gonerililla oli niin paljon vaikutusvaltaa hänen miehuuteensa, että se sai hänet itkemään.

Regan ja hänen miehensä pitivät hovia perin komeasti. Lear lähetti palvelijansa Caiuksen viemään kirjettä tyttärelleen, jotta tämä valmistuisi häntä vastaanottamaan, ja hän itse ja hänen seurueensa tulivat jälessä. Mutta Goneril näkyi ehtineen kuninkaan edelle, lähettäen myös kirjeen Reganille ja siinä syyttäen isäänsä omapäisyydestä ja pahantuulisuudesta; samalla hän neuvoi sisartaan olemaan vastaanottamatta niin suurta seuruetta kuin heidän isänsä toi mukanaan. Tämä lähetti saapui yhtaikaa Caiuksen kanssa, ja he tapasivat toisensa. Kukapa se olisi ollut muu kuin Caiuksen vanha vihamies hovimestari, jonka Caius oli aikaisemmin kampittanut kellelleen rangaistukseksi hävyttömyydestä Learia kohtaan. Sietämättä tuon miehen ulkonäköä ja epäillen hänen aikeitaan Caius alkoi solvata häntä ja haastoi hänet tappeluun. Kun hovimestari kieltäytyi, joutui Caius kunniallisen vihan valtaan ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan, kuten sellainen juonittelija ja ilkeiden viestien kuljettaja ansaitsikin. Mutta kun se tuli Reganin ja hänen puolisonsa korviin, käskivät he panna Caiuksen jalkapuuhun, vaikka hän oli Reganin isän kuninkaan sanansaattaja ja sellaisena oikeutettu saamaan suurta kunnioitusta osakseen. Niinpä tapahtui, että ensimmäinen ilmiö, jonka kuningas näki tullessaan linnaan, oli hänen uskollinen palvelijansa Caius istumassa tuossa häpeällisessä asemassa.

Tämä oli vain paha enne siitä vastaanotosta, jota kuningas saattoi odottaa, mutta pahempaa seurasi, kun kuninkaalle hänen kysyttyään tytärtään ja tämän miestä sanottiin, että he olivat väsyneitä matkustettuaan koko yön eivätkä voineet tulla häntä tapaamaan. Kun kuninkaan vaadittua päättäväisesti ja vihaisena, että hänen täytyi saada nähdä heidät, he vihdoin tulivat häntä tervehtimään, niin kenet muun kuningas olisi nähnyt heidän seurassaan kuin vihatun Gonerilin, joka oli tullut kertomaan omaa tarinaansa ja yllyttämään sisartaan kuningasta, heidän molempien isää vastaan!

Tämä näky järkytti pahasti vanhaa miestä ja vielä enemmän se, että hän sai nähdä Reganin tarttuvan Gonerilin käteen; kuningas kysyi Gonerililta, eikö häntä hävettänyt katsella isänsä vanhaa valkoista partaa. Regan neuvoi kuningasta menemään jälleen kotiin Gonerilin kanssa, elämään hänen luonaan rauhallisesti, vapauttaen palveluksesta puolet seuralaisistaan, ja pyytämään Gonerililta anteeksi, sillä hän oli vanha, ja häneltä puuttui harkintakykyä, niin että toisten, joilla oli enemmän harkintakykyä kuin hänellä, piti häntä hallita ja johtaa. Lear todisti, kuinka nurinkuriselta kuuluisi, jos hänen pitäisi polvistua pyytämään omalta tyttäreltään ruokaa ja vaatteita, ja väitteli sellaista luonnotonta riippuvaisuussuhdetta vastaan selittäen, että hän oli päättänyt olla milloinkaan palaamatta Gonerilin luo ja jäädä tänne, Reganin luo, hän ja hänen sata ritariansa. Hänestä näet Regan ei ollut voinut unohtaa puolta valtakuntaa, jonka oli häneltä saanut, eivätkä Reganin silmät olleet niin julmat kuin Gonerilin, vaan lempeät ja ystävälliset. Hän lausui vielä, että mieluummin kuin hän palaisi Gonerilin luo seurueensa vähentyessä puoleen menisi hän Ranskaan pyytämään kurjaa eläkettä sikäläiseltä kuninkaalta, joka oli nainut hänen nuorimman tyttärensä myötäjäisittä.

Mutta kuningas pettyi odottaessaan ystävällisempää kohtelua Reganilta kuin oli kokenut hänen sisarensa Gonerilin puolelta. Ikäänkuin tahtoen olla sisartaan vielä etevämpi tyttärellisessä tylyydessä Regan selitti, että hänen mielestään viisikymmentä ritaria oli liian paljon kuningasta palvelemaan ja että viisikolmatta olisi kylliksi. Silloin Lear kääntyi, sydän miltei murtuneena, Gonerilin puoleen sanoen, että hän lähtisi takaisin Gonerilin kanssa, jonka viisikymmentä oli kaksi kertaa niin paljon kuin viisikolmatta ja jolla siis oli rakkauttakin kaksi kertaa niin paljon kuin Reganilla. Mutta Goneril esteli sanoen, ettei sittenkään tarvittaisi niin paljon kuin viisikolmatta tai edes kymmenen tai viisi, koska kuningas sai käyttää hänen tai hänen sisarensa palvelusväkeä.

Näin nämä kaksi häijyä sisarta, ikäänkuin kilpaillen keskenään, kumpi saattoi olla julmempi vanhalle isälleen, joka oli ollut heille niin hyvä, olisivat vähitellen riistäneet kuninkaalta koko hänen seurueensa ja kaiken arvonannon (kovin vähän hänelle, joka kerran oli hallinnut kuningaskuntaa), joka hänelle oli jätetty osoitteeksi siitä, että hän oli kerran ollut kuningas! Loistava seurue ei tosin ole tärkeä asia onnellisuudessa, mutta raskasta on muuttua kuninkaasta kerjäläiseksi, miljoonien hallitsijasta olemaan vailla ainoatakaan palvelevaa henkilöä. Juuri hänen tyttäriensä kiittämättömyys, kun he tämän epäsivät, vihlaisi kuningasraukkaa sydämeen saakka, enemmän kuin mitä hän kärsisi itse palveluskunnan puutteesta. Tämä kaksinkertainen loukkaava kohtelu ja kuningaskunnan järjettömästä luovutuksesta johtuva mielipaha katkeroitti kuningasta niin, että hänen ymmärryksensä alkoi himmetä, ja tietämättä, mitä sanoi, hän vannoi kostoa noille luonnottomille naishirviöille ja sanoi tekevänsä heistä esimerkkejä, jotka olisivat kauhuna maan päällä!

Kun hän näin turhaan uhkaili, mitä hänen heikko kätensä ei milloinkaan voisi suorittaa, tuli yö ja jylisevä rajuilma ukkosineen ja salamoineen sateen kera. Kun hänen tyttärensä itsepintaisesti pysyivät päätöksessään, etteivät päästäisi sisään kuninkaan seuruetta, pyysi hän hevosiaan ja tahtoi mieluummin kestää myrskyn äärimmäistä raivoa ulkona kuin jäädä saman katon alle näiden kiittämättömien tyttärien kanssa. Tyttäret taas antoivat hänen mennä siinä tilassa sanoen, että vauriot, joita itsepäiset miehet hankkivat itselleen, ovat heidän oikea rangaistuksensa, ja sulkivat oven kuninkaan jälkeen.

Tuulispäät olivat ankaria, ja sade ja myrsky kävi yhä voimakkaammaksi, kun vanha mies rynnisti ulos taistelemaan luonnonvoimien kanssa, jotka eivät kuitenkaan olleet niin purevia kuin hänen tyttäriensä kovasydämisyys. Monen penikulman alalla oli tuskin pensastakaan, ja sinne eräälle nummelle, joka oli myrskyn raivolle alttiina pimeän yön, kuningas Lear vaelsi uhmaamaan tuulia ja ukkosta, ja hän käski tuulia puhaltamaan maan mereen tai paisuttamaan meren aallot, kunnes ne hukuttaisivat maan, jottei mitään merkkiä jäisi jälelle sellaisesta kiittämättömästä olennosta kuin ihmisestä. Vanhan kuninkaan ainoaksi seuraksi jäi nyt narri-parka, joka yhä oleskeli hänen luonaan yrittäen iloisilla piloillaan torjua onnettomuutta sanoen, että oli inhoittavaa uiskennella tällaisena yönä ja että kuninkaan olisi tosiaankin parempi mennä sisään pyytämään tyttäriensä siunausta:

    "Kell' ymmärrys vähän heikko on –
    satehessa ja myrskyssä, hei vaan! –
    saa tyytyä onnen tarjohon,
    kun näet sadett on joka ainoa päivä."

Narri vakuutti vielä, että tämä oli oiva yö jäähdyttämään maisen ylpeyden.

Hyvä Kentin kreivi, kuninkaan aina uskollinen palvelija, joka nyt oli muuttunut Caiukseksi, tapasi näin köyhässä seurassa kuninkaan, joka ennen oli ollut suuri hallitsija, ja saatteli hellittämättä, vaikka kuningas ei häntä tuntenut kreiviksi. Caius sanoi: "Voi, herra, oletteko täällä? Olennot, jotka rakastavat yötä, eivät rakasta tällaisia öitä. Tämä kauhea myrsky on karkoittanut eläimet tyyssijoihinsa. Ihmisen luonto ei voi kestää kärsimystä eikä pelkoa." Lear moitti ankarasti Caiusta sanoen, että näitä pienempiä onnettomuuksia ei tuntenut siellä, minne suurempi paha oli asettunut. Kun mieli on rauhallinen, on ruumiilla aikaa olla herkkätuntoinen, mutta kuninkaan mielessä raivoava myrsky teki hänen muut aistinsa tunnottomiksi paitsi mitä liikkui hänen sydämessään. Ja hän puhui lasten kiittämättömyydestä sanoen, että se oli samaa kuin jos suu repisi käden siksi, että tämä nosti ruokaa suuhun, sillä vanhemmat olivat kädet, ravinto ja kaikki lapsille.

Mutta hyvä Caius pyysi yhä, että kuningas ei jäisi ulkoilmaan, ja vihdoin sai hänet suostutetuksi tulemaan pieneen kurjaan hökkeliin, joka oli nummella. Narri meni sisään ensiksi, mutta juoksi äkkiä takaisin kauhistuneena sanoen nähneensä aaveen. Lähemmin tarkasteltaessa havaittiin, että aave oli vain kurja Bedlamin kerjäläinen, joka oli ryöminyt tähän autioon hökkeliin suojaa saadakseen ja puheillaan paholaisista säikäyttänyt narria. Hän oli niitä onnettomia mielipuolia, jotka joko ovat hulluja tai ovat sitä olevinaan paremmin kiristääkseen armeliaisuutta sääliväisiltä maalaisilta. He pistävät neuloja, nauloja ja rosmariininvesoja käsivarsiinsa saadakseen niistä vuotamaan verta. Näin kauheilla tempuilla, osaksi rukoillen ja osaksi mielipuolen tavoin kiroten he hellyttävät tai peloittavat yksinkertaisia maalaisihmisiä antamaan almuja. Se miesraukka oli myös tällainen kerjäläinen, ja kun kuningas näki hänet moisessa kurjassa tilassa, lanteille kierretty lakana ainoana verhona alastomuudelta, ei hän osannut muuta uskoa kuin että tuo miekkonen oli isä, joka oli antanut kaikki tyttärilleen ja saattanut itsensä tähän tilaan, sillä hänen mielestään ainoastaan sellainen koettelemus, että ihmisellä oli kiittämättömiä tyttäriä, voi viedä niin suureen kurjuuteen.

Tästä ja monista muista hurjista puheista, joita lähti kuninkaan suusta, hyvä Caius huomasi selvästi, ettei hän ollut oikein järjissään, vaan että hänen tytärtensä osoittama epäystävällisyys oli tosiaankin tehnyt hänestä hullun. Ja nyt Kentin kelpo kreivin uskollisuus osoittautui tärkeämmissä palveluksissa kuin hän oli tähän saakka saanut tilaisuutta, sillä muutamien kuninkaalle uskollisina pysyneiden palvelijoiden avulla hän siirsi kuninkaallisen isäntänsä päivänkoitteessa Doverin linnaan, missä hänen omat ystävänsä olivat ja mihin hänen vaikutusvaltansa Kentin kreivinä pääasiallisesti perustui. Itse hän matkusti Ranskaan, kiiruhti Cordelian hoviin, esitti siellä niin liikuttavin sanoin Cordelian kuninkaallisen isän säälittävän tilan ja kuvasi niin voimakkain värein hänen sisartensa epäinhimillisyyttä, että hyvä ja helläsydäminen lapsi haikeasti itkien pyysi mieheltään kuninkaalta lupaa matkustaa Englantiin, mukanaan riittävä voima kukistaakseen nuo julmat tyttäret ja heidän miehensä ja palauttaakseen isänsä, vanhan kuninkaan, hänen valtaistuimelleen. Kun se luvattiin Cordelialle, lähti hän matkaan ja astui Doverissa maihin kuninkaallisen armeijan kera.

Kun Lear oli jonkun sattuman kautta päässyt pakoon vartijoilta, jotka hyvä kreivi oli pannut pitämään hänestä huolta hänen mielisairautensa aikana, tapasivat eräät Cordelian seurueeseen kuuluvat hänet harhailemassa kentillä lähellä Doveria. Hän oli säälittävässä tilassa, raivohulluna, ja lauloi itsekseen ääneen, päässään kruunu, jonka hän oli tehnyt pelloilta noukkimistaan oljista, nokkosista ja muista rikkaruohoista. Lääkärien neuvosta taipui Cordelia, vaikka vakavasti halusikin nähdä isäänsä, lykkäämään kohtauksen siksi, kunnes kuningas unen ja hänelle annettujen yrttien vaikutuksesta olisi jälleen rauhallisempi. Näiden taitavien lääkärien avulla, joille Cordelia lupasi kaiken kultansa ja kaikki jalokivensä, jos vanha kuningas parantuisi, Lear pääsi pian sellaiseen kuntoon, että hän saattoi tavata tyttärensä.

Liikuttavaa oli nähdä isän ja tyttären kohtausta – nähdä, kuinka tämän vanhan kuningas-raukan sydämessä taistelivat keskenään se ilo, että hän jälleen sai nähdä ennen niin rakkaan lapsensa, ja häpeän tunto hänen saadessaan tyttärellistä hellyyttä Cordelialta, jonka hän oli työntänyt luotaan jouduttuaan vähäpätöisestä syystä suuttumaan. Nämä molemmat kiihkeät mielenliikutukset kamppailivat hänen sairautensa jäännöksien kanssa, joka toisinaan hänen puoleksi hämmentyneissä aivoissaan pani hänet miltei unohtamaan, missä hän oli, tai kuka häntä niin lempeästi suuteli ja puhutteli.

Silloin hänellä oli tapana pyytää, etteivät läsnäolijat nauraisi hänelle, jos hän erehtyi luullessaan, että tämä ylhäinen nainen oli hänen tyttärensä Cordelia. Myöskin oli liikuttavaa nähdä hänen vaipuvan polvilleen pyytämään anteeksi lapseltaan, ja tytär, jalo nainen, oli koko ajan polvillaan pyytääkseen isältään siunausta ja sanoakseen hänelle, ettei hänen sopinut polvistua, vaan että se oli hänen (Cordelian) velvollisuus hänen uskollisena ja todellisena lapsenaan. Ja hän suuteli isäänsä suudellakseen pois sisartensa kaiken kovasydämisyyden, kuten hän sanoi, lisäten, että sisarten pitäisi hävetä, kun olivat ajaneet vanhan herttaisen valkopartaisen isänsä ulos kylmään ilmaan, kun sitävastoin, vaikka vihollisen koira olisi häntä purrut, kuten Cordelia sievästi lausui, se olisi saanut jäädä hänen tulensa ääreen lämmittelemään sellaisena yönä. Ja hän kertoi isälleen, kuinka hän oli tullut Ranskasta tuodakseen hänelle apua; isä taas sanoi, että Cordelian piti unohtaa ja antaa anteeksi vanhalle ja hupsulle, joka ei tiennyt, mitä teki, mutta että Cordelialla varmasti oli suuri syy olla isäänsä rakastamatta, vaikkei hänen sisarillaan ollut sellaista syytä. Cordelia vastasi, ettei hänellä mitään sellaista syytä ollut, enempää kuin hänen sisarillaankaan.

Nyt jätämme tämän vanhan kuninkaan velvollisuudentuntoisen ja rakastavan lapsen suojelukseen, jolloin Cordelian ja hänen lääkäriensä onnistui vihdoin saada vireeseen hänen oikealta tolalta eksynyt ja masentunut mielensä, jota hänen toisten tyttäriensä julmuus oli niin ankarasti järkyttänyt. Palatkaamme puhumaan pari sanaa noista julmista tyttäristä.

Näiden kiittämättömien hirviöiden, jotka olivat olleet niin petollisia vanhalle isälleen, ei voinut odottaa olevan uskollisempia omille miehilleen. Pian he väsyivät näennäisestikään osoittamaan kunnioitusta ja rakkautta ja ilmaisivat avoimesti, että he olivat kiintyneet toiseen henkilöön. Sattui niin, että heidän rikollinen rakkautensa kohdistui samaan mieheen. Tämä oli Edmund, Gloucesterin kreivi-vainajan äpäräpoika, joka oli petoksillaan riistänyt kreivikunnan veljeltään Edgarilta, lailliselta perilliseltä, ja nyt oli ilkeitten juoniensa avulla itse kreivi. Hän oli paha mies ja sopikin sellaisten häijyjen olentojen kuin Gonerilin ja Reganin ihailtavaksi. Kun näihin aikoihin tapahtui, että Cornwallin herttua, Reganin puoliso, kuoli, julisti Regan heti, että hänen aikomuksenaan oli mennä naimisiin tämän Gloucesterin kreivin kanssa, mutta se herätti mustasukkaisuutta hänen sisaressaan, jolle kuten Reganillekin ilkeä kreivi oli eri tilaisuuksissa tunnustanut rakkautensa. Goneril keksi keinon surmata sisarensa myrkyllä, mutta joutui ilmi puuhistaan. Kun hänen miehensä Albanyn herttua vangitsi hänet tästä teosta, saatuaan myös kuulla hänen rikollisesta rakkaudestaan kreiviin, teki Goneril pettyneen rakkauden ja raivon puuskassa äkkiä lopun omasta elämästään. Siten kohtasi vihdoin taivaan oikeamielinen rangaistus näitä pahoja tyttäriä.

Kun kaikkien huomio oli kiintynyt tähän tapahtumaan ja ihailtiin sitä oikeamielisyyttä, joka ilmeni Gonerilin ja Reganin saadessa osakseen hyvin ansaitsemansa kuoleman, siirtyivät samoin kaikkien silmät äkkiä ihmettelemään saman voiman käsittämättömiä teitä, kun se toimitti surullisen kohtalon nuorelle ja siveälle tyttärelle Cordelialle, jonka hyvät työt näyttivät ansaitsevan onnekkaamman lopun. Mutta kaameana totuutena pysyy, että viattomuus ja hurskaus eivät aina menesty tässä maailmassa. Gonerilin ja Reganin sotavoimat, joita komensi paha Gloucesterin kreivi, olivat voitollisia, ja ilkeän kreivin juonien takia, hän kun ei pitänyt siitä, että kukaan olisi hänen ja valtaistuimen välissä, Cordelia päätti päivänsä vankilassa. Näin taivas otti haltuunsa tämän viattoman naisen hänen nuorella iällään, näytettyään hänet maailmalle loistavana esimerkkinä lapsen velvollisuudentunnosta. Lear ei elänyt pitkää aikaa Cordelian jälkeen.

Ennenkuin Lear kuoli, koetti hyvä Kentin kreivi, joka oli yhä seurannut vanhan isäntänsä askelia hänen tyttäriensä ensiksi hänelle osoittamasta huonosta kohtelusta alkaen hänen mielenheikkoutensa surulliseen ajanjaksoon asti, saada häntä ymmärtämään, että juuri hän oli seurannut kuningasta Caius-nimisenä, mutta Learin surujen järkyttämät aivot eivät silloin voineet käsittää, kuinka se oli mahdollista tai kuinka Kent ja Caius saattoivat olla sama henkilö. Niinpä Kent piti tarpeettomana vaivata kuningasta selityksillä sellaisena aikana. Kun Lear pian heitti henkensä, seurasi tämä uskollinen palvelija korkean iän ja vanhan isäntänsä kärsimien koettelemusten tuottaman surun yhteisestä vaikutuksesta pian häntä hautaan.

Kuinka taivaan tuomio kohtasi pahaa Gloucesterin kreiviä, jonka petolliset puuhat tulivat ilmi ja joka itse kaatui kaksintaistelussa veljensä, laillisen kreivin, kanssa, ja kuinka Gonerilin puoliso, Albanyn herttua, joka oli syytön Cordelian kuolemaan eikä ollut koskaan tukenut vaimoaan tämän kehnoissa toimenpiteissä isäänsä vastaan, nousi Britannian valtaistuimelle Learin kuoltua, sitä on tarpeetonta tässä kertoa, koska Lear ja hänen kolme tytärtänsä olivat kuolleet ja vain heidän vaiheensa kuuluvat tarinamme puitteisiin.

MACBETH

Kun Duncan Lempeä hallitsi Skotlannin kuninkaana, eli siinä maassa suuri thaani eli aatelisherra, jonka nimi oli Macbeth. Tämä Macbeth oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja häntä pidettiin hovissa suuressa arvossa urhoollisuutensa ja sodissa osoittamansa kunnokkuuden vuoksi. Hän oli äskettäin antanut kelvollisuudestaan esimerkin voittamalla kapinoitsijain armeijan, jota Norjan joukot hirvittävän lukuisina avustivat.

Kun skotlantilaiset sotapäälliköt Macbeth ja Banquo palasivat voittoisina tästä suuresta taistelusta, kulki heidän tiensä kuivan kankaan ylitse, missä he pysähtyivät nähdessään kolme naisenkaltaista haamua, joilla kuitenkin oli parta, ja niiden kuihtunut iho ja outo puku sai ne näyttämään aivan perin erilaisilta kuin maalliset olennot. Macbeth puhutteli heitä ensin, ja näköjään loukkaantuneina he panivat kukin valkoisen sormensa kuiville huulilleen vaitiolon merkiksi; ensimmäinen heistä tervehti Macbethia, mainiten häntä Glamisin thaaniksi. Kenraali hämmästyi aika lailla huomatessaan, että tuollaiset olennot tunsivat hänet. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli, kun toinen noista olennoista jatkoi tervehdystä antamalla Macbethille arvonimen Cawdorin thaani, jota kunniaa Macbeth ei ollut tavoitellutkaan. Edelleen tervehti kolmas häntä sanoen: "Terve! Sinusta tulee kuningas tämän jälkeen!" Moinen profeetallinen tervehdys saattoikin häntä kummastuttaa, koska hän tiesi, että niin kauan kuin kuninkaan pojat elivät, hän ei saattanut toivoa perivänsä valtaistuinta. Kääntyen sitten Banquoon päin haamut lausuivat hänelle jotenkin arvoituksellisin sanoin, että hän olisi pienempi kuin Macbeth ja suurempi, ei niin onnellinen, mutta paljon onnellisempi! Vielä he ennustivat Banquolle, että vaikka hän itse ei koskaan hallitsisi, olisivat kuitenkin hänen poikansa Skotlannin kuninkaita hänen jälkeensä. Sitten nuo haamut muuttuivat ilmaksi ja katosivat, mistä sotapäälliköt tunsivat heidät kohtalottariksi tai noidiksi.

Heidän pysähtyessään pohtimaan tätä omituista seikkailua tuli paikalle eräitä sanansaattajia kuninkaan luota, joka oli valtuuttanut heidät antamaan Macbethille Cawdorin thaanin arvon. Tämä tapaus, joka niin yliluonnollisesti piti yhtä noitien ennustuksen kanssa, hämmästytti Macbethia, ja hän seisoi ihmeissään kykenemättä vastaamaan viestintuojille. Siitä hetkestä lähtien paisui hänen mielessään sellaisia toiveita, että kolmannenkin noidan ennustus samalla tavalla kävisi toteen ja että hän kerran hallitsisi kuninkaana Skotlannissa.

Kääntyen Banquon puoleen Macbeth kysyi: "Etkö toivo, että lapsistasi tulee kuninkaita, kun se, mitä noidat lupasivat minulle, kävi niin ihmeellisesti toteen?" – "Se toivo", vastasi sotapäällikkö, "voisi houkutella sinut tavoittelemaan valtaistuinta, mutta usein nämä pimeyden lähettiläät sanovat meille totuuksia pienissä asioissa viekoitellakseen meidät tekoihin, joista on mitä suurimmat seuraukset."

Mutta noitien ilkeät viittaukset olivat tunkeutuneet liian syvälle Macbethin sieluun, jotta hän olisi malttanut kuunnella hyvän Banquon varoituksia. Tästä ajasta alkaen jännittyivät Macbethin kaikki ajatukset siihen, kuinka hän saisi haltuunsa Skotlannin valtaistuimen.

Macbethilla oli vaimo, jolle hän ilmoitti kohtalottarien omituisen ennustuksen ja sen osittaisen täyttymisen. Hän oli paha ja kunnianhimoinen nainen eikä paljoa välittänyt keinoista, kunhan vain hänen miehensä ja hän itse pääsisivät ylhäiseen asemaan. Hän yllytti Macbethia, joka oli vastahakoinen ryhtymään toimiin, tuntien kammoa ajatellessaan niin rikollista verenvuodatusta, ja selitti lakkaamatta, että kuninkaan murha oli ehdottomasti välttämätön askel, jotta imarteleva ennustus toteutuisi.

Tähän aikaan sattui, että kuningas, jolla suopean alentuvaisuutensa takia oli tapana usein käydä tuttavallisesti vierailuilla huomattavimpien aatelismiestensä luona, tuli Macbethin taloon kahden poikansa Malcolmin ja Donalbainin seuraamana ja mukanaan lukuisa seurue thaaneja ja palvelijoita, kunnioittaakseen sitäkin enemmän Macbethia hänen sodissa saavuttamistaan suurista voitoista.

Macbethin linna oli miellyttävällä paikalla, ja sen ympärillä ilma oli raikasta ja terveellistä, mikä ilmeni siitäkin, että pääskyset olivat rakentaneet pesiään sen kaikkien ulkonevien koruosien ja tukipilarien alle, missä vain löysivät edullisen paikan, sillä on huomattu, että missä nuo linnut enimmin lisääntyvät ja oleskelevat, siellä on leuto ilma. Kuningas saapui Macbethin luo hyvin mieltyneenä paikkaan ja yhtä paljon arvoisan emäntänsä lady Macbethin huomaavaisuuteen ja kunnioitukseen, tällä naisella kun oli taito peittää petolliset aikeensa hymyyn ja näyttää viattomalta kukalta, vaikka hän olikin käärme sen alla.

Ollen matkasta väsynyt kuningas meni aikaisin nukkumaan, ja – kuten oli tapana – kaksi hänen kamarijunkkariaan nukkui hänen vieressään. Hän oli tavattomasti mieltynyt saamaansa vastaanottoon ja antanut lahjoja huomattavimmille upseereilleen, ennenkuin kävi levolle; muun muassa hän oli lähettänyt kallisarvoisen timantin lady Macbethille, tervehtien häntä ystävällisimmän emäntänsä nimellä.

Nyt oli keskiyö, jolloin puolessa maailmassa luonto näyttää kuolleelta ja pahat unet kiusaavat ihmisten nukuksiin painuneita sieluja, ainoastaan suden ja murhaajan liikkuessa ulkona. Mutta juuri silloin lady Macbeth valvoi suunnitellakseen kuninkaan murhan. Hän ei olisi ryhtynyt sukupuolelleen niin luonnottomaan tekoon, ellei olisi pelännyt, että hänen miehensä luonne oli liian täynnä inhimillisen lempeyden maitoa voidakseen tehdä tahallisen murhan. Macbeth oli hänen käsityksensä mukaan tosin kunnianhimoinen, mutta samalla arkatuntoinen ja vielä valmistumaton sitä rikoksen äärimmäistä astetta varten, joka tavallisesti lopuksi liittyy määrättömään kunnianhimoon. Hän oli saanut Macbethin suostumaan murhaan, mutta epäili miehensä päättäväisyyttä, peläten, että luontainen tunteellisuus – Macbethin luonne oli näet inhimillisempi kuin hänen omansa – tulisi esteeksi ja tekisi suunnitelman tyhjäksi.

Niinpä lady Macbeth itse lähestyi tikari kädessään kuninkaan vuodetta huolehdittuaan siitä, että kuninkaan kamarijunkkarit olivat saaneet kylliksi viiniä nukkuakseen nyt juopuneina ja tehtävänsä laiminlyöneinä. Siinä lepäsi Duncan sikeässä unessa matkansa rasitusten jälkeen, ja kun lady Macbeth tarkasteli häntä vakavasti, huomasi hän nukkuvan kasvoissa jotakin, mikä muistutti hänen omaa isäänsä, eikä hänellä ollutkaan rohkeutta suorittaa murhaa.

Hän palasi neuvottelemaan miehensä kanssa, jonka päätös oli jo alkanut horjua. Macbeth arveli olevan voimakkaita syitä tuota tekoa vastaan. Ensinnäkin hän oli sekä kuninkaan alamainen että hänen läheinen sukulaisensa; hän oli lisäksi ollut sinä päivänä kuninkaan kestitsijänä, jonka velvollisuus vieraanvaraisuuden lakien mukaan oli sulkea ovi vieraan murhaajilta, puhumattakaan siitä, että itse tarttuisi veitseen. Sitten hän ajatteli, kuinka oikeamielinen ja laupias kuningas Duncan oli ollut, kuinka vapaa rikkomuksista alamaistensa silmissä ja kuinka rakastettava aatelistolleen, erikoisesti hänelle itselleen; että sellaiset kuninkaat saavat taivaalta erikoista huolenpitoa ja että heidän alamaisensa ovat kaksin verroin velvolliset kostamaan heidän kuolemansa. Sitäpaitsi hän oli kuninkaan suosionosoitusten nojalla suuressa arvossa kaikenlaisten miesten silmissä; kuinka tämä kunnia tahrautuisikaan niin katalasta murhasta!

Keskellä näitä sielullisia ristiriitoja lady Macbeth tapasi miehensä juuri taipumassa paremmalle puolelle ja päättämässä, ettei saisi ryhtyä rikokseen. Mutta koska hän oli sellainen nainen, jota ei hevillä järkytetty pahassa aikomuksessaan, alkoi hän Macbethin korvien juuressa purkaa sanoja, jotka vuodattivat osan hänen omaa henkeään miehen sieluun, ja esitti perusteen toisensa jälkeen, miksi Macbethin ei pitäisi väistyä siitä, mitä oli aikonut; kuinka helposti se kävisi ja pian päättyisi ja kuinka yhden ainoan lyhyen yön toiminta toisi heidän kaikille tuleville öilleen ja päivilleen rajattoman mahdin ja kuninkuuden! Sitten hän puhui halveksivasti miehensä häilyväisyydestä, syytti häntä pelkuriksi ja selitti, että hän oli imettänyt ja tiesi, kuinka hellyttävää oli rakastaa pienokaista, joka imi hänen maitoansa, mutta että hän olisi tempaissut pienokaisen rinnaltaan sen hymyillessä suoraan kasvoja vasten ja murskannut siltä pään, jos olisi niin vannonut tekevänsä, kuten Macbeth oli vannonut suorittavansa tuon murhan. Sitten hän lisäsi, että oli helppo panna syy teosta juopuneiden unisten kamarijunkkarien niskoille. Rohkealla kielellään hän kuritti niin miehensä veltostunutta tahtoa, että Macbeth vielä kerran kokosi kaiken rohkeutensa veriseen puuhaan.

Niinpä Macbeth otettuaan tikarin käteensä hiipi pimeässä hiljaa siihen huoneeseen, jossa Duncan nukkui; mennessään Macbeth luuli näkevänsä ilmassa toisen tikarin, varsi häntä kohti, ja terässä ja sen kärjessä veripisaroita, mutta kun hän koetti tarttua siihen, sai hän käteensä vain ilmaa – se oli pelkkä hourekuva, joka johtui hänen kiihkeistä ja rasittuneista ajatuksistaan ja hänen edessään olevasta tehtävästä.

Päästyään eroon tästä kauhusta Macbeth astui kuninkaan huoneeseen ja surmasi hänet yhdellä ainoalla tikarinsa iskulla. Juuri kun hän oli tehnyt murhan, nauroi toinen huoneessa nukkuvista palveluspojista unissaan, ja toinen huusi: "Murha!" Se herätti heidät molemmat, ja toinen luki lyhyen rukouksen. Toinen heistä sanoi: "Jumala meitä varjelkoon!" Toinen vastasi: "Amen!" Sitten he jälleen asettuivat nukkumaan. Macbeth, joka seisoi kuunnellen heitä, koetti myös sanoa: "Amen!" Mutta vaikka hän oli enimmin rukouksen tarpeessa, takertui sana hänen kurkkuunsa, eikä hän voinut sitä lausua.

Jälleen hän luuli kuulevansa äänen huutavan: "Ei enää unta! Macbeth murhaa unen, viattoman unen, joka pitää yllä elämää." Yhä huusi ääni koko talolle: "Ei enää unta! Glamis on murhannut unen, senvuoksi Cawdor ei enää saa nukkua, Macbeth ei enää saa nukkua."

Sellaiset kauheat kuvittelut mielessään Macbeth palasi kuuntelevan vaimonsa luo, joka alkoi ajatella, että hänen miehensä oli epäonnistunut yrityksessään ja että teko oli jollakin tavalla rauennut. Macbethin mielentila oli niin hämmentynyt, että vaimo moitti häntä lujuuden puutteesta ja lähetti hänet pesemään kätensä verestä, joka oli ne tahrannut, kun taas hän itse otti miehensä tikarin tahriakseen palveluspoikien posket verellä jotta syy näyttäisi olevan heidän.

Tuli aamu ja sen mukana murha ilmi, sitä kun ei voitu salata. Vaikka Macbeth ja hänen puolisonsa suurenmoisella tavalla osoittivat suruaan ja vaikka todistukset palveluspoikia vastaan – tikari kun esitettiin todistuksena heitä vastaan ja heidän veren tahrimat kasvonsa – olivat jokseenkin voimakkaat, lankesi kuitenkin epäluulo oikeastaan Macbethiin, jonka vaikuttimet sellaisen teon suorittamiseen olivat paljon vakuuttavammat kuin yksinkertaisilla poikaparoilla saattoi otaksua olevan, ja Duncanin molemmat pojat pakenivat. Vanhempi Malcolm etsi turvaa Englannin hovista; nuorempi Donalbain pääsi Irlantiin.

Kun kuninkaan pojat, jotka olisivat tulleet hänen seuraajikseen, näin olivat jättäneet valtaistuimen tyhjäksi, kruunattiin Macbeth lähimpänä perillisenä kuninkaaksi, ja siten kävi kohtalottarien ennustus kirjaimellisesti toteen.

Vaikka he olivat päässeet niin korkeaan asemaan, eivät Macbeth ja hänen kuningattarensa voineet unohtaa kohtalottarien ennustusta, että joskin Macbethista tulisi kuningas, eivät hänen, vaan Banquon lapset olisivat kuninkaita hänen jälkeensä. Tämä ajatus ja se, että he olivat tahranneet kätensä verellä ja tehneet niin suuren rikoksen vain toimittaakseen Banquon jälkeläiset valtaistuimelle, paisui niin kiihkeäksi heidän sisimmässään, että he päättivät surmata sekä Banquon että hänen poikansa, tehdäkseen tyhjäksi kohtalottarien ennustuksen, joka heidän omalta osaltaan oli niin ihmeellisellä tavalla täyttynyt.

Tätä varten he järjestivät suuret illalliset, joille he kutsuivat kaikki mahtavimmat thaanit; muiden muassa kutsuttiin erikoisen kunnioittavasti Banquo ja hänen poikansa Fleance. Tie, jota pitkin Banquon tuli kulkea hoviin, oli miehitetty Macbethin palkkaamilla murhaajilla, ja nämä pistivät Banquon kuoliaaksi, mutta tappelun melskeessä Fleance pääsi pakenemaan. Tästä Fleancesta polveutui sitten kuningassuku, joka myöhemmin otti haltuunsa Skotlannin valtaistuimen, päättyen Skotlannin Jaakko kuudenteen, joka Englannissa oli Jaakko ensimmäinen ja jonka aikana Englannin ja Skotlannin kaksi kruunua yhdistettiin.

Illallisella kuningatar, jonka käytös oli mitä ystävällisintä ja kuninkaallisinta, esiintyi emäntänä niin miellyttävästi ja huomaavaisesti, että hän voitti jokaisen läsnäolijan puolelleen. Macbeth keskusteli vapaasti thaaniensa ja aatelismiestensä kanssa sanoen, että kaikki, mikä Skotlannissa oli kunnioitusta ansaitsevaa, nyt olisi hänen kattonsa alla, jos hänellä vielä olisi hyvä ystävänsä Banquo läsnä. Hän toivoi kuitenkin, että hänen pikemminkin piti moittia Banquoa laiminlyönnistä kuin valittaa jotakin hänelle sattunutta onnettomuutta. Juuri kun hän lausui nämä sanat, ilmestyi huoneeseen hänen murhauttamansa Banquon haamu ja asettui tuolille, jolle Macbeth aikoi istuutua. Vaikka Macbeth oli rohkea mies, kyeten vapisematta katsomaan vaikka paholaista silmään, kalpenivat hänen poskensa tästä kauheasta näystä, ja hän katsoi kaiken rohkeutensa menettäneenä haamuun. Hänen kuningattarensa ja kaikki aatelismiehet, jotka eivät mitään nähneet, mutta huomasivat hänen tähyilevän – kuten he luulivat – tyhjää tuolia, arvelivat sitä mielipuolisuuden puuskaksi. Kuningatar moitti puolisoaan kuiskaten, että siinä oli vain sama kuvittelu, joka oli saanut Macbethin näkemään tikarin ilmassa, kun hän oli menossa tappamaan Duncanin. Mutta Macbeth näki yhä tuon haamun eikä kiinnittänyt huomiota siihen, mitä toiset saattoivat sanoa, sillaikaa kun hän puhutteli sitä hajanaisin sanoin, jotka kuitenkin olivat niin merkitseviä, että hänen kuningattarensa peläten kauhean salaisuuden paljastuvan kiireimmiten pyysi vieraita poistumaan esittäen Macbethin huonovointisuuden puolustukseksi, että tällainen häiriö oli häntä usein vaivannut.

Sellaisia hirvittäviä mielikuvia Macbethin täytyi kestää. Hänen ja hänen kuningattarensa yölepoa kiusasivat kauheat unet, ja yhtä paljon kuin Banquon veri, vaivasi heitä Fleancen pako, he kun nyt uskoivat, että hänestä polveutuisi kuningassarja, joka estäisi heidän jälkeläisiään pääsemästä valtaistuimelle. Nämä onnettomat ajatukset eivät antaneet heille vähääkään rauhaa, ja Macbeth päätti vielä kerran etsiä käsiinsä kohtalottaret saadakseen heiltä tietää pahimman.

Hän etsi heitä nummella sijaitsevasta luolasta, missä he, tietäen ennakolta hänen tulonsa, paraikaa valmistelivat peloittavia taikojaan, manaten niillä sitten esille pahoja henkiä paljastamaan heille tulevaisuuden asioita. Heidän kamalan keittonsa aineksina oli rupisammakoita, yökköjä ja käärmeitä, vesiliskon silmä ja koiran kieli, sisiliskon koipi ja pöllön siipi, lohikäärmeen suomu, suden hammas, ahnaan, suolavedessä elävän hain maha, noidan muumio, myrkyllisen katkon juuri (jotta tämä vaikuttaisi) täytyi se kaivaa pimeässä, vuohen sappi ja juutalaisen maksa ynnä hautoihin juurtuvan marjakuusen oksia, ja lopuksi kuolleen lapsen sormi. Kaikkia näitä keitettiin suuressa kattilassa, jota sen liiaksi kuumetessa jäähdytettiin pavianin verellä. Lisäksi he kaasivat kattilaan porsaansa syöneen emäsian verta ja heittivät liekkeihin rasvaa, joka oli pusertunut esiin murhaajan hirsipuusta. Näillä taikakeinoilla he velvoittivat helvetin henget vastaamaan kysymyksiinsä.

Macbethilta kysyttiin, halusiko hän, että he vai henget, heidän isäntänsä, päästäisivät hänet hänen epävarmuudestaan. Hän vastasi rohkeasti, ensinkään säikähtämättä näkemiään kamalia menoja: "Missä he ovat? Antakaa minun nähdä heidät." Sitten he kutsuivat henkiä, joita oli kolme.

Ensimmäinen ilmestyi panssaroidun pään kaltaisena, kutsui Macbethia nimeltä ja käski häntä varomaan Fifen thaania, josta varoituksesta Macbeth kiitti häntä, sillä Macbeth oli epäillyt Macduffia, Fifen thaania. Toinen henki ilmestyi verisen lapsen kaltaisena, kutsui Macbethia nimeltä ja käski häntä olemaan pelkäämättä ja nauraen ylenkatsomaan ihmisen mahtia, sillä yhdelläkään naisesta syntyneellä ei olisi voimaa vahingoittaa häntä, ja lisäksi henki neuvoi Macbethia olemaan verinen, rohkea ja päättäväinen. "Elä siis, Macduff!" huudahti kuningas. "Miksi minun tarvitsisi pelätä sinua? Mutta kuitenkin tahdon tehdä vakuutuksen kaksin kerroin varmaksi. Sinä et saa elää, jotta voisin sanoa raukkamaiselle Pelolle, että se valehtelee, ja nukkua ukkosesta huolimatta."

Kun tämä henki oli päästetty menemään, ilmestyi kolmas kruunatun lapsen muotoisena, kädessään puu. Hän kutsui Macbethia nimeltä ja lohdutti häntä, että hänen ei tarvitsisi pelätä salaliittoja, lisäten, että Macbethia ei voitettaisi, ennenkuin Bimamin metsä tulisi häntä vastaan Dunsinanen kukkulan luo. "Hyvä! Kauniita ennustuksia!" huudahti Macbeth. "Kuka voi irroittaa metsän ja liikuttaa sitä maahan kiintyneistä juurista? Näen, että saan elää tavallisen ihmisiän eikä elämääni katkaise väkivaltainen kuolema. Mutta sydämeni sykkii innokkaasti saadakseen tietää yhden asian. Sanokaa minulle, jos taitonne voi kertoa niin paljon, pääsevätkö Banquon jälkeläiset koskaan hallitsemaan tässä kuningaskunnassa?"

Tällöin vaipui kattila maahan, ja kuultiin soitannon kaikua, ja kahdeksan kuninkaankaltaista haamua kulki Macbethin ohitse, Banquon viimeisenä kantaessa kuvastinta, joka näytti vielä useampien hahmoja. Verisenä Banquo hymyili Macbethille osoittaen varjoja, joista Macbeth tiesi, että ne olivat Banquon jälkeläiset, jotka saisivat Macbethin jälkeen hallita Skotlantia. Ja vienon soitannon kajahdellessa tanssien noidat kumarsivat kunnioittavasti Macbethille ja katosivat. Tästä ajasta alkaen liikkui Macbethin mielessä vain verisiä ja kauheita ajatuksia.

Ensimmäinen asia, jonka hän kuuli tultuaan ulos noitien luolasta, oli se, että Fifen thaani Macduff oli paennut Englantiin, yhtyäkseen armeijaan, jota siellä koottiin kuolleen kuninkaan vanhimman pojan Malcolmin johdolla häntä vastaan, ja aikomuksena oli syöstä Macbeth valtaistuimelta ja asettaa sille oikea perillinen Malcolm. Vimmoissaan Macbeth hyökkäsi Macduffin linnaan, surmasi miekalla thaanin vaimon ja lapset, jotka olivat jääneet sinne, ja ulotti verilöylyn kaikkiin, jotka olivat vähänkin sukua Macduffille.

Nämä ja niiden kaltaiset teot vieraannuttivat hänen huomattavien aatelismiestensä mielet hänestä. Kaikki, jotka vain voivat, pakenivat liittyäkseen Malcolmiin ja Macduffiin, jotka nyt lähestyivät Englannissa värväämänsä mahtavan armeijan kanssa, ja muut toivoivat salaa menestystä heidän aseilleen, vaikkakaan he Macbethia peläten eivät voineet ryhtyä minkäänlaiseen toimintaan. Macbethin sotilaat etenivät hitaasti. Jokainen vihasi tyrannia; ei kukaan häntä rakastanut eikä kunnioittanut, vaan kaikki epäilivät häntä. Hän alkoi kadehtia murhaamaansa Duncania, joka nyt rauhallisesti nukkui haudassaan ja jolle petos oli tehnyt kaikkein pahinta. Teräs tai myrkky, kotoinen häijyys tai muukalaiset armeijat eivät voineet Duncania enää vahingoittaa.

Sillä välin kuningatar, joka oli ollut hänen ainoa kumppaninsa pahuudessa ja jonka syleilyssä hän saattoi toisinaan etsiä lepoa kauheilta, heitä molempia öisin vaivaavilta unilta, kuoli tehtyään, kuten luullaan, itsemurhan jaksamatta enää kestää rikoksesta johtuvia tunnonvaivoja ja kansan vihaa. Täten Macbeth jäi yksin ilman ainoatakaan sielua, joka olisi häntä rakastanut tai hänestä välittänyt, ja ilman ystävää, jolle hän voisi uskoa pahat suunnitelmansa.

Macbeth ei enää pitänyt elämää arvossa, vaan toivoi kuolemaa, mutta Malcolmin armeijan lähestyminen viritti hänessä eloon sen, mitä oli jälellä hänen muinaisesta rohkeudestaan, ja hän päätti kuolla – kuten hän lausui – "panssari selässään." Sitäpaitsi noitien petolliset lupaukset olivat herättäneet hänessä väärää luottamusta, Ja hän uskoi henkien sanoihin, ettei yksikään naisesta syntynyt voisi häntä vahingoittaa ja ettei häntä konsanaan voitettaisi, ennenkuin Bimamin metsä tulisi Dunsinaneen, mitä hän piti ihan mahdottomana. Niinpä hän sulkeutui linnaansa, jonka voittamattomat muurit kyllä kykenisivät uhmaamaan piiritystä. Täällä hän synkkänä odotti Malcolmin lähestymistä.

Sitten eräänä päivänä tuli hänen luokseen kalpeana ja pelosta vavisten sanansaattaja, joka oli miltei kykenemätön kertomaan, mitä oli nähnyt. Hän näet vakuutti, että hän seisoessaan vartiossa kukkulalla katseli Binaamia kohti, jolloin hänen mielestään metsä alkoi liikkua! "Valehtelija ja orja!" huusi Macbeth. "Jos puhut valhetta, niin sinut ripustetaan elävänä lähimpään puuhun, jossa saat riippua, kunnes näännyt nälkään. Jos taas kertomuksesi on totta, niin en välitä, vaikka tekisit samoin minulle." Macbethin päättäväisyys alkoi näet horjua, ja nyt hän epäili henkien kaksimielisiä puheita. Hänen ei muka tarvinnut pelätä, ennenkuin Binaamin metsä tulisi Dunsinaneen, ja nyt metsä liikkui. "Jos kuitenkin", mietti Macbeth, "tuo hänen väitteensä on totta, niin lähtekäämme ulos taistelemaan. Täältä ei voi paeta, eikä tänne voi jäädä. Alan väsyä aurinkoon ja toivon, että elämäni päättyisi." Sanottuaan nämä epätoivoiset sanat hän rynnisti ulos piirittäjien kimppuun, jotka olivat nyt ehtineet linnan luo.

Outo näky, joka antoi sanansaattajalle aiheen puhua liikkuvasta metsästä, voidaan helposti selittää. Kun piiritysarmeija marssi Bimamin metsän lävitse, neuvoi Malcolm taitavana kenraalina sotamiehiään hakkaamaan kukin oksan kantaakseen sitä edessään, jotta hänen sotajoukkonsa todellinen lukumäärä pysyisi salassa. Tämä oksilla varustettujen sotamiesten marssiminen oli matkan päässä saanut aikaan sen näyn, joka oli pelästyttänyt sanansaattajaa. Näin olivat hengen sanat käyneet toteen toisella tavalla, kuin Macbeth oli käsittänyt, ja suuri osa hänen luottamuksestaan oli mennyt.

Nyt alkoi vakava ottelu, jossa Macbeth, vaikka häntä vain heikosti auttoivat ne, jotka nimittivät itseään hänen ystävikseni, mutta jotka todellisuudessa vihasivat tyrannia ja taipuivat Malcolmin ja Macduffin puolelle, kuitenkin taisteli äärimmäisen raivokkaasti ja uljaasti, lyöden maahan kaikki, jotka asettuivat häntä vastustamaan, kunnes hän joutui paikalle, missä Macduff taisteli. Nähdessään Macduffin ja muistaen hengen varoituksen, jossa häntä oli neuvottu välttämään Macduffia enemmän kuin kaikkia muita, hän olisi kääntynyt takaisin, mutta Macduff, joka oli etsinyt häntä koko temmellyksen läpi, esti hänet siitä, jolloin syntyi hurja kamppailu Macduffin solvatessa ja häväistessä Macbethia siitä, että tämä oli surmannut hänen vaimonsa ja lapsensa. Macbeth, jonka tunnolla oli jo tarpeeksi sen perheen verta, olisi yhä halunnut luopua taistelusta, mutta Macduff yhä pakotti häntä siihen, nimittäen häntä tyranniksi, murhaajaksi, hornanhengeksi ja konnaksi.

Silloin Macbeth, muistaen hengen sanat, ettei yksikään naisesta syntynyt häntä vahingoittaisi, ja hymyillen luottavaisesti sanoi Macduffille: "Turhaan näet vaivaa. Yhtä helposti voisit miekallasi lyödä merkin ilmaan kuin tehdä minut haavoittuvaksi. Elämäni on loihdittu, eikä se sorru yhdenkään naisesta syntyneen kädestä."

"Hylkää mokoma taikasi", vastasi Macduff, "ja anna tuon valehtelevan hengen, jota olet palvellut, kertoa sinulle, ettei Macduff ole naisesta syntynyt, ei sillä luonnollisella tavalla, jolla ihmiset syntyvät, vaan ennen aikojaan hänet otettiin äidistään."

"Kirottu olkoon se kieli, joka minulle niin sanoo!" virkkoi vapiseva Macbeth, joka tunsi luottamuksensa viimeisten rippeiden häipyvän. "Älköönkä milloinkaan ihminen tulevaisuudessa uskoko noitien valheelliseen kaksimielisyyteen ja henkien silmänkääntötemppuihin, ne kun pettävät meitä kahta asiaa merkitsevin sanoin ja kirjaimellisesti pitäen lupauksensa murskaavat toiveemme näistä poikkeavalla merkityksellä. En tahdo taistella kanssasi." – "Elä siis!" sanoi Macduff halveksivasti. "Me näyttelemme sinua, kuten näytellään hirviöitä, ja maalattuun lautaan kirjoitetaan: Tässä näette tyrannin!"

"Ei milloinkaan!" huusi Macbeth, jonka rohkeus palasi epätoivon mukana. "En tahdo elää suudellakseni maata nuoren Malcolmin jalkojen juuressa ja joutuakseni rahvaan kirottavaksi. Vaikka Bimamin metsä onkin tullut Dunsinaneen ja vaikka sinä, joka et ole naisesta syntynyt, olet asettunut minua vastaan taistelemaan, niin kuitenkin yritän viimeiseen saakka."

Nämä raivoisat sanat lausuttuaan hän heittäytyi Macduffin kimppuun, joka vihdoin ankaran kamppailun jälkeen voitti hänet ja katkaisi hänen päänsä, antaen sen lahjaksi nuorelle ja lailliselle kuninkaalle Malcolmille. Sitten tämä otti haltuunsa hallitusvallan, joka häneltä oli niin kauan ollut riistettynä vallananastajan vehkeilyjen takia, ja nousi Duncan Lempeän valtaistuimelle aateliston ja kansan suosionosoitusten kaikuessa.

LOPPU HYVÄ, KAIKKI HYVÄ

Rousillonin kreivi Bertram oli äskettäin saanut haltuunsa arvonimen ja omaisuuden isänsä kuoltua. Ranskan kuningas rakasti Bertramin isää ja kuultuaan hänen kuolleen lähetti noutamaan hänen poikaansa, jonka piti heti tulla hänen kuninkaalliseen hoviinsa Pariisiin. Kuningas näet aikoi kunnioittaa nuorta Bertramia kreivivainajaa kohtaan tuntemansa ystävyyden takia erikoisella suosiollaan ja suojeluksellaan.

Bertram asui yhdessä äitinsä leskikreivittären kanssa, kun Lafeu, vanha aatelismies Ranskan hovista, saapui viedäkseen hänet kuninkaan luo. Ranskan kuningas oli ehdoton itsevaltias, ja hovikutsu oli muodoltaan suoranainen käsky, jota ei yksikään alamainen, minkä arvoinen tahansa, voinut olla tottelematta. Senvuoksi, vaikka kreivitär erotessaan rakkaasta pojastaan näytti toisen kerran hautaavan miehensä, jonka menetystä hän niin äskettäin oli surrut, hän ei kuitenkaan uskaltanut pidättää poikaa päivääkään, vaan ryhtyi heti valmistelemaan hänen lähtöään. Lafeu, joka tuli nuorta kreiviä noutamaan, koetti lohduttaa kreivitärtä siitä, että hän oli äskettäin menettänyt miehensä ja että myös poika nyt äkkiä joutui pois hänen luotaan, ja sanoi hovimiehen imartelevaan tapaan kuninkaan olevan niin ystävällisen ruhtinaan, että kreivitär saisi hänen majesteetistaan miehen ja pojalleen isän, jolloin hän tarkoitti ainoastaan sitä, että hyvä kuningas edistäisi Bertramin onnea. Lisäksi Lafeu kertoi kreivittärelle, että kuningas oli joutunut surullisen taudin omaksi, jonka hänen lääkärinsä olivat julistaneet parantumattomaksi.

Kreivitär ilmaisi syvän surunsa kuultuaan tämän selonteon kuninkaan huonosta terveydestä ja sanoi, että hän soisi Helenan (hänen seurueeseensa kuuluvan ja nyt läsnä olevan nuoren aatelisnaisen) isän vielä elävän, koska hän oli varma siitä, että tämä mies olisi voinut parantaa hänen majesteettinsa taudin. Ja hän kertoi Lafeulle jonkun verran Helenan tarinasta sanoen, että Helena oli kuuluisan lääkärin Gerard de Narbonin ainoa tytär, jonka hän oli ottanut huostaansa ja suojelukseensa, niinkuin lääkäri oli kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja että tämä neito oli isänsä kuolemasta saakka ollut hänen luonaan. Sitten hän ylisti Helenan hyveellistä luonnetta ja oivallisia ominaisuuksia sanoen hänen perineen nämä avut kunnianarvoisalta isältään. Hänen näin puhuessaan Helena itki haikeasti ja surullisena ääneti, mistä kreivitär sai aiheen nuhdella häntä ystävällisesti siitä, että hän liian paljon suri isänsä kuolemaa.

Bertram sanoi nyt hyvästi äidilleen. Kreivitär erosi rakkaasta pojastaan kyyneleet silmissä, toivotti hänelle monta kertaa siunausta ja uskoi hänet Lafeun huolenpitoon sanoen: "Kunnioitettava herra, neuvokaa häntä, sillä hän on tottumaton hovimies."

Bertramin viimeiset sanat olivat omistetut Helenalle, mutta ne olivat vain pelkkiä kohteliaisuuksia, jotka toivottivat Helenalle onnea, ja hän lopetti lyhyet hyvästinsä lausumalla: "Olkaa lohduttava ystävätär äidilleni, emännällenne, ja hoitakaa häntä hellästi."

Helena oli kauan rakastanut Bertramia, ja kun hän itki haikeasti ja surullisena ääneti, eivät hänen kyyneleensä vuotaneet Gerard de Narbonin takia. Hän rakasti kyllä isäänsä, mutta tuntiessaan nyt syvempää rakkautta Bertramiin, jonka hän menettäisi, hän oli unohtanut kuolleen isänsä muodon ja piirteetkin, koska hänen mielikuvituksensa ei tuonut hänen sieluunsa muuta kuvaa kuin Bertramin.

Rakastaessaan Bertramia Helena kuitenkin muisti hänen olevan Rousillonin kreivin, joka polveutui yhdestä Ranskan vanhimpia sukuja. Hän itse oli alhaista syntyperää, hänen vanhempansa kun eivät olleet ensinkään huomattavia, mutta Bertramin esi-isät olivat kaikki aatelisia. Senvuoksi hän katseli ylöspäin ylhäissyntyiseen Bertramiin kuin isäntäänsä ja rakastettuun herraansa eikä uskaltanut muuta toivoa kuin saada elää hänen palvelijanaan ja niin eläen kuolla hänen vasallinaan. Niin suurelta hänestä näytti ero Bertramin arvon korkeuden ja hänen oman halvan asemansa välillä, että hänellä oli tapana sanoa: "Olisi samaa, jos rakastaisin kirkasta yksinäistä tähteä ja luulisin meneväni sen kanssa naimisiin, sillä niin paljon on Bertram minua ylempänä."

Bertramin poissaolo täytti Helenan silmät kyynelillä ja hänen sydämensä surulla, sillä vaikka hän rakastikin toivottomasti, oli hänelle kuitenkin peräti lohdullista nähdä Bertram joka hetki. Silloin hän sai istua katselemassa Bertramin tummiin silmiin, hänen kaarevaa otsaansa ja hänen komean tukkansa kiharoita, kunnes hän näytti piirtävän Bertramin muotokuvan sydämensä tauluun, hänen sydämensä kun liiankin hyvin kykeni säilyttämään muiston rakastettujen kasvojen jokaisesta piirteestä.

