[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9UgQSUI0voAcC_cSD9WCLraSN2KB9Pjji6DhgVotEi0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1650,"Shakespearen tarinoita","Lamb, Charles",1775,1834,"1650-lamb-charles-ja-mary-shakespearen-tarinoita","1650__Lamb_Charles_ja_Mary__Shakespearen_tarinoita",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1807,1935,80039,535338,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä proosamuotoon sovitettuina kertomuksina. Alun perin nuorisolle suunnatut tarinat tekevät muun muassa Hamletin, Romeon ja Julian sekä Myrskyn juonikuviot helposti lähestyttäviksi säilyttäen alkuperäisteosten tunnelman.","Charles ja Mary Lambin 'Shakespearen tarinoita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1650. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SHAKESPEAREN TARINOITA\n\nKirj.\n\nCharles ja Mary Lamb\n\n\nEnglanninkielestä suomentama\n\nV. E. Hämeen-Anttila\n\n\nKariston klassillinen kirjasto 55\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nCharles ja Mary Lamb\nTekijän esipuhe\nMyrsky\nKesäyön unelma\nTalvinen tarina\nPaljon melua tyhjästä\nMiten haluatte\nKaksi nuorta veronalaista\nVenetsian kauppias\nCymbeline\nKuningas Lear\nMacbeth\nLoppu hyvä, kaikki hyvä\nKuinka äkäpussi kesytetään\nHairahduksia\nVerta verrasta\nLoppiaisaatto eli mitä mielitte\nTimon ateenalainen\nRomeo ja Julia\nHamlet, Tanskan prinssi\nOthello\nPerikles, Tyroksen ruhtinas\n\n\n\n\nCharles ja Mary Lamb\n\n\nCharles Lamb, englantilainen esseekirjailija, runoilija ja\nhumoristi (1775-1834), oli varakkaan lontoolaisen lakimiehen\nkirjurin poika ja pääsi isänsä työnantajan avulla oppilaaksi erään\nhyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämään kimnaasiin. Ylimmille luokille\nhän ei kuitenkaan selviytynyt parantumattoman puhevikansa takia, joka\nolisi estänyt häntä antautumasta hengelliselle uralle, kuten oli\nnoiden vapaasijojen edellytyksenä.\n\nSamainen avustaja kuului suuren tuontiyhtiö South Sea Housen johtoon\nja välitti pojalle nyt pikku toimen tässä kauppahuoneessa, johon\nCharlesin vanhempi veli John oli jo aikaisemmin otettu konttoristiksi\nniinikään tuon lakimiehen puoltamana, ja sieltä Charles jo vuoden\n1792 alussa yleni konttoristiksi India Housen tiliosastolle. Enemmän\nkuin kolmekymmentä vuotta hän siellä työskenteli vaatimattomassa\nasemassaan. Edellämainittuna vuonna perheen hyväntekijä kuoli,\njättäen vanhalle kirjurilleen sellaisen lahjapalkkion, että\nnelihenkinen perhe tuli halvassa asunnossa toimeen Charlesin palkan\nja hänen kymmenen vuotta vanhemman sisarensa Maryn satunnaisten\nompelutöiden varassa; John Lamb vietti mukavaa nuorenmiehen elämää\nmuualla.\n\nCharles oli kuitenkin vasta yhdenkolmatta ikäinen, kun tähän\nelelyyn osui kaamea onnettomuus, joka kaikeksi vastaiseksi\nelämänajaksi ratkaisevasti vaikutti hänen uraansa ja luonteeseensa.\nLamb-sisaruksissa oli mielenvikaisuuden perintöä. Ikämiehenä\nnaimisiin mennyt isä oli käymässä vanhaksi ja höperöksi; äiti oli\nsortunut vuoteenomaksi, ja raskaan askartelun jännitys ja huolet\nsaivat Mary Lambissa kehittymään sellaisen raivohämärryksen, että\nhän huoneessa työskentelevän pikku oppilastytön kanssa sattuneen\nsananharkan takia tempasi ruokapöydästä veitsen ja iski kuoliaaksi\näitinsä, joka oli sekaantunut jupakkaan tytön hyväksi. Charles oli\nitse saapuvilla ja väänsi aseen sisarensa kädestä.\n\nSe oli käännehetki aloittelevan miehen elämässä. Isä oli hassahtanut\nukko, äiti saanut järkyttävällä tavalla surmansa, ja kaikki\nsisaren tulevaisuuden järjestely jäi nuoren veljen huoleksi.\nAsiain mennessä luonnollista menoaan olisi Mary viranomaisten\ntoimesta suljettu elinkaudekseen hulluinhuoneeseen, mutta ystävien\nvälityksellä saatiin aikaan, että hänen holhouksensa uskottiin\nCharlesille. Sen tehtävänsä taattuun täyttämiseen jälkimmäinen\nsitten omisti koko elämänsä, sille uhraten kaikki muut siteet ja\npyrkimykset, 38 vuoden mittaan hoitaen kaitsija-asemaansa äärimmäisen\nvelvollisuudentuntoisesti ja hellästi.\n\nOli luonnollista perheen muuttaa kauhupäivän näyttämöltä. Vanha isä\nja Charles siirtyivät Pentonvilleen, siellä asuen eri paikoissa\nedellisen kuolemaan asti. Mary Lamb sai ajoittaisia sekamielisyyden\npuuskia koko loppuelämänsä ajan. Enimmäkseen niiden tulo oli\nhavaittavissa ennakolta, jolloin hänet sijoitettiin tilapäisesti\njohonkin huoltolaan. Kohtauksia esiintyi yhä tiheämmin ja\npitkällisempinä, kunnes hän Charlesin loppuaikoina oli veljestään\neristettynä suuremman osan kutakin vuotta.\n\nCharles Lamb oli kyllä rakastunutkin, mutta kieltäytyi avioliittoa\najattelemastakaan, kun muutoin kodittoman sisaren hoivaaminen näytti\nhänestä ehdottomasti etusijalle pantavalta. Hänen kyhäyksissään\nesiintyy paljonkin liikuttavia viittauksia siihen lyhytaikaiseen,\nmutta syvään kiintymykseen, joka antoi sysäyksen hänen ensimmäisille\nrunoilleen, v:lta 1795. Seuraavalta vuodelta on hänen kuuluisa ja\nkaunista tunnetta ilmaiseva muistelurunoelmansa \"Vanhoja tuttuja\nkasvoja.\" Oikean voimansa hän kuitenkin tapasi suorasanaisessa,\nalkuna pikku romanssi \"Tarina Rosamund Graysta ja vanhasta sokeasta\nMargaretista.\" Neljä vuotta myöhemmin (1802) häneltä valmistui pikku\nnäytelmä \"John Woodvil\" tuloksena Elisabet-kuningattaren loistavan\nkauden draamarunouden tutkimisesta, jonka elpymiseen hän sittemmin\ntuntuvasti vaikutti. Näytelmänä kappale oli alkeellinen, mutta\nerinäiset taipaleet ilmaisivat suurta lahjakkuutta.\n\nSillävälin sisarukset harhailivat asunnosta toiseen, kun Maryn\nsairaus aiheutti alituisia häiriöitä; lopulta he kuitenkin kykenivät\nkuusitoista vuotta pysyttelemään perheen vanhassa ympäristössä\nLontoon lakimieskorttelin alueella. Ensimmäiset vuodet siellä olivat\nperin ilottomia. Köyhyys painoi kovin; Charlesin kirjailijayritykset\neivät olleet vielä tuottaneet rahaa eivätkä mainetta, ja uusien\nystävien saaminen, joka olisi voinut valostuttaa heidän olojaan,\ntoi mukanaan seuraelämän kiusauksia, joita Charles ei kyennyt\nvastustamaan, voidessaan maljojen ääressä hetkellisesti unohtaa\narkuutensa ja puhevikansa. Aivan penkin alle meni ilveily \"Mr H.\",\nmutta sitten alkoi menestystäkin tulla.\n\nLambin draamalliset harrastukset löysivät nimittäin otollisemman\nperustan, kun hän sisarensa kanssa ryhtyi erääseen nuorisonsarjaan\nkirjoittamaan novelliselostuksia Shakespearen näytelmistä --\nkaikkiaan sen kokoelman, joka tässä tarjotaan käännöksenä ja on jo\naikaisemminkin ilmestynyt suomeksi. Yhteistyössä (1807) Mary Lamb\nkäsitteli komediat ja Charles muun; kaikkiaan tuli siten kerrotuksi\nShakespearen 36 draamateoksesta kaksikymmentä. Hanke tuotti heti\naluksi 60 guineaa, tulevaisuudentoiveita, kasvavaa luottamusta,\nvaikutusvaltaisempia ystäviä. Kaksistaan sisarukset sitten\nkyhäsivät kaksi muutakin lastenkirjaa, ja yksinään Charles käänsi\nsuorasanaisesti \"Odysseuksen seikkailut.\"\n\nHän sai sitten toimittaakseen valikoiman elisabetilaisten\ndraamakirjailijain tuotannosta, ilmeten erittäin syvämieliseksi ja\nomintakeiseksi runouden arvostelijaksi. Siltä erikoisalaltaan hän\njatkoi esseiden kirjoittelua Leigh Huntin \"Reflectoriin\", kunnes 1819\npääsi vastaperustetun \"London Magazinen\" toimituskuntaan ja sai tässä\naikakauslehdessä julkaista (v:een 1825) pakinoita oman aihevalintansa\nmukaan. Nämä koottiin sittemmin kahdeksi niteeksi \"Elian esseitä\", ja\nne kuuluvat Englannin kirjallisuuden pysyvimpiin saavutuksiin.\n\nHorjuvan terveytensä takia Charles erosi toimestaan India Housessa\n1825, saaden kunnollisen eläkkeen. Viimeiset yhteiselämänsä\nvuodet vietti sisaruspari nyt etäämmällä Lontoosta, maaseudun\nhiljaisuudessa, jotensakin synkästi kylläkin, kun oltiin vailla\nentistä ystäväpiiriä, Charles sairasteli ja Mary sai onnettomia\nhämäryydentilojaan yhä raskaammin. Veljen kuoltua jatkui\nmielenvikaisen elämää vielä kolmetoista vuotta.\n\nLambin asema maansa kirjallisuudessa on ainoalaatuinen. Hänen\nhenkilöllisyytensä on jälkimaailmalle tutumpi kuin yhdenkään muun\nkirjailijan, kenties Samuel Johnsonia lukuunottamatta -- siinä määrin\nhänen tuotantonsa on omakohtaiseksi haasteluksi kirjoitettua, samalla\nkun lukuisat ystävät ovat hänen luonnepiirteitään ja mielentilojaan\nkuvailleet hartaasti, ja perin elävänä hän myös ilmenee kirjeissään,\njotka ovat aivan harvinaisen kiehtova kokoelma. Ja se persoonallisuus\non niin erikoinen, että Lambia etusijassa luetaankin nykyään siitä\nsyystä, -- perin hyvä ja uhrautuva mies, henkevä ja huumorintajuinen,\nyksi ainoa varsinainen heikkous luomassa vain voimakkaampaa\nvalaistusta hänen elämäntaistelunsa kärsivälliseen sitkeyteen.\n\n\n\n\nTekijän esipuhe\n\n\nNämä tarinat ovat tarkoitetut nuorelle lukijalle johdatukseksi\nShakespearen tutkimiseen, joten hänen sanojaankin on käytetty\nmilloin vain tuntui otolliselta. Mitä hyvänsä on lisätty yhtenäisen\nkertomuksen säännöllistä muotoa tavoitettaessa, siinä on pyritty\nvalitsemaan hänen esitystapansa tehoon soveltuvia sanoja,\nmahdollisuuden mukaan välttäen uudismuodostuksia.\n\nMurhenäytelmiä selostavissa tarinoissa nuoret lukijat alkuteksteihin\ntutustuessaan havaitsevat Shakespearen sanontaa hyvinkin runsaasti,\nmutta huvinäytelmät antoivat kirjoittajille kovin niukasti\ntilaisuutta siihen selostustaipaleissa. Sentähden on pelättävissä,\nettä näissä on liian suuressa määrin turvauduttu vuoropuheluihin,\nsillä nuoret lukijat eivät ole tottuneet näytelmälliseen käsittelyyn.\nMutta tämä vika, jos se on vika, johtuu hartaasta suuren tekijän\nlähentämishalusta, ja jos \"hän sanoi\" ja \"vastasi hän\" toisinaan\ntuntuu heistä yksitoikkoiselta, suokoot he sen anteeksi, kun heille\nei muullakaan tavoin voitu antaa pikku vihjauksia ja esimakua\nsuuresta nautinnosta, joka heitä odottaa myöhempinä vuosina,\nkun he pääsevät käsiksi niihin rikkaisiin aarteisiin, joista\nnämä vähäpätöiset muruset on poimittu, nämä eivät esiinny muuna\nkuin heikkona ja vajavana kajasteluna Shakespearen verrattomasta\nvärikkyydestä.\n\nHeikoiksi ja vajaviksi kuvaisiksi niitä täytyy sanoa, sillä hänen\nkielenkäyttönsä kauneus tärveltyy liian usein siitä pakosta,\nettä hänen oivallisia sanojaan on vaihdettava paljon vähemmän\nilmeikkäiksi, jotta teksti vastaisi suorasanaisen esitystavan\nluonnollista sävyä. Silosäkeiden runollisesta kohottavuudesta\nmelkein arkikieleen siirtyminen ei voi tapahtua alkuperäisen tenhon\nkalpenematta.\n\nNämä tarinat on tahdottu saattaa varsin nuorten lastenkin helposti\nluettaviksi. Parhaan kykynsä mukaan ovat kirjoittajat koettaneet\nvakaasti pitää mielessään tätä näkökohtaa, mutta useimpien aihe\nvaikeutti tehtävää tavattomasti. Ei ollut yksinkertaista tarjota\nmiesten ja naisten elämänkohtaloita hyvin nuorelle mielelle\ntajuttavin ilmauksin. Vieläpä on kirjoittamisessa pääasiallisesti\najateltu nuoria neitosia, koska poikien yleensä sallitaan käytellä\nisiensä kirjastoja paljon varhaisemmalla iällä kuin tyttöjen, joten\nhe useinkin tuntevat Shakespearen parhaat kohtaukset ulkoa, ennenkuin\nheidän sisarensa saavat tutustua tähän miehekkääseen tuotantoon.\n\nNiinpä emme suosittelekaan näitä tarinoita nuortenherrain\nsilmäiltäviksi, he kun voivat paljon paremmin lueskella alkulähteitä,\nvaan pikemmin pyydämme heitä avustamaan ystävällisesti sisariaan\nsellaisten kohtien selittämisellä, joiden ymmärtäminen on näille\nvaikeinta. Ja sitten he kenties lukevat heille -- huolellisesti\nvaliten, mitä ilmenee sopivaksi nuoren sisaren kuultaviin -- jonkun\nnäissä tarinoissa miellyttäneen taipaleen sen näyttämökohtauksen\nsanoina, josta se on otettu. Toivottavasti nuo tällä tavoin\npoimitut kauniit otteet tuntuvat nautintorikkaammilta ja helpommin\ntajuttavilta, kun kuulijalla on jotakin ennakkokäsitystä\ntoimintajuonesta tällaisen vajavan lyhennysselostuksen perusteella.\n\nJa jos nämä kertoelmat ovat onneksi siten kyhättyjä, että jotkut\nnuoret lukijat niistä pitävät, niin toivottavasti he sitten vain\nhaluavat ehtiä hiukan vanhemmiksi, saadakseen lukea näytelmät\ntäydellisinä -- sellainen halu ei ole ärtyinen eikä järjetön.\nKun aika ja päätöskykyisten ystävien luvananto toimittavat ne\nheidän käsiinsä, huomaavat he niissä, joita olemme selostaneet\n(puhumattakaan melkein yhtä monesta kajoamattomaksi jääneestä),\npaljon hämmästyttäviä tapauksia ja onnenkäänteitä, joita niiden\nlukuisuuden takia ei saanut mahdutetuiksi lyhennystarinoihimme,\nsekä runsaan joukon pirteitä ja hauskoja henkilöitä, miehiä kuten\nnaisiakin, joiden leikkisyyden pelkäsimme menevän hukkaan, jos\nolisimme yrittäneet heidätkin sovittaa mukaan ohimennen.\n\nMitä nämä tarinat tulevat olleiksi nuorille lukijoille, sitä ja\npaljon enemmän Shakespearen todelliset näytelmät toivoaksemme\njohtuvat heille olemaan myöhempinä vuosina -- rikastuttaen\nmielikuvitusta, lujittaen kuntoa, häätäen kaikkia itsekkäitä ja\nhalpamaisia pyyteitä, opettaen ajattelemaan kauniisti ja toimimaan\nkunniallisesti, herättäen huomaavaisuutta, hyväntahtoisuutta,\njalomielisyyttä, inhimillisyyttä, -- sillä hänen tuotantonsa on\ntäynnä esimerkkejä, jotka kannustavat näihin hyveisiin.\n\n\n\n\nMYRSKY\n\n\nOli kerran meressä saari, jonka ainoina asukkaina oli vanha mies\nnimeltä Prospero ja hänen tyttärensä Miranda, hyvin kaunis nuori\nneito. Miranda oli tullut tälle saarelle niin nuorena, ettei\nmuistanut nähneensä kenenkään muun ihmisen kuin isänsä kasvoja.\n\nHe asuivat kallioon kovertuneessa luolassa tai kammiossa; tämä\njakautui useihin huoneisiin, joista yhtä Prospero nimitti\ntyöhuoneekseen. Hän piti siellä kirjojaan, jotka käsittelivät\npääasiallisesti loitsutaitoa, senaikuisten oppineiden suuresti\nsuosimaa tieteenhaaraa. Tämänlaatuiset tiedot hän havaitsi hyvin\nhyödyllisiksi itselleen, sillä kun omituinen sattuma oli heittänyt\nhänet tälle saarelle, jonka Sycorax-niminen noita oli loihtinut,\nsitten kuollen siellä vähää ennen Prosperon saapumista, vapautti\njälkimäinen taitonsa avulla monta hyvää henkeä, jotka Sycorax oli\nvanginnut suurien puiden runkoihin, koska he olivat kieltäytyneet\nsuorittamasta hänen ilkeitä käskyjään. Nämä suopeat henget tottelivat\nyhä edelleen Prosperon tahtoa, ja heidän päällikkönsä oli Ariel.\n\nVilkkaalla pikku Arielilla ei ollut mitään pahanilkistä luonnossaan,\npaitsi että hän tunsi hieman liian paljon mielihyvää ruman\nCaliban-nimisen hirviön kiusaamisesta, sillä hänellä oli kaunaa\ntätä kohtaan, koska Caliban oli Arielin vanhan vihollisen Sycoruxin\npoika. Tämän Calibanin, omituisen muodottoman olennon, joka oli\npaljon vähemmän ihmisen kuin apinan näköinen, Prospero oli löytänyt\nmetsästä. Hän otti Calibanin luolaansa ja opetti hänet puhumaan.\nProspero olisi ollut hyvin ystävällinen Calibanille, mutta tämän\näidiltään Sycoraxilta perimä paha luonto ei sallinut hänen oppia\nmitään hyvää tai hyödyllistä. Siksi häntä käytettiinkin orjana,\nnoutamaan halkoja ja vaivaloisimpien askareiden suorittamiseen,\njolloin Arielin tehtävänä oli pakottaa häntä näihin toimiin.\n\nKun Caliban oli laiska ja laiminlöi työnsä, oli Arielin (joka oli\nnäkymätön kaikille muille paitsi Prosperolle) tapana tulla salavihkaa\nnipistämään häntä ja toisinaan kaataa hänet nurin, ja silloin Ariel\nvielä tavallisesti irvisteli hänelle kuin apina. Lisäksi Ariel\nkieriskeli usein, nopeasti muuttaen muotoaan, siilin hahmossa\nCalibanin tiellä, ja tämä pelkäsi siilin terävien piikkien pistävän\npaljaita jalkoja. Monilla tämäntapaisilla harmillisilla kepposilla\nAriel kiusasi tavantakaa Calibania, milloin tahansa tämä laiminlöi\ntyön, jota Prospero oli käskenyt hänen tehdä.\n\nKoska Prosperolla oli nämä mahtavat henget tahtonsa alaisina,\nsaattoi hän heidän kauttaan hallita tuulia ja meren aaltoja. Hänen\nkäskystään ne kohottivat ankaran myrskyn, jonka keskeltä hän näytti\ntyttärelleen siron, suuren laivan taistelemassa hurjien merenaaltojen\nkanssa, kun ne uhkasivat sen joka hetki niellä. Hän sanoi laivan\nolevan täynnä eläviä olentoja, samanlaisia kuin he itsekin. \"Voi,\nrakas isäni\", sanoi tyttö, \"jos olet taidollasi nostattanut tämän\nhirveän myrskyn, niin armahda heitä heidän surkeassa hädässänsä.\nKatso! Alus murskautuu palasiksi. Ihmisparat! He tuhoutuvat kaikki.\nJos minulla olisi valtaa, upottaisin mieluummin meren maan alle,\nennenkuin antaisin hyvän laivan tuhoutua ja kaikkien siinä olevien\nkallisarvoisten sielujen sen mukana.\"\n\n\"Älä noin säikähdä, tyttäreni Miranda\", virkkoi Prospero. \"Ei tässä\nvahinkoa tapahdu, sillä olen järjestänyt asiat niin, ettei yksikään\nlaivassa oleva henkilö kärsi mitään vauriota. Se, mitä olen tehnyt,\non tapahtunut sinun hyväksesi, rakas lapseni. Et tiedä, kuka olet tai\nmistä olet tullut, etkä tiedä enempää minusta kuin että olen isäsi ja\nettä asun tässä kurjassa luolassa. Voitko muistaa aikaa ennen tuloasi\ntähän koppiin? Luullakseni et voi, sillä et ollut silloin kolmenkaan\nvuoden vanha.\"\n\n\"Voinpa niinkin, isä\", vastasi Miranda.\n\n\"Kuinka?\" kysyi Prospero. \"Jonkun muun talon tai henkilönkö? Kerro\nminulle, mitä voit muistaa, lapseni.\"\n\nMiranda jatkoi: \"Minusta tuntuu siltä kuin palautuisi uni mieleeni.\nMutta eikö minulla ollut kerran neljä, viisi naista itseäni\npalvelemassa?\"\n\nProspero vastasi: \"Niin sinulla oli ja enemmänkin. Mistä johtuu, että\ntämä on vielä säilynyt mielessäsi? Muistatko, kuinka tulit tänne?\"\n\n\"En, isä\", selitti Miranda; \"en muista enää mitään muuta\",\n\n\"Kaksitoista vuotta sitten, Miranda\", kertoi Prospero, \"minä olin\nMilanon herttua ja sinä prinsessa ja ainoa perilliseni. Minulla\noli nuorempi veli, jonka nimi oli Antonio ja jonka haltuun uskoin\nkaikki. Ja koska halusin vetäytyä rauhaan ja saada syvällisesti\nopiskella, jätin tavallisesti hallitusasioitteni hoidon sedällesi,\nväärälle veljelleni (sillä sellaiseksi hän tosiaankin osoittautui).\nVälittämättä mistään maallisista harrastuksista ja hautautuneena\nkirjojeni joukkoon omistin aikani sieluni parantamiseen. Kun\nveljelläni Antoniolla täten oli valtani hallussaan, alkoi hän itse\nasiassa kuvitella itseään herttuaksi. Tilaisuus, jonka annoin hänelle\ntehdä itsensä suosituksi alamaisteni keskuudessa, herätti hänen\npahassa luonnossaan ylpeän halun riistää minulta herttuakuntani. Sen\nhän pian saikin toimeen, kun häntä auttoi Napolin kuningas, mahtava\nruhtinas, joka oli viholliseni.\"\n\n\"Miksi he eivät silloin tuhonneet meitä\", kysyi Miranda.\n\n\"Lapseni\", vastasi hänen isänsä, \"he eivät uskaltaneet, sillä niin\nsuuri oli se rakkaus, jota kansani tunsi minua kohtaan. Antonio\nkuljetti meidät laivaan, ja kun olimme muutamia penikulmia ulkona\nmerellä, pakotti hän meidät laskeutumaan pieneen veneeseen,\nmissä ei ollut rikiä, purjetta eikä mastoa. Sinne hän jätti\nmeidät tuhon omiksi, kuten hän ajatteli. Mutta eräs hovini\nystävällinen aatelismies, joka rakasti minua, nimeltä Gonzalo,\noli kaikessa hiljaisuudessa vienyt veneeseen vettä, elintarpeita,\nvarusteita ja muutamia kirjoja, joille annoin suuremman arvon kuin\nherttuakunnalleni.\"\n\n\"Voi, isäni\", virkkoi Miranda, \"mitä vaivaa minusta onkaan täytynyt\nolla sinulle silloin!\"\n\n\"Ei, rakkaani\", sanoi Prospero, \"sinä olit pieni kerubi ja\nvarjelit minua. Sinun viattomat hymysi auttoivat minua kestämään\nonnettomuuksiani. Ruokamme kesti siihen asti, kunnes astuimme maihin\ntälle autiolle saarelle, ja siitä saakka on pääasiallisena ilonani\nollut opettaa sinua, Miranda, ja hyvin sinä oletkin käyttänyt\nhyödyksesi opetustani.\"\n\n\"Taivas sinua siitä kiittäköön, rakas isäni\", lausui Miranda. \"Mutta\nsanohan minulle nyt, isä, miksi nostatit tämän myrskyn merellä?\"\n\n\"Tiedä sitten\", sanoi hänen isänsä, \"että tämä myrsky on heittänyt\nmaihin tälle saarelle viholliseni Napolin kuninkaan ja julman\nveljeni.\"\n\nNäin sanottuaan Prospero kosketti hiljaa tytärtään taikasauvallaan,\njolloin tyttö vaipui syvään uneen; silloin näet ilmestyi juuri henki\nAriel isäntänsä eteen tekemään selkoa myrskystä ja siitä, kuinka\noli sijoitellut laivan päällystön ja miehistön, ja vaikka henget\nolivat aina näkymättömiä Mirandalle, ei Prospero tahtonut, että hänen\ntyttärensä kuulisi hänen keskustelevan -- kuten tytöstä näyttäisi --\ntyhjän ilman kanssa.\n\n\"No, urhea henkeni\", virkkoi Prospero Arielille, \"kuinka olet\nsuorittanut tehtäväsi?\"\n\nAriel kuvasi vilkkaasti myrskyä ja merimiesten kokemaa kauhua;\nlisäksi hän kertoi, että kuninkaan poika Ferdinand hyppäsi\nensimmäisenä mereen, ja pojan isä luuli näkevänsä rakkaan lapsensa\nvaipuvan aaltoihin ja uppoavan.\n\n\"Mutta hän on turvassa\", jatkoi Ariel, \"eräässä saaren sopessa ja\nistuu käsivarret ristissä valittaen surkeasti isänsä, kuninkaan,\nkuolemaa, kun uskoo hänen hukkuneen. Ei hiuskarvaakaan hänen\npäästänsä ole katkennut, ja hänen ruhtinaalliset vaatteensa näyttävät\nuudemmilta kuin ennen, vaikka ne ovatkin lionneet meren aalloissa.\"\n\n\"Nytpä tunnen hienotuntoisen Arielini\", sanoi Prospero. \"Tuo hänet\ntänne, sillä tyttäreni täytyy nähdä tämä nuori prinssi. Missä ovat\nkuningas ja veljeni?\"\n\n\"Jätin heidät etsimään Ferdinandia\", vastasi Ariel, \"mutta he\neivät juuri toivo löytävänsä häntä, koska luulivat näkevänsä hänen\ntuhoutuvan. Laivan miehistöstä ei puutu ainoatakaan, vaikka jokainen\nluulee itse yksinään pelastuneensa ja laiva on heille näkymättömänä\nturvassa satamassa.\"\n\n\"Ariel\", virkkoi Prospero, \"tehtäväsi olet uskollisesti suorittanut,\nmutta on vielä enemmän työtä.\"\n\n\"Vieläkö enemmän työtä?\" kysyi Ariel. \"Salli minun muistuttaa\nsinulle, mestari, että olet luvannut minulle vapauteni. Pyydän sinua\nmuistamaan, että olen tehnyt sinulle tärkeitä palveluksia, etten ole\nvalehdellut sinulle enkä tehnyt erehdyksiä, vaan että olen palvellut\nsinua ilman vastahakoisuutta tai nurinaa.\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Prospero. \"Sinä et muista, mistä kidutuksesta\nvapautin sinut. Oletko unohtanut ilkeän Sycorax-noidan, jonka ikä ja\nkateellisuus olivat koukistaneet melkein kaksinkerroin? Missä hän oli\nsyntynyt? Puhu; sano minulle.\"\n\n\"Algerissa, herrani\", sanoi Ariel.\n\n\"Kah, vai siellä? Minun täytyy toistaa sinulle, mitä olet ollut,\nkoska huomaan, ettet sitä enää muista. Tämä paha noita Sycorax\nkarkoitettiin Algerista noituutensa takia, joka on liian hirvittävä\ntullakseen ihmisten korvien kuuluville, ja merimiehet jättivät\nhänet tänne. Koska sinä olit liian hienoluontoinen henki pannaksesi\ntäytäntöön hänen ilkeämielisiä käskyjään, sulki hän sinut puuhun,\nmistä tapasin sinut ulvomassa. Muista, että siitä kidutuksesta minä\nsinut vapautin.\"\n\n\"Anna minulle anteeksi, rakas mestari\", virkkoi Ariel häpeissään\nsiitä, että näytti kiittämättömältä. \"Tahdon totella käskyjäsi.\"\n\n\"Tee se\", sanoi Prospero, \"niin minä päästän sinut vapauteen.\" Sitten\nhän antoi käskyjä siitä, mitä hän edelleen tahtoi Arielin tekemään, ja\nniin Ariel meni pois, ensiksi sinne, minne oli jättänyt Ferdinandin.\nHän tapasi prinssin yhä istumassa ruoholla samassa surumielisessä\nasennossa.\n\n\"Voi, ylhäinen nuori herra\", lausui Ariel nähdessään prinssin,\n\"siirrän sinut kohta toiseen paikkaan. Sinut pitää viedä -- kuten\nolen oivaltanut -- lady Mirandan eteen, jotta hän saisi nähdä kauniin\nulkomuotosi. Tule, herra, seuraa minua.\" Sitten hän alkoi laulaa:\n\n    \"Nyt viittä syltä syvät veet\n    sun peittää isäsi;\n    koralliks luut on siirtyneet\n    ja silmät helmiksi.\n    Näet, meri kaikki helmassaan\n    kaluksi kalliiks muuttaa vaan.\n    Mut aallotar soittaa -- kuules, oi! --\n    piu, pau, kuolinkello se soi.\"\n\nTämä outo uutinen hänen kadonneesta isästään herätti pian prinssin\nsiitä tylsyyden puuskasta, johon hän oli vaipunut. Hän seurasi\nhämmästyneenä Arielin äänen kaikua, kunnes se johti hänet Prosperon\nja Mirandan luo, jotka istuivat suuren puun varjossa. Mutta Miranda\nei ollut milloinkaan ennen nähnyt muuta ihmistä kuin oman isänsä.\n\n\"Miranda\", virkkoi Prospero, \"sano minulle, mitä sinä tuolla\nkatselet.\"\n\n\"Voi, isä\", vastasi Miranda kummallisen hämmästyksen valtaamana,\n\"varmasti se on henki. Hyvä Jumala, miltä se näyttääkään! Usko minua,\nisä, se on kaunis olento. Eikö se ole henki?\"\n\n\"Ei, tyttö\", sanoi hänen isänsä. \"Se syö ja nukkuu, ja sillä on\nsellaiset aistit kuin meilläkin. Tämä nuori mies, jonka näet, oli\nlaivassa. Suru on häntä jonkun verran muuttanut, mutta muuten häntä\nvoisi sanoa sievännäköiseksi henkilöksi. Hän on kadottanut toverinsa\nja vaeltaa ympäri löytääkseen heidät.\"\n\nMiranda, joka luuli, että kaikilla miehillä oli vakavat kasvot ja\nharmaa parta kuten hänen isällään, oli iloissaan tämän kauniin nuoren\nprinssin saapumisesta; Ferdinand taas luuli, nähdessään sellaisen\nrakastettavan neitosen tässä autiossa paikassa ja odotettuaan\nkuulemiensa outojen äänien perusteella vain ihmeitä, olevansa\nlumotulla saarella ja Mirandaa tämän paikan jumalatareksi. Sen mukaan\nhän alkoikin puhutella tyttöä.\n\nMiranda vastasi arasti, ettei hän ollut mikään jumalatar, vaan\nainoastaan yksinkertainen tyttö, ja aikoi juuri kertoa itsestään,\nkun Prospero keskeytti puhelun. Häntä miellytti suuresti havainto,\nettä he ihailivat toisiaan, sillä hän oli selvästi nähnyt, että he\nolivat (kuten sanomme) rakastuneet toisiinsa ensi silmäyksellä; mutta\nkoetellakseen Ferdinandin kestävyyttä hän päätti panna muutamia\nvaikeuksia heidän eteensä.\n\nAstuen esille Prospero puhutteli senvuoksi prinssiä ankarin ilmein ja\nsanoi hänelle, että hän oli tullut saarelle vakoojana riistääkseen\nsen haltuunsa oikealta isännältä. \"Seuraa minua\", käski Prospero.\n\"Minä sidon niskan ja jalat sinulta yhteen. Sinä saat juoda\nmerivettä; kuoriaiseläimet, kuivettuneet juuret ja tammenterhojen\nkuoret olkoot ruokanasi.\"\n\n\"Ei\" sanoi Ferdinand, \"sellaista ylläpitoa minä vastustan, kunnes\nnäen voimakkaamman vihollisen.\" Hän paljasti miekkansa, mutta\nheiluttaen taikasauvaansa Prospero kiinnitti hänet sille paikalle,\nmissä hän seisoi, niin ettei hänellä ollut mitään liikkumiskykyä.\n\nMiranda riippui kiinni isässään ja sanoi: \"Miksi olet niin tyly? Ole\nlaupias, isä; minä takaan hänen puolestaan. Tämä on toinen mies,\njonka koskaan olen nähnyt, ja minusta hän näyttää vilpittömältä.\"\n\n\"Vaikene!\" huudahti hänen isänsä. \"Jos sanot sanankin vielä, niin\nminun täytyy nuhdella sinua, tyttö. Mitä, sinä puolustat petturia!\nSinä luulet, ettei ole olemassakaan muita noin komeita miehiä,\nkun olet nähnyt ainoastaan hänet ja Calibanin. Sanon sinulle,\nhupsu tyttö, että useimmat miehet vievät yhtä helposti voiton\nhänestä kuin hän Calibanista.\" Tämän hän sanoi koetellakseen\ntyttärensä kestävyyttä, ja toinen vastasi: \"Kiintymykseni on mitä\nvaatimattominta laatua. En ensinkään tahdo nähdä miellyttävämpää\nmiestä.\"\n\n\"Tule mukaan, nuori mies\", virkkoi Prospero prinssille. \"Sinulla ei\nole voimaa olla tottelematta minua.\"\n\n\"Eipä tosiaankaan\", vastasi Ferdinand. Ja tietämättä, että taikavoima\nriisti häneltä kaiken vastustuskyvyn, hän huomasi kummakseen, että\njokin omituinen lumous pakotti hänet seuraamaan Prosperoa. Katsellen\ntaakseen Mirandaa niin kauan kuin saattoi nähdä tytön hän sanoi\nmennessään Prosperon perästä luolaan: \"Sieluni on sidottu, ikäänkuin\nolisin unessa; mutta nuo uhkaukset ja tuntemani heikkous olisivat\nminulle keveitä, jos voisin vankilastani kerran päivässä nähdä tuon\nkauniin neidon.\"\n\nProspero ei pitänyt Ferdinandia kauan suljettuna koppiin; pian hän\ntoi vankinsa ulos ja antoi hänelle raskaan tehtävän suoritettavaksi,\nhuolehtien siitä, että hänen tyttärensä sai tietää, minkä tukalan\ntyön Prospero oli prinssin hartioille sälyttänyt. Sitten hän oli\nmenevinään työhuoneeseensa ja piti salaa silmällä tytärtään ja\nprinssiä.\n\nProspero oli käskenyt Ferdinandin pinota röykkiön raskaita\npuupölkkyjä. Koska kuninkaitten pojat eivät ole paljoakaan tottuneet\ntekemään vaivaloista työtä, havaitsi Miranda pian jälkeenpäin, että\nhänen lemmittynsä oli nääntymäisillään väsymyksestä.\n\n\"Voi\", huudahti tyttö, \"älkää tehkö niin ankarasti työtä! Isäni on\nsyventynyt tutkimuksiinsa, eikä hänestä tarvitse huolia näinä kolmena\ntuntina: levätkäähän siis.\"\n\n\"Oh, armollinen neiti\", vastasi Ferdinand, \"en uskalla. Minun täytyy\nsuorittaa loppuun tehtäväni, ennenkuin jään lepäämään.\"\n\n\"Jos tahdotte istua\", virkkoi Miranda, \"kannan minä pölkkyjänne sillä\nvälin.\" Mutta tähän Ferdinand ei tahtonut millään muotoa suostua.\nSensijaan että Mirandasta olisi ollut apua, hänestä tuli este, sillä\nhe aloittivat pitkän keskustelun, niin että pölkkyjen kanto edistyi\nperin hitaasti.\n\nProspero, joka oli pannut Ferdinandille tämän tehtävän ainoastaan\nkoetellakseen hänen rakkauttaan, ei ollut kirjojensa ääressä, kuten\nhänen tyttärensä otaksui, vaan seisoi heidän vieressään näkymättömänä\nkuullakseen, mitä he sanoivat.\n\nFerdinand kysyi tytön nimeä, ja se ilmoitettiinkin hänelle, mutta\nsamalla Miranda mainitsi, että hän sanoi sen vastoin isänsä\nnimenomaista kieltoa.\n\nProspero vain hymyili, kun hänen tyttärensä nyt ensi kertaa oli\nhänelle tottelematon; sillä saatuaan loitsutaidollaan aikaan sen,\nettä hänen tyttärensä oli niin äkkiä rakastunut, hän ei ollut\nvihainen tyttärensä osoittaessa rakkauttaan siten, että unohti\nisänsä käskyt. Ja hän kuunteli erittäin hyvillään Ferdinandin pitkää\npuhetta, jossa prinssi tunnusti rakastavansa Mirandaa enemmän kuin\nketään muuta naista, jonka hän konsanaan oli nähnyt.\n\nVastaukseksi Ferdinandin ylistykseen Mirandan kauneudelle, jonka\nprinssi sanoi olevan täydellisemmän kuin yhdenkään naisen maailmassa,\ntyttö lausui: \"En muista kenenkään naisen kasvoja enkä ole nähnyt\nketään muuta miestä kuin teidät, hyvän ystäväni, ja rakkaan isäni.\nEn tiedä, millaiset ihmisten piirteet ovat vieraissa maissa; mutta\nuskokaa minua, hyvä herra, etten tahtoisi ketään muuta maailmassa\ntoverikseni kuin teidät, eikä mielikuvitukseni voi muovailla eteeni\nkenenkään muun ulkomuotoa kuin teidän sellaista, josta voisin pitää.\nMutta, hyvä herra, pelkäänpä, että puhun teille liian vapaasti, ja\nunohdan isäni määräykset.\"\n\nTällöin Prospero hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Tämähän sujuu juuri niinkuin saatan toivoa; tyttärestäni tulee\nNapolin kuningatar.\"\n\nJa sitten Ferdinand kertoi toisessa kauniissa puheessa (sillä nuoret\nprinssit käyttävät kohteliaita lausetapoja) viattomalle Mirandalle,\nettä hän oli Napolin kruunun perillinen ja että Mirandasta tulisi\nhänen kuningattarensa.\n\n\"Voi, herra\", huudahti tyttö, \"olen niin hupsu, että tahtoisin itkeä\nilosta. Tahdon vastata teille vilpittömän ja pyhän viattomuuden\nnimessä. Tulen vaimoksenne, jos tahdotte naida minut.\"\n\nProspero ehkäisi Ferdinandin kiitokset ilmestymällä näkyväisenä\nheidän eteensä.\n\n\"Älä pelkää mitään, lapseni\", sanoi hän. \"Olen kuunnellut\nkeskusteluanne ja hyväksyn kaikki, mitä olet sanonut. Ja Ferdinand,\njos olen liian ankarasti kohdellut sinua, niin annan sinulle runsaan\nvahingonkorvauksen suomalla sinulle tyttäreni vaimoksi. Kaikki sinun\nvaivasi olivat vain koettelemuksia minun puoleltani rakkaudellesi,\nja sinä olet jalosti kestänyt kokeen. Ota siis tyttäreni lahjanani,\njonka todellinen rakkautesi on arvokkaasti hankkinut, äläkä hymyile\nsille seikalle, että ylvästellen sanon hänen olevan kaiken kiitoksen\nyläpuolella.\" Sitten hän lisäsi, että hänellä oli puuhia, jotka\nvaativat hänen läsnäoloaan, ja toivoi, että he istuutuisivat\nkeskustelemaan yhdessä, kunnes hän palaisi; tätä käskyä Miranda ei\nensinkään näyttänyt olevan vastahakoinen tottelemaan.\n\nKun Prospero oli jättänyt heidät, kutsui hän Ariel-henkeään, joka\nilmestyi nopeasti hänen eteensä innokkaana kertomaan, mitä oli\ntehnyt Prosperon veljelle ja Napolin kuninkaalle. Ariel sanoi, että\nhän oli jättänyt heidät miltei suunniltaan pelosta niiden kummien\nilmiöiden takia, jotka hän pani heidät näkemään ja kuulemaan. Kun\nhe olivat väsyneitä vaeltelustaan ja nääntyneitä ruuan puutteesta,\noli hän äkkiä loihtinut heidän eteensä herkullisen juhla-aterian, ja\njuuri kun he aikoivat ryhtyä syömään, ilmestyi hän näkyvänä heidän\neteensä harpyian, ahneen siivekkään hirviön, hahmossa ja puhui\nheidän äärimmäiseksi hämmästyksekseen, muistuttaen heille heidän\njulmuuttaan, kun he karkoittivat Prosperon hänen herttuakunnastaan\nja jättivät hänet ja hänen pienoisen tyttärensä tuhoutumaan merellä.\nHirviö sanoi vielä sen olevan syynä, miksi näiden kauhujen sallittiin\niskeä heihin.\n\nNapolin kuningas ja Antonio, tuo väärämielinen veli, katuivat\nProsperolle tekemäänsä vääryyttä; Ariel sanoi isännälleen, että hän\noli varma heidän katumuksensa vilpittömyydestä ja että hän, vaikka\nolikin vain henki, saattoi ainoastaan sääliä heitä.\n\n\"Tuo sitten heidät tänne, Ariel\", sanoi Prospero. \"Jos sinä, joka\nolet vain henki, säälit heitä heidän ahdistuksessaan, niin enkö minä,\njoka olen ihminen kuten hekin, tuntisi myötätuntoa heitä kohtaan? Tuo\nheidät nopeasti tänne, hempeä Arielini.\"\n\nAriel palasi pian mukanaan kuningas, Antonio ja vanha Gonzalo\nseurueena jäljessä. Nämä olivat tulleet Arielin perästä ihmetellen\nsitä hurjaa musiikkia, jota hän soitti ilmassa houkutellakseen\nheidät mestarinsa läheisyyteen. Tämä Gonzalo oli sama mies, joka oli\nniin ystävällisesti varustanut Prosperon aikaisemmin kirjoilla ja\nruokavaroilla, kun hänen ilkeä veljensä jätti hänet, kuten luuli,\ntuhoutumaan avoimessa veneessä merellä.\n\nSuru ja kauhu olivat niin tylsyttäneet heidän aistinsa, etteivät\nhe tunteneet Prosperoa. Hän ilmaisi itsensä ensiksi vanhalle kelpo\nGonzalolle, nimittäen tätä henkensä pelastajaksi; ja sitten hänen\nveljensä ja kuningas älysivät, että hän oli vääryyttä kärsinyt\nProspero.\n\nAntonio rukoili veljeltään anteeksiantoa kyynelsilmin ja synkeitä\nsanoja käyttäen. Kuningas toi esiin vilpittömän katumuksensa, kun oli\navustanut Antoniota hänen veljensä syöksemisessä valtaistuimelta.\nProspero antoi heille anteeksi, ja kun he sitoutuivat palauttamaan\nhänelle hänen herttuakuntansa, sanoi hän Napolin kuninkaalle:\n\"Minulla on myöskin sinulle varattuna lahja.\" Avaten erään oven hän\nnäytti kuninkaalle hänen poikansa Ferdinandin, joka pelasi shakkia\nMirandan kanssa.\n\nIsän ja pojan ilo oli rajaton tästä odottamattomasta\njälleennäkemisestä, sillä he olivat kumpikin luulleet toisen\nhukkuneen myrskyssä.\n\n\"Oi ihmettä!\" huudahti Miranda. \"Mitä jaloja olentoja nämä ovat? Sen\ntäytyy varmasti olla ihana maailma, jossa asuu sellaista väkeä.\"\n\nNapolin kuningas oli miltei yhtä hämmästynyt nuoren Mirandan\nkauneudesta ja erinomaisesta suloisuudesta kuin hänen poikansa oli\nollut.\n\n\"Kuka tämä tyttö on?\" kysyi hän. \"Hän näyttää olevan jumalatar, joka\non erottanut meidät ja näin saattanut meidät taas yhteen.\"\n\n\"Ei, isä\", vastasi Ferdinand hymyillen, kun hänen isänsä oli\nerehtynyt samalla tavalla kuin hänkin erehtyi nähdessään Mirandan\nensi kerran. \"Hän on kuolevainen, mutta kuolemattoman sallimuksen\njohdatuksesta hän on minun. Valitsin hänet, kun en voinut kysyä\nsinulta, isäni, suostumustasi, koska en luullut sinun olevan\nhengissä. Hänen isänsä on tämä Prospero, joka on Milanon kuuluisa\nherttua ja jonka suurta nimeä olen kuullut niin usein mainittavan,\nvaikken ole nähnyt häntä aiemmin. Häneltä sain uuden elämän; hän\non tehnyt itsensä minulle toiseksi isäksi antaessaan minulle tämän\nrakkaan neidon.\"\n\n\"Sitten minun pitää olla hänen isänsä\", sanoi kuningas, \"mutta kuinka\noudolta kuuluukaan, että minun täytyy pyytää lapseltani anteeksi!\"\n\n\"Älkäämme puhuko enää siitä\", virkkoi Prospero. \"Unohtakaamme\nmenneet vaivamme, koska ne ovat niin onnellisesti päättyneet.\"\nSitten Prospero syleili veljeään ja vakuutti hänelle uudelleen\nanteeksiantoansa sanoen, että viisas kaikkivaltias sallimus\noli tahtonut, että hän tulisi karkoitetuksi köyhästä Milanon\nherttuakunnasta, jotta hänen tyttärensä perisi Napolin kruunun, koska\nheidän tavatessaan toisensa tällä autiolla saarella oli sattunut\nniin, että kuninkaan poika oli rakastunut Mirandaan.\n\nNämä ystävälliset sanat, jotka Prospero lausui ja joiden\ntarkoituksena oli lohduttaa hänen veljeänsä, täyttivät niin Antonion\nmielen häpeällä ja katumuksella, että hän itki eikä kyennyt puhumaan;\nvanha ystävällinen Gonzalo itki nähdessään tämän riemukkaan\nsovinnonteon ja rukoili siunausta nuorelle parille.\n\nProspero ilmoitti sitten heille, että heidän laivansa oli turvassa\nsatamassa ja että kaikki merimiehet olivat siinä tallella ja että\nhän ja Miranda seuraisivat heitä kotiin seuraavana aamuna. \"Sillä\nvälin\", sanoi hän, \"nauttikaa niitä virvokkeita, joita köyhä luolani\ntarjoaa; iltahuviksenne kerron elämäni tarinan siitä hetkestä\nalkaen, jolloin ensi kerran astuin maihin tälle autiolle saarelle.\"\nSitten hän kutsui Calibanin valmistamaan ruokaa ja panemaan luolan\nkuntoon; seura hämmästeli tämän ruman hirviön kummaa muotoa ja villiä\nulkonäköä. Prospero sanoi, että se oli ainoa palvelija, joka hänellä\noli käytettävänään.\n\nEnnenkuin Prospero lähti saarelta, vapautti hän Arielin\npalveluksestaan tuon vilkkaan pikku hengen suureksi iloksi. Vaikkakin\nhän oli ollut uskollinen palvelija isännälleen, oli hän aina\nkaipaillut päästä täyteen vapauteensa -- vaeltaa kenenkään ohjaamatta\nilmassa villilinnun lailla, vehreiden puiden alla, miellyttävien\nhedelmien ja hyvätuoksuisten kukkien keskellä.\n\n\"Soma Arielini\", sanoi Prospero pikku hengelle päästäessään hänet\nvapaaksi, \"johdun kaipaamaan sinua; kuitenkin sinä saat vapautesi.\"\n\n\"Kiitos, rakas isäntäni\", vastasi Ariel, \"mutta salli minun seurata\nlaivaasi kotiin suotuisin tuulin, ennenkuin sanot jäähyväiset\nuskollisen henkesi avulle; sitten, mestari, kun olen vapaa, kuinka\niloisesti elänkään!\"\n\nTällöin Ariel lauloi seuraavan kauniin laulun:\n\n    \"Mettä kukist imaisen ma,\n    kielon kuvuss' asustan,\n    kuullen ääntä huuhkajan.\n    Siivill' yökön liitelen ma\n    kesän jäljiss' ihanan:\n    Hei lystiä, lystiä on elostaa,\n    kun kukkien keskellä liehua saa.\"\n\nSitten Prospero hautasi syvälle maahan loitsukirjansa ja\ntaikasauvansa, sillä hän oli päättänyt, ettei hän enää milloinkaan\nottaisi loitsutaitoaan käytäntöön. Kun hän näin oli voittanut\nvihollisensa ja tehnyt sovinnon veljensä ja Napolin kuninkaan kanssa,\npuuttui hänen onnestaan vain se, että hän palasi syntymämaahansa,\notti haltuunsa herttuakuntansa ja oli läsnä tyttärensä ja prinssi\nFerdinandin häissä. Kuningas sanoi, että ne vietettäisiin\nsuurenmoisen loisteliaasti heti heidän palattuaan Napoliin.\nTähän paikkaan he pian saapuivatkin miellyttävän matkan jälkeen,\nAriel-hengen seuratessa heitä varmana saattovartiona.\n\n\n\n\nKESÄYÖN UNELMA\n\n\nAteenan kaupungissa oli vanhemmilla lain mukaan valta naittaa\ntyttärensä kelle miehelle tahansa, joka heitä miellytti; sillä jos\ntytär kieltäytyi menemästä naimisiin miehen kanssa, jonka hänen\nisänsä oli valinnut hänen puolisokseen, oikeutti tämä laki isän\nluovuttamaan tyttärensä tuomittavaksi kuolemaan. Mutta koska isät\neivät usein toivo omien tyttäriensä kuolemaa silloinkaan, kun nämä\nsattuvat osoittautumaan hiukan vastahakoisiksi, sovellettiin tätä\nlakia harvoin tai ei koskaan, vaikka kenties tuon kaupungin nuoria\nneitosia heidän vanhempansa verrattain usein uhkasivat lain kauhuilla.\n\nKerran sattui kuitenkin, että muuan vanha mies, jonka nimi oli Egeus,\ntosiaan tuli Theseuksen, Ateenan silloisen hallitsevan ruhtinaan\neteen, valittamaan sitä, että hänen tyttärensä Hermia, jolle hän oli\nmäärännyt puolisoksi Demetriuksen, ylhäiseen ateenalaiseen perheeseen\nkuuluvan nuoren miehen, kieltäytyi tottelemasta, koska tyttö rakasti\ntoista, Lysander-nimistä nuorta ateenalaista. Egeus pyysi oikeutta\nTheseukselta ja tahtoi, että tämä julma laki pantaisiin täytäntöön\nhänen tytärtään vastaan.\n\nHermia lausui tottelemattomuutensa puolustukseksi, että Demetrius oli\naikaisemmin tunnustanut rakkautensa Hermian rakkaalle ystävättärelle\nHelenalle ja että Helena rakasti Demetriusta hulluuteen saakka;\nmutta tämä kunnioitettava syy, jonka Hermia ilmoitti perusteeksi\nsille, ettei hän totellut isänsä käskyä, ei liikuttanut ankaran\nEgeuksen sydäntä.\n\nVaikka Theseus oli ylevämielinen ja armollinen ruhtinas, ei hänellä\nollut valtaa muuttaa maansa lakeja; sentähden hän saattoi ainoastaan\nantaa Hermialle neljä päivää miettimisaikaa, ja tämän ajan päätyttyä\ntyttö surmattaisiin, jos hän vielä kieltäytyisi menemästä naimisiin\nDemetriuksen kanssa.\n\nKun Hermia päästettiin pois ruhtinaan puheilta, meni hän lemmittynsä\nLysanderin luokse ja kertoi hänelle, mihin vaaraan oli joutunut\nja että hänen täytyi joko hylätä Lysander ja mennä naimisiin\nDemetriuksen kanssa tai menettää henkensä neljän päivän kuluttua.\n\nLysander joutui suuren murheen valtaan kuultuaan nämä pahat uutiset.\nMutta muistaen, että hänellä oli täti, joka asui jonkun matkan päässä\nAteenasta, ja että siellä, missä täti asui, tuota julmaa lakia ei\nvoitu soveltaa Hermiaa vastaan, koska se ei ollut voimassa kaupungin\nrajojen ulkopuolella, Lysander ehdotti Hermialle, että tämä ensi\nyönä hiipisi isänsä talosta ja lähtisi hänen kanssaan mainitun tädin\ntaloon, missä he sitten menisivät naimisiin. \"Kohtaan sinut\", sanoi\nLysander, \"metsässä vähän matkan päässä kaupungin ulkopuolella, siinä\nihanassa metsässä, jossa niin usein olemme Helenan keralla kävelleet\nsuloisen toukokuun päivinä.\"\n\nTähän ehdotukseen Hermia suostui iloisin mielin eikä puhunut\nsuunnitellusta paostaan kellekään muulle kuin ystävättärelleen\nHelenalle. Koska neidot tavallisesti tekevät hullutuksia lemmen\ntakia, päätti Helenakin varsin epäjalosti mennä kertomaan tämän\nDemetriukselle, vaikkei voinut toivoa ystävättärensä salaisuuden\nilmaisemisesta muuta hyötyä kuin sen vaivaisen huvin, että saisi\nseurata uskotonta rakastajaansa metsään; Helena näet tiesi hyvin,\nettä Demetrius menisi sinne ajaakseen takaa Hermiaa.\n\nSe metsä, jonka Lysander ja Hermia olivat määränneet\nkohtauspaikakseen, oli keijukaisten nimellä tunnettujen pikku\nolentojen suosittu tyyssija.\n\nOberon, keijukaisten kuningas, ja Titania, heidän kuningattarensa,\npitivät siellä pienoisten seuralaistensa kanssa keskiyönjuhliaan.\n\nNäiden olentojen pikku kuninkaan ja kuningattaren välillä sattui\ntähän aikaan olemaan vakava erimielisyys. Aina kun he kuutamossa\nkohtasivat toisensa tämän ihanan metsän varjoisilla käytävillä,\nhe riitelivät, kunnes kaikki heidän keijukaisensa ryömivät\ntammenterhojen kehtoihin ja kätkeytyivät pelokkaina.\n\nOnnettoman erimielisyyden syynä oli se, että Titania kieltäytyi\nantamasta Oberonille pientä vaihdokaspoikaa, jonka äiti oli ollut\nTitanian ystävätär; tämän kuoltua keijukaiskuningatar anasti lapsen\nsen hoitajattarelta ja kasvatti häntä metsissä.\n\nSinä yönä, jolloin rakastavaisten piti kohdata toisensa tässä\nmetsikössä, Titania tapasi kävellessään muutamien hovineitiensä\nkanssa Oberonin, jolla oli seurueenaan pikku haltioita hovimiehinä.\n\n\"Tämä on ikävä kohtaus kuutamossa, ylväs Titania\", virkkoi\nkeijukaisten kuningas. Kuningatar vastasi: \"Mitä! Mustasukkainen\nOberon, sinäkö siellä? Keijukaiset, vikkelästi tiehenne, sillä\nolen vannonut välttäväni hänen seuraansa!\" -- \"Pysähdy, nopea\nkeijukainen!\" huudahti Oberon. \"Enkö minä ole sinun herrasi? Miksi\nTitania aina kiistää Oberoniansa vastaan? Anna minulle pikku\nvaihdokkaasi hovipojakseni.\"\n\n\"Rauhoita sydämesi\", tokaisi kuningatar, \"sillä koko\nkeijukaisvaltakunnallasikaan et voisi ostaa sitä poikaa minulta.\"\nKuningatar jätti sitten herransa ja puolisonsa suuren vihan valtaan.\n\"No niin, mene matkaasi\", lausui Oberon. \"Ennenkuin aamu valkenee,\nkiusaan sinua tämän tekemäsi vääryyden johdosta.\"\n\nOberon lähetti sitten noutamaan Puckia, parasta suosikkiaan ja\nvaltaneuvostaan.\n\nPuck eli -- kuten häntä toisinaan nimitettiin -- Robert Sävyisä\noli terävä-älyinen ja veitikkamainen henki, jolla oli tapana\ntehdä hullunkurisia kepposia lähikylissä. Toisinaan hän pujahti\nmaitohuoneisiin ja kuori maidon, toisinaan taasen upotti kevyen ja\nilmamaisen vartalonsa voikirnuun, ja kun hän tanssitti outoa muotoaan\nkirnussa, ponnisteli maitotyttö turhaan muuttaakseen kermansa voiksi.\nMyöskään ei kylän renkien käynyt sen paremmin, sillä aina kun Puckia\nhuvitti tehdä kolttosiaan juomanpanokattilassa, meni olut varmasti\npilalle. Kun muutamat hyvät naapurit kokoontuivat juomaan hiukan\nvirkistävää olutta yhdessä, oli Puckilla tapana hypätä olutmaljaan\npaistetun kravun hahmossa, ja kun joku vanha emäntä aikoi juoda,\nnäppäsi Puck hänen huuliaan ja läikytti olutta hänen kuihtuneelle\nleualleen; ja heti senjälkeen, kun sama vanha eukko aikoi tärkeänä\nistuutua kertoakseen naapureilleen haikean ja surunvoittoisen\ntarinan, luiskautti Puck hänen kolmijalkaisen tuolinsa hänen altaan,\nja vanha naisparka kaatui nurin, jolloin vanhat juorukellot pitelivät\nkylkiään ja nauroivat hänelle vakuuttaen, etteivät he olleet\nmilloinkaan viettäneet hauskempaa hetkeä.\n\n\"Tule tänne, Puck\", sanoi Oberon tälle pienelle iloiselle\nyövaeltajalle. \"Nouda minulle kukka, jota neidot nimittävät\n'joutilaan rakkaudeksi'; tuon pienen, purppuranvärisen kukan mehu\nsaattaa nukkuvien silmäluomille pantuna asianomaiset hullaantumaan\nensimmäiseen olentoon, jonka he herätessään näkevät. Tipautan hiukan\ntuon kukan mehua Titaniani silmäluomille hänen nukkuessaan, ja\nsilloinpa hän avatessaan silmänsä rakastuu ensimmäiseen olentoon,\njonka näkee, vaikkapa se olisi jalopeura tai karhu, tungetteleva\nmarakatti tai touhukas apina; ja ennenkuin otan tämän lumouksen\npois hänen silmiltään, kuten voin tehdä toisella tuntemallani\ntaikakeinolla, pakotan hänet antamaan tuon lapsen hovipojakseni.\"\n\nPuckia, joka oli sydämestään mieltynyt ilkeisiin kepposiin,\nhuvitti suuresti hänen isäntänsä suunnittelema kujeilu, ja tonttu\njuoksi etsimään kukkaa. Odottaessaan Puckin paluuta Oberon huomasi\nDemetriuksen ja Helenan tulevan metsään. Hän kuuli Demetriuksen\nmoittivan Helenaa siitä, että tämä seurasi häntä, ja sittenkun\nDemetrius oli puolestaan lausunut monia epäystävällisiä sanoja\nja Helena esittänyt lempeitä moitteita, muistuttaen lemmitylleen\nhänen entistä rakkauttaan ja antamiaan vilpittömän uskollisuuden\nvakuutuksia, jätti Demetrius tytön hurjien petojen valtaan, kuten hän\nsanoi, mutta tyttö juoksi hänen jäljestään niin nopeasti kuin pääsi.\n\nKeijukaisten kuningas, joka oli aina ystävällinen uskollisille\nrakastajille, tunsi suurta myötätuntoa Helenaa kohtaan, ja kenties\nOberon oli nähnyt Helenan noina onnellisina aikoina, jolloin\nDemetrius häntä rakasti, niinkuin Lysander oli sanonut, että heillä\noli tapana kävellä kuutamolla tässä miellyttävässä metsässä. Olkoonpa\nsen laita miten hyvänsä, kun Puck palasi pieni purppuravärinen\nkukka mukanaan, sanoi Oberon suosikilleen: \"Ota osa tästä kukasta,\nsillä täällä on käynyt suloinen ateenalainen neito, joka rakastaa\nerästä nuorukaista, saamatta vastarakkautta. Jos tapaat nuorukaisen\nnukkumassa, niin tipauta hiukan lemmenmehua hänen silmiinsä,\nmutta järjestä asiat niin, että tyttö on silloin hänen lähellään,\njotta ensimmäinen olento, jonka hän näkee herätessään, olisi tämä\nylenkatsottu neito. Tunnet miehen hänen käyttämistään ateenalaisista\nvaatteista.\"\n\nPuck lupasi järjestää tämän asian hyvin taitavasti, ja sitten Oberon\nmeni Titanian huomaamatta hänen huvimajaansa, missä kuningatar\nparaikaa oli menossa levolle. Hänen majanaan oli penger, jolla\nkasvoi villejä ajuruohoja, kevätesikkoja ja hyvätuoksuisia orvokkeja\nkuusamista, hajuruusuista ja tuoksuvista orjantappuroista kutoutuneen\nkunniakatoksen alla. Siellä Titania aina nukkui jonkun osan yötä;\nhänen peitteenään oli tarhakäärmeen kirjava nahka, joka oli kyllin\navara keijukaista verhoamaan, vaikka käärmeennahasta tuleekin niin\npieni viitta.\n\nKeijukaiskuningas tapasi Titanian antamassa käskyjä keijukaisille\nsiitä, mitä heidän pitäisi askarrella kuningattarensa nukkuessa.\n\"Muutamien teistä\", sanoi hänen majesteettinsa, \"tulee hävittää\nsyöpää hajuruusun nupuista ja muutamien käydä sotaa yölepakkoja\nvastaan, jotta niiden nahkasiivistä saataisiin pienille keijuilleni\ntakkeja. Toisten taas pitää vartioida, ettei öisin ulvova meluisa\npöllö lähesty minua; mutta ensin laulakaa minut nukuksiin.\" Sitten he\nalkoivat laulaa tätä laulua:\n\n    \"Kailokyyt kakskieliset,\n    sisiliskot piilohon!\n    Hiljaa, vaskikäärmehet!\n    Kuningatar levoll' on.\n    Satakielen sulosuulla\n    soikoon meidän tuuti lulla:\n    Tuuti, tuuti lulla,\n    tuuti, tuuti lulla!\n    Ei saa huolet,\n    noidan nuolet\n    valtiaamme liki tulla.\n    Hyvää yötä, tuuti lulla!\"\n\nKun keijukaiset olivat laulaneet kuningattarensa nukuksiin tällä\nkauniilla kehtolaululla, jättivät he hänet suorittaakseen ne\ntärkeät palvelukset, jotka hän oli heille määrännyt. Silloin Oberon\nhiljaa lähestyi Titaniaansa ja tiputti hiukan lemmenmehua hänen\nsilmäluomilleen sanoen:\n\n    \"Minkä näet, kun havaudut,\n    siihen kohta rakastut.\"\n\nMutta palatkaamme nyt Hermiaan, joka sinä yönä pakeni isänsä\ntalosta välttääkseen kuolemaa, kun hänet oli tuomittu siitä, että\nhän oli kieltäytynyt menemästä naimisiin Demetriuksen kanssa. Kun\nneito tuli metsään, tapasi hän rakkaan Lysanderin odottamassa\nsaattaakseen hänet tätinsä taloon; mutta ennenkuin he olivat\nehtineet metsän puoliväliinkään, oli Hermia niin väsynyt, että\nLysander, joka oli hyvin arka rakkaasta immestään, kun tämä oli vielä\nosoittanut lempeään häntä kohtaan panemalla henkensäkin alttiiksi\nhänen tähtensä, suostutti tytön lepäämään aamuun saakka pehmeällä\nsammaltöyryllä. Sittenkun nuorukainen itsekin oli asettunut levolle\nmaahan jonkun matkan päähän, vaipuivat he pian sikeään uneen. Täältä\nheidät löysi Puck, joka nähdessään sievän nuoren miehen nukkuvan ja\nhuomatessaan, että hänen vaatteensa olivat ateenalaista kuosia ja\nettä kaunis neito nukkui hänen lähellään, päätteli, että tässä olivat\nvarmasti ateenalainen tyttö ja hänen tyly lemmittynsä, joita Oberon\noli lähettänyt hänet etsimään.\n\nLuonnollisesti Puck otaksui, että koska nuoret olivat kahden kesken,\ntytön täytyi olla ensimmäinen olento, jonka nuorukainen näkisi\nherätessään. Niinpä tonttu muitta mutkitta ryhtyi kaatamaan hiukan\npienen purppuranvärisen kukan mehua nuoren miehen silmille. Mutta\nsattuikin niin, että Helena tuli sitä tietä ja oli Hermian asemesta\nensimmäinen, jonka Lysander näki herätessään. Tuntuu omituiselta\nkertoa, että niin voimakas oli lemmentaika, että Lysanderin Hermiaa\nkohtaan tuntema rakkaus häipyi kokonaan pois ja hän rakastui Helenaan.\n\nJos nuori ateenalainen olisi herätessään nähnyt ensiksi Hermian,\nei Puckin tekemällä törkeällä erehdyksellä olisi ollut mitään\nmerkitystä, sillä Lysander ei olisi voinut rakastaa tuota uskollista\nneitoa liian hellästi; mutta oli tosiaan surullinen kohtalon oikku,\nettä Lysander-paran piti noidutun lemmennesteen pakotuksesta unohtaa\noma uskollinen Hermiansa ja juosta toisen neidon jälessä, jättäen\nHermian ihan yksin nukkumaan metsässä keskellä yötä.\n\nTämä onneton vaihdos tapahtui seuraavalla tavalla. Kuten aikaisemmin\non kerrottu, yritti Helena pysytellä Demetriuksen kintereillä, kun\ntämä niin häikäilemättä juoksi pois hänen luotaan, mutta tyttö ei\nvoinut jatkaa kauan tätä epätasaista kilpajuoksua, koska miehet ovat\naina parempia juoksijoita kuin naiset, varsinkin pitkillä matkoilla.\nPian Helena kadotti näkyvistään Demetriuksen ja saapui harhaillessaan\nalakuloisena ja hylättynä sille paikalle, missä Lysander nukkui.\n\"Ah\", huudahti neito, \"täällä makaa Lysander maassa: onko hän kuollut\nvai nukuksissa?\" Sitten hän virkkoi koskettaen hiljaa nukkujaa: \"Hyvä\nherra, jos olette hengissä, niin herätkää.\" Tällöin Lysander avasi\nsilmänsä ja puhutteli heti Helenaa äärimmäistä rakkautta ja ihailua\nilmaisevin sanoin, sillä lemmenneste alkoi vaikuttaa.\n\nLysander sanoi neidolle, että tämä oli yhtä paljon Hermiaa verrempi\nkauneudessa kuin kyyhkynen korppia ja että hän juoksisi vaikka\ntuleen rakastettunsa takia, ja paljon muita rakastavaisille kuuluvia\nlauseita. Tietäen, että Lysander oli hänen ystävättärensä Hermian\nlemmitty, jopa juhlallisesti sitoutunut menemään naimisiin Hermian\nkanssa, Helena joutui raivoihinsa kuullessaan itseään puhuteltavan\ntällä tavalla, sillä hän luuli -- kuten hyvällä syyllä saattoikin\najatella -- Lysanderin tekevän hänestä pilaa.\n\n\"Oh\", huudahti hän, \"miksi synnyinkään jokaisen pilkattavaksi ja\nhäväistäväksi? Eikö ole kylliksi, nuori mies, etten voi milloinkaan\nsaada hellää silmäystä tai ystävällistä sanaa Demetriukselta,\nkun teidän, herra, täytyy vielä olla liehakoivinanne minua\ntällä halveksivalla tavalla? Olisinpa luullut teitä, Lysander,\njaloluontoisemmaksi herrasmieheksi.\" Lausuttuaan nämä sanat suuren\nvihan vallassa neito juoksi pois, ja Lysander seurasi häntä unohtaen\ntäydelleen oman Hermiansa, joka yhä nukkui.\n\nHerättyään Hermia tunsi synkkää kauhua huomatessaan olevansa yksin.\nHän harhaili metsässä tietämättä, miten Lysanderin oli käynyt tai\nmitä tietä hänen pitäisi kulkea etsiäkseen lemmittyään. Sillä välin\nOberon tapasi Demetriuksen nukkumassa sikeätä unta, koska tämä ei\nollut kyennyt löytämään Hermiaa eikä kilpakosijaansa Lysanderia,\nvaan oli väsynyt hedelmättömästä etsinnästään. Oberon oli havainnut\nmuutamien kysymyksien avulla, joita hän oli tehnyt Puckille, että\ntämä oli tipauttanut rakkautta herättävää ainetta väärän henkilön\nsilmille. Kun nyt Oberon löysi ensiksi tarkoitetun henkilön, kosketti\nhän nukkuvan Demetriuksen silmäluomia lemmennesteellä, jolloin\nDemetrius heti heräsi. Koska ensimmäinen olento, jonka hän näki, oli\nHelena, alkoi hän esittää tälle rakkaudentunnustuksia, kuten Lysander\noli tehnyt aikaisemmin. Juuri sillä hetkellä ilmestyi paikalle\nLysander Hermian seuraamana, sillä Puckin onnettoman erehdyksen\ntakia oli nyt Hermian vuoro juosta rakastettunsa perässä. Niinpä nyt\nLysander ja Demetrius mielistelivät molemmat yhtaikaa Helenaa, koska\nhe olivat kumpikin saman voimakkaan lumouksen alaisia.\n\nHämmästynyt Helena luuli, että Demetrius, Lysander ja hänen entinen\nrakas ystävättärensä Hermia olivat kaikki liitossa pitääkseen häntä\npilkkanaan.\n\nHermia oli yhtä hämmästynyt kuin Helenakin. Hän ei tiennyt, miksi\nLysander ja Demetrius, jotka molemmat aikaisemmin rakastivat häntä,\nolivat nyt muuttuneet Helenan ihailijoiksi, eikä asia hänestä\nnäyttänyt leikinlaskulta.\n\nNeidot, jotka aikaisemmin olivat olleet mitä rakkaimpia ystävättäriä,\njoutuivat nyt keskenään kiivaaseen sananvaihtoon.\n\n\"Kovasydäminen Hermia\", sanoi Helena, \"sinä olet yllyttänyt\nLysanderin kiusoittelemaan minua teeskennellyillä ylistyspuheilla.\nJa etkö ole käskenyt toista rakastajaasi Demetriusta, joka melkein\non potkinut minua, nimittämään minua jumalattareksi, nymfiksi,\nverrattomaksi, kallisarvoiseksi ja taivaalliseksi? Hän ei puhuisi\nnäin minulle, jota hän vihaa, ellet sinä olisi kehoittanut häntä\ntekemään minusta pilaa. Voi sydämetöntä Hermiaa, joka yhtyy miesten\nkanssa tekemään ystävätär-parkansa naurunalaiseksi! Oletko unohtanut\nkouluvuosiemme aikuisen ystävyyden? Kuinka usein, Hermia, me kaksi\nolemmekaan istuen samalla pieluksella ja laulaen samaa laulua\nommelleet samaan kaavaan neulojemme työskennellessä saman kukan\nääressä! Mehän olemme kasvaneet yhdessä kaksoiskirsikan tavoin,\njoka tuskin näyttää jakoiselta. Hermia, ei ole ystävällistä sinun\npuoleltasi eikä neitoselle sopivaa, että liityt miesten kanssa\nivaamaan ystävätär-raukkaasi.\"\n\n\"Minua hämmästyttävät kiihkeät sanasi\", vastasi Hermia.\n\n\"Minä en pilkkaa sinua, vaan näyttää siltä, että sinä teet niin\nminulle.\"\n\n\"Voi\", tokaisi Helena vastaukseksi, \"jatkakaa vakavien katseitten\nteeskentelyä ja irvistelkää minulle, kun käännän selkäni. Iskekää\nsitten silmää toisillenne ja pitäkää yllä herttaista leikinlaskua.\nJos teissä olisi vähääkään sääliä, miellyttäväisyyttä ja\nkäyttäytymistaitoa, niin ette kohtelisi minua näin.\"\n\nSillaikaa kun Helena ja Hermia lausuivat näitä vihaisia sanoja\ntoisilleen, jättivät Demetrius ja Lysander heidät taistellakseen\nkeskenään metsässä Helenan rakkaudesta.\n\nHuomattuaan, että herrasmiehet olivat heidän luotaan lähteneet,\npoistuivat neidotkin ja vaelsivat vielä kerran väsyneinä metsään\netsimään rakastajiaan.\n\nNiin pian kuin he olivat menneet, sanoi keijukaisten kuningas, joka\npikku Puckin kanssa oli kuunnellut heidän riitojansa, tontulleen:\n\"Tämä on sinun huolimattomuuttasi, Puck, vai teitkö sen tahallasi?\"\n\n\"Usko minua, varjojen kuningas\", vastasi Puck, \"se oli erehdys.\nEtkö sanonut minulle, että tuntisin miehen hänen ateenalaisista\nvaatteistaan? En kuitenkaan ole pahoillani siitä, että näin kävi,\nsillä minusta heidän kiistelynsä tuottaa meille erinomaisen suurta\nhuvia.\"\n\n\"Kuulithan\", virkkoi Oberon, \"että Demetrius ja Lysander menivät\netsimään sopivaa taistelupaikkaa. Käsken sinun verhota yön paksuun\nsumuun ja johtamaan nämä riitaisat rakastajat niin eksyksiin\npimeässä, etteivät he kykene löytämään toinen toistaan. Puhu\nkummallekin heistä toisen äänellä ja saata heidät ilkeillä\npilkkasanoilla seuraamaan sinua, koska he luulevat kuulevansa\nkilpakosijansa äänen. Pidä huoli siitä, että teet näin, kunnes he\novat niin väsyneitä, etteivät voi kulkea edemmäksi, ja kun näet\nheidän nukkuvan, tipauta tämän toisen kukan mehua Lysanderin silmiin,\njolloin hän herätessään unohtaa Helenaa kohtaan tuntemansa uuden\nrakkauden ja jälleen ihastuu todelliseen lemmittyynsä Hermiaan.\nSitten molemmat kauniit neidot saavat kumpikin olla onnellisia sen\nmiehen kanssa, jota he rakastavat, ja he ajattelevat, että kaikki,\nmitä on tapahtunut, oli vain kiusallinen uni. Tämä on suoritettava\nnopeasti, Puck, ja minä menen katsomaan, minkä rakastettavan lemmikin\nTitaniani on löytänyt.\"\n\nTitania nukkui yhä, ja nähdessään hänen lähellään erään ilveilijän,\njoka oli eksynyt metsässä ja nukkui myöskin, Oberon sanoi: \"Tästä\nmiehestä tulee Titaniani lemmitty.\" Ja kun Oberon sujautti aasinpään\ntuon klovnin hartioille, näytti se sopivan niin hyvin kuin jos olisi\nalkuaan kasvanut hänen olkapäillään. Vaikka Oberon kiinnittikin\naasinpään paikoilleen hyvin varovaisesti, herätti se kuitenkin\nklovnin, ja noustuaan tämä meni kauniin kuningattaren makuupaikkana\nolevaa huvimajaa kohden tietämättä siitä, mitä Oberon oli tehnyt.\n\n\"Ah, minkä enkelin näenkään!\" huudahti Titania avattuaan silmänsä,\nkun pienen purppuranvärisen kukan mehu alkoi vaikuttaa. \"Oletko yhtä\nviisas kuin kaunis?\"\n\n\"Mitä vielä, emäntä\", vastasi hullunkurinen ilvehtijä; \"jos minulla on\nkylliksi ymmärrystä, jotta löydän ulos tästä metsästä, niin minulla on\nsitä tarpeeksi.\"\n\n\"Älä koeta päästä pois tästä metsästä\", sanoi rakastunut kuningatar.\n\"Minä olen jokapäiväisyyden yläpuolella oleva henki. Rakastan sinua.\nTule kanssani, ja minä käsken keijujeni palvella sinua.\" Sitten\nkuningatar kutsui luokseen neljä keijukaista, joiden nimet olivat\nHernekukka, Seitti, Koi ja Sinapinsiemen.\n\n\"Palvelkaa\", virkkoi kuningatar, \"tätä rakastettavaa herrasmiestä;\nhypelkää hänen kävelyteillään ja liehukaa hänen näkyvissään;\nruokkikaa häntä viinirypäleillä ja aprikooseilla ja anastakaa\nhänelle mehiläisten hunajapesiä. Tule istumaan kanssani\", lausui\nhän klovnille, \"ja anna minun leikkiä herttaisilla karvaisilla\nposkillasi, kaunis aasini! Ja suudella kauniita suuria korviasi,\nriemukas onneni!\"\n\n\"Missä on Hernekukka?\" kysyi aasinpäinen ilveilijä välittämättä\npaljoakaan keijukaisten kuningattaren armastelusta, mutta ollen hyvin\nylpeä uusista palvelijoistaan.\n\n\"Täällä, herra\", vastasi pieni Hernekukka.\n\n\"Kynsi päätäni\", virkkoi klovni. \"Missä on Seitti?\"\n\n\"Täällä, herra\", sanoi Seitti.\n\n\"Hyvä herra Seitti\", jatkoi lystikäs klovni, \"tappakaa minulle\npunainen kimalainen tuon ohdakkeen huipusta ja tuokaa vielä, parahin\nherra Seitti, minulle hunajapesä. Älkää työssänne kuluttako liiaksi\nvoimianne, herra Seitti, ja huolehtikaa siitä, ettei hunajapesä\nmurru; olisin pahoillani, jos havaitsisin kennon sisällön vuotaneen\nylitsenne. Missä on Sinapinsiemen?\"\n\n\"Täällä, herra\", vastasi Sinapinsiemen. \"Mikä on tahtonne?\"\n\n\"Tahdon vain\", virkkoi ilvehtijä, \"teitä, hyvä herra Sinapinsiemen,\nauttamaan herra Hernekukkaa kynsimistyössä. Minun täytyy mennä\nparturille, herra Sinapinsiemen, sillä mielestäni olen kumman\nkarvainen kasvoista.\"\n\n\"Rakkahin kultaseni\", kysäisi kuningatar, \"mitä tahdot ruoaksesi?\nLähetän uskaliaan keijun etsimään oravan varaston ja tuomaan sinulle\nmuutamia tuoreita pähkinöitä.\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin kourallisen kuivattuja herneitä\", sanoi klovni,\njoka oli saanut aasinpään mukana aasin ruokahalun. \"Mutta pyydän,\nettette antaisi kenenkään väestänne häiritä, sillä minua haluttaa\nnukkua.\"\n\n\"Nuku sitten\", lausui kuningatar, \"ja minä kiedon käsivarteni\nympärillesi. Oi, kuinka rakastankaan sinua! Kuinka jumaloinkaan\nsinua!\"\n\nKun keijukaisten kuningas näki ilveilijän nukkuvan kuningattarensa\nsylissä, tuli hän kuningattaren näkyviin ja moitti häntä siitä, että\nhän oli tuhlannut suosiotaan aasille.\n\nTätä ei kuningatar voinut kieltää, koska klovni nukkui silloin hänen\nkäsivarsillaan, ja klovnin päässä oli vielä kuningattaren kiinnittämä\nkukkaseppele.\n\nKiusattuaan kuningatarta jonkun aikaa Oberon pyysi häneltä uudestaan\nvaihdokaspoikaa, jota kuningatar ei uskaltanut häneltä kieltää\nhäpeissään siitä, että oli tullut yllätetyksi uuden suosikkinsa\nseurassa.\n\nKun Oberon näin oli saanut haltuunsa sen pikku pojan, jota hän oli\nniin kauan toivonut hovipojakseen, säälitti häntä se arvoton tilanne,\njohon hän oli saattanut Titaniansa hullunkurisella keksinnöllään, ja\nhän heitti hiukan toisen kukan mehua kuningattaren silmiin. Silloin\nkeijukaisten kuningatar tuli jälleen tajuihinsa, ihmetellen äskeistä\nhupsutteluaan ja sanoen, että häntä nyt suuresti inhotti nähdä tuota\nkummallista hirviötä.\n\nSamoin Oberon otti klovnilta pois aasinpään ja jätti hänet nukkumaan\nuinahduksensa loppuun, oma narrinpää hartioillaan.\n\nKun nyt Oberon ja hänen Titaniansa olivat tehneet täydellisen\nsovinnon, kertoi edellinen puolisolleen rakastavaisten tarinan ja\nheidän öiset kiistansa; kuningatar myöntyi tulemaan Oberonin mukaan\nnähdäkseen, kuinka lempivien seikkailu päättyisi.\n\nKeijukaisten kuningas ja kuningatar löysivät rakastuneet nuorukaiset\nja heidän neitonsa nukkumassa nurmikentällä verraten lähellä\ntoisiaan, sillä Puck oli hyvittääkseen aikaisemman erehdyksensä\näärimmäisen uutteran ponnistelun jälkeen järjestänyt asiat niin,\nettä he olivat joutuneet samaan paikkaan tuntemattomina toisilleen;\ntonttu oli huolellisesti poistanut lumouksen Lysanderin silmistä\nkeijukaiskuninkaan antamalla vastamyrkyllä.\n\nHermia heräsi ensimmäisenä ja nähdessään kadotetun Lysanderinsa\nnukkuvan niin lähellä itseään jäi katselemaan nuorukaista ja\nihmetteli hänen omituista epävakaisuuttaan. Kun Lysander pian avasi\nsilmänsä ja näki rakkaan Hermiansa, sai hän takaisin järkensä, jonka\ntaikavoima oli varemmin himmentänyt, ja järkensä mukana rakkautensa\nHermiaan. He alkoivat keskustella yön seikkailuista ihmetellen,\nolivatko nämä tapahtumat oikein todellisia vai olivatko he molemmat\nnähneet samaa hämmennyttävää unta.\n\nHelena ja Demetrius olivat tällöin myöskin hereillä, ja kun makea uni\noli rauhoittanut Helenan levottoman ja vihaisen mielen, kuunteli hän\nmielihyvin Demetriuksen yhä uudelleen lausumia rakkaudentunnustuksia,\njoiden vilpittömyyden hän alkoi tajuta hämmästyksekseen samoin kuin\nilokseen.\n\nNämä kauniit yöllä vaeltavat neidot, jotka nyt eivät enää olleet\nkilpailijoita, tulivat jälleen todellisiksi ystäviksi; kaikki\nepäystävälliset sanat, jolla oli lausuttu, oli annettu anteeksi,\nja he alkoivat rauhallisesti neuvotella siitä, mitä oli parasta\ntehdä heidän silloisessa asemassaan. Sovittiin pian siitä, että\nkoska Demetrius oli luopunut vaatimasta Hermiaa omakseen, hän\nyrittäisi taivuttaa Hermian isän kumoamaan julman kuolemantuomion,\njoka neidolle oli julistettu. Demetrius oli juuri valmistautumassa\npalaamaan Ateenaan tätä ystävällistä tarkoitusta varten, kun heidän\nhämmästyksekseen Egeus, Hermian isä, joka oli tullut metsään\najaessaan takaa karannutta tytärtään, ilmestyi paikalle.\n\nKun Egeus sai tietää, että Demetrius ei nyt menisikään naimisiin\nhänen tyttärensä kanssa, ei hän enää vastustanut tyttärensä ja\nLysanderin avioliittoa, vaan antoi myöntymyksensä siihen, että heidät\nvihittäisiin neljäntenä päivänä siitä lukien, siis päivänä, jona\nHermia oli tuomittu menettämään henkensä; ja silloin myös Helena\nsuostui ilomielin menemään naimisiin rakastetun ja nyt uskollisen\nDemetriuksen kanssa.\n\nKeijukaisten kuningas ja kuningatar, jotka näkymättöminä olivat\nkatselleet tätä sovinnontekoa ja nyt näkivät rakastavaisten tarinan\nonnellisen päätöksen Oberonin rauhanvälityksen avulla, tunsivat siitä\nniin paljon huvia, että nämä ystävälliset henget päättivät viettää\nlähestyviä häitä huvituksilla ja iloisilla juhlilla kaikkialla\nkeijukaisvaltakunnassaan.\n\nJa jos joitakuita loukkaa tämä kertomus keijukaisista ja heidän\nkepposistaan, koska asianomaiset kuulijat pitävät sitä uskomattomana\nja kummallisena, niin heidän tulee vain ajatella, että he ovat\nnukkuneet ja nähneet unta ja että kaikki nämä seikkailut olivat\nheidän unessa näkemiään haavekuvia; toivoakseni yksikään lukijoistani\nei ole niin kohtuuton, että närkästyisi kauniista, viattomasta\nKesäyön unelmasta.\n\n\n\n\nTALVINEN TARINA\n\n\nSisilian kuningas Leontes ja hänen kuningattarensa, kaunis ja siveä\nHermione, elivät ennen mitä parhaimmassa sovussa keskenään. Niin\nonnellinen Leontes oli rakastaessaan jaloa puolisoaan, että ainoa\ntoive, joka hänellä oli täyttymättä, oli se, että hän toisinaan\ntoivoi näkevänsä ja voivansa esitellä kuningattarelleen vanhan\nystävänsä ja koulutoverinsa Polixeneen, Böömin kuninkaan. Leontes\nja Polixenes olivat kasvaneet yhdessä lapsuudestaan saakka; mutta\nkoska heidät isiensä kuollessa kutsuttiin kumpikin hallitsemaan\nkuningaskuntaansa, eivät he olleet tavanneet toisiaan moniin vuosiin,\nvaikka he olivat tuontuostakin vaihtaneet keskenään lahjoja, kirjeitä\nja harrasta kiintymystä osoittavia viestejä.\n\nVihdoin yhtämittaisten kutsujen jälkeen tuli Polixenes Böömistä\nSisilian hoviin vieraillakseen ystävänsä Leonteen luona.\n\nAluksi tuotti tämä vierailu vain mielihyvää Leonteelle. Hän\nsuositteli kaikin tavoin nuoruudenystäväänsä kuningattarelle, ja\nnäytti siltä, että rakkaan ystävän ja vanhan toverin läsnäolo teki\nLeonteen onnen täydelliseksi. He haastelivat vanhoista ajoista;\nheidän kouluaikansa ja heidän nuorina tekemänsä kujeet palautettiin\nmieliin ja kerrottiin juurtajaksain Hermionelle, joka aina otti\nilomielin osaa näihin keskusteluihin.\n\nKun Polixenes kauan aikaa viivyttyään valmistautui lähtemään, yhtyi\nHermione miehensä toivomuksesta hartaasti pyytämään, että Polixenes\npitkittäisi vierailuaan.\n\nNytpä alkoi tälle hyvälle kuningattarelle surun aika, sillä vaikka\nPolixenes oli Leonteen sitä pyytäessä kieltäytynyt enää jäämästä,\ntaipui hän Hermionen ystävällisistä ja suostuttelevista sanoista\nlykkäämään lähtönsä muutamia viikkoja eteenpäin. Tämän jälkeen\nLeontes, vaikka oli niin kauan aikaa tuntenut ystävänsä Polixeneen\noikeamielisyyden ja hänen kunnialliset periaatteensa samoin kuin\nhyveellisen kuningattarensa oivallisen mielenlaadun, joutui hillittömän\nmustasukkaisuuden valtaan. Jokainen kohteliaisuudenosoitus, joka\nkuningattaren puolelta tuli Polixeneen osaksi, vaikka se tapahtui\nkuningas Leonteen nimenomaisesta toivomuksesta ja vain hänen\nmielikseen, lisäsi onnettoman kuninkaan epäluuloisuutta. Oltuaan\nharras ja vilpitön ystävä sekä parhain ja hellin aviopuoliso hän\nmuuttui äkkiä julmaksi ja epäinhimilliseksi hirviöksi. Viimein\nkuningas lähetti noutamaan Camilloa, erästä hovinsa ylimystä,\nmainitsi hänelle mielessään liikkuvasta epäluulosta ja käski häntä\nmyrkyttämään Polixeneen.\n\nCamillo oli hyvä mies; tietäen hyvin, ettei Leonteen\nmustasukkaisuudella ollut vähäisintäkään perustusta totuudessa,\nhän ilmoitti Polixeneelle herransa kuninkaan käskyn sensijaan että\nolisi ruvennut myrkyttäjäksi ja suostui pakenemaan Polixeneen\nkanssa Sisilian alueelta. Camillon avulla Polixenes saapuikin\nterveenä omaan kuningaskuntaansa Böömiin. Siitä lähtien Camillo asui\nBöömissä kuninkaan hovissa ja tuli Polixeneen parhaaksi ystäväksi ja\nsuosikiksi.\n\nPolixeneen pako raivostutti mustasukkaista Leontesta yhä enemmän;\nhän meni kuningattaren huoneeseen, missä hyvä nainen istui pienen\npoikansa Mamilliuksen kanssa, joka juuri alkoi kertoa erästä\nparhaimmista kertomuksistaan huvittaakseen äitiään. Astuttuaan sisään\nkuningas otti lapsen pois ja lähetti Hermionen vankilaan.\n\nVaikka Mamillius oli vain hyvin pieni lapsi, rakasti hän äitiään\nhellästi. Kun hän näki äitiään kohdeltavan niin loukkaavasti ja\nkun äiti riistettiin häneltä ja pantiin vankilaan, koski se häneen\nkipeästi, ja hän kuihtui ja riutui vähitellen, menettäen ruokahalunsa\nja unensa, kunnes arveltiin hänen kuolevan surusta.\n\nLähetettyään kuningattarensa vankilaan kuningas käski Cleomeneen ja\nDionin, kahden sisilialaisen ylimyksen, mennä Delfoihin kysymään\nApollon sikäläisen temppelin oraakkelilta, oliko kuningatar ollut\nhänelle uskoton.\n\nKun Hermione oli ollut vähän aikaa vankilassa, syntyi hänelle pieni\ntytär; kuningatar-raukka sai paljon lohdutusta katsellessaan kaunista\npienokaistaan ja puheli sille: \"Pieni vanki-parkani, minä olen yhtä\nviaton kuin sinäkin.\"\n\nHermionella oli hellä ystävätär, ylevämielinen Paulina, joka oli\nsisilialaisen ylimyksen Antigonuksen puoliso. Kun Paulina sai\nkuulla, että hänen kuninkaallisella valtiattarellaan oli uusi\npienokainen, meni hän vankilaan, jonne Hermione oli teljetty. Paulina\nsanoi Emilialle, aatelisnaiselle, joka oli Hermionen seuranaisena:\n\"Pyydän sinua, Emilia, sanomaan hyvälle kuningattarelle, että jos\nhän uskaltaa jättää pienen lapsensa minun haltuuni, niin vien\nlapsen hänen isänsä kuninkaan luo. Emmehän tiedä, eikö kuninkaan\nsydän hyvinkin heltyisi, kun hän näkee viattoman lapsensa.\" --\n\"Kunnioitettava rouva\", vastasi Emilia, \"ilmoitan kuningattarelle\njalon tarjouksenne. Hän toivoi tänään, että hänellä olisi joku\nystävätär, joka uskaltaisi esittää lapsen kuninkaalle.\" -- \"Ja\nsano hänelle\", virkkoi Paulina, \"että puhun rohkeasti Leonteelle\nhänen puolestaan.\" -- \"Olkaa ikuisesti siunattu\", vastasi Emilia,\n\"armolliselle kuningattarellemme osoittamanne ystävyyden takia!\"\n-- Sitten Emilia meni Hermionen luo, joka iloisena luovutti\npienokaisensa Paulinan huomaan, sillä kuningatar oli pelännyt, ettei\nyksikään ihminen uskaltaisi mennä esittämään lasta sen isälle.\n\nPaulina otti vastasyntyneen lapsukaisen ja tunkeuduttuaan väkisin\nkuninkaan puheille -- miehestään huolimatta, joka kuninkaan vihaa\npeläten koetti estää häntä -- laski pienokaisen hänen isänsä jalkojen\njuureen, piti ylevän puheen kuninkaalle Hermionen puolustukseksi,\nmoitti häntä ankarasti julmuudesta ja rukoili häntä armahtamaan\nviatonta vaimoaan ja lastaan. Mutta Paulinan moitteet vain lisäsivät\nLeonteen suuttumusta, ja hän käski Paulinan puolisoa Antigonusta\nviemään hänet pois luotaan.\n\nPoistuessaan Paulina jätti pienokaisen kuninkaan jalkojen juureen\narvellen, että isä ollessaan yksin lapsen kanssa katselisi sitä ja\narmahtaisi sen avutonta viattomuutta.\n\nHyväsydäminen Paulina erehtyi; heti kun hän oli mennyt, käski armoton\nisä Antigonuksen, Paulinan puolison, ottaa lapsen, viedä sen merelle\nja jättää sen jollekin autiolle rannalle kuolemaan.\n\nPäinvastoin kuin kelpo Camillo oli tehnyt, Antigonus totteli liiankin\nhyvin Leonteen käskyä, sillä hän kantoi heti lapsen laivaan ja lähti\nvesille, aikoen jättää lapsen ensimmäiselle autiolle rannalle, joka\nosuisi hänen näkyviinsä.\n\nNiin varmasti kuningas uskoi Hermionen olevan syyllisen, ettei\nhalunnut odottaa Cleomeneen ja Dionin paluuta, jotka hän oli\nlähettänyt Delfoihin kysymään neuvoa Apollon oraakkelilta, vaan\nennenkuin kuningatar oli toipunut surustaan, jonka hänelle oli\ntuottanut kalliin pienokaisensa menettäminen, käski tuoda Hermionen\njulkisesti tutkittavaksi kaikkien hovinsa ylimysten ja aatelismiesten\neteen. Ja kun kaikki ylhäiset miehet, tuomarit ja koko maan aatelisto\noli kokoontunut tutkimaan Hermionea ja kun tuo onneton kuningatar\nseisoi vankina alamaistensa edessä ottaakseen vastaan heidän\ntuomionsa, tulivat Cleomenes ja Dion kokoukseen, antaen kuninkaalle\noraakkelin vastauksen sinetöitynä. Leontes käski murtaa sinetin ja\nlukea oraakkelin sanat ääneen, ja näin kuuluivat sanat: \"Hermione on\nviaton, Polixenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes\nluulevainen tyranni, ja kuningas jää ilman perillistä, jos sitä, mikä\non kadonnut, ei löydetä.\"\n\nKuningas ei tahtonut ensinkään uskoa oraakkelin sanoja, vaan väitti,\nettä ilmoitus oli kuningattaren ystävien keksimä valhe. Hän halusi,\nettä tuomari jatkaisi kuningattaren tutkimista, mutta kun kuningas\nnäin puhui, tuli sisään mies, joka sanoi hänelle, että prinssi\nMamillius oli äkkiä kuollut surusta ja häpeästä kuullessaan, että\nhänen äitiään aiottiin tutkia hengenrikoksesta syytettynä.\n\nKuullessaan rakkaan, helläluontoisen lapsensa kuolleen, joka oli\nmenettänyt henkensä surressaan äitinsä kovaa kohtaloa, Hermione\npyörtyi. Sydänjuuria myöten tämän uutisen järkyttämänä Leontes alkoi\ntuntea sääliä onnetonta kuningatartaan kohtaan, ja hän käski Paulinan\nja hovinaisten, jotka palvelivat kuningatarta, viedä hänet pois ja\netsiä keinoja, millä voisivat hänet parantaa. Paulina palasi pian\nilmoittaen kuninkaalle, että Hermione oli kuollut.\n\nKun Leontes kuuli, että kuningatar oli kuollut, katui hän Hermionea\nkohtaan osoittamaansa julmuutta. Ja nyt ajatellessaan, että Hermionen\nosaksi tullut huono kohtelu oli murtanut hänen sydämensä, Leontes\nuskoi hänen olleen myös syyttömän. Nyt kuningas oli varma siitä,\nettä oraakkelin sanat olivat tosia, -- hän tiesi, että \"jos sitä,\nmikä on kadonnut, ei löydetä\", minkä kuningas päätteli olevan hänen\npienen tyttärensä, hän jäisi ilman perillistä, koska kerran nuori\nprinssi Mamillius oli kuollut. Hän olisi nyt antanut valtakuntansa\nsaadakseen kadonneen tyttärensä takaisin. Leontes antautui kokonaan\ntunnontuskien valtaan, viettäen monta vuotta synkissä mietteissä ja\nsyvässä katumuksessa.\n\nMyrsky ajoi laivan, jolla Antigonus kuljetti pienoisen prinsessan\nmerelle, Böömin rannikolle, juuri hyvän kuningas Polixeneen\nvaltakuntaan. Täällä Antigonus astui maihin ja jätti sinne lapsen.\n\nAntigonus ei milloinkaan palannut Sisiliaan kertomaan Leonteelle,\nminne oli jättänyt hänen tyttärensä, sillä kun hovimies oli matkalla\ntakaisin laivaan, tuli metsästä karhu ja repi hänet palasiksi. Se oli\noikea rangaistus hänelle siitä, että hän totteli kuningas Leonteen\npahaa käskyä.\n\nLapsella oli yllään kallisarvoiset vaatteet ja jalokiviä, sillä\nHermione oli tehnyt hänet hyvin hienoksi lähettäessään hänet Leonteen\nluo, ja Antigonus oli kiinnittänyt lapsen viittaan paperin, johon oli\nkirjoitettu nimi _Perdita_ ja muutamia sanoja hämärästi ilmaisemaan\nlapsen korkeaa syntyperää ja onnetonta kohtaloa.\n\nMuuan paimen löysi hylätyn pienokaisparan. Hän oli ihmisystävällinen\nmies, ja siksi hän kantoi pikku Perditan kotiin vaimonsa luo, joka\nhoiti sitä hellästi. Köyhyys houkutteli kuitenkin paimenen kätkemään\nrunsaan saaliin, jonka hän oli löytänyt. Sentähden hän lähti siitä\nosasta maata, jottei kukaan saisi tietää, mistä hän oli rikkautensa\nsaanut, ja osalla Perditan jalokiviä osti paimen lammaslaumoja,\ntullen varakkaaksi karjankaitsijaksi. Hän kasvatti Perditan omana\nlapsenaan, eikä tyttö tiennyt itseään muuksi kuin paimenen tyttäreksi.\n\nPikku Perdita kasvoi sieväksi neidoksi; vaikka hän oli saanut\nainoastaan paimenen tyttärelle kuuluvan kasvatuksen, loistivat\nhänen kuninkaalliselta äidiltään perimänsä luontaiset lahjat niin\nvoimakkaasti esiin hänen oppimattomasta sielustaan, ettei kukaan\nolisi voinut hänen käytöksestään havaita hänen jääneen isänsä hovin\nkasvatusta vaille.