Kuollessaan Gerard de Narbon ei jättänyt Helenalle muuta perintöä kuin muutamia arvoltaan harvinaisia ja hyvin koeteltuja lääkemääräyksiä, jotka hän oli koonnut syvällisesti lääketiedettä tutkien ja pitkän kokemuksen avulla verrattomiksi ja miltei ehdottoman varmoiksi parannuskeinoiksi. Niiden joukossa oli muuan merkitty hyväksytyksi lääkkeeksi sitä tautia vastaan, jonka uhrina kuningas Lafeun sanojen mukaan riutui, ja kun Helena kuuli kuninkaan kärsimyksestä ja vaikka hän tähän saakka oli ollut niin nöyrä ja toivoton, heräsi hänen mielessään kunnianhimoinen suunnitelma lähteä itse Pariisiin ryhtyäkseen parantamaan kuningasta. Mutta tuosta erinomaisesta lääkemääräyksestä huolimatta oli epätodennäköistä, että kuningas ja hänen lääkärinsä, ollessaan sitä mieltä, että tauti oli parantumaton, luottaisivat köyhään oppimattomaan neitoon, jos hän tarjoutuisi saamaan parannuksen toimeen. Varmat toiveet, joita Helenalla oli onnistumisesta, jos hänen sallittaisiin yrittää, näyttivät suovan enemmänkin kuin mitä hänen isänsä taito takasi, vaikka isä olikin aikansa kuuluisin lääkäri. Helena näet tunsi mielessään sen lujan vakaumuksen, että kaikki taivaan onnellisimmat tähdet olivat pyhittäneet tämän hyvän lääkkeen perintölahjaksi, joka edistäisi hänen onneaan jopa kreivi Rousillonin puolison korkeaan asemaan saakka.

Bertram oli ollut vasta vähän aikaa poissa, kun kreivittären hovimestari ilmoitti kuulleensa Helenan puhelevan itsekseen ja käsittäneensä muutamista hänen sanoistaan, että Helena oli rakastunut Bertramiin ja aikoi seurata häntä Pariisiin. Kreivitär päästi hovimestarin kiittäen luotaan ja ja pyysi sanomaan Helenalle, että kreivitär tahtoi puhua hänen kanssaan.

Se, mitä hän oli juuri kuullut Helenasta, palautti hänen mieleensä muiston kauan sitten menneistä päivistä – todennäköisesti niistä päivistä, jolloin hänen rakkautensa Bertramin isää kohtaan vasta alkoi, ja hän sanoi itsekseen: "Niin oli minunkin laitani, kun olin nuori. Rakkaus on oka, joka kuuluu nuoruuden ruusuun, sillä nuoruusaikana, jos koskaan, olemme Luonnon lapsia; nämä erehdykset ovat omiamme, vaikkemme pidä niitä erehdyksinä."

Hänen näin pohtiessaan oman nuoruutensa lemmenasioita Helena tuli sisään, jolloin kreivitär sanoi hänelle: "Tiedäthän, Helena, että olen sinulle äiti." Helena vastasi: "Olette kunnioitettava emäntäni." – "Sinä olet tyttäreni", sanoi kreivitär jälleen. "Sanonhan, että olen äitisi. Miksi säpsähdät ja näytät kalpealta kuullessasi sanani?" Näyttäen tuskastuneelta ja hämmentyneeltä ja peläten, että kreivittärellä oli epäluuloja hänen suhteestaan Bertramiin, Helena vastasi yhä: "Anteeksi, armollinen rouva, ettehän te ole äitini; kreivi Rousillon ei voi olla veljeni enkä minä teidän tyttärenne." – "Kuitenkin, Helena", vastasi kreivitär, "voisit olla miniäni, ja pelkään, että siksi aiotkin tulla, koska sanat äiti ja tytär sinua niin hämmennyttävät. Helena, rakastatko poikaani?" – "Hyvä rouva, antakaa minulle anteeksi", vastasi kauhistunut Helena. Jälleen kreivitär toisti kysymyksensä: "Rakastatko poikaani?" – "Ettekö te rakasta häntä, rouva?" kysyi Helena. Kreivitär vastasi: "Älä vastaa minulle niin välttelevästi, Helena. Paljasta nyt heti, missä tilassa sydämesi on, sillä rakkautesi on täydellisesti käynyt ilmi."

Polvistuneena Helena nyt tunnusti rakkautensa ja rukoili häpeissään ja kauhistuneena anteeksiantoa jalolta emännältään; käyttäen sanoja, jotka ilmaisivat, että hän kyllä käsitti Bertramin ja hänen välisensä säätyeron, hän vakuutti, ettei Bertram tiennyt tästä rakkaudesta mitään, ja vertasi omaa toivotonta rakkauttaan köyhään intiaaniin, joka jumaloi aurinkoa sen katsoessa palvojaansa tietämättä hänestä sen enempää. Kreivitär kysyi Helenalta, eikö hänellä äskettäin ollut aikomuksena lähteä Pariisiin. Helena tunnusti suunnitelman, jonka hän oli mielessään laatinut kuullessaan Lafeun puhuvan kuninkaan sairaudesta.

"Oliko tämä vaikuttimesi, kun tahdoit lähteä Pariisiin?" kysyi kreivitär. "Oliko se? Sano suoraan." Helena vastasi rehellisesti: "Isäntäni, teidän poikanne, saattoi minut sitä ajattelemaan; muutoin olisivat Pariisi, lääke ja kuningas olleet silloin poissa ajatusteni keskustelusta."

Kreivitär kuuli koko tämän tunnustuksen lausumatta ainoatakaan hyväksyvää tai moittivaa sanaa, mutta kyseli Helenalta tarkoin kaikkea, mikä koski sitä mahdollisuutta, että lääke olisi kuninkaalle hyödyllinen. Hän sai selville, että Gerard de Narbon oli pitänyt tätä lääkettä suuremmassa arvossa kuin muita, joita hänellä oli hallussaan, ja luovuttanut sen tyttärelleen kuolinvuoteellaan. Muistaen, kuinka juhlallisesti hän oli tuona vakavana hetkenä luvannut huolehtia tästä nuoresta tytöstä, jonka kohtalo, jopa itse kuninkaankin henki, näytti riippuvan erään suunnitelman toteuttamisesta – vaikka tämä aie oli syntynyt rakastuneen tytön hellistä olettamuksista, ei kreivitär tiennyt, eikö se kuitenkin voisi olla sallimuksen näkymättömiä töitä kuninkaan parantumisen aikaansaamiseksi ja perustan laskemiseksi Gerard de Narbonin tyttären tulevalle onnelle – hän antoi Helenalle täyden luvan kulkea omaa tietään ja varusti hänet jalomielisesti runsailla varoilla ja sopivilla seuralaisilla. Sitten Helena lähti matkalle Pariisiin kreivittären siunatessa häntä ja toivottaessa mitä lempeimmin menestystä.

Helena saapui Pariisiin ja sai ystävänsä, vanhan herra Lafeun, avulla pääsyn kuninkaan puheille. Hänellä oli vielä monta vaikeutta voitettavanaan, sillä kuningasta ei helposti saatu taivutetuksi koettamaan lääkettä, jota hänelle tarjosi tämä kaunis nuori lääkäri. Mutta Helena sanoi kuninkaalle, että hänen isänsä oli Gerard de Narbon (jonka maineen kuningas hyvin tunsi), ja tarjosi arvokasta lääkettä rakkaana aarteena, johon sisältyi hänen isänsä pitkän kokemuksen ja taidon tärkein saavutus. Rohkeasti hän sitoutui panemaan henkensä pantiksi, jos lääke ei täydelleen palauttaisi hänen majesteettinsa terveyttä kahden päivän kuluessa. Vihdoin kuningas suostui sitä koettelemaan, ja kahden päivän kuluttua Helena menettäisi henkensä, ellei kuningas parantuisi, mutta jos Helena onnistuisi, lupasi kuningas antaa hänen valita koko Ranskasta minkä miehen tahansa (prinssejä lukuunottamatta) puolisokseen, koska sellainen valinta oli se palkkio, jota Helena pyysi, jos hän parantaisi kuninkaan hänen taudistaan.

Helena ei pettynyt toivossaan, joka hänessä oli herännyt hänen isänsä lääkkeen tehosta. Ennenkuin kaksi päivää oli kulunut, oli kuningas täydellisesti parantunut, ja hän kutsui kaikki hovinsa nuoret aatelismiehet koolle antaakseen luvatun palkinnon, nimittäin aviopuolison kauniille lääkärilleen, ja pyysi Helenaa tarkastelemaan tätä nuorekkaiden naimattomien aatelismiesten parvea ja valitsemaan itselleen puolison. Helena teki nopeasti valintansa, sillä näiden nuorten ylimysten joukossa hän näki myös Rousillonin kreivin; kääntyen siis Bertramiin päin Helena sanoi: "Tässä on se mies. En uskalla sanoa, herra, että otan teidät, mutta annan itseni ja palvelukseni, niin kauan kuin elän, teidän ohjaavaan valtaanne." – "No, niin", sanoi kuningas, "ota hänet, nuori Bertram; hän on vaimosi."

Bertram toi epäröimättä julki vastenmielisyytensä sitä kohtaan, että kuningas antoi hänelle lahjaksi itsensä tarjonneen Helenan, ja sanoi tämän olevan köyhän lääkärin tyttären, joka oli kasvatettu hänen isänsä kustannuksella ja joka nyt eli riippuvaisena hänen äitinsä hyväntekeväisyydestä. Helena kuuli hänen lausuvan nämä kieltäytymistä ja halveksimista ilmaisevat sanat ja lausui kuninkaalle:

"Olen iloinen siitä, että voitte hyvin, herrani. Antakaa minun mennä."

Mutta kuningas ei tahtonut sallia, että hänen kuninkaallista käskyään näin halveksittiin, koska valta määrätä aatelismiehiään avioliittoon oli Ranskan kuninkaiden monia etuisuuksia, ja vielä samana päivänä Bertram ja Helena vihittiin. Se oli pakollinen ja epämieluisa avioliitto Bertramille eikä luvannut mitään toivoa neito-paralle, tämä kun näytti, saatuaan jalon aviopuolison, jonka takia oli pannut henkensä alttiiksi, voittaneen omakseen vain loistavan tyhjyyden, sillä hänen miehensä rakkaus ei ollut sellainen lahja, joka Ranskan kuninkaalla oli valta antaa.

Heti kun avioliitto oli solmittu, tahtoi Bertram, että Helena anoisi kuninkaalta hänelle vapautusta hovipalveluksesta. Saatuaan Helenan välityksellä lähtöluvan Bertram sanoi hänelle olleensa valmistumaton tähän äkilliseen naimiskauppaan, joka siis oli häntä suuresti järkyttänyt. Senvuoksi Helenan ei pitäisi ihmetellä sitä, mihin hänen nimellinen puolisonsa nyt ryhtyisi. Ellei Helena ihmetellyt, niin hän ainakin suri, kun sai selville, että Bertramin aikomuksena oli jättää hänet. Bertram käski hänen mennä äitinsä luo. Kun Helena kuuli tämän epäystävällisen käskyn, vastasi hän:

"Herrani, en voi sanoa muuta kuin että olen nöyrin palvelijanne ja aina koetan vilpittömän tarkkaavaisesti täyttää sitä tyhjyyttä, jossa kotoiset tähteni ovat jättäneet minut suurta onneani vaille." Mutta tämä Helenan nöyrä puhe ei ensinkään hellyttänyt kopeaa miestä säälimään ylevää vaimoaan, ja Bertram lähti hänen luotaan lausumatta edes tavallisen kohteliaisuuden mukaisia ystävällisiä jäähyväisiä.

Helena palasi sitten kreivittären luo. Hän oli saavuttanut matkansa päämäärän, pelastanut kuninkaan hengen ja mennyt naimisiin sydämensä rakkaan valtiaan, Rousillonin kreivin kanssa; kuitenkin hän tuli hylättynä vaimona takaisin jalon anoppinsa luo, ja niin pian kuin hän oli ehtinyt sinne, sai hän Bertramilta kirjeen, joka miltei musersi hänen sydämensä.

Hyvä kreivitär otti Helenan vastaan sydämellisesti toivotettuna tervetulleeksi, ikäänkuin hän olisi hänen poikansa oma valittu ja korkea-arvoinen nainen, ja puhui hänelle ystävällisiä lohdutuksen sanoja Bertramin töykeän kylmäkiskoisuuden johdosta, kun hän oli lähettänyt vaimonsa yksin kotiin hänen hääpäivänään. Mutta tämän hyväntahtoisen vastaanoton ei onnistunut ilahduttaa Helenan surullista mieltä, vaan hän sanoi: "Armollinen rouva, mieheni on mennyt, iäksi mennyt!" Sitten hän luki seuraavat sanat Bertramin kirjeestä: "Kun voit saada sormestani sormuksen, joka ei siitä koskaan lähde, silloin nimitä minua mieheksesi, mutta sellainen 'silloin' on samaa kuin ei 'koskaan'." "Tämä on kauhea tuomio!" huudahti Helena.

Kreivitär pyysi häntä olemaan kärsivällinen; Bertramin nyt mentyä Helena olisi hänen lapsensa ja ansaitsisi sellaisen miehen, että kaksikymmentä Bertramin kaltaista karkeatapaista poikaa voisi häntä palvella ja nimittää emännäksi. Mutta turhaan koetti tämä verraton äiti kunnioittavalla alentuvaisuudella ja ystävällisellä imartelulla lieventää miniänsä surua. Helena piti yhä silmänsä kiinnitettyinä kirjeeseen ja huusi surun ja ahdistuksen valtaamana: "Minulla ei ole mitään Ranskassa, ennenkuin olen päässyt vaimostani eroon." Kreivitär kysyi tytöltä, oliko hän löytänyt nuo sanat kirjeestä. "Kyllä, rouva", oli kaikki, mitä Helena-parka jaksoi vastata.

Seuraavana aamuna Helena oli kadoksissa. Hän oli jättänyt kirjeen annettavaksi kreivittärelle lähtönsä jälkeen, selittääkseen siinä äkillisen poistumisensa syyn. Tässä kirjeessä hän ilmoitti kreivittärelle olevansa niin murheissaan siitä, että oli karkoittanut Bertramin hänen syntymämaastaan ja kodistaan, että hän oli lähtenyt sovittaakseen rikkomuksensa pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jacques le Grandin haudalle. Lopuksi hän pyysi kreivitärtä ilmoittamaan pojalleen, että hänen niin vihaamansa vaimo oli lähtenyt hänen talostaan ainiaaksi.

Lähdettyään Pariisista Bertram matkusti Firenzeen ja rupesi siellä upseeriksi Firenzen herttuan armeijaan. Voitokkaan sodan jälkeen, jossa Bertram kunnostautui monin uroteoin, hän sai äidiltään kirjeen, joka sisälsi sen miellyttävän uutisen, ettei Helena enää häiritsisi häntä, ja valmistautui juuri kotimatkaa varten, kun Helena itse saapui Firenzen kaupunkiin pukeutuneena pyhiinvaeltajan asuun.

Firenze oli se kaupunki, jonka kautta pyhiinvaeltajilla oli tapana kulkea matkallaan Pyhän Jacques le Grandin haudalle, ja saavuttuaan tähän kaupunkiin Helena kuuli, että siellä asui muuan vieraanvarainen leski, joka ystävällisesti antoi naispuolisille pyhiinvaeltajille asunnon ja ruokaa. Senvuoksi hän meni tämän hyvän naisen luo, ja leski lausui hänet kohteliaasti tervetulleeksi, kutsuen häntä katselemaan kaikkea, mikä oli huomattavaa tuossa kuuluisassa kaupungissa, ja mainitsi vielä, että jos Helena tahtoisi nähdä herttuan armeijan, hän veisi vieraansa sellaiseen paikkaan, mistä voisi sen täydellisesti nähdä. "Vieläpä näette siellä erään maanmiehennekin", virkkoi leski. "Hänen nimensä on kreivi Rousillon, ja hän on arvokkaasti kunnostautunut herttuan sodissa."

Helena ei tarvinnut uutta kutsua, kun hän sai tietää, että Bertram esiintyisi osallisena paraatissa. Hän seurasi emäntäänsä, ja hänelle tuli haikea ja surullinen huvi vielä kerran katsella rakkaan puolisonsa kasvoja. "Eikö hän olekin kaunis mies?" kysyi leski. "Pidän hänestä paljon", vastasi Helena puhuen varsin totta.

Koko ajan heidän kävellessään koski puheliaan lesken keskustelu yksinomaan Bertramia. Hän kertoi Helenalle, kuinka Bertram oli mennyt naimisiin ja sitten heti hylännyt naisparan, joka oli hänen vaimonsa, ja tullut palvelukseen herttuan armeijaan välttääkseen joutumasta elämään vaimonsa kanssa. Helena kuunteli kärsivällisesti tätä kertomusta omista onnettomuuksistaan, ja kun se oli päättynyt, ei Bertramin tarina ollut vielä lopussa, sillä sitten leski aloitti toisen kertomuksen, jonka jokainen sana painui syvälle Helenan mieleen, sillä se, mitä hän nyt kuuli, koski Bertramin rakastumista tämän lesken tyttäreen.

Vaikka Bertram ei pitänyt avioliitosta, johon kuningas oli hänet pakottanut, näyttää siltä, ettei hän ollut tunteeton rakkaudelle, sillä sittenkun hänet oli sijoitettu armeijan mukana Firenzeen, oli hän rakastunut Dianaan, kauniiseen nuoreen aatelisneitoon, joka oli Helenan emäntänä esiintyvän lesken tytär. Joka ilta Bertramilla oli tapana tulla Dianan ikkunan alle monenlaisen soitannon säestyksellä esittämään tuon neidon kauneuden ylistykseksi sepitettyjä lauluja. Bertram rukoili itselleen Dianan rakkautta, ja kaikki, mitä hän pyysi tytöltä, tarkoitti sitä, että Diana sallisi hänen salaa tulla luokseen vierailulle perheen mentyä nukkumaan. Mutta Dianaa ei millään voinut taivuttaa myöntymään tähän sopimattomaan pyyntöön tai rohkaisemaan Bertramin kosintaa, koska hän tiesi Bertramin olevan naimisissa. Diana oli näet saanut kasvatuksensa ymmärtäväisen äidin ohjaamana, joka tosin nyt eli niukoissa oloissa, mutta oli hyvää syntyperää ja polveutui Capuletien ylhäisestä suvusta.

Kaiken tämän tuo hyvä nainen kertoi Helenalle ja ylisti viisaan tyttärensä yleviä periaatteita, sanoen niiden johtuvan oivallisesta kasvatuksesta ja hyvästä opastuksesta, jota hän oli antanut tyttärelleen. Leski kertoi edelleen, että Bertram oli ollut erikoisen tungetteleva Dianaa kohtaan, jotta tämä sallisi hänen tulla niin kovasti kaivatulle vierailulle juuri ensi yönä, koska hänen olisi pakko lähteä Firenzestä aikaisin seuraavana aamuna.

Vaikka Helenaa surettikin kuulla Bertramin rakkaudesta lesken tytärtä kohtaan, keksi hänen hehkuva mielensä kuitenkin tästä kertomuksesta suunnitelman – ensinkään masentumatta edellisen suunnitelman huonosta menestyksestä – voittaakseen takaisin penseän aviopuolisonsa. Hän ilmaisi leskelle olevansa Bertramin hylätty puoliso ja pyysi, että hänen ystävällinen emäntänsä ja tämän tytär sallisivat tämän vierailun tapahtua ja antaisivat hänelle luvan esiintyä Bertramille Dianana. Muuten hän sanoi, että hänen päävaikuttimenaan, miksi hän halusi saada tämän salaisen kohtauksen miehensä kanssa, oli siepata häneltä eräs sormus, koska mies oli luvannut, jos hän saisi sen haltuunsa, tunnustaa hänet vaimokseen.

Leski ja hänen tyttärensä lupasivat auttaa Helenaa tässä asiassa, koska heitä hellytti sääli tätä onnetonta, hylättyä vaimoa kohtaan, ja lisäksi Helenan lupaama palkinto, josta hän heille antoi tulevan suosionsa merkkinä käsirahaksi rahakukkaron, houkutteli heidät hänen puolelleen. Sen päivän kuluessa Helena toimitti Bertramille ilmoituksen, että hän oli kuollut, toivoen hänen ehdottavan avioliittoa olettamalleen Dianalle, kun hän kerran luulisi olevansa vapaa menemään uusiin naimisiin kuultuaan Helenan kuolleen. Ja Helena piti varmana, että jos hän voisi saada sormuksen ja lisäksi tämän lupauksen, siitä vastedes tulisi jotakin hyvää.

Illalla pimeän tultua päästettiin Bertram Dianan huoneeseen, ja Helena oli siellä valmiina häntä vastaanottamaan. Bertramin imartelevat kohteliaisuudet ja hellät sanat kaikuivat peräti mieluisilta Helenan korvissa, vaikka hän tiesikin niiden olevan Dianalle tarkoitettuja. Ja Bertram ihastui niin suuresti häneen, että juhlallisesti lupasi olla hänen aviopuolisonsa ja rakastaa häntä ikuisesti. Helena toivoi, että nämä sanat olisivat enteenä todellisesta kiintymyksestä, kun Bertram saisi tietää, että juuri hänen oman vaimonsa, halveksitun Helenan, keskustelu oli häntä niin miellyttänyt.

Bertram ei osannut aavistaakaan, kuinka viisas ja herkkä-tunteinen nainen Helena oli, sillä muutoin hän ei kenties olisi ennen osoittanut sellaista kylmäkiskoisuutta. Kun hän näki Helenan joka päivä, oli häneltä kokonaan jäänyt huomaamatta Helenan kauneus, sillä kasvot, joita olemme tottuneet katselemaan, menettävät alituisesti vaikutusta, jonka ensi näkeminen aiheuttaa niiden joko kauneudesta tai jokapäiväisyydestä. Lisäksi oli mahdotonta, että hän olisi voinut arvostella Helenan älyä, koska Helena tunsi häntä kohtaan niin suurta rakkauteensa yhtynyttä kunnioitusta, että aina oli vaiti hänen läsnäollessaan. Mutta nyt, kun Helenan tuleva kohtalo ja hänen lemmensuunnitelmiensa onnellinen päätös näytti riippuvan siitä, voisiko hän jättää Bertramin mieleen edullisen vaikutelman yöllisestä kohtauksesta, hän ponnisti kaiken ymmärryksensä miellyttääkseen Bertramia, ja hänen vilkkaan keskustelunsa koruton suloisuus ja hänen käytöksensä hellä viehkeys lumosivat Bertramin niin, että hän vannomalla antoi naimislupauksen. Helena pyysi nyt sormusta hänen sormestaan kiintymyksen merkiksi, ja Bertram luovutti sen hänelle. Vastalahjaksi tästä sormuksesta, joka Helenalle oli niin tärkeä, hän antoi Bertramille toisen, jonka oli saanut lahjaksi kuninkaalta. Ennenkuin aamu valkeni, lähetti Helena pois Bertramin, joka sitten viipymättä lähti matkalle äitinsä taloa kohti.

Helena sai lesken ja Dianan suostumaan siihen, että he seurasivat häntä Pariisiin, koska heidän apunsa oli edelleen tarpeellinen, jotta hänen suunnitelmansa saataisiin täysin toteutetuksi. Saavuttuaan Pariisiin he saivat tietää, että kuningas oli lähtenyt vierailulle Rousillonin kreivittären luo, ja Helena seurasi kuningasta niin nopeasti kuin suinkin saattoi.

Kuningas oli edelleen täysin terve, ja hänen kiitollisuutensa Helenaa kohtaan, joka oli ollut välikappaleena hänen paranemiseensa, oli niin elävänä hänen mielessään, että heti kun hän tapasi Rousillonin kreivittären, hän alkoi puhua Helenasta, nimittäen häntä arvokkaaksi jalokiveksi, joka oli mennyt hukkaan kreivittären pojan mielettömyyden takia; mutta nähtyään, että tämä keskustelunaihe tuotti tuskaa kreivittärelle, joka vilpittömästi valitti Helenan kuolemaa, hän sanoi: "Hyvä rouva, olen antanut anteeksi ja unohtanut kaikki."

Mutta vanha hyväluontoinen Lafeu, joka oli läsnä eikä voinut kärsiä, että hänen suosikkinsa Helenan muisto sivuutettiin näin keveästi, sanoi: "Se minun täytyy sanoa, että tuo nuori ylimys loukkasi suuresti hänen majesteettiansa, äitiänsä ja puolisoansa, mutta kaikkein suurimman vääryyden hän teki itselleen, sillä hän menetti vaimon, jonka kauneus hämmästytti kaikkien silmiä, jonka sanat vangitsivat kaikkien korvat ja jonka täydellisyys sai kaikkien sydämet halukkaiksi häntä palvelemaan." Kuningas sanoi: "Se, että menetettyä ylistetään, tekee muiston kalliiksi. No niin, kutsukaa hänet tänne." Tällä hän tarkoitti Bertramia, joka nyt astui kuninkaan eteen. Lausuttuaan syvän surunsa sen vääryyden johdosta, jota Bertram oli tehnyt Helenalle, kuningas antoi hänen kuolleen isänsä ja ihailtavan äitinsä takia hänelle kuitenkin anteeksi ja palautti hänet vielä kerran suosioonsa.

Mutta pian kuninkaan armolliset kasvot muuttuivat, sillä hän huomasi Bertramin pitävän sormessaan samaa sormusta, jonka hän itse oli antanut Helenalle. Ja hän muisti hyvin Helenan kutsuneen taivaan kaikki pyhimykset todistajikseen siitä, ettei hän milloinkaan luopuisi tästä sormuksesta, ellei hän lähettäisi sitä kuninkaalle itselleen, kun joku suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Kuninkaan kysyttyä, kuinka tuo sormus oli saatu, Bertram kertoi uskomattoman kertomuksen naisesta, joka muka oli heittänyt sen hänelle eräästä ikkunasta, ja kielsi milloinkaan nähneensä Helenaa heidän hääpäivänsä jälkeen. Tietäen Bertramin vastenmielisyyden vaimoaan kohtaan kuningas pelkäsi, että hän oli tuhonnut vaimonsa, ja käski vartijoittensa ottaa Bertramin kiinni, selittäen: "Olen vaipunut synkkiin mietteisiin, sillä pelkään, että Helenan henki on katalasti tuhottu."

Tällä hetkellä tulivat Diana ja hänen äitinsä sisään esittäen kuninkaalle anomuksen, jossa he pyysivät häntä käyttämään kuninkaallista valtaansa pakottaakseen Bertramin naimaan Dianan, joka oli häneltä saanut juhlallisen naimislupauksen. Peläten kuninkaan vihaa Bertram kielsi tehneensä mitään sellaista lupausta. Silloin Diana otti esiin sormuksen – jonka Helena oli antanut hänen haltuunsa – vakuuttaakseen sanojensa todenperäisyyden ja sanoi antaneensa naimislupauksen hetkellä vastalahjaksi sen sormuksen, joka nyt näkyi Bertramin sormessa. Kuultuaan tämän kuningas käski vartijoiden ottaa myös Dianan kiinni; ja koska Dianan sormuskertomus erosi Bertramin esittämästä tarinasta, vahvistuivat kuninkaan epäluulot, ja hän sanoi, että jolleivät he tunnustaisi, miten olivat saaneet haltuunsa Helenan sormuksen, teloitettaisiin heidät molemmat. Diana pyysi, että hänen äitinsä sallittaisiin noutaa se jalokivikauppias, jolta hän oli ostanut sormuksen. Kun tähän suostuttiin, meni leski ulos ja palasi heti tuoden sisään itse Helenan.

Hyvä kreivitär, joka äänettömässä surussa oli katsellut poikansa vaarallista asemaa, vieläpä kauhistuneena ajatellut sen epäluulon, että Bertram mahdollisesti oli tuhonnut vaimonsa, kenties olevan totta, tunsi nyt sellaista riemua nähdessään rakkaan Helenansa, jota hän rakasti jopa äidillisesti, vielä olevan elossa, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Ja kuningas, joka oli niin iloinen, että tuskin uskoi Helenan olevan siinä, sanoi: "Näenkö tosiaankin Bertramin vaimon?"

Tuntien, että häntä ei vielä ollut tunnustettu vaimoksi, Helena vastasi: "Ei, armollinen herrani, näette vain vaimon varjon, nimen, ettekä itse vaimoa."

Bertram huusi: "Molemmat! Molemmat! Voi, anna anteeksi!"

"Oi, herrani", vastasi Helena, "kun esiinnyin tänä kauniina neitona, huomasin teidät ihmeellisen ystävälliseksi, ja katsokaa, tässä on kirjeenne!" Sitten Helena luki Bertramille iloisella äänellä ne sanat, jotka hän oli kerran toistanut niin surullisesti: Kun voit saada sormestani tämän sormuksen. "Se on tehty – minulle te annoitte sormuksen. Tahdotteko nyt tulla omakseni, kun olen teidät kaksin kerroin voittanut?"

Bertram vastasi: "Jos voit tehdä selväksi, että olit se nainen, jonka kanssa puhuin tuona yönä, rakastan sinua hellästi ainiaan."

Se ei ollut vaikea tehtävä, sillä leski ja Diana olivat tulleet Helenan mukana vartavasten näyttääkseen sen toteen. Kuningasta miellytti niin suuresti Dianan ystävällinen apu hänen niin vilpittömästi arvossa pitämälleen jalolle naiselle, tämä kun oli tehnyt hänelle erikoisen palveluksen, että hän lupasi Dianallekin jalon aviopuolison. Helenan tarina näet antoi hänelle viittauksen siitä, että aviomies oli sopiva lahja, jonka kuninkaat voivat antaa kauniille neidoille.

Siten Helena vihdoin sai kokea, että hänen isänsä perintö oli tosiaankin taivaan onnellisimpien tähtien pyhittämä, sillä nyt hän oli rakkaan Bertraminsa rakastettu vaimo, jalon emäntänsä miniä ja itse Rousillonin kreivitär.

KUINKA ÄKÄPUSSI KESYTETÄÄN.

Katariina Äkäpussi oli Baptistan, rikkaan padovalaisen ylimyksen, vanhin tytär. Hän oli niin pahankurinen ja kiivas-luontoinen neito, niin kovaääninen riitapukari, että hänet tunnettiin Padovassa vain nimellä Katariina Äkäpussi. Näytti hyvin epätodennäköiseltä, tosiaan mahdottomalta, että koskaan ilmestyisi herrasmiestä, joka uskaltaisi mennä naimisiin neidon kanssa. Niinpä Baptistaa moitittiin paljon siitä, että hän epäsi suostumuksensa monelta oivalliselta tarjoukselta, joita tehtiin Katariinan lempeälle sisarelle Biancalle. Baptista hylkäsi kaikki Biancan kosijat sanoen, että vasta kun vanhempi sisar olisi asianmukaisesti poissa hänen käsistään, kosijoilla olisi lupa kääntyä nuoren Biancan puoleen.

Sattui kuitenkin niin, että muuan aatelismies nimeltä Petruchio tuli Padovaan nimenomaan etsimään itselleen vaimoa. Vähääkään lannistumatta Katariinan luonnonlaatua koskevista kertomuksista ja kuultuaan, että Katariina oli rikas ja kaunis, hän päätti mennä naimisiin kuuluisan rajupään kanssa ja kesyttää hänet nöyräksi ja myöntyväksi vaimoksi. Eikä kukaan ollutkaan sopivampi tähän jättimäiseen työhön kuin Petruchio, jonka luonne oli yhtä vilkas kuin Katariinankin, ja hän oli muuten sukkela ja mitä ilomielisin humoristi, sitäpaitsi niin viisas ja arvostelukyvyltään tarkka, että hän hyvin tiesi, kuinka oli teeskenneltävä kiihkeää ja raivoisaa esiintymistä, vaikka hänen mielensä silloin oli niin rauhallinen, että hän olisi itse voinut iloisesti nauraa omalle vihaiselle teeskentelylleen, sillä hänen luontainen mielenlaatunsa oli huoleton ja maltillinen. Meluisat eleet, jotka hän omaksui naituaan Katariinan, olivat näet vain leikkiä tai sopivammin sanottuna hänen erinomaisen terävänäköisyytensä keksimät ainoaksi keinoksi, jolla raivoisan Katariinan kiihkeä esiintyminen taltutettaisiin hänen omilla menettelytavoillaan.

Kosiakseen Petruchio meni Katariina Äkäpussin kotiin ja ensiksi kääntyi hänen isänsä Baptistan puoleen saadakseen luvan kosia tämän lempeää tytärtä Katariinaa (kuten Petruchio häntä nimitti), sanoen julkeasti, että hän kuultuaan Katariinan kainosta vaatimattomuudesta ja leppoisasta käytöksestä oli tullut Veronasta tavoittelemaan tämän neidon rakkautta. Vaikka Baptista toivoikin tyttärensä pääsevän naimisiin, oli hänen pakko tunnustaa, ettei tyttärensä oikein kaikin puolin omistanut noita hyviä avuja, joista huhu Veronassa tiesi. Ja pian ilmeni tosiaan, mitä laatua tuo lempeys oli, sillä neidon soitonopettaja hyökkäsi huoneeseen valittamaan, että hänen oppilaansa, lempeä Katariina, oli murskannut hänen päänsä luutullaan, kun oli uskallettu todeta virheitä hänen taidossaan.

Sen kuultuaan Petruchio sanoi: "Siinäpä reipas tyttö; rakastan häntä enemmän kuin koskaan ennen ja kaipaan päästä juttusille hänen kanssaan." Ja hoputtaen vanhalta ylimykseltä lopullista vastausta hän jatkoi: "Asiani on kiireellinen, signor Baptista, sillä enhän voi joka päivä tulla kosimaan. Tunsitte isäni. Hän on kuollut ja jätti minut kaikkien tiluksiensa ja tavaroittensa perijäksi. Sanokaahan minulle, millaiset myötäjäiset annatte tyttärenne mukana, jos saavutan hänen rakkautensa."

Baptista piti tätä vähän kömpelönä esiintymisenä kosijan taholta, mutta koska hän oli iloinen saadessaan Katariinan naimisiin, vastasi hän antavansa tyttärelleen kaksikymmentätuhatta kruunua myötäjäisiksi ja puolet omaisuudesta kuollessaan. Näin sovittiin tämä omituinen avioliitto nopeasti, ja Baptista meni ilmoittamaan toraisalle tyttärelleen, että hänelle oli ilmestynyt ihailija, ja lähetti hänet Petruchion luo kuulemaan kosintaa.

Sillä välin Petruchio mietti, kuinka suorittaisi kosintansa, ja sanoi itsekseen: "Kosinpa häntä jotensakin pirteästi, kun hän tulee. Jos hän räyhää minulle, niin sanon, että hän laulaa suloisesti kuin satakieli, ja jos hän rypistää otsaansa, sanon hänen näyttävän yhtä raikkaalta kuin kasteen äskettäin huuhtelemat ruusut. Jos hän ei puhu sanaakaan, ylistän hänen kielensä kaunopuheisuutta, ja jos hän käskee minua poistumaan, kiitän häntä, ikäänkuin hän pyytäisi minua jäämään luokseen viikoksi."

Nyt tuli ylpeä Katariina sisään, ja Petruchio puhutteli häntä ensin seuraavasti: "Hyvää huomenta, Kati, sillä sehän on nimenne, kuten olen kuullut mainittavan." Katariina, jota tämä koruton tervehdys ei miellyttänyt, sanoi halveksivasti: "Ne, jotka minua puhuttelevat, sanovat minua Katariinaksi." – "Ette puhu totta", vastasi kosija, "sillä teitä nimitetään vain Katiksi, rattoisaksi Katiksi ja joskus Kati Äkäpussiksi, mutta, Kati, te olette kaunein Kati koko kristikunnassa, ja senvuoksi, Kati, kuultuani lempeyttänne ylistettävän joka kaupungissa olen tullut pyytämään teitä vaimokseni."

Siitä tuli omituinen kosinta. Katariina osoitti Petruchiolle äänekkäin ja vihaisin sanoin, kuinka oikeudenmukaisesti hän oli saanut nimen Äkäpussi, kun taas Petruchio ylisti hänen suloisia ja kohteliaita sanojaan ja vihdoin, kuullessaan Baptistan tulevan – aikoen suorittaa kosinnan niin nopeasti kuin mahdollista – sanoi: "Suloinen Katariina, jättäkäämme sikseen tämä joutava juttelu, sillä isänne on suostunut siihen, että tulette vaimokseni; myötäjäisistänne on myös sovittu, ja minä menen kanssanne naimisiin, joko haluatte tai ette."

Kun Baptista nyt astui sisään, sanoi Petruchio saaneensa hänen tyttäreltään ystävällisen vastaanoton ja lisäksi suostumuksen siihen, että heidät vihittäisiin avioliittoon jo seuraavana sunnuntaina. Tämän Katariina kielsi sanoen, että hän mieluummin näkisi Petruchion roikkuvan sunnuntaina hirsipuussa, ja moitti isäänsä siitä, että tämä tahtoi naittaa hänet tuollaiselle hullulle raakalaiselle. Petruchio toivoi, ettei Katariinan isä välittäisi näistä vihaisista sanoista, sillä he kaksi olivat sopineet siitä, että morsian näyttäisi vastahakoiselta isänsä läsnäollessa, mutta heidän ollessaan kahden kesken hän oli havainnut Katariinan erittäin helläksi ja rakastavaiseksi. Sitten hän sanoi Katariinalle: "Antakaa minulle kätenne, Kati. Nyt lähden Venetsiaan ostamaan teille hienot vaatteet hääpäiväksemme. – Järjestäkää juhla, isä, ja kutsukaa häävieraat. Tuon varmasti sormukset, hienot vaatteet ja kalliin juhla-asun, jotta Katariinani olisi hieno; suutele minua, Kati, sillä ensi sunnuntaina menemme naimisiin."

Sunnuntaina kokoontuivat kaikki häävieraat, mutta he saivat odottaa kauan, ennenkuin sulhanen tuli, ja Katariina itki harmista ajatellessaan, että Petruchio oli vain tehnyt hänestä pilaa. Vihdoin kuitenkin ilmestyi Petruchio, mutta hän ei tuonutkaan mukanaan Katariinalle lupaamiansa komeita morsiusvaatteita, eikä hän itsekään ollut pukeutunut sulhaseksi, vaan omituiseen, epäkunnossa olevaan asuun, ikäänkuin aikoisi tehdä pilaa vakavasta toimituksesta, jota varten hän tuli. Ja hänen palvelijansa, jopa hevosensakin olivat samaten kehnoissa ja eriskummaisen mallisissa varusteissa.

Petruchiota ei voitu suostuttaa muuttamaan vaatteitaan. Hän sanoi, että Katariina menisi naimisiin hänen eikä hänen vaatteittensa kanssa, ja kun he huomasivat, että oli turhaa väitellä hänen kanssaan, menivät he kirkkoon, jolloin hän yhä käyttäytyi samalla hullulla tavalla, sillä papin kysyttyä Petruchiolta, tulisiko Katariinasta hänen vaimonsa, hän vannoi sen olevan totta niin kovalla äänellä, että peräti säikähtänyt pappi pudotti kirjansa, ja kun hän pysähtyi ottaakseen kirjansa lattialta, antoi hurjapäinen sulhanen hänelle sellaisen tönäyksen, että pappi ja hänen kirjansa sortuivat yhdessä. Ja koko ajan, kun vihkimämenoja kesti, polki ja vannoi sulhanen niin, että reipasluontoinen Katariina vapisi ja värisi pelosta. Kun toimitus oli päättynyt ja kun he vielä olivat kirkossa, lähetti Petruchio noutamaan viiniä ja joi äänekkäästi koko seuran terveydeksi, lennättäen sitten lasin pohjalla olevan leivänkappaleen suoraan suntion kasvoihin, selittämättä tätä omituista tekoa muutoin kuin että suntion parta kasvoi ohuesti ja niukasti ja näytti pyytävän leivänpalaa. Varmasti ei koskaan ole nähty niin mielettömiä häitä, mutta Petruchio teeskenteli tätä hurjuutta vain sentakia, että paremmin menestyisi suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut kesyttääkseen kiukkuisen vaimonsa.

Baptista oli valmistanut ylellisen hääjuhlan, mutta kun he palasivat kirkosta, selitti Petruchio, tarttuen Katariinaan, aikomuksenaan olevan viedä vaimonsa heti kotiin; mikään hänen appensa vastustelu tai vimmastuneen Katariinan vihaiset sanat eivät voineet saada häntä muuttamaan mieltään. Hän vetosi aviomiehen oikeuteen menetellä vaimonsa kanssa niinkuin tahtoi ja tempasikin Katariinan mukaansa, näyttäen niin huimapäiseltä ja päättäväiseltä, ettei kukaan uskaltanut estellä. Petruchio nosti vaimonsa kurjan, velton ja laihan hevosen selkään, valittuaan sen erikoisesti tätä tarkoitusta varten; hänellä itsellään ja hänen palvelijallaan oli samanlaiset ratsut. He matkustivat epätasaisia ja lokaisia teitä myöten, ja aina kun Katariinan hevonen kompastui, oli Petruchiolla tapana raivota ja kirota lopen uupunutta hevosraukkaa, joka tuskin jaksoi ryömiä taakkansa alla, ikäänkuin hän olisi ollut maailman kiivain mies.

Vihdoin hyvin väsyttävän matkan jälkeen, jonka aikana Katariina ei ollut kuullut muuta kuin Petruchion hurjasti sättivän palvelijaa ja hevosia, he saapuivat perille. Petruchio toivotti Katariinan ystävällisesti tervetulleeksi omaan kotiinsa, mutta päätti olla suomatta hänelle sinä yönä lepoa tai ruokaa. Pöydät katettiin, ja illallinen oli pian valmiina, mutta ollen huomaavinaan vikaa jokaisessa ruokalajissa Petruchio viskasi vadin lattialle ja käski palvelijoiden viedä sen pois. Kaiken tämän hän teki, kuten hän sanoi, rakkaudesta Katariinaansa kohtaan, jottei tämän tarvitsisi syödä ruokaa, jota ei ollut hyvin valmistettu. Kun Katariina väsyneenä ja ilman illallista vetäytyi levolle, huomasi Petruchio saman vian vuoteessa ja heitti pielukset ja vuodevaatteet pitkin huonetta, niin että Katariinan oli pakko istuutua tuoliin, josta hänet herätti, jos hän sattui nukahtamaan, hänen miehensä kova ääni raivotessaan palvelijoille siitä, että he olivat huonosti valmistaneet hänen vaimonsa morsiusvuoteen.

Seuraavana päivänä Petruchio jatkoi samaa menoa, yhä puhuen ystävällisiä sanoja Katariinalle, mutta kun nuorikko yritti syödä, huomasi Petruchio vikaa kaikessa ruoassa ja heitti aamiaisen lattialle, kuten oli tehnyt illallisellekin. Ja ylväs Katariina tyytyi pyytämään palvelijoita tuomaan salaa hitusen ruokaa, mutta he vastasivat Petruchion ohjeiden mukaan, etteivät he uskaltaneet antaa hänelle mitään isäntänsä tietämättä.

"Ah", valitti Katariina, "menikö hän kanssani naimisiin näännyttääkseen minut nälkään? Kerjäläisille, jotka tulevat isäni ovelle, annetaan ruokaa. Mutta minä, joka en ole koskaan tiennyt, mitä merkitsee pyytää jotakin, näännyn nälkään, ja pääni on pyörällä unen puutteesta, kun minua pidetään kirouksilla valveilla ja riidalla ravittuna. Enemmän kuin tämä kaikki kiusaa minua se, että hän näin menettelee täydellisen rakkauden nimessä väittäen, että jos nukun tai syön, seuraa siitä minulle kohta kuolema."

Tässä hänen yksinpuhelunsa keskeytyi, sillä huoneeseen astui Petruchio, joka tietenkään tahtomatta kokonaan näännyttää vaimoaan toi hänelle pienen annoksen lihaa ja sanoi: "Kuinka suloinen Katini nyt jakselee? Tässäpä näet, rakkaani, huolellisuuteni: olen itse valmistanut ruokasi. Pidänpä varmana, että tämä ystävällisyys ansaitsee kiitoksen. Mitä, eikö sanaakaan? Sittenhän et pidä lihasta, ja kaikki näkemäni vaiva on ollut turhaa." Sitten hän käski palvelijan viedä ruoan pois.

Äärimmäinen nälkä, joka oli taltuttanut Katariinan ylpeyden, pakotti hänet sanomaan: "Pyydän, että antaisitte ruoan jäädä." Mutta tässä ei ollut kaikki, mihin Petruchio aikoi hänet johdattaa, ja siksi hän vastasi: "Vähäisinkin palvelus palkitaan kiitoksella ja samoin minunkin palvelukseni, ennenkuin kosket lihaan." Silloin Katariina tokaisi vastahakoisesti: "Kiitoksia, herra."

Nyt Petruchio salli vaimonsa nauttia niukan aterian, sanoen: "Tehköön se paljon hyvää lempeälle sydämellesi, Kati; syö nopeasti! Ja nyt, herttainen kultaseni, palaamme isäsi taloon ja juhlimme siellä niin riemukkaasti kuin konsanaan, ja meillä on silkkiset nutut ja lakit ja kultasormukset, röyhelöt ja kahdet komeat vaatekerrat." Ja saadakseen Katariinan uskomaan, että todellakin oli aikomus antaa hänelle nuo ilahduttavat esineet, hän käski räätälin ja korukauppiaan sisään, jotka toivat muutamia uusia Petruchion Katariinalle tilaamia vaatteita. Sitten hän antoi Katariinan lautasen palvelijalle vietäväksi pois, ennenkuin toinen oli puoleksikaan tyydyttänyt nälkäänsä, ja sanoi: "Mitä, oletko jo syönyt päivällisesi?"

Korukauppias toi esiin lakin sanoen: "Tässä on lakki, jonka teidän armonne tilasi." Silloin Petruchio alkoi jälleen riehua sanoen, että lakki oli muovattu vellimaljan muotoiseksi ja ettei se ollut suurempi kuin ruiskaunokki tai saksanpähkinän kuori, ja määräten, että kauppiaan piti viedä lakki pois ja tuoda sijalle suurempi. Katariina sanoi: "Tahdon tämän, sillä kaikilla aatelisnaisilla on juuri tällainen lakki." – "Kun itse muutut hienoksi", vastasi Petruchio, "saat myöskin samanlaisen etkä ennen." Liha, jota Katariina oli syönyt, oli hiukan elvyttänyt hänen lannistunutta rohkeuttaan, ja hän sanoi: "Kuulkaapa, herra, minulla lienee lupa puhua, ja puhua minä tahdon. En ole mikään lapsi tai vauva, ja teitä paremmatkin ovat alistuneet kuulemaan minun lausuvan mielipiteeni, ja jos te ette sitä voi, olisi parempi, että tukkisitte korvanne."

Petruchio ei tahtonut kuulla näitä vihaisia sanoja, sillä hän oli onneksi keksinyt paremman keinon johtaa vaimoansa kuin toraisan väittelyn hänen kanssaan. Senvuoksi kuuluikin hänen vastauksensa näin: "No, oikein puhut, sillä tuo on viheliäinen lakki, ja minä rakastan sinua siksi, ettet pidä siitä." – "Rakastakaa minua tai olkaa rakastamatta", sanoi Katariina, "mutta minä pidän tästä lakista ja tahdon sen tai sitten en mitään." – "Sanotko, että tahdot nähdä hameen?" kysyi Petruchio yhä teeskennellen ymmärtävänsä väärin häntä.

Sitten tuli esille räätäli ja näytti Katariinalle hienoa hametta, joka oli häntä varten tehty. Petruchio, jonka tarkoituksena oli, ettei Katariina saisi lakkia eikä hametta, havaitsi hameessa paljon vikaa. "Voi laupias taivas!" huudahti hän. "Mikä naamiaispuku tämä on? Mitä, nimitättekö te tuota hihaksi? Sehän on kuin tykki ja leikelty ristiin rastiin kuin omenatorttu." Räätäli vastasi: "Käskitte minun tehdä sen nykyajan muodin mukaan." Katariina puolestaan sanoi, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kuosikkaampaa hametta. Se oli kylliksi Petruchiolle, ja itsekseen päätettyään, että näille miehille maksettaisiin heidän tavaroistaan ja että heille esitettäisiin selitys tästä näennäisesti omituisesta kohtelusta, hän ajoi hurjin sanoin ja raivoisin elein räätälin ja kauppiaan ulos huoneesta. Kääntyen sitten Katariinan puoleen hän sanoi: "Kuuleppa, Katini, me menemme isäsi luo näissäkin kurjissa vaatteissa, jotka nyt ovat päällämme."

Sitten hän käski tuoda hevoset vakuuttaen, että he saapuisivat Baptistan talolle päivällisaikaan, koska kello oli vasta seitsemän. Nyt ei kuitenkaan ollut varhainen aamu, vaan juuri keskipäivä, kun Petruchio näin puhui; senvuoksi Katariina uskalsi sanoa, tosin vain säveästi, sillä Petruchion rajuus oli melkein lannistanut hänet: "Uskallan vakuuttaa teille, herra, että kello on kaksi ja tulee jo illallisaika, ennenkuin saavumme perille."

Mutta Petruchion tarkoitus oli masentaa Katariina niin täydellisesti, että hänen vaimonsa hyväksyisi kaikki, mitä hän sanoi, ennenkuin veisi hänet hänen isänsä luo. Senvuoksi Petruchio sanoi, ikäänkuin olisi auringonkin herra ja komentaisi tunteja, että kello olisi niin paljon kuin hän tahtoi sen olevan, ennenkuin hän lähtisi matkaan. "Sillä", virkkoi Petruchio, "mitä hyvänsä sanon tai teen, vastustat sinä sitä aina. En lähde tänään, ja kun lähden, on kello niin paljon kuin minä sanon sen olevan."

Vielä siis toisena päivänä Katariinan oli pakko soveltaa käytäntöön äskettäin saavuttamaansa tottelevaisuutta, ja vasta kun Petruchio oli saanut hänen ylpeän sielunsa niin täydellisesti lannistumaan, ettei hän uskaltanut muistellakaan olevan sellaista sanaa kuin vastaväite, salli hän vaimonsa lähteä isänsä kotiin. Vieläpä kun he olivat matkalla sinne, oli Katariina vaarassa joutua palautetuksi vain sentakia, että hän Petruchion vakuutettua kuun paistavan kirkkaasti keskipäivällä sattui vihjaisemaan, että se oli aurinko.

"Kautta äitini pojan, ja se olen minä", virkkoi Petruchio, "se on kuu, tähdet tai mitä vain tahdon sen olevan, ennenkuin jatkan matkaa isäsi talolle." Sitten hän oli kääntyvinään takaisin, mutta Katariina, joka ei enää ollut Katariina Äkäpussi, vaan tottelevainen vaimo, sanoi: "Pyydän, menkäämme eteenpäin, kun nyt olemme tulleet näin kauas, ja olkoonpa taivaalla aurinko, kuu tai mitä vain tahdottekin ja jos teitä huvittaa nimittää sitä tästedes talikynttiläksi, niin vannon, että niin se on minunkin puolestani."

Tätä Petruchio päätti koetella ja senvuoksi sanoi jälleen: "Kuulehan, se on kuu." – "Tiedän, että se on kuu", vastasi Katariina. – "Et puhu totta, sillä se on siunattu aurinko", tokaisi Petruchio. – "Sitten se on siunattu aurinko", myönsi Katariina, "mutta se ei ole aurinko, kun te sanotte, että se ei ole. Miksi haluattekin sitä nimittää, niin sitä se myöskin on ja johtuu aina olemaan Katariinalle."

Sitten Petruchio salli hänen jatkaa matkaa, mutta koetellakseen vielä, kestäisikö tämä myöntyväinen mieliala, hän puhutteli erästä heidän tiellä kohtaamaansa vanhaa herrasmiestä, ikäänkuin tämä olisi nuori nainen, sanoen hänelle: "Hyvää huomenta, armollinen rouva." Sitten hän kysyi Katariinalta, oliko tämä koskaan nähnyt kauniimpaa jalosukuista naista, ylistäen vanhan miehen poskien punaista ja valkoista väriä ja verraten miehen silmiä kahteen kirkkaaseen tähteen. Jälleen hän puhutteli vanhusta lausuen; "Kaunis herttainen neito, toivotan teille vielä kerran hyvää päivää!" Sitten hän virkkoi vaimolleen: "Suloinen Kati, syleile häntä, koska hän on niin kaunis."

Nyt täydellisesti nöyrtynyt Katariina mukautui nopeasti miehensä mielipiteeseen ja kävi samalla tavalla puhuttelemaan vanhaa herrasmiestä, sanoen hänelle: "Nuori nupussa oleva neito, te olette kaunis, kukkea ja suloinen; minne olette menossa ja missä on asuntonne? Onnelliset ovat niin kauniin lapsen vanhemmat." – "No, mitä nyt, Kati!" huudahti Petruchio. "Toivon, ettet ole hullu. Tämähän on vanha ja ryppyinen, kalpea ja kuihtunut mies eikä neito, kuten sinä sanot hänen olevan." Siihen Katariina vastasi: "Pyydän anteeksi, arvoisa herra; aurinko on niin häikäissyt silmäni, että kaikki, mitä katselen, näyttää vihreältä. Huomaan nyt, että olette kunnioitettava isä, ja toivon, että annatte minulle anteeksi surullisen erehdykseni." – "Sanokaahan, vanha hyvä isoisä", jatkoi Petruchio, "mitä tietä matkustatte. Olemme iloiset saadessamme teidät seuraamme, jos kuljette samaan suuntaan." Vanha herra vastasi: "Kunnioitettava herra, ja te, leikkisä rouva, outo kohtaamisemme on suuresti hämmästyttänyt minua. Nimeni on Vincentio, ja olen matkalla vierailulle Paduassa asuvan poikani luo."

Silloin Petruchio tunsi vanhan herran Lucention isäksi; Lucentio oli nuori herrasmies, jonka piti mennä naimisiin Baptistan nuoremman tyttären Biancan kanssa, ja Petruchio teki Vincention hyvin onnelliseksi mainitsemalla, että hänen poikansa tekisi rikkaat naimiskaupat. He matkustivat kaikki iloisina yhdessä edelleen, kunnes saapuivat Baptistan taloon, minne oli kokoontunut suuri seura viettämään Biancan ja Lucention häitä, sillä Baptista oli mielellään suostunut Biancan avioliittoon saatuaan Katariinan pois käsistään. Kun Petruchio ja hänen seuralaisensa astuivat sisään, lausui Baptista heidät tervetulleiksi hääjuhlaan, ja siellä oli läsnä myöskin toinen vastanainut pari.

Biancan puoliso Lucentio ja toinen vastanainut mies Hortensio eivät voineet olla laskettelematta ilkeää pilaa, joka tuntui viittaavan Petruchion vaimon äkäiseen luonteeseen, ja nämä rakastuneet nuoret aviomiehet näyttivät olevan kovin ihastuneita valitsemiensa puolisoiden lempeään luonnonlaatuun ja nauroivat Petruchiolle hänen vähemmän onnistuneen valintansa takia. Petruchio ei kiinnittänyt huomiota heidän kompiinsa, ennenkuin rouvat olivat vetäytyneet pois päivällisen jälkeen, jolloin hän huomasi, että Baptista ryhtyi nauramaan hänelle. Kun näet Petruchio vakuutti, että hänen vaimonsa osoittautuisi tottelevaisemmaksi kuin noiden toisten, sanoi Katariinan isä: "No, vilpittömästi valitellen, poikani Petruchio, pelkään, että sait kaikista pahimman äkäpussin." – "Kiellänpä sen", vastasi Petruchio, "ja jotta siis voisin osoittaa varmaksi, että puhun totta, lähettäkäämme kukin noutamaan vaimoamme, ja se, jonka vaimo on tottelevaisin heti tulemaan, kun häntä kutsutaan, voittaa ehdottamamme vedon." Tähän suostuivat toiset kaksi aviomiestä mielellään, sillä he olivat täysin varmat siitä, että heidän lempeät vaimonsa osoittautuisivat nöyremmiksi kuin uppiniskainen Katariina, ja ehdottivat vedoksi kaksikymmentä kruunua. Petruchio sanoi kuitenkin leikkisästi, että hän löisi yhtä paljon vetoa haukastaan tai koirastaan, mutta kaksikymmentä kertaa niin paljon vaimostaan. Lucentio ja Hortensio kohottivat vedon sataan kruunuun, ja Lucentio lähetti ensiksi palvelijansa pyytämään Biancaa tulemaan luokseen.

Mutta palvelija palasi sanoen: "Herra, emäntäni lähettää teille sanan, että hänellä on puuhaa, joten hän ei voi tulla." – "Mitä", kysyi Petruchio, "sanooko hän, että hänellä on puuhaa ja ettei hän voi tulla? Onko se vaimon vastaus?" Silloin toiset nauroivat hänelle sanoen, että olisi hyvä, jos Katariina ei lähettäisi pahempaa vastausta. Nyt oli Hortension vuoro lähettää kutsumaan vaimoaan, ja hän sanoi palvelijalleen: "Mene ja pyydä vaimoani tulemaan luokseni." – "Ohoh, pyydä häntä!" huudahti Petruchio. "Ei, kyllä hänelle tarvitsee sanoa, että hänen täytyy tulla." – "Pelkään, herra", virkkoi Hortensio, "että teidän vaimoanne ei saada tulemaan pyytämällä." Mutta pian tämä kohtelias aviomies näytti hieman nololta, kun palvelija palasi ilman emäntäänsä, ja Hortensio sanoi hänelle: "Mitä nyt? Missä on vaimoni?" – "Herra", vastasi palvelija, "emäntäni sanoo, että teillä on jokin oiva pila mielessänne, joten hän ei tahdo tulla. Hän pyytää teitä tulemaan luokseen."

"Yhä pahempaa!" huudahti Petruchio. Sitten hän lähetti palvelijansa sanoen: "Junkkari, menehän sanomaan emännällesi, että minä käsken hänen tulla luokseni." Seuralla oli tuskin aikaa ajatella, ettei Katariina tottelisi tätä kutsua, kun Baptista huudahti ällistyneenä: "No, jopa nyt jotakin, tuossa tulee Katariina!" Ja Katariina astui huoneeseen ja sanoi lempeästi Petruchiolle: "Mikä on tahtonne, herra, kun lähetitte minua noutamaan?" – "Missä on sisaresi ja Hortension vaimo?" kysyi Petruchio. Katariina vastasi: "He neuvottelevat salissa tulen ääressä." – "Mene noutamaan heidät tänne!" käski Petruchio. Katariina poistui vastaamatta täyttämään miehensä käskyä.

"Tämä on ihme", sanoi Lucentio, "jos ihmeitä enää tapahtuu." – "Niin on", virkkoi Hortensio. "Mitähän se ennustaa?" – "Tosiaan, se ennustaa rauhaa", selitti Petruchio, "ja rakkautta ja tyyntä elämää ja oikeaa isännyyttä, lyhyesti sanoen kaikkea, mikä on suloista ja onnellista." Suunnattomasti iloissaan, kun näki tämän muutoksen tyttäressään, Katariinan isä sanoi: "Hyvin käyköön sinulle;, poikani Petruchio! Olet voittanut vedon, ja minä lisään vielä tuhannen kruunua hänen myötäjäisiinsä, ikäänkuin hän olisi toinen tytär, sillä hän on muuttunut ihan toiseksi kuin hän oli ennen." – "Ei", sanoi Petruchio, "tahdon voittaa vedon vielä paremmin ja näyttää enemmän todisteita hänen vasta saavutetuista hyveistään ja tottelevaisuudestaan."