\n\nBöömin kuninkaalla Polixeneella oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli\nFlorizel. Kun tämä nuori prinssi oli metsästämässä lähellä paimenen\nasuntoa, näki hän vanhan miehen oletetun tyttären, ja Perditan\nkauneus, vaatimattomuus ja kuningattaren kaltainen esiintyminen\nsaivat aikaan sen, että prinssi silmänräpäyksessä rakastui häneen.\nPian prinssi tuli Doricles-nimisenä ja tavalliseksi mieheksi\npukeutuneena vakinaiseksi vieraaksi paimenen taloon.\n\nSe, että Florizel alati oli poissa hovista, teki Polixeneen\nlevottomaksi; pantuaan väkeänsä vartioimaan poikaansa Böömin kuningas\nsai selville, että nuori prinssi oli rakastunut paimenen kauniiseen\ntyttäreen.\n\nPolixenes kutsui silloin Camilloa, uskollista Camilloa, joka oli\npelastanut hänen henkensä Leonteen raivolta, ja tahtoi, että Camillo\nseurasi häntä paimenen, Perditan otaksutun isän, taloon.\n\nPolixenes ja Camillo saapuivat niin ollen molemmat valepuvussa\nvanhan paimenen asunnolle, juuri kun siellä ryhdyttiin viettämään\nkeritsemisjuhlaa.\n\nVaikka he olivat vieraita, pyydettiin heitä kuitenkin tulemaan sisään\nja yhtymään yleiseen juhlailoon, koska keritsijäisissä jokainen\nvieras lausutaan tervetulleeksi.\n\nPelkkää hauskuutta ja hilpeyttä näkyi kaikkialla. Pöytiä sijoiteltiin\nsinne tänne, ja suuria valmistuksia tehtiin maalaisjuhlaa varten.\nMuutamat pojat ja tytöt karkeloivat nurmikolla talon edessä, kun taas\ntoiset nuoret miehet ostivat nauhoja, hansikkaita ja sen sellaista\nrihkamakauppiaalta oven luona.\n\nTämän monipuuhaisen näytelmän jatkuessa istuivat Florizel ja\nPerdita rauhallisina syrjäisessä nurkassa, näyttäen olevan enemmän\nhuvitettuja keskinäisestä haastelustaan kuin halukkaita yhtymään\nheitä ympäröivien nuorten leikkeihin ja joutavaan hälinään.\n\nKuninkaalla oli niin eksyttävä valepuku, ettei hänen poikansa\nmitenkään voinut häntä tuntea; niinpä hän tuli kyllin lähelle\nvoidakseen kuulla keskustelun. Se vaatimaton, mutta kuitenkin hieno\ntapa, kuinka Perdita puheli kuninkaan pojan kanssa, hämmästytti\nPolixenesta suuresti. Hän sanoi Camillolle: \"Tämä on kaunein\nalhaissäätyinen tyttö, jonka olen koskaan nähnyt. Kaikki, mitä hän\nsanoo tai tekee, näyttää vain joltakin suuremmalta kuin mitä hän itse\non ja liian ylhäiseltä tähän paikkaan.\"\n\nCamillo vastasi: \"Totisesti hän on kuin maidon ja kerman kuningatar.\"\n\n\"Olkaapa hyvä ja sanokaa minulle, kelpo ystäväni\", lausui kuningas\nvanhalle paimenelle, \"mikä kaunis nuorukainen tyttärenne kanssa\npuhuu?\" -- \"Häntä sanotaan Doricleeksi\", vastasi paimen. \"Hän sanoo\nrakastavansa tytärtäni, eikä totta puhuen ole muiskunkaan vertaa eroa\nsiinä, kumpi heistä toista hellemmin rakastaa. Jos nuori Doricles\nvoi saada tytön, niin neito tuo hänelle sellaista, mistä hän ei voi\nuneksiakaan.\" Tällä hän tarkoitti Perditan jalokivien jäännöstä,\njonka hän oli huolellisesti pannut talteen tytön myötäjäisiksi,\nostettuaan osalla niistä lammaslaumoja.\n\nPolixenes puhutteli sitten poikaansa. \"Mitä nyt, nuori mies?\" kysyi\nhän. \"Sinun sydämesi näyttää olevan täynnä jotakin sellaista,\nmikä vieraannuttaa mielesi juhlimisesta. Kun minä olin nuori, oli\nminulla tapana kasata ylenmäärin lahjoja lemmitylleni, mutta sinä\nolet antanut rihkamakauppiaan mennä ostamatta tytöllesi ainoatakaan\nhepenettä.\"\n\nNuori prinssi, joka ei ensinkään aavistanut puhuvansa isälleen\nkuninkaalle, virkkoi vastaukseksi: \"Kunnioitettava vanha herra,\nrakastettuni ei anna arvoa sellaiselle joutavalle tavaralle. Lahjat,\njoita Perdita odottaa, ovat sydämeeni lukittuina.\" Kääntyen sitten\nPerditan puoleen Doricles jatkoi: \"Oi kuule minun, Perdita, tämän\nvanhan herrasmiehen edessä, joka nähtävästi kerran itsekin on\nrakastanut. Hän saa kuulla tunnustukseni.\" Florizel kehoitti vanhaa\nvierasta olemaan todistajana juhlalliselle aviolupaukselle, jonka hän\nantoi Perditalle. Sitten prinssi sanoi Polixeneelle: \"Pyydän teitä\ntodistamaan sopimuksemme.\"\n\n\"Todistamaan eronne, nuori herra\", vastasi kuningas paljastaen\nitsensä. Polixenes moitti sitten poikaansa siitä, että tämä oli\nuskaltanut kihlata tämän alhaissäätyisen neidon, ja nimitti\nPerditaa \"lampurin mukulaksi\", käyttäen muitakin ylenkatsetta\nosoittavia nimityksiä ja uhaten, että jos tyttö joskus vielä\nsallisi hänen poikansa tulla häntä tapaamaan, seuraisi siitä julma\nkuolemanrangaistus sekä Perditalle että hänen isälleen, vanhalle\npaimenelle.\n\nKuningas jätti heidät hurjasti vihastuneena ja käski Camillon\nseurata, prinssi Florizel mukanaan.\n\nKun kuningas oli lähtenyt, sanoi Perdita, jonka kuninkaallinen luonto\nkuohahti Polixeneen moitteista: \"Vaikka olemme kaikki hukassa, en\nkuitenkaan pelännyt paljoa. Kerran tai kaksi olin aikeissa puhua ja\nsanoa hänelle suoraan, että juuri sama aurinko, joka paistaa hänen\npalatsiinsa, paljastaa kasvonsa meidänkin majallemme ja katselee\nmolempia samoin silmin.\" Sitten hän jatkoi surumielisenä: \"Mutta\nnyt olen herännyt tästä unesta enkä tahdo enää siinä esiintyä\nkuningattarena. Jättäkää minut, herra; menen lypsämään uuhiani ja\nitkemään.\"\n\nHyväsydämistä Camilloa viehätti Perditan henkevä ja sulava käytös;\nkäsittäen, että nuori prinssi oli liian syvästi rakastunut voidakseen\nluopua morsiamestaan kuninkaallisen isänsä käskyn nojalla, hän mietti\nkeinoa rakastavaisten asian edistämiseksi ja samalla toteuttaakseen\nerään mielisuunnitelman, jota hän hautoi.\n\nCamillo oli kauan tiennyt, että Sisilian kuninkaasta Leonteesta oli\ntullut vilpitön katumuksentekijä, ja vaikka hän nyt oli kuningas\nPolixeneen suosittu ystävä, ei hän voinut olla toivomatta, että\nvielä kerran saisi nähdä entisen kuninkaallisen isäntänsä ja\nsyntymäkotinsa. Senvuoksi hän ehdotti Florizelille ja Perditalle,\nettä he seuraisivat häntä Sisilian hoviin, missä hän suostuttaisi\nLeonteen suojelemaan heitä, kunnes he hänen välityksellään saisivat\nPolixeneelta anteeksiannon ja suostumuksen avioliittoonsa.\n\nTämän ehdotuksen he hyväksyivät ilomielin. Ja Camillo, joka huolehti\nkaikesta, mikä koski heidän pakoaan, salli myös vanhan paimenen tulla\nmukaan.\n\nPaimen otti matkatavaroittensa joukkoon jälellä olevat Perditan\njalokivet, hänen lapsenvaatteensa ja sen paperin, jonka hän oli\nlöytänyt viittaan kiinnitettynä.\n\nSuotuisan matkan jälkeen Florizel ja Perdita, Camillo ja vanha paimen\nsaapuivat turvallisesti Leonteen hoviin. Leontes, joka yhä suri\nkuollutta Hermioneansa ja menetettyä lastaan, otti Camillon vastaan\nerittäin ystävällisesti ja lausui prinssi Florizelin sydämellisesti\ntervetulleeksi.\n\nMutta Perdita, jonka Florizel esitti prinsessanaan, näytti\nkiinnittävän Leonteen koko huomion puoleensa. Yhdennäköisyys tytön\nja kuningatar Hermione-vainajan välillä pani kuninkaan surun\nuudelleen puhkeamaan esille, ja hän sanoi, että ellei hän olisi niin\njulmasti tuhonnut omaa tytärtään, tämä olisi nyt voinut myös olla\nsellainen miellyttävä olento. \"Ja silloin myöskin\", virkkoi kuningas\nFlorizelille, \"menetin jalon isänne seuran ja ystävyyden; kunpa\nsaisin jälleen nähdä hänet, olisi se minusta kalliimpaa kuin elämäni.\"\n\nKun vanha paimen kuuli, kuinka paljon kuningas oli kiinnittänyt\nhuomiota Perditaan ja että hän oli menettänyt tyttären, joka oli\njätetty heitteille pienenä lapsena, johtui hän vertaamaan aikaa,\njolloin hän oli löytänyt pienen Perditan, siihen tapaan, kuinka\nlapsi oli jätetty, ja ajattelemaan jalokiviä ja muita lapsen korkean\nsyntyperän merkkejä. Kaikesta tästä vanha paimen tuli ehdottomasti\nsiihen johtopäätökseen, että Perdita ja kuninkaan kadonnut tytär\nolivat sama henkilö.\n\nFlorizel ja Perdita, Camillo ja uskollinen Paulina olivat läsnä, kun\nvanha paimen kertoi kuninkaalle, millä tavalla oli löytänyt lapsen,\nja myös olosuhteet, joissa Antigonus oli kuollut, hän kun oli nähnyt,\nkuinka karhu syöksyi ylimyksen kimppuun. Hän näytti kallisarvoista\nviittaa, johon Paulina muisti Hermionen verhonneen lapsen. Edelleen\nvanhus otti esiin jalokiven, jonka Paulina muisti Hermionen\nkiinnittäneen Perditan kaulaan, ja hän näytti vielä paperinkin, jonka\nPaulina tunsi miehensä kirjoittamaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä,\nettä Perdita oli Leonteen oma tytär, mutta voi, mikä jalo taistelu\nkävikään Paulinan sisimmässä hänen miehensä kuoleman tuottaman surun\nja oraakkelin täyttymisestä johtuvan ilon välillä, kun kuninkaan\nperillinen, hänen kauan kadoksissa ollut tyttärensä oli löydetty! Kun\nLeontes kuuli, että Perdita oli hänen tyttärensä, sai suuri suru,\njota kuningas tunsi sen takia, ettei Hermione elänyt nähdäkseen\nlapsensa, hänet pitkän aikaa hokemaan: \"Voi, sinun äitisi! Sinun\näitisi!\"\n\nPaulina keskeytti tämän iloisen, mutta samalla surullisen kohtauksen\nsanomalla Leonteelle, että hänellä oli kuvapatsas, jonka verraton\nitalialainen mestari Julio Romano oli vastikään saanut valmiiksi ja\njoka oli niin täydellisesti kuningattaren näköinen, että jos hänen\nmajesteettinsa kuningas suvaitsisi tulla Paulinan taloon patsasta\nkatsomaan, hän melkein olisi valmis luulemaan, että siinä oli\nHermione itse. Sinne he sitten kaikki menivät, kuningas hartaasti\nhaluten nähdä Hermioneaan muistuttavan kuvan ja Perdita maltittomasti\npyrkien katselemaan, minkä näköinen oli ollut hänen äitinsä, jota hän\nei ollut milloinkaan nähnyt.\n\nKun Paulina veti syrjään verhon, joka kätki taakseen tämän kuuluisan\nkuvapatsaan, oli se niin täydellisesti Hermionen näköinen, että\nkuninkaan koko suru uudistui tästä näystä, -- hän ei voinut pitkään\naikaan puhua eikä liikkua.\n\n\"Pidän vaikenemisestanne, ruhtinaani\", sanoi Paulina, \"sillä se\nosoittaa sitäkin enemmän, kuinka olette hämmästynyt. Eikö tämä\nkuvapatsas ole hyvin sennäköinen kuin kuningattarenne?\"\n\nVihdoin kuningas sanoi: \"Oh, noin hän seisoi, juuri noin\nmajesteetillisena, kun ensi kerran häntä kosin. Mutta, Paulina, eihän\nHermione kuitenkaan ollut niin vanha kuin tämä patsas näyttää.\"\nPaulina vastasi: \"Sepä juuri osoittaakin kuvanveistäjän taituruutta,\nhän kun on tehnyt patsaan sellaiseksi, miltä Hermione näyttäisi, jos\nnyt olisi elossa. Mutta sallikaa minun vetää verho eteen, jottette\npian luulisi patsaan liikkuvan.\"\n\nKuningas virkkoi tähän: \"Älkää vetäkö verhoa eteen! Tahtoisinpa olla\nkuollut! Katsokaa, Camillo, ettekö luulisi, että se hengittää! Hänen\nsilmänsä näyttävät liikkuvan.\" -- \"Minun täytyy vetää verho eteen,\nruhtinaani\", sanoi Paulina, \"sillä te olette niin hurmaantunut,\nettä luulottelette kuvapatsaan elävän.\" -- \"Oi, suloinen Paulina\",\npyysi Leontes, \"saattakaa minut niin luulemaan kaksikymmentä vuotta\nperäkkäin! Yhä minusta tuntuu, että hänestä lähtee jonkinlainen\nhenkäys. Mikä hieno työkalu sentään voisi veistää hengitystä? Älkää\nantako kenenkään tehdä pilkkaa minusta, sillä tahdon suudella häntä.\"\n-- \"Mutta, hyvä valtiaani, luopukaa siitä!\" huudahti Paulina. \"Hänen\nhuuliensa puna on kosteaa, joten tahraatte omat huulenne öljyiseen\nmaalaukseen. Vedänkö verhon patsaan peitoksi?\" -- \"Ei kahteenkymmeneen\nvuoteenkaan\", vastasi Leontes.\n\nPerdita, joka koko ajan oli ollut polvillaan, katsellen äänettömään\nihailuun vaipuneena verrattoman äitinsä kuvaa, sanoi nyt: \"Niin\npitkäksi aikaa voisin minäkin jäädä tänne katselemaan rakasta\näitiäni.\"\n\n\"Joko luopukaa tästä hurmauksesta\", lausui Paulina Leonteelle, \"ja\nantakaa minun vetää verho kuvan eteen tai valmistautukaa näkemään\nsuurempia kummia. Voin panna patsaan liikkumaankin -- vieläpä\nastumaan alas jalustalta ja tarttumaan käteenne. Mutta silloin\nluulette, vaikkei niin ole laita, että minua auttavat pahat voimat.\"\n\n\"Tyytyväisenä katselen kaikkea, mitä voitte saattaa hänet tekemään\",\nvirkkoi hämmästynyt kuningas. \"Kuuntelen tyytyväisenä, mitä voitte\npanna hänet puhumaan, sillä lieneehän yhtä helppo saada hänet\npuhumaan kuin liikkumaankin.\"\n\nSilloin Paulina käski esittää hidasta ja juhlallista soittoa, jonka\nhän oli erikoisesti varannut tätä tarkoitusta varten, ja kaikkien\nkatsojien hämmästykseksi kuvapatsas tuli alas jalustaltaan ja kietoi\nkätensä Leonteen kaulaan. Sitten kuvapatsas alkoi puhua rukoillen\nsiunausta puolisolleen ja lapselleen, vastikään löydetylle Perditalle.\n\nEipä ollut ihme, että kuvapatsas riippui Leonteen kaulassa ja\nsiimasi puolisoaan ja lastaan. Eipä se ollut ihme, sillä patsas oli\ntosiaankin Hermione itse, todellinen elävä kuningatar!\n\nPaulina oli väärin kertonut kuninkaalle, että Hermione oli kuollut,\najatellen, että se oli ainoa keino pelastaa hänen kuninkaallisen\nvaltiattarensa henki, ja hyvän Paulinan luona Hermione oli siitä\nsaakka elänyt haluamatta milloinkaan, että Leontes saisi tietää\nhänen elävän, paitsi nyt, kun hän oli kuullut Perditan löytyneen,\nsillä vaikka hän oli jo kauan sitten antanut Leonteelle anteeksi\nne vääryydet, jotka hän itse oli joutunut kärsimään, ei hän voinut\nleppyä sen julmuuden takia, jota kuningas oli osoittanut pikku\ntyttärelleen.\n\nKun kauan surreen Leonteen kuollut kuningatar näin oli palannut\nelävien joukkoon ja kun kadonnut tytär oli löytynyt, saattoi kuningas\ntuskin kestää oman onnensa ylenpalttisuutta.\n\nJoka puolelta kuului ainoastaan onnitteluja ja helliä sanoja. Nyt\nkiittivät ihastuneet vanhemmat prinssi Florizelia siitä, että hän\nrakasti heidän halvalta näyttänyttä tytärtään, ja nyt he siunasivat\nhyvää vanhaa paimenta siitä, että tämä oli pelastanut heidän\ntyttärensä. Suuresti iloitsivat Camillo ja Paulina siitä, että he\nolivat eläneet nähdäkseen uskollisten palvelustensa saavan niin hyvän\npäätöksen.\n\nJa ikäänkuin ei mitään saisi puuttua tämän oudon ja aavistamattoman\nilon täydellisyydestä, ilmestyi nyt kuningas Polixenes itse palatsiin.\n\nKun Polixenes ensin kaipasi poikaansa ja Camilloa, päätteli hän\ntietäessään, että Camillo oli kauan halunnut palata Sisiliaan,\nlöytävänsä pakolaiset täältä. Seurattuaan heitä niin nopeasti\nkuin suinkin hän sattui saapumaan juuri tällä Leonteen elämän\nonnellisimmalla hetkellä. Polixenes yhtyi yleiseen iloon; hän\nantoi ystävälleen Leonteelle anteeksi entisen epäoikeudenmukaisen\nluulevaisuuden, ja heidän keskinäisessä rakkaudessaan oli jälleen\nheidän poikaikänsä hartaan ystävyyden lämpö. Ei enää ollut pelkoa\nsiitä, että Polixenes vastustaisi poikansa avioliittoa Perditan\nkanssa, joka ei enää ollut \"lampurin mukula\", vaan Sisilian kruunun\nperijätär.\n\nNäin olemme nähneet kauan kärsineen Hermionen saavan palkintonsa\nuupumattomista hyveistään. Tämä ylevä nainen eli vielä kauan\naikaa Leonteensa ja Perditansa kanssa onnellisimpana äideistä ja\nkuningattarista.\n\n\n\n\nPALJON MELUA TYHJÄSTÄ\n\n\nMessinan linnassa eli kaksi neitoa, joiden nimet olivat Hero ja\nBeatrice. Hero oli Messinan maaherran Leonaton tytär ja Beatrice\nveljentytär. Beatrice oli vilkasluontoinen ja huvitti mielellään\nserkkuaan, luonnonlaadultaan vakavampaa Heroa, hupaisilla kujeillaan.\nKaikesta, mitä tapahtui, sukeutui varmasti hilpeyden aihe\nilomieliselle Beatricelle.\n\nSiihen aikaan, jolloin näiden neitojen tarina alkaa, tuli muutamia\nnuoria miehiä, joilla oli korkea arvo armeijassa, vierailulle\nLeonaton luo kulkiessaan Messinan kautta paluumatkalla juuri\nsilloin päättyneestä sodasta, missä he olivat kunnostautuneet\nsuuren urhoollisuutensa avulla. Näiden joukossa oli don Pedro,\nAragonian prinssi, ja hänen ystävänsä Claudio, joka oli firenzeläinen\naatelismies, ja heidän mukanaan tuli hurja ja sukkela Benedikt, joka\npuolestaan oli padualainen ylimys.\n\nNämä muukalaiset olivat käyneet Messinassa ennenkin, ja\nvieraanvarainen maaherra esitteli heidät tyttärelleen ja\nveljentyttärelleen näiden vanhoina ystävinä ja tuttuina.\n\nHeti kun Benedikt astui huoneeseen, aloitti hän vilkkaan keskustelun\nLeonaton ja prinssin kanssa. Beatrice, joka ei halunnut jäädä syrjään\nmistään haastelusta, keskeytti Benediktin sanoen: \"Ihmettelen, että\npuhutte, signor Benedikt; eihän kukaan huomaa teitä.\" Benedikt oli\njuuri toinen samanlainen hälisijä kuin Beatricekin, mutta sittenkään\nhäntä ei miellyttänyt tämä kursailematon tervehdys, hän kun ajatteli,\nettei hyvinkasvatetun neidon sopinut olla niin kerkeä kielestään,\nja hän muisti myös, että hänen edellisellä kerralla käydessään\nMessinassa Beatricella oli tapana valita hänet iloisten ilveittensä\nuhriksi. Ja kuten juuri ne, joilla on taipumus laskea leikkiä toisten\nkustannuksella, kaikista vähimmin haluavat itse joutua ivailtaviksi,\noli näin myöskin Benediktin ja Beatricen laita. Aina kun nämä kaksi\nterävä-älyistä veitikkaa kohtasivat toisensa entisinä aikoina,\nkävivät he toisiaan vastaan täydellistä ilvehtimissotaa, ja he\nerosivat toisistaan aina suuttuneina.\n\nSenvuoksi, kun Beatrice keskeytti Benediktin puhelun sanoen\nhänelle, ettei kukaan huomannut, mitä hän puhui, Benedikt virkkoi\nteeskennellen, ettei ollut aikaisemmin huomannut neidon läsnäoloa:\n\"Mitä, rakas neiti Inho? Vieläkö te elätte?\" Nyt puhkesi sota\nuudelleen heidän välillään, ja seurasi pitkä kinastelu ja väittely,\njonka aikana Beatrice sanoi, vaikka tiesi, kuinka urhoollisesti\nBenedikt oli taistellut äskeisessä sodassa, syövänsä kaikki, mitä\nBenedikt oli siellä tappanut, ja huomattuaan, että prinssiä huvitti\nBenediktin haastelu, nimitti jälkimmäistä \"prinssin narriksi.\" Tämä\niva vaipui syvemmälle Benediktin mieleen kuin mitkään Beatricen\naikaisemmat puheet. Beatricen viittauksesta hänen pelkuruuteensa,\ntyttö kun sanoi syövänsä kaikki, mitä hän oli tappanut, hän ei\nvälittänyt, koska hän tiesi olevansa urhoollinen mies. Sensijaan\nerittäin sukkelat miehet pelkäävät kaikkein enimmin sitä, että heitä\npidetään naurettavina tai narreina, koska tämä syytös toisinaan tulee\nhiukan liian lähelle totuutta; niinpä Benedikt suorastaan vihasi\nBeatricea, kun tämä nimitti häntä \"prinssin narriksi.\"\n\nVaatimaton Hero-neito pysyi ääneti ylhäisten vieraiden edessä, ja\nsillaikaa kun Claudio tarkkaavaisena teki huomioita siitä, kuinka\naika oli kartuttanut Heron kauneutta, ja katseli hänen hoikan\nvartalonsa erinomaista viehkeyttä -- Hero olikin ihastuttavan kaunis\nnuori neito --, huvitti prinssiä suuresti kuunnella Benediktin ja\nBeatricen välistä leikkisää keskustelua. Prinssi sanoi kuiskaten\nLeonatolle: \"Tämäpä on pirteän hauska nuori neito. Hänestä tulisi\noivallinen vaimo Benediktille.\" Leonato vastasi tähän aatokseen:\n\"Voi, hyvä herra, jos he olisivat viikonkin naimisissa, niin he\npuhuisivat toisensa hulluiksi.\" Mutta vaikka Leonato arveli, että\nheistä tulisi yhteensopimaton pari, ei prinssi luopunut ajatuksesta\nliittää nämä kaksi teräväjärkistä ihmistä yhteen.\n\nPalatessaan Claudion kanssa linnasta prinssi huomasi, että hänen\nBenediktin ja Beatricen kesken suunnittelemansa avioliitto ei ollut\nainoa, jota tuossa hyvässä seurassa ajateltiin. Sillä Claudio puhui\nsellaisin sanoin Herosta, että prinssi siitä arvasi, mitä Claudion\nsydämessä liikkui. Se oli prinssille hyvin mieleen, ja hän sanoi\nClaudiolle: \"Rakastatteko Heroa?\"\n\nTähän kysymykseen Claudio vastasi: \"Oi herrani, kun viimeksi kävin\nMessinassa, katselin häntä sotilaan silmin, pitäen hänestä, mutta\nsilloin en joutanut rakastamaan. Mutta nyt, tänä onnellisena rauhan\naikana, sota-ajatukset ovat jättäneet paikkansa tyhjäksi sielussani,\nja niiden tilalle kasautuu lempeitä ja helliä ajatuksia, jotka kaikki\nmuistuttavat minulle, kuinka kaunis Hero on ja että pidin hänestä jo\nennenkuin lähdin sotimaan.\"\n\nKun Claudio näin tunnusti rakastavansa Heroa, vaikutti se niin\nprinssiin, että tämä viipymättä hartaasti pyysi Leonatoa hyväksymään\nClaudion vävykseen. Leonato suostui tähän ehdotukseen, eikä prinssin\nollut vaikea taivuttaa lempeä Hero itsekin kuuntelemaan jalon\nClaudion kosintaa, sillä tämä oli harvinaisen lahjakas ja hienosti\nsivistynyt ylimys. Ystävällisen prinssinsä avustamana Claudio sai\nLeonaton määräämään läheisen päivän hänen ja Heron häiden viettämistä\nvarten.\n\nClaudion tarvitsi enää odottaa vain muutamia päiviä, kunnes hän\nviettäisi häitä kauniin neitonsa kanssa, ja kuitenkin hän valitti\nväliaikaa ikäväksi, niinkuin tosiaankin nuoret miehet ovat\nkärsimättömiä odottaessaan täyttyväksi jotakin tärkeää tapahtumaa,\njohon he ovat kiintyneet. Senvuoksi prinssi ehdotti, saattaakseen\najan tuntumaan Claudiosta lyhyeltä, jonkinlaiseksi huvittavaksi\najankuluksi, että pitäisi keksiä joku sukkela juoni, jotta\nBenedikt ja Beatrice rakastuisivat toisiinsa. Claudio yhtyi peräti\ntyytyväisenä tähän prinssin oikkuun, ja Leonato lupasi heille apuaan.\nMyöskin Hero sanoi tekevänsä minkä vaatimattoman palveluksen tahansa\nauttaakseen serkkuaan saamaan hyvän aviomiehen.\n\nPrinssin keksimä suunnitelma oli se, että herrasmiehet saattaisivat\nBenediktin uskomaan Beatricen rakastavan häntä ja että Hero samoin\nuskottelisi Beatricelle Benediktin olevan häneen rakastunut.\n\nPrinssi, Leonato ja Claudio aloittivat toimensa ensin, ja\nottaen vaarin tilaisuudesta, kun Benedikt istui rauhassa lukien\nlehtimajassa, prinssi sijoittui apulaisineen puiden joukkoon\nlehtimajan taakse niin lähelle, ettei Benedikt voinut olla kuulematta\nkaikkea, mitä he sanoivat. Kun oli jonkun aikaa puhuttu joutavista\nasioista, virkkoi prinssi: \"Tulkaahan tänne, Leonato. Mitä\nsanoittekaan minulle äskettäin -- että veljentyttärenne Beatrice on\nrakastunut signor Benediktiin? En olisi koskaan luullut, että tuo\nneito rakastaisi ketään miestä.\" -- \"En minäkään olisi sitä luullut\",\nvastasi Leonato. \"Onpa peräti kummallista, että hän niin hullaantui\nBenediktiin, joka hänelle kaiken hänen ulkonaisen käytöksensä mukaan\nnäytti aina olevan vastenmielinen.\"\n\nClaudio vahvisti kaiken tämän todeksi kertoen Heron sanoneen, että\nBeatrice oli hurjasti rakastunut Benediktiin ja varmasti kuolisi\nsurusta, ellei Benediktissä heräisi vastarakkautta. Leonato ja\nClaudio näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, että tämä oli mahdotonta,\nkoska Benedikt aina oli niin ivaillut kaikkia kauniita naisia ja\nerikoisesti Beatricea.\n\nPrinssi oli kuuntelevinaan kaikkea tätä tuntien suurta sääliä\nBeatricea kohtaan ja lausui: \"Olisi hyvä, että Benediktille\npuhuttaisiin tästä.\" -- \"Mitä varten?\" sanoi Claudio. \"Hän vain\ntekisi pilaa siitä ja kiduttaisi neito-parkaa vielä pahemmin.\" --\n\"Jos hän niin tekisi\", virkkoi prinssi, \"olisi hyvä työ hirttää\nhänet, sillä Beatrice on erinomaisen suloinen neito ja äärimmäisen\nviisas kaikessa muussa paitsi siinä, että hän rakastaa Benediktiä.\"\nSitten prinssi viittasi tovereilleen, että he jatkaisivat kävelyään,\njättäen Benediktin pohtimaan kuulemaansa.\n\nBenedikt oli kuunnellut tätä keskustelua erittäin innokkaasti, ja\nkuultuaan, että Beatrice rakasti häntä, hän sanoi itsekseen: \"Onko\nse mahdollista? Siltäkö suunnalta tuuli nyt puhaltaa?\" Kun he olivat\nmenneet, alkoi hän näin puhella itsekseen: \"Tämä ei voi olla mikään\njuoni! He olivat hyvin vakavia, ja he olivat kuulleet asian oikean\nlaidan Herolta. Lisäksi he näyttivät säälivän sitä neitoa. Rakastaa\nminua! No, se pitää palkita! En koskaan aikonut mennä naimisiin.\nMutta kun sanoin, että kuolisin naimattomana, en ajatellut, että\neläisin mennäkseni naimisiin. He sanovat, että tuo neito on kaunis\nja siveä. Se onkin totta. Ja viisas kaikessa muussa paitsi siinä,\nettä hän rakastaa minua. No, se ei ole mikään voimakas todistus hänen\nmielettömyydestään. Mutta tuolta tulee Beatrice. Totisesti hän on\nsievä tyttö! Näenpä joitakin rakkauden merkkejä hänessä.\"\n\nBeatrice lähestyi nyt häntä sanoen tylyyn tapaansa: \"Vasten tahtoani\non minut lähetetty kutsumaan teitä päivälliselle.\"\n\nBenedikt, joka ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin\nhalukkaaksi puhumaan kohteliaasti tytölle, vastasi: \"Kaunis Beatrice,\nkiitän teitä vaivannäöstänne.\" Kun Beatrice, puheltuaan vielä vähän\naikaa töykeästi, lähti pois, luuli Benedikt huomanneensa neidon\nlausumien epäystävällisten sanojen takana salaista suopeutta ja\nvirkkoi ääneen: \"Jos en sääli häntä, olen konna. Jos en rakasta\nhäntä, olen juutalainen. Menenpä hankkimaan hänen kuvansa.\"\n\nKun nuori ylimys näin oli pyydystetty verkkoon, jonka he olivat\nvirittäneet, oli nyt Heron vuoro näytellä osansa Beatricen\nkanssa. Tätä varten hän lähetti noutamaan Ursulaa ja Margaretaa,\nkahta hovinaista, jotka palvelivat häntä, ja sanoi Margaretalle:\n\"Hyvä Margareta, juokse saliin; sieltä tapaat serkkuni Beatricen\nkeskustelemassa prinssin ja Claudion kanssa. Kuiskaa serkkuni\nkorvaan, että minä ja Ursula kävelemme hedelmäpuutarhassa ja että\nmeidän keskustelumme koskee juuri häntä. Pyydä häntä hiipimään tuohon\nmiellyttävään lehtimajaan, missä auringon kypsyttämät kuusamat\nkieltävät kiittämättömien suosikkien lailla auringolta pääsyn.\"\n\nTämä lehtimaja, johon Margaretan piti houkutella Beatrice, oli\njuuri sama, missä Benedikt oli niin äskettäin ollut tarkkaavaisena\nkuulijana.\n\n\"Takaan, että panen hänet tulemaan viipymättä\", lupasi Margareta.\n\nOttaen sitten Ursulan mukaansa hedelmäpuutarhaan Hero sanoi\nhänelle: \"Nyt, Ursula, kun Beatrice tulee, kävelemme edestakaisin\ntällä lehtokujalla, ja keskustelumme pitää kosketella ainoastaan\nBenediktiä. Kun mainitsen hänet, kuuluu sinun osallesi ylistää häntä\nenemmän kuin yksikään mies on ansainnut. Minun taas pitää kertoa\nsinulle, kuinka Benedikt on rakastunut Beatriceen. Ala nyt, sillä\nkatso, kuinka Beatrice juoksee kuin hyyppä läheltä maata kuuntelemaan\nkeskusteluamme.\"\n\nSitten he aloittivat. Hero sanoi ikäänkuin vastauksena johonkin,\nmitä Ursula muka oli lausunut: \"Ei tosiaankaan, Ursula. Hän on\nliian kopea; hänen luonteensa on yhtä ujo kuin kalliolla elävien\nvillilintujen.\" -- \"Mutta oletteko varma\", kysyi Ursula, \"että\nBenedikt rakastaa Beatricea koko sydämestään?\" Hero vastasi: \"Niin\nsanovat prinssi ja sulhaseni Claudio, ja he pyysivät innokkaasti\nminua ilmoittamaan sen Beatricelle, mutta minä taivutin heidät, jos\nhe rakastivat Benediktiä, pitämään asian täydellisesti salassa.\"\n-- \"Varmastikaan\", vastasi Ursula, \"ei olisi hyvä, jos Beatrice\ntietäisi hänen rakkaudestaan, sillä muuten hän tekisi siitä vain\npilkkaa.\" -- \"Niin, totta puhuakseni\", jatkoi Hero, \"en ole\nmilloinkaan nähnyt miestä, olipa hän kuinka viisas, ylevä, nuori tai\nharvinaisen kaunis tahansa, jota Beatrice ei moittisi.\" -- \"Varmasti\nsellainen sättiminen ei ole kaunista\", sanoi Ursula. -- \"Ei\", vastasi\nHero, \"mutta kuka uskaltaa siitä puhua Beatricelle? Jos puhuisin,\nlennättäisi hän minut pilkallaan ilmaan.\" -- \"Oh, teette vääryyttä\nserkullenne\", sanoi Ursula; \"hän ei voi olla niin vailla todellista\narvostelukykyä, että työntäisi luotaan niin verrattoman herrasmiehen\nkuin signor Benedikt on.\" -- \"Benediktillä on tosiaankin erinomaisen\nhyvä nimi\", huomautti Hero. \"Hän on ensimmäinen mies Italiassa,\ntietenkin aina ottamatta lukuun rakasta Claudiotani.\"\n\nKun Hero nyt antoi seuralaiselleen viittauksen, että oli aika muuttaa\nkeskustelunaihetta, sanoi Ursula: \"Entä milloin vietetään häänne,\nneiti?\" Hero ilmoitti nyt seuranaiselleen, että hänen ja Claudion\nhäät vietettäisiin seuraavana päivänä, ja tahtoi, että Ursula tulisi\nsisään hänen kanssaan katselemaan uusia juhlavarusteita, jotta he\nyhdessä neuvottelisivat siitä, mitä hän huomenna panisi päälleen.\n\nBeatrice, joka henkeään pidättäen oli kuunnellut tätä vuoropuhelua,\nhuudahti heidän mentyään: \"Mikä hehku on korvissani? Voiko se olla\ntotta? Hyvästi, ylenkatse ja iva ja neidon ylpeys, jää hyvästi!\nBenedikt, rakasta edelleen! Palkitsen sinut lannistaen hurjan\nsydämeni rakastavan kätesi johdettavaksi.\"\n\nVarmastikin oli miellyttävää katsella, kun nämä entiset viholliset\nmuuttuivat uusiksi rakastaviksi ystäviksi, ja nähdä heidän\nensimmäinen kohtauksensa, sittenkun hyväntuulinen prinssi oli\nsukkelalla juonellaan peijannut heidät kiintymään toisiinsa.\nMutta nyt täytyy ajatella Heron vaiheissa sattunutta surullista\nvastoinkäymistä. Seuraava päivä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä,\ntoi surua Heron ja hänen hyvän isänsä Leonaton sydämeen.\n\nPrinssillä oli velipuoli, joka tuli sodasta yhdessä hänen kanssaan\nMessinaan. Tämä veli, jonka nimi oli don Juan, oli synkkä ja\ntyytymätön mies, ja hänen sielunsa näytti askartelevan konnantöitten\nkeksimisessä. Hän vihasi veljeään prinssiä ja Claudiota, koska\ntämä oli prinssin ystävä, ja don Juan päätti estää Claudion ja\nHeron avioliiton vain saavuttaakseen sen pahanilkisen huvin, että\nClaudio ja prinssi tulisivat onnettomiksi, sillä hän tiesi, että\nprinssi halusi tämän avioliiton toteutumista ainakin yhtä paljon\nkuin Claudio itse. Ja saavuttaakseen tämän pahan päämääränsä don\nJuan käytti erästä Borachiota, yhtä ilkeää miestä kuin hän itsekin\noli, rohkaisten häntä tarjoamalla suuren palkinnon. Tämä Borachio\nmielisteli Heron seuranaista Margaretaa, ja sen tietäen don Juan\ntaivutti Borachion houkuttelemaan Margaretalta lupauksen puhutella\nhäntä emäntänsä ikkunasta yöllä Heron vaivuttua uneen ja myöskin\npukeutua Heron vaatteisiin, jotta paremmin eksytettäisiin Claudio\nuskomaan, että siellä oli Hero. Se näet oli päämäärä, johon tällä\nilkeällä hankkeella pyrittiin.\n\nDon Juan meni sitten prinssin ja Claudion luo kertomaan, että Hero\noli huikenteleva neito ja että hän keskiyöllä puheli miesten kanssa\nhuoneensa ikkunasta. Nyt oli juuri häiden aattoilta, ja don Juan\ntarjoutui viemään heidät sinä yönä sellaiseen paikkaan, mistä he itse\nkuulisivat Heron haastelevan miehen kanssa ikkunastaan. He suostuivat\ntulemaan hänen mukaansa, ja Claudio sanoi: \"Jos yöllä näen jotakin\nsellaista, minkä nojalla en voisi mennä hänen kanssaan naimisiin,\nniin huomenna seurakunnan edessä, missä aion ottaa hänet vaimokseni,\nhäpäisen häntä.\"\n\nMyöskin prinssi sanoi: \"Koska olen auttanut sinua saavuttamaan hänet,\nyhdyn myöskin kanssasi solvaisemaan häntä.\"\n\nKun don Juan saattoi heidät sinä yönä Heron huoneen läheisyyteen,\nnäkivät he Borachion seisovan ikkunan alla ja Margaretan katselevan\nulos Heron ikkunasta ja myöskin kuulivat hänen keskustelevan\nBorachion kanssa. Koska Margareta oli puettu samoihin vaatteisiin\nkuin he olivat nähneet Heron käyttävän, uskoivat prinssi ja Claudio,\nettä siinä oli Hero-neiti itse.\n\nMitään ei voisi verrata Claudion vihaan, kun hän -- kuten luuli --\noli tehnyt tämän havainnon. Kaikki hänen viatonta Heroa kohtaan\ntuntemansa rakkaus muuttui silmänräpäyksessä vihaksi, ja hän\npäätti paljastaa neidon seuraavana päivänä kirkossa, kuten oli\nsanonutkin aikovansa. Prinssi oli samaa mieltä ajatellen, ettei\nmikään rangaistus voinut olla liian ankara sellaiselle ilkeälle\nneidolle, joka puhui miehen kanssa ikkunastaan juuri sinä yönä, jonka\njälkeisenä päivänä hänet piti vihittämän jalon Claudion kanssa.\n\nSeuraavana päivänä, kun he kaikki kokoontuivat viettämään häitä ja\nClaudio ja Hero seisoivat papin edessä ja kun pappi eli munkki, joka\nhän oli asemaltaan, aikoi lukea vihkimäkaavan, julisti Claudio mitä\nkiihkeimmällä äänensävyllä viattoman Heron syylliseksi. Tyrmistyneenä\nsulhasensa lausumista sanoista Hero virkkoi lempeästi: \"Onko herrani\nterve, kun puhuu niin kummia?\"\n\nÄärimmäisen kauhun valtaamana Leonato sanoi prinssille: \"Herra\nprinssi, miksi ette te puhu?\"\n\n\"Mitäpä puhuisin!\" tokaisi prinssi. \"Kunniani olen häväissyt, koska\nolen pyrkinyt yhdistämään rakkaan ystäväni arvottomaan naiseen.\nKunniani kautta, Leonato, minä, veljeni ja tämä surun valtaama\nClaudio näkivät ja kuulivat hänen viime yönä keskiyön aikaan\nkeskustelevan miehen kanssa huoneensa ikkunasta.\"\n\nHämmästyneenä kuulemastaan Benedikt sanoi: \"Tämäpä ei näytä häiltä.\"\n\n\"Totta, hyvä Jumala!\" vastasi murtunut Hero. Sitten onneton\nneito vaipui pyörtyneenä maahan, näyttäen kuolleelta. Prinssi ja\nClaudio lähtivät kirkosta jäämättä katsomaan, toipuisiko Hero, tai\nvälittämättä ensinkään murheesta, johon he olivat syösseet Leonaton.\nNiin kovasydämisiksi oli heidän vihansa heidät tehnyt.\n\nBenedikt jäi kirkkoon auttaen Beatricea pyörtyneen Heron\nvirvoittamisessa ja sanoi: \"Kuinka neito voi?\" -- \"Luulen, että\nhän on kuollut\", vastasi Beatrice suuressa tuskassa, sillä hän\nrakasti serkkuaan; tietäen Heron ylevät periaatteet hän ei uskonut\nhitustakaan siitä, mitä oli kuullut puhuttavan serkkuaan vastaan.\nMutta niin ei ollut vanhan isäraukan laita: hän uskoi kertomuksen\nlapsensa häpeästä, ja säälittävää oli kuulla hänen valittavan\ntyttärestään, joka virui hänen edessään ikäänkuin kuolleena, ja\ntoivovan, ettei tytär enää milloinkaan avaisi silmiään.\n\nMutta vanha munkki oli viisas mies ja tunsi perinpohjin ihmisluonnon.\nHän oli tarkkaavaisesti pitänyt silmällä neidon kasvoja, kun tämä\nkuuli itseään syytettävän, ja huomannut tuhansien häpeän punastuksien\nkihoavan hänen kasvoilleen. Sitten hän näki enkelin kaltaisen\nkalpeuden häivyttävän nuo punastukset, ja tytön silmiin syttyi\ntuli, osoittaen valheeksi sen erehdyksen, jonka takia prinssi oli\nsolvaissut Heron ehdotonta viattomuutta, ja munkki sanoi surevalle\nisälle: \"Nimittäkää minua typeräksi, älkää luottako oppiini tai\nhuomiokykyyni, älkää luottako ikääni, kunnianarvoisuuteeni tai\nkutsumukseeni, ellei tämä suloinen neito makaa tässä syyttömänä ja\njonkun surullisen erehdyksen uhriksi joutuneena.\"\n\nKun Hero toipui tajuttomuuden tilasta, johon hän oli vaipunut, sanoi\nmunkki hänelle: \"Hyvä neiti, minkä miehen takia teitä syytetään?\" --\nHero vastasi: \"Sen tietävät ne, jotka minua syyttävät; minä en tiedä\nkenestäkään.\" Kääntyen sitten Leonaton puoleen hän jatkoi:\n\n\"Oi isäni, jos voit näyttää toteen, että yksikään mies on koskaan\nkeskustellut kanssani sopimattomina hetkinä tai että viime yönä\nhaastelin ainoankaan olennon kanssa, niin hylkää minut, vihaa minua\nja kiduta minut kuoliaaksi.\"\n\nMunkki sanoi: \"Prinssille ja Claudiolle on sattunut joku kummallinen\nväärinkäsitys.\" Sitten hän neuvoi Leonatoa kertomaan, että Hero oli\nkuollut, ja vakuutti, että kuoleman tapainen tajuttomuus, johon he\nolivat Heron jättäneet, tekisi sen hyvin uskottavaksi. Lisäksi munkki\nkehoitti Leonatoa käyttämään surupukua, pystyttämään tyttärelleen\nhautapatsaan ja suorittamaan kaikki ne menot, jotka kuuluivat\nhautajaisiin.\n\n\"Mitä tästä tulee?\" kysyi Leonato. \"Mitä se hyödyttää?\"\n\nMunkki vastasi: \"Tämä huhu hänen kuolemastaan muuttaa panettelun\nsääliksi; se on jotakin hyvää, vaikkei kaikki se hyvä, mitä\ntoivon saavuttavani. Kun Claudio kuulee Heron kuolleen hänen\nsanojensa takia, hiipii muisto Heron elämästä suloisena hänen\nmielikuvitukseensa. Silloin hän suree, jos koskaan rakkaus oli\nherännyt hänen sydämessään, ja toivoo, ettei olisi niin syyttänyt\ntyttöä, vieläpä sittenkään, vaikka uskoi syytöksensä todeksi.\"\n\nBenedikt sanoi nyt: \"Leonato, noudata munkin neuvoa; vaikka tiedät,\nkuinka suuresti olen kiintynyt prinssiin ja Claudioon, niin kunniani\nkautta en paljasta tätä salaisuutta heille.\"\n\nLeonato taipui näihin kehoitteluihin ja sanoi surumielisesti:\n\"Olen niin suruissani, että ohuinkin rihma voi minua ohjata.\"\nYstävällinen munkki vei sitten Leonaton ja Heron pois virkistääkseen\nja lohduttaakseen heitä, ja Benedikt ja Beatrice jäivät kahden. Tämä\noli se kohtaus, josta heidän ystävänsä tehtyään sukkelan suunnitelman\nheitä vastaan odottivat niin paljon huvia -- nuo ystävät, hehän\nolivat kokonaan surun masentamia ja heidän mielestään näyttivät\nkaikki ilakoivat ajatukset ainiaaksi kaikonneen.\n\nEnsimmäinen, joka puhui, oli Benedikt, ja hän sanoi: \"Neiti\nBeatrice, oletteko itkenyt koko tämän ajan?\" -- \"Olen ja itken\nvielä edelleenkin\", vastasi Beatrice. -- \"Uskon varmasti\", jatkoi\nBenedikt, \"että kaunis serkkunne on kärsinyt vääryyttä.\" -- \"Ah\",\nhuudahti Beatrice, \"kuinka ansiokas olisikaan se mies silmissäni,\njoka hankkisi serkulleni oikeutta!\" -- Benedikt sanoi tähän: \"Onko\nmitään keinoa osoittaa sellaista ystävyyttä? En rakasta maailmassa\nmitään niin paljon kuin teitä; eikö se ole kummallista?\" -- \"Yhtä\nmahdollista\", virkkoi Beatrice, \"olisi minun sanoa, etten rakasta\nmitään maailmassa niin paljon kuin teitä, mutta älkää uskoko\nminua, enkä kuitenkaan valehtele. En tunnusta enkä kiellä mitään.\nOlen suruissani serkkuni puolesta.\" -- \"Miekkani kautta\", jatkoi\nBenedikt, \"te rakastatte minua, ja minä vakuutan rakastavani teitä.\nTulkaa, pyytäkää minua tekemään jotakin puolestanne.\" -- \"Tappakaa\nClaudio\", sanoi Beatrice. -- \"Haa! En, vaikka saisin koko avaran\nmaailman\", vastasi tähän Benedikt, sillä hän rakasti ystäväänsä\nClaudiota ja uskoi, että Claudion herkkäuskoisuutta oli käytetty\nhänen pettämisekseen. -- \"Eikö Claudio ole konna, joka on panetellut,\npilkannut ja häväissyt serkkuani?\" kysyi Beatrice. \"Oi jospa olisin\nmies!\" -- \"Kuunnelkaa minua, Beatrice!\" huudahti Benedikt.\n\nMutta Beatrice ei tahtonut kuulla mitään Claudion puolustukseksi,\nvaan kiivaasti vaati Benediktiä kostamaan Heron kärsimät vääryydet ja\nlisäsi: \"Puhunut miehen kanssa ikkunastaan -- se on kaunista puhetta!\nSuloinen Hero! Hän on kärsinyt vääryyttä, häntä on paneteltu, ja hän\non hukassa. Oi jospa minä olisin mies Claudion vuoksi! Tai jospa\nminulla olisi ystävä, joka tahtoisi olla mies minun tähteni, mutta\nurhoollisuus on sulanut kohteliaisuuksiksi ja imarteluiksi. En voi\nmuuttua mieheksi toivomalla sitä, ja siksi tahdon naisena kuolla\nsuruun.\" -- \"Malttakaa, hyvä Beatrice\", sanoi Benedikt. \"Kautta\ntämän käden, minä rakastan teitä.\" -- \"Käyttäkää kättänne rakkauteni\nsaavuttaaksenne jollakin muulla tavalla kuin vannomalla sen kautta\",\nsanoi Beatrice. -- \"Ajatteletteko kautta sielunne, että Claudio on\ntehnyt vääryyttä Herolle?\" kysyi Benedikt. -- \"Ajattelen\", vastasi\nBeatrice, \"niin totta kuin minulla on ajatuskyky ja sielu.\" -- \"Hyvä\non\", virkkoi Benedikt. \"Olen sitoutunut; minä haastan hänet. Suutelen\nkättänne ja sitten jätän teidät. Tämän käden kautta joutuu Claudio\nankarasti tilille! Kuten kuulette minua mainittavan, niin ajatelkaa\nminua. Menkää lohduttamaan serkkuanne.\"\n\nSillaikaa kun Beatrice täten voimallisesti pyyteli Benediktiä\nja vihaisten sanojensa hehkulla kiihdytti ritarillista luontoa\npuolustamaan Heron asiaa, vieläpä taistelemaan rakkaan ystävänsä\nClaudion kanssa, haastoi Leonato prinssiä ja Claudiota miekoillansa\nvastaamaan hänen lapselleen tekemästään vääryydestä, jonka takia,\nkuten hän vakuutti, tyttö-poloinen oli kuollut surusta. Mutta he\nkunnioittivat hänen ikäänsä ja suruansa ja sanoivat hänelle: \"Ei,\nälkää riidelkö kanssamme, hyvä vanhus.\"\n\nNytpä tuli Benedikt haastaen hänkin Claudion vastaamaan miekallaan\nvääryydestä, jota oli tehty Herolle. Claudio ja prinssi sanoivat\ntoisilleen: \"Beatrice on pannut hänet näin tekemään.\" Siitä\nhuolimatta Claudion olisi täytynyt ottaa vastaan Benediktin\ntaisteluhaaste, ellei taivaan oikeamielinen tuomio olisi sillä\nhetkellä tuonut esille parempaa todistusta Heron viattomuudesta kuin\nkaksintaistelun satunnainen tulos olisi voinut antaa.\n\nPrinssin ja Claudion vielä keskustellessa Benediktin haasteesta toi\nmuuan virkamies Borachion vankina prinssin eteen. Borachion oli\nkuultu puhuvan eräälle toverilleen konnuudesta, jonka suorittamiseen\ndon Juan oli häntä käyttänyt.\n\nBorachio teki täyden tunnustuksen prinssille Claudion ollessa läsnä:\nettä hän oli ikkunasta puhunut Margaretan kanssa, joka oli pukeutunut\nemäntänsä vaatteisiin ja jota he olivat luulleet itse neiti Heroksi;\nClaudion ja prinssin mielessä ei ollut enää epäilystäkään Heron\nviattomuudesta. Jos tällaista epäluuloa vielä olisikin ollut, niin\nsen olisi poistanut don Juanin pako, tämä kun havaitessaan, että\nhänen rikolliset juonensa olivat paljastuneet, pakeni Messinasta\nvälttääkseen veljensä oikeutettua vihaa.\n\nClaudion sydän joutui mitä syvimpään suruun, kun hän käsitti väärin\nsyyttäneensä Heroa, jonka hän luuli kuolleen kuultuaan hänen julmat\nsanansa. Ja hänen rakastetun Heronsa kuva tuli hänen sieluunsa siinä\nverrattomassa hahmossa, jossa hän sitä ensiksi oli rakastanut.\nKun prinssi kysyi häneltä, eikö se, mitä hän kuuli, raudan tavoin\nlävistänyt hänen sieluaan, vastasi hän, että hänestä tuntui siltä\nkuin hän olisi nauttinut myrkkyä Borachion puhuessa.\n\nKatuvainen Claudio rukoili vanhalta Leonatolta anteeksiantoa siitä\nvääryydestä, jonka oli tehnyt hänen lapselleen, ja lupasi, että\nminkä katumuksenharjoituksen Leonato määräsikin hänelle siitä hänen\nsynnistään, hän rakastettunsa takia ottaisi sen kestääkseen.\n\nKatumuksenharjoitukseksi Leonato määräsi hänelle, että hänen piti\nseuraavana aamuna ottaa puolisokseen eräs Heron serkku, joka, kuten\nLeonato sanoi, nyt oli hänen perillisensä ja olemukseltaan hyvin\nHeron näköinen. Ottaen huomioon juhlallisen lupauksensa Leonatolle\nClaudio sanoi, että hän naisi tuon tuntemattoman neidon, vaikkapa hän\nolisi musta kuin neekeri. Mutta hänen sydämensä oli hyvin suruinen,\nja hän vietti yönsä itkien ja surkeassa katumuksessa hautapatsaan\näärellä, jonka Leonato oli pystyttänyt Herolle.\n\nKun aamu tuli, seurasi prinssi Claudiota kirkkoon, minne hyvä munkki\nja Leonato ynnä hänen veljentyttärensä olivat jo kokoontuneet\nviettämään toisia häitä. Leonato esitti Claudiolle hänen luvatun\nmorsiamensa, jolla oli naamio kasvoillaan, jottei Claudio näkisi\nhänen piirteitään. Ja Claudio sanoi naamioidulle neidolle: \"Antakaa\nminulle kätenne tämän pyhän munkin edessä; minä olen aviopuolisonne,\njos tahdotte mennä kanssani naimisiin.\" -- \"Ja kun elin, olin teidän\ntoinen vaimonne\", vastasi tämä tuntematon neito, ja kun hän riisui\nnaamarinsa, osoittautui hän Leonaton todelliseksi tyttäreksi, itse\nneiti Heroksi, eikä hänen veljentyttärekseen, kuten oli väitetty.\nVoimme olla varmat siitä, että tämä oli mitä mieluisin yllätys\nClaudiolle, joka luuli Heron kuolleen, niin että hän ilolta\ntuskin saattoi uskoa silmiään. Prinssi, joka myöskin oli suuresti\nhämmästynyt näkemästään, huudahti: \"Eikö tämä ole Hero, joka oli\nkuollut?\" Leonato vastasi: \"Hän kuoli, herra prinssi, vain siksi\naikaa, kun häntä koskeva panettelu eli.\"\n\nMunkki lupasi selittää heille tämän näennäisen ihmeen, sittenkun\nhäämenot olivat päättyneet. Kun hän oli aikeissa vihkiä heidät,\nkeskeytti hänet Benedikt, joka tahtoi tulla samalla kertaa vihityksi\nBeatricen kanssa. Kun Beatrice hiukan vastusteli tätä liittoa ja\nBenedikt vetosi siihen, että tyttö rakasti häntä, kuten hän oli\nkuullut Heron mainitsevan, tapahtui hupaisa asioiden selvittely. He\ntotesivat, että heidät oli molemmat puijattu uskomaan rakkauteen,\njota ei koskaan ollut herännytkään, ja että he olivat tosissaan\nrakastuneet toisiinsa petollisen pilanteon vaikutuksesta. Mutta\nkiintymys, johon sukkelasti keksitty juoni oli heidät eksyttänyt, oli\nkasvanut liian voimakkaaksi, jotta vakava selitys olisi voinut sitä\njärkyttää.\n\nKoska kerran Benedikt oli ehdottanut avioliittoa, päätti hän olla\najattelematta mitään sellaista, mitä maailma voisi sanoa liittoa\nvastaan. Iloisin mielin hän jatkoi pilaa vakuuttaen Beatricelle\nottavansa tytön vain säälistä ja sen takia, että oli kuullut neidon\nolevan nääntymäisillään rakkaudesta häneen. Beatrice taas vakuutti\nluopuvansa vahvasta vakaumuksestaan, osaksi pelastaakseen Benediktin\nhengen, koska oli kuullut hänen olevan saamaisillaan keuhkotaudin.\nSillä tavoin nämä kaksi hurjaa leikinlaskijaa tekivät sovinnon ja\nsolmivat liittonsa, senjälkeen kun Claudio ja Hero oli vihitty.\nKertomuksen täydennykseksi on mainittava, että konnuuden keksijä don\nJuan joutui pakomatkallaan kiinni ja tuotiin takaisin Messinaan. Ja\ntälle synkeälle ja tyytymättömälle miehelle oli oikea rangaistus\nkatsella sitä iloa ja juhlimista, joka hänen juoniensa rauettua oli\nvalloillaan Messinan linnassa.\n\n\n\n\nMITEN HALUATTE\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Ranska oli jaettu maakuntiin eli\nherttuakuntiin, kuten niitä nimitettiin, hallitsi eräässä näistä\nmaakunnista vallananastaja, joka oli syössyt valtaistuimelta ja\nkarkoittanut maanpakoon vanhemman veljensä, laillisen herttuan.\n\nHerttua, joka oli siten ajettu pois valtakunnastaan, vetäytyi\nmuutamien uskollisten seuralaisten kanssa Ardennien metsään. Täällä\nhyvä herttua eli rakastavien ystäviensä kanssa, jotka olivat\nalistuneet vapaaehtoiseen maanpakoon hänen takiansa, sillaikaa kun\nheidän maa-alueensa ja tulonsa rikastuttivat väärää vallananastajaa.\nTottumus teki pian heille huolettoman vapaan elämän, jota he täällä\nviettivät, hauskemmaksi kuin hovin jäykkä komeus ja loisto oli\nollut. Täällä he elivät kuten muinoin Englannin Robin Hood, ja saman\nmetsän turviin pakeni päivittäin moni ylhäinen nuorukainen hovista,\nviettäen huolettomia päiviä kuten ne, jotka elivät kulta-aikana.\nKesällä he loikoivat suurien puiden hienon varjon suojassa\ntarkkaillen villihirvien leikkisää kisailua. Niin suuresti he pitivät\nnäistä täplikkäistä eläin-raukoista, jotka näyttivät olevan metsän\nalkuasukkaita, että heitä suretti, kun heidän oli pakko tappaa\nniitä hankkiakseen itselleen riistaa ruoaksi. Kun talven kylmät\ntuulet saivat herttuan tuntemaan hänen onnettomuutensa aiheuttaman\nmuutoksen, oli hänen tapana kestää se kärsivällisesti ja sanoa:\n\n\"Nämä jäätävät tuulet, jotka puhaltavat ruumiiseeni, ovat vilpittömiä\nneuvonantajia. Ne eivät imartele, vaan esittävät rehellisesti minulle\ntilani, ja vaikka ne purevat terävästi, ei niiden hammas ensinkään\nole niin pistävä kuin kovuuden ja kiittämättömyyden. Huomaan, että\nniin paljon kuin ihmiset puhuvatkin moittien vastoinkäymisestä,\nsiitä kuitenkin on saatavissa yhtä ja toista mielihyvää ja hyötyä;\nse on kuin taikurille arvokas jalokivi, joka otetaan myrkyllisen ja\nhalveksitun korpisammakon päästä.\"\n\nTällä tavalla hankki kärsivällinen herttua itselleen hyödyllistä\nopetusta kaikesta näkemästään; näin selittämällä kaikki asiat\nopettavaiselta kannalta hän saattoi silloisessa elämässään kaukana\nihmisten ilmoilta nähdä puut puhuvina, virtaavat purot kirjoina,\nkivet saarnaajina ja kaikessa hyvää.\n\nKarkoitetulla herttualla oli yksi ainoa tytär, jonka nimi\noli Rosalinda ja jonka vallananastaja, herttua Fredrik, oli\nkarkoittaessaan hänen isänsä edelleen pidättänyt hovissaan toverina\nomalle tyttärelleen Celialle. Näitä neitoja liitti toisiinsa vankka\nystävyys, jota heidän isiensä välinen epäsopu ei hitustakaan\nhaitannut, koska Celia yritti kaikin vallassaan olevin keinoin\nhyvittää Rosalindalle hänen oman isänsä tekemän vääryyden. Aina kun\nRosalinda tuli alakuloiseksi ajatellessaan karkoitettua isäänsä ja\nomaa riippuvaisuuttaan petollisesta vallananastajasta, kiintyi Celian\nkoko huomio serkkunsa viihdyttämiseen ja lohduttamiseen.\n\nEräänä päivänä, kun Celia tavalliseen ystävälliseen tapaansa\nkeskusteli Rosalindan kanssa sanoen: \"Pyydän sinua, herttainen\nserkkuni Rosalinda, ole iloinen\", tuli huoneeseen herttuan lähettämä\nsanansaattaja, joka sanoi heille, että jos he halusivat katsella\nkohta alkavaa painiottelua, heidän piti heti tulla linnan edessä\nolevalle pihalle. Ajatellen, että se huvittaisi Rosalindaa, Celia\nmyöntyi ehdotukseen mennä katselemaan painia.\n\nNoihin aikoihin paini oli suosittu urheilulaji ruhtinaiden hoveissa\nja kauniiden neitojen ja prinsessojen edessä. Senvuoksi menivät\nCelia ja Rosalindakin tähän kilvoitteluun. He huomasivat, että\nsiitä todennäköisesti tulisi hyvin surullinen näky, sillä muuan\nsuuri ja voimakas mies, joka jo pitkän aikaa oli valmentanut\nitseään painitaidossa ja kaatanut monta miestä tämänlaatuisissa\notteluissa, aikoi juuri painia hyvin nuoren miehen kanssa, jonka\nkaikki katsojat päättelivät hänen äärimmäisen nuoruutensa ja vähäisen\npainikokemuksensa takia joutuvan varman tuhon omaksi.\n\nNähdessään Celian ja Rosalindan herttua sanoi: \"Mitä nyt, tytär ja\nveljentytär, oletteko hiipineet tänne katselemaan painia? Te ette\nsiitä saa suurtakaan huvia, sillä niin ovat nämä miehet voimiltaan\nepätasaisia. Säälien tätä nuorta miestä haluaisin saada hänet\nluopumaan painimisesta. Puhukaa hänelle, neidot, ja koettakaa\nvaikuttaa häneen.\"\n\nNeitosia miellytti suuresti tämän ihmisystävällisen tehtävän\nsuorittaminen, ja ensiksi pyysi Celia hartaasti nuorta muukalaista\nluopumaan yrityksestä. Sitten puhui Rosalinda niin ystävällisesti\nhänelle ja niin suuresti huolissaan vaarasta, johon nuorukainen\noli antautumaisillaan, että tämä, lainkaan taipumatta neidon\nystävällisistä sanoista luopumaan aikomuksestaan, päinvastoin\nkeskitti kaikki ajatuksensa siihen, miten voisi rohkeudellaan\nkunnostautua kauniin neidon silmissä. Hän epäsi Celian ja Rosalindan\npyynnön niin siroin ja vaatimattomin sanoin, että neidot tunsivat\nvielä enemmän osanottoa häntä kohtaan. Nuorukaisen kieltävä vastaus\npäättyi seuraaviin sanoihin: \"Olen pahoillani siitä, että minun\ntäytyy mitään kieltää niin kauniilta ja erinomaisilta neidoilta.\nMutta antakaa kauniiden silmienne ja ystävällisten toivotustenne\nseurata minua kilvoitteluuni, ja jos minut siinä voitetaan, niin on\nnöyryytetty yksi sellainen, joka ei itse koskaan ole toisille armoa\nantanut, ja jos saan surmani, niin on kuollut yksi sellainen, joka\non halukaskin kuolemaan. En tee ystävilleni mitään vääryyttä, sillä\nkukaan ei jää minua suremaan, enkä maailmalle mitään haittaa, sillä\nminulla ei ole siinä mitään; täytän maailmassa ainoastaan sellaisen\npaikan, jonka joku toinen paremmin korvaa, kun minä olen sen jättänyt\ntyhjäksi.\"\n\nNyt alkoi painiottelu. Celia toivoi, ettei nuori muukalainen saisi\nmitään vammaa, mutta Rosalindan myötätunto häntä kohtaan oli vielä\nsuurempi. Kun nuorukainen oli sanonut olevansa ilman ystäviä ja\nhaluavansa kuolla, johtui Rosalinda siitä ajattelemaan, että tämä\nvieras oli onneton kuten hän itsekin. Hän sääli nuorukaista niin\npaljon ja tunsi niin suurta mielenkiintoa hänen vaaranalaiseen\nasemaansa painin aikana, että melkein sopi sanoa neidon sillä\nhetkellä rakastuneen häneen.\n\nNäiden kauniiden ja ylhäisten neitojen tälle tuntemattomalle\nnuorukaiselle osoittama ystävällisyys antoi hänelle rohkeutta ja\nvoimaa, niin että hän sai aikaan ihmeitä ja lopuksi täydellisesti\nvoitti vastustajansa, joka sai niin pahoja vammoja, että hetkiseksi\nmykistyi eikä jaksanut hievahtaakaan.\n\nHerttua Fredrikiä miellytti suuresti tämän nuoren muukalaisen\nosoittama rohkeus ja taito ja halusi tietää hänen nimensä ja\nsyntyperänsä, aikoen ottaa hänet suojeluksensa alaiseksi.\n\nVieras sanoi, että hänen nimensä oli Orlando ja että hän oli ritari\nRoland de Boisin nuorin poika.\n\nRitari Roland de Bois, Orlandon isä, oli jo ollut kuolleena\nmuutamia vuosia, mutta eläessään hän oli ollut karkotetun herttuan\nuskollinen alamainen ja rakas ystävä. Kun siis Fredrik kuuli, että\nOrlando oli hänen karkotetun veljensä ystävän poika, muuttui kaikki\nhänen tätä urhoollista nuorta miestä kohtaan tuntemansa kiintymys\nvastenmielisyydeksi, ja hän lähti paikalta hyvin pahantuulisena.\nKoska herttua ei sietänyt kuulla kenenkään veljensä ystävän nimeä\nmainittavankaan ja koska hän kuitenkin ihaili nuorukaisen uljuutta,\nsanoi hän poistuessaan, että hän olisi toivonut Orlandon olevan kenen\nmuun pojan tahansa.\n\nRosalinda ilostui kuullessaan, että hänen uusi suosikkinsa oli hänen\nisänsä vanhan ystävän poika, ja sanoi Celialle: \"Isäni rakasti ritari\nRoland de Boisia, ja jos olisin tiennyt tämän nuoren miehen olevan\nhänen poikansa, niin olisin lisäksi itkenytkin pyytäessäni häntä\nluopumaan uhkayrityksestään.\"\n\nNeidot menivät sitten hänen luokseen ja nähdessään hänen\nolevan hämmennyksissään herttuan osoittamasta äkillisestä\nepäystävällisyydestä puhuivat hänelle ystävällisiä ja rohkaisevia\nsanoja. Ja kun he olivat poistumassa, kääntyi Rosalinda vielä\npuhumaan urhoolliselle nuorelle miehelle, hänen isänsä vanhan\nystävän pojalle, lisää kohteliaisuuksia. Ottaen käädyt kaulaltaan\nneito virkkoi: \"Ritari, pitäkää tätä lahjana minulta. Olen joutunut\nomaisuuttani vaille, sillä muuten antaisin teille paremman lahjan.\"\n\nKun neitoset olivat kahden kesken ja Rosalinda yhä puhui Orlandosta,\nalkoi Celia älytä, että hänen serkkunsa oli rakastunut tuohon sievään\nnuoreen painijaan, ja sanoi Rosalindalle: \"Onko mahdollista, että\nsinä rakastut niin äkkiä?\" Rosalinda vastasi: \"Isäni herttua oli\nsuuresti kiintynyt hänen isäänsä.\" -- \"Mutta\", muistutti Celia,\n\"täytyykö siitä johtua, että sinä olisit yhtä hellästi kiintynyt\nhänen poikaansa? Silloinhan minun pitäisi häntä vihata, sillä minun\nisäni vihasi hänen isäänsä; kuitenkaan en vihaa Orlandoa.\"\n\nKoska Fredrik oli raivostunut siitä, että oli nähnyt ritari Roland de\nBoisin pojan, joka muistutti hänelle, että karkoitetulla herttualla\noli aateliston kesken monia ystäviä, ja koska hän oli jonkun aikaa\nollut suutuksissaan veljentyttärelleen, jota kansa ylisti hänen\nhyveittensä takia ja sääli hänen hyvän isänsä tähden, purkautui hänen\npahanilkisyytensä äkkiä Rosalindaa vastaan. Celian ja Rosalindan\npuhuessa Orlandosta Fredrik astui huoneeseen ja käski katse täynnä\nvihaa Rosalindan heti lähteä linnasta ja seurata isäänsä maanpakoon.\nSamalla hän ilmoitti Celialle, joka turhaan puhui serkkunsa puolesta,\nsallineensa Rosalindan jäädä ainoastaan hänen tähtensä. Celia sanoi:\n\"Silloin en pyytänyt teitä antamaan hänen jäädä, sillä olin siihen\naikaan liian nuori voidakseni pitää häntä arvossa. Mutta nyt, kun\ntunnen hänen arvonsa ja kun olemme niin kauan nukkuneet yhdessä,\nnousseet vuoteesta samalla hetkellä, opiskelleet, leikkineet ja\nsyöneet yhdessä, en voi elää ilman hänen seuraansa.\" Fredrik vastasi:\n\"Hän on liian ovela sinulle; hänen säveytensä, vieläpä hänen\nvaiteliaisuutensakin ja hänen kärsivällisyytensä miellyttää kansan\ntunteita, ja häntä säälitään. Sinä menettelet ymmärtämättömästi\npuolustaessasi häntä, sillä sinä tulet näyttämään kunniakkaammalta\nja jalommalta hänen poistuttuaan; älä siis avaa huuliasi hänen\nhyväkseen, sillä tuomio, jonka olen hänestä langettanut, on\nperuuttamaton.\"\n\nKäsitettyään, ettei hän voisi saada isäänsä taivutetuksi sallimaan\nRosalindan jäädä hänen luokseen, Celia päätti jalomielisesti seurata\nserkkuaan; jättäen sinä yönä isänsä linnan hän lähti ystävättärensä\nmukana etsimään Rosalindan isää, karkotettua herttuaa, Ardennien\nmetsään.\n\nEnnenkuin he poistuivat hovista, arveli Celia, että olisi\nliian uskaliasta kahden nuoren neitosen matkustaa puettuina\nniihin kallisarvoisiin vaatteisiin, jotka heillä oli yllään.\nNiinpä hän ehdotti, että he salaisivat säätynsä pukeutumalla\ntalonpoikaistytöiksi. Rosalinda sanoi, että heille koituisi vielä\nsuuremmaksi turvaksi se, että toinen heistä olisi puettu mieheksi;\nsentähden he nopeasti sopivat keskenään, että koska Rosalinda oli\npitempi, hän pukeutuisi nuoreksi talonpojaksi, että Celia ottaisi\nmaalaistytön asun ylleen ja että he sanoisivat olevansa veli ja\nsisar. Rosalinda sanoi, että hän käyttäisi nimeä Ganymedes, kun taas\nCelia valitsi nimen Aliena.\n\nTässä valepuvussa ja ottaen rahansa ja jalokivensä mukaan kulujen\nmaksamiseksi nämä kauniit prinsessat lähtivät pitkälle matkalleen,\nsillä Ardennien metsä oli etäällä, herttuan alueen rajojen tuolla\npuolen. Rosalinda-neito -- eli Ganymedes, kuten häntä nyt on\nnimitettävä -- näytti miesmäisen pukunsa mukana myöskin saaneen\nmiesmäisen rohkeuden. Uskollinen ystävyys, jota Celia oli osoittanut\nseuratessaan Rosalindaa niin pitkälle, rasittavalle taipaleelle,\nsaattoi uuden veljen tämän uskollisen rakkauden korvaukseksi\nponnistautumaan iloiselle tuulelle, ikäänkuin hän tosiaankin\nolisi Ganymedes, lempeän maalaistytön Alienan talonpoikainen ja\nrohkeamielinen veli.\n\nKun he vihdoin tulivat Ardennien metsään, eivät he enää tavanneet\nmukavia majataloja ja hyviä yösijoja niinkuin matkalla sinne.\nOllen ruoan ja levon tarpeessa tunnusti nyt Ganymedes, joka niin\nreippaasti oli hauskuttanut sisartaan miellyttävillä puheillaan ja\nsattuvilla huomautuksillaan pitkin koko matkaa, että hän oli kylliksi\nväsynyt lannistuakseen häpäisemään miehekkään pukunsa itkemällä\nkuin nainen. Aliena selitti, ettei hän jaksanut kävellä edemmäksi.\nSitten Ganymedes jälleen koetti palauttaa mieleensä, että miehen\nvelvollisuus oli viihdyttää ja lohduttaa naista, joka on heikompi\nastia. Näyttääkseen rohkealta uuden sisarensa silmissä hän sanoi:\n\"Kuule, rohkaise mielesi, sisareni Aliena, sillä nyt olemme päässeet\nmatkamme päähän, Ardennien metsään.\" Mutta teeskennelty miehekkyys ja\nväkinäinen rohkeus ei enää tukenut heitä, sillä vaikka he olivatkin\nArdennien metsässä, eivät he tienneet, mistä he tapaisivat herttuan.\n\nTässä paikassa olisi näiden väsyneiden neitojen matka voinut saada\nsurullisen lopun, sillä he olisivat voineet eksyä ja nääntyä nälkään,\nmutta sallimuksen johdatuksesta, juuri kun he istuivat nurmikolla\nkuolemaisillaan väsymyksestä, voimatta toivoa mitään apua, sattui\nmuuan talonpoika kulkemaan sitä tietä. Ganymedes koetti vielä kerran\npuhua miehekkään rohkeasti sanoen: \"Paimen, jos armeliaisuus tai\nraha voi hankkia tässä autiossa paikassa ravintoa, niin pyydän teitä\nsaattamaan meidät sinne, missä voimme levätä, sillä tämä nuori neito,\njoka on sisareni, on hyvin väsynyt matkaan ja pyörtymäisillään ruoan\npuutteesta.\"\n\nMies vastasi, että hän oli ainoastaan paimenen palvelija ja että\nhänen isäntänsä talo aiottiin juuri myydä, joten he saisivat\nvain niukalti ruokaa, mutta että jos he tahtoivat tulla hänen\nkanssaan, he olisivat tervetulleita sen ääreen, mitä oli tarjolla.\nHe seurasivat miestä läheisen avun mahdollisuuden antaessa heille\nuutta voimaa ja ostivat talon ynnä paimenen lampaat, ottaen miehen,\njoka oli opastanut heidät paimenen taloon, itseänsä palvelemaan.\nSaatuaan tällä tavoin haltuunsa niin onnellisesti siistin maatalon\nja runsaasti muonavaroja he päättivät jäädä tänne, kunnes saisivat\ntietää, missä osassa metsää herttua asui.\n\nKun he olivat levänneet matkansa rasituksista, alkoi heidän uusi\nelintapansa heitä miellyttää, ja he kuvittelivat melkein olevansa\npaimen ja paimenetar, jollaisia he olivat olevinaan. Kuitenkin\nmuisteli toisinaan Ganymedes olleensa ennen sama Rosalinda-neito,\njoka niin hellästi oli rakastanut urhoollista Orlandoa, koska tämä\noli hänen isänsä ystävän, vanhan ritari Rolandin, poika. Ja vaikka\nGanymedes ajatteli, että Orlando oli hyvin pitkän matkan päässä\nsieltä, vieläpä niin väsyttävän taipaleen takana kuin he olivat\nkulkeneet, niin kuitenkin kävi pian ilmi, että Orlandokin oli\nArdennien metsässä, ja näin tämä kumma kohtaus sattui.\n\nOrlando, ritari Roland de Boisin nuorin poika, oli isänsä kuollessa,\nollen silloin vielä hyvin pieni, jäänyt vanhimman veljensä Oliverin\nhuostaan, jonka tehtäväksi isä häntä siunatessaan oli määrännyt antaa\nveljelleen hyvän kasvatuksen ja huolehtia hänestä siten, kuin heidän\nvanhan sukunsa arvo vaati. Oliver käyttäytyi kuitenkin kehnosti:\nnoudattamatta kuolevan isänsä käskyä hän ei milloinkaan pannut\nveljeään kouluun, vaan piti häntä kotona opettamattomana ja kokonaan\nlaiminlyötynä. Mutta luonteeltaan ja sielunsa jalojen ominaisuuksien\npuolesta Orlando oli niin suuresti erinomaisen isänsä kaltainen,\nettä ilman mitään kasvatuksen suomia etuja näytti nuorukaiselta,\njota oli mitä huolellisimmin vaalittu. Oliver kadehti oppimattoman\nveljensä hienoa olemusta ja arvokasta käytöstapaa, niin että vihdoin\ntahtoi tuhota hänet. Saadakseen sen toimeen hän yllytti ihmisiä\nsuostuttamaan Orlandoa ottelemaan kuuluisan painijan kanssa, joka --\nkuten aikaisemmin on kerrottu -- oli tappanut niin monta miestä. Ja\njuuri se, että julma veli laiminlöi hänet, sai Orlandon sanomaan,\nettä hän tahtoisi kuolla, koska oli niin vailla ystäviä.\n\nKun vastoin niitä ilkeitä toivomuksia, joita Oliver oli hautonut,\nhänen veljensä osoittautuikin voitokkaaksi, ei hänen kateudellaan ja\npahansuopaisuudellaan ollut mitään rajoja, ja hän vannoi polttavansa\nsen huoneen, missä Orlando nukkui. Eräs, joka oli ollut heidän isänsä\nvanha ja uskollinen palvelija ja joka rakasti Orlandoa, koska tämä\nmuistutti ritari Rolandia, sattui kuulemaan Oliverin tekevän tuon\nvalan. Tämä vanha mies meni tapaamaan Orlandoa, kun tämä palasi\nherttuan linnasta, ja hänen nähdessään Orlandon sai se vaara, jossa\nhänen rakas nuori isäntänsä oli, hänet huudahtamaan kiihkeästi: \"Oi\njalo isäntäni, herttainen isäntäni! Oi sinä vanhan ritari Rolandin\nmuisto! Miksi olet niin hyveellinen? Miksi halusit niin hartaasti\nvoittaa kuuluisan painijan? Sinun ylistyksesi on tullut liian\nnopeasti kotiin sinun edelläsi.\"\n\nIhmetellen, mitä tämä merkitsi, Orlando kysyi häneltä, mitä oli\ntapahtunut. Sitten vanha mies kertoi hänelle, kuinka hänen paha\nveljensä, kadehtien rakkautta, jota kaikki ihmiset tunsivat\nOrlandoa kohtaan, ja kuultuaan nyt maineesta, jonka Orlando oli\nsaavuttanut voittaessaan herttuan linnassa, aikoi tuhota nuoremman\nveljensä sytyttämällä hänen huoneensa yöllä tuleen. Niinpä vanha\npalvelija neuvoi häntä välttämään vaaraa, jossa hän oli, pakenemalla\nviipymättä. Tietäen, ettei Orlandolla ollut yhtään rahaa, Adam --\nsillä se oli vanhan hyvän miehen nimi -- oli tuonut mukanaan omat\npienet säästönsä, ja sanoi: \"Minulla on viisisataa kruunua, palkkani\nylijäämä, jonka säästin isänne aikana ja panin syrjään toimeentuloksi\nitselleni siksi ajaksi, jolloin vanhat jäseneni eivät enää kykenisi\npalvelukseen. Ottakaa nämä rahat, ja Hän, joka ravitsee korpitkin,\nolkoon vanhuuteni turvana! Kaiken tämän kullan annan teille; sallikaa\nminun olla palvelijananne. Vaikka näytänkin vanhalta, suoritan\nnuoremman miehen palveluksen kaikissa teidän askareissanne ja siinä,\nmitä tarvitsette.\"\n\n\"Oi hyvä vanha mies\", huudahti Orlando, \"kuinka hyvin ilmeneekään\nteissä vanhan maailman uskollinen palvelusinto! Te ette ole näiden\naikojen tapoja varten. Me lähdemme yhdessä, ja ennenkuin kulutetaan\nnuoruudessanne ansaitut rahanne, keksin jonkun keinon, kuinka me\nmolemmat saamme elantomme.\"\n\nSitten lähtivät tämä uskollinen palvelija ja hänen rakastettu\nisäntänsä yhdessä liikkeelle; he matkustivat edelleen epätietoisina\nsiitä, mitä suuntaa kulkisivat, kunnes tulivat Ardennien metsään,\nja siellä he huomasivat olevansa samassa pulassa ruokavarojen\nloppuessa kuin Ganymedes ja Aliena olivat kokeneet. He vaelsivat yhä\netsien jotakin ihmisasumusta, kunnes miltei nääntyivät nälästä ja\nväsymyksestä.\n\nVihdoin Adam sanoi: \"Oi rakas isäntäni, kuolen nälkään enkä voi\nkävellä edemmäksi!\" Sitten hän paneutui pitkälleen aikoen valmistaa\nsen paikan haudaksi itselleen ja lausui rakkaalle isännälleen\njäähyväiset. Nähdessään hänet tässä heikossa tilassa Orlando otti\nvanhan palvelijan syliinsä ja kantoi hänet muutamien miellyttävien\npuiden suojaan, sanoen hänelle: \"Reipastu, vanha Adam, lepuuta\nhetkinen väsyneitä jäseniäsi täällä äläkä puhu kuolemasta!\"\n\nOrlando etsiskeli sitten ympäristöstä löytääkseen hiukan ruokaa\nja sattui saapumaan siihen osaan metsää, missä herttua oli. Tämä\nja hänen ystävänsä aikoivat juuri käydä päivälliselle, jolloin\nkuninkaallinen herttua istui nurmella ilman muuta valtaistuintelttaa\nkuin minkä muutamien suurien puitten varjoisa katos soi.\n\nNälästä epätoivoiseksi joutunut Orlando veti esille miekkansa aikoen\nottaa heidän ruokansa väkisin ja sanoi: \"Malttakaa älkääkä syökö\nenää; minun täytyy saada aterianne!\" Herttua kysyi häneltä, oliko\nhätä tehnyt hänet niin röyhkeäksi vai oliko hän hyvien tapojen\nhäikäilemätön halveksija. Tähän Orlando vastasi, että hän oli\nkuolemaisillaan nälkään, jolloin herttua lausui hänet tervetulleeksi\nistumaan heidän kanssaan ja syömään. Kuullessaan hänen puhuvan niin\nystävällisesti Orlando pisti miekkansa huotraan ja punastui häpeästä\nsen raa'an tavan vuoksi, jolla hän oli vaatinut heidän ruokaansa.\n\n\"Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi\", sanoi hän, \"sillä\najattelin, että kaikki olisi täällä raakalaismaista, ja sentakia\nvalitsin karskin sävyn. Mutta keitä hyvänsä te olette, jotka tässä\nkorvessa surumielisten lehvien varjossa kulutatte ja tuhlaatte\nhukkaan verkalleen vieriviä ajan hetkiä, -- jos olette koskaan\nnähneet parempia päiviä, jos olette milloinkaan olleet siellä,\nmissä kellot ovat soineet kirkkoon, jos olette milloinkaan istuneet\nkenenkään hyvän miehen juhlassa ja jos olette koskaan kuivanneet\nsilmäluomiltanne kyyneltä ja tiedätte, mitä merkitsee sääliminen\ntai säälittynä oleminen, liikuttakoot nyt ystävälliset puheet teitä\nosoittamaan minulle inhimillistä hyväntahtoisuutta!\"\n\nHerttua vastasi: \"On totta, että olemme -- kuten sanotte -- miehiä,\njotka ovat nähneet parempia päiviä, ja vaikka meillä on nyt\nasumuksemme tässä villissä metsässä, olemme asuneet kaupungeissa,\nja meitä on pyhä kello kutsunut kirkkoon; olemme istuneet hyvien\nmiesten juhlissa ja silmistämme pyyhkineet kyyneliä, jotka pyhä sääli\non saanut vuotamaan. Istuudu senvuoksi ja ota virvokkeitamme niin\npaljon kuin nälkääsi tarvitset.\" -- \"Tuolla on vanha mies-raukka\",\nsanoi Orlando, \"joka on ontunut perässäni monta väsyttävää askelta\npuhtaasta kiintymyksestä ja jota samalla ahdistaa kaksi surullista\nkärsimystä, nimittäin vanhuus ja nälkä. Ennen en koske palaankaan\nkuin hän on tullut ravituksi.\" -- \"Mene, etsi hänet ja tuo hänet\ntänne\", virkkoi herttua. \"Pidätymme syömästä, kunnes olet palannut.\"\n\nSitten Orlando meni kuin naarashirvi vasikkaansa etsimään antaakseen\nsille ruokaa. Viipymättä hän palasi kantaen Adamia käsivarsillaan,\njolloin herttua sanoi: \"Laske maahan kunnianarvoisa taakkasi. Te\nolette molemmat tervetulleita.\" Ja he ravitsivat vanhaa miestä\nja ilahduttivat hänen sydäntään, jolloin hän virkistyi saaden\nterveytensä ja voimansa takaisin.\n\nHerttua kysyi, kuka Orlando oli. Kuultuaan sitten, että Orlando\noli hänen vanhan ystävänsä ritari Roland de Boisin poika, hän otti\nnuorukaisen suojelukseensa, ja Orlando ja hänen vanha palvelijansa\nelivät herttuan kanssa metsässä.\n\nOrlando saapui metsään vain muutamia päiviä senjälkeen, kun Ganymedes\nja Aliena olivat sinne tulleet ja, kuten jo on kerrottu, ostaneet\npaimenen maatalon.\n\nGanymedes ja Aliena hämmästyivät tavattomasti nähdessään Rosalindan\nnimen kaiverrettuna puihin ja niihin kiinnitettyinä lemmensonetteja,\njotka kaikki oli osoitettu Rosalindalle. Kun he juuri ihmettelivät,\nkuinka tämä saattoi olla mahdollista, kohtasivat he Orlandon ja\nhuomasivat Rosalindan hänelle antamat käädyt hänen kaulassaan.\n\nOrlando ei aavistanutkaan, että Ganymedes oli kaunis prinsessa\nRosalinda, joka jalolla alentuvaisuudellaan ja suosiollisuudellaan\noli niin valloittanut hänen sydämensä, että hän oli kuluttanut\nkaiken aikansa kaivertaakseen neidon nimen puihin ja kirjoittaakseen\nsonetteja hänen kauneutensa ylistykseksi. Mutta koska häntä suuresti\nmiellytti tämän sievän paimenpojan sulava olemus, ryhtyi hän\nkeskustelemaan paimenen kanssa arvellen huomaavansa yhdennäköisyyttä\nGanymedeessa ja rakastetussa Rosalindassaan. Vain se oli erona,\nettei paimenpojalla ollut tuon jalosukuisen neidon arvokasta\nryhtiä. Ganymedes näet omaksui rohkean käytöstavan, joka usein on\nhuomattavissa nuorukaisissa, kun he ovat poikuus- ja miehuusiän\nvälimailla, ja puhui erittäin veitikkamaisesti ja leikkisästi\nOrlandolle eräästä rakastuneesta, \"joka\", sanoi Ganymedes,\n\"kummittelee metsässämme ja tärvelee nuoret puumme kaivertamalla\nniiden kuoriin nimen 'Rosalinda'. Hän ripustaa lauluja orapihlajiin\nja valitusrunoja karhunvatukkapensaisiin, kaikissa ylistäen tätä\nsamaa Rosalindaa. Jos tapaisin sen rakastuneen nuorukaisen,\nantaisin hänelle jonkun hyvän neuvon, joka pian parantaisi hänet\nrakkaudentaudista.\"\n\nOrlando tunnusti olevansa se mieletön ihailija, josta Ganymedes\npuhui, ja pyysi häntä antamaan lupaamansa neuvon. Ganymedeen\nehdottama parannuskeino ja hänen neuvonsa oli se, että Orlandon\npitäisi tulla joka päivä maatalolle, missä hän ja hänen sisarensa\nAliena asuivat. \"Sitten\", virkkoi Ganymedes, \"minä olen olevinani\nRosalinda, ja te olette mielistelevinänne minua samoin kuin\ntekisitte, jos olisin Rosalinda, ja minä jäljittelen neitojen\noikullisia käyttäytymistapoja lemmittyjänsä kohtaan, kunnes saan\nteidät häpeämään rakkauttanne. Tämä on se tapa, jota ehdotan\nparannuksellenne.\"\n\nOrlando ei suurestikaan luottanut tähän parannuskeinoon, mutta\nsuostui kuitenkin tulemaan joka päivä Ganymedeen maatalolle ja\nteeskentelemään leikillään kosiskelua. Joka päivä hän tulikin\nvierailulle Ganymedeen ja Alienan luo ja nimitti paimen Ganymedesta\nRosalindakseen, puhuen joka päivä alusta loppuun kaikki kauniit\nsanat ja imartelevat kohteliaisuudet, joita nuoret miehet mielellään\nkäyttävät, kun he armastelevat mielitiettyjään. Ei kuitenkaan\nnäyttänyt siltä, että Ganymedes yhtään edistyi yrittäessään hälventää\nOrlandon sydämestä rakkautta Rosalindaa kohtaan.\n\nVaikka Orlando ajatteli, että tämä kaikki oli vain hullunkurista\npilaa -- aavistamattakaan, että Ganymedes oli juuri hänen\nRosalindansa -- niin kuitenkin se, että hänelle näin tuli tilaisuus\nilmaista kaikki se hellyys, jota hän sydämessään tunsi, huvitti\nhänen mielikuvitustaan miltei yhtä paljon kuin Ganymedeenkin, joka\niloitsi salaisesta leikinlaskusta tietäessään, että nämä ihanat\nlemmentunnustukset olivat kaikki osoitetut oikealle henkilölle.\n\nNäin kului hauskasti monta päivää näiltä nuorilta ihmisiltä;\nnähdessään, että se teki Ganymedeen onnelliseksi, hyväluontoinen\nAliena salli hänen menetellä niinkuin hän tahtoi, ja Alienaakin\nhuvitti tämä teeskennelty armastelu, eikä hän huolinut muistuttaa\nGanymedeelle, että Rosalinda-neito ei vielä ollut ilmaissut itseään\nherttualle, isälleen, jonka turvapaikan he olivat saaneet tietää\nOrlandolta. Ganymedes oli kohdannut herttuan eräänä päivänä ja\nkeskustellut jonkun aikaa hänen kanssaan. Herttua oli kysynyt\nhäneltä, mitä sukua hän oli. Ganymedes vastasi, että hän oli yhtä\nhyvää sukua kuin herttuakin, mikä sai herttuan hymyilemään, sillä hän\nei epäillytkään, että sievä paimenpoika oli kuninkaallista sukuperää.\nNähtyään silloin herttuan näyttävän tyytyväiseltä ja onnelliselta\nGanymedes tyytyi lykkäämään kaikki enemmät selitykset muutamia päiviä\neteenpäin.\n\nEräänä aamuna, kun Orlando oli menossa Ganymedeen luo vierailulle,\nnäki hän miehen nukkuvan maassa ja suuren vihreän käärmeen\nkietoutuneen nukkujan kaulan ympärille. Nähdessään Orlandon\nlähestyvän käärme luikerteli pensaitten joukkoon. Orlando tuli\nlähemmäksi ja huomasi silloin naarasleijonan makaavan pitkänään,\npää pitkin maata, kissan lailla vaanimassa, kunnes nukkuva mies\nheräisi (sillä sanotaan, ettei jalopeura milloinkaan käy kuolleeseen\ntai nukkuvaan käsiksi). Näytti siltä, että sallimus oli lähettänyt\nOrlandon vapauttamaan miehen vaarasta, joka käärmeen ja jalopeuran\nmuodossa häntä uhkasi. Mutta kun hän katseli miestä kasvoihin,\nhuomasi hän, että nukkuja, joka oli tälle kaksinkertaiselle vaaralle\nalttiina, oli hänen oma veljensä Oliver, joka oli niin julmasti\nkohdellut häntä ja uhannut tuhota hänet tulella. Hän tunsi melkein\nhalua jättää Oliverin nälkäisen naarasleijonan saaliiksi, mutta\nveljenrakkaus ja hänen luontainen hyvyytensä voittivat pian hänen\nensiksi syttyneen vihansa. Hän veti esille miekkansa, hyökkäsi\nleijonan kimppuun ja surmasi sen, varjellen siten veljensä hengen\nsekä myrkylliseltä käärmeeltä että raivokkaalta naarasleijonalta,\nmutta ennenkuin hän pääsi leijonasta voitolle, oli se terävillä\nkynsillään repinyt hänen toista käsivarttaan.\n\nOrlandon taistellessa naarasleijonan kanssa heräsi Oliver, ja kun\nhän näki, että hänen veljensä Orlando, jota hän oli kohdellut niin\njulmasti, varjeli hänen henkeään villin pedon raivolta, pannen\nsamalla alttiiksi oman elämänsä, valtasivat hänet heti häpeä ja\ntunnonvaivat, ja hän katui arvotonta käytöstään, pyytäen hartaasti ja\nmonin kyynelin anteeksi vääryyksiä, jotka hän oli tehnyt nuoremmalle\nveljelleen. Orlando oli iloissaan nähdessään hänet niin katuvaisena\nja antoi hänelle sydämestään anteeksi. He syleilivät toisiaan,\nja siitä hetkestä alkaen Oliver kiintyi Orlandoon todellisella\nveljellisellä rakkaudella, vaikka oli tullut metsään aikeissa tuhota\nhänet.\n\nKoska Orlandon käsivarteen tulleesta haavasta oli vuotanut paljon\nverta, tunsi Orlando itsensä liian heikoksi mennäkseen tapaamaan\nGanymedesta, ja senvuoksi hän tahtoi, että hänen veljensä lähtisi\nkertomaan tästä onnettomuudesta Ganymedeelle, \"jota\", lisäsi hän,\n\"piloillani nimitän Rosalindakseni.\"\n\nSinne Oliver sitten meni ja kertoi Ganymedeelle ja Alienalle, kuinka\nOrlando oli pelastanut hänen henkensä, ja kun hän oli lopettanut\nkertomuksensa Orlandon urhoollisuudesta ja omasta sallimuksen\nsuomasta pelastuksestaan, ilmaisi hän heille olevansa Orlandon veli,\njoka oli niin julmasti menetellyt häntä kohtaan, ja sitten kertoi\nheille sovinnosta, joka oli tehty hänen ja hänen veljensä välillä.\n\nVilpitön suru, jota Oliver osoitti tuntevansa entisten vääryyksien\nvuoksi, teki niin voimakkaan vaikutuksen Alienan hellään sydämeen,\nettä hän silmänräpäyksessä rakastui tähän nuoreen mieheen. Ja\nOliver, nähtyään Alienan niin suuresti säälivän tuskaa, jota hän\nsanoi tuntevansa rikkomuksensa vuoksi, rakastui tähän tyttöön yhtä\näkillisesti. Mutta samalla kun rakkaus näin hiipi Alienan ja Oliverin\nsydämiin, vaikutti se myös Ganymedekseen, joka pyörtyi kuullessaan,\nmissä vaarassa Orlando oli ollut ja että naarasleijona oli häntä\nhaavoittanut.\n\nToivuttuaan Ganymedes väitti vain teeskennelleensä pyörtymystä\nluuloteltuna Rosalindana ja sanoi Oliverille: \"Kertokaa veljellenne\nOrlandolle, kuinka hyvin teeskentelin pyörtymystä.\" Mutta Oliver näki\nhänen kasvojensa kalpeudesta, että hän tosiaankin oli pyörtynyt,\nja ihmetellen suuresti nuoren miehen heikkoutta sanoi: \"No, jos\nteeskentelit, niin rohkaise mielesi ja teeskentele olevasi mies.\" --\n\"Niin teenkin\", vastasi Ganymedes vilpittömästi, \"mutta oikeastaan\nminun olisi pitänyt olla nainen.\"\n\nOliver teki tästä vierailusta hyvin pitkän, ja kun hän vihdoin\npalasi veljensä luokse, oli hänellä paljon uutisia kerrottavana.\nSillä paitsi kuvausta Ganymedeen pyörtymisestä heti kun oli ilmaistu\nOrlandon haavoittuneen, Oliver kertoi veljelleen, kuinka hän\noli rakastunut kauniiseen paimenettareen Alienaan ja että tyttö\noli suosiollisesti kuunnellut hänen kosintaansa jo tämän heidän\nensimmäisen kohtauksensa aikana, ja mainitsi miltei päätettynä\nasiana, että hän naisi Alienan, koska niin suuresti rakasti tätä\ntyttöä, että tahtoi elää täällä paimenena ja luovuttaa maatilansa ja\nkotitalonsa Orlandolle.\n\n\"Siihen suostun\", vastasi Orlando. \"Määrää hääsi jo huomiseksi,\nja minä kutsun herttuan ja hänen ystävänsä. Mene ja taivuta\npaimenettaresi suostumaan tähän. Hän on nyt yksin, sillä katso,\ntuolta tulee hänen veljensä.\"\n\nOliver lähti Alienan luokse, ja Ganymedes, jonka Orlando oli nähnyt\nlähestyvän, tuli kysymään, kuinka hänen haavoittunut ystävänsä nyt\njaksoi.\n\nKun Orlando ja Ganymedes alkoivat puhua äkillisestä rakkaudesta, joka\noli herännyt Oliverin ja Alienan välille, sanoi Orlando, että hän\noli neuvonut veljeään taivuttamaan kauniin paimenettarensa häiden\nviettoon jo seuraavana päivänä, ja lisäsi, kuinka mielellään hän\nsoisi voivansa samana päivänä mennä naimisiin Rosalindansa kanssa.\n\nGanymedes, joka täysin hyväksyi tämän järjestelyn, sanoi, että\njos Orlando todellakin rakasti Rosalindaa yhtä suuresti kuin nyt\nvakuutti, hän saisi toivomuksensa täytetyksi, sillä seuraavana\npäivänä Ganymedes panisi Rosalindan esiintymään omassa persoonassaan\nja tekisi hänet myöskin halukkaaksi menemään naimisiin Orlandon\nkanssa.\n\nTästä näennäisestä ihmeestä, joka Ganymedeen oli niin helppo saada\naikaan, koska hän oli juuri Rosalinda-neito, hän selitti, että hän\npanisi sen täytäntöön noituuden avulla, jonka hän sanoi oppineensa\neräältä sedältä, kuuluisalta taikurilta.