Kun Katariina nyt tuli sisään molempien toisten rouvien kanssa, jatkoi Petruchio: "Katsokaa, kuinka hän tulee tuoden uppiniskaiset vaimonne naisellisen vakaumuksensa vankeina. Katariina, tuo lakkisi ei sovi sinulle; pois tuo lelu, ja heitä se jalkojesi alle." Katariina otti heti lakin päästään ja heitti sen maahan. "Varjelkoon!" huudahti Hortension vaimo. "Älköön minulla olko koskaan syytä huoata, ennenkuin joudun noin hupsuun asemaan!" Biancakin sanoi: "Miksi hullunkuriseksi velvollisuudentunnoksi te tätä nimitätte?"

Tällöin Biancan mies sanoi hänelle: "Toivoisin, että sinunkin velvollisuudentuntosi olisi yhtä hupsu. Sinun viisas tapasi ymmärtää velvollisuuksia, kaunis Bianca, on maksanut minulle sata kruunua päivällisen jälkeen.": – "Sitä hupsumpaa sinun puoleltasi", sanoi Bianca, "lyödä vetoa minun velvollisuudentunnostani." – "Katariina", sanoi Petruchio, "annan sinulle tehtäväksi kertoa näille itsepäisille naisille, mitä velvollisuuksia heillä on herrojansa ja aviomiehiänsä kohtaan."

Kaikkien läsnäolevien ihmeeksi puhui muuttunut äkäinen vaimo yhtä kaunopuheisesti vaimolle sopivan tottelevaisuuden ylistykseksi kuin oli tätä velvollisuutta noudattanut alttiisti alistuessaan Petruchion tahtoon. Ja Katariina tuli vielä kerran kuuluisaksi Paduassa, ei kuten tähän saakka Katariina Äkäpussina, vaan Katariinana, joka oli Paduan tottelevaisin ja velvollisuudentuntoisin vaimo.

HAIRAHDUKSIA

Syrakusan ja Efesoksen valtioitten ollessa riidassa keskenään laadittiin Efesoksessa julma laki, joka määräsi, että jos joku Syrakusan kauppias nähtiin Efesoksen kaupungissa, hänet oli surmattava, ellei voinut maksaa tuhatta markkaa henkensä lunnaiksi.

Vanha syrakusalainen kauppias Aegeon tavattiin Efesoksen kaduilta ja tuotiin herttuan eteen joko maksaakseen tämän raskaan sakon tai saadakseen kuolemantuomion.

Aegeonilla ei ollut rahaa maksaa sakkoa, ja ennenkuin herttua julisti hänelle kuolemantuomion, pyysi hän kauppiasta kertomaan elämänsä tarinan ja sanomaan, minkä syyn takia hän oli uskaltanut tulla kaupunkiin.

Aegeon sanoi, ettei hän pelännyt kuolla, sillä suru oli saattanut hänet väsymään elämäänsä, mutta että raskaampaa tehtävää ei olisi voitu sälyttää hänen niskoilleen kuin se, että hänen oli kerrottava onnettoman elämänsä vaiheet. Sitten aloitti hän tarinansa seuraavin sanoin:

"Synnyin Syrakusassa ja sain kasvatuksen kauppiaan ammattiin. Menin naimisiin naisen kanssa, jonka keralla elin hyvin onnellisesti, mutta kun minun oli pakko mennä Epidamnumiin, jouduin siellä liikeasioitteni vuoksi viipymään kuusi kuukautta, ja huomatessani sitten, että minun olisi pakko viipyä jonkun aikaa lisää, lähetin noutamaan vaimoani, joka heti saavuttuaan synnytti kaksi poikaa. Omituisena sattumana molemmat pojat olivat niin täsmälleen toistensa näköisiä, että oli mahdotonta eroittaa toista toisesta. Samaan aikaan, kun vaimoni synnytti nämä kaksoispojat, synnytti muuan köyhä vaimo siinä majatalossa, jossa vaimoni asui, kaksi poikaa, ja nämä kaksoiset olivat yhtä paljon toistensa näköisiä kuin minun poikani. Koska näiden lapsien vanhemmat olivat äärimmäisen köyhiä, ostin nämä kaksi poikaa ja kasvatin heidät palvelemaan omiani.

"Poikani olivat hyvin kauniita lapsia; vaimoni oli peräti ylpeä kahdesta sellaisesta pojasta. Koska vaimoni päivittäin lausui toivomuksen, että palaisimme kotia, suostuin siihen vastahakoisesti, ja onnettomalla hetkellä lähdimmekin laivaan, sillä olimme purjehtineet Epidamnumista tuskin meripenikulmaakaan, kun nousi hirvittävä myrsky, jota jatkui niin ankarana, että merimiehet nähdessään laivaa olevan mahdotonta pelastaa tunkeutuivat veneeseen pelastaakseen oman henkensä, ja he jättivät meidät yksin laivaan, jonka odotimme joka hetki joutuvan raivokkaan myrskyn uhriksi.

"Vaimoni lakkaamaton itkeminen ja näiden sievien pienokaisten surkea vaikeroiminen, he kun tietämättä mitä pelätä itkivät vain siksi, että se kuului asiaan, koska he näkivät äitinsä itkevän, sai sydämeni kauhistumaan heidän tähtensä, vaikkakaan en itse pelännyt kuolemaa; kaikki ajatukseni jännittyivät keksimään keinoja heidän pelastamisekseen. Sidoin nuoremman poikani pienen varamaston päähän, sellaisen maston, jonka merenkulkijat vahaavat itselleen myrskyjä vastaan; toiseen päähän sidoin nuoremman orjapoikasista, ja samalla selitin vaimolleni, kuinka toiset lapset oli kiinnitettävä samalla tavoin toiseen mastoon. Kun vaimoni näin piti huolta kahdesta vanhemmasta lapsesta ja minä kahdesta nuoremmasta, sidoimme itsemme erikseen näihin mastoihin lapsien kanssa; ellei tätä keksintöä olisi ollut, olisimme kaikki tuhoutuneet, sillä laiva murskautui valtavaa kalliota vasten ja meni säpäleiksi. Tarraten kiinni näihin hentoihin mastoihin pysyimme me veden pinnalla, jolloin minä, koska minun oli huolehdittava kahdesta lapsesta, en kyennyt auttamaan vaimoani, joka pian toisten lasten kanssa joutui minusta erilleen. Mutta kun he vielä olivat näkyvissäni, pelastettiin heidät erääseen – kuten otaksuin – korinttilaiseen kalastaja-alukseen, ja kun näin heidän olevan turvassa, kiinnitin kaiken huomioni kamppailuun hurjien meren aaltojen kanssa pelastaakseni rakkaan poikani ja nuoremman orjan. Vihdoin meidät vuorostamme pelastettiin erääseen laivaan, ja kun merimiehet tunsivat minut, ottivat he meidät ystävällisesti vastaan ja avustivat meitä laskien meidät turvallisesti maihin Syrakusassa. Mutta tuon surullisen hetken jälkeen en milloinkaan ole saanut tietää, mitenkä vaimoni ja vanhemman lapseni kävi.

"Nuorempi poikani ja nyt ainoa huolenpitoni esine alkoi tiedustella äitiänsä ja veljeään saavutettuaan kahdeksantoista vuoden iän, ja usein hän kiusasi minua pyytäen, että hän saisi ottaa palvelijansa, nuoren orjan, joka myöskin oli menettänyt veljensä, mukaansa lähteäkseen hakemaan kadonneita. Vihdoin annoin vastahakoisesti myöntymykseni, sillä vaikkakin kiihkeästi halusin kuulla uutisia vaimostani ja vanhemmasta pojastani, niin kuitenkin lähettäessäni nuoremman heitä hakemaan jouduin vaaraan menettää nuoremmankin. Poikani lähdöstä on nyt kulunut seitsemän vuotta; viisi vuotta kulutin matkustaessani läpi maailman heitä etsiskellen. Olen ollut etäisimmissä Kreikan osissa ja Aasian rajoilla saakka; purjehtiessani pitkin rannikoita kotia päin laskin maihin Efesoksessa, koska en halunnut jättää tutkimatta ainoatakaan paikkaa, joka tarjoaa ihmisille suojaa. Mutta tämä päivä päättää elämäni tarinan, ja onnellinen olisin ajatellessani kuoleman hetken lyövän, jos olisin varma siitä, että vaimoni ja poikani elävät."

Tähän siis lopetti Aegeon kertomuksen onnettomuuksistaan; säälien kovaonnista isää, joka oli saattanut itsensä tähän suureen vaaraan rakkaudesta kadonnutta poikaansa kohtaan, sanoi herttua, että ellei se olisi lakeja vastaan, joita hänen valansa ja korkea virkansa eivät sallineet hänen polkea, armahtaisi hän mielellään Aegeonin. Kuitenkin, sensijaan että olisi tuominnut hänet paikalla teloitettavaksi, kuten lain ankara kirjain vaati, antaisi hän aikaa sen päivän, jotta Aegeon saisi yrittää, voisiko hän saada kerjäämällä tai lainaamalla rahaa maksaakseen sakon.

Tämä armon päivä ei näyttänyt suurestikaan Aegeonia hyödyttävän, sillä koska hän ei tuntenut ainoatakaan miestä Efesoksessa, näytti peräti vähän mahdolliselta, että kukaan vieras lainaisi tai antaisi hänelle tuhannen markkaa sakon maksamiseksi; näin ollen lähti Aegeon avuttomana ja mitään pelastusta toivomatta herttuan luota vanginvartijan saattamana.

Aegeon arveli, ettei hän tuntenut ainoatakaan henkilöä Efesoksessa, mutta juuri silloin, kun hän oli vaarassa menettää henkensä sen takia, että hän oli niin huolellisesti etsiskellyt nuorempaa poikaansa, oleskelivat tuo poika ja hänen vanhempikin poikansa molemmat Efesoksen kaupungissa.

Paitsi sitä, että Aegeonin pojat olivat täsmälleen samannäköiset kasvoiltaan ja vartaloltaan, oli heillä molemmilla sama nimikin, sillä molempien heidän nimensä oli Antipholus, ja myöskin molempien kaksoisorjien nimenä oli Dromio. Aegeonin nuorempi poika Antipholus Syrakusalainen, jota vanhus oli tullut Efesokseen etsimään, sattui saapumaan orjansa Dromion kanssa juuri samana päivänä kuin Aegeonkin Efesokseen. Koska Antipholuskin oli syrakusalainen kauppias, olisi hän ollut samassa vaarassa kuin isänsäkin, mutta hänelle sattui niin hyvin, että hän kohtasi ystävän, joka sanoi hänelle, missä vaarassa muuan vanha syrakusalainen kauppias oli, ja neuvoi häntä esiintymään epidamnumilaisena kauppiaana. Tähän suostui Antipholus ja oli hyvin suruissaan, kuullessaan jonkun maanmiehensä olevan tässä vaarassa, mutta hän ei voinut aavistaakaan, että tämä vanha kauppias oli hänen oma isänsä.

Aegeonin vanhempi poika, jota täytyy nimittää Antipholus Efesolaiseksi, jotta hänet erotettaisiin veljestään Antipholus Syrakusalaisesta, oli asunut Efesoksessa kaksikymmentä vuotta, ja koska hän oli rikas mies, olisi hän hyvin kyennyt maksamaan isänsä hengen lunnaiksi vaadittavat rahat. Mutta Antipholus ei tiennyt mitään isästään, koska tämä poika oli ollut niin nuori, kun kalastajat pelastivat hänet merestä äitinsä kanssa, että hän ainoastaan muisti niin pelastuneensa, mutta hänellä ei ollut mitään muistoa isästään eikä äidistään. Kalastajat, jotka olivat ottaneet tämän Antipholuksen, hänen äitinsä ja nuoren orjan Dromion ylös merestä, olivat näet vieneet molemmat lapset äidistä erilleen – tuon onnettoman rouvan suureksi suruksi – myydäkseen lapset.

Kalastajat möivät Antipholuksen ja Dromion herttua Menaphonille, kuuluisalle soturille, joka oli Efesoksen herttuan setä, ja Menaphon vei pojat Efesokseen mennessään vierailulle veljenpoikansa herttuan luo.

Koska Efesoksen valtias kiintyi nuoreen Antipholukseen tämän kasvaessa, teki herttua hänestä upseerin armeijaansa, jossa Antipholus kunnostautui suurella urhoollisuudellaan ja taistelussa pelasti isäntänsä herttuan hengen. Silloin herttua palkitsi hänen ansionsa antamalla hänelle rikkaan efesolaisen neidon Adrianan vaimoksi, jonka kanssa Antipholus eli orjansa Dromion yhä häntä palvellessa.

Erotessaan ystävästä, joka oli neuvonut häntä sanomaan, että tuli Epidamnumista, antoi Antipholus Syrakusalainen orjalleen summan rahaa vietäväksi ravintolaan, jossa aikoi syödä päivällistä. Sillä välin sanoi Antipholus Syrakusalainen menevänsä kävelemään kaupungille ja katsastelemaan sitä sekä tarkkailemaan ihmisten tapoja.

Dromio oli miellyttävä mies; kun Antipholus oli synkällä ja pahalla tuulella, oli hänellä tapana etsiä itselleen huvia orjansa hullunkurisista päähänpistoista ja iloisesta leikinlaskusta, niin että se puheen vapaus, jonka hän salli Dromiolle, oli suurempi kuin on tavallista isäntien ja heidän palvelijoittensa välillä.

Lähetettyään Dromion pois pysähtyi Antipholus Syrakusalainen hetkiseksi pohtimaan yksinäisiä vaelluksiaan etsiessään äitiänsä ja veljeänsä, joista hän ei ollut voinut kuulla pienintäkään uutista niissä paikoissa, mihin hän astui maihin. Hän sanoi surumielisesti itsekseen: "Olen kuin vesitippa valtameressä ja etsin löytääkseni parinani olevan vesipisaran kadoten silloin itsekin aavaan mereen. Niin minä onnettomuudeksi etsiessäni äitiä ja veljeä kadotan itseni."

Hänen näin miettiessään väsyttäviä matkojaan, jotka tähän saakka olivat olleet hyödyttömiä, palasi Dromio, kuten Antipholus Syrakusalainen luuli. Ihmetellen, mitenkä Dromio tuli niin pian takaisin, kysyi Antipholus häneltä, minne hän oli jättänyt rahan. Mutta nytpä hän ei puhutellutkaan omaa Dromiotaan, vaan tämän kaksoisveljeä, joka asui Antipholus Efesolaisen kanssa. Molemmat Dromiot ja molemmat Antipholukset olivat yhä yhtä samannäköisiä kuin Aegeon oli sanonut heidän olleen pieninä lapsina; senvuoksi ei ole ihmeteltäväkään, että Antipholus luuli oman orjansa palanneen ja kysyi häneltä, miksi hän tuli niin pian takaisin.

Dromio vastasi: "Emäntäni lähetti minut pyytämään teitä päivälliselle. Salvukukko palaa, porsas putoaa vartaasta ja liha jäähtyy kokonaan, ellette tule kotia." "Tämä leikinlasku on sopimatonta", sanoi Antipholus. "Minne jätit rahan?" Dromion yhä vastatessa, että hänen emäntänsä oli lähettänyt hänet noutamaan Antipholusta päivälliselle, virkkoi Antipholus: "Mikä emäntä?" "No, teidän armonne rouva, herra", vastasi Dromio. Kun Antipholuksella ei ollut vaimoa, suuttui hän kovasti Dromiolle sanoen:

"Siksi että pakinoin toisinaan tuttavallisesti kanssasi, rohkenet sinä lasketella näin vapaasti piloja seurassani. En ole nyt leikkisällä päällä: missä on raha? Kuinka uskallat – ollessamme täällä vieraita – luovuttaa niin kalliin kantamuksen omasta huostastasi?"

Kuullessaan luullun isäntänsä puhuvan, että he muka olivat vieraita, vastasi Dromio iloisesti, koska otaksui isäntänsä laskevan leikkiä: "Pyydän teitä, armollinen herra, laskemaan leikkiä istuessanne päivällispöydässä. Minun tehtävänäni oli vain noutaa teidät kotia syömään päivällistä emäntäni ja hänen sisarensa kanssa." Nyt menetti Antipholus kärsivällisyytensä kokonaan ja löi Dromiota, joka juoksi kotia kertomaan emännälleen, että hänen isäntänsä oli kieltäytynyt tulemasta päivälliselle ja sanonut, ettei hänellä ole vaimoa.

Adriana, Antipholus Efesolaisen vaimo, oli hyvin vihainen kuullessaan miehensä sanoneen, ettei hänellä ollut vaimoa, sillä Adriana oli luonteeltaan mustasukkainen ja luuli, että hänen miehensä tarkoitti rakastavansa toista naista enemmän kuin vaimoaan; Adriana kävi kärtyiseksi lausuen epäystävällisiä, mustasukkaisuutta ja moitetta uhkuvia sanoja miehestään, jolloin Adrianan sisar Luciana, joka asui Adrianan kanssa, koetti turhaan saada Adrianaa vakuutetuksi siitä, että hänen epäluulonsa olivat perusteettomia.

Antipholus Syrakusalainen meni ravintolaan tavaten siellä Dromion, joka rahoineen odotteli kaikessa rauhassa, ja nähdessään oman Dromionsa aikoi Antipholus Syrakusalainen jälleen moittia häntä hänen kursailemattomasta leikinlaskustaan, kun Adriana tuli Antipholuksen luo ja alkoi, varma kun oli siitä, että hän näki oman miehensä, moittia Antipholusta sen vuoksi, että tämä katsoi Adrianaa vieraasti, niinkuin Antipholus epäilemättä teki, koska hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt tätä vihaista rouvaa. Sitten sanoi Adriana Antipholukselle, että tämä rakasti häntä niin suuresti, kun he menivät naimisiin, ja että mies nyt rakasti jotakuta muuta naista hänen sijastaan. "Mistä johtuukaan, rakas mieheni", virkkoi Adriana, "että olen menettänyt rakkautesi? Oh; mistä se johtuukaan?" "Puhutteko te minua vastaan, kaunis armollinen rouva?" kysäisi ällistynyt Antipholus.

Turhaan sanoi Antipholus Adrianalle, ettei hän (Antipholus) ollut Adrianan mies, vaan että hän oli ollut Efesoksessa vain kaksi tuntia. Adriana vaati vaatimalla Antipholusta tulemaan kotia hänen mukanaan, jolloin Antipholus vihdoin, koska hänen oli mahdotonta päästä pois, meni Adrianan kanssa veljensä taloon ja söi päivällistä Adrianan ja tämän sisaren kanssa, joista toinen nimitti häntä puolisokseen ja toinen veljeksi. Antipholus täysin hämmästyksen valtaamana arveli, että hänen oli täytynyt mennä tämän naisen kanssa naimisiin unissaan tahi että hän nukkui nyt. Dromio, joka seurasi heitä, oli yhtä tyrmistynyt, sillä keittäjätär, joka oli hänen veljensä vaimo, väitti kivenkovaan Dromiota miehekseen.

Antipholus Syrakusalaisen syödessä päivällistä veljensä vaimon kanssa palasi hänen veljensä, todellinen aviomies, kotia orjansa Dromion kanssa syömään päivällistä, mutta palvelijat eivät tahtoneet avata ovea, koska heidän emäntänsä oli käskenyt heitä olemaan päästämättä ketään vieraita sisään. Ja kun he koputtivat yhä uudelleen sanoen olevansa Antipholus ja Dromio, nauroivat palvelustytöt heille sanoen, että Antipholus söi parastaikaa päivällistä heidän emäntänsä kanssa ja että Dromio oli keittiössä. Vaikka tulijat miltei koputtivat oven puhki, eivät he päässeet sisälle, ja vihdoin poistui Antipholus hyvin suutuksissaan ja oudosti hämmästyneenä kuullessaan jonkun herrasmiehen syövän päivällistä hänen vaimonsa kanssa.

Kun Antipholus Syrakusalainen oli lopettanut päivällisensä oli hän peräti hämmästyksissään siitä, että rouva nimitti yhä häntä itsepäisesti miehekseen, ja siitä, että kuuli keittäjättären samoin väittäneen Dromiota miehekseen. Niinpä hän lähti talosta heti kun sai jonkunlaisen verukkeen päästä pois. Vaikka Antipholus Syrakusalainen olikin hyvin ihastunut sisareen, Lucianaan, ei kuitenkaan luulevainen Adriana ollut hänelle ensinkään mieleen, eikä Dromiokaan ollut sen paremmin tyytyväinen kauniiseen vaimoonsa keittiössä; sen vuoksi olivat sekä isäntä että palvelija iloisia päästessään pois uusien vaimojensa luota niin nopeasti kuin saattoivat.

Samassa kun Antipholus Syrakusalainen jätti talon, kohtasi hän kultasepän, joka erehtyen luulemaan häntä Antipholus Efesolaiseksi, kuten Adrianakin oli tehnyt, antoi hänelle kultaisen kaulaketjun mainiten häntä hänen nimellään, ja kun Antipholus olisi kieltäytynyt ottamasta vastaan ketjua selittäen, ettei se kuulunut hänelle, vastasi kultaseppä tehneensä sen Antipholuksen omasta tilauksesta ja meni pois jättäen ketjun Antipholuksen käsiin. Nyt käski Antipholus palvelijansa Dromion toimittaa hänen tavaransa laivaan, koska hän ei halunnut jäädä yhtään pitemmäksi aikaa paikkaan, jossa hänelle oli sattunut niin kummia seikkailuja, että hän ihan luuli itsensä loihdituksi.

Kultaseppä, joka oli antanut ketjun väärälle Antipholukselle, joutui heti sen jälkeen vangiksi eräästä rahasummasta, jonka hän oli velkaa. Antipholus, naimisissa oleva veli, jolle kultaseppä luuli antaneensa ketjun, sattui tulemaan paikalle, missä poliisivirkamies parastaikaa pidätti kultasepän. Tällöin kultaseppä nähdessään Antipholuksen pyysi tätä maksamaan hänelle kultaketjun, jonka hinta oli jokseenkin yhtä suuri kuin nyt vaadittu rahamäärä.

Antipholuksen kiistäessä, ettei hän ollut vastaanottanut ketjua, ja kultasepän yhä väittäessä antaneensa sen vain hetkistä aikaisemmin hänelle, väittelivät he turhaan tästä asiasta pitkän aikaa luullen molemmat olevansa oikeassa, sillä Antipholus tiesi, ettei kultaseppä milloinkaan ollut hänelle ketjua antanut, ja niin samannäköisiä olivat molemmat veljekset, että kultaseppä varmasti uskoi antaneensa ketjun Antipholuksen huostaan, kunnes oikeudenpalvelija vihdoin otti kultasepän vankilaan hänen velastaan, ja samalla kertaa kultaseppä pani virkamiehen vangitsemaan Antipholuksen ketjun hinnasta. Niin vietiin Antipholus ja kauppias molemmat riitansa päättäjäisiksi yhdessä tyrmään.

Kun Antipholus oli matkalla vankilaan, kohtasi hän veljensä orjan Dromio Syrakusalaisen, ja luullen tätä omaksi palvelijakseen käski hän Dromion mennä Adrianan, hänen vaimonsa luo sanomaan, että Adriana lähettäisi Antipholukselle sen rahasumman, josta hänet nyt oli vangittu. Vaikka Dromio ihmetteli, miksi hänen isäntänsä lähetti hänet takaisin siihen kummaan taloon, jossa he olivat syöneet päivällistä ja josta isäntä oli juuri vähäistä aikaisemmin niin kiireisesti tahtonut lähteä, ei hän uskaltanut vastustaa, vaikkakin hän oli tullut sanomaan isännälleen laivan olevan lähtövalmiina, sillä Dromio näki, ettei Antipholus ollut sillä tuulella, että hänen kanssaan olisi saattanut laskea leikkiä. Sen vuoksi poistui Dromio napisten itsekseen, että hänen täytyi palata Adrianan taloon, "missä", sanoi hän, "Dowsabel vaatii minua miehekseen. Mutta minun täytyy mennä, sillä palvelijoitten täytyy totella isäntiensä käskyjä."

Adriana antoi Dromiolle rahan, ja paluumatkallaan Dromio tapasi Antipholus Syrakusalaisen, joka yhä hämmästeli, sillä koska hänen veljensä oli hyvin tunnettu Efesoksessa, tapasi hän tuskin ainoatakaan miestä kadulla, joka ei olisi tervehtinyt häntä vanhana tuttavana. Muutamat tarjosivat hänelle rahaa, jonka he sanoivat olevansa hänelle velkaa, toiset taasen kutsuivat häntä vierailulle luokseen ja toiset kiittivät häntä siitä ystävällisyydestä, jota he sanoivat hänen heille osoittaneen, kaikki kun erehdyksestä pitivät häntä hänen veljenään. Eräs räätäli näytti hänelle muutamia hänelle ostamiaan silkkitavaroita ja tahtoi välttämättä ottaa Antipholuksesta mittaa vaatteita varten.

Antipholus alkoi ajatella, että hän oli taikureista ja noidista kokoonpannun kansan keskuudessa, eikä Dromio ensinkään vapauttanut isäntäänsä tämän hämmentyneistä ajatuksista kysyessään, kuinka hän oli päässyt eroon oikeudenpalvelijasta, joka vei häntä vankilaan, ja antaessaan isännälleen kultaa sisältävän kukkaron, jonka Adriana oli lähettänyt velan maksuksi. Tämä Dromion puhe vangitsemisesta ja vankilasta ja rahasta, jonka hän oli tuonut Adrianalta, hämmennytti Antipholuksen kokonaan, ja hän päätteli: "Tämä Dromio lurjus on varmastikin käynyt sekapäiseksi, ja me vaellamme täällä näköhäiriöitten vallassa."

Ja aivan kauhistuen omia sekaisia ajatuksiaan parahti Antipholus: "Joku siunattu henkivalta pelastakoon meidät tästä omituisesta paikasta!"

Ja nyt tuli taaskin vieras hänen luokseen, eräs nainen, ja hänkin tervehti Antipholusta hänen nimellään ja sanoi, että Antipholus oli syönyt hänen kanssaan päivällistä sinä päivänä. Nainen pyysi Antipholukselta kultaketjua, jonka sanoi hänen luvanneen antaa. Siitä Antipholus menetti nyt kaiken kärsivällisyytensä ja nimittäen naista noidaksi kielsi ehdottomasti koskaan luvanneensa hänelle ketjua tai syöneensä päivällistä hänen kanssaan tai edes nähneensä hänen kasvojaan ennen sitä hetkeä.

Nainen väitti edelleen, että hän oli antanut Antipholukselle arvokkaan sormuksen, ja jos Antipholus ei tahtonut hänelle antaa kultaketjua, tahtoi hän ehdottomasti oman sormuksensa takaisin. Tästä joutui Antipholus aivan raivoihinsa ja juoksi pois naisen luota nimittäen tätä loitsijaksi ja noita-akaksi ja kieltäen tietävänsä mitään hänestä tai hänen sormuksestaan. Mutta naimisissa oleva Antipholus oli näet tehnyt kaiken tämän, josta nainen soimasi tätä Antipholusta.

Kun naimisissa olevalta Antipholukselta oli kielletty pääsy hänen omaan taloonsa – koska näet sisälläolijat luulivat Antipholuksen jo olevan talossaan –, oli hän poistunut hyvin vihaisena luullen, että oli kysymyksessä yksi hänen vaimonsa mustasukkaisuuden puuskia, jollaisiin vaimo oli hyvin altis, ja muistaen, että tämä oli usein väärin syyttänyt häntä käynneistä toisten naisten luona, päätti Antipholus kostaakseen vaimolleen siitä, että tämä oli sulkenut hänet pois hänen omasta talostaan, mennä syömään päivällistä tuon naisen kanssa. Kun nainen otti Antipholuksen vastaan erittäin kohteliaasti ja kun oma vaimo oli niin suuresti loukannut, lupasi Antipholus antaa naiselle kultaketjun, jota hän oli tarkoittanut lahjaksi vaimolleen: se oli sama ketju, jonka kultaseppä oli erehdyksessä antanut Antipholuksen veljelle.

Nainen mieltyi suuresti ajatukseen, että saisi hienon kultaketjun, ja hän antoi naimisissa olevalle Antipholukselle sormuksen. Kun – kuten nainen otaksui luullessaan Antipholuksen veljeä Antipholukseksi – Antipholus kielsi tämän seikan sanoen, ettei hän tuntenutkaan naista, ja kun toinen jätti hänet niin hurjan vimman valtaamana, alkoi nainen ajatella, että Antipholus varmasti oli menettänyt järkensä, ja hän päätti heti mennä sanomaan Adrianalle, että tämän mies oli tullut hulluksi. Juuri kun nainen sanoi sitä Adrianalle, tuli Antipholus vanginvartijan saattamana – tämä näet salli hänen tulla kotia hakemaan rahaa velan maksuksi – noutamaan rahakukkaroa, jonka Adriana oli lähettänyt Dromion mukana ja jonka tämä oli antanut toiselle Antipholukselle.

Adriana uskoi, että naisen esittämä kertomus hänen miehensä hulluudesta piti paikkansa, koska kerran mies moitti Adrianaa siitä, että tämä oli sulkenut miehensä pois hänen omasta talostaan. Ja muistaessaan, kuinka mies oli koko päivällisajan väittänyt, ettei hän ollut Adrianan mies ja ettei hän ollut koskaan ennen sitä päivää ollutkaan Efesoksessa, oli Adriana aivan varma siitä, että mies oli hullu. Senvuoksi maksoi Adriana vanginvartijalle rahan, ja päästettyään tämän menemään käski hän palvelijoillensa sitoa köysillä hänet ja kuljettaa pimeään huoneeseen sekä lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä parantaisi Antipholuksen hänen mielenhäiriöstään. Koko ajan esitti Antipholus kiivaita vastalauseita, mutta hänen raivonsa sai vain toiset yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli hullu, ja kun Dromio itsepintaisesti piti kiinni samasta jutusta, sitoivat he hänetkin ja veivät hänet pois isäntänsä kanssa.

Pian senjälkeen, kun Adriana oli pannut miehensä telkien taa, tuli muuan palvelija sanomaan hänelle, että Antipholus ja Dromio olivat varmasti päässeet irti vartijoiltaan, sillä he molemmat kulkivat vapaina viereisellä kadulla. Kuullessaan tämän kiiruhti Adriana noutamaan miestä kotia, ottaen väkeä mukaansa saadakseen onnettoman jälleen varmasti talteen, ja Adrianan sisar tuli hänen mukanaan. Kun he tulivat erään lähellä olevan luostarin portille, näkivät he siellä Antipholuksen ja Dromion, kuten he luulivat, koska heitä jälleen eksytti kaksoisveljesten yhdennäköisyys.

Antipholus Syrakusalaista vainosivat yhä selkkaukset, joita tämä yhdennäköisyys sälytti hänen niskoilleen. Ketju, jonka kultaseppä oli antanut hänelle, oli hänen kaulassaan, ja kultaseppä moitti häntä siitä, että hän oli väittänyt, ettei hänellä ketjua ollut, ja kieltäytynyt maksamasta sitä, jolloin Antipholus väitti vastaan, että kultaseppä oli itse omasta tahdostaan antanut Antipholukselle ketjun tänä aamuna ja että Antipholus ei senjälkeen ollut kultaseppää nähnyt.

Nyt tuli Adriana Antipholuksen luo ja vaati häntä haltuunsa mielisairaana puolisonaan, joka oli päässyt vartijoilta karkuun, ja Adrianan mukanaan tuomat miehet aikoivat juuri käydä väkivalloin käsiksi Antipholukseen ja Dromioon, mutta nämä juoksivat luostariin ja Antipholus pyysi abbedissaa suomaan hänelle suojaa talossaan.

Nyt tuli kunnianarvoisa abbedissa itse ulos tiedustelemaan tämän häiriön syytä. Hän oli vakava ja kunnioitettava nainen ja osasi viisaasti arvostella mitä näki, – eikä hän tahtonut liian hätäisesti luovuttaa hallustaan miestä, joka oli etsinyt suojaa hänen talostaan; niinpä kyseli abbedissa tarkoin vaimolta, mistä johtui, että vaimo sanoi puolisoansa hulluksi. Abbedissa tiedusti: "Mikä onkaan miehenne sairauden syy? Onko hän menettänyt rikkautensa merellä? Vai onko ehkä jonkun rakkaan ystävän kuolema saattanut hänen mielensä häiriöön?" Adriana vastasi, etteivät mitkään sellaiset seikat olleet siihen syynä. "Kenties", virkkoi abbedissa, "on hänen mielensä kiintynyt johonkin muuhun naiseen kuin teihin, hänen vaimoonsa, ja kenties se on saattanut hänet tähän tilaan." Adriana sanoi, että hän oli kauan ajatellut miehensä olevan niin usein poissa kotoaan senvuoksi, että mies oli rakastunut johonkuhun muuhun naiseen.

Asian laita oli niin, että ei rakkaus muuhun naiseen vaan Antipholuksen vaimon luonteeseen juurtunut kiusallinen mustasukkaisuus pakotti usein Antipholuksen jättämään kotinsa. Epäillen tätä Adrianan kiivaan esiintymisen nojalla sanoi abbedissa saadakseen tietää totuuden: "Teidän olisi pitänyt moittia häntä tästä." – "No, niinhän teinkin", vastasi Adriana. "Niin", sanoi abbedissa, "mutta kenties ette kylliksi."

Adriana vakuutti: "Se oli keskustelumme vakinainen aihe. Vuoteessa en antanut hänen nukkua puhuessani siitä, pöydässä en antanut hänen syödä puhuessani siitä; kun olin kahden kesken hänen kanssaan puhuin vain siitä, ja seurassa tein hänelle usein viittauksia tästä asiasta. Alati kuvasin hänelle, kuinka alhaista ja pahaa oli hänen puoleltaan rakastaa ketään naista enemmän kuin minua."

Houkuteltuaan tämän täydellisen tunnustuksen esille mustasukkaiselta Adrianalta sanoi abbedissa nyt: "Siitäpä johtuukin, että puolisonne on hullu. Mustasukkaisen naisen sapekas torailu on kuolettavampaa myrkkyä kuin hullun koiran purema. Näyttää siltä, että hänen unensa estyy teidän solvauksenne takia, joten ei ole ihmeteltävissä, että hänen päänsä on sekaisin; hänen ruokansa höysteenä olivat teidän moitteenne: levottomat ateriat aiheuttavat huonon ruuansulatuksen, ja se on syössyt hänet tämän kiihkon valtaan. Sanotte, että hänen huvituksiaan häiritsi teidän riitelynne. Kun häneltä riistettiin seuran ja mieluisan ajankulun tuottama ilo, niin mitä saattoikaan siitä seurata muuta kuin synkeä surumielisyys ja lohduton epätoivo? Lopputulos on sitten, että teidän mustasukkaiset puuskanne ovat suistaneet miehenne järjiltään."

Luciana olisi puolustanut sisartaan sanoen, että tämä oli aina moittinut lempeästi miestään, ja hän virkkoi sisarelleen: "Miksi kuuntelet näitä nuhteita vastaamatta niihin?" Mutta abbedissa oli saattanut Adrianan niin selvästi huomaamaan vikansa, että rouva saattoi ainoastaan vastata: "Hän on eksyttänyt minut puhumaan moitetta itselleni."

Vaikkakin Adriana häpesi omaa käytöstään, vaati hän edelleenkin, että hänen miehensä luovutettaisiin hänelle; mutta abbedissa ei tahtonut sallia kenenkään tulla taloonsa eikä halunnut luovuttaa tätä onnetonta miestä mustasukkaisen vaimon huostaan, päättäen itse käyttää ystävällisiä keinoja saadakseen miehen toipumaan. Abbedissa vetäytyi jälleen taloonsa ja käski, että portti suljettaisiin noilta toisilta.

Tämän tapausrikkaan päivän kuluessa, jonka aikana oli sattunut niin monta erehdystä kaksoisveljesten välillä vallitsevasta yhdennäköisyydestä, oli vanhan Aegeonin armonaika lähestymässä loppuaan, koska aurinko jo kohta laskisi, ja auringon mentyä mailleen oli Aegeon tuomittu kuolemaan, ellei hän voinut maksaa rahaa.

Hänen teloituspaikkansa oli lähellä tätä luostaria, ja hän saapui sinne juuri kun abbedissa vetäytyi sisälle; herttua seurasi henkilökohtaisesti mukana ollakseen läsnä armahtamaan Aegeonin, jos joku tarjoutuisi maksamaan rahan.

Adriana pysäytti tämän surullisen kulkueen rukoillen kovaäänisesti herttualta oikeutta. Adrianan puhuessa tulivat herttuan eteen Adrianan todellinen aviomies ja tämän palvelija Dromio, jotka olivat päässeet irti. Aviomies valitti, että hänen vaimonsa oli sulkenut hänet telkien taa syyttäen häntä väärin mielisairaudesta; samalla hän kertoi, millä tavoin hän oli katkonut siteensä ja välttänyt vartijoittensa valppauden. Adriana hämmästyi suuresti nähdessään miehensä, kun luuli hänen olevan luostarin muurien sisäpuolella.

Nähdessään poikansa päätteli Aegeon, että tässä oli poika, joka oli lähtenyt hänen luotaan etsimään äitiänsä ja veljeänsä, ja Aegeon oli varma siitä, että tämä rakas poika auliisti maksaisi hänen lunnaikseen vaaditun summan. Sen vuoksi puhutteli hän Antipholusta isällistä rakkautta uhkuvin sanoin ja iloisesti toivoen, että hän nyt saisi vapautensa. Mutta Aegeonin äärimmäiseksi hämmästykseksi kielsi hänen poikansa ensinkään häntä tuntevansa, kuten luonnollista oli, koska tämä Antipholus ei milloinkaan ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun he erosivat toisistaan Antipholuksen lapsuudessa sattuneen myrskyn aikana. Mutta juuri kun Aegeon parka turhaan yritti saada poikaansa tunnustamaan hänet ja ajatteli varmaksi, että joko hänen kärsimänsä tuskat ja ahdistukset olivat niin suuresti hänen ulkomuotonsa muuttaneet, ettei hänen poikansa häntä tuntenut, tai että poika häpesi tunnustaa isäänsä tämän ollessa niin kurjassa tilassa, tulivat keskellä tätä sekaannusta arvoisa abbedissa ja toinen Antipholus ja Dromio ulos, ja ihmettelevä Adriana näki kahden aviopuolison ja kahden Dromion seisovan edessään!

Nyt selvisivät joutuin nämä arvoitukselliset erehdykset, jotka olivat heitä kaikkia niin hämmennyttäneet. Kun herttua näki kaksi Antipholusta ja kaksi Dromiota, jotka molemmat olivat niin tarkoin toistensa näköiset, arvasi hän heti, kuinka nämä näennäiset salaperäisyydet olivat selitettävissä, sillä herttua muisti kertomuksen, jonka Aegeon oli esittänyt hänelle aamulla, ja herttua sanoi, että nämä miehet olivat varmasti kaksi Aegeonin poikaa ja heidän kaksoisorjansa.

Nytpä tosiaankin odottamaton ilo päätti Aegeonin tarinan, ja tarina, jonka Aegeon oli aamulla surun vallassa ja kuolemantuomion alaisena kertonut, sai onnellisen päätöksen ennen auringonlaskua, sillä kunnioitettava abbedissa ilmaisi olevansa Aegeonin kauan kadoksissa ollut vaimo ja molempien Antipholuksien hellä äiti.

Kun kalastajat ottivat vanhemman Antipholuksen ja Dromion pois Aegeonin vaimolta, meni tämä nunnaluostariin ja pääsi vihdoin viisaan ja hyveellisen käytöksen avulla tämän luostarin abbedissaksi. Kohdistamalla vieraanvaraisuuden vaatimukset onnettomaan muukalaiseen oli abbedissa tietämättään suojellut omaa poikaansa.

Näiden kauan toisistaan erossa olleitten vanhempien ja heidän lastensa iloiset onnittelut ja hellät tervehdykset saattoivat heidät hetkiseksi unohtamaan, että Aegeon oli yhä kuolemantuomion alainen; mutta kun he olivat vähän rauhoittuneet, tarjosi Antipholus Efesolainen herttualle isänsä hengestä lunnasrahat. Kuitenkin herttua omasta aloitteestaan armahti Aegeonin eikä tahtonut ottaa rahaa vastaan. Sitten meni herttua abbedissan ja tämän vastikään löytyneen miehen ja lasten kanssa luostariin kuullakseen tämän onnellisen perheen keskustelevan rauhassa kovien kohtaloittensa siunatusta päätöksestä. Eikä pidä unohtaa molempien Dromioitten nöyrää iloa: hekin lausuivat toisilleen onnitteluita ja tervehdyksiä. Kumpikin Dromio oli kovin tyytyväinen nähdessään oman muotonsa ikäänkuin peilissä osoittautuvan niin sieväksi veljessään.

Adriana noudatti niin hyvin anoppinsa kelpo neuvoa, ettei milloinkaan jälkeenpäin ollut mustasukkainen miehelleen.

Antipholus Syrakusalainen meni naimisiin kauniin Lucianan, veljensä vaimon sisaren kanssa, ja vanha hyvä Aegeon eli Efesoksessa vaimonsa ja poikiensa kanssa monta vuotta. Eikä näiden selkkauksien selvittely kokonaan poistanut kaikkia hairahdusten mahdollisuuksia tulevaisuudessa, vaan joskus tapahtui hullunkurisia erehdyksiä muistutukseksi heille menneistä seikkailuista, – toista Antipholusta ja toista Dromiota luultiin toiseksi, josta kaikesta syntyi miellyttäviä ja huvittavia kommelluksia.

VERTA VERRASTA

Wienin kaupungissa hallitsi ennenmuinoin luonteeltaan niin lempeä ja ystävällinen herttua, että hän salli alamaistensa rankaisematta laiminlyödä lakien noudattamista. Oli erikoisesti eräs laki, jonka olemassaolo oli miltei unohdettu, koskei herttua pannut sitä milloinkaan voimaan koko hallituskautenaan. Tämä oli laki, joka tuomitsi kuolemaan jokaisen miehen, joka asui naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Koska herttuan suvaitsevaisuuden takia tämä laki mitä suurimmassa määrin jätettiin huomioonottamatta, jäi pyhä avioliitto laiminlyödyksi ja herttualle tuli joka päivä valituksia Wienin nuorten neitojen vanhempien puolelta siitä, että heidän tyttärensä oli houkuteltu pois heidän suojeluksestaan ja että tyttäret elivät naimattomien miesten kumppaneina.

Hyvä herttua totesi surumielin tämän kasvavan pahan alamaistensa keskuudessa, mutta hän ajatteli, että äkkinäinen muutos hänessä hänen tähän asti osoittamastaan lempeämielisyydestä tiukkaan ankaruuteen, joka tarvittaisiin tämän epäkohdan poistamiseen, saattaisi hänen kansansa, joka oli tähän saakka rakastanut häntä, pitämään häntä tyrannina. Sen vuoksi päätti hän poistua joksikin aikaa herttuakunnastaan ja valtuuttaa toisen täysin käyttämään hänen valtaansa, jotta laki näitä kunniattomia rakastavia vastaan pantaisiin voimaan siten, että tavattoman ankaruuden johdosta ei syntyisi suuttumusta hänen omaa persoonaansa kohtaan.

Herttua valitsi Angelon, erään miehen, jolla oli Wienissä pyhimyksen maine ankaran ja kieltäytyvän elämänsä takia, soveliaaksi henkilöksi ryhtymään tähän tärkeään tehtävään. Kun herttua ilmaisi suunnitelmansa ylimmälle neuvonantajalleen loordi Escalukselle, arveli tämä: "Jos kukaan mies Wienissä on kyllin arvokas saamaan osalleen sellaisen runsaan armon ja kunnian, niin se on loordi Angelo." Nyt lähti herttua Wienistä sanoen verukkeeksi, että hän tekisi matkan Puolaan, ja jätti Angelon toimimaan poissaollessaan sijaishallitsijana.

Mutta herttuan poissaolo oli vain teeskenneltyä, sillä kaikessa hiljaisuudessa palasi hän Wieniin ja asui siellä munkkina aikoen näkymättömänä pitää silmällä pyhältä näyttävän Angelon esiintymistä.

Sattuipa juuri siihen aikaan, kun Angelo sai tämän uuden arvon, että muuan aatelismies, jonka nimi oli Claudio, oli houkutellut nuoren neidon tämän vanhempien luota. Tästä rikkomuksesta vangittiin Claudio uuden sijaishallitsijan käskystä, ja vanhan lain nojalla, jota niin kauan oli laiminlyöty, tuomitsi Angelo Claudion mestattavaksi. Kaikki vaikutusvalta käytettiin nuoren Claudion armahtamiseksi, ja hyvä loordi Escalus itse puhui Claudion puolesta. "Voi", sanoi Escalus, "tällä aatelismiehellä, jonka tahtoisin pelastaa, oli kunnioitettava isä, ja isän vuoksi pyydän teitä antamaan anteeksi nuorukaisen rikkomuksen." Mutta Angelo vastasi: "Me emme saa tehdä laista linnunpelätintä ja asettaa sitä säikäyttämään lintuja niiden saaliilta, kunnes tapa huomatessaan pelättimen vaarattomaksi tekee siitä linnuille istuintangon, jolloin pelätin ei enää ole niiden kauhuna. Hyvä herra, Claudion täytyy kuolla."

Claudion ystävän Nucion käydessä Claudiota tapaamassa vankilassa sanoi tuomittu ystävälleen:

"Pyydän sinua tekemään minulle ystävällisen palveluksen. Lähde sisareni Isabellan luo, joka tänä päivänä aikoo mennä Pyhän Claran luostariin, selitä sisarelleni vaarallinen asemani ja pyydä häntä ja rukoile häntä, että hän rupeaisi hyväksi ystäväksi ankaran sijaishallitsijan kanssa; pyydä häntä menemään itse Angelon luo. Kiinnitän suuria toiveita tähän seikkaan, sillä sisareni osaa keskustella peräti taidokkaasti ja hyvin taivuttaa toiset mielipiteisiinsä; sitä paitsi nuoren suru haastelee äänetöntä kieltä, joka liikuttaa miehien sydäntä."

Kuten Claudio oli sanonut, oli hänen sisarensa Isabella sinä päivänä tullut alokkaaksi luostariin, ja Isabellan aikomuksena oli suoritettuaan koeaikansa noviisina ottaa huntu. Isabella tiedusteli juuri eräältä nunnalta luostarin sääntöjä; he kuulivat Lucion äänen, kun tämä saapuessaan luostariin sanoi: "Rauha olkoon tälle paikalle!" – "Kuka siellä puhuu?" kysäisi Isabella. "Se on miehen ääni", vastasi nunna. "Lempeä Isabella, mene hänen luokseen ja tiedustele hänen asiaansa, sillä sinä voit sen tehdä, mutta minä en voi. Otettuasi hunnun voit puhua miesten kanssa ainoastaan priorittaren läsnäollessa; kun silloin puhut, et saa näyttää kasvojasi, tai jos näytät kasvosi, et saa puhua."

"Eikö teillä nunnilla ole muita etuoikeuksia?" kysyi Isabella.

"Eivätkö nämä ole kyllin suuria?" vastasi nunna.

"Ovat tosiaan", lausui Isabella. "En puhu senvuoksi, että toivoisin lisää, vaan mieluumminkin haluan ankarampia rajoituksia sisarkunnalle, Pyhän Claran palvelijoille." Jälleen kuulivat he Lucion äänen, ja nunna sanoi: "Hän kutsuu jälleen. Pyydän sinua vastaamaan hänelle." Isabella meni sitten ulos Lucion luo ja sanoi vastaukseksi hänen tervehdykseensä: "Rauhaa ja menestystä! Kuka siellä kutsuu?"

Lucio lausui lähestyen kunnioittavasti Isabellaa: "Terve teille, neitsyt, jos sellainen olette, sillä ruusut julistavat poskillanne, ettette vähempää ole. Voitteko saattaa minut Isabellan, tämän paikan noviisin näkyviin, hänen, joka on onnettoman veljensä Claudion kaunis sisar?" – "Miksi hänen onneton veljensä?" kysyi Isabella. "Sallikaa minun kysyä, sillä olen Isabella ja hänen sisarensa." – "Kaunis ja lempeä neito", vastasi Lucio, "veljenne lähettää teille kauttani ystävälliset tervehdyksensä; hän on vankilassa."

"Voi minua! Miksi?" huudahti Isabella. Lucio kertoi sitten hänelle, että Claudio oli vangittu nuoren neidon viettelemisestä.

"Ah", huokasi Isabella, "pelkään, että neito on serkkuni Julia. Julia ja Isabella eivät olleet sukua toisilleen, mutta he nimittivät toinen toistaan serkuksi, muistellen kouluaikaista ystävyyttään. Ja koska Isabella tiesi Julian rakastavan Claudiota, pelkäsi hän, että Julian Claudiota kohtaan tuntema kiintymys oli houkutellut neidon tähän rikkomukseen." "Hän se on", vastasi Lucio. "No, menköön sitten veljeni naimisiin Julian kanssa", sanoi Isabella. Lucio vastasi, että Claudio naisi mielellään Julian, mutta että sijaishallitsija oli tuominnut Claudion kuolemaan hänen rikkomuksestaan, "ellei", lausui Lucio, "teidän onnistu kauniilla rukouksellanne hellyttää Angeloa. Se asia minulla on toimitettavana teidän ja teidän veliparkanne välillä." "Voi", huudahti Isabella, "kuinka voisivat vähäiset kykyni saada aikaan hänelle mitään hyvää? Epäilen, ettei minulla ole voimaa liikuttaa Angeloa." – "Epäilyksemme ovat pettureita", sanoi Lucio, "ja saattavat meidät menettämään sen hyvän, jonka usein voisimme saavuttaa, – epäilykset panevat meidät pelkäämään, ettemme päämaaliimme pääse. Menkää loordi Angelon luo! Kun neidot pyytävät, polvistuvat ja itkevät, antavat miehet jumalten tavoin."

"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Isabella. "Viivyn vain ilmoittaakseni priorittarelle asiasta, ja sitten menen Angelon luo. Pyydän teitä lausumaan terveiseni veljelleni; aikaisin illalla lähetän hänelle sanan menestyksestäni."

Isabella kiiruhti palatsiin ja heittäytyi polvilleen Angelon eteen sanoen: "Minä olen murheen murtama anoja, joka tahdon kääntyä teidän armonne puoleen, jos teidän armonne suvaitsee kuulla minua." – "No, mikä on pyyntönne?" kysyi Angelo. Sitten esitti Isabella mitä liikuttavimmin sanoin anomuksensa veljen hengen pelastamiseksi. Mutta Angelo lausui: "Neito, mitään apukeinoa ei ole! Teidän veljenne on tuomittu, ja hänen täytyy kuolla." – "Voi oikeamielistä, mutta ankaraa lakia!" huudahti Isabella. "Minulla oli veli sitten... Taivas varjelkoon teidän armoanne!"

Hän aikoi lähteä. Mutta Lucio, joka oli seurannut Isabellaa, sanoi: "Älkää luopuko siitä niin; palatkaa jälleen hänen luokseen – pyytäkää häneltä hartaasti, polvistukaa hänen eteensä ja riippukaa hänen viitassaan. Olette liian kylmä: jos tarvitsisitte nuppineulaa, ette voisi sitä laimeammin pyytää."

Sitten Isabella jälleen rukoili polvistuen armoa.

"Hänet on tuomittu", sanoi Angelo. "On liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä!" toisti Isabella. "Voi ei: joka lausuu sanan, voi sen peruuttaakin. Uskokaa minua, herrani, ettei mikään suurille valtiaille kuuluva arvon merkki – ei kuninkaan kruunu, ei tunnukseksi annettu miekka, ei marsalkan sauva eikä tuomarin kaapu – korista heitä puoleksikaan siinä määrin kuin armeliaisuus." – "Pyydän teitä poistumaan", virkkoi Angelo. Mutta Isabella rukoili yhä sanoen: "Jos veljeni olisi ollut teidän asemassanne ja te hänen asemassansa, olisitte voinut hairahtua kuten hänkin, mutta hän ei olisi ollut niin ankara kuin te. Taivas suokoon, että minulla olisi teidän valtanne ja te olisitte Isabella. Kävisiköhän silloinkin näin? Ei, sanoisin teille, mitä merkitsee olla tuomari ja mitä olla vanki." "Tyytykää tähän, kaunis neito", sanoi Angelo. "Laki enkä minä tuomitsee veljenne. Jos hän olisi sukulaiseni, veljeni tai poikani, kävisi hänen näin. Hänen täytyy kuolla huomenna." – "Huomennako?" parahti Isabella. "Voi, sepä tapahtuu äkkiä! Säästäkää hänet, säästäkää hänet! Hän ei ole valmistautunut kuolemaan. Onhan tapana tappaa linnutkin keittiöitämme varten oikealla ajalla. Palvelisimmeko taivasta vähemmällä kunnioituksella kuin millä palvomme omaa halpaa minäämme? Hyvä, armollinen valtiaani, ajatelkaa toki, kukaan ei ole kuollut veljeni rikkomuksen takia, vaikka monet ovat sen tehneet. Niin olisitte te ensimmäinen, joka antaa tämän tuomion, ja hän ensimmäinen sitä kärsimään. Menkää omaan sisimpäänne, herrani; koputtakaa siellä ja kysykää sydämeltänne, mitä se tietää samanlaista kuin veljeni vika; jos sydämenne tunnustaa samanlaisen luonnollisen syyllisyyden kuin veljelläni on, niin älkää antako sen kaikua hituistakaan veljeni henkeä vastaan."

Viime sanat liikuttivat Angeloa enemmän kuin kaikki, mitä hän oli aikaisemmin sanonut; neidon kauneus oli herättänyt synnillisen intohimon Angelon sydämessä, ja hän aikoi muodostaa mielessään kunniatonta rakkautta edustavia ajatuksia, samanlaista rakkautta, joka oli ollut Claudionkin rikoksena. Angelon sielussa vallitseva ristiriita sai hänet kääntymään pois Isabellasta, mutta anova kutsui hänet takaisin sanoen: "Lempeä herrani, kääntykää takaisin; kuunnelkaa, kuinka minä tahdon lahjoa teitä. Hyvä valtiaani, kääntykää takaisin." "Mitä, lahjoisitteko te minut?" tokaisi Angelo hämmästyneenä.

"Niin", sanoi Isabella, "sellaisilla lahjuksilla, joita taivas itse johtuu teille jakamaan, en kultaisilla aarteilla tai noilla kimaltelevilla kivillä, joiden hinta on joko suuri tai pieni sen mukaan kuin mielikuvitus antaa niille arvoa, vaan totisilla rukouksilla, jotka kiitävät taivaaseen ennen auringon nousua – pelastettujen sielujen rukouksilla, paastoavien neitojen, joiden sielu on pyhitetty iankaikkisuutta varten."

"No, tulkaa luokseni huomenna", sanoi Angelo. Tämän lyhyen lykkäyksen takia, jonka hänen veljensä kuolemantuomio oli saanut, ja tämän luvan takia, että häntä jälleen kuultaisiin, lähti Isabella Angelon luota iloisesti toivoen, että hänen vihdoin onnistuisi voittaa Angelon kova luonto.

Poistuessaan sanoi Isabella: "Taivas säilyttäköön teidän armonne terveenä! Taivas varjelkoon teidän armoanne!"

Kuullessaan tämän sanoi Angelo sydämessään: "Amen! Tahtoisin pelastua sinulta ja sinun hyveiltäsi." Sitten jatkoi sijaishallitsija kauhistuen omia pahoja ajatuksiaan: "Mitä tämä on? Rakastanko häntä, koska haluaisin kuulla hänen puhuvan ja nauttia hänen katseestaan? Mitä uneksinkaan? Pyydystääkseen pyhimyksen panee ihmiskunnan viekas vihollinen pyhimyksiä syötiksi koukkuun. Milloinkaan ei kainostelematon nainen olisi hetkeksikään voinut kuohuttaa luontoani, mutta tämä siveä nainen lannistaa minut kerrassaan. Aina tähän saakka miesten ollessa rakastuneita hymyilin heille ja ihmettelin heitä."

Tämä synnillinen ristiriita mielessään kärsi Angelo enemmän sinä yönä kuin vanki, jonka hän oli niin ankarasti tuominnut. Vankilaan tuli näet Claudiota katsomaan hyvä herttua, joka munkinpuvussaan opetti nuorelle miehelle taivaan tietä saarnaten hänelle katumuksen ja rauhan sanaa. Mutta Angelo tunsi kaikki epäröivän rikoksen polttavat tuskat. Milloin hän halusi viekoitella Isabellan viattomuuden ja kunnian poluilta ja milloin hän tunsi tunnonvaivoja ja kauhua rikoksesta, joka vielä oli vain aikomuksena. Mutta vihdoin pääsivät hänen pahat ajatuksensa voitolle; ja hän, joka niin äskettäin oli säpsähtänyt, kun hänelle tarjottiin lahjuksia, päätti kiusata tätä neitoa niin korkeilla lunnailla, että neito ei ehkä kykenisi sitä vastustamaan – tarjota hänelle rakkaan veljen hengen.

Isabellan tullessa palatsiin aamulla sovitti Angelo, että Isabella pääsi yksin hänen puheilleen, ja sanoi neidolle, että jos tämä luovuttaisi hänelle neitseellisen kunniansa ja tekisi syntiä, kuten Juliakin oli tehnyt Claudion kanssa, armahtaisi hän veljen.

Angelo sanoi: "Rakastan näet sinua, Isabella."

Tyttö vastasi: "Veljeni rakasti näin Juliaa, ja kuitenkin te sanotte minulle, että veljeni täytyy kuolla sen tähden."

"Mutta", sanoi Angelo, "Claudio ei kuole, jos tulet salaa luokseni yöllä, aivan kuten Julia jätti isänsä talon tullakseen Claudion luo." Hämmästyneenä Angelon sanoista, kun tämä viekoitteli häntä samaan syntiin, josta oli tuominnut kuolemaan hänen veljensä, sanoi Isabella: "Tekisin yhtä paljon veliparkani puolesta kuin itseni puolesta; jos siis olisin saanut kuolemantuomion, niin pitäisin teräviä ruoskan jälkiä koristeinani ja menisin kuolemaani ikäänkuin vuoteelle, jota olin kiihkeästi kaivannut, ennenkuin antautuisin tähän häpeään." Sitten sanoi Isabella Angelolle toivovansa, että tämä ainoastaan lausui nämä sanat koetellakseen anojan siveyttä. Mutta Angelo selitti: "Usko minua, kunniani kautta sanani ilmaisevat tarkoitukseni."