\n\nHurjasti rakastunut Orlando kysyi Ganymedeelta puoliksi uskoen ja\npuoliksi epäillen kuulemaansa, puhuiko hän tosissaan. \"Kautta elämäni\nteen sen\", vastasi Ganymedes. \"Pankaa senvuoksi päällenne parhaat\nvaatteenne ja kutsukaa herttua sekä ystävänne häihinne, sillä jos\ntahdotte huomenna mennä naimisiin Rosalindan kanssa, on hän silloin\nsaapuvilla.\"\n\nKun Oliver seuraavana aamuna oli saanut Alienalta myöntävän\nvastauksen, tulivat he herttuan luo, ja heidän kanssaan saapui\nmyöskin Orlando.\n\nKun he kaikki olivat kokoontuneet viettämään kaksoishäitä ja\nkuitenkin näkyi vain yksi morsian, syntyi paljon ihmettelyä ja\narvailuja, mutta enimmäkseen he ajattelivat, että Ganymedes teki\npilaa Orlandosta.\n\nKuultuaan, että hänen oma tyttärensä aiottiin tuoda tänne näin\nomituisella tavalla, herttua kysyi Orlandolla, uskoiko hän, että\npaimenpoika tosiaankin saattoi täyttää lupauksensa. Orlandon\nvastatessa, ettei hän tiennyt, mitä piti ajatella, Ganymedes ilmestyi\npaikalle ja kysyi herttualta, suostuisiko hän tyttärensä ja Orlandon\navioliittoon, jos tytär nyt tuotaisiin esille. \"Siihen suostuisin\",\nvastasi herttua, \"vaikka minulla olisi kuningaskuntia hänen mukanaan\nannettavana.\" Ganymedes sanoi sitten Orlandolle:\n\n\"Ja sinä sanot naivasi hänet, jos tuon hänet tänne.\" -- \"Sen\ntekisin\", virkkoi Orlando, \"vaikka olisin monen valtakunnan kuningas.\"\n\nGanymedes ja Aliena menivät sitten yhdessä ulos, ja heittämällä pois\nmiehenvaatteensa ja pukeutumalla jälleen naiseksi Ganymedes muuttui\nnopeasti Rosalindaksi ilman taikavoimaa, ja Alienasta tuli yhtä\npienellä vaivalla Celia-neito, kun hän maalaispukunsa sijaan otti\nylleen omat kallisarvoiset vaatteensa.\n\nHeidän ollessaan poissa herttua sanoi Orlandolle olevansa sitä\nmieltä, että paimen Ganymedes oli hyvin paljon hänen tyttärensä\nRosalindan näköinen, ja Orlando vastasi, että hänkin oli pannut\nmerkille tämän yhdennäköisyyden.\n\nHeillä ei kuitenkaan ollut aikaa ihmetellä, kuinka kaikki tämä\npäättyisi, sillä Rosalinda ja Celia tulivat sisään puettuina omiin\nvaatteisiinsa. Väittämättä enää saavansa apua taikavoimasta Rosalinda\nlaskeutui polvilleen isänsä eteen ja pyysi hänen siunaustaan.\nKaikista läsnäolevista näytti Rosalindan äkillinen ilmestyminen\nniin ihmeelliseltä, että se olisi hyvin käynyt noituudesta, mutta\nhän ei enää tahtonut laskea leikkiä isänsä kanssa, vaan kertoi\nhänelle maanpakonsa tarinan ja asumisestaan metsässä paimenpoikana,\nCelia-serkun esiintyessä hänen sisarenaan.\n\nHerttua vahvisti suostumuksensa, jonka hän oli jo antanut\navioliitolle, ja Orlando ja Rosalinda samoin kuin Oliver ja Celia\nmenivät yhtaikaa naimisiin. Vaikka heidän häitään ei voitu tässä\nasumattomassa metsässä viettää niin loisteliaasti ja komeasti kuin\non tavanmukaista sellaisissa tilaisuuksissa, ei kuitenkaan ole\nmilloinkaan vietetty onnellisempaa hääpäivää, ja kun he söivät\nmetsänriistaansa uhkeiden puiden viileässä siimeksessä, ikäänkuin ei\nmitään puuttuisi tämän hyvän herttuan ja uskollisten rakastavaisten\nonnen täydellisyydestä, saapui odottamaton sanansaattaja kertomaan\nherttualle sen iloisen uutisen, että hänen herttuakuntansa oli\npalautettu hänelle.\n\nRaivostuneena tyttärensä Celian paosta ja kuultuaan, että joka päivä\nlähti korkea-arvoisia miehiä Ardennien metsään seuratakseen laillista\nherttuaansa hänen maanpakoonsa, ja suuresti kadehtien sitä, että\nhänen veljeään niin hartaasti kunnioitettiin hänen vastoinkäymistensä\naikana, vallananastaja ryhtyi johtamaan suurta sotajoukkoa ja eteni\nmetsää kohti aikoen ottaa veljensä kiinni ja surmata hänet ja kaikki\nhänen uskolliset seuralaisensa. Mutta sallimuksen ihmeellisen\nväliintulon kautta estyi tämä paha veli aikomuksestaan, sillä juuri\nkun hän saapui asumattoman metsän liepeille, kohtasi hän vanhan\nhurskaan miehen, erakon, jonka kanssa hän keskusteli paljon ja joka\nlopuksi käänsi hänen sydämensä kokonaan pois pahasta suunnitelmasta.\nSiitä lähtien hän muuttui vilpittömäksi katuvaiseksi ja päätti luopuen\nepäoikeudenmukaisesta vallastaan viettää lopun ikäänsä luostarissa.\nHänen vastikään tekemänsä katumuksen ensi toimena oli lähettää\nsanansaattaja hänen veljensä luo -- kuten on kerrottu -- tarjoamaan\nanastettua herttuakuntaa takaisin, ja sen mukana palautettaisiin\nmyöskin tilukset ja tulot oikean herttuan ystäville, jotka hänen\nonnettomuudessaan olivat pysyneet hänelle uskollisina.\n\nTämä iloinen, yhtä odottamaton kuin tervetullut uutinen tuli juuri\nparahiksi kohottamaan prinsessojen häiden juhlallisuutta ja riemua.\nCelia onnitteli serkkuaan tästä hyvästä onnesta, joka oli tullut\nherttuan, Rosalindan isän, osaksi, ja toivotti hänelle vilpittömästi\nonnea, vaikkei hän itse enää ollut herttuakunnan perijätär,\njoksi Rosalinda nyt oli tullut, koska Celian isä oli luopunut\nanastuksestaan. Niin täydellisesti oli näiden kahden serkun rakkaus\nvapaa kaikesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta.\n\nHerttualla oli nyt tilaisuus palkita niitä uskollisia ystäviä, jotka\nolivat pysyneet hänen luonaan maanpaossa, ja vaikka nämä kelpo\nseuralaiset olivat kärsivällisesti jakaneet hänen kovan kohtalonsa,\nolivat hekin hyvin mielissään päästessään rauhassa ja varakkaina\npalaamaan laillisen herttuansa linnaan.\n\n\n\n\nKAKSI NUORTA VERONALAISTA\n\n\nVeronan kaupungissa asui kaksi nuorta herrasmiestä, joiden nimet\nolivat Valentin ja Proteus ja joiden välillä vallitsi vankka ja\nkeskeytymätön ystävyys. He harjoittivat opintojaan yhdessä ja\nviettivät lomahetkensä aina toistensa seurassa paitsi silloin, kun\nProteus kävi tervehtimässä erästä neitoa, johon hän oli rakastunut.\nNämä hänen lemmittynsä luo tekemänsä vierailut ja tämä Proteuksen\nintohimoinen kiintymys kauniiseen Juliaan olivat ainoat aiheet,\njoista puhellessaan ystävykset olivat eri mieltä, sillä koska\nValentin ei itse ollut lemmen pauloissa, väsytti häntä toisinaan\nkuulla ystävänsä alati puhuvan Juliastaan, ja sitten hänen oli\ntapana nauraa Proteukselle ja leikillisin sanoin pilkata rakkauden\nintohimoa selittäen, että mitkään sellaiset joutavat kuvittelut eivät\nkoskaan juolahtaisi hänen mieleensä. Hän sanoi pitävänsä omaa vapaata\nja onnellista elämäänsä verrattomasti parempana kuin rakastuneen\nProteuksen tuskaista toivomista ja pelkäilyä.\n\nEräänä aamuna Valentin tuli Proteuksen luo sanomaan, että heidän\ntäytyi joksikin aikaa erota; hän aikoi matkustaa Milanoon. Proteus,\njoka ei halunnut erota ystävästään, käytti monenlaisia todisteluja\nvaikuttaakseen Valentiniin, ettei tämä jättäisi häntä, mutta Valentin\nsanoi: \"Lakkaa suostuttelemasta minua, rakas Proteukseni. En tahdo\nlaiskurin tavalla kuluttaa nuoruuttani kotona joutilaisuudessa.\nKotona pysyvät nuorukaiset ovat aina yksinkertaisia ymmärrykseltään.\nEllei kiintymyksesi olisi kahliintunut kunnioitetun Juliasi suloisiin\nsilmäyksiin, pyytäisin sinua mukaani nähdäksesi muun maailman\nihmeitä, mutta koska olet rakastunut, rakasta edelleenkin, ja olkoon\nrakkautesi onnekas!\"\n\nHe erosivat vakuuttaen toisilleen muuttumatonta ystävyyttä.\n\"Herttainen Valentin, hyvästi!\" sanoi Proteus. \"Ajattele minua, kun\nnäet matkoillasi jonkun harvinaisen, huomiota ansaitsevan esineen, ja\ntoivo, että saisin olla osallinen onneesi.\"\n\nValentin aloitti samana päivänä matkansa Milanoa kohti, ja Proteus\nistuutui ystävänsä jätettyä hänet kirjoittamaan lemmitylleen\nkirjettä, jonka sitten Julian palvelijatar sai viedäkseen emännälleen.\n\nJulia rakasti Proteusta yhtä paljon kuin tämä häntä, mutta\nyleväsieluisena neitona hän arveli, ettei sopinut hänen\nneitseelliselle arvokkuudelleen antautua liian helposti voitetuksi;\nsenvuoksi hän oli olevinaan tunteeton Proteuksen intohimoa kohtaan ja\ntuotti kosijalleen paljon huolia.\n\nLucettan tarjotessa kirjettä Julia ei tahtonut ottaa sitä vastaan,\nvaan moitti palvelijatartaan siitä, että hän toi kirjeitä\nProteukselta, ja käski hänen lähteä huoneesta. Mutta hän halusi\nniin kiihkeästi tietää, mitä kirjeessä oli, että pian kutsui\npalvelustyttönsä takaisin ja kysyi hänen palattuaan: \"Paljonko kello\non?\"\n\nLucetta, joka tiesi, että hänen emäntänsä enemmän halusi nähdä\nkirjeen kuin tietää, mikä aika päivästä oli, tarjosi jälleen\nhylättyä kirjettä vastaamatta kysymykseen. Vihoissaan siitä, että\nkamarineitsyt näin julkesi olla tietävinään, mitä hänen emäntänsä\ntodella tahtoi, Julia repi kirjeen palasiksi heittäen ne lattialle ja\nkäskien kamarineitsyensä vielä kerran poistua huoneesta. Totellessaan\nkäskyä Lucetta pysähtyi vielä poimimaan revityn kirjeen palasia,\nmutta Julia, joka ei aikonut niin luopua niistä, sanoi teeskennellen\nsuuttumusta: \"Mene matkaasi ja anna paperien olla; sinä hypistelisit\nniitä suututtaaksesi minua.\"\n\nJulia alkoi sitten sommitella revittyjä paperiliuskoja yhteen\nniin hyvin kuin osasi. Ensiksi hän sai kokoon sanat \"Rakkaudesta\nhaavoittunut Proteus\", säälien näitä ja niiden kaltaisia rakkautta\nilmaisevia sanoja, jotka hän sai kootuksi yhteen, vaikka ne\nkaikki nyt olivat revittyinä palasina eli, kuten Julia sanoi,\n_haavoittuneita_, (hän kun oli sanoista \"rakkaudesta haavoittunut\nProteus\" saanut tämän ajatuksen); hän puhui niille lempeitä sanoja ja\nlupasi majoittaa ne povelleen kuin vuoteeseen, kunnes niiden haavat\nparanisivat, ja suudella jokaista eri palasta hyvitykseksi.\n\nNäin hän jatkoi somaa tosinaisellista haasteluaan, kunnes huomasi,\nettei kykenisikään saamaan kirjettä kokonaisuudeksi, ja suuttuneena\nomasta kiittämättömyydestään, kun oli hävittänyt niin herttaiset ja\nrakkautta uhkuvat sanat, kuten hän niitä nimitti, kirjoitti paljon\nlempeämmän kirjeen Proteukselle kuin milloinkaan ennen.\n\nProteus oli suuresti iloissaan saadessaan tämän suosiollisen\nvastauksen kirjeeseensä, ja sitä lukiessaan hän huudahteli: \"Suloinen\nrakkaus, suloiset rivit, suloinen elämä!\"\n\nKeskellä riemastusta hänet keskeytti hänen isänsä. \"Mitä nyt?\" kysyi\nvanha herrasmies. \"Mitä kirjettä siinä luet?\"\n\nProteus vastasi: \"Olen saanut kirjeen ystävältäni Valentinilta\nMilanosta.\"\n\n\"Anna tänne se kirje\", virkkoi hänen isänsä; \"katsotaanpa mitä\nuutisia siinä on.\"\n\n\"Ei siinä ole mitään uutisia\", virkkoi Proteus pahasti säikähtyneenä.\n\"Hän kirjoittaa vain, kuinka paljon Milanon herttua hänestä pitää,\nkunnioittaen häntä joka päivä suosionosoituksilla, ja lisäksi\nValentin toivoo, että minä olisin myös osallisena hänen onneensa.\"\n\n\"Entä minkä vaikutuksen hänen toivomuksensa tekee sinuun?\" kysyi isä.\n\n\"Luotan teidän tahtoonne enkä ole riippuvainen hänen ystävällisestä\ntoivomuksestaan\", vastasi Proteus.\n\nSattui niin, että Proteuksen isä oli vastikään puhunut erään\nystävänsä kanssa juuri tästä aiheesta. Hänen ystävänsä oli sanonut\nihmettelevänsä, että hän salli poikansa viettää nuoruutensa kotona,\nsillaikaa kun useimmat miehet lähettivät poikansa etsimään menestystä\nvieraista maista. \"Toiset\", sanoi hän, \"lähettävät heidät sotiin\nkoettamaan onneansa siellä, toiset etsimään kaukaisia saaria ja\ntoiset opiskelemaan ulkomaisissa yliopistoissa, Niinpä hänen\ntoverinsa Valentin on mennyt Milanon herttuan hoviin. Poikanne\nkykenee kaikkeen tähän, ja hänelle tulee suuri haitta kypsemmällä\niällä, jollei hän ole matkustanut nuoruudessaan.\"\n\nProteuksen isä piti ystävänsä neuvoa varsin hyvänä ja Proteuksen\nilmoitettua hänelle, että Valentin soisi hänen olevan mukanaan\njakamassa hänen onneaan, päätti heti lähettää poikansa Milanoon.\nEsittämättä Proteukselle mitään syytä näin äkilliseen päätökseen,\ntämän jyrkän, vanhan ylimyksen kun oli tapana käskeä poikaansa eikä\nneuvotella hänen kanssaan, hän sanoi: \"Minun tahtoni on sama kuin\nValentinin toivomus.\" Huomattuaan poikansa hämmästyneen ilmeen hän\nlisäsi: \"Älä näytä ällistyneeltä, vaikka niin äkkiä päätän, että\nsinun tulee viettää joku aika Milanon herttuan hovissa, sillä mitä\nminä tahdon, sen minä tahdon, ja siinä on sen asian päätös. Huomenna\nole valmiina matkustamaan. Älä esitä mitään verukkeita, sillä\npäätökseni on lopullinen.\"\n\nProteus tiesi, ettei hyödyttänyt lausua vastaväitteitä isälle, joka\nei milloinkaan sallinut, että hänen tahtoaan vastustettiin; sensijaan\nhän soimasi itseään siitä, että oli puhunut isälleen Julian kirjeestä\ntotuudenvastaista, mikä hänen surukseen teki hänelle välttämättömäksi\npoistua lemmityn luota.\n\nKun Julia nyt havaitsi, että hän joutuisi menettämään Proteuksen niin\npitkäksi ajaksi, ei hän enää teeskennellyt kylmäkiskoisuutta, ja he\nlausuivat toisilleen haikeat jäähyväiset, toistaen monta rakkauden\nja uskollisuuden valaa. Proteus ja Julia vaihtoivat sormuksia, joita\nhe molemmat lupasivat aina pitää muistona toinen toisestaan. Niinpä\nProteus sitten sanottuaan surulliset hyvästit lähti matkalleen\nMilanoon, ystävänsä Valentinin olinpaikkaan.\n\nValentin oli todellisuudessa, niinkuin Proteus oli isälleen\nväittänyt, Milanon herttuan suuressa suosiossa, ja hänen elämässään\noli sattunut toinenkin tärkeä tapahtuma, josta Proteus ei osannut\nuneksiakaan. Valentin oli näet luopunut siitä vapaudesta, josta\nhänen oli ollut tapana niin paljon kerskailla, ja rakastunut yhtä\nkiihkeästi kuin Proteuskin.\n\nNeito, joka oli saanut aikaan tämän ihmeellisen muutoksen\nValentinissa, oli lady Silvia, Milanon herttuan tytär, joka myöskin\nrakasti Valentinia. Mutta he salasivat rakkautensa herttualta, koska\ntämä, vaikka osoittikin paljon ystävällisyyttä Valentinille ja\nkutsui hänet joka päivä palatsiinsa, kuitenkin oli päättänyt naittaa\ntyttärensä eräälle nuorelle hovimiehelle, nimeltä Thurio. Silvia\nhalveksi tätä miestä, sillä Thuriolla ei ollut ensinkään Valentinin\nhienoa älykkyyttä ja erinomaisia ominaisuuksia.\n\nNämä kaksi kilpakosijaa Thurio ja Valentin olivat eräänä päivänä\nvierailulla Silvian luona, ja Valentin huvitti juuri Silviaa\nkääntämällä kaikki Thurion sanat naurettaviksi, kun herttua itse\ntuli huoneeseen ja kertoi Valentinille tervetulleen uutisen hänen\nystävänsä Proteuksen saapumisesta. Valentin vastasi: \"Jos olisin\ntoivonut jotakin, niin olisin toivonut saavani nähdä hänet täällä!\"\nSitten hän suuresti ylisteli Proteusta herttualle, sanoen: \"Teidän\nylhäisyytenne, vaikka minä olenkin tuhlannut aikaani hukkaan, niin\nsensijaan ystäväni on käyttänyt päivänsä hyödyllisesti ja erittäin\nedullisesti, ja hän on olemukseltaan ja mieleltään täydellinen\nkaikissa niissä jaloissa hyveissä, jotka kaunistavat aatelismiestä.\"\n\n\"Lausukaa hänet sitten tervetulleeksi hänen arvonsa mukaisesti\",\nsanoi herttua. \"Silvia, puhun sinulle, ja teille, signor Thurio,\nsillä Valentinia ei minun tarvitse pyytää niin tekemään.\"\n\nTässä heidät keskeytti Proteuksen saapuminen, ja Valentin esitteli\nystävänsä Silvialle sanoen: \"Rakastettava neito, ottakaa hänet\nvastaan palvelemaan kanssani teidän armoanne.\"\n\nKun Valentin ja Proteus olivat päättäneet vierailunsa ja olivat\nkahden kesken, virkkoi Valentin: \"Kerrohan nyt minulle, miten kaikki\nvoivat siellä, mistä tulit. Kuinka voi neitosi, ja mitenkä menestyy\nrakkautesi?\"\n\nProteus vastasi: \"Puheet rakkaudesta tavallisesti väsyttivät sinua.\nTiedän, ettet sinä mielelläsi keskustele lemmenseikoista.\"\n\n\"Niin, Proteus\", virkkoi Valentin, \"mutta elämäni on nyt muuttunut\ntoiseksi. Olen saanut rangaistukseni siitä, että olen halveksinut\nrakkautta, sillä kostoksi ylenkatseestani rakkautta kohtaan lemmen\njumala on karkoittanut unen kahlehdituista silmistäni. Oi jalo\nProteus, lemmenjumala on mahtava herra, ja hän on nöyryyttänyt minut\ntunnustamaan, ettei ole sellaista tuskaa kuin hänen kurituksensa eikä\nsellaista iloa maailmassa kuin hänen osoittamansa suosio. Nyt en\npidä mistään muusta keskustelusta kuin sellaisesta, joka koskettelee\nrakkautta. Nyt on sana rakkaus minulle aamiaiseni, päivälliseni,\nillalliseni ja uneni.\"\n\nKun Valentin näin tunnusti, minkä muutoksen rakkaus oli tehnyt hänen\nmielialassaan, oli se suuri voitto hänen ystävälleen Proteukselle.\nMutta \"ystäväksi\" Proteusta ei saa enää nimittää, sillä sama\nkaikkivaltias jumala Rakkaus, josta he paraikaa puhuivat, (vieläpä jo\nsilloin, kun he haastelivat sen Valentiniin tekemästä muutoksesta),\nvaikutti Proteuksen sydämessä. Tähän asti hän oli ollut uskollisen\nrakkauden ja täydellisen ystävyyden esikuva, mutta nyt, kerran\npikimmältään tavattuaan Silvian, hän oli muuttunut petolliseksi\nystäväksi ja uskottomaksi rakastajaksi, sillä heti kun hän oli\nnähnyt Silvian, oli kaikki rakkaus Juliaa kohtaan kadonnut kuin uni,\neikä hänen pitkällinen ystävyytensä Valentinin kanssa säikäyttänyt\nhäntä yrittämästä päästä Valentinin sijalle Silvian sydämessä. Ja\nvaikkakin, kuten aina käy luonnostaan hyvien ihmisten muuttuessa\nepärehellisiksi, hän tunsi monia vakavia epäilyksiä, ennenkuin\npäätti hylätä Julian ja ryhtyä Valentinin kilpakosijaksi, kukisti\nhän kuitenkin vihdoin velvollisuudentuntonsa ja antautui miltei\ntunnontuskitta uuden onnettoman intohimonsa valtaan.\n\nValentin kertoi hänelle luottavaisesti lempensä koko tarinan ja\nkuinka huolellisesti he olivat salanneet asian Silvian isältä\nherttualta ja sanoi myös, että koska he eivät uskoneet milloinkaan\nvoivansa saavuttaa isän suostumusta, hän oli taivuttanut Silvian\nlähtemään yöllä palatsista ja että he sitten yhdessä matkustaisivat\nMantovaan. Hän näytti Proteukselle nuoratikkaat, joilla hän aikoi\nauttaa Silviaa pujahtamaan ulos eräästä linnan ikkunasta pimeän\ntultua.\n\nTuskin on mahdollista sitä uskoa, mutta niin kuitenkin oli asian\nlaita, että kuultuaan tämän vilpittömän kertomuksen ystävänsä\nkalleimmista salaisuuksista Proteus päätti mennä herttuan luo\nilmaistakseen hänelle kaikki.\n\nVilpillinen ystävä aloitti puheensa lausumalla herttualle monia\ntaidokkaita sanoja, esimerkiksi siihen suuntaan, että ystävyyden\nlait oikeastaan velvoittaisivat hänet salaamaan sen, mitä hän\nnyt aikoi paljastaa, mutta että se armollinen suosiollisuus,\njota herttua oli hänelle osoittanut, ja se kunnioitus, jota hän\npuolestaan oli velvollinen tuntemaan hänen armoaan kohtaan, vaativat\nhäntä kertomaan, mitä muuten ei mikään maallinen etu olisi häneltä\nsaanut houkutelluksi. Sitten hän esitti kaikki, mitä oli kuullut\nValentinilta, jättämättä mainitsematta nuoratikkaita ja sitä tapaa,\nkuinka Valentin aikoi ne kätkeä pitkän viitan alle.\n\nHerttua piti Proteusta suorastaan ihmeellisenä oikeamielisyyden\npuoltajana, joka mieluummin kertoi ystävänsä aikomuksen kuin salasi\nepärehellisen teon, ylisti häntä suuresti, lupasi olla ilmaisematta\nValentinille, keltä oli saanut nämä tiedot, ja sanoi sensijaan jonkun\nviekkaan keinon avulla saattavansa Valentinin itse paljastamaan\nsalaisuuden. Tätä varten herttua odotti Valentinin tuloa illalla.\nHän näkikin Valentinin kiiruhtavan palatsia kohden ja huomasi hänen\nviittansa alla olevan kätkössä jotakin, mitä hän luuli nuoratikkaiksi.\n\nTällöin herttua pysäytti Valentinin sanoen: \"Minne niin kiiruhdat,\nValentin?\" -- \"Suvaitkoon se teidän armonne\", vastasi Valentin,\n\"lähetti odottaa viedäkseen kirjeitä ystävilleni, ja minä menen\nantamaan ne hänelle.\" Mutta Valentinin totuudenvastaisella puheella\nei ollut parempaa menestystä kuin Proteuksen isälleen kertomalla\nvilpillisellä jutulla.\n\n\"Ovatko ne hyvin tärkeitä?\" kysyi herttua.\n\n\"Ne vain kertovat isälleni\", virkkoi Valentin, \"että voin hyvin ja\nettä olen onnellinen teidän armonne hovissa.\"\n\n\"Sittenhän ei ole mitään hätää\", virkkoi herttua. \"Jää hetkiseksi\nseuraani. Tahtoisin kuulla neuvoasi muutamista asioista, jotka\nkoskevat minua läheisesti.\" Sitten hän kertoi Valentinille ovelan\ntarinan, johdannoksi houkuttelemaan esille Valentinin salaisuuden,\nsanoen, että Valentinhan tiesi hänen haluavan naittaa tyttärensä\nThuriolle, mutta että Silvia oli itsepäinen ja tottelematon hänen\nkäskyilleen \"välittämättä ensinkään siitä\", virkkoi herttua, \"että\nhän on lapseni, tai pelkäämättä minua isänään. Ja saanen sanoa\nsinulle, että tämä hänen ylpeytensä on karkoittanut rakkauteni\nhänestä. Olin ajatellut, että vanhuudessani saisin nauttia hänen\nvelvollisuudentuntonsa hellyyttä. Olen nyt päättänyt ottaa itselleni\nuuden puolison ja ajaa tyttäreni kenen luo tahansa, joka tahtoo ottaa\nhänet vastaan. Olkoon hänen kauneutensa hänen myötäjäisinään, sillä\nminua ja omaisuuttani hän ei pidä arvossa.\"\n\nIhmetellen, mitä tästä lopuksi tulisi, Valentin vastasi: \"Entä mitä\nteidän armonne haluaisi minun tekevän tässä asiassa?\"\n\n\"No\", jatkoi herttua, \"se neito, jonka kanssa haluaisin mennä\nnaimisiin, on nuori ja kaino eikä suurestikaan pane arvoa\nvanhentuneelle kaunopuheisuudelleni. Sitäpaitsi kosiskelutapa on\nsuuresti muuttunut siitä saakka, kun minä olin nuori. Tahtoisin nyt\nmielelläni sinut opettajakseni selittämään minulle, kuinka minun on\nkosittava.\"\n\nValentin antoi hänelle yleisen käsityksen siitä, mitä tapoja nuoret\nmiehet silloin käyttivät armastellessaan ja tahtoessaan saavuttaa\nkauniin neidon rakkauden. Esimerkkeinä hän mainitsi lahjat, taajat\nvierailut ynnä muuta senkaltaista.\n\nHerttua vastasi tähän, että tuo neito oli kieltäytynyt ottamasta\nvastaan lähetettyä lahjaa ja että neidon isä vartioi tytärtään niin\nankarasti, ettei yksikään mies voisi päästä hänen luokseen päivällä.\n\n\"Sittenpä teidän pitää mennä hänen luokseen vierailulle yöllä\",\nvastasi Valentin.\n\n\"Mutta yöllä\", huomautti ovela herttua, joka nyt oli pääsemässä\nkeskustelunsa päämaaliin, \"hänen ovensa ovat tarkoin lukitut.\"\n\nOnnettomuudeksi Valentin ehdotti, että herttua pyrkisi neidon\nhuoneeseen yöllä käyttämällä nuoratikkaita apunaan ja sanoi\nhankkivansa herttualle siihen tarkoitukseen sopivat tikkaat. Lopuksi\nhän neuvoi herttuaa kätkemään nuoraportaat samanlaisen viitan alle,\njollainen hänellä itsellään nyt oli päällään.\n\n\"Lainaa minulle viittaasi\", pyysi herttua, joka oli keksinyt tämän\npitkän kertomuksen saadakseen jonkun tekosyyn viitan riisumiseksi.\nNiinpä hän nyt viipymättä tarttui Valentinin viittaan, heittäen sen\ntaaksepäin, ja näki sekä nuoratikkaat että myöskin Silvian kirjeen,\njonka herttua heti avasi ja luki. Tämä kirje sisälsi täydellisen\nselostuksen heidän aiotusta paostaan. Moitittuaan Valentinia hänen\nkiittämättömyydestään, kun hän näin palkitsi osakseen tulleen\nsuosiollisuuden, että yritti varkain viedä pois isäntänsä tyttären,\nherttua karkoitti Valentinin hovista ja Milanon kaupungista\nainiaaksi. Valentinin oli pakko seuraavana yönä lähteä tiehensä edes\nnäkemättä Silviaa.\n\nProteuksen näin tehdessä vääryyttä Valentinille Milanossa suri\nJulia Veronassa Proteuksen poissaoloa, ja hänen kaipuunsa voitti\nvihdoin neitseellisen soveliaisuuden tunnon, niin että hän päätti\nlähteä Veronasta etsiäkseen lemmittyään Milanossa. Turvatakseen\nitsensä matkan vaaroja vastaan hän puki kamarineitsyensä Lucettan ja\nitsensä miehenvaatteisiin, ja he lähtivät valepukuisina matkalle,\nsaapuen Milanoon pian senjälkeen kun Valentin oli karkoitettu siitä\nkaupungista Proteuksen petoksen takia.\n\nJulia tuli Milanoon noin puolenpäivän aikaan ja asettui erääseen\nmajataloon. Koska kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat hänen\nrakkaaseen Proteukseensa, ryhtyi hän keskustelemaan majatalonpitäjän\nkanssa ja ajatteli saavansa tällä tavalla kuulla joitakin uutisia\nProteuksesta.\n\nIsäntä oli peräti mielissään siitä, että tämä sievä nuori herrasmies\n-- kuten luuli hänen olevan --, joka ulkoasusta päättäen oli\nylhäissäätyinen, puhui niin tuttavallisesti hänelle. Ja koska hän\noli hyväluontoinen mies, surkutteli hän, että vieras näytti niin\nsurumieliseltä, ja huvittaakseen nuorta ylimystä tarjoutui ottamaan\nhänet mukaansa, jotta hän kuulisi hiukan hienoa musiikkia, jonka\nsäestyksellä, kuten isäntä sanoi, muuan herrasmies sinä iltana\npitäisi serenadia lemmitylleen.\n\nSyy Julian surumieliseen ulkonäköön oli se, että hän ei oikein\ntiennyt, mitä Proteus ajattelisi hänen varomattomasta tempustaan. Hän\nnäet tiesi, että Proteus oli rakastanut häntä jalon neitseellisen\nylpeyden ja luonteen arvokkuuden takia, ja pelkäsi alentavansa\nitseään Proteuksen ajatuksissa; juuri se loi Julian kasvoille\nsurullisen ja miettiväisen ilmeen.\n\nJulia suostui mielellään isännän tarjoukseen mennä hänen kanssaan\nsoitantoa kuuntelemaan, sillä hän toivoi salaa voivansa samalla\nkohdata Proteuksen.\n\nMutta kun Julia tuli palatsin luo, minne isäntä vei hänet, oli\nseuraus aivan toisenlainen kuin ystävällinen isäntä oli tarkoittanut.\nSillä Julia joutui siellä sydänsurukseen näkemään lemmittynsä,\nhäilyväisen Proteuksen, pitävän neiti Silvialle musiikin säestyksellä\nserenadia, johon liittyi rakkautta ja ihailua todistavia sanoja. Ja\nJulia kuuli Silvian puhuvan ikkunasta Proteuksen kanssa ja moittivan\nhäntä siitä, että hän oli hylännyt oman uskollisen neitonsa, ja\nkiittämättömyydestä ystäväänsä Valentinia kohtaan. Sitten Silvia\npoistui ikkunasta haluamatta kuunnella Proteuksen soitantoa\ntai imartelevia puheita, sillä hän oli uskollinen karkotetulle\nlemmitylleen ja kammosi Valentinin vilpillisen ystävän Proteuksen\nhalpamaista käytöstä.\n\nVaikka Julia oli epätoivoissaan siitä, minkä todistajana oli\njuuri ollut, rakasti hän yhä kuitenkin kylmäkiskoista Proteusta.\nKuultuaan, että Proteus oli äskettäin erottanut palvelijansa, Julian\nonnistui isäntänsä, ystävällisen majatalonpitäjän, avulla päästä\nProteuksen palveluspojaksi. Eikä Proteus tiennyt, että tämä poika\noli Julia, ja hän pani palveluspoikansa viemään kirjeitä ja lahjoja\nJulian kilpailijattarelle Silvialle, vieläpä lähetti sinne juuri\nsaman sormuksen, jonka Julia oli antanut hänelle jäähyväislahjaksi\nVeronassa.\n\nKun Julia meni tuon neidon luo sormus mukanaan, ilahdutti häntä\nsuuresti se havainto, että Silvia kerrassaan hylkäsi Proteuksen\nkosinnan. Ja Julia eli Sebastian, kuten häntä nimitettiin, ryhtyi\nSilvian kanssa keskustelemaan Proteuksen ensimmäisestä rakkaudesta,\nhylätystä neiti Juliasta. Sovittaen puheeseensa muutaman itselleen\nsuopean sanan -- kuten saattaa otaksuakin -- Sebastian sanoi\ntuntevansa Julian, kuten hänen hyvin sopikin väittää, koska hän\nitse oli Julia, josta hän puhui, ja kertoi, kuinka hellästi Julia\nrakasti hänen isäntäänsä Proteusta ja kuinka tämän epäystävällinen\nkylmyys tuotti Julialle tuskaa. Sitten Sebastian jatkoi näppärän\nkaksimielisesti: \"Julia on jokseenkin minun pituiseni ja\nnäköiseni, ja hänen silmiensä ja tukkansa väri on sama kuin\nminunkin.\" Tosiaankin Julia näytti mitä kauneimmalta nuorukaiselta\npojanpuvussaan.\n\nSilvia heltyi säälimään sitä herttaista neitoa, jonka hänen\nrakastamansa mies oli niin surullisesti hylännyt, ja kun Julia\ntarjosi Proteuksen lähettämää sormusta, kieltäytyi Silvia sitä\nvastaanottamasta sanoen: \"Sitä suurempi häpeä hänelle, että hän\nlähettää tämän sormuksen. En tahdo ottaa sitä, sillä olen usein\nkuullut hänen sanovan, että hän on saanut sen Julialta. Pidän\nsinusta, ystävällinen nuorukainen, koska säälit häntä, neito-parkaa!\nTässä on kukkaro; annan sen sinulle Julian takia.\" Nämä lohduttavat\nsanat, jotka tulivat hänen lempeän kilpailijattarensa huulilta,\nilahduttivat valepukuisen neidon alakuloista sydäntä.\n\nMutta palatkaamme karkotettuun Valentiniin, joka tuskin tiesi, mihin\nkulkunsa ohjaisi, koska hän oli haluton palaamaan kotiin isänsä\nluo epäsuosioon joutuneena ja karkoitettuna miehenä. Vaeltaessaan\nyksinäisen metsän läpi jokseenkin lähellä Milanoa, jonne hän oli\njättänyt sydämensä kalliin aarteen lady Silvian, sai hän kimppuunsa\nrosvoja, jotka vaativat hänen rahojaan.\n\nValentin sanoi heille, että hän oli vastoinkäymisten kolhima mies,\nettä hän oli menossa maanpakoon rahattomana ja ettei hänellä ollut\nmuuta rikkautta kuin vaatteet yllään.\n\nKuultuaan, että hän oli kovia kokenut mies, ja ihmetellen hänen\nylhäistä ulkomuotoaan ja miehekästä käytöstään rosvot sanoivat\nhänelle, että jos hän halusi elää heidän kanssaan ja olla heidän\npäällikkönsä eli kapteeninsa, he alistuisivat hänen komentoonsa,\nmutta että jos hän kieltäytyisi suostumasta heidän tarjoukseensa, he\ntappaisivat hänet.\n\nValentin, joka ei paljoa välittänyt siitä, kuinka hänen kävi,\nvastasi, että hän suostuisi elämään heidän kanssaan ja olemaan heidän\nkapteeninsa, mikäli he eivät tehneet väkivaltaa naisille tai köyhille\nmatkustajille.\n\nNäin tuli jalosta Valentinista kuten Robin Hoodista, josta luemme\nballadeissa, rosvojen ja lainsuojattomien pahantekijöiden päällikkö.\nTässä asemassa hänet tapasi Silvia, ja näin se tapahtui.\n\nVälttääkseen joutumasta naimisiin Thurion kanssa, johon avioliittoon\nhänen isänsä jyrkästi vaati tytärtään suostumaan, Silvia päätti\nvihdoin seurata Valentinia Mantovaan, josta paikasta hän oli kuullut\nlemmittynsä etsineen turvaa. Mutta siitä Silvia oli saanut vääriä\ntietoja, sillä Valentin eli yhä metsässä rosvojen keskuudessa,\nesiintyen heidän kapteeninaan, mutta ottamatta millään tavalla\nosaa heidän ryöstöihinsä ja käyttäen heiltä saamaansa arvovaltaa\nainoastaan pakottaakseen heidät osoittamaan sääliä ryöstämilleen\nmatkustajille.\n\nSilvian onnistui karata isänsä palatsista erään arvokkaan vanhan\nEglamour-nimisen aatelismiehen seurassa, jonka hän otti mukaansa\nsaadakseen matkalla suojaa. Silvian piti kulkea sen metsän kautta,\njossa Valentin ja pahantekijät asuivat; eräs näistä rosvoista otti\nSilvian kiinni ja olisi siepannut Eglamourinkin, mutta tämä pääsi\npakoon.\n\nRosvo, joka oli ottanut Silvian kiinni ja joka huomasi hänen\nsuuren kauhunsa, pyysi häntä olemaan rauhallinen, koska hänet vain\nvietäisiin erääseen luolaan, missä joukon kapteeni asui, ja sanoi\nvielä, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä heidän kapteeninsa oli\njaloluontoinen ja osoitti aina inhimillisyyttä naisia kohtaan. Silvia\nei tuntenut suurtakaan lohdutusta siitä, että hänet vietäisiin\nvankina lainsuojattomien pahantekijöiden kapteenin eteen. \"Oi\nValentin\", huudahti Silvia, \"tätä minä saan kärsiä tähtesi!\"\n\nMutta kun rosvo paraikaa kuljetti Silviaa kapteeninsa luolaan,\npysäytti hänet Proteus, joka oli kuullut Silvian paosta ja yhä\npalveluspojaksi pukeutuneen Julian kanssa seurannut hänen jälkiään\ntähän metsään. Hän pelasti nyt Silvian rosvon käsistä, mutta tuskin\nSilvialla oli aikaa kiittää Proteusta tästä palveluksesta, kun\npelastaja alkoi kiusata häntä uudelleen kosiskelullaan. Ja juuri\nkun Proteus häikäilemättä ahdisteli Silviaa suostumaan avioliittoon\nkanssaan ja kun palveluspoika (onneton Julia) seisoi hänen vierellään\nsuuressa sieluntuskassa sentähden, että hän pelkäsi Proteuksen juuri\nantaman suuren avun taivuttavan Silvian osoittamaan palkinnoksi\njonkunlaista suosiota, yllätti heidät kaikki ihmeellisesti Valentinin\näkillinen saapuminen paikalle. Hän oli kuullut, että hänen rosvonsa\nolivat ottaneet vangiksi naisen, jota hän nyt tuli lohduttamaan ja\nrauhoittamaan.\n\nProteus mielisteli juuri Silviaa ja joutui niin suuresti häpeisiinsä,\nkun hänen ystävänsä yllätti hänet, että hän silmänräpäyksessä alkoi\ntuntea katumusta. Hän toi esiin niin syvän surun Valentinille\ntekemistään vääryyksistä, että Valentin, jonka luonne oli ylevä\nja jalo, vieläpä haaveellisuuteen saakka, antoi hänelle anteeksi\nluvaten jälleen pitää häntä ystävänään ja äkillisen sankarillisuuden\npuuskassa sanoi: \"Annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni ja\nlakkaan sinun hyväksesi tavoittelemasta Silviaa omakseni.\"\n\nJulia, joka seisoi isäntänsä vieressä ja kuuli tämän kumman\nuhrauksen, pelkäsi, ettei Proteus kykenisi edes jälleen saavuttamansa\nmielenjalouden avulla luopumaan Silviasta, ja pyörtyi. Kaikilla\noli nyt puuhaa Julian virvoittamisessa. Silvia olisi muuten\nloukkaantunut, kun hänet näin luovutettiin Proteukselle, mutta hän\ntuskin saattoi uskoa, että Valentin pitkää aikaa itsepintaisesti\npitäisi kiinni tästä liioitellusta ja liian jalomielisestä ystävyyden\nosoituksesta.\n\nToinnuttuaan pyörtymyksestään Julia sanoi: \"Olinpa unohtanut, että\nisäntäni käski minun antaa tämän sormuksen Silvialle.\"\n\nKatsellessaan sormusta Proteus näki sen olevan saman, jonka hän\noli antanut Julialle vastalahjaksi saamastaan ja sitten Silvialle\nlähetetystä sormuksesta. \"Mitä tämä on?\" kysyi Proteus. \"Tämähän on\nJulian sormus; kuinka sinä olet sen saanut, poika?\" Julia vastasi:\n\"Julia itse antoi sen minulle, ja Julia itse on tuonut sen tänne.\"\n\nKatsoen nyt vakavasti palveluspoikaansa Proteus huomasi selvästi,\nettä Sebastian oli juuri neiti Julia itse. Julian uskollisuudestaan\nja todellisesta rakkaudestaan antama todistus vaikutti niin\nProteukseen, että entinen rakkaus palasi hänen sydämeensä, ja hän\notti jälleen oman rakkaan lemmittynsä, luopuen ilomielin kaikista\nvaatimuksista Silviaan Valentinin hyväksi, joka niin hyvin oli\nansainnut hänet.\n\nProteus ja Valentin vakuuttelivat juuri onnellisuuttaan, koska he\nolivat tehneet sovinnon ja kummallakin oli uskollinen lemmitty, kun\nhämmästyksekseen näkivät Milanon herttuan ja Thurion, jotka tulivat\nsinne ajaen takaa Silviaa.\n\nThurio lähestyi ensiksi, yrittäen siepata Silvian itselleen, sanoen:\n\"Silvia on minun.\" Tällöin Valentin vastasi hänelle erittäin\nkiihkeästi: \"Thurio, pysähdy. Jos vielä kerran sanot, että Silvia on\nsinun, olet tuhon oma. Tässä hän seisoo: koetappa koskeakaan häneen!\nEn salli sinun edes hengittääkään lemmittyäni kohden.\" Kuultuaan\ntämän uhkauksen Thurio, joka oli suuri pelkuri, vetäytyi takaisin\nja sanoi, ettei hän välittänyt Silviasta ja että ainoastaan hupsu\ntaistelisi tytön takia, jolta ei saanut vastarakkautta.\n\nHerttua, joka oli hyvin urhoollinen mies itse, sanoi nyt kovasti\nsuuttuneena: \"Sitä alhaisempaa ja viheliäisempää on sinun puoleltasi\nryhtyä sellaisiin ponnisteluihin tytön takia ja jättää hänet sitten\nniin heikoin perustein.\" Kääntyen Valentinin puoleen hän jatkoi:\n\"Ylistän rohkeuttasi, Valentin, ja pidän sinua keisarinnankin\nrakkauden arvoisena. Sinä saat Silvian, sillä olet hänet hyvin\nansainnut.\"\n\nValentin suuteli sitten erittäin nöyränä herttuan kättä ja otti\nasianmukaisen kiitollisena vastaan jalon lahjan, joksi herttua antoi\nhänelle tyttärensä. Samalla hän käytti hyväkseen tätä iloista hetkeä\ntaivuttaakseen hyväluontoisen herttuan armahtamaan varkaat, joiden\nkanssa Valentin oli seurustellut metsässä ja joista hän vakuutti,\nettä kun heidät kerran autettaisiin palaamaan yhteiskuntaan,\nvoitaisiin heidän keskuudestaan tavata monta hyvää ja suuriinkin\ntehtäviin käyttökelpoista miestä. Useat heistä oli näet ajettu\nmaanpakoon kuten Valentin pikemminkin valtiollisten kuin minkään\nhäpeällisten rikosten takia, joihin he olisivat olleet syyllisiä.\nTähän suostuikin aulis herttua, ja nyt oli vain jälellä se, että\nvilpillinen ystävä Proteus määrättiin rangaistukseksi rikkomuksista,\njoita hän oli tehnyt liian nopsasti rakastuessaan, olemaan läsnä,\nkun koko hänen lemmenseikkojensa ja vilpistelynsä tarina kerrottiin\nherttualle. Proteuksen heränneelle omalletunnolle tästä kertomuksesta\njohtunut häpeän tunne katsottiin riittäväksi rangaistukseksi. Kun se\noli tehty, palasivat kaikki neljä rakastavaista Milanoon, ja heidän\nhäänsä vietettiin herttuan läsnäollessa riemuisesti ja juhlallisesti.\n\n\n\n\nVENETSIAN KAUPPIAS\n\n\nJuutalainen Shylock eli Venetsiassa, -- koronkiskuri, joka oli\nkoonnut suunnattoman omaisuuden lainaamalla suurta korkoa vastaan\nrahaa kristityille kauppiaille. Kovasydäminen mies kun oli,\nShylock vaati lainaamansa rahat takaisin niin ankarasti, että\nhän oli kaikille hyville miehille vastenmielinen, erikoisesti\neräälle Venetsian kauppiaalle nimeltä Antonio. Shylock vieroi\nyhtä paljon Antoniota, koska tällä oli tapana lainata rahaa\nahdingossa oleville ihmisille eikä hän tahtonut ottaa mitään korkoa\nantamistaan lainoista; sentähden vallitsi tavaton vihamielisyys\nahneen juutalaisen ja anteliaan kauppiaan Antonion välillä. Aina kun\nAntonio tapasi Shylockin Rialtossa eli pörssissä, oli hänen tapanaan\nmoittia Shylockia koronkiskomisesta ja julmista menettelytavoista, ja\njuutalainen sieti sen näennäisen kärsivällisenä, mutta salaa hautoen\nkostoa.\n\nAntonio oli maailman herttaisin mies; hän oli miesten parhaita ja\nväsymättömän altis ystävälliseen avuliaisuuteen. Hänessä tosiaankin\nilmeni muinainen roomalainen kunniantunto paremmin kuin kenessäkään,\njoka Italian ilmaa hengitti. Kaikki hänen maanmiehensä rakastivat\nhäntä suuresti, mutta hänen lähin ystävänsä ja rakkain hänen\nsydämelleen oli Bassanio, jalosukuinen venetsialainen, jolla oli\nvain pieni isänperintö, mutta joka oli miltei kuluttanut loppuun sen\nomaisuutensa elämällä liian tuhlaavaisesti niukkoihin varoihinsa\nnähden, kuten korkea-arvoiset ja varattomat nuoret miehet niin usein\novat taipuvaisia tekemään. Aina kun Bassanio tarvitsi rahaa, auttoi\nAntonio häntä, ja näytti siltä, että heillä oli yhteisesti vain yksi\nsydän ja yksi kukkaro.\n\nEräänä päivänä Bassanio tuli Antonion luo ja kertoi haluavansa\npalauttaa varallisuutensa menemällä rikkaisiin naimisiin neidon\nkanssa, jota hän hellästi rakasti ja joka isänsä äskettäin kuoltua\noli jäänyt suuren maatilan ainoaksi perijättäreksi. Isän vielä\neläessä hänellä oli ollut tapana käydä tytön kotona, jolloin hän\nluuli huomanneensa neidon joskus lähettäneen silmillään sellaisia\nsanattomia viestejä, että hän olisi varsin tervetullut kosija. Mutta\nkoska hänellä ei ollut varoja hankkiakseen itselleen niin rikkaan\nperijättären mielitietylle soveliaan ulkoasun, pyysi hän hartaasti\nAntoniota aikaisemmin tekemiensä palvelusten lisäksi lainaamaan\nkolmetuhatta dukaattia.\n\nAntoniolla ei ollut sillä kertaa rahaa lainata ystävälleen,\nmutta koska hän odotti muutamia laivoja tuleviksi pian kotia\nlastattuina kauppatavaroilla, sanoi hän menevänsä Shylockin, rikkaan\nrahanlainaajan, luokse lainatakseen häneltä rahaa, jonka pantiksi hän\ntarjoisi noiden laivojen lastia.\n\nAntonio ja Bassanio menivät yhdessä Shylockin luo; Antonio pyysi\njuutalaista lainaamaan hänelle kolmetuhatta dukaattia mitä korkoa\nvastaan tahansa, jolloin laina maksettaisiin hänen pian saapuvien\nlaivojensa kauppatavaroista. Sen kuultuaan Shylock ajatteli\nitsekseen: \"Jos kerran voin iskeä häntä kipeään kohtaan, saan oikein\ntyydyttää vanhaa kaunaani. Hän vihaa juutalaista kansallisuuttamme;\nhän lainaa rahaa ilmaiseksi, ja kauppiaitten keskuudessa hän herjaa\nminua ja rehellisesti ansaittuja voittojani, nimittäen niitä\nkiskomiseksi. Kirottu olkoon heimoni, jos annan hänelle anteeksi!\"\nHuomatessaan, että Shylock pohti jotakin itsekseen eikä vastannut,\nja ollen kärsimätön rahan takia Antonio sanoi: \"Shylock, kuuletteko?\nTahdotteko lainata minulle rahaa?\"\n\nTähän kysymykseen juutalainen vastasi: \"Signor Antonio, te olette\nmonta kertaa herjannut minua rahoistani ja koronkiskomisestani, ja\nminä olen sietänyt sitä kärsivällisesti, kohauttaen vain olkapäitäni,\nsillä kärsivällisyys on koko heimomme tunnusmerkki. Ja sitten te\nolette nimittänyt minua uskottomaksi, katalaksi heittiöksi, sylkenyt\nvaatteilleni ja potkinut minua, ikäänkuin olisin rakkikoira. No niin,\nnytpä näyttää siltä, että tarvitsette apuani, ja te tulette luokseni\nsanoen: 'Shylock, lainatkaa minulle rahaa.' Onko koiralla rahaa? Onko\nmahdollista, että rakki lainaisi kolmetuhatta dukaattia? Pitääkö\nminun nyt syvään kumartaen sanoa: 'Hyvä herra, te syljitte päälleni\nviime keskiviikkona, ja toisen kerran nimititte minua koiraksi, ja\nnäiden kohteliaisuuksien takia minun on lainattava teille rahaa'?\"\n\nAntonio vastasi: \"Yhtä valmis olen nimittämään teitä niin jälleen,\nsylkemään taas päällenne ja potkimaankin teitä. Jos tahdotte lainata\nminulle tuon summan, älkää lainatko sitä ystävänä, vaan mieluummin\nlainatkaa se minulle vihollisena, niin että voitte laiminlyödessäni\nmaksun tyytyväisemmällä mielellä vaatia minulta korvausta.\" -- \"No,\nno, kuinka kiihkeitä sanoja käytätte!\" huudahti Shylock. \"Tahtoisin\nolla ystävä teidän kanssanne ja saavuttaa suosionne. Tahdon unohtaa\nhäväistykset, jotka olette saattanut päälleni. Tyydytän tarpeenne\nenkä ota mitään korkoa rahastani.\"\n\nTämä näennäisesti ystävällinen tarjous hämmästytti suuresti\nAntoniota. Sitten Shylock sanoi yhä teeskennellen ystävyyttä ja\nväittäen, että kaikki, mitä hän teki, tapahtui Antonion rakkauden\nsaavuttamiseksi, että hän lainaisi Antoniolle kolmetuhatta dukaattia\nottamatta mitään korkoa rahoistaan; Antonion tarvitsi ainoastaan\nlähteä hänen kanssaan lakimiehen luo kirjoittamaan kuin pilan vuoksi\nnimensä sellaiseen sitoumukseen, että jollei hän maksaisi velkaa\ntakaisin määrättyyn päivään mennessä, hän menettäisi naulan lihaa,\njonka Shylock saisi leikata hänen ruumiistaan irti mistä kohdasta\ntahansa.\n\n\"Sovittu\", virkkoi Antonio. \"Kirjoitan sen velkakirjan alle ja sanon,\nettä juutalaisessa on paljon ystävällisyyttä.\"\n\nBassanio sanoi, ettei Antonion pitäisi allekirjoittaa sellaista\nvelkakirjaa hänen takiaan, mutta Antonio pysyi lupauksessaan sen\nnojalla, että ennenkuin maksuaika tulisi, hänen laivansa ehtisivät\nsaapua tuoden tavaroita, joiden arvo oli monta vertaa suurempi kuin\ntuo velka.\n\nKuunneltuaan heidän kiistaansa Shylock huudahti: \"Oi isä Abraham,\nkuinka epäluuloisia nämä kristityt ovatkaan! Heidän omat sydämettömät\nmenettelytapansa opettavat heitä epäilemään toisten ajatuksia. Pyydän\nteitä selittämään minulle, Bassanio: jos hän laiminlyö määräpäivän,\nniin mitä minä voittaisin vaatimalla luvattua korvausta? Naula lihaa\nihmisestä otettuna ei ole niin arvokasta eikä hyödyllistäkään kuin\nlampaan tai härän liha. Kuulkaahan nyt, ostaakseni hänen suosionsa\ntarjoan tätä ystävyydenosoitusta: jos hän ottaa sen vastaan, hyvä on;\nellei, niin hyvästi.\"\n\nVihdoin vastoin Bassanion neuvoa, hän kun huolimatta kaikesta, mitä\njuutalainen oli sanonut ystävällisistä aikomuksistaan, ei pitänyt\nsiitä, että hänen ystävänsä joutuisi hänen takiaan niin hirvittävän\nkorvauksen vaaraan, Antonio allekirjoitti velkasitoumuksen ajatellen,\nettä se tosiaankin oli -- kuten juutalainen sanoi -- pelkkää leikkiä.\n\nRikas perijätär, jonka kanssa Bassanio tahtoi mennä naimisiin, asui\nlähellä Venetsiaa Belmont-nimisessä kartanossa. Hänen nimensä oli\nPortia, ja ulkomuotonsa ja sielunsa viehkeyden puolesta hän oli joka\nsuhteessa sen Portian vertainen, josta luemme historiassa ja joka oli\nCaton tytär ja Brutuksen vaimo.\n\nSaatuaan rahaa ystävältään Antoniolta, joka alttiisti oli siinä\npannut oman henkensä vaaraan, Bassanio lähti Belmontiin, mukanaan\nloistava seurue ja Gratiano-niminen aatelismies palvelijanaan.\n\nBassanio osoittautui onnekkaaksi kosinnassaan: lyhyen ajan jälkeen\nsuostui Portia ottamaan hänet miehekseen.\n\nBassanio tunnusti Portialle, ettei hänellä ollut mitään omaisuutta ja\nettä hänen korkea syntyperänsä ja jalo sukunsa olivat kaikki, mistä\nhän saattoi kerskailla; neito, joka rakasti kosijaa hänen arvokkaiden\nominaisuuksiensa vuoksi ja jolla oli kylliksi rikkautta, niin\nettei hänen tarvinnut kiinnittää huomiota puolison varallisuuteen,\nvastasi herttaisen vaatimattomasti, että hän toivoisi olevansa tuhat\nkertaa kauniimpi ja tuhat kertaa rikkaampi voidakseen olla enemmän\nvalittunsa arvoinen. Sitten tämä täydellinen Portia sievästi moitti\nitseään sanoen olevansa oppimaton, kouluttamaton ja kokematon tyttö,\nmutta ei kuitenkaan niin vanha, ettei voisi oppia. Hän uskoi lempeän\nsielunsa Bassanion ohjattavaksi ja johdeltavaksi joka asiassa,\nsanoen: \"Minä ja minun omani on nyt siirtynyt sinulle ja sinun\nomaksesi. Vielä eilen olin tämän kauniin kartanon emäntä, itseni\nkuningatar ja näiden palvelijoiden valtiatar, ja nyt tämä kartano,\nnämä palvelijat ja minä itse olemme sinun, herrani; annan ne sinulle\ntämän sormuksen mukana.\" Samalla hän antoi sormuksen Bassaniolle.\n\nBassanion valtasi niin suuri kiitollisuus ja ihmettely sen\nviehättävän tavan johdosta, jolla rikas ja jalosukuinen Portia otti\nvastaan varoiltaan niin vähäarvoisen miehen kuin hänet, ettei hän\nosannut ilmaista iloaan ja kunnioitustaan rakasta neitoaan kohtaan,\njoka soi hänelle niin suuren kunnian, muutoin kuin katkonaisin\nrakkautta ja kiitollisuutta uhkuvin sanoin; ottaen sormuksen Bassanio\nvannoi, ettei hän milloinkaan siitä luopuisi.\n\nGratiano ja Nerissa, Portian kamarineitsyt, olivat läsnä palvelemassa\nherraansa ja emäntäänsä, kun Portia viehättävästi lupasi tulla\nBassanion tottelevaiseksi vaimoksi. Toivottaen Bassaniolle ja\njalomieliselle neidolle onnea Gratiano pyysi lupaa mennä naimisiin\nsamalla kertaa.\n\n\"Kaikesta sydämestäni, Gratiano\", vastasi Bassanio, \"jos voit saada\nvaimon.\"\n\nGratio sanoi rakastavansa lady Portian kaunista kamarineitoa\nNerissaa ja Nerissan luvanneen tulla hänen vaimokseen, jos hänen\nemäntänsä ottaisi puolisokseen Bassanion. Portia kysyi Nerissalta,\noliko se totta. Nerissa vastasi: \"Niin on asia, armollinen rouva,\njos sen hyväksytte.\" Portian mielellään suostuttua Bassanio sanoi\nleikkisästi: \"Sitten sinun avioliittosi, Gratiano, tuottaa suuren\nkunnian meidän hääjuhlallemme.\"\n\nNäiden rakastavaisten onnen synkentäjäksi ilmestyi tällä hetkellä\nsanansaattaja, joka toi Antoniolta kauhistuttavia tietoja sisältävän\nkirjeen. Kun Bassanio luki Antonion kirjettä, pelkäsi Portia, että\nse kertoi Bassaniolle jonkun rakkaan ystävän kuolleen, sillä niin\nkalpealta hän näytti. Portian kysyttyä, mikä uutinen oli tuottanut\nniin suurta murhetta, Bassanio vastasi: \"Oi suloinen Portia, tässä\non muutamia surullisimpia sanoja, millä koskaan on paperia tuhrittu.\nHerttainen neitoni, kun ensiksi ilmaisin sinulle rakkauteni, sanoin\nsinulle avomielisesti, että kaikki rikkauteni virtasi suonissani,\nmutta minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että minulla oli vähemmän\nkuin ei mitään, koska minulla oli velkaa.\"\n\nBassanio kertoi nyt Portialle, mitä tässä on esitetty, kuinka hän\nlainasi rahaa Antoniolta ja kuinka Antonio hankki sitä juutalaiselta\nShylockilta, jolle hän oli kirjallisesti sitoutunut maksamaan sakkona\nnaulan omaa lihaansa, ellei velkaa suoritettaisi määräpäivänä. Sitten\nhän luki Antonion kirjeen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti: \"Rakas\nBassanio, laivani ovat kaikki menneet hukkaan, velkasitoumukseni\njuutalaiselle pitää täyttää, ja koska sen maksaessani minun on\nmahdotonta jäädä henkiin, tahtoisin nähdä sinut kuolinhetkelläni. Tee\nkuitenkin mielesi mukaan: jos rakkautesi minua kohtaan ei taivuta\nsinua lähtemään, niin älä anna kirjeenikään sitä tehdä.\"\n\n\"Oi rakkaani\", sanoi Portia, \"jättäkäämme kaikki puuhamme ja nopeasti\nmatkaan. Saat kultaa maksaaksesi tuon velan vaikka parikymmentä\nkertaa, ennenkuin jalo ystävä menettää hiuskarvaakaan Bassanioni\nsyyn takia, ja koska sinut on niin kalliisti ostettu, lupaan sinua\nhellästi rakastaa.\" Sitten Portia sanoi haluavansa viettää häät\nBassanion kanssa, ennenkuin tämä lähtisi matkaan, jotta Bassaniolla\nolisi laillinen oikeus saamiinsa rahoihin. Vielä samana päivänä\nheidät vihittiin, ja myöskin Gratiano meni naimisiin Nerissan kanssa.\nHeti kun Bassanio ja Gratiano oli vihitty, lähtivät he kiireimmiten\nmatkalle Venetsiaan, missä Bassanio tapasi Antonion velkavankilassa.\n\nKoska maksupäivä oli jo mennyt ohitse, ei julma juutalainen tahtonut\nottaa vastaan Bassanion hänelle tarjoamia rahoja, vaan vaati\njyrkästi saada naulan Antonion lihaa. Määrättiin päivä, jolloin\ntätä hirvittävää juttua tutkittaisiin Venetsian herttuan edessä, ja\nBassanio odotti kauhistavan epätietoisuuden kiduttamana tutkimuksen\ntulosta.\n\nHyvästellessään miestään Portia puhui hänelle rohkaisevasti ja pyysi\nhäntä palatessaan tuomaan rakkaan ystävänsä mukanaan. Kuitenkin\nhän pelkäsi, että Antonion kävisi huonosti, ja jäätyään yksin hän\nalkoi miettiä, eikö hän voisi jollakin tavalla olla avuksi rakkaan\nBassanionsa ystävän hengen pelastamisessa. Ja vaikka hän tahtoessaan\nkunnioittaa Bassaniota oli sanonut niin lempeän ja naisellisen\nsuloisesti alistuvansa kaikissa asioissa miehen suuremman viisauden\njohdettavaksi, ei hän nyt, kun hänen kunnioitetun puolisonsa ystävää\nuhkaava vaara vaati häntä toimimaan, ensinkään epäillyt omaa\nvoimaansa, vaan päätti heti ainoastaan oman tarkan ja täydellisen\narvostelukykynsä opastamana itse mennä Venetsiaan puhumaan Antonion\npuolustukseksi.\n\nPortialla oli sukulainen, joka oli asianajaja; hän kirjoitti tälle\nherrasmiehelle, jonka nimi oli Bellario, selittäen asian hänelle,\ntiedustellen hänen mielipidettään ja pyytäen häntä neuvojensa mukana\nlähettämään myöskin asianajajalle kuuluvan puvun. Kun sanansaattaja\npalasi, toi hän Bellariolta kirjeen, jossa neuvottiin, miten oli\nmeneteltävä, ja myöskin kaikki, mitä tarvittiin Portian ulkoasuun.\n\nPortia puki itsensä ja kamarineitonsa Nerissan miehenvaatteisiin\nja pannen ylleen asianajajan virkapuvun otti Nerissan mukaansa\nsihteerinään. Lähtien viipymättä matkaan he saapuivat Venetsiaan\njuuri oikeudenkäyntipäivänä. Asiaa käsiteltiin paraikaa Venetsian\nherttuan ja senaattorien edessä senaatin talossa, kun Portia saapui\ntämän korkean tuomioistuimen eteen ja esitti Bellariolta kirjeen,\njossa oppinut laintutkija ilmoitti herttualle, että hän olisi itse\ntullut puolustamaan Antoniota, mutta sairaus oli häntä estänyt. Siksi\nhän pyysi, että oppinut nuori tohtori Balthasar -- niin hän nimitti\nPortiaa -- saisi luvan esiintyä hänen sijastaan puolustajana. Tähän\nherttua myöntyi suuresti ihmetellen vieraan nuorekasta ulkomuotoa,\naavistamatta, että tuomarinkaapu ja laaja tekotukka verhosivat naista.\n\nNyt alkoi tämä tärkeä oikeudenkäynti. Portia katseli ympärilleen ja\nnäki kovasydämisen juutalaisen ja Bassanion, joka ei kuitenkaan häntä\ntuntenut hänen valepuvussaan ja joka seisoi Antonion vieressä tuntien\nankaraa tuskaa, surressaan ja pelätessään ystävänsä puolesta.\n\nPortian suorittaakseen ottaman vaivaloisen tehtävän tärkeys\nantoi helläluonteiselle naiselle rohkeutta, ja hän kävi uljaasti\nkäsiksi asiaan. Kaikkein ensiksi hän kääntyi Shylockin puoleen.\nMyöntäen, että Shylockilla oli Venetsian lain mukaan oikeus saada\nsopimuksessa mainittu korvaus, tohtori Balthasar puhui niin lempeästi\narmeliaisuuden jalosta ominaisuudesta, että se olisi hellyttänyt\njokaisen muun sydämen paitsi tunteettoman Shylockin, sanoen, että\narmeliaisuus valui kuin hiljainen sade taivaasta maan päälle, ja\nkuvaten sitä kaksinkertaiseksi siunaukseksi, sillä se siunasi antajaa\nsamoin kuin saajaa ja sopi hallitsijoille paremmin kuin heidän\nkruununsa, koska armo oli itse Jumalankin ominaisuus; maallinen valta\ntuli lähemmäksi Jumalan valtaa sitä mukaa kuin armo yhtyi oikeuteen,\nja hän pyysi Shylockia muistamaan, että me kaikki rukoilemme\narmoa, joten saman rukouksen pitäisi opettaa meitäkin osoittamaan\narmeliaisuutta.\n\nShylock vastasi ainoastaan haluavansa velkakirjassa määrätyn sakon.\n\"Eikö hän kykene maksamaan rahassa?\" kysyi Portia. Bassanio tarjosi\nsitten juutalaiselle maksuksi kolmestatuhannesta dukaatista niin\nmonta vertaa enemmän kuin hän vain tahtoisi. Kun Shylock kieltäytyi\ntästä ja yhä vaati, että hänen piti saada naula Antonion lihaa,\npyysi Bassanio, että oppinut nuori asianajaja yrittäisi hiukan\nvääntää lakin pelastaakseen Antonion hengen. Mutta Portia vastasi\nvakavasti, että kerran säädettyjä lakeja ei saa rikkoa. Kun Shylock\nkuuli Portian sanovan, että lakia piti noudattaa, näytti hänestä,\nettä Portia ajoi hänen asiaansa, ja hän sanoi: \"Uusi Daniel on tullut\ntuomariksi! Oi viisas nuori tuomari, kuinka kunnioitankaan teitä!\nKuinka paljon vanhempi olettekaan kuin miltä näytätte!\"\n\nPortia halusi nyt, että Shylock antaisi hänen nähdä velkasitoumuksen,\nja luettuaan sen hän sanoi: \"Tähän velkakirjaan sisältyy\nsakkomääräys, ja sen nojalla tämä juutalainen voi laillisesti vaatia\nnaulaa lihaa, jonka hän saa leikata Antonion sydämen likeltä.\"\nSitten hän sanoi Shylockille: \"Olkaa laupias: ottakaa rahat ja\nkäskekää minun repiä sitoumus.\" Mutta mitään laupeutta ei julma\nShylock tahtonut osoittaa, vaan sanoi: \"Kautta sieluni vannon, ettei\nihmiskielin minua saada muuttamaan mieltäni.\"\n\n\"No niin, Antonio\", virkkoi Portia, \"teidän pitää paljastaa\nrintanne veitselle.\" Shylockin teroittaessa innoissaan pitkää\nveistä leikatakseen sillä irti naulan Antonion lihaa Portia sanoi\nAntoniolle: \"Onko teillä mitään sanottavana?\" Tyynesti alistuen\nAntonio vastasi, että hänellä oli vain vähän sanottavana, koska hän\noli valmistanut sielunsa kuolemaan. Sitten hän lausui Bassaniolle:\n\"Anna minulle kätesi, Bassanio. Jää hyvästi. Älä sure sitä, että minä\nolen joutunut sinun takiasi tämän onnettomuuden uhriksi. Puhu minusta\nsuosiollisesti kunnioitettavalle vaimollesi ja kerro hänelle, kuinka\nolen sinua rakastanut!\" Mitä murheellisimpana Bassanio vastasi:\n\"Antonio, minä olen naimisissa vaimon kanssa, joka on minulle yhtä\nkallis kuin elämä itse, mutta elämällä itsellänsä, vaimollani ja koko\nmaailmalla ei ole minun silmissäni sitä arvoa kuin sinun elämälläsi.\nTahtoisin menettää kaikki, tahtoisin uhrata kaikki tälle paholaiselle\nvapauttaakseni sinut.\"\n\nKuullessaan tämän Portia, vaikka tämä hyväsydäminen nainen ei\nensinkään loukkaantunut siitä, että hänen miehensä näin voimakkain\nsanoin ilmaisi rakkautta, jonka hän oli velkaa niin uskolliselle\nystävälle kuin Antoniolle, ei kuitenkaan voinut olla huomauttamatta:\n\"Teidän vaimonne ei teitä suurestikaan kiittelisi kuullessaan teidän\ntekevän tämän tarjouksen, jos hän olisi läsnä.\" Ja sitten Gratiano,\njoka mielellään jäljitteli, mitä hänen herransa teki, arveli, että\nhänenkin tuli pitää samanlainen puhe kuin Bassanio, joten hän sanoi\nNerissan kuullen, joka paraikaa sihteerinpukuisena kirjoitti Portian\nvieressä: \"Minulla on vaimo, jota vakuutan rakastavani; toivoisin\nhänen olevan taivaassa, jos hän vain siellä voisi rukouksillaan\ntaivuttaa jonkun vallan muuttamaan tämän raa'an juutalaisen julman\nluonnon.\" -- \"Onpa hyvä, että lausutte sen toivomuksen vaimonne selän\ntakana, sillä muuten teillä olisi kovin levotonta kotonanne\", virkkoi\nNerissa.\n\nShylock huudahti nyt kärsimättömänä: \"Me tuhlaamme aikaa; pyydän\njulistamaan tuomion.\" Kaikki olivat nyt kauhistuttavan odotuksen\nvallassa istuntosalissa, ja jokaisen sydän oli täynnä surua Antonion\nvuoksi.\n\nPortia kysyi, oliko vaaka valmis lihan punnitsemista varten, ja sanoi\njuutalaiselle: \"Shylock, teillä pitää olla käsillä joku välskäri,\njottei Antonio kuolisi verenvuotoon.\" Shylock, jonka aikomus juuri\noli, että Antonio kuolisi verenvuotoon, vastasi: \"Sitä ei mainita\nsitoumuksessa.\" Portia sanoi: \"Sitä ei mainita sitoumuksessa,\nmutta mitä siitä? Olisihan hyvä, että tekisitte sen verran\nihmisystävyydestä.\" Tähän Shylock tokaisi ainoastaan: \"En voi sitä\nkäsittää; sitä ei mainita sitoumuksessa.\"\n\n\"Sitten\", virkkoi Portia, \"on naula Antonion lihaa teidän. Laki\nmyöntää sen, ja oikeus määrää sen tuomiollaan teille. Te saatte\nleikata sen lihan irti hänen rinnastaan. Laki myöntää sen, ja oikeus\nmäärää sen tuomiollaan teille.\" Jälleen Shylock huudahti: \"Oi viisas\nja oikeamielinen tuomari! Uusi Daniel on tullut tuomariksi!\" Sitten\nhän taas teroitti pitkää veistään ja sanoi, katsoen kiihkeästi\nAntonioon: \"Olkaa valmiina!\"\n\n\"Malttakaa hiukan, juutalainen\", sanoi Portia. \"Tässä on vielä\nmuutakin. Tämä sopimus ei myönnä teille tippaakaan verta; sanat ovat\nnimenomaan 'naula lihaa'. Jos leikatessanne naulan lihaa vuodatatte\npisarankaan kristityn verta, takavarikoidaan lain mukaan omaisuutenne\nVenetsian valtiolle.\"\n\nKoska Shylockin oli ehdottomasti mahdotonta leikata irti naula lihaa\nvuodattamatta hiukan Antonion verta, pelasti tämä Portian viisas\nhuomio, että sopimuksessa mainittiin liha eikä verta, Antonion\nhengen. Kaikkien ihmetellessä nuoren lainoppineen merkillistä\nviisautta, hän kun oli niin onnellisesti keksinyt pelastuskeinon,\nkajahteli suosionosoituksia joka puolelta senaatin istuntorakennusta,\nja Gratiano huudahti Shylockin käyttämin sanoin: \"Oi viisas ja\noikeamielinen tuomari! Huomaa, juutalainen, että uusi Daniel on\ntullut tuomariksi!\"\n\nKäsitettyään joutuneensa julmissa aikomuksissaan tappiolle Shylock\nsanoi tyytymättömän näköisenä, että hän suostui ottamaan maksun\nrahassa. Ylenmäärin iloissaan Antonion odottamattomasta pelastuksesta\nBassanio huusi: \"Tässä on rahat!\" Mutta Portia pysähdytti hänet\nsanoen: \"Hiljaa, tässä ei ole kiirettä; juutalainen saa ainoastaan\nmäärätyn korvauksen. Valmistukaa sen vuoksi, Shylock, leikkaamaan\nliha irti, mutta varokaa, ettei vuoda verta. Älkää myöskään leikatko\nenempää tai vähempää kuin juuri naula, sillä jos sitä tulee\nluodinkaan verran ylitse tai vaille, vieläpä jos vaaka heilahtaa\nhiuskarvankaan verran, niin teidät tuomitaan Venetsian lakien mukaan\nkuolemaan, ja kaikki rikkautenne jää valtiolle.\" -- \"Antakaa minulle\nrahani ja sallikaa minun mennä\", sanoi Shylock. -- \"Minulla on ne\nvalmiina\", virkkoi Bassanio. \"Tässä ne ovat.\"\n\nShylock aikoi juuri ottaa rahat, kun Portia pysäytti hänet jälleen\nsanoen: \"Malttakaa, juutalainen; minulla on vielä toinenkin ote\nteihin. Venetsian lakien mukaan rikkautenne luovutetaan valtiolle,\nkoska olette ryhtynyt salajuoniin Venetsian kansalaisen henkeä\nvastaan, ja oma henkenne on herttuan vallassa. Langetkaa senvuoksi\npolvillenne ja pyytäkää häneltä armoa.\"\n\nHerttua sanoi sitten Shylockille: \"Jotta näkisit, kuinka toisenlainen\non meidän kristittyjen mielenlaatu, armahdan sinut, ennenkuin sitä\npyydätkään. Puolet omaisuudestasi kuuluu Antoniolle, ja toinen puoli\ntulee valtiolle.\"\n\nJalomielinen Antonio sanoi silloin luopuvansa tästä osuudestaan, jos\nShylock allekirjoittaisi sitoumuksen, jonka mukaan hän kuollessaan\nantaisi Antonion osan tyttärelleen ja hänen miehelleen. Antonio\nnäet tiesi, että juutalaisella oli yksi ainoa tytär, joka äskettäin\noli vastoin juutalaisen suostumusta mennyt naimisiin nuoren\nLorenzo-nimisen kristityn, Antonion ystävän, kanssa, mikä oli niin\nloukannut Shylockia, että hän oli tehnyt tyttärensä perinnöttömäksi.\n\nJuutalainen suostui tähän, ja petyttyään näin kostossaan ja\nmenetettyään rikkautensa hän sanoi: \"Olen sairas. Antakaa minun\nmennä kotiin ja lähettäkää se luovutuskirja sinne. Sitoudun antamaan\npuolet omaisuudestani tyttärelleni.\" -- \"Lähde sitten matkaasi\",\nsanoi herttua, \"ja allekirjoita luovutuskirja. Jos kadut julmuuttasi\nja käännyt kristityksi, luopuu valtio vaatimasta toista puolta\nrikkaudestasi.\"\n\nHerttua vapautti nyt Antonion ja lopetti oikeudenistunnon. Sitten hän\nsuuresti ylisti nuoren asianajajan viisautta ja älykkyyttä ja kutsui\nhänet luokseen päivälliselle. Portia, joka aikoi palata Belmontiin\nennen miestään, vastasi: \"Kiitän nöyrimmästi, teidän armonne, mutta\nminun pitää heti matkustaa pois.\" Herttua pahoitteli, että vieraalla\nei ollut tilaisuutta jäädä syömään hänen kanssaan päivällistä, ja\nlisäsi kääntyen Antonion puoleen: \"Palkitkaa tämä asianajaja, sillä\nminun mielestäni olette hänelle paljon velkaa.\"\n\nHerttua ja hänen senaattorinsa jättivät oikeussalin, ja Bassanio\nsanoi Portialle: \"Kunnianarvoisa herra, minä ja ystäväni Antonio\nolemme tänä päivänä teidän viisautenne avulla vapautuneet\nhirveästä rangaistuksesta, ja pyydän teitä, että hyväntahtoisesti\nvastaanottaisitte ne kolmetuhatta dukaattia, jotka juutalaisen piti\nsaada.\" -- Antonio lisäsi: \"Me olemme lisäksi ikuisesti velallisianne\nrakkauden ja palvelevaisuuden muodossa.\"\n\nPortiaa ei saatu taivutetuksi ottamaan vastaan rahaa, mutta kun\nBassanio yhä ahdisti häntä ottamaan edes jonkun palkinnon, sanoi hän:\n\"Antakaa minulle hansikkaanne, ja minä pidän niitä teidän takianne.\"\nBassanion riisuessa hansikkaitaan Portia huomasi antamansa sormuksen\nhänen sormessaan. Nyt oli asian laita niin, että ovela nainen\nhalusikin saada Bassaniolta sormuksen, tehdäkseen hänestä lystikästä\npilaa tavattuaan hänet jälleen, ja sitä varten hän oli myöskin\npyytänyt hansikkaita. Nähdessään sormuksen hän sanoi: \"Ja rakkautenne\nosoitukseksi otan teiltä tämän sormuksen.\" Bassanio joutui suureen\nsuruun, kun lainoppinut pyysi häneltä sitä ainoaa esinettä, josta\nhän ei voinut luopua, ja vastasi peräti hämillään, ettei hän voinut\nantaa asianajajalle tuota sormusta, koska se oli hänen vaimonsa\nlahja ja koska hän oli vannonut, ettei hän koskaan siitä luopuisi.\nSensijaan hän antaisi asianajajalle Venetsian kalleimman sormuksen\nja etsisi sen käsiinsä kuuluttamalla. Silloin Portia oli olevinaan\nloukkaantunut ja lähti oikeussalista sanoen: \"Herra, tehän opetatte\nminulle, kuinka kerjäläiselle vastattaisiin.\"\n\n\"Rakas Bassanio\", virkkoi Antonio, \"anna hänen saada sormus. Anna\nminun rakkauteni ja sen suuren palveluksen, jonka hän on tehnyt\nminulle, olla samanarvoinen vaimosi mielipahan kanssa.\" Häpeissään\nsiitä, että oli esiintynyt niin kiittämättömänä, Bassanio taipui ja\nlähetti Gratianon perästäpäin viemään sormusta. Sitten \"sihteeri\"\nNerissa, joka myöskin oli antanut Gratianolle sormuksen, pyysi\nmiehensä sormusta. Koska Gratiano ei halunnut, että hänen isäntänsä\nvoittaisi hänet jalomielisyydessä, antoi hän sormuksen Nerissalle.\nMolemmat rouvat nauroivat makeasti ajatellessaan, kuinka he kotiin\npäästyään soimaisivat aviopuolisoitaan siitä, että nämä olivat\nantaneet pois heidän sormuksensa, ja kuinka he vannoisivat, että\nmiehet olivat antaneet ne lahjoina jollekulle naiselle.\n\nPaluumatkalla kartanoonsa Portia oli siinä onnellisessa\nmielentilassa, joka aina seuraa tietoisuutta hyvän teon\nsuorittamisesta; hänen iloinen mielensä sai hauskutusta kaikesta\nnäkemästään. Kuu ei näyttänyt koskaan paistaneen niin kirkkaasti\nennen, ja kun pilvi tuli sen eteen, mutta hänen Belmontissa\nsijaitsevasta kartanostaan näkyi valoa, sai hänen hurmaantunut\nmielikuvituksensa siitä yhtä paljon hupia, ja hän sanoi Nerissalle:\n\"Tuo valo, jonka näemme, palaa eteishallissani. Kuinka kauas tuo\npieni kynttilä sinkauttaakaan säteitään! Niin loistaa myöskin hyvä\ntyö pahassa maailmassa.\" Ja kuullessaan soitantoa kotoaan hän\nvirkkoi: \"Minusta tuntuu siltä, että soitanto nyt kuuluu paljon\nsuloisemmalta kuin päivällä.\"\n\nSitten Portia ja Nerissa saapuivat kotiin ja odottivat, pukeuduttuaan\ntaas omiin vaatteisiinsa, aviomiestensä paluuta, jotka pian\nseurasivat heitä, mukanaan Antonio. Kun Bassanio esitteli rakkaan\nystävänsä rouva Portialle ja kun tämä tuskin oli ehtinyt lausua\nonnittelunsa ja vieraan tervetulleeksi, huomasivat he Nerissan ja\nhänen miehensä kiistelevän eräässä huoneen nurkassa. \"Joko te nyt\nkiistelette\", kysyi Portia. \"Mikä on hätänä?\" Gratiano vastasi:\n\"Armollinen rouva, se koskee vain joutavaa kullattua sormusta, jonka\nNerissa oli antanut minulle ja johon oli kaiverrettu kuten runo\nveitsisepän veitseen: _Säästä, älä päästä_!\"\n\n\"Mitä merkitsee runo tai sormuksen arvo?\" tokaisi Nerissa. \"Sinä\nvannoit minulle, kun annoin sen sinulle, että pitäisit sitä\nkuolinhetkeesi asti; ja nyt sanot, että annoit sen asianajajan\nsihteerille. Tiedänhän, että annoit sen jollekulle naiselle.\" --\n\"Kautta tämän käden\", vastasi Gratiano, \"annoin sen nuorukaiselle,\nniin sanoakseni pojalle, pienelle kurjalle poikaraukalle, joka\nei ollut pitempi kuin sinäkään; hän oli sihteerinä nuorella\nlainoppineella, joka viisaalla puolustuspuheellaan pelasti Antonion\nhengen. Tuo loruileva poikanen pyysi sitä palkakseen, enkä\nparhaimmalla tahdollanikaan voinut sitä häneltä kieltää.\"\n\nPortia sanoi: \"Teitä on syytä moittia, Gratiano, koska luovuitte\nvaimonne ensimmäisestä lahjasta. Minäkin annoin herralleni\nBassaniolle sormuksen, ja olen varma siitä, ettei mikään maailmassa\nsaisi häntä siitä luopumaan.\" Pelastuakseen syyllisyydestään Gratiano\nsanoi: \"Herrani Bassanio antoi pois sormuksensa asianajajalle, ja\nhänen sihteerinsä, se poika, joka suoritti hiukan kirjoitustehtäviä,\npyysi minun sormustani.\"\n\nSen kuultuaan Portia näytti hyvin suuttuneelta ja moitti Bassaniota\nsiitä, että tämä oli antanut pois hänen sormuksensa; hän sanoi\nvielä, että Nerissa oli osoittanut hänelle, mitä tuli uskoa, ja\nettä hän tiesi jonkun naisen saaneen sen sormuksen. Bassanio oli\nhyvin onneton siitä, että oli loukannut rakasta vaimoansa, ja sanoi\nerittäin vakavana: \"Ei, kautta kunniani, kukaan nainen ei sitä\nsaanut, vaan kunnon tohtori, joka kieltäytyi vastaanottamasta minulta\nkolmeatuhatta dukaattia; hän pyysi sitten sormusta ja meni pahoillaan\npois, kun kielsin sen häneltä. Mitä saatoin tehdä, suloinen Portia?\nOlin niin häpeissäni näennäisen kiittämättömyyteni johdosta, että\nminun oli pakko lähettää sormus hänen jälkeensä. Anna minulle\nanteeksi, rakas vaimoni: jos olisit ollut siellä, niin luulen, että\nolisit pyytänyt sormusta minulta antaakseni sen kunnianarvoisalle\ntohtorille.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Antonio. \"Minä onneton olen syypää näihin riitoihin.\"\nPortia pyysi Antoniota olemaan siitä huolestumatta, sillä hän oli\nsittenkin tervetullut. Silloin Antonio sanoi: \"Kerran lainasin\nruumiini Bassanion tähden, ja ellei olisi tullut sitä miestä, jolle\npuolisonne antoi sormuksen, olisin nyt vainaja. Uskallan sitoa\nsieluni uudelleen samaan rangaistusmääräykseen pantiksi siitä, ettei\nteidän herranne milloinkaan enää riko teille antamaansa lupausta.\"\n-- \"Sitten saatte olla hänen takuunansa\", sanoi Portia. \"Antakaa\nhänelle tämä sormus ja pyytäkää häntä säilyttämään sitä paremmin kuin\nedellistä.\"\n\nKatsellessaan sitä sormusta Bassanio hämmästyi suunnattomasti,\nsillä hän huomasi sen samaksi, jonka hän oli antanut pois. Sitten\nPortia kertoi, kuinka hän juuri oli tuo asianajaja ja Nerissa hänen\nsihteerinsä. Näin Bassanio sai sanomattomaksi ihmeekseen ja ilokseen\ntietää, että Antonion henki oli pelastettu hänen vaimonsa ylevän\nrohkeuden ja viisauden avulla.\n\nSitten Portia toivotti Antonion uudelleen tervetulleeksi, antaen\nhänelle kirjeen, joka erään sattuman kautta oli joutunut Portian\nkäsiin; siitä kävi selville, että Antonion laivat, joiden otaksuttiin\ntuhoutuneen, olivatkin onnellisesti saapuneet satamaan. Niin\nunohdettiin surulliset alkuvaiheet tämän rikkaan kauppiaan tarinassa,\nkun seurasi näin odottamaton onni. Nyt oli hyvää aikaa nauraa\nhullunkuriselle sormusseikkailulle ja aviomiehille, jotka eivät\ntunteneet omia vaimojaan, ja Gratiano vannoi iloisesti jotenkin\nrunomittaan sovitetun sanoin, että --\n\n    -- eläissään ei mitään talleta\n    niin tarkoin kuin Nerissan sormusta.\n\n\n\n\nCYMBELINE\n\n\nAugustus Caesarin, Rooman keisarin, aikana hallitsi Englannissa, jota\nsilloin nimitettiin Britanniaksi, kuningas nimeltä Cymbeline.\n\nCymbelinen ensimmäinen puoliso kuoli hänen kolmen lapsensa, kahden\npojan ja yhden tyttären, ollessa hyvin pieniä. Vanhin näistä\nlapsista Imogen kasvatettiin isänsä hovissa, mutta kummallisen\nkohtalon vaikutuksesta varastettiin Cymbelinen kaksi poikaa heidän\nlastenkamaristaan vanhemman ollessa vain kolmen vuoden ikäinen ja\nnuoremman vielä sylilapsi. Cymbeline ei milloinkaan voinut saada\nselville, miten heidän oli käynyt tai kuka heidät oli vienyt pois.\n\nCymbeline oli toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli\nhäijy, juonitteleva nainen ja julma äitipuoli Imogenille, Cymbelinen\ntyttärelle ensimmäisestä avioliitosta.\n\nVaikka kuningatar vihasi Imogenia, halusi hän kuitenkin, että Imogen\nmenisi naimisiin erään hänen poikansa kanssa hänen aikaisemmasta\navioliitostaan; kuningatar oli näet myöskin jo toista kertaa\nnaimisissa. Tällä tavalla hän toivoi voivansa Cymbelinen kuoltua\npanna Britannian kruunun poikansa Clotenin päähän, sillä hän tiesi,\nettä jos kuninkaan poikia ei löydettäisi, prinsessa Imogenista tulisi\nkuninkaan perijätär. Mutta tämän suunnitelman ehkäisi Imogen itse,\njoka meni naimisiin ilman isänsä tai kuningattaren suostumusta ja\nheidän edes sitä tietämättä.\n\nPosthumus (se näet oli Imogenin miehen nimi) oli sen ajan etevin\noppinut ja täydellisin herrasmies. Hänen isänsä kuoli taistellessaan\nsodissa Cymbelinen puolesta, ja pian Posthumuksen syntymän jälkeen\nkuoli myöskin hänen äitinsä surusta miehensä menettämisen takia.\n\nSäälien tämän orvon avutonta tilaa Cymbeline otti luokseen\nPosthumuksen (antaen hänelle tämän nimen, koska hän oli syntynyt\nisänsä kuoleman jälkeen) ja kasvatti hänet omassa hovissaan.\n\nImogenia ja Posthumusta opettivat samat opettajat, ja lapset olivat\nleikkitovereita pienuudestaan saakka. Ollessaan lapsia he rakastivat\ntoisiaan hellästi, ja kun heille karttui ikää, kasvoi heidän\nkiintymyksensä yhä, joten he täysikasvuisiksi ehdittyään menivät\nsalaa naimisiin.\n\nPettynyt kuningatar sai pian tietää tämän salaisuuden, sillä hän piti\nalati vakoojia vaanimassa miniänsä puuhia, ja kertoi heti kuninkaalle\nImogenin menneen naimisiin Posthumuksen kanssa.\n\nCymbelinen viha oli rajaton, kun hän kuuli, että hänen tyttärensä oli\nniin unohtanut korkean arvonsa, että oli mennyt naimisiin alamaisen\nkanssa. Hän käski Posthumuksen lähteä Britanniasta, karkoittaen hänet\nsyntymämaastaan ainiaaksi.\n\nKuningatar oli säälivinään Imogenia, joka suri miehensä menettämistä,\nja tarjoutui toimittamaan heille salaisen kohtauksen, ennenkuin\nPosthumus lähti matkalleen Roomaan, jonka hän oli valinnut\nkarkoituspaikakseen. Tämän näennäisen ystävällisyyden osoitti\nkuningatar menestyäkseen paremmin vastaisissa suunnitelmissaan\npoikansa Clotenin hyväksi. Hän aikoi saada Imogenin, hänen miehensä\nmentyä, uskomaan tuon avioliiton olevan laittoman, koska se oli\nsolmittu ilman kuninkaan suostumusta.\n\nImogen ja Posthumus lausuivat toisilleen mitä hellimmät\njäähyväiset. Imogen antoi miehelleen äidilleen aikaisemmin kuuluneen\ntimanttisormuksen, ja Posthumus lupasi, ettei hän milloinkaan\nluopuisi sormuksesta. Posthumus taas kiinnitti vaimonsa käsivarteen\nrannerenkaan, jota hän pyysi vaimoaan säilyttämään erittäin\nhuolellisesti hänen rakkautensa merkkinä. Sitten he hyvästelivät\ntoisiaan monin ikuista rakkautta ja uskollisuutta vakuuttavin valoin.\n\nImogen jäi yksinäisenä ja alakuloisena naisena oleskelemaan\nisänsä hovissa, ja Posthumus saapui Roomaan, karkoituspaikakseen\nvalitsemaansa kaupunkiin.\n\nPosthumus joutui Roomassa samaan seuraan muutamien iloisten, eri\nkansallisuuksiin kuuluvien nuorten miesten kanssa, joiden oli tapana\npuhua vapaasti naisista: jokainen ylisti oman maansa naisia ja\nomaa lemmittyään. Posthumus, jolla oli aina oma rakas puolisonsa\nmielessään, vakuutti, että hänen vaimonsa, kaunis Imogen, oli\nmaailman hyveellisin, viisain ja uskollisin nainen.\n\nEräs herrasmiehistä, jonka nimi oli Jachimo, loukkaantui siitä, että\nBritannian naista niin ylistettiin Rooman, hänen kotimaansa, naisia\nparemmaksi, ja suututti Posthumusta näyttämällä epäilevän hänen\nniin suuresti ylistetyn vaimonsa uskollisuutta. Pitkän kiistelyn\njälkeen Posthumus vihdoin suostui Jachimon ehdotukseen, että hän\n(Jachimo) lähtisi Britanniaan yrittääkseen voittaa naimisissa olevan\nImogenin rakkauden. He löivät sitten vetoa, että jos Jachimo ei\nonnistuisi tässä ilkeässä hankkeessa, hänen pitäisi maksaa suuri\nsumma rahaa, mutta jos hän saavuttaisi Imogenin suosion ja saisi\nhänet luovuttamaan rannerenkaan, jota Posthumus oli niin vakavasti\ntoivonut Imogenin säilyttävän hänen rakkautensa merkkinä, niin veto\npäättyisi siihen, että Posthumus antaisi Jachimolle sormuksen, joka\noli Imogenin rakkaudenlahja hänen sanoessaan jäähyväiset miehelleen.\nNiin lujasti Posthumus luotti Imogenin uskollisuuteen, ettei luullut\nolevan mitään vaaraa näin pannessaan koetukselle Imogenin kunnian.\n\nSaavuttuaan Britanniaan Jachimo pääsi Imogenin puheille ja sai\nystävällisen vastaanoton hänen puoleltaan, koska Jachimo oli hänen\nmiehensä ystävä. Mutta kun Jachimo alkoi tehdä rakkaudentunnustuksia,\ntorjui Imogen hänet halveksien luotaan, ja pian Jachimo huomasi,\nettei hänellä ollut kunniattomassa hankkeessaan onnistumisen toiveita.\n\nJachimon halu voittaa veto saattoi hänet turvautumaan juoneen\npettääkseen Posthumusta, ja tätä varten hän lahjoi muutamia Imogenin\npalvelijoita. Nämä kuljettivat Jachimon Imogenin makuuhuoneeseen\nisoon matka-arkkuun kätkettynä; siinä hän pysyi piilossa, kunnes\nImogen oli mennyt levolle ja nukahtanut. Astuttuaan sitten esiin\nJachimo tutki erittäin huolellisesti huoneen ja kirjoitti muistiin\nkaikki, mitä siellä näki. Erikoisesti hän pani merkille Imogenin\nkaulassa huomaamansa syntymämerkin ja irroitettuaan sitten hiljaa\nImogenin käsivarresta rannerenkaan, jonka Posthumus oli hänelle\nantanut, vetäytyi takaisin arkkuun. Seuraavana päivänä hän lähti\nkiireimmiten matkalle Roomaan ja kehui Posthumukselle, että Imogen\noli antanut hänelle tuon rannerenkaan ja myös sallinut hänen viettää\nyön makuuhuoneessaan. Ja niin Jachimo kertoi valheellisen juttunsa:\n\"Hänen makuuhuoneensa\", sanoi hän, \"oli verhottu silkkiin ja hopeaan\nkudotulla gobeliinilla, jonka kuva-aiheena oli ylpeä Cleopatra\nkohdatessaan Antoniuksensa, erittäin taidokkaasti sommiteltu.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Posthumus, \"mutta sen olet voinut kuulla\nsanottavan näkemättä sitä.\"\n\n\"Sitten on huoneen eteläsivulla uuni\", sanoi Jachimo, \"ja uunin\nreunus esittää kylpevää Dianaa; milloinkaan en ole nähnyt elävämmin\nesitettyjä muotoja.\"\n\n\"Tämän asian olet myöskin voinut kuulla\", sanoi Posthumus, \"sillä\nsiitä puhutaan paljon.\"\n\nJachimo kuvasi yhtä tarkoin huoneen laipion ja lisäsi: \"Olinpa\nunohtaa hänen hiilipihtinsä, joina oli kaksi silmiään vilkuttavaa\nkupidoa, jotka oli tehty hopeasta ja jotka kumpikin seisoivat yhdellä\njalalla.\" Sitten Jachimo otti esille rannerenkaan sanoen: \"Tunnetteko\ntätä kalleutta, herra? Vaimonne antoi minulle tämän. Hän otti sen\nkäsivarrestaan. Näen hänet vielä; hänen kaunis tekonsa oli lahjaa\nsuurempi, mutta kuitenkin se samalla teki lahjan arvokkaammaksi.\nHän antoi rannerenkaan minulle sanoen, että hän piti sitä kerran\nsuuressa arvossa.\" Vihdoin Jachimo kuvasi syntymämerkin, jonka hän\noli huomannut Imogenin kaulassa.\n\nPosthumus, joka oli kuunnellut alusta loppuun tätä viekasta\nkertomusta epäluulon kauheiden tuskien kiduttamana, puhkesi nyt\nmitä kiihkeimmin soimaamaan Imogenia. Hän luovutti Jachimolle\ntimanttisormuksen, jonka hän vedonlyönnissä oli suostunut\nmenettämään, jos toinen saisi Imogenilta rannerenkaan.\n\nSitten Posthumus kirjoitti mustasukkaisen raivon vallassa Pisaniolle,\neräälle aatelismiehelle, joka kuului Imogenin kamariherroihin ja oli\nkauan ollut Posthumukselle uskollinen ystävä. Kerrottuaan siinä,\nmikä todistus hänellä oli vaimonsa uskottomuudesta, hän tahtoi,\nettä Pisanio veisi Imogenin Walesin merisatamaan Milfordiin ja\nsurmaisi hänet siellä. Samalla hän kirjoitti petollisen kirjeen\nImogenille pyytäen, että hän lähtisi Pisanion kanssa, sillä pitäen\nmahdottomana enää elää näkemättä Imogenia hän tulisi, vaikka häntä\noli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty palaamasta Britanniaan,\nMilfordin satamaan, missä he siten saisivat tavata toisensa. Imogen,\nluottavainen nainen, joka rakasti miestään yli kaiken ja hartaasti\nhalusi hänet taas nähdä, kiiruhti lähtemään Pisanion kanssa, ja\nsamana iltana, kun hän sai kirjeen, he jo olivat matkalla.\n\nKun heidän matkansa lähestyi loppuaan, paljasti Pisanio, joka, vaikka\nolikin uskollinen Posthumukselle, ei ollut hänelle niin uskollinen,\nettä olisi palvellut häntä pahassa teossa, Imogenille miehen julman\nkäskyn.\n\nImogen, joka sensijaan että olisi kohdannut rakastavan ja\nrakastetun aviopuolison nyt kuuli saaneensa tältä aviopuolisolta\nkuolemantuomion, joutui äärimmäisen surun valtaan.\n\nPisanio kehoitti Imogenia rohkaistumaan ja odottamaan kärsivällisen\nuljaana sitä aikaa, jolloin Posthumus huomaisi tekemänsä vääryyden\nja katuisi sitä. Sillä välin, koska Imogen kieltäytyi suruissaan\npalaamasta isänsä hoviin, Pisanio neuvoi häntä pukeutumaan\npojanvaatteisiin, jotta hänen olisi turvallisempi matkustaa. Tätä\nneuvoa Imogen noudatti ja ajatteli siinä valepuvussa vaeltaa Roomaan\nnähdäkseen miehensä, jota hän ei voinut lakata rakastamasta, vaikka\ntämä oli häntä niin epäinhimillisesti kohdellut.