Suuttuneena siitä, että kuuli Angelon käyttävän sanaa kunnia, ilmaisemaan niin kunniattomia tarkoitusperiä, lausui Isabella: "Haa, siinäpä vähän kunniaa, että siihen voisi paljon uskoa, ja mitä turmiollisin tarkoitus! Minä ilmaisen sinut, Angelo; saatpa nähdä! Kirjoita heti minulle armahdus veljeäni varten, tai julistan koko maailmalle, minkälainen mies sinä olet!" "Kuka sinua uskoisi, Isabella?" tokaisi Angelo. "Minun tahraton nimeni, elintapojeni ankaruus ja sanani todistuskappaleina sinun sanojasi vastaan voittavat syytteesi. Lunasta veljesi taipumalla tahtooni tai hän kuolee huomenna. Mitä taasen sinuun tulee, niin sano mitä voit, sillä minun väärä kertomukseni voittaa sinun toden tarinasi. Vastaa minulle huomenna."

"Kelle valittaisin? Jos kertoisin tämän, niin kuka minua uskoisi?" mietti Isabella astuessaan sitä surullista vankilaa kohti, jossa hänen veljensä oli pidätettynä. Kun neitonen saapui sinne, oli hänen veljensä hurskaassa keskustelussa herttuan kanssa, joka munkinpuvussaan oli myöskin käynyt Julian luona ja saattanut nämä molemmat syylliset rakastavaiset täysin käsittämään rikkomuksensa. Itkien ja vilpittömän katumuksen vallassa tunnusti onneton Julia, että häntä tuli moittia enemmän kuin Claudiota, koska hän oli vapaaehtoisesti suostunut Claudion kunniattomiin pyyntöihin.

Tullessaan huoneeseen, jossa Claudio oli vankina, sanoi Isabella: "Armo ja rauha olkoon teille ja hyvä tahto."

"Kuka on siellä?" kysyi valepukuinen herttua. "Tulkaa sisään: tuo toivotus ansaitsee tervetuliaiset." – "Asianani on puhua sana tai pari Claudion kanssa", sanoi Isabella. Sitten herttua jätti heidät kahdenkesken ja pyysi vartijaa, joka huolehti vangeista, asettamaan hänet sellaiseen paikkaan, missä hän saattaisi kuulla heidän keskustelunsa.

"No, sisar, mitä hyvää kuuluu?" kysyi Claudio. Isabella sanoi veljelleen, että tämän täytyi valmistua kuolemaan seuraavana aamuna. "Eikö ole mitään pelastusta?" kysyi Claudio.

"On kyllä, veli", vastasi Isabella, "mutta se on sellainen, että jos suostuisit siihen, se riistäisi sinulta kunnian ja jättäisi sinut alastomaksi." – "Ilmoita minulle se apu", sanoi Claudio. "Oh, pelkään sinua, Claudio", vastasi hänen sisarensa. "Vapisen ajatellessani, että sinä haluaisit elää ja pitäisit suuremmassa arvossa elämääsi lisättyä vähäistä kuuden tai seitsemän talven aikaa kuin ainaista kunniaasi. Uskallatko kuolla? Kuoleman tunnetta pelätään enimmin, ja kovakuoriais-raukka, jonka päälle astumme, tuntee yhtä ahdistavaa tuskaa kuin jättiläinen kuollessaan." "Miksi panet tämän häpeän päälleni?" kysyi Claudio. "Luuletko sinä, että voin saada aikaan lujuutta kuvarikkaasta hellämielisyydestä? Jos minun täytyy kuolla, kohtaan pimeyden kuin morsiamen ja painan sen rintaani vasten." – "Siinä puhui veljeni", sanoi Isabella, "ja siinä toi isäni hauta äänensä julki! Niin, sinun täytyy kuolla; kuitenkin – voitko ajatella, Claudio – tämä tekopyhä sijaishallitsija säästäisi henkesi, jos minä antaisin hänelle neitseellisen kunniani. Oh, jos vain henkeni olisi kysymyksessä, uhraisin sen sinut pelastaakseni yhtä auliisti kuin nuppineulan!" – "Kiitoksia, rakas Isabella", virkkoi Claudio. "Valmistaudu kuolemaan huomenna", sanoi Isabella. "Kuolema on hirvittävä asia", jatkoi Claudio. "Ja häväisty elämä on vihattavaa", vastasi hänen sisarensa. Mutta kuoleman ajatukset voittivat nyt Claudion luonteen kestävyyden, ja sellaisten kauhujen, joita syylliset tuntevat ainoastaan kuolinhetkellään, häntä ahdistaessa huudahti hän: "Suloinen sisareni, anna minun elää! Synnin, jonka teet pelastaaksesi veljen elämän, jättää luonto siinä määrin huomaamatta, että se muuttuu hyveeksi."

"Voi uskoton raukka! Kunniaton heittiö!" huudahti neito. "Tahtoisitko pelastaa elämäsi sisaresi häpeän avulla? Oh! Hyi, hyi, hyi! Luulin, veljeni, että sinussa olisi ollut sellainen kunnian tunne, että jos sinulla olisi ollut kaksikymmentä päätä pantavana kahdellekymmenelle mestauspölkylle, olisit sinä ne kaikki luovuttanut, ennenkuin sisaresi olisi alentunut moiseen häpeään."

"Ei, kuule minua, Isabel!" sanoi Claudio kauhun vallassa.

Mutta sen, mitä Claudio aikoi sanoa puolustukseksi heikkoudelleen, kun hän halusi elää siveän sisarensa häpeän kautta, keskeytti herttuan tulo, ja viimemainittu lausui:

"Claudio, olen kuullut, mitä sinun ja sisaresi välillä tapahtui. Angelolla ei ollut milloinkaan tarkoituksena häväistä sisartasi; Angelo sanoi sen vain sisaresi siveyttä koetellakseen. Sisaresi, joka todellakin on kunniallinen, lausui Angelolle tuon miellyttävän epäyksen, jonka Angelo peräti iloisena otti vastaan. Ei ole toivoa siitä, että Angelo armahtaisi sinua; vietä senvuoksi hetkesi rukouksessa ja valmistaudu kuolemaan." Silloin katui Claudio heikkouttaan ja sanoi: "Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi. Olen niin kyllästynyt elämään, että pyydän päästä eroon siitä." Ja Claudio vetäytyi pois häpeän ja surun täyttäessä hänen mielensä hänen erehdyksensä takia.

Kun herttua oli nyt kahden kesken Isabellan kanssa, ylisti hän neidon hyveellistä urheutta, sanoen: "Käsi, joka teki teidät kauniiksi, teki teidät myöskin hyväksi." – "Oh", virkkoi Isabella, "kuinka suuresti pettyikään hyvä herttua Angelon suhteen! Jos herttua koskaan palaa, ja jos minä voin puhua hänen kanssaan, paljastan Angelon hallituksen."

Isabella ei tiennyt, että hän juuri nyt teki uhkaamansa paljastuksen.

Herttua vastasi: "Se olisi kyllä varsin paikallaan, mutta asian ollessa nykyisellä kannallaan torjuu Angelo syytöksenne; kuunnelkaa senvuoksi tarkoin neuvojani. Uskon, että voisitte tehdä mitä oikeamielisimmin eräälle vääryyttä kärsineelle naisparalle ansaitun hyvän työn, vapauttaa veljenne joutumasta ankaran lain uhriksi, olla millään tavoin tahraamatta omaa mitä herttaisinta persoonaanne ja tuottaa paljon mielihyvää poissaolevalle herttualle, jos hän kenties joskus palaa ja saa tietää tästä asiasta." Isabella vastasi, että hän tekisi iloisin mielin kaikki, mitä munkki tahtoi, edellyttäen että se ei ollut mitään väärää. "Hyve on rohkea eikä koskaan pelkää", sanoi herttua, ja sitten kysyi hän Isabellalta, oliko tämä koskaan kuullut Fredrikin, suuren merellä hukkuneen soturin sisaresta Marianasta.

"Olen kuullut siitä ylhäisestä naisesta", virkkoi neito, "ja hänen nimeensä liittyi hyviä mainintoja." – "Tämä nainen", jatkoi herttua, "oli Angelon vaimo, mutta Marianan myötäjäiset olivat laivassa, jossa hänen veljensä tuhoutui, ja pankaa merkille, kuinka raskas tappio siitä tuli tälle onnettomalle aatelisnaiselle! Sillä paitsi sitä, että hän menetti mitä jaloimman ja kuuluisimman veljensä, joka rakkaudessaan häntä kohtaan oli aina ollut mitä ystävällisin ja vilpittömin, kadotti hän omaisuutensa tuhoutumisen mukana puolisonsa, ulkokultaisen Angelon rakkauden, tämä kun teeskenteli havaitsevana jotakin kunniattomuutta tässä jalossa aatelisnaisessa, vaikka todellisena syynä oli Marianan myötäjäisten katoaminen. Angelo jätti vaimonsa kyynelien valtaan eikä kuivannut niistä ainoatakaan lohdutuksellaan. Angelon väärä epäystävällisyys, jonka syystä olisi pitänyt tukahduttaa Marianan rakkaus, teki, kuten este virrassa, rakkauden vielä rajummaksi, ja Mariana lempii julmaa miestään jatkuvasti koko ensimmäisen kiintymyksensä voimalla."

Sitten selvitti herttua täsmällisemmin suunnitelmansa. Tarkoituksena oli, että Isabella menisi Angelon luo ja näennäisesti suostuisi tulemaan, kuten Angelo toivoi, keskiyöllä; täten saisi Isabella haluamansa armahduksen. Mariana menisi hänen sijastaan kohtaukseen ja esiintyisi pimeässä Angelon edessä Isabellana. "Älkää, jalo tyttäreni", sanoi valemunkki, "pelätkö tehdä tätä. Angelo on hänen puolisonsa, eikä ole mikään synti saattaa heidät näin yhteen."

Isabella, jota suunnitelma miellytti, poistui tehdäkseen, kuten herttua häntä neuvoi, ja viimemainittu lähti ilmoittamaan Marianalle heidän aikomuksistaan. Aikaisemmin oli herttua käynyt tervehtimässä tätä onnetonta rouvaa käyttäen valepukuaan ja antanut hänelle uskonnollisia ohjeita ja ystävällistä lohdutusta, jolloin hän oli saanut tietää Marianan surullisen tarinan hänen omilta huuliltaan; ja nyt Mariana pitäen herttuaa pyhänä miehenä suostui kernaasti alistumaan hänen ohjeisiinsa tässä yrityksessä.

Kun Isabella palasi keskusteltuaan Angelon kanssa Marianan taloon, missä herttua oli sopinut tapaavansa hänet, sanoi herttua: "Tervetuloa ja hyvissä ajoin! Mitä uutisia kuuluu tuolta kelpo sijaishallitsijalta?" – Isabella kertoi, millä tavoin hän oli järjestänyt asian. "Angelolla", sanoi Isabella, "on tiilimuurin ympäröimä puutarha, jonka länsipuolella on viinitarha, ja viinitarhassa on portti." Sitten hän näytti herttualle ja Marianalle kahta avainta, jotka Angelo oli hänelle antanut, ja sanoi:

"Suurempi avaa viinitarhan portin ja toinen pienen oven, joka johtaa viinitarhasta puutarhaan. Sinne olen luvannut tulla yön hiljaisuudessa tapaamaan häntä, ja olen saanut häneltä vakuutuksen siitä, että veljeni henki säästetään. Panin tarkoin ja huolellisesti merkille paikan, ja kuiskaten ja mitä synnillisimmän innokkaasti näytti hän minulle tien kaksi kertaa." – "Sovittiinko teidän välillänne muita merkkejä, jotka Marianan täytyy ottaa huomioon?" kysäisi herttua. "Ei mitään", sanoi Isabella, "on ainoastaan tultava silloin, kun on pimeää. Sanoin hänelle, että voin viipyä vain vähän aikaa, sillä panin hänet ajattelemaan, että palvelija tulee mukanani ja että tämä palvelija uskoo varmasti minun tulevan veljeni takia." Herttua kiitteli Isabellan viisasta järjestelyä, ja kääntyen Marianaan neuvoi Isabella: "Teidän ei tarvitse sanoa paljoakaan Angelolle lähtiessänne hänen luotaan, ainoastaan hiljaa ja matalalla äänellä: muistakaa nyt veljeäni."

Isabella johti sinä yönä Marianan sovitulle paikalle, iloiten siitä, kuten hän otaksui, että hän oli tällä keksinnöllä pelastanut sekä veljensä hengen että oman kunniansa. Mutta herttua ei ollut aivan vakuutettu siitä, että Isabellan veljen henki oli turvassa, ja siksi lähti hän keskiyön aikana jälleen vankilaan, ja olikin hyvä Claudiolle, että herttua teki niin, sillä muutoin olisi vanki sinä yönä mestattu. Pian näet sen jälkeen kun herttua tuli vankilaan saapui julmalta sijaishallitsijalta käsky, jossa määrättiin, että Claudio mestattaisiin ja että hänen päänsä lähetettäisiin Angelolle kello viideltä aamulla. Mutta herttua taivutti vankilanjohtajan lykkäämään Claudion teloituksen ja pettämään Angelon lähettämällä hänelle erään sinä aamuna vankilassa kuolleen miehen pään. Saadakseen vankilanjohtajan suostumaan tähän näytti herttua, jota vankilanjohtaja yhä luuli vain juuri sellaiseksi, miltä hän näytti, vankilanjohtajalle herttuan käsialalla kirjoitetun ja hänen sinetillään vahvistetun kirjeen, josta vankilanjohtaja sen nähdessään päätteli, että tämä munkki oli varmasti saanut jonkun salaisen käskyn poissaolevalta herttualta, ja sen vuoksi suostui hän säästämään Claudion ja katkaisutti kuolleen miehen pään Angelolle.

Sitten lähetti herttua omassa nimessään Angelolle kirjeen sanoen, että eräät tapahtumat olivat pysäyttäneet hänen matkansa ja että hän tulisi Wieniin seuraavana aamuna, ja hän pyysi Angeloa tulemaan vastaan kaupungin portille, luovuttaakseen siellä valtansa. Herttua käski myöskin antaa julistuksen, että jos joku hänen alamaisistaan vaati apua tai oli kärsinyt vääryyttä, pitäisi heidän esittää anomuksensa kadulla heti herttuan tullessa kaupunkiin.

Aikaisin aamulla tuli Isabella vankilaan, ja herttua, joka siellä odotti hänen tuloaan, katsoi hyväksi eräiden salaisten syitten nojalla sanoa Isabellalle, että Claudio oli teloitettu. Sen vuoksi Isabellan tiedustellessa, oliko Angelo lähettänyt armahduksen hänen veljelleen, sanoi herttua:

"Angelo on vapauttanut Claudion tästä maailmasta. Hänen päänsä on katkaistu ja lähetetty sijaishallitsijalle." Suunnattoman murheen vallassa huudahti sisar: "Voi onnetonta Claudiota, kurjaa Isabellaa, väärämielistä maailmaa ja katalaa Angeloa!" Valemunkki pyysi Isabellaa lohduttautumaan, ja kun neito oli hiukan rauhoittunut, ilmoitti munkki hänelle, että herttuaa odotettiin pian palaavaksi, ja selitti hänelle, millä tavalla Isabellan tulisi menetellä esittäessään valituksensa Angeloa vastaan; vielä munkki pyysi Isabellaa olemaan pelkäämättä, jos asia hetkisen näyttäisi käyvän hänelle vastaiseksi. Annettuaan Isabellalle riittävät ohjeet meni herttua senjälkeen Marianan luo neuvoen tälle, millä tavoin jälkimmäisenkin pitäisi toimia.

Sitten pani herttua syrjään munkinpukunsa ja saapui Wienin kaupunkiin omassa kuninkaallisessa asussaan keskellä iloista joukkoa: hänen uskollisia alamaisiaan oli kokoontunut tervehtimään häntä hänen saapuessaan. Kaupungissa astui Angelo häntä vastaan luovuttaen valtansa asianmukaisesti. Silloin tuli Isabella avunpyytäjän tavoin ja sanoi:

"Armoa, kuninkaallinen herttua! Olen erään Claudion sisar, Claudion, joka tuomittiin menettämään päänsä siitä, että hän oli vietellyt nuoren neidon. Anoin loordi Angelolta armahdusta veljelleni. Olisi tarpeetonta kertoa teidän armollenne, kuinka rukoilin ja polvistuin ja kuinka hän työnsi minut luotaan ja kuinka minä vastasin, sillä se haastelu oli hyvin pitkä. Alan nyt surun ja häpeän vallassa mainita inhoittavaa lopputulosta. Angelo ei tahtonut vapauttaa veljeäni muuten kuin sillä ehdolla, että minä suostuisin hänen häpeälliseen rakkauteensa. Kun olin taistellut kauan itseni kanssa, voitti sisarellinen myötätuntoni siveyteni ja minä antauduin hänelle. Mutta seuraavana aamuna aikaisin lähetti Angelo rikkoen lupauksensa käskyn, että veljeni teloitettaisiin!" Herttua teeskenteli, ettei hän uskonut Isabellan kertomusta, ja Angelo sanoi, että suru Isabellan veljen kuoleman johdosta, veli kun oli mestattu, jotta laki asianmukaisesti täytettäisiin, oli saattanut Isabellan järjiltä.

Nyt lähestyi toinen pyytäjä, joka oli Mariana, ja tämä aloitti: "Jalo ruhtinas, niin totta kuin valo tulee taivaasta ja totuus hengityksestä, niin totta kuin totuudessa on järkeä ja hyveessä totuutta, niin olen minä tämän miehen vaimo ja, hyvä valtiaani, Isabellan sanat ovat valhetta, sillä yön, jonka hän sanoo olleensa Angelon kanssa, minä vietin Angelon kanssa huvimajassa. Niin totta kuin tämä pitää paikkansa, saanen minä nousta rauhassa, tai muutoin käyköön niin, että muutun tässä marmoripatsaaksi."

Silloin väitti Isabella puhuneensa totta ja vetosi sanojensa tueksi munkki Ludvigiin, mikä oli se nimi, jonka herttua oli omaksunut valepuvussaan. Isabella ja Mariana olivat molemmat totelleet herttuan ohjeita sanoissaan, ja herttuan tarkoituksena oli, että Isabellan viattomuus todistettaisiin selvästi tällä julkisella tavalla koko Wienin kaupungin edessä. Mutta Angelo ei aavistanutkaan, että tällaisen syyn nojalla molempien naisten kertomukset niin erosivat toisistaan, ja Angelo toivoi, että hän heidän ristiriitaisen todistuksen nojalla kykenisi selviytymään Isabellan syytöksestä. Teeskennellen loukattua viattomuutta sanoi Angelo:

"Olen vain hymyillyt tähän asti, mutta, hyvä valtiaani, kärsivällisyyteni on nyt lopussa, ja huomaan, että nämä onnettomat mielisairaat naiset ovat vain jonkun suuremman välikappaleita, jonkun, joka panee heidät toimimaan. Suokaa, valtiaani, minulle tilaisuus selvittää tämä juoni." – "Kyllä, kaikesta sydämestäni", sanoi herttua, "ja rangaiskaa heitä aivan mielenne mukaan. Te, loordi Escalus, istukaa loordi Angelon kanssa, auttakaa häntä saamaan selville tämä häntä kohdannut loukkaus. Munkkia, joka yllytti näitä naisia, on lähetetty hakemaan, ja kun hän tulee, niin soveltakaa mitä rangaistusta hyvänsä, joka näyttää parhaalta näitten häväistysten takia. Minä jätän teidät hetkiseksi, mutta älkää te, loordi Angelo, poistuko mihinkään, ennenkuin olette tehnyt lopullisen päätöksen tämän panettelun suhteen."

Herttua meni sitten pois jättäen Angelon peräti tyytyväiseksi sen johdosta, että hänet oli valtuutettu tuomariksi ja ratkaisijaksi omassa asiassaan. Mutta herttua poistui vain siksi aikaa, että ehti heittää pois kuninkaallisen pukunsa ja laittautua munkinvaatteisiinsa. Tässä valeasussa ilmestyi hän jälleen Angelon ja Escaluksen eteen, ja hyvä vanha Escalus, joka luuli Angelon joutuneen väärän syytöksen alaiseksi, sanoi luullulle munkille: "Kuulkaahan, mies, panitteko te nämä naiset panettelemaan loordi Angeloa?" Munkki vastasi: "Missä on herttua? Hänen pitäisi kuulla minun puhuvan." Escalus sanoi: "Me edustamme herttuaa ja tahdomme kuulla puhettanne. Puhukaa oikein." – "Rohkeasti ainakin", tokaisi munkki.

Hän moitti herttuaa siitä, että tämä oli jättänyt Isabellan asian sen tutkittavaksi, joka oli Isabellaa syyttänyt, ja puhui niin avoimesti monista turmeltuneista tavoista, joita hän oli huomannut liikkuessaan, kuten hän sanoi, katselijana Wienissä, että Escalus uhkasi munkkia kidutuksella, koska tämä puhui valtiota vastaan ja moitti herttuan menettelyä, ja Escalus käski viedä hänet vankilaan. Silloin kaikkien läsnäolevien hämmästykseksi ja Angelon äärimmäiseksi tyrmistykseksi riisui luultu munkki valepukunsa, ja he näkivät herttuan itsensä siinä olevan.

Herttua puhutteli ensiksi Isabellaa. Hän lausui: "Tulkaa tänne, Isabella. Teidän munkkinne on nyt teidän ruhtinaanne, mutta pukuni mukana en ole vaihtanut sydäntäni. Olen yhä altis teitä palvelemaan." "Oh, antakaa minulle anteeksi", vastasi neito, "että minä, teidän alamaisenne, olen käyttänyt ja vaivannut tuntemattoman valtiaani mahtia." Herttua vastasi siihen, että hän juuri tarvitsi anteeksiantoa Isabellalta, koska ei ollut estänyt Isabellan veljen kuolemaa – herttua ei näet vielä tahtonut sanoa Isabellalle, että Claudio eli, koska tahtoi edelleenkin koetella Isabellan hyvyyttä. Angelo tiesi nyt, että herttua oli ollut hänen pahojen tekojensa salaisena todistajana, ja sanoi: "Oi peloittava valtiaani, minä olisin syyllisempi kuin syyllisyyteni, jos ajattelisin voineeni olla näkymätön, huomatessani teidän armonne jumalallisen voiman tavoin tarkkailleen toimiani. Älkää sitten, hyvä valtias, enää salliko häpeän jatkua, vaan antakaa oman tunnustukseni olla tutkintona. Ainoa armo, jota pyydän, on se, että minut heti paikalla tuomitaan ja teilataan." Herttua vastasi: "Angelo, sinun rikoksesi ovat ilmeiset. Tuomitsemme sinut samalle mestauspölkylle, jolle Claudio kumartui kuolemaan, ja yhtä nopeasti joudut pois hänen kanssaan. Ja mitä hänen omaisuuteensa tulee, Mariana, niin talletamme sen samalla sinulle lesken perinnöksi, jotta voit ottaa itsellesi paremman miehen." – "Oi rakas herrani", sanoi Mariana, "en vaadi toista enkä parempaa miestä." Sitten vaipui hän polvilleen, ja kuten Isabellakin oli pyytänyt Claudion henkeä, niin pyysi tämäkin kiittämättömän aviomiehen lempeä vaimo Angelon henkeä:

"Oi lempeä ruhtinaani, valtiaani! Suloinen Isabella, asetu puolelleni! Lainaa minulle polvesi, niin koko tulevan elämäni aikana tahdon lainata sinulle koko elämäni palvellakseni sinua!" Herttua sanoi: "Vastoin kaikkea järkeä sinä vaivaat häntä rukouksillasi. Jos Isabella polvistuisi pyytämään armoa, murtaisi hänen veljensä henki kivetyn hautansa ja ottaisi sisarensa täältä pois kauhealla tavalla." Yhä sanoi Mariana: "Isabella, suloinen Isabella, polvistu viereeni, pidä ylhäällä käsiäsi! Älä puhu mitään – minä puhun kaikki. Sanotaan, että parhaimmat miehet valetaan esiin harha-askelista, ja enimmäkseen he tulevat paljon paremmiksi oltuaan hiukan pahoja. Niin voi miehenikin laita olla. Oi Isabella, etkö lainaa minulle polviasi?" Sitten sanoi herttua: "Hän kuolee Claudion takia." Mutta herttua oli kovin hyvillään, kun hänen oma Isabellansa, jolta hän odotti kaikkia laupeita ja kunniakkaita tekoja, polvistui hänen eteensä ja sanoi: "Jalomielisin valtias, katsokaa tätä tuomittua miestä, jos se teitä miellyttää, ikäänkuin jos veljeni eläisi. Osittain ajattelen, että asianmukainen vilpittömyys ohjasi hänen tekojaan, kunnes hän katsoi minuun. Koska niin on, älkää antako hänen kuolla! Veljeäni kohtasi vain oikeus, koska hän kerran teki sen teon, josta hän kuoli."

Parhaana vastauksena, minkä herttua saattoi antaa tälle vihollisensa henkeä jalosti anovalle, lähetti hän noutamaan Claudiota ja toimitti haikeasti kaivatun veljen elävänä hänen sisarensa eteen. Herttua sanoi Isabellalle:

"Anna minulle kätesi, Isabella, sillä sinun rakkaan takia armahdan Claudion. Sano, että tahdot tulla omakseni, ja Claudio tulee minunkin veljekseni." Tällöin huomasi loordi Angelo olevansa turvassa, ja kun havaitessaan hänen silmiensä hiukan kirkastuvan sanoi herttua: "No, Angelo, katsohan, että rakastat vaimoasi, sillä hänen ansionsa on hankkinut sinulle anteeksiannon. Ilo sinulle, Mariana! Rakasta häntä, Angelo! Olen ripittänyt hänet ja tunnen hänen hyveellisyytensä." Angelo muisti, kuinka kova hänen sydämensä oli ollut, kun hänelle lyhyeksi aikaa oli uskottu valta, ja hän tunsi, kuinka suloinen on armo.

Herttua käski Claudion mennä naimisiin Julian kanssa ja tarjoutui itse uudelleen Isabellan hyväksyttäväksi, jonka siveä ja jalomielinen menettely oli voittanut hänen ruhtinaansa sydämen. Koska Isabella ei ollut ottanut huntua, oli hän vapaa menemään naimisiin, ja ne ystävälliset palvelukset, joita jalo herttua oli tehnyt Isabellalle kätkeytyessään halvan munkin valepukuun, saivat neidon ottamaan kiitollisin ja iloisin mielin vastaan sen kunnian, jonka herttua tarjosi hänelle. Ja kun Isabellasta tuli Wienin herttuatar, niin hyveellisen valtiattaren erinomainen esimerkki sai aikaan täydellisen parannuksen sen kaupungin nuorten neitojen keskuudessa, niin että siitä lähtien ei kukaan konsanaan langennut Julian, parannuksen tehneen Claudion katuvan vaimon rikkomukseen. Ja armelias herttua hallitsi kauan rakastetun Isabellansa kanssa onnellisimpana aviomiehistä ja ruhtinaista.

LOPPIAISAATTO ELI MITÄ MIETITTE

Sebastian ja hänen sisarensa Viola, nuori messinalainen herrasmies ja neito, olivat kaksoisia, ja – mitä pidettiin suurena ihmeenä – he muistuttivat syntymästään saakka niin suuresti toisiaan, että ainoastaan heidän pukunsa erilaisuuden kautta heidät voitiin eroittaa toisistaan. He olivat molemmat syntyneet samalla hetkellä, ja samalla hetkellä olivat he molemmat vaarassa sortua tuhon omiksi, sillä he joutuivat Illyrian rannikolla haaksirikkoon, ollessaan yhdessä merimatkalla. Laiva, jossa he olivat, murskaantui kalliota vasten ankarassa myrskyssä, ja hyvin pieni osa laivaväkeä säästyi hengissä. Laivan kapteeni ja muut merimiehet, jotka pelastuivat, pääsivät maihin pienessä veneessä ja toivat Violan mukanaan turvallisesti rannalle, missä hän, neito parka, sensijaan että olisi iloinnut omasta pelastuksestaan alkoi valittaa veljensä tuhoa. Mutta kapteeni lohdutti häntä vakuuttaen, että oli nähnyt Violan veljen laivan murskaantuessa kiinnittävän itsensä vahvaan mastoon, joka kannatti häntä aaltojen yläpuolella niin kauan kuin kapteeni vain saattoi nähdä jotakin hänestä etäisyyden takia.

Violaa lohdutti se toivo, minkä tämä tieto antoi hänelle, ja nyt hän pohti sitä, kuinka hän sijoittautuisi vieraassa maassa niin kaukana kotoa, ja hän kysyi kapteenilta, tiesikö tämä mitään Illyriasta. "Tiedänpä hyvinkin, armollinen neiti", vastasi kapteeni, "sillä olen syntynyt tuskin kolmen tunnin matkan päässä tästä paikasta." "Kuka täällä hallitsee?" kysyi Viola. Kapteeni sanoi hänelle, että Illyriaa hallitsi Orsino, sekä luonteeltaan että asemaltaan jalo herttua.

Viola sanoi kuulleensa isänsä puhuvan tästä Orsinosta, ja että Orsino oli silloin naimaton. "Niin hän on nytkin", vastasi kapteeni, "tai oli ainakin vielä äskettäin. Ainoastaan kuukausi sitten läksin näet täältä, ja silloin puhuttiin yleisesti – kuten tiedätte, ihmiset aina lörpöttelevät siitä, mitä korkea-arvoiset tekevät –, että Orsino tavoitteli kauniin Olivian, erään siveän neidon ja kreivintyttären rakkautta. Kreivi kuoli kaksitoista kuukautta takaperin jättäen Olivian tämän veljen suojelukseen, mutta veli kuoli myöskin jonkun aikaa myöhemmin, ja sanotaan, että neito on rakkaudesta tätä armasta veljeä kohtaan kieltäytynyt tulemasta ihmisten näkyviin ja heidän seuraansa."

Viola, joka itse oli synkeän murheen vallassa veljen menetettyään, toivoi, että voisi elää tämän neidon kanssa, joka niin haikeasti suri veljen kuolemaa. Hän kysyi kapteenilta, voisiko tämä esitellä hänet Olivialle, ja sanoi, että hän palvelisi mielellään tätä neitoa. Mutta kapteeni vastasi, että sitä olisi vaikea järjestää, koska lady Olivia ei päästänyt ketään taloonsa veljen kuoleman jälkeen, ei edes itseään herttuaa. Silloin muodosti Viola mielessään toisen suunnitelman, päättäen palvella miehen puvussa paashina herttua Orsinoa. Oli omituinen päähänpisto nuorelta neidolta pukeutua miehen asuun ja esiintyä poikana, mutta Violan yksinäinen ja suojaton asema, hän kun oli nuori ja harvinaisen kaunis, ja vieraassa maassa, täytyy ottaa huomioon hänen puolustuksekseen.

Koska Viola oli huomannut kapteenin rehdin käytöksen ja sen, että kapteeni osoitti ystävällistä mielenkiintoa hänen menestykseensä, uskoi hän kapteenille suunnitelmansa, ja kapteeni ryhtyi mielellään avustamaan neitoa. Viola antoi hänelle rahaa ja neuvoi häntä hankkimaan pojalle sopivan puvun. Viola käski, että hänen vaatteensa tehtäisiin samanvärisiksi ja -kuosisiksi kuin hänen veljellään Sebastianilla oli tapana käyttää, ja ollessaan pukeutuneena miehenvaatteisiinsa näytti Viola niin täsmälleen veljensä näköiseltä, että tapahtui muutamia omituisia erehdyksiä, kun heidät sekoitettiin toisiinsa, sillä, kuten myöhemmin käy ilmi, Sebastian oli myös pelastunut.

Violan hyvä ystävä kapteeni, jolla oli jonkun verran suhteita hoviin, sai muutettuaan tämän kauniin neidon herrasmieheksi hänet esitellyksi Orsinolle valenimellä Cesario. Herttuaa miellytti hämmästyttävästi tämän sievän nuorukaisen käytös ja sulava esiintyminen, ja hän otti Cesarion yhdeksi paasheistaan, jonka viran Viola halusi saadakin itselleen. Ja Viola täytti niin hyvin velvollisuutensa uudessa asemassaan ja osoitti niin altista huomaavaisuutta ja uskollista kiintymystä isäntäänsä, että hänestä tuli pian hänen suosituin seuralaisensa. Cesariolle uskoi Orsino koko lady Oliviaa kohtaan tuntemansa rakkauden tarinan. Cesariolle kertoi hän pitkästä ja menestyksettömästä kosinnasta, jonka hän oli omistanut neidolle, vaikka tämä hyljeksi hänen pitkäaikaisia palveluksiaan ja halveksi hänen persoonaansa, kieltäytyen päästämästä häntä puheilleen.

Rakkaudesta tähän neitoon, joka oli niin epäystävällisesti kohdellut häntä, jalo Orsino nyt kieltäytyi kentän urheiluista ja kaikista miehekkäistä ruumiinharjoituksista, jotka häntä tavallisesti miellyttivät, ja eli viheliäisessä velttoudessa kuunnellen hentomielisen musiikin naismaisia sointuja, hempeitä sävelmiä ja intohimoisia lemmenlauluja. Laiminlyöden viisaiden ja oppineiden ylimysten piirin, miesten, joiden kanssa hänellä oli ollut tapana seurustella, keskusteli hän nyt kaiket päivät nuoren Cesarion kanssa. Herttuan vakavat hovimiehet epäilemättä arvelivat, että Cesario oli sopimaton kumppani heidän entiselle jalolle isännälleen, suurelle herttua Orsinolle.

On vaarallista nuorille neitosille olla sievien nuorien herttuoiden uskottuina, minkä seikan Viola liiankin pian havaitsi surukseen, sillä siitä huolimatta, mitä Orsino sanoi kärsivänsä Olivian tähden, huomasi Viola pian kärsivänsä rakkaudesta herttuaan, ja häntä hämmästytti suuresti se, että Olivia saattoi olla niin välinpitämätön hänen verratonta herraansa kohtaan, josta Viola arveli, ettei kukaan voisi katsella häntä ilman mitä syvintä ihailua.

Hän uskalsi lempeästi viitata Orsinolle siihen suuntaan, että oli vahinko, kun Orsino oli kiintynyt neitoon, joka oli niin sokea hänen arvokkaille ominaisuuksilleen. Ja Viola haastoi; "Jos joku neito rakastaisi teitä, herrani, kuten te rakastatte Oliviaa – ja kenties on olemassakin sellainen, joka niin tekee – ja jos te ette voisi suoda hänelle vastarakkautta, niin ettekö sanoisi hänelle, että ette voi häntä rakastaa, ja eikö hänen pitäisi tyytyä tähän vastaukseen?" Mutta Orsino ei hyväksynyt sitä järkeilyä, sillä hän kielsi, että olisi mahdollista kenenkään naisen rakastaa niinkuin hän rakasti.

Hän sanoi, ettei kenenkään naisen sydän ole kylliksi suuri sisältämään niin paljon rakkautta, ja sen vuoksi oli kohtuutonta verrata jonkun neidon häntä kohtaan tuntemaa rakkautta Olivian herättämään rakkauteen. Vaikka Viola tunsi äärimmäistä kunnioitusta herttuan mielipiteitä kohtaan, ei hän voinut olla ajattelematta, että tämä ei ollut aivan totta, sillä hän arveli sydämensä olevan aivan yhtä täynnä rakkautta kuin mitä Orsinon oli, ja hän sanoi:

"Ah! Mutta minä tiedän, herrani..." – "Mitä tiedät, Cesario?" kysäisi Orsino. – "Tiedän liiankin hyvin", vastasi Viola, "mitä rakkautta naiset voivat tuntea miehiä kohtaan; heillä on yhtä uskollinen sydän kuin meilläkin. Isälläni oli tytär, joka rakasti erästä miestä niinkuin minä, kenties, rakastaisin teidän ylhäisyyttänne, jos minä olisin nainen." – "Ja mikä on hänen tarinansa?" kysyi Orsino. "Se on kirjoittamaton, herrani", vastasi Viola, "sillä hän ei milloinkaan kertonut rakkauttaan, vaan antoi sen salattuna kalvaa ruusunpunaista poskeaan nupussa luikertelevan madon tavoin. Tyttö riutui ajatuksissaan ja istui kuin muistopatsaassa Kärsivällisyys, joka hymyilee Surulle." Herttua kysyi, kuoliko tämä neito rakkaudestaan, mutta siihen kysymykseen antoi Viola välttelevän vastauksen, koska hän oli tekaissut koko jutun lausuakseen sanoja kuvaamaan salaista rakkautta ja äänetöntä surua, joita hän koki Orsinon takia.

Heidän puhuessaan tuli huoneeseen muuan aatelismies, jonka herttua oli lähettänyt Olivian luo, ja ilmoitti:

"Olkoon se teidän armollenne tietona, että minua ei päästetty neidon puheille, vaan kamarineitsyensä kautta neito lähetti teille tämän vastauksen: Seitsemän vuotta tästä eteenpäin ei yksikään elävä sielu tule näkemään hänen kasvojaan, vaan nunnan tavoin hän tahtoo kävellä hunnutettuna kastellen huonettaan kyynelillänsä kuollutta veljeään haikeasti muistellen." Kuullessaan tämän huudahti herttua: "Oh, kuinka suuresti johtuukaan hän, jolla on näin hellämielinen sydän, lempimään silloin, kun kallis kultainen nuoli on koskettanut hänen sydäntään!"

Senjälkeen sanoi hän Violalle: "Sinähän tiedät, Cesario, että olen kertonut sinulle kaikki sydämeni salaisuudet; mene senvuoksi, hyvä nuorukainen, Olivian taloon, äläkä anna kieltää itseltäsi pääsyä; seiso hänen ovellaan sanoen hänelle, että jalkasi juuttuu siellä kiinteästi maahan, kunnes olet saanut vastaanoton hänen luonaan." – "Ja jos pääsen hänen puheilleen, herrani, niin mitä sanon?" tokaisi Viola. "Oh, paljasta hänelle sitten", vastasi Orsino, "rakkauteni hehku. Pidä hänelle pitkä puhe hellästä uskollisuudestani. Sinun sopii hyvin esiintyä tuskani esittäjänä, sillä hän kuuntelee sinua mieluummin kuin jotakuta vakavamman näköistä."

Viola meni sitten pois; mielellään ei hän tosin ottanut tehtäväkseen tämän kosinnan hoitamista, sillä hänenhän täytyi pyytää neitoa tulemaan vaimoksi miehelle, jonka kanssa hän itse tahtoi mennä naimisiin, mutta otettuaan tämän tehtävän vastaan suoritti hän sen uskollisesti. Pian sai Olivia kuulla hänen ovellaan olevan nuorukaisen, joka ehdottomasti tahtoi päästä hänen puheilleen. "Sanoin hänelle", virkkoi palvelija, "että olette sairas. Hän sanoi silloin tietävänsä, että olette sairas, ja sen vuoksi tuli hän puhumaan teidän kanssanne. Sanoin hänelle teidän nukkuvan, mutta hän näytti ennakolta tietävän senkin ja sanoi, että hänen senvuoksi täytyi saada puhua kanssanne. Mitä hänelle tulee sanoa, emäntä? Hän näyttää olevan aseistautunut kaikkia epäyksiä vastaan ja tahtoo puhua kanssanne, halusitte tai ette."

Olivia, joka oli utelias näkemään, kuka tämä itsepintainen sanansaattaja saattoi olla, käski palvelijansa laskea tulijan sisään; ja heittäen huntunsa kasvoilleen sanoi hän, että hän tahtoisi vielä kerran kuulla Orsinon viestejä, sillä hän oli varma siitä, että lähetti tuli herttuan luota, päättäen pyrkijän tungettelevaisuudesta. Tullessaan sisään omaksui Viola niin miehekkään sävyn kuin hän suinkin saattoi ja jäljitellen suurten miesten paashien hienoa hovikieltä lausui hunnutetulle neidolle:

"Säteilevin, erinomaisin ja verrattomin kaunotar, pyydän teitä sanomaan, oletteko te talon emäntä, sillä olisin pahoillani, jos minun täytyisi tuhlata puhe jollekulle toiselle, sillä paitsi sitä, että se on erinomaisen huolellisesti kirjoitettu, olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni sen." – "Mistä te tulette, herra?" virkahti Olivia. – "En osaa sanoa paljoakaan enempää kuin mitä olen oppinut ulkoa", vastasi Viola, "ja tuo kysymys ei kuulu osaani." – "Oletteko näyttelijä?" kysyi Olivia. "En", lausui Viola, "ja kuitenkaan en ole sitä, minä esiinnyn." Tällä hän tarkoitti sitä, että hän, joka oli nainen, teeskenteli olevansa mies. Ja jälleen kysyi hän Olivialta, oliko hänellä edessään talon emäntä. Olivia sanoi se olevansa, ja silloin Viola, jolla oli enemmän uteliaisuutta nähdä kilpailijattarensa kasvonpiirteet kuin kiirettä ilmoittaa isäntänsä sanoma, sanoi: "Armollinen rouva, sallikaa minun nähdä kasvonne." Tätä rohkeaa pyyntöä ei Olivia ollutkaan haluton täyttämään, sillä kopea kaunotar, jota herttua Orsino oli niin kauan lempinyt turhaan, rakastui ensi silmäyksellä kiihkeästi valepaashiin, vaatimattomaan Cesarioon.

Kun Viola pyysi saada nähdä Olivian kasvot, sanoi viimemainittu; "Onko herranne ja valtiaanne antanut teille tehtäväksi neuvotella minun kasvojeni kanssa?" Unohtaen sitten päätöksensä kulkea hunnutettuna seitsemän pitkää vuotta työnsi Olivia huntunsa syrjään virkkaen: "Mutta minä vedän verhon pois ja näytän kuvan. Eikö se ole hyvin tehty?" Viola vastasi: "Siinäpä on huolella sommiteltu kauneus; punaisen ja valkoisen värin on poskillenne luonnon oma, taitava käsi maalannut. Olette julmin kaikista elävistä neidoista, jos tahdotte viedä nämä sulot hautaan jättämättä niistä maailmalle jäljennöstä." – "Oh, hyvä herra", vastasi Olivia, "en tahdo olla niin julma. Maailma voi saada kalustoluettelon kauneudestani. Luettelon kohtina voisin mainita: kaksi huulta, keskulaisen punaisia; kaksi harmaata silmää, niitten päällä luomet; yksi kaula; yksi leuka, ja niin edelleen. Lähetettiinkö teidät tänne ylistämään minua?" Viola vastasi: "Näen, mitä te olette; te olette liian ylpeä, mutta te olette kaunis. Herrani ja valtiaani rakastaa teitä. Oh, sellainen rakkaus täytyisi palkita, vaikka teidät olisi kruunattu kauneuden kuningattareksi, sillä Orsino rakastaa teitä jumaloiden ja itkien, koristen rakkautta, ikäänkuin ukkonen jyrisisi, ja tulta liekehtivin huokauksin."

"Isäntänne", jatkoi Olivia, "tuntee hyvin mielialani. En voi rakastaa häntä, enkä kuitenkaan epäile hänen kunnollisuuttaan. Tiedän hänen olevan jalon ja korkeasäätyisen, ja että hänellä on kokematon ja tahraton nuoruus. Kaikki julistavat yhteen ääneen hänet oppineeksi, kohteliaaksi ja urhoolliseksi. En kuitenkaan voi rakastaa häntä, ja hän olisi voinut ottaa vastauksensa jo kauan sitten." – "Jos rakastaisin teitä, kuten isäntäni rakastaa", sanoi Viola, "valmistaisin itselleni pajumajan portillenne ja huutaisin teidän nimeänne. Kirjoittaisin haikeita sonetteja Olivialle ja laulaisin niitä yön hiljaisuudessa; teidän nimenne kuuluisi kukkuloiden keskellä ja panisi Kaiun, ilmojen pälpättävän juoruajan, huutamaan: Olivia! Oh, ette saisi lepoa maan ja ilman alkuaineitten välillä, ennenkuin säälisitte minua."

"Voisitte saada paljon aikaan", sanoi Olivia. "Mikä on syntyperänne?" Viola vastasi: "Toimeni yläpuolella, vaikka asemani onkin hyvä. Olen aatelismies." Olivia päästi nyt vastahakoisesti Violan lähtemään: "Menkää isäntänne luo ja sanokaa hänelle, etten voi rakastaa häntä. Älkää antako hänen enää lähettää ketään, ellette ehkä te tule uudestaan kertomaan minulle, miltä kannalta hän otti asian."

Viola lähti mainiten hyvästiksi neitoa nimellä Kaunis Julmuri. Violan mentyä toisti Olivia sanat: Toimeni yläpuolella, vaikka asemani onkin hyvä. Olen aatelismies. Ja hän virkkoi ääneen: "Menenpä valalle siitä, että hän on ylimys; hänen puhetapansa, kasvonsa, jäsenensä, eleensä ja sävynsä osoittavat selvästi, että hän on aatelismies." Sitten toivotti Olivia, että Cesario olisi ollut herttua, ja huomatessaan, kuinka kiinteän sijan paashi oli saanut hänen sydämessään, moitti hän itseään äkkinäisestä rakastumisestaan. Mutta sillä lempeällä moitteella, jonka ihmiset tavallisesti sälyttävät omille virheilleen, ei ole mitään syvää juurta, ja heti paikalla unohti jalo lady Olivia siinä määrin sen epäsuhdan, joka vallitsi hänen asemansa ja luullun paashin aseman välillä, samoinkuin neitseellisen häveliäisyyden, joka on naisen luonteen pääasiallisin koristus, että hän päätti tavoitella nuoren Cesarion rakkautta.

Hän lähetti palvelijan hänen jälkeensä viemään timanttisormusta sillä verukkeella, että Cesario oli jättänyt sen lahjana Orsinolta. Olivia toivoi tällä oveluudella antavansa Cesariolle pikku viittauksen aikeistaan, suodessaan paashille lahjaksi sormuksen. Tosiaankin alkoi Viola tästä epäillä, sillä tietäen, että Orsino ei ollut lähettänyt mitään sormusta hänen mukanaan, hän alkoi muistella, että Olivian katseet ja esiintyminen olivat ilmaisseet ihailua, ja hän arvasi heti, että hänen isäntänsä lemmitty oli rakastunut toisin. "Voi", huudahti Viola, "neito raukka voisi yhtä hyvin rakastaa unikuvaa. Huomaan, että valepuku on harmillinen, sillä se on saanut aikaan, että Olivia huokailee yhtä hedelmättömästi minun takiani kuin minä Orsinon takia."

Hän palasi Orsinon palatsiin kertoen isännälleen, kuinka huonosti neuvottelu oli menestynyt, ja toisti Olivian viestin, ettei herttuan pitäisi häntä enää vaivata. Kuitenkin toivoi herttua itsepintaisesti, että lempeän Cesarion aikaa myöten onnistuisi saada Olivia taivutetuksi osoittamaan jonkunlaista sääliä, ja sen vuoksi hän pyysi Violaa menemään Olivian luo jälleen seuraavana päivänä. Sillä välin saadakseen ikävän väliajan kulumaan käski herttua laulaa erään laulun, jonka sanoja hän mielellään kuunteli. Hän sanoi: "Hyvä Cesarioni, kun kuulin tuota laulua laulettavan eilen illalla, niin mielestäni se viihdytti intohimoani paljon. Huomaa, Cesario, että laulu on vanha ja lapsellinen. Kehrääjättäret ja kutojattaret, jotka istuvat auringonpaisteessa, ja nuoret neidot, jotka nypläävät lankaansa luisella puikolla, laulavat tätä laulua. Se on yksinkertainen, mutta rakastan kuitenkin sitä, sillä se kuvaa rakkauden viattomuutta muinaisina aikoina."

    Tule pois, tuoni, tule,
    lepo mulle haudassa suo!
    Kule pois, henki, kule!
    Mun on tappanut immyt tuo.
    Lumivalkeat liinat laitelkaa
    valitulle;
    niin kuolo ei kelleen suotuisaa
    kuin mulle.

    Ei kukkaa, ei kukkaa
    tomulleni tuhlata saa,
    mua rukkaa, mua rukkaa
    ei ystävät voivottaa.
    Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,
    mulle suokaa,
    niin ettei lempivät siellä käy
    ja huokaa.

Viola kylläkin huomasi vanhan laulun sanat, jotka niin lapsellisen vilpittömästi kuvasivat onnettoman rakkauden ankaria tuskia, ja hänen kasvoillaan ilmeni selvästi tunne, jota laulu kuvasi. Orsino huomasi pojan surullisen katsannon ja sanoi tälle: "Voisinpa vaikka vannoa, että sinun silmäsi, Cesario, vaikka oletkin niin nuori, on katsellut sellaisia kasvoja, joita se rakastaa; eikö totta, poika?" – "Hiukan, jos suvaitsette", vastasi Viola. "Ja millainen nainen hän on ja minkä ikäinen?" kysäisi Orsino. "Hän on teidän ikäisenne, ja hänellä on teidän kasvonnekin, herrani", vastasi neito. Tämä huvitti herttuaa suuresti, kun hän kuuli tämän kauniin nuoren pojan rakastavan niin paljon itseään vanhempaa naista, jolla päälliseksi oli miehen tummat kasvot. Mutta Viola tarkoitti salaa Orsinoa eikä Orsinon kaltaista naista.

Mennessään toistamiseen vierailulle Olivian luo ei Violalla ollut minkäänlaista vaikeutta päästä hänen puheilleen. Palvelijat huomaavat pian, jos heidän emäntiänsä huvittaa keskustella sievien, nuorien sanantuojien kanssa, ja heti Violan saapuessa avattiin portti selälleen ja herttuan paashi ohjattiin Olivian huoneistoon peräti kunnioittavasti. Kun Viola sanoi Olivialle tulleensa vielä kerran puhumaan herransa puolesta, vastasi tämä neito: "Tahtoisin, ettette milloinkaan puhuisi hänestä enää, mutta jos haluaisitte ryhtyä toisenlaiseen kosintaan, niin kuulisin mieluummin teidän anomustanne kuin taivaallista musiikkia." Tämä oli jotensakin selvää puhetta, mutta Olivia selitti pian tunteensa tarkemmin ja tunnusti avoimesti rakkautensa. Nähdessään vastahakoisuuden ja hämmennyksen ilmenevän Violan kasvoilla sanoi Olivia: "Oh, kuinka halveksimisen piirre näyttääkään kauniilta hänen ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevilla huulillaan! Cesario, kautta kevään ruusujen, kautta neitsyyden, kunnian ja totuuden, rakastan sinua niin, että huolimatta ylpeydestäsi minulla ei ole ymmärrystä eikä järkeä salata intohimoani." Mutta turhaan kosi neito, sillä Viola kiiruhti pois hänen luotaan uhaten, ettei hän enää koskaan tulisi pyytämään Orsinolle rakkautta, ja Violan ainoa vastaus Olivian helliin pyyntöihin oli vakuutus, että hän oli päättänyt olla koskaan rakastamatta ketään naista.

Tuskin oli Viola lähtenyt, kun hänen urhoollisuutensa pantiin koetteelle. Muuan aatelismies, joka oli Olivian hylkäämä kosija ja joka oli saanut tietää, kuinka neito oli suosinut herttuan sanansaattajaa, haastoi Violan kaksintaisteluun. Mitä saattoi tehdä Viola parka, jolla miehekkäästä ulkokuorestaan huolimatta oli todellinen naisen sydän ja joka pelkäsi katsella omaakin miekkaansa?

Kun Viola näki hirvittävän kilpakosijansa tulevan häntä kohti paljastetuin miekoin, alkoi hän ajatella, että olisi parasta tunnustaa olevansa nainen, mutta samassa silmänräpäyksessä pelastui hän kauhustaan ja sellaisen paljastuksen aiheuttamasta häpeästä, kun näet eräs ohikulkeva muukalainen, joka lähestyi heitä, sanoi Violan vastustajalle, ikäänkuin muukalainen olisi jo kauan tuntenut Violan ja ollut tämän rakkain ystävä: "Jos tämä nuori herrasmies on tehnyt jotakin pahaa, otan syyn päälleni, ja jos loukkaatte häntä, tahdon hänen takiansa haastaa teidät kaksinkamppailuun." Ennenkuin Violalla oli aikaa kiittää tulijaa hänen suojeluksestaan tai kysyä, mikä oli hänen ystävällisen väliintulonsa syynä, kohtasi tämä uusi ystävä vihollisen, jota vastaan hänen urheutensa ei mitään auttanut.

Sillä hetkellä tuli näet paikalle oikeudenpalvelijoita, jotka vangitsivat herttuan nimessä muukalaisen vastaamaan eräistä muutamia vuosia aikaisemmin tehdystä rikkomuksesta, ja muukalainen sanoi Violalle: "Tämä johtuu siitä, että etsin sinua." Sitten pyysi vieras Violalta kukkaroa sanoen: "Nyt pakottaa hädänalainen tilani minut pyytämään kukkaroani, ja minua surettaa paljon enemmän se, mitä en voi tehdä sinun puolestasi kuin se, mitä itselleni tapahtuu. Olet hämmästyksissäsi, mutta ole huoleti."

Sanat hämmästyttivät tosiaankin Violaa, ja hän väitti, ettei tuntenut miestä eikä ollut milloinkaan saanut häneltä kukkaroa. Mutta miehen hänelle juuri osoittaman ystävällisyyden takia tarjosi Viola hänelle pienen rahasumman, joka oli miltei kaikki, mitä hän omisti. Nyt puhui muukalainen ankaria sanoja syyttäen toista kiittämättömyydestä ja epäystävällisyydestä. Vieras sanoi: "Tämän nuorukaisen, jonka näette tässä, sieppasin minä kuoleman kynsistä, ja yksistään hänen takiaan tulin Illyriaan, joutuen tähän vaaraan."

Oikeudenpalvelijat eivät välittäneet vähääkään kuunnella vankinsa valituksia, vaan hoputtivat häntä pois, sanoen: "Mitä se meitä liikuttaa?" Kun muukalaista vietiin pois, huusi hän Violaa Sebastianin nimellä, moittien luultua Sebastiania niin kauan kuin oli kuulomatkan päässä siitä, että tämä kielsi ystävänsä. Kuullessaan itseänsä mainittavan Sebastianiksi päätteli Viola, vaikka vieras olikin riistetty liian nopeasti hänen luotaan, jotta hän olisi ehtinyt kysyä selityksiä, näennäisen salaperäisyyden johtuvan siitä, että häntä luultiin veljekseen. Ja Viola alkoi hautoa mielessään toiveita, että mies, jonka hengen tämä muukalainen sanoi pelastaneensa, oli Sebastian. Niin tosiaankin oli asian laita. Muukalainen, jonka nimi oli Antonio, oli merikapteeni. Hän oli pelastanut Sebastianin laivaansa silloin, kun tämä miltei nääntyneenä väsymyksestä kellui mastolla, johon hän oli kiinnittänyt itsensä myrskyssä.

Hän kiintyi sellaisilla ystävyyden siteillä Sebastianiin, että päätti seurata toveriansa minne vain tämä meni. Nuorukaisen ilmaistessa halunsa mennä käymään Orsinon hovissa tuli Antonio Illyriaan, mieluummin kuin olisi eronnut Sebastianista, vaikka hän kyllä tiesi, että jos hänen henkilöllisyytensä siellä todettaisiin, olisi hänen henkensä vaarassa, koska hän oli kerran meritaistelussa vaarallisesti haavoittanut herttua Orsinon veljenpoikaa. Tämä oli rikkomus, josta hänet nyt oli otettu vangiksi.

Antonio ja Sebastian olivat tulleet maihin yhdessä vain muutamia tunteja ennen kuin Antonio tapasi Violan. Antonio oli antanut kukkaronsa Sebastianille toivoen, että tämä käyttelisi sitä vapaasti, jos näkisi jotakin, mitä haluaisi ostaa; samalla Antonio sanoi, että hän odottaisi majatalon luona Sebastiania, sillaikaa kun tämä meni katselemaan kaupunkia. Mutta koska Sebastian ei palannut sovittuna aikana, oli Antonio uskaltautunut etsiskelemään häntä, ja kun Viola oli puettu samalla tavalla, ja kun hänen kasvonsa niin täsmälleen olivat samannäköiset kuin hänen veljensä kasvot, veti Antonio miekkansa – kuten luuli – puolustaakseen pelastamaansa nuorukaista, ja kun Sebastian – kuten Antonio luuli – kieltäytyi tunnustamasta ystäväänsä eikä tahtonut antaa hänelle takaisin hänen omaa kukkaroansa, oli peräti luonnollista, että hän syytti Sebastiania kiittämättömyydestä.

Peläten Antonion mentyä saavansa uuden taisteluhaasteen livisti Viola kotia niin nopeasti kuin pääsi. Hän ei ollut ollut pitkää aikaa poissa, kun hänen vastustajansa näki hänen palaavan, mutta siinäpä olikin hänen veljensä Sebastian, joka sattui tulemaan tälle paikalle, ja vastustaja sanoi: "Mitä, herra, tapaanko teidät taaskin? Siitä saatte!"

Tällöin hän iski Sebastiania. Sebastian ei ollut pelkuri, vaan maksoi iskun takaisin korkoineen ja veti miekkansa esille. Nyt ehkäisi tämän kaksintaistelun muuan neito, sillä Olivia tuli ulos talosta, ja hänkin luuli Sebastiania Cesarioksi ja kutsui hänet tulemaan taloonsa ilmaisten syvän surunsa siitä, että paashi oli joutunut tämän raakamaisen hyökkäyksen esineeksi. Vaikka Sebastian oli yhtä paljon hämmästynyt neidon kohteliaisuudesta kuin tuntemattoman vihollisensa karskiudesta, meni hän kuitenkin mielellään taloon, ja Olivia oli ihastuksissaan siitä, että hän nyt huomasi Cesarion – joksi hän Sebastiania luuli – suopeammin suhtautuvan hänen huomaavaisuuteensa, sillä vaikka Sebastianin ja Cesarion piirteet olivatkin täsmälleen samat, niin ei Sebastianin kasvoilla ensinkään voinut huomata sitä halveksimista ja ynseyttä, jota Olivia oli valitellut ilmaistessaan rakkautensa Cesariolle.

Sebastian ei ensinkään vastustellut sitä hellyyttä, jota neito tuhlasi hänelle. Hänessä näytti tästä heräävän erittäin suurta mielenkiintoa, vaikkakin hän ihmetteli, kuinka tämä oli mahdollista, ja hän oli hyvin taipuvainen luulemaan, että Olivia ei ollut oikein järjissään; mutta havaitessaan neitosen olevan hienon talon emännän, ja että hän järjesti asiansa ja näytti vallitsevan talouttaan viisaasti ja että hänellä kaikessa muussa paitsi äkillisessä rakastumisessaan vieraaseen näytti olevan koko järkensä tallella, hyväksyi Sebastian kosinnan täydelleen. Kun Olivia huomasi, että Cesario oli näin hyvällä tuulella, ja samalla pelkäsi, että paashi voisi muuttaa mieltään, ehdotti hän, että koska hänellä oli pappi talossa, he menisivät heti naimisiin.

Sebastian suostui tähän ehdotukseen, ja kun vihkiminen oli suoritettu, jätti aviomies puolisonsa vähäksi aikaa, aikoen mennä kertomaan ystävälleen Antoniolle, millainen hyvä onni häntä oli kohdannut. Sillävälin tuli herttua Olivian luo vierailulle, ja juuri kun hän saapui talon eteen, toivat oikeudenpalvelijat vankinsa Antonion herttuan luo. Viola oli Orsinon, isäntänsä kanssa, ja kun Antonio näki Violan, jota hän yhä kuvitteli Sebastianiksi, kertoi hän herttualle, millä tavoin hän oli pelastanut tämän nuorukaisen vaarasta merellä. Selostettuaan täydellisesti, mitä kaikkea ystävällisyyttä hän oli todella osoittanut Sebastianille, päätti hän valituksensa sanomalla, että kolme kuukautta sekä päivin että öin tämä kiittämätön nuorukainen oli ollut hänen kanssaan. Mutta kun nyt Olivia tuli esiin talostaan, ei herttua voinut enää kuunnella Antonion kertomusta, vaan sanoi: "Tässä tulee kreivitär: nyt kävelee taivas maan päällä! Mutta mitä sinuun tulee, mies, niin sanasi ovat hulluutta, sillä kolme kuukautta on tämä nuorukainen palvellut minua!" Sitten käski hän, että Antonio vietäisiin syrjään. Mutta Orsinon taivaallinen kreivitär antoi pian herttualle aihetta syyttää Cesariota yhtä paljon kiittämättömyydestä kuin Antonio äsken oli tehnyt, sillä kaikki sanat, mitä herttua saattoi kuulla Olivian puhuvan, olivat ystävällisyyden sanoja Cesariolle. Havaitessaan, että hänen paashinsa oli saavuttanut tämän korkean sijan Olivian suosiossa, uhkasi herttua poikaa kaikilla oikeutetun kostonsa kauhuilla. Aikoessaan poistua käski hän Violan seurata häntä: "Tule, poika, kanssani; ajatukseni ovat kypsät pahoihin tekoihin." Vaikka näyttikin siltä, että herttua mustasukkaisessa raivossaan aikoi tuomita Violan silmänräpäyksessä surmattavaksi, sai tämän rakkaus aikaan sen, että hän ei enää ollut pelkuri, vaan sanoi mitä iloisimmin mielin kestävänsä kuoleman suodakseen isännälleen rauhan.

Mutta Olivia ei tahtonut niin menettää miestänsä, vaan huusi: "Minne menee Cesarioni?" Viola vastasi: "Sen perässä, jota rakastan enemmän kuin elämääni." Olivia kuitenkin esti heitä lähtemästä julistamalla äänekkäästi, että Cesario oli hänen miehensä, ja lähettämällä hakemaan pappia, joka selitti, että vasta kaksi tuntia takaperin hän oli vihkinyt kreivittären ja tämän nuoren miehen. Turhaan intti Viola, neidon ja papin todistus saivat Orsinon uskomaan, että hänen paashinsa oli riistänyt häneltä aarteen, jota hän piti suuremmassa arvossa kuin henkeään. Mutta ajatellen, että oli myöhäistä tätä peruuttaa, aikoi hän sanoa hyvästi uskottomalle lemmitylleen ja nuorelle teeskentelijälle, Olivian miehelle, kuten herttua nimitti Violaa, ja hän varoitti paashia tulemasta vain koskaan enää hänen näkyviinsä, jolloin – kuten heistä näytti – tapahtui ihme! Sisään tuli näet toinen Cesario ja puhutteli Oliviaa vaimonaan.

Tämä uusi Cesario oli Sebastian, Olivian todellinen mies; ja kun heidän ihmettelynsä oli vähän vaimennut heidän nähdessään kaksi henkilöä, joilla oli samat kasvot, sama ääni ja sama puku, alkoivat veli ja sisar tehdä kysymyksiä toisilleen. Sillä Viola saattoi tuskin uskoa, että hänen veljensä eli, ja Sebastian ei käsittänyt, miten hän selvittäisi itselleen sen seikan, että sisar, jonka hän luuli hukkuneen, tavattiin nuoren miehen puvussa. Mutta Viola tunnusti heti, että hän oli tosiaankin Viola ja Sebastianin sisar tässä valepuvussa.

Kun oli selvitetty kaikki ne erehdykset, joita tämä kaksoisveljen ja -sisaren äärimmäinen yhdennäköisyys oli aikaansaanut, nauroivat he Olivialle sen huvittavan erehdyksen takia, jonka tämä oli tehnyt rakastuessaan naiseen; eikä Olivia ensinkään näyttänyt olevan tyytymätön vaihdokseen, kun hän havaitsi menneensä naimisiin veljen kanssa sisaren asemesta.

Orsinon toiveet olivat ikuisiksi ajoiksi rauenneet nyt Olivian avioliiton takia, ja herttuan toiveitten mukana näytti koko hänen turha rakkautensakin häipyneen. Ja kaikki hänen ajatuksensa kiintyivät siihen seikkaan, että hänen suosikkinsa nuori Cesario oli muuttunut kauniiksi neidoksi. Herttua katseli Violaa erittäin tarkkaavaisesti, ja muisti, kuinka sievänä hän oli aina Cesariota pitänyt, ja hän päätteli, että Viola näyttäisi hyvin kauniilta naisen puvussa.

Ja sitten muisti herttua, kuinka usein Viola oli sanonut rakastavansa häntä, mikä siihen aikaan tuntui vain uskollisen paashin velvollisuudentuntoisilta lauselmilta, mutta nyt arvasi herttua, että jotakin enemmän oli tarkoitettu, sillä monet Violan sievät sanontatavat, jotka olivat olleet arvoituksia hänelle, johtuivat nyt hänen mieleensä, ja tuskin herttua muisti kaikki nämä seikat, ennenkuin hän päätti ottaa Violan vaimokseen. Herttua sanoi Vidalle, sillä hän ei vieläkään voinut olla nimittämättä Violaa Cesarioksi ja pojaksi: "Poika, sinä olet sanonut minulle tuhansia kertoja, että sinä et koskaan rakastaisi naista niinkuin minua; ja niiden uskollisten palveluksien takia, joita sinä olet minulle tehnyt ja jotka niin huonosti sopivat pehmeään ja hellään olemukseesi, ja koska olet nimittänyt minua niin kauan isännäksi, tulet nyt isäntäsi emännäksi ja Orsinon uskolliseksi herttuattareksi."

Huomatessaan, että Orsino aikoi luovuttaa Violalle sen sydämen, jonka hän oli niin epäystävällisesti hylännyt, kutsui Olivia heidät taloonsa ja tarjosi hyvän papin apua. Siten kaksoisveli ja -sisar vihittiin molemmat samana päivänä myrskyn ja haaksirikon, joka heidät eroitti, ollessa välikappaleena, joka nosti heidät suureen onneen ja valtaan. Viola oli Orsinon, Illyrian herttuan vaimo, ja Sebastian oli rikkaan ja ylhäisen kreivitär Olivian mies.

TIMON ATEENALAINEN

Ateenalainen ylimys Timon, jolla oli ruhtinaallinen omaisuus hallussaan, osoitti taipumusta täysin rajattomaan anteliaisuuteen. Hänen miltei ääretöntä rikkauttaan ei karttunut niin paljon, ettei hän olisi tuhlannut sitä nopeammin kaikenlaisille ja kaikenarvoisille ihmisille. Eivät ainoastaan köyhät olleet osallisia hänen hyvyydestään, vaan myöskin suuret ylimykset kernaasti liittyivät hänen suojattiensa ja seuralaistensa joukkoon. Hänen pöytäänsä kokoontuivat kaikki herkkusuiset kemuilijat, ja hänen talonsa oli avoinna kaikille, jotka tulivat Ateenaan tai lähtivät sieltä. Hänen suunnaton omaisuutensa yhdessä hänen auliin ja tuhlaavaisen luonteensa kanssa taivuttivat kaikki sydämet kiintymään häneen. Kaikenluonteiset ja -mieliset miehet tarjosivat palveluksiaan herra Timonille, alkaen peilikasvoisesta imartelijasta, jonka kasvot heijastavat kuin kuvastimesta suojelijansa silloista mielialaa, hienostumattomaan ja jäykkäpäiseen kyynikkoon saakka, joka teeskennellen halveksivana ihmisten persoonallisuuksia ja olevansa välinpitämätön maallisille asioille ei kuitenkaan voinut vastustaa herra Timonin miellyttävää esiintymistä ja anteliasta sielua, vaan jolla oli tapana tulla (vastoin luontoaan) ottamaan osaa Timonin kuninkaallisiin kesteihin ja palata omasta mielestään peräti rikkaana silloin, kun oli saanut vastaanottaa nyökkäyksen tai tervehdyksen Timonilta.

Jos runoilija sepitti teoksen, joka kaipasi suosittelemaa esipuhetta maailmaa varten, tarvitsi hänen vain omistaa kirjansa herra Timonille, ja runoelma meni varmasti kaupaksi, ja sitäpaitsi sai asianomainen tuotapikaa rahakukkaron suojelijaltaan ja pääsi päivittäin tämän taloon ja pöytään. Jos maalarilla oli taulu sijoitettavana, tarvitsi hänen vain ottaa tuotteensa Timonin luo ja olla kysyvinään tämän mielipidettä taulun ansioiden suhteen; muuta ei tarvittu, jotta jalomielinen ylimys taipui ostamaan sen. Jos jalokivikauppiaalla oli hieno koriste tai kangaskauppiaalla uhkeita ja kallisarvoisia kankaita, jotka niiden kallishintaisuuden takia jäivät hänen käsiinsä, niin oli kyllä Timonin talossa aina valmiit markkinat avoinna, jonne he saattoivat saada tavaransa ja jalokivensä kaupaksi mihin hintaan tahansa, vieläpä oli hyväluontoisella lordilla tapana kiittää kaupanpäällisiksi, ikäänkuin he olisivat osoittaneet hänelle erinomaisella tavalla kohteliaisuutta antaessaan hänelle valittaviksi niin mainioita tavaroita. Sillä tavoin oli hänen talonsa ahdettu täyteen tarpeetonta ostettua kamaa, josta ainoana hyötynä oli se, että ne paisuttivat ympärilleen epämukavaa ja räikeää komeilua. Vielä hankalammin ahdisteli hänen omaa persoonaansa näiden joutilaitten vierailijoiden tungos; siellä oli vetelehtiviä runoilijoita, maalareita, nylkyrimäisiä kauppamiehiä, ylimyksiä, aatelisnaisia, puutteessa olevia hovimiehiä ja odottelijoita, jotka alituisesti täyttivät hänen vierashuoneensa antaen mauttomien imartelujen sataa kuiskauksina hänen korviinsa, suitsuttaen hänelle nöyräselkäisyyttä kuin jumalalle, pyhittäen jopa jalustimetkin, joiden avulla hän nousi hevosensa selkään ja näyttäen ylipäänsä sen näköisiltä kuin he hengittäisivät raitista ilmaa vain Timonin luvalla ja hänen hyvyytensä kautta.

Muutamat näistä päivittäisistä suojateista olivat ylhäissukuisia nuorukaisia, jotka, kun heidän varansa eivät vastanneet heidän tuhlaavaisia elintapojaan, olivat joutuneet velkojiensa toimesta vankilaan ja sieltä Timonin toimenpiteestä vapautettu. Nämä nuoret tuhlarit juurtuivat siitä lähin hänen ylhäisyytensä seuraan, ikäänkuin hänen olisi yhteisen sympatian perusteella välttämättä pitänyt solmia kiinteitä ystävyydensiteitä kaikkiin sellaisiin rahanhaaskaajiin ja velttoihin elostelijoihin, jotka huomatessaan, etteivät he kykenisi seuraamaan häntä hänen rikkaudessaan, pitivät helpompana jäljitellä häntä tuhlaavaisuudessa ja ylellisessä toisten omaisuuden haaskaamisessa. Yksi näistä lihakärpäsistä oli Ventidius, jonka laittomasti keräytyneet velat Timon oli juuri äskettäin maksanut, käteisellä viisi talenttia.

Mutta tässä väentungoksessa ja tässä suuressa vieraitten virrassa olivat kaikista silmäänpistävimmät erilaisten lahjojen antajat. Oli onneksi näille miehille, jos Timon mieltyi koiraan tai hevoseen tai johonkin halpaan huonekaluun, joka oli heidän. Oli varmaa, että niin kehuttu esine, olipa se mikä tahansa, lähetettiin seuraavana aamuna varustettuna lahjoittajan terveisillä herra Timonille vastaanotettavaksi, ja samalla pyydeltiin anteeksi lahjan arvottomuutta.

Se koira tai hevonen, tai mikä se sitten olikin, tuotti varmasti hyvältä Timonilta, joka ei lahjojen suhteen tahtonut jäädä kenestäkään jälkeen, vastalahjaksi kenties kaksikymmentä koiraa tai hevosta ja joka tapauksessa verrattomasti arvokkaampia lahjoja, kuten nämä teeskentelevät lahjoittajat peräti hyvin tiesivätkin, ja heidän väärät lahjansa merkitsivät vain sitä, että he sijoittivat sen verran rahaa suurta ja nopeaa korkoa vastaan. Tällä tavoin oli eräs Lucius äskettäin lähettänyt Timonille lahjaksi neljä maidonvalkoista, hopeavaljaista hevosta, joita tämä ovela ylimys oli huomannut Timonin jossakin tilaisuudessa kehuvan. Muuan toinen ylimys Lucullus oli lahjoittanut Timonille samalla tavalla muka vapaaehtoisena lahjana parin vinttikoiria, joiden vartaloa ja nopeutta Timonin oli kuultu ihailevan. Nämä lahjat otti hyväsydäminen ylimys vastaan epäilemättäkään niiden kunniattomia tarkoituksia, ja luonnollisestikin saivat antajat palkinnokseen jonkun kallisarvoisen vastalahjan – timantin tai jonkun muun jalokiven, joka oli kaksikymmentä kertaa sen arvoinen kuin heidän väärä ja itsekäs lahjoituksensa.

Toisinaan menettelivät nämä konnamaiset ihmiset suoremmin ja olivat räikeän ja kouraantuntuvan juonen avulla, jota kuitenkin herkkäuskoinen Timon oli liian sokea näkemään, ihailevinaan ja ylistelevinään jotakin Timonin omaa, jotakin kauppaa, jonka hän oli tehnyt, tai jotakin äskeistä ostoa, mikä imartelu houkutteli varmasti tältä peräänantavaiselta ja hellämieliseltä ylimykseltä lahjaksi jotakin ylistetyn kaupan esineistä, vaikka tuon kaupan hyväksi ei ollut tehty minkäänlaista palvelusta pienen, halvan ja ilmeisen imartelun helppoja kustannuksia lukuunottamatta. Tällä tavoin oli Timon eräänä päivänä antanut eräälle näistä ilkeistä ylimyksistä kilpa-ajoraudikon, jolla hän itse ratsasti, koska hänen ylhäisyytensä oli suvainnut sanoa, että se oli sievä eläin ja kulki hyvin; Timon tiesi, ettei kukaan koskaan oikeamielisesti ylistänyt sitä, mitä ei itse tahtonut omistaa. Timon näet arvosteli ystäviensä kiintymystä omansa mukaan, ja niin ihastunut oli hän lahjoittelemiseen, että hän olisi jaellut kuningaskuntia näille valeystäville, eikä olisi milloinkaan väsynyt.

Timonin rikkaus ei kuitenkaan mennyt kokonaan näiden katalien imartelijoitten vaurastuttamiseen. Timon saattoi suorittaa jaloja ja kiitosta ansaitsevia tekoja; kun kerran eräs hänen palvelijansa rakasti erään rikkaan ateenalaisen tytärtä, mutta ei voinut toivoa saavansa häntä siitä syystä, että tyttö oli rikkauteen ja arvoon nähden niin suuresti hänen yläpuolellaan, lahjoitti kelpo Timon auliisti palvelijalleen kolme ateenalaista talenttia, tehdäkseen hänen omaisuutensa yhtä suureksi kuin se huomenlahja, jota nuoren tytön isä vaati hänen tulevalta mieheltään. Mutta suurimmaksi osaksi vallitsivat lurjukset ja loiset hänen omaisuuttaan, väärät ystävät, joita hän ei sellaisiksi tuntenut, vaan joiden hän, koska he parveilivat hänen ympärillään, luuli välttämättä häntä rakastavan; koska he hymyilivät hänelle ja imartelivat häntä, luuli hän varmasti, että kaikki viisaat ja hyvät ihmiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Ja kun hän juhli keskellä kaikkia näitä imartelijoita ja valeystäviä, kun he söivät hänet tyhjiin ja imivät hänen omaisuuttaan kuiviin runsain kulauksin mitä kallisarvoisimpia viinejä, joita juotiin hänen onnekseen ja menestyksekseen, ei hän voinut eroittaa ystävää imartelijasta, vaan hänen sokaistuista silmistään – ne kun olivat tulleet ylpeiksi katselemisesta – näytti arvokkaalta viihdytykseltä, että oli niin monta veljien tavoin hoitamassa toistensa omaisuutta, vaikka hänen omat varansa juuri maksoivat kaikki kustannukset, ja ilomielin silmäili hän mielestään niin todella juhlaisaa ja veljellistä seuraa.

Mutta kun hän näin ylitti ystävällisyyden äärimmäisetkin rajat ja tuhlaili hyvyyttään; ikäänkuin kullan jumala Plutus olisi ollut vain hänen hovimestarinsa; kun hän näin jatkoi huolimatta mistään tai pysähtymättä ajattelemaan, – niin järjettömästi tuhlaten, ettei hän milloinkaan kysynyt, kuinka hän saattaisi pitää sitä yllä, eikä lakannut hurjasta tuhlausvimmastaan, täytyi hänen rikkauksiensa, jotka eivät olleet rajattomia, välttämättä sulaa olemattomiin haaskauksen edessä, joka ei tiennyt mitään rajoja. Mutta kuka sen hänelle olisi sanonut? Hänen imartelijansako? Heidän etujensa mukaistahan oli sulkea hänen silmänsä.

Turhaan koetti hänen uskollinen hovimestarinsa Flavius esittää hänelle asemaa, asettaen laskut hänen eteensä, pyytäen häntä, rukoillen häntä niin röyhkeästi, että jokaisessa muussa tilanteessa se olisi ollut sopimatonta palvelijain puolelta, hartaasti kyyneleet silmissä taivutellen häntä tarkkailemaan liikeasioittensa tilaa. Timonilla oli yhä tapana torjua hovimestarin väitteet ja siirtää keskustelu johonkin muuhun, sillä mikään ei ole niin kuuroa vastaväitteille kuin rikkaus muuttuessaan köyhyydeksi, ei mikään ole niin vastahakoinen uskomaan omaa ahdinkoaan. Usein oli tämä hyvä hovimestari, tämä uskollinen sielu silloin, kun Timonin suuren talon kaikki huoneet olivat täpösen täynnä näitä hurjastelijoita, jotka söivät hänen isäntänsä kustannuksella, kun lattiat itkivät juopuneitten kaatamaa viiniä ja kun jokainen huone oli häikäisevästi valaistu kaikuen soitantoa ja juhlimista, usein hän oli vetäytynyt itsekseen johonkin yksinäiseen paikkaan ja itkenyt hereämmin kuin viini vuoti suunnattomista maljoista siellä sisällä, itkenyt nähdessään isäntänsä mielettömän hyvyyden ja ajatellessaan, että kun olivat hävinneet ne varat, joilla hän osti itselleen ylistyksiä kaikenlaisilta ihmisiltä, silloin myöskin katoaisi nopeasti se henkäys, josta ylistys oli tullut. Juhliessa saatu ylistys katoaisi paastotessa, ja yksi ainoa talvinen sadekuuro panisi nämä kärpäset katoamaan.

Mutta nyt oli tullut aika, ettei Timon enää voinut sulkea korviaan uskollisen hovimestarinsa esityksiltä. Rahaa täytyi saada, ja kun Timon käski Flaviuksen myydä muutamia hänen maa-alueistaan sitä varten, ilmoitti Flavius hänelle, mitä hän oli useita kertoja turhaan yrittänyt saada Timonin kuuntelemaan, että suurin osa hänen maistaan oli jo myyty tai pantattu, ja että kaikki mitä hän nyt omisti, ei riittäisi maksamaan puoltakaan siitä, mitä hän oli velkaa. Hämmästyen tästä selityksestä tokaisi Timon kärsimättömänä: "Maanihan ulottuivat Ateenasta Lakedaimoniin." – "Oi hyvä isäntäni", vastasi Flavius, "maailma on vain maailma, ja sillä on raja: jos se olisi kaikki teidän, niin kuinka pian se olisi mennytkään!"

Timon lohdutti itseään sillä, että hän ei vielä ollut käyttänyt anteliaisuuttaan mihinkään kehnoihin tarkoituksiin ja että jos hän olikin antanut pois rikkautensa epäviisaasti, sitä ei ollut jaeltu hänen paheittensa tyydyttämiseksi, vaan hänen ystäviensä ilahduttamiseksi. Hän pyysi hyväsydämistä hovimestaria, joka itki, lohduttautumaan siitä vakuutuksesta, ettei hänen isännältään koskaan keinoja puuttuisi, koska kerran hänellä oli niin monta jaloa ystävää.

Tämä sokaistunut ylimys uskotteli itselleen, että hänen tarvitsi vain lähettää lainaamaan ja käyttää jokaisen miehen omaisuutta – kaikkien niiden, jotka koskaan olivat hänen anteliaisuudestaan nauttineet – tässä äärimmäisessä pulassa yhtä vapaasti kuin omaansa. Sitten lähetti Timon iloisin katsannoin, ikäänkuin kokeeseen luottaen, erikseen sanansaattajat ensin Luciuksen, Luculluksen ja Semproniuksen luo, joille kaikille hän oli tuhlannut entisinä aikoina lahjoja ilman mittaa tai määrää. Samoin pani hän menemään lähetin Ventidiuksen luo, jonka hän oli äskettäin vapauttanut vankilasta maksamalla hänen velkansa ja joka nyt isänsä kuoltua oli päässyt suuren omaisuuden haltijaksi ja siis hyvin kykeni korvaamaan Timonin ystävällisyyden. Lähettien oli pyydettävä Ventidiusta palauttamaan ne viisi talenttia, jotka Timon oli maksanut hänen puolestaan, ja jokaiselta noista ylhäisistä miehistä viidenkymmenen talentin lainaa; tällöin ei Timon ensinkään epäillyt, että heidän kiitollisuutensa täyttäisi hänen tarpeensa, jos hän niin haluaisi, vaikka viisisataa kertaa viiteenkymmeneen talenttiin saakka.

Luculluksen puoleen käännyttiin ensiksi. Tämä kehno ylimys oli edellisenä yönä nähnyt unta hopeisesta maljasta ja pikarista, ja kun Timonin palvelija ilmoitettiin, kuvitteli Lucullus alhaisessa sydämessään, että nyt varmasti hänen unensa toteutui ja että Timon oli lähettänyt hänelle sellaisen lahjan.

Mutta kun hän käsitti asian oikean laidan ja että Timon tarvitsi rahaa, paljastui Luculluksen heikon ja hennon ystävyyden oikea laatu, sillä monin vastaväittein vannoi hän nyt palvelijalle, että oli jo kauan sitten aavistellut palvelijan isännän omaisuuden perikatoa ja että hän oli usein tullessaan päivälliselle sanonut Timonille siitä ja jälleen tullessaan illalliselle koettanut taivuttaa häntä olemaan niin paljon tuhlaamatta, mutta tämä ei muka tahtonut hänen tulostaan ottaa mitään neuvoa tahi varoitusta varteen. Totta oli, että Lucullus oli ollut vakinainen vieras, kuten hän sanoi, noissa juhlissa, koska hän oli suuremmissa asioissa saanut nauttia Timonin anteliaisuudesta, mutta se, että Lucullus olisi joskus tullut antaen hyvän neuvon hänelle tai moittien häntä, oli alhainen ja kehno valhe, johon ylimys sopivasti liitti sen, että tarjosi palvelijalle lahjuksia, jotta tämä menisi kotia isäntänsä luo sanomaan, ettei ollut tavannut Lucullusta kotona.

Yhtä vähän menestystä oli sillä sanansaattajalla, joka oli lähetetty herra Luciuksen luo. Tämä petollinen ylimys, joka ylenmäärin oli nauttinut toisen ruokaa ja joka oli tullut aivan upporikkaaksi toisen runsaista lahjoista, ei ensiksi ollut uskoa asiaa, kun hän havaitsi tuulen muuttuneen ja niin suuren anteliaisuuden lähteen äkkiä ehtyneen, mutta kun tämä hänelle vakuutettiin, teeskenteli hän suurta surua siitä, ettei hänen ollut mahdollista palvella nyt Timonia, sillä onnettomuudeksi – mikä oli katala valhe – hän oli päivää aikaisemmin tehnyt suuren kaupan, joka sillä hetkellä oli jättänyt hänet aivan ilman varoja. Hän oli ollut sitäkin suurempi nauta, kuten hän itse sanoi, koska hän oli tehnyt itsensä voimattomaksi auttamaan niin hyvää ystävää, ja hän piti yhtenä suurimmista suruistaan sitä, että häneltä puuttui kykyä olla niin kunnioitettavalle herrasmiehelle mieliksi.

Kuka voi nimittää ystäväksi ketään miestä, joka kastaa leipäpalasen samaan vatiin hänen kanssaan? Juuri tästä metallista on jokainen imartelija tehty. Jokainen muisti, että Timon oli ollut isä tälle Luciukselle ja pitänyt yllä hänen luottoaan kukkaronsa avulla; Timonin raha oli kulunut Luciuksen palvelijoiden palkkojen maksamiseen ja työmiesten palkoiksi, kun nämä hikoilivat rakentaessaan hienoja taloja, jotka Luciuksen ylpeys oli tehnyt hänelle välttämättömiksi. Voi kuitenkin, miksi hirviöksi ihminen itsensä tekeekään osoittautuessaan kiittämättömäksi! Tämä Lucius kielsi nyt Timonilta sellaisen summan, joka siihen nähden, mitä toinen oli hänelle lahjoittanut, oli vähemmän kuin mitä armeliaat ihmiset antavat kerjäläisille.

Sempronius ja jokainen näistä itsekkäistä ylimyksistä, joihin Timon vetosi vuoron perään, antoivat saman välttelevän vastauksen taikka suoran kiellon. Ventidiuskin, vapautettu ja nyt rikas Ventidius, kieltäytyi auttamasta Timonia lainaamalla hänelle nuo viisi talenttia, joita Timon ei ollut hänelle lainannut, vaan jalomielisesti hänelle antanut hänen ollessaan pulassa.

Nyt välteltiin köyhtynyttä Timonia yhtä paljon kuin hänelle ennen oli osoitettu suosiota ja häneen turvauduttu, kun hän oli rikas. Nyt samat miehet, jotka äänekkäimmin olivat häntä ylistelleet kiitellen häntä anteliaaksi, avuliaaksi ja runsaskätiseksi, eivät hävenneet moittia juuri tätä anteliaisuutta hulluudeksi ja tätä avuliaisuutta tuhlaavaisuudeksi, vaikka se kaikista selvimmin oli osoittautunut mielettömyydeksi siinä suhteessa, että se oli valinnut niin arvottomat oliot kuin heidät itse huolenpitonsa esineiksi.

Nyt oli Timonin ruhtinaallinen asunto hylätty, se oli muuttunut kartetuksi ja vihatuksi paikaksi, paikaksi, jonka ohitse ihmiset menivät; se ei ollut enää kuten ennen paikka, johon jokaisen matkamiehen täytyi pysähtyä maistamaan hänen hyvää viiniänsä ja nauttimaan hänen iloisesta mielialastaan. Sensijaan, että siellä nyt olisi tungeksinut juhlivia ja meluavia vieraita, sen miehittivät kärsimättömät ja valittelevat velkojat, koronkiskurit ja kiristäjät, jotka olivat julmia ja suvaitsemattomia vaatimuksissaan tahtoen takuita, korkoa ja kuoletuksia... He olivat kovasydämisiä miehiä, jotka eivät suostuneet mihinkään kieltäytymiseen tai lykkäyksiin; Timonin talo oli nyt hänen vankilansa, jota hän ei voinut sivuuttaa ja josta hän ei voinut mennä sisälle tai ulos velkojiensa takia, joista yksi pyysi hänelle kuuluvia viittäkymmentä talenttia ja toinen toi viidentuhannen kruunun laskun. Vaikka Timon olisi laskenut veripisaransa yhden kerrallaan ja maksanut heille niin, ei hänellä olisi ollut kylliksi verta ruumiissaan vuodatettavana tippa tipalta.

Kun Timonin asiat olivat tässä epätoivoisessa tilassa, jota oli mahdotonta korjata, kuten näytti, hämmästyivät äkkiä kaikkien silmät, sillä tämä laskeva aurinko sai itsestään esille uuden ja uskomattoman loisteen. Vielä kerran hän julisti pitävänsä juhlan, johon hän kutsui kaikki tavanmukaiset vieraansa – ylimykset, aatelisnaiset ja kaikki, mitä Ateenassa oli suurta ja hienoa. Kyllä Lucius ja Lucullus tulivat, samoin Ventidius, Sempronius ja muut. Kuka olisikaan ollut surullisempi kuin nämä liehakoivat roistot, kun he huomasivat, kuten he luulivat, että se Timonin köyhyys oli vain teeskentelyä ja keksitty vain heidän kiintymyksensä koettelemiseksi, ja pahoitellessaan, etteivät he olleet älynneet tätä juonta ajoissa ja halvalla hinnalla saattaneet hänen ylhäisyyttään kiitollisuuden velkaan?

Kuitenkin kuka olisi ollut iloisempi huomatessaan, että tuo jalo anteliaisuuden lähde, jonka he olivat luulleet ehtyneen, kumpusi yhä raikasta vettä? He tulivat teeskennellen ja vakuutellen, tuoden esiin syvimmän surunsa ja häpeänsä sen johdosta, että kun hänen ylhäisyytensä lähetti sanansaattajia heidän luokseen, heillä ei onnettomuudeksi ollutkaan sillä hetkellä varoja, jotta olisivat voineet palvella niin kunnioitettavaa ystävää. Mutta Timon pyysi heitä olemaan ajattelematta sellaisia turhanpäiväisiä seikkoja, sillä hän oli unohtanut sen kokonaan. Ja nämä alhaiset, teeskentelevät ylimykset eivät voineet kieltäytyä olemasta läsnä, kun hänen palaava varallisuutensa näin uudelleen leimahti esille, vaikka he olivat kieltäytyneet lainaamasta hänelle rahaa hänen vastoinkäymisensä aikana. Sillä yhtä mielellään kuin pääskynen seuraa kesää, seuraavat tämänluontoiset miehet suuria miehiä heidän myötäkäymisensä aikana, ja yhtä mielellään kuin pääsky lähtee talvella, väistyvät nämäkin, heti kun ensimmäiset vastoinkäymisen merkit näkyvät: sellaisia kesän lintuja ovat ihmiset. Mutta nyt tarjottiin soiton ja komeuden vallitessa juhla-aterian höyryävät ruokalajit.

Kun vieraat olivat hiukan ehtineet ihmetellä, mistä vararikkoon joutunut Timon saattoikaan saada varoja järjestääkseen niin kalliin juhlan, ja kun jotkut epäilivät, oliko heidän näkemänsä näky todellinen, koska he tuskin uskoivat omia silmiään, annettiin merkki, ja peite otettiin pois vadeilta, jolloin Timonin tarkoitus kävi ilmi. Noiden vaihtelevien ja kaukaa tuotujen herkkujen asemesta, joita he odottivat ja joita Timonin uhkealla pöydällä entisinä aikoina niin runsaasti oli ollut, ilmestyi nyt näiden vatien kansien alta Timonin köyhyyteen paremmin sopiva valmiste: ainoastaan hiukan höyryä ja haaleaa vettä. Se oli sopiva juhla tälle valeystävien seuralle, jonka vakuutukset olivat tosiaankin savua, ja heidän sydämensä olivat yhtä haaleita ja liukkaita kuin vesi, jolla Timon lausui hämmästyneet vieraansa tervetulleiksi, sanoen heille: "Ottakaa kannet pois ja latkikaa!" Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, pirskoitti hän veden heidän kasvoillensa, jotta he saisivat kylliksi, ja heitti vadit ja kaikki heidän jälkeensä, ja he juoksivat yhdessä rykelmässä ulos, ylimykset ja naiset temmaten kaikessa kiireessä kaapunsa mukaansa; siinä oli loistava sekasorto. Timon ajoi heitä takaa nimittäin heitä yhä siksi, mitä he olivat: "Valheelliset, hymyilevät loiset, kohteliaisuuden naamion taakse kätkeytyneet tuhoajat, ystävälliset sudet, lempeät karhut, ahnaat narrit, juhlaystävät, päiväkärpäset!" Tungeksien ulos välttääkseen häntä jättivät he talon mieluummin kuin olivat tulleet sinne; toiset pudottivat viittansa ja lakkinsa ja toiset jalokivensä kiireessä, mutta kaikki olivat iloisia pelastuessaan sellaisen hullun isännän lähettyviltä ja hänen naurettavien pitojensa pilkalta.

Tämä oli viimeinen juhla, jonka Timon koskaan järjesti, ja sillä hän sanoi jäähyväiset Ateenalle ja ihmisten seuralle; sen jälkeen kätkeytyi hän metsiin kääntäen selkänsä vihatulle kaupungille ja koko ihmiskunnalle, ja toivoen, että tuon vihattavan kaupungin muurit sortuisivat ja että talot kaatuisivat omistajiensa päälle. Timon toivoi, että kaikki vitsaukset, jotka kiusaavat ihmiskuntaa kuten sota, väkivalta, puute ja taudit iskisivät kaupungin asukkaisiin. Hän rukoili, että oikeamieliset jumalat tuhoaisivat kaikki ateenalaiset, sekä nuoret että vanhat, ylhäiset että alhaiset; näin puhuen meni hän metsiin, missä hän sanoi havaitsevansa pahimmankin pedon paljon ystävällisemmäksi kuin ihmiskunnan. Hän riisui itsensä alasti, jottei hän näyttäisi ensinkään ihmisen näköiseltä, ja kaivoi asunnoksi itselleen luolan eläen yksikseen eläimen tavoin, syöden villinä kasvavia juuria ja juoden vettä. Hän pakeni kaltaistensa näkyvistä ja halusi mieluummin elää yhdessä metsän eläinten kanssa, koska ne olivat vaarattomampia ja ystävällisempiä kuin ihminen.

Kuinka suuri olikaan muutos, kun rikas ylimys Timon, herra Timon, ihmiskunnan ilo, vaihtui alastomaksi Timoniksi, Timon ihmisvihaajaksi! Missä olivat hänen imartelijansa nyt? Missä olivat hänen palvelijansa ja seurueensa? Olisiko kalsea ilma, tuo raju palvelija, hänen kamariherranaan pannakseen hänen paitansa lämpiämään? Muuttuisivatko nuo jäykät puut, jotka olivat eläneet kotkaa vanhemmiksi, nuoriksi ja vilkkaiksi paasheiksi, jotka hyppäisivät hänen asioillaan, kun hän sitä pyytäisi? Ojentaisiko kylmä puro ollessaan jäässä talvella hänelle hänen lämpimät lihaliemensä ja vahvistavat juomansa hänen ollessaan sairaana edellisen illan ylenmääräisestä syömisestä? Tai tulisivatko noissa villeissä metsissä asuvat eläimet nuolemaan hänen kättänsä ja imartelemaan häntä?

Kun hän eräänä päivänä täällä kaivoi juuria, kurjaa ravintoaan, iski hänen lapionsa jotakin raskasta vasten, joka osoittautui kullaksi; sitä oli suuri läjä, jonka joku saituri oli todennäköisesti hädän hetkenä kaivanut maahan ajatellen tulevansa uudestaan ottamaan sen esiin piilopaikastaan. Mutta ennenkuin tilaisuus tarjoutui, kuoli saituri ilmoittamatta kellekään, minne aarre oli kätketty. Siellä se virui tekemättä hyvää tai pahaa maan, äitinsä sisuksissa, ikäänkuin se ei olisi koskaan tullut sieltä esiin, kunnes se sattuma, että Timonin lapio sattui siihen, toi sen jälleen päivänvaloon.

Tässä oli suunnaton aarre, joka olisi riittänyt Timonille, jos hänellä olisi ollut vanha mielialansa tallella, uusien ystävien ja imartelijoiden hankkimiseen, – mutta hän oli kyllästynyt petolliseen maailmaan, ja kullan näkeminen oli myrkkyä hänen silmilleen. Hän olisi palauttanut aarteen maahan, ellei olisi tullut ajatelleeksi niitä suunnattomia vaurioita, joita kullan takia tapahtuu ihmiskunnalle. Hän ajatteli, kuinka sen voittaminen aiheuttaa ihmisten keskuudessa ryöstöä, sortoa, vääryyttä, lahjomisia, väkivaltaa ja murhaa, ja silloin tuotti hänelle mielihyvää kuvitella – sillä niin syvälle oli häneen juurtunut viha heimolaisiaan kohtaan –, että tästä kultaläjästä, jonka hän oli löytänyt kaivaessaan, voisi syntyä jokin onnettomuus kiusaamaan ihmiskuntaa.

Nyt samosi muutamia sotamiehiä metsien läpi lähellä hänen luolaansa, ja he osoittautuivat kuuluviksi ateenalaisen sotapäällikön Alkibiadeen joukkoihin; Alkibiades oli marssimassa jonkun riidan takia, joka hänellä oli syntynyt Ateenan senaattorien kanssa, – ateenalaiset olivat aina olleet tunnettuja kiittämättömäksi kansaksi, joka unohtaa sille tehdyt palvelukset ja antaa sotapäälliköilleen ja parhaille ystävilleen aihetta suuttumukseen – sotimaan heitä vastaan saman voittoisan armeijan kanssa, jota hän aikaisemmin oli johtanut heidän puolustuksekseen. Timon, joka mieltyi suuresti heidän asiaansa, lahjoitti heidän päällikölleen kullan hänen sotamiestensä palkan maksuksi eikä pyytänyt häneltä muuta palvelusta kuin sen, että hän voittoisalla armeijallaan hävittäisi Ateenan maan tasalle, polttaisi, surmaisi ja tuhoaisi kaikki sen asukkaat. Alkibiades ei saisi säästää vanhuksia heidän valkoisten partojensa takia, sillä – sanoi Timon – he olivat koronkiskureita, eikä pieniä lapsia heidän näennäisesti viattoman hymynsä takia, sillä jos nämä – sanoi Timon – saisivat kasvaa suuriksi, heistä tulisi pettureita. Hänen tuli karaista silmänsä ja korvansa kaikkia näkyjä tai ääniä vastaan, jotka saattaisivat herättää sääliä.

Hän ei saisi neitseitten, pienokaisten tai äitien huutojen antaa estää häntä muuttamasta kaupunkia yhdeksi ainoaksi yleiseksi verilöylyksi, vaan hänen pitäisi tuhota heidät kaikki valloittaessaan kaupungin. Ja kun hän oli valloittanut Ateenan, rukoili Timon, että jumalat tuhoaisivat hänetkin, valloittajan: niin perusteellisesti vihasi Timon Ateenaa, ateenalaisia ja ihmiskuntaa.

Kun hän oli tässä avuttomassa tilassa viettäen enemmän eläimen kuin ihmisen elämää, yllätti hänet äkkiä eräänä päivänä erään miehen ilmestyminen hänen luolansa aukolle, missä mies seisoi ihailevan näköisenä. Se oli Flavius, rehellinen hovimestari, jonka rakkaus ja harras kiintyminen isäntäänsä oli saattanut hänet etsimään isäntänsä tästä kurjasta asunnosta ja tarjoamaan isännälleen palveluksiaan. Heti kun uskollinen palvelija näki isäntänsä, ennen niin ylhäisen Timonin, tuossa kurjassa tilassa, ilkosen alastomana ja asuen eläinten tavoin eläinten joukossa ja näyttäen omalta raunioltaan ja rappeutumisensa muistomerkiltä, vaikutti tämä niin Flaviukseen, että hän jäi seisomaan äänettömänä, kauhun ja hämmennyksen vallassa. Kun hän vihdoin sai puheenlahjansa takaisin, olivat hänen sanansa niin kyynelten tukahduttamia, että Timonilla oli paljon vaivaa, ennenkuin tunsi hänet jälleen ja sai selville, kuka oli tullut – niin vastoin hänen ihmiskunnasta saamiansa kokemuksia – tarjoamaan hänelle palveluksiaan hänen äärimmäisessä kurjuudessaan. Ja koska tulija oli ihmisen kaltainen ja muotoinen, epäili Timon tulijaa petturiksi ja hänen kyyneliään vääriksi. Mutta kelpo palvelija vahvisti monilla todistuksilla vilpittömän uskollisuutensa ja selvitti, että ainoastaan rakkaus ja harras kiintymys hänen entistä rakasta isäntäänsä kohtaan oli saattanut hänet sinne, joten Timonin oli pakko tunnustaa, että maailmassa oli yksi kunniallinen mies. Koska kuitenkin tulija oli ihmisen kaltainen ja muotoinen, ei Timon voinut katsella hänen kasvojaan ilman kauhua eikä kuulla sanoja lausuttavan hänen ihmisenhuuliltaan tuntematta inhoa. Tämän ainoan kunniallisen miehen oli pakko lähteä, koska hän oli ihminen ja koska, vaikka hänellä olikin lempeämpi ja sääliväisempi sydän kuin ihmisellä tavallisesti oli, hänellä oli ihmisen vihattu muoto ja ulkonaiset piirteet.

Mutta olipa tulossa suurempiakin vieraita kuin köyhä hovimestari keskeyttämään Timonin yksinäisyyden villiä rauhaa. Sillä nyt oli tullut päivä, jolloin Ateenan kiittämättömät ylimykset katkerasti katuivat sitä vääryyttä, jonka he olivat tehneet jalolle Timonille. Sillä Alkibiades raivosi vimmaisen metsäkarjun tavoin heidän kaupunkinsa muurien edustalla ja uhkasi hurjalla piirityksellään tuhota kauniin Ateenan tomuksi. Ja nyt palautui heidän unohtavaisiin mieliinsä muisto Timonin entisestä urheudesta ja sotilaallisesta käytöksestä, sillä hänhän oli ollut heidän sotapäällikkönsä entisinä aikoina ja oli urhoollinen ja kokenut soturi; hänet yksin kaikki ateenalaiset arvelivat kykeneväksi mittelemään voimiaan sellaisen piiritysarmeijan kanssa, joka silloin uhkasi heitä, tai torjumaan Alkibiadeen hurjat hyökkäykset.

Tässä pulassa valittiin senaattoreista lähetyskunta menemään Timonin puheille. Omassa hädässään he tulivat hänen luokseen, jolle he, kun hän oli ahdingossa, olivat osoittaneet varsin vähän huomiota, ikäänkuin he olisivat turvautuneet hänen kiitollisuuteensa, jota he olivat loukanneet, ja ikäänkuin he olisivat johtuneet vaatimaan häneltä hyväntahtoisuutta sen nojalla, että he itse olivat kohdelleet häntä äärimmäisen epäystävällisesti ja säälimättömästi.

Nyt he vakavasti pyytävät häneltä ja rukoilevat itkien häntä palaamaan ja pelastamaan kaupungin, josta heidän kiittämättömyytensä oli niin äskettäin hänet karkoittanut; nyt he tarjoavat hänelle rikkauksia, valtaa, korkeita virkoja, korvausta menneistä vääryyksistä, julkisia kunnianosoituksia ja julkista arvonantoa. Heidän persoonansa, henkensä ja omaisuutensa olivat hänen käytettävissään, jos hän vain tulisi takaisin ja pelastaisi heidät. Mutta alaston Timon, ihmisvihaaja Timon, ei ollut enää herra Timon, jalosydäminen ylimys, miehistä urhoollisin, heidän turvansa sodassa ja heidän koristuksensa rauhan aikana. Jos Alkibiades tappoi hänen maanmiehiään, niin ei Timon siitä välittänyt. Jos hän ryösti kaunista Ateenaa ja surmasi sen vanhukset ja lapset, iloitsi Timon siitä. Niin sanoi hän heille ja lisäsi, että levottomassa leirissä ei ollut ainoatakaan veistä, jota hän ei olisi pitänyt Ateenan kunnianarvoisintakin kurkkua parempana.

Tämä oli ainoa vastaus, jonka hän soi itkeville ja pettyneille senaattoreille; vain heidän lähtiessään pyysi hän heitä lausumaan häneltä terveiset hänen maanmiehilleen ja sanomaan heille, että heidän surujensa ja ahdistuksiensa lievennykseksi ja hurjan Alkibiadeen vihan seurauksien ehkäisemiseksi oli jälellä vain yksi keino, jonka hän opettais heille, sillä hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon kiintymystä näihin rakkaisiin maanmiehiinsä, että hän olisi halukas osoittamaan heille tämän ystävyyden ennen kuolemaansa. Nämä sanat elvyttivät hiukan senaattoreita, jotka toivoivat, että hänen ystävällisyytensä heidän kaupunkiaan kohtaan palaisi. Sitten sanoi Timon heille, että hänellä oli lähellä luolaansa kasvamassa puu, joka hänen pian täytyisi hakata poikki, ja hän kutsui kaikki ateenalaiset sekä ylhäiset että alhaiset ystävänsä, minkä arvoiset tahansa, jotka halusivat välttää onnettomuutta, tulemaan maistamaan hänen puutansa, ennenkuin hän sen katkaisisi; tällä tarkoitti Timon sitä, että he voisivat tulla hirttäytymään puuhun, välttääkseen onnettomuuden sillä tavoin.

Tämä oli viimeinen ystävyyden osoitus kaikkien hänen jalojen tekojensa jälkeen, joita Timon oli tehnyt ihmiskunnalle, ja viimeinen vilaus, jonka hänen maanmiehensä hänestä näkivät. Sillä kun muutamia päiviä myöhemmin muuan köyhä sotamies kulki pitkin merenrannikkoa, joka oli jonkun matkan päässä Timonin olinpaikakseen valitsemasta metsästä, löysi hän meren ääreltä haudan, ja sen hautakirjoituksessa mainittiin, että siinä oli Timon ihmisvihaajan hauta, hänen, joka "eläessään vihasi kaikkia eläviä ihmisiä ja kuollessaan toivoi, että onnettomuus nielisi kaikki jälellejääneet konnat!"

Ei käynyt selville, päättikö hän elämänsä väkivalloin vai olivatko ainoastaan kyllästyminen elämään ja hänen ihmiskuntaa kohtaan tuntemansa inho jouduttaneet hänet tähän loppuun, mutta kuitenkin kaikki ihmiset ihailivat hänen hautakirjoituksensa sopivaisuutta ja sitä, että hän pysyi lujana loppuun asti – kuollen, kuten oli elänytkin, ihmiskunnan vihaajana. Vieläpä muutamat keksivät sen tarinan, että hän oli valinnut meren rannan hautauspaikakseen juuri sitävarten, jotta aava meri ikuisesti itkisi hänen hautansa ääressä, ikäänkuin halveksumisen merkiksi tekopyhän ja petollisen ihmiskunnan katoaville ja pintapuolisille kyynelille.

ROMEO JA JULIA

Veronan kaksi tärkeintä sukua olivat rikkaat Capuletit ja Montaguet. Näiden kahden perheen kesken oli ollut vanhaa riitaa, joka oli yltynyt niin voimakkaaksi, ja niin kuolettava oli vihollisuus heidän välillään, että se ulottui kaukaisempiinkin heimolaisiin asti, molempien puolten seuralaisiin ja palvelijoihin saakka, joten kukaan Montaguen sukuun kuuluva palvelija ei voinut kohdata Capuletin sukuun kuuluvaa palvelijaa, tai Capulet tavata sattumalta Montagueta, niin ettei siitä olisi seurannut kiivasta sananvaihtoa ja toisinaan verenvuodatusta. Ja usein syntyi moisista tilapäisistä tapaamisista kiistoja, jotka häiritsivät Veronan katujen onnellista rauhaa.

Vanha loordi Capulet kustansi suuret illalliset, joille oli kutsuttu paljon kauniita naisia ja monia jalosukuisia vieraita. Kaikki Veronan ihaillut kaunottaret olivat läsnä, ja kaikki tulijat lausuttiin tervetulleiksi, elleivät he kuuluneet Montaguen sukuun. Tässä Capuletien juhlassa oli läsnä Rosalina, vanhan loordi Montaguen pojan Romeon lemmitty. Vaikka oli hyvin vaarallista Montaguelle näyttäytyä tässä seurassa, neuvoi muuan Romeon ystävä Benvolio nuorta ylimystä menemään kuitenkin tähän seuraan valepukuisena ja naamioituna, jotta hän saisi nähdä Rosalinansa ja nähdessään hänet verrata häntä muutamiin Veronan valiokaunottariin, jotka, kuten Benvolio sanoi, saattaisivat Romeon pitämään joutsentaan variksena. Romeo ei ensinkään uskonut Benvolion sanoja, mutta kuitenkin hän rakkaudesta Rosalinaan suostui menemään. Romeo oli näet vilpitön ja intohimoinen rakastaja, joka menetti unensakin rakkauden takia ja vältti seuraa, voidaksensa olla yksin ajattelemassa Rosalinaansa, joka hyljeksi häntä eikä milloinkaan palkinnut hänen rakkauttaan vähimmälläkään ystävällisyyden tai kiintymyksen osoituksella; Benvolio toivoi parantavansa ystävänsä tästä rakkaudesta näyttämällä hänelle erilaisia neitosia ja vaihtelevaa seuraa.

Juhlaan menivät sitten nuori Romeo ja Benvolio sekä heidän ystävänsä Mercutio naamioituina. Vanha Capulet lausui heidät tervetulleiksi sanoen heille, että kaikki neidot, joita liikavarpaat eivät vaivanneet, tanssisivat heidän kanssaan; vanha mies oli iloinen ja hilpeällä tuulella ja puhui, että hänkin oli pitänyt naamiota ollessaan nuori ja oli voinut kuiskutellen keskustella kauniin neidon kanssa. He alkoivat tanssia, jolloin Romeoon äkkiä teki valtavan vaikutuksen erään siellä tanssivan neidon harvinainen kauneus, ja neito näytti hänestä opettavan soihtuja palamaan kirkkaasti, ja hänen kauneutensa näytti yöllä kallisarvoiselta jalokiveltä neekerin käyttämänä... Se oli liian rikasta kauneutta tuhlattavaksi ja liian kallista maan päällä.

Romeo sanoi, että näytti siltä kuin lumivalkoinen kyyhky olisi parveillut varisten kanssa, sillä niin häikäisevänä loisti neidon kauneus ja sopusuhtainen muoto toisten neitojen, hänen kumppaneittensa yläpuolella. Romeon näin ylistellessä ääneen kuuli hänen puheensa Tybalt, eräs loordi Capuletin veljenpoika, joka tunsi puhujan äänestä Romeoksi. Ja tämä Tybalt, joka oli hurja ja kiihkeä luonteeltaan, ei voinut sietää sitä, että joku Montague tuli naamioituna pilkkaamaan ja halveksimaan, kuten Tybalt sanoi, heidän juhlallisuuksiaan. Ja Tybalt riehui ja melusi äärimmäisen hurjana ja olisi tahtonut iskeä nuoren Romeon kuoliaaksi. Hänen setänsä, vanha loordi Capulet, ei tahtonut sallia hänen tehdä mitään pahaa sillä kertaa, toiselta puolen siitä syystä, että hän halusi säästellä vieraitaan, ja toiselta puolen siksi, että Romeo oli käyttäytynyt herrasmiehen tavoin, ja kaikki kielet Veronassa kehuivat häntä siveäksi ja hyväntapaiseksi nuorukaiseksi. Kun Tybaltin näin oli pakko olla kärsivällinen vasten tahtoaan, hillitsi hän itsensä, mutta vannoi, että tämä kehno Montague saisi toisena kertana kalliisti maksaa tunkeilevaisuutensa.

Kun tanssi oli päättynyt, piti Romeo silmällä paikkaa, missä neito seisoi, ja käyttäen hyväkseen naamiopukuansa, joka ehkä näytti jossain määrin olevan puolustukseksi hänen omaksumilleen vapauksille, rohkeni hän mitä hellävaraisimmin tarttua neidon käteen nimittäen sitä pyhimyslippaaksi, nimittäin siksi, että jos hän loukkasi sen pyhyyttä koskettamalla sitä, olisi hän punasteleva pyhiinvaeltaja ja suutelisi sitä sovitukseksi. "Hyvä pyhiinvaeltaja", vastasi neito, "teidän hurskautenne esiintyy aivan liian kohteliaana ja hovimiehen tapaisena; pyhimyksillä on kädet, joita pyhiinvaeltajat voivat koskettaa, mutta eivät suudella."

"Eikö pyhimyksillä ole huulet ja pyhiinvaeltajilla myöskin?" tokaisi Romeo.

"On kyllä", sanoi neito, "huulet, joita heidän täytyy käyttää rukoukseen."

"Oh, kuulkaahan sitten, rakas pyhimykseni", sanoi Romeo, "kuulkaa rukoustani ja myöntykää siihen tahi vaivun epätoivon valtaan!"

Sellaisia viittauksia ja lemmensutkauksia olivat he syventyneet sommittelemaan, kun neito kutsuttiin äitinsä luo. Kysyessään, kuka hänen äitinsä oli, havaitsi Romeo, että neito, jonka verraton kauneus oli niin valtavasti häneen vaikuttanut, oli nuori Julia, Capuletin tytär ja perillinen, loordi Capuletin, joka oli Montagueitten suuri vihollinen; näin ollen oli Romeo tietämättään lahjoittanut sydämensä viholliselleen. Tämä kiusasi Romeota, mutta ei voinut saattaa häntä luopumaan rakkaudestaan. Yhtä vähän rauhaa sai Julia havaitessaan, että aatelismies, jonka kanssa hän oli puhunut, oli Romeo ja Montague, sillä Julian oli äkkiä vallannut sama nopea ja ajattelematon ihastus häntä kohtaan kuin viimemainittu tunsi Juliaa kohtaan. Ja Juliasta näytti ihmeelliseltä rakkauden aikaansaannokselta se, että hänen täytyi rakastaa vihollistaan ja että hänen lempensä oli kiintynyt sellaiseen suuntaan, missä perhenäkökannat olisivat johdattaneet hänet pääasiallisesti vihaamaan.

Koska oli keskiyö, poistui Romeo tovereineen, mutta pian nämä kumppanit kaipasivat häntä, sillä kun hän ei voinut pysyä poissa talosta, jonne oli jättänyt sydämensä, hyppäsi hän muurin yli erääseen hedelmäpuutarhaan, joka oli Julian talon takana. Romeo ei ollut täällä pitkältikään miettien uutta rakkauttaan, kun Julia ilmestyi erääseen yläpuolella olevaan ikkunaan, jonka kautta hänen suurenmoinen kauneutensa näytti puhkeavan esiin kuin auringon valo idässä. Kuu, joka paistoi heikolla valollaan hedelmäpuutarhassa, näytti Romeosta olevan ikäänkuin sairas ja kalpea surusta, koska tämä uusi aurinko loisti sitä voimakkaammin. Kun Julia nojasi kättään poskeansa vasten, toivoi Romeo olevansa hansikas siinä kädessä, jotta hän voisi koskettaa Julian poskea. Luullessaan tällä aikaa olevansa yksin päästi Julia syvän huokauksen ja huudahti: "Voi minua!"

Ihastuneena siitä, että kuuli Julian puhuvan, sanoi Romeo hiljaa ja Julian sitä kuulematta: "Oi, puhu jälleen, säihkyvä enkeli, sillä sellaisena sinä ilmestyt, kun olet pääni yläpuolella kuin taivaan siivekäs viestintuoja, jota katsellessaan kuolevaiset vetäytyvät taaksepäin!"

Tietämättä siitä, että häntä kuunneltiin, ja täynnä sitä intohimoista rakkautta, jonka sen yön seikkailu oli saanut syntymään, kutsui Julia nimeltä lemmittyänsä, jonka hän luuli olevan poissa. "Oi Romeo, Romeo!" huudahti Julia. "Miksi olet sinä Romeo? Kiellä isäsi ja luovu nimestäsi minun tähteni; tai jollet sitä tahdo, vanno vain minulle rakkauttasi, ja minä en tahdo enää olla Capulet."

Saatuaan tämän rohkaisun olisi Romeo mielellään puhunut, mutta hän halusi kuulla lisää; neito jatkoi hellää keskustelua itsekseen, kuten hän luuli, soimasi Romeota yhä siitä että tämä oli Romeo ja Montague ja toivoi hänellä olevan jonkun muun nimen tai että hän luopuisi tuosta vihatusta nimestä, ja sen nimen sijasta, joka ei mitenkään ollut osa hänestä itsestään, ottaisi kokonaan hänet. Kuullessaan ne rakastavat sanat ei Romeo voinut enää hillitä itseään, vaan jatkoi keskustelua, ikäänkuin Julian sanat olisi osoitettu hänelle henkilökohtaisesti, ja pyysi Juliaa nimittämään häntä Rakkaudeksi tai millä muulla nimellä hyvänsä hän tahtoi, sillä Romeo ei ollut enää Romeo, jos tämä nimi ei ollut neidolle mieleen. Säikähtäneenä siitä, että kuuli miehen äänen puutarhasta, ei Julia ensiksi tiennyt, kuka yön ja pimeyden suojassa oli näin sattumalta päässyt selville hänen salaisuudestaan. Mutta kun Romeo puhui uudelleen, niin vaikka Julian korvat eivät vielä olleet ammentaneet sataakaan sanaa, jotka tuo kieli oli lausunut, on kuitenkin rakastavaisen kuulo niin herkkä, että Julia tiesi heti paikalla siellä nuoren Romeon olevan ja nuhteli vakavasti nuorukaista siitä vaarasta, jolle tämä oli toimittanut itsensä alttiiksi kiipeämällä puutarhan muurien yli, sillä jos joku Julian sukulaisista tapaisi Romeon sieltä, olisi se tälle kuolemaksi, koska hän oli Montague.

"Voi", huudahti Romeo, "teidän katseessanne on enemmän vaaraa kuin kahdessakymmenessä heidän miekassaan. Katsokaa vain minuun ystävällisesti, neito, niin minä kyllä kestän lannistumattomasti heidän vihollisuutensa. On parempi, että heidän vihansa päättäisi elämäni, kuin että tämä vihattu elämä jatkuisi ilman teidän rakkauttanne."

"Kuinka tulitte tähän paikkaan", kysäisi Julia, "ja kenen johdatuksesta?"