\n\nHankittuaan Imogenille hänen uuden pukunsa Pisanio jätti hänet\nepävarman kohtalon haltuun, koska hänen oli pakko palata\nhoviin. Mutta ennenkuin hän lähti, antoi hän Imogenille pienen\nlasipullollisen vahvistavaa juomaa, jonka hän sanoi kuningattaren\nlahjoittaneen hänelle voimakkaaksi parannuskeinoksi kaikkiin\nterveyden häiriöihin.\n\nKuningatar, joka vihasi Pisaniota, koska tämä oli Imogenin ja\nPosthumuksen ystävä, oli antanut Pisaniolle tämän pullon, jonka hän\notaksui sisältävän myrkkyä, hän kun oli käskenyt lääkärinsä antaa\nhänelle hiukan jotakin myrkkyä, jotta hän kokeilisi sen vaikutusta\neläimiin. Mutta lääkäri, joka tunsi hänen ilkeän luonnonlaatunsa,\nei tahtonut uskoa hänelle todellista myrkkyä, vaan antoi hänelle\nrohtoa, joka ei tekisi muuta haittaa kuin panisi henkilön nukkumaan\nkuolleen näköisenä muutamia tunteja. Tämän sekoituksen, jota Pisanio\nluuli erinomaiseksi vahvistusjuomaksi, hän antoi Imogenille toivoen,\nettä hän nauttisi sitä matkalla tuntiessaan itsensä pahoinvoivaksi.\nSitten Pisanio jätti Imogenin siunaten häntä ja rukoillen hänen\nturvallisuutensa ja sen puolesta, että hän onnellisesti pelastuisi\nansaitsemattomista koettelemuksistaan.\n\nSallimus johdatti ihmeellisellä tavalla Imogenin askeleet hänen\nlapsena ryöstettyjen kahden veljensä asunnolle. Belarius, joka oli\nvarastanut heidät, oli ollut ylimys Cymbelinen hovissa, ja kun\nhäntä oli väärin syytetty kuninkaalle petoksesta ja kun hänet oli\nkarkoitettu hovista, ryösti hän kostoksi Cymbelinen kaksi poikaa ja\nkasvatti heidät metsässä, missä hän eli luolaan kätkeytyneenä. Hän\nanasti pojat koston vuoksi, mutta pian rakasti heitä yhtä hellästi\nkuin jos he olisivat olleet hänen omia lapsiaan ja kasvatti heitä\nhuolellisesti. He varttuivat hienoiksi nuorukaisiksi, ja heidän\nruhtinaalliset luonteenominaisuutensa johtivat heitä rohkeisiin\nja uhkarohkeisiin tekoihin. Ja koska he saivat toimeentulonsa\nmetsästyksestä, olivat he toimeliaita ja pontevia ja alinomaa\nvaativat luullulta isältään, että hän antaisi heidän mennä etsimään\nonneaan sodissa.\n\nImogenin kohtalo oli saapua siihen luolaan, jossa nämä nuorukaiset\nasuivat. Hän oli eksynyt suuressa metsässä matkallaan Milfordin\nsatamaan, mistä hän aikoi matkustaa laivalla Roomaan. Kun Imogen ei\nkyennyt mistään löytämään paikkaa, josta voisi ostaa ruokaa, oli hän\nväsymyksestä ja nälästä kuolemaisillaan. Ei näet pelkkä miehenpuku\ntee nuorta, hellästi kasvatettua neitoa kykeneväksi miehen lailla\nkestämään rasituksia, jotka kohtaavat vaeltajaa autiossa metsässä.\nNähdessään tämän luolan Imogen meni sisään toivoen löytävänsä sieltä\njonkun, jolta hän voisi hankkia ruokaa. Hän huomasi luolan tyhjäksi,\nmutta katsellessaan ympärilleen hän löysi hiukan kylmää lihaa, ja\nhänen nälkänsä oli niin ahdistava, ettei hän voinut odottaa kutsua,\nvaan istuutui ja alkoi syödä.\n\n\"Ah\", puhui hän itsekseen, \"huomaan, että miehen elämä on\nvaivaloista: kuinka väsynyt olenkaan! Kahtena yönä peräkkäin olen\ntehnyt vuoteeni maahan; päättäväisyyteni auttaa minua, tai muutoin\nolisin sairas. Kun Pisanio näytti minulle vuorenhuipulta Milfordin\nsataman, kuinka läheiseltä se näyttikään!\" Sitten hän johtui\najattelemaan puolisoaan ja hänen julmaa käskyään ja sanoi: \"Rakas\nPosthumukseni, oletpa petollinen mies!\"\n\nImogenin veljet, jotka olivat olleet metsästämässä luullun isänsä\nBelariuksen kanssa, palasivat nyt kotiin. Belarius oli antanut heille\nnimet Polydor ja Cadwal, mutta näiden prinssien todelliset nimet\nolivat Guiderius ja Arviragus.\n\nBelarius tuli ensiksi luolaan ja nähdessään Imogenin pysäytti pojat\nsanoen: \"Älkää tulko vielä! Se syö meidän ruokavarojamme tai muutoin\nluulisin, että se on haltiatar.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut, isä?\" kysyivät nuoret miehet.\n\n\"Kautta Jupiterin\", jatkoi Belarius, \"luolassa on enkeli tai enkelin\nmaallinen esikuva!\" Niin kauniilta Imogen näytti pojanpuvussa.\n\nKuultuaan äänten kaiun Imogen tuli esiin luolasta ja puhutteli\nmiehiä näin: \"Hyvät isännät, älkää tehkö minulle pahaa; ennenkuin\ntulin luolaanne, ajattelin pyytää tai ostaa, mitä olen syönyt. En\ntosiaankaan ole varastanut mitään enkä olisi niin tehnyt, vaikka\nolisin löytänyt kultaa lattialle siroitettuna. Tässä on ruoastani\nraha, jonka aioin jättää pöydälle, ja sitten olisin lähtenyt\nrukoillen antajan puolesta.\" Miehet kieltäytyivät erittäin vakavina\nottamasta vastaan hänen rahaansa. \"Näen, että olette minulle\nvihaisia\", sanoi arka Imogen, \"mutta, hyvät herrat, jos surmaatte\nminut rikkomukseni takia, niin tietäkää, että minä olisin kuollut,\nellen olisi näin menetellyt.\"\n\n\"Minne olette matkalla\", kysyi Belarius, \"ja mikä on nimenne?\"\n\n\"Fidele on nimeni\", vastasi Imogen. \"Minulla on sukulainen, joka\non matkalla Italiaan; hän astui laivaan Milfordin satamassa,\njonne ollessani matkalla lankesin tähän rikkomukseen miltei nälän\nnäännyttämänä.\"\n\n\"Pyydän teitä, kaunis nuorukainen\", sanoi vanha Belarius, \"olemaan\npitämättä meitä tomppeleina tai mittaamatta hyvää mielenlaatuamme\ntämän vaatimattoman paikan mukaan, jossa asumme. Olette tervetullut;\non jo melkein yö. Saatte paremman kestityksen, ennenkuin lähdette, ja\nkiitoksen siitä, että jäätte syömään ruokaamme. Pojat, lausukaa hänet\ntervetulleeksi.\"\n\nYstävälliset nuorukaiset, Imogenin veljet, toivottelivat hänet\ntervetulleeksi luolaansa monin sydämellisin lauseparsin, sanoen, että\nhe rakastaisivat häntä kuin veljeä; ja he menivät luolaan, missä\nImogen, kun he kerran olivat metsästysmatkallaan tappaneet riistaa,\nhuvitti heitä esiintymällä näppärästi perheenemäntänä, auttaen heitä\nillallisen valmistuksessa. Vaikka näet nyt ei ole tapana, että nuoret\nylhäissäätyiset naiset ymmärtävät ruoanlaittoa, oli tapa sellainen\nsiihen aikaan, ja Imogen oli erikoisen lahjakas tässä hyödyllisessä\ntaidossa. Kuten hänen veljensä sievästi lausuivat, Fidele leikkasi\nheidän juurikkaansa kirjaimiksi ja höysti heidän lihaliemensä\nikäänkuin Juno olisi ollut sairas ja Fidele hänelle ruokaa antamassa.\n\"Entä vielä\", sanoi Polydor veljelleen, \"kuinka hän laulaakaan\nenkelin lailla!\"\n\nHe huomauttivat myöskin toisilleen, että vaikka Fidele hymyili niin\nherttaisesti, niin kuitenkin synkensi hänen miellyttäviä kasvojaan\nhaikea alakuloisuus, ikäänkuin suru ja kärsivällisyys olisivat hänet\nkokonaan vallanneet.\n\nNäiden lempeiden ominaisuuksien takia, tai kenties siihen vaikutti\nheidän läheinen sukulaisuutensa, vaikka he eivät sitä tietäneet, tuli\nImogenista eli Fidelestä, kuten pojat häntä nimittivät, veljiensä\nlemmikki, ja Imogen tuskin rakasti heitä vähemmän, ajatellen, että\nellei hänen rakkaan Posthumuksensa muisto eläisi hänen mielessään,\nhän voisi elää ja kuolla luolassa näiden metsäläisnuorukaisten\nkanssa, ja hän suostui ilomielin jäämään heidän luokseen, kunnes\nolisi kylliksi levännyt matkan rasituksista, voidakseen jatkaa\nkulkuansa Milfordin satamaan.\n\nKun heidän pyydystämänsä riista oli kaikki syöty ja he menivät\nmetsästämään lisää, ei Fidele voinut seurata heitä, koska hän oli\npahoinvoipa. Epäilemättä hänen sairautensa syynä oli suru hänen\nmiehensä julman menettelyn vuoksi ja myöskin metsävaelluksesta\njohtunut väsymys.\n\nSitten miehet sanoivat hänelle hyvästi ja menivät\nmetsästysretkelleen, ylistellen keskenään nuoren Fidelen jaloja\nominaisuuksia ja hänen sulavaa käytöstään.\n\nTuskin Imogen oli jäänyt yksin, kun hän muisti Pisanion antaman\nvahvistavan juoman ja joi sen loppuun, vaipuen heti sikeään,\nkuolemankaltaiseen uneen.\n\nKun Belarius ja Imogenin veljet palasivat metsästämästä, meni Polydor\nensin luolaan ja veti, luullen Fidelen nukkuvan, raskaat jalkineet\njalastaan, voidakseen astua pehmeästi herättämättä nuorukaista (näin\norasti todellinen ystävällisyys näiden ruhtinaallista alkuperää\nolevien metsänasukkaiden mielissä), mutta pian hän huomasi, ettei\nmikään melu voinut Fideleä herättää, jolloin hän päätteli nuorukaisen\nkuolleen ja valitti hänen kuolemaansa, syvä veljellinen suru\nsydämessään, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan lapsuudestaan\nsaakka eronneet toisistaan.\n\nBelarius ehdotti sitten, että he kantaisivat Fidelen metsään,\nviettääkseen siellä hänen hautajaisiaan lauluin ja juhlallisin\nvalitusvirsin, kuten silloin oli tapana.\n\nImogenin molemmat veljet kantoivat hänet sitten varjoisaan tiheikköön\nja laskettuaan hänet siellä hiljaa nurmelle lauloivat rauhaa hänen\npoistuneelle sielulleen. Peittäen Fidelen kokonaan lehdillä ja\nkukilla Polydor sanoi: \"Niin kauan kuin kesää kestää ja minä täällä\nelän, Fidele, siroitan joka päivä kukkia synkälle haudallesi. Kalpean\nesikon, sen kukan, joka enimmin muistuttaa kasvojasi, sinikellon,\njoka on läpikuultava kuin suonesi, ja tuoksuruusun lehdet, jotka\neivät suloisuudessa voita hengitystäsi, kaikki nämä siroitan päällesi.\nJa tuuheaa sammalta talvella, kun ei ole kukkia suloisen ruumiisi\npeitteeksi.\"\n\nKun he olivat lopettaneet hänen maahanpanijaisensa, poistuivat he\nhyvin surullisina.\n\nImogen oli vain vähän aikaa ollut yksin, kun hän heräsi unettavan\njuoman vaikutuksen haihtuessa. Helposti pudistaen pois ohuen lehti- ja\nkukkapeiton, jonka he olivat heittäneet hänen päälleen, hän nousi\nja kuvitellen nähneensä unta sanoi: \"Luulin olleeni kunniallisten\nolentojen luolanvartija ja kokki. Kuinka jouduin tänne kukkien\npeittoon?\" Kun hän ei kyennyt löytämään tietä takaisin luolaan,\neikä nähnyt merkkiäkään uusista tovereistaan, päätteli hän, että\nvarmasti kaikki oli unta, ja vielä kerran hän lähti väsyttävälle\nvaellukselleen, toivoen vihdoin osuvansa Milfordin satamaan ja\nsaavansa sieltä pääsyn johonkin Italiaan menevään laivaan, sillä\nkaikki hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneet hänen mieheensä\nPosthumukseen, jonka hän aikoi etsiä käsiinsä hovipojan valeasua\nkäyttäen.\n\nMutta tähän aikaan sattui suuria tapauksia, joista Imogen ei tiennyt\nmitään. Äkkiä oli näet syttynyt sota Rooman keisarin Augustus\nCaesarin ja Britannian kuninkaan Cymbelinen välillä. Roomalainen\narmeija oli noussut maihin, hyökätäkseen Britanniaan, ja edennyt\njuuri siihen metsään, jonka lävitse Imogen vaelsi. Tämän armeijan\nmukana tuli myös Posthumus.\n\nVaikka Posthumus tuli Britanniaan Rooman armeijan mukana, ei hän\naikonut taistella heidän puolellaan omia maan miehiään vastaan, vaan\naikoi liittyä Britannian armeijaan kuninkaan puolesta, joka oli\nkarkoittanut hänet.\n\nHän uskoi yhä, että Imogen oli hänet pettänyt; kuitenkin se, että\nImogen, jota hän niin hellästi oli rakastanut, oli kuollut (Pisanio\noli näet kirjeessä ilmoittanut hänelle totelleensa hänen käskyään\nja Imogenin siis kuolleen), painoi raskaasti hänen sydäntään, ja\nsenvuoksi hän palasi Britanniaan toivoen, että hän joko kaatuisi\ntaistelussa tai saisi Cymbelinen toimesta surmansa, koska hän palasi\nkotiin maanpaosta.\n\nEnnenkuin Imogen saavutti Milfordin sataman, joutui hän roomalaisen\narmeijan käsiin; koska hänen esiintymisensä ja ryhtinsä puhuivat\nhänen puolestaan, tehtiin hänestä Luciuksen, roomalaisten kenraalin,\npalveluspoika.\n\nCymbelinen armeija eteni nyt vihollista vastaan, ja kun he tulivat\ntähän metsään, liittyivät Polydor ja Cadwal kuninkaan armeijaan.\nNuoret miehet paloivat halusta päästä suorittamaan urotöitä,\nvaikkeivät aavistaneetkaan olevansa menossa taistelemaan oman\nkuninkaallisen isänsä puolesta, ja vanha Belarius meni heidän\nkanssaan taisteluun. Hän oli kauan sitten katunut vääryyttä, jonka\nhän oli tehnyt Cymbelinelle viedessään hänen poikansa, ja koska hän\noli nuorena ollut soturi, tahtoi hän mielellään taistella kuninkaan\npuolesta, jolle hän oli tehnyt niin paljon vääryyttä.\n\nNyt alkoi suuri taistelu molempien armeijoiden välillä, ja\nbritannialaiset olisivat joutuneet tappiolle ja Cymbeline itse olisi\nsaanut surmansa, ellei Posthumuksen, Belariuksen ja Cymbelinen\nkahden pojan suunnaton uljuus olisi tullut avuksi. He vapauttivat\nkuninkaan ja pelastivat hänen henkensä, ja niin täydellisesti\nkääntyi päivän sotaonni, että britannialaiset saivat voiton. Kun\ntaistelu oli päättynyt, antautui Posthumus, joka ei ollut tavannut\netsimäänsä kuolemaa, eräälle Cymbelinen upseerille, haluten kärsiä\nkuolemanrangaistuksen, joka hänelle oli määrätty, jos hän palaisi\nmaanpaosta.\n\nImogen ja se roomalainen, jota hän palveli, otettiin vangiksi ja\ntuotiin Cymbelinen eteen ja samoin myöskin Imogenin vanha vihamies\nJachimo, joka oli upseeri Rooman armeijassa. Kun nämä vangit olivat\nkuninkaan edessä, tuotiin Posthumus sinne saamaan kuolemantuomionsa.\nAsianhaarojen näin kummasti kietoutuessa yhteen tuotiin myöskin\nBelarius Polydorin ja Cadwalin kera Cymbelinen eteen, ottaakseen\nvastaan palkinnon niistä suurista palveluksista, jotka he olivat\nkuninkaalle urhoollisuudellaan tehneet. Pisanio, joka kuului\nkuninkaan seurueeseen, oli myös läsnä.\n\nSenvuoksi seisoivat nyt kuninkaan edessä (mutta hyvin erilaiset\ntoivon ja pelon tunteet mielessään) Posthumus ja Imogen ynnä Imogenin\nuusi isäntä, roomalainen kenraali; uskollinen palvelija Pisanio ja\nväärä ystävä Jachimo; lisäksi Cymbelinen molemmat kadonneet pojat,\nmukanaan Belarius, joka oli heidät ryöstänyt.\n\nRoomalainen kenraali oli ensimmäinen, joka puhui; muut seisoivat\nääneti kuninkaan edessä, vaikka monella heistä sydän sykki rajusti.\n\nImogen näki Posthumuksen ja tunsi hänet, vaikka Posthumus oli\ntalonpojaksi pukeutuneena, mutta Posthumus ei tuntenut häntä\nmiesmäisessä puvussa. Imogen tunsi myös Jachimon ja näki hänen\nsormessaan oman sormuksensa, mutta hän ei vielä tiennyt, että Jachimo\noli kaikkien hänen kärsimystensä alkuunpanija, ja nyt hän seisoi oman\nisänsä edessä vankina.\n\nPisanio tunsi Imogenin, itse hankittuaan hänelle pojanpuvun. \"Siinä\non emäntäni\", ajatteli Pisanio. \"Koska hän on elossa, kulukoon aika\nhyväksemme tai pahaksemme.\" Belarius myöskin tunsi Imogenin ja\nsanoi hiljaa Cadwalille: \"Eikö tuo poika ole herännyt kuolleista?\"\n-- \"Toinen hietajyvä ei muistuta enemmän toista\", vastasi Cadwal,\n\"kuin tämä suloinen punaposkinen poika kuollutta Fideleä.\" -- \"Sama\nkuollut olento elävänä\", virkkoi Polydor. -- \"Hiljaa, hiljaa!\"\nsanoi Belarius. \"Jos hän itse olisi siinä, niin hän olisi varmasti\npuhutellut meitä.\" -- \"Mutta me näimme hänet kuolleena\", kuiskasi\ntaas Polydor. -- \"Ole vaiti\", vastasi Belarius.\n\nPosthumus odotti ääneti kuullakseen oman tervetulleen\nkuolemantuomionsa; hän päätti olla ilmaisematta kuninkaalle\npelastaneensa hänen henkensä taistelussa, jottei se hellyttäisi\nCymbelineä armahtamaan häntä.\n\nRoomalainen kenraali Lucius, joka oli ottanut Imogenin suojelukseensa\npalveluspoikanaan, oli ensimmäinen (kuten jo on kerrottu), joka puhui\nkuninkaalle. Hän oli erittäin rohkea, jalo ja arvokkaasti esiintyvä\nmies, ja tämän puheen hän piti kuninkaalle:\n\n\"Olen kuullut, ettet ota lunnaita vangeistasi, vaan tuomitset heidät\nkaikki kuolemaan. Olen roomalainen ja käyn kuin ainakin roomalainen\nurhoollisesti kuolemaan. Mutta yhtä asiaa tahtoisin pyytää.\" Tuoden\nsitten Imogenin kuninkaan eteen hän jatkoi: \"Tämä poika on syntyään\nbritannialainen. Suostu siihen, että hänet ostetaan vapaaksi. Hän\non palveluspoikani. Kellään isännällä ei ole ollut niin sävyisää,\nvelvollisuudentuntoista ja kaikissa tilaisuuksissa niin uutteraa\npalveluspoikaa, niin uskollista ja palvelevaista. Hän ei ole\ntehnyt kellekään britannialaiselle pahaa, vaikka onkin palvellut\nroomalaista. Säästä hänet, vaikket säästäisikään ketään muuta.\"\n\nCymbeline katseli vakavasti tytärtään Imogenia. Hän ei tuntenut\ntytärtään tässä valepuvussa, mutta kaikkivaltias luonto tuntui\npuhuvan hänen sydämessään, sillä hän sanoi: \"Olen varmasti nähnyt\nhänet, sillä hänen kasvonsa näyttävät minusta tutuilta. En tiedä,\nmiksi tai mitä varten sanon: 'elä, poika', mutta sittenkin annan\nsinun elää. Pyydä minulta mitä suosionosoitusta hyvänsä, ja minä suon\nsen sinulle, vaikkapa se olisi jaloimman vankini henki.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmin teidän korkeuttanne\", vastasi Imogen.\n\nSe, mitä silloin sanottiin suosionosoituksen myöntämiseksi, merkitsi\nsamaa kuin lupaus, että suosiota ansainneelle annettaisiin mitä\ntahansa hän pyytäisi. Kaikki kuuntelivat nyt tarkkaavaisina, mitä\nnuorukainen tahtoisi. Hänen isäntänsä Lucius sanoi hänelle: \"En pyydä\nhenkeäni, hyvä poika, mutta tiedän, että juuri sitä tahdot pyytää.\"\n-- \"Voi ei!\" huudahti Imogen. \"Minulla on toinen työ esillä, hyvä\nisäntäni; sinun henkeäsi en voi pyytää.\"\n\nTämä näennäinen kiitollisuuden puute, jota poika osoitti, hämmästytti\nroomalaista kenraalia.\n\nKiinnittäen sitten katseensa Jachimoon Imogen pyysi vain sitä\nsuosionosoitusta, että Jachimo pantaisiin tunnustamaan, mistä hän oli\nsaanut sormessaan olevan sormuksen.\n\nCymbeline suostui siihen ja uhkasi Jachimoa kidutuksella, ellei\nhän tunnustaisi, miten hän oli saanut haltuunsa sormessaan olevan\ntimanttisormuksen.\n\nSilloin Jachimo tunnusti täydellisesti kaiken kataluutensa ja kertoi,\nkuten aikaisemmin olemme esittäneet, koko tarinan Posthumuksen kanssa\nlyömästään vedosta ja kuinka hänen oli onnistunut pettää Posthumuksen\nherkkäuskoisuutta.\n\nSanoin ei voida kuvata, mitä Posthumus tunsi kuullessaan tämän\ntodistuksen vaimonsa syyttömyydestä. Hän astui heti esiin ja tunnusti\nCymbelinelle, minkä julman tuomion hän oli määrännyt Pisanion\npanemaan täytäntöön prinsessan tuhoksi, ja huusi hurjasti: \"Oi\nImogen, kuningattareni, elämäni, vaimoni! Oi Imogen, Imogen, Imogen!\"\n\nImogen ei voinut katsella rakastettua miestään tällaisen hädän\nkäsissä paljastamatta itseään, jolloin Posthumus sanomattomaksi\nilokseen vapautui syyllisyyden ja tuskan taakasta ja pääsi jälleen\nniin julmasti kohtelemansa rakkaan vaimon hyvään suosioon.\n\nCymbeline, joka riemastui yhtä paljon kuin Posthumus, jälleen\nlöytäessään näin ihmeellisellä tavalla pelastuneen kadonneen\ntyttärensä, otti hänet takaisin entiselle paikalle rakastavassa\nisänsydämessään eikä ainoastaan säästänyt hänen miehensä Posthumuksen\nhenkeä, vaan lisäksi suostui hyväksymään hänet vävykseen.\n\nBelarius valitsi tämän ilon ja sovinnon hetken tehdäkseen\ntunnustuksensa. Hän esitteli Polydorin ja Cadwalin kuninkaalle,\nsanoen, että nämä olivat kuninkaan kaksi kadonnutta poikaa Guiderius\nja Arviragus.\n\nCymbeline antoi vanhalle Belariukselle anteeksi; kuka olisi\nvoinutkaan ajatella rangaistuksia sellaisen yleisen onnellisuuden\nkeskellä? Se, että hän näki tyttärensä olevan elossa ja niiden\nnuorten pelastajiensa, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet\nhäntä puolustaakseen, olevan hänen omat menetetyt poikansa, oli\ntosiaankin odottamaton ilo!\n\nImogenilla oli nyt sopiva tilaisuus tehdä hyviä palveluksia entiselle\nisännälleen, roomalaiselle kenraalille Luciukselle, jonka hengen\nkuningas mielellään säästi tyttärensä pyynnöstä; saman Luciuksen\nvälityksellä solmittiin roomalaisten ja britannialaisten välillä\nrauha, joka säilyi koskemattomana monta vuotta.\n\nKuinka Cymbelinen ilkeä kuningatar sairastui ja kuoli epätoivoissaan\nsiitä, että hänen suunnitelmansa raukesivat, ja tunnontuskien\nkalvamana, elettyään ensin niin kauan, että näki typerän poikansa\nClotenin kaatuvan itse nostamansa riidan uhrina, se on liian\nsurullinen tapaussarja, jotta sitä voisi kertoa tämän onnellisen\npäätöksen lomassa muutoin kuin ohimennen mainitsemalla. Riittää,\nettä kaikki, jotka sitä ansaitsivat, tulivat onnellisiksi; myöskin\npetollinen Jachimo päästettiin rangaistuksetta menemään sentähden,\nettä hänen kataluutensa ei ollut saavuttanut lopullista tarkoitustaan.\n\n\n\n\nKUNINGAS LEAR\n\n\nBritannian kuninkaalla Learilla oli kolme tytärtä: Goneril, Albanyn\nherttaan puoliso, Regan, Cornwallin herttuan puoliso, ja Cordelia,\nnuori neito, jonka rakkaudesta Ranskan kuningas ja Burgundin herttua\nmolemmin kilpailivat. Sitä varten he tähän aikaan oleskelivat Learin\nhovissa.\n\nVanha kuningas, jonka voimat ikä ja hallitushuolet olivat\nkuluttaneet, koska hän oli yli kahdeksankymmenen vuoden iässä,\npäätti olla enää ottamatta osaa valtioasioiden hoitoon ja jättää ne\nnuorempien voimien haltuun, jotta hänellä olisi aikaa valmistautua\nkuolemaan, jonka täytyi verrattain pian saapua. Tätä tarkoitusta\nvarten hän kutsui kolme tytärtänsä luokseen saadakseen heidän omasta\nsuustaan kuulla, kuka heistä rakasti häntä enimmin, jotta hän voisi\njakaa kuningaskuntansa heidän välillään sellaisessa suhteessa, jonka\nheidän kiintymyksensä häntä kohtaan näyttäisi ansaitsevan.\n\nVanhin tytär Goneril selitti, että hän rakasti isäänsä enemmän\nkuin mitä sanat saattoivat ilmaista, että hänen isänsä oli hänelle\nrakkaampi kuin hänen omien silmiensä valo, kalliimpi kuin elämä ja\nvapaus. Hänen puheessaan oli paljon sellaista kaunista lorua, jota on\nhelppo teeskennellä, kun ei tunne sydämessään todellista rakkautta,\nkun taas oikean rakkauden ilmaisemiseen riittäisivät muutamat\nrehelliset sanat. Iloissaan siitä, että sai hänen omasta suustaan\nkuulla tällaisen rakkauden vakuutuksen, ja luullen todellakin, että\nGonerilin sydän oli siinä mukana, kuningas lahjoitti isällisen\nhellyyden puuskassa hänelle ja hänen miehelleen kolmanneksen laajaa\nvaltakuntaansa.\n\nKutsuttuaan sitten luokseen toisen tyttärensä kuningas kysyi, mitä\nhänellä oli sanottavana. Regan, joka oli tehty samasta ontosta\nmetallista kuin hänen sisarensa, ei jäänyt hiukkaakaan takapajulle\nsisarensa vakuutteluista, vaan päinvastoin selitti, että se, mitä\nhänen sisarensa oli puhunut, ei vastannut sitä rakkautta, jota\nhän itse tunnusti tuntevansa hänen korkeuttaan kohtaan, hän kun\nrakasti isäänsä niin paljon, että piti kaikkia muita iloja tyhjinä\nverrattuina siihen mielihyvään, jota hän tunsi rakkaudesta kallista\nkuningastaan ja isäänsä kohtaan.\n\nLear ylisti itseään onnelliseksi, koska hänellä oli niin\nrakastavaisia lapsia, kuten hän ajatteli, eikä voinut kuultuaan\nReganin esittämät kauniit rakkaudenvakuutukset tehdä muuta kuin\nlahjoittaa kolmanneksen valtakuntaansa hänelle ja hänen puolisolleen,\nyhtä paljon määrältään kuin hän oli jo luovuttanut Gonerilille.\n\nPuhutellen sitten nuorinta tytärtään Cordeliaa, jota hän nimitti\nilokseen, hän kysyi, mitä tällä oli sanottavana. Kuningas ajatteli\nvarmaankin, että Cordelia ilahduttaisi hänen korviaan samoilla\nrakkautta uhkuvilla puheilla, joita toiset sisaret olivat esittäneet,\ntai että Cordelian lausunnot lisäksi olisivat vielä voimakkaampia\nkuin heidän, koska Cordelia oli aina ollut hänen lemmikkinsä ja\nsaanut häneltä enemmän suosiota kuin kumpikaan toisista. Mutta\nCordelia, jota hänen sisartensa imartelu tympäisi, koska hän tiesi,\nettä heidän sydämensä oli kaukana heidän huuliltaan, ja joka näki,\nettä kaikkien heidän mielistelevien puheittensa tarkoituksena oli\nainoastaan houkutella vanhalta kuninkaalta pois hänen valtakuntansa,\njotta he ja heidän miehensä hallitsisivat Learin elinaikana, vastasi\nainoastaan, että hän rakasti hänen majesteettiansa velvollisuutensa\nmukaan, ei enempää eikä vähempää.\n\nLoukkaantuneena tästä lempilapsensa näennäisestä kiittämättömyydestä\nkuningas tahtoi, että Cordelia harkitsisi sanojaan ja parantaisi\npuhettaan, jottei se vahingoittaisi hänen omaisuuttaan.\n\nCordelia sanoi sitten isälleen olevansa hänen tyttärensä ja saaneensa\nhäneltä kasvatusta ja rakkautta ja vakuutti, että hän palkitsisi nämä\nvelvollisuudet isälleen soveliaimmalla tavalla ja totteli, rakasti ja\nkunnioitti häntä mitä suurimmassa määrässä, mutta ettei hän voinut\nsovittaa suutansa niin laajoihin puheisiin kuin hänen sisarensa\nolivat tehneet tai luvata olla rakastamatta mitään muuta koko\nmaailmassa. Miksi hänen sisarellansa oli miehet, jos heillä, kuten\nhe sanoivat, ei ollut rakkautta kellekään muulle kuin isälleen? Jos\nhän itse koskaan menisi naimisiin, oli hän varma siitä, että puoliso,\njolle hän antaisi kätensä, tarvitsisi puolet hänen rakkaudestaan ja\npuolet hänen huolenpidostaan ja velvollisuudentunnostaan; hän ei\nkoskaan menisi naimisiin kuten hänen sisarensa rakastaakseen vain\nisäänsä.\n\nCordelia, joka todellakin rakasti vanhaa isäänsä miltei niin\nylenpalttisesti kuin hänen sisarensa väittivät rakastavansa,\nolisi suoraan sanonut isälleen näin minä muuna aikana tahansa\ntyttärellisemmin ja hellemmin sanoin ja ilman näitä rajoituksia,\njotka tosiaankin kuulostivat hieman kiittämättömiltä, mutta\nsisartensa viekkaitten, imartelevien puheiden jälkeen, joiden hän\noli nähnyt tuottavan niin runsaita palkintoja, hän ajatteli, että\nkauneinta, mitä hän saattoi tehdä, oli rakastaa vaiteliaasti.\nTämä vapautti hänen rakkautensa siitä epäluulosta, että hänellä\noli itsekkäitä tarkoituksia, ja osoitti, että hän rakasti ilman\nomanvoitonpyyntiä ja että kuta vähemmän hän tunnustuksissaan\nkerskaili, sikäli niissä oli totuutta ja vilpittömyyttä enemmän kuin\nhänen sisartensa lauseissa.\n\nTämä puheen avonaisuus, jota Lear nimitti ylpeydeksi, raivostutti\nvanhaa hallitsijaa, joka parhaina vuosinaan aina oli osoittanut\npaljon pahantuulisuutta ja pikaisuutta ja jonka ymmärryksen korkeasta\niästä johtuva tylsyys oli niin himmentänyt, ettei hän voinut erottaa\ntotuutta imartelusta eikä koreasti väritettyä puhetta sanoista,\njotka tulivat sydämestä, ja kovasti suutuksissaan hän peruutti\nvaltakuntansa vielä jälelläolevan ja Cordelialle aiotun kolmanneksen\nantamisen, jakaen sen tasan Cordelian kahden sisaren ja heidän\nmiestensä, Albanyn ja Cornwallin herttuoiden, kesken. Nämä hän nyt\nkutsui luokseen ja kaikkien hovimiestensä läsnäollessa antoi heidän\nhuostaansa yhteisesti valtion tulot ja hallituksen hoidon, pidättäen\nitselleen vain kuninkaan nimen. Kaikesta muusta kuninkaallisesta\nvallasta hän luopui, kuitenkin sillä ehdolla, että hän ja mukanaan\nsata ritaria palvelijoinaan saisi ylläpitonsa kuukauden kerrallaan\nvuorotellen kummankin tyttärensä palatsissa.\n\nSe, että hänen kuningaskuntansa olot järjestettiin näin\nluonnottomasti ja näin vähän järjen mukaan ja sensijaan niin\nsuuresti vihan vallassa, täytti hänen hovimiehensä hämmästyksellä\nja surulla, mutta kellään heistä ei ollut rohkeutta asettua tämän\njulmistuneen kuninkaan ja hänen vihansa väliin paitsi Kentin\nkreivillä, joka aikoi puhua hyvän sanan Cordelian puolesta, kun\nkiivas Lear käski kuolemanrangaistuksen uhalla hänen lakata\npuhumasta; mutta hyvää Kentiä ei voitu niin torjua. Hän oli aina\nollut uskollinen -- Learille, jota hän oli kunnioittanut kuninkaana\nja seurannut isäntänä, eikä hän ollut koskaan pitänyt henkeänsä muuna\nkuin panttina, jonka hän panisi alttiiksi kuninkaallisen herransa\nvihollisia vastaan.\n\nNytkään, kun Lear oli itse enimmin vihollisensa, ei uskollinen\npalvelija unohtanut vanhoja periaatteitaan, vaan vastusti\nmiehekkäästi Learia, tehdäkseen hänelle hyvää, ja menetteli\nsopimattomasti vain sentakia, että Lear oli hullu. Kent oli ollut\nkuninkaan mitä uskollisin neuvonantaja entisinä aikoina ja pyysi\nhäntä nyt hartaasti katselemaan silmillään, kuten hän oli tehnyt\nmonissa tärkeissä asioissa, vielä noudattamaan hänen neuvojaan ja\ntarkoin asioita harkiten peruuttamaan tämän hirvittävän hätäilyn.\nKent lupasi hengellään vastata mielipiteestään, että Learin nuorin\ntytär ei rakastanut isäänsä vähimmin, ja siitä, ettei sydäntä\npuuttunut niiltä, joiden hento ääni ei ilmaissut onttoutta. Kun voima\nkumarsi imartelulle, oli kunnian pakko puhua suoraan. Mitä Learin\nuhkauksiin tuli, niin mitä kuningas saattoi tehdä hänelle, jonka\nelämä jo oli hänen palveluksessaan? Se ei estäisi velvollisuutta\npuhumasta.\n\nTämän hyvän Kentin kreivin kunniakas rohkeus kiihdytti lisää\nkuninkaan vihaa, ja kuten raivokas potilas, joka tappaa lääkärinsä\nja rakastaa kuolettavaa tautiansa, hän karkoitti tämän uskollisen\npalvelijan suoden hänelle ainoastaan viisi päivää matkavalmistuksiin,\nmutta jos kuudentena päivänä hänen vihattu persoonansa tavattaisiin\nBritannian valtakunnan alueella, tulisi siitä hänen kuolinhetkensä.\nKent lausui jäähyväiset kuninkaalle sanoen, että koska kuningas\nhalusi esiintyä sillä tavalla, oli vain maanpakoa jäädä sinne, ja\nennenkuin Kent lähti, uskoi hän jumalien suojelukseen Cordelian,\njoka oli ajatellut niin oikein ja puhunut niin varovasti, toivottaen\nainoastaan sitä, että hänen sisartensa suurenmoisia puheita\nvastaisivat myöskin rakkauden työt. Sitten Kent poistui, kuten hän\nsanoi, sovittamaan vanhat elintapansa uuteen maahan.\n\nNyt kutsuttiin Ranskan kuningas ja Burgundin herttua kuulemaan Learin\npäätös nuorimman tyttären osalta ja harkitsemaan, pysyisivätkö\nhe edelleenkin Cordelian kosijoina, vaikka neito nyt oli isänsä\nepäsuosiossa eikä hänellä suosituksena ollut muuta omaisuutta kuin\noma persoonallisuutensa. Burgundin herttua luopui naimiskaupasta\neikä tahtonut ottaa Cordeliaa vaimokseen sellaisin ehdoin, mutta\nRanskan kuningas, joka ymmärsi, minkälainen rikkomus oli riistänyt\nCordelialta hänen isänsä rakkauden, nimittäin hidas puhelahja\nja vastahakoisuus taivuttamaan kieltänsä imartelemaan kuten\nhänen sisarensa, otti tätä nuorta neitoa kädestä ja sanoen, että\nCordelian hyveet olivat kuningaskuntaa arvokkaammat myötäjäiset,\npyysi häntä sanomaan hyvästi sisarelleen ja isälleen, vaikka tämä\noli ollut töykeä, ja tulemaan mukanansa, hänen ja kauniin Ranskan\nkuningattareksi, hallitakseen ihanampia alueita kuin hänen sisarensa\nsaivat. Ja hän nimitti halveksien Burgundin herttuaa vetiseksi\nherttuaksi, koska tämän rakkaus nuorta neitoa kohtaan oli yhdessä\nhetkessä juossut kokonaan pois kuin vesi.\n\nSitten Cordelia sanoi itkien hyvästi sisarilleen ja pyysi hartaasti\nheitä rakastamaan sydämestään isäänsä ja täyttämään lupauksensa.\nSisaret vastasivat hänelle äreästi, ettei hänen tarvinnut selitellä\nheille, sillä he tiesivät velvollisuutensa, vaan hänen pitäisi olla\nmieliksi miehelleen, joka oli ottanut hänet, kuten he pilkallisesti\nlausuivat, kohtalon almuna. Cordelia lähti raskain sydämin, sillä\nhän tunsi sisartensa viekkauden, ja hän olisi toivonut isänsä jäävän\nparempiin käsiin kuin nyt näytti olevan laita.\n\nTuskin Cordelia oli mennyt, kun sisarten pirullinen luonne alkoi\nnäyttäytyä oikeassa karvassaan. Jo ennenkuin oli päättynyt\nensimmäinen kuukausi, joka Learin piti sopimuksen mukaan viettää\nvanhimman tyttären Gonerilin luona, alkoi vanha kuningas huomata,\nmikä ero oli lupauksien ja niiden täyttämisen välillä. Kun kunnoton\ntytär oli saanut isältään kaikki, mitä tällä oli annettavana, jopa\nkruununkin hänen päästään, alkoi hän vielä kadehtia niitä pieniä\nkuninkuuden jäännöksiä, jotka vanha mies oli pidättänyt itselleen\nilahduttaakseen mielikuvitustaan sillä ajatuksella, että hän yhä oli\nkuningas. Goneril ei voinut sietää kuninkaan ja hänen sadan ritarinsa\nnäkemistä. Joka kerta kun hän tapasi isänsä, tuli hänen kasvoilleen\ntuikea ilme, ja kun vanha mies halusi puhua tyttärensä kanssa, oli\ntämä tavallisesti olevinaan sairas tai keksi jonkun muun sellaisen\nverukkeen päästäkseen näkemästä isäänsä, sillä oli selvää, että hän\nkatsoi kuninkaan korkeaa ikää hyödyttömäksi taakaksi ja hänen\npalvelijoittensa tuottavan tarpeettomia kustannuksia. Eikä ainoastaan\nGoneril itse käynyt kylmäkiskoiseksi osoittaessaan kunnioitusta\nkuninkaalle, vaan vieläpä hänen esimerkistään ja -- mikä on pelättävissä\n-- saaden häneltä yksityisesti ohjeita hänen palvelijansakin olivat\nkohtelevinaan kuningasta yliolkaisesti, ja heillä oli tapana joko\nkieltäytyä tottelemasta kuninkaan käskyjä tai vielä halveksivammin\nteeskennellä, etteivät niitä kuulleet. Lear ei voinut olla\nhuomaamatta tätä muutosta tyttärensä käytöksessä, mutta sulki\nsilmänsä siltä niin kauan kuin saattoi, kuten ihmiset yleensä\nvastenmielisesti uskovat epämiellyttäviin seurauksiin, joita heidän\nomat erehdyksensä ja heidän itsepäisyytensä ovat heille tuottaneet.\n\nTodellista rakkautta ja uskollisuutta ei paremmin voida poistaa\n_pahuudella_ kuin petollisuutta ja vilppiä hälventää _hyvällä\nkohtelulla_. Tämä käy erinomaisesti ilmi hyvän Kentin kreivin\nesimerkistä, kun hän, vaikka Lear oli ajanut hänet maanpakoon ja\nvaikka hänet oli määrätty surmattavaksi, jos hänet tavattaisiin\nBritanniassa, halusi jäädä maahan kestäen seuraukset, niin\nkauan kuin oli toivoa siitä, että hän olisi hyödyksi herralleen\nkuninkaalla. Saatte nähdä, millaiseen köyhyyteen ja millaisiin\nvalepukuihin uskollisuusparan on toisinaan pakko alistua, eikä se\nkuitenkaan pidä itselleen mitään alhaisena tai arvottomana, jos\nse vain voi tehdä palveluksen sille, jolle se on velvollinen sen\ntekemään! Miespalvelijaksi tekeytyen ja jättäen kaiken suuruutensa\nja komeutensa syrjään tämä hyvä kreivi tarjosi palveluksiaan\nkuninkaalle, joka tuntematta valepukuista Kentiä mieltyi eräänlaiseen\nhänen vastauksiensa suoruuteen tai pikemminkin karkeuteen (kreivin\npuhetapa kun nyt oli tahallisesti muutettu sellaiseksi, suuresti\neroten hiotusta ja liukkaasta imartelusta, johon kuningas syystä\nsaattoi olla kyllästynyt havaittuaan, että tulokset eivät olleet\nvastaavia hänen tyttäressään), ja sopimus tehtiin nopeasti; Lear\notti Kentin palvelukseensa Caius-nimisenä eikä aavistanut, että\nhänellä oli nyt palvelijanaan hänen entinen suuri suosikkinsa,\nkorkea-arvoinen ja mahtava Kentin kreivi.\n\nTämä Caius keksi nopeasti keinoja osoittaa uskollisuuttaan ja\nrakkauttaan kuninkaallista herraansa kohtaan, sillä kun Gonerilin\nhovimestari samana päivänä ilmaisi kunnioituksen puutetta Learille,\nkatsellen ja puhutellen häntä hävyttömästi, kuten hovimestaria\nepäilemättä oli salaa rohkaissut tekemään hänen emäntänsä, ei Caius\nsietänyt kuulla, että majesteettia niin avoimesti loukattiin, vaan\nmuitta mutkitta äkkiä kaatoi tuon röyhkeän orjan jalkakoukulla ja\npani hänet koirankoppiin, ja tämän ystävällisen palveluksen takia\nLear kiintyi yhä enemmän Caiukseen.\n\nKent ei ollut ainoa ystävä, joka Learilla oli. Omalla tavallaan ja\nsikäli kuin niin vähäpätöinen henkilö saattoi, osoitti Learille\nrakkauttaan myös narri-parka eli ilveilijä, joka oli ennen ollut\nhänen palatsissaan, kuten kuningasten ja mahtavien henkilöitten oli\ntapana siihen aikaan pitää narria laskemaan heille leikkiä vakavien\ntehtävien jälkeen. Tuo narri-raukka kiintyi Leariin, sittenkun tämä\noli antanut pois kruununsa, ja sukkelilla sanoillaan hänen oli tapana\npitää kuningasta hyvällä tuulella, vaikkei voinut toisinaan pidättyä\ntekemästä pilkkaa herrastaan, koska tämä oli ymmärtämättömästi\nluopunut kruunusta ja antanut kaikki tyttärelleen, jolloin, kuten\nnarri sen esitti runomitassa:\n\n    \"He äkki-ilost' itkemään,\n    ma laulan surumiellä,\n    kuninkaan sokkona kun nään\n    ja käyvän narrin tiellä.\"\n\nSellaisilla vallattomilla sanoilla ja laulunpätkillä, joita\nhänellä oli runsaasti varastossa, tämä miellyttävä, rehellinen\nnarri purki sydäntään vieläpä itse Gonerilinkin ollessa läsnä,\nesittäen monta katkeraa pistopuhetta ja pilaa, jotka iskivät arkaan\nkohtaan. Niinpä narri vertasi kuningasta rautiaiseen, joka ruokkii\nkäenpoikasia, kunnes ne kasvavat kyllin suuriksi, ja saa sitten\npäänsä purruksi poikki vaivojensa palkkana. Vielä hän sanoi, että\naasi tietäköön, milloin rattaat vetävät hevosta; tällä hän tarkoitti\nsitä, että Learin tyttäret, joiden tulisi kulkea jälessä, olivat\nnyt korkeammassa arvossa kuin heidän isänsä. Kerran ilveilijä\nsanoi, ettei Lear ollut enää Lear, vaan Learin varjo, ja näistä\nkursailemattomista puheista uhattiin narria pari kertaa ruoskimisella.\n\nKylmyys ja kunnioituksen puute, jota Lear oli alkanut huomata, ei\nollut kaikki, mitä tämän hupsun ja myöntyväisen isän täytyi kärsiä\narvottoman tyttärensä puolelta. Goneril sanoi hänelle nyt suoraan,\nettä isän oleskelu hänen palatsissaan oli epämukavaa niin kauan kuin\nhän itsepintaisesti tahtoi pitää yllä sadan ritarin palveluskuntaa ja\nettä tämä palveluskunta oli hyödytön ja kallis ja ainoastaan omiaan\ntäyttämään hänen tyttärensä hovin melulla ja juhlimisella; hän pyysi\nkuningasta vähentämään ritarien lukua ja pitämään vain vanhoja miehiä\nympärillään, sellaisia kuin hän itse ja hänen iälleen sopivia.\n\nLear ei ensiksi voinut uskoa silmiään eikä korviaan eikä sitä, että\nhänen tyttärensä oli puhunut niin epäystävällisesti. Hän ei voinut\nuskoa, että tytär, joka oli saanut häneltä kruunun, julkeisi pyrkiä\npienentämään hänen seuruettaan ja kadehtia hänen vanhuudelleen\nkuuluvaa kunnioitusta. Mutta kun Goneril itsepintaisesti pysyi\nvelvollisuuksiensa vastaisessa vaatimuksessa, kiihtyi vanhuksen raivo\nniin, että hän nimitti tytärtään inhoittavaksi haarahaukaksi ja sanoi\nhänen puhuvan valhetta.\n\nNiin Goneril tosiaankin teki, sillä nuo sata ritaria olivat kaikki\njärjestään erinomaisesti käyttäytyviä ja tavoiltaan vakaita miehiä,\ntaidokkaita kaikissa velvollisuuksien yksityiskohdissa eivätkä\ntaipuvaisia meluamiseen ja juhlimiseen, kuten Goneril sanoi. Lear\npyysi saada hevosensa valjastetuiksi lähteäkseen toisen tyttärensä\nReganin luo sadan ritarinsa keralla; hän puhui kiittämättömyydestä\nja sanoi sitä marmorisydämiseksi paholaiseksi, joka näytti lapsessa\nkamalammalta kuin merihirviö. Hän kirosi vanhinta tytärtään, niin\nettä sitä oli kauhea kuunnella, ja rukoili, ettei Gonerilille\nmilloinkaan syntyisi lasta, tai jos Goneril sellaisen saisi, että\nlapsi eläisi palatakseen Gonerilille samalla mitalla sen ylenkatseen,\njota hän oli osoittanut isäänsä kohtaan, jotta hän saisi kokea,\nkuinka lapsen kiittämättömyys pistää terävämmin kuin käärmeen hammas.\nKun Gonerilin mies, Albanyn herttua, alkoi selitellä, ettei hänellä\nollut tähän kiittämättömyyteen mitään osaa, vaikka Lear saattoi\nniin otaksua, ei kuningas tahtonut kuunnella häntä loppuun, vaan\nkäski raivoissaan satuloida hevosensa ja lähti seuralaisineen toisen\ntyttärensä Reganin luo. Ja hän ajatteli itsekseen, kuinka pieneltä\nCordelian vika, jos se oli mikään vika, nyt näytti verrattuna hänen\nsisarensa menettelyyn, ja hän itki. Sitten häntä hävetti, että\nsellaisella olennolla kuin Gonerililla oli niin paljon vaikutusvaltaa\nhänen miehuuteensa, että se sai hänet itkemään.\n\nRegan ja hänen miehensä pitivät hovia perin komeasti. Lear lähetti\npalvelijansa Caiuksen viemään kirjettä tyttärelleen, jotta tämä\nvalmistuisi häntä vastaanottamaan, ja hän itse ja hänen seurueensa\ntulivat jälessä. Mutta Goneril näkyi ehtineen kuninkaan edelle,\nlähettäen myös kirjeen Reganille ja siinä syyttäen isäänsä\nomapäisyydestä ja pahantuulisuudesta; samalla hän neuvoi sisartaan\nolemaan vastaanottamatta niin suurta seuruetta kuin heidän isänsä\ntoi mukanaan. Tämä lähetti saapui yhtaikaa Caiuksen kanssa, ja he\ntapasivat toisensa. Kukapa se olisi ollut muu kuin Caiuksen vanha\nvihamies hovimestari, jonka Caius oli aikaisemmin kampittanut\nkellelleen rangaistukseksi hävyttömyydestä Learia kohtaan. Sietämättä\ntuon miehen ulkonäköä ja epäillen hänen aikeitaan Caius alkoi solvata\nhäntä ja haastoi hänet tappeluun. Kun hovimestari kieltäytyi, joutui\nCaius kunniallisen vihan valtaan ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan,\nkuten sellainen juonittelija ja ilkeiden viestien kuljettaja\nansaitsikin. Mutta kun se tuli Reganin ja hänen puolisonsa korviin,\nkäskivät he panna Caiuksen jalkapuuhun, vaikka hän oli Reganin isän\nkuninkaan sanansaattaja ja sellaisena oikeutettu saamaan suurta\nkunnioitusta osakseen. Niinpä tapahtui, että ensimmäinen ilmiö, jonka\nkuningas näki tullessaan linnaan, oli hänen uskollinen palvelijansa\nCaius istumassa tuossa häpeällisessä asemassa.\n\nTämä oli vain paha enne siitä vastaanotosta, jota kuningas saattoi\nodottaa, mutta pahempaa seurasi, kun kuninkaalle hänen kysyttyään\ntytärtään ja tämän miestä sanottiin, että he olivat väsyneitä\nmatkustettuaan koko yön eivätkä voineet tulla häntä tapaamaan. Kun\nkuninkaan vaadittua päättäväisesti ja vihaisena, että hänen täytyi\nsaada nähdä heidät, he vihdoin tulivat häntä tervehtimään, niin kenet\nmuun kuningas olisi nähnyt heidän seurassaan kuin vihatun Gonerilin,\njoka oli tullut kertomaan omaa tarinaansa ja yllyttämään sisartaan\nkuningasta, heidän molempien isää vastaan!\n\nTämä näky järkytti pahasti vanhaa miestä ja vielä enemmän se, että\nhän sai nähdä Reganin tarttuvan Gonerilin käteen; kuningas kysyi\nGonerililta, eikö häntä hävettänyt katsella isänsä vanhaa valkoista\npartaa. Regan neuvoi kuningasta menemään jälleen kotiin Gonerilin\nkanssa, elämään hänen luonaan rauhallisesti, vapauttaen palveluksesta\npuolet seuralaisistaan, ja pyytämään Gonerililta anteeksi, sillä\nhän oli vanha, ja häneltä puuttui harkintakykyä, niin että toisten,\njoilla oli enemmän harkintakykyä kuin hänellä, piti häntä hallita\nja johtaa. Lear todisti, kuinka nurinkuriselta kuuluisi, jos hänen\npitäisi polvistua pyytämään omalta tyttäreltään ruokaa ja vaatteita,\nja väitteli sellaista luonnotonta riippuvaisuussuhdetta vastaan\nselittäen, että hän oli päättänyt olla milloinkaan palaamatta\nGonerilin luo ja jäädä tänne, Reganin luo, hän ja hänen sata\nritariansa. Hänestä näet Regan ei ollut voinut unohtaa puolta\nvaltakuntaa, jonka oli häneltä saanut, eivätkä Reganin silmät\nolleet niin julmat kuin Gonerilin, vaan lempeät ja ystävälliset.\nHän lausui vielä, että mieluummin kuin hän palaisi Gonerilin luo\nseurueensa vähentyessä puoleen menisi hän Ranskaan pyytämään kurjaa\neläkettä sikäläiseltä kuninkaalta, joka oli nainut hänen nuorimman\ntyttärensä myötäjäisittä.\n\nMutta kuningas pettyi odottaessaan ystävällisempää kohtelua Reganilta\nkuin oli kokenut hänen sisarensa Gonerilin puolelta. Ikäänkuin\ntahtoen olla sisartaan vielä etevämpi tyttärellisessä tylyydessä\nRegan selitti, että hänen mielestään viisikymmentä ritaria oli\nliian paljon kuningasta palvelemaan ja että viisikolmatta olisi\nkylliksi. Silloin Lear kääntyi, sydän miltei murtuneena, Gonerilin\npuoleen sanoen, että hän lähtisi takaisin Gonerilin kanssa, jonka\nviisikymmentä oli kaksi kertaa niin paljon kuin viisikolmatta ja\njolla siis oli rakkauttakin kaksi kertaa niin paljon kuin Reganilla.\nMutta Goneril esteli sanoen, ettei sittenkään tarvittaisi niin paljon\nkuin viisikolmatta tai edes kymmenen tai viisi, koska kuningas sai\nkäyttää hänen tai hänen sisarensa palvelusväkeä.\n\nNäin nämä kaksi häijyä sisarta, ikäänkuin kilpaillen keskenään,\nkumpi saattoi olla julmempi vanhalle isälleen, joka oli ollut\nheille niin hyvä, olisivat vähitellen riistäneet kuninkaalta koko\nhänen seurueensa ja kaiken arvonannon (kovin vähän hänelle, joka\nkerran oli hallinnut kuningaskuntaa), joka hänelle oli jätetty\nosoitteeksi siitä, että hän oli kerran ollut kuningas! Loistava\nseurue ei tosin ole tärkeä asia onnellisuudessa, mutta raskasta on\nmuuttua kuninkaasta kerjäläiseksi, miljoonien hallitsijasta olemaan\nvailla ainoatakaan palvelevaa henkilöä. Juuri hänen tyttäriensä\nkiittämättömyys, kun he tämän epäsivät, vihlaisi kuningasraukkaa\nsydämeen saakka, enemmän kuin mitä hän kärsisi itse palveluskunnan\npuutteesta. Tämä kaksinkertainen loukkaava kohtelu ja kuningaskunnan\njärjettömästä luovutuksesta johtuva mielipaha katkeroitti kuningasta\nniin, että hänen ymmärryksensä alkoi himmetä, ja tietämättä, mitä\nsanoi, hän vannoi kostoa noille luonnottomille naishirviöille ja\nsanoi tekevänsä heistä esimerkkejä, jotka olisivat kauhuna maan\npäällä!\n\nKun hän näin turhaan uhkaili, mitä hänen heikko kätensä ei\nmilloinkaan voisi suorittaa, tuli yö ja jylisevä rajuilma ukkosineen\nja salamoineen sateen kera. Kun hänen tyttärensä itsepintaisesti\npysyivät päätöksessään, etteivät päästäisi sisään kuninkaan\nseuruetta, pyysi hän hevosiaan ja tahtoi mieluummin kestää myrskyn\näärimmäistä raivoa ulkona kuin jäädä saman katon alle näiden\nkiittämättömien tyttärien kanssa. Tyttäret taas antoivat hänen mennä\nsiinä tilassa sanoen, että vauriot, joita itsepäiset miehet hankkivat\nitselleen, ovat heidän oikea rangaistuksensa, ja sulkivat oven\nkuninkaan jälkeen.\n\nTuulispäät olivat ankaria, ja sade ja myrsky kävi yhä\nvoimakkaammaksi, kun vanha mies rynnisti ulos taistelemaan\nluonnonvoimien kanssa, jotka eivät kuitenkaan olleet niin purevia\nkuin hänen tyttäriensä kovasydämisyys. Monen penikulman alalla oli\ntuskin pensastakaan, ja sinne eräälle nummelle, joka oli myrskyn\nraivolle alttiina pimeän yön, kuningas Lear vaelsi uhmaamaan\ntuulia ja ukkosta, ja hän käski tuulia puhaltamaan maan mereen\ntai paisuttamaan meren aallot, kunnes ne hukuttaisivat maan,\njottei mitään merkkiä jäisi jälelle sellaisesta kiittämättömästä\nolennosta kuin ihmisestä. Vanhan kuninkaan ainoaksi seuraksi jäi\nnyt narri-parka, joka yhä oleskeli hänen luonaan yrittäen iloisilla\npiloillaan torjua onnettomuutta sanoen, että oli inhoittavaa\nuiskennella tällaisena yönä ja että kuninkaan olisi tosiaankin\nparempi mennä sisään pyytämään tyttäriensä siunausta:\n\n    \"Kell' ymmärrys vähän heikko on --\n    satehessa ja myrskyssä, hei vaan! --\n    saa tyytyä onnen tarjohon,\n    kun näet sadett on joka ainoa päivä.\"\n\nNarri vakuutti vielä, että tämä oli oiva yö jäähdyttämään maisen\nylpeyden.\n\nHyvä Kentin kreivi, kuninkaan aina uskollinen palvelija, joka nyt\noli muuttunut Caiukseksi, tapasi näin köyhässä seurassa kuninkaan,\njoka ennen oli ollut suuri hallitsija, ja saatteli hellittämättä,\nvaikka kuningas ei häntä tuntenut kreiviksi. Caius sanoi: \"Voi,\nherra, oletteko täällä? Olennot, jotka rakastavat yötä, eivät\nrakasta tällaisia öitä. Tämä kauhea myrsky on karkoittanut eläimet\ntyyssijoihinsa. Ihmisen luonto ei voi kestää kärsimystä eikä\npelkoa.\" Lear moitti ankarasti Caiusta sanoen, että näitä pienempiä\nonnettomuuksia ei tuntenut siellä, minne suurempi paha oli asettunut.\nKun mieli on rauhallinen, on ruumiilla aikaa olla herkkätuntoinen,\nmutta kuninkaan mielessä raivoava myrsky teki hänen muut aistinsa\ntunnottomiksi paitsi mitä liikkui hänen sydämessään. Ja hän puhui\nlasten kiittämättömyydestä sanoen, että se oli samaa kuin jos suu\nrepisi käden siksi, että tämä nosti ruokaa suuhun, sillä vanhemmat\nolivat kädet, ravinto ja kaikki lapsille.\n\nMutta hyvä Caius pyysi yhä, että kuningas ei jäisi ulkoilmaan, ja\nvihdoin sai hänet suostutetuksi tulemaan pieneen kurjaan hökkeliin,\njoka oli nummella. Narri meni sisään ensiksi, mutta juoksi\näkkiä takaisin kauhistuneena sanoen nähneensä aaveen. Lähemmin\ntarkasteltaessa havaittiin, että aave oli vain kurja Bedlamin\nkerjäläinen, joka oli ryöminyt tähän autioon hökkeliin suojaa\nsaadakseen ja puheillaan paholaisista säikäyttänyt narria. Hän oli\nniitä onnettomia mielipuolia, jotka joko ovat hulluja tai ovat\nsitä olevinaan paremmin kiristääkseen armeliaisuutta sääliväisiltä\nmaalaisilta. He pistävät neuloja, nauloja ja rosmariininvesoja\nkäsivarsiinsa saadakseen niistä vuotamaan verta. Näin kauheilla\ntempuilla, osaksi rukoillen ja osaksi mielipuolen tavoin kiroten he\nhellyttävät tai peloittavat yksinkertaisia maalaisihmisiä antamaan\nalmuja. Se miesraukka oli myös tällainen kerjäläinen, ja kun kuningas\nnäki hänet moisessa kurjassa tilassa, lanteille kierretty lakana\nainoana verhona alastomuudelta, ei hän osannut muuta uskoa kuin\nettä tuo miekkonen oli isä, joka oli antanut kaikki tyttärilleen ja\nsaattanut itsensä tähän tilaan, sillä hänen mielestään ainoastaan\nsellainen koettelemus, että ihmisellä oli kiittämättömiä tyttäriä,\nvoi viedä niin suureen kurjuuteen.\n\nTästä ja monista muista hurjista puheista, joita lähti kuninkaan\nsuusta, hyvä Caius huomasi selvästi, ettei hän ollut oikein\njärjissään, vaan että hänen tytärtensä osoittama epäystävällisyys\noli tosiaankin tehnyt hänestä hullun. Ja nyt Kentin kelpo kreivin\nuskollisuus osoittautui tärkeämmissä palveluksissa kuin hän oli tähän\nsaakka saanut tilaisuutta, sillä muutamien kuninkaalle uskollisina\npysyneiden palvelijoiden avulla hän siirsi kuninkaallisen isäntänsä\npäivänkoitteessa Doverin linnaan, missä hänen omat ystävänsä olivat\nja mihin hänen vaikutusvaltansa Kentin kreivinä pääasiallisesti\nperustui. Itse hän matkusti Ranskaan, kiiruhti Cordelian hoviin,\nesitti siellä niin liikuttavin sanoin Cordelian kuninkaallisen isän\nsäälittävän tilan ja kuvasi niin voimakkain värein hänen sisartensa\nepäinhimillisyyttä, että hyvä ja helläsydäminen lapsi haikeasti\nitkien pyysi mieheltään kuninkaalta lupaa matkustaa Englantiin,\nmukanaan riittävä voima kukistaakseen nuo julmat tyttäret ja\nheidän miehensä ja palauttaakseen isänsä, vanhan kuninkaan, hänen\nvaltaistuimelleen. Kun se luvattiin Cordelialle, lähti hän matkaan ja\nastui Doverissa maihin kuninkaallisen armeijan kera.\n\nKun Lear oli jonkun sattuman kautta päässyt pakoon vartijoilta, jotka\nhyvä kreivi oli pannut pitämään hänestä huolta hänen mielisairautensa\naikana, tapasivat eräät Cordelian seurueeseen kuuluvat hänet\nharhailemassa kentillä lähellä Doveria. Hän oli säälittävässä\ntilassa, raivohulluna, ja lauloi itsekseen ääneen, päässään kruunu,\njonka hän oli tehnyt pelloilta noukkimistaan oljista, nokkosista ja\nmuista rikkaruohoista. Lääkärien neuvosta taipui Cordelia, vaikka\nvakavasti halusikin nähdä isäänsä, lykkäämään kohtauksen siksi,\nkunnes kuningas unen ja hänelle annettujen yrttien vaikutuksesta\nolisi jälleen rauhallisempi. Näiden taitavien lääkärien avulla,\njoille Cordelia lupasi kaiken kultansa ja kaikki jalokivensä, jos\nvanha kuningas parantuisi, Lear pääsi pian sellaiseen kuntoon, että\nhän saattoi tavata tyttärensä.\n\nLiikuttavaa oli nähdä isän ja tyttären kohtausta -- nähdä, kuinka\ntämän vanhan kuningas-raukan sydämessä taistelivat keskenään se\nilo, että hän jälleen sai nähdä ennen niin rakkaan lapsensa, ja\nhäpeän tunto hänen saadessaan tyttärellistä hellyyttä Cordelialta,\njonka hän oli työntänyt luotaan jouduttuaan vähäpätöisestä syystä\nsuuttumaan. Nämä molemmat kiihkeät mielenliikutukset kamppailivat\nhänen sairautensa jäännöksien kanssa, joka toisinaan hänen puoleksi\nhämmentyneissä aivoissaan pani hänet miltei unohtamaan, missä hän\noli, tai kuka häntä niin lempeästi suuteli ja puhutteli.\n\nSilloin hänellä oli tapana pyytää, etteivät läsnäolijat nauraisi\nhänelle, jos hän erehtyi luullessaan, että tämä ylhäinen nainen\noli hänen tyttärensä Cordelia. Myöskin oli liikuttavaa nähdä hänen\nvaipuvan polvilleen pyytämään anteeksi lapseltaan, ja tytär, jalo\nnainen, oli koko ajan polvillaan pyytääkseen isältään siunausta ja\nsanoakseen hänelle, ettei hänen sopinut polvistua, vaan että se oli\nhänen (Cordelian) velvollisuus hänen uskollisena ja todellisena\nlapsenaan. Ja hän suuteli isäänsä suudellakseen pois sisartensa\nkaiken kovasydämisyyden, kuten hän sanoi, lisäten, että sisarten\npitäisi hävetä, kun olivat ajaneet vanhan herttaisen valkopartaisen\nisänsä ulos kylmään ilmaan, kun sitävastoin, vaikka vihollisen\nkoira olisi häntä purrut, kuten Cordelia sievästi lausui, se olisi\nsaanut jäädä hänen tulensa ääreen lämmittelemään sellaisena yönä.\nJa hän kertoi isälleen, kuinka hän oli tullut Ranskasta tuodakseen\nhänelle apua; isä taas sanoi, että Cordelian piti unohtaa ja antaa\nanteeksi vanhalle ja hupsulle, joka ei tiennyt, mitä teki, mutta\nettä Cordelialla varmasti oli suuri syy olla isäänsä rakastamatta,\nvaikkei hänen sisarillaan ollut sellaista syytä. Cordelia vastasi,\nettei hänellä mitään sellaista syytä ollut, enempää kuin hänen\nsisarillaankaan.\n\nNyt jätämme tämän vanhan kuninkaan velvollisuudentuntoisen ja\nrakastavan lapsen suojelukseen, jolloin Cordelian ja hänen\nlääkäriensä onnistui vihdoin saada vireeseen hänen oikealta tolalta\neksynyt ja masentunut mielensä, jota hänen toisten tyttäriensä\njulmuus oli niin ankarasti järkyttänyt. Palatkaamme puhumaan pari\nsanaa noista julmista tyttäristä.\n\nNäiden kiittämättömien hirviöiden, jotka olivat olleet niin\npetollisia vanhalle isälleen, ei voinut odottaa olevan uskollisempia\nomille miehilleen. Pian he väsyivät näennäisestikään osoittamaan\nkunnioitusta ja rakkautta ja ilmaisivat avoimesti, että he olivat\nkiintyneet toiseen henkilöön. Sattui niin, että heidän rikollinen\nrakkautensa kohdistui samaan mieheen. Tämä oli Edmund, Gloucesterin\nkreivi-vainajan äpäräpoika, joka oli petoksillaan riistänyt\nkreivikunnan veljeltään Edgarilta, lailliselta perilliseltä, ja nyt oli\nilkeitten juoniensa avulla itse kreivi. Hän oli paha mies ja sopikin\nsellaisten häijyjen olentojen kuin Gonerilin ja Reganin ihailtavaksi.\nKun näihin aikoihin tapahtui, että Cornwallin herttua, Reganin\npuoliso, kuoli, julisti Regan heti, että hänen aikomuksenaan oli\nmennä naimisiin tämän Gloucesterin kreivin kanssa, mutta se herätti\nmustasukkaisuutta hänen sisaressaan, jolle kuten Reganillekin ilkeä\nkreivi oli eri tilaisuuksissa tunnustanut rakkautensa. Goneril keksi\nkeinon surmata sisarensa myrkyllä, mutta joutui ilmi puuhistaan.\nKun hänen miehensä Albanyn herttua vangitsi hänet tästä teosta,\nsaatuaan myös kuulla hänen rikollisesta rakkaudestaan kreiviin, teki\nGoneril pettyneen rakkauden ja raivon puuskassa äkkiä lopun omasta\nelämästään. Siten kohtasi vihdoin taivaan oikeamielinen rangaistus\nnäitä pahoja tyttäriä.\n\nKun kaikkien huomio oli kiintynyt tähän tapahtumaan ja ihailtiin sitä\noikeamielisyyttä, joka ilmeni Gonerilin ja Reganin saadessa osakseen\nhyvin ansaitsemansa kuoleman, siirtyivät samoin kaikkien silmät äkkiä\nihmettelemään saman voiman käsittämättömiä teitä, kun se toimitti\nsurullisen kohtalon nuorelle ja siveälle tyttärelle Cordelialle,\njonka hyvät työt näyttivät ansaitsevan onnekkaamman lopun. Mutta\nkaameana totuutena pysyy, että viattomuus ja hurskaus eivät aina\nmenesty tässä maailmassa. Gonerilin ja Reganin sotavoimat, joita\nkomensi paha Gloucesterin kreivi, olivat voitollisia, ja ilkeän\nkreivin juonien takia, hän kun ei pitänyt siitä, että kukaan olisi\nhänen ja valtaistuimen välissä, Cordelia päätti päivänsä vankilassa.\nNäin taivas otti haltuunsa tämän viattoman naisen hänen nuorella\niällään, näytettyään hänet maailmalle loistavana esimerkkinä lapsen\nvelvollisuudentunnosta. Lear ei elänyt pitkää aikaa Cordelian jälkeen.\n\nEnnenkuin Lear kuoli, koetti hyvä Kentin kreivi, joka oli yhä\nseurannut vanhan isäntänsä askelia hänen tyttäriensä ensiksi hänelle\nosoittamasta huonosta kohtelusta alkaen hänen mielenheikkoutensa\nsurulliseen ajanjaksoon asti, saada häntä ymmärtämään, että juuri\nhän oli seurannut kuningasta Caius-nimisenä, mutta Learin surujen\njärkyttämät aivot eivät silloin voineet käsittää, kuinka se oli\nmahdollista tai kuinka Kent ja Caius saattoivat olla sama henkilö.\nNiinpä Kent piti tarpeettomana vaivata kuningasta selityksillä\nsellaisena aikana. Kun Lear pian heitti henkensä, seurasi tämä\nuskollinen palvelija korkean iän ja vanhan isäntänsä kärsimien\nkoettelemusten tuottaman surun yhteisestä vaikutuksesta pian häntä\nhautaan.\n\nKuinka taivaan tuomio kohtasi pahaa Gloucesterin kreiviä, jonka\npetolliset puuhat tulivat ilmi ja joka itse kaatui kaksintaistelussa\nveljensä, laillisen kreivin, kanssa, ja kuinka Gonerilin puoliso,\nAlbanyn herttua, joka oli syytön Cordelian kuolemaan eikä ollut\nkoskaan tukenut vaimoaan tämän kehnoissa toimenpiteissä isäänsä\nvastaan, nousi Britannian valtaistuimelle Learin kuoltua, sitä on\ntarpeetonta tässä kertoa, koska Lear ja hänen kolme tytärtänsä olivat\nkuolleet ja vain heidän vaiheensa kuuluvat tarinamme puitteisiin.\n\n\n\n\nMACBETH\n\n\nKun Duncan Lempeä hallitsi Skotlannin kuninkaana, eli siinä maassa\nsuuri thaani eli aatelisherra, jonka nimi oli Macbeth. Tämä\nMacbeth oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja häntä pidettiin\nhovissa suuressa arvossa urhoollisuutensa ja sodissa osoittamansa\nkunnokkuuden vuoksi. Hän oli äskettäin antanut kelvollisuudestaan\nesimerkin voittamalla kapinoitsijain armeijan, jota Norjan joukot\nhirvittävän lukuisina avustivat.\n\nKun skotlantilaiset sotapäälliköt Macbeth ja Banquo palasivat\nvoittoisina tästä suuresta taistelusta, kulki heidän tiensä kuivan\nkankaan ylitse, missä he pysähtyivät nähdessään kolme naisenkaltaista\nhaamua, joilla kuitenkin oli parta, ja niiden kuihtunut iho ja\nouto puku sai ne näyttämään aivan perin erilaisilta kuin maalliset\nolennot. Macbeth puhutteli heitä ensin, ja näköjään loukkaantuneina\nhe panivat kukin valkoisen sormensa kuiville huulilleen vaitiolon\nmerkiksi; ensimmäinen heistä tervehti Macbethia, mainiten häntä\nGlamisin thaaniksi. Kenraali hämmästyi aika lailla huomatessaan,\nettä tuollaiset olennot tunsivat hänet. Mutta vielä enemmän hän\nihmetteli, kun toinen noista olennoista jatkoi tervehdystä antamalla\nMacbethille arvonimen Cawdorin thaani, jota kunniaa Macbeth ei\nollut tavoitellutkaan. Edelleen tervehti kolmas häntä sanoen:\n\"Terve! Sinusta tulee kuningas tämän jälkeen!\" Moinen profeetallinen\ntervehdys saattoikin häntä kummastuttaa, koska hän tiesi, että niin\nkauan kuin kuninkaan pojat elivät, hän ei saattanut toivoa perivänsä\nvaltaistuinta. Kääntyen sitten Banquoon päin haamut lausuivat hänelle\njotenkin arvoituksellisin sanoin, että hän olisi pienempi kuin\nMacbeth ja suurempi, ei niin onnellinen, mutta paljon onnellisempi!\nVielä he ennustivat Banquolle, että vaikka hän itse ei koskaan\nhallitsisi, olisivat kuitenkin hänen poikansa Skotlannin kuninkaita\nhänen jälkeensä. Sitten nuo haamut muuttuivat ilmaksi ja katosivat,\nmistä sotapäälliköt tunsivat heidät kohtalottariksi tai noidiksi.\n\nHeidän pysähtyessään pohtimaan tätä omituista seikkailua tuli\npaikalle eräitä sanansaattajia kuninkaan luota, joka oli valtuuttanut\nheidät antamaan Macbethille Cawdorin thaanin arvon. Tämä tapaus,\njoka niin yliluonnollisesti piti yhtä noitien ennustuksen kanssa,\nhämmästytti Macbethia, ja hän seisoi ihmeissään kykenemättä\nvastaamaan viestintuojille. Siitä hetkestä lähtien paisui hänen\nmielessään sellaisia toiveita, että kolmannenkin noidan ennustus\nsamalla tavalla kävisi toteen ja että hän kerran hallitsisi\nkuninkaana Skotlannissa.\n\nKääntyen Banquon puoleen Macbeth kysyi: \"Etkö toivo, että lapsistasi\ntulee kuninkaita, kun se, mitä noidat lupasivat minulle, kävi\nniin ihmeellisesti toteen?\" -- \"Se toivo\", vastasi sotapäällikkö,\n\"voisi houkutella sinut tavoittelemaan valtaistuinta, mutta usein\nnämä pimeyden lähettiläät sanovat meille totuuksia pienissä\nasioissa viekoitellakseen meidät tekoihin, joista on mitä suurimmat\nseuraukset.\"\n\nMutta noitien ilkeät viittaukset olivat tunkeutuneet liian syvälle\nMacbethin sieluun, jotta hän olisi malttanut kuunnella hyvän Banquon\nvaroituksia. Tästä ajasta alkaen jännittyivät Macbethin kaikki\najatukset siihen, kuinka hän saisi haltuunsa Skotlannin valtaistuimen.\n\nMacbethilla oli vaimo, jolle hän ilmoitti kohtalottarien omituisen\nennustuksen ja sen osittaisen täyttymisen. Hän oli paha ja\nkunnianhimoinen nainen eikä paljoa välittänyt keinoista, kunhan\nvain hänen miehensä ja hän itse pääsisivät ylhäiseen asemaan. Hän\nyllytti Macbethia, joka oli vastahakoinen ryhtymään toimiin, tuntien\nkammoa ajatellessaan niin rikollista verenvuodatusta, ja selitti\nlakkaamatta, että kuninkaan murha oli ehdottomasti välttämätön askel,\njotta imarteleva ennustus toteutuisi.\n\nTähän aikaan sattui, että kuningas, jolla suopean alentuvaisuutensa\ntakia oli tapana usein käydä tuttavallisesti vierailuilla\nhuomattavimpien aatelismiestensä luona, tuli Macbethin taloon kahden\npoikansa Malcolmin ja Donalbainin seuraamana ja mukanaan lukuisa\nseurue thaaneja ja palvelijoita, kunnioittaakseen sitäkin enemmän\nMacbethia hänen sodissa saavuttamistaan suurista voitoista.\n\nMacbethin linna oli miellyttävällä paikalla, ja sen ympärillä ilma\noli raikasta ja terveellistä, mikä ilmeni siitäkin, että pääskyset\nolivat rakentaneet pesiään sen kaikkien ulkonevien koruosien ja\ntukipilarien alle, missä vain löysivät edullisen paikan, sillä on\nhuomattu, että missä nuo linnut enimmin lisääntyvät ja oleskelevat,\nsiellä on leuto ilma. Kuningas saapui Macbethin luo hyvin mieltyneenä\npaikkaan ja yhtä paljon arvoisan emäntänsä lady Macbethin\nhuomaavaisuuteen ja kunnioitukseen, tällä naisella kun oli taito\npeittää petolliset aikeensa hymyyn ja näyttää viattomalta kukalta,\nvaikka hän olikin käärme sen alla.\n\nOllen matkasta väsynyt kuningas meni aikaisin nukkumaan, ja -- kuten\noli tapana -- kaksi hänen kamarijunkkariaan nukkui hänen vieressään.\nHän oli tavattomasti mieltynyt saamaansa vastaanottoon ja antanut\nlahjoja huomattavimmille upseereilleen, ennenkuin kävi levolle; muun\nmuassa hän oli lähettänyt kallisarvoisen timantin lady Macbethille,\ntervehtien häntä ystävällisimmän emäntänsä nimellä.\n\nNyt oli keskiyö, jolloin puolessa maailmassa luonto näyttää\nkuolleelta ja pahat unet kiusaavat ihmisten nukuksiin painuneita\nsieluja, ainoastaan suden ja murhaajan liikkuessa ulkona. Mutta juuri\nsilloin lady Macbeth valvoi suunnitellakseen kuninkaan murhan. Hän ei\nolisi ryhtynyt sukupuolelleen niin luonnottomaan tekoon, ellei olisi\npelännyt, että hänen miehensä luonne oli liian täynnä inhimillisen\nlempeyden maitoa voidakseen tehdä tahallisen murhan. Macbeth oli\nhänen käsityksensä mukaan tosin kunnianhimoinen, mutta samalla\narkatuntoinen ja vielä valmistumaton sitä rikoksen äärimmäistä\nastetta varten, joka tavallisesti lopuksi liittyy määrättömään\nkunnianhimoon. Hän oli saanut Macbethin suostumaan murhaan,\nmutta epäili miehensä päättäväisyyttä, peläten, että luontainen\ntunteellisuus -- Macbethin luonne oli näet inhimillisempi kuin hänen\nomansa -- tulisi esteeksi ja tekisi suunnitelman tyhjäksi.\n\nNiinpä lady Macbeth itse lähestyi tikari kädessään kuninkaan\nvuodetta huolehdittuaan siitä, että kuninkaan kamarijunkkarit olivat\nsaaneet kylliksi viiniä nukkuakseen nyt juopuneina ja tehtävänsä\nlaiminlyöneinä. Siinä lepäsi Duncan sikeässä unessa matkansa\nrasitusten jälkeen, ja kun lady Macbeth tarkasteli häntä vakavasti,\nhuomasi hän nukkuvan kasvoissa jotakin, mikä muistutti hänen omaa\nisäänsä, eikä hänellä ollutkaan rohkeutta suorittaa murhaa.\n\nHän palasi neuvottelemaan miehensä kanssa, jonka päätös oli jo\nalkanut horjua. Macbeth arveli olevan voimakkaita syitä tuota tekoa\nvastaan. Ensinnäkin hän oli sekä kuninkaan alamainen että hänen\nläheinen sukulaisensa; hän oli lisäksi ollut sinä päivänä kuninkaan\nkestitsijänä, jonka velvollisuus vieraanvaraisuuden lakien mukaan\noli sulkea ovi vieraan murhaajilta, puhumattakaan siitä, että itse\ntarttuisi veitseen. Sitten hän ajatteli, kuinka oikeamielinen ja\nlaupias kuningas Duncan oli ollut, kuinka vapaa rikkomuksista\nalamaistensa silmissä ja kuinka rakastettava aatelistolleen,\nerikoisesti hänelle itselleen; että sellaiset kuninkaat saavat\ntaivaalta erikoista huolenpitoa ja että heidän alamaisensa ovat\nkaksin verroin velvolliset kostamaan heidän kuolemansa. Sitäpaitsi\nhän oli kuninkaan suosionosoitusten nojalla suuressa arvossa\nkaikenlaisten miesten silmissä; kuinka tämä kunnia tahrautuisikaan\nniin katalasta murhasta!\n\nKeskellä näitä sielullisia ristiriitoja lady Macbeth tapasi miehensä\njuuri taipumassa paremmalle puolelle ja päättämässä, ettei saisi\nryhtyä rikokseen. Mutta koska hän oli sellainen nainen, jota ei\nhevillä järkytetty pahassa aikomuksessaan, alkoi hän Macbethin\nkorvien juuressa purkaa sanoja, jotka vuodattivat osan hänen omaa\nhenkeään miehen sieluun, ja esitti perusteen toisensa jälkeen,\nmiksi Macbethin ei pitäisi väistyä siitä, mitä oli aikonut; kuinka\nhelposti se kävisi ja pian päättyisi ja kuinka yhden ainoan lyhyen\nyön toiminta toisi heidän kaikille tuleville öilleen ja päivilleen\nrajattoman mahdin ja kuninkuuden! Sitten hän puhui halveksivasti\nmiehensä häilyväisyydestä, syytti häntä pelkuriksi ja selitti,\nettä hän oli imettänyt ja tiesi, kuinka hellyttävää oli rakastaa\npienokaista, joka imi hänen maitoansa, mutta että hän olisi\ntempaissut pienokaisen rinnaltaan sen hymyillessä suoraan kasvoja\nvasten ja murskannut siltä pään, jos olisi niin vannonut tekevänsä,\nkuten Macbeth oli vannonut suorittavansa tuon murhan. Sitten hän\nlisäsi, että oli helppo panna syy teosta juopuneiden unisten\nkamarijunkkarien niskoille. Rohkealla kielellään hän kuritti niin\nmiehensä veltostunutta tahtoa, että Macbeth vielä kerran kokosi\nkaiken rohkeutensa veriseen puuhaan.\n\nNiinpä Macbeth otettuaan tikarin käteensä hiipi pimeässä hiljaa\nsiihen huoneeseen, jossa Duncan nukkui; mennessään Macbeth luuli\nnäkevänsä ilmassa toisen tikarin, varsi häntä kohti, ja terässä ja\nsen kärjessä veripisaroita, mutta kun hän koetti tarttua siihen, sai\nhän käteensä vain ilmaa -- se oli pelkkä hourekuva, joka johtui hänen\nkiihkeistä ja rasittuneista ajatuksistaan ja hänen edessään olevasta\ntehtävästä.\n\nPäästyään eroon tästä kauhusta Macbeth astui kuninkaan huoneeseen ja\nsurmasi hänet yhdellä ainoalla tikarinsa iskulla. Juuri kun hän oli\ntehnyt murhan, nauroi toinen huoneessa nukkuvista palveluspojista\nunissaan, ja toinen huusi: \"Murha!\" Se herätti heidät molemmat, ja\ntoinen luki lyhyen rukouksen. Toinen heistä sanoi: \"Jumala meitä\nvarjelkoon!\" Toinen vastasi: \"Amen!\" Sitten he jälleen asettuivat\nnukkumaan. Macbeth, joka seisoi kuunnellen heitä, koetti myös sanoa:\n\"Amen!\" Mutta vaikka hän oli enimmin rukouksen tarpeessa, takertui\nsana hänen kurkkuunsa, eikä hän voinut sitä lausua.\n\nJälleen hän luuli kuulevansa äänen huutavan: \"Ei enää unta! Macbeth\nmurhaa unen, viattoman unen, joka pitää yllä elämää.\" Yhä huusi ääni\nkoko talolle: \"Ei enää unta! Glamis on murhannut unen, senvuoksi\nCawdor ei enää saa nukkua, Macbeth ei enää saa nukkua.\"\n\nSellaiset kauheat kuvittelut mielessään Macbeth palasi kuuntelevan\nvaimonsa luo, joka alkoi ajatella, että hänen miehensä oli\nepäonnistunut yrityksessään ja että teko oli jollakin tavalla\nrauennut. Macbethin mielentila oli niin hämmentynyt, että vaimo\nmoitti häntä lujuuden puutteesta ja lähetti hänet pesemään kätensä\nverestä, joka oli ne tahrannut, kun taas hän itse otti miehensä\ntikarin tahriakseen palveluspoikien posket verellä jotta syy\nnäyttäisi olevan heidän.\n\nTuli aamu ja sen mukana murha ilmi, sitä kun ei voitu salata. Vaikka\nMacbeth ja hänen puolisonsa suurenmoisella tavalla osoittivat suruaan\nja vaikka todistukset palveluspoikia vastaan -- tikari kun esitettiin\ntodistuksena heitä vastaan ja heidän veren tahrimat kasvonsa --\nolivat jokseenkin voimakkaat, lankesi kuitenkin epäluulo oikeastaan\nMacbethiin, jonka vaikuttimet sellaisen teon suorittamiseen olivat\npaljon vakuuttavammat kuin yksinkertaisilla poikaparoilla saattoi\notaksua olevan, ja Duncanin molemmat pojat pakenivat. Vanhempi\nMalcolm etsi turvaa Englannin hovista; nuorempi Donalbain pääsi\nIrlantiin.\n\nKun kuninkaan pojat, jotka olisivat tulleet hänen seuraajikseen,\nnäin olivat jättäneet valtaistuimen tyhjäksi, kruunattiin Macbeth\nlähimpänä perillisenä kuninkaaksi, ja siten kävi kohtalottarien\nennustus kirjaimellisesti toteen.\n\nVaikka he olivat päässeet niin korkeaan asemaan, eivät Macbeth ja\nhänen kuningattarensa voineet unohtaa kohtalottarien ennustusta,\nettä joskin Macbethista tulisi kuningas, eivät hänen, vaan Banquon\nlapset olisivat kuninkaita hänen jälkeensä. Tämä ajatus ja se, että\nhe olivat tahranneet kätensä verellä ja tehneet niin suuren rikoksen\nvain toimittaakseen Banquon jälkeläiset valtaistuimelle, paisui\nniin kiihkeäksi heidän sisimmässään, että he päättivät surmata sekä\nBanquon että hänen poikansa, tehdäkseen tyhjäksi kohtalottarien\nennustuksen, joka heidän omalta osaltaan oli niin ihmeellisellä\ntavalla täyttynyt.\n\nTätä varten he järjestivät suuret illalliset, joille he kutsuivat\nkaikki mahtavimmat thaanit; muiden muassa kutsuttiin erikoisen\nkunnioittavasti Banquo ja hänen poikansa Fleance. Tie, jota pitkin\nBanquon tuli kulkea hoviin, oli miehitetty Macbethin palkkaamilla\nmurhaajilla, ja nämä pistivät Banquon kuoliaaksi, mutta tappelun\nmelskeessä Fleance pääsi pakenemaan. Tästä Fleancesta polveutui\nsitten kuningassuku, joka myöhemmin otti haltuunsa Skotlannin\nvaltaistuimen, päättyen Skotlannin Jaakko kuudenteen, joka\nEnglannissa oli Jaakko ensimmäinen ja jonka aikana Englannin ja\nSkotlannin kaksi kruunua yhdistettiin.\n\nIllallisella kuningatar, jonka käytös oli mitä ystävällisintä\nja kuninkaallisinta, esiintyi emäntänä niin miellyttävästi ja\nhuomaavaisesti, että hän voitti jokaisen läsnäolijan puolelleen.\nMacbeth keskusteli vapaasti thaaniensa ja aatelismiestensä kanssa\nsanoen, että kaikki, mikä Skotlannissa oli kunnioitusta ansaitsevaa,\nnyt olisi hänen kattonsa alla, jos hänellä vielä olisi hyvä ystävänsä\nBanquo läsnä. Hän toivoi kuitenkin, että hänen pikemminkin piti\nmoittia Banquoa laiminlyönnistä kuin valittaa jotakin hänelle\nsattunutta onnettomuutta. Juuri kun hän lausui nämä sanat, ilmestyi\nhuoneeseen hänen murhauttamansa Banquon haamu ja asettui tuolille,\njolle Macbeth aikoi istuutua. Vaikka Macbeth oli rohkea mies, kyeten\nvapisematta katsomaan vaikka paholaista silmään, kalpenivat hänen\nposkensa tästä kauheasta näystä, ja hän katsoi kaiken rohkeutensa\nmenettäneenä haamuun. Hänen kuningattarensa ja kaikki aatelismiehet,\njotka eivät mitään nähneet, mutta huomasivat hänen tähyilevän --\nkuten he luulivat -- tyhjää tuolia, arvelivat sitä mielipuolisuuden\npuuskaksi. Kuningatar moitti puolisoaan kuiskaten, että siinä oli\nvain sama kuvittelu, joka oli saanut Macbethin näkemään tikarin\nilmassa, kun hän oli menossa tappamaan Duncanin. Mutta Macbeth näki\nyhä tuon haamun eikä kiinnittänyt huomiota siihen, mitä toiset\nsaattoivat sanoa, sillaikaa kun hän puhutteli sitä hajanaisin sanoin,\njotka kuitenkin olivat niin merkitseviä, että hänen kuningattarensa\npeläten kauhean salaisuuden paljastuvan kiireimmiten pyysi vieraita\npoistumaan esittäen Macbethin huonovointisuuden puolustukseksi, että\ntällainen häiriö oli häntä usein vaivannut.\n\nSellaisia hirvittäviä mielikuvia Macbethin täytyi kestää. Hänen\nja hänen kuningattarensa yölepoa kiusasivat kauheat unet, ja yhtä\npaljon kuin Banquon veri, vaivasi heitä Fleancen pako, he kun nyt\nuskoivat, että hänestä polveutuisi kuningassarja, joka estäisi heidän\njälkeläisiään pääsemästä valtaistuimelle. Nämä onnettomat ajatukset\neivät antaneet heille vähääkään rauhaa, ja Macbeth päätti vielä\nkerran etsiä käsiinsä kohtalottaret saadakseen heiltä tietää pahimman.\n\nHän etsi heitä nummella sijaitsevasta luolasta, missä he, tietäen\nennakolta hänen tulonsa, paraikaa valmistelivat peloittavia\ntaikojaan, manaten niillä sitten esille pahoja henkiä paljastamaan\nheille tulevaisuuden asioita. Heidän kamalan keittonsa aineksina\noli rupisammakoita, yökköjä ja käärmeitä, vesiliskon silmä ja\nkoiran kieli, sisiliskon koipi ja pöllön siipi, lohikäärmeen suomu,\nsuden hammas, ahnaan, suolavedessä elävän hain maha, noidan muumio,\nmyrkyllisen katkon juuri (jotta tämä vaikuttaisi) täytyi se kaivaa\npimeässä, vuohen sappi ja juutalaisen maksa ynnä hautoihin juurtuvan\nmarjakuusen oksia, ja lopuksi kuolleen lapsen sormi. Kaikkia\nnäitä keitettiin suuressa kattilassa, jota sen liiaksi kuumetessa\njäähdytettiin pavianin verellä. Lisäksi he kaasivat kattilaan\nporsaansa syöneen emäsian verta ja heittivät liekkeihin rasvaa, joka\noli pusertunut esiin murhaajan hirsipuusta. Näillä taikakeinoilla he\nvelvoittivat helvetin henget vastaamaan kysymyksiinsä.\n\nMacbethilta kysyttiin, halusiko hän, että he vai henget, heidän\nisäntänsä, päästäisivät hänet hänen epävarmuudestaan. Hän vastasi\nrohkeasti, ensinkään säikähtämättä näkemiään kamalia menoja: \"Missä\nhe ovat? Antakaa minun nähdä heidät.\" Sitten he kutsuivat henkiä,\njoita oli kolme.\n\nEnsimmäinen ilmestyi panssaroidun pään kaltaisena, kutsui Macbethia\nnimeltä ja käski häntä varomaan Fifen thaania, josta varoituksesta\nMacbeth kiitti häntä, sillä Macbeth oli epäillyt Macduffia, Fifen\nthaania. Toinen henki ilmestyi verisen lapsen kaltaisena, kutsui\nMacbethia nimeltä ja käski häntä olemaan pelkäämättä ja nauraen\nylenkatsomaan ihmisen mahtia, sillä yhdelläkään naisesta syntyneellä\nei olisi voimaa vahingoittaa häntä, ja lisäksi henki neuvoi Macbethia\nolemaan verinen, rohkea ja päättäväinen. \"Elä siis, Macduff!\"\nhuudahti kuningas. \"Miksi minun tarvitsisi pelätä sinua? Mutta\nkuitenkin tahdon tehdä vakuutuksen kaksin kerroin varmaksi. Sinä\net saa elää, jotta voisin sanoa raukkamaiselle Pelolle, että se\nvalehtelee, ja nukkua ukkosesta huolimatta.\"\n\nKun tämä henki oli päästetty menemään, ilmestyi kolmas kruunatun\nlapsen muotoisena, kädessään puu. Hän kutsui Macbethia nimeltä\nja lohdutti häntä, että hänen ei tarvitsisi pelätä salaliittoja,\nlisäten, että Macbethia ei voitettaisi, ennenkuin Bimamin metsä\ntulisi häntä vastaan Dunsinanen kukkulan luo. \"Hyvä! Kauniita\nennustuksia!\" huudahti Macbeth. \"Kuka voi irroittaa metsän ja\nliikuttaa sitä maahan kiintyneistä juurista? Näen, että saan elää\ntavallisen ihmisiän eikä elämääni katkaise väkivaltainen kuolema.\nMutta sydämeni sykkii innokkaasti saadakseen tietää yhden asian.\nSanokaa minulle, jos taitonne voi kertoa niin paljon, pääsevätkö\nBanquon jälkeläiset koskaan hallitsemaan tässä kuningaskunnassa?\"\n\nTällöin vaipui kattila maahan, ja kuultiin soitannon kaikua, ja\nkahdeksan kuninkaankaltaista haamua kulki Macbethin ohitse, Banquon\nviimeisenä kantaessa kuvastinta, joka näytti vielä useampien hahmoja.\nVerisenä Banquo hymyili Macbethille osoittaen varjoja, joista Macbeth\ntiesi, että ne olivat Banquon jälkeläiset, jotka saisivat Macbethin\njälkeen hallita Skotlantia. Ja vienon soitannon kajahdellessa\ntanssien noidat kumarsivat kunnioittavasti Macbethille ja katosivat.\nTästä ajasta alkaen liikkui Macbethin mielessä vain verisiä ja\nkauheita ajatuksia.\n\nEnsimmäinen asia, jonka hän kuuli tultuaan ulos noitien luolasta,\noli se, että Fifen thaani Macduff oli paennut Englantiin, yhtyäkseen\narmeijaan, jota siellä koottiin kuolleen kuninkaan vanhimman\npojan Malcolmin johdolla häntä vastaan, ja aikomuksena oli syöstä\nMacbeth valtaistuimelta ja asettaa sille oikea perillinen Malcolm.\nVimmoissaan Macbeth hyökkäsi Macduffin linnaan, surmasi miekalla\nthaanin vaimon ja lapset, jotka olivat jääneet sinne, ja ulotti\nverilöylyn kaikkiin, jotka olivat vähänkin sukua Macduffille.\n\nNämä ja niiden kaltaiset teot vieraannuttivat hänen huomattavien\naatelismiestensä mielet hänestä. Kaikki, jotka vain voivat, pakenivat\nliittyäkseen Malcolmiin ja Macduffiin, jotka nyt lähestyivät\nEnglannissa värväämänsä mahtavan armeijan kanssa, ja muut toivoivat\nsalaa menestystä heidän aseilleen, vaikkakaan he Macbethia peläten\neivät voineet ryhtyä minkäänlaiseen toimintaan. Macbethin sotilaat\netenivät hitaasti. Jokainen vihasi tyrannia; ei kukaan häntä\nrakastanut eikä kunnioittanut, vaan kaikki epäilivät häntä. Hän\nalkoi kadehtia murhaamaansa Duncania, joka nyt rauhallisesti nukkui\nhaudassaan ja jolle petos oli tehnyt kaikkein pahinta. Teräs tai\nmyrkky, kotoinen häijyys tai muukalaiset armeijat eivät voineet\nDuncania enää vahingoittaa.\n\nSillä välin kuningatar, joka oli ollut hänen ainoa kumppaninsa\npahuudessa ja jonka syleilyssä hän saattoi toisinaan etsiä\nlepoa kauheilta, heitä molempia öisin vaivaavilta unilta, kuoli\ntehtyään, kuten luullaan, itsemurhan jaksamatta enää kestää\nrikoksesta johtuvia tunnonvaivoja ja kansan vihaa. Täten Macbeth\njäi yksin ilman ainoatakaan sielua, joka olisi häntä rakastanut tai\nhänestä välittänyt, ja ilman ystävää, jolle hän voisi uskoa pahat\nsuunnitelmansa.\n\nMacbeth ei enää pitänyt elämää arvossa, vaan toivoi kuolemaa, mutta\nMalcolmin armeijan lähestyminen viritti hänessä eloon sen, mitä\noli jälellä hänen muinaisesta rohkeudestaan, ja hän päätti kuolla\n-- kuten hän lausui -- \"panssari selässään.\" Sitäpaitsi noitien\npetolliset lupaukset olivat herättäneet hänessä väärää luottamusta,\nJa hän uskoi henkien sanoihin, ettei yksikään naisesta syntynyt voisi\nhäntä vahingoittaa ja ettei häntä konsanaan voitettaisi, ennenkuin\nBimamin metsä tulisi Dunsinaneen, mitä hän piti ihan mahdottomana.\nNiinpä hän sulkeutui linnaansa, jonka voittamattomat muurit kyllä\nkykenisivät uhmaamaan piiritystä. Täällä hän synkkänä odotti\nMalcolmin lähestymistä.