"Rakkaus ohjasi minua", vastasi Romeo. "En ole mikään luotsi, mutta kuitenkin, jos sinä olisit yhtä kaukana minusta kuin laaja rannikko, jota etäisin meri huuhtelee, uskaltautuisin lähtemään sellaisen tavoitteen takia."

Julian kasvot karahtivat helakanpunaisiksi, mutta mies ei voinut niitä kuitenkaan nähdä yön pimeyden takia, ja neito mietti aavistamattansa paljastunutta rakastumistaan.

Julia olisi mielellään palauttanut äskeiset sanansa, mutta se oli mahdotonta. Mielellään olisi Julia pysytellyt muodollisuuksien puitteissa ja pitänyt mielitiettyään loitolla hänestä, kuten arvokkaiden neitojen on tapana rypistää otsaansa ja olla jäykkiä, antaen kosijoillensa ensiksi jyrkkiä kieltäviä vastauksia. Nämä neidot pysyvät etäällä ja teeskentelevät kainoutta ja välinpitämättömyyttä silloin, kun he juuri ovat enimmin rakastuneita, jotta heidän lemmittynsä eivät luulisi heitä voitavan liian keveästi tai helposti voittaa – sillä saavutuksen vaikeus lisää saavutettavan arvoa. Mutta Julian tapauksessa ei ollut tilaa kieltämiselle tai lykkäämiselle tai muulle tavanmukaiselle tempulle, joilla kosintaa pitkitetään ja venytetään. Romeo oli kuullut hänen omasta suustaan hänen lemmentunnustuksensa, silloin kuin hän ei uneksinutkaan Romeon olevan häntä lähellä.

Niinpä vahvisti Julia kunniakkaan suorasti, minkä seikan hänen asemansa outous teki ymmärrettäväksi, että oli totta se, minkä Romeo oli aikaisemmin kuullut. Julia puhutteli Romeota nimellä kaunis Montague – rakkaus voi tehdä vastenmielisen nimen suloiseksi – ja pyysi, ettei toinen lukisi hänen helppoa myöntymystään kevytmielisyyden tai arvottoman mielialan syyksi, vaan ainoastaan katsoisi vian olevan siinä, jos se oli mikään vika, että yön synkeys oli sattunut tekijäksi, joka niin omituisella tavalla paljasti Julian ajatukset. Ja neito lisäsi, että vaikka hänen käytöksensä Romeota kohtaan ehkä ei ollut riittävän ymmärtäväistä naisen sukupuolen tapojen mukaan mitattuna, osoittautuisi kuitenkin hän uskollisemmaksi kuin monet niistä, joiden ymmärtäväisyys oli teeskenneltyä ja vaatimattomuus viekasta keinottelua.

Romeo aikoi kutsua taivaan vallat todistajiksi siitä, ettei mikään ollut niin loitolla hänen ajatuksistaan kuin se, että hän antaisi kunniattomuuden varjonkaan langeta niin kunnioitettavan neidon päälle, kun Julia pysäytti hänet pyytäen, ettei hän vannoisi, sillä vaikkakin hän iloitsi Romeosta, ei hän kuitenkaan voinut iloita sen yön sopimuksesta, sillä se oli liian hätiköity, ajattelematon ja äkillinen. Mutta kun Romeo pyytämällä pyysi häntä antamaan hänelle sinä yönä vastaavan rakkauden vakuutuksen, huomautti Julia antaneensa sen jo hänelle, ennenkuin hän oli pyytänytkään sitä; tällä tarkoitti Julia sitä, että Romeo oli kuullut hänen rakkautensa tunnustuksen. Mutta hän kyllä ottaisi takaisin sen, mitä silloin antoi, saadakseen ilon lahjoittaa sen uudestaan, sillä Julian hyvyys oli rajaton kuin meri, ja hänen lempensä yhtä syvä. Tästä lemmenkeskustelusta kutsui Julian pois hänen hoitajattarensa, joka nukkui hänen kanssaan ja arveli, että oli aika tytön mennä vuoteeseen, sillä oli jo kohta päivänkoiton hetki. Mutta kääntyen kiireesti takaisin lausui hän Romeolle kolme tai neljä sanaa lisää, joiden sisältö oli se, että jos Romeon rakkaus todellakin oli kunniallinen ja jos hänen tarkoituksensa oli mennä naimisiin, lähettäisi hän seuraavana päivänä Romeon luokse sanansaattajansa sopimaan ajan heidän vihkimiselleen, jolloin hän panisi koko kohtalonsa Romeon jalkain juureen ja seuraisi häntä herranaan läpi maailman. Kun he juuri sopivat tätä kohtaa, kutsui Julian hoitajatar neitoa uudelleen, ja tämä meni sisään, tuli takaisin, meni ja tuli jälleen, sillä hän näytti yhtä tarkalta siitä, ettei Romeo menisi hänen luotaan, kuin nuori tyttö linnustaan, jonka hän antaa hypätä vähän matkaa kädeltään ja poimii takaisin silkkinauhalla. Romeo oli yhtä haluton poistumaan kuin Juliakin, sillä suloisinta musiikkia rakastavaisten korville on toistensa äänen kaiku yöllä. Mutta vihdoin he erosivat toivottaen toisilleen suloista lepoa ja rauhaa siksi yöksi.

Päivä oli valkenemassa heidän erotessaan, ja Romeo, jonka pää oli liian täynnä ajatuksia hänen lemmitystään ja tästä ihanasta kohtauksesta, jotta hän olisi voinut nukkua, asteli, sensijaan että olisi mennyt kotia, lähellä olevaan luostariin tavatakseen munkki Lorenzon. Kelpo munkki oli jo hereillä hartaudenharjoituksissaan, mutta nähdessään nuoren Romeon ulkona niin aikaisin päätteli hän oikein, että mies ei ollut ollut vuoteessa sinä yönä, vaan että joku nuoren rakkauden aiheuttama levottomuus oli pitänyt häntä valveilla.

Munkki oli oikeassa, lukiessaan Romeon jalkeillaolon rakkauden syyksi, mutta hän arvasi väärin rakkauden kohteen, sillä hän luuli Romeon Rosalinaa kohtaan tunteman rakkauden pitäneen häntä liikkeellä. Mutta nyt Romeo ilmaisi uuden kiintymyksensä Juliaan ja pyysi munkin apua, että heidät vihittäisiin sinä päivänä; pyhä mies kohotti ylös silmänsä ja kätensä kummastuksen osoitukseksi, kun Romeon rakkaus oli näin äkkiä vaihtunut, sillä munkki Lorenzo oli ollut hänen uskottunaan ja kuullut nuorukaisen usein valittelevan Rosalinan kylmyyttä. Munkki sanoi, että nuorten miesten rakkaus ei asu rehellisesti heidän sydämessään, vaan heidän silmissään. Mutta kun toinen vastasi, että munkki itsekin oli usein soimannut häntä siitä, että hän jumaloi Rosalinaa, joka ei voinut antaa hänelle vastarakkautta, ja taasen Julia rakasti häntä ja oli Romeon rakastama, myöntyi munkki jossakin määrin Romeon perusteluihin, ja ajatellessaan, että avioliitto nuoren Julian ja Romeon välillä saattaisi kukaties olla keinona, millä pitkäaikainen juopa Capuletien ja Montagueitten välillä saataisiin täyttymään – mitä juopaa juuri tämä hyvä munkki, joka oli molempien perheitten ystävä ja joka usein oli käyttänyt tehottomasti välitystään vaimentaakseen riidan, oli kaikista enimmin pahoitellut – ja osittain valtioviisauden ja osittain nuorta miestä kohtaan tuntemansa kiintymyksen takia, koska hän ei voinut kieltää Romeolta mitään, suostui vanhus liittämään heidän kätensä avioliiton kautta yhteen.

Nyt oli Romeo tosiaankin onnellinen, ja Julia, joka sai tietää tuon aikomuksen lupauksensa mukaan lähettämänsä sanansaattajan kautta, oli aikaisin ja sovitulla hetkellä munkki Lorenzon kopissa, missä heidän kätensä yhdistettiin pyhän avioliiton siteillä. Hyvä munkki rukoili taivasta katsomaan laupiaasti tätä toimitusta ja vaimentamaan tämän nuoren Montaguen ja nuoren Capuletin liitolla heidän sukujensa vanhan riidan ja pitkäaikaiset erimielisyydet.

Kun vihkiminen oli suoritettu, kiiruhti Julia kotia, minne hän jäi kärsimättömänä odottamaan yön tuloa, jolloin Romeo oli luvannut tulla tapaamaan häntä hedelmäpuutarhaan, missä he olivat kohdanneet toisensa edellisenä iltana. Tämä välillä oleva aika tuntui Juliasta yhtä ikävystyttävältä kuin tuntuu jonkun suuren juhlan edellinen yö kärsimättömästä lapsesta, joka saatuaan uusia koruja ei saa panna niitä päälleen ennenkuin seuraavana aamuna.

Sinä samana päivänä noin puolenpäivän aikaan kohtasivat Romeon ystävät Benvolio ja Mercutio kävellessään Veronan kaduilla ryhmän Capuleteja, kiivasluontoinen Tybalt heidän etunenässään. Tämä oli sama vihainen Tybalt, joka olisi tahtonut taistella Romeon kanssa vanhan loordi Capuletin juhlassa. Nähdessään Mercution syytti Tybalt suinpäin häntä siitä, että hän seurusteli Romeon, Montaguen kanssa. Mercutio, jolla oli yhtä paljon nuoruuden tulta veressään kuin Tybaltilla, vastasi tähän syytökseen jotensakin terävästi. Huolimatta kaikesta, millä Benvolio yritti hillitä heidän kiukkuaan, oli riita syntymässä, kun Romeo itse tuli sitä tietä, jolloin hurja Tybalt kääntyi Mercutiosta Romeoon ja käytti tästä häväisevää nimitystä "konna."

Romeo tahtoi ennenkaikkea välttää riitaa juuri Tybaltin kanssa, koska tämä oli Julian sukulainen ja suuresti Julian suosiossa; sitä paitsi ei tämä nuori Montague ollut koskaan täysin yhtynyt sukuriitaan, koska hän oli luonteeltaan viisas ja lempeä, ja nimi Capulet, joka oli hänen rakkaan vaimonsa nimi, oli nyt pikemmin taikasana hillitsemään vihamielisyyttä kuin vihan vimmaan yllyttävä tunnus. Niin koetti Romeo puhua rauhallisesti Tybaltin kanssa, jota hän tervehti lempeästi nimellä hyvä Capulet, ikäänkuin hänellä, vaikka oli Montague, olisi ollut salainen nautinto lausuessaan tuon nimen, mutta Tybalt, joka vihasi kaikkia Montagueita niinkuin helvettiä, ei tahtonut kuulla mistään järkeilystä, vaan veti miekkansa. Mercutio taasen, joka ei tiennyt, mikä Romeon salainen vaikutin oli etsiä rauhaa Tybaltin kanssa, vaan joka piti hänen tällä hetkellä osoittamansa säveyttä jonkunlaisena rauhallisena ja kunniattomana alistumisena, yllytti monin halveksivaisin sanoin Tybaltia jatkamaan ensimmäistä riitaansa hänen kanssaan, ja Tybalt ja Mercutio taistelivat, kunnes Mercutio kaatui saaden kuolinhaavansa Romeon ja Benvolion turhaan yrittäessä eroittaa taistelijoita. Kun Mercutio oli kuollut, ei Romeo voinut hillitä luontoaan, vaan vastasi halveksivaan roistonimitykseen, jota Tybalt oli hänestä käyttänyt, ja he taistelivat, kunnes Romeo surmasi Tybaltin. Kun se kuolettava kahakka tapahtui keskellä Veronaa puolenpäivän aikaan, sai tämä uutinen pian suuren määrän kaupunkilaisia paikalle; joukossa olivat loordit Capulet ja Montague vaimoineen. Pian sen jälkeen saapui ruhtinas itsekin, joka oli Tybaltin tappaman Mercution sukulainen ja jonka hallituksen rauhaa nämä Montagueitten ja Capuletien väliset riidat olivat usein häirinneet, päätti heti soveltaa ankarimmalla mahdollisella tavalla lakia niitä vastaan, jotka todettaisiin rikkojiksi. Ruhtinas käski Benvolion, joka oli ollut taistelun silminnäkijänä, kertoa miten se oli syntynyt.

Tämän Benvolio tekikin pysytellen niin lähellä totuutta kuin mahdollista, jottei tuottaisi vahinkoa Romeolle, ja lievennellen ja esittäen puolustelevasti sitä osaa, mikä hänen ystävillään oli ollut kahakassa. Rouva Capulet, jonka äärimmäinen suru hänen sukulaisensa Tybaltin menettämisen johdosta poisti kaikki rajat hänen kostonhimoltaan, kehoitti ruhtinasta tarkoin soveltamaan oikeutta Tybaltin murhaajaan ja olemaan ensinkään välittämättä Benvolion esityksestä, koska Benvolio ollen Romeon ystävä ja kuuluen Montaguen sukuun puhui puolueellisesti. Siten haastoi rouva Capulet nuorta vävyänsä vastaan, mutta puhuja ei tosin tiennyt vielä, että Romeo oli hänen vävynsä ja Julian mies. Toisella puolen nähtiin rouva Montague puolustamassa lapsensa henkeä ja selittämässä jokseenkin perustellusti, ettei Romeo ollut tehnyt mitään rankaisemisen arvoista ottaessaan Tybaltilta hengen, koska tämä oli jo lain mukaan menettävä henkensä siitä, että hän oli surmannut Mercution. Välittämättä näiden naisten kiihkeistä huudahduksista julisti ruhtinas huolellisesti tutkittuaan tosiseikkoja tuomionsa, ja sen tuomion mukaan karkotettiin Romeo Veronasta.

Se oli raskas uutinen nuorelle Julialle, joka oli ollut nuori vaimo vain muutamia tunteja ja tämän säädöksen nojalla näytti ikuisesti joutuvan miehestään eroon! Kun tämä viesti saapui Julian korviin, päästi hän ensiksi valloilleen vimmansa Romeota vastaan, joka oli surmannut hänen rakkaan serkkunsa. Hän nimitti miestään kauniiksi tyranniksi, enkelimäiseksi paholaiseksi, saaliinhimoiseksi kyyhkyseksi, sudenluontoiseksi lampaaksi ja käärmesydämiseksi, joka kätkeytyi kukoistavien kasvojen taakse, ja hän käytti muitakin samanlaisia ristiriitaisia nimityksiä, jotka osoittivat hänen sielussaan hellän rakkauden ja kiivaan vihan välillä tapahtuvia kamppailuja. Mutta vihdoin sai rakkaus ylivallan, ja kyyneleet, joita hän oli vuodattanut surusta sen takia, että Romeo oli surmannut hänen serkkunsa, muuttuivat ilonkyyneliksi siitä, että hänen miehensä, jonka Tybalt olisi voinut surmata, eli. Sitten tuli uusia kyyneliä, ja ne vuotivat kokonaan surusta Romeon karkoituksen takia. Se sana oli paljon kauheampi Julialle kuin Tybaltin kuolema.

Kahakan jälkeen Romeo oli etsinyt turvaa munkki Lorenzon kopista, missä hän sai tietää ruhtinaan tuomiosta, joka näytti hänestä paljon kauheammalta kuin kuolema. Hänestä tuntui siltä, ettei ollut maailmaa Veronan muurien ulkopuolella eikä elämää poissa Julian näkyvistä. Taivas oli siellä, missä Julia eli, ja kaikkialla muualla oli kiirastuli, kidutus, helvetti. Hyvä munkki olisi tahtonut käyttää filosofian suomaa lohdutusta Romeon suruihin, mutta vimmastunut nuori mies ei tahtonut kuulla mistään sellaisesta, vaan repi hullun tavoin tukkaansa, heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, kuten hän sanoi, ottamaan mittaa haudastaan.

Tästä sopimattomasta mielentilasta sitten herätti hänet hänen rakkaalta vaimoltaan tullut viesti, joka hiukan elvytti häntä, ja nyt käytti munkki tilaisuutta hyväkseen, nuhdellakseen vakavasti Romeota hänen osoittamastaan epämiehekkäästä heikkoudesta. Hän oli surmannut Tybaltin, mutta tahtoiko hän myöskin surmata itsensä ja surmata rakkaan vaimonsa, joka eli vain, kun Romeokin oli hengissä?

Miehen jalo muoto oli munkin sanojen mukaan vain vahakuva, kun siitä puuttuu rohkeutta, joka olisi pitänyt sitä lujana. Laki oli ollut lempeä häntä kohtaan, kun kuoleman sijasta, jonka rangaistuksen hän oli itselleen tuottanut, prinssin julistama tuomio oli merkinnyt ainoastaan maanpakoa. Romeo oli surmannut Tybaltin, mutta Tybalt olisi voinut surmata hänet: siinäkin oli jonkunlaista onnea mukana. Julia oli hengissä ja oli yli kaikkien toiveitten tullut Romeon rakkaaksi vaimoksi, missä suhteessa Romeo oli kaikista onnellisin. Kaikki nämä suotuisat seikat, jollaisiksi munkki ne todisteli, torjui Romeo luotaan vain kuin äkäinen ja huonosti kasvatettu tyttöletukka. Munkki pyysi häntä olemaan varuillaan, sillä – sanoi munkki – sellaiset, jotka heittäytyivät epätoivon valtaan, kuolivat kurjuudessa.

Kun Romeo sitten oli hiukan rauhoittunut, neuvoi munkki häntä menemään yöllä salaa sanomaan jäähyväiset Julialle ja jatkamaan sieltä suoraa päätä Mantovaan, missä paikassa hänen pitäisi oleskella, kunnes munkki havaitsisi tilaisuuden tulleen julistaa hänen avioliittonsa, mikä voisi olla otollinen keino saattaa heidän sukunsa sovintoon. Sen jälkeen, mistä munkki oli aivan varma, heltyisi ruhtinas armahtamaan Romeon, ja tämä palaisi kaksikymmentä kertaa iloisempana kuin hän oli ollut surullinen poistuessaan. Romeo tuli vakuutetuksi siitä, että nämä munkin viisaat neuvot olivat oikeita, ja hän lausui jäähyväiset mennäkseen tapaamaan vaimoansa, aikoen viettää sen yön hänen seurassaan ja jatkaa päivänkoitteessa matkaansa yksin Mantovaan, johon paikkaan hyvä munkki lupasi lähettää hänelle silloin tällöin kirjeitä, joista selviäisi asiaintila kotona.

Sen yön vietti Romeo vaimonsa kanssa; tämä päästi hänet huoneeseensa hedelmäpuutarhasta, jossa hän oli kuunnellut Julian rakkaudentunnustusta edellisenä yönä. Se oli ollut häiriintymättömän ilon ja riemastuksen yö, mutta toisen yön riemut ja mielihyvä, jota rakastavaiset tunsivat toinen toisensa seurassa, vaimenivat surullisesti siitä ajatuksesta, että oli erottava, ja niiden onnettomien seikkailujen takia, joita seuraava päivä toisi tullessaan. Päivänkoitto, joka laisinkaan ei ollut tervetullut, näytti tulevan liian pian, ja kun Julia kuuli leivon aamulaulun, olisi hän mielellään tahtonut uskotella siellä olevan satakielen, joka laulaa yöllä, mutta oli liiankin varmaa, että leivonen se oli, ja se tuntui Julian korvaan epäsointuiselta ja epämiellyttävältä säveleltä. Liiankin selvästi osoitti idässä siintävä päivä, että oli aika näiden rakastavaisten erota.

Romeo lausui raskain sydämin jäähyväiset rakkaalle vaimolleen, luvaten kirjoittaa hänelle Mantovasta jokaisena päivän tuntina. Kun hän nyt oli laskeutunut alas Julian huoneen ikkunasta ja seisoi armaan alapuolella maassa, näytti Juliasta, koska hänen sielunsa oli täynnä pahoja aavistuksia, että Romeo virui kuolleena haudan pohjalla. Samanlainen ahdistus liikkui miehenkin sielussa, mutta nyt oli hänen pakko kiireisesti lähteä, sillä jos hänet tavattaisiin aamun valjettua Veronan muurien sisäpuolelta, merkitsisi se hänelle kuolemaa.

Tämä oli vain tähtien tuomitseman rakastavaisen parin surullisen tarinan alku. Romeo ei ollut ollut montakaan päivää poissa, ennenkuin vanha Capulet ehdotti Julialle naimakauppaa. Aviopuoliso, jonka loordi Capulet oli valinnut Julialle, aavistamattakaan, että tämä oli jo naimisissa, oli kreivi Paris, komea, nuori ja ylhäinen aatelismies, joka ei ensinkään ollut arvoton kosija Julialle, jos tämä vain ei olisi koskaan nähnyt Romeota. Kauhistunut Julia joutui synkeän hämmennyksen valtaan kuullessaan isänsä ehdotuksen. Hän lausui vastaväitteeksi, että hän oli liian nuori menemään naimisiin ja että Tybaltin vastikään sattunut kuolema, joka oli jättänyt hänet liian surulliseen mielentilaan, jotta hän voisi kohdata aviomiehen mitenkään iloisin kasvoin, oli lisäksi esteenä. Olisi myöskin kovin sopimatonta näyttää, että Capuletien perhe viettäisi häitä, kun Tybaltin hautajaisjuhlallisuudet tuskin olivat ohitse. Hän esitti avioliittoa vastaan kaikki mahdolliset syyt paitsi todellista, nimittäin että hän jo oli naimisissa. Mutta isä Capulet oli kuuro kaikille hänen selittelyilleen ja käski päättäväisesti Julian valmistautua, sillä seuraavana torstaina hänet vihittäisiin Pariksen kanssa. Koska loordi Capulet oli löytänyt Julialle rikkaan, nuoren ja jalosukuisen, sanalla sanoen sellaisen aviomiehen, että ylpeinkin Veronan neito hänet ilomielin hyväksyisi, ei vanhus voinut sietää, että tytär panisi esteitä omalle hyvälle onnelleen teeskennellyn kainouden nojalla, jollaiseksi Capulet selitteli hänen kieltäytymisensä.

Tässä äärimmäisessä hädässä vetosi Julia ystävälliseen munkkiin, joka aina oli ollut hänen neuvonantajansa pulan sattuessa, ja munkki kysyi Julialta, oliko tällä päättäväisyyttä ryhtyä epätoivoiseen apukeinoon, jolloin hän vastasi, että hän menisi mieluummin elävänä hautaan kuin naisi Pariksen, koska hänen oma rakas miehensä eli. Munkki neuvoi Juliaa menemään kotia, esiintymään iloisena ja myöntymään avioliittoon Pariksen kanssa, kuten vanha isä toivoi. Seuraavana yönä, joka oli heidän häittensä edellinen yö, oli Julian juotava munkin silloin hänelle antaman lasipullon sisältö, joka saisi aikaan sen, että hän näyttäisi neljänkymmenenkahden tunnin ajan pullon sisällön juotuaan kylmältä ja elottomalta. Kun silloin sulhanen tulisi noutamaan häntä aamulla, tapaisi hän Julian näennäisesti kuolleena.

Munkki jatkoi, että Julia nyt kannettaisiin maan tavan mukaan paareilla peittämättömänä ja haudattaisiin perheen hautaholviin. Jos Julia voisi luopua naisellisesta pelosta ja suostua tähän hirvittävään koettelemukseen, niin hän varmasti heräisi neljänkymmenenkahden tunnin perästä senjälkeen, kun oli niellyt nesteen, ikäänkuin unesta, sillä sellainen oli juoman varma vaikutus. Ennenkuin hän voisi herätä, ilmoittaisi munkki hänen miehelleen heidän suunnitelmastaan, ja Romeo tulisi yöllä vieden hänet sieltä Mantovaan. Rakkaus ja pelko siitä, että joutuisi naimisiin Pariksen kanssa, antoivat Julialle rohkeutta alistua tähän hirvittävään seikkailuun, ja hän otti lasipullon munkilta luvaten noudattaa hänen ohjeitaan.

Tullessaan luostarista tapasi Julia sitten Pariksen ja lupasi kainostelua teeskennellen tulla kreivin vaimoksi. Tämä oli iloinen uutinen loordi Capuletille ja hänen puolisolleen. Se näytti kokonaan nuorentavan vanhan miehen, ja tytär, joka oli tuottanut isälleen suurta mielipahaa kieltäytyessään menemästä naimisiin kreivin kanssa, oli jälleen isänsä lemmikki, kun hän lupasi olla tottelevainen. Kaikkialla talossa vallitsi suuri touhu lähestyvien häitten vuoksi. Mitään kustannuksia ei säästetty, jotta voitaisiin valmistaa sellaiset juhlapidot, joita Verona ei ollut milloinkaan nähnyt.

Keskiviikkoiltana joi Julia juoman. Hänellä oli paljon pahoja aavistuksia: niinpä kenties munkki välttääkseen syytä, joka lankeaisi hänen niskoilleen, kun hän oli vihkinyt Julian ja Romeon, oli antanut hänelle myrkkyä. Mutta munkkihan oli aina ollut tunnettu pyhäksi mieheksi, ja nyt Julia pelkäsi seuraavaksi, että hän heräisi ennen sitä aikaa, jolloin Romeo tulisi häntä hakemaan. Lisäksi saattoivat paikan kauheus, holvi kun oli täynnä kuolleiden Capuletien luita, ja kun siellä vielä Tybalt virui aivan verisenä ja pöhöttyneenä viimeisessä leposijassaan, riittää suistamaan hänet mielenhäiriöön. Vielä muisteli Julia kaikkia kuulemiaan kertomuksia siitä, että vainajien sielut kummittelivat paikoissa, minne heidän ruumiinsa oli kätketty. Mutta sitten palasi hänen rakkautensa Romeoon ja hänen vastenmielisyytensä Parista kohtaan, jolloin hän epätoivoisena nieli juoman ja menetti tajuntansa.

Nuoren Pariksen tullessa aikaisin aamulla soitannolla herättämään morsiantaan kohtasi häntä elävän neidon asemesta Julian huoneessa elottoman ruumiin kauhea näky. Mikä hauta se olikaan Pariksen toiveille! Mikä hämmennys vallitsikaan koko talossa! Paris rankka suri ääneen morsiantaan, jonka mitä hirvittävin kuolema oli häneltä petoksella anastanut ja eroittanut hänestä, ennenkuin heidän kätensä edes oli liitetty yhteen. Mutta vielä surkeampaa oli kuulla vanhan loordi ja lady Capuletin valituksia, heillä kun oli ilonaan ja lohdutuksenaan vain tämä yksi rakastava lapsiraukka, jonka julma kuolema oli siepannut heidän silmistään, juuri kun nämä huolelliset vanhemmat olivat näkemäisillään hänen pääsevän hyvään asemaan – kuten he arvelivat – lupaavan ja edullisen avioliiton kautta. Nyt kaikki juhlaa varten järjestetyt menot muutettiin alkuperäisestä tarkoituksestaan synkeäksi hautajaistoimitukseksi, hääriemu sai olla surullisena erojaisjuhlana, häälaulut muutettiin synkeiksi valitusvirsiksi, iloiset soittovälineet surunvoittoisiksi kelloiksi, ja kukat, joita oli ajateltu siroittaa morsiamen tielle, siroitettiin nyt sen sijaan hänen ruumiilleen. Papin asemesta, joka olisi vihkinyt hänet, tarvittiinkin pappi hautaamaan häntä, ja Julia kannettiin tosiaankin kirkkoon, ei lisäämään elävien iloisia toiveita, vaan kartuttamaan kuolleitten synkkää joukkoa.

Paha viesti, joka aina kulkee nopeammin kuin hyvä, toi nyt Romeon tietoon Mantovaan surullisen kertomuksen hänen Juliansa kuolemasta, ennenkuin ehti saapua perille sanansaattaja, jonka munkki Lorenzo oli lähettänyt ilmoittamaan hänelle, että kysymyksessä oli vain valehautajaiset ja vain kuoleman varjo ja esittäminen, ja että Romeon rakas vaimo lepäsi haudassa vain lyhyttä aikaa varten odottaen miehen tulevan vapauttamaan hänet kauheasta asuinpaikasta.

Juuri sitä ennen Romeo oli ollut tavattoman iloinen ja hilpeä. Hän oli sinä yönä nähnyt unta, että hän oli kuollut – omituinen uni, joka soi kuolleelle miehelle mahdollisuuden ajatella – ja että hänen vaimonsa siten löysi hänet kuolleena ja puhalsi suudelmillaan sellaisen hengen hänen huulilleen, että hän virkosi eloon ja olikin keisari! Kun nyt tuli sanansaattaja Veronasta, ajatteli Romeo varmaksi, että viesti vahvistaisi jonkun hyvän uutisen, jota hänen unensa olivat ennustaneet. Mutta kun ilmenikin päinvastaista tälle ilahduttavalle näylle, nimittäin että hänen vaimonsa olikin todella kuollut ja ettei hän voinut vaimoaan millään suudelmilla virvoittaa henkiin, käski Romeo satuloida hevosensa, sillä hän päätti sinä yönä mennä käymään Veronassa, nähdäkseen vaimonsa hänen haudassaan.

Koska pahuus nopeasti johtuu epätoivoisten miesten ajatuksiin, muistui Romeollekin mieleen eräs köyhä apteekkari, jonka myymälän ohitse hän oli äskettäin astunut Mantovassa. Silloin hän oli sanonut miehen kerjäläismäisen ulkomuodon nojalla, tämä kun näytti nälkiintyneeltä, ja hänen myymälänsä viheliäisyyden takia, siellä kun oli tyhjiä rasioita rivissä likaisilla hyllyillä ja muitakin äärimmäisen kurjuuden merkkejä – kenties Romeo oli silloin aavistanut pahaa, nimittäin että hänen oma onneton elämänsä kenties johtuisi niin epätoivoiseen päätökseen – seuraavat sanat: "Jos joku joskus tarvitsisi myrkkyä, jonka myyminen Mantovan lain mukaan on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, niin täällä elää muuan köyhä raukka, joka möisi sitä hänelle." Nämä hänen omat sanansa muistuivat nyt hänen mieleensä ja hän etsi käsiinsä apteekkarin, joka aluksi oli tekevinään vastaväitteitä, mutta kun toinen tarjosi hänelle kultaa, jota hän ei köyhyydessään voinut vastustaa, möi hän myrkyn, josta hän sanoi Romeolle, että se nopeasti tuhoaisi hänet, jos hän sen nielisi, vaikka hänellä olisi kahdenkymmenen miehen voima.

Tämä myrkky mukanaan lähti Romeo Veronaan nähdäkseen rakkaan vaimonsa hänen haudassaan ja aikoi katseltuaan vaimoaan kyllikseen niellä myrkyn, tullakseen haudatuksi vaimonsa viereen. Hän saapui Veronaan puoliyön aikaan ja löysi kirkkomaan, jonka keskellä sijaitsi Capuletien vanha hauta. Hän oli ottanut mukaansa lyhdyn, lapion ja sorkkaraudan ja alkoi juuri ryhtyä murtamaan hautaholvia, kun hänet keskeytti eräs ääni, joka mainitsemalla häntä kehnoksi Montagueksi käski häntä luopumaan laittomasta puuhastaan. Se oli nuori kreivi Paris, joka oli tullut saapuville tuona outona aikana yöstä siroittaakseen kukkia Julian haudalle ja itkeäkseen häntä, josta olisi pitänyt tulla hänen nuori vaimonsa. Paris ei tiennyt, mitä mielenkiintoa Romeo tunsi kuollutta kohtaan, mutta koska kreivi tiesi Romeon kuuluvan Montaguen sukuun ja olevan – kuten hän ajatteli – vannoutunut vihollinen kaikille Capuleteille, päätteli hän, että Romeo oli tullut yöllä tehdäkseen jonkun häpeällisen tihutyön kuolleelle ruumiille. Senvuoksi käski Paris vihaisella äänellä Romeota luopumaan puuhastaan.

Paris olisi vanginnut Romeon rikollisena, jonka Veronan lait tuomitsivat kuolemaan, jos hänet tavattaisiin kaupungin muurien sisäpuolella. Romeo vaati kreiviä jättämään hänet rauhaan ja varoitti häntä viitaten Tybaltin kohtaloon, hänen, joka lepäsi siellä haudattuna. Mutta halveksien kieltäytyi kreivi tottelemasta toisen varoitusta ja kävi käsiksi häneen kuin pahantekijään, jolloin Romeon tehdessä vastarintaa syntyi taistelu, ja siinä Paris kaatui. Kun Romeo sytyttäessään valon sai nähdä, kenet hän oli surmannut, nimittäin että se oli Paris, jonka – kuten hän oli saanut tietää matkallaan Mantovasta – oli pitänyt mennä naimisiin Julian kanssa, otti hän kuollutta nuorukaista kädestä kiinni ikäänkuin onnettomuustoveriaan ja sanoi, että hän hautaisi Pariksen voittohautaan, tarkoittaen sillä Julian hautaa, jonka hän nyt avasi. Siellä lepäsi hänen vaimonsa ikäänkuin sellainen, jonka verrattomasta kauneudesta kuolemalla ei ollut valtaa muuttaa piirrettäkään eikä vähääkään hänen ulkomuotoaan, tai myöskin näytti siltä, että kuolema oli rakastunut ja että tuo laiha ja kammottu hirviö piti Juliaa siellä omaksi ilokseen. Julia näet lepäsi siellä kukoistavana ja punaposkisena, ikäänkuin hän olisi vaipunut uneen juodessaan tuon jäykistävän juoman, ja hänen lähellään makasi Tybalt verisessä verhossaan. Nähdessään Tybaltin pyysi Romeo anteeksi hänen hengettömältä ruumiiltaan ja nimitti häntä Julian tähden serkukseen sanoen aikovansa osoittaa Tybaltille sen suosion, että surmaisi hänen vihollisensa.

Tämän sanottuaan lausui Romeo viimeiset jäähyväiset vaimonsa huulille suutelemalla niitä, ja sitten hän kirvoitti väsyneeltä ruumiiltaan onnettoman kohtalonsa taakan niellen myrkyn, jonka apteekkari oli myynyt hänelle ja jonka vaikutus oli tuhoa tuottava ja todellinen eikä sellainen, mikä Julian juoman eksyttävällä lääkkeellä oli, lääkkeellä, jonka vaikutus oli juuri loppumaisillaan.

Nyt näet oli tullut hetki, jolloin munkki oli luvannut Julian heräävän; saatuaan tietää, että hänen Mantovaan lähettämänsä kirje ei lainkaan ollut saapunut Romeolle sen takia, että sanansaattaja oli jollakin tavoin onnettomuudeksi viipynyt matkalla, tuli munkki itse muurihakulla ja lyhdyllä varustettuna vapauttamaan Juliaa hänen vankeudestaan. Hän hämmästyi huomatessaan valon jo palavan Capuletien hautaholvissa ja nähdessään miekkoja ja verta sen lähellä ja Romeon ja Pariksen makaavan hengettöminä hautaholvissa.

Ennenkuin munkki ehti muodostaa mielessään otaksumaa, kuinka nämä onnettomat tapaukset olivat voineet sattua, heräsi Julia tajuttomuudentilastaan, ja nähdessään munkin vieressään muisti hän, missä paikassa hän oli sekä mitä varten hän siellä oli, ja kysyi Romeota. Mutta kuullen melua pyysi munkki Juliaa tulemaan tuosta kuoleman ja luonnottoman unen paikasta ulos, sillä eräs suurempi valta kuin mitä he saattoivat vastustaa oli ehkäissyt heidän suunnitelmansa, ja pelästyen tulossa olevien ihmisten aiheuttamaa melua munkki pakeni. Mutta kun Julia näki pikarin uskollisen lemmittynsä käsiin puristettuna, arvasi hän, että myrkky oli ollut Romeon kuoleman syynä, ja hän olisi niellyt sakan, jos sellaista olisi ollut jälellä, ja hän suuteli Romeon yhä lämpimiä huulia koettaakseen, oliko niissä vielä myrkkyä. Kuullessaan sitten melusta, että ihmiset tulivat yhä lähemmäksi, paljasti hän mukanaan olevan tikarin ja pisti itsensä kuoliaaksi, heittäen henkensä uskollisen Romeonsa vieressä.

Tällöin oli vartiomiehistö tullut paikalle. Muuan paashi, joka kuului kreivi Pariksen palveluskuntaan ja joka oli ollut hänen isäntänsä ja Romeon välisen taistelun todistajana, oli antanut hälytyksen, joka oli levinnyt kaupunkilaisten keskuuteen. Pian nämä kulkivat edestakaisin Veronan katuja huutaen sekasorron vallassa: "Apua! Paris! Romeo! Julia!" Huhu oli näet epätäydellisenä tullut heidän korviinsa, ja melu sai myöskin loordi Montaguen, loordi Capuletin ja ruhtinaan nousemaan ylös vuoteestaan kysymään, mikä oli häiriön syynä. Eräät vartiomiehistöön kuuluvat olivat ottaneet munkin kiinni, kun tämä tuli kirkkomaalta vavisten, huoaten ja itkien epäilyttävällä tavalla. Kun suuri väkijoukko oli kokoontunut Capuletien hautaholville, käski ruhtinas munkkia ilmoittamaan, mitä hän tiesi näistä omituisista ja tuhoisista tapahtumista.

Siellä vanhojen loordien Montaguen ja Capuletin läsnäollessa kertoi munkki totuudenmukaisesti heidän lastensa onnettoman rakkaudentarinan ja sen, mikä osa hänellä oli ollut avustaessaan heidän avioliittoaan toivoen, että tämä liitto lopettaisi heidän sukujensa väliset pitkät riitaisuudet. Hän kertoi, kuinka Romeo, joka siellä virui kuolleena, oli Julian mies. Edelleen selosti munkki, kuinka ennenkuin hän ehti saada sopivan tilaisuuden virallisesti julistaakseen heidän avioliittonsa, Julialle ehdotettiin toista avioliittoa, jolloin Julia välttääkseen kaksinnaimisen rikosta nautti unijuomaa, kuten munkki neuvoi, jotta kaikki luulisivat häntä kuolleeksi. Munkki oli sillävälin kirjoittanut Romeolle pyytäen tätä tulemaan ja ottamaan Julian pois, kun juoman vaikutus lakkaisi, mutta sanansaattajan onnettoman erehdyksen takia kirje ei sitten saavuttanut Romeota.

Pitemmälle ei munkki voinut jatkaa eikä tiennyt enempää kuin tämän, koska hän itse tuli pelastamaan Juliaa tuosta kuoleman paikasta, ja löysi tällöin kreivi Pariksen ja Romeon kuolleina. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sen täydensi paashin kertomus, hän kun oli nähnyt Pariksen ja Romeon taistelevan, ja Romeon kanssa Veronasta tulleen palvelijan kertomus, miehen, jolle tämä uskollinen rakastaja oli antanut kirjeen toimitettavaksi hänen isälleen siinä tapauksessa että hän kuolisi. Tämä kirje vahvisti munkin sanat, siinä kun Romeo tunnusti avioliittonsa Julian kanssa, pyysi anteeksi vanhemmiltaan ja myönsi ostaneensa myrkyn köyhältä apteekkarilta, mainiten aikomuksenaan olevan tulla hautaholville, kuolla ja levätä yhdessä Julian kanssa. Kaikki nämä olosuhteet soveltuivat yhteen selvittämään munkin vapaaksi kaikesta epäluulosta, jonka nojalla hänen olisi voitu arvella olleen osallisena näissä sekasotkuisissa veritöissä; ne olivat vain olleet tuloksia, joihin munkki ei ollut pyrkinyt, hänen omista hyväätarkoittavista, mutta liian monimutkaisista ja viekkaista suunnitelmistaan.

Kääntyen näihin vanhoihin ylimyksiin, Montagueen ja Capuletiin, moitti ruhtinas heitä heidän raakojen ja järjettömien vihamielisyyksiensä takia ja osoitti heille, minkä rangaistuksen taivas oli antanut sellaisista rikkomuksista, miten sallimus oli löytänyt keinon rangaista heidän luonnotonta vihaansa heidän lapsiensa rakkaudenkin kautta. Nämä vanhat kilpailijat, jotka eivät enää olleet vihollisia, sopivat siitä, että he hautasivat pitkäaikaisen riitansa lastensa hautoihin; loordi Capulet pyysi loordi Montagueta antamaan hänelle kätensä, nimittäen Montagueta veljeksi ikäänkuin merkiksi siitä, että he näin tunnustivat perheittensä liittyneen yhteen nuoren Capuletin ja Montaguen avioliiton kautta, ja sanoen, että loordi Montaguen käsi sovinnon merkiksi oli kaikki, mitä hän pyysi tyttärensä huomenlahjaksi. Mutta loordi Montague vastasi, että hän antaisi loordi Capuletille enemmän, sillä hän pystyttäisi silkasta kullasta Julialle muistopatsaan, niin että niin kauan kuin Verona säilyttäisi nimensä, ei mitään kuvaa pidettäisi niin suuressa arvossa kuin sitä, joka uskolliselle ja vilpittömälle Julialle oli pystytetty.

Loordi Capulet sanoi, että hän vastapalvelukseksi pystyttäisi toisen patsaan Romeolle. Näin koettivat nämä vanhat ylimysparat – silloin kun se oli liian myöhäistä – voittaa toisensa keskinäisissä ystävyydenosoituksissa, kun taasen entisinä aikoina heidän vimmansa ja vihamielisyytensä oli ollut niin kuolettava, että ainoastaan heidän lastensa hirvittävä tuho, onnettomina uhreina heidän riidoilleen ja erimielisyyksilleen, saattoi poistaa jalosukuisten perheitten syvään juurtuneen vihan ja keskinäisen kateuden.

HAMLET, TANSKAN PRINSSI

Tanskan kuningatar Gertrud meni jäätyään leskeksi kuningas Hamletin äkkiä kuoltua vähemmän kuin kaksi kuukautta kuninkaan kuoleman jälkeen naimisiin kuninkaan veljen Claudiuksen kanssa, mitä seikkaa kaikki senaikuiset ihmiset pitivät omituisena ymmärtämättömyyttä, sydämettömyyttä tai pahempaakin osoittavana tekona. Tämä Claudius ei näet millään tavoin muistuttanut Gertrudin puolisovainajaa ulkonaisten ja sisäisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan oli ilmeisesti yhtä halveksittava ulkonaisessa olemuksessaan kuin hän oli alhainen ja arvoton luonteeltaan. Syntyikin muutamien mielissä epäluuloja, että Claudius oli salaa raivannut tieltään veljensä kuningas-vainajan päästäkseen naimisiin hänen leskensä kanssa ja noustakseen Tanskan valtaistuimelle, sulkien pois nuoren Hamletin, haudatun kuninkaan pojan ja laillisen kruununperillisen.

Mutta kehenkään ei kuningattaren ajattelematon teko vaikuttanut sillä tavoin kuin tähän nuoreen prinssiin, joka rakasti ja kunnioitti kuolleen isänsä muistoa miltei jumaloimiseen saakka. Ja koska Hamletilla itsellään oli herkkä kunniantunto ja hän itse aina mitä tarkimmin noudatti soveliaisuutta, koski tämä hänen äitinsä Gertrudin arvoton käytös kipeästi hänen sydämeensä, vieläpä siinä määrin, että hänen isänsä kuoleman aiheuttaman murheen ja äitinsä avioliitosta johtuvan häpeän vuoksi valtasi tämän nuoren prinssin syvä surumielisyys, ja hän menetti kaiken iloisuutensa ja kauniin ulkomuotonsa. Kaikki se huvi, jota hän tavallisesti sai lueskelusta, kävi hänelle arvottomaksi. Kaikki hänen ruhtinaalliset harjoituksensa ja urheiluleikkinsä, jotka soveltuivat hänen nuoruudelleen, olivat nyt hänen mielestään turhia. Hän väsyi maailmaan, joka näytti hänestä perkaamattomalta puutarhalta, missä kaikki terveelliset kukat tukahtuivat ja ainoastaan rikkaruohot saattoivat viihtyä.

Se, että hän mahdollisesti joutuisi menettämään valtaistuimen, laillisen perintönsä, ei niin paljoa painanut hänen mieltään, vaikka se olikin nuorelle ja ylväälle prinssille katkera haava ja kipeä loukkaus, vaan häntä haavoitti se, että hänen äitinsä oli osoittanut niin pian unohtaneensa hänen isänsä muiston; se sai prinssin iloisen mielen häipymään. Millainen isä hän olikaan ollut! Hän oli ollut Hamletin äidille niin rakastava ja hellä aviomies, ja Gertrud oli aina esiintynyt rakastavana ja tottelevaisena vaimona Hamletin isälle, mutta nyt, kahden kuukauden kuluttua, tai kuten nuoresta Hamletista näytti vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, oli hän mennyt uusiin naimisiin – nainut Hamletin sedän, kuolleen miehensä veljen, joka itsessään oli erittäin sopimaton ja laiton avioliitto läheisen sukulaisuuden takia, mutta siksi sen teki vielä enemmän luonnoton kiire, jolla se solmittiin, ja sen miehen epäkuninkaallinen luonne, jonka kuningatar oli valinnut valtaistuimensa ja vuoteensa kumppaniksi. Tämä juuri enemmän kuin kymmenen kuningaskunnan menetys hämmennytti tämän kunnioitettavan nuoren prinssin sielua ja sai hänen mielensä peittymään pilveen.

Turhaan oli kaikki, mitä hänen äitinsä Gertrud tai kuningas saattoivat tehdä tai mitä he yrittivät hänen huvittamisekseen. Hamlet esiintyi aina hovissa sysimustassa puvussa, surun merkiksi kuninkaallisen isänsä kuolemasta, eikä hän milloinkaan luopunut tästä pukeutumistavasta, ei edes ilahduttaakseen äitiään tämän hääpäivänä. Hamletia ei myöskään saatu yhtymään mihinkään juhlallisuuksiin tai iloisiin tilaisuuksiin tuona hänen mielestään epämiellyttävänä päivänä.

Enimmin kiusasi prinssiä se, ettei hän oikein tiennyt, millä tavoin hänen isänsä oli kuollut. Claudius ilmoitti, että käärme oli pistänyt kuningasta, mutta nuoren Hamletin mielessä liikkui ilkeitä epäluuloja siitä, että Claudius oli se käärme, että hän oli murhannut kuninkaan kruunun takia ja että käärme, joka oli pistänyt Hamletin isää, istuikin nyt kuningas-vainajan valtaistuimella.

Missä määrin hän oli oikeassa tässä johtopäätöksesssään ja mitä hänen pitäisi ajatella äidistään – missä määrin äiti oli tietoinen tästä murhasta ja oliko se tehty hänen suostumuksellaan tai tietensä tai ilman – ne olivat epäilyksiä, jotka alati kiusasivat ja painostivat Hamletin mieltä.

Nuoren prinssin korvaan oli tullut huhu, että vartiosotamiehet olivat nähneet haamun, joka täsmälleen muistutti kuollutta kuningasta hänen isäänsä, keskiyöllä palatsin edessä olevalla pengermällä kahtena tai kolmena yönä peräkkäin. Kummitus tuli aina puettuna päästä jalkoihin asti samanlaiseen panssariin, jota kuolleen kuninkaan tiedettiin käyttäneen. Ne, jotka näkivät sen – Hamletin paras ystävä Horatio oli yksi niistä – selostivat keskenään yhtäpitävästi haamun ilmestymisen ajan ja tavan: että se tuli täsmälleen silloin, kun kello oli lyönyt kaksitoista, että se näytti kalpealta, kasvoissaan enemmän surun kuin vihan ilme, että sen parta oli harmahtava ja hopeanäädän värinen, kuten he olivat sen nähneet hänen elinaikanaan, että haamu ei vastannut, kun he puhuttelivat sitä, mutta kuitenkin he kerran olivat arvelleet, että se oli kohottanut päänsä ja suoristautunut sellaiseen asentoon kuin olisi aikonut puhua, mutta sillä hetkellä kaikui aamuinen kukon laulu, ja haamu väistyi kiireesti takaisin häipyen heidän näkyvistään.

Suuresti hämmästyneenä heidän kertomuksestaan, joka oli liian johdonmukainen ja yhteensoveltuvainen, jotta sitä olisi voinut olla uskomatta, päätteli nuori prinssi, että he olivat nähneet juuri hänen isänsä hengen. Hamlet päätti ryhtyä vartioimaan sotamiesten kanssa sinä yönä, jotta hän saisi tilaisuuden nähdä haamun, sillä hän arveli itsekseen, että sellainen ilmestys ei tullut turhan takia, vaan että haamulla oli jotakin ilmoitettavana, ja vaikka se oli ollut vaiti tähän saakka, puhuisi se kaiketi pojalle, Hamletille. Niin ollen prinssi kärsimättömänä odotti yön tuloa.

Yöllä asettui hän paikoilleen Horation ja erään vartiomiehistöön kuuluvan Marcelluksen kanssa pengermälle, missä haamun oli tapana kävellä. Koska oli kylmä yö ja ilma oli tavattoman raaka ja pakkanen polttava, ryhtyivät Hamlet, Horatio ja heidän kumppaninsa hieman keskustelemaan sään koleudesta. Sen haastelun äkkiä keskeytti se, että Horatio huusi haamun tulevan.

Nähdessään isänsä hengen Hamletin valtasi äkillinen hämmästys ja pelko. Ensiksi prinssi kutsui enkeleitä ja taivaan lähettejä heitä puolustamaan, sillä hän ei tiennyt, oliko siinä hyvä vai paha henki, tuliko se hyvissä vai pahoissa tarkoituksissa. Mutta vähitellen Hamlet sai yhä lisää rohkeutta, ja hänen isänsä – kuten hänestä näytti – katseli häntä niin säälien, ikäänkuin hän olisi halunnut keskustella Hamletin kanssa, ja hän näytti kaikissa suhteissa niin samankaltaiselta kuin hän oli eläessään, että Hamlet ei voinut olla puhuttelematta häntä. Hän kutsui isäänsä nimeltä sanoen: "Hamlet kuningas, isä!" Prinssi vannotti isäänsä sanomaan, mikä oli syynä siihen, että hän oli jättänyt hautansa, missä he olivat nähneet hänen niin rauhassa lepäävän, tullakseen jälleen käymään kuutamolla maan päällä, ja rukoili isäänsä ilmoittamaan heille, voisivatko he tehdä mitään, antaakseen rauhan hänen sielulleen.

Haamu viittasi häntä tulemaan kanssaan johonkin syrjäisempään paikkaan, missä he voisivat olla kahden kesken. Horatio ja Marcellus olisivat tahtoneet neuvoa nuorta prinssiä luopumaan haamun seuraamisesta, sillä he pelkäsivät, että se ehkä oli joku paha henki, joka tahtoi viekoitella hänet lähellä olevalle järvelle tai jonkun hirvittävän kallionkielekkeen huipulle pukeutuakseen siellä johonkin kauheaan asuun, joka saattaisi riistää prinssiltä järjen. Mutta heidän neuvonsa ja pyyntönsä eivät voineet muuttaa Hamletin päätöstä, tämä kun välitti liian vähän elämästä, pelätäkseen sen menettämistä, ja mitä hänen sieluunsa tuli, sanoi hän siitä, että mitä saattoi henki tehdä sille, koska se oli kuolematon olento kuten henki itsekin. Ja prinssi tunsi itsensä yhtä rohkeaksi kuin leijona ja riistäytyen pois heidän käsistään, jotka tekivät kaikkensa pidättääkseen häntä, seurasi hän henkeä, minne hyvänsä henki häntä johtikin.

Kun he olivat kahden kesken, keskeytti haamu hiljaisuuden kertoen olevansa hänen isänsä haamu, isän, joka oli julmasti murhattu, ja haamu kuvasi, millä tavoin.

Tihutyön oli tehnyt hänen oma veljensä Claudius, katala setä, kuten Hamlet oli jo mitä suurimmassa määrin epäillytkin, ja setä oli tehnyt sen toivoen pääsevänsä kuninkaan seuraajaksi hänen avioliittoonsa ja kruunuunsa nähden. Haamu kertoi, että kun hän nukkui puutarhassa, kuten hänen tapansa oli iltapäivisin tehdä, hiipi tämä petollinen veli hänen luokseen hänen nukkuessaan ja kaatoi myrkyllisen villikaalin mehua hänen korviinsa, kasvin, jolla on sellainen vastenmielisyys ihmisen elämää kohtaan, että se kulkee nopeasti kuin elohopea kaikkien ruumiin suonien lävitse kuivattaen veren ja levittäen karstaista spitaalia yli koko ihon. Näin hän nukkuessaan menetti veljensä käden kautta yhdellä kertaa kruununsa, kuningattarensa ja elämänsä. Hän vannotti Hamletia, että jos tämä koskaan oli rakastanut kallista isäänsä, hän kostaisi isänsä katalan murhan. Haamu valitteli pojalleen, että tämän äiti oli niin langennut pois hyveen teiltä ja oli petollisesti luopuen ensimmäisen puolisonsa aviorakkaudesta mennyt naimisiin hänen murhaajansa kanssa. Samalla se varoitti Hamletia, mitenkä hyvänsä tämä ryhtyikin toteuttamaan kostoaan häijyä setäänsä kohtaan, ettei hän suinkaan tekisi mitään väkivaltaa äitinsä persoonalle, vaan jättäisi äitinsä taivaan huostaan ja omantunnon piikkien ja okaiden kidutettavaksi. Hamlet lupasi noudattaa haamun ohjeita kaikissa suhteissa, ja ilmestys katosi.

Kun Hamlet jäi yksin, teki hän juhlallisen päätöksen, että kaikki, mitä hänellä oli muistissaan, kaikki, mitä hän koskaan oli oppinut kirjoista tahi omista havainnoistaan, hän heti unohtaisi, ja ettei mitään hänen aivoissaan muuta eläisi kuin muisto siitä, mitä haamu oli hänelle sanonut ja häntä velvoittanut tekemään. Tämän heidän molempien keskisen haastelun yksityiskohdat kertoi prinssi ainoastaan rakkaalle ystävälleen Horatiolle ja velvoitti sekä Horatiota että Marcellusta mitä tarkimmin pitämään salassa sen, mitä he olivat nähneet sinä yönä.

Kauhu, jonka haamun näkeminen oli jättänyt Hamletin aisteihin, koska hän oli heikko ja masentunut jo ennestään, miltei järkytti hänen ymmärryksensä ja sai hänet suunniltaan. Peläten että tämä vaikutelma jatkuisi, mikä seikka saattaisi hänet silmälläpidon alaiseksi ja panisi hänen setänsä olemaan varuillaan, jos setä epäili, että Hamlet mietti jotakin häntä vastaan tai että hän tosiaankin tiesi enemmän isänsä kuolemasta kuin hän julkisesti myönsi, teki prinssi omituisen päätöksen. Hän päätti siitä alkaen teeskennellä itseään todella ja vilpittömästi hulluksi, ajatellen, että hän olisi vähemmän epäilyksen alaisena, kun hänen setänsä luulisi hänen olevan kykenemättömän mihinkään vakavaan suunnitelmaan, ja että hänen todellinen mielenjärkytyksensä paraiten peittyisi ja pysyisi kätkettynä teeskennellyn mielisairauden verhon alla.

Siitä alkaen teeskenteli Hamlet eräänlaista hurjuutta ja omituisuutta puvuissaan, puheessaan ja käytöksessään ja jäljitteli niin erinomaisesti mielisairasta, että kuningas ja kuningatar pettyivät molemmin, ja koska he eivät arvelleet Hamletin isänsä kuoleman johdosta tunteman surun olevan riittävän syyn saamaan aikaan sellaisen mielenhäiriön – he eivät näet tienneet haamun ilmestymisestä –, päättelivät he, että tämä sairaus oli rakkautta, ja he arvelivat löytäneensä sen kohteen.

Ennenkuin Hamlet vaipui sen surumielisyyden valtaan, josta on kerrottu, oli hän hellästi rakastanut kaunista neitoa nimeltä Ofelia, joka oli Poloniuksen, kuninkaan valtion asioissa käyttämän ylimmän neuvonantajan tytär. Hamlet oli lähettänyt Ofelialle kirjeitä ja sormuksia, tarjonnut monta kertaa neidolle rakkauttaan, esittäen yhtä mittaa hänelle rakkauden tunnustuksia kunniakkaalla tavalla, ja Ofelia oli uskonut hänen valojaan ja rakkaudentunnustuksiaan. Mutta surumielisyys, jonka valtaan Hamlet äskettäin oli vaipunut, oli pannut hänet laiminlyömään neitoa, ja siitä alkaen, kun prinssi keksi suunnitelman teeskennellä hulluutta, oli hän esiintyvinään epäystävällisesti, vieläpä raa'astikin. Mutta mieluummin kuin olisi moittinut Hamletia uskottomuudesta, uskotteli Ofelia itselleen, että se oli vain rakastajan mielisairautta eikä tahallista tylyyttä, mikä oli saattanut hänet huomaamaan Ofeliaa vähemmän kuin aikaisemmin. Neitonen vertasi Hamletin ennen jaloja sielunominaisuuksia ja terävää älyä niiden ollessa häntä ahdistavan syvän surumielisyyden heikentämiä suloisiin kelloihin, jotka itsessään kykenevät mitä parhaimpaan soitantoon, mutta ollessaan epävireessä tai kovakouraisen käsittelyn alaisia saavat aikaan vain karkean ja epämiellyttävä soinnun.

Vaikka julma tehtävä, joka Hamletilla oli edessään – isänsä kuoleman kostaminen isän murhaajalle – ei soveltunutkaan yhteen leikkisien lemmenpuuhien kanssa tai päästänyt seuraansa niin joutavaa intohimoa kuin miltä rakkaus tuntui Hamletista, ei se kuitenkaan voinut estää lempeitä, hänen omaan Ofeliaansa kohdistuneita ajatuksia tulemasta väliin. Eräänä tällaisena hetkenä, kun Hamlet ajatteli, että hänen käyttäytymisensä tätä lempeää neitoa kohtaan oli ollut aiheettoman raakaa, kirjoitti hän Ofelialle kirjeen, joka oli täynnä hurjia kiihkon tempauksia ja eriskummaisia sanontatapoja; ne soveltuivat Hamletin luultuun mielisairauteen, mutta niihin oli sekoitettu muutamia lempeitä rakkauden viittauksia, jotka tietenkin osoittivat tälle kunnioitetulle neidolle, että syvä rakkaus häntä kohtaan uinui vielä prinssin sydämen syvyyksissä. Hän pyysi Ofeliaa epäilemään, olivatko tähdet tulta, ja epäilemään, liikkuiko aurinko, epäilemään totuutta valehtelijaksi, mutta ehdottomasti olemaan epäilemättä Hamletin rakkautta. Enemmänkin oli kirjeessä moisia eriskummaisia lauseparsia.

Tämän kirjeen näytti Ofelia velvollisuudentuntoisesti isälleen, ja vanhus katsoi olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä kuninkaalle ja kuningattarelle, jotka siitä alkaen otaksuivat rakkauden olevan Hamletin hulluuden todellisen syyn. Kuningatar toivoi, että Ofelian lempeä kauneus ehkä oli prinssin mielenhäiriön onnellisena syynä, sillä silloin neidon hyvyys kai palauttaisi onnellisesti Hamletin hänen tavalliseen tasapainoonsa heidän molempien menestykseksi.

Mutta Hamletin sairaus piili syvemmällä kuin kuningatar otaksui ja kuin mitä sillä tavoin voitiin parantaa. Hamletin isän haamu, jonka hän oli nähnyt, ahdisti yhä Hamletin mielikuvitusta, ja pyhä käsky kostaa isän murha ei antanut hänelle mitään rauhaa, ennenkuin se oli suoritettu. Jokainen hetkenkin lykkäys näytti prinssistä synniltä ja hänen isänsä tahdon loukkaukselta. Ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia toteuttaa kuninkaan surmaamista, koska hän oli aina vartijoittensa ympäröimänä. Tai jos siitäkin olisi selvinnyt, oli kuningattaren, Hamletin äidin läsnäolo, tämä kun yleensä oli kuninkaan kanssa, näille tarkoitusperille esteenä, jota hän ei voinut murtaa. Sitäpaitsi juuri se seikka, että vallananastaja oli hänen äitinsä mies, täytti prinssin mielen jonkunlaisilla tunnonvaivoilla ja tylsytti yhä hänen aikomuksensa kärjen. Pelkästään se teko, että surmasi kanssaihmisen, oli sinänsä vastenmielinen ja kauhea luonnostaan niin lempeälle sielulle kuin hänen oli.

Juuri Hamletin surumielisyys ja mielenmasennus, jonka vallassa hän oli niin kauan ollut, saivat aikaan päättämättömyyden ja häilähtelyn, jotka ehkäisivät häntä ryhtymästä äärimmäisiin tekoihin. Sitäpaitsi hän epäröi senkin takia, että hänen mieleensä juolahti vastustamattomasti ajatus, että hänen näkemänsä henki ei ehkä ollutkaan hänen isänsä, vaan mahdollisesti paholainen, jolla hänen kuulemansa mukaan oli valta laittautua sen näköiseksi kuin tahtoi ja joka oli saattanut omaksua hänen isänsä hahmon vain käyttääkseen hyväkseen hänen heikkouttansa ja raskasmielisyyttään, pakottaakseen hänet tekemään niin epätoivoisen teon kuin murhan. Ja Hamlet päätti, että hänellä pitäisi olla varmempia perusteita kuin näky tai haamu, joka saattoi olla harhakuvitelma.

Prinssin ollessa tässä epäröivässä mielentilassa tuli hoviin muutamia näyttelijöitä, joiden esityksiä hän oli ennen mielihyvin kuunnellut, varsinkin erään, kun tämä lausui traagillisen kuvauksen vanhan Priamoksen, Troian kuninkaan, kuolemasta ja hänen kuningattarensa Hekuban surusta. Hamlet toivotti vanhat ystävänsä näyttelijät tervetulleiksi ja muistaen, kuinka tuo runoelma oli aikaisemmin häntä miellyttänyt, pyysi prinssi näyttelijää toistamaan sen, minkä tämä tekikin niin elävästi, esittäen heikon vanhan kuninkaan murhan, hänen kansansa ja kaupunkinsa hävittämisen tulella ja vanhan kuningattaren hurjan surun tämän juostessa paljain jaloin edestakaisin palatsissa viheliäinen riepu päänsä päällä, missä oli ollut kruunu, ja ainoastaan kiireesti tempaamansa lakana lanteittensa verhona, missä hän oli pitänyt kuninkaallista viittaa, että esitys sai kyyneleet silmiin kaikille läsnäolijoille, jotka luulivat näkevänsä todellisen näyn, sillä niin etevästi se oli esitetty, ja myöskin näyttelijä itse lausui osansa murtuneella äänellä ja todellisia kyyneliä vuodattaen.

Tämä pani Hamletin ajattelemaan, että jos näyttelijä saattoi noin päästä tunteittensa valtaan pelkän keksityn näytelmän nojalla, niin että itki sellaisen takia, jota hän ei ollut koskaan nähnyt – Hekuban tähden, joka oli ollut kuolleena niin monta sataa vuotta – niin kuinka tylsä olikaan hän, jolla oli todellinen murheen esittäjäosa, kun oikea kuningas ja rakas isä oli murhattu. Hänhän oli kuitenkin ollut niin vähän kuohuksissaan, että hänen kostonsa näytti koko tämän ajan nukahtaneen tylsän ja samean unhon valtaan! Ja miettiessään näyttelijöiden ja näytelmien toimintaa sekä niitä voimakkaita vaikutuksia, jotka elävästi esitetty hyvä draama tekee katsojaan, muisti hän esimerkiksi erään murhaajan, joka nähdessään murhan näyttämöllä joutui pelkästään näytelmän ja olosuhteiden elävyyden vuoksi niin tunteittensa valtaan, että hän silmänräpäyksessä tunnusti tekemänsä rikoksen. Ja Hamlet päätti, että näiden näyttelijöiden pitäisi esittää jotakin hänen isänsä murhaa muistuttavaa hänen setänsä edessä, jolloin hän tarkoin pitäisi silmällä, minkä vaikutuksen se tekisi setään, ja hänen ulkonäöstään voisi hän saada selville varmemmin, oliko setä murhaaja vai ei. Tätä varten hän käski valmistaa näytelmän, jota katsomaan hän kutsui kuninkaan ja kuningattaren.

Näytelmän juonena oli Wienissä tehty erään herttuan murha. Herttuan nimi oli Gonzago ja hänen vaimonsa Baptista. Näytelmä esitti, kuinka muuan Lucianus, herttuan läheinen sukulainen, myrkytti hänet kuutamossa hänen arvonsa takia ja kuinka murhaaja vähäistä myöhemmin saavutti Gonzagon vaimon rakkauden.

Tämän näytelmän esityksessä oli kuningas, joka ei tiennyt, mikä ansa oli hänen eteensä viritetty, läsnä kuningattarensa ja koko hovin kanssa Hamletin istuessa tarkkaavaisena lähellä kuningasta ja pitäessä silmällä hänen ulkonäköään. Näytelmässä oli ensin keskustelu Gonzagon ja hänen vaimonsa välillä, jolloin vaimo vakuutteli moneen kertaan rakkauttaan ja sitä, ettei hän milloinkaan menisi toisen miehen kanssa naimisiin, jos hän eläisi Gonzagoa vanhemmaksi. Baptista toivotti kirousta päällensä, jos hän koskaan ottaisi toisen miehen, ja lisäsi, että niin ei tehnyt muu nainen kuin ne pahat naiset, jotka tappavat ensimmäiset miehensä. Hamlet huomasi kuninkaan kasvoilla tällöin värin vaihtuvan, kun hän kuuli nämä lauseet, ja että esitys oli yhtä myrkyllistä katseltavaa sekä hänelle että kuningattarelle. Mutta kun Lucianus kertomuksen mukaisesti tuli myrkyttämään Gonzagoa, joka nukkui puutarhassa, iski voimakas samanlaisuus, joka näytelmän ja hänen oman kuningasvainajalle, veljelleen tekemänsä kataluuden välillä vallitsi, hän kun oli myrkyttänyt kuninkaan hänen puutarhassaan, niin tämän vallananastajan omaantuntoon, ettei hän kyennyt katselemaan näytelmää loppuun, vaan pyytäen äkkiä kynttilöitä huoneeseensa ja teeskennellen tai osittain tuntienkin äkkinäistä sairastumista lähti äkkiä teatterista. Kuninkaan poistuessa lopetettiin esitys.

Hamlet oli nähnyt kylliksi ollakseen varma, että haamun sanat olivat tosia eivätkä mitään kuvittelua; ja iloisuuden puuskassa, jollainen valtaa ihmisen hänen äkkiä päästessään jostakin suuresta epäilyksestä ja tuumiskelusta, vannoi hän Horatiolle uskovansa haamun sanaa tuhannestakin punnasta. Mutta ennenkuin Hamlet ehti tehdä päätöstä, mihin kostotoimenpiteisiin hän rupeisi, kun hän nyt oli saanut varman tiedon siitä, että hänen setänsä oli hänen isänsä murhaaja, lähetti kuningatar, hänen äitinsä, noutamaan Hamletia yksityiseen keskusteluun sivuhuoneeseensa. Kuningatar oli lähettänyt Hamletia noutamaan kuninkaan toivomuksesta osoittaakseen pojalleen, kuinka suuresti hänen äskeinen käytöksensä oli pahoittanut heidän molempien mieltä. Kuningas taasen haluten tietää kaikki, mitä siellä keskusteltiin, ja ajatellen, että äidin liian puolueellinen selostus ehkä jättäisi pois joitakin Hamletin sanoja, joiden sisällön tietäminen saattoi olla kuninkaalle hyvin tärkeätä, käski Poloniuksen, vanhan valtioneuvoksen, asettua kuningattaren yksityishuoneen seinäverhojen taakse, mistä hän näkymättömänä saattaisi kuunnella, mitä tapahtui. Tämä juoni soveltui erikoisen hyvin Poloniuksen luonteeseen, kun hän oli koko ikänsä perehtynyt valtioviisauden koukkuisiin periaatteisiin ja laskelmiin ja oli huvitettu ottamaan asioita selville epäsuoralla ja viekkaalla tavalla.

Prinssin tullessa äitinsä luo alkoi äiti moittia häntä mitä ankarimmin hänen toimistaan ja käytöksestään sanoen hänelle, että hän oli suuresti loukannut isäänsä. Tällä tarkoitti kuningatar kuningasta, Hamletin setää, jota hän nimitti poikansa isäksi, koska oli mennyt hänen kanssaan naimisiin. Syvästi suuttuneena siitä, että kuningatar antoi niin rakkaan ja kunnioitetun nimen konnalle, joka tosiaan ei ollut parempaakaan kuin Hamletin oikean isän murhaaja, vastasi toinen jotensakin terävästi: "Äiti, sinä olet suuresti loukannut minun isääni." Kuningatar sanoi, että tuo oli vain tyhjä vastaus. "Se oli sellainen, jonka kysymys ansaitsi", virkkoi Hamlet. Kuningatar kysyi Hamletilta, oliko tämä unohtanut, kenen kanssa hän puhui. "Voi", vastasi Hamlet, "toivoisin, että voisin sen unohtaa! Sinä olet kuningatar, miehesi veljen vaimo, ja sinä olet äitini. Toivoisin, ettet olisi sitä, mitä olet."

"Jos siis osoitat minulle niin vähän kunnioitusta", tokaisi kuningatar, "tuon ne luoksesi, jotka osaavat puhua." Hän aikoi lähettää kuninkaan tai Poloniuksen Hamletin luokse.

Mutta tämä ei tahtonut antaa äitinsä mennä, kun hän nyt oli päässyt kuningattaren kanssa kahden kesken, ennenkuin olisi koettanut, eivätkö hänen sanansa voisi saattaa kuningatarta jollakin tavoin tajuamaan omaa kurjaa elämäänsä. Ottaen kuningatarta ranteesta piti Hamlet häntä lujasti kiinni ja pakotti hänet istuutumaan. Säikähtäen pojan vakavaa käytöstä ja peläten, että hän mielisairaudessaan voisi tehdä hänelle jotakin pahaa, päästi kuningatar huudon. Seinäverhojen takaa kuului ääni:

"Auttakaa, auttakaa kuningatarta!"

Kuullessaan tämän ja ajatellessaan tosiaankin, että siellä oli itse kuningas kätkeytyneenä, veti Hamlet miekkansa ja pisti siihen paikkaan, mistä ääni kuului, niinkuin hän olisi pistänyt siellä juoksevan rotan kuoliaaksi, kunnes ääni lakkasi, josta prinssi päätti siellä olevan henkilön kuolleen. Mutta kun hän raahasi ruumiin esiin, ei se ollutkaan kuningas, vaan Polonius, vanha palvelevainen neuvos, joka oli sijoittunut vakoojaksi seinäverhojen taakse.

"Voi minua!" huudahti kuningatar. "Minkä äkkinäisen ja verisen työn oletkaan tehnyt!"

"Verisen kylläkin, äiti", vastasi Hamlet, "mutta en niin pahaa kuin sinun tekosi, sinä kun tapoit kuninkaan ja menit naimisiin hänen veljensä kanssa."

Hamlet oli mennyt liian pitkälle voidakseen jättää asiaa tähän. Hän oli nyt sillä tuulella, että hän saattoi puhua selvästi äidilleen, ja hän jatkoi puhettaan. Vaikkakin lasten tulee suhtautua hellävaroen vanhempiensa vikoihin, niin kuitenkin suurien rikosten ollessa kysymyksessä pojalla saattaa olla oikeus puhua myöskin omalle äidilleen jotensakin ankarasti, sikäli kuin tämä ankaruus on tarkoitettu äidin ja hänen kääntämisekseen pois hänen pahoilta teiltä eikä pelkästään tähtää moittimiseen.

Nyt kuvasi ylväs prinssi liikuttavin sanoin kuningattarelle hänen tekonsa kataluuden, kuningatar kun oli niin unohtanut kuolleen kuninkaan, Hamletin isän, että hän niin lyhyen ajan jälkeen meni naimisiin kuninkaan veljen ja epäillyn murhaajan kanssa. Sellainen teko oli kuningattaren vannottua niin monta valaa ensimäiselle aviopuolisolleen omiaan saattamaan kaikki naisten valat epäilyksen alaisiksi ja kaiken hyveen tekopyhyytenä pidetyksi, aviolupaukset vähemmän arvoisiksi kuin pelurien valat ja uskonnon pilkaksi ja pelkäksi sanahelinäksi. Hamlet sanoi kuningattaren tehneen sellaisen teon, että taivaat punastuivat sitä ja että maa oli vihastunut hänelle sen takia. Hän näytti kuningattarelle kahta kuvaa, joista toinen oli kuningasvainajan, hänen ensimmäisen miehensä ja toinen nykyisen kuninkaan, hänen toisen miehensä. Hamlet pyysi kuningatarta panemaan merkille eroavaisuuden, mikä miellyttävyys olikaan hänen isänsä kasvonpiirteillä, kuinka jumalankaltainen hän olikaan: Apollon kiharat, Jupiterin otsa, Marsin katsanto ja ryhti kuin Merkuriuksella, joka juuri on astunut jollekin taivasta suutelevalle kukkulalle! Hamlet sanoi, että tämä mies oli ollut kuningattaren puoliso.

Sitten näytti Hamlet kuningattarelle, kenenkä tämä oli saanut sijalle: setä näytti häpeäpilkulta ja ruostetahralta, sillä niin oli hän tuhonnut jalon veljensä. Kuningatar oli syvästi häpeissään, kun Hamlet näin käänsi hänen silmänsä tarkkaamaan hänen oman sielunsa sisintä, jonka kuningatar nyt näki niin mustana ja muodottomana. Hamlet kysyi kuningattarelta, kuinka tämä saattoi elää tämän miehen kanssa ja olla vaimo hänelle, joka oli murhannut kuningattaren ensimäisen miehen ja saanut kruunun väärin keinoin kuten varas... Hamletin puhuessa tuli huoneeseen hänen isänsä haamu sellaisena kuin hän oli ollut elinaikanaan, ja sellaisena, jona Hamlet oli äskettäin hänet nähnyt.

Hamlet kysyi suuren kauhun vallassa, mitä haamu tahtoi, ja tämä sanoi tulevansa muistuttamaan Hamletin lupaamasta kostosta, jonka tämä näytti unohtaneen; haamu pyysi vielä Hamletia puhuttelemaan äitiään, sillä muuten suru ja kauhu, jotka äidin olivat vallanneet, tappaisivat hänet. Sitten haamu katosi, eikä kukaan muu sitä nähnyt kuin Hamlet, eikä hän voinut näyttämällä, missä se seisoi, tai muullakaan tavoin saada äitiänsä sitä näkemään. Kuningatar oli hirvittävästi kauhuissaan koko tämän ajan kuullessaan Hamletin keskustelevan, kuten kuningattaresta näytti, tyhjän kanssa. Kuningatar luki tämän Hamletin mielenhäiriön syyksi. Mutta Hamlet pyysi häntä olemaan imartelematta ilkeätä sieluaan sillä tavoin, että ajatteli hänen mielisairautensa eikä omien rikkomustensa toimittaneen isän sielun jälleen maan päälle. Hamlet pyysi kuningatarta tunnustelemaan hänen valtimoaan, kuinka se sykki säännöllisesti eikä kuten mielisairaalla. Sitten pyysi hän kuningatarta itkien tunnustamaan syntinsä taivaalle siitä, mitä oli tapahtunut, ja tulevaisuudessa välttämään kuninkaan seuraa ja olematta vaimona hänelle. Kun sitten kuningatar osoittautuisi äidiksi hänelle kunnioittamalla hänen isän muistoa, pyytäisi Hamlet kuningattarelta hänen poikanaan siunausta. Kun toinen lupasi noudattaa Hamletin ohjeita, päättyi keskustelu.

Nyt oli prinssillä aikaa ajatella että ruumiina oli hänen hellästi rakastamansa Ofelian isä; hän veti kuolleen syrjään, ja kun hänen mielensä nyt oli vähän rauhoittunut, itki hän sitä, mitä oli tehnyt.

Tämä Poloniuksen onneton kuolema antoi kuninkaalle aiheen lähettää Hamletin pois kuningaskunnasta. Kuningas olisi mielellään surmannut Hamletin peläten häntä vaarallisena, mutta hän myös pelkäsi kansaa, joka suosi prinssiä, ja kuningatarta, joka kaikista vioistaan huolimatta hellästi rakasti poikaansa. Niinpä tämä viekas konna sai aikaan sillä verukkeella, että piti huolta Hamletin turvallisuudesta, jottei häntä pantaisi tilille Poloniuksen kuolemasta, sen, että Hamlet kuljetettiin laivassa Englantiin kahden hovimiehen silmälläpidon alaisena, ja näiden hovimiesten kautta lähetti kuningas kirjeen Englannin hoviin, joka maa siihen aikaan oli Tanskan alainen ja maksoi vetoa Tanskalle, pyytäen kirjeessä esitettyjen erikoisten syiden nojalla, että Hamlet surmattaisiin, heti kun hän tuli maihin Englannissa. Epäillen jotakin petosta sai Hamlet salaa yöllä haltuunsa kirjeen, ja taitavasti raaputtaen pois oman nimensä kirjoitti hän sijaan molempien häntä vartioivien hovimiesten nimet, että heidät piti surmata; sitten sulki hän kirjeen ja pani sen paikoilleen jälleen. Pian sen jälkeen joutui laiva merirosvojen hyökkäyksen alaiseksi, jonka aikana prinssi haluten näyttää urhoollisuuttaan meni miekka kädessä yksin vihollisen laivaan, ja tällöin hänen oma laivansa pelkurimaisella tavalla loittoni. Jättäen Hamletin oman onnensa nojaan kiiruhtivat molemmat hovimiehet suoraa päätä Englantiin mukanaan tuo kirje, jonka sisällön Hamlet oli muuttanut heidän omaksi hyvin ansaituksi tuhokseen.

Merirosvot, joilla oli prinssi vallassaan, osoittautuivat lempeiksi vihollisiksi; tietäen, kenet he olivat saaneet vangikseen, päästivät he hänet maihin lähimpään Tanskan satamaan toivoen, että prinssi ehkä tekisi heille hyviä palveluksia hovissa korvaukseksi merirosvojen hänelle osoittamasta suopeudesta. Tästä satamasta kirjoitti hän kuninkaalle, ilmoittaen hänelle, mikä omituinen seikkailu oli tuonut hänet takaisin hänen omaan maahansa, ja sanoen, että hän seuraavana päivän ilmoittautuisi hänen majesteetilleen. Kun Hamlet tuli kotia, sattui hänen silmiinsä kaikkein ensiksi surullinen näky.

Se oli nuoren ja kauniin Ofelian, hänen entisen rakkaan lemmittynsä, hautaus. Tämän nuoren neidon järki oli alkanut sekaantua heti hänen onnettoman isänsä kuoleman jälkeen. Se, että isä sai väkivaltaisen kuoleman ja lisäksi Ofelian rakastaman prinssin kädestä, koski niin tämän hennon neidon mieleen, että hän lyhyen ajan kuluttua tuli täydelliseen mielenhäiriöön, ja hänellä oli tapana kuljeskella jakelemassa kukkia hovin naisille sanoen, että kukat olivat hänen isänsä hautajaisia varten, ja laulaen lauluja rakkaudesta ja kuolemasta, vieläpä toisinaan sellaisiakin, joissa ei ollut minkäänlaista järkeä, ikäänkuin hän olisi kokonaan menettänyt muististaan sen, mitä hänelle oli tapahtunut.

Erään puron yli kasvoi kaaressa paju, jonka lehdet kuvastuivat virtaan. Tälle purolle tuli Ofelia eräänä päivänä, kun hän oli vartioimattomana, mukanaan kukkaisseppeleitä, joita hän oli valmistanut sekaisin kaunokeista, nokkosista, kukista ja rikkaruohoista yhdessä, ja neito kiipesi ripustamaan seppelettään pajun haaroihin, jolloin oksa katkesi ja syöksi nuoren immen, hänen seppeleensä ja kaikki, mitä hän oli poiminut, veteen, missä hänen vaatteensa kannattivat häntä jonkun aikaa pinnalla, ja tänä aikana lauloi hän katkelmia vanhoista sävelistä, kuten se, joka ei omaa ahdinkoansa ymmärrä, tai ikäänkuin hän olisi ollut tuohon alkuaineeseen luonnostaan kuuluva olio. Mutta ennen pitkää hänen vaatteensa painaviksi kostuneina vetivät hänet hänen surunvoittoisesta laulustaan mutaiseen ja kurjaan kuolemaan. Tämän kauniin neidon hautajaisia vietti hänen veljensä Laertes, kuninkaan, kuningattaren ja koko hovin ollessa läsnä, kun Hamlet saapui.

Hamlet ei tietänyt, mitä tämä näky merkitsi, vaan hän seisoi toisella puolella haluamatta keskeyttää juhlamenoja. Hän näki kukkia siroiteltavan Ofelian haudalle, kuten oli tapana neitojen hautajaisissa, ja kuningatar itse heitti kukkia sinne. Heittäessään niitä kuningatar sanoi: "Suloa suloiselle! luulin saavani peittää näillä morsiusvuoteesi, suloinen neito, enkä siroittelevani niitä haudallesi. Sinusta piti tulla Hamletini vaimo." Ja Hamlet kuuli Ofelian veljen toivovan, että orvokkeja kasvaisi hänen haudastaan, ja näki hänen hyppäävän hautaan hurjana surusta ja pyytävän läsnäolevia kasaamaan hänen päälleen vuoren korkuiselta multaa, jotta hän saisi hautansa sisarensa kanssa.

Ja rakkaus tähän kauniiseen neitoon palasi Hamletin mieleen, eikä hän voinut sietää sitä, että veli osoitti niin paljon kiihkeätä surua, sillä hän arveli rakastavansa Ofeliaa paremmin kuin neljäkymmentätuhatta veljeä. Paljastaen sitten itsensä hyppäsi prinssi hautaan, missä Laertes oli, yhtä hurjana tai hurjempana kuin tämä. Tuntiessaan tulijan Hamletiksi, joka oli ollut hänen isänsä ja sisarensa kuoleman syynä, tarttui Laertes tulijaa kurkusta kuin vihollista, kunnes läsnäolijat eroittivat heidät. Hautajaisten jälkeen pyysi Hamlet anteeksi hätäistä toimintaansa, kun hän oli heittäytynyt hautaan ikäänkuin uhmaamaan Laertesta; mutta hän sanoi, ettei hän voinut sietää kenenkään näyttävän siltä, että voittaisi hänet surussa hänen kauniin Ofeliansa kuoleman takia. Tästä ajasta alkaen näyttivät nämä kaksi ylimystä olevan sovinnossa.

Mutta tästä Laerteen surusta ja vihasta hänen isänsä ja Ofelian kuoleman takia suunnitteli kuningas, Hamletin ilkeä setä, tuhon prinssille. Hän yllytti Laerteen haastamaan rauhan ja sovinnon varjolla Hamletin ystävälliseen miekkailukilpailuun, ja kun toinen suostui siihen, määrättiin päivä ottelua varten. Tässä ottelussa oli koko hovi läsnä; kuninkaan ohjeitten mukaan varusti Laertes itselleen myrkytetyn aseen. Kilvoittelun johdosta hovimiehet löivät suuria vetoja, koska sekä Hamlet että Laertes olivat tunnettuja taitavina miekkailijoina. Ottaen kilpailumiekat käteensä valitsi Hamlet niistä yhden ensinkään epäilemättä Laerteen petosta tai välittämättä tutkia hänen asettaan, tämä kun tylppäkärkisen miekkailusääntöjen mukaan käytettävän aseen sijasta otti itselleen teräväkärkisen ja myrkytetyn. Ensiksi Laertes vain leikitteli Hamletin kanssa ja salli tämän saavuttaa muutamia etuja, joita teeskentelevä kuningas suurenteli ja kiitteli ylenmäärin, juoden prinssin menestykseksi ja lyöden runsaita vetoja ottelun lopputuloksesta. Mutta muutamien hyökkäyksien ja pistojen jälkeen Laertes lämpeni, teki kuolettavan työnnön Hamletia kohti myrkytetyllä aseellaan ja antoi hänelle tappavan iskun. Kiihtyneenä, mutta tietämättä petoksesta mitään vaihtoi Hamlet taistelun tuoksinassa oman vaarattoman aseensa Laerteen kuolettavaan ja käyttäen toisen omaa miekkaa pistoihinsa antoi Laerteelle sellaisen vastaiskun, että tämä oikeudenmukaisesti joutui kiinni omasta petoksestaan. Tällä hetkellä huusi kuningatar olevansa myrkytetty. Hän oli varomattomasti juonut maljasta, jonka kuningas oli valmistanut Hamletia varten sen tapauksen varalta, että tämä miekkailusta lämmetessään pyytäisi juotavaa. Siihen maljaan oli petollinen kuningas kaatanut kuolettavaa myrkkyä, ollakseen varma Hamletista, jos Laerteen miekka ei osuisi maaliinsa. Kuningas oli unohtanut varoittaa kuningatarta, joka kuoli huutaen viimeisellä hengenvedollaan, että hänet oli myrkytetty.

Epäillen jotakin petosta käski Hamlet sulkea ovet, sillä aikaa kun hän toimitti etsinnän. Laertes pyysi Hamletia olemaan enää etsimättä, tunnusti petoksen ja kuinka hän itsekin oli joutunut sen uhriksi. Hän kertoi Hamletille myrkytetystä kärjestä ja sanoi, ettei prinssillä ollut enää puolta tuntiakaan elettävänä, sillä mikään lääke ei voisi häntä parantaa. Pyytäen anteeksi Hamletilta kuoli Laertes syyttäen viimeisillä sanoillaan kuningasta ilkityön suunnittelijaksi.

Kun Hamlet näki loppunsa lähenevän, kääntyi hän, koska miekassa oli vielä hiukan myrkkyä jäljellä, äkkiä petolliseen setäänsä ja iski miekan kärjen kuninkaan sydämeen täyttäen lupauksen, jonka hän oli tehnyt isänsä hengelle; tämän käsky oli nyt täytetty ja hänen katala murhansa kostettu murhaajalle. Tuntien sitten hengityksensä uupuvan ja elämänsä pakenevan kääntyi Hamlet rakkaaseen ystäväänsä Horatioon, joka oli ollut tämän synkän murhenäytelmän katsojana, ja pyysi viimeistä hengähdystä vetäessään Horatiota elämään kertoakseen tämän hänen tarinansa maailmalle – ystävä oli näet tehnyt liikkeen, ikäänkuin hän aikoisi tappaa itsensä seuratakseen prinssiä kuolemaan. Horatio lupasi antaa asiasta totuudenmukaisen kertomuksen, joka oli tarkka kaikkiin yksityiskohtiin nähden. Kun Hamlet oli näin saanut tahtonsa täyttymään, pakahtui hänen jalo sydämensä, ja Horado ja läsnäolijat uskoivat monia kyyneliä vuodattaen jalon prinssinsä hengen enkelien huostaan, sillä hän oli ollut lempeä ja ylevä prinssi, joka oli saavuttanut kansan suuren rakkauden, ja jos hän olisi elänyt, olisi hän epäilemättä osoittautunut suurenmoiseksi ja perin hyväksi kuninkaaksi Tanskalle.

OTHELLO

Venetsian rikkaalla senaattorilla Brabantiolla oli kaunis tytär, lempeä Desdemona. Monet kosijat pyysivät hänen kättään sekä hänen monien hyvien ominaisuuksiensa että hänen tulevan rikkautensa takia. Mutta omaan ilmanalaansa ja väriinsä kuuluvien kosijoiden joukossa ei Desdemona nähnyt ainoatakaan, josta hän olisi voinut pitää; sillä tämä jalo neito, joka katsoi enemmän miesten sieluun kuin heidän kasvonpiirteisiinsä, vieläpä niin erikoisella tavalla, että sitä pikemminkin voi ihailla kuin jäljitellä, oli valinnut rakkautensa kohteeksi maurin, mustaihoisen, jota Desdemonan isä rakasti kutsuen hänet usein taloonsa. Eikä Desdemonaa voi kokonaan tuomita siitä, että hän valitsi näin sopimattoman henkilön lemmitykseen. Lukuunottamatta sitä, että Othello oli musta, oli jalosukuisella maurilla kaikki ne ominaisuudet, jotka saattoivat suositella häntä ylväimmänkin neidon kiintymyksen aiheeksi. Othello oli soturi, vieläpä urhoollinenkin, ja kunnostautumisellaan turkkilaisia vastaan käydyissä verisissä sodissa oli hän kohonnut kenraalin arvoon Venetsian palveluksessa, ja valtio piti häntä arvossa ja luotti häneen.

Othello oli matkustellut paljon, ja Desdemona, kuten neitojen tapa on, kuunteli mielellään, kun Othello kertoi seikkailujaan, joita hän esitti aikaisemmista vaiheistaan asti: taisteluja, piirityksiä ja kahakoita, joista hän oli suoriutunut, vaaroja, joille hän oli ollut alttiina maalla ja merellä, täpäriä pelastumisia, kun hän oli tunkeutunut johonkin aukkoon tai marssinut kohti tykkien suuta. Edelleen mauri kertoi, kuinka röyhkeä vihollinen oli ottanut hänet vangiksi ja myynyt orjaksi, kuinka hän käyttäytyi siinä tilassa ja kuinka hän pelastui. Kaiken tämän hän kertoi, lisänä kuvaukseen vieraissa maissa näkemistään oudoista seikoista, laajoista erämaista ja satumaisista luolista, kivilouhoksista, kallioista ja vuorista, joiden huiput ovat pilvien sisällä, hurjista kansoista, kannibaaleista eli ihmissyöjistä ja eräästä Afrikan kansanheimosta, jolla pää on hartioitten alapuolella.

Nämä matkailukertomukset kiinnittivät tavallisesti niin Desdemonan huomion puoleensa, että jos hänet kutsuttiin joksikin aikaa talousaskareisiin, suoritti hän ne puuhat erittäin nopeasti ja palasi ahmiakseen jännittyneenä Othellon tarinoita. Kerran käytti mauri heikkoa hetkeä hyväkseen ja houkutteli Desdemonan pyytämään, että hän kertoisi hänelle koko elämänsä tarinan kaikessa laajuudessaan, Desdemona kun oli kuullut toisen vaiheista niin paljon, mutta ainoastaan osittain. Tähän Othello suostui ja houkutteli kuulijalta monta kyyneltä puhuessaan muutamista onnettomista koettelemuksista, joita hänelle oli sattunut nuoruudessaan.

Kim Othello oli päättänyt kertomuksensa, palkitsi neito hänet runsain huokauksin. Desdemona vannoi herttaisesti, että kaikki oli tapahtunut niin merkillisesti ja oli liikuttavaa, ihmeellisen liikuttavaa. Desdemona sanoi toivovansa, ettei hän olisi sitä kuullut, mutta kuitenkin hän toivoi, että taivas olisi luonut hänelle sellaisen miehen. Sitten neito kiitti kenraalia, sanoen tälle, että jos hänellä oli ystävä, joka rakasti Desdemonaa, niin tuli Othellon ainoastaan neuvoa ystävänsä kertomaan tarinansa, ja se taivuttaisi rakastetun. Tämän viittauksen nojalla, joka lausuttiin suuremmalla vilpittömyydellä kuin kainoudella ja johon liittyi eräänlaista lumoavaa kauneutta ja punasteluja, joita Othello ei voinut väärin käsittää, puhui tämä avomielisemmin rakkaudestaan ja saavutti hyväsydämisen neidon suostumuksen siihen, että hän menisi salaa naimisiin Othellon kanssa.

Ei maurin väri eikä hänen asemansa ollut sellainen, että olisi voitu toivoa Brabantion hyväksyvän hänet vävykseen. Hän oli jättänyt tyttärelleen vapaan valinnan, mutta hän odotti, että Desdemona jalosukuisten Venetsian neitojen tapaan valitsisi ennen pitkää itselleen miehen, jolla oli senaattorin arvo tai mahdollisuudet. Mutta tässä Brabantio pettyi; neitonen rakasti mauria, vaikka tämä oli musta, ja pyhitti sydämensä ja asemansa toisen suurelle lahjakkuudelle ja uljaille ominaisuuksille. Niin taipui Desdemonan sydän sokeasti jumaloimaan miestä, jonka hän oli valinnut puolisokseen, että hänen värinsäkin, joka kaikille muille paitsi tälle terävänäköiselle neidolle olisi osoittautunut voittamattomaksi esteeksi, näytti Desdemonasta paremmalta kuin kenenkään hänen Venetsian nuoriin aatelismiehiin kuuluvien kosijoittensa valkoinen ja läpikuultava ihonväri.

Heidän avioliittonsa – jota, vaikka se solmittiinkin salaa, ei kauan voinut pitää salaisuutena – tuli Brabantio-vanhuksen korviin, ja hän esiintyi senaatin juhlallisessa istunnossa mauri Othellon syyttäjänä, tämä kun, kuten Brabantio väitti, oli noituuden ja loitsujen avulla houkutellut itselleen kauniin Desdemonan rakkauden ja saanut hänet menemään kanssaan naimisiin ilman isän suostumusta ja vastoin vieraanvaraisuuden velvollisuuksia.

Tänä ajankohtana sattui, että Venetsian valtio välttämättömästi tarvitsi Othellon palveluksia, koska oli saapunut uutinen, että turkkilaiset suurenmoisten valmistelujen jälkeen olivat varustaneet laivaston, joka suuntasi kulkunsa Kyproksen saarta kohti aikoen valloittaa takaisin tämän linnoitetun paikan venetsialaisilta, jotka silloin pitivät sitä hallussaan. Tässä ahdingossa käänsi valtio katseensa mauriin, jota yksin pidettiin kykenevänä johtamaan Kyproksen puolustusta turkkilaisia vastaan, niin että Othello kutsuttuna nyt senaatin eteen seisoi siinä yhtaikaa ehdokkaana tärkeää valtion tehtävää varten ja yhtaikaa rikollisena, jota syytettiin Venetsian lakien mukaan peräti raskaista rikkomuksista.

Vanhan Brabantion ikä ja senaattorin arvo velvoittivat tuota vakavaa kokousta kuuntelemaan häntä mitä kärsivällisimmin, mutta kiihtynyt isä esitti syytteensä niin maltittomasti, esittäen todennäköisyyksiä ja väitteitä todistuksiksi, että Othellon tarvitsi, kun hänet kutsuttiin puolustautumaan, ainoastaan yksinkertaisesti selostaa lempensä vaiheet. Tämän hän teki niin koruttoman kaunopuheisesti kertoen uudelleen koko kosintansa tarinan, kuten sen yllä olemme esittäneet, ja lausuen sanottavansa niin ylevän avomielisesti – tosi todistus –, että herttuan, joka istui päätuomarina, täytyi tunnustaa, että niin esitetty kertomus olisi voittanut hänenkin tyttärensä. Noitakeinot ja manaukset, jota mauri oli käyttänyt armastelussaan, osoittautuivat selvästi pelkiksi rakastuneitten miesten kunniallisiksi tempuiksi. Ainoa taikavoima, mitä Othello oli käyttänyt, oli se, että hän kykeni kertomaan hellän tarinan, joka liikutti neidon sydäntä.

Tämän Othellon selostuksen vahvisti lady Desdemonan itsensä todistus, hän kun tuli tuomioistuimen eteen ja tunnusti olevansa isälleen velkaa elämänsä ja kasvatuksensa, mutta vaati isältään oikeutta tunnustaa vielä korkeampia velvollisuuksia herraansa ja puolisoansa kohtaan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hänen äitinsä oli niin tehnyt pitäessään Brabantiota omaa isäänsä parempana.

Kykenemättä jatkamaan kannettaan kutsui vanha senaattori maurin luokseen monin tavoin tuoden esiin surunsa ja lahjoittaen välttämättömyyden pakosta hänelle tyttärensä, jota, jos Brabantio vain olisi voinut hänet pidättää, kuten hän sanoi Othellolle, hän olisi kaikesta sydämestään pitänyt kenraalista loitolla. Brabantio lisäsi, että hän oli sydämestään iloinen siitä, ettei hänellä ollut muuta lasta, sillä tämä tyttären menettely olisi tehnyt hänestä tyrannin, joka olisi täysin vanginnut lapset Desdemonan luopumuksen takia.

Kun tämä vaikeus oli selvitetty, otti Othello, jolle tottumus oli tehnyt sotilaselämän kieltäymykset yhtä luonnollisiksi kuin ruoan ja levon toisille miehille, mielellään vastaan Kyproksessa käytävän sodan johdon, ja Desdemona, joka piti miehensä kunniaa parempana kuin tuota joutilasta huvitusten elämää, johon vastanaineet tavallisesti tuhlaavat aikansa, suostui ilomielin lähtöön.

Tuskin olivat Othello ja hänen vaimonsa astuneet maihin Kyproksessa, kun saapui uutinen, että raju myrsky oli hajoittanut turkkilaisten laivaston, joten saaren ei tarvinnut pelätä mitään välitöntä hyökkäystä. Mutta sota, joka Othellon oli kärsittävä, oli nyt alkamaisillaan, ja viholliset, joita ilkeämielisyys yllytti hänen viatonta vaimoaan vastaan, osoittautuivat luonteeltaan kuolettavammiksi kuin muukalaiset ja uskottomat.

Kenraalin ystävistä ei kellään ollut niin täydellisesti hänen luottamustaan kuin Cassiolla. Mikael Cassio oli nuori soturi, firenzeläinen, iloinen, rakastettava ja miellyttävä käytökseltään – jotka ovat suotuisia ominaisuuksia naisten seurassa. Hän oli sievä ja kaunopuheinen ja tarkalleen sellainen henkilö, joka saattoi herättää mustasukkaisuutta verrattain vanhassa miehessä – kuten Othello jossain määrin oli – joka oli nainut nuoren ja kauniin vaimon. Mutta mauri oli yhtä vapaa mustasukkaisuudesta kuin hän oli jalomielinen ja yhtä kykenemätön epäilemään kuin tekemäänkin alhaista tekoa. Hän oli käyttänyt tätä Cassiota apunaan lemmensuhteissaan Desdemonaan, – Cassio oli ollut jonkunlaisena välittäjänä hänen kosinnassaan. Peläten näet, ettei hän itse osannut noita lempeitä keskustelun puolia, jotka miellyttävät naisia, ja havaitessaan nämä ominaisuudet ystävässään oli Othellolla tapana usein valtuuttaa Cassio menemään – kuten Othellon lauseparsi kuului – kosimaan hänen puolestaan, jolloin sellainen viaton yksinkertaisuus oli pikemminkin kunnia kuin vika urhean maurin sydämessä. Ei ollut näin ollen ihme, että lähinnä Othelloa – mutta etäältä, kuten siveälle vaimolle sopi – hyväsydäminen Desdemona rakasti Cassiota ja luotti häneen.

Pariskunnan avioliitto ei ollut tuonut mukanaan mitään muutosta heidän käytökseensä Mikael Cassion suhteen. Hän kävi usein heidän talossaan, ja hänen vapaa ja lörpöttelevä puheentapansa oli mieluisaa vaihtelua maurille, joka itse oli vakavampi luonteeltaan, sillä sellaiset luonteethan usein saavat viihtymystä vastakohdistaan ikäänkuin jonkunlaiseksi kevennykseksi niiden omalle painostavalle yksipuolisuudelle. Desdemonalla ja Cassiolla oli tapana nauraa ja puhua yhdessä, kuten silloin, kun Cassio tuli kosimaan ystävänsä puolesta.

Othello oli äskettäin ylentänyt hänet luutnantiksi, mikä oli luottamusvirka ja lähinnä kenraalin persoonaa. Tämä ylennys loukkasi suuresti Jagoa, erästä vanhempaa upseeria, joka arveli, että hänellä oli parempi oikeus siihen paikkaan kuin Cassiolla; hänellä oli usein tapana pilkata tätä miehenä, joka soveltui ainoastaan naisten seuraan ja joka ei tiennyt enempää sotataidosta tai siitä, kuinka armeija pannaan taistelujärjestykseen, kuin tyttö. Jago vihasi Cassiota ja vihasi myöskin Othelloa, sekä siitä, että tämä suosi Cassiota, että väärän epäluulon perusteella, jonka Jago oli kevytmielisesti muodostanut mielessään Othelloa vastaan, kun mauri muka piti liian paljon Jagon vaimosta Emiliasta. Näistä kuvitelluista vihan aiheista keksi Jagon juonitteleva mieli hirvittävän kostosuunnitelman, joka saattaisi sekä Cassion että maurin ja Desdemonan yhteiseen perikatoon.

Jago oli viekas mies, ja hän oli tutkinut perusteellisesti ihmisluonnetta, joten hän tiesi kaikista kidutuksista, jotka ahdistavat ihmisen sielua – ja paljon suuremmassa määrässä kuin ruumiillinen kidutus – mustasukkaisuuden tuskien olevan sietämättömimpiä ja koskevan kipeimmin. Jos hänen onnistuisi saada Othello mustasukkaiseksi Cassiolle, piti Jago sitä erinomaisena kostosuunnitelmana, joka saattaisi päättyä Cassion tai Othellon tai molempien kuolemaan, mikä seikka oli hänelle yhdentekevä.

Kenraalin ja hänen puolisonsa tulo Kyprokseen, kun siihen vielä yhtyi uutinen vihollislaivaston hajoamisesta, teki tästä päivästä jonkunlaisen juhlapäivän saarelle. Jokainen antautui juhlimiseen ja ilonpitoon. Viiniä vuoti runsaasti, ja maljat kiersivät mustan Othellon ja hänen puolisonsa kauniin Desdemonan terveydeksi.

Cassiolla oli vartiopäällikkyys sinä yönä, ja hän oli saanut tehtäväkseen Othellolta hillitä sotamiehiä liiallisesta juomisesta, jottei syntyisi mitään meteliä asukkaita pelottamaan tai saattamaan vastikään maihin nousseen armeijan heidän silmissään huonoon huutoon. Sinä yönä pani Jago alulle perusteellisesti suunnitellut ilkeät juonensa. Teeskennellen uskollisuutta ja rakkautta kenraalia kohtaan houkutteli hän Cassion seurustelemaan hiukan liian vapaasti pullon kanssa, mikä on suurin vika vartiossa olevassa upseerissa.

Cassio kyllä vastusteli jonkun aikaa, mutta kauan ei hän kyennyt pitämään puoliaan Jagon rehellistä välittömyyttä vastaan, jota toinen osasi hyvin teeskennellä, vaan tyhjensi lasin toisensa jälkeen, kun Jago vielä taivutteli häntä juomalla ja laulamalla rohkaisevia lauluja. Cassion puhe oli tulvillaan Desdemonan ylistystä. Yhä uudelleen joi Cassio hänen maljansa vakuuttaen, että hän oli oivallisin nainen, kunnes vihdoin vihollinen, jonka hän oli pannut suuhunsa, riisti hänen ymmärryksensä. Kun joku Jagon yllyttämä mies oli ärsyttänyt Cassiota, paljastettiin miekat, ja Montano, eräs kunnianarvoisa upseeri, joka tuli väliin riitaa vaimentamaan, haavoittui kahakassa. Meteli alkoi nyt levitä, ja Jago, joka oli pannut pahuuden alulle, oli ensimmäisenä levittämässä hälytystä, saaden aikaan sen, että linnan kello alkoi soida, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku vaarallinen kapina tavallisen merkityksettömän juopuneitten riitelyn asemesta. Hälytyskellon soidessa heräsi Othello, joka pukeutuen kiireisesti ja tullen tapahtumapaikalle kysyi Cassiolta melun syytä. Cassio oli nyt tointunut, koska viinin vaikutus oli hiukan haihtunut, mutta hän oli liiaksi häpeissään voidakseen vastata; Jago taasen teeskenteli, että hänen oli kovin vastenmielistä syyttää toveria, mutta koska asiat niin vaativat ja Othellon siihen pakoittamana, tämä kun tahtoi ehdottomasti tietää totuuden, kertoi hän koko tapahtuman, jättäen siitä pois oman osansa, jota Cassio ei enää voinut muistaa, sillä tavoin, että kun hän näytti tekevän Cassion rikkomuksen pienemmäksi, hän itse asiassa suurenteli sitä pahemmaksi kuin se oli. Seurauksena oli, että Othellon, joka oli tarkka kurin noudattaja, oli pakko ottaa Cassiolta luutnantinpaikka pois.

Näin oli Jagon ensimmäinen juoni onnistunut täydellisesti; hän oli nyt horjuttanut vihatun kilpailijansa asemaa ja työntänyt tämän pois hänen paikastaan, mutta sen tuhoisan yön seikkailua piti tämän jälkeen vielä uusilla tavoilla käyttää hyväksi.

Cassio, jonka pään tämä onnettomuus oli täydellisesti selvittänyt, valitteli nyt valeystävälleen Jagolle sitä, että oli ollut sellainen hupelo ja heittäytynyt eläimen tilaan. Hän oli hukassa, sillä kuinka saattaisi hän pyytää kenraalilta paikkaansa takaisin? Kenraali sanoisi hänelle, että hän oli juoppo. Cassio halveksi itseään. Teeskennellen selvittävänsä tilanteen sanoi Jago, että hän tai kuka mies tahansa saattoi olla juovuksissa, kun niin sattui; oli nyt jäljellä paikata huono asia niin hyväksi kuin sen saattoi. Kenraalin rouva oli nyt kenraali ja saattoi menetellä Othellon kanssa niinkuin halusi; Cassion oli parasta pyytää Desdemonaa olemaan välittäjänä hänen ja puolisonsa kesken; Desdemona oli vilpitön ja ystävällinen luonteeltaan ja ottaisi mielellään suorittaakseen tällaisen hyvän työn. Hän saattaisi Cassion jälleen kenraalin suosioon, jonka jälkeen heidän sekaantuneet välinsä muuttuisivat entistä ehommiksi jälleen. Tämä oli Jagolta hyvä neuvo, ellei sitä olisi annettu pahoissa tarkoituksissa, mikä myöhemmin käy ilmi.

Cassio teki kuten Jago oli neuvonut häntä ja vetosi Desdemonaan, joka oli helposti voitettavissa jokaisen kunniallisen anomuksen puolelle; rouva lupasi hänelle olla hänen puoltajanaan hänen puolisollensa ja mieluummin kuolla kuin luopua Cassion asiaa ajamasta. Tähän ryhtyi Desdemona heti niin vakavalla ja sievällä tavalla, että Othello, joka oli silmittömästi suuttunut Cassioon, ei kyennyt torjumaan puolustajan pyyntöä. Kun Othello pyysi lykkäystä ja sanoi, että oli liian aikaista armahtaa sellaista rikkojaa, ei Desdemona tahtonut väistyä, vaan pyysi hartaasti, että armahdus tapahtuisi seuraavana iltana, tai seuraavana aamuna tai viimeistäänkin sitä seuraavana aamuna.

Sitten osoitti rouva, kuinka katuvainen ja nöyrämielinen Cassio parka oli ja että hänen rikkomuksensa ei ansainnut niin ankaraa suuttumusta. Othellon yhä epäröidessä sanoi Desdemona: "Mitä, herrani? Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa puolustaakseni Cassiota – Mikael Cassiota, joka tuli kosimaan puolestasi ja joka usein, kun minä moitin sinua, kävi puolellesi? Pidän tätä vain pienenä seikkana, jota pyydän sinulta. Tahtoessani todellakin koetella rakkauttasi pyydän tärkeämpää asiaa." Othello ei voinut kieltää mitään sellaiselta puolustajalta, ja pyysi vain, että Desdemona jättäisi ajan määräämisen hänelle, ja lupasi ottaa Mikael Cassion jälleen suosioonsa.

Sattui niin, että Othello ja Jago olivat tulleet huoneeseen, missä Desdemona oli, juuri silloin kun Cassio, joka oli ollut pyytämässä Desdemonan väliintuloa, oli poistumassa vastapäätä olevasta ovesta. Täynnä oveluutta oleva Jago sanoi matalalla äänellä ikäänkuin itsekseen: "En pidä tästä." Mauri ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota Jagon sanoihin – luonnollisestikaan, koska keskustelu, joka hänellä oli vaimonsa kanssa, hälvensi ne hänen muististaan, mutta hän muisti ne jälkeenpäin. Kun näet Desdemona oli poistunut, kysyi Jago ikäänkuin täydentääkseen ajatusjuoksuaan Othellolta, tiesikö Mikael Cassio Othellon kosiskellessa vaimoaan hänen rakkaudestaan. Tähän vastasi sotapäällikkö myönteisesti ja lisäsi, että Cassio oli ollut usein välittäjänä heille heidän hellän seurustelunsa aikana. Jago rypisti otsaansa ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt selitys johonkin hirveään asiaan ja huusi: "Tosiaankin!" Tämä toi Othellon mieleen sanat, jotka Jago oli päästänyt suustaan tullessaan huoneeseen ja nähdessään Cassion Desdemonan kanssa, ja hän alkoi ajatella, että kaikessa tässä piili joku tarkoitus. Othello piti näet Jagoa oikeamielisenä, täynnä kiintymystä ja kunniallisuutta olevana miehenä, ja se, joka vilpillisissä lurjuksissa olisi ollut konnankoukkuja, näytti Jagossa olevan kunniallisen mielen luonnollista toimintaa, mielen, jota painosti jokin lausuttavaksi liian suuri asia. Hän siis pyysi Jagoa puhumaan, mitä hän tiesi, ja pukemaan pahimmatkin ajatuksensa sanoiksi.

"Entäpä", virkkoi Jago, "jos jotkut hyvin pahat ajatukset olisivat tunkeutuneet sydämeeni, sillä missä olisi palatsi, jonne pahuus ei pääse sisälle?" Sitten hän jatkoi sanoen, että olisi vahinko, jos Othellolle koituisi jotakin haittaa epätäydellisistä huomioista ja ettei olisi omiaan rauhoittamaan Othellon mieltä tietää hänen ajatuksensa. Eihän pitänyt pilata ihmisten hyvää nimeä vähäpätöisten epäluulojen perusteella. Kun toisen uteliaisuus oli kiihtynyt aivan hulluuteen saakka näistä viittauksista ja hajanaisista sanoista, pyysi Jago hartaasti – muka vakavasti huolehtien Othellon mielenrauhasta – häntä olemaan varuillaan mustasukkaisuuden suhteen. Näin taitavasti herätti tämä konna epäluuloja pahaa aavistamattoman miehen mielessä juuri sillä varoituksella, minkä hän oli antavinaan epäluuloisuutta vastaan.

"Tiedän", sanoi mauri, "että vaimoni on kaunis, rakastaa seuraa ja juhlimista, on vapaa puheissaan, laulaa, soittaa ja tanssii hyvin, mutta missä hyve asuu, siellä ovat nämä ominaisuudet hyveellisiä. Minun täytyy saada todistuksia, ennenkuin pidän häntä kunniattomana."

Sitten lausui Jago suoraan ja ikäänkuin iloisena siitä, että toinen oli vastahakoinen uskomaan pahaa vaimostaan, ettei hänellä ollut mitään todistuksia, mutta hän pyysi Othelloa pitämään tarkoin silmällä vaimonsa käytöstä Cassion ollessa läsnä. Othellon ei sopinut olla mustasukkainen eikä liian varmakaan, sillä Jago tunsi oman maansa Italian naisten luonteen paremmin kuin Othello saattoi sitä tuntea. Venetsiassa vaimot antoivat taivaan nähdä paljon hullutuksia, joita ne eivät uskaltaneet näyttää miehilleen. Sitten hän viittasi viekkaasti siihen, että Desdemona oli pettänyt isänsä mennessään naimisiin Othellon kanssa ja suorittanut petoksen niin taitavasti, että vanha miesparka luuli noituutta käytetyn. Othelloa järkytti suuresti tämä peruste, joka saattoi asian koskemaan häntä arkaan kohtaan, sillä jos Desdemona oli pettänyt isäänsä, niin miksi ei hän pettäisi miestänsäkin?

Jago pyysi anteeksi, että oli pahoittanut Othellon mieltä, mutta kenraali pyysi teeskennellen välinpitämättömyyttä, kun häntä sensijaan todellisuudessa järkytti sisäinen suru noiden sanojen johdosta, Jagoa jatkamaan. Sen tämä tekikin monin puolusteluin, ikäänkuin olisi ollut vastahakoinen esittämään mitään Cassiota vastaan, jota hän nimitti ystäväkseen. Sitten hän tuli pääkohtaan; hän muistutti Othellolle, kuinka neito oli evännyt monta sopivaa avioliittotarjousta, jotka tulivat hänen omaan ilmanalaansa ja väriinsä kuuluvilta miehiltä, ja mennyt naimisiin hänen, maurin kanssa, mikä seikka osoitti luonnottomuutta Desdemonassa ja näytti hänen tahtonsa itsepäisyyden. Kun nyt rouva jälleen ajatteli asioita tasapuolisesti, niin oli peräti todennäköistä, että hän johtuisi vertaamaan Othelloa maanmiestensä nuorten italialaisten hienoihin muotoihin ja häikäisevän valkoisiin kasvoihin. Jago päätti puheensa neuvomalla mauria lykkäämään sovinnontekonsa Cassion kanssa hiukan tuonnemmaksi, ja sillä välin panemaan merkille, kuinka vakavasti Desdemona ryhtyi välittäjäksi Cassion hyväksi, sillä siitä voitaisiin tehdä paljon huomioita. Niin katalasti juonitteli tämä ovela roisto kääntääkseen viattoman naisen lempeät ominaisuudet hänen tuhokseen ja punoakseen hänelle verkon hänen omasta hyvyydestään, saadakseen hänet kiinni. Ensiksi hän yllytti Cassion pyytämään Desdemonan välitystä ja sitten suunnitteli juuri tästä välityksestä sotajuonen Desdemonan tuhoksi.

Keskustelu päättyi siihen, että Jago pyysi Othelloa pitämään vaimoaan viattomana, kunnes hän olisi saanut ratkaisevampia todistuksia, ja toinen lupasi olla kärsivällinen; mutta siitä hetkestä alkaen ei petetty mies tuntenut milloinkaan mieltänsä tyytyväiseksi. Unikko tai belladonnan mehu tai mitkään maailman unijuomat eivät enää koskaan voineet palauttaa hänelle sitä suloista lepoa, jota hän vielä edellisenä päivänä oli nauttinut. Hänen virkatoimensa kyllästyttivät häntä. Häntä eivät enää huvittaneet sota-asiat. Hänen sydämensä, joka tavallisesti innostui joukkoja, lippuja ja taistelujärjestyksiä nähdessään ja joka sykähteli herkästi rummun, torven tai hirnuvan sotaratsun äänestä, näytti menettäneen kaiken sen ylpeyden ja kunnianhimon, jotka ovat sotilaan hyveet, ja hänen sotilaallinen intonsa ja hänen vanhat ilonsa luopuivat hänestä. Toisinaan piti hän vaimoaan kunniallisena ja toisinaan ei; toisinaan piti hän Jagoa rehellisenä ja toisinaan ei; sitten toivoi hän, ettei hän olisi milloinkaan saanut tästä tietää – eihän hän tullut siitä pahemmaksi, vaikka Desdemona rakastikin toista, niin kauan kuin hän ei siitä tietänyt. Näiden kiduttavien ajatusten kauheasti raatelemana tarttui Othello kerran Jagoa kurkkuun ja vaati todistuksia vaimonsa syyllisyydestä tai uhkasi silmänräpäyksessä surmauttaa hänet siitä, että hän oli parjannut Desdemonaa.

Teeskennellen suuttumusta siitä, että hänen kunniallisuuttaan pidettiin vikana, kysyi Jago maurilta, oliko tämä joskus nähnyt mansikankuvioilla kirjaillun nenäliinan vaimonsa käsissä. Othello vastasi antaneensa vaimolleen sellaisen ja että se oli hänen ensimmäinen lahjansa.

"Sillä samalla nenäliinalla", sanoi Jago, "näin Mikael Cassion tänä päivänä pyyhkivän kasvojaan."

"Jos niin on, kuin sanot", vastasi Othello, "en lepää, ennenkuin suunnaton kosto heidät nielee. Ensiksikin todistukseksi uskollisuudestasi odotan, että Cassio surmataan kolmen päivän kuluessa, ja tuolle kauniille paholaiselle" – tällä tarkoitti Othello vaimoansa – "menen keksimään jonkun nopean keinon hänen kuolemakseen."

Vähäpätöiset seikat, jotka ovat keveitä kuin ilma, ovat mustasukkaisille yhtä voimakkaita todistuksia kuin pyhä sana. Othellon vaimon nenäliina, joka oli nähty Cassion kädessä, oli riittävä syy petetylle maurille julistaa kuolemantuomio heistä molemmista edes kysymättä, kuinka Cassio oli nenäliinan saanut.

Desdemona ei koskaan ollut antanut sellaista lahjaa Cassiolle, eikä tämä uskollinen vaimo olisi loukannut miestään, tekemällä niin kehnosti, että antoi hänen lahjojaan toiselle miehelle. Sekä Cassio että Desdemona olivat syyttömiä mihinkään loukkaukseen Othelloa vastaan. Sen sijaan oli paha Jago, jonka sielu ei milloinkaan levännyt, kun pahuuden suunnittelu oli kysymyksessä, taivuttanut vaimonsa, hyvän mutta heikon naisen, varastamaan tämän nenäliinan Desdemonalta sillä verukkeella, että saataisiin koristetyö jäljennetyksi, mutta todellisuudessa Jago pudotti sen Cassion tielle, mistä tämä saattaisi löytää sen ja antaa aiheen Jagon viittaukselle, että se oli Desdemonan lahja.