\n\nSitten eräänä päivänä tuli hänen luokseen kalpeana ja pelosta\nvavisten sanansaattaja, joka oli miltei kykenemätön kertomaan,\nmitä oli nähnyt. Hän näet vakuutti, että hän seisoessaan vartiossa\nkukkulalla katseli Binaamia kohti, jolloin hänen mielestään metsä\nalkoi liikkua! \"Valehtelija ja orja!\" huusi Macbeth. \"Jos puhut\nvalhetta, niin sinut ripustetaan elävänä lähimpään puuhun, jossa saat\nriippua, kunnes näännyt nälkään. Jos taas kertomuksesi on totta, niin\nen välitä, vaikka tekisit samoin minulle.\" Macbethin päättäväisyys\nalkoi näet horjua, ja nyt hän epäili henkien kaksimielisiä puheita.\nHänen ei muka tarvinnut pelätä, ennenkuin Binaamin metsä tulisi\nDunsinaneen, ja nyt metsä liikkui. \"Jos kuitenkin\", mietti Macbeth,\n\"tuo hänen väitteensä on totta, niin lähtekäämme ulos taistelemaan.\nTäältä ei voi paeta, eikä tänne voi jäädä. Alan väsyä aurinkoon ja\ntoivon, että elämäni päättyisi.\" Sanottuaan nämä epätoivoiset sanat\nhän rynnisti ulos piirittäjien kimppuun, jotka olivat nyt ehtineet\nlinnan luo.\n\nOuto näky, joka antoi sanansaattajalle aiheen puhua liikkuvasta\nmetsästä, voidaan helposti selittää. Kun piiritysarmeija marssi\nBimamin metsän lävitse, neuvoi Malcolm taitavana kenraalina\nsotamiehiään hakkaamaan kukin oksan kantaakseen sitä edessään, jotta\nhänen sotajoukkonsa todellinen lukumäärä pysyisi salassa. Tämä\noksilla varustettujen sotamiesten marssiminen oli matkan päässä\nsaanut aikaan sen näyn, joka oli pelästyttänyt sanansaattajaa. Näin\nolivat hengen sanat käyneet toteen toisella tavalla, kuin Macbeth oli\nkäsittänyt, ja suuri osa hänen luottamuksestaan oli mennyt.\n\nNyt alkoi vakava ottelu, jossa Macbeth, vaikka häntä vain heikosti\nauttoivat ne, jotka nimittivät itseään hänen ystävikseni, mutta\njotka todellisuudessa vihasivat tyrannia ja taipuivat Malcolmin ja\nMacduffin puolelle, kuitenkin taisteli äärimmäisen raivokkaasti ja\nuljaasti, lyöden maahan kaikki, jotka asettuivat häntä vastustamaan,\nkunnes hän joutui paikalle, missä Macduff taisteli. Nähdessään\nMacduffin ja muistaen hengen varoituksen, jossa häntä oli neuvottu\nvälttämään Macduffia enemmän kuin kaikkia muita, hän olisi kääntynyt\ntakaisin, mutta Macduff, joka oli etsinyt häntä koko temmellyksen\nläpi, esti hänet siitä, jolloin syntyi hurja kamppailu Macduffin\nsolvatessa ja häväistessä Macbethia siitä, että tämä oli surmannut\nhänen vaimonsa ja lapsensa. Macbeth, jonka tunnolla oli jo tarpeeksi\nsen perheen verta, olisi yhä halunnut luopua taistelusta, mutta\nMacduff yhä pakotti häntä siihen, nimittäen häntä tyranniksi,\nmurhaajaksi, hornanhengeksi ja konnaksi.\n\nSilloin Macbeth, muistaen hengen sanat, ettei yksikään naisesta\nsyntynyt häntä vahingoittaisi, ja hymyillen luottavaisesti sanoi\nMacduffille: \"Turhaan näet vaivaa. Yhtä helposti voisit miekallasi\nlyödä merkin ilmaan kuin tehdä minut haavoittuvaksi. Elämäni on\nloihdittu, eikä se sorru yhdenkään naisesta syntyneen kädestä.\"\n\n\"Hylkää mokoma taikasi\", vastasi Macduff, \"ja anna tuon valehtelevan\nhengen, jota olet palvellut, kertoa sinulle, ettei Macduff ole\nnaisesta syntynyt, ei sillä luonnollisella tavalla, jolla ihmiset\nsyntyvät, vaan ennen aikojaan hänet otettiin äidistään.\"\n\n\"Kirottu olkoon se kieli, joka minulle niin sanoo!\" virkkoi vapiseva\nMacbeth, joka tunsi luottamuksensa viimeisten rippeiden häipyvän.\n\"Älköönkä milloinkaan ihminen tulevaisuudessa uskoko noitien\nvalheelliseen kaksimielisyyteen ja henkien silmänkääntötemppuihin, ne\nkun pettävät meitä kahta asiaa merkitsevin sanoin ja kirjaimellisesti\npitäen lupauksensa murskaavat toiveemme näistä poikkeavalla\nmerkityksellä. En tahdo taistella kanssasi.\" -- \"Elä siis!\" sanoi\nMacduff halveksivasti. \"Me näyttelemme sinua, kuten näytellään\nhirviöitä, ja maalattuun lautaan kirjoitetaan: Tässä näette tyrannin!\"\n\n\"Ei milloinkaan!\" huusi Macbeth, jonka rohkeus palasi epätoivon\nmukana. \"En tahdo elää suudellakseni maata nuoren Malcolmin jalkojen\njuuressa ja joutuakseni rahvaan kirottavaksi. Vaikka Bimamin metsä\nonkin tullut Dunsinaneen ja vaikka sinä, joka et ole naisesta\nsyntynyt, olet asettunut minua vastaan taistelemaan, niin kuitenkin\nyritän viimeiseen saakka.\"\n\nNämä raivoisat sanat lausuttuaan hän heittäytyi Macduffin kimppuun,\njoka vihdoin ankaran kamppailun jälkeen voitti hänet ja katkaisi\nhänen päänsä, antaen sen lahjaksi nuorelle ja lailliselle kuninkaalle\nMalcolmille. Sitten tämä otti haltuunsa hallitusvallan, joka häneltä\noli niin kauan ollut riistettynä vallananastajan vehkeilyjen takia,\nja nousi Duncan Lempeän valtaistuimelle aateliston ja kansan\nsuosionosoitusten kaikuessa.\n\n\n\n\nLOPPU HYVÄ, KAIKKI HYVÄ\n\n\nRousillonin kreivi Bertram oli äskettäin saanut haltuunsa arvonimen\nja omaisuuden isänsä kuoltua. Ranskan kuningas rakasti Bertramin\nisää ja kuultuaan hänen kuolleen lähetti noutamaan hänen poikaansa,\njonka piti heti tulla hänen kuninkaalliseen hoviinsa Pariisiin.\nKuningas näet aikoi kunnioittaa nuorta Bertramia kreivivainajaa\nkohtaan tuntemansa ystävyyden takia erikoisella suosiollaan ja\nsuojeluksellaan.\n\nBertram asui yhdessä äitinsä leskikreivittären kanssa, kun Lafeu,\nvanha aatelismies Ranskan hovista, saapui viedäkseen hänet kuninkaan\nluo. Ranskan kuningas oli ehdoton itsevaltias, ja hovikutsu oli\nmuodoltaan suoranainen käsky, jota ei yksikään alamainen, minkä\narvoinen tahansa, voinut olla tottelematta. Senvuoksi, vaikka\nkreivitär erotessaan rakkaasta pojastaan näytti toisen kerran\nhautaavan miehensä, jonka menetystä hän niin äskettäin oli surrut,\nhän ei kuitenkaan uskaltanut pidättää poikaa päivääkään, vaan\nryhtyi heti valmistelemaan hänen lähtöään. Lafeu, joka tuli nuorta\nkreiviä noutamaan, koetti lohduttaa kreivitärtä siitä, että hän\noli äskettäin menettänyt miehensä ja että myös poika nyt äkkiä\njoutui pois hänen luotaan, ja sanoi hovimiehen imartelevaan tapaan\nkuninkaan olevan niin ystävällisen ruhtinaan, että kreivitär saisi\nhänen majesteetistaan miehen ja pojalleen isän, jolloin hän tarkoitti\nainoastaan sitä, että hyvä kuningas edistäisi Bertramin onnea.\nLisäksi Lafeu kertoi kreivittärelle, että kuningas oli joutunut\nsurullisen taudin omaksi, jonka hänen lääkärinsä olivat julistaneet\nparantumattomaksi.\n\nKreivitär ilmaisi syvän surunsa kuultuaan tämän selonteon kuninkaan\nhuonosta terveydestä ja sanoi, että hän soisi Helenan (hänen\nseurueeseensa kuuluvan ja nyt läsnä olevan nuoren aatelisnaisen) isän\nvielä elävän, koska hän oli varma siitä, että tämä mies olisi voinut\nparantaa hänen majesteettinsa taudin. Ja hän kertoi Lafeulle jonkun\nverran Helenan tarinasta sanoen, että Helena oli kuuluisan lääkärin\nGerard de Narbonin ainoa tytär, jonka hän oli ottanut huostaansa ja\nsuojelukseensa, niinkuin lääkäri oli kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja\nettä tämä neito oli isänsä kuolemasta saakka ollut hänen luonaan.\nSitten hän ylisti Helenan hyveellistä luonnetta ja oivallisia\nominaisuuksia sanoen hänen perineen nämä avut kunnianarvoisalta\nisältään. Hänen näin puhuessaan Helena itki haikeasti ja surullisena\nääneti, mistä kreivitär sai aiheen nuhdella häntä ystävällisesti\nsiitä, että hän liian paljon suri isänsä kuolemaa.\n\nBertram sanoi nyt hyvästi äidilleen. Kreivitär erosi rakkaasta\npojastaan kyyneleet silmissä, toivotti hänelle monta kertaa siunausta\nja uskoi hänet Lafeun huolenpitoon sanoen: \"Kunnioitettava herra,\nneuvokaa häntä, sillä hän on tottumaton hovimies.\"\n\nBertramin viimeiset sanat olivat omistetut Helenalle, mutta ne olivat\nvain pelkkiä kohteliaisuuksia, jotka toivottivat Helenalle onnea, ja\nhän lopetti lyhyet hyvästinsä lausumalla: \"Olkaa lohduttava ystävätär\näidilleni, emännällenne, ja hoitakaa häntä hellästi.\"\n\nHelena oli kauan rakastanut Bertramia, ja kun hän itki haikeasti\nja surullisena ääneti, eivät hänen kyyneleensä vuotaneet Gerard\nde Narbonin takia. Hän rakasti kyllä isäänsä, mutta tuntiessaan\nnyt syvempää rakkautta Bertramiin, jonka hän menettäisi, hän oli\nunohtanut kuolleen isänsä muodon ja piirteetkin, koska hänen\nmielikuvituksensa ei tuonut hänen sieluunsa muuta kuvaa kuin\nBertramin.\n\nRakastaessaan Bertramia Helena kuitenkin muisti hänen olevan\nRousillonin kreivin, joka polveutui yhdestä Ranskan vanhimpia\nsukuja. Hän itse oli alhaista syntyperää, hänen vanhempansa kun\neivät olleet ensinkään huomattavia, mutta Bertramin esi-isät olivat\nkaikki aatelisia. Senvuoksi hän katseli ylöspäin ylhäissyntyiseen\nBertramiin kuin isäntäänsä ja rakastettuun herraansa eikä uskaltanut\nmuuta toivoa kuin saada elää hänen palvelijanaan ja niin eläen kuolla\nhänen vasallinaan. Niin suurelta hänestä näytti ero Bertramin arvon\nkorkeuden ja hänen oman halvan asemansa välillä, että hänellä oli\ntapana sanoa: \"Olisi samaa, jos rakastaisin kirkasta yksinäistä\ntähteä ja luulisin meneväni sen kanssa naimisiin, sillä niin paljon\non Bertram minua ylempänä.\"\n\nBertramin poissaolo täytti Helenan silmät kyynelillä ja hänen\nsydämensä surulla, sillä vaikka hän rakastikin toivottomasti, oli\nhänelle kuitenkin peräti lohdullista nähdä Bertram joka hetki.\nSilloin hän sai istua katselemassa Bertramin tummiin silmiin,\nhänen kaarevaa otsaansa ja hänen komean tukkansa kiharoita, kunnes\nhän näytti piirtävän Bertramin muotokuvan sydämensä tauluun,\nhänen sydämensä kun liiankin hyvin kykeni säilyttämään muiston\nrakastettujen kasvojen jokaisesta piirteestä.\n\nKuollessaan Gerard de Narbon ei jättänyt Helenalle muuta\nperintöä kuin muutamia arvoltaan harvinaisia ja hyvin koeteltuja\nlääkemääräyksiä, jotka hän oli koonnut syvällisesti lääketiedettä\ntutkien ja pitkän kokemuksen avulla verrattomiksi ja miltei\nehdottoman varmoiksi parannuskeinoiksi. Niiden joukossa oli muuan\nmerkitty hyväksytyksi lääkkeeksi sitä tautia vastaan, jonka uhrina\nkuningas Lafeun sanojen mukaan riutui, ja kun Helena kuuli kuninkaan\nkärsimyksestä ja vaikka hän tähän saakka oli ollut niin nöyrä ja\ntoivoton, heräsi hänen mielessään kunnianhimoinen suunnitelma lähteä\nitse Pariisiin ryhtyäkseen parantamaan kuningasta. Mutta tuosta\nerinomaisesta lääkemääräyksestä huolimatta oli epätodennäköistä,\nettä kuningas ja hänen lääkärinsä, ollessaan sitä mieltä, että tauti\noli parantumaton, luottaisivat köyhään oppimattomaan neitoon, jos\nhän tarjoutuisi saamaan parannuksen toimeen. Varmat toiveet, joita\nHelenalla oli onnistumisesta, jos hänen sallittaisiin yrittää,\nnäyttivät suovan enemmänkin kuin mitä hänen isänsä taito takasi,\nvaikka isä olikin aikansa kuuluisin lääkäri. Helena näet tunsi\nmielessään sen lujan vakaumuksen, että kaikki taivaan onnellisimmat\ntähdet olivat pyhittäneet tämän hyvän lääkkeen perintölahjaksi, joka\nedistäisi hänen onneaan jopa kreivi Rousillonin puolison korkeaan\nasemaan saakka.\n\nBertram oli ollut vasta vähän aikaa poissa, kun kreivittären\nhovimestari ilmoitti kuulleensa Helenan puhelevan itsekseen ja\nkäsittäneensä muutamista hänen sanoistaan, että Helena oli rakastunut\nBertramiin ja aikoi seurata häntä Pariisiin. Kreivitär päästi\nhovimestarin kiittäen luotaan ja ja pyysi sanomaan Helenalle, että\nkreivitär tahtoi puhua hänen kanssaan.\n\nSe, mitä hän oli juuri kuullut Helenasta, palautti hänen mieleensä\nmuiston kauan sitten menneistä päivistä -- todennäköisesti niistä\npäivistä, jolloin hänen rakkautensa Bertramin isää kohtaan vasta\nalkoi, ja hän sanoi itsekseen: \"Niin oli minunkin laitani, kun\nolin nuori. Rakkaus on oka, joka kuuluu nuoruuden ruusuun, sillä\nnuoruusaikana, jos koskaan, olemme Luonnon lapsia; nämä erehdykset\novat omiamme, vaikkemme pidä niitä erehdyksinä.\"\n\nHänen näin pohtiessaan oman nuoruutensa lemmenasioita Helena tuli\nsisään, jolloin kreivitär sanoi hänelle: \"Tiedäthän, Helena, että\nolen sinulle äiti.\" Helena vastasi: \"Olette kunnioitettava emäntäni.\"\n-- \"Sinä olet tyttäreni\", sanoi kreivitär jälleen. \"Sanonhan,\nettä olen äitisi. Miksi säpsähdät ja näytät kalpealta kuullessasi\nsanani?\" Näyttäen tuskastuneelta ja hämmentyneeltä ja peläten, että\nkreivittärellä oli epäluuloja hänen suhteestaan Bertramiin, Helena\nvastasi yhä: \"Anteeksi, armollinen rouva, ettehän te ole äitini;\nkreivi Rousillon ei voi olla veljeni enkä minä teidän tyttärenne.\"\n-- \"Kuitenkin, Helena\", vastasi kreivitär, \"voisit olla miniäni, ja\npelkään, että siksi aiotkin tulla, koska sanat äiti ja tytär sinua\nniin hämmennyttävät. Helena, rakastatko poikaani?\" -- \"Hyvä rouva,\nantakaa minulle anteeksi\", vastasi kauhistunut Helena. Jälleen\nkreivitär toisti kysymyksensä: \"Rakastatko poikaani?\" -- \"Ettekö te\nrakasta häntä, rouva?\" kysyi Helena. Kreivitär vastasi: \"Älä vastaa\nminulle niin välttelevästi, Helena. Paljasta nyt heti, missä tilassa\nsydämesi on, sillä rakkautesi on täydellisesti käynyt ilmi.\"\n\nPolvistuneena Helena nyt tunnusti rakkautensa ja rukoili häpeissään\nja kauhistuneena anteeksiantoa jalolta emännältään; käyttäen sanoja,\njotka ilmaisivat, että hän kyllä käsitti Bertramin ja hänen välisensä\nsäätyeron, hän vakuutti, ettei Bertram tiennyt tästä rakkaudesta\nmitään, ja vertasi omaa toivotonta rakkauttaan köyhään intiaaniin,\njoka jumaloi aurinkoa sen katsoessa palvojaansa tietämättä hänestä\nsen enempää. Kreivitär kysyi Helenalta, eikö hänellä äskettäin ollut\naikomuksena lähteä Pariisiin. Helena tunnusti suunnitelman, jonka\nhän oli mielessään laatinut kuullessaan Lafeun puhuvan kuninkaan\nsairaudesta.\n\n\"Oliko tämä vaikuttimesi, kun tahdoit lähteä Pariisiin?\" kysyi\nkreivitär. \"Oliko se? Sano suoraan.\" Helena vastasi rehellisesti:\n\"Isäntäni, teidän poikanne, saattoi minut sitä ajattelemaan; muutoin\nolisivat Pariisi, lääke ja kuningas olleet silloin poissa ajatusteni\nkeskustelusta.\"\n\nKreivitär kuuli koko tämän tunnustuksen lausumatta ainoatakaan\nhyväksyvää tai moittivaa sanaa, mutta kyseli Helenalta tarkoin\nkaikkea, mikä koski sitä mahdollisuutta, että lääke olisi kuninkaalle\nhyödyllinen. Hän sai selville, että Gerard de Narbon oli pitänyt\ntätä lääkettä suuremmassa arvossa kuin muita, joita hänellä oli\nhallussaan, ja luovuttanut sen tyttärelleen kuolinvuoteellaan.\nMuistaen, kuinka juhlallisesti hän oli tuona vakavana hetkenä\nluvannut huolehtia tästä nuoresta tytöstä, jonka kohtalo, jopa\nitse kuninkaankin henki, näytti riippuvan erään suunnitelman\ntoteuttamisesta -- vaikka tämä aie oli syntynyt rakastuneen tytön\nhellistä olettamuksista, ei kreivitär tiennyt, eikö se kuitenkin\nvoisi olla sallimuksen näkymättömiä töitä kuninkaan parantumisen\naikaansaamiseksi ja perustan laskemiseksi Gerard de Narbonin tyttären\ntulevalle onnelle -- hän antoi Helenalle täyden luvan kulkea omaa\ntietään ja varusti hänet jalomielisesti runsailla varoilla ja\nsopivilla seuralaisilla. Sitten Helena lähti matkalle Pariisiin\nkreivittären siunatessa häntä ja toivottaessa mitä lempeimmin\nmenestystä.\n\nHelena saapui Pariisiin ja sai ystävänsä, vanhan herra Lafeun,\navulla pääsyn kuninkaan puheille. Hänellä oli vielä monta vaikeutta\nvoitettavanaan, sillä kuningasta ei helposti saatu taivutetuksi\nkoettamaan lääkettä, jota hänelle tarjosi tämä kaunis nuori lääkäri.\nMutta Helena sanoi kuninkaalle, että hänen isänsä oli Gerard de\nNarbon (jonka maineen kuningas hyvin tunsi), ja tarjosi arvokasta\nlääkettä rakkaana aarteena, johon sisältyi hänen isänsä pitkän\nkokemuksen ja taidon tärkein saavutus. Rohkeasti hän sitoutui\npanemaan henkensä pantiksi, jos lääke ei täydelleen palauttaisi\nhänen majesteettinsa terveyttä kahden päivän kuluessa. Vihdoin\nkuningas suostui sitä koettelemaan, ja kahden päivän kuluttua Helena\nmenettäisi henkensä, ellei kuningas parantuisi, mutta jos Helena\nonnistuisi, lupasi kuningas antaa hänen valita koko Ranskasta\nminkä miehen tahansa (prinssejä lukuunottamatta) puolisokseen,\nkoska sellainen valinta oli se palkkio, jota Helena pyysi, jos hän\nparantaisi kuninkaan hänen taudistaan.\n\nHelena ei pettynyt toivossaan, joka hänessä oli herännyt hänen\nisänsä lääkkeen tehosta. Ennenkuin kaksi päivää oli kulunut, oli\nkuningas täydellisesti parantunut, ja hän kutsui kaikki hovinsa\nnuoret aatelismiehet koolle antaakseen luvatun palkinnon, nimittäin\naviopuolison kauniille lääkärilleen, ja pyysi Helenaa tarkastelemaan\ntätä nuorekkaiden naimattomien aatelismiesten parvea ja valitsemaan\nitselleen puolison. Helena teki nopeasti valintansa, sillä näiden\nnuorten ylimysten joukossa hän näki myös Rousillonin kreivin;\nkääntyen siis Bertramiin päin Helena sanoi: \"Tässä on se mies.\nEn uskalla sanoa, herra, että otan teidät, mutta annan itseni ja\npalvelukseni, niin kauan kuin elän, teidän ohjaavaan valtaanne.\"\n-- \"No, niin\", sanoi kuningas, \"ota hänet, nuori Bertram; hän on\nvaimosi.\"\n\nBertram toi epäröimättä julki vastenmielisyytensä sitä kohtaan, että\nkuningas antoi hänelle lahjaksi itsensä tarjonneen Helenan, ja sanoi\ntämän olevan köyhän lääkärin tyttären, joka oli kasvatettu hänen\nisänsä kustannuksella ja joka nyt eli riippuvaisena hänen äitinsä\nhyväntekeväisyydestä. Helena kuuli hänen lausuvan nämä kieltäytymistä\nja halveksimista ilmaisevat sanat ja lausui kuninkaalle:\n\n\"Olen iloinen siitä, että voitte hyvin, herrani. Antakaa minun mennä.\"\n\nMutta kuningas ei tahtonut sallia, että hänen kuninkaallista käskyään\nnäin halveksittiin, koska valta määrätä aatelismiehiään avioliittoon\noli Ranskan kuninkaiden monia etuisuuksia, ja vielä samana päivänä\nBertram ja Helena vihittiin. Se oli pakollinen ja epämieluisa\navioliitto Bertramille eikä luvannut mitään toivoa neito-paralle,\ntämä kun näytti, saatuaan jalon aviopuolison, jonka takia oli pannut\nhenkensä alttiiksi, voittaneen omakseen vain loistavan tyhjyyden,\nsillä hänen miehensä rakkaus ei ollut sellainen lahja, joka Ranskan\nkuninkaalla oli valta antaa.\n\nHeti kun avioliitto oli solmittu, tahtoi Bertram, että Helena anoisi\nkuninkaalta hänelle vapautusta hovipalveluksesta. Saatuaan Helenan\nvälityksellä lähtöluvan Bertram sanoi hänelle olleensa valmistumaton\ntähän äkilliseen naimiskauppaan, joka siis oli häntä suuresti\njärkyttänyt. Senvuoksi Helenan ei pitäisi ihmetellä sitä, mihin hänen\nnimellinen puolisonsa nyt ryhtyisi. Ellei Helena ihmetellyt, niin hän\nainakin suri, kun sai selville, että Bertramin aikomuksena oli jättää\nhänet. Bertram käski hänen mennä äitinsä luo. Kun Helena kuuli tämän\nepäystävällisen käskyn, vastasi hän:\n\n\"Herrani, en voi sanoa muuta kuin että olen nöyrin palvelijanne ja\naina koetan vilpittömän tarkkaavaisesti täyttää sitä tyhjyyttä,\njossa kotoiset tähteni ovat jättäneet minut suurta onneani vaille.\"\nMutta tämä Helenan nöyrä puhe ei ensinkään hellyttänyt kopeaa miestä\nsäälimään ylevää vaimoaan, ja Bertram lähti hänen luotaan lausumatta\nedes tavallisen kohteliaisuuden mukaisia ystävällisiä jäähyväisiä.\n\nHelena palasi sitten kreivittären luo. Hän oli saavuttanut matkansa\npäämäärän, pelastanut kuninkaan hengen ja mennyt naimisiin sydämensä\nrakkaan valtiaan, Rousillonin kreivin kanssa; kuitenkin hän tuli\nhylättynä vaimona takaisin jalon anoppinsa luo, ja niin pian kuin hän\noli ehtinyt sinne, sai hän Bertramilta kirjeen, joka miltei musersi\nhänen sydämensä.\n\nHyvä kreivitär otti Helenan vastaan sydämellisesti toivotettuna\ntervetulleeksi, ikäänkuin hän olisi hänen poikansa oma valittu ja\nkorkea-arvoinen nainen, ja puhui hänelle ystävällisiä lohdutuksen\nsanoja Bertramin töykeän kylmäkiskoisuuden johdosta, kun hän\noli lähettänyt vaimonsa yksin kotiin hänen hääpäivänään. Mutta\ntämän hyväntahtoisen vastaanoton ei onnistunut ilahduttaa Helenan\nsurullista mieltä, vaan hän sanoi: \"Armollinen rouva, mieheni on\nmennyt, iäksi mennyt!\" Sitten hän luki seuraavat sanat Bertramin\nkirjeestä: \"Kun voit saada sormestani sormuksen, joka ei siitä\nkoskaan lähde, silloin nimitä minua mieheksesi, mutta sellainen\n'silloin' on samaa kuin ei 'koskaan'.\" \"Tämä on kauhea tuomio!\"\nhuudahti Helena.\n\nKreivitär pyysi häntä olemaan kärsivällinen; Bertramin nyt mentyä\nHelena olisi hänen lapsensa ja ansaitsisi sellaisen miehen, että\nkaksikymmentä Bertramin kaltaista karkeatapaista poikaa voisi häntä\npalvella ja nimittää emännäksi. Mutta turhaan koetti tämä verraton\näiti kunnioittavalla alentuvaisuudella ja ystävällisellä imartelulla\nlieventää miniänsä surua. Helena piti yhä silmänsä kiinnitettyinä\nkirjeeseen ja huusi surun ja ahdistuksen valtaamana: \"Minulla ei ole\nmitään Ranskassa, ennenkuin olen päässyt vaimostani eroon.\" Kreivitär\nkysyi tytöltä, oliko hän löytänyt nuo sanat kirjeestä. \"Kyllä,\nrouva\", oli kaikki, mitä Helena-parka jaksoi vastata.\n\nSeuraavana aamuna Helena oli kadoksissa. Hän oli jättänyt kirjeen\nannettavaksi kreivittärelle lähtönsä jälkeen, selittääkseen\nsiinä äkillisen poistumisensa syyn. Tässä kirjeessä hän ilmoitti\nkreivittärelle olevansa niin murheissaan siitä, että oli karkoittanut\nBertramin hänen syntymämaastaan ja kodistaan, että hän oli lähtenyt\nsovittaakseen rikkomuksensa pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jacques\nle Grandin haudalle. Lopuksi hän pyysi kreivitärtä ilmoittamaan\npojalleen, että hänen niin vihaamansa vaimo oli lähtenyt hänen\ntalostaan ainiaaksi.\n\nLähdettyään Pariisista Bertram matkusti Firenzeen ja rupesi siellä\nupseeriksi Firenzen herttuan armeijaan. Voitokkaan sodan jälkeen,\njossa Bertram kunnostautui monin uroteoin, hän sai äidiltään kirjeen,\njoka sisälsi sen miellyttävän uutisen, ettei Helena enää häiritsisi\nhäntä, ja valmistautui juuri kotimatkaa varten, kun Helena itse\nsaapui Firenzen kaupunkiin pukeutuneena pyhiinvaeltajan asuun.\n\nFirenze oli se kaupunki, jonka kautta pyhiinvaeltajilla oli\ntapana kulkea matkallaan Pyhän Jacques le Grandin haudalle, ja\nsaavuttuaan tähän kaupunkiin Helena kuuli, että siellä asui muuan\nvieraanvarainen leski, joka ystävällisesti antoi naispuolisille\npyhiinvaeltajille asunnon ja ruokaa. Senvuoksi hän meni tämän hyvän\nnaisen luo, ja leski lausui hänet kohteliaasti tervetulleeksi,\nkutsuen häntä katselemaan kaikkea, mikä oli huomattavaa tuossa\nkuuluisassa kaupungissa, ja mainitsi vielä, että jos Helena tahtoisi\nnähdä herttuan armeijan, hän veisi vieraansa sellaiseen paikkaan,\nmistä voisi sen täydellisesti nähdä. \"Vieläpä näette siellä erään\nmaanmiehennekin\", virkkoi leski. \"Hänen nimensä on kreivi Rousillon,\nja hän on arvokkaasti kunnostautunut herttuan sodissa.\"\n\nHelena ei tarvinnut uutta kutsua, kun hän sai tietää, että Bertram\nesiintyisi osallisena paraatissa. Hän seurasi emäntäänsä, ja hänelle\ntuli haikea ja surullinen huvi vielä kerran katsella rakkaan\npuolisonsa kasvoja. \"Eikö hän olekin kaunis mies?\" kysyi leski.\n\"Pidän hänestä paljon\", vastasi Helena puhuen varsin totta.\n\nKoko ajan heidän kävellessään koski puheliaan lesken keskustelu\nyksinomaan Bertramia. Hän kertoi Helenalle, kuinka Bertram oli\nmennyt naimisiin ja sitten heti hylännyt naisparan, joka oli hänen\nvaimonsa, ja tullut palvelukseen herttuan armeijaan välttääkseen\njoutumasta elämään vaimonsa kanssa. Helena kuunteli kärsivällisesti\ntätä kertomusta omista onnettomuuksistaan, ja kun se oli päättynyt,\nei Bertramin tarina ollut vielä lopussa, sillä sitten leski aloitti\ntoisen kertomuksen, jonka jokainen sana painui syvälle Helenan\nmieleen, sillä se, mitä hän nyt kuuli, koski Bertramin rakastumista\ntämän lesken tyttäreen.\n\nVaikka Bertram ei pitänyt avioliitosta, johon kuningas oli hänet\npakottanut, näyttää siltä, ettei hän ollut tunteeton rakkaudelle,\nsillä sittenkun hänet oli sijoitettu armeijan mukana Firenzeen, oli\nhän rakastunut Dianaan, kauniiseen nuoreen aatelisneitoon, joka oli\nHelenan emäntänä esiintyvän lesken tytär. Joka ilta Bertramilla oli\ntapana tulla Dianan ikkunan alle monenlaisen soitannon säestyksellä\nesittämään tuon neidon kauneuden ylistykseksi sepitettyjä lauluja.\nBertram rukoili itselleen Dianan rakkautta, ja kaikki, mitä hän\npyysi tytöltä, tarkoitti sitä, että Diana sallisi hänen salaa tulla\nluokseen vierailulle perheen mentyä nukkumaan. Mutta Dianaa ei\nmillään voinut taivuttaa myöntymään tähän sopimattomaan pyyntöön tai\nrohkaisemaan Bertramin kosintaa, koska hän tiesi Bertramin olevan\nnaimisissa. Diana oli näet saanut kasvatuksensa ymmärtäväisen äidin\nohjaamana, joka tosin nyt eli niukoissa oloissa, mutta oli hyvää\nsyntyperää ja polveutui Capuletien ylhäisestä suvusta.\n\nKaiken tämän tuo hyvä nainen kertoi Helenalle ja ylisti viisaan\ntyttärensä yleviä periaatteita, sanoen niiden johtuvan oivallisesta\nkasvatuksesta ja hyvästä opastuksesta, jota hän oli antanut\ntyttärelleen. Leski kertoi edelleen, että Bertram oli ollut erikoisen\ntungetteleva Dianaa kohtaan, jotta tämä sallisi hänen tulla niin\nkovasti kaivatulle vierailulle juuri ensi yönä, koska hänen olisi\npakko lähteä Firenzestä aikaisin seuraavana aamuna.\n\nVaikka Helenaa surettikin kuulla Bertramin rakkaudesta lesken\ntytärtä kohtaan, keksi hänen hehkuva mielensä kuitenkin tästä\nkertomuksesta suunnitelman -- ensinkään masentumatta edellisen\nsuunnitelman huonosta menestyksestä -- voittaakseen takaisin penseän\naviopuolisonsa. Hän ilmaisi leskelle olevansa Bertramin hylätty\npuoliso ja pyysi, että hänen ystävällinen emäntänsä ja tämän\ntytär sallisivat tämän vierailun tapahtua ja antaisivat hänelle\nluvan esiintyä Bertramille Dianana. Muuten hän sanoi, että hänen\npäävaikuttimenaan, miksi hän halusi saada tämän salaisen kohtauksen\nmiehensä kanssa, oli siepata häneltä eräs sormus, koska mies oli\nluvannut, jos hän saisi sen haltuunsa, tunnustaa hänet vaimokseen.\n\nLeski ja hänen tyttärensä lupasivat auttaa Helenaa tässä asiassa,\nkoska heitä hellytti sääli tätä onnetonta, hylättyä vaimoa kohtaan,\nja lisäksi Helenan lupaama palkinto, josta hän heille antoi tulevan\nsuosionsa merkkinä käsirahaksi rahakukkaron, houkutteli heidät\nhänen puolelleen. Sen päivän kuluessa Helena toimitti Bertramille\nilmoituksen, että hän oli kuollut, toivoen hänen ehdottavan\navioliittoa olettamalleen Dianalle, kun hän kerran luulisi olevansa\nvapaa menemään uusiin naimisiin kuultuaan Helenan kuolleen. Ja Helena\npiti varmana, että jos hän voisi saada sormuksen ja lisäksi tämän\nlupauksen, siitä vastedes tulisi jotakin hyvää.\n\nIllalla pimeän tultua päästettiin Bertram Dianan huoneeseen,\nja Helena oli siellä valmiina häntä vastaanottamaan. Bertramin\nimartelevat kohteliaisuudet ja hellät sanat kaikuivat peräti\nmieluisilta Helenan korvissa, vaikka hän tiesikin niiden olevan\nDianalle tarkoitettuja. Ja Bertram ihastui niin suuresti häneen,\nettä juhlallisesti lupasi olla hänen aviopuolisonsa ja rakastaa\nhäntä ikuisesti. Helena toivoi, että nämä sanat olisivat enteenä\ntodellisesta kiintymyksestä, kun Bertram saisi tietää, että juuri\nhänen oman vaimonsa, halveksitun Helenan, keskustelu oli häntä niin\nmiellyttänyt.\n\nBertram ei osannut aavistaakaan, kuinka viisas ja herkkä-tunteinen\nnainen Helena oli, sillä muutoin hän ei kenties olisi ennen\nosoittanut sellaista kylmäkiskoisuutta. Kun hän näki Helenan joka\npäivä, oli häneltä kokonaan jäänyt huomaamatta Helenan kauneus, sillä\nkasvot, joita olemme tottuneet katselemaan, menettävät alituisesti\nvaikutusta, jonka ensi näkeminen aiheuttaa niiden joko kauneudesta\ntai jokapäiväisyydestä. Lisäksi oli mahdotonta, että hän olisi\nvoinut arvostella Helenan älyä, koska Helena tunsi häntä kohtaan\nniin suurta rakkauteensa yhtynyttä kunnioitusta, että aina oli vaiti\nhänen läsnäollessaan. Mutta nyt, kun Helenan tuleva kohtalo ja hänen\nlemmensuunnitelmiensa onnellinen päätös näytti riippuvan siitä,\nvoisiko hän jättää Bertramin mieleen edullisen vaikutelman yöllisestä\nkohtauksesta, hän ponnisti kaiken ymmärryksensä miellyttääkseen\nBertramia, ja hänen vilkkaan keskustelunsa koruton suloisuus ja\nhänen käytöksensä hellä viehkeys lumosivat Bertramin niin, että hän\nvannomalla antoi naimislupauksen. Helena pyysi nyt sormusta hänen\nsormestaan kiintymyksen merkiksi, ja Bertram luovutti sen hänelle.\nVastalahjaksi tästä sormuksesta, joka Helenalle oli niin tärkeä, hän\nantoi Bertramille toisen, jonka oli saanut lahjaksi kuninkaalta.\nEnnenkuin aamu valkeni, lähetti Helena pois Bertramin, joka sitten\nviipymättä lähti matkalle äitinsä taloa kohti.\n\nHelena sai lesken ja Dianan suostumaan siihen, että he seurasivat\nhäntä Pariisiin, koska heidän apunsa oli edelleen tarpeellinen, jotta\nhänen suunnitelmansa saataisiin täysin toteutetuksi. Saavuttuaan\nPariisiin he saivat tietää, että kuningas oli lähtenyt vierailulle\nRousillonin kreivittären luo, ja Helena seurasi kuningasta niin\nnopeasti kuin suinkin saattoi.\n\nKuningas oli edelleen täysin terve, ja hänen kiitollisuutensa\nHelenaa kohtaan, joka oli ollut välikappaleena hänen paranemiseensa,\noli niin elävänä hänen mielessään, että heti kun hän tapasi\nRousillonin kreivittären, hän alkoi puhua Helenasta, nimittäen häntä\narvokkaaksi jalokiveksi, joka oli mennyt hukkaan kreivittären pojan\nmielettömyyden takia; mutta nähtyään, että tämä keskustelunaihe\ntuotti tuskaa kreivittärelle, joka vilpittömästi valitti Helenan\nkuolemaa, hän sanoi: \"Hyvä rouva, olen antanut anteeksi ja unohtanut\nkaikki.\"\n\nMutta vanha hyväluontoinen Lafeu, joka oli läsnä eikä voinut\nkärsiä, että hänen suosikkinsa Helenan muisto sivuutettiin näin\nkeveästi, sanoi: \"Se minun täytyy sanoa, että tuo nuori ylimys\nloukkasi suuresti hänen majesteettiansa, äitiänsä ja puolisoansa,\nmutta kaikkein suurimman vääryyden hän teki itselleen, sillä hän\nmenetti vaimon, jonka kauneus hämmästytti kaikkien silmiä, jonka\nsanat vangitsivat kaikkien korvat ja jonka täydellisyys sai kaikkien\nsydämet halukkaiksi häntä palvelemaan.\" Kuningas sanoi: \"Se, että\nmenetettyä ylistetään, tekee muiston kalliiksi. No niin, kutsukaa\nhänet tänne.\" Tällä hän tarkoitti Bertramia, joka nyt astui kuninkaan\neteen. Lausuttuaan syvän surunsa sen vääryyden johdosta, jota Bertram\noli tehnyt Helenalle, kuningas antoi hänen kuolleen isänsä ja\nihailtavan äitinsä takia hänelle kuitenkin anteeksi ja palautti hänet\nvielä kerran suosioonsa.\n\nMutta pian kuninkaan armolliset kasvot muuttuivat, sillä hän huomasi\nBertramin pitävän sormessaan samaa sormusta, jonka hän itse oli\nantanut Helenalle. Ja hän muisti hyvin Helenan kutsuneen taivaan\nkaikki pyhimykset todistajikseen siitä, ettei hän milloinkaan\nluopuisi tästä sormuksesta, ellei hän lähettäisi sitä kuninkaalle\nitselleen, kun joku suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Kuninkaan\nkysyttyä, kuinka tuo sormus oli saatu, Bertram kertoi uskomattoman\nkertomuksen naisesta, joka muka oli heittänyt sen hänelle eräästä\nikkunasta, ja kielsi milloinkaan nähneensä Helenaa heidän\nhääpäivänsä jälkeen. Tietäen Bertramin vastenmielisyyden vaimoaan\nkohtaan kuningas pelkäsi, että hän oli tuhonnut vaimonsa, ja käski\nvartijoittensa ottaa Bertramin kiinni, selittäen: \"Olen vaipunut\nsynkkiin mietteisiin, sillä pelkään, että Helenan henki on katalasti\ntuhottu.\"\n\nTällä hetkellä tulivat Diana ja hänen äitinsä sisään esittäen\nkuninkaalle anomuksen, jossa he pyysivät häntä käyttämään\nkuninkaallista valtaansa pakottaakseen Bertramin naimaan Dianan,\njoka oli häneltä saanut juhlallisen naimislupauksen. Peläten\nkuninkaan vihaa Bertram kielsi tehneensä mitään sellaista lupausta.\nSilloin Diana otti esiin sormuksen -- jonka Helena oli antanut hänen\nhaltuunsa -- vakuuttaakseen sanojensa todenperäisyyden ja sanoi\nantaneensa naimislupauksen hetkellä vastalahjaksi sen sormuksen,\njoka nyt näkyi Bertramin sormessa. Kuultuaan tämän kuningas käski\nvartijoiden ottaa myös Dianan kiinni; ja koska Dianan sormuskertomus\nerosi Bertramin esittämästä tarinasta, vahvistuivat kuninkaan\nepäluulot, ja hän sanoi, että jolleivät he tunnustaisi, miten\nolivat saaneet haltuunsa Helenan sormuksen, teloitettaisiin heidät\nmolemmat. Diana pyysi, että hänen äitinsä sallittaisiin noutaa\nse jalokivikauppias, jolta hän oli ostanut sormuksen. Kun tähän\nsuostuttiin, meni leski ulos ja palasi heti tuoden sisään itse\nHelenan.\n\nHyvä kreivitär, joka äänettömässä surussa oli katsellut poikansa\nvaarallista asemaa, vieläpä kauhistuneena ajatellut sen epäluulon,\nettä Bertram mahdollisesti oli tuhonnut vaimonsa, kenties olevan\ntotta, tunsi nyt sellaista riemua nähdessään rakkaan Helenansa, jota\nhän rakasti jopa äidillisesti, vielä olevan elossa, että hän tuskin\njaksoi sitä kestää. Ja kuningas, joka oli niin iloinen, että tuskin\nuskoi Helenan olevan siinä, sanoi: \"Näenkö tosiaankin Bertramin\nvaimon?\"\n\nTuntien, että häntä ei vielä ollut tunnustettu vaimoksi, Helena\nvastasi: \"Ei, armollinen herrani, näette vain vaimon varjon, nimen,\nettekä itse vaimoa.\"\n\nBertram huusi: \"Molemmat! Molemmat! Voi, anna anteeksi!\"\n\n\"Oi, herrani\", vastasi Helena, \"kun esiinnyin tänä kauniina neitona,\nhuomasin teidät ihmeellisen ystävälliseksi, ja katsokaa, tässä on\nkirjeenne!\" Sitten Helena luki Bertramille iloisella äänellä ne\nsanat, jotka hän oli kerran toistanut niin surullisesti: Kun voit\nsaada sormestani tämän sormuksen. \"Se on tehty -- minulle te annoitte\nsormuksen. Tahdotteko nyt tulla omakseni, kun olen teidät kaksin\nkerroin voittanut?\"\n\nBertram vastasi: \"Jos voit tehdä selväksi, että olit se nainen, jonka\nkanssa puhuin tuona yönä, rakastan sinua hellästi ainiaan.\"\n\nSe ei ollut vaikea tehtävä, sillä leski ja Diana olivat tulleet\nHelenan mukana vartavasten näyttääkseen sen toteen. Kuningasta\nmiellytti niin suuresti Dianan ystävällinen apu hänen niin\nvilpittömästi arvossa pitämälleen jalolle naiselle, tämä kun oli\ntehnyt hänelle erikoisen palveluksen, että hän lupasi Dianallekin\njalon aviopuolison. Helenan tarina näet antoi hänelle viittauksen\nsiitä, että aviomies oli sopiva lahja, jonka kuninkaat voivat antaa\nkauniille neidoille.\n\nSiten Helena vihdoin sai kokea, että hänen isänsä perintö oli\ntosiaankin taivaan onnellisimpien tähtien pyhittämä, sillä nyt hän\noli rakkaan Bertraminsa rakastettu vaimo, jalon emäntänsä miniä ja\nitse Rousillonin kreivitär.\n\n\n\n\nKUINKA ÄKÄPUSSI KESYTETÄÄN.\n\n\nKatariina Äkäpussi oli Baptistan, rikkaan padovalaisen ylimyksen,\nvanhin tytär. Hän oli niin pahankurinen ja kiivas-luontoinen neito,\nniin kovaääninen riitapukari, että hänet tunnettiin Padovassa\nvain nimellä Katariina Äkäpussi. Näytti hyvin epätodennäköiseltä,\ntosiaan mahdottomalta, että koskaan ilmestyisi herrasmiestä, joka\nuskaltaisi mennä naimisiin neidon kanssa. Niinpä Baptistaa moitittiin\npaljon siitä, että hän epäsi suostumuksensa monelta oivalliselta\ntarjoukselta, joita tehtiin Katariinan lempeälle sisarelle Biancalle.\nBaptista hylkäsi kaikki Biancan kosijat sanoen, että vasta kun\nvanhempi sisar olisi asianmukaisesti poissa hänen käsistään,\nkosijoilla olisi lupa kääntyä nuoren Biancan puoleen.\n\nSattui kuitenkin niin, että muuan aatelismies nimeltä Petruchio\ntuli Padovaan nimenomaan etsimään itselleen vaimoa. Vähääkään\nlannistumatta Katariinan luonnonlaatua koskevista kertomuksista ja\nkuultuaan, että Katariina oli rikas ja kaunis, hän päätti mennä\nnaimisiin kuuluisan rajupään kanssa ja kesyttää hänet nöyräksi\nja myöntyväksi vaimoksi. Eikä kukaan ollutkaan sopivampi tähän\njättimäiseen työhön kuin Petruchio, jonka luonne oli yhtä vilkas\nkuin Katariinankin, ja hän oli muuten sukkela ja mitä ilomielisin\nhumoristi, sitäpaitsi niin viisas ja arvostelukyvyltään tarkka, että\nhän hyvin tiesi, kuinka oli teeskenneltävä kiihkeää ja raivoisaa\nesiintymistä, vaikka hänen mielensä silloin oli niin rauhallinen,\nettä hän olisi itse voinut iloisesti nauraa omalle vihaiselle\nteeskentelylleen, sillä hänen luontainen mielenlaatunsa oli\nhuoleton ja maltillinen. Meluisat eleet, jotka hän omaksui naituaan\nKatariinan, olivat näet vain leikkiä tai sopivammin sanottuna hänen\nerinomaisen terävänäköisyytensä keksimät ainoaksi keinoksi, jolla\nraivoisan Katariinan kiihkeä esiintyminen taltutettaisiin hänen\nomilla menettelytavoillaan.\n\nKosiakseen Petruchio meni Katariina Äkäpussin kotiin ja ensiksi\nkääntyi hänen isänsä Baptistan puoleen saadakseen luvan kosia tämän\nlempeää tytärtä Katariinaa (kuten Petruchio häntä nimitti), sanoen\njulkeasti, että hän kuultuaan Katariinan kainosta vaatimattomuudesta\nja leppoisasta käytöksestä oli tullut Veronasta tavoittelemaan tämän\nneidon rakkautta. Vaikka Baptista toivoikin tyttärensä pääsevän\nnaimisiin, oli hänen pakko tunnustaa, ettei tyttärensä oikein kaikin\npuolin omistanut noita hyviä avuja, joista huhu Veronassa tiesi. Ja\npian ilmeni tosiaan, mitä laatua tuo lempeys oli, sillä neidon\nsoitonopettaja hyökkäsi huoneeseen valittamaan, että hänen oppilaansa,\nlempeä Katariina, oli murskannut hänen päänsä luutullaan, kun oli\nuskallettu todeta virheitä hänen taidossaan.\n\nSen kuultuaan Petruchio sanoi: \"Siinäpä reipas tyttö; rakastan\nhäntä enemmän kuin koskaan ennen ja kaipaan päästä juttusille hänen\nkanssaan.\" Ja hoputtaen vanhalta ylimykseltä lopullista vastausta hän\njatkoi: \"Asiani on kiireellinen, signor Baptista, sillä enhän voi\njoka päivä tulla kosimaan. Tunsitte isäni. Hän on kuollut ja jätti\nminut kaikkien tiluksiensa ja tavaroittensa perijäksi. Sanokaahan\nminulle, millaiset myötäjäiset annatte tyttärenne mukana, jos\nsaavutan hänen rakkautensa.\"\n\nBaptista piti tätä vähän kömpelönä esiintymisenä kosijan taholta,\nmutta koska hän oli iloinen saadessaan Katariinan naimisiin,\nvastasi hän antavansa tyttärelleen kaksikymmentätuhatta kruunua\nmyötäjäisiksi ja puolet omaisuudesta kuollessaan. Näin sovittiin\ntämä omituinen avioliitto nopeasti, ja Baptista meni ilmoittamaan\ntoraisalle tyttärelleen, että hänelle oli ilmestynyt ihailija, ja\nlähetti hänet Petruchion luo kuulemaan kosintaa.\n\nSillä välin Petruchio mietti, kuinka suorittaisi kosintansa, ja\nsanoi itsekseen: \"Kosinpa häntä jotensakin pirteästi, kun hän tulee.\nJos hän räyhää minulle, niin sanon, että hän laulaa suloisesti kuin\nsatakieli, ja jos hän rypistää otsaansa, sanon hänen näyttävän yhtä\nraikkaalta kuin kasteen äskettäin huuhtelemat ruusut. Jos hän ei puhu\nsanaakaan, ylistän hänen kielensä kaunopuheisuutta, ja jos hän käskee\nminua poistumaan, kiitän häntä, ikäänkuin hän pyytäisi minua jäämään\nluokseen viikoksi.\"\n\nNyt tuli ylpeä Katariina sisään, ja Petruchio puhutteli häntä\nensin seuraavasti: \"Hyvää huomenta, Kati, sillä sehän on nimenne,\nkuten olen kuullut mainittavan.\" Katariina, jota tämä koruton\ntervehdys ei miellyttänyt, sanoi halveksivasti: \"Ne, jotka minua\npuhuttelevat, sanovat minua Katariinaksi.\" -- \"Ette puhu totta\",\nvastasi kosija, \"sillä teitä nimitetään vain Katiksi, rattoisaksi\nKatiksi ja joskus Kati Äkäpussiksi, mutta, Kati, te olette kaunein\nKati koko kristikunnassa, ja senvuoksi, Kati, kuultuani lempeyttänne\nylistettävän joka kaupungissa olen tullut pyytämään teitä vaimokseni.\"\n\nSiitä tuli omituinen kosinta. Katariina osoitti Petruchiolle\näänekkäin ja vihaisin sanoin, kuinka oikeudenmukaisesti hän oli\nsaanut nimen Äkäpussi, kun taas Petruchio ylisti hänen suloisia ja\nkohteliaita sanojaan ja vihdoin, kuullessaan Baptistan tulevan --\naikoen suorittaa kosinnan niin nopeasti kuin mahdollista -- sanoi:\n\"Suloinen Katariina, jättäkäämme sikseen tämä joutava juttelu, sillä\nisänne on suostunut siihen, että tulette vaimokseni; myötäjäisistänne\non myös sovittu, ja minä menen kanssanne naimisiin, joko haluatte tai\nette.\"\n\nKun Baptista nyt astui sisään, sanoi Petruchio saaneensa hänen\ntyttäreltään ystävällisen vastaanoton ja lisäksi suostumuksen siihen,\nettä heidät vihittäisiin avioliittoon jo seuraavana sunnuntaina.\nTämän Katariina kielsi sanoen, että hän mieluummin näkisi Petruchion\nroikkuvan sunnuntaina hirsipuussa, ja moitti isäänsä siitä, että\ntämä tahtoi naittaa hänet tuollaiselle hullulle raakalaiselle.\nPetruchio toivoi, ettei Katariinan isä välittäisi näistä vihaisista\nsanoista, sillä he kaksi olivat sopineet siitä, että morsian\nnäyttäisi vastahakoiselta isänsä läsnäollessa, mutta heidän ollessaan\nkahden kesken hän oli havainnut Katariinan erittäin helläksi ja\nrakastavaiseksi. Sitten hän sanoi Katariinalle: \"Antakaa minulle\nkätenne, Kati. Nyt lähden Venetsiaan ostamaan teille hienot vaatteet\nhääpäiväksemme. -- Järjestäkää juhla, isä, ja kutsukaa häävieraat.\nTuon varmasti sormukset, hienot vaatteet ja kalliin juhla-asun, jotta\nKatariinani olisi hieno; suutele minua, Kati, sillä ensi sunnuntaina\nmenemme naimisiin.\"\n\nSunnuntaina kokoontuivat kaikki häävieraat, mutta he saivat\nodottaa kauan, ennenkuin sulhanen tuli, ja Katariina itki harmista\najatellessaan, että Petruchio oli vain tehnyt hänestä pilaa. Vihdoin\nkuitenkin ilmestyi Petruchio, mutta hän ei tuonutkaan mukanaan\nKatariinalle lupaamiansa komeita morsiusvaatteita, eikä hän itsekään\nollut pukeutunut sulhaseksi, vaan omituiseen, epäkunnossa olevaan\nasuun, ikäänkuin aikoisi tehdä pilaa vakavasta toimituksesta, jota\nvarten hän tuli. Ja hänen palvelijansa, jopa hevosensakin olivat\nsamaten kehnoissa ja eriskummaisen mallisissa varusteissa.\n\nPetruchiota ei voitu suostuttaa muuttamaan vaatteitaan. Hän sanoi,\nettä Katariina menisi naimisiin hänen eikä hänen vaatteittensa\nkanssa, ja kun he huomasivat, että oli turhaa väitellä hänen\nkanssaan, menivät he kirkkoon, jolloin hän yhä käyttäytyi samalla\nhullulla tavalla, sillä papin kysyttyä Petruchiolta, tulisiko\nKatariinasta hänen vaimonsa, hän vannoi sen olevan totta niin kovalla\näänellä, että peräti säikähtänyt pappi pudotti kirjansa, ja kun hän\npysähtyi ottaakseen kirjansa lattialta, antoi hurjapäinen sulhanen\nhänelle sellaisen tönäyksen, että pappi ja hänen kirjansa sortuivat\nyhdessä. Ja koko ajan, kun vihkimämenoja kesti, polki ja vannoi\nsulhanen niin, että reipasluontoinen Katariina vapisi ja värisi\npelosta. Kun toimitus oli päättynyt ja kun he vielä olivat kirkossa,\nlähetti Petruchio noutamaan viiniä ja joi äänekkäästi koko seuran\nterveydeksi, lennättäen sitten lasin pohjalla olevan leivänkappaleen\nsuoraan suntion kasvoihin, selittämättä tätä omituista tekoa muutoin\nkuin että suntion parta kasvoi ohuesti ja niukasti ja näytti\npyytävän leivänpalaa. Varmasti ei koskaan ole nähty niin mielettömiä\nhäitä, mutta Petruchio teeskenteli tätä hurjuutta vain sentakia,\nettä paremmin menestyisi suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut\nkesyttääkseen kiukkuisen vaimonsa.\n\nBaptista oli valmistanut ylellisen hääjuhlan, mutta kun he palasivat\nkirkosta, selitti Petruchio, tarttuen Katariinaan, aikomuksenaan\nolevan viedä vaimonsa heti kotiin; mikään hänen appensa vastustelu\ntai vimmastuneen Katariinan vihaiset sanat eivät voineet saada häntä\nmuuttamaan mieltään. Hän vetosi aviomiehen oikeuteen menetellä\nvaimonsa kanssa niinkuin tahtoi ja tempasikin Katariinan mukaansa,\nnäyttäen niin huimapäiseltä ja päättäväiseltä, ettei kukaan\nuskaltanut estellä. Petruchio nosti vaimonsa kurjan, velton ja\nlaihan hevosen selkään, valittuaan sen erikoisesti tätä tarkoitusta\nvarten; hänellä itsellään ja hänen palvelijallaan oli samanlaiset\nratsut. He matkustivat epätasaisia ja lokaisia teitä myöten, ja aina\nkun Katariinan hevonen kompastui, oli Petruchiolla tapana raivota\nja kirota lopen uupunutta hevosraukkaa, joka tuskin jaksoi ryömiä\ntaakkansa alla, ikäänkuin hän olisi ollut maailman kiivain mies.\n\nVihdoin hyvin väsyttävän matkan jälkeen, jonka aikana Katariina ei\nollut kuullut muuta kuin Petruchion hurjasti sättivän palvelijaa\nja hevosia, he saapuivat perille. Petruchio toivotti Katariinan\nystävällisesti tervetulleeksi omaan kotiinsa, mutta päätti olla\nsuomatta hänelle sinä yönä lepoa tai ruokaa. Pöydät katettiin,\nja illallinen oli pian valmiina, mutta ollen huomaavinaan vikaa\njokaisessa ruokalajissa Petruchio viskasi vadin lattialle ja käski\npalvelijoiden viedä sen pois. Kaiken tämän hän teki, kuten hän sanoi,\nrakkaudesta Katariinaansa kohtaan, jottei tämän tarvitsisi syödä\nruokaa, jota ei ollut hyvin valmistettu. Kun Katariina väsyneenä\nja ilman illallista vetäytyi levolle, huomasi Petruchio saman vian\nvuoteessa ja heitti pielukset ja vuodevaatteet pitkin huonetta, niin\nettä Katariinan oli pakko istuutua tuoliin, josta hänet herätti,\njos hän sattui nukahtamaan, hänen miehensä kova ääni raivotessaan\npalvelijoille siitä, että he olivat huonosti valmistaneet hänen\nvaimonsa morsiusvuoteen.\n\nSeuraavana päivänä Petruchio jatkoi samaa menoa, yhä puhuen\nystävällisiä sanoja Katariinalle, mutta kun nuorikko yritti syödä,\nhuomasi Petruchio vikaa kaikessa ruoassa ja heitti aamiaisen\nlattialle, kuten oli tehnyt illallisellekin. Ja ylväs Katariina\ntyytyi pyytämään palvelijoita tuomaan salaa hitusen ruokaa, mutta he\nvastasivat Petruchion ohjeiden mukaan, etteivät he uskaltaneet antaa\nhänelle mitään isäntänsä tietämättä.\n\n\"Ah\", valitti Katariina, \"menikö hän kanssani naimisiin\nnäännyttääkseen minut nälkään? Kerjäläisille, jotka tulevat isäni\novelle, annetaan ruokaa. Mutta minä, joka en ole koskaan tiennyt,\nmitä merkitsee pyytää jotakin, näännyn nälkään, ja pääni on pyörällä\nunen puutteesta, kun minua pidetään kirouksilla valveilla ja riidalla\nravittuna. Enemmän kuin tämä kaikki kiusaa minua se, että hän näin\nmenettelee täydellisen rakkauden nimessä väittäen, että jos nukun tai\nsyön, seuraa siitä minulle kohta kuolema.\"\n\nTässä hänen yksinpuhelunsa keskeytyi, sillä huoneeseen astui\nPetruchio, joka tietenkään tahtomatta kokonaan näännyttää vaimoaan\ntoi hänelle pienen annoksen lihaa ja sanoi: \"Kuinka suloinen Katini\nnyt jakselee? Tässäpä näet, rakkaani, huolellisuuteni: olen itse\nvalmistanut ruokasi. Pidänpä varmana, että tämä ystävällisyys\nansaitsee kiitoksen. Mitä, eikö sanaakaan? Sittenhän et pidä\nlihasta, ja kaikki näkemäni vaiva on ollut turhaa.\" Sitten hän käski\npalvelijan viedä ruoan pois.\n\nÄärimmäinen nälkä, joka oli taltuttanut Katariinan ylpeyden, pakotti\nhänet sanomaan: \"Pyydän, että antaisitte ruoan jäädä.\" Mutta tässä\nei ollut kaikki, mihin Petruchio aikoi hänet johdattaa, ja siksi\nhän vastasi: \"Vähäisinkin palvelus palkitaan kiitoksella ja samoin\nminunkin palvelukseni, ennenkuin kosket lihaan.\" Silloin Katariina\ntokaisi vastahakoisesti: \"Kiitoksia, herra.\"\n\nNyt Petruchio salli vaimonsa nauttia niukan aterian, sanoen: \"Tehköön\nse paljon hyvää lempeälle sydämellesi, Kati; syö nopeasti! Ja nyt,\nherttainen kultaseni, palaamme isäsi taloon ja juhlimme siellä\nniin riemukkaasti kuin konsanaan, ja meillä on silkkiset nutut ja\nlakit ja kultasormukset, röyhelöt ja kahdet komeat vaatekerrat.\" Ja\nsaadakseen Katariinan uskomaan, että todellakin oli aikomus antaa\nhänelle nuo ilahduttavat esineet, hän käski räätälin ja korukauppiaan\nsisään, jotka toivat muutamia uusia Petruchion Katariinalle tilaamia\nvaatteita. Sitten hän antoi Katariinan lautasen palvelijalle\nvietäväksi pois, ennenkuin toinen oli puoleksikaan tyydyttänyt\nnälkäänsä, ja sanoi: \"Mitä, oletko jo syönyt päivällisesi?\"\n\nKorukauppias toi esiin lakin sanoen: \"Tässä on lakki, jonka teidän\narmonne tilasi.\" Silloin Petruchio alkoi jälleen riehua sanoen, että\nlakki oli muovattu vellimaljan muotoiseksi ja ettei se ollut suurempi\nkuin ruiskaunokki tai saksanpähkinän kuori, ja määräten, että\nkauppiaan piti viedä lakki pois ja tuoda sijalle suurempi. Katariina\nsanoi: \"Tahdon tämän, sillä kaikilla aatelisnaisilla on juuri\ntällainen lakki.\" -- \"Kun itse muutut hienoksi\", vastasi Petruchio,\n\"saat myöskin samanlaisen etkä ennen.\" Liha, jota Katariina oli\nsyönyt, oli hiukan elvyttänyt hänen lannistunutta rohkeuttaan, ja\nhän sanoi: \"Kuulkaapa, herra, minulla lienee lupa puhua, ja puhua\nminä tahdon. En ole mikään lapsi tai vauva, ja teitä paremmatkin ovat\nalistuneet kuulemaan minun lausuvan mielipiteeni, ja jos te ette sitä\nvoi, olisi parempi, että tukkisitte korvanne.\"\n\nPetruchio ei tahtonut kuulla näitä vihaisia sanoja, sillä hän oli\nonneksi keksinyt paremman keinon johtaa vaimoansa kuin toraisan\nväittelyn hänen kanssaan. Senvuoksi kuuluikin hänen vastauksensa\nnäin: \"No, oikein puhut, sillä tuo on viheliäinen lakki, ja minä\nrakastan sinua siksi, ettet pidä siitä.\" -- \"Rakastakaa minua tai\nolkaa rakastamatta\", sanoi Katariina, \"mutta minä pidän tästä lakista\nja tahdon sen tai sitten en mitään.\" -- \"Sanotko, että tahdot nähdä\nhameen?\" kysyi Petruchio yhä teeskennellen ymmärtävänsä väärin häntä.\n\nSitten tuli esille räätäli ja näytti Katariinalle hienoa hametta,\njoka oli häntä varten tehty. Petruchio, jonka tarkoituksena oli,\nettei Katariina saisi lakkia eikä hametta, havaitsi hameessa paljon\nvikaa. \"Voi laupias taivas!\" huudahti hän. \"Mikä naamiaispuku\ntämä on? Mitä, nimitättekö te tuota hihaksi? Sehän on kuin tykki\nja leikelty ristiin rastiin kuin omenatorttu.\" Räätäli vastasi:\n\"Käskitte minun tehdä sen nykyajan muodin mukaan.\" Katariina\npuolestaan sanoi, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kuosikkaampaa\nhametta. Se oli kylliksi Petruchiolle, ja itsekseen päätettyään, että\nnäille miehille maksettaisiin heidän tavaroistaan ja että heille\nesitettäisiin selitys tästä näennäisesti omituisesta kohtelusta, hän\najoi hurjin sanoin ja raivoisin elein räätälin ja kauppiaan ulos\nhuoneesta. Kääntyen sitten Katariinan puoleen hän sanoi: \"Kuuleppa,\nKatini, me menemme isäsi luo näissäkin kurjissa vaatteissa, jotka nyt\novat päällämme.\"\n\nSitten hän käski tuoda hevoset vakuuttaen, että he saapuisivat\nBaptistan talolle päivällisaikaan, koska kello oli vasta seitsemän.\nNyt ei kuitenkaan ollut varhainen aamu, vaan juuri keskipäivä, kun\nPetruchio näin puhui; senvuoksi Katariina uskalsi sanoa, tosin vain\nsäveästi, sillä Petruchion rajuus oli melkein lannistanut hänet:\n\"Uskallan vakuuttaa teille, herra, että kello on kaksi ja tulee jo\nillallisaika, ennenkuin saavumme perille.\"\n\nMutta Petruchion tarkoitus oli masentaa Katariina niin täydellisesti,\nettä hänen vaimonsa hyväksyisi kaikki, mitä hän sanoi, ennenkuin\nveisi hänet hänen isänsä luo. Senvuoksi Petruchio sanoi, ikäänkuin\nolisi auringonkin herra ja komentaisi tunteja, että kello olisi niin\npaljon kuin hän tahtoi sen olevan, ennenkuin hän lähtisi matkaan.\n\"Sillä\", virkkoi Petruchio, \"mitä hyvänsä sanon tai teen, vastustat\nsinä sitä aina. En lähde tänään, ja kun lähden, on kello niin paljon\nkuin minä sanon sen olevan.\"\n\nVielä siis toisena päivänä Katariinan oli pakko soveltaa käytäntöön\näskettäin saavuttamaansa tottelevaisuutta, ja vasta kun Petruchio\noli saanut hänen ylpeän sielunsa niin täydellisesti lannistumaan,\nettei hän uskaltanut muistellakaan olevan sellaista sanaa kuin\nvastaväite, salli hän vaimonsa lähteä isänsä kotiin. Vieläpä kun he\nolivat matkalla sinne, oli Katariina vaarassa joutua palautetuksi\nvain sentakia, että hän Petruchion vakuutettua kuun paistavan\nkirkkaasti keskipäivällä sattui vihjaisemaan, että se oli aurinko.\n\n\"Kautta äitini pojan, ja se olen minä\", virkkoi Petruchio, \"se\non kuu, tähdet tai mitä vain tahdon sen olevan, ennenkuin jatkan\nmatkaa isäsi talolle.\" Sitten hän oli kääntyvinään takaisin,\nmutta Katariina, joka ei enää ollut Katariina Äkäpussi, vaan\ntottelevainen vaimo, sanoi: \"Pyydän, menkäämme eteenpäin, kun nyt\nolemme tulleet näin kauas, ja olkoonpa taivaalla aurinko, kuu tai\nmitä vain tahdottekin ja jos teitä huvittaa nimittää sitä tästedes\ntalikynttiläksi, niin vannon, että niin se on minunkin puolestani.\"\n\nTätä Petruchio päätti koetella ja senvuoksi sanoi jälleen: \"Kuulehan,\nse on kuu.\" -- \"Tiedän, että se on kuu\", vastasi Katariina. -- \"Et\npuhu totta, sillä se on siunattu aurinko\", tokaisi Petruchio. --\n\"Sitten se on siunattu aurinko\", myönsi Katariina, \"mutta se ei\nole aurinko, kun te sanotte, että se ei ole. Miksi haluattekin\nsitä nimittää, niin sitä se myöskin on ja johtuu aina olemaan\nKatariinalle.\"\n\nSitten Petruchio salli hänen jatkaa matkaa, mutta koetellakseen\nvielä, kestäisikö tämä myöntyväinen mieliala, hän puhutteli erästä\nheidän tiellä kohtaamaansa vanhaa herrasmiestä, ikäänkuin tämä olisi\nnuori nainen, sanoen hänelle: \"Hyvää huomenta, armollinen rouva.\"\nSitten hän kysyi Katariinalta, oliko tämä koskaan nähnyt kauniimpaa\njalosukuista naista, ylistäen vanhan miehen poskien punaista ja\nvalkoista väriä ja verraten miehen silmiä kahteen kirkkaaseen\ntähteen. Jälleen hän puhutteli vanhusta lausuen; \"Kaunis herttainen\nneito, toivotan teille vielä kerran hyvää päivää!\" Sitten hän virkkoi\nvaimolleen: \"Suloinen Kati, syleile häntä, koska hän on niin kaunis.\"\n\nNyt täydellisesti nöyrtynyt Katariina mukautui nopeasti miehensä\nmielipiteeseen ja kävi samalla tavalla puhuttelemaan vanhaa\nherrasmiestä, sanoen hänelle: \"Nuori nupussa oleva neito, te\nolette kaunis, kukkea ja suloinen; minne olette menossa ja missä\non asuntonne? Onnelliset ovat niin kauniin lapsen vanhemmat.\" --\n\"No, mitä nyt, Kati!\" huudahti Petruchio. \"Toivon, ettet ole hullu.\nTämähän on vanha ja ryppyinen, kalpea ja kuihtunut mies eikä neito,\nkuten sinä sanot hänen olevan.\" Siihen Katariina vastasi: \"Pyydän\nanteeksi, arvoisa herra; aurinko on niin häikäissyt silmäni, että\nkaikki, mitä katselen, näyttää vihreältä. Huomaan nyt, että olette\nkunnioitettava isä, ja toivon, että annatte minulle anteeksi\nsurullisen erehdykseni.\" -- \"Sanokaahan, vanha hyvä isoisä\", jatkoi\nPetruchio, \"mitä tietä matkustatte. Olemme iloiset saadessamme teidät\nseuraamme, jos kuljette samaan suuntaan.\" Vanha herra vastasi:\n\"Kunnioitettava herra, ja te, leikkisä rouva, outo kohtaamisemme on\nsuuresti hämmästyttänyt minua. Nimeni on Vincentio, ja olen matkalla\nvierailulle Paduassa asuvan poikani luo.\"\n\nSilloin Petruchio tunsi vanhan herran Lucention isäksi; Lucentio oli\nnuori herrasmies, jonka piti mennä naimisiin Baptistan nuoremman\ntyttären Biancan kanssa, ja Petruchio teki Vincention hyvin\nonnelliseksi mainitsemalla, että hänen poikansa tekisi rikkaat\nnaimiskaupat. He matkustivat kaikki iloisina yhdessä edelleen,\nkunnes saapuivat Baptistan taloon, minne oli kokoontunut suuri seura\nviettämään Biancan ja Lucention häitä, sillä Baptista oli mielellään\nsuostunut Biancan avioliittoon saatuaan Katariinan pois käsistään.\nKun Petruchio ja hänen seuralaisensa astuivat sisään, lausui Baptista\nheidät tervetulleiksi hääjuhlaan, ja siellä oli läsnä myöskin toinen\nvastanainut pari.\n\nBiancan puoliso Lucentio ja toinen vastanainut mies Hortensio eivät\nvoineet olla laskettelematta ilkeää pilaa, joka tuntui viittaavan\nPetruchion vaimon äkäiseen luonteeseen, ja nämä rakastuneet nuoret\naviomiehet näyttivät olevan kovin ihastuneita valitsemiensa\npuolisoiden lempeään luonnonlaatuun ja nauroivat Petruchiolle hänen\nvähemmän onnistuneen valintansa takia. Petruchio ei kiinnittänyt\nhuomiota heidän kompiinsa, ennenkuin rouvat olivat vetäytyneet\npois päivällisen jälkeen, jolloin hän huomasi, että Baptista\nryhtyi nauramaan hänelle. Kun näet Petruchio vakuutti, että hänen\nvaimonsa osoittautuisi tottelevaisemmaksi kuin noiden toisten, sanoi\nKatariinan isä: \"No, vilpittömästi valitellen, poikani Petruchio,\npelkään, että sait kaikista pahimman äkäpussin.\" -- \"Kiellänpä\nsen\", vastasi Petruchio, \"ja jotta siis voisin osoittaa varmaksi,\nettä puhun totta, lähettäkäämme kukin noutamaan vaimoamme, ja se,\njonka vaimo on tottelevaisin heti tulemaan, kun häntä kutsutaan,\nvoittaa ehdottamamme vedon.\" Tähän suostuivat toiset kaksi aviomiestä\nmielellään, sillä he olivat täysin varmat siitä, että heidän lempeät\nvaimonsa osoittautuisivat nöyremmiksi kuin uppiniskainen Katariina,\nja ehdottivat vedoksi kaksikymmentä kruunua. Petruchio sanoi\nkuitenkin leikkisästi, että hän löisi yhtä paljon vetoa haukastaan\ntai koirastaan, mutta kaksikymmentä kertaa niin paljon vaimostaan.\nLucentio ja Hortensio kohottivat vedon sataan kruunuun, ja Lucentio\nlähetti ensiksi palvelijansa pyytämään Biancaa tulemaan luokseen.\n\nMutta palvelija palasi sanoen: \"Herra, emäntäni lähettää teille\nsanan, että hänellä on puuhaa, joten hän ei voi tulla.\" -- \"Mitä\",\nkysyi Petruchio, \"sanooko hän, että hänellä on puuhaa ja ettei hän\nvoi tulla? Onko se vaimon vastaus?\" Silloin toiset nauroivat hänelle\nsanoen, että olisi hyvä, jos Katariina ei lähettäisi pahempaa\nvastausta. Nyt oli Hortension vuoro lähettää kutsumaan vaimoaan,\nja hän sanoi palvelijalleen: \"Mene ja pyydä vaimoani tulemaan\nluokseni.\" -- \"Ohoh, pyydä häntä!\" huudahti Petruchio. \"Ei, kyllä\nhänelle tarvitsee sanoa, että hänen täytyy tulla.\" -- \"Pelkään,\nherra\", virkkoi Hortensio, \"että teidän vaimoanne ei saada tulemaan\npyytämällä.\" Mutta pian tämä kohtelias aviomies näytti hieman\nnololta, kun palvelija palasi ilman emäntäänsä, ja Hortensio sanoi\nhänelle: \"Mitä nyt? Missä on vaimoni?\" -- \"Herra\", vastasi palvelija,\n\"emäntäni sanoo, että teillä on jokin oiva pila mielessänne, joten\nhän ei tahdo tulla. Hän pyytää teitä tulemaan luokseen.\"\n\n\"Yhä pahempaa!\" huudahti Petruchio. Sitten hän lähetti palvelijansa\nsanoen: \"Junkkari, menehän sanomaan emännällesi, että minä käsken\nhänen tulla luokseni.\" Seuralla oli tuskin aikaa ajatella, ettei\nKatariina tottelisi tätä kutsua, kun Baptista huudahti ällistyneenä:\n\"No, jopa nyt jotakin, tuossa tulee Katariina!\" Ja Katariina astui\nhuoneeseen ja sanoi lempeästi Petruchiolle: \"Mikä on tahtonne, herra,\nkun lähetitte minua noutamaan?\" -- \"Missä on sisaresi ja Hortension\nvaimo?\" kysyi Petruchio. Katariina vastasi: \"He neuvottelevat salissa\ntulen ääressä.\" -- \"Mene noutamaan heidät tänne!\" käski Petruchio.\nKatariina poistui vastaamatta täyttämään miehensä käskyä.\n\n\"Tämä on ihme\", sanoi Lucentio, \"jos ihmeitä enää tapahtuu.\" --\n\"Niin on\", virkkoi Hortensio. \"Mitähän se ennustaa?\" -- \"Tosiaan, se\nennustaa rauhaa\", selitti Petruchio, \"ja rakkautta ja tyyntä elämää\nja oikeaa isännyyttä, lyhyesti sanoen kaikkea, mikä on suloista\nja onnellista.\" Suunnattomasti iloissaan, kun näki tämän muutoksen\ntyttäressään, Katariinan isä sanoi: \"Hyvin käyköön sinulle;,\npoikani Petruchio! Olet voittanut vedon, ja minä lisään vielä\ntuhannen kruunua hänen myötäjäisiinsä, ikäänkuin hän olisi toinen\ntytär, sillä hän on muuttunut ihan toiseksi kuin hän oli ennen.\"\n-- \"Ei\", sanoi Petruchio, \"tahdon voittaa vedon vielä paremmin ja\nnäyttää enemmän todisteita hänen vasta saavutetuista hyveistään ja\ntottelevaisuudestaan.\"\n\nKun Katariina nyt tuli sisään molempien toisten rouvien kanssa,\njatkoi Petruchio: \"Katsokaa, kuinka hän tulee tuoden uppiniskaiset\nvaimonne naisellisen vakaumuksensa vankeina. Katariina, tuo\nlakkisi ei sovi sinulle; pois tuo lelu, ja heitä se jalkojesi\nalle.\" Katariina otti heti lakin päästään ja heitti sen maahan.\n\"Varjelkoon!\" huudahti Hortension vaimo. \"Älköön minulla olko koskaan\nsyytä huoata, ennenkuin joudun noin hupsuun asemaan!\" Biancakin\nsanoi: \"Miksi hullunkuriseksi velvollisuudentunnoksi te tätä\nnimitätte?\"\n\nTällöin Biancan mies sanoi hänelle: \"Toivoisin, että sinunkin\nvelvollisuudentuntosi olisi yhtä hupsu. Sinun viisas tapasi ymmärtää\nvelvollisuuksia, kaunis Bianca, on maksanut minulle sata kruunua\npäivällisen jälkeen.\": -- \"Sitä hupsumpaa sinun puoleltasi\",\nsanoi Bianca, \"lyödä vetoa minun velvollisuudentunnostani.\" --\n\"Katariina\", sanoi Petruchio, \"annan sinulle tehtäväksi kertoa näille\nitsepäisille naisille, mitä velvollisuuksia heillä on herrojansa ja\naviomiehiänsä kohtaan.\"\n\nKaikkien läsnäolevien ihmeeksi puhui muuttunut äkäinen vaimo yhtä\nkaunopuheisesti vaimolle sopivan tottelevaisuuden ylistykseksi kuin\noli tätä velvollisuutta noudattanut alttiisti alistuessaan Petruchion\ntahtoon. Ja Katariina tuli vielä kerran kuuluisaksi Paduassa, ei\nkuten tähän saakka Katariina Äkäpussina, vaan Katariinana, joka oli\nPaduan tottelevaisin ja velvollisuudentuntoisin vaimo.\n\n\n\n\nHAIRAHDUKSIA\n\n\nSyrakusan ja Efesoksen valtioitten ollessa riidassa keskenään\nlaadittiin Efesoksessa julma laki, joka määräsi, että jos joku\nSyrakusan kauppias nähtiin Efesoksen kaupungissa, hänet oli\nsurmattava, ellei voinut maksaa tuhatta markkaa henkensä lunnaiksi.\n\nVanha syrakusalainen kauppias Aegeon tavattiin Efesoksen kaduilta\nja tuotiin herttuan eteen joko maksaakseen tämän raskaan sakon tai\nsaadakseen kuolemantuomion.\n\nAegeonilla ei ollut rahaa maksaa sakkoa, ja ennenkuin herttua julisti\nhänelle kuolemantuomion, pyysi hän kauppiasta kertomaan elämänsä\ntarinan ja sanomaan, minkä syyn takia hän oli uskaltanut tulla\nkaupunkiin.\n\nAegeon sanoi, ettei hän pelännyt kuolla, sillä suru oli saattanut\nhänet väsymään elämäänsä, mutta että raskaampaa tehtävää ei olisi\nvoitu sälyttää hänen niskoilleen kuin se, että hänen oli kerrottava\nonnettoman elämänsä vaiheet. Sitten aloitti hän tarinansa seuraavin\nsanoin:\n\n\"Synnyin Syrakusassa ja sain kasvatuksen kauppiaan ammattiin. Menin\nnaimisiin naisen kanssa, jonka keralla elin hyvin onnellisesti,\nmutta kun minun oli pakko mennä Epidamnumiin, jouduin siellä\nliikeasioitteni vuoksi viipymään kuusi kuukautta, ja huomatessani\nsitten, että minun olisi pakko viipyä jonkun aikaa lisää, lähetin\nnoutamaan vaimoani, joka heti saavuttuaan synnytti kaksi poikaa.\nOmituisena sattumana molemmat pojat olivat niin täsmälleen toistensa\nnäköisiä, että oli mahdotonta eroittaa toista toisesta. Samaan\naikaan, kun vaimoni synnytti nämä kaksoispojat, synnytti muuan köyhä\nvaimo siinä majatalossa, jossa vaimoni asui, kaksi poikaa, ja nämä\nkaksoiset olivat yhtä paljon toistensa näköisiä kuin minun poikani.\nKoska näiden lapsien vanhemmat olivat äärimmäisen köyhiä, ostin nämä\nkaksi poikaa ja kasvatin heidät palvelemaan omiani.\n\n\"Poikani olivat hyvin kauniita lapsia; vaimoni oli peräti ylpeä\nkahdesta sellaisesta pojasta. Koska vaimoni päivittäin lausui\ntoivomuksen, että palaisimme kotia, suostuin siihen vastahakoisesti,\nja onnettomalla hetkellä lähdimmekin laivaan, sillä olimme\npurjehtineet Epidamnumista tuskin meripenikulmaakaan, kun nousi\nhirvittävä myrsky, jota jatkui niin ankarana, että merimiehet\nnähdessään laivaa olevan mahdotonta pelastaa tunkeutuivat veneeseen\npelastaakseen oman henkensä, ja he jättivät meidät yksin laivaan,\njonka odotimme joka hetki joutuvan raivokkaan myrskyn uhriksi.\n\n\"Vaimoni lakkaamaton itkeminen ja näiden sievien pienokaisten\nsurkea vaikeroiminen, he kun tietämättä mitä pelätä itkivät vain\nsiksi, että se kuului asiaan, koska he näkivät äitinsä itkevän, sai\nsydämeni kauhistumaan heidän tähtensä, vaikkakaan en itse pelännyt\nkuolemaa; kaikki ajatukseni jännittyivät keksimään keinoja heidän\npelastamisekseen. Sidoin nuoremman poikani pienen varamaston päähän,\nsellaisen maston, jonka merenkulkijat vahaavat itselleen myrskyjä\nvastaan; toiseen päähän sidoin nuoremman orjapoikasista, ja samalla\nselitin vaimolleni, kuinka toiset lapset oli kiinnitettävä samalla\ntavoin toiseen mastoon. Kun vaimoni näin piti huolta kahdesta\nvanhemmasta lapsesta ja minä kahdesta nuoremmasta, sidoimme itsemme\nerikseen näihin mastoihin lapsien kanssa; ellei tätä keksintöä olisi\nollut, olisimme kaikki tuhoutuneet, sillä laiva murskautui valtavaa\nkalliota vasten ja meni säpäleiksi. Tarraten kiinni näihin hentoihin\nmastoihin pysyimme me veden pinnalla, jolloin minä, koska minun oli\nhuolehdittava kahdesta lapsesta, en kyennyt auttamaan vaimoani,\njoka pian toisten lasten kanssa joutui minusta erilleen. Mutta kun\nhe vielä olivat näkyvissäni, pelastettiin heidät erääseen -- kuten\notaksuin -- korinttilaiseen kalastaja-alukseen, ja kun näin heidän\nolevan turvassa, kiinnitin kaiken huomioni kamppailuun hurjien meren\naaltojen kanssa pelastaakseni rakkaan poikani ja nuoremman orjan.\nVihdoin meidät vuorostamme pelastettiin erääseen laivaan, ja kun\nmerimiehet tunsivat minut, ottivat he meidät ystävällisesti vastaan\nja avustivat meitä laskien meidät turvallisesti maihin Syrakusassa.\nMutta tuon surullisen hetken jälkeen en milloinkaan ole saanut\ntietää, mitenkä vaimoni ja vanhemman lapseni kävi.\n\n\"Nuorempi poikani ja nyt ainoa huolenpitoni esine alkoi tiedustella\näitiänsä ja veljeään saavutettuaan kahdeksantoista vuoden iän, ja\nusein hän kiusasi minua pyytäen, että hän saisi ottaa palvelijansa,\nnuoren orjan, joka myöskin oli menettänyt veljensä, mukaansa\nlähteäkseen hakemaan kadonneita. Vihdoin annoin vastahakoisesti\nmyöntymykseni, sillä vaikkakin kiihkeästi halusin kuulla uutisia\nvaimostani ja vanhemmasta pojastani, niin kuitenkin lähettäessäni\nnuoremman heitä hakemaan jouduin vaaraan menettää nuoremmankin.\nPoikani lähdöstä on nyt kulunut seitsemän vuotta; viisi vuotta\nkulutin matkustaessani läpi maailman heitä etsiskellen. Olen ollut\netäisimmissä Kreikan osissa ja Aasian rajoilla saakka; purjehtiessani\npitkin rannikoita kotia päin laskin maihin Efesoksessa, koska\nen halunnut jättää tutkimatta ainoatakaan paikkaa, joka tarjoaa\nihmisille suojaa. Mutta tämä päivä päättää elämäni tarinan, ja\nonnellinen olisin ajatellessani kuoleman hetken lyövän, jos olisin\nvarma siitä, että vaimoni ja poikani elävät.\"\n\nTähän siis lopetti Aegeon kertomuksen onnettomuuksistaan; säälien\nkovaonnista isää, joka oli saattanut itsensä tähän suureen vaaraan\nrakkaudesta kadonnutta poikaansa kohtaan, sanoi herttua, että\nellei se olisi lakeja vastaan, joita hänen valansa ja korkea\nvirkansa eivät sallineet hänen polkea, armahtaisi hän mielellään\nAegeonin. Kuitenkin, sensijaan että olisi tuominnut hänet paikalla\nteloitettavaksi, kuten lain ankara kirjain vaati, antaisi hän aikaa\nsen päivän, jotta Aegeon saisi yrittää, voisiko hän saada kerjäämällä\ntai lainaamalla rahaa maksaakseen sakon.\n\nTämä armon päivä ei näyttänyt suurestikaan Aegeonia hyödyttävän,\nsillä koska hän ei tuntenut ainoatakaan miestä Efesoksessa, näytti\nperäti vähän mahdolliselta, että kukaan vieras lainaisi tai antaisi\nhänelle tuhannen markkaa sakon maksamiseksi; näin ollen lähti\nAegeon avuttomana ja mitään pelastusta toivomatta herttuan luota\nvanginvartijan saattamana.\n\nAegeon arveli, ettei hän tuntenut ainoatakaan henkilöä Efesoksessa,\nmutta juuri silloin, kun hän oli vaarassa menettää henkensä sen\ntakia, että hän oli niin huolellisesti etsiskellyt nuorempaa\npoikaansa, oleskelivat tuo poika ja hänen vanhempikin poikansa\nmolemmat Efesoksen kaupungissa.\n\nPaitsi sitä, että Aegeonin pojat olivat täsmälleen samannäköiset\nkasvoiltaan ja vartaloltaan, oli heillä molemmilla sama nimikin,\nsillä molempien heidän nimensä oli Antipholus, ja myöskin molempien\nkaksoisorjien nimenä oli Dromio. Aegeonin nuorempi poika Antipholus\nSyrakusalainen, jota vanhus oli tullut Efesokseen etsimään, sattui\nsaapumaan orjansa Dromion kanssa juuri samana päivänä kuin Aegeonkin\nEfesokseen. Koska Antipholuskin oli syrakusalainen kauppias, olisi\nhän ollut samassa vaarassa kuin isänsäkin, mutta hänelle sattui niin\nhyvin, että hän kohtasi ystävän, joka sanoi hänelle, missä vaarassa\nmuuan vanha syrakusalainen kauppias oli, ja neuvoi häntä esiintymään\nepidamnumilaisena kauppiaana. Tähän suostui Antipholus ja oli hyvin\nsuruissaan, kuullessaan jonkun maanmiehensä olevan tässä vaarassa,\nmutta hän ei voinut aavistaakaan, että tämä vanha kauppias oli hänen\noma isänsä.\n\nAegeonin vanhempi poika, jota täytyy nimittää Antipholus\nEfesolaiseksi, jotta hänet erotettaisiin veljestään Antipholus\nSyrakusalaisesta, oli asunut Efesoksessa kaksikymmentä vuotta,\nja koska hän oli rikas mies, olisi hän hyvin kyennyt maksamaan\nisänsä hengen lunnaiksi vaadittavat rahat. Mutta Antipholus ei\ntiennyt mitään isästään, koska tämä poika oli ollut niin nuori,\nkun kalastajat pelastivat hänet merestä äitinsä kanssa, että hän\nainoastaan muisti niin pelastuneensa, mutta hänellä ei ollut mitään\nmuistoa isästään eikä äidistään. Kalastajat, jotka olivat ottaneet\ntämän Antipholuksen, hänen äitinsä ja nuoren orjan Dromion ylös\nmerestä, olivat näet vieneet molemmat lapset äidistä erilleen -- tuon\nonnettoman rouvan suureksi suruksi -- myydäkseen lapset.\n\nKalastajat möivät Antipholuksen ja Dromion herttua Menaphonille,\nkuuluisalle soturille, joka oli Efesoksen herttuan setä, ja Menaphon\nvei pojat Efesokseen mennessään vierailulle veljenpoikansa herttuan\nluo.\n\nKoska Efesoksen valtias kiintyi nuoreen Antipholukseen tämän\nkasvaessa, teki herttua hänestä upseerin armeijaansa, jossa\nAntipholus kunnostautui suurella urhoollisuudellaan ja taistelussa\npelasti isäntänsä herttuan hengen. Silloin herttua palkitsi hänen\nansionsa antamalla hänelle rikkaan efesolaisen neidon Adrianan\nvaimoksi, jonka kanssa Antipholus eli orjansa Dromion yhä häntä\npalvellessa.\n\nErotessaan ystävästä, joka oli neuvonut häntä sanomaan, että tuli\nEpidamnumista, antoi Antipholus Syrakusalainen orjalleen summan rahaa\nvietäväksi ravintolaan, jossa aikoi syödä päivällistä. Sillä välin\nsanoi Antipholus Syrakusalainen menevänsä kävelemään kaupungille ja\nkatsastelemaan sitä sekä tarkkailemaan ihmisten tapoja.\n\nDromio oli miellyttävä mies; kun Antipholus oli synkällä ja\npahalla tuulella, oli hänellä tapana etsiä itselleen huvia orjansa\nhullunkurisista päähänpistoista ja iloisesta leikinlaskusta, niin\nettä se puheen vapaus, jonka hän salli Dromiolle, oli suurempi kuin\non tavallista isäntien ja heidän palvelijoittensa välillä.\n\nLähetettyään Dromion pois pysähtyi Antipholus Syrakusalainen\nhetkiseksi pohtimaan yksinäisiä vaelluksiaan etsiessään äitiänsä ja\nveljeänsä, joista hän ei ollut voinut kuulla pienintäkään uutista\nniissä paikoissa, mihin hän astui maihin. Hän sanoi surumielisesti\nitsekseen: \"Olen kuin vesitippa valtameressä ja etsin löytääkseni\nparinani olevan vesipisaran kadoten silloin itsekin aavaan mereen.\nNiin minä onnettomuudeksi etsiessäni äitiä ja veljeä kadotan itseni.\"\n\nHänen näin miettiessään väsyttäviä matkojaan, jotka tähän saakka\nolivat olleet hyödyttömiä, palasi Dromio, kuten Antipholus\nSyrakusalainen luuli. Ihmetellen, mitenkä Dromio tuli niin pian\ntakaisin, kysyi Antipholus häneltä, minne hän oli jättänyt rahan.\nMutta nytpä hän ei puhutellutkaan omaa Dromiotaan, vaan tämän\nkaksoisveljeä, joka asui Antipholus Efesolaisen kanssa. Molemmat\nDromiot ja molemmat Antipholukset olivat yhä yhtä samannäköisiä kuin\nAegeon oli sanonut heidän olleen pieninä lapsina; senvuoksi ei ole\nihmeteltäväkään, että Antipholus luuli oman orjansa palanneen ja\nkysyi häneltä, miksi hän tuli niin pian takaisin.\n\nDromio vastasi: \"Emäntäni lähetti minut pyytämään teitä\npäivälliselle. Salvukukko palaa, porsas putoaa vartaasta ja liha\njäähtyy kokonaan, ellette tule kotia.\" \"Tämä leikinlasku on\nsopimatonta\", sanoi Antipholus. \"Minne jätit rahan?\" Dromion yhä\nvastatessa, että hänen emäntänsä oli lähettänyt hänet noutamaan\nAntipholusta päivälliselle, virkkoi Antipholus: \"Mikä emäntä?\" \"No,\nteidän armonne rouva, herra\", vastasi Dromio. Kun Antipholuksella ei\nollut vaimoa, suuttui hän kovasti Dromiolle sanoen:\n\n\"Siksi että pakinoin toisinaan tuttavallisesti kanssasi, rohkenet\nsinä lasketella näin vapaasti piloja seurassani. En ole nyt\nleikkisällä päällä: missä on raha? Kuinka uskallat -- ollessamme\ntäällä vieraita -- luovuttaa niin kalliin kantamuksen omasta\nhuostastasi?\"\n\nKuullessaan luullun isäntänsä puhuvan, että he muka olivat vieraita,\nvastasi Dromio iloisesti, koska otaksui isäntänsä laskevan leikkiä:\n\"Pyydän teitä, armollinen herra, laskemaan leikkiä istuessanne\npäivällispöydässä. Minun tehtävänäni oli vain noutaa teidät kotia\nsyömään päivällistä emäntäni ja hänen sisarensa kanssa.\" Nyt menetti\nAntipholus kärsivällisyytensä kokonaan ja löi Dromiota, joka juoksi\nkotia kertomaan emännälleen, että hänen isäntänsä oli kieltäytynyt\ntulemasta päivälliselle ja sanonut, ettei hänellä ole vaimoa.\n\nAdriana, Antipholus Efesolaisen vaimo, oli hyvin vihainen kuullessaan\nmiehensä sanoneen, ettei hänellä ollut vaimoa, sillä Adriana oli\nluonteeltaan mustasukkainen ja luuli, että hänen miehensä tarkoitti\nrakastavansa toista naista enemmän kuin vaimoaan; Adriana kävi\nkärtyiseksi lausuen epäystävällisiä, mustasukkaisuutta ja moitetta\nuhkuvia sanoja miehestään, jolloin Adrianan sisar Luciana, joka asui\nAdrianan kanssa, koetti turhaan saada Adrianaa vakuutetuksi siitä,\nettä hänen epäluulonsa olivat perusteettomia.\n\nAntipholus Syrakusalainen meni ravintolaan tavaten siellä Dromion,\njoka rahoineen odotteli kaikessa rauhassa, ja nähdessään oman\nDromionsa aikoi Antipholus Syrakusalainen jälleen moittia häntä\nhänen kursailemattomasta leikinlaskustaan, kun Adriana tuli\nAntipholuksen luo ja alkoi, varma kun oli siitä, että hän näki\noman miehensä, moittia Antipholusta sen vuoksi, että tämä katsoi\nAdrianaa vieraasti, niinkuin Antipholus epäilemättä teki, koska hän\nei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt tätä vihaista rouvaa. Sitten\nsanoi Adriana Antipholukselle, että tämä rakasti häntä niin suuresti,\nkun he menivät naimisiin, ja että mies nyt rakasti jotakuta muuta\nnaista hänen sijastaan. \"Mistä johtuukaan, rakas mieheni\", virkkoi\nAdriana, \"että olen menettänyt rakkautesi? Oh; mistä se johtuukaan?\"\n\"Puhutteko te minua vastaan, kaunis armollinen rouva?\" kysäisi\nällistynyt Antipholus.\n\nTurhaan sanoi Antipholus Adrianalle, ettei hän (Antipholus) ollut\nAdrianan mies, vaan että hän oli ollut Efesoksessa vain kaksi tuntia.\nAdriana vaati vaatimalla Antipholusta tulemaan kotia hänen mukanaan,\njolloin Antipholus vihdoin, koska hänen oli mahdotonta päästä pois,\nmeni Adrianan kanssa veljensä taloon ja söi päivällistä Adrianan ja\ntämän sisaren kanssa, joista toinen nimitti häntä puolisokseen ja\ntoinen veljeksi. Antipholus täysin hämmästyksen valtaamana arveli,\nettä hänen oli täytynyt mennä tämän naisen kanssa naimisiin unissaan\ntahi että hän nukkui nyt. Dromio, joka seurasi heitä, oli yhtä\ntyrmistynyt, sillä keittäjätär, joka oli hänen veljensä vaimo, väitti\nkivenkovaan Dromiota miehekseen.\n\nAntipholus Syrakusalaisen syödessä päivällistä veljensä vaimon kanssa\npalasi hänen veljensä, todellinen aviomies, kotia orjansa Dromion\nkanssa syömään päivällistä, mutta palvelijat eivät tahtoneet avata\novea, koska heidän emäntänsä oli käskenyt heitä olemaan päästämättä\nketään vieraita sisään. Ja kun he koputtivat yhä uudelleen sanoen\nolevansa Antipholus ja Dromio, nauroivat palvelustytöt heille sanoen,\nettä Antipholus söi parastaikaa päivällistä heidän emäntänsä kanssa\nja että Dromio oli keittiössä. Vaikka tulijat miltei koputtivat oven\npuhki, eivät he päässeet sisälle, ja vihdoin poistui Antipholus\nhyvin suutuksissaan ja oudosti hämmästyneenä kuullessaan jonkun\nherrasmiehen syövän päivällistä hänen vaimonsa kanssa.\n\nKun Antipholus Syrakusalainen oli lopettanut päivällisensä oli\nhän peräti hämmästyksissään siitä, että rouva nimitti yhä häntä\nitsepäisesti miehekseen, ja siitä, että kuuli keittäjättären samoin\nväittäneen Dromiota miehekseen. Niinpä hän lähti talosta heti kun sai\njonkunlaisen verukkeen päästä pois. Vaikka Antipholus Syrakusalainen\nolikin hyvin ihastunut sisareen, Lucianaan, ei kuitenkaan luulevainen\nAdriana ollut hänelle ensinkään mieleen, eikä Dromiokaan ollut sen\nparemmin tyytyväinen kauniiseen vaimoonsa keittiössä; sen vuoksi\nolivat sekä isäntä että palvelija iloisia päästessään pois uusien\nvaimojensa luota niin nopeasti kuin saattoivat.\n\nSamassa kun Antipholus Syrakusalainen jätti talon, kohtasi hän\nkultasepän, joka erehtyen luulemaan häntä Antipholus Efesolaiseksi,\nkuten Adrianakin oli tehnyt, antoi hänelle kultaisen kaulaketjun\nmainiten häntä hänen nimellään, ja kun Antipholus olisi kieltäytynyt\nottamasta vastaan ketjua selittäen, ettei se kuulunut hänelle,\nvastasi kultaseppä tehneensä sen Antipholuksen omasta tilauksesta ja\nmeni pois jättäen ketjun Antipholuksen käsiin. Nyt käski Antipholus\npalvelijansa Dromion toimittaa hänen tavaransa laivaan, koska hän\nei halunnut jäädä yhtään pitemmäksi aikaa paikkaan, jossa hänelle\noli sattunut niin kummia seikkailuja, että hän ihan luuli itsensä\nloihdituksi.\n\nKultaseppä, joka oli antanut ketjun väärälle Antipholukselle, joutui\nheti sen jälkeen vangiksi eräästä rahasummasta, jonka hän oli velkaa.\nAntipholus, naimisissa oleva veli, jolle kultaseppä luuli antaneensa\nketjun, sattui tulemaan paikalle, missä poliisivirkamies parastaikaa\npidätti kultasepän. Tällöin kultaseppä nähdessään Antipholuksen pyysi\ntätä maksamaan hänelle kultaketjun, jonka hinta oli jokseenkin yhtä\nsuuri kuin nyt vaadittu rahamäärä.\n\nAntipholuksen kiistäessä, ettei hän ollut vastaanottanut ketjua, ja\nkultasepän yhä väittäessä antaneensa sen vain hetkistä aikaisemmin\nhänelle, väittelivät he turhaan tästä asiasta pitkän aikaa luullen\nmolemmat olevansa oikeassa, sillä Antipholus tiesi, ettei kultaseppä\nmilloinkaan ollut hänelle ketjua antanut, ja niin samannäköisiä\nolivat molemmat veljekset, että kultaseppä varmasti uskoi antaneensa\nketjun Antipholuksen huostaan, kunnes oikeudenpalvelija vihdoin otti\nkultasepän vankilaan hänen velastaan, ja samalla kertaa kultaseppä\npani virkamiehen vangitsemaan Antipholuksen ketjun hinnasta. Niin\nvietiin Antipholus ja kauppias molemmat riitansa päättäjäisiksi\nyhdessä tyrmään.\n\nKun Antipholus oli matkalla vankilaan, kohtasi hän veljensä orjan\nDromio Syrakusalaisen, ja luullen tätä omaksi palvelijakseen käski\nhän Dromion mennä Adrianan, hänen vaimonsa luo sanomaan, että Adriana\nlähettäisi Antipholukselle sen rahasumman, josta hänet nyt oli\nvangittu. Vaikka Dromio ihmetteli, miksi hänen isäntänsä lähetti\nhänet takaisin siihen kummaan taloon, jossa he olivat syöneet\npäivällistä ja josta isäntä oli juuri vähäistä aikaisemmin niin\nkiireisesti tahtonut lähteä, ei hän uskaltanut vastustaa, vaikkakin\nhän oli tullut sanomaan isännälleen laivan olevan lähtövalmiina,\nsillä Dromio näki, ettei Antipholus ollut sillä tuulella, että\nhänen kanssaan olisi saattanut laskea leikkiä. Sen vuoksi poistui\nDromio napisten itsekseen, että hänen täytyi palata Adrianan taloon,\n\"missä\", sanoi hän, \"Dowsabel vaatii minua miehekseen. Mutta minun\ntäytyy mennä, sillä palvelijoitten täytyy totella isäntiensä käskyjä.\"\n\nAdriana antoi Dromiolle rahan, ja paluumatkallaan Dromio tapasi\nAntipholus Syrakusalaisen, joka yhä hämmästeli, sillä koska\nhänen veljensä oli hyvin tunnettu Efesoksessa, tapasi hän tuskin\nainoatakaan miestä kadulla, joka ei olisi tervehtinyt häntä vanhana\ntuttavana. Muutamat tarjosivat hänelle rahaa, jonka he sanoivat\nolevansa hänelle velkaa, toiset taasen kutsuivat häntä vierailulle\nluokseen ja toiset kiittivät häntä siitä ystävällisyydestä, jota he\nsanoivat hänen heille osoittaneen, kaikki kun erehdyksestä pitivät\nhäntä hänen veljenään. Eräs räätäli näytti hänelle muutamia hänelle\nostamiaan silkkitavaroita ja tahtoi välttämättä ottaa Antipholuksesta\nmittaa vaatteita varten.\n\nAntipholus alkoi ajatella, että hän oli taikureista ja noidista\nkokoonpannun kansan keskuudessa, eikä Dromio ensinkään vapauttanut\nisäntäänsä tämän hämmentyneistä ajatuksista kysyessään, kuinka hän\noli päässyt eroon oikeudenpalvelijasta, joka vei häntä vankilaan,\nja antaessaan isännälleen kultaa sisältävän kukkaron, jonka Adriana\noli lähettänyt velan maksuksi. Tämä Dromion puhe vangitsemisesta\nja vankilasta ja rahasta, jonka hän oli tuonut Adrianalta,\nhämmennytti Antipholuksen kokonaan, ja hän päätteli: \"Tämä Dromio\nlurjus on varmastikin käynyt sekapäiseksi, ja me vaellamme täällä\nnäköhäiriöitten vallassa.\"\n\nJa aivan kauhistuen omia sekaisia ajatuksiaan parahti Antipholus:\n\"Joku siunattu henkivalta pelastakoon meidät tästä omituisesta\npaikasta!\"\n\nJa nyt tuli taaskin vieras hänen luokseen, eräs nainen, ja hänkin\ntervehti Antipholusta hänen nimellään ja sanoi, että Antipholus\noli syönyt hänen kanssaan päivällistä sinä päivänä. Nainen pyysi\nAntipholukselta kultaketjua, jonka sanoi hänen luvanneen antaa. Siitä\nAntipholus menetti nyt kaiken kärsivällisyytensä ja nimittäen naista\nnoidaksi kielsi ehdottomasti koskaan luvanneensa hänelle ketjua\ntai syöneensä päivällistä hänen kanssaan tai edes nähneensä hänen\nkasvojaan ennen sitä hetkeä.\n\nNainen väitti edelleen, että hän oli antanut Antipholukselle\narvokkaan sormuksen, ja jos Antipholus ei tahtonut hänelle antaa\nkultaketjua, tahtoi hän ehdottomasti oman sormuksensa takaisin. Tästä\njoutui Antipholus aivan raivoihinsa ja juoksi pois naisen luota\nnimittäen tätä loitsijaksi ja noita-akaksi ja kieltäen tietävänsä\nmitään hänestä tai hänen sormuksestaan. Mutta naimisissa oleva\nAntipholus oli näet tehnyt kaiken tämän, josta nainen soimasi tätä\nAntipholusta.\n\nKun naimisissa olevalta Antipholukselta oli kielletty pääsy hänen\nomaan taloonsa -- koska näet sisälläolijat luulivat Antipholuksen\njo olevan talossaan --, oli hän poistunut hyvin vihaisena luullen,\nettä oli kysymyksessä yksi hänen vaimonsa mustasukkaisuuden puuskia,\njollaisiin vaimo oli hyvin altis, ja muistaen, että tämä oli usein\nväärin syyttänyt häntä käynneistä toisten naisten luona, päätti\nAntipholus kostaakseen vaimolleen siitä, että tämä oli sulkenut hänet\npois hänen omasta talostaan, mennä syömään päivällistä tuon naisen\nkanssa. Kun nainen otti Antipholuksen vastaan erittäin kohteliaasti\nja kun oma vaimo oli niin suuresti loukannut, lupasi Antipholus antaa\nnaiselle kultaketjun, jota hän oli tarkoittanut lahjaksi vaimolleen:\nse oli sama ketju, jonka kultaseppä oli erehdyksessä antanut\nAntipholuksen veljelle.\n\nNainen mieltyi suuresti ajatukseen, että saisi hienon kultaketjun,\nja hän antoi naimisissa olevalle Antipholukselle sormuksen. Kun --\nkuten nainen otaksui luullessaan Antipholuksen veljeä Antipholukseksi\n-- Antipholus kielsi tämän seikan sanoen, ettei hän tuntenutkaan\nnaista, ja kun toinen jätti hänet niin hurjan vimman valtaamana,\nalkoi nainen ajatella, että Antipholus varmasti oli menettänyt\njärkensä, ja hän päätti heti mennä sanomaan Adrianalle, että tämän\nmies oli tullut hulluksi. Juuri kun nainen sanoi sitä Adrianalle,\ntuli Antipholus vanginvartijan saattamana -- tämä näet salli hänen\ntulla kotia hakemaan rahaa velan maksuksi -- noutamaan rahakukkaroa,\njonka Adriana oli lähettänyt Dromion mukana ja jonka tämä oli antanut\ntoiselle Antipholukselle.\n\nAdriana uskoi, että naisen esittämä kertomus hänen miehensä\nhulluudesta piti paikkansa, koska kerran mies moitti Adrianaa\nsiitä, että tämä oli sulkenut miehensä pois hänen omasta\ntalostaan. Ja muistaessaan, kuinka mies oli koko päivällisajan\nväittänyt, ettei hän ollut Adrianan mies ja ettei hän ollut\nkoskaan ennen sitä päivää ollutkaan Efesoksessa, oli Adriana\naivan varma siitä, että mies oli hullu. Senvuoksi maksoi Adriana\nvanginvartijalle rahan, ja päästettyään tämän menemään käski\nhän palvelijoillensa sitoa köysillä hänet ja kuljettaa pimeään\nhuoneeseen sekä lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä parantaisi\nAntipholuksen hänen mielenhäiriöstään. Koko ajan esitti Antipholus\nkiivaita vastalauseita, mutta hänen raivonsa sai vain toiset yhä\nenemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli hullu, ja kun Dromio\nitsepintaisesti piti kiinni samasta jutusta, sitoivat he hänetkin ja\nveivät hänet pois isäntänsä kanssa.\n\nPian senjälkeen, kun Adriana oli pannut miehensä telkien taa, tuli\nmuuan palvelija sanomaan hänelle, että Antipholus ja Dromio olivat\nvarmasti päässeet irti vartijoiltaan, sillä he molemmat kulkivat\nvapaina viereisellä kadulla. Kuullessaan tämän kiiruhti Adriana\nnoutamaan miestä kotia, ottaen väkeä mukaansa saadakseen onnettoman\njälleen varmasti talteen, ja Adrianan sisar tuli hänen mukanaan. Kun\nhe tulivat erään lähellä olevan luostarin portille, näkivät he siellä\nAntipholuksen ja Dromion, kuten he luulivat, koska heitä jälleen\neksytti kaksoisveljesten yhdennäköisyys.\n\nAntipholus Syrakusalaista vainosivat yhä selkkaukset, joita tämä\nyhdennäköisyys sälytti hänen niskoilleen. Ketju, jonka kultaseppä\noli antanut hänelle, oli hänen kaulassaan, ja kultaseppä moitti\nhäntä siitä, että hän oli väittänyt, ettei hänellä ketjua ollut, ja\nkieltäytynyt maksamasta sitä, jolloin Antipholus väitti vastaan, että\nkultaseppä oli itse omasta tahdostaan antanut Antipholukselle ketjun\ntänä aamuna ja että Antipholus ei senjälkeen ollut kultaseppää nähnyt.\n\nNyt tuli Adriana Antipholuksen luo ja vaati häntä haltuunsa\nmielisairaana puolisonaan, joka oli päässyt vartijoilta karkuun, ja\nAdrianan mukanaan tuomat miehet aikoivat juuri käydä väkivalloin\nkäsiksi Antipholukseen ja Dromioon, mutta nämä juoksivat luostariin\nja Antipholus pyysi abbedissaa suomaan hänelle suojaa talossaan.\n\nNyt tuli kunnianarvoisa abbedissa itse ulos tiedustelemaan tämän\nhäiriön syytä. Hän oli vakava ja kunnioitettava nainen ja osasi\nviisaasti arvostella mitä näki, -- eikä hän tahtonut liian hätäisesti\nluovuttaa hallustaan miestä, joka oli etsinyt suojaa hänen talostaan;\nniinpä kyseli abbedissa tarkoin vaimolta, mistä johtui, että vaimo\nsanoi puolisoansa hulluksi. Abbedissa tiedusti: \"Mikä onkaan miehenne\nsairauden syy? Onko hän menettänyt rikkautensa merellä? Vai onko ehkä\njonkun rakkaan ystävän kuolema saattanut hänen mielensä häiriöön?\"\nAdriana vastasi, etteivät mitkään sellaiset seikat olleet siihen\nsyynä. \"Kenties\", virkkoi abbedissa, \"on hänen mielensä kiintynyt\njohonkin muuhun naiseen kuin teihin, hänen vaimoonsa, ja kenties se\non saattanut hänet tähän tilaan.\" Adriana sanoi, että hän oli kauan\najatellut miehensä olevan niin usein poissa kotoaan senvuoksi, että\nmies oli rakastunut johonkuhun muuhun naiseen.\n\nAsian laita oli niin, että ei rakkaus muuhun naiseen vaan\nAntipholuksen vaimon luonteeseen juurtunut kiusallinen\nmustasukkaisuus pakotti usein Antipholuksen jättämään kotinsa.\nEpäillen tätä Adrianan kiivaan esiintymisen nojalla sanoi abbedissa\nsaadakseen tietää totuuden: \"Teidän olisi pitänyt moittia häntä\ntästä.\" -- \"No, niinhän teinkin\", vastasi Adriana. \"Niin\", sanoi\nabbedissa, \"mutta kenties ette kylliksi.\"\n\nAdriana vakuutti: \"Se oli keskustelumme vakinainen aihe. Vuoteessa\nen antanut hänen nukkua puhuessani siitä, pöydässä en antanut hänen\nsyödä puhuessani siitä; kun olin kahden kesken hänen kanssaan puhuin\nvain siitä, ja seurassa tein hänelle usein viittauksia tästä asiasta.\nAlati kuvasin hänelle, kuinka alhaista ja pahaa oli hänen puoleltaan\nrakastaa ketään naista enemmän kuin minua.\"\n\nHoukuteltuaan tämän täydellisen tunnustuksen esille mustasukkaiselta\nAdrianalta sanoi abbedissa nyt: \"Siitäpä johtuukin, että puolisonne\non hullu. Mustasukkaisen naisen sapekas torailu on kuolettavampaa\nmyrkkyä kuin hullun koiran purema. Näyttää siltä, että hänen unensa\nestyy teidän solvauksenne takia, joten ei ole ihmeteltävissä, että\nhänen päänsä on sekaisin; hänen ruokansa höysteenä olivat teidän\nmoitteenne: levottomat ateriat aiheuttavat huonon ruuansulatuksen,\nja se on syössyt hänet tämän kiihkon valtaan. Sanotte, että hänen\nhuvituksiaan häiritsi teidän riitelynne. Kun häneltä riistettiin\nseuran ja mieluisan ajankulun tuottama ilo, niin mitä saattoikaan\nsiitä seurata muuta kuin synkeä surumielisyys ja lohduton epätoivo?\nLopputulos on sitten, että teidän mustasukkaiset puuskanne ovat\nsuistaneet miehenne järjiltään.\"\n\nLuciana olisi puolustanut sisartaan sanoen, että tämä oli aina\nmoittinut lempeästi miestään, ja hän virkkoi sisarelleen: \"Miksi\nkuuntelet näitä nuhteita vastaamatta niihin?\" Mutta abbedissa oli\nsaattanut Adrianan niin selvästi huomaamaan vikansa, että rouva\nsaattoi ainoastaan vastata: \"Hän on eksyttänyt minut puhumaan\nmoitetta itselleni.\"\n\nVaikkakin Adriana häpesi omaa käytöstään, vaati hän edelleenkin,\nettä hänen miehensä luovutettaisiin hänelle; mutta abbedissa ei\ntahtonut sallia kenenkään tulla taloonsa eikä halunnut luovuttaa\ntätä onnetonta miestä mustasukkaisen vaimon huostaan, päättäen itse\nkäyttää ystävällisiä keinoja saadakseen miehen toipumaan. Abbedissa\nvetäytyi jälleen taloonsa ja käski, että portti suljettaisiin noilta\ntoisilta.\n\nTämän tapausrikkaan päivän kuluessa, jonka aikana oli sattunut\nniin monta erehdystä kaksoisveljesten välillä vallitsevasta\nyhdennäköisyydestä, oli vanhan Aegeonin armonaika lähestymässä\nloppuaan, koska aurinko jo kohta laskisi, ja auringon mentyä mailleen\noli Aegeon tuomittu kuolemaan, ellei hän voinut maksaa rahaa.\n\nHänen teloituspaikkansa oli lähellä tätä luostaria, ja hän saapui\nsinne juuri kun abbedissa vetäytyi sisälle; herttua seurasi\nhenkilökohtaisesti mukana ollakseen läsnä armahtamaan Aegeonin, jos\njoku tarjoutuisi maksamaan rahan.\n\nAdriana pysäytti tämän surullisen kulkueen rukoillen kovaäänisesti\nherttualta oikeutta. Adrianan puhuessa tulivat herttuan eteen\nAdrianan todellinen aviomies ja tämän palvelija Dromio, jotka olivat\npäässeet irti. Aviomies valitti, että hänen vaimonsa oli sulkenut\nhänet telkien taa syyttäen häntä väärin mielisairaudesta; samalla\nhän kertoi, millä tavoin hän oli katkonut siteensä ja välttänyt\nvartijoittensa valppauden. Adriana hämmästyi suuresti nähdessään\nmiehensä, kun luuli hänen olevan luostarin muurien sisäpuolella.\n\nNähdessään poikansa päätteli Aegeon, että tässä oli poika, joka oli\nlähtenyt hänen luotaan etsimään äitiänsä ja veljeänsä, ja Aegeon\noli varma siitä, että tämä rakas poika auliisti maksaisi hänen\nlunnaikseen vaaditun summan. Sen vuoksi puhutteli hän Antipholusta\nisällistä rakkautta uhkuvin sanoin ja iloisesti toivoen, että hän\nnyt saisi vapautensa. Mutta Aegeonin äärimmäiseksi hämmästykseksi\nkielsi hänen poikansa ensinkään häntä tuntevansa, kuten luonnollista\noli, koska tämä Antipholus ei milloinkaan ollut nähnyt isäänsä\nsen jälkeen kun he erosivat toisistaan Antipholuksen lapsuudessa\nsattuneen myrskyn aikana. Mutta juuri kun Aegeon parka turhaan yritti\nsaada poikaansa tunnustamaan hänet ja ajatteli varmaksi, että joko\nhänen kärsimänsä tuskat ja ahdistukset olivat niin suuresti hänen\nulkomuotonsa muuttaneet, ettei hänen poikansa häntä tuntenut, tai\nettä poika häpesi tunnustaa isäänsä tämän ollessa niin kurjassa\ntilassa, tulivat keskellä tätä sekaannusta arvoisa abbedissa ja\ntoinen Antipholus ja Dromio ulos, ja ihmettelevä Adriana näki kahden\naviopuolison ja kahden Dromion seisovan edessään!\n\nNyt selvisivät joutuin nämä arvoitukselliset erehdykset, jotka\nolivat heitä kaikkia niin hämmennyttäneet. Kun herttua näki kaksi\nAntipholusta ja kaksi Dromiota, jotka molemmat olivat niin tarkoin\ntoistensa näköiset, arvasi hän heti, kuinka nämä näennäiset\nsalaperäisyydet olivat selitettävissä, sillä herttua muisti\nkertomuksen, jonka Aegeon oli esittänyt hänelle aamulla, ja herttua\nsanoi, että nämä miehet olivat varmasti kaksi Aegeonin poikaa ja\nheidän kaksoisorjansa.\n\nNytpä tosiaankin odottamaton ilo päätti Aegeonin tarinan, ja tarina,\njonka Aegeon oli aamulla surun vallassa ja kuolemantuomion alaisena\nkertonut, sai onnellisen päätöksen ennen auringonlaskua, sillä\nkunnioitettava abbedissa ilmaisi olevansa Aegeonin kauan kadoksissa\nollut vaimo ja molempien Antipholuksien hellä äiti.\n\nKun kalastajat ottivat vanhemman Antipholuksen ja Dromion pois\nAegeonin vaimolta, meni tämä nunnaluostariin ja pääsi vihdoin viisaan\nja hyveellisen käytöksen avulla tämän luostarin abbedissaksi.\nKohdistamalla vieraanvaraisuuden vaatimukset onnettomaan muukalaiseen\noli abbedissa tietämättään suojellut omaa poikaansa.\n\nNäiden kauan toisistaan erossa olleitten vanhempien ja heidän\nlastensa iloiset onnittelut ja hellät tervehdykset saattoivat\nheidät hetkiseksi unohtamaan, että Aegeon oli yhä kuolemantuomion\nalainen; mutta kun he olivat vähän rauhoittuneet, tarjosi Antipholus\nEfesolainen herttualle isänsä hengestä lunnasrahat. Kuitenkin herttua\nomasta aloitteestaan armahti Aegeonin eikä tahtonut ottaa rahaa\nvastaan. Sitten meni herttua abbedissan ja tämän vastikään löytyneen\nmiehen ja lasten kanssa luostariin kuullakseen tämän onnellisen\nperheen keskustelevan rauhassa kovien kohtaloittensa siunatusta\npäätöksestä. Eikä pidä unohtaa molempien Dromioitten nöyrää iloa:\nhekin lausuivat toisilleen onnitteluita ja tervehdyksiä. Kumpikin\nDromio oli kovin tyytyväinen nähdessään oman muotonsa ikäänkuin\npeilissä osoittautuvan niin sieväksi veljessään.\n\nAdriana noudatti niin hyvin anoppinsa kelpo neuvoa, ettei milloinkaan\njälkeenpäin ollut mustasukkainen miehelleen.\n\nAntipholus Syrakusalainen meni naimisiin kauniin Lucianan, veljensä\nvaimon sisaren kanssa, ja vanha hyvä Aegeon eli Efesoksessa\nvaimonsa ja poikiensa kanssa monta vuotta. Eikä näiden selkkauksien\nselvittely kokonaan poistanut kaikkia hairahdusten mahdollisuuksia\ntulevaisuudessa, vaan joskus tapahtui hullunkurisia erehdyksiä\nmuistutukseksi heille menneistä seikkailuista, -- toista Antipholusta\nja toista Dromiota luultiin toiseksi, josta kaikesta syntyi\nmiellyttäviä ja huvittavia kommelluksia.\n\n\n\n\nVERTA VERRASTA\n\n\nWienin kaupungissa hallitsi ennenmuinoin luonteeltaan niin lempeä\nja ystävällinen herttua, että hän salli alamaistensa rankaisematta\nlaiminlyödä lakien noudattamista. Oli erikoisesti eräs laki, jonka\nolemassaolo oli miltei unohdettu, koskei herttua pannut sitä\nmilloinkaan voimaan koko hallituskautenaan. Tämä oli laki, joka\ntuomitsi kuolemaan jokaisen miehen, joka asui naisen kanssa, joka\nei ollut hänen vaimonsa. Koska herttuan suvaitsevaisuuden takia\ntämä laki mitä suurimmassa määrin jätettiin huomioonottamatta,\njäi pyhä avioliitto laiminlyödyksi ja herttualle tuli joka päivä\nvalituksia Wienin nuorten neitojen vanhempien puolelta siitä, että\nheidän tyttärensä oli houkuteltu pois heidän suojeluksestaan ja että\ntyttäret elivät naimattomien miesten kumppaneina.\n\nHyvä herttua totesi surumielin tämän kasvavan pahan alamaistensa\nkeskuudessa, mutta hän ajatteli, että äkkinäinen muutos hänessä\nhänen tähän asti osoittamastaan lempeämielisyydestä tiukkaan\nankaruuteen, joka tarvittaisiin tämän epäkohdan poistamiseen,\nsaattaisi hänen kansansa, joka oli tähän saakka rakastanut häntä,\npitämään häntä tyrannina. Sen vuoksi päätti hän poistua joksikin\naikaa herttuakunnastaan ja valtuuttaa toisen täysin käyttämään\nhänen valtaansa, jotta laki näitä kunniattomia rakastavia vastaan\npantaisiin voimaan siten, että tavattoman ankaruuden johdosta ei\nsyntyisi suuttumusta hänen omaa persoonaansa kohtaan.\n\nHerttua valitsi Angelon, erään miehen, jolla oli Wienissä pyhimyksen\nmaine ankaran ja kieltäytyvän elämänsä takia, soveliaaksi\nhenkilöksi ryhtymään tähän tärkeään tehtävään. Kun herttua ilmaisi\nsuunnitelmansa ylimmälle neuvonantajalleen loordi Escalukselle,\narveli tämä: \"Jos kukaan mies Wienissä on kyllin arvokas saamaan\nosalleen sellaisen runsaan armon ja kunnian, niin se on loordi\nAngelo.\" Nyt lähti herttua Wienistä sanoen verukkeeksi, että hän\ntekisi matkan Puolaan, ja jätti Angelon toimimaan poissaollessaan\nsijaishallitsijana.\n\nMutta herttuan poissaolo oli vain teeskenneltyä, sillä kaikessa\nhiljaisuudessa palasi hän Wieniin ja asui siellä munkkina aikoen\nnäkymättömänä pitää silmällä pyhältä näyttävän Angelon esiintymistä.\n\nSattuipa juuri siihen aikaan, kun Angelo sai tämän uuden arvon, että\nmuuan aatelismies, jonka nimi oli Claudio, oli houkutellut nuoren\nneidon tämän vanhempien luota. Tästä rikkomuksesta vangittiin Claudio\nuuden sijaishallitsijan käskystä, ja vanhan lain nojalla, jota niin\nkauan oli laiminlyöty, tuomitsi Angelo Claudion mestattavaksi.\nKaikki vaikutusvalta käytettiin nuoren Claudion armahtamiseksi,\nja hyvä loordi Escalus itse puhui Claudion puolesta. \"Voi\", sanoi\nEscalus, \"tällä aatelismiehellä, jonka tahtoisin pelastaa, oli\nkunnioitettava isä, ja isän vuoksi pyydän teitä antamaan anteeksi\nnuorukaisen rikkomuksen.\" Mutta Angelo vastasi: \"Me emme saa tehdä\nlaista linnunpelätintä ja asettaa sitä säikäyttämään lintuja niiden\nsaaliilta, kunnes tapa huomatessaan pelättimen vaarattomaksi tekee\nsiitä linnuille istuintangon, jolloin pelätin ei enää ole niiden\nkauhuna. Hyvä herra, Claudion täytyy kuolla.\"\n\nClaudion ystävän Nucion käydessä Claudiota tapaamassa vankilassa\nsanoi tuomittu ystävälleen:\n\n\"Pyydän sinua tekemään minulle ystävällisen palveluksen. Lähde\nsisareni Isabellan luo, joka tänä päivänä aikoo mennä Pyhän Claran\nluostariin, selitä sisarelleni vaarallinen asemani ja pyydä häntä\nja rukoile häntä, että hän rupeaisi hyväksi ystäväksi ankaran\nsijaishallitsijan kanssa; pyydä häntä menemään itse Angelon\nluo. Kiinnitän suuria toiveita tähän seikkaan, sillä sisareni\nosaa keskustella peräti taidokkaasti ja hyvin taivuttaa toiset\nmielipiteisiinsä; sitä paitsi nuoren suru haastelee äänetöntä kieltä,\njoka liikuttaa miehien sydäntä.\"\n\nKuten Claudio oli sanonut, oli hänen sisarensa Isabella sinä\npäivänä tullut alokkaaksi luostariin, ja Isabellan aikomuksena oli\nsuoritettuaan koeaikansa noviisina ottaa huntu. Isabella tiedusteli\njuuri eräältä nunnalta luostarin sääntöjä; he kuulivat Lucion äänen,\nkun tämä saapuessaan luostariin sanoi: \"Rauha olkoon tälle paikalle!\"\n-- \"Kuka siellä puhuu?\" kysäisi Isabella. \"Se on miehen ääni\",\nvastasi nunna. \"Lempeä Isabella, mene hänen luokseen ja tiedustele\nhänen asiaansa, sillä sinä voit sen tehdä, mutta minä en voi.\nOtettuasi hunnun voit puhua miesten kanssa ainoastaan priorittaren\nläsnäollessa; kun silloin puhut, et saa näyttää kasvojasi, tai jos\nnäytät kasvosi, et saa puhua.\"\n\n\"Eikö teillä nunnilla ole muita etuoikeuksia?\" kysyi Isabella.\n\n\"Eivätkö nämä ole kyllin suuria?\" vastasi nunna.\n\n\"Ovat tosiaan\", lausui Isabella. \"En puhu senvuoksi, että\ntoivoisin lisää, vaan mieluumminkin haluan ankarampia rajoituksia\nsisarkunnalle, Pyhän Claran palvelijoille.\" Jälleen kuulivat he\nLucion äänen, ja nunna sanoi: \"Hän kutsuu jälleen. Pyydän sinua\nvastaamaan hänelle.\" Isabella meni sitten ulos Lucion luo ja sanoi\nvastaukseksi hänen tervehdykseensä: \"Rauhaa ja menestystä! Kuka\nsiellä kutsuu?\"\n\nLucio lausui lähestyen kunnioittavasti Isabellaa: \"Terve teille,\nneitsyt, jos sellainen olette, sillä ruusut julistavat poskillanne,\nettette vähempää ole. Voitteko saattaa minut Isabellan, tämän paikan\nnoviisin näkyviin, hänen, joka on onnettoman veljensä Claudion kaunis\nsisar?\" -- \"Miksi hänen onneton veljensä?\" kysyi Isabella. \"Sallikaa\nminun kysyä, sillä olen Isabella ja hänen sisarensa.\" -- \"Kaunis ja\nlempeä neito\", vastasi Lucio, \"veljenne lähettää teille kauttani\nystävälliset tervehdyksensä; hän on vankilassa.\"\n\n\"Voi minua! Miksi?\" huudahti Isabella. Lucio kertoi sitten hänelle,\nettä Claudio oli vangittu nuoren neidon viettelemisestä.\n\n\"Ah\", huokasi Isabella, \"pelkään, että neito on serkkuni Julia.\nJulia ja Isabella eivät olleet sukua toisilleen, mutta he nimittivät\ntoinen toistaan serkuksi, muistellen kouluaikaista ystävyyttään. Ja\nkoska Isabella tiesi Julian rakastavan Claudiota, pelkäsi hän, että\nJulian Claudiota kohtaan tuntema kiintymys oli houkutellut neidon\ntähän rikkomukseen.\" \"Hän se on\", vastasi Lucio. \"No, menköön sitten\nveljeni naimisiin Julian kanssa\", sanoi Isabella. Lucio vastasi, että\nClaudio naisi mielellään Julian, mutta että sijaishallitsija oli\ntuominnut Claudion kuolemaan hänen rikkomuksestaan, \"ellei\", lausui\nLucio, \"teidän onnistu kauniilla rukouksellanne hellyttää Angeloa.\nSe asia minulla on toimitettavana teidän ja teidän veliparkanne\nvälillä.\" \"Voi\", huudahti Isabella, \"kuinka voisivat vähäiset\nkykyni saada aikaan hänelle mitään hyvää? Epäilen, ettei minulla\nole voimaa liikuttaa Angeloa.\" -- \"Epäilyksemme ovat pettureita\",\nsanoi Lucio, \"ja saattavat meidät menettämään sen hyvän, jonka usein\nvoisimme saavuttaa, -- epäilykset panevat meidät pelkäämään, ettemme\npäämaaliimme pääse. Menkää loordi Angelon luo! Kun neidot pyytävät,\npolvistuvat ja itkevät, antavat miehet jumalten tavoin.\"\n\n\"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä\", sanoi Isabella. \"Viivyn vain\nilmoittaakseni priorittarelle asiasta, ja sitten menen Angelon luo.\nPyydän teitä lausumaan terveiseni veljelleni; aikaisin illalla\nlähetän hänelle sanan menestyksestäni.\"\n\nIsabella kiiruhti palatsiin ja heittäytyi polvilleen Angelon eteen\nsanoen: \"Minä olen murheen murtama anoja, joka tahdon kääntyä teidän\narmonne puoleen, jos teidän armonne suvaitsee kuulla minua.\" --\n\"No, mikä on pyyntönne?\" kysyi Angelo. Sitten esitti Isabella mitä\nliikuttavimmin sanoin anomuksensa veljen hengen pelastamiseksi. Mutta\nAngelo lausui: \"Neito, mitään apukeinoa ei ole! Teidän veljenne on\ntuomittu, ja hänen täytyy kuolla.\" -- \"Voi oikeamielistä, mutta\nankaraa lakia!\" huudahti Isabella. \"Minulla oli veli sitten...\nTaivas varjelkoon teidän armoanne!\"\n\nHän aikoi lähteä. Mutta Lucio, joka oli seurannut Isabellaa, sanoi:\n\"Älkää luopuko siitä niin; palatkaa jälleen hänen luokseen --\npyytäkää häneltä hartaasti, polvistukaa hänen eteensä ja riippukaa\nhänen viitassaan. Olette liian kylmä: jos tarvitsisitte nuppineulaa,\nette voisi sitä laimeammin pyytää.\"\n\nSitten Isabella jälleen rukoili polvistuen armoa.\n\n\"Hänet on tuomittu\", sanoi Angelo. \"On liian myöhäistä.\"\n\n\"Liian myöhäistä!\" toisti Isabella. \"Voi ei: joka lausuu sanan, voi\nsen peruuttaakin. Uskokaa minua, herrani, ettei mikään suurille\nvaltiaille kuuluva arvon merkki -- ei kuninkaan kruunu, ei\ntunnukseksi annettu miekka, ei marsalkan sauva eikä tuomarin kaapu\n-- korista heitä puoleksikaan siinä määrin kuin armeliaisuus.\" --\n\"Pyydän teitä poistumaan\", virkkoi Angelo. Mutta Isabella rukoili\nyhä sanoen: \"Jos veljeni olisi ollut teidän asemassanne ja te hänen\nasemassansa, olisitte voinut hairahtua kuten hänkin, mutta hän ei\nolisi ollut niin ankara kuin te. Taivas suokoon, että minulla olisi\nteidän valtanne ja te olisitte Isabella. Kävisiköhän silloinkin\nnäin? Ei, sanoisin teille, mitä merkitsee olla tuomari ja mitä\nolla vanki.\" \"Tyytykää tähän, kaunis neito\", sanoi Angelo. \"Laki\nenkä minä tuomitsee veljenne. Jos hän olisi sukulaiseni, veljeni\ntai poikani, kävisi hänen näin. Hänen täytyy kuolla huomenna.\" --\n\"Huomennako?\" parahti Isabella. \"Voi, sepä tapahtuu äkkiä! Säästäkää\nhänet, säästäkää hänet! Hän ei ole valmistautunut kuolemaan. Onhan\ntapana tappaa linnutkin keittiöitämme varten oikealla ajalla.\nPalvelisimmeko taivasta vähemmällä kunnioituksella kuin millä\npalvomme omaa halpaa minäämme? Hyvä, armollinen valtiaani, ajatelkaa\ntoki, kukaan ei ole kuollut veljeni rikkomuksen takia, vaikka monet\novat sen tehneet. Niin olisitte te ensimmäinen, joka antaa tämän\ntuomion, ja hän ensimmäinen sitä kärsimään. Menkää omaan sisimpäänne,\nherrani; koputtakaa siellä ja kysykää sydämeltänne, mitä se tietää\nsamanlaista kuin veljeni vika; jos sydämenne tunnustaa samanlaisen\nluonnollisen syyllisyyden kuin veljelläni on, niin älkää antako sen\nkaikua hituistakaan veljeni henkeä vastaan.\"\n\nViime sanat liikuttivat Angeloa enemmän kuin kaikki, mitä hän oli\naikaisemmin sanonut; neidon kauneus oli herättänyt synnillisen\nintohimon Angelon sydämessä, ja hän aikoi muodostaa mielessään\nkunniatonta rakkautta edustavia ajatuksia, samanlaista rakkautta,\njoka oli ollut Claudionkin rikoksena. Angelon sielussa vallitseva\nristiriita sai hänet kääntymään pois Isabellasta, mutta anova\nkutsui hänet takaisin sanoen: \"Lempeä herrani, kääntykää takaisin;\nkuunnelkaa, kuinka minä tahdon lahjoa teitä. Hyvä valtiaani,\nkääntykää takaisin.\" \"Mitä, lahjoisitteko te minut?\" tokaisi Angelo\nhämmästyneenä.\n\n\"Niin\", sanoi Isabella, \"sellaisilla lahjuksilla, joita taivas\nitse johtuu teille jakamaan, en kultaisilla aarteilla tai noilla\nkimaltelevilla kivillä, joiden hinta on joko suuri tai pieni\nsen mukaan kuin mielikuvitus antaa niille arvoa, vaan totisilla\nrukouksilla, jotka kiitävät taivaaseen ennen auringon nousua --\npelastettujen sielujen rukouksilla, paastoavien neitojen, joiden\nsielu on pyhitetty iankaikkisuutta varten.\"\n\n\"No, tulkaa luokseni huomenna\", sanoi Angelo. Tämän lyhyen lykkäyksen\ntakia, jonka hänen veljensä kuolemantuomio oli saanut, ja tämän luvan\ntakia, että häntä jälleen kuultaisiin, lähti Isabella Angelon luota\niloisesti toivoen, että hänen vihdoin onnistuisi voittaa Angelon kova\nluonto.\n\nPoistuessaan sanoi Isabella: \"Taivas säilyttäköön teidän armonne\nterveenä! Taivas varjelkoon teidän armoanne!\"\n\nKuullessaan tämän sanoi Angelo sydämessään: \"Amen! Tahtoisin pelastua\nsinulta ja sinun hyveiltäsi.\" Sitten jatkoi sijaishallitsija\nkauhistuen omia pahoja ajatuksiaan: \"Mitä tämä on? Rakastanko häntä,\nkoska haluaisin kuulla hänen puhuvan ja nauttia hänen katseestaan?\nMitä uneksinkaan? Pyydystääkseen pyhimyksen panee ihmiskunnan\nviekas vihollinen pyhimyksiä syötiksi koukkuun. Milloinkaan ei\nkainostelematon nainen olisi hetkeksikään voinut kuohuttaa luontoani,\nmutta tämä siveä nainen lannistaa minut kerrassaan. Aina tähän saakka\nmiesten ollessa rakastuneita hymyilin heille ja ihmettelin heitä.\"\n\nTämä synnillinen ristiriita mielessään kärsi Angelo enemmän sinä yönä\nkuin vanki, jonka hän oli niin ankarasti tuominnut. Vankilaan tuli\nnäet Claudiota katsomaan hyvä herttua, joka munkinpuvussaan opetti\nnuorelle miehelle taivaan tietä saarnaten hänelle katumuksen ja\nrauhan sanaa. Mutta Angelo tunsi kaikki epäröivän rikoksen polttavat\ntuskat. Milloin hän halusi viekoitella Isabellan viattomuuden ja\nkunnian poluilta ja milloin hän tunsi tunnonvaivoja ja kauhua\nrikoksesta, joka vielä oli vain aikomuksena. Mutta vihdoin pääsivät\nhänen pahat ajatuksensa voitolle; ja hän, joka niin äskettäin oli\nsäpsähtänyt, kun hänelle tarjottiin lahjuksia, päätti kiusata tätä\nneitoa niin korkeilla lunnailla, että neito ei ehkä kykenisi sitä\nvastustamaan -- tarjota hänelle rakkaan veljen hengen.\n\nIsabellan tullessa palatsiin aamulla sovitti Angelo, että Isabella\npääsi yksin hänen puheilleen, ja sanoi neidolle, että jos tämä\nluovuttaisi hänelle neitseellisen kunniansa ja tekisi syntiä, kuten\nJuliakin oli tehnyt Claudion kanssa, armahtaisi hän veljen.\n\nAngelo sanoi: \"Rakastan näet sinua, Isabella.\"\n\nTyttö vastasi: \"Veljeni rakasti näin Juliaa, ja kuitenkin te sanotte\nminulle, että veljeni täytyy kuolla sen tähden.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Angelo, \"Claudio ei kuole, jos tulet salaa luokseni\nyöllä, aivan kuten Julia jätti isänsä talon tullakseen Claudion\nluo.\" Hämmästyneenä Angelon sanoista, kun tämä viekoitteli häntä\nsamaan syntiin, josta oli tuominnut kuolemaan hänen veljensä, sanoi\nIsabella: \"Tekisin yhtä paljon veliparkani puolesta kuin itseni\npuolesta; jos siis olisin saanut kuolemantuomion, niin pitäisin\nteräviä ruoskan jälkiä koristeinani ja menisin kuolemaani ikäänkuin\nvuoteelle, jota olin kiihkeästi kaivannut, ennenkuin antautuisin\ntähän häpeään.\" Sitten sanoi Isabella Angelolle toivovansa, että\ntämä ainoastaan lausui nämä sanat koetellakseen anojan siveyttä.\nMutta Angelo selitti: \"Usko minua, kunniani kautta sanani ilmaisevat\ntarkoitukseni.\"\n\nSuuttuneena siitä, että kuuli Angelon käyttävän sanaa kunnia,\nilmaisemaan niin kunniattomia tarkoitusperiä, lausui Isabella:\n\"Haa, siinäpä vähän kunniaa, että siihen voisi paljon uskoa, ja\nmitä turmiollisin tarkoitus! Minä ilmaisen sinut, Angelo; saatpa\nnähdä! Kirjoita heti minulle armahdus veljeäni varten, tai julistan\nkoko maailmalle, minkälainen mies sinä olet!\" \"Kuka sinua uskoisi,\nIsabella?\" tokaisi Angelo. \"Minun tahraton nimeni, elintapojeni\nankaruus ja sanani todistuskappaleina sinun sanojasi vastaan\nvoittavat syytteesi. Lunasta veljesi taipumalla tahtooni tai hän\nkuolee huomenna. Mitä taasen sinuun tulee, niin sano mitä voit, sillä\nminun väärä kertomukseni voittaa sinun toden tarinasi. Vastaa minulle\nhuomenna.\"\n\n\"Kelle valittaisin? Jos kertoisin tämän, niin kuka minua uskoisi?\"\nmietti Isabella astuessaan sitä surullista vankilaa kohti, jossa\nhänen veljensä oli pidätettynä. Kun neitonen saapui sinne, oli\nhänen veljensä hurskaassa keskustelussa herttuan kanssa, joka\nmunkinpuvussaan oli myöskin käynyt Julian luona ja saattanut nämä\nmolemmat syylliset rakastavaiset täysin käsittämään rikkomuksensa.\nItkien ja vilpittömän katumuksen vallassa tunnusti onneton Julia,\nettä häntä tuli moittia enemmän kuin Claudiota, koska hän oli\nvapaaehtoisesti suostunut Claudion kunniattomiin pyyntöihin.\n\nTullessaan huoneeseen, jossa Claudio oli vankina, sanoi Isabella:\n\"Armo ja rauha olkoon teille ja hyvä tahto.\"\n\n\"Kuka on siellä?\" kysyi valepukuinen herttua. \"Tulkaa sisään: tuo\ntoivotus ansaitsee tervetuliaiset.\" -- \"Asianani on puhua sana tai\npari Claudion kanssa\", sanoi Isabella. Sitten herttua jätti heidät\nkahdenkesken ja pyysi vartijaa, joka huolehti vangeista, asettamaan\nhänet sellaiseen paikkaan, missä hän saattaisi kuulla heidän\nkeskustelunsa.\n\n\"No, sisar, mitä hyvää kuuluu?\" kysyi Claudio. Isabella sanoi\nveljelleen, että tämän täytyi valmistua kuolemaan seuraavana aamuna.\n\"Eikö ole mitään pelastusta?\" kysyi Claudio.\n\n\"On kyllä, veli\", vastasi Isabella, \"mutta se on sellainen, että\njos suostuisit siihen, se riistäisi sinulta kunnian ja jättäisi\nsinut alastomaksi.\" -- \"Ilmoita minulle se apu\", sanoi Claudio.\n\"Oh, pelkään sinua, Claudio\", vastasi hänen sisarensa. \"Vapisen\najatellessani, että sinä haluaisit elää ja pitäisit suuremmassa\narvossa elämääsi lisättyä vähäistä kuuden tai seitsemän talven\naikaa kuin ainaista kunniaasi. Uskallatko kuolla? Kuoleman tunnetta\npelätään enimmin, ja kovakuoriais-raukka, jonka päälle astumme,\ntuntee yhtä ahdistavaa tuskaa kuin jättiläinen kuollessaan.\" \"Miksi\npanet tämän häpeän päälleni?\" kysyi Claudio. \"Luuletko sinä, että\nvoin saada aikaan lujuutta kuvarikkaasta hellämielisyydestä? Jos\nminun täytyy kuolla, kohtaan pimeyden kuin morsiamen ja painan sen\nrintaani vasten.\" -- \"Siinä puhui veljeni\", sanoi Isabella, \"ja siinä\ntoi isäni hauta äänensä julki! Niin, sinun täytyy kuolla; kuitenkin\n-- voitko ajatella, Claudio -- tämä tekopyhä sijaishallitsija\nsäästäisi henkesi, jos minä antaisin hänelle neitseellisen kunniani.\nOh, jos vain henkeni olisi kysymyksessä, uhraisin sen sinut\npelastaakseni yhtä auliisti kuin nuppineulan!\" -- \"Kiitoksia, rakas\nIsabella\", virkkoi Claudio. \"Valmistaudu kuolemaan huomenna\", sanoi\nIsabella. \"Kuolema on hirvittävä asia\", jatkoi Claudio. \"Ja häväisty\nelämä on vihattavaa\", vastasi hänen sisarensa. Mutta kuoleman\najatukset voittivat nyt Claudion luonteen kestävyyden, ja sellaisten\nkauhujen, joita syylliset tuntevat ainoastaan kuolinhetkellään,\nhäntä ahdistaessa huudahti hän: \"Suloinen sisareni, anna minun elää!\nSynnin, jonka teet pelastaaksesi veljen elämän, jättää luonto siinä\nmäärin huomaamatta, että se muuttuu hyveeksi.\"\n\n\"Voi uskoton raukka! Kunniaton heittiö!\" huudahti neito. \"Tahtoisitko\npelastaa elämäsi sisaresi häpeän avulla? Oh! Hyi, hyi, hyi! Luulin,\nveljeni, että sinussa olisi ollut sellainen kunnian tunne, että jos\nsinulla olisi ollut kaksikymmentä päätä pantavana kahdellekymmenelle\nmestauspölkylle, olisit sinä ne kaikki luovuttanut, ennenkuin\nsisaresi olisi alentunut moiseen häpeään.\"\n\n\"Ei, kuule minua, Isabel!\" sanoi Claudio kauhun vallassa.\n\nMutta sen, mitä Claudio aikoi sanoa puolustukseksi heikkoudelleen,\nkun hän halusi elää siveän sisarensa häpeän kautta, keskeytti\nherttuan tulo, ja viimemainittu lausui:\n\n\"Claudio, olen kuullut, mitä sinun ja sisaresi välillä tapahtui.\nAngelolla ei ollut milloinkaan tarkoituksena häväistä sisartasi;\nAngelo sanoi sen vain sisaresi siveyttä koetellakseen. Sisaresi,\njoka todellakin on kunniallinen, lausui Angelolle tuon miellyttävän\nepäyksen, jonka Angelo peräti iloisena otti vastaan. Ei ole toivoa\nsiitä, että Angelo armahtaisi sinua; vietä senvuoksi hetkesi\nrukouksessa ja valmistaudu kuolemaan.\" Silloin katui Claudio\nheikkouttaan ja sanoi: \"Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi.\nOlen niin kyllästynyt elämään, että pyydän päästä eroon siitä.\" Ja\nClaudio vetäytyi pois häpeän ja surun täyttäessä hänen mielensä hänen\nerehdyksensä takia.\n\nKun herttua oli nyt kahden kesken Isabellan kanssa, ylisti hän neidon\nhyveellistä urheutta, sanoen: \"Käsi, joka teki teidät kauniiksi, teki\nteidät myöskin hyväksi.\" -- \"Oh\", virkkoi Isabella, \"kuinka suuresti\npettyikään hyvä herttua Angelon suhteen! Jos herttua koskaan palaa,\nja jos minä voin puhua hänen kanssaan, paljastan Angelon hallituksen.\"\n\nIsabella ei tiennyt, että hän juuri nyt teki uhkaamansa paljastuksen.\n\nHerttua vastasi: \"Se olisi kyllä varsin paikallaan, mutta asian\nollessa nykyisellä kannallaan torjuu Angelo syytöksenne; kuunnelkaa\nsenvuoksi tarkoin neuvojani. Uskon, että voisitte tehdä mitä\noikeamielisimmin eräälle vääryyttä kärsineelle naisparalle ansaitun\nhyvän työn, vapauttaa veljenne joutumasta ankaran lain uhriksi, olla\nmillään tavoin tahraamatta omaa mitä herttaisinta persoonaanne ja\ntuottaa paljon mielihyvää poissaolevalle herttualle, jos hän kenties\njoskus palaa ja saa tietää tästä asiasta.\" Isabella vastasi, että hän\ntekisi iloisin mielin kaikki, mitä munkki tahtoi, edellyttäen että se\nei ollut mitään väärää. \"Hyve on rohkea eikä koskaan pelkää\", sanoi\nherttua, ja sitten kysyi hän Isabellalta, oliko tämä koskaan kuullut\nFredrikin, suuren merellä hukkuneen soturin sisaresta Marianasta.\n\n\"Olen kuullut siitä ylhäisestä naisesta\", virkkoi neito, \"ja hänen\nnimeensä liittyi hyviä mainintoja.\" -- \"Tämä nainen\", jatkoi herttua,\n\"oli Angelon vaimo, mutta Marianan myötäjäiset olivat laivassa,\njossa hänen veljensä tuhoutui, ja pankaa merkille, kuinka raskas\ntappio siitä tuli tälle onnettomalle aatelisnaiselle! Sillä paitsi\nsitä, että hän menetti mitä jaloimman ja kuuluisimman veljensä,\njoka rakkaudessaan häntä kohtaan oli aina ollut mitä ystävällisin\nja vilpittömin, kadotti hän omaisuutensa tuhoutumisen mukana\npuolisonsa, ulkokultaisen Angelon rakkauden, tämä kun teeskenteli\nhavaitsevana jotakin kunniattomuutta tässä jalossa aatelisnaisessa,\nvaikka todellisena syynä oli Marianan myötäjäisten katoaminen. Angelo\njätti vaimonsa kyynelien valtaan eikä kuivannut niistä ainoatakaan\nlohdutuksellaan. Angelon väärä epäystävällisyys, jonka syystä olisi\npitänyt tukahduttaa Marianan rakkaus, teki, kuten este virrassa,\nrakkauden vielä rajummaksi, ja Mariana lempii julmaa miestään\njatkuvasti koko ensimmäisen kiintymyksensä voimalla.\"\n\nSitten selvitti herttua täsmällisemmin suunnitelmansa. Tarkoituksena\noli, että Isabella menisi Angelon luo ja näennäisesti suostuisi\ntulemaan, kuten Angelo toivoi, keskiyöllä; täten saisi Isabella\nhaluamansa armahduksen. Mariana menisi hänen sijastaan kohtaukseen\nja esiintyisi pimeässä Angelon edessä Isabellana. \"Älkää, jalo\ntyttäreni\", sanoi valemunkki, \"pelätkö tehdä tätä. Angelo on hänen\npuolisonsa, eikä ole mikään synti saattaa heidät näin yhteen.\"\n\nIsabella, jota suunnitelma miellytti, poistui tehdäkseen, kuten\nherttua häntä neuvoi, ja viimemainittu lähti ilmoittamaan Marianalle\nheidän aikomuksistaan. Aikaisemmin oli herttua käynyt tervehtimässä\ntätä onnetonta rouvaa käyttäen valepukuaan ja antanut hänelle\nuskonnollisia ohjeita ja ystävällistä lohdutusta, jolloin hän oli\nsaanut tietää Marianan surullisen tarinan hänen omilta huuliltaan;\nja nyt Mariana pitäen herttuaa pyhänä miehenä suostui kernaasti\nalistumaan hänen ohjeisiinsa tässä yrityksessä.\n\nKun Isabella palasi keskusteltuaan Angelon kanssa Marianan taloon,\nmissä herttua oli sopinut tapaavansa hänet, sanoi herttua:\n\"Tervetuloa ja hyvissä ajoin! Mitä uutisia kuuluu tuolta kelpo\nsijaishallitsijalta?\" -- Isabella kertoi, millä tavoin hän oli\njärjestänyt asian. \"Angelolla\", sanoi Isabella, \"on tiilimuurin\nympäröimä puutarha, jonka länsipuolella on viinitarha, ja\nviinitarhassa on portti.\" Sitten hän näytti herttualle ja Marianalle\nkahta avainta, jotka Angelo oli hänelle antanut, ja sanoi:\n\n\"Suurempi avaa viinitarhan portin ja toinen pienen oven, joka\njohtaa viinitarhasta puutarhaan. Sinne olen luvannut tulla yön\nhiljaisuudessa tapaamaan häntä, ja olen saanut häneltä vakuutuksen\nsiitä, että veljeni henki säästetään. Panin tarkoin ja huolellisesti\nmerkille paikan, ja kuiskaten ja mitä synnillisimmän innokkaasti\nnäytti hän minulle tien kaksi kertaa.\" -- \"Sovittiinko teidän\nvälillänne muita merkkejä, jotka Marianan täytyy ottaa huomioon?\"\nkysäisi herttua. \"Ei mitään\", sanoi Isabella, \"on ainoastaan tultava\nsilloin, kun on pimeää. Sanoin hänelle, että voin viipyä vain\nvähän aikaa, sillä panin hänet ajattelemaan, että palvelija tulee\nmukanani ja että tämä palvelija uskoo varmasti minun tulevan veljeni\ntakia.\" Herttua kiitteli Isabellan viisasta järjestelyä, ja kääntyen\nMarianaan neuvoi Isabella: \"Teidän ei tarvitse sanoa paljoakaan\nAngelolle lähtiessänne hänen luotaan, ainoastaan hiljaa ja matalalla\näänellä: muistakaa nyt veljeäni.\"\n\nIsabella johti sinä yönä Marianan sovitulle paikalle, iloiten siitä,\nkuten hän otaksui, että hän oli tällä keksinnöllä pelastanut sekä\nveljensä hengen että oman kunniansa. Mutta herttua ei ollut aivan\nvakuutettu siitä, että Isabellan veljen henki oli turvassa, ja\nsiksi lähti hän keskiyön aikana jälleen vankilaan, ja olikin hyvä\nClaudiolle, että herttua teki niin, sillä muutoin olisi vanki sinä\nyönä mestattu. Pian näet sen jälkeen kun herttua tuli vankilaan\nsaapui julmalta sijaishallitsijalta käsky, jossa määrättiin, että\nClaudio mestattaisiin ja että hänen päänsä lähetettäisiin Angelolle\nkello viideltä aamulla. Mutta herttua taivutti vankilanjohtajan\nlykkäämään Claudion teloituksen ja pettämään Angelon lähettämällä\nhänelle erään sinä aamuna vankilassa kuolleen miehen pään.\nSaadakseen vankilanjohtajan suostumaan tähän näytti herttua,\njota vankilanjohtaja yhä luuli vain juuri sellaiseksi, miltä hän\nnäytti, vankilanjohtajalle herttuan käsialalla kirjoitetun ja hänen\nsinetillään vahvistetun kirjeen, josta vankilanjohtaja sen nähdessään\npäätteli, että tämä munkki oli varmasti saanut jonkun salaisen käskyn\npoissaolevalta herttualta, ja sen vuoksi suostui hän säästämään\nClaudion ja katkaisutti kuolleen miehen pään Angelolle.\n\nSitten lähetti herttua omassa nimessään Angelolle kirjeen sanoen,\nettä eräät tapahtumat olivat pysäyttäneet hänen matkansa ja että\nhän tulisi Wieniin seuraavana aamuna, ja hän pyysi Angeloa tulemaan\nvastaan kaupungin portille, luovuttaakseen siellä valtansa. Herttua\nkäski myöskin antaa julistuksen, että jos joku hänen alamaisistaan\nvaati apua tai oli kärsinyt vääryyttä, pitäisi heidän esittää\nanomuksensa kadulla heti herttuan tullessa kaupunkiin.\n\nAikaisin aamulla tuli Isabella vankilaan, ja herttua, joka siellä\nodotti hänen tuloaan, katsoi hyväksi eräiden salaisten syitten\nnojalla sanoa Isabellalle, että Claudio oli teloitettu. Sen vuoksi\nIsabellan tiedustellessa, oliko Angelo lähettänyt armahduksen hänen\nveljelleen, sanoi herttua:\n\n\"Angelo on vapauttanut Claudion tästä maailmasta. Hänen päänsä on\nkatkaistu ja lähetetty sijaishallitsijalle.\" Suunnattoman murheen\nvallassa huudahti sisar: \"Voi onnetonta Claudiota, kurjaa Isabellaa,\nväärämielistä maailmaa ja katalaa Angeloa!\" Valemunkki pyysi\nIsabellaa lohduttautumaan, ja kun neito oli hiukan rauhoittunut,\nilmoitti munkki hänelle, että herttuaa odotettiin pian palaavaksi,\nja selitti hänelle, millä tavalla Isabellan tulisi menetellä\nesittäessään valituksensa Angeloa vastaan; vielä munkki pyysi\nIsabellaa olemaan pelkäämättä, jos asia hetkisen näyttäisi käyvän\nhänelle vastaiseksi. Annettuaan Isabellalle riittävät ohjeet\nmeni herttua senjälkeen Marianan luo neuvoen tälle, millä tavoin\njälkimmäisenkin pitäisi toimia.\n\nSitten pani herttua syrjään munkinpukunsa ja saapui Wienin kaupunkiin\nomassa kuninkaallisessa asussaan keskellä iloista joukkoa: hänen\nuskollisia alamaisiaan oli kokoontunut tervehtimään häntä hänen\nsaapuessaan. Kaupungissa astui Angelo häntä vastaan luovuttaen\nvaltansa asianmukaisesti. Silloin tuli Isabella avunpyytäjän tavoin\nja sanoi:\n\n\"Armoa, kuninkaallinen herttua! Olen erään Claudion sisar, Claudion,\njoka tuomittiin menettämään päänsä siitä, että hän oli vietellyt\nnuoren neidon. Anoin loordi Angelolta armahdusta veljelleni. Olisi\ntarpeetonta kertoa teidän armollenne, kuinka rukoilin ja polvistuin\nja kuinka hän työnsi minut luotaan ja kuinka minä vastasin, sillä se\nhaastelu oli hyvin pitkä. Alan nyt surun ja häpeän vallassa mainita\ninhoittavaa lopputulosta. Angelo ei tahtonut vapauttaa veljeäni\nmuuten kuin sillä ehdolla, että minä suostuisin hänen häpeälliseen\nrakkauteensa. Kun olin taistellut kauan itseni kanssa, voitti\nsisarellinen myötätuntoni siveyteni ja minä antauduin hänelle. Mutta\nseuraavana aamuna aikaisin lähetti Angelo rikkoen lupauksensa käskyn,\nettä veljeni teloitettaisiin!\" Herttua teeskenteli, ettei hän uskonut\nIsabellan kertomusta, ja Angelo sanoi, että suru Isabellan veljen\nkuoleman johdosta, veli kun oli mestattu, jotta laki asianmukaisesti\ntäytettäisiin, oli saattanut Isabellan järjiltä.\n\nNyt lähestyi toinen pyytäjä, joka oli Mariana, ja tämä aloitti:\n\"Jalo ruhtinas, niin totta kuin valo tulee taivaasta ja totuus\nhengityksestä, niin totta kuin totuudessa on järkeä ja hyveessä\ntotuutta, niin olen minä tämän miehen vaimo ja, hyvä valtiaani,\nIsabellan sanat ovat valhetta, sillä yön, jonka hän sanoo olleensa\nAngelon kanssa, minä vietin Angelon kanssa huvimajassa. Niin totta\nkuin tämä pitää paikkansa, saanen minä nousta rauhassa, tai muutoin\nkäyköön niin, että muutun tässä marmoripatsaaksi.\"\n\nSilloin väitti Isabella puhuneensa totta ja vetosi sanojensa tueksi\nmunkki Ludvigiin, mikä oli se nimi, jonka herttua oli omaksunut\nvalepuvussaan. Isabella ja Mariana olivat molemmat totelleet herttuan\nohjeita sanoissaan, ja herttuan tarkoituksena oli, että Isabellan\nviattomuus todistettaisiin selvästi tällä julkisella tavalla koko\nWienin kaupungin edessä. Mutta Angelo ei aavistanutkaan, että\ntällaisen syyn nojalla molempien naisten kertomukset niin erosivat\ntoisistaan, ja Angelo toivoi, että hän heidän ristiriitaisen\ntodistuksen nojalla kykenisi selviytymään Isabellan syytöksestä.\nTeeskennellen loukattua viattomuutta sanoi Angelo:\n\n\"Olen vain hymyillyt tähän asti, mutta, hyvä valtiaani,\nkärsivällisyyteni on nyt lopussa, ja huomaan, että nämä onnettomat\nmielisairaat naiset ovat vain jonkun suuremman välikappaleita,\njonkun, joka panee heidät toimimaan. Suokaa, valtiaani, minulle\ntilaisuus selvittää tämä juoni.\" -- \"Kyllä, kaikesta sydämestäni\",\nsanoi herttua, \"ja rangaiskaa heitä aivan mielenne mukaan. Te, loordi\nEscalus, istukaa loordi Angelon kanssa, auttakaa häntä saamaan\nselville tämä häntä kohdannut loukkaus. Munkkia, joka yllytti näitä\nnaisia, on lähetetty hakemaan, ja kun hän tulee, niin soveltakaa mitä\nrangaistusta hyvänsä, joka näyttää parhaalta näitten häväistysten\ntakia. Minä jätän teidät hetkiseksi, mutta älkää te, loordi Angelo,\npoistuko mihinkään, ennenkuin olette tehnyt lopullisen päätöksen\ntämän panettelun suhteen.\"\n\nHerttua meni sitten pois jättäen Angelon peräti tyytyväiseksi sen\njohdosta, että hänet oli valtuutettu tuomariksi ja ratkaisijaksi\nomassa asiassaan. Mutta herttua poistui vain siksi aikaa,\nettä ehti heittää pois kuninkaallisen pukunsa ja laittautua\nmunkinvaatteisiinsa. Tässä valeasussa ilmestyi hän jälleen Angelon ja\nEscaluksen eteen, ja hyvä vanha Escalus, joka luuli Angelon joutuneen\nväärän syytöksen alaiseksi, sanoi luullulle munkille: \"Kuulkaahan,\nmies, panitteko te nämä naiset panettelemaan loordi Angeloa?\" Munkki\nvastasi: \"Missä on herttua? Hänen pitäisi kuulla minun puhuvan.\"\nEscalus sanoi: \"Me edustamme herttuaa ja tahdomme kuulla puhettanne.\nPuhukaa oikein.\" -- \"Rohkeasti ainakin\", tokaisi munkki.\n\nHän moitti herttuaa siitä, että tämä oli jättänyt Isabellan asian\nsen tutkittavaksi, joka oli Isabellaa syyttänyt, ja puhui niin\navoimesti monista turmeltuneista tavoista, joita hän oli huomannut\nliikkuessaan, kuten hän sanoi, katselijana Wienissä, että Escalus\nuhkasi munkkia kidutuksella, koska tämä puhui valtiota vastaan ja\nmoitti herttuan menettelyä, ja Escalus käski viedä hänet vankilaan.\nSilloin kaikkien läsnäolevien hämmästykseksi ja Angelon äärimmäiseksi\ntyrmistykseksi riisui luultu munkki valepukunsa, ja he näkivät\nherttuan itsensä siinä olevan.\n\nHerttua puhutteli ensiksi Isabellaa. Hän lausui: \"Tulkaa tänne,\nIsabella. Teidän munkkinne on nyt teidän ruhtinaanne, mutta\npukuni mukana en ole vaihtanut sydäntäni. Olen yhä altis teitä\npalvelemaan.\" \"Oh, antakaa minulle anteeksi\", vastasi neito, \"että\nminä, teidän alamaisenne, olen käyttänyt ja vaivannut tuntemattoman\nvaltiaani mahtia.\" Herttua vastasi siihen, että hän juuri tarvitsi\nanteeksiantoa Isabellalta, koska ei ollut estänyt Isabellan veljen\nkuolemaa -- herttua ei näet vielä tahtonut sanoa Isabellalle, että\nClaudio eli, koska tahtoi edelleenkin koetella Isabellan hyvyyttä.\nAngelo tiesi nyt, että herttua oli ollut hänen pahojen tekojensa\nsalaisena todistajana, ja sanoi: \"Oi peloittava valtiaani, minä\nolisin syyllisempi kuin syyllisyyteni, jos ajattelisin voineeni olla\nnäkymätön, huomatessani teidän armonne jumalallisen voiman tavoin\ntarkkailleen toimiani. Älkää sitten, hyvä valtias, enää salliko\nhäpeän jatkua, vaan antakaa oman tunnustukseni olla tutkintona.\nAinoa armo, jota pyydän, on se, että minut heti paikalla tuomitaan\nja teilataan.\" Herttua vastasi: \"Angelo, sinun rikoksesi ovat\nilmeiset. Tuomitsemme sinut samalle mestauspölkylle, jolle Claudio\nkumartui kuolemaan, ja yhtä nopeasti joudut pois hänen kanssaan. Ja\nmitä hänen omaisuuteensa tulee, Mariana, niin talletamme sen samalla\nsinulle lesken perinnöksi, jotta voit ottaa itsellesi paremman\nmiehen.\" -- \"Oi rakas herrani\", sanoi Mariana, \"en vaadi toista enkä\nparempaa miestä.\" Sitten vaipui hän polvilleen, ja kuten Isabellakin\noli pyytänyt Claudion henkeä, niin pyysi tämäkin kiittämättömän\naviomiehen lempeä vaimo Angelon henkeä:\n\n\"Oi lempeä ruhtinaani, valtiaani! Suloinen Isabella, asetu\npuolelleni! Lainaa minulle polvesi, niin koko tulevan elämäni aikana\ntahdon lainata sinulle koko elämäni palvellakseni sinua!\" Herttua\nsanoi: \"Vastoin kaikkea järkeä sinä vaivaat häntä rukouksillasi. Jos\nIsabella polvistuisi pyytämään armoa, murtaisi hänen veljensä henki\nkivetyn hautansa ja ottaisi sisarensa täältä pois kauhealla tavalla.\"\nYhä sanoi Mariana: \"Isabella, suloinen Isabella, polvistu viereeni,\npidä ylhäällä käsiäsi! Älä puhu mitään -- minä puhun kaikki.\nSanotaan, että parhaimmat miehet valetaan esiin harha-askelista,\nja enimmäkseen he tulevat paljon paremmiksi oltuaan hiukan pahoja.\nNiin voi miehenikin laita olla. Oi Isabella, etkö lainaa minulle\npolviasi?\" Sitten sanoi herttua: \"Hän kuolee Claudion takia.\" Mutta\nherttua oli kovin hyvillään, kun hänen oma Isabellansa, jolta hän\nodotti kaikkia laupeita ja kunniakkaita tekoja, polvistui hänen\neteensä ja sanoi: \"Jalomielisin valtias, katsokaa tätä tuomittua\nmiestä, jos se teitä miellyttää, ikäänkuin jos veljeni eläisi.\nOsittain ajattelen, että asianmukainen vilpittömyys ohjasi hänen\ntekojaan, kunnes hän katsoi minuun. Koska niin on, älkää antako hänen\nkuolla! Veljeäni kohtasi vain oikeus, koska hän kerran teki sen teon,\njosta hän kuoli.\"\n\nParhaana vastauksena, minkä herttua saattoi antaa tälle vihollisensa\nhenkeä jalosti anovalle, lähetti hän noutamaan Claudiota ja toimitti\nhaikeasti kaivatun veljen elävänä hänen sisarensa eteen. Herttua\nsanoi Isabellalle:\n\n\"Anna minulle kätesi, Isabella, sillä sinun rakkaan takia armahdan\nClaudion. Sano, että tahdot tulla omakseni, ja Claudio tulee minunkin\nveljekseni.\" Tällöin huomasi loordi Angelo olevansa turvassa, ja kun\nhavaitessaan hänen silmiensä hiukan kirkastuvan sanoi herttua: \"No,\nAngelo, katsohan, että rakastat vaimoasi, sillä hänen ansionsa on\nhankkinut sinulle anteeksiannon. Ilo sinulle, Mariana! Rakasta häntä,\nAngelo! Olen ripittänyt hänet ja tunnen hänen hyveellisyytensä.\"\nAngelo muisti, kuinka kova hänen sydämensä oli ollut, kun hänelle\nlyhyeksi aikaa oli uskottu valta, ja hän tunsi, kuinka suloinen on\narmo.\n\nHerttua käski Claudion mennä naimisiin Julian kanssa ja tarjoutui\nitse uudelleen Isabellan hyväksyttäväksi, jonka siveä ja jalomielinen\nmenettely oli voittanut hänen ruhtinaansa sydämen. Koska Isabella\nei ollut ottanut huntua, oli hän vapaa menemään naimisiin, ja ne\nystävälliset palvelukset, joita jalo herttua oli tehnyt Isabellalle\nkätkeytyessään halvan munkin valepukuun, saivat neidon ottamaan\nkiitollisin ja iloisin mielin vastaan sen kunnian, jonka herttua\ntarjosi hänelle. Ja kun Isabellasta tuli Wienin herttuatar, niin\nhyveellisen valtiattaren erinomainen esimerkki sai aikaan täydellisen\nparannuksen sen kaupungin nuorten neitojen keskuudessa, niin että\nsiitä lähtien ei kukaan konsanaan langennut Julian, parannuksen\ntehneen Claudion katuvan vaimon rikkomukseen. Ja armelias herttua\nhallitsi kauan rakastetun Isabellansa kanssa onnellisimpana\naviomiehistä ja ruhtinaista.\n\n\n\n\nLOPPIAISAATTO ELI MITÄ MIETITTE\n\n\nSebastian ja hänen sisarensa Viola, nuori messinalainen herrasmies\nja neito, olivat kaksoisia, ja -- mitä pidettiin suurena ihmeenä --\nhe muistuttivat syntymästään saakka niin suuresti toisiaan, että\nainoastaan heidän pukunsa erilaisuuden kautta heidät voitiin eroittaa\ntoisistaan. He olivat molemmat syntyneet samalla hetkellä, ja samalla\nhetkellä olivat he molemmat vaarassa sortua tuhon omiksi, sillä\nhe joutuivat Illyrian rannikolla haaksirikkoon, ollessaan yhdessä\nmerimatkalla. Laiva, jossa he olivat, murskaantui kalliota vasten\nankarassa myrskyssä, ja hyvin pieni osa laivaväkeä säästyi hengissä.\nLaivan kapteeni ja muut merimiehet, jotka pelastuivat, pääsivät\nmaihin pienessä veneessä ja toivat Violan mukanaan turvallisesti\nrannalle, missä hän, neito parka, sensijaan että olisi iloinnut\nomasta pelastuksestaan alkoi valittaa veljensä tuhoa. Mutta kapteeni\nlohdutti häntä vakuuttaen, että oli nähnyt Violan veljen laivan\nmurskaantuessa kiinnittävän itsensä vahvaan mastoon, joka kannatti\nhäntä aaltojen yläpuolella niin kauan kuin kapteeni vain saattoi\nnähdä jotakin hänestä etäisyyden takia.\n\nViolaa lohdutti se toivo, minkä tämä tieto antoi hänelle, ja nyt hän\npohti sitä, kuinka hän sijoittautuisi vieraassa maassa niin kaukana\nkotoa, ja hän kysyi kapteenilta, tiesikö tämä mitään Illyriasta.\n\"Tiedänpä hyvinkin, armollinen neiti\", vastasi kapteeni, \"sillä olen\nsyntynyt tuskin kolmen tunnin matkan päässä tästä paikasta.\" \"Kuka\ntäällä hallitsee?\" kysyi Viola. Kapteeni sanoi hänelle, että Illyriaa\nhallitsi Orsino, sekä luonteeltaan että asemaltaan jalo herttua.\n\nViola sanoi kuulleensa isänsä puhuvan tästä Orsinosta, ja että\nOrsino oli silloin naimaton. \"Niin hän on nytkin\", vastasi kapteeni,\n\"tai oli ainakin vielä äskettäin. Ainoastaan kuukausi sitten läksin\nnäet täältä, ja silloin puhuttiin yleisesti -- kuten tiedätte,\nihmiset aina lörpöttelevät siitä, mitä korkea-arvoiset tekevät\n--, että Orsino tavoitteli kauniin Olivian, erään siveän neidon\nja kreivintyttären rakkautta. Kreivi kuoli kaksitoista kuukautta\ntakaperin jättäen Olivian tämän veljen suojelukseen, mutta veli\nkuoli myöskin jonkun aikaa myöhemmin, ja sanotaan, että neito on\nrakkaudesta tätä armasta veljeä kohtaan kieltäytynyt tulemasta\nihmisten näkyviin ja heidän seuraansa.\"\n\nViola, joka itse oli synkeän murheen vallassa veljen menetettyään,\ntoivoi, että voisi elää tämän neidon kanssa, joka niin haikeasti suri\nveljen kuolemaa. Hän kysyi kapteenilta, voisiko tämä esitellä hänet\nOlivialle, ja sanoi, että hän palvelisi mielellään tätä neitoa. Mutta\nkapteeni vastasi, että sitä olisi vaikea järjestää, koska lady Olivia\nei päästänyt ketään taloonsa veljen kuoleman jälkeen, ei edes itseään\nherttuaa. Silloin muodosti Viola mielessään toisen suunnitelman,\npäättäen palvella miehen puvussa paashina herttua Orsinoa. Oli\nomituinen päähänpisto nuorelta neidolta pukeutua miehen asuun ja\nesiintyä poikana, mutta Violan yksinäinen ja suojaton asema, hän kun\noli nuori ja harvinaisen kaunis, ja vieraassa maassa, täytyy ottaa\nhuomioon hänen puolustuksekseen.\n\nKoska Viola oli huomannut kapteenin rehdin käytöksen ja sen, että\nkapteeni osoitti ystävällistä mielenkiintoa hänen menestykseensä,\nuskoi hän kapteenille suunnitelmansa, ja kapteeni ryhtyi mielellään\navustamaan neitoa. Viola antoi hänelle rahaa ja neuvoi häntä\nhankkimaan pojalle sopivan puvun. Viola käski, että hänen vaatteensa\ntehtäisiin samanvärisiksi ja -kuosisiksi kuin hänen veljellään\nSebastianilla oli tapana käyttää, ja ollessaan pukeutuneena\nmiehenvaatteisiinsa näytti Viola niin täsmälleen veljensä näköiseltä,\nettä tapahtui muutamia omituisia erehdyksiä, kun heidät sekoitettiin\ntoisiinsa, sillä, kuten myöhemmin käy ilmi, Sebastian oli myös\npelastunut.\n\nViolan hyvä ystävä kapteeni, jolla oli jonkun verran suhteita hoviin,\nsai muutettuaan tämän kauniin neidon herrasmieheksi hänet esitellyksi\nOrsinolle valenimellä Cesario. Herttuaa miellytti hämmästyttävästi\ntämän sievän nuorukaisen käytös ja sulava esiintyminen, ja hän otti\nCesarion yhdeksi paasheistaan, jonka viran Viola halusi saadakin\nitselleen. Ja Viola täytti niin hyvin velvollisuutensa uudessa\nasemassaan ja osoitti niin altista huomaavaisuutta ja uskollista\nkiintymystä isäntäänsä, että hänestä tuli pian hänen suosituin\nseuralaisensa. Cesariolle uskoi Orsino koko lady Oliviaa kohtaan\ntuntemansa rakkauden tarinan. Cesariolle kertoi hän pitkästä ja\nmenestyksettömästä kosinnasta, jonka hän oli omistanut neidolle,\nvaikka tämä hyljeksi hänen pitkäaikaisia palveluksiaan ja halveksi\nhänen persoonaansa, kieltäytyen päästämästä häntä puheilleen.\n\nRakkaudesta tähän neitoon, joka oli niin epäystävällisesti kohdellut\nhäntä, jalo Orsino nyt kieltäytyi kentän urheiluista ja kaikista\nmiehekkäistä ruumiinharjoituksista, jotka häntä tavallisesti\nmiellyttivät, ja eli viheliäisessä velttoudessa kuunnellen\nhentomielisen musiikin naismaisia sointuja, hempeitä sävelmiä ja\nintohimoisia lemmenlauluja. Laiminlyöden viisaiden ja oppineiden\nylimysten piirin, miesten, joiden kanssa hänellä oli ollut tapana\nseurustella, keskusteli hän nyt kaiket päivät nuoren Cesarion kanssa.\nHerttuan vakavat hovimiehet epäilemättä arvelivat, että Cesario oli\nsopimaton kumppani heidän entiselle jalolle isännälleen, suurelle\nherttua Orsinolle.\n\nOn vaarallista nuorille neitosille olla sievien nuorien herttuoiden\nuskottuina, minkä seikan Viola liiankin pian havaitsi surukseen,\nsillä siitä huolimatta, mitä Orsino sanoi kärsivänsä Olivian tähden,\nhuomasi Viola pian kärsivänsä rakkaudesta herttuaan, ja häntä\nhämmästytti suuresti se, että Olivia saattoi olla niin välinpitämätön\nhänen verratonta herraansa kohtaan, josta Viola arveli, ettei kukaan\nvoisi katsella häntä ilman mitä syvintä ihailua.\n\nHän uskalsi lempeästi viitata Orsinolle siihen suuntaan, että oli\nvahinko, kun Orsino oli kiintynyt neitoon, joka oli niin sokea hänen\narvokkaille ominaisuuksilleen. Ja Viola haastoi; \"Jos joku neito\nrakastaisi teitä, herrani, kuten te rakastatte Oliviaa -- ja kenties\non olemassakin sellainen, joka niin tekee -- ja jos te ette voisi\nsuoda hänelle vastarakkautta, niin ettekö sanoisi hänelle, että ette\nvoi häntä rakastaa, ja eikö hänen pitäisi tyytyä tähän vastaukseen?\"\nMutta Orsino ei hyväksynyt sitä järkeilyä, sillä hän kielsi, että\nolisi mahdollista kenenkään naisen rakastaa niinkuin hän rakasti.\n\nHän sanoi, ettei kenenkään naisen sydän ole kylliksi suuri\nsisältämään niin paljon rakkautta, ja sen vuoksi oli kohtuutonta\nverrata jonkun neidon häntä kohtaan tuntemaa rakkautta Olivian\nherättämään rakkauteen. Vaikka Viola tunsi äärimmäistä kunnioitusta\nherttuan mielipiteitä kohtaan, ei hän voinut olla ajattelematta, että\ntämä ei ollut aivan totta, sillä hän arveli sydämensä olevan aivan\nyhtä täynnä rakkautta kuin mitä Orsinon oli, ja hän sanoi:\n\n\"Ah! Mutta minä tiedän, herrani...\" -- \"Mitä tiedät, Cesario?\"\nkysäisi Orsino. -- \"Tiedän liiankin hyvin\", vastasi Viola,\n\"mitä rakkautta naiset voivat tuntea miehiä kohtaan; heillä on\nyhtä uskollinen sydän kuin meilläkin. Isälläni oli tytär, joka\nrakasti erästä miestä niinkuin minä, kenties, rakastaisin teidän\nylhäisyyttänne, jos minä olisin nainen.\" -- \"Ja mikä on hänen\ntarinansa?\" kysyi Orsino. \"Se on kirjoittamaton, herrani\", vastasi\nViola, \"sillä hän ei milloinkaan kertonut rakkauttaan, vaan antoi sen\nsalattuna kalvaa ruusunpunaista poskeaan nupussa luikertelevan madon\ntavoin. Tyttö riutui ajatuksissaan ja istui kuin muistopatsaassa\nKärsivällisyys, joka hymyilee Surulle.\" Herttua kysyi, kuoliko tämä\nneito rakkaudestaan, mutta siihen kysymykseen antoi Viola välttelevän\nvastauksen, koska hän oli tekaissut koko jutun lausuakseen sanoja\nkuvaamaan salaista rakkautta ja äänetöntä surua, joita hän koki\nOrsinon takia.\n\nHeidän puhuessaan tuli huoneeseen muuan aatelismies, jonka herttua\noli lähettänyt Olivian luo, ja ilmoitti:\n\n\"Olkoon se teidän armollenne tietona, että minua ei päästetty neidon\npuheille, vaan kamarineitsyensä kautta neito lähetti teille tämän\nvastauksen: Seitsemän vuotta tästä eteenpäin ei yksikään elävä sielu\ntule näkemään hänen kasvojaan, vaan nunnan tavoin hän tahtoo kävellä\nhunnutettuna kastellen huonettaan kyynelillänsä kuollutta veljeään\nhaikeasti muistellen.\" Kuullessaan tämän huudahti herttua: \"Oh,\nkuinka suuresti johtuukaan hän, jolla on näin hellämielinen sydän,\nlempimään silloin, kun kallis kultainen nuoli on koskettanut hänen\nsydäntään!\"\n\nSenjälkeen sanoi hän Violalle: \"Sinähän tiedät, Cesario, että olen\nkertonut sinulle kaikki sydämeni salaisuudet; mene senvuoksi, hyvä\nnuorukainen, Olivian taloon, äläkä anna kieltää itseltäsi pääsyä;\nseiso hänen ovellaan sanoen hänelle, että jalkasi juuttuu siellä\nkiinteästi maahan, kunnes olet saanut vastaanoton hänen luonaan.\" --\n\"Ja jos pääsen hänen puheilleen, herrani, niin mitä sanon?\" tokaisi\nViola. \"Oh, paljasta hänelle sitten\", vastasi Orsino, \"rakkauteni\nhehku. Pidä hänelle pitkä puhe hellästä uskollisuudestani. Sinun\nsopii hyvin esiintyä tuskani esittäjänä, sillä hän kuuntelee sinua\nmieluummin kuin jotakuta vakavamman näköistä.\"\n\nViola meni sitten pois; mielellään ei hän tosin ottanut tehtäväkseen\ntämän kosinnan hoitamista, sillä hänenhän täytyi pyytää neitoa\ntulemaan vaimoksi miehelle, jonka kanssa hän itse tahtoi mennä\nnaimisiin, mutta otettuaan tämän tehtävän vastaan suoritti hän\nsen uskollisesti. Pian sai Olivia kuulla hänen ovellaan olevan\nnuorukaisen, joka ehdottomasti tahtoi päästä hänen puheilleen.\n\"Sanoin hänelle\", virkkoi palvelija, \"että olette sairas. Hän sanoi\nsilloin tietävänsä, että olette sairas, ja sen vuoksi tuli hän\npuhumaan teidän kanssanne. Sanoin hänelle teidän nukkuvan, mutta\nhän näytti ennakolta tietävän senkin ja sanoi, että hänen senvuoksi\ntäytyi saada puhua kanssanne. Mitä hänelle tulee sanoa, emäntä? Hän\nnäyttää olevan aseistautunut kaikkia epäyksiä vastaan ja tahtoo puhua\nkanssanne, halusitte tai ette.\"\n\nOlivia, joka oli utelias näkemään, kuka tämä itsepintainen\nsanansaattaja saattoi olla, käski palvelijansa laskea tulijan sisään;\nja heittäen huntunsa kasvoilleen sanoi hän, että hän tahtoisi vielä\nkerran kuulla Orsinon viestejä, sillä hän oli varma siitä, että\nlähetti tuli herttuan luota, päättäen pyrkijän tungettelevaisuudesta.\nTullessaan sisään omaksui Viola niin miehekkään sävyn kuin hän\nsuinkin saattoi ja jäljitellen suurten miesten paashien hienoa\nhovikieltä lausui hunnutetulle neidolle:\n\n\"Säteilevin, erinomaisin ja verrattomin kaunotar, pyydän teitä\nsanomaan, oletteko te talon emäntä, sillä olisin pahoillani, jos\nminun täytyisi tuhlata puhe jollekulle toiselle, sillä paitsi sitä,\nettä se on erinomaisen huolellisesti kirjoitettu, olen nähnyt paljon\nvaivaa oppiakseni sen.\" -- \"Mistä te tulette, herra?\" virkahti\nOlivia. -- \"En osaa sanoa paljoakaan enempää kuin mitä olen oppinut\nulkoa\", vastasi Viola, \"ja tuo kysymys ei kuulu osaani.\" -- \"Oletteko\nnäyttelijä?\" kysyi Olivia. \"En\", lausui Viola, \"ja kuitenkaan en\nole sitä, minä esiinnyn.\" Tällä hän tarkoitti sitä, että hän,\njoka oli nainen, teeskenteli olevansa mies. Ja jälleen kysyi hän\nOlivialta, oliko hänellä edessään talon emäntä. Olivia sanoi se\nolevansa, ja silloin Viola, jolla oli enemmän uteliaisuutta nähdä\nkilpailijattarensa kasvonpiirteet kuin kiirettä ilmoittaa isäntänsä\nsanoma, sanoi: \"Armollinen rouva, sallikaa minun nähdä kasvonne.\"\nTätä rohkeaa pyyntöä ei Olivia ollutkaan haluton täyttämään, sillä\nkopea kaunotar, jota herttua Orsino oli niin kauan lempinyt turhaan,\nrakastui ensi silmäyksellä kiihkeästi valepaashiin, vaatimattomaan\nCesarioon.\n\nKun Viola pyysi saada nähdä Olivian kasvot, sanoi viimemainittu;\n\"Onko herranne ja valtiaanne antanut teille tehtäväksi neuvotella\nminun kasvojeni kanssa?\" Unohtaen sitten päätöksensä kulkea\nhunnutettuna seitsemän pitkää vuotta työnsi Olivia huntunsa syrjään\nvirkkaen: \"Mutta minä vedän verhon pois ja näytän kuvan. Eikö se\nole hyvin tehty?\" Viola vastasi: \"Siinäpä on huolella sommiteltu\nkauneus; punaisen ja valkoisen värin on poskillenne luonnon oma,\ntaitava käsi maalannut. Olette julmin kaikista elävistä neidoista,\njos tahdotte viedä nämä sulot hautaan jättämättä niistä maailmalle\njäljennöstä.\" -- \"Oh, hyvä herra\", vastasi Olivia, \"en tahdo olla\nniin julma. Maailma voi saada kalustoluettelon kauneudestani.\nLuettelon kohtina voisin mainita: kaksi huulta, keskulaisen punaisia;\nkaksi harmaata silmää, niitten päällä luomet; yksi kaula; yksi leuka,\nja niin edelleen. Lähetettiinkö teidät tänne ylistämään minua?\"\nViola vastasi: \"Näen, mitä te olette; te olette liian ylpeä, mutta\nte olette kaunis. Herrani ja valtiaani rakastaa teitä. Oh, sellainen\nrakkaus täytyisi palkita, vaikka teidät olisi kruunattu kauneuden\nkuningattareksi, sillä Orsino rakastaa teitä jumaloiden ja itkien,\nkoristen rakkautta, ikäänkuin ukkonen jyrisisi, ja tulta liekehtivin\nhuokauksin.\"\n\n\"Isäntänne\", jatkoi Olivia, \"tuntee hyvin mielialani. En voi\nrakastaa häntä, enkä kuitenkaan epäile hänen kunnollisuuttaan.\nTiedän hänen olevan jalon ja korkeasäätyisen, ja että hänellä on\nkokematon ja tahraton nuoruus. Kaikki julistavat yhteen ääneen hänet\noppineeksi, kohteliaaksi ja urhoolliseksi. En kuitenkaan voi rakastaa\nhäntä, ja hän olisi voinut ottaa vastauksensa jo kauan sitten.\"\n-- \"Jos rakastaisin teitä, kuten isäntäni rakastaa\", sanoi Viola,\n\"valmistaisin itselleni pajumajan portillenne ja huutaisin teidän\nnimeänne. Kirjoittaisin haikeita sonetteja Olivialle ja laulaisin\nniitä yön hiljaisuudessa; teidän nimenne kuuluisi kukkuloiden\nkeskellä ja panisi Kaiun, ilmojen pälpättävän juoruajan, huutamaan:\nOlivia! Oh, ette saisi lepoa maan ja ilman alkuaineitten välillä,\nennenkuin säälisitte minua.\"\n\n\"Voisitte saada paljon aikaan\", sanoi Olivia. \"Mikä on syntyperänne?\"\nViola vastasi: \"Toimeni yläpuolella, vaikka asemani onkin hyvä. Olen\naatelismies.\" Olivia päästi nyt vastahakoisesti Violan lähtemään:\n\"Menkää isäntänne luo ja sanokaa hänelle, etten voi rakastaa häntä.\nÄlkää antako hänen enää lähettää ketään, ellette ehkä te tule\nuudestaan kertomaan minulle, miltä kannalta hän otti asian.\"\n\nViola lähti mainiten hyvästiksi neitoa nimellä Kaunis Julmuri.\nViolan mentyä toisti Olivia sanat: Toimeni yläpuolella, vaikka\nasemani onkin hyvä. Olen aatelismies. Ja hän virkkoi ääneen: \"Menenpä\nvalalle siitä, että hän on ylimys; hänen puhetapansa, kasvonsa,\njäsenensä, eleensä ja sävynsä osoittavat selvästi, että hän on\naatelismies.\" Sitten toivotti Olivia, että Cesario olisi ollut\nherttua, ja huomatessaan, kuinka kiinteän sijan paashi oli saanut\nhänen sydämessään, moitti hän itseään äkkinäisestä rakastumisestaan.\nMutta sillä lempeällä moitteella, jonka ihmiset tavallisesti\nsälyttävät omille virheilleen, ei ole mitään syvää juurta, ja heti\npaikalla unohti jalo lady Olivia siinä määrin sen epäsuhdan, joka\nvallitsi hänen asemansa ja luullun paashin aseman välillä, samoinkuin\nneitseellisen häveliäisyyden, joka on naisen luonteen pääasiallisin\nkoristus, että hän päätti tavoitella nuoren Cesarion rakkautta.\n\nHän lähetti palvelijan hänen jälkeensä viemään timanttisormusta sillä\nverukkeella, että Cesario oli jättänyt sen lahjana Orsinolta. Olivia\ntoivoi tällä oveluudella antavansa Cesariolle pikku viittauksen\naikeistaan, suodessaan paashille lahjaksi sormuksen. Tosiaankin alkoi\nViola tästä epäillä, sillä tietäen, että Orsino ei ollut lähettänyt\nmitään sormusta hänen mukanaan, hän alkoi muistella, että Olivian\nkatseet ja esiintyminen olivat ilmaisseet ihailua, ja hän arvasi\nheti, että hänen isäntänsä lemmitty oli rakastunut toisin. \"Voi\",\nhuudahti Viola, \"neito raukka voisi yhtä hyvin rakastaa unikuvaa.\nHuomaan, että valepuku on harmillinen, sillä se on saanut aikaan,\nettä Olivia huokailee yhtä hedelmättömästi minun takiani kuin minä\nOrsinon takia.\"\n\nHän palasi Orsinon palatsiin kertoen isännälleen, kuinka huonosti\nneuvottelu oli menestynyt, ja toisti Olivian viestin, ettei\nherttuan pitäisi häntä enää vaivata. Kuitenkin toivoi herttua\nitsepintaisesti, että lempeän Cesarion aikaa myöten onnistuisi saada\nOlivia taivutetuksi osoittamaan jonkunlaista sääliä, ja sen vuoksi\nhän pyysi Violaa menemään Olivian luo jälleen seuraavana päivänä.\nSillä välin saadakseen ikävän väliajan kulumaan käski herttua\nlaulaa erään laulun, jonka sanoja hän mielellään kuunteli. Hän\nsanoi: \"Hyvä Cesarioni, kun kuulin tuota laulua laulettavan eilen\nillalla, niin mielestäni se viihdytti intohimoani paljon. Huomaa,\nCesario, että laulu on vanha ja lapsellinen. Kehrääjättäret ja\nkutojattaret, jotka istuvat auringonpaisteessa, ja nuoret neidot,\njotka nypläävät lankaansa luisella puikolla, laulavat tätä laulua.\nSe on yksinkertainen, mutta rakastan kuitenkin sitä, sillä se kuvaa\nrakkauden viattomuutta muinaisina aikoina.\"\n\n    Tule pois, tuoni, tule,\n    lepo mulle haudassa suo!\n    Kule pois, henki, kule!\n    Mun on tappanut immyt tuo.\n    Lumivalkeat liinat laitelkaa\n    valitulle;\n    niin kuolo ei kelleen suotuisaa\n    kuin mulle.\n\n    Ei kukkaa, ei kukkaa\n    tomulleni tuhlata saa,\n    mua rukkaa, mua rukkaa\n    ei ystävät voivottaa.\n    Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,\n    mulle suokaa,\n    niin ettei lempivät siellä käy\n    ja huokaa.\n\nViola kylläkin huomasi vanhan laulun sanat, jotka niin lapsellisen\nvilpittömästi kuvasivat onnettoman rakkauden ankaria tuskia, ja hänen\nkasvoillaan ilmeni selvästi tunne, jota laulu kuvasi. Orsino huomasi\npojan surullisen katsannon ja sanoi tälle: \"Voisinpa vaikka vannoa,\nettä sinun silmäsi, Cesario, vaikka oletkin niin nuori, on katsellut\nsellaisia kasvoja, joita se rakastaa; eikö totta, poika?\" -- \"Hiukan,\njos suvaitsette\", vastasi Viola. \"Ja millainen nainen hän on ja minkä\nikäinen?\" kysäisi Orsino. \"Hän on teidän ikäisenne, ja hänellä on\nteidän kasvonnekin, herrani\", vastasi neito. Tämä huvitti herttuaa\nsuuresti, kun hän kuuli tämän kauniin nuoren pojan rakastavan niin\npaljon itseään vanhempaa naista, jolla päälliseksi oli miehen tummat\nkasvot. Mutta Viola tarkoitti salaa Orsinoa eikä Orsinon kaltaista\nnaista.\n\nMennessään toistamiseen vierailulle Olivian luo ei Violalla ollut\nminkäänlaista vaikeutta päästä hänen puheilleen. Palvelijat\nhuomaavat pian, jos heidän emäntiänsä huvittaa keskustella sievien,\nnuorien sanantuojien kanssa, ja heti Violan saapuessa avattiin\nportti selälleen ja herttuan paashi ohjattiin Olivian huoneistoon\nperäti kunnioittavasti. Kun Viola sanoi Olivialle tulleensa vielä\nkerran puhumaan herransa puolesta, vastasi tämä neito: \"Tahtoisin,\nettette milloinkaan puhuisi hänestä enää, mutta jos haluaisitte\nryhtyä toisenlaiseen kosintaan, niin kuulisin mieluummin teidän\nanomustanne kuin taivaallista musiikkia.\" Tämä oli jotensakin\nselvää puhetta, mutta Olivia selitti pian tunteensa tarkemmin ja\ntunnusti avoimesti rakkautensa. Nähdessään vastahakoisuuden ja\nhämmennyksen ilmenevän Violan kasvoilla sanoi Olivia: \"Oh, kuinka\nhalveksimisen piirre näyttääkään kauniilta hänen ylenkatsetta ja\nvihaa ilmaisevilla huulillaan! Cesario, kautta kevään ruusujen,\nkautta neitsyyden, kunnian ja totuuden, rakastan sinua niin, että\nhuolimatta ylpeydestäsi minulla ei ole ymmärrystä eikä järkeä salata\nintohimoani.\" Mutta turhaan kosi neito, sillä Viola kiiruhti pois hänen\nluotaan uhaten, ettei hän enää koskaan tulisi pyytämään Orsinolle\nrakkautta, ja Violan ainoa vastaus Olivian helliin pyyntöihin oli\nvakuutus, että hän oli päättänyt olla koskaan rakastamatta ketään\nnaista.\n\nTuskin oli Viola lähtenyt, kun hänen urhoollisuutensa pantiin\nkoetteelle. Muuan aatelismies, joka oli Olivian hylkäämä kosija\nja joka oli saanut tietää, kuinka neito oli suosinut herttuan\nsanansaattajaa, haastoi Violan kaksintaisteluun. Mitä saattoi tehdä\nViola parka, jolla miehekkäästä ulkokuorestaan huolimatta oli\ntodellinen naisen sydän ja joka pelkäsi katsella omaakin miekkaansa?\n\nKun Viola näki hirvittävän kilpakosijansa tulevan häntä kohti\npaljastetuin miekoin, alkoi hän ajatella, että olisi parasta\ntunnustaa olevansa nainen, mutta samassa silmänräpäyksessä pelastui\nhän kauhustaan ja sellaisen paljastuksen aiheuttamasta häpeästä, kun\nnäet eräs ohikulkeva muukalainen, joka lähestyi heitä, sanoi Violan\nvastustajalle, ikäänkuin muukalainen olisi jo kauan tuntenut Violan\nja ollut tämän rakkain ystävä: \"Jos tämä nuori herrasmies on tehnyt\njotakin pahaa, otan syyn päälleni, ja jos loukkaatte häntä, tahdon\nhänen takiansa haastaa teidät kaksinkamppailuun.\" Ennenkuin Violalla\noli aikaa kiittää tulijaa hänen suojeluksestaan tai kysyä, mikä oli\nhänen ystävällisen väliintulonsa syynä, kohtasi tämä uusi ystävä\nvihollisen, jota vastaan hänen urheutensa ei mitään auttanut.\n\nSillä hetkellä tuli näet paikalle oikeudenpalvelijoita, jotka\nvangitsivat herttuan nimessä muukalaisen vastaamaan eräistä muutamia\nvuosia aikaisemmin tehdystä rikkomuksesta, ja muukalainen sanoi\nViolalle: \"Tämä johtuu siitä, että etsin sinua.\" Sitten pyysi vieras\nViolalta kukkaroa sanoen: \"Nyt pakottaa hädänalainen tilani minut\npyytämään kukkaroani, ja minua surettaa paljon enemmän se, mitä en\nvoi tehdä sinun puolestasi kuin se, mitä itselleni tapahtuu. Olet\nhämmästyksissäsi, mutta ole huoleti.\"\n\nSanat hämmästyttivät tosiaankin Violaa, ja hän väitti, ettei tuntenut\nmiestä eikä ollut milloinkaan saanut häneltä kukkaroa. Mutta miehen\nhänelle juuri osoittaman ystävällisyyden takia tarjosi Viola hänelle\npienen rahasumman, joka oli miltei kaikki, mitä hän omisti. Nyt puhui\nmuukalainen ankaria sanoja syyttäen toista kiittämättömyydestä ja\nepäystävällisyydestä. Vieras sanoi: \"Tämän nuorukaisen, jonka näette\ntässä, sieppasin minä kuoleman kynsistä, ja yksistään hänen takiaan\ntulin Illyriaan, joutuen tähän vaaraan.\"\n\nOikeudenpalvelijat eivät välittäneet vähääkään kuunnella vankinsa\nvalituksia, vaan hoputtivat häntä pois, sanoen: \"Mitä se meitä\nliikuttaa?\" Kun muukalaista vietiin pois, huusi hän Violaa\nSebastianin nimellä, moittien luultua Sebastiania niin kauan kuin oli\nkuulomatkan päässä siitä, että tämä kielsi ystävänsä. Kuullessaan\nitseänsä mainittavan Sebastianiksi päätteli Viola, vaikka vieras\nolikin riistetty liian nopeasti hänen luotaan, jotta hän olisi\nehtinyt kysyä selityksiä, näennäisen salaperäisyyden johtuvan\nsiitä, että häntä luultiin veljekseen. Ja Viola alkoi hautoa\nmielessään toiveita, että mies, jonka hengen tämä muukalainen sanoi\npelastaneensa, oli Sebastian. Niin tosiaankin oli asian laita.\nMuukalainen, jonka nimi oli Antonio, oli merikapteeni. Hän oli\npelastanut Sebastianin laivaansa silloin, kun tämä miltei nääntyneenä\nväsymyksestä kellui mastolla, johon hän oli kiinnittänyt itsensä\nmyrskyssä.\n\nHän kiintyi sellaisilla ystävyyden siteillä Sebastianiin, että päätti\nseurata toveriansa minne vain tämä meni. Nuorukaisen ilmaistessa\nhalunsa mennä käymään Orsinon hovissa tuli Antonio Illyriaan,\nmieluummin kuin olisi eronnut Sebastianista, vaikka hän kyllä tiesi,\nettä jos hänen henkilöllisyytensä siellä todettaisiin, olisi hänen\nhenkensä vaarassa, koska hän oli kerran meritaistelussa vaarallisesti\nhaavoittanut herttua Orsinon veljenpoikaa. Tämä oli rikkomus, josta\nhänet nyt oli otettu vangiksi.\n\nAntonio ja Sebastian olivat tulleet maihin yhdessä vain muutamia\ntunteja ennen kuin Antonio tapasi Violan. Antonio oli antanut\nkukkaronsa Sebastianille toivoen, että tämä käyttelisi sitä\nvapaasti, jos näkisi jotakin, mitä haluaisi ostaa; samalla Antonio\nsanoi, että hän odottaisi majatalon luona Sebastiania, sillaikaa kun\ntämä meni katselemaan kaupunkia. Mutta koska Sebastian ei palannut\nsovittuna aikana, oli Antonio uskaltautunut etsiskelemään häntä, ja\nkun Viola oli puettu samalla tavalla, ja kun hänen kasvonsa niin\ntäsmälleen olivat samannäköiset kuin hänen veljensä kasvot, veti\nAntonio miekkansa -- kuten luuli -- puolustaakseen pelastamaansa\nnuorukaista, ja kun Sebastian -- kuten Antonio luuli -- kieltäytyi\ntunnustamasta ystäväänsä eikä tahtonut antaa hänelle takaisin\nhänen omaa kukkaroansa, oli peräti luonnollista, että hän syytti\nSebastiania kiittämättömyydestä.\n\nPeläten Antonion mentyä saavansa uuden taisteluhaasteen livisti Viola\nkotia niin nopeasti kuin pääsi. Hän ei ollut ollut pitkää aikaa\npoissa, kun hänen vastustajansa näki hänen palaavan, mutta siinäpä\nolikin hänen veljensä Sebastian, joka sattui tulemaan tälle paikalle,\nja vastustaja sanoi: \"Mitä, herra, tapaanko teidät taaskin? Siitä\nsaatte!\"\n\nTällöin hän iski Sebastiania. Sebastian ei ollut pelkuri, vaan maksoi\niskun takaisin korkoineen ja veti miekkansa esille. Nyt ehkäisi tämän\nkaksintaistelun muuan neito, sillä Olivia tuli ulos talosta, ja\nhänkin luuli Sebastiania Cesarioksi ja kutsui hänet tulemaan taloonsa\nilmaisten syvän surunsa siitä, että paashi oli joutunut tämän\nraakamaisen hyökkäyksen esineeksi. Vaikka Sebastian oli yhtä paljon\nhämmästynyt neidon kohteliaisuudesta kuin tuntemattoman vihollisensa\nkarskiudesta, meni hän kuitenkin mielellään taloon, ja Olivia oli\nihastuksissaan siitä, että hän nyt huomasi Cesarion -- joksi hän\nSebastiania luuli -- suopeammin suhtautuvan hänen huomaavaisuuteensa,\nsillä vaikka Sebastianin ja Cesarion piirteet olivatkin täsmälleen\nsamat, niin ei Sebastianin kasvoilla ensinkään voinut huomata sitä\nhalveksimista ja ynseyttä, jota Olivia oli valitellut ilmaistessaan\nrakkautensa Cesariolle.\n\nSebastian ei ensinkään vastustellut sitä hellyyttä, jota neito\ntuhlasi hänelle. Hänessä näytti tästä heräävän erittäin suurta\nmielenkiintoa, vaikkakin hän ihmetteli, kuinka tämä oli mahdollista,\nja hän oli hyvin taipuvainen luulemaan, että Olivia ei ollut oikein\njärjissään; mutta havaitessaan neitosen olevan hienon talon emännän,\nja että hän järjesti asiansa ja näytti vallitsevan talouttaan\nviisaasti ja että hänellä kaikessa muussa paitsi äkillisessä\nrakastumisessaan vieraaseen näytti olevan koko järkensä tallella,\nhyväksyi Sebastian kosinnan täydelleen. Kun Olivia huomasi, että\nCesario oli näin hyvällä tuulella, ja samalla pelkäsi, että paashi\nvoisi muuttaa mieltään, ehdotti hän, että koska hänellä oli pappi\ntalossa, he menisivät heti naimisiin.\n\nSebastian suostui tähän ehdotukseen, ja kun vihkiminen oli\nsuoritettu, jätti aviomies puolisonsa vähäksi aikaa, aikoen mennä\nkertomaan ystävälleen Antoniolle, millainen hyvä onni häntä oli\nkohdannut. Sillävälin tuli herttua Olivian luo vierailulle, ja juuri\nkun hän saapui talon eteen, toivat oikeudenpalvelijat vankinsa\nAntonion herttuan luo. Viola oli Orsinon, isäntänsä kanssa, ja kun\nAntonio näki Violan, jota hän yhä kuvitteli Sebastianiksi, kertoi\nhän herttualle, millä tavoin hän oli pelastanut tämän nuorukaisen\nvaarasta merellä. Selostettuaan täydellisesti, mitä kaikkea\nystävällisyyttä hän oli todella osoittanut Sebastianille, päätti hän\nvalituksensa sanomalla, että kolme kuukautta sekä päivin että öin\ntämä kiittämätön nuorukainen oli ollut hänen kanssaan. Mutta kun\nnyt Olivia tuli esiin talostaan, ei herttua voinut enää kuunnella\nAntonion kertomusta, vaan sanoi: \"Tässä tulee kreivitär: nyt kävelee\ntaivas maan päällä! Mutta mitä sinuun tulee, mies, niin sanasi ovat\nhulluutta, sillä kolme kuukautta on tämä nuorukainen palvellut\nminua!\" Sitten käski hän, että Antonio vietäisiin syrjään. Mutta\nOrsinon taivaallinen kreivitär antoi pian herttualle aihetta syyttää\nCesariota yhtä paljon kiittämättömyydestä kuin Antonio äsken oli tehnyt,\nsillä kaikki sanat, mitä herttua saattoi kuulla Olivian puhuvan, olivat\nystävällisyyden sanoja Cesariolle. Havaitessaan, että hänen paashinsa\noli saavuttanut tämän korkean sijan Olivian suosiossa, uhkasi herttua\npoikaa kaikilla oikeutetun kostonsa kauhuilla. Aikoessaan poistua\nkäski hän Violan seurata häntä: \"Tule, poika, kanssani; ajatukseni\novat kypsät pahoihin tekoihin.\" Vaikka näyttikin siltä, että herttua\nmustasukkaisessa raivossaan aikoi tuomita Violan silmänräpäyksessä\nsurmattavaksi, sai tämän rakkaus aikaan sen, että hän ei enää ollut\npelkuri, vaan sanoi mitä iloisimmin mielin kestävänsä kuoleman\nsuodakseen isännälleen rauhan.\n\nMutta Olivia ei tahtonut niin menettää miestänsä, vaan huusi: \"Minne\nmenee Cesarioni?\" Viola vastasi: \"Sen perässä, jota rakastan enemmän\nkuin elämääni.\" Olivia kuitenkin esti heitä lähtemästä julistamalla\näänekkäästi, että Cesario oli hänen miehensä, ja lähettämällä\nhakemaan pappia, joka selitti, että vasta kaksi tuntia takaperin\nhän oli vihkinyt kreivittären ja tämän nuoren miehen. Turhaan intti\nViola, neidon ja papin todistus saivat Orsinon uskomaan, että hänen\npaashinsa oli riistänyt häneltä aarteen, jota hän piti suuremmassa\narvossa kuin henkeään. Mutta ajatellen, että oli myöhäistä tätä\nperuuttaa, aikoi hän sanoa hyvästi uskottomalle lemmitylleen ja\nnuorelle teeskentelijälle, Olivian miehelle, kuten herttua nimitti\nViolaa, ja hän varoitti paashia tulemasta vain koskaan enää hänen\nnäkyviinsä, jolloin -- kuten heistä näytti -- tapahtui ihme! Sisään\ntuli näet toinen Cesario ja puhutteli Oliviaa vaimonaan.\n\nTämä uusi Cesario oli Sebastian, Olivian todellinen mies; ja kun\nheidän ihmettelynsä oli vähän vaimennut heidän nähdessään kaksi\nhenkilöä, joilla oli samat kasvot, sama ääni ja sama puku, alkoivat\nveli ja sisar tehdä kysymyksiä toisilleen. Sillä Viola saattoi tuskin\nuskoa, että hänen veljensä eli, ja Sebastian ei käsittänyt, miten\nhän selvittäisi itselleen sen seikan, että sisar, jonka hän luuli\nhukkuneen, tavattiin nuoren miehen puvussa. Mutta Viola tunnusti\nheti, että hän oli tosiaankin Viola ja Sebastianin sisar tässä\nvalepuvussa.\n\nKun oli selvitetty kaikki ne erehdykset, joita tämä kaksoisveljen\nja -sisaren äärimmäinen yhdennäköisyys oli aikaansaanut, nauroivat\nhe Olivialle sen huvittavan erehdyksen takia, jonka tämä oli tehnyt\nrakastuessaan naiseen; eikä Olivia ensinkään näyttänyt olevan\ntyytymätön vaihdokseen, kun hän havaitsi menneensä naimisiin veljen\nkanssa sisaren asemesta.\n\nOrsinon toiveet olivat ikuisiksi ajoiksi rauenneet nyt Olivian\navioliiton takia, ja herttuan toiveitten mukana näytti koko hänen\nturha rakkautensakin häipyneen. Ja kaikki hänen ajatuksensa\nkiintyivät siihen seikkaan, että hänen suosikkinsa nuori Cesario\noli muuttunut kauniiksi neidoksi. Herttua katseli Violaa erittäin\ntarkkaavaisesti, ja muisti, kuinka sievänä hän oli aina Cesariota\npitänyt, ja hän päätteli, että Viola näyttäisi hyvin kauniilta naisen\npuvussa.\n\nJa sitten muisti herttua, kuinka usein Viola oli sanonut rakastavansa\nhäntä, mikä siihen aikaan tuntui vain uskollisen paashin\nvelvollisuudentuntoisilta lauselmilta, mutta nyt arvasi herttua,\nettä jotakin enemmän oli tarkoitettu, sillä monet Violan sievät\nsanontatavat, jotka olivat olleet arvoituksia hänelle, johtuivat\nnyt hänen mieleensä, ja tuskin herttua muisti kaikki nämä seikat,\nennenkuin hän päätti ottaa Violan vaimokseen. Herttua sanoi Vidalle,\nsillä hän ei vieläkään voinut olla nimittämättä Violaa Cesarioksi\nja pojaksi: \"Poika, sinä olet sanonut minulle tuhansia kertoja,\nettä sinä et koskaan rakastaisi naista niinkuin minua; ja niiden\nuskollisten palveluksien takia, joita sinä olet minulle tehnyt ja\njotka niin huonosti sopivat pehmeään ja hellään olemukseesi, ja\nkoska olet nimittänyt minua niin kauan isännäksi, tulet nyt isäntäsi\nemännäksi ja Orsinon uskolliseksi herttuattareksi.\"\n\nHuomatessaan, että Orsino aikoi luovuttaa Violalle sen sydämen,\njonka hän oli niin epäystävällisesti hylännyt, kutsui Olivia heidät\ntaloonsa ja tarjosi hyvän papin apua. Siten kaksoisveli ja -sisar\nvihittiin molemmat samana päivänä myrskyn ja haaksirikon, joka heidät\neroitti, ollessa välikappaleena, joka nosti heidät suureen onneen ja\nvaltaan. Viola oli Orsinon, Illyrian herttuan vaimo, ja Sebastian oli\nrikkaan ja ylhäisen kreivitär Olivian mies.\n\n\n\n\nTIMON ATEENALAINEN\n\n\nAteenalainen ylimys Timon, jolla oli ruhtinaallinen omaisuus\nhallussaan, osoitti taipumusta täysin rajattomaan anteliaisuuteen.\nHänen miltei ääretöntä rikkauttaan ei karttunut niin paljon, ettei\nhän olisi tuhlannut sitä nopeammin kaikenlaisille ja kaikenarvoisille\nihmisille. Eivät ainoastaan köyhät olleet osallisia hänen\nhyvyydestään, vaan myöskin suuret ylimykset kernaasti liittyivät\nhänen suojattiensa ja seuralaistensa joukkoon. Hänen pöytäänsä\nkokoontuivat kaikki herkkusuiset kemuilijat, ja hänen talonsa oli\navoinna kaikille, jotka tulivat Ateenaan tai lähtivät sieltä.\nHänen suunnaton omaisuutensa yhdessä hänen auliin ja tuhlaavaisen\nluonteensa kanssa taivuttivat kaikki sydämet kiintymään häneen.\nKaikenluonteiset ja -mieliset miehet tarjosivat palveluksiaan herra\nTimonille, alkaen peilikasvoisesta imartelijasta, jonka kasvot\nheijastavat kuin kuvastimesta suojelijansa silloista mielialaa,\nhienostumattomaan ja jäykkäpäiseen kyynikkoon saakka, joka\nteeskennellen halveksivana ihmisten persoonallisuuksia ja olevansa\nvälinpitämätön maallisille asioille ei kuitenkaan voinut vastustaa\nherra Timonin miellyttävää esiintymistä ja anteliasta sielua, vaan\njolla oli tapana tulla (vastoin luontoaan) ottamaan osaa Timonin\nkuninkaallisiin kesteihin ja palata omasta mielestään peräti rikkaana\nsilloin, kun oli saanut vastaanottaa nyökkäyksen tai tervehdyksen\nTimonilta.\n\nJos runoilija sepitti teoksen, joka kaipasi suosittelemaa\nesipuhetta maailmaa varten, tarvitsi hänen vain omistaa kirjansa\nherra Timonille, ja runoelma meni varmasti kaupaksi, ja sitäpaitsi\nsai asianomainen tuotapikaa rahakukkaron suojelijaltaan ja pääsi\npäivittäin tämän taloon ja pöytään. Jos maalarilla oli taulu\nsijoitettavana, tarvitsi hänen vain ottaa tuotteensa Timonin luo ja\nolla kysyvinään tämän mielipidettä taulun ansioiden suhteen; muuta\nei tarvittu, jotta jalomielinen ylimys taipui ostamaan sen. Jos\njalokivikauppiaalla oli hieno koriste tai kangaskauppiaalla uhkeita\nja kallisarvoisia kankaita, jotka niiden kallishintaisuuden takia\njäivät hänen käsiinsä, niin oli kyllä Timonin talossa aina valmiit\nmarkkinat avoinna, jonne he saattoivat saada tavaransa ja jalokivensä\nkaupaksi mihin hintaan tahansa, vieläpä oli hyväluontoisella lordilla\ntapana kiittää kaupanpäällisiksi, ikäänkuin he olisivat osoittaneet\nhänelle erinomaisella tavalla kohteliaisuutta antaessaan hänelle\nvalittaviksi niin mainioita tavaroita. Sillä tavoin oli hänen talonsa\nahdettu täyteen tarpeetonta ostettua kamaa, josta ainoana hyötynä\noli se, että ne paisuttivat ympärilleen epämukavaa ja räikeää\nkomeilua. Vielä hankalammin ahdisteli hänen omaa persoonaansa\nnäiden joutilaitten vierailijoiden tungos; siellä oli vetelehtiviä\nrunoilijoita, maalareita, nylkyrimäisiä kauppamiehiä, ylimyksiä,\naatelisnaisia, puutteessa olevia hovimiehiä ja odottelijoita, jotka\nalituisesti täyttivät hänen vierashuoneensa antaen mauttomien\nimartelujen sataa kuiskauksina hänen korviinsa, suitsuttaen hänelle\nnöyräselkäisyyttä kuin jumalalle, pyhittäen jopa jalustimetkin,\njoiden avulla hän nousi hevosensa selkään ja näyttäen ylipäänsä sen\nnäköisiltä kuin he hengittäisivät raitista ilmaa vain Timonin luvalla\nja hänen hyvyytensä kautta.\n\nMuutamat näistä päivittäisistä suojateista olivat ylhäissukuisia\nnuorukaisia, jotka, kun heidän varansa eivät vastanneet heidän\ntuhlaavaisia elintapojaan, olivat joutuneet velkojiensa toimesta\nvankilaan ja sieltä Timonin toimenpiteestä vapautettu. Nämä nuoret\ntuhlarit juurtuivat siitä lähin hänen ylhäisyytensä seuraan,\nikäänkuin hänen olisi yhteisen sympatian perusteella välttämättä\npitänyt solmia kiinteitä ystävyydensiteitä kaikkiin sellaisiin\nrahanhaaskaajiin ja velttoihin elostelijoihin, jotka huomatessaan,\netteivät he kykenisi seuraamaan häntä hänen rikkaudessaan, pitivät\nhelpompana jäljitellä häntä tuhlaavaisuudessa ja ylellisessä toisten\nomaisuuden haaskaamisessa. Yksi näistä lihakärpäsistä oli Ventidius,\njonka laittomasti keräytyneet velat Timon oli juuri äskettäin\nmaksanut, käteisellä viisi talenttia.\n\nMutta tässä väentungoksessa ja tässä suuressa vieraitten virrassa\nolivat kaikista silmäänpistävimmät erilaisten lahjojen antajat. Oli\nonneksi näille miehille, jos Timon mieltyi koiraan tai hevoseen\ntai johonkin halpaan huonekaluun, joka oli heidän. Oli varmaa,\nettä niin kehuttu esine, olipa se mikä tahansa, lähetettiin\nseuraavana aamuna varustettuna lahjoittajan terveisillä herra\nTimonille vastaanotettavaksi, ja samalla pyydeltiin anteeksi lahjan\narvottomuutta.\n\nSe koira tai hevonen, tai mikä se sitten olikin, tuotti varmasti\nhyvältä Timonilta, joka ei lahjojen suhteen tahtonut jäädä\nkenestäkään jälkeen, vastalahjaksi kenties kaksikymmentä koiraa tai\nhevosta ja joka tapauksessa verrattomasti arvokkaampia lahjoja,\nkuten nämä teeskentelevät lahjoittajat peräti hyvin tiesivätkin, ja\nheidän väärät lahjansa merkitsivät vain sitä, että he sijoittivat\nsen verran rahaa suurta ja nopeaa korkoa vastaan. Tällä tavoin\noli eräs Lucius äskettäin lähettänyt Timonille lahjaksi neljä\nmaidonvalkoista, hopeavaljaista hevosta, joita tämä ovela ylimys\noli huomannut Timonin jossakin tilaisuudessa kehuvan. Muuan toinen\nylimys Lucullus oli lahjoittanut Timonille samalla tavalla muka\nvapaaehtoisena lahjana parin vinttikoiria, joiden vartaloa ja\nnopeutta Timonin oli kuultu ihailevan. Nämä lahjat otti hyväsydäminen\nylimys vastaan epäilemättäkään niiden kunniattomia tarkoituksia, ja\nluonnollisestikin saivat antajat palkinnokseen jonkun kallisarvoisen\nvastalahjan -- timantin tai jonkun muun jalokiven, joka oli\nkaksikymmentä kertaa sen arvoinen kuin heidän väärä ja itsekäs\nlahjoituksensa.\n\nToisinaan menettelivät nämä konnamaiset ihmiset suoremmin ja\nolivat räikeän ja kouraantuntuvan juonen avulla, jota kuitenkin\nherkkäuskoinen Timon oli liian sokea näkemään, ihailevinaan ja\nylistelevinään jotakin Timonin omaa, jotakin kauppaa, jonka hän oli\ntehnyt, tai jotakin äskeistä ostoa, mikä imartelu houkutteli varmasti\ntältä peräänantavaiselta ja hellämieliseltä ylimykseltä lahjaksi\njotakin ylistetyn kaupan esineistä, vaikka tuon kaupan hyväksi ei\nollut tehty minkäänlaista palvelusta pienen, halvan ja ilmeisen\nimartelun helppoja kustannuksia lukuunottamatta. Tällä tavoin oli\nTimon eräänä päivänä antanut eräälle näistä ilkeistä ylimyksistä\nkilpa-ajoraudikon, jolla hän itse ratsasti, koska hänen ylhäisyytensä\noli suvainnut sanoa, että se oli sievä eläin ja kulki hyvin; Timon\ntiesi, ettei kukaan koskaan oikeamielisesti ylistänyt sitä, mitä ei\nitse tahtonut omistaa. Timon näet arvosteli ystäviensä kiintymystä\nomansa mukaan, ja niin ihastunut oli hän lahjoittelemiseen, että\nhän olisi jaellut kuningaskuntia näille valeystäville, eikä olisi\nmilloinkaan väsynyt.\n\nTimonin rikkaus ei kuitenkaan mennyt kokonaan näiden katalien\nimartelijoitten vaurastuttamiseen. Timon saattoi suorittaa jaloja\nja kiitosta ansaitsevia tekoja; kun kerran eräs hänen palvelijansa\nrakasti erään rikkaan ateenalaisen tytärtä, mutta ei voinut toivoa\nsaavansa häntä siitä syystä, että tyttö oli rikkauteen ja arvoon\nnähden niin suuresti hänen yläpuolellaan, lahjoitti kelpo Timon\nauliisti palvelijalleen kolme ateenalaista talenttia, tehdäkseen\nhänen omaisuutensa yhtä suureksi kuin se huomenlahja, jota nuoren\ntytön isä vaati hänen tulevalta mieheltään. Mutta suurimmaksi\nosaksi vallitsivat lurjukset ja loiset hänen omaisuuttaan, väärät\nystävät, joita hän ei sellaisiksi tuntenut, vaan joiden hän, koska he\nparveilivat hänen ympärillään, luuli välttämättä häntä rakastavan;\nkoska he hymyilivät hänelle ja imartelivat häntä, luuli hän varmasti,\nettä kaikki viisaat ja hyvät ihmiset hyväksyivät hänen menettelynsä.\nJa kun hän juhli keskellä kaikkia näitä imartelijoita ja valeystäviä,\nkun he söivät hänet tyhjiin ja imivät hänen omaisuuttaan kuiviin\nrunsain kulauksin mitä kallisarvoisimpia viinejä, joita juotiin\nhänen onnekseen ja menestyksekseen, ei hän voinut eroittaa ystävää\nimartelijasta, vaan hänen sokaistuista silmistään -- ne kun olivat\ntulleet ylpeiksi katselemisesta -- näytti arvokkaalta viihdytykseltä,\nettä oli niin monta veljien tavoin hoitamassa toistensa omaisuutta,\nvaikka hänen omat varansa juuri maksoivat kaikki kustannukset,\nja ilomielin silmäili hän mielestään niin todella juhlaisaa ja\nveljellistä seuraa.\n\nMutta kun hän näin ylitti ystävällisyyden äärimmäisetkin rajat ja\ntuhlaili hyvyyttään; ikäänkuin kullan jumala Plutus olisi ollut vain\nhänen hovimestarinsa; kun hän näin jatkoi huolimatta mistään tai\npysähtymättä ajattelemaan, -- niin järjettömästi tuhlaten, ettei\nhän milloinkaan kysynyt, kuinka hän saattaisi pitää sitä yllä, eikä\nlakannut hurjasta tuhlausvimmastaan, täytyi hänen rikkauksiensa,\njotka eivät olleet rajattomia, välttämättä sulaa olemattomiin\nhaaskauksen edessä, joka ei tiennyt mitään rajoja. Mutta kuka sen\nhänelle olisi sanonut? Hänen imartelijansako? Heidän etujensa\nmukaistahan oli sulkea hänen silmänsä.\n\nTurhaan koetti hänen uskollinen hovimestarinsa Flavius esittää\nhänelle asemaa, asettaen laskut hänen eteensä, pyytäen häntä,\nrukoillen häntä niin röyhkeästi, että jokaisessa muussa tilanteessa\nse olisi ollut sopimatonta palvelijain puolelta, hartaasti kyyneleet\nsilmissä taivutellen häntä tarkkailemaan liikeasioittensa tilaa.\nTimonilla oli yhä tapana torjua hovimestarin väitteet ja siirtää\nkeskustelu johonkin muuhun, sillä mikään ei ole niin kuuroa\nvastaväitteille kuin rikkaus muuttuessaan köyhyydeksi, ei mikään\nole niin vastahakoinen uskomaan omaa ahdinkoaan. Usein oli tämä\nhyvä hovimestari, tämä uskollinen sielu silloin, kun Timonin suuren\ntalon kaikki huoneet olivat täpösen täynnä näitä hurjastelijoita,\njotka söivät hänen isäntänsä kustannuksella, kun lattiat itkivät\njuopuneitten kaatamaa viiniä ja kun jokainen huone oli häikäisevästi\nvalaistu kaikuen soitantoa ja juhlimista, usein hän oli vetäytynyt\nitsekseen johonkin yksinäiseen paikkaan ja itkenyt hereämmin kuin\nviini vuoti suunnattomista maljoista siellä sisällä, itkenyt\nnähdessään isäntänsä mielettömän hyvyyden ja ajatellessaan, että\nkun olivat hävinneet ne varat, joilla hän osti itselleen ylistyksiä\nkaikenlaisilta ihmisiltä, silloin myöskin katoaisi nopeasti se\nhenkäys, josta ylistys oli tullut. Juhliessa saatu ylistys katoaisi\npaastotessa, ja yksi ainoa talvinen sadekuuro panisi nämä kärpäset\nkatoamaan.\n\nMutta nyt oli tullut aika, ettei Timon enää voinut sulkea korviaan\nuskollisen hovimestarinsa esityksiltä. Rahaa täytyi saada, ja kun\nTimon käski Flaviuksen myydä muutamia hänen maa-alueistaan sitä\nvarten, ilmoitti Flavius hänelle, mitä hän oli useita kertoja turhaan\nyrittänyt saada Timonin kuuntelemaan, että suurin osa hänen maistaan\noli jo myyty tai pantattu, ja että kaikki mitä hän nyt omisti, ei\nriittäisi maksamaan puoltakaan siitä, mitä hän oli velkaa. Hämmästyen\ntästä selityksestä tokaisi Timon kärsimättömänä: \"Maanihan ulottuivat\nAteenasta Lakedaimoniin.\" -- \"Oi hyvä isäntäni\", vastasi Flavius,\n\"maailma on vain maailma, ja sillä on raja: jos se olisi kaikki\nteidän, niin kuinka pian se olisi mennytkään!\"\n\nTimon lohdutti itseään sillä, että hän ei vielä ollut käyttänyt\nanteliaisuuttaan mihinkään kehnoihin tarkoituksiin ja että jos\nhän olikin antanut pois rikkautensa epäviisaasti, sitä ei ollut\njaeltu hänen paheittensa tyydyttämiseksi, vaan hänen ystäviensä\nilahduttamiseksi. Hän pyysi hyväsydämistä hovimestaria, joka itki,\nlohduttautumaan siitä vakuutuksesta, ettei hänen isännältään koskaan\nkeinoja puuttuisi, koska kerran hänellä oli niin monta jaloa ystävää.\n\nTämä sokaistunut ylimys uskotteli itselleen, että hänen tarvitsi vain\nlähettää lainaamaan ja käyttää jokaisen miehen omaisuutta -- kaikkien\nniiden, jotka koskaan olivat hänen anteliaisuudestaan nauttineet\n-- tässä äärimmäisessä pulassa yhtä vapaasti kuin omaansa. Sitten\nlähetti Timon iloisin katsannoin, ikäänkuin kokeeseen luottaen,\nerikseen sanansaattajat ensin Luciuksen, Luculluksen ja Semproniuksen\nluo, joille kaikille hän oli tuhlannut entisinä aikoina lahjoja ilman\nmittaa tai määrää. Samoin pani hän menemään lähetin Ventidiuksen\nluo, jonka hän oli äskettäin vapauttanut vankilasta maksamalla hänen\nvelkansa ja joka nyt isänsä kuoltua oli päässyt suuren omaisuuden\nhaltijaksi ja siis hyvin kykeni korvaamaan Timonin ystävällisyyden.\nLähettien oli pyydettävä Ventidiusta palauttamaan ne viisi talenttia,\njotka Timon oli maksanut hänen puolestaan, ja jokaiselta noista\nylhäisistä miehistä viidenkymmenen talentin lainaa; tällöin ei\nTimon ensinkään epäillyt, että heidän kiitollisuutensa täyttäisi\nhänen tarpeensa, jos hän niin haluaisi, vaikka viisisataa kertaa\nviiteenkymmeneen talenttiin saakka.\n\nLuculluksen puoleen käännyttiin ensiksi. Tämä kehno ylimys oli\nedellisenä yönä nähnyt unta hopeisesta maljasta ja pikarista, ja\nkun Timonin palvelija ilmoitettiin, kuvitteli Lucullus alhaisessa\nsydämessään, että nyt varmasti hänen unensa toteutui ja että Timon\noli lähettänyt hänelle sellaisen lahjan.\n\nMutta kun hän käsitti asian oikean laidan ja että Timon tarvitsi\nrahaa, paljastui Luculluksen heikon ja hennon ystävyyden oikea laatu,\nsillä monin vastaväittein vannoi hän nyt palvelijalle, että oli jo\nkauan sitten aavistellut palvelijan isännän omaisuuden perikatoa ja\nettä hän oli usein tullessaan päivälliselle sanonut Timonille siitä\nja jälleen tullessaan illalliselle koettanut taivuttaa häntä olemaan\nniin paljon tuhlaamatta, mutta tämä ei muka tahtonut hänen tulostaan\nottaa mitään neuvoa tahi varoitusta varteen. Totta oli, että Lucullus\noli ollut vakinainen vieras, kuten hän sanoi, noissa juhlissa, koska\nhän oli suuremmissa asioissa saanut nauttia Timonin anteliaisuudesta,\nmutta se, että Lucullus olisi joskus tullut antaen hyvän neuvon\nhänelle tai moittien häntä, oli alhainen ja kehno valhe, johon ylimys\nsopivasti liitti sen, että tarjosi palvelijalle lahjuksia, jotta tämä\nmenisi kotia isäntänsä luo sanomaan, ettei ollut tavannut Lucullusta\nkotona.\n\nYhtä vähän menestystä oli sillä sanansaattajalla, joka oli lähetetty\nherra Luciuksen luo. Tämä petollinen ylimys, joka ylenmäärin oli\nnauttinut toisen ruokaa ja joka oli tullut aivan upporikkaaksi toisen\nrunsaista lahjoista, ei ensiksi ollut uskoa asiaa, kun hän havaitsi\ntuulen muuttuneen ja niin suuren anteliaisuuden lähteen äkkiä\nehtyneen, mutta kun tämä hänelle vakuutettiin, teeskenteli hän suurta\nsurua siitä, ettei hänen ollut mahdollista palvella nyt Timonia,\nsillä onnettomuudeksi -- mikä oli katala valhe -- hän oli päivää\naikaisemmin tehnyt suuren kaupan, joka sillä hetkellä oli jättänyt\nhänet aivan ilman varoja. Hän oli ollut sitäkin suurempi nauta, kuten\nhän itse sanoi, koska hän oli tehnyt itsensä voimattomaksi auttamaan\nniin hyvää ystävää, ja hän piti yhtenä suurimmista suruistaan sitä,\nettä häneltä puuttui kykyä olla niin kunnioitettavalle herrasmiehelle\nmieliksi.\n\nKuka voi nimittää ystäväksi ketään miestä, joka kastaa leipäpalasen\nsamaan vatiin hänen kanssaan? Juuri tästä metallista on jokainen\nimartelija tehty. Jokainen muisti, että Timon oli ollut isä tälle\nLuciukselle ja pitänyt yllä hänen luottoaan kukkaronsa avulla;\nTimonin raha oli kulunut Luciuksen palvelijoiden palkkojen maksamiseen\nja työmiesten palkoiksi, kun nämä hikoilivat rakentaessaan hienoja\ntaloja, jotka Luciuksen ylpeys oli tehnyt hänelle välttämättömiksi.\nVoi kuitenkin, miksi hirviöksi ihminen itsensä tekeekään\nosoittautuessaan kiittämättömäksi! Tämä Lucius kielsi nyt Timonilta\nsellaisen summan, joka siihen nähden, mitä toinen oli hänelle\nlahjoittanut, oli vähemmän kuin mitä armeliaat ihmiset antavat\nkerjäläisille.\n\nSempronius ja jokainen näistä itsekkäistä ylimyksistä, joihin\nTimon vetosi vuoron perään, antoivat saman välttelevän vastauksen\ntaikka suoran kiellon. Ventidiuskin, vapautettu ja nyt rikas\nVentidius, kieltäytyi auttamasta Timonia lainaamalla hänelle nuo\nviisi talenttia, joita Timon ei ollut hänelle lainannut, vaan\njalomielisesti hänelle antanut hänen ollessaan pulassa.\n\nNyt välteltiin köyhtynyttä Timonia yhtä paljon kuin hänelle ennen\noli osoitettu suosiota ja häneen turvauduttu, kun hän oli rikas. Nyt\nsamat miehet, jotka äänekkäimmin olivat häntä ylistelleet kiitellen\nhäntä anteliaaksi, avuliaaksi ja runsaskätiseksi, eivät hävenneet\nmoittia juuri tätä anteliaisuutta hulluudeksi ja tätä avuliaisuutta\ntuhlaavaisuudeksi, vaikka se kaikista selvimmin oli osoittautunut\nmielettömyydeksi siinä suhteessa, että se oli valinnut niin\narvottomat oliot kuin heidät itse huolenpitonsa esineiksi.\n\nNyt oli Timonin ruhtinaallinen asunto hylätty, se oli muuttunut\nkartetuksi ja vihatuksi paikaksi, paikaksi, jonka ohitse ihmiset\nmenivät; se ei ollut enää kuten ennen paikka, johon jokaisen\nmatkamiehen täytyi pysähtyä maistamaan hänen hyvää viiniänsä ja\nnauttimaan hänen iloisesta mielialastaan. Sensijaan, että siellä nyt\nolisi tungeksinut juhlivia ja meluavia vieraita, sen miehittivät\nkärsimättömät ja valittelevat velkojat, koronkiskurit ja kiristäjät,\njotka olivat julmia ja suvaitsemattomia vaatimuksissaan tahtoen\ntakuita, korkoa ja kuoletuksia... He olivat kovasydämisiä miehiä,\njotka eivät suostuneet mihinkään kieltäytymiseen tai lykkäyksiin;\nTimonin talo oli nyt hänen vankilansa, jota hän ei voinut sivuuttaa\nja josta hän ei voinut mennä sisälle tai ulos velkojiensa takia,\njoista yksi pyysi hänelle kuuluvia viittäkymmentä talenttia ja toinen\ntoi viidentuhannen kruunun laskun. Vaikka Timon olisi laskenut\nveripisaransa yhden kerrallaan ja maksanut heille niin, ei hänellä\nolisi ollut kylliksi verta ruumiissaan vuodatettavana tippa tipalta.\n\nKun Timonin asiat olivat tässä epätoivoisessa tilassa, jota oli\nmahdotonta korjata, kuten näytti, hämmästyivät äkkiä kaikkien\nsilmät, sillä tämä laskeva aurinko sai itsestään esille uuden ja\nuskomattoman loisteen. Vielä kerran hän julisti pitävänsä juhlan,\njohon hän kutsui kaikki tavanmukaiset vieraansa -- ylimykset,\naatelisnaiset ja kaikki, mitä Ateenassa oli suurta ja hienoa. Kyllä\nLucius ja Lucullus tulivat, samoin Ventidius, Sempronius ja muut.\nKuka olisikaan ollut surullisempi kuin nämä liehakoivat roistot, kun\nhe huomasivat, kuten he luulivat, että se Timonin köyhyys oli vain\nteeskentelyä ja keksitty vain heidän kiintymyksensä koettelemiseksi,\nja pahoitellessaan, etteivät he olleet älynneet tätä juonta ajoissa\nja halvalla hinnalla saattaneet hänen ylhäisyyttään kiitollisuuden\nvelkaan?\n\nKuitenkin kuka olisi ollut iloisempi huomatessaan, että tuo jalo\nanteliaisuuden lähde, jonka he olivat luulleet ehtyneen, kumpusi\nyhä raikasta vettä? He tulivat teeskennellen ja vakuutellen, tuoden\nesiin syvimmän surunsa ja häpeänsä sen johdosta, että kun hänen\nylhäisyytensä lähetti sanansaattajia heidän luokseen, heillä ei\nonnettomuudeksi ollutkaan sillä hetkellä varoja, jotta olisivat\nvoineet palvella niin kunnioitettavaa ystävää. Mutta Timon pyysi\nheitä olemaan ajattelematta sellaisia turhanpäiväisiä seikkoja, sillä\nhän oli unohtanut sen kokonaan. Ja nämä alhaiset, teeskentelevät\nylimykset eivät voineet kieltäytyä olemasta läsnä, kun hänen palaava\nvarallisuutensa näin uudelleen leimahti esille, vaikka he olivat\nkieltäytyneet lainaamasta hänelle rahaa hänen vastoinkäymisensä\naikana. Sillä yhtä mielellään kuin pääskynen seuraa kesää, seuraavat\ntämänluontoiset miehet suuria miehiä heidän myötäkäymisensä aikana,\nja yhtä mielellään kuin pääsky lähtee talvella, väistyvät nämäkin,\nheti kun ensimmäiset vastoinkäymisen merkit näkyvät: sellaisia\nkesän lintuja ovat ihmiset. Mutta nyt tarjottiin soiton ja komeuden\nvallitessa juhla-aterian höyryävät ruokalajit.\n\nKun vieraat olivat hiukan ehtineet ihmetellä, mistä vararikkoon\njoutunut Timon saattoikaan saada varoja järjestääkseen niin kalliin\njuhlan, ja kun jotkut epäilivät, oliko heidän näkemänsä näky\ntodellinen, koska he tuskin uskoivat omia silmiään, annettiin merkki,\nja peite otettiin pois vadeilta, jolloin Timonin tarkoitus kävi ilmi.\nNoiden vaihtelevien ja kaukaa tuotujen herkkujen asemesta, joita he\nodottivat ja joita Timonin uhkealla pöydällä entisinä aikoina niin\nrunsaasti oli ollut, ilmestyi nyt näiden vatien kansien alta Timonin\nköyhyyteen paremmin sopiva valmiste: ainoastaan hiukan höyryä ja\nhaaleaa vettä. Se oli sopiva juhla tälle valeystävien seuralle, jonka\nvakuutukset olivat tosiaankin savua, ja heidän sydämensä olivat yhtä\nhaaleita ja liukkaita kuin vesi, jolla Timon lausui hämmästyneet\nvieraansa tervetulleiksi, sanoen heille: \"Ottakaa kannet pois ja\nlatkikaa!\" Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, pirskoitti\nhän veden heidän kasvoillensa, jotta he saisivat kylliksi, ja heitti\nvadit ja kaikki heidän jälkeensä, ja he juoksivat yhdessä rykelmässä\nulos, ylimykset ja naiset temmaten kaikessa kiireessä kaapunsa\nmukaansa; siinä oli loistava sekasorto. Timon ajoi heitä takaa\nnimittäin heitä yhä siksi, mitä he olivat: \"Valheelliset, hymyilevät\nloiset, kohteliaisuuden naamion taakse kätkeytyneet tuhoajat,\nystävälliset sudet, lempeät karhut, ahnaat narrit, juhlaystävät,\npäiväkärpäset!\" Tungeksien ulos välttääkseen häntä jättivät he talon\nmieluummin kuin olivat tulleet sinne; toiset pudottivat viittansa\nja lakkinsa ja toiset jalokivensä kiireessä, mutta kaikki olivat\niloisia pelastuessaan sellaisen hullun isännän lähettyviltä ja hänen\nnaurettavien pitojensa pilkalta.\n\nTämä oli viimeinen juhla, jonka Timon koskaan järjesti, ja sillä\nhän sanoi jäähyväiset Ateenalle ja ihmisten seuralle; sen jälkeen\nkätkeytyi hän metsiin kääntäen selkänsä vihatulle kaupungille ja koko\nihmiskunnalle, ja toivoen, että tuon vihattavan kaupungin muurit\nsortuisivat ja että talot kaatuisivat omistajiensa päälle. Timon\ntoivoi, että kaikki vitsaukset, jotka kiusaavat ihmiskuntaa kuten\nsota, väkivalta, puute ja taudit iskisivät kaupungin asukkaisiin. Hän\nrukoili, että oikeamieliset jumalat tuhoaisivat kaikki ateenalaiset,\nsekä nuoret että vanhat, ylhäiset että alhaiset; näin puhuen meni\nhän metsiin, missä hän sanoi havaitsevansa pahimmankin pedon paljon\nystävällisemmäksi kuin ihmiskunnan. Hän riisui itsensä alasti, jottei\nhän näyttäisi ensinkään ihmisen näköiseltä, ja kaivoi asunnoksi\nitselleen luolan eläen yksikseen eläimen tavoin, syöden villinä\nkasvavia juuria ja juoden vettä. Hän pakeni kaltaistensa näkyvistä\nja halusi mieluummin elää yhdessä metsän eläinten kanssa, koska ne\nolivat vaarattomampia ja ystävällisempiä kuin ihminen.\n\nKuinka suuri olikaan muutos, kun rikas ylimys Timon, herra\nTimon, ihmiskunnan ilo, vaihtui alastomaksi Timoniksi, Timon\nihmisvihaajaksi! Missä olivat hänen imartelijansa nyt? Missä\nolivat hänen palvelijansa ja seurueensa? Olisiko kalsea ilma, tuo\nraju palvelija, hänen kamariherranaan pannakseen hänen paitansa\nlämpiämään? Muuttuisivatko nuo jäykät puut, jotka olivat eläneet\nkotkaa vanhemmiksi, nuoriksi ja vilkkaiksi paasheiksi, jotka\nhyppäisivät hänen asioillaan, kun hän sitä pyytäisi? Ojentaisiko\nkylmä puro ollessaan jäässä talvella hänelle hänen lämpimät\nlihaliemensä ja vahvistavat juomansa hänen ollessaan sairaana\nedellisen illan ylenmääräisestä syömisestä? Tai tulisivatko noissa\nvilleissä metsissä asuvat eläimet nuolemaan hänen kättänsä ja\nimartelemaan häntä?\n\nKun hän eräänä päivänä täällä kaivoi juuria, kurjaa ravintoaan, iski\nhänen lapionsa jotakin raskasta vasten, joka osoittautui kullaksi;\nsitä oli suuri läjä, jonka joku saituri oli todennäköisesti hädän\nhetkenä kaivanut maahan ajatellen tulevansa uudestaan ottamaan sen\nesiin piilopaikastaan. Mutta ennenkuin tilaisuus tarjoutui, kuoli\nsaituri ilmoittamatta kellekään, minne aarre oli kätketty. Siellä se\nvirui tekemättä hyvää tai pahaa maan, äitinsä sisuksissa, ikäänkuin\nse ei olisi koskaan tullut sieltä esiin, kunnes se sattuma, että\nTimonin lapio sattui siihen, toi sen jälleen päivänvaloon.\n\nTässä oli suunnaton aarre, joka olisi riittänyt Timonille, jos\nhänellä olisi ollut vanha mielialansa tallella, uusien ystävien ja\nimartelijoiden hankkimiseen, -- mutta hän oli kyllästynyt petolliseen\nmaailmaan, ja kullan näkeminen oli myrkkyä hänen silmilleen. Hän\nolisi palauttanut aarteen maahan, ellei olisi tullut ajatelleeksi\nniitä suunnattomia vaurioita, joita kullan takia tapahtuu\nihmiskunnalle. Hän ajatteli, kuinka sen voittaminen aiheuttaa\nihmisten keskuudessa ryöstöä, sortoa, vääryyttä, lahjomisia,\nväkivaltaa ja murhaa, ja silloin tuotti hänelle mielihyvää kuvitella\n-- sillä niin syvälle oli häneen juurtunut viha heimolaisiaan kohtaan\n--, että tästä kultaläjästä, jonka hän oli löytänyt kaivaessaan,\nvoisi syntyä jokin onnettomuus kiusaamaan ihmiskuntaa.\n\nNyt samosi muutamia sotamiehiä metsien läpi lähellä hänen luolaansa,\nja he osoittautuivat kuuluviksi ateenalaisen sotapäällikön\nAlkibiadeen joukkoihin; Alkibiades oli marssimassa jonkun riidan\ntakia, joka hänellä oli syntynyt Ateenan senaattorien kanssa, --\nateenalaiset olivat aina olleet tunnettuja kiittämättömäksi kansaksi,\njoka unohtaa sille tehdyt palvelukset ja antaa sotapäälliköilleen\nja parhaille ystävilleen aihetta suuttumukseen -- sotimaan heitä\nvastaan saman voittoisan armeijan kanssa, jota hän aikaisemmin oli\njohtanut heidän puolustuksekseen. Timon, joka mieltyi suuresti heidän\nasiaansa, lahjoitti heidän päällikölleen kullan hänen sotamiestensä\npalkan maksuksi eikä pyytänyt häneltä muuta palvelusta kuin sen,\nettä hän voittoisalla armeijallaan hävittäisi Ateenan maan tasalle,\npolttaisi, surmaisi ja tuhoaisi kaikki sen asukkaat. Alkibiades ei\nsaisi säästää vanhuksia heidän valkoisten partojensa takia, sillä --\nsanoi Timon -- he olivat koronkiskureita, eikä pieniä lapsia heidän\nnäennäisesti viattoman hymynsä takia, sillä jos nämä -- sanoi Timon\n-- saisivat kasvaa suuriksi, heistä tulisi pettureita. Hänen tuli\nkaraista silmänsä ja korvansa kaikkia näkyjä tai ääniä vastaan, jotka\nsaattaisivat herättää sääliä.\n\nHän ei saisi neitseitten, pienokaisten tai äitien huutojen antaa\nestää häntä muuttamasta kaupunkia yhdeksi ainoaksi yleiseksi\nverilöylyksi, vaan hänen pitäisi tuhota heidät kaikki valloittaessaan\nkaupungin. Ja kun hän oli valloittanut Ateenan, rukoili Timon, että\njumalat tuhoaisivat hänetkin, valloittajan: niin perusteellisesti\nvihasi Timon Ateenaa, ateenalaisia ja ihmiskuntaa.\n\nKun hän oli tässä avuttomassa tilassa viettäen enemmän eläimen kuin\nihmisen elämää, yllätti hänet äkkiä eräänä päivänä erään miehen\nilmestyminen hänen luolansa aukolle, missä mies seisoi ihailevan\nnäköisenä. Se oli Flavius, rehellinen hovimestari, jonka rakkaus ja\nharras kiintyminen isäntäänsä oli saattanut hänet etsimään isäntänsä\ntästä kurjasta asunnosta ja tarjoamaan isännälleen palveluksiaan. Heti\nkun uskollinen palvelija näki isäntänsä, ennen niin ylhäisen Timonin,\ntuossa kurjassa tilassa, ilkosen alastomana ja asuen eläinten tavoin\neläinten joukossa ja näyttäen omalta raunioltaan ja rappeutumisensa\nmuistomerkiltä, vaikutti tämä niin Flaviukseen, että hän jäi seisomaan\näänettömänä, kauhun ja hämmennyksen vallassa. Kun hän vihdoin sai\npuheenlahjansa takaisin, olivat hänen sanansa niin kyynelten\ntukahduttamia, että Timonilla oli paljon vaivaa, ennenkuin tunsi hänet\njälleen ja sai selville, kuka oli tullut -- niin vastoin hänen\nihmiskunnasta saamiansa kokemuksia -- tarjoamaan hänelle palveluksiaan\nhänen äärimmäisessä kurjuudessaan. Ja koska tulija oli ihmisen kaltainen\nja muotoinen, epäili Timon tulijaa petturiksi ja hänen kyyneliään\nvääriksi. Mutta kelpo palvelija vahvisti monilla todistuksilla\nvilpittömän uskollisuutensa ja selvitti, että ainoastaan rakkaus\nja harras kiintymys hänen entistä rakasta isäntäänsä kohtaan oli\nsaattanut hänet sinne, joten Timonin oli pakko tunnustaa, että\nmaailmassa oli yksi kunniallinen mies. Koska kuitenkin tulija\noli ihmisen kaltainen ja muotoinen, ei Timon voinut katsella\nhänen kasvojaan ilman kauhua eikä kuulla sanoja lausuttavan hänen\nihmisenhuuliltaan tuntematta inhoa. Tämän ainoan kunniallisen miehen\noli pakko lähteä, koska hän oli ihminen ja koska, vaikka hänellä\nolikin lempeämpi ja sääliväisempi sydän kuin ihmisellä tavallisesti\noli, hänellä oli ihmisen vihattu muoto ja ulkonaiset piirteet.\n\nMutta olipa tulossa suurempiakin vieraita kuin köyhä hovimestari\nkeskeyttämään Timonin yksinäisyyden villiä rauhaa. Sillä nyt oli\ntullut päivä, jolloin Ateenan kiittämättömät ylimykset katkerasti\nkatuivat sitä vääryyttä, jonka he olivat tehneet jalolle Timonille.\nSillä Alkibiades raivosi vimmaisen metsäkarjun tavoin heidän\nkaupunkinsa muurien edustalla ja uhkasi hurjalla piirityksellään\ntuhota kauniin Ateenan tomuksi. Ja nyt palautui heidän unohtavaisiin\nmieliinsä muisto Timonin entisestä urheudesta ja sotilaallisesta\nkäytöksestä, sillä hänhän oli ollut heidän sotapäällikkönsä entisinä\naikoina ja oli urhoollinen ja kokenut soturi; hänet yksin kaikki\nateenalaiset arvelivat kykeneväksi mittelemään voimiaan sellaisen\npiiritysarmeijan kanssa, joka silloin uhkasi heitä, tai torjumaan\nAlkibiadeen hurjat hyökkäykset.\n\nTässä pulassa valittiin senaattoreista lähetyskunta menemään Timonin\npuheille. Omassa hädässään he tulivat hänen luokseen, jolle he,\nkun hän oli ahdingossa, olivat osoittaneet varsin vähän huomiota,\nikäänkuin he olisivat turvautuneet hänen kiitollisuuteensa, jota\nhe olivat loukanneet, ja ikäänkuin he olisivat johtuneet vaatimaan\nhäneltä hyväntahtoisuutta sen nojalla, että he itse olivat kohdelleet\nhäntä äärimmäisen epäystävällisesti ja säälimättömästi.\n\nNyt he vakavasti pyytävät häneltä ja rukoilevat itkien häntä\npalaamaan ja pelastamaan kaupungin, josta heidän kiittämättömyytensä\noli niin äskettäin hänet karkoittanut; nyt he tarjoavat hänelle\nrikkauksia, valtaa, korkeita virkoja, korvausta menneistä\nvääryyksistä, julkisia kunnianosoituksia ja julkista arvonantoa.\nHeidän persoonansa, henkensä ja omaisuutensa olivat hänen\nkäytettävissään, jos hän vain tulisi takaisin ja pelastaisi heidät.\nMutta alaston Timon, ihmisvihaaja Timon, ei ollut enää herra Timon,\njalosydäminen ylimys, miehistä urhoollisin, heidän turvansa sodassa\nja heidän koristuksensa rauhan aikana. Jos Alkibiades tappoi hänen\nmaanmiehiään, niin ei Timon siitä välittänyt. Jos hän ryösti\nkaunista Ateenaa ja surmasi sen vanhukset ja lapset, iloitsi Timon\nsiitä. Niin sanoi hän heille ja lisäsi, että levottomassa leirissä\nei ollut ainoatakaan veistä, jota hän ei olisi pitänyt Ateenan\nkunnianarvoisintakin kurkkua parempana.\n\nTämä oli ainoa vastaus, jonka hän soi itkeville ja pettyneille\nsenaattoreille; vain heidän lähtiessään pyysi hän heitä lausumaan\nhäneltä terveiset hänen maanmiehilleen ja sanomaan heille, että\nheidän surujensa ja ahdistuksiensa lievennykseksi ja hurjan\nAlkibiadeen vihan seurauksien ehkäisemiseksi oli jälellä vain yksi\nkeino, jonka hän opettais heille, sillä hänellä oli kuitenkin vielä\nniin paljon kiintymystä näihin rakkaisiin maanmiehiinsä, että hän\nolisi halukas osoittamaan heille tämän ystävyyden ennen kuolemaansa.\nNämä sanat elvyttivät hiukan senaattoreita, jotka toivoivat, että\nhänen ystävällisyytensä heidän kaupunkiaan kohtaan palaisi. Sitten\nsanoi Timon heille, että hänellä oli lähellä luolaansa kasvamassa\npuu, joka hänen pian täytyisi hakata poikki, ja hän kutsui kaikki\nateenalaiset sekä ylhäiset että alhaiset ystävänsä, minkä arvoiset\ntahansa, jotka halusivat välttää onnettomuutta, tulemaan maistamaan\nhänen puutansa, ennenkuin hän sen katkaisisi; tällä tarkoitti Timon\nsitä, että he voisivat tulla hirttäytymään puuhun, välttääkseen\nonnettomuuden sillä tavoin.\n\nTämä oli viimeinen ystävyyden osoitus kaikkien hänen jalojen\ntekojensa jälkeen, joita Timon oli tehnyt ihmiskunnalle, ja viimeinen\nvilaus, jonka hänen maanmiehensä hänestä näkivät. Sillä kun muutamia\npäiviä myöhemmin muuan köyhä sotamies kulki pitkin merenrannikkoa,\njoka oli jonkun matkan päässä Timonin olinpaikakseen valitsemasta\nmetsästä, löysi hän meren ääreltä haudan, ja sen hautakirjoituksessa\nmainittiin, että siinä oli Timon ihmisvihaajan hauta, hänen, joka\n\"eläessään vihasi kaikkia eläviä ihmisiä ja kuollessaan toivoi, että\nonnettomuus nielisi kaikki jälellejääneet konnat!\"\n\nEi käynyt selville, päättikö hän elämänsä väkivalloin vai olivatko\nainoastaan kyllästyminen elämään ja hänen ihmiskuntaa kohtaan\ntuntemansa inho jouduttaneet hänet tähän loppuun, mutta kuitenkin\nkaikki ihmiset ihailivat hänen hautakirjoituksensa sopivaisuutta\nja sitä, että hän pysyi lujana loppuun asti -- kuollen, kuten oli\nelänytkin, ihmiskunnan vihaajana. Vieläpä muutamat keksivät sen\ntarinan, että hän oli valinnut meren rannan hautauspaikakseen juuri\nsitävarten, jotta aava meri ikuisesti itkisi hänen hautansa ääressä,\nikäänkuin halveksumisen merkiksi tekopyhän ja petollisen ihmiskunnan\nkatoaville ja pintapuolisille kyynelille.\n\n\n\n\nROMEO JA JULIA\n\n\nVeronan kaksi tärkeintä sukua olivat rikkaat Capuletit ja Montaguet.\nNäiden kahden perheen kesken oli ollut vanhaa riitaa, joka oli\nyltynyt niin voimakkaaksi, ja niin kuolettava oli vihollisuus heidän\nvälillään, että se ulottui kaukaisempiinkin heimolaisiin asti,\nmolempien puolten seuralaisiin ja palvelijoihin saakka, joten kukaan\nMontaguen sukuun kuuluva palvelija ei voinut kohdata Capuletin sukuun\nkuuluvaa palvelijaa, tai Capulet tavata sattumalta Montagueta, niin\nettei siitä olisi seurannut kiivasta sananvaihtoa ja toisinaan\nverenvuodatusta. Ja usein syntyi moisista tilapäisistä tapaamisista\nkiistoja, jotka häiritsivät Veronan katujen onnellista rauhaa.\n\nVanha loordi Capulet kustansi suuret illalliset, joille oli kutsuttu\npaljon kauniita naisia ja monia jalosukuisia vieraita. Kaikki Veronan\nihaillut kaunottaret olivat läsnä, ja kaikki tulijat lausuttiin\ntervetulleiksi, elleivät he kuuluneet Montaguen sukuun. Tässä\nCapuletien juhlassa oli läsnä Rosalina, vanhan loordi Montaguen pojan\nRomeon lemmitty. Vaikka oli hyvin vaarallista Montaguelle näyttäytyä\ntässä seurassa, neuvoi muuan Romeon ystävä Benvolio nuorta ylimystä\nmenemään kuitenkin tähän seuraan valepukuisena ja naamioituna,\njotta hän saisi nähdä Rosalinansa ja nähdessään hänet verrata\nhäntä muutamiin Veronan valiokaunottariin, jotka, kuten Benvolio\nsanoi, saattaisivat Romeon pitämään joutsentaan variksena. Romeo ei\nensinkään uskonut Benvolion sanoja, mutta kuitenkin hän rakkaudesta\nRosalinaan suostui menemään. Romeo oli näet vilpitön ja intohimoinen\nrakastaja, joka menetti unensakin rakkauden takia ja vältti seuraa,\nvoidaksensa olla yksin ajattelemassa Rosalinaansa, joka hyljeksi\nhäntä eikä milloinkaan palkinnut hänen rakkauttaan vähimmälläkään\nystävällisyyden tai kiintymyksen osoituksella; Benvolio toivoi\nparantavansa ystävänsä tästä rakkaudesta näyttämällä hänelle\nerilaisia neitosia ja vaihtelevaa seuraa.\n\nJuhlaan menivät sitten nuori Romeo ja Benvolio sekä heidän ystävänsä\nMercutio naamioituina. Vanha Capulet lausui heidät tervetulleiksi\nsanoen heille, että kaikki neidot, joita liikavarpaat eivät\nvaivanneet, tanssisivat heidän kanssaan; vanha mies oli iloinen\nja hilpeällä tuulella ja puhui, että hänkin oli pitänyt naamiota\nollessaan nuori ja oli voinut kuiskutellen keskustella kauniin neidon\nkanssa. He alkoivat tanssia, jolloin Romeoon äkkiä teki valtavan\nvaikutuksen erään siellä tanssivan neidon harvinainen kauneus, ja\nneito näytti hänestä opettavan soihtuja palamaan kirkkaasti, ja\nhänen kauneutensa näytti yöllä kallisarvoiselta jalokiveltä neekerin\nkäyttämänä... Se oli liian rikasta kauneutta tuhlattavaksi ja liian\nkallista maan päällä.\n\nRomeo sanoi, että näytti siltä kuin lumivalkoinen kyyhky olisi\nparveillut varisten kanssa, sillä niin häikäisevänä loisti\nneidon kauneus ja sopusuhtainen muoto toisten neitojen, hänen\nkumppaneittensa yläpuolella. Romeon näin ylistellessä ääneen kuuli\nhänen puheensa Tybalt, eräs loordi Capuletin veljenpoika, joka\ntunsi puhujan äänestä Romeoksi. Ja tämä Tybalt, joka oli hurja ja\nkiihkeä luonteeltaan, ei voinut sietää sitä, että joku Montague tuli\nnaamioituna pilkkaamaan ja halveksimaan, kuten Tybalt sanoi, heidän\njuhlallisuuksiaan. Ja Tybalt riehui ja melusi äärimmäisen hurjana ja\nolisi tahtonut iskeä nuoren Romeon kuoliaaksi. Hänen setänsä, vanha\nloordi Capulet, ei tahtonut sallia hänen tehdä mitään pahaa sillä\nkertaa, toiselta puolen siitä syystä, että hän halusi säästellä\nvieraitaan, ja toiselta puolen siksi, että Romeo oli käyttäytynyt\nherrasmiehen tavoin, ja kaikki kielet Veronassa kehuivat häntä\nsiveäksi ja hyväntapaiseksi nuorukaiseksi. Kun Tybaltin näin oli\npakko olla kärsivällinen vasten tahtoaan, hillitsi hän itsensä, mutta\nvannoi, että tämä kehno Montague saisi toisena kertana kalliisti\nmaksaa tunkeilevaisuutensa.\n\nKun tanssi oli päättynyt, piti Romeo silmällä paikkaa, missä neito\nseisoi, ja käyttäen hyväkseen naamiopukuansa, joka ehkä näytti\njossain määrin olevan puolustukseksi hänen omaksumilleen vapauksille,\nrohkeni hän mitä hellävaraisimmin tarttua neidon käteen nimittäen\nsitä pyhimyslippaaksi, nimittäin siksi, että jos hän loukkasi sen\npyhyyttä koskettamalla sitä, olisi hän punasteleva pyhiinvaeltaja ja\nsuutelisi sitä sovitukseksi. \"Hyvä pyhiinvaeltaja\", vastasi neito,\n\"teidän hurskautenne esiintyy aivan liian kohteliaana ja hovimiehen\ntapaisena; pyhimyksillä on kädet, joita pyhiinvaeltajat voivat\nkoskettaa, mutta eivät suudella.\"\n\n\"Eikö pyhimyksillä ole huulet ja pyhiinvaeltajilla myöskin?\" tokaisi\nRomeo.\n\n\"On kyllä\", sanoi neito, \"huulet, joita heidän täytyy käyttää\nrukoukseen.\"\n\n\"Oh, kuulkaahan sitten, rakas pyhimykseni\", sanoi Romeo, \"kuulkaa\nrukoustani ja myöntykää siihen tahi vaivun epätoivon valtaan!\"\n\nSellaisia viittauksia ja lemmensutkauksia olivat he syventyneet\nsommittelemaan, kun neito kutsuttiin äitinsä luo. Kysyessään, kuka\nhänen äitinsä oli, havaitsi Romeo, että neito, jonka verraton kauneus\noli niin valtavasti häneen vaikuttanut, oli nuori Julia, Capuletin\ntytär ja perillinen, loordi Capuletin, joka oli Montagueitten\nsuuri vihollinen; näin ollen oli Romeo tietämättään lahjoittanut\nsydämensä viholliselleen. Tämä kiusasi Romeota, mutta ei voinut\nsaattaa häntä luopumaan rakkaudestaan. Yhtä vähän rauhaa sai Julia\nhavaitessaan, että aatelismies, jonka kanssa hän oli puhunut,\noli Romeo ja Montague, sillä Julian oli äkkiä vallannut sama\nnopea ja ajattelematon ihastus häntä kohtaan kuin viimemainittu\ntunsi Juliaa kohtaan. Ja Juliasta näytti ihmeelliseltä rakkauden\naikaansaannokselta se, että hänen täytyi rakastaa vihollistaan\nja että hänen lempensä oli kiintynyt sellaiseen suuntaan, missä\nperhenäkökannat olisivat johdattaneet hänet pääasiallisesti vihaamaan.\n\nKoska oli keskiyö, poistui Romeo tovereineen, mutta pian nämä\nkumppanit kaipasivat häntä, sillä kun hän ei voinut pysyä poissa\ntalosta, jonne oli jättänyt sydämensä, hyppäsi hän muurin yli\nerääseen hedelmäpuutarhaan, joka oli Julian talon takana. Romeo ei\nollut täällä pitkältikään miettien uutta rakkauttaan, kun Julia\nilmestyi erääseen yläpuolella olevaan ikkunaan, jonka kautta hänen\nsuurenmoinen kauneutensa näytti puhkeavan esiin kuin auringon valo\nidässä. Kuu, joka paistoi heikolla valollaan hedelmäpuutarhassa,\nnäytti Romeosta olevan ikäänkuin sairas ja kalpea surusta, koska tämä\nuusi aurinko loisti sitä voimakkaammin. Kun Julia nojasi kättään\nposkeansa vasten, toivoi Romeo olevansa hansikas siinä kädessä, jotta\nhän voisi koskettaa Julian poskea. Luullessaan tällä aikaa olevansa\nyksin päästi Julia syvän huokauksen ja huudahti: \"Voi minua!\"\n\nIhastuneena siitä, että kuuli Julian puhuvan, sanoi Romeo hiljaa ja\nJulian sitä kuulematta: \"Oi, puhu jälleen, säihkyvä enkeli, sillä\nsellaisena sinä ilmestyt, kun olet pääni yläpuolella kuin taivaan\nsiivekäs viestintuoja, jota katsellessaan kuolevaiset vetäytyvät\ntaaksepäin!\"\n\nTietämättä siitä, että häntä kuunneltiin, ja täynnä sitä intohimoista\nrakkautta, jonka sen yön seikkailu oli saanut syntymään, kutsui Julia\nnimeltä lemmittyänsä, jonka hän luuli olevan poissa. \"Oi Romeo,\nRomeo!\" huudahti Julia. \"Miksi olet sinä Romeo? Kiellä isäsi ja luovu\nnimestäsi minun tähteni; tai jollet sitä tahdo, vanno vain minulle\nrakkauttasi, ja minä en tahdo enää olla Capulet.\"\n\nSaatuaan tämän rohkaisun olisi Romeo mielellään puhunut, mutta hän\nhalusi kuulla lisää; neito jatkoi hellää keskustelua itsekseen,\nkuten hän luuli, soimasi Romeota yhä siitä että tämä oli Romeo ja\nMontague ja toivoi hänellä olevan jonkun muun nimen tai että hän\nluopuisi tuosta vihatusta nimestä, ja sen nimen sijasta, joka ei\nmitenkään ollut osa hänestä itsestään, ottaisi kokonaan hänet.\nKuullessaan ne rakastavat sanat ei Romeo voinut enää hillitä\nitseään, vaan jatkoi keskustelua, ikäänkuin Julian sanat olisi\nosoitettu hänelle henkilökohtaisesti, ja pyysi Juliaa nimittämään\nhäntä Rakkaudeksi tai millä muulla nimellä hyvänsä hän tahtoi, sillä\nRomeo ei ollut enää Romeo, jos tämä nimi ei ollut neidolle mieleen.\nSäikähtäneenä siitä, että kuuli miehen äänen puutarhasta, ei Julia\nensiksi tiennyt, kuka yön ja pimeyden suojassa oli näin sattumalta\npäässyt selville hänen salaisuudestaan. Mutta kun Romeo puhui\nuudelleen, niin vaikka Julian korvat eivät vielä olleet ammentaneet\nsataakaan sanaa, jotka tuo kieli oli lausunut, on kuitenkin\nrakastavaisen kuulo niin herkkä, että Julia tiesi heti paikalla\nsiellä nuoren Romeon olevan ja nuhteli vakavasti nuorukaista siitä\nvaarasta, jolle tämä oli toimittanut itsensä alttiiksi kiipeämällä\npuutarhan muurien yli, sillä jos joku Julian sukulaisista tapaisi\nRomeon sieltä, olisi se tälle kuolemaksi, koska hän oli Montague.\n\n\"Voi\", huudahti Romeo, \"teidän katseessanne on enemmän vaaraa\nkuin kahdessakymmenessä heidän miekassaan. Katsokaa vain minuun\nystävällisesti, neito, niin minä kyllä kestän lannistumattomasti\nheidän vihollisuutensa. On parempi, että heidän vihansa päättäisi\nelämäni, kuin että tämä vihattu elämä jatkuisi ilman teidän\nrakkauttanne.\"\n\n\"Kuinka tulitte tähän paikkaan\", kysäisi Julia, \"ja kenen\njohdatuksesta?\"\n\n\"Rakkaus ohjasi minua\", vastasi Romeo. \"En ole mikään luotsi, mutta\nkuitenkin, jos sinä olisit yhtä kaukana minusta kuin laaja rannikko,\njota etäisin meri huuhtelee, uskaltautuisin lähtemään sellaisen\ntavoitteen takia.\"\n\nJulian kasvot karahtivat helakanpunaisiksi, mutta mies ei voinut\nniitä kuitenkaan nähdä yön pimeyden takia, ja neito mietti\naavistamattansa paljastunutta rakastumistaan.\n\nJulia olisi mielellään palauttanut äskeiset sanansa, mutta se oli\nmahdotonta. Mielellään olisi Julia pysytellyt muodollisuuksien\npuitteissa ja pitänyt mielitiettyään loitolla hänestä, kuten\narvokkaiden neitojen on tapana rypistää otsaansa ja olla jäykkiä,\nantaen kosijoillensa ensiksi jyrkkiä kieltäviä vastauksia.\nNämä neidot pysyvät etäällä ja teeskentelevät kainoutta ja\nvälinpitämättömyyttä silloin, kun he juuri ovat enimmin rakastuneita,\njotta heidän lemmittynsä eivät luulisi heitä voitavan liian keveästi\ntai helposti voittaa -- sillä saavutuksen vaikeus lisää saavutettavan\narvoa. Mutta Julian tapauksessa ei ollut tilaa kieltämiselle tai\nlykkäämiselle tai muulle tavanmukaiselle tempulle, joilla kosintaa\npitkitetään ja venytetään. Romeo oli kuullut hänen omasta suustaan\nhänen lemmentunnustuksensa, silloin kuin hän ei uneksinutkaan Romeon\nolevan häntä lähellä.\n\nNiinpä vahvisti Julia kunniakkaan suorasti, minkä seikan hänen\nasemansa outous teki ymmärrettäväksi, että oli totta se, minkä\nRomeo oli aikaisemmin kuullut. Julia puhutteli Romeota nimellä\nkaunis Montague -- rakkaus voi tehdä vastenmielisen nimen suloiseksi\n-- ja pyysi, ettei toinen lukisi hänen helppoa myöntymystään\nkevytmielisyyden tai arvottoman mielialan syyksi, vaan ainoastaan\nkatsoisi vian olevan siinä, jos se oli mikään vika, että yön synkeys\noli sattunut tekijäksi, joka niin omituisella tavalla paljasti Julian\najatukset. Ja neito lisäsi, että vaikka hänen käytöksensä Romeota\nkohtaan ehkä ei ollut riittävän ymmärtäväistä naisen sukupuolen\ntapojen mukaan mitattuna, osoittautuisi kuitenkin hän uskollisemmaksi\nkuin monet niistä, joiden ymmärtäväisyys oli teeskenneltyä ja\nvaatimattomuus viekasta keinottelua.\n\nRomeo aikoi kutsua taivaan vallat todistajiksi siitä, ettei mikään\nollut niin loitolla hänen ajatuksistaan kuin se, että hän antaisi\nkunniattomuuden varjonkaan langeta niin kunnioitettavan neidon\npäälle, kun Julia pysäytti hänet pyytäen, ettei hän vannoisi, sillä\nvaikkakin hän iloitsi Romeosta, ei hän kuitenkaan voinut iloita sen\nyön sopimuksesta, sillä se oli liian hätiköity, ajattelematon ja\näkillinen. Mutta kun Romeo pyytämällä pyysi häntä antamaan hänelle\nsinä yönä vastaavan rakkauden vakuutuksen, huomautti Julia antaneensa\nsen jo hänelle, ennenkuin hän oli pyytänytkään sitä; tällä tarkoitti\nJulia sitä, että Romeo oli kuullut hänen rakkautensa tunnustuksen.\nMutta hän kyllä ottaisi takaisin sen, mitä silloin antoi, saadakseen\nilon lahjoittaa sen uudestaan, sillä Julian hyvyys oli rajaton kuin\nmeri, ja hänen lempensä yhtä syvä. Tästä lemmenkeskustelusta kutsui\nJulian pois hänen hoitajattarensa, joka nukkui hänen kanssaan ja\narveli, että oli aika tytön mennä vuoteeseen, sillä oli jo kohta\npäivänkoiton hetki. Mutta kääntyen kiireesti takaisin lausui hän\nRomeolle kolme tai neljä sanaa lisää, joiden sisältö oli se,\nettä jos Romeon rakkaus todellakin oli kunniallinen ja jos hänen\ntarkoituksensa oli mennä naimisiin, lähettäisi hän seuraavana päivänä\nRomeon luokse sanansaattajansa sopimaan ajan heidän vihkimiselleen,\njolloin hän panisi koko kohtalonsa Romeon jalkain juureen ja seuraisi\nhäntä herranaan läpi maailman. Kun he juuri sopivat tätä kohtaa,\nkutsui Julian hoitajatar neitoa uudelleen, ja tämä meni sisään,\ntuli takaisin, meni ja tuli jälleen, sillä hän näytti yhtä tarkalta\nsiitä, ettei Romeo menisi hänen luotaan, kuin nuori tyttö linnustaan,\njonka hän antaa hypätä vähän matkaa kädeltään ja poimii takaisin\nsilkkinauhalla. Romeo oli yhtä haluton poistumaan kuin Juliakin,\nsillä suloisinta musiikkia rakastavaisten korville on toistensa äänen\nkaiku yöllä. Mutta vihdoin he erosivat toivottaen toisilleen suloista\nlepoa ja rauhaa siksi yöksi.\n\nPäivä oli valkenemassa heidän erotessaan, ja Romeo, jonka pää\noli liian täynnä ajatuksia hänen lemmitystään ja tästä ihanasta\nkohtauksesta, jotta hän olisi voinut nukkua, asteli, sensijaan että\nolisi mennyt kotia, lähellä olevaan luostariin tavatakseen munkki\nLorenzon. Kelpo munkki oli jo hereillä hartaudenharjoituksissaan,\nmutta nähdessään nuoren Romeon ulkona niin aikaisin päätteli hän\noikein, että mies ei ollut ollut vuoteessa sinä yönä, vaan että joku\nnuoren rakkauden aiheuttama levottomuus oli pitänyt häntä valveilla.\n\nMunkki oli oikeassa, lukiessaan Romeon jalkeillaolon rakkauden\nsyyksi, mutta hän arvasi väärin rakkauden kohteen, sillä hän\nluuli Romeon Rosalinaa kohtaan tunteman rakkauden pitäneen häntä\nliikkeellä. Mutta nyt Romeo ilmaisi uuden kiintymyksensä Juliaan\nja pyysi munkin apua, että heidät vihittäisiin sinä päivänä; pyhä\nmies kohotti ylös silmänsä ja kätensä kummastuksen osoitukseksi, kun\nRomeon rakkaus oli näin äkkiä vaihtunut, sillä munkki Lorenzo oli\nollut hänen uskottunaan ja kuullut nuorukaisen usein valittelevan\nRosalinan kylmyyttä. Munkki sanoi, että nuorten miesten rakkaus\nei asu rehellisesti heidän sydämessään, vaan heidän silmissään.\nMutta kun toinen vastasi, että munkki itsekin oli usein soimannut\nhäntä siitä, että hän jumaloi Rosalinaa, joka ei voinut antaa\nhänelle vastarakkautta, ja taasen Julia rakasti häntä ja oli Romeon\nrakastama, myöntyi munkki jossakin määrin Romeon perusteluihin,\nja ajatellessaan, että avioliitto nuoren Julian ja Romeon välillä\nsaattaisi kukaties olla keinona, millä pitkäaikainen juopa Capuletien\nja Montagueitten välillä saataisiin täyttymään -- mitä juopaa juuri\ntämä hyvä munkki, joka oli molempien perheitten ystävä ja joka\nusein oli käyttänyt tehottomasti välitystään vaimentaakseen riidan,\noli kaikista enimmin pahoitellut -- ja osittain valtioviisauden ja\nosittain nuorta miestä kohtaan tuntemansa kiintymyksen takia, koska\nhän ei voinut kieltää Romeolta mitään, suostui vanhus liittämään\nheidän kätensä avioliiton kautta yhteen.\n\nNyt oli Romeo tosiaankin onnellinen, ja Julia, joka sai tietää tuon\naikomuksen lupauksensa mukaan lähettämänsä sanansaattajan kautta, oli\naikaisin ja sovitulla hetkellä munkki Lorenzon kopissa, missä heidän\nkätensä yhdistettiin pyhän avioliiton siteillä. Hyvä munkki rukoili\ntaivasta katsomaan laupiaasti tätä toimitusta ja vaimentamaan tämän\nnuoren Montaguen ja nuoren Capuletin liitolla heidän sukujensa vanhan\nriidan ja pitkäaikaiset erimielisyydet.\n\nKun vihkiminen oli suoritettu, kiiruhti Julia kotia, minne hän jäi\nkärsimättömänä odottamaan yön tuloa, jolloin Romeo oli luvannut\ntulla tapaamaan häntä hedelmäpuutarhaan, missä he olivat kohdanneet\ntoisensa edellisenä iltana. Tämä välillä oleva aika tuntui Juliasta\nyhtä ikävystyttävältä kuin tuntuu jonkun suuren juhlan edellinen yö\nkärsimättömästä lapsesta, joka saatuaan uusia koruja ei saa panna\nniitä päälleen ennenkuin seuraavana aamuna.\n\nSinä samana päivänä noin puolenpäivän aikaan kohtasivat Romeon\nystävät Benvolio ja Mercutio kävellessään Veronan kaduilla ryhmän\nCapuleteja, kiivasluontoinen Tybalt heidän etunenässään. Tämä oli\nsama vihainen Tybalt, joka olisi tahtonut taistella Romeon kanssa\nvanhan loordi Capuletin juhlassa. Nähdessään Mercution syytti Tybalt\nsuinpäin häntä siitä, että hän seurusteli Romeon, Montaguen kanssa.\nMercutio, jolla oli yhtä paljon nuoruuden tulta veressään kuin\nTybaltilla, vastasi tähän syytökseen jotensakin terävästi. Huolimatta\nkaikesta, millä Benvolio yritti hillitä heidän kiukkuaan, oli riita\nsyntymässä, kun Romeo itse tuli sitä tietä, jolloin hurja Tybalt\nkääntyi Mercutiosta Romeoon ja käytti tästä häväisevää nimitystä\n\"konna.\"\n\nRomeo tahtoi ennenkaikkea välttää riitaa juuri Tybaltin kanssa, koska\ntämä oli Julian sukulainen ja suuresti Julian suosiossa; sitä paitsi\nei tämä nuori Montague ollut koskaan täysin yhtynyt sukuriitaan,\nkoska hän oli luonteeltaan viisas ja lempeä, ja nimi Capulet,\njoka oli hänen rakkaan vaimonsa nimi, oli nyt pikemmin taikasana\nhillitsemään vihamielisyyttä kuin vihan vimmaan yllyttävä tunnus.\nNiin koetti Romeo puhua rauhallisesti Tybaltin kanssa, jota hän\ntervehti lempeästi nimellä hyvä Capulet, ikäänkuin hänellä, vaikka\noli Montague, olisi ollut salainen nautinto lausuessaan tuon nimen,\nmutta Tybalt, joka vihasi kaikkia Montagueita niinkuin helvettiä,\nei tahtonut kuulla mistään järkeilystä, vaan veti miekkansa.\nMercutio taasen, joka ei tiennyt, mikä Romeon salainen vaikutin oli\netsiä rauhaa Tybaltin kanssa, vaan joka piti hänen tällä hetkellä\nosoittamansa säveyttä jonkunlaisena rauhallisena ja kunniattomana\nalistumisena, yllytti monin halveksivaisin sanoin Tybaltia jatkamaan\nensimmäistä riitaansa hänen kanssaan, ja Tybalt ja Mercutio taistelivat,\nkunnes Mercutio kaatui saaden kuolinhaavansa Romeon ja Benvolion turhaan\nyrittäessä eroittaa taistelijoita. Kun Mercutio oli kuollut, ei Romeo\nvoinut hillitä luontoaan, vaan vastasi halveksivaan roistonimitykseen,\njota Tybalt oli hänestä käyttänyt, ja he taistelivat, kunnes Romeo\nsurmasi Tybaltin. Kun se kuolettava kahakka tapahtui keskellä\nVeronaa puolenpäivän aikaan, sai tämä uutinen pian suuren määrän\nkaupunkilaisia paikalle; joukossa olivat loordit Capulet ja Montague\nvaimoineen. Pian sen jälkeen saapui ruhtinas itsekin, joka oli\nTybaltin tappaman Mercution sukulainen ja jonka hallituksen rauhaa\nnämä Montagueitten ja Capuletien väliset riidat olivat usein\nhäirinneet, päätti heti soveltaa ankarimmalla mahdollisella tavalla\nlakia niitä vastaan, jotka todettaisiin rikkojiksi. Ruhtinas käski\nBenvolion, joka oli ollut taistelun silminnäkijänä, kertoa miten se\noli syntynyt.\n\nTämän Benvolio tekikin pysytellen niin lähellä totuutta kuin\nmahdollista, jottei tuottaisi vahinkoa Romeolle, ja lievennellen\nja esittäen puolustelevasti sitä osaa, mikä hänen ystävillään\noli ollut kahakassa. Rouva Capulet, jonka äärimmäinen suru hänen\nsukulaisensa Tybaltin menettämisen johdosta poisti kaikki rajat hänen\nkostonhimoltaan, kehoitti ruhtinasta tarkoin soveltamaan oikeutta\nTybaltin murhaajaan ja olemaan ensinkään välittämättä Benvolion\nesityksestä, koska Benvolio ollen Romeon ystävä ja kuuluen Montaguen\nsukuun puhui puolueellisesti. Siten haastoi rouva Capulet nuorta\nvävyänsä vastaan, mutta puhuja ei tosin tiennyt vielä, että Romeo\noli hänen vävynsä ja Julian mies. Toisella puolen nähtiin rouva\nMontague puolustamassa lapsensa henkeä ja selittämässä jokseenkin\nperustellusti, ettei Romeo ollut tehnyt mitään rankaisemisen arvoista\nottaessaan Tybaltilta hengen, koska tämä oli jo lain mukaan menettävä\nhenkensä siitä, että hän oli surmannut Mercution. Välittämättä näiden\nnaisten kiihkeistä huudahduksista julisti ruhtinas huolellisesti\ntutkittuaan tosiseikkoja tuomionsa, ja sen tuomion mukaan\nkarkotettiin Romeo Veronasta.\n\nSe oli raskas uutinen nuorelle Julialle, joka oli ollut nuori\nvaimo vain muutamia tunteja ja tämän säädöksen nojalla näytti\nikuisesti joutuvan miehestään eroon! Kun tämä viesti saapui Julian\nkorviin, päästi hän ensiksi valloilleen vimmansa Romeota vastaan,\njoka oli surmannut hänen rakkaan serkkunsa. Hän nimitti miestään\nkauniiksi tyranniksi, enkelimäiseksi paholaiseksi, saaliinhimoiseksi\nkyyhkyseksi, sudenluontoiseksi lampaaksi ja käärmesydämiseksi, joka\nkätkeytyi kukoistavien kasvojen taakse, ja hän käytti muitakin\nsamanlaisia ristiriitaisia nimityksiä, jotka osoittivat hänen\nsielussaan hellän rakkauden ja kiivaan vihan välillä tapahtuvia\nkamppailuja. Mutta vihdoin sai rakkaus ylivallan, ja kyyneleet, joita\nhän oli vuodattanut surusta sen takia, että Romeo oli surmannut hänen\nserkkunsa, muuttuivat ilonkyyneliksi siitä, että hänen miehensä,\njonka Tybalt olisi voinut surmata, eli. Sitten tuli uusia kyyneliä,\nja ne vuotivat kokonaan surusta Romeon karkoituksen takia. Se sana\noli paljon kauheampi Julialle kuin Tybaltin kuolema.\n\nKahakan jälkeen Romeo oli etsinyt turvaa munkki Lorenzon kopista,\nmissä hän sai tietää ruhtinaan tuomiosta, joka näytti hänestä paljon\nkauheammalta kuin kuolema. Hänestä tuntui siltä, ettei ollut maailmaa\nVeronan muurien ulkopuolella eikä elämää poissa Julian näkyvistä.\nTaivas oli siellä, missä Julia eli, ja kaikkialla muualla oli\nkiirastuli, kidutus, helvetti. Hyvä munkki olisi tahtonut käyttää\nfilosofian suomaa lohdutusta Romeon suruihin, mutta vimmastunut nuori\nmies ei tahtonut kuulla mistään sellaisesta, vaan repi hullun tavoin\ntukkaansa, heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, kuten hän sanoi,\nottamaan mittaa haudastaan.\n\nTästä sopimattomasta mielentilasta sitten herätti hänet hänen\nrakkaalta vaimoltaan tullut viesti, joka hiukan elvytti häntä, ja nyt\nkäytti munkki tilaisuutta hyväkseen, nuhdellakseen vakavasti Romeota\nhänen osoittamastaan epämiehekkäästä heikkoudesta. Hän oli surmannut\nTybaltin, mutta tahtoiko hän myöskin surmata itsensä ja surmata\nrakkaan vaimonsa, joka eli vain, kun Romeokin oli hengissä?\n\nMiehen jalo muoto oli munkin sanojen mukaan vain vahakuva, kun siitä\npuuttuu rohkeutta, joka olisi pitänyt sitä lujana. Laki oli ollut\nlempeä häntä kohtaan, kun kuoleman sijasta, jonka rangaistuksen hän\noli itselleen tuottanut, prinssin julistama tuomio oli merkinnyt\nainoastaan maanpakoa. Romeo oli surmannut Tybaltin, mutta Tybalt\nolisi voinut surmata hänet: siinäkin oli jonkunlaista onnea mukana.\nJulia oli hengissä ja oli yli kaikkien toiveitten tullut Romeon\nrakkaaksi vaimoksi, missä suhteessa Romeo oli kaikista onnellisin.\nKaikki nämä suotuisat seikat, jollaisiksi munkki ne todisteli,\ntorjui Romeo luotaan vain kuin äkäinen ja huonosti kasvatettu\ntyttöletukka. Munkki pyysi häntä olemaan varuillaan, sillä -- sanoi\nmunkki -- sellaiset, jotka heittäytyivät epätoivon valtaan, kuolivat\nkurjuudessa.\n\nKun Romeo sitten oli hiukan rauhoittunut, neuvoi munkki häntä\nmenemään yöllä salaa sanomaan jäähyväiset Julialle ja jatkamaan\nsieltä suoraa päätä Mantovaan, missä paikassa hänen pitäisi\noleskella, kunnes munkki havaitsisi tilaisuuden tulleen julistaa\nhänen avioliittonsa, mikä voisi olla otollinen keino saattaa heidän\nsukunsa sovintoon. Sen jälkeen, mistä munkki oli aivan varma,\nheltyisi ruhtinas armahtamaan Romeon, ja tämä palaisi kaksikymmentä\nkertaa iloisempana kuin hän oli ollut surullinen poistuessaan. Romeo\ntuli vakuutetuksi siitä, että nämä munkin viisaat neuvot olivat\noikeita, ja hän lausui jäähyväiset mennäkseen tapaamaan vaimoansa,\naikoen viettää sen yön hänen seurassaan ja jatkaa päivänkoitteessa\nmatkaansa yksin Mantovaan, johon paikkaan hyvä munkki lupasi lähettää\nhänelle silloin tällöin kirjeitä, joista selviäisi asiaintila kotona.\n\nSen yön vietti Romeo vaimonsa kanssa; tämä päästi hänet\nhuoneeseensa hedelmäpuutarhasta, jossa hän oli kuunnellut Julian\nrakkaudentunnustusta edellisenä yönä. Se oli ollut häiriintymättömän\nilon ja riemastuksen yö, mutta toisen yön riemut ja mielihyvä,\njota rakastavaiset tunsivat toinen toisensa seurassa, vaimenivat\nsurullisesti siitä ajatuksesta, että oli erottava, ja niiden\nonnettomien seikkailujen takia, joita seuraava päivä toisi\ntullessaan. Päivänkoitto, joka laisinkaan ei ollut tervetullut,\nnäytti tulevan liian pian, ja kun Julia kuuli leivon aamulaulun,\nolisi hän mielellään tahtonut uskotella siellä olevan satakielen,\njoka laulaa yöllä, mutta oli liiankin varmaa, että leivonen se oli,\nja se tuntui Julian korvaan epäsointuiselta ja epämiellyttävältä\nsäveleltä. Liiankin selvästi osoitti idässä siintävä päivä, että oli\naika näiden rakastavaisten erota.\n\nRomeo lausui raskain sydämin jäähyväiset rakkaalle vaimolleen,\nluvaten kirjoittaa hänelle Mantovasta jokaisena päivän tuntina. Kun\nhän nyt oli laskeutunut alas Julian huoneen ikkunasta ja seisoi\narmaan alapuolella maassa, näytti Juliasta, koska hänen sielunsa\noli täynnä pahoja aavistuksia, että Romeo virui kuolleena haudan\npohjalla. Samanlainen ahdistus liikkui miehenkin sielussa, mutta nyt\noli hänen pakko kiireisesti lähteä, sillä jos hänet tavattaisiin\naamun valjettua Veronan muurien sisäpuolelta, merkitsisi se hänelle\nkuolemaa.\n\nTämä oli vain tähtien tuomitseman rakastavaisen parin surullisen\ntarinan alku. Romeo ei ollut ollut montakaan päivää poissa, ennenkuin\nvanha Capulet ehdotti Julialle naimakauppaa. Aviopuoliso, jonka\nloordi Capulet oli valinnut Julialle, aavistamattakaan, että tämä\noli jo naimisissa, oli kreivi Paris, komea, nuori ja ylhäinen\naatelismies, joka ei ensinkään ollut arvoton kosija Julialle, jos\ntämä vain ei olisi koskaan nähnyt Romeota. Kauhistunut Julia joutui\nsynkeän hämmennyksen valtaan kuullessaan isänsä ehdotuksen. Hän\nlausui vastaväitteeksi, että hän oli liian nuori menemään naimisiin\nja että Tybaltin vastikään sattunut kuolema, joka oli jättänyt\nhänet liian surulliseen mielentilaan, jotta hän voisi kohdata\naviomiehen mitenkään iloisin kasvoin, oli lisäksi esteenä. Olisi\nmyöskin kovin sopimatonta näyttää, että Capuletien perhe viettäisi\nhäitä, kun Tybaltin hautajaisjuhlallisuudet tuskin olivat ohitse.\nHän esitti avioliittoa vastaan kaikki mahdolliset syyt paitsi\ntodellista, nimittäin että hän jo oli naimisissa. Mutta isä Capulet\noli kuuro kaikille hänen selittelyilleen ja käski päättäväisesti\nJulian valmistautua, sillä seuraavana torstaina hänet vihittäisiin\nPariksen kanssa. Koska loordi Capulet oli löytänyt Julialle rikkaan,\nnuoren ja jalosukuisen, sanalla sanoen sellaisen aviomiehen, että\nylpeinkin Veronan neito hänet ilomielin hyväksyisi, ei vanhus\nvoinut sietää, että tytär panisi esteitä omalle hyvälle onnelleen\nteeskennellyn kainouden nojalla, jollaiseksi Capulet selitteli hänen\nkieltäytymisensä.\n\nTässä äärimmäisessä hädässä vetosi Julia ystävälliseen munkkiin,\njoka aina oli ollut hänen neuvonantajansa pulan sattuessa, ja munkki\nkysyi Julialta, oliko tällä päättäväisyyttä ryhtyä epätoivoiseen\napukeinoon, jolloin hän vastasi, että hän menisi mieluummin elävänä\nhautaan kuin naisi Pariksen, koska hänen oma rakas miehensä eli.\nMunkki neuvoi Juliaa menemään kotia, esiintymään iloisena ja\nmyöntymään avioliittoon Pariksen kanssa, kuten vanha isä toivoi.\nSeuraavana yönä, joka oli heidän häittensä edellinen yö, oli\nJulian juotava munkin silloin hänelle antaman lasipullon sisältö,\njoka saisi aikaan sen, että hän näyttäisi neljänkymmenenkahden\ntunnin ajan pullon sisällön juotuaan kylmältä ja elottomalta. Kun\nsilloin sulhanen tulisi noutamaan häntä aamulla, tapaisi hän Julian\nnäennäisesti kuolleena.\n\nMunkki jatkoi, että Julia nyt kannettaisiin maan tavan mukaan\npaareilla peittämättömänä ja haudattaisiin perheen hautaholviin.\nJos Julia voisi luopua naisellisesta pelosta ja suostua tähän\nhirvittävään koettelemukseen, niin hän varmasti heräisi\nneljänkymmenenkahden tunnin perästä senjälkeen, kun oli niellyt\nnesteen, ikäänkuin unesta, sillä sellainen oli juoman varma vaikutus.\nEnnenkuin hän voisi herätä, ilmoittaisi munkki hänen miehelleen\nheidän suunnitelmastaan, ja Romeo tulisi yöllä vieden hänet sieltä\nMantovaan. Rakkaus ja pelko siitä, että joutuisi naimisiin Pariksen\nkanssa, antoivat Julialle rohkeutta alistua tähän hirvittävään\nseikkailuun, ja hän otti lasipullon munkilta luvaten noudattaa hänen\nohjeitaan.\n\nTullessaan luostarista tapasi Julia sitten Pariksen ja lupasi\nkainostelua teeskennellen tulla kreivin vaimoksi. Tämä oli iloinen\nuutinen loordi Capuletille ja hänen puolisolleen. Se näytti kokonaan\nnuorentavan vanhan miehen, ja tytär, joka oli tuottanut isälleen\nsuurta mielipahaa kieltäytyessään menemästä naimisiin kreivin kanssa,\noli jälleen isänsä lemmikki, kun hän lupasi olla tottelevainen.\nKaikkialla talossa vallitsi suuri touhu lähestyvien häitten vuoksi.\nMitään kustannuksia ei säästetty, jotta voitaisiin valmistaa\nsellaiset juhlapidot, joita Verona ei ollut milloinkaan nähnyt.\n\nKeskiviikkoiltana joi Julia juoman. Hänellä oli paljon pahoja\naavistuksia: niinpä kenties munkki välttääkseen syytä, joka lankeaisi\nhänen niskoilleen, kun hän oli vihkinyt Julian ja Romeon, oli antanut\nhänelle myrkkyä. Mutta munkkihan oli aina ollut tunnettu pyhäksi\nmieheksi, ja nyt Julia pelkäsi seuraavaksi, että hän heräisi ennen\nsitä aikaa, jolloin Romeo tulisi häntä hakemaan. Lisäksi saattoivat\npaikan kauheus, holvi kun oli täynnä kuolleiden Capuletien luita,\nja kun siellä vielä Tybalt virui aivan verisenä ja pöhöttyneenä\nviimeisessä leposijassaan, riittää suistamaan hänet mielenhäiriöön.\nVielä muisteli Julia kaikkia kuulemiaan kertomuksia siitä, että\nvainajien sielut kummittelivat paikoissa, minne heidän ruumiinsa oli\nkätketty. Mutta sitten palasi hänen rakkautensa Romeoon ja hänen\nvastenmielisyytensä Parista kohtaan, jolloin hän epätoivoisena nieli\njuoman ja menetti tajuntansa.\n\nNuoren Pariksen tullessa aikaisin aamulla soitannolla herättämään\nmorsiantaan kohtasi häntä elävän neidon asemesta Julian huoneessa\nelottoman ruumiin kauhea näky. Mikä hauta se olikaan Pariksen\ntoiveille! Mikä hämmennys vallitsikaan koko talossa! Paris rankka\nsuri ääneen morsiantaan, jonka mitä hirvittävin kuolema oli häneltä\npetoksella anastanut ja eroittanut hänestä, ennenkuin heidän kätensä\nedes oli liitetty yhteen. Mutta vielä surkeampaa oli kuulla vanhan\nloordi ja lady Capuletin valituksia, heillä kun oli ilonaan ja\nlohdutuksenaan vain tämä yksi rakastava lapsiraukka, jonka julma\nkuolema oli siepannut heidän silmistään, juuri kun nämä huolelliset\nvanhemmat olivat näkemäisillään hänen pääsevän hyvään asemaan --\nkuten he arvelivat -- lupaavan ja edullisen avioliiton kautta. Nyt\nkaikki juhlaa varten järjestetyt menot muutettiin alkuperäisestä\ntarkoituksestaan synkeäksi hautajaistoimitukseksi, hääriemu sai\nolla surullisena erojaisjuhlana, häälaulut muutettiin synkeiksi\nvalitusvirsiksi, iloiset soittovälineet surunvoittoisiksi kelloiksi,\nja kukat, joita oli ajateltu siroittaa morsiamen tielle, siroitettiin\nnyt sen sijaan hänen ruumiilleen. Papin asemesta, joka olisi vihkinyt\nhänet, tarvittiinkin pappi hautaamaan häntä, ja Julia kannettiin\ntosiaankin kirkkoon, ei lisäämään elävien iloisia toiveita, vaan\nkartuttamaan kuolleitten synkkää joukkoa.\n\nPaha viesti, joka aina kulkee nopeammin kuin hyvä, toi nyt Romeon\ntietoon Mantovaan surullisen kertomuksen hänen Juliansa kuolemasta,\nennenkuin ehti saapua perille sanansaattaja, jonka munkki Lorenzo\noli lähettänyt ilmoittamaan hänelle, että kysymyksessä oli vain\nvalehautajaiset ja vain kuoleman varjo ja esittäminen, ja että Romeon\nrakas vaimo lepäsi haudassa vain lyhyttä aikaa varten odottaen miehen\ntulevan vapauttamaan hänet kauheasta asuinpaikasta.\n\nJuuri sitä ennen Romeo oli ollut tavattoman iloinen ja hilpeä. Hän\noli sinä yönä nähnyt unta, että hän oli kuollut -- omituinen uni,\njoka soi kuolleelle miehelle mahdollisuuden ajatella -- ja että\nhänen vaimonsa siten löysi hänet kuolleena ja puhalsi suudelmillaan\nsellaisen hengen hänen huulilleen, että hän virkosi eloon ja olikin\nkeisari! Kun nyt tuli sanansaattaja Veronasta, ajatteli Romeo\nvarmaksi, että viesti vahvistaisi jonkun hyvän uutisen, jota hänen\nunensa olivat ennustaneet. Mutta kun ilmenikin päinvastaista tälle\nilahduttavalle näylle, nimittäin että hänen vaimonsa olikin todella\nkuollut ja ettei hän voinut vaimoaan millään suudelmilla virvoittaa\nhenkiin, käski Romeo satuloida hevosensa, sillä hän päätti sinä yönä\nmennä käymään Veronassa, nähdäkseen vaimonsa hänen haudassaan.\n\nKoska pahuus nopeasti johtuu epätoivoisten miesten ajatuksiin,\nmuistui Romeollekin mieleen eräs köyhä apteekkari, jonka myymälän\nohitse hän oli äskettäin astunut Mantovassa. Silloin hän oli\nsanonut miehen kerjäläismäisen ulkomuodon nojalla, tämä kun näytti\nnälkiintyneeltä, ja hänen myymälänsä viheliäisyyden takia, siellä\nkun oli tyhjiä rasioita rivissä likaisilla hyllyillä ja muitakin\näärimmäisen kurjuuden merkkejä -- kenties Romeo oli silloin\naavistanut pahaa, nimittäin että hänen oma onneton elämänsä kenties\njohtuisi niin epätoivoiseen päätökseen -- seuraavat sanat: \"Jos\njoku joskus tarvitsisi myrkkyä, jonka myyminen Mantovan lain mukaan\non kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, niin täällä elää muuan\nköyhä raukka, joka möisi sitä hänelle.\" Nämä hänen omat sanansa\nmuistuivat nyt hänen mieleensä ja hän etsi käsiinsä apteekkarin,\njoka aluksi oli tekevinään vastaväitteitä, mutta kun toinen tarjosi\nhänelle kultaa, jota hän ei köyhyydessään voinut vastustaa, möi hän\nmyrkyn, josta hän sanoi Romeolle, että se nopeasti tuhoaisi hänet,\njos hän sen nielisi, vaikka hänellä olisi kahdenkymmenen miehen voima.\n\nTämä myrkky mukanaan lähti Romeo Veronaan nähdäkseen rakkaan\nvaimonsa hänen haudassaan ja aikoi katseltuaan vaimoaan kyllikseen\nniellä myrkyn, tullakseen haudatuksi vaimonsa viereen. Hän saapui\nVeronaan puoliyön aikaan ja löysi kirkkomaan, jonka keskellä sijaitsi\nCapuletien vanha hauta. Hän oli ottanut mukaansa lyhdyn, lapion ja\nsorkkaraudan ja alkoi juuri ryhtyä murtamaan hautaholvia, kun hänet\nkeskeytti eräs ääni, joka mainitsemalla häntä kehnoksi Montagueksi\nkäski häntä luopumaan laittomasta puuhastaan. Se oli nuori kreivi\nParis, joka oli tullut saapuville tuona outona aikana yöstä\nsiroittaakseen kukkia Julian haudalle ja itkeäkseen häntä, josta\nolisi pitänyt tulla hänen nuori vaimonsa. Paris ei tiennyt, mitä\nmielenkiintoa Romeo tunsi kuollutta kohtaan, mutta koska kreivi tiesi\nRomeon kuuluvan Montaguen sukuun ja olevan -- kuten hän ajatteli\n-- vannoutunut vihollinen kaikille Capuleteille, päätteli hän,\nettä Romeo oli tullut yöllä tehdäkseen jonkun häpeällisen tihutyön\nkuolleelle ruumiille. Senvuoksi käski Paris vihaisella äänellä\nRomeota luopumaan puuhastaan.\n\nParis olisi vanginnut Romeon rikollisena, jonka Veronan lait\ntuomitsivat kuolemaan, jos hänet tavattaisiin kaupungin muurien\nsisäpuolella. Romeo vaati kreiviä jättämään hänet rauhaan ja\nvaroitti häntä viitaten Tybaltin kohtaloon, hänen, joka lepäsi\nsiellä haudattuna. Mutta halveksien kieltäytyi kreivi tottelemasta\ntoisen varoitusta ja kävi käsiksi häneen kuin pahantekijään,\njolloin Romeon tehdessä vastarintaa syntyi taistelu, ja siinä\nParis kaatui. Kun Romeo sytyttäessään valon sai nähdä, kenet hän\noli surmannut, nimittäin että se oli Paris, jonka -- kuten hän\noli saanut tietää matkallaan Mantovasta -- oli pitänyt mennä\nnaimisiin Julian kanssa, otti hän kuollutta nuorukaista kädestä\nkiinni ikäänkuin onnettomuustoveriaan ja sanoi, että hän hautaisi\nPariksen voittohautaan, tarkoittaen sillä Julian hautaa, jonka\nhän nyt avasi. Siellä lepäsi hänen vaimonsa ikäänkuin sellainen,\njonka verrattomasta kauneudesta kuolemalla ei ollut valtaa muuttaa\npiirrettäkään eikä vähääkään hänen ulkomuotoaan, tai myöskin näytti\nsiltä, että kuolema oli rakastunut ja että tuo laiha ja kammottu\nhirviö piti Juliaa siellä omaksi ilokseen. Julia näet lepäsi siellä\nkukoistavana ja punaposkisena, ikäänkuin hän olisi vaipunut uneen\njuodessaan tuon jäykistävän juoman, ja hänen lähellään makasi Tybalt\nverisessä verhossaan. Nähdessään Tybaltin pyysi Romeo anteeksi hänen\nhengettömältä ruumiiltaan ja nimitti häntä Julian tähden serkukseen\nsanoen aikovansa osoittaa Tybaltille sen suosion, että surmaisi hänen\nvihollisensa.\n\nTämän sanottuaan lausui Romeo viimeiset jäähyväiset vaimonsa huulille\nsuutelemalla niitä, ja sitten hän kirvoitti väsyneeltä ruumiiltaan\nonnettoman kohtalonsa taakan niellen myrkyn, jonka apteekkari oli\nmyynyt hänelle ja jonka vaikutus oli tuhoa tuottava ja todellinen\neikä sellainen, mikä Julian juoman eksyttävällä lääkkeellä oli,\nlääkkeellä, jonka vaikutus oli juuri loppumaisillaan.\n\nNyt näet oli tullut hetki, jolloin munkki oli luvannut Julian\nheräävän; saatuaan tietää, että hänen Mantovaan lähettämänsä kirje\nei lainkaan ollut saapunut Romeolle sen takia, että sanansaattaja\noli jollakin tavoin onnettomuudeksi viipynyt matkalla, tuli munkki\nitse muurihakulla ja lyhdyllä varustettuna vapauttamaan Juliaa hänen\nvankeudestaan. Hän hämmästyi huomatessaan valon jo palavan Capuletien\nhautaholvissa ja nähdessään miekkoja ja verta sen lähellä ja Romeon\nja Pariksen makaavan hengettöminä hautaholvissa.\n\nEnnenkuin munkki ehti muodostaa mielessään otaksumaa, kuinka\nnämä onnettomat tapaukset olivat voineet sattua, heräsi Julia\ntajuttomuudentilastaan, ja nähdessään munkin vieressään muisti hän,\nmissä paikassa hän oli sekä mitä varten hän siellä oli, ja kysyi\nRomeota. Mutta kuullen melua pyysi munkki Juliaa tulemaan tuosta\nkuoleman ja luonnottoman unen paikasta ulos, sillä eräs suurempi valta\nkuin mitä he saattoivat vastustaa oli ehkäissyt heidän suunnitelmansa,\nja pelästyen tulossa olevien ihmisten aiheuttamaa melua munkki pakeni.\nMutta kun Julia näki pikarin uskollisen lemmittynsä käsiin puristettuna,\narvasi hän, että myrkky oli ollut Romeon kuoleman syynä, ja hän olisi\nniellyt sakan, jos sellaista olisi ollut jälellä, ja hän suuteli Romeon\nyhä lämpimiä huulia koettaakseen, oliko niissä vielä myrkkyä.\nKuullessaan sitten melusta, että ihmiset tulivat yhä lähemmäksi,\npaljasti hän mukanaan olevan tikarin ja pisti itsensä kuoliaaksi,\nheittäen henkensä uskollisen Romeonsa vieressä.\n\nTällöin oli vartiomiehistö tullut paikalle. Muuan paashi, joka kuului\nkreivi Pariksen palveluskuntaan ja joka oli ollut hänen isäntänsä\nja Romeon välisen taistelun todistajana, oli antanut hälytyksen,\njoka oli levinnyt kaupunkilaisten keskuuteen. Pian nämä kulkivat\nedestakaisin Veronan katuja huutaen sekasorron vallassa: \"Apua!\nParis! Romeo! Julia!\" Huhu oli näet epätäydellisenä tullut heidän\nkorviinsa, ja melu sai myöskin loordi Montaguen, loordi Capuletin\nja ruhtinaan nousemaan ylös vuoteestaan kysymään, mikä oli häiriön\nsyynä. Eräät vartiomiehistöön kuuluvat olivat ottaneet munkin kiinni,\nkun tämä tuli kirkkomaalta vavisten, huoaten ja itkien epäilyttävällä\ntavalla. Kun suuri väkijoukko oli kokoontunut Capuletien\nhautaholville, käski ruhtinas munkkia ilmoittamaan, mitä hän tiesi\nnäistä omituisista ja tuhoisista tapahtumista.\n\nSiellä vanhojen loordien Montaguen ja Capuletin läsnäollessa kertoi\nmunkki totuudenmukaisesti heidän lastensa onnettoman rakkaudentarinan\nja sen, mikä osa hänellä oli ollut avustaessaan heidän avioliittoaan\ntoivoen, että tämä liitto lopettaisi heidän sukujensa väliset pitkät\nriitaisuudet. Hän kertoi, kuinka Romeo, joka siellä virui kuolleena,\noli Julian mies. Edelleen selosti munkki, kuinka ennenkuin hän\nehti saada sopivan tilaisuuden virallisesti julistaakseen heidän\navioliittonsa, Julialle ehdotettiin toista avioliittoa, jolloin\nJulia välttääkseen kaksinnaimisen rikosta nautti unijuomaa, kuten\nmunkki neuvoi, jotta kaikki luulisivat häntä kuolleeksi. Munkki oli\nsillävälin kirjoittanut Romeolle pyytäen tätä tulemaan ja ottamaan\nJulian pois, kun juoman vaikutus lakkaisi, mutta sanansaattajan\nonnettoman erehdyksen takia kirje ei sitten saavuttanut Romeota.\n\nPitemmälle ei munkki voinut jatkaa eikä tiennyt enempää kuin tämän,\nkoska hän itse tuli pelastamaan Juliaa tuosta kuoleman paikasta, ja\nlöysi tällöin kreivi Pariksen ja Romeon kuolleina. Mitä sen jälkeen\noli tapahtunut, sen täydensi paashin kertomus, hän kun oli nähnyt\nPariksen ja Romeon taistelevan, ja Romeon kanssa Veronasta tulleen\npalvelijan kertomus, miehen, jolle tämä uskollinen rakastaja oli\nantanut kirjeen toimitettavaksi hänen isälleen siinä tapauksessa\nettä hän kuolisi. Tämä kirje vahvisti munkin sanat, siinä kun Romeo\ntunnusti avioliittonsa Julian kanssa, pyysi anteeksi vanhemmiltaan\nja myönsi ostaneensa myrkyn köyhältä apteekkarilta, mainiten\naikomuksenaan olevan tulla hautaholville, kuolla ja levätä yhdessä\nJulian kanssa. Kaikki nämä olosuhteet soveltuivat yhteen selvittämään\nmunkin vapaaksi kaikesta epäluulosta, jonka nojalla hänen olisi voitu\narvella olleen osallisena näissä sekasotkuisissa veritöissä; ne\nolivat vain olleet tuloksia, joihin munkki ei ollut pyrkinyt, hänen\nomista hyväätarkoittavista, mutta liian monimutkaisista ja viekkaista\nsuunnitelmistaan.\n\nKääntyen näihin vanhoihin ylimyksiin, Montagueen ja\nCapuletiin, moitti ruhtinas heitä heidän raakojen ja järjettömien\nvihamielisyyksiensä takia ja osoitti heille, minkä rangaistuksen\ntaivas oli antanut sellaisista rikkomuksista, miten sallimus oli\nlöytänyt keinon rangaista heidän luonnotonta vihaansa heidän\nlapsiensa rakkaudenkin kautta. Nämä vanhat kilpailijat, jotka\neivät enää olleet vihollisia, sopivat siitä, että he hautasivat\npitkäaikaisen riitansa lastensa hautoihin; loordi Capulet pyysi\nloordi Montagueta antamaan hänelle kätensä, nimittäen Montagueta\nveljeksi ikäänkuin merkiksi siitä, että he näin tunnustivat\nperheittensä liittyneen yhteen nuoren Capuletin ja Montaguen\navioliiton kautta, ja sanoen, että loordi Montaguen käsi sovinnon\nmerkiksi oli kaikki, mitä hän pyysi tyttärensä huomenlahjaksi. Mutta\nloordi Montague vastasi, että hän antaisi loordi Capuletille enemmän,\nsillä hän pystyttäisi silkasta kullasta Julialle muistopatsaan, niin\nettä niin kauan kuin Verona säilyttäisi nimensä, ei mitään kuvaa\npidettäisi niin suuressa arvossa kuin sitä, joka uskolliselle ja\nvilpittömälle Julialle oli pystytetty.\n\nLoordi Capulet sanoi, että hän vastapalvelukseksi pystyttäisi toisen\npatsaan Romeolle. Näin koettivat nämä vanhat ylimysparat -- silloin\nkun se oli liian myöhäistä -- voittaa toisensa keskinäisissä\nystävyydenosoituksissa, kun taasen entisinä aikoina heidän vimmansa\nja vihamielisyytensä oli ollut niin kuolettava, että ainoastaan\nheidän lastensa hirvittävä tuho, onnettomina uhreina heidän riidoilleen\nja erimielisyyksilleen, saattoi poistaa jalosukuisten perheitten\nsyvään juurtuneen vihan ja keskinäisen kateuden.\n\n\n\n\nHAMLET, TANSKAN PRINSSI\n\n\nTanskan kuningatar Gertrud meni jäätyään leskeksi kuningas Hamletin\näkkiä kuoltua vähemmän kuin kaksi kuukautta kuninkaan kuoleman\njälkeen naimisiin kuninkaan veljen Claudiuksen kanssa, mitä seikkaa\nkaikki senaikuiset ihmiset pitivät omituisena ymmärtämättömyyttä,\nsydämettömyyttä tai pahempaakin osoittavana tekona. Tämä Claudius\nei näet millään tavoin muistuttanut Gertrudin puolisovainajaa\nulkonaisten ja sisäisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan oli\nilmeisesti yhtä halveksittava ulkonaisessa olemuksessaan kuin hän\noli alhainen ja arvoton luonteeltaan. Syntyikin muutamien mielissä\nepäluuloja, että Claudius oli salaa raivannut tieltään veljensä\nkuningas-vainajan päästäkseen naimisiin hänen leskensä kanssa ja\nnoustakseen Tanskan valtaistuimelle, sulkien pois nuoren Hamletin,\nhaudatun kuninkaan pojan ja laillisen kruununperillisen.\n\nMutta kehenkään ei kuningattaren ajattelematon teko vaikuttanut sillä\ntavoin kuin tähän nuoreen prinssiin, joka rakasti ja kunnioitti\nkuolleen isänsä muistoa miltei jumaloimiseen saakka. Ja koska\nHamletilla itsellään oli herkkä kunniantunto ja hän itse aina\nmitä tarkimmin noudatti soveliaisuutta, koski tämä hänen äitinsä\nGertrudin arvoton käytös kipeästi hänen sydämeensä, vieläpä siinä\nmäärin, että hänen isänsä kuoleman aiheuttaman murheen ja äitinsä\navioliitosta johtuvan häpeän vuoksi valtasi tämän nuoren prinssin\nsyvä surumielisyys, ja hän menetti kaiken iloisuutensa ja kauniin\nulkomuotonsa. Kaikki se huvi, jota hän tavallisesti sai lueskelusta,\nkävi hänelle arvottomaksi. Kaikki hänen ruhtinaalliset harjoituksensa\nja urheiluleikkinsä, jotka soveltuivat hänen nuoruudelleen, olivat\nnyt hänen mielestään turhia. Hän väsyi maailmaan, joka näytti hänestä\nperkaamattomalta puutarhalta, missä kaikki terveelliset kukat\ntukahtuivat ja ainoastaan rikkaruohot saattoivat viihtyä.\n\nSe, että hän mahdollisesti joutuisi menettämään valtaistuimen,\nlaillisen perintönsä, ei niin paljoa painanut hänen mieltään, vaikka\nse olikin nuorelle ja ylväälle prinssille katkera haava ja kipeä\nloukkaus, vaan häntä haavoitti se, että hänen äitinsä oli osoittanut\nniin pian unohtaneensa hänen isänsä muiston; se sai prinssin iloisen\nmielen häipymään. Millainen isä hän olikaan ollut! Hän oli ollut\nHamletin äidille niin rakastava ja hellä aviomies, ja Gertrud oli\naina esiintynyt rakastavana ja tottelevaisena vaimona Hamletin\nisälle, mutta nyt, kahden kuukauden kuluttua, tai kuten nuoresta\nHamletista näytti vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, oli hän\nmennyt uusiin naimisiin -- nainut Hamletin sedän, kuolleen miehensä\nveljen, joka itsessään oli erittäin sopimaton ja laiton avioliitto\nläheisen sukulaisuuden takia, mutta siksi sen teki vielä enemmän\nluonnoton kiire, jolla se solmittiin, ja sen miehen epäkuninkaallinen\nluonne, jonka kuningatar oli valinnut valtaistuimensa ja vuoteensa\nkumppaniksi. Tämä juuri enemmän kuin kymmenen kuningaskunnan menetys\nhämmennytti tämän kunnioitettavan nuoren prinssin sielua ja sai hänen\nmielensä peittymään pilveen.\n\nTurhaan oli kaikki, mitä hänen äitinsä Gertrud tai kuningas\nsaattoivat tehdä tai mitä he yrittivät hänen huvittamisekseen.\nHamlet esiintyi aina hovissa sysimustassa puvussa, surun merkiksi\nkuninkaallisen isänsä kuolemasta, eikä hän milloinkaan luopunut tästä\npukeutumistavasta, ei edes ilahduttaakseen äitiään tämän hääpäivänä.\nHamletia ei myöskään saatu yhtymään mihinkään juhlallisuuksiin tai\niloisiin tilaisuuksiin tuona hänen mielestään epämiellyttävänä\npäivänä.\n\nEnimmin kiusasi prinssiä se, ettei hän oikein tiennyt, millä tavoin\nhänen isänsä oli kuollut. Claudius ilmoitti, että käärme oli pistänyt\nkuningasta, mutta nuoren Hamletin mielessä liikkui ilkeitä epäluuloja\nsiitä, että Claudius oli se käärme, että hän oli murhannut kuninkaan\nkruunun takia ja että käärme, joka oli pistänyt Hamletin isää,\nistuikin nyt kuningas-vainajan valtaistuimella.\n\nMissä määrin hän oli oikeassa tässä johtopäätöksesssään ja mitä hänen\npitäisi ajatella äidistään -- missä määrin äiti oli tietoinen tästä\nmurhasta ja oliko se tehty hänen suostumuksellaan tai tietensä tai\nilman -- ne olivat epäilyksiä, jotka alati kiusasivat ja painostivat\nHamletin mieltä.\n\nNuoren prinssin korvaan oli tullut huhu, että vartiosotamiehet olivat\nnähneet haamun, joka täsmälleen muistutti kuollutta kuningasta hänen\nisäänsä, keskiyöllä palatsin edessä olevalla pengermällä kahtena\ntai kolmena yönä peräkkäin. Kummitus tuli aina puettuna päästä\njalkoihin asti samanlaiseen panssariin, jota kuolleen kuninkaan\ntiedettiin käyttäneen. Ne, jotka näkivät sen -- Hamletin paras ystävä\nHoratio oli yksi niistä -- selostivat keskenään yhtäpitävästi haamun\nilmestymisen ajan ja tavan: että se tuli täsmälleen silloin, kun\nkello oli lyönyt kaksitoista, että se näytti kalpealta, kasvoissaan\nenemmän surun kuin vihan ilme, että sen parta oli harmahtava ja\nhopeanäädän värinen, kuten he olivat sen nähneet hänen elinaikanaan,\nettä haamu ei vastannut, kun he puhuttelivat sitä, mutta kuitenkin\nhe kerran olivat arvelleet, että se oli kohottanut päänsä ja\nsuoristautunut sellaiseen asentoon kuin olisi aikonut puhua, mutta\nsillä hetkellä kaikui aamuinen kukon laulu, ja haamu väistyi\nkiireesti takaisin häipyen heidän näkyvistään.\n\nSuuresti hämmästyneenä heidän kertomuksestaan, joka oli liian\njohdonmukainen ja yhteensoveltuvainen, jotta sitä olisi voinut olla\nuskomatta, päätteli nuori prinssi, että he olivat nähneet juuri hänen\nisänsä hengen. Hamlet päätti ryhtyä vartioimaan sotamiesten kanssa\nsinä yönä, jotta hän saisi tilaisuuden nähdä haamun, sillä hän arveli\nitsekseen, että sellainen ilmestys ei tullut turhan takia, vaan että\nhaamulla oli jotakin ilmoitettavana, ja vaikka se oli ollut vaiti\ntähän saakka, puhuisi se kaiketi pojalle, Hamletille. Niin ollen\nprinssi kärsimättömänä odotti yön tuloa.\n\nYöllä asettui hän paikoilleen Horation ja erään vartiomiehistöön\nkuuluvan Marcelluksen kanssa pengermälle, missä haamun oli tapana\nkävellä. Koska oli kylmä yö ja ilma oli tavattoman raaka ja pakkanen\npolttava, ryhtyivät Hamlet, Horatio ja heidän kumppaninsa hieman\nkeskustelemaan sään koleudesta. Sen haastelun äkkiä keskeytti se,\nettä Horatio huusi haamun tulevan.\n\nNähdessään isänsä hengen Hamletin valtasi äkillinen hämmästys ja\npelko. Ensiksi prinssi kutsui enkeleitä ja taivaan lähettejä heitä\npuolustamaan, sillä hän ei tiennyt, oliko siinä hyvä vai paha henki,\ntuliko se hyvissä vai pahoissa tarkoituksissa. Mutta vähitellen\nHamlet sai yhä lisää rohkeutta, ja hänen isänsä -- kuten hänestä\nnäytti -- katseli häntä niin säälien, ikäänkuin hän olisi halunnut\nkeskustella Hamletin kanssa, ja hän näytti kaikissa suhteissa niin\nsamankaltaiselta kuin hän oli eläessään, että Hamlet ei voinut olla\npuhuttelematta häntä. Hän kutsui isäänsä nimeltä sanoen: \"Hamlet\nkuningas, isä!\" Prinssi vannotti isäänsä sanomaan, mikä oli syynä\nsiihen, että hän oli jättänyt hautansa, missä he olivat nähneet hänen\nniin rauhassa lepäävän, tullakseen jälleen käymään kuutamolla maan\npäällä, ja rukoili isäänsä ilmoittamaan heille, voisivatko he tehdä\nmitään, antaakseen rauhan hänen sielulleen.\n\nHaamu viittasi häntä tulemaan kanssaan johonkin syrjäisempään\npaikkaan, missä he voisivat olla kahden kesken. Horatio ja Marcellus\nolisivat tahtoneet neuvoa nuorta prinssiä luopumaan haamun\nseuraamisesta, sillä he pelkäsivät, että se ehkä oli joku paha\nhenki, joka tahtoi viekoitella hänet lähellä olevalle järvelle tai\njonkun hirvittävän kallionkielekkeen huipulle pukeutuakseen siellä\njohonkin kauheaan asuun, joka saattaisi riistää prinssiltä järjen.\nMutta heidän neuvonsa ja pyyntönsä eivät voineet muuttaa Hamletin\npäätöstä, tämä kun välitti liian vähän elämästä, pelätäkseen sen\nmenettämistä, ja mitä hänen sieluunsa tuli, sanoi hän siitä, että\nmitä saattoi henki tehdä sille, koska se oli kuolematon olento\nkuten henki itsekin. Ja prinssi tunsi itsensä yhtä rohkeaksi kuin\nleijona ja riistäytyen pois heidän käsistään, jotka tekivät kaikkensa\npidättääkseen häntä, seurasi hän henkeä, minne hyvänsä henki häntä\njohtikin.\n\nKun he olivat kahden kesken, keskeytti haamu hiljaisuuden kertoen\nolevansa hänen isänsä haamu, isän, joka oli julmasti murhattu, ja\nhaamu kuvasi, millä tavoin.\n\nTihutyön oli tehnyt hänen oma veljensä Claudius, katala setä,\nkuten Hamlet oli jo mitä suurimmassa määrin epäillytkin, ja setä\noli tehnyt sen toivoen pääsevänsä kuninkaan seuraajaksi hänen\navioliittoonsa ja kruunuunsa nähden. Haamu kertoi, että kun hän\nnukkui puutarhassa, kuten hänen tapansa oli iltapäivisin tehdä,\nhiipi tämä petollinen veli hänen luokseen hänen nukkuessaan ja\nkaatoi myrkyllisen villikaalin mehua hänen korviinsa, kasvin, jolla\non sellainen vastenmielisyys ihmisen elämää kohtaan, että se kulkee\nnopeasti kuin elohopea kaikkien ruumiin suonien lävitse kuivattaen\nveren ja levittäen karstaista spitaalia yli koko ihon. Näin hän\nnukkuessaan menetti veljensä käden kautta yhdellä kertaa kruununsa,\nkuningattarensa ja elämänsä. Hän vannotti Hamletia, että jos tämä\nkoskaan oli rakastanut kallista isäänsä, hän kostaisi isänsä katalan\nmurhan. Haamu valitteli pojalleen, että tämän äiti oli niin langennut\npois hyveen teiltä ja oli petollisesti luopuen ensimmäisen puolisonsa\naviorakkaudesta mennyt naimisiin hänen murhaajansa kanssa. Samalla\nse varoitti Hamletia, mitenkä hyvänsä tämä ryhtyikin toteuttamaan\nkostoaan häijyä setäänsä kohtaan, ettei hän suinkaan tekisi mitään\nväkivaltaa äitinsä persoonalle, vaan jättäisi äitinsä taivaan\nhuostaan ja omantunnon piikkien ja okaiden kidutettavaksi. Hamlet\nlupasi noudattaa haamun ohjeita kaikissa suhteissa, ja ilmestys\nkatosi.\n\nKun Hamlet jäi yksin, teki hän juhlallisen päätöksen, että kaikki,\nmitä hänellä oli muistissaan, kaikki, mitä hän koskaan oli oppinut\nkirjoista tahi omista havainnoistaan, hän heti unohtaisi, ja ettei\nmitään hänen aivoissaan muuta eläisi kuin muisto siitä, mitä haamu\noli hänelle sanonut ja häntä velvoittanut tekemään. Tämän heidän\nmolempien keskisen haastelun yksityiskohdat kertoi prinssi ainoastaan\nrakkaalle ystävälleen Horatiolle ja velvoitti sekä Horatiota että\nMarcellusta mitä tarkimmin pitämään salassa sen, mitä he olivat\nnähneet sinä yönä.\n\nKauhu, jonka haamun näkeminen oli jättänyt Hamletin aisteihin, koska\nhän oli heikko ja masentunut jo ennestään, miltei järkytti hänen\nymmärryksensä ja sai hänet suunniltaan. Peläten että tämä vaikutelma\njatkuisi, mikä seikka saattaisi hänet silmälläpidon alaiseksi ja\npanisi hänen setänsä olemaan varuillaan, jos setä epäili, että Hamlet\nmietti jotakin häntä vastaan tai että hän tosiaankin tiesi enemmän\nisänsä kuolemasta kuin hän julkisesti myönsi, teki prinssi omituisen\npäätöksen. Hän päätti siitä alkaen teeskennellä itseään todella ja\nvilpittömästi hulluksi, ajatellen, että hän olisi vähemmän epäilyksen\nalaisena, kun hänen setänsä luulisi hänen olevan kykenemättömän\nmihinkään vakavaan suunnitelmaan, ja että hänen todellinen\nmielenjärkytyksensä paraiten peittyisi ja pysyisi kätkettynä\nteeskennellyn mielisairauden verhon alla.\n\nSiitä alkaen teeskenteli Hamlet eräänlaista hurjuutta ja\nomituisuutta puvuissaan, puheessaan ja käytöksessään ja jäljitteli\nniin erinomaisesti mielisairasta, että kuningas ja kuningatar\npettyivät molemmin, ja koska he eivät arvelleet Hamletin isänsä\nkuoleman johdosta tunteman surun olevan riittävän syyn saamaan\naikaan sellaisen mielenhäiriön -- he eivät näet tienneet haamun\nilmestymisestä --, päättelivät he, että tämä sairaus oli rakkautta,\nja he arvelivat löytäneensä sen kohteen.\n\nEnnenkuin Hamlet vaipui sen surumielisyyden valtaan, josta on\nkerrottu, oli hän hellästi rakastanut kaunista neitoa nimeltä Ofelia,\njoka oli Poloniuksen, kuninkaan valtion asioissa käyttämän ylimmän\nneuvonantajan tytär. Hamlet oli lähettänyt Ofelialle kirjeitä ja\nsormuksia, tarjonnut monta kertaa neidolle rakkauttaan, esittäen\nyhtä mittaa hänelle rakkauden tunnustuksia kunniakkaalla tavalla,\nja Ofelia oli uskonut hänen valojaan ja rakkaudentunnustuksiaan.\nMutta surumielisyys, jonka valtaan Hamlet äskettäin oli vaipunut,\noli pannut hänet laiminlyömään neitoa, ja siitä alkaen, kun prinssi\nkeksi suunnitelman teeskennellä hulluutta, oli hän esiintyvinään\nepäystävällisesti, vieläpä raa'astikin. Mutta mieluummin kuin olisi\nmoittinut Hamletia uskottomuudesta, uskotteli Ofelia itselleen, että\nse oli vain rakastajan mielisairautta eikä tahallista tylyyttä, mikä\noli saattanut hänet huomaamaan Ofeliaa vähemmän kuin aikaisemmin.\nNeitonen vertasi Hamletin ennen jaloja sielunominaisuuksia ja\nterävää älyä niiden ollessa häntä ahdistavan syvän surumielisyyden\nheikentämiä suloisiin kelloihin, jotka itsessään kykenevät mitä\nparhaimpaan soitantoon, mutta ollessaan epävireessä tai kovakouraisen\nkäsittelyn alaisia saavat aikaan vain karkean ja epämiellyttävä\nsoinnun.\n\nVaikka julma tehtävä, joka Hamletilla oli edessään -- isänsä kuoleman\nkostaminen isän murhaajalle -- ei soveltunutkaan yhteen leikkisien\nlemmenpuuhien kanssa tai päästänyt seuraansa niin joutavaa intohimoa\nkuin miltä rakkaus tuntui Hamletista, ei se kuitenkaan voinut estää\nlempeitä, hänen omaan Ofeliaansa kohdistuneita ajatuksia tulemasta\nväliin. Eräänä tällaisena hetkenä, kun Hamlet ajatteli, että hänen\nkäyttäytymisensä tätä lempeää neitoa kohtaan oli ollut aiheettoman\nraakaa, kirjoitti hän Ofelialle kirjeen, joka oli täynnä hurjia\nkiihkon tempauksia ja eriskummaisia sanontatapoja; ne soveltuivat\nHamletin luultuun mielisairauteen, mutta niihin oli sekoitettu\nmuutamia lempeitä rakkauden viittauksia, jotka tietenkin osoittivat\ntälle kunnioitetulle neidolle, että syvä rakkaus häntä kohtaan uinui\nvielä prinssin sydämen syvyyksissä. Hän pyysi Ofeliaa epäilemään,\nolivatko tähdet tulta, ja epäilemään, liikkuiko aurinko, epäilemään\ntotuutta valehtelijaksi, mutta ehdottomasti olemaan epäilemättä\nHamletin rakkautta. Enemmänkin oli kirjeessä moisia eriskummaisia\nlauseparsia.\n\nTämän kirjeen näytti Ofelia velvollisuudentuntoisesti isälleen, ja\nvanhus katsoi olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä kuninkaalle\nja kuningattarelle, jotka siitä alkaen otaksuivat rakkauden olevan\nHamletin hulluuden todellisen syyn. Kuningatar toivoi, että Ofelian\nlempeä kauneus ehkä oli prinssin mielenhäiriön onnellisena syynä,\nsillä silloin neidon hyvyys kai palauttaisi onnellisesti Hamletin\nhänen tavalliseen tasapainoonsa heidän molempien menestykseksi.\n\nMutta Hamletin sairaus piili syvemmällä kuin kuningatar otaksui\nja kuin mitä sillä tavoin voitiin parantaa. Hamletin isän haamu,\njonka hän oli nähnyt, ahdisti yhä Hamletin mielikuvitusta, ja pyhä\nkäsky kostaa isän murha ei antanut hänelle mitään rauhaa, ennenkuin\nse oli suoritettu. Jokainen hetkenkin lykkäys näytti prinssistä\nsynniltä ja hänen isänsä tahdon loukkaukselta. Ei kuitenkaan ollut\nmikään helppo asia toteuttaa kuninkaan surmaamista, koska hän oli\naina vartijoittensa ympäröimänä. Tai jos siitäkin olisi selvinnyt,\noli kuningattaren, Hamletin äidin läsnäolo, tämä kun yleensä oli\nkuninkaan kanssa, näille tarkoitusperille esteenä, jota hän ei voinut\nmurtaa. Sitäpaitsi juuri se seikka, että vallananastaja oli hänen\näitinsä mies, täytti prinssin mielen jonkunlaisilla tunnonvaivoilla\nja tylsytti yhä hänen aikomuksensa kärjen. Pelkästään se teko,\nettä surmasi kanssaihmisen, oli sinänsä vastenmielinen ja kauhea\nluonnostaan niin lempeälle sielulle kuin hänen oli.\n\nJuuri Hamletin surumielisyys ja mielenmasennus, jonka vallassa hän\noli niin kauan ollut, saivat aikaan päättämättömyyden ja häilähtelyn,\njotka ehkäisivät häntä ryhtymästä äärimmäisiin tekoihin.\nSitäpaitsi hän epäröi senkin takia, että hänen mieleensä juolahti\nvastustamattomasti ajatus, että hänen näkemänsä henki ei ehkä\nollutkaan hänen isänsä, vaan mahdollisesti paholainen, jolla hänen\nkuulemansa mukaan oli valta laittautua sen näköiseksi kuin tahtoi\nja joka oli saattanut omaksua hänen isänsä hahmon vain käyttääkseen\nhyväkseen hänen heikkouttansa ja raskasmielisyyttään, pakottaakseen\nhänet tekemään niin epätoivoisen teon kuin murhan. Ja Hamlet päätti,\nettä hänellä pitäisi olla varmempia perusteita kuin näky tai haamu,\njoka saattoi olla harhakuvitelma.\n\nPrinssin ollessa tässä epäröivässä mielentilassa tuli hoviin muutamia\nnäyttelijöitä, joiden esityksiä hän oli ennen mielihyvin kuunnellut,\nvarsinkin erään, kun tämä lausui traagillisen kuvauksen vanhan\nPriamoksen, Troian kuninkaan, kuolemasta ja hänen kuningattarensa\nHekuban surusta. Hamlet toivotti vanhat ystävänsä näyttelijät\ntervetulleiksi ja muistaen, kuinka tuo runoelma oli aikaisemmin häntä\nmiellyttänyt, pyysi prinssi näyttelijää toistamaan sen, minkä tämä\ntekikin niin elävästi, esittäen heikon vanhan kuninkaan murhan, hänen\nkansansa ja kaupunkinsa hävittämisen tulella ja vanhan kuningattaren\nhurjan surun tämän juostessa paljain jaloin edestakaisin palatsissa\nviheliäinen riepu päänsä päällä, missä oli ollut kruunu, ja\nainoastaan kiireesti tempaamansa lakana lanteittensa verhona, missä\nhän oli pitänyt kuninkaallista viittaa, että esitys sai kyyneleet\nsilmiin kaikille läsnäolijoille, jotka luulivat näkevänsä todellisen\nnäyn, sillä niin etevästi se oli esitetty, ja myöskin näyttelijä itse\nlausui osansa murtuneella äänellä ja todellisia kyyneliä vuodattaen.\n\nTämä pani Hamletin ajattelemaan, että jos näyttelijä saattoi noin\npäästä tunteittensa valtaan pelkän keksityn näytelmän nojalla,\nniin että itki sellaisen takia, jota hän ei ollut koskaan nähnyt\n-- Hekuban tähden, joka oli ollut kuolleena niin monta sataa\nvuotta -- niin kuinka tylsä olikaan hän, jolla oli todellinen\nmurheen esittäjäosa, kun oikea kuningas ja rakas isä oli murhattu.\nHänhän oli kuitenkin ollut niin vähän kuohuksissaan, että hänen\nkostonsa näytti koko tämän ajan nukahtaneen tylsän ja samean unhon\nvaltaan! Ja miettiessään näyttelijöiden ja näytelmien toimintaa\nsekä niitä voimakkaita vaikutuksia, jotka elävästi esitetty hyvä\ndraama tekee katsojaan, muisti hän esimerkiksi erään murhaajan,\njoka nähdessään murhan näyttämöllä joutui pelkästään näytelmän ja\nolosuhteiden elävyyden vuoksi niin tunteittensa valtaan, että hän\nsilmänräpäyksessä tunnusti tekemänsä rikoksen. Ja Hamlet päätti,\nettä näiden näyttelijöiden pitäisi esittää jotakin hänen isänsä\nmurhaa muistuttavaa hänen setänsä edessä, jolloin hän tarkoin pitäisi\nsilmällä, minkä vaikutuksen se tekisi setään, ja hänen ulkonäöstään\nvoisi hän saada selville varmemmin, oliko setä murhaaja vai ei. Tätä\nvarten hän käski valmistaa näytelmän, jota katsomaan hän kutsui\nkuninkaan ja kuningattaren.\n\nNäytelmän juonena oli Wienissä tehty erään herttuan murha. Herttuan\nnimi oli Gonzago ja hänen vaimonsa Baptista. Näytelmä esitti,\nkuinka muuan Lucianus, herttuan läheinen sukulainen, myrkytti hänet\nkuutamossa hänen arvonsa takia ja kuinka murhaaja vähäistä myöhemmin\nsaavutti Gonzagon vaimon rakkauden.\n\nTämän näytelmän esityksessä oli kuningas, joka ei tiennyt, mikä\nansa oli hänen eteensä viritetty, läsnä kuningattarensa ja koko\nhovin kanssa Hamletin istuessa tarkkaavaisena lähellä kuningasta ja\npitäessä silmällä hänen ulkonäköään. Näytelmässä oli ensin keskustelu\nGonzagon ja hänen vaimonsa välillä, jolloin vaimo vakuutteli moneen\nkertaan rakkauttaan ja sitä, ettei hän milloinkaan menisi toisen\nmiehen kanssa naimisiin, jos hän eläisi Gonzagoa vanhemmaksi.\nBaptista toivotti kirousta päällensä, jos hän koskaan ottaisi\ntoisen miehen, ja lisäsi, että niin ei tehnyt muu nainen kuin ne\npahat naiset, jotka tappavat ensimmäiset miehensä. Hamlet huomasi\nkuninkaan kasvoilla tällöin värin vaihtuvan, kun hän kuuli nämä\nlauseet, ja että esitys oli yhtä myrkyllistä katseltavaa sekä hänelle\nettä kuningattarelle. Mutta kun Lucianus kertomuksen mukaisesti\ntuli myrkyttämään Gonzagoa, joka nukkui puutarhassa, iski voimakas\nsamanlaisuus, joka näytelmän ja hänen oman kuningasvainajalle,\nveljelleen tekemänsä kataluuden välillä vallitsi, hän kun oli\nmyrkyttänyt kuninkaan hänen puutarhassaan, niin tämän vallananastajan\nomaantuntoon, ettei hän kyennyt katselemaan näytelmää loppuun,\nvaan pyytäen äkkiä kynttilöitä huoneeseensa ja teeskennellen tai\nosittain tuntienkin äkkinäistä sairastumista lähti äkkiä teatterista.\nKuninkaan poistuessa lopetettiin esitys.\n\nHamlet oli nähnyt kylliksi ollakseen varma, että haamun sanat\nolivat tosia eivätkä mitään kuvittelua; ja iloisuuden puuskassa,\njollainen valtaa ihmisen hänen äkkiä päästessään jostakin suuresta\nepäilyksestä ja tuumiskelusta, vannoi hän Horatiolle uskovansa\nhaamun sanaa tuhannestakin punnasta. Mutta ennenkuin Hamlet ehti\ntehdä päätöstä, mihin kostotoimenpiteisiin hän rupeisi, kun hän nyt\noli saanut varman tiedon siitä, että hänen setänsä oli hänen isänsä\nmurhaaja, lähetti kuningatar, hänen äitinsä, noutamaan Hamletia\nyksityiseen keskusteluun sivuhuoneeseensa. Kuningatar oli lähettänyt\nHamletia noutamaan kuninkaan toivomuksesta osoittaakseen pojalleen,\nkuinka suuresti hänen äskeinen käytöksensä oli pahoittanut heidän\nmolempien mieltä. Kuningas taasen haluten tietää kaikki, mitä\nsiellä keskusteltiin, ja ajatellen, että äidin liian puolueellinen\nselostus ehkä jättäisi pois joitakin Hamletin sanoja, joiden\nsisällön tietäminen saattoi olla kuninkaalle hyvin tärkeätä,\nkäski Poloniuksen, vanhan valtioneuvoksen, asettua kuningattaren\nyksityishuoneen seinäverhojen taakse, mistä hän näkymättömänä\nsaattaisi kuunnella, mitä tapahtui. Tämä juoni soveltui erikoisen\nhyvin Poloniuksen luonteeseen, kun hän oli koko ikänsä perehtynyt\nvaltioviisauden koukkuisiin periaatteisiin ja laskelmiin ja oli\nhuvitettu ottamaan asioita selville epäsuoralla ja viekkaalla tavalla.\n\nPrinssin tullessa äitinsä luo alkoi äiti moittia häntä mitä\nankarimmin hänen toimistaan ja käytöksestään sanoen hänelle, että\nhän oli suuresti loukannut isäänsä. Tällä tarkoitti kuningatar\nkuningasta, Hamletin setää, jota hän nimitti poikansa isäksi, koska\noli mennyt hänen kanssaan naimisiin. Syvästi suuttuneena siitä, että\nkuningatar antoi niin rakkaan ja kunnioitetun nimen konnalle, joka\ntosiaan ei ollut parempaakaan kuin Hamletin oikean isän murhaaja,\nvastasi toinen jotensakin terävästi: \"Äiti, sinä olet suuresti\nloukannut minun isääni.\" Kuningatar sanoi, että tuo oli vain tyhjä\nvastaus. \"Se oli sellainen, jonka kysymys ansaitsi\", virkkoi Hamlet.\nKuningatar kysyi Hamletilta, oliko tämä unohtanut, kenen kanssa hän\npuhui. \"Voi\", vastasi Hamlet, \"toivoisin, että voisin sen unohtaa!\nSinä olet kuningatar, miehesi veljen vaimo, ja sinä olet äitini.\nToivoisin, ettet olisi sitä, mitä olet.\"\n\n\"Jos siis osoitat minulle niin vähän kunnioitusta\", tokaisi\nkuningatar, \"tuon ne luoksesi, jotka osaavat puhua.\" Hän aikoi\nlähettää kuninkaan tai Poloniuksen Hamletin luokse.\n\nMutta tämä ei tahtonut antaa äitinsä mennä, kun hän nyt oli päässyt\nkuningattaren kanssa kahden kesken, ennenkuin olisi koettanut,\neivätkö hänen sanansa voisi saattaa kuningatarta jollakin tavoin\ntajuamaan omaa kurjaa elämäänsä. Ottaen kuningatarta ranteesta piti\nHamlet häntä lujasti kiinni ja pakotti hänet istuutumaan. Säikähtäen\npojan vakavaa käytöstä ja peläten, että hän mielisairaudessaan voisi\ntehdä hänelle jotakin pahaa, päästi kuningatar huudon. Seinäverhojen\ntakaa kuului ääni:\n\n\"Auttakaa, auttakaa kuningatarta!\"\n\nKuullessaan tämän ja ajatellessaan tosiaankin, että siellä oli\nitse kuningas kätkeytyneenä, veti Hamlet miekkansa ja pisti siihen\npaikkaan, mistä ääni kuului, niinkuin hän olisi pistänyt siellä\njuoksevan rotan kuoliaaksi, kunnes ääni lakkasi, josta prinssi päätti\nsiellä olevan henkilön kuolleen. Mutta kun hän raahasi ruumiin esiin,\nei se ollutkaan kuningas, vaan Polonius, vanha palvelevainen neuvos,\njoka oli sijoittunut vakoojaksi seinäverhojen taakse.\n\n\"Voi minua!\" huudahti kuningatar. \"Minkä äkkinäisen ja verisen työn\noletkaan tehnyt!\"\n\n\"Verisen kylläkin, äiti\", vastasi Hamlet, \"mutta en niin pahaa kuin\nsinun tekosi, sinä kun tapoit kuninkaan ja menit naimisiin hänen\nveljensä kanssa.\"\n\nHamlet oli mennyt liian pitkälle voidakseen jättää asiaa tähän.\nHän oli nyt sillä tuulella, että hän saattoi puhua selvästi\näidilleen, ja hän jatkoi puhettaan. Vaikkakin lasten tulee suhtautua\nhellävaroen vanhempiensa vikoihin, niin kuitenkin suurien rikosten\nollessa kysymyksessä pojalla saattaa olla oikeus puhua myöskin\nomalle äidilleen jotensakin ankarasti, sikäli kuin tämä ankaruus on\ntarkoitettu äidin ja hänen kääntämisekseen pois hänen pahoilta teiltä\neikä pelkästään tähtää moittimiseen.\n\nNyt kuvasi ylväs prinssi liikuttavin sanoin kuningattarelle hänen\ntekonsa kataluuden, kuningatar kun oli niin unohtanut kuolleen\nkuninkaan, Hamletin isän, että hän niin lyhyen ajan jälkeen meni\nnaimisiin kuninkaan veljen ja epäillyn murhaajan kanssa. Sellainen\nteko oli kuningattaren vannottua niin monta valaa ensimäiselle\naviopuolisolleen omiaan saattamaan kaikki naisten valat epäilyksen\nalaisiksi ja kaiken hyveen tekopyhyytenä pidetyksi, aviolupaukset\nvähemmän arvoisiksi kuin pelurien valat ja uskonnon pilkaksi ja\npelkäksi sanahelinäksi. Hamlet sanoi kuningattaren tehneen sellaisen\nteon, että taivaat punastuivat sitä ja että maa oli vihastunut\nhänelle sen takia. Hän näytti kuningattarelle kahta kuvaa, joista\ntoinen oli kuningasvainajan, hänen ensimmäisen miehensä ja toinen\nnykyisen kuninkaan, hänen toisen miehensä. Hamlet pyysi kuningatarta\npanemaan merkille eroavaisuuden, mikä miellyttävyys olikaan hänen\nisänsä kasvonpiirteillä, kuinka jumalankaltainen hän olikaan:\nApollon kiharat, Jupiterin otsa, Marsin katsanto ja ryhti kuin\nMerkuriuksella, joka juuri on astunut jollekin taivasta suutelevalle\nkukkulalle! Hamlet sanoi, että tämä mies oli ollut kuningattaren\npuoliso.\n\nSitten näytti Hamlet kuningattarelle, kenenkä tämä oli saanut\nsijalle: setä näytti häpeäpilkulta ja ruostetahralta, sillä niin oli\nhän tuhonnut jalon veljensä. Kuningatar oli syvästi häpeissään, kun\nHamlet näin käänsi hänen silmänsä tarkkaamaan hänen oman sielunsa\nsisintä, jonka kuningatar nyt näki niin mustana ja muodottomana.\nHamlet kysyi kuningattarelta, kuinka tämä saattoi elää tämän miehen\nkanssa ja olla vaimo hänelle, joka oli murhannut kuningattaren\nensimäisen miehen ja saanut kruunun väärin keinoin kuten varas...\nHamletin puhuessa tuli huoneeseen hänen isänsä haamu sellaisena kuin\nhän oli ollut elinaikanaan, ja sellaisena, jona Hamlet oli äskettäin\nhänet nähnyt.\n\nHamlet kysyi suuren kauhun vallassa, mitä haamu tahtoi, ja tämä\nsanoi tulevansa muistuttamaan Hamletin lupaamasta kostosta, jonka\ntämä näytti unohtaneen; haamu pyysi vielä Hamletia puhuttelemaan\näitiään, sillä muuten suru ja kauhu, jotka äidin olivat vallanneet,\ntappaisivat hänet. Sitten haamu katosi, eikä kukaan muu sitä\nnähnyt kuin Hamlet, eikä hän voinut näyttämällä, missä se seisoi,\ntai muullakaan tavoin saada äitiänsä sitä näkemään. Kuningatar\noli hirvittävästi kauhuissaan koko tämän ajan kuullessaan\nHamletin keskustelevan, kuten kuningattaresta näytti, tyhjän\nkanssa. Kuningatar luki tämän Hamletin mielenhäiriön syyksi.\nMutta Hamlet pyysi häntä olemaan imartelematta ilkeätä sieluaan\nsillä tavoin, että ajatteli hänen mielisairautensa eikä omien\nrikkomustensa toimittaneen isän sielun jälleen maan päälle. Hamlet\npyysi kuningatarta tunnustelemaan hänen valtimoaan, kuinka se\nsykki säännöllisesti eikä kuten mielisairaalla. Sitten pyysi hän\nkuningatarta itkien tunnustamaan syntinsä taivaalle siitä, mitä\noli tapahtunut, ja tulevaisuudessa välttämään kuninkaan seuraa\nja olematta vaimona hänelle. Kun sitten kuningatar osoittautuisi\näidiksi hänelle kunnioittamalla hänen isän muistoa, pyytäisi Hamlet\nkuningattarelta hänen poikanaan siunausta. Kun toinen lupasi\nnoudattaa Hamletin ohjeita, päättyi keskustelu.\n\nNyt oli prinssillä aikaa ajatella että ruumiina oli hänen hellästi\nrakastamansa Ofelian isä; hän veti kuolleen syrjään, ja kun hänen\nmielensä nyt oli vähän rauhoittunut, itki hän sitä, mitä oli tehnyt.\n\nTämä Poloniuksen onneton kuolema antoi kuninkaalle aiheen lähettää\nHamletin pois kuningaskunnasta. Kuningas olisi mielellään surmannut\nHamletin peläten häntä vaarallisena, mutta hän myös pelkäsi kansaa,\njoka suosi prinssiä, ja kuningatarta, joka kaikista vioistaan\nhuolimatta hellästi rakasti poikaansa. Niinpä tämä viekas konna sai\naikaan sillä verukkeella, että piti huolta Hamletin turvallisuudesta,\njottei häntä pantaisi tilille Poloniuksen kuolemasta, sen,\nettä Hamlet kuljetettiin laivassa Englantiin kahden hovimiehen\nsilmälläpidon alaisena, ja näiden hovimiesten kautta lähetti kuningas\nkirjeen Englannin hoviin, joka maa siihen aikaan oli Tanskan\nalainen ja maksoi vetoa Tanskalle, pyytäen kirjeessä esitettyjen\nerikoisten syiden nojalla, että Hamlet surmattaisiin, heti kun hän\ntuli maihin Englannissa. Epäillen jotakin petosta sai Hamlet salaa\nyöllä haltuunsa kirjeen, ja taitavasti raaputtaen pois oman nimensä\nkirjoitti hän sijaan molempien häntä vartioivien hovimiesten nimet,\nettä heidät piti surmata; sitten sulki hän kirjeen ja pani sen\npaikoilleen jälleen. Pian sen jälkeen joutui laiva merirosvojen\nhyökkäyksen alaiseksi, jonka aikana prinssi haluten näyttää\nurhoollisuuttaan meni miekka kädessä yksin vihollisen laivaan, ja\ntällöin hänen oma laivansa pelkurimaisella tavalla loittoni. Jättäen\nHamletin oman onnensa nojaan kiiruhtivat molemmat hovimiehet suoraa\npäätä Englantiin mukanaan tuo kirje, jonka sisällön Hamlet oli\nmuuttanut heidän omaksi hyvin ansaituksi tuhokseen.\n\nMerirosvot, joilla oli prinssi vallassaan, osoittautuivat lempeiksi\nvihollisiksi; tietäen, kenet he olivat saaneet vangikseen, päästivät\nhe hänet maihin lähimpään Tanskan satamaan toivoen, että prinssi ehkä\ntekisi heille hyviä palveluksia hovissa korvaukseksi merirosvojen\nhänelle osoittamasta suopeudesta. Tästä satamasta kirjoitti hän\nkuninkaalle, ilmoittaen hänelle, mikä omituinen seikkailu oli tuonut\nhänet takaisin hänen omaan maahansa, ja sanoen, että hän seuraavana\npäivän ilmoittautuisi hänen majesteetilleen. Kun Hamlet tuli kotia,\nsattui hänen silmiinsä kaikkein ensiksi surullinen näky.\n\nSe oli nuoren ja kauniin Ofelian, hänen entisen rakkaan lemmittynsä,\nhautaus. Tämän nuoren neidon järki oli alkanut sekaantua heti hänen\nonnettoman isänsä kuoleman jälkeen. Se, että isä sai väkivaltaisen\nkuoleman ja lisäksi Ofelian rakastaman prinssin kädestä, koski niin\ntämän hennon neidon mieleen, että hän lyhyen ajan kuluttua tuli\ntäydelliseen mielenhäiriöön, ja hänellä oli tapana kuljeskella\njakelemassa kukkia hovin naisille sanoen, että kukat olivat\nhänen isänsä hautajaisia varten, ja laulaen lauluja rakkaudesta\nja kuolemasta, vieläpä toisinaan sellaisiakin, joissa ei ollut\nminkäänlaista järkeä, ikäänkuin hän olisi kokonaan menettänyt\nmuististaan sen, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nErään puron yli kasvoi kaaressa paju, jonka lehdet kuvastuivat\nvirtaan. Tälle purolle tuli Ofelia eräänä päivänä, kun hän\noli vartioimattomana, mukanaan kukkaisseppeleitä, joita hän\noli valmistanut sekaisin kaunokeista, nokkosista, kukista ja\nrikkaruohoista yhdessä, ja neito kiipesi ripustamaan seppelettään\npajun haaroihin, jolloin oksa katkesi ja syöksi nuoren immen,\nhänen seppeleensä ja kaikki, mitä hän oli poiminut, veteen,\nmissä hänen vaatteensa kannattivat häntä jonkun aikaa pinnalla,\nja tänä aikana lauloi hän katkelmia vanhoista sävelistä, kuten\nse, joka ei omaa ahdinkoansa ymmärrä, tai ikäänkuin hän olisi\nollut tuohon alkuaineeseen luonnostaan kuuluva olio. Mutta ennen\npitkää hänen vaatteensa painaviksi kostuneina vetivät hänet hänen\nsurunvoittoisesta laulustaan mutaiseen ja kurjaan kuolemaan. Tämän\nkauniin neidon hautajaisia vietti hänen veljensä Laertes, kuninkaan,\nkuningattaren ja koko hovin ollessa läsnä, kun Hamlet saapui.\n\nHamlet ei tietänyt, mitä tämä näky merkitsi, vaan hän seisoi\ntoisella puolella haluamatta keskeyttää juhlamenoja. Hän näki\nkukkia siroiteltavan Ofelian haudalle, kuten oli tapana neitojen\nhautajaisissa, ja kuningatar itse heitti kukkia sinne. Heittäessään\nniitä kuningatar sanoi: \"Suloa suloiselle! luulin saavani peittää\nnäillä morsiusvuoteesi, suloinen neito, enkä siroittelevani niitä\nhaudallesi. Sinusta piti tulla Hamletini vaimo.\" Ja Hamlet kuuli\nOfelian veljen toivovan, että orvokkeja kasvaisi hänen haudastaan, ja\nnäki hänen hyppäävän hautaan hurjana surusta ja pyytävän läsnäolevia\nkasaamaan hänen päälleen vuoren korkuiselta multaa, jotta hän saisi\nhautansa sisarensa kanssa.\n\nJa rakkaus tähän kauniiseen neitoon palasi Hamletin mieleen, eikä\nhän voinut sietää sitä, että veli osoitti niin paljon kiihkeätä\nsurua, sillä hän arveli rakastavansa Ofeliaa paremmin kuin\nneljäkymmentätuhatta veljeä. Paljastaen sitten itsensä hyppäsi\nprinssi hautaan, missä Laertes oli, yhtä hurjana tai hurjempana kuin\ntämä. Tuntiessaan tulijan Hamletiksi, joka oli ollut hänen isänsä\nja sisarensa kuoleman syynä, tarttui Laertes tulijaa kurkusta kuin\nvihollista, kunnes läsnäolijat eroittivat heidät. Hautajaisten\njälkeen pyysi Hamlet anteeksi hätäistä toimintaansa, kun hän oli\nheittäytynyt hautaan ikäänkuin uhmaamaan Laertesta; mutta hän sanoi,\nettei hän voinut sietää kenenkään näyttävän siltä, että voittaisi\nhänet surussa hänen kauniin Ofeliansa kuoleman takia. Tästä ajasta\nalkaen näyttivät nämä kaksi ylimystä olevan sovinnossa.\n\nMutta tästä Laerteen surusta ja vihasta hänen isänsä ja Ofelian\nkuoleman takia suunnitteli kuningas, Hamletin ilkeä setä, tuhon\nprinssille. Hän yllytti Laerteen haastamaan rauhan ja sovinnon\nvarjolla Hamletin ystävälliseen miekkailukilpailuun, ja kun toinen\nsuostui siihen, määrättiin päivä ottelua varten. Tässä ottelussa oli\nkoko hovi läsnä; kuninkaan ohjeitten mukaan varusti Laertes itselleen\nmyrkytetyn aseen. Kilvoittelun johdosta hovimiehet löivät suuria\nvetoja, koska sekä Hamlet että Laertes olivat tunnettuja taitavina\nmiekkailijoina. Ottaen kilpailumiekat käteensä valitsi Hamlet niistä\nyhden ensinkään epäilemättä Laerteen petosta tai välittämättä\ntutkia hänen asettaan, tämä kun tylppäkärkisen miekkailusääntöjen\nmukaan käytettävän aseen sijasta otti itselleen teräväkärkisen ja\nmyrkytetyn. Ensiksi Laertes vain leikitteli Hamletin kanssa ja\nsalli tämän saavuttaa muutamia etuja, joita teeskentelevä kuningas\nsuurenteli ja kiitteli ylenmäärin, juoden prinssin menestykseksi\nja lyöden runsaita vetoja ottelun lopputuloksesta. Mutta muutamien\nhyökkäyksien ja pistojen jälkeen Laertes lämpeni, teki kuolettavan\ntyönnön Hamletia kohti myrkytetyllä aseellaan ja antoi hänelle\ntappavan iskun. Kiihtyneenä, mutta tietämättä petoksesta mitään\nvaihtoi Hamlet taistelun tuoksinassa oman vaarattoman aseensa\nLaerteen kuolettavaan ja käyttäen toisen omaa miekkaa pistoihinsa\nantoi Laerteelle sellaisen vastaiskun, että tämä oikeudenmukaisesti\njoutui kiinni omasta petoksestaan. Tällä hetkellä huusi kuningatar\nolevansa myrkytetty. Hän oli varomattomasti juonut maljasta, jonka\nkuningas oli valmistanut Hamletia varten sen tapauksen varalta, että\ntämä miekkailusta lämmetessään pyytäisi juotavaa. Siihen maljaan oli\npetollinen kuningas kaatanut kuolettavaa myrkkyä, ollakseen varma\nHamletista, jos Laerteen miekka ei osuisi maaliinsa. Kuningas oli\nunohtanut varoittaa kuningatarta, joka kuoli huutaen viimeisellä\nhengenvedollaan, että hänet oli myrkytetty.\n\nEpäillen jotakin petosta käski Hamlet sulkea ovet, sillä aikaa kun\nhän toimitti etsinnän. Laertes pyysi Hamletia olemaan enää etsimättä,\ntunnusti petoksen ja kuinka hän itsekin oli joutunut sen uhriksi. Hän\nkertoi Hamletille myrkytetystä kärjestä ja sanoi, ettei prinssillä\nollut enää puolta tuntiakaan elettävänä, sillä mikään lääke ei voisi\nhäntä parantaa. Pyytäen anteeksi Hamletilta kuoli Laertes syyttäen\nviimeisillä sanoillaan kuningasta ilkityön suunnittelijaksi.\n\nKun Hamlet näki loppunsa lähenevän, kääntyi hän, koska miekassa\noli vielä hiukan myrkkyä jäljellä, äkkiä petolliseen setäänsä ja\niski miekan kärjen kuninkaan sydämeen täyttäen lupauksen, jonka hän\noli tehnyt isänsä hengelle; tämän käsky oli nyt täytetty ja hänen\nkatala murhansa kostettu murhaajalle. Tuntien sitten hengityksensä\nuupuvan ja elämänsä pakenevan kääntyi Hamlet rakkaaseen ystäväänsä\nHoratioon, joka oli ollut tämän synkän murhenäytelmän katsojana, ja\npyysi viimeistä hengähdystä vetäessään Horatiota elämään kertoakseen\ntämän hänen tarinansa maailmalle -- ystävä oli näet tehnyt liikkeen,\nikäänkuin hän aikoisi tappaa itsensä seuratakseen prinssiä kuolemaan.\nHoratio lupasi antaa asiasta totuudenmukaisen kertomuksen, joka oli\ntarkka kaikkiin yksityiskohtiin nähden. Kun Hamlet oli näin saanut\ntahtonsa täyttymään, pakahtui hänen jalo sydämensä, ja Horado ja\nläsnäolijat uskoivat monia kyyneliä vuodattaen jalon prinssinsä\nhengen enkelien huostaan, sillä hän oli ollut lempeä ja ylevä\nprinssi, joka oli saavuttanut kansan suuren rakkauden, ja jos hän\nolisi elänyt, olisi hän epäilemättä osoittautunut suurenmoiseksi ja\nperin hyväksi kuninkaaksi Tanskalle.\n\n\n\n\nOTHELLO\n\n\nVenetsian rikkaalla senaattorilla Brabantiolla oli kaunis tytär,\nlempeä Desdemona. Monet kosijat pyysivät hänen kättään sekä hänen\nmonien hyvien ominaisuuksiensa että hänen tulevan rikkautensa takia.\nMutta omaan ilmanalaansa ja väriinsä kuuluvien kosijoiden joukossa\nei Desdemona nähnyt ainoatakaan, josta hän olisi voinut pitää; sillä\ntämä jalo neito, joka katsoi enemmän miesten sieluun kuin heidän\nkasvonpiirteisiinsä, vieläpä niin erikoisella tavalla, että sitä\npikemminkin voi ihailla kuin jäljitellä, oli valinnut rakkautensa\nkohteeksi maurin, mustaihoisen, jota Desdemonan isä rakasti\nkutsuen hänet usein taloonsa. Eikä Desdemonaa voi kokonaan tuomita\nsiitä, että hän valitsi näin sopimattoman henkilön lemmitykseen.\nLukuunottamatta sitä, että Othello oli musta, oli jalosukuisella\nmaurilla kaikki ne ominaisuudet, jotka saattoivat suositella häntä\nylväimmänkin neidon kiintymyksen aiheeksi. Othello oli soturi,\nvieläpä urhoollinenkin, ja kunnostautumisellaan turkkilaisia vastaan\nkäydyissä verisissä sodissa oli hän kohonnut kenraalin arvoon\nVenetsian palveluksessa, ja valtio piti häntä arvossa ja luotti\nhäneen.\n\nOthello oli matkustellut paljon, ja Desdemona, kuten neitojen tapa\non, kuunteli mielellään, kun Othello kertoi seikkailujaan, joita\nhän esitti aikaisemmista vaiheistaan asti: taisteluja, piirityksiä\nja kahakoita, joista hän oli suoriutunut, vaaroja, joille hän\noli ollut alttiina maalla ja merellä, täpäriä pelastumisia, kun\nhän oli tunkeutunut johonkin aukkoon tai marssinut kohti tykkien\nsuuta. Edelleen mauri kertoi, kuinka röyhkeä vihollinen oli ottanut\nhänet vangiksi ja myynyt orjaksi, kuinka hän käyttäytyi siinä\ntilassa ja kuinka hän pelastui. Kaiken tämän hän kertoi, lisänä\nkuvaukseen vieraissa maissa näkemistään oudoista seikoista, laajoista\nerämaista ja satumaisista luolista, kivilouhoksista, kallioista ja\nvuorista, joiden huiput ovat pilvien sisällä, hurjista kansoista,\nkannibaaleista eli ihmissyöjistä ja eräästä Afrikan kansanheimosta,\njolla pää on hartioitten alapuolella.\n\nNämä matkailukertomukset kiinnittivät tavallisesti niin Desdemonan\nhuomion puoleensa, että jos hänet kutsuttiin joksikin aikaa\ntalousaskareisiin, suoritti hän ne puuhat erittäin nopeasti ja palasi\nahmiakseen jännittyneenä Othellon tarinoita. Kerran käytti mauri\nheikkoa hetkeä hyväkseen ja houkutteli Desdemonan pyytämään, että\nhän kertoisi hänelle koko elämänsä tarinan kaikessa laajuudessaan,\nDesdemona kun oli kuullut toisen vaiheista niin paljon, mutta\nainoastaan osittain. Tähän Othello suostui ja houkutteli kuulijalta\nmonta kyyneltä puhuessaan muutamista onnettomista koettelemuksista,\njoita hänelle oli sattunut nuoruudessaan.\n\nKim Othello oli päättänyt kertomuksensa, palkitsi neito hänet runsain\nhuokauksin. Desdemona vannoi herttaisesti, että kaikki oli tapahtunut\nniin merkillisesti ja oli liikuttavaa, ihmeellisen liikuttavaa.\nDesdemona sanoi toivovansa, ettei hän olisi sitä kuullut, mutta\nkuitenkin hän toivoi, että taivas olisi luonut hänelle sellaisen\nmiehen. Sitten neito kiitti kenraalia, sanoen tälle, että jos\nhänellä oli ystävä, joka rakasti Desdemonaa, niin tuli Othellon\nainoastaan neuvoa ystävänsä kertomaan tarinansa, ja se taivuttaisi\nrakastetun. Tämän viittauksen nojalla, joka lausuttiin suuremmalla\nvilpittömyydellä kuin kainoudella ja johon liittyi eräänlaista\nlumoavaa kauneutta ja punasteluja, joita Othello ei voinut väärin\nkäsittää, puhui tämä avomielisemmin rakkaudestaan ja saavutti\nhyväsydämisen neidon suostumuksen siihen, että hän menisi salaa\nnaimisiin Othellon kanssa.\n\nEi maurin väri eikä hänen asemansa ollut sellainen, että olisi voitu\ntoivoa Brabantion hyväksyvän hänet vävykseen. Hän oli jättänyt\ntyttärelleen vapaan valinnan, mutta hän odotti, että Desdemona\njalosukuisten Venetsian neitojen tapaan valitsisi ennen pitkää\nitselleen miehen, jolla oli senaattorin arvo tai mahdollisuudet.\nMutta tässä Brabantio pettyi; neitonen rakasti mauria, vaikka\ntämä oli musta, ja pyhitti sydämensä ja asemansa toisen suurelle\nlahjakkuudelle ja uljaille ominaisuuksille. Niin taipui Desdemonan\nsydän sokeasti jumaloimaan miestä, jonka hän oli valinnut\npuolisokseen, että hänen värinsäkin, joka kaikille muille paitsi\ntälle terävänäköiselle neidolle olisi osoittautunut voittamattomaksi\nesteeksi, näytti Desdemonasta paremmalta kuin kenenkään hänen\nVenetsian nuoriin aatelismiehiin kuuluvien kosijoittensa valkoinen ja\nläpikuultava ihonväri.\n\nHeidän avioliittonsa -- jota, vaikka se solmittiinkin salaa, ei kauan\nvoinut pitää salaisuutena -- tuli Brabantio-vanhuksen korviin, ja hän\nesiintyi senaatin juhlallisessa istunnossa mauri Othellon syyttäjänä,\ntämä kun, kuten Brabantio väitti, oli noituuden ja loitsujen avulla\nhoukutellut itselleen kauniin Desdemonan rakkauden ja saanut hänet\nmenemään kanssaan naimisiin ilman isän suostumusta ja vastoin\nvieraanvaraisuuden velvollisuuksia.\n\nTänä ajankohtana sattui, että Venetsian valtio välttämättömästi\ntarvitsi Othellon palveluksia, koska oli saapunut uutinen, että\nturkkilaiset suurenmoisten valmistelujen jälkeen olivat varustaneet\nlaivaston, joka suuntasi kulkunsa Kyproksen saarta kohti aikoen\nvalloittaa takaisin tämän linnoitetun paikan venetsialaisilta,\njotka silloin pitivät sitä hallussaan. Tässä ahdingossa käänsi\nvaltio katseensa mauriin, jota yksin pidettiin kykenevänä johtamaan\nKyproksen puolustusta turkkilaisia vastaan, niin että Othello\nkutsuttuna nyt senaatin eteen seisoi siinä yhtaikaa ehdokkaana\ntärkeää valtion tehtävää varten ja yhtaikaa rikollisena, jota\nsyytettiin Venetsian lakien mukaan peräti raskaista rikkomuksista.\n\nVanhan Brabantion ikä ja senaattorin arvo velvoittivat tuota vakavaa\nkokousta kuuntelemaan häntä mitä kärsivällisimmin, mutta kiihtynyt\nisä esitti syytteensä niin maltittomasti, esittäen todennäköisyyksiä\nja väitteitä todistuksiksi, että Othellon tarvitsi, kun hänet\nkutsuttiin puolustautumaan, ainoastaan yksinkertaisesti selostaa\nlempensä vaiheet. Tämän hän teki niin koruttoman kaunopuheisesti\nkertoen uudelleen koko kosintansa tarinan, kuten sen yllä olemme\nesittäneet, ja lausuen sanottavansa niin ylevän avomielisesti --\ntosi todistus --, että herttuan, joka istui päätuomarina, täytyi\ntunnustaa, että niin esitetty kertomus olisi voittanut hänenkin\ntyttärensä. Noitakeinot ja manaukset, jota mauri oli käyttänyt\narmastelussaan, osoittautuivat selvästi pelkiksi rakastuneitten\nmiesten kunniallisiksi tempuiksi. Ainoa taikavoima, mitä Othello oli\nkäyttänyt, oli se, että hän kykeni kertomaan hellän tarinan, joka\nliikutti neidon sydäntä.\n\nTämän Othellon selostuksen vahvisti lady Desdemonan itsensä todistus,\nhän kun tuli tuomioistuimen eteen ja tunnusti olevansa isälleen\nvelkaa elämänsä ja kasvatuksensa, mutta vaati isältään oikeutta\ntunnustaa vielä korkeampia velvollisuuksia herraansa ja puolisoansa\nkohtaan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hänen äitinsä oli niin\ntehnyt pitäessään Brabantiota omaa isäänsä parempana.\n\nKykenemättä jatkamaan kannettaan kutsui vanha senaattori maurin\nluokseen monin tavoin tuoden esiin surunsa ja lahjoittaen\nvälttämättömyyden pakosta hänelle tyttärensä, jota, jos Brabantio\nvain olisi voinut hänet pidättää, kuten hän sanoi Othellolle, hän\nolisi kaikesta sydämestään pitänyt kenraalista loitolla. Brabantio\nlisäsi, että hän oli sydämestään iloinen siitä, ettei hänellä ollut\nmuuta lasta, sillä tämä tyttären menettely olisi tehnyt hänestä\ntyrannin, joka olisi täysin vanginnut lapset Desdemonan luopumuksen\ntakia.\n\nKun tämä vaikeus oli selvitetty, otti Othello, jolle tottumus oli\ntehnyt sotilaselämän kieltäymykset yhtä luonnollisiksi kuin ruoan\nja levon toisille miehille, mielellään vastaan Kyproksessa käytävän\nsodan johdon, ja Desdemona, joka piti miehensä kunniaa parempana kuin\ntuota joutilasta huvitusten elämää, johon vastanaineet tavallisesti\ntuhlaavat aikansa, suostui ilomielin lähtöön.\n\nTuskin olivat Othello ja hänen vaimonsa astuneet maihin Kyproksessa,\nkun saapui uutinen, että raju myrsky oli hajoittanut turkkilaisten\nlaivaston, joten saaren ei tarvinnut pelätä mitään välitöntä\nhyökkäystä. Mutta sota, joka Othellon oli kärsittävä, oli nyt\nalkamaisillaan, ja viholliset, joita ilkeämielisyys yllytti\nhänen viatonta vaimoaan vastaan, osoittautuivat luonteeltaan\nkuolettavammiksi kuin muukalaiset ja uskottomat.\n\nKenraalin ystävistä ei kellään ollut niin täydellisesti hänen\nluottamustaan kuin Cassiolla. Mikael Cassio oli nuori soturi,\nfirenzeläinen, iloinen, rakastettava ja miellyttävä käytökseltään --\njotka ovat suotuisia ominaisuuksia naisten seurassa. Hän oli sievä ja\nkaunopuheinen ja tarkalleen sellainen henkilö, joka saattoi herättää\nmustasukkaisuutta verrattain vanhassa miehessä -- kuten Othello\njossain määrin oli -- joka oli nainut nuoren ja kauniin vaimon. Mutta\nmauri oli yhtä vapaa mustasukkaisuudesta kuin hän oli jalomielinen\nja yhtä kykenemätön epäilemään kuin tekemäänkin alhaista tekoa. Hän\noli käyttänyt tätä Cassiota apunaan lemmensuhteissaan Desdemonaan,\n-- Cassio oli ollut jonkunlaisena välittäjänä hänen kosinnassaan.\nPeläten näet, ettei hän itse osannut noita lempeitä keskustelun\npuolia, jotka miellyttävät naisia, ja havaitessaan nämä ominaisuudet\nystävässään oli Othellolla tapana usein valtuuttaa Cassio menemään\n-- kuten Othellon lauseparsi kuului -- kosimaan hänen puolestaan,\njolloin sellainen viaton yksinkertaisuus oli pikemminkin kunnia\nkuin vika urhean maurin sydämessä. Ei ollut näin ollen ihme, että\nlähinnä Othelloa -- mutta etäältä, kuten siveälle vaimolle sopi --\nhyväsydäminen Desdemona rakasti Cassiota ja luotti häneen.\n\nPariskunnan avioliitto ei ollut tuonut mukanaan mitään muutosta\nheidän käytökseensä Mikael Cassion suhteen. Hän kävi usein heidän\ntalossaan, ja hänen vapaa ja lörpöttelevä puheentapansa oli mieluisaa\nvaihtelua maurille, joka itse oli vakavampi luonteeltaan, sillä\nsellaiset luonteethan usein saavat viihtymystä vastakohdistaan\nikäänkuin jonkunlaiseksi kevennykseksi niiden omalle painostavalle\nyksipuolisuudelle. Desdemonalla ja Cassiolla oli tapana nauraa ja\npuhua yhdessä, kuten silloin, kun Cassio tuli kosimaan ystävänsä\npuolesta.\n\nOthello oli äskettäin ylentänyt hänet luutnantiksi, mikä oli\nluottamusvirka ja lähinnä kenraalin persoonaa. Tämä ylennys loukkasi\nsuuresti Jagoa, erästä vanhempaa upseeria, joka arveli, että hänellä\noli parempi oikeus siihen paikkaan kuin Cassiolla; hänellä oli usein\ntapana pilkata tätä miehenä, joka soveltui ainoastaan naisten seuraan\nja joka ei tiennyt enempää sotataidosta tai siitä, kuinka armeija\npannaan taistelujärjestykseen, kuin tyttö. Jago vihasi Cassiota\nja vihasi myöskin Othelloa, sekä siitä, että tämä suosi Cassiota,\nettä väärän epäluulon perusteella, jonka Jago oli kevytmielisesti\nmuodostanut mielessään Othelloa vastaan, kun mauri muka piti liian\npaljon Jagon vaimosta Emiliasta. Näistä kuvitelluista vihan aiheista\nkeksi Jagon juonitteleva mieli hirvittävän kostosuunnitelman, joka\nsaattaisi sekä Cassion että maurin ja Desdemonan yhteiseen perikatoon.\n\nJago oli viekas mies, ja hän oli tutkinut perusteellisesti\nihmisluonnetta, joten hän tiesi kaikista kidutuksista, jotka\nahdistavat ihmisen sielua -- ja paljon suuremmassa määrässä\nkuin ruumiillinen kidutus -- mustasukkaisuuden tuskien olevan\nsietämättömimpiä ja koskevan kipeimmin. Jos hänen onnistuisi saada\nOthello mustasukkaiseksi Cassiolle, piti Jago sitä erinomaisena\nkostosuunnitelmana, joka saattaisi päättyä Cassion tai Othellon tai\nmolempien kuolemaan, mikä seikka oli hänelle yhdentekevä.\n\nKenraalin ja hänen puolisonsa tulo Kyprokseen, kun siihen vielä\nyhtyi uutinen vihollislaivaston hajoamisesta, teki tästä päivästä\njonkunlaisen juhlapäivän saarelle. Jokainen antautui juhlimiseen\nja ilonpitoon. Viiniä vuoti runsaasti, ja maljat kiersivät mustan\nOthellon ja hänen puolisonsa kauniin Desdemonan terveydeksi.\n\nCassiolla oli vartiopäällikkyys sinä yönä, ja hän oli saanut\ntehtäväkseen Othellolta hillitä sotamiehiä liiallisesta juomisesta,\njottei syntyisi mitään meteliä asukkaita pelottamaan tai saattamaan\nvastikään maihin nousseen armeijan heidän silmissään huonoon huutoon.\nSinä yönä pani Jago alulle perusteellisesti suunnitellut ilkeät\njuonensa. Teeskennellen uskollisuutta ja rakkautta kenraalia kohtaan\nhoukutteli hän Cassion seurustelemaan hiukan liian vapaasti pullon\nkanssa, mikä on suurin vika vartiossa olevassa upseerissa.\n\nCassio kyllä vastusteli jonkun aikaa, mutta kauan ei hän kyennyt\npitämään puoliaan Jagon rehellistä välittömyyttä vastaan, jota toinen\nosasi hyvin teeskennellä, vaan tyhjensi lasin toisensa jälkeen,\nkun Jago vielä taivutteli häntä juomalla ja laulamalla rohkaisevia\nlauluja. Cassion puhe oli tulvillaan Desdemonan ylistystä. Yhä\nuudelleen joi Cassio hänen maljansa vakuuttaen, että hän oli\noivallisin nainen, kunnes vihdoin vihollinen, jonka hän oli pannut\nsuuhunsa, riisti hänen ymmärryksensä. Kun joku Jagon yllyttämä\nmies oli ärsyttänyt Cassiota, paljastettiin miekat, ja Montano,\neräs kunnianarvoisa upseeri, joka tuli väliin riitaa vaimentamaan,\nhaavoittui kahakassa. Meteli alkoi nyt levitä, ja Jago, joka oli\npannut pahuuden alulle, oli ensimmäisenä levittämässä hälytystä,\nsaaden aikaan sen, että linnan kello alkoi soida, ikäänkuin\nolisi ollut kysymyksessä joku vaarallinen kapina tavallisen\nmerkityksettömän juopuneitten riitelyn asemesta. Hälytyskellon\nsoidessa heräsi Othello, joka pukeutuen kiireisesti ja tullen\ntapahtumapaikalle kysyi Cassiolta melun syytä. Cassio oli nyt\ntointunut, koska viinin vaikutus oli hiukan haihtunut, mutta hän\noli liiaksi häpeissään voidakseen vastata; Jago taasen teeskenteli,\nettä hänen oli kovin vastenmielistä syyttää toveria, mutta koska\nasiat niin vaativat ja Othellon siihen pakoittamana, tämä kun tahtoi\nehdottomasti tietää totuuden, kertoi hän koko tapahtuman, jättäen\nsiitä pois oman osansa, jota Cassio ei enää voinut muistaa, sillä\ntavoin, että kun hän näytti tekevän Cassion rikkomuksen pienemmäksi,\nhän itse asiassa suurenteli sitä pahemmaksi kuin se oli. Seurauksena\noli, että Othellon, joka oli tarkka kurin noudattaja, oli pakko ottaa\nCassiolta luutnantinpaikka pois.\n\nNäin oli Jagon ensimmäinen juoni onnistunut täydellisesti; hän oli\nnyt horjuttanut vihatun kilpailijansa asemaa ja työntänyt tämän\npois hänen paikastaan, mutta sen tuhoisan yön seikkailua piti tämän\njälkeen vielä uusilla tavoilla käyttää hyväksi.\n\nCassio, jonka pään tämä onnettomuus oli täydellisesti selvittänyt,\nvalitteli nyt valeystävälleen Jagolle sitä, että oli ollut sellainen\nhupelo ja heittäytynyt eläimen tilaan. Hän oli hukassa, sillä kuinka\nsaattaisi hän pyytää kenraalilta paikkaansa takaisin? Kenraali\nsanoisi hänelle, että hän oli juoppo. Cassio halveksi itseään.\nTeeskennellen selvittävänsä tilanteen sanoi Jago, että hän tai kuka\nmies tahansa saattoi olla juovuksissa, kun niin sattui; oli nyt\njäljellä paikata huono asia niin hyväksi kuin sen saattoi. Kenraalin\nrouva oli nyt kenraali ja saattoi menetellä Othellon kanssa niinkuin\nhalusi; Cassion oli parasta pyytää Desdemonaa olemaan välittäjänä\nhänen ja puolisonsa kesken; Desdemona oli vilpitön ja ystävällinen\nluonteeltaan ja ottaisi mielellään suorittaakseen tällaisen hyvän\ntyön. Hän saattaisi Cassion jälleen kenraalin suosioon, jonka jälkeen\nheidän sekaantuneet välinsä muuttuisivat entistä ehommiksi jälleen.\nTämä oli Jagolta hyvä neuvo, ellei sitä olisi annettu pahoissa\ntarkoituksissa, mikä myöhemmin käy ilmi.\n\nCassio teki kuten Jago oli neuvonut häntä ja vetosi Desdemonaan, joka\noli helposti voitettavissa jokaisen kunniallisen anomuksen puolelle;\nrouva lupasi hänelle olla hänen puoltajanaan hänen puolisollensa ja\nmieluummin kuolla kuin luopua Cassion asiaa ajamasta. Tähän ryhtyi\nDesdemona heti niin vakavalla ja sievällä tavalla, että Othello,\njoka oli silmittömästi suuttunut Cassioon, ei kyennyt torjumaan\npuolustajan pyyntöä. Kun Othello pyysi lykkäystä ja sanoi, että oli\nliian aikaista armahtaa sellaista rikkojaa, ei Desdemona tahtonut\nväistyä, vaan pyysi hartaasti, että armahdus tapahtuisi seuraavana\niltana, tai seuraavana aamuna tai viimeistäänkin sitä seuraavana\naamuna.\n\nSitten osoitti rouva, kuinka katuvainen ja nöyrämielinen Cassio\nparka oli ja että hänen rikkomuksensa ei ansainnut niin ankaraa\nsuuttumusta. Othellon yhä epäröidessä sanoi Desdemona: \"Mitä,\nherrani? Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa puolustaakseni\nCassiota -- Mikael Cassiota, joka tuli kosimaan puolestasi ja joka\nusein, kun minä moitin sinua, kävi puolellesi? Pidän tätä vain\npienenä seikkana, jota pyydän sinulta. Tahtoessani todellakin\nkoetella rakkauttasi pyydän tärkeämpää asiaa.\" Othello ei voinut\nkieltää mitään sellaiselta puolustajalta, ja pyysi vain, että\nDesdemona jättäisi ajan määräämisen hänelle, ja lupasi ottaa Mikael\nCassion jälleen suosioonsa.\n\nSattui niin, että Othello ja Jago olivat tulleet huoneeseen, missä\nDesdemona oli, juuri silloin kun Cassio, joka oli ollut pyytämässä\nDesdemonan väliintuloa, oli poistumassa vastapäätä olevasta ovesta.\nTäynnä oveluutta oleva Jago sanoi matalalla äänellä ikäänkuin\nitsekseen: \"En pidä tästä.\" Mauri ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota\nJagon sanoihin -- luonnollisestikaan, koska keskustelu, joka\nhänellä oli vaimonsa kanssa, hälvensi ne hänen muististaan, mutta\nhän muisti ne jälkeenpäin. Kun näet Desdemona oli poistunut, kysyi\nJago ikäänkuin täydentääkseen ajatusjuoksuaan Othellolta, tiesikö\nMikael Cassio Othellon kosiskellessa vaimoaan hänen rakkaudestaan.\nTähän vastasi sotapäällikkö myönteisesti ja lisäsi, että Cassio oli\nollut usein välittäjänä heille heidän hellän seurustelunsa aikana.\nJago rypisti otsaansa ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt\nselitys johonkin hirveään asiaan ja huusi: \"Tosiaankin!\" Tämä toi\nOthellon mieleen sanat, jotka Jago oli päästänyt suustaan tullessaan\nhuoneeseen ja nähdessään Cassion Desdemonan kanssa, ja hän alkoi\najatella, että kaikessa tässä piili joku tarkoitus. Othello piti\nnäet Jagoa oikeamielisenä, täynnä kiintymystä ja kunniallisuutta\nolevana miehenä, ja se, joka vilpillisissä lurjuksissa olisi\nollut konnankoukkuja, näytti Jagossa olevan kunniallisen mielen\nluonnollista toimintaa, mielen, jota painosti jokin lausuttavaksi\nliian suuri asia. Hän siis pyysi Jagoa puhumaan, mitä hän tiesi, ja\npukemaan pahimmatkin ajatuksensa sanoiksi.\n\n\"Entäpä\", virkkoi Jago, \"jos jotkut hyvin pahat ajatukset olisivat\ntunkeutuneet sydämeeni, sillä missä olisi palatsi, jonne pahuus ei\npääse sisälle?\" Sitten hän jatkoi sanoen, että olisi vahinko, jos\nOthellolle koituisi jotakin haittaa epätäydellisistä huomioista\nja ettei olisi omiaan rauhoittamaan Othellon mieltä tietää hänen\najatuksensa. Eihän pitänyt pilata ihmisten hyvää nimeä vähäpätöisten\nepäluulojen perusteella. Kun toisen uteliaisuus oli kiihtynyt\naivan hulluuteen saakka näistä viittauksista ja hajanaisista\nsanoista, pyysi Jago hartaasti -- muka vakavasti huolehtien Othellon\nmielenrauhasta -- häntä olemaan varuillaan mustasukkaisuuden suhteen.\nNäin taitavasti herätti tämä konna epäluuloja pahaa aavistamattoman\nmiehen mielessä juuri sillä varoituksella, minkä hän oli antavinaan\nepäluuloisuutta vastaan.\n\n\"Tiedän\", sanoi mauri, \"että vaimoni on kaunis, rakastaa seuraa ja\njuhlimista, on vapaa puheissaan, laulaa, soittaa ja tanssii hyvin,\nmutta missä hyve asuu, siellä ovat nämä ominaisuudet hyveellisiä.\nMinun täytyy saada todistuksia, ennenkuin pidän häntä kunniattomana.\"\n\nSitten lausui Jago suoraan ja ikäänkuin iloisena siitä, että toinen\noli vastahakoinen uskomaan pahaa vaimostaan, ettei hänellä ollut\nmitään todistuksia, mutta hän pyysi Othelloa pitämään tarkoin\nsilmällä vaimonsa käytöstä Cassion ollessa läsnä. Othellon ei sopinut\nolla mustasukkainen eikä liian varmakaan, sillä Jago tunsi oman\nmaansa Italian naisten luonteen paremmin kuin Othello saattoi sitä\ntuntea. Venetsiassa vaimot antoivat taivaan nähdä paljon hullutuksia,\njoita ne eivät uskaltaneet näyttää miehilleen. Sitten hän viittasi\nviekkaasti siihen, että Desdemona oli pettänyt isänsä mennessään\nnaimisiin Othellon kanssa ja suorittanut petoksen niin taitavasti,\nettä vanha miesparka luuli noituutta käytetyn. Othelloa järkytti\nsuuresti tämä peruste, joka saattoi asian koskemaan häntä arkaan\nkohtaan, sillä jos Desdemona oli pettänyt isäänsä, niin miksi ei hän\npettäisi miestänsäkin?\n\nJago pyysi anteeksi, että oli pahoittanut Othellon mieltä, mutta\nkenraali pyysi teeskennellen välinpitämättömyyttä, kun häntä\nsensijaan todellisuudessa järkytti sisäinen suru noiden sanojen\njohdosta, Jagoa jatkamaan. Sen tämä tekikin monin puolusteluin,\nikäänkuin olisi ollut vastahakoinen esittämään mitään Cassiota\nvastaan, jota hän nimitti ystäväkseen. Sitten hän tuli pääkohtaan;\nhän muistutti Othellolle, kuinka neito oli evännyt monta sopivaa\navioliittotarjousta, jotka tulivat hänen omaan ilmanalaansa ja\nväriinsä kuuluvilta miehiltä, ja mennyt naimisiin hänen, maurin\nkanssa, mikä seikka osoitti luonnottomuutta Desdemonassa ja näytti\nhänen tahtonsa itsepäisyyden. Kun nyt rouva jälleen ajatteli asioita\ntasapuolisesti, niin oli peräti todennäköistä, että hän johtuisi\nvertaamaan Othelloa maanmiestensä nuorten italialaisten hienoihin\nmuotoihin ja häikäisevän valkoisiin kasvoihin. Jago päätti puheensa\nneuvomalla mauria lykkäämään sovinnontekonsa Cassion kanssa hiukan\ntuonnemmaksi, ja sillä välin panemaan merkille, kuinka vakavasti\nDesdemona ryhtyi välittäjäksi Cassion hyväksi, sillä siitä voitaisiin\ntehdä paljon huomioita. Niin katalasti juonitteli tämä ovela roisto\nkääntääkseen viattoman naisen lempeät ominaisuudet hänen tuhokseen ja\npunoakseen hänelle verkon hänen omasta hyvyydestään, saadakseen hänet\nkiinni. Ensiksi hän yllytti Cassion pyytämään Desdemonan välitystä ja\nsitten suunnitteli juuri tästä välityksestä sotajuonen Desdemonan\ntuhoksi.\n\nKeskustelu päättyi siihen, että Jago pyysi Othelloa pitämään vaimoaan\nviattomana, kunnes hän olisi saanut ratkaisevampia todistuksia,\nja toinen lupasi olla kärsivällinen; mutta siitä hetkestä alkaen\nei petetty mies tuntenut milloinkaan mieltänsä tyytyväiseksi.\nUnikko tai belladonnan mehu tai mitkään maailman unijuomat eivät\nenää koskaan voineet palauttaa hänelle sitä suloista lepoa, jota\nhän vielä edellisenä päivänä oli nauttinut. Hänen virkatoimensa\nkyllästyttivät häntä. Häntä eivät enää huvittaneet sota-asiat.\nHänen sydämensä, joka tavallisesti innostui joukkoja, lippuja ja\ntaistelujärjestyksiä nähdessään ja joka sykähteli herkästi rummun,\ntorven tai hirnuvan sotaratsun äänestä, näytti menettäneen kaiken\nsen ylpeyden ja kunnianhimon, jotka ovat sotilaan hyveet, ja hänen\nsotilaallinen intonsa ja hänen vanhat ilonsa luopuivat hänestä.\nToisinaan piti hän vaimoaan kunniallisena ja toisinaan ei; toisinaan\npiti hän Jagoa rehellisenä ja toisinaan ei; sitten toivoi hän, ettei\nhän olisi milloinkaan saanut tästä tietää -- eihän hän tullut siitä\npahemmaksi, vaikka Desdemona rakastikin toista, niin kauan kuin hän\nei siitä tietänyt. Näiden kiduttavien ajatusten kauheasti raatelemana\ntarttui Othello kerran Jagoa kurkkuun ja vaati todistuksia vaimonsa\nsyyllisyydestä tai uhkasi silmänräpäyksessä surmauttaa hänet siitä,\nettä hän oli parjannut Desdemonaa.\n\nTeeskennellen suuttumusta siitä, että hänen kunniallisuuttaan\npidettiin vikana, kysyi Jago maurilta, oliko tämä joskus nähnyt\nmansikankuvioilla kirjaillun nenäliinan vaimonsa käsissä. Othello\nvastasi antaneensa vaimolleen sellaisen ja että se oli hänen\nensimmäinen lahjansa.\n\n\"Sillä samalla nenäliinalla\", sanoi Jago, \"näin Mikael Cassion tänä\npäivänä pyyhkivän kasvojaan.\"\n\n\"Jos niin on, kuin sanot\", vastasi Othello, \"en lepää, ennenkuin\nsuunnaton kosto heidät nielee. Ensiksikin todistukseksi\nuskollisuudestasi odotan, että Cassio surmataan kolmen päivän\nkuluessa, ja tuolle kauniille paholaiselle\" -- tällä tarkoitti\nOthello vaimoansa -- \"menen keksimään jonkun nopean keinon hänen\nkuolemakseen.\"\n\nVähäpätöiset seikat, jotka ovat keveitä kuin ilma, ovat\nmustasukkaisille yhtä voimakkaita todistuksia kuin pyhä sana.\nOthellon vaimon nenäliina, joka oli nähty Cassion kädessä, oli\nriittävä syy petetylle maurille julistaa kuolemantuomio heistä\nmolemmista edes kysymättä, kuinka Cassio oli nenäliinan saanut.\n\nDesdemona ei koskaan ollut antanut sellaista lahjaa Cassiolle, eikä\ntämä uskollinen vaimo olisi loukannut miestään, tekemällä niin\nkehnosti, että antoi hänen lahjojaan toiselle miehelle. Sekä Cassio\nettä Desdemona olivat syyttömiä mihinkään loukkaukseen Othelloa\nvastaan. Sen sijaan oli paha Jago, jonka sielu ei milloinkaan\nlevännyt, kun pahuuden suunnittelu oli kysymyksessä, taivuttanut\nvaimonsa, hyvän mutta heikon naisen, varastamaan tämän nenäliinan\nDesdemonalta sillä verukkeella, että saataisiin koristetyö\njäljennetyksi, mutta todellisuudessa Jago pudotti sen Cassion tielle,\nmistä tämä saattaisi löytää sen ja antaa aiheen Jagon viittaukselle,\nettä se oli Desdemonan lahja.\n\nPian tavaten vaimonsa väitti Othello, että hänellä oli päänsärkyä --\nkuten hänellä tosiaankin saattoi olla -- ja pyysi vaimoa lainaamaan\nhänelle nenäliinansa, jotta hän pitäisi sitä ohimoillaan. Vaimo teki\nniin.\n\n\"Ei tätä\", sanoi Othello, \"vaan se nenäliina, jonka annoin sinulle.\"\n\nDesdemonalla ei ollut sitä hallussaan, sillä se oli tosiaankin\nvarastettu, kuten olemme kertoneet.\n\n\"Mitä!\" huudahti Othello. \"Tämä on tosiaankin harha-askel. Tuon\nnenäliinan antoi eräs egyptiläinen nainen äidilleni. Nainen oli\nnoita ja saattoi lukea ihmisten ajatukset; hän sanoi äidilleni,\nettä niin kauan kun äiti nenäliinan säilyttäisi, tekisi se hänet\nmiellyttäväksi, ja isäni rakastaisi häntä; mutta jos äitini kadotti\nsen tai antoi sen pois, muuttuisi isäni kiintymys, ja hän kammoaisi\näitiäni yhtä paljon kuin hän oli aikaisemmin rakastanut häntä.\nKuollessaan antoi äitini sen minulle pyytäen, että jos joskus menisin\nnaimisiin, antaisin sen vaimolleni. Tein niin. Ota vaari siitä;\nsuojele sitä yhtä kalliina aarteena kuin silmäterääsi.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi pelästynyt vaimo.\n\n\"Se on totta\", jatkoi Othello, \"sillä se on taikanenäliina. Muuan\nsibylla, joka oli elänyt maailmassa kaksisataa vuotta, valmisti\nsen profeetallisessa raivonpuuskassa: silkkimadot, joista saatiin\nsiihen silkki, olivat pyhiä, ja se värjättiin balsamoiduista neitojen\nsydämistä saadussa nesteessä.\"\n\nKuullessaan nenäliinan ihmeellisistä ominaisuuksista oli Desdemona\nkuolemaisillaan kauhusta, sillä hän tiesi selvästi kadottaneensa\nnenäliinan, ja sen mukana pelkäsi hän menettäneensä miehensä\nrakkauden. Silloin Othello säpsähti ja näytti siltä kuin hän aikoisi\ntehdä jonkun äkkinäisen teon, ja yhä hän pyysi nenäliinaa, ja kun\nrouva ei sitä voinut antaa, koetti hän saada miehensä huomion\nkiintymään pois liian vakavista ajatuksista ja sanoi iloisena\nmiehelle huomaavansa, että kaikki hänen puheensa nenäliinasta oli\nvain sitä varten, että hän luopuisi pyytämästä Mikael Cassiolle\narmahdusta. Viimeksimainittua ylisteli Desdemona jatkuvasti, kuten\nJago oli ennustanut, kunnes Othello täydellisen mielenvimman vallassa\nsyöksyi ulos huoneesta, jolloin toinen, vaikkakin vastahakoisesti,\nalkoi epäillä miestään mustasukkaiseksi.\n\nDesdemona ei tiennyt, minkä syyn hän olisi saattanut miehelleen\nantaa. Sitten hän kyllä moitti, syytti itseään siitä, että oli\nsyyttänyt jaloa Othelloa, ja hän ajatteli, että varmasti oli\ntullut joitakin ikäviä uutisia Venetsiasta tai että jotkut valtion\nasiat olivat himmentäneet Othellon hyväntuulen ja saattaneet hänet\nesiintymään vähemmän ystävällisesti kuin aikaisemmin. Desdemona\nsanoi: \"Miehet eivät ole jumalia, eikä meidän pidä odottaa heiltä\nsilloin, kun he ovat naimisissa, samaa huomaavaisuutta, jota he\nosoittavat meille hääpäivänä.\"\n\nUudelleen tapasivat aviopuolisot toisensa, ja Othello syytti\nDesdemonaa selvemmin siitä, että tämä oli uskoton ja rakasti toista\nmiestä, mutta hän ei sanonut, ketä. Othello itki, ja Desdemona sanoi:\n\n\"Voi tätä raskasta päivää! Miksi itket?\"\n\nOthello sanoi vaimolleen, että hän olisi voinut kestää urheasti\nkaikenlaiset koettelemukset -- köyhyyden, sairauden ja epäsuosion,\nmutta että Desdemonan uskottomuus oli murtanut hänen sydämensä.\nHän nimitti puolisoaan rikkaruohoksi, joka näytti niin kauniilta\nja tuoksui niin suloisesti, että aisteihin koski, ja toivoi,\nettei Desdemona olisi milloinkaan syntynyt. Kun hän nyt poistui\nDesdemonan luota, oli tämä viaton nainen niin tyrmistyksissään siitä\nvaikutuksesta, minkä hänen miehensä väärä epäluulo teki häneen,\nettä raskas uni valtasi hänet ja hän pyysi ainoastaan palvelijaansa\nvalmistamaan vuoteen ja panemaan siihen hänen haahkanansa. Desdemona\nsanoi, että kun ihmiset opettavat pienokaisiaan, tekevät he sen\nystävällisin keinoin ja helpoin tehtävin, ja että Othello olisi\nvoinut torua häntä niin, sillä itse asiassa hän oli vain lapsi, kun\nhäntä toruttiin. Tämä oli ainoa valitus, minkä tämä lempeä vaimo\nlausui.\n\nKun nuori rouva oli mennyt vuoteeseensa, odottaen että hänen\nmiehensä seuraisi häntä, vaipui hän pian uinailun valtaan, mikä\noli seuraus hänen kiusaantuneesta mielestään. Silloin Othello\ntuli huoneeseen sydän täynnä synkkiä suunnitelmia, joita hän oli\npohtinut saattaakseen vaimonsa hengiltä. Mutta nähdessään vaimonsa\nnukkuvan ajatteli hän, ettei hän tahtoisi vuodattaa vaimonsa verta\neikä haavoittaa hänen valkoista ihoaan, joka oli valkoisempaa kuin\nalabasteri