Pian tavaten vaimonsa väitti Othello, että hänellä oli päänsärkyä – kuten hänellä tosiaankin saattoi olla – ja pyysi vaimoa lainaamaan hänelle nenäliinansa, jotta hän pitäisi sitä ohimoillaan. Vaimo teki niin.

"Ei tätä", sanoi Othello, "vaan se nenäliina, jonka annoin sinulle."

Desdemonalla ei ollut sitä hallussaan, sillä se oli tosiaankin varastettu, kuten olemme kertoneet.

"Mitä!" huudahti Othello. "Tämä on tosiaankin harha-askel. Tuon nenäliinan antoi eräs egyptiläinen nainen äidilleni. Nainen oli noita ja saattoi lukea ihmisten ajatukset; hän sanoi äidilleni, että niin kauan kun äiti nenäliinan säilyttäisi, tekisi se hänet miellyttäväksi, ja isäni rakastaisi häntä; mutta jos äitini kadotti sen tai antoi sen pois, muuttuisi isäni kiintymys, ja hän kammoaisi äitiäni yhtä paljon kuin hän oli aikaisemmin rakastanut häntä. Kuollessaan antoi äitini sen minulle pyytäen, että jos joskus menisin naimisiin, antaisin sen vaimolleni. Tein niin. Ota vaari siitä; suojele sitä yhtä kalliina aarteena kuin silmäterääsi."

"Onko se mahdollista?" kysyi pelästynyt vaimo.

"Se on totta", jatkoi Othello, "sillä se on taikanenäliina. Muuan sibylla, joka oli elänyt maailmassa kaksisataa vuotta, valmisti sen profeetallisessa raivonpuuskassa: silkkimadot, joista saatiin siihen silkki, olivat pyhiä, ja se värjättiin balsamoiduista neitojen sydämistä saadussa nesteessä."

Kuullessaan nenäliinan ihmeellisistä ominaisuuksista oli Desdemona kuolemaisillaan kauhusta, sillä hän tiesi selvästi kadottaneensa nenäliinan, ja sen mukana pelkäsi hän menettäneensä miehensä rakkauden. Silloin Othello säpsähti ja näytti siltä kuin hän aikoisi tehdä jonkun äkkinäisen teon, ja yhä hän pyysi nenäliinaa, ja kun rouva ei sitä voinut antaa, koetti hän saada miehensä huomion kiintymään pois liian vakavista ajatuksista ja sanoi iloisena miehelle huomaavansa, että kaikki hänen puheensa nenäliinasta oli vain sitä varten, että hän luopuisi pyytämästä Mikael Cassiolle armahdusta. Viimeksimainittua ylisteli Desdemona jatkuvasti, kuten Jago oli ennustanut, kunnes Othello täydellisen mielenvimman vallassa syöksyi ulos huoneesta, jolloin toinen, vaikkakin vastahakoisesti, alkoi epäillä miestään mustasukkaiseksi.

Desdemona ei tiennyt, minkä syyn hän olisi saattanut miehelleen antaa. Sitten hän kyllä moitti, syytti itseään siitä, että oli syyttänyt jaloa Othelloa, ja hän ajatteli, että varmasti oli tullut joitakin ikäviä uutisia Venetsiasta tai että jotkut valtion asiat olivat himmentäneet Othellon hyväntuulen ja saattaneet hänet esiintymään vähemmän ystävällisesti kuin aikaisemmin. Desdemona sanoi: "Miehet eivät ole jumalia, eikä meidän pidä odottaa heiltä silloin, kun he ovat naimisissa, samaa huomaavaisuutta, jota he osoittavat meille hääpäivänä."

Uudelleen tapasivat aviopuolisot toisensa, ja Othello syytti Desdemonaa selvemmin siitä, että tämä oli uskoton ja rakasti toista miestä, mutta hän ei sanonut, ketä. Othello itki, ja Desdemona sanoi:

"Voi tätä raskasta päivää! Miksi itket?"

Othello sanoi vaimolleen, että hän olisi voinut kestää urheasti kaikenlaiset koettelemukset – köyhyyden, sairauden ja epäsuosion, mutta että Desdemonan uskottomuus oli murtanut hänen sydämensä. Hän nimitti puolisoaan rikkaruohoksi, joka näytti niin kauniilta ja tuoksui niin suloisesti, että aisteihin koski, ja toivoi, ettei Desdemona olisi milloinkaan syntynyt. Kun hän nyt poistui Desdemonan luota, oli tämä viaton nainen niin tyrmistyksissään siitä vaikutuksesta, minkä hänen miehensä väärä epäluulo teki häneen, että raskas uni valtasi hänet ja hän pyysi ainoastaan palvelijaansa valmistamaan vuoteen ja panemaan siihen hänen haahkanansa. Desdemona sanoi, että kun ihmiset opettavat pienokaisiaan, tekevät he sen ystävällisin keinoin ja helpoin tehtävin, ja että Othello olisi voinut torua häntä niin, sillä itse asiassa hän oli vain lapsi, kun häntä toruttiin. Tämä oli ainoa valitus, minkä tämä lempeä vaimo lausui.

Kun nuori rouva oli mennyt vuoteeseensa, odottaen että hänen miehensä seuraisi häntä, vaipui hän pian uinailun valtaan, mikä oli seuraus hänen kiusaantuneesta mielestään. Silloin Othello tuli huoneeseen sydän täynnä synkkiä suunnitelmia, joita hän oli pohtinut saattaakseen vaimonsa hengiltä. Mutta nähdessään vaimonsa nukkuvan ajatteli hän, ettei hän tahtoisi vuodattaa vaimonsa verta eikä haavoittaa hänen valkoista ihoaan, joka oli valkoisempaa kuin alabasteri. Mutta Othello oli päättänyt, että Desdemonan piti kuolla, tai muutoin, kuten hän sanoi, eläisi Desdemona pettääkseen useampia miehiä, kuten hän oli pettänyt omaansakin. Sitten aviomies suuteli vaimoaan viimeisen kerran, kuten hän sanoi, ja se suudelma oli niin suloinen, että hänen täytyi välttämättä suudella uudelleen; ja hän itki, mutta hän sanoi niiden olevan julmia kyyneliä.

Puoliso heräsi suudelmista ja katseli häntä; tällöin näki Desdemona hänen nakertavan alahuultaan ja pyörittävän silmiään, ja ennestään hän tiesi, että Othello oli aina vaarallinen, kun hän oli tuon näköinen. Othello käski Desdemonaa valmistautumaan kuolemaan ja lausumaan rukouksensa, sillä hän ei tahtonut tappaa hänen sieluansa. Ja tämä viaton vaimo pyysi viruessaan siinä Othellon armoilla sääliväisyyttä ja saada tietää, mitä oli tehnyt. Silloin mainitsi Othello Cassion ja nenäliinan, jonka, kuten mies sanoi, Desdemona oli upseerille antanut. Kun viaton vaimo juuri aikoi puhdistaa itsensä syytteestä, ei mauri äkkiä tahtonutkaan enää kuunnella, vaan peitti Desdemonan vuodevaatteisiin ja tukahdutti hänet kuoliaaksi!

Tällä hetkellä tuotiin taloon Cassio haavoittuneena ja verissään; Jago oli näet lähettänyt yhden apureistaan surmaamaan hänet. Mutta mies ei ollut onnistunut yrityksessään tappaa Cassio – jota hän haavoitti, mutta ei kuolettavasti – ja kun Jago oli surmannut apurin välttääkseen tekoa tulemasta ilmi, löydettiin miehen taskusta eräitä kirjeitä, jotka saattoivat Jagon syyllisyyden ja Cassion syyttömyyden päivänselväksi. Cassio tuli nyt pyytämään Othellolta anteeksi ja kysymään, miten hän oli rikkonut kenraalia vastaan, koska tämä oli käyttänyt Jagoa häntä murhaamaan.

Tämä huomio oli ukkosenisku Othellolle, joka nyt seivästi näki, ettei hän ollut muuta kuin murhaaja ja että hänen vaimonsa – onneton naisparka – oli aina ollut hänelle uskollinen; paljastuksen aiheuttama äärimmäinen tuska teki hänelle elämän sietämättömäksi, ja hän syöksyi miekkaansa ja heittäytyi rakkaan, vääryyttä kärsineen vaimonsa ruumiin päälle, päättäen siinä päivänsä.

Nämä nopeat tapahtumat aiheuttivat suunnatonta kauhua ja tyrmistystä läsnäolijoissa, sillä Othellolla oli ollut hyvä maine, ja hän oli aina ollut rakastavainen ja hellä aviopuoliso, kunnes häneen vaikuttivat konnan juonet, joita hänen oma jalo luontonsa ei sallinut hänen epäillä. Hän oli rakastanut hellästi, vaikkakaan ei viisaasti; kun hän huomasi erehdyksensä, vuoti hänen miehekkäistä silmistään, vaikka ne eivät olleet tottuneetkaan itkemään joka tilaisuudessa, kyyneliä yhtä nopeasti kuin Arabian puista kumia. Kun hän oli kuollut, muistettiin kaikki hänen entiset ansionsa ja hänen voimalliset tekonsa. Hänen seuraajalleen jäi vain tehtäväksi soveltaa äärimmäisen ankarasti lakia Jagoa vastaan, joka piankin teilattiin kiduttamalla, ja lähettää Venetsian valtiolle ilmoitus heidän kuuluisan kenraalinsa surkeasta kuolemasta.

PERIKLES, TYROKSEN RUHTINAS

Perikles, Tyroksen ruhtinas, lähti vapaaehtoiseen maanpakoon valtakunnastaan välttääkseen ne hirveät vauriot, joita Antiokos, Kreikan ilkeä hallitsija, uhkasi tuottaa hänen alamaistensa ja Tyroksen kaupungin päälle kostoksi siitä, että ruhtinas oli saanut selville erään kauhean teon, jonka Antiokos oli tehnyt salaa. Yleensäkin on vaarallista nuuskia mahtavien ihmisten salaisia rikoksia. Jättäen kansansa hallitsemisen kykenevän ja rehellisen ministerinsä Helicanuksen huostaan lähti Perikles purjehtimaan Tyroksesta aikoen olla poissa siksi, kunnes mahtavan hallitsijan viha lauhtuisi.

Ensimmäinen paikka, jonne ruhtinas suuntasi kulkunsa, oli Tarsos; kuullessaan, että tämä kaupunki kärsi siihen aikaan ankarasta nälänhädästä, otti hän mukaansa suuria varastoja sikäläisen ahdingon huojentamiseksi.

Saapuessaan havaitsi hän kaupungin joutuneen äärimmäisen hädän valtaan; koska ruhtinas tuli kuin taivaan lähetti tuoden mukanaan tämän avun, jota kukaan ei ollut osannut toivoa, lausui Tarsoksen maaherra Kleon hänet rajattomin kiitoksin tervetulleeksi, Perikles ei ollut ollut montakaan päivää täällä, ennenkuin tuli hänen uskolliselta ministeriltään kirje, joka varoitti häntä, ettei ollut turvallista hänen jäädä Tarsokseen, sillä Antiokos tunsi hänen oleskelupaikkansa ja tahtoi surmata hänet sitävarten lähettämiensä kätyrien kautta. Saatuaan tämän kirjeen lähti Perikles jälleen merelle koko kansan, joka oli saanut ravintoa hänen hyvyytensä avulla, häntä silmätessä ja rukoillessa hänen puolestaan.

Hän ei ollut purjehtinut pitkää aikaa, ennenkuin hänen laivansa joutui ankaran myrskyn valtaan, jolloin jokainen laivassa oleva mies tuhoutui paitsi Perikles. Hänet aallot heittivät alastomana tuntemattomalle rannikolle, missä hän jonkun aikaa vaellettuaan kohtasi muutamia köyhiä kalastajia, jotka kutsuivat hänet koteihinsa, antaen hänelle vaatteita ja ruokavaroja. Kalastajat kertoivat Perikleelle, että heidän maansa nimi oli Pentapolis ja heidän kuninkaansa nimi Simonides, jota tavallisesti nimitettiin Hyväksi Simonideeksi rauhallisen ja hyvän hallituksensa takia.

Heiltä sai Perikles myös tietää kuningas Simonideella olevan kauniin tyttären ja että seuraavana päivänä oli prinsessan syntymäpäivä, jolloin pidettäisiin hovissa suurenmoiset turnajaiset; monia prinssejä ja ritareita oli tullut kaikilta suunnilta koettelemaan taitavuuttaan aseiden käytössä, saavuttaakseen Thaisan, tämän kauniin prinsessan, rakkauden. Kun ruhtinas kuunteli tätä kertomusta ja itsekseen valitteli sitä, että hän oli menettänyt hyvän asepukunsa, mikä seikka teki hänelle mahdottomaksi ottaa yhtenä näistä urhoollisista ritareista osaa turnajaisiin, toi toinen kalastaja täydellisen panssarivarustuksen, jonka hän oli pyydystänyt merestä kalaverkollaan, ja sattumalta se oli juuri Perikleen kadottama. Katsellessaan omaa panssari-varustustaan sanoi ruhtinas: "Kiitoksia, kohtalo! Kaikkien vastoinkäymisteni jälkeen annat minulle jotakin, jolla voin päästä nousemaan. Tämän panssarin jätti isävainajani minulle perinnöksi, ja hänen takiansa olen siihen niin kiintynyt, että minne hyvänsä meninkin, pidin sen aina luonani; myrskyinen meri, joka eroitti sen minusta, on nyt tyynnyttyään antanut sen jälleen takaisin, josta kiitän sitä, sillä koska minulla on jälleen isäni lahja, en pidä haaksirikkoani minään onnettomuutena."

Seuraavana päivänä lähti hän sitten pukeutuneena kelpo isänsä panssarivarustukseen Simonideen kuninkaalliseen hoviin, missä hän sai aikaan ihmeitä turnajaisissa, voittaen helposti kaikki uljaat ritarit ja urhoolliset prinssit, jotka kilpailivat hänen kanssaan aseillaan kunniasta saavuttaa Thaisan rakkaus. Kun urhoolliset soturit taistelivat hovin turnajaisotteluissa kuninkaantyttärien rakkaudesta, niin oli tapana, jos yksi ainoa osoitti voittavansa kaikki, että ylhäinen neito, jonka takia nämä urotyöt suoritettiin, lahjoitti kaiken kunnioituksensa voittajalle, ja Thaisakin otti huomioon tämän tavan, sillä hän lähetti kaikki ruhtinaan voittamat prinssit ja ritarit luotaan ja kunnioitti Periklestä erikoisella suosiollaan ja huomaavaisuudellaan, kruunaten hänet voittoseppeleellä sen päivän onnen kuninkaaksi. Voittaja taasen rakastui mitä kiihkeimmin tähän ihanaan prinsessaan heti ensi näkemästä alkaen.

Hyvä Simonides tunnusti niin täysin Perikleen urheuden ja jalot ominaisuudet, tämä kun oli tosiaankin mitä täydellisin aatelismies ja hyvin perehtynyt kaikkiin erinomaisiin taitoihin, että vaikka hän ei tiennytkään tämän kuninkaallisen muukalaisen arvoa, sillä Perikles oli Antiokosta peläten ilmoittanut olevansa yksityinen tyrolainen aatelismies, kuitenkin suostui hyväksymään tuntemattoman sankarin vävykseen, kun havaitsi, että hänen tyttärensä sydän oli vakaasti kiintynyt Perikleeseen.

Oltuaan sitten muutaman kuukauden naimisissa Thaisan kanssa sai Perikles tiedon, että hänen vihollisensa Antiokos oli kuollut ja että hänen alamaisensa Tyroksessa uhkasivat kärsimättöminä hänen pitkäaikaisesta poissaolostaan tehdä kapinan ja puhuivat siitä, että Helicanus asetettaisiin hänen tyhjälle valtaistuimelleen. Tämä uutinen tuli Helicanukselta itseltään, joka ollen uskollinen alamainen kuninkaalliselle herralleen ei tahtonut ottaa vastaan hänelle tarjottua korkeaa arvoa, vaan lähetti ruhtinaalle tiedon heidän aikeistaan, jotta hän heti palaisi kotia ja ottaisi jälleen lailliset oikeutensa haltuunsa. Simonides hämmästyi ja iloitsi suuresti havaitessaan, että hänen vävynsä, salaperäinen ritari, oli kuuluisa Tyroksen ruhtinas. Kuitenkin kuningas taas pahoitteli sitä, että Perikles ei ollut se yksityinen aatelismies, joksi oli häntä otaksunut, koska Simonides näki, että hänen nyt täytyi erota sekä ihaillusta vävystään että rakastetusta tyttärestään, jota hän pelkäsi uskoa vaarallisen meren huostaan. Perikles itsekin toivoi, että hänen vaimonsa jäisi isän seuraan, mutta onneton vaimo pyysi niin vakavasti saada tulla miehensä kanssa, että he vihdoin tulivat asiasta yksimielisiksi, toivoen pian pääsevänsä Tyrokseen.

Meri ei ollut mikään ystävällinen alkuaine onnettomalle Perikleelle, sillä kauan ennen kuin he pääsivät Tyrokseen nousi toinen ankara myrsky, joka peloitti Thaisaa niin, että hän sairastui, ja vähän ajan perästä tuli hänen hoitajattarensa Lychorida Perikleen luo pieni lapsi käsivarsillaan kertomaan ruhtinaalle sen surullisen uutisen, että hänen vaimonsa oli kuollut pienen lapsensa syntyessä. Hoitajatar ojensi pienokaista sen isää kohti sanoen:

"Tässä on liian pieni olento tällaiseen paikkaan. Hän on kuningatar-vainajanne lapsi."

Ei mikään kieli voi kertoa niitä kauheita kärsimyksiä, joita Perikles tunsi kuullessaan vaimonsa kuolleen. Heti kun sai puhelahjansa takaisin, sanoi hän:

"Voi teitä jumalia, miksi saatatte meidät rakastamaan ihania lahjojanne ja sieppaatte ne sitten meiltä pois?"

"Kärsivällisyyttä, armollinen herra", virkkoi Lychorida, "tässä on kaikki, mitä on jäänyt eloon kuolleesta kuningattarestanne, pieni tytär, ja lapsenne tähden olkaa miehekkäämpi. Kärsivällisyyttä, armollinen herra, myöskin tämän kallisarvoisen suojatin takia."

Perikles otti vastasyntyneen pienokaisen syliinsä ja sanoi pienokaiselle:

"Olkoon elämäsi rauhaisaa, sillä myrskyisämmin ei ole yksikään pienokainen syntynyt! Olkoon olosi lempeää ja rauhaisaa, sillä olet saanut ankaramman tervetuliaissanan kuin mikä koskaan on ruhtinaan lasta kohdannut! Olkoon se, mikä seuraa, onnellista, sillä sinulla on ollut niin myrskyisä synnyinhetki kuin tuli, ilma, vesi, maa ja taivas konsanaan olisivat voineet saada aikaan. Jo ensi hetkellä oli tappiosi", tällöin tarkoitti ruhtinas pienokaisen äidin kuolemaa, "suurempi kuin enää mitkään ilot, joita löydät täällä maan päällä, voivat sinulle korvata."

Myrsky raivosi yhä hurjana, ja koska merimiehet olivat niin taikauskoisia, että he luulivat myrskyn taukoamatta jatkuvan niin kauan kuin laivassa oli kuollut ruumis, tulivat he Perikleen luo pyytämään, että hänen kuningattarensa heitettäisiin mereen. He sanoivat: "Mikä rohkeus teissä onkaan, armollinen herra? Jumala teitä varjelkoon!"

"Rohkeutta kylliksi", vastasi sureva ruhtinas. "En pelkää myrskyä, sillä se on tehnyt minulle pahimman, mitä se voi tehdä. Kuitenkin toivon rakkaudesta tähän pikku raukkaan, tähän uuteen kokemattomaan merenkulkijaan, että myrsky olisi ohitse."

"Herra", sanoivat merimiehet, "teidän kuningattarenne täytyy heittää mereen. Meri aaltoilee valtavasti, tuuli on navakka eikä myrsky lakkaa, ennenkuin laiva on vapautunut kuolleesta."

Vaikka Perikles tiesi, kuinka heikko ja perusteeton tämä taikausko oli, alistui hän kuitenkin kärsivällisesti sanoen:

"Jos näin luulette pelastuvanne tuholta, olkoon menneeksi. Sitten hänen täytyy vaipua mereen, onnettoman kuningatarraukan!"

Nyt meni kovaonninen ruhtinas katsahtamaan viimeisen kerran rakasta vaimoaan, ja kun hän katseli Thaisaansa, sanoi hän:

"Hirvittävä kohtalo on sinulla ollut, rakkaani: ei mitään valkeutta, ei mitään tulta. Epäystävälliset alkuaineet hylkäsivät sinut kerrassaan. Minullakaan ei ole aikaa saada sinua pyhitettynä hautaasi, vaan minun täytyy heittää sinut tuskin arkkuun pantuna mereen, missä kohisevien vesien täytyy peittää viheliäisten simpukkojen joukossa viruva ruumiisi ainoana muistomerkkinä, joka pystytetään siihen, missä luusi lepäävät. Oi Lychorida! Pyydä Nestoria tuomaan minulle hyvänhajuisia yrttejä, mustetta ja paperia, jalokivilippaani ja jalokiveni, ja pyydä Nicanderia tuomaan minulle kirjailtu arkku. Pane pienokainen pielukselle ja mene suorittamaan tämä nopeasti, Lychorida, sillaikaa kun minä sanon papilliset jäähyväiset Thaisalleni."

He toivat Perikleelle suuren arkun, johon hän laski silkkiseen verhoon käärityn kuningattarensa, ja suloiselta tuoksuvia yrttejä siroitteli hän kuningattaren päälle, asettaen kuningattaren viereen kallisarvoisia jalokiviä ja kirjoitetun paperin, missä mainittiin, kuka vainaja oli, ja pyydettiin, että jos sattumalta joku löytäisi arkun, joka sisälsi ruhtinaan puolison ruumiin, hänelle järjestettäisiin hautajaiset. Sitten heitti hän omin käsin arkun mereen. Kun myrsky oli ohitse, käski Perikles merimiesten suunnata kulkunsa Tarsokseen. "Sillä pienokainen", virkkoi hän, "ei voi kestää, kunnes saavumme Tyrokseen. Tarsoksessa jätän sen hyvään hoitoon."

Tuon myrskyisän yön jälkeen, jolloin Thaisa heitettiin mereen, ja kun vielä oli aikainen aamu, toivat Cerimonille, kunnianarvoisalle efesolaiselle herrasmiehelle ja erittäin taitavalle lääkärille, joka seisoi merenrannalla, hänen palvelijansa arkun, jonka he sanoivat meren aaltojen heittäneen maihin.

"En milloinkaan ole nähnyt", sanoi toinen palvelijoista, "niin suunnatonta aaltoa kuin se, joka heitti arkun rannallemme."

Cerimon käski kuljettaa arkun omaan taloonsa, ja kun se avattiin, katseli hän ihmetellen nuoren ja kauniin naisen ruumista. Hyväntuoksuisista yrteistä ja kallisarvoisesta jalokivilippaasta johtui lääkäri päättelemään, että tähän oli joku korkea-arvoinen henkilö näin omituisella tavalla haudattu. Etsiessään edelleen löysi hän paperin, josta sai tietää, että siinä hänen edessään kuolleena makaava ruumis oli ollut kuningatar ja Perikleen, Tyroksen ruhtinaan puoliso. Ihmetellen suuresti tätä omituista tapahtumaa ja vieläkin enemmän säälien aviomiestä, joka oli menettänyt tämän suloisen vaimon, sanoi Cerimon: "Jos elät, Perikles, niin sydämesi on varmasti halkeamaisillaan surusta." Tarkatessaan sitten huolellisesti Thaisan kasvoja näki hän, että kuningatar näytti hyvin terveeltä ja aivan toisenlaiselta kuin kuollut. Lääkäri sanoi:

"Olivatpa he liian hätäisiä heittäessään sinut mereen." Hän ei näet uskonut Thaisaa kuolleeksi. Cerimon käski tehdä tulen ja tuoda sopivia vahvistuslääkkeitä sekä soittaa vienoa musiikkia, joka saattaisi puolestaan tyynnyttää Thaisan kauhistunutta mieltä, jos hän heräisi eloon. Niille, jotka tungeksivat kuningattaren ympärillä ihmetellen näkemiään, hän sanoi:

"Pyydän teitä, hyvät herrat, antamaan hänelle ilmaa. Tämä kuningatar kyllä virkoaa henkiin, sillä hän ei ole ollut tajuttomana enempää kuin viisi tuntia. Katsokaa, hän alkaa elää ja kukoistaa jälleen. Hän on elossa. Katsokaa, hänen silmäluomensa liikkuvat! Tämä kaunis olento virkoo elämään, saattaakseen meidät itkemään, kun kuulemme hänen kohtalonsa."

Thaisa ei ollut ensinkään kuollut, vaan vaipunut pienokaisensa synnyttyä syvän tajuttomuuden valtaan, joka saattoi kaikki, jotka näkivät hänet, päättelemään hänet kuolleeksi. Nyt hän tämän ystävällisen herrasmiehen huolenpidon avulla heräsi vielä kerran valoon ja elämään, ja avaten silmänsä sanoi hän:

"Missä olen? Missä on mieheni? Mikä maailma on tämä?"

Hellävaraisesti selitteli lääkäri Thaisalle, mitä hänelle oli tapahtunut, ja kun arveli kuningattaren kylliksi tointuneen voidakseen kestää näkemänsä, näytti Cerimon hänen miehensä kirjoittaman paperin ja jalokivet, jolloin Thaisa katsoen paperia sanoi:

"Se on mieheni käsialaa. Muistan hyvin, kuinka läksin laivalla merelle, mutta, kautta pyhien jumalain, en oikein voi sanoa, syntyikö pienokaiseni siellä. Mutta koska en enää milloinkaan saa nähdä vihittyä aviopuolisoani, panen ylleni vestaalin puvun ja kieltäydyn kaikesta ilosta."

"Armollinen rouva", virkkoi Cerimon, "jos tarkoituksenne on se, mitä sanotte, niin Dianan temppeli ei ole kaukana täältä. Siellä voitte asua Vestan neitsyenä. Edelleen, jos niin haluatte, tulee eräs veljentyttäreni sinne palvelijaksenne."

Thaisa hyväksyi kiitollisin mielin tämän ehdotuksen, ja kun hän oli täydellisesti tointunut, sijoitti Cerimon hänet Dianan temppeliin, minne Thaisa tuli vestaaliksi eli tuon jumalattaren papittareksi, vietti päivänsä surren miehensä luultua kuolemaa ja sen ajan hurskaimpia hartaudenharjoituksia noudattaen.

Perikles kuljetti pienen tyttärensä, jonka hän nimitti Marinaksi, koska hän oli syntynyt merellä, Tarsokseen aikoen jättää lapsen Kleonin, sen kaupungin maaherran, ja hänen vaimonsa Dionysian huostaan, koska hän ajatteli, että he sen hyvän takia, mitä hän oli tehnyt heille heidän nälänhätänsä aikana, olisivat ystävällisiä hänen äidittömälle tyttärelleen. Nähdessään ruhtinas Perikleen ja kuullessaan siitä suuresta onnettomuudesta, joka tälle oli sattunut, huudahti Kleon: "Voi teidän suloista kuningatartanne! Voi jospa olisi taivasta miellyttänyt saattaa teidät hänen kanssaan tänne, jotta silmäni olisivat saaneet tuntea hänen näkemisensä siunausta!"

Perikles vastasi: "Meidän täytyy totella yläpuolellamme olevia valtoja. Vaikka raivoaisin ja myrskyäisin kuten meri, jossa Thaisani lepää, niin kuitenkin täytyisi lopputuloksen olla se, mikä se on. Minun täytyy vaivata teidän ystävällistä sydäntänne uskomalla pienokaiseni Marina teidän huostaanne. Jätän lapsukaisen teidän hoivaanne, pyytäen teitä antamaan hänelle ruhtinaallisen kasvatuksen."

Kääntyen sitten Kleonin vaimon Dionysian puoleen sanoi Perikles: "Hyvä rouva, suokaa minulle se siunaus, että hellästi kasvatatte lapseni."

Dionysia vastasi: "Minulla on itselläni lapsi, joka ei ole sen rakkaampi hoivassani kuin teidän lapsenne, herrani."

Samanlaisen lupauksen antoi Kleon sanoen: "Teidän jaloja palveluksianne, ruhtinas Perikles, kun ravitsitte koko kansani viljallanne, josta he rukouksissaan muistavat teitä päivittäin, täytyy nyt ajatella, kun teidän lastanne kasvatetaan. Jos laiminlöisin lapsenne, niin koko kansani, jonka te olette vapahtaneet ahdingosta, pakottaisi minut tekemään velvollisuuteni; mutta jos tähän tarvitsen kannustusta, niin kostakoot sen jumalat minulle ja jälkeläisilleni sukupolvien loppuun saakka."

Kun Perikles näin oli varma siitä, että lapsesta tarkoin huolehdittaisiin, jätti hän tyttärensä Kleonin ja hänen vaimonsa Dionysian suojelukseen sekä tyttärensä mukana hoitajattaren, Lychoridan. Kun nyt isä poistui, ei pieni Marina ymmärtänyt, mitä hän menetti, mutta Lychorida itki surullisena erotessaan kuninkaallisesta herrastaan. "Oh, älä itke, Lychorida", sanoi Perikles, "ei kyyneleitä! Pidä huolta pienestä emännästäsi, jonka suosiosta voit olla riippuvainen tämän jälkeen."

Hän saapui onnellisesti Tyrokseen ja pääsi vielä kerran rauhassa vallitsemaan valtaistuintaan, kun taasen hänen surullinen kuningattarensa, jota hän piti kuolleena, jäi Efesokseen. Hänen pienokaisensa Marina, jota tämä onneton äiti ei ollut milloinkaan nähnyt, kasvatettiin Kleonin toimesta Marinan korkealle säädylle soveliaalla tavalla jotta lapsen tullessa neljäntoista vuoden vanhaksi eivät tietorikkaimmatkaan miehet olleet paremmin perehtyneitä sen aikuisiin tieteisiin kuin Marina. Hän lauloi kuin kuolematon ja tanssi kuin jumalatar. Ja neulansa käytössä oli hän niin taitava, että hän näytti sommittelevan luonnon omia muotoja linnuissa, hedelmissä tai kukissa, ja luonnolliset ruusut olivat tuskin enemmän toistensa kaltaisia kuin Marinan silkkisissä kukissa.

Mutta kun Marina oli saavuttanut kasvatuksen kautta kaikki nämä miellyttävät ominaisuudet, jotka saattoivat hänet yleisen ihmetyksen kohteeksi, muuttui Dionysia, Kleonin vaimo, Marinan veriviholliseksi kateuden takia sen vuoksi, että hänen oma tyttärensä ei lahjattomuudessaan kyennyt saavuttamaan samaa täydellisyyttä, jolla Marina teki itsensä muita huomattavammaksi. Havaitessaan, että tämä sai osakseen kaiken kiitoksen, kun taasen hänen tyttärensä, joka oli samanikäinen ja joka oli saanut saman huolenpidon kuin Marinakin, vaikkakaan ei samalla menestyksellä, joutui vertailussa halpaan asemaan, laati Dionysia suunnitelman raivatakseen Marinan pois tieltä, kuvitellen mielettömästi, että hänen kömpelö tyttärensä saisi suuremman kunnioituksen osakseen, kun toista ei enää nähtäisi. Saavuttaakseen tämän antoi hän eräälle miehelle tehtäväksi murhata Marinan, ja Dionysia sovelsi hyvin ajan mukaan ilkeän suunnitelmansa, kun Lychorida, uskollinen hoitajatar, oli juuri kuollut. Dionysia keskusteli miehen kanssa, jonka hän oli määrännyt tämän murhan suorittamaan, kun nuori Marina itki Lychoridan kuolemaa. Leonine, mies, jota Dionysia tahtoi käyttää tähän ilkityöhön, taipui tuskin ottamaan sen tehtäväkseen, vaikkakin hän oli hyvin paha mies, sillä niin oli neito saanut kaikkien sydämet kiintymään häneen. Leonine sanoi: "Marina on herttainen olento!"

"Sitä sopivampi on hän sitten jumalien seuraan", vastasi Marinan armoton vihollinen. "Tässä tulee Marina itkien hoitajattarensa kuolemaa. Oletko päättänyt totella minua?"

Leonine, joka pelkäsi olla Dionysian käskyä täyttämättä, vastasi: "Olen päättänyt."

Niin oli yhdellä lyhyellä lauseella verraton Marina tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan. Neitonen lähestyi nyt kukkaiskori kädessään, sillä hän sanoi joka päivä siroittavansa kukkia hyvän Lychoridan haudalle. Purppuranvärinen orvokki ja kehäkukka riippuisivat mattona Lychoridan haudan yllä, niin kauan kuin kesäisiä päiviä kesti.

"Voi minua!" huudahti tyttönen. "Voi minua onnetonta tyttöä, joka synnyin myrskyssä, kun äitini kuoli! Tämä maailma on minulle niinkuin ainainen myrsky, joka kiireesti tempaa minut pois ystävieni luota."

"Mitä nyt, Marina", kysyi Dionysia teeskennellen, "itketkö yksin? Kuinka sattuu, ettei tyttäreni ole kanssasi? Älä sure Lychoridaa, sillä minä olen nyt hoitajattaresi. Kauneutesi on aivan muuttunut tästä turhasta sureskelusta. Tule, anna minulle kukkasi, sillä meri-ilma pilaa ne. Mene Leoninen kanssa, kun ilma on kaunis ja virkistää sinua. – Tule, Leonine, ota häntä kädestä ja kävele hänen kanssaan."

"Ei, armollinen rouva", sanoi Marina. "Pyydän teitä, ettette minun takiani luopuisi palvelijastanne." Leonine kuului näet Dionysian palveluskuntaan.

"Tule, tule", sanoi tämä viekas nainen, joka tahtoi saada tekosyyn jättääkseen Marinan kahden kesken Leoninen kanssa. "Rakastan ruhtinasta, isääsi, ja rakastan sinua. Odotamme joka päivä isääsi tänne, ja jos hän tulee ja tapaa sinut niin surun muuttamana, kun taasen me olemme aina maininneet sinut kauneuden esikuvaksi, niin ajattelee isäsi, ettemme ole ensinkään huolehtineet sinusta. Mene, pyydän sinua, mene kävelemään ja ole iloinen vielä kerran. Varo noita erinomaisia kasvoja, jotka vangitsevat vanhojen ja nuorten sydämet."

Kun Marinaa näin kovasti pyydettiin, sanoi hän: "No, minä menen, mutta minulla ei ole mitään halua siihen."

Kun Dionysia käveli poispäin, sanoi hän Leoninelle: "Muista, mitä olen sanonut!"

Nämä olivat järkyttäviä sanoja, sillä niiden tarkoituksena oli se, että Leonine muistaisi surmata Marinan.

Marina katseli merta, syntymäpaikkaansa kohti ja sanoi: "Puhaltaako nyt länsituuli?"

"Ei, vaan lounaistuuli", vastasi Leonine.

"Kun minä synnyin, puhalsi tuuli pohjoisesta", virkkoi Marina. Sitten muistuivat selvästi hänen mieleensä riehuva rajumyrsky, kaikki hänen isänsä koettelemukset ja hänen äitinsä kuolema. Ja Marina lausui: "Isäni, kuten Lychorida on minulle kertonut, ei milloinkaan pelännyt, vaan huusi merimiehille: rohkeutta, hyvät merimiehet. Kalvaen ruhtinaallisia käsiään köysillä ja tarttuen kiinni mastoon kesti hän merenkäynnin, joka miltei repi kannen."

"Milloin tämä tapahtui?" tokaisi Leonine.

"Kun minä synnyin", vastasi Marina, "raivosivat aallot ja tuuli ankarammin kuin milloinkaan." Sitten neito kuvasi myrskyn, merimiesten toiminnan, puosmannin vihellyksen ja laivurin äänekkäät komennot. "Tämä kaikki", virkkoi Marina, "teki hämmingin laivalla kolminkertaiseksi."

Lychorida oli niin usein kertonut Marinalle hänen onnettoman syntymänsä tarinan, mutta tässä keskeytti Leonine hänet pyytäen häntä lukemaan rukouksensa.

"Mitä tarkoitatte?" kysäisi Marina, joka alkoi pelätä tietämättä itsekään, niiksi.

"Jos pyydät hiukan aikaa rukoillaksesi, niin myönnän sen", sanoi Leonine, "mutta älä vitkastele, sillä jumalat ovat kerkeitä kuulemaan ja olen vannonut tekeväni työni nopeasti."

"Tahdotteko tappaa minut?" kysyi Marina. "Voi, miksi?"

"Täyttääkseni emäntäni tahdon", vastasi Leonine.

"Miksi tahtoisi hän minut tapettavan?" kysyi Marina. "Enhän, sikäli kuin muistan, ole milloinkaan häntä koko elämäni aikana loukannut. En milloinkaan ole puhunut pahaa sanaa enkä tehnyt mitään pahaa millekään elävälle olennolle. Uskokaa minua nyt, en milloinkaan ole tappanut hiirtä taikka satuttanut kärpästä. Kerran poljin madon päälle vasten tahtoani, mutta itkin sen takia. Mitä pahaa olen tehnyt?"

Murhaaja vastasi: "Tehtäväni ei ole keskustella teosta, vaan tehdä se."

Leonine aikoi juuri tappaa Marinan, kun eräät merirosvot sattuivat sillä hetkellä tulemaan maihin, ja nähdessään neidon veivät he hänet pois saaliinaan laivaansa.

Merirosvo, joka oli ottanut Marinan vangikseen, vei hänet Mityleneen ja möi orjaksi. Täällä tuli neitonen alhaisesta asemastaan huolimatta pian tunnetuksi koko Mitylenen kaupungissa kauneutensa ja hyveittensä takia. Henkilö, jolle hänet oli myyty, tuli rikkaaksi Marinan hänelle ansaitsemasta rahasta. Orjatar opetti musiikkia, tanssia ja hienoja ompelutöitä, ja rahan, jota hän sai oppilailtaan, antoi hän isännälleen ja emännälleen. Maine hänen taidostaan ja suuresta uutteruudestaan tuli Lysimakoksen, nuoren aatelismiehen, joka oli Mitylenen maaherrana, tietoon, ja niinpä hän meni itse taloon, jossa tyttö asui, nähdäkseen tämän erinomaisen ja mallikelpoisen neidon, jota koko kaupunki niin suuresti ylisti. Hänen keskustelunsa huvitti Lysimakosta suunnattomasti, sillä vaikkakin hän oli kuullut paljon tästä ihaillusta neidosta, ei hän ollut odottanut havaitsevansa häntä niin herkäksi, siveäksi ja hyväksi kuin nyt totesi hänen olevan. Hän jätti Marinan sanoen toivovansa, että hän jatkaisi uutteralla ja siveällä tiellään ja että jos Marina joskus kuulisi hänestä vielä, se olisi hänelle hyväksi. Maaherra piti Marinaa sellaisena ymmärryksen, hienon sivistyksen, erinomaisten ominaisuuksien sekä vielä kauneuden ja kaikkien ulkonaisten sulojen ihmeenä, että tahtoi mennä naimisiin Marinan kanssa, ja huolimatta toisen vaatimattomasta asemasta toivoi Lysimakos kuulevansa, että hän oli jaloa syntyperää; mutta aina kun he sitä kysyivät, oli tytön tapana istua hiljaa ja itkeä.

Sillä välin kertoi Leonine Tarsoksessa, peläten Dionysian vihaa, tälle tappaneensa Marinan; tuo ilkeä nainen ilmoitti neidon kuolleen ja järjesti näennäiset hautajaiset Marinalle sekä pystytti komean muistomerkin. Vähäistä myöhemmin teki Perikles uskollisen ministerinsä Helicanuksen seurassa matkan Tyroksesta Tarsokseen nähdäkseen tyttärensä ja aikoen ottaa tyttären kotia mukaansa – Perikles ei ollut milloinkaan nähnyt tytärtään siitä saakka, kun hän jätti pienokaisen Kleonin ja hänen vaimonsa huostaan.

Kuinka tämä hyvä ruhtinas iloitsikaan ajatuksesta, että hän nyt näkisi haudatun kuningattarensa rakkaan lapsen! Mutta kun he kertoivat hänelle Marinan kuolleen ja näyttivät muistomerkin, jonka he olivat hänelle pystyttäneet, niin suuri oli tuska, jota tämä mitä onnettomin isä kärsi. Koska hän ei kyennyt sietämään sen maan näkemistä, missä hänen viimeinen toivonsa ja ainoa muisto hänen rakkaasta Thaisastaan oli haudattuna, otti hän laivan ja lähti kiireisesti Tarsoksesta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän astui laivaan, valtasi hänet tylsä ja raskas surumielisyys. Hän ei puhunut milloinkaan, vaan näytti täydellisesti tunteettomalta kaikelle häntä ympäröivälle.

Purjehtiessaan Tarsoksesta Tyrokseen sivuutti laiva kulkunsa aikana Mitylenen, missä Marina asui; tämän paikan maaherra Lysimakos meni huomatessaan kuninkaallisen aluksen rannalta ja halutessaan tietää, kuka oli laivassa, purressa laivan sivulle tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Helicanus otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti ja sanoi hänelle, että laiva tuli Tyroksesta ja että he veivät sinne Periklestä, ruhtinastaan.

"Hyvä herra, hän on mies", virkkoi Helicanus, "joka ei ole puhunut kellekään näinä kolmena kuukautena eikä ottanut ruokaa enempää kuin juuri tarvitaan hänen surullisen elämänsä pitkittämiseen. Kävisi pitkäveteiseksi toistaa täydelleen hänen synkeän mielentilansa koko syytä, mutta pääasia on se, että hänen surunsa johtuu rakastetun tyttären ja vaimon menettämisestä."

Lysimakos pyysi saada nähdä tätä murheen murtamaa ruhtinasta, ja nähdessään Perikleen havaitsi hän, että tämä oli kerran ollut miellyttävä mies, ja hän sanoi Perikleelle: "Terve sinulle, armollinen kuningas, terve sinulle, ja jumalat sinua varjelkoot, kuninkaallinen herra!"

Mutta turhaan puhutteli Lysimakos häntä, sillä toinen ei vastannut mitään eikä näyttänyt huomaavan kenenkään vieraan lähestymistä. Sitten muisti Lysimakos verrattoman neidon Marinan, – kenties tämä voisi suloisella kielellään saada jonkun vastauksen vaiteliaalta ruhtinaalta. Helicanuksen suostumuksella lähetti Lysimakos noutamaan neitoa, ja kun tämä tuli laivaan, jossa hänen oma isänsä oli surun jäykistämänä, tervehtivät laivassaolijat häntä ikäänkuin he olisivat tienneet hänen olevan heidän ruhtinattarensa. He huusivat:

"Hän on ylevä nainen."

Lysimakos oli hyvin tyytyväinen kuullessaan heidän ylistelyjään ja sanoi:

"Hän on sellainen, että jos varmasti tietäisin hänen olevan ylhäistä syntyperää, en tahtoisi itselleni parempaa vaimoa, vaan ajattelisin, että minulle on sattunut harvinaisen hyvä puoliso."

Sitten puhutteli Lysimakos Marinaa kohteliain sanoin, että eräs laivassa oleva suuri ruhtinas oli vaipunut surullisen ja synkeän vaitiolon valtaan, ja jos Marinalla oli valta antaa terveyttä ja onnea, pyysi Lysimakos häntä ottamaan suorittaakseen tämän tehtävän, parantamaan kuninkaallisen muukalaisen hänen surumielisyydestään.

"Hyvä herra", virkkoi Marina, "tahdon käyttää kaiken taitoni parantaakseni hänet, edellyttäen että ainoastaan minun ja palvelijattareni sallitaan lähestyä häntä."

Marina, joka Mitylenessä oli niin huolellisesti salannut syntyperänsä häveten ilmaista, että kuninkaallisista vanhemmista polveutuva oli nyt orjana, alkoi ensiksi kertoa oman kohtalonsa kummallisia vaiheita Perikleelle ja mistä korkeasta asemasta hän itse oli pudonnut. Ikäänkuin olisi tiennyt seisovansa kuninkaallisen isänsä edessä, puhui neito kaiken sanottavansa omista suruistaan. Mutta syy, miksi hän teki niin, oli se hänen tietonsa, että juuri jonkun surullisen onnettomuuden kertominen voittaa parhaiten onnettomien ihmisten huomion puoleensa, kun tämä kertomus on verrattavissa heidän omaan kohtaloonsa. Kertojan suloisen äänen kaiku herätti masentuneen ruhtinaan; hän kohotti silmänsä, jotka olivat niin kauan olleet kiintyneinä samaan paikkaan, ja Marina, joka oli äitinsä täydellinen kuva, esitti hämmästyneen ruhtinaan katseltaviksi hänen kuolleen kuningattarensa piirteet. Kauan valtiolleen prinssin kuultiin taas puhuvan.

"Rakas vaimoni", ajatteli Perikles, "oli tämän neidon kaltainen, ja sellainen olisi tyttäreni saattanut olla. Kuningattaren säännölliset kasvonpiirteet, hänen pituutensa aivan tuumalleen, yhtä suoraryhtinen, yhtä kirkasääninen, ja hänen silmänsä kuin jalokivet. Missä asut, nuori neito? Kerro syntyperäsi. Luulen sinun sanoneen, että olit joutunut toisesta pahasta toiseen ja että arvelit surujesi olevan yhtä suuria kuin minunkin, – jos molemmat paljastettaisiin."

"Jotakin sellaista sanoin", vastasi Marina, "enkä sanonut enempää kuin mitä ajatukseni takasivat minulle todennäköiseksi."

"Kerro minulle tarinasi", pyysi Perikles, "ja jos havaitsen, että olet tuntenut tuhannettakaan osaa minun kärsimyksestäni, olet kantanut surusi kuin mies, ja minä olen kärsinyt kuin tyttö; kuitenkin näytät siltä kuin ilmetty Kärsivällisyys. Kuinka menetit nimesi, rakas neitoni? Pyydän sinua kertomaan tarinasi uudelleen. Tule ja istu viereeni."

Suuresti hämmästyi Perikles, kun tyttö sanoi, että hänen nimensä oli Marina, sillä toinen tiesi, ettei se ollut mikään tavallinen nimi, vaan että hän oli itse sen keksinyt omalle lapselleen merkitsemään merellä syntynyttä.

"Voi, minusta tehdään pilkkaa", virkkoi Perikles, "ja joku suuttunut jumala on lähettänyt sinut tänne saattamaan maailman nauramaan minulle."

"Kärsivällisyyttä, hyvä herra", sanoi Marina, "tai minun täytyy lopettaa tähän."

"Ei", sanoi Perikles. "Tahdon olla kärsivällinen, mutta etpä aavista, kuinka saat minut säpsähtämään, kun nimität itseäsi Marinaksi."

"Nimen antoi minulle", vastasi Marina, "eräs, jolla oli paljon valtaa, isäni, joka oli kuningas."

"Mitä, oletko kuninkaan tytär?" kysäisi Perikles. "Nimitetäänkö sinua Marinaksi? Oletko verta ja lihaa? Etkö ole haltiatar? Jatka kertomustasi: Missä synnyit? Entä miten sinua nimitetään Marinaksi?"

Tyttö vastasi:

"Sain nimen Marina, koska synnyin merellä. Äitini oli kuninkaan tytär; hän kuoli samalla hetkellä kun minä synnyin, kuten hyvä hoitajattareni Lychorida on minulle usein kertonut itkien. Kuningas, isäni, jätti minut Tarsokseen, missä Kleonin julma vaimo yritti murhauttaa minut. Merirosvomiehistö tuli pelastamaan ja toi minut tänne Mityleneen. Mutta, hyvä herra, miksi itkette? Ajattelette ehkä minua petturiksi. Mutta, herra, olen todellakin kuningas Perikleen tytär, jos hyvä kuningas Perikles lieneekään hengissä."

Sitten Perikles, kuten näytti kauhistuen omaa äkkinäistä iloaan ja epäillen, saattoiko tämä olla totta, kutsui ääneen seuralaisiaan, jotka iloitsivat kuullessaan rakastetun kuninkaansa äänen kaikuvan; ja kuningas sanoi Helicanukselle:

"Oi Helicanus, lyö minua, haavoita minua, pane minut tuntemaan tuskaa, jottei tämä suuri riemujen meri, joka hyökkää päälleni, musertaisi kuolevaisuuttani. Oi tule tänne, sinä, joka synnyit merellä ja joka haudattiin Tarsoksessa ja löydettiin jälleen merellä. Oi Helicanus, polvillesi ja kiitä pyhiä jumalia! Tämä on Marina. Nyt siunaus tulkoon osaksesi, lapseni! Anna minulle uusia vaatteita, oma Helicanukseni. Tyttäreni ei kuollutkaan Tarsoksessa, kuten hänen olisi saattanut käydä kurjan Dionysian kynsissä. Marina kertoo sinulle kaikki, kun polvistut kuulemaan häntä ja nimittämään häntä todelliseksi ruhtinattareksesi. – Kuka on tämä?" Perikles huomasi Lysimakoksen ensimmäisen kerran.

"Armollinen herra", sanoi Helicanus, "hän on Mitylenen maaherra, joka kuullessaan teidän surumielisyydestänne tuli teitä katsomaan."

"Syleilen teitä, herra", sanoi Perikles. "Antakaa minulle viittani! Olen terve nähdessäni... Oi, taivas silmätköön tytärtäni! Mutta kuulkaa! Mitä musiikkia se on?"

Nyt näet näytti Perikles joko jonkun ystävällisen jumalan johdatuksesta tai oman riemastuneen mielikuvituksensa eksyttämänä kuulevan vienoa soittoa.

"Armollinen herrani, minä en kuule mitään", vastasi Helicanus.

"Etkö mitään?" kysyi Perikles. "Sehän on avaruuden soitantoa."

Koska mitään musiikkia ei kuulunut, päätteli Lysimakos, että äkillinen ilo oli saattanut ruhtinaan mielenhäiriöön, ja hän sanoi:

"Ei ole hyvä vastustella häntä; antaa hänen menetellä mielensä mukaan."

Sitten sanoivat he hänelle kuulevansa musiikkia, jolloin Perikles valitti, että painostava uni valtasi hänet. Lysimakos suostutti hänet asettumaan pitkälle leposohvalle ja pani pieluksen hänen päänsä alle, jolloin hän äärimmäisen ilon aivan uuvuttamana vaipui sikeään uneen Marinan ääneti vartioidessa nukkuvan isän vuoteen vieressä.

Nukkuessaan Perikles näki unen, joka sai hänet päättämään mennä Efesokseen. Hänen unensa oli se, että efesolaisten jumalatar Diana ilmestyi hänelle ja käski hänen mennä temppeliinsä Efesoksessa ja julistaa siellä Dianan alttarin edessä elämänsä ja onnettomuuksiensa tarina. Jumalatar vannoi hopeisen jousensa kautta, että jos Perikles täytti hänen käskynsä, kohtaisi häntä joku ihmeellinen onni. Herätessään hän kertoi elpyneenä unensa ja sanoi päätöksensä olevan totella jumalattaren käskyä.

Sitten kutsui Lysimakos hänet maihin virkistäytymään sellaisilla huvituksilla, joita hän voisi löytää Mitylenestä. Tähän kohteliaaseen tarjoukseen kuningas suostui ja myöntyi viipymään Lysimakoksen kanssa päivän tai kaksi. Voimme hyvin kuvitella, mitä juhlia ja huveja, mitä kalliita näytöksiä ja pitoja maaherra järjesti tänä aikana Mitylenessä hänen rakkaan Marinansa kuninkaallisen isän kunniaksi, Marinan, jota Lysimakos oli niin suuresti kunnioittanut neidon tuntemattomuudesta huolimatta. Myöskään ei Perikleellä ollut halua vastustaa nuoren miehen kosintaa, kun hän tajusi, kuinka maaherra oli kunnioittanut hänen lastaan tämän ollessa alhaisessa asemassa, ja että tytöllä ei ollut mitään Lysimakoksen ehdotusta vastaan. Perikles asetti vain sen ehdon, ennenkuin hän antoi suostumuksensa, että he kävisivät hänen kanssaan efesolaisen Dianan pyhäkössä, ja kaikki kolme tekivät vähän myöhemmin matkan siihen temppeliin. Jumalatar itse täytti heidän purjeensa myötäisillä tuulilla, joten he muutamien viikkojen kuluttua saapuivat turvallisesti Efesokseen.

Siellä seisoi jumalattaren alttarin vieressä Perikleen seurueineen tullessa temppeliin hyvä Cerimon, joka nyt oli tullut hyvin vanhaksi ja joka oli virvoittanut Thaisan, Perikleen vaimon, henkiin. Thaisa, joka nyt oli temppelin papittarena, seisoi alttarin ääressä; vaikka Perikleen ulkomuoto olikin muuttunut suuresti siitä, että hän oli niin monta vuotta viettänyt surren toisen kuolemaa, arveli tämä tuntevansa miehensä kasvonpiirteet, ja kun Perikles lähestyi alttaria ja alkoi puhua, muisti Thaisa hänen äänensä ja kuunteli hänen sanojaan ihmetellen ja iloiten hämmästyksen vallassa. Nämä sanat lausui Perikles alttarin edessä:

"Terve, Diana! Täyttääkseni oikeamieliset käskysi tunnustan tässä olevani Tyroksen ruhtinas, joka maastani paenneena menin Pentapoliksessa naimisiin kauniin Thaisan kanssa: hän kuoli merellä, mutta jätti jälkeensä tyttölapsen nimeltä Marina. Häntä hoidettiin Tarsoksessa Dionysian luona, joka aikoi tappaa hänet, kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, mutta Marinan suopeat tähdet saattoivat hänet Mityleneen, ja kun purjehdin sikäläisten rantojen kautta, saattoi tämän neidon hänen hyvä kohtalonsa laivaan, missä hän selvän muistinsa avulla ilmaisi olevansa tyttäreni.."

Kykenemättä kestämään mielenliikutuksia, joita Perikleen sanat saivat aikaan hänen sielussaan, huudahti Thaisa: "Sinä olet... sinä olet... oi kuninkaallinen Perikles." Tällöin Thaisa pyörtyi.

"Mitä tarkoittaa tämä nainen?" virkkoi Perikles. "Hän kuolee! Hyvät herrat, apua!"

"Hyvä herra", virkkoi Cerimon, "jos olet puhunut totta Dianan alttarille, on tämä vaimosi."

"Ei toki, kunnioitettava vanhus", virkkoi Perikles, "sillä heitin hänet laivasta mereen näillä omilla käsilläni."

Cerimon kertoi sitten, kuinka aikaisin eräänä myrskyisenä aamuna tämä nainen oli ajelehtinut Efesoksen rannikolle ja kuinka hän oli avatessaan arkun löytänyt sieltä kallisarvoisia jalokiviä ja erään paperin sekä kuinka hän onneksi oli saanut Thaisan virkoamaan ja sijoittanut hänet tänne Dianan temppeliin. Toivuttuaan nyt pyörtymyksestään sanoi Thaisa:

"Oi, herrani, ettekö ole Perikles? Puhutte niinkuin hän ja olette hänen näköisensä. Ettekö maininnut myrskyä, syntymää ja kuolemaa?"

Hämmästyneenä sanoi Perikles:

"Kuolleen Thaisan ääni!"

"Se Thaisa olen minä", sanoi Thaisa. "Minut otaksuttiin kuolleeksi ja hukkuneeksi –"

"Oi oikeamielinen Diana!" huudahti Perikles kunnioittavan ja kiihkeän hämmästyksen vallassa.

"Nytpä tunnen sinut paremmin", virkkoi Thaisa, "sillä sellaisen sormuksen, jonka näen sormessasi, antoi isäni kuningas sinulle, kun itkien erosimme hänestä Pentapoliksessa."

"Oi kylliksi, te jumalat!" huudahti Perikles. "Teidän nykyinen ystävällisyytenne saattaa entiset kovat kohtaloni leikiksi. Oi tule, Thaisa, vaipuaksesi uudelleen näiden käsivarsien syleilyyn."

Marina sanoi:

"Sydämeni sykkii ikäänkuin se olisi siirtynyt äitini rintaan."

Sitten näytti Perikles tyttären hänen äidilleen sanoen:

"Katso, kuka täällä polvistuu! Liha sinun lihastasi, merellä syntynyt lapsesi, joka sai nimen Marina, koska hänet siellä saatettiin maailmaan."

"Siunattu olkoon oma lapseni!" huudahti Thaisa.

Ja hänen riippuessaan suunnattoman ilon vallassa kiinni lapsessaan polvistui kuningas alttarin eteen sanoen:

"Puhdas Diana, siunattu olkoon nimesi siitä ilmestyksestä; tämän takia uhraan joka ilta sinulle."

Silloin ja tässä paikassa kihlasi Perikles Thaisan suostumuksella juhlallisesti heidän tyttärensä siveän Marinan hänet hyvin ansainneelle Lysimakokselle avioliittoon.

Näin olemme nähneet Perikleen, hänen kuningattarensa ja tyttärensä, kuuluisan esimerkin hyveestä, jota tuho ahdisti – tämä tapahtui taivaan johdatuksesta, jotta se opettaisi kärsivällisyyttä ja kestävyyttä ihmisille – taivaallisten voimien opastuksella pääsevän lopuksi onneen ja voittavan kohtalon monet vaihtelut. Helicanuksessa olemme nähneet huomattavan esikuvan vilpittömyydestä, uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta, hän kun, vaikka olisi voinut päästä valtaistuimen perijäksi, mieluummin tahtoi kutsua oikean omistajan hänen valtakuntaansa kuin tulla suureksi toisen joutuessa kärsimään vääryyttä. Kunnianarvoisasta Cerimonista, joka virvoitti Thaisan henkiin, näemme, kuinka tietojen ohjaama hyvyys jaellessaan hyviä lahjojaan ihmiskunnalle lähentelee jumalien luontoa.

On vielä mainittava, että Dionysia, Kleonin häijy vaimo, sai sen kohtalon, joka hänelle ansion mukaan kuului. Tarsoksen asukkaat näet, kun Dionysian julma murhayritys Marinaa vastaan tuli tunnetuksi, nousivat yhtenä joukkona kostamaan hyväntekijänsä tyttären puolesta, sytyttivät tuleen Kleonin palatsin ja polttivat sekä Kleonin ja hänen vaimonsa että koko heidän perhekuntansa, jolloin jumalat näyttivät olevan tyytyväisiä siitä, että niin katala murha, vaikka se olikin vain suunniteltu ja vaikka sitä ei koskaan pantu täytäntöön, rangaistiin rikoksen suuruudelle niin soveliaalla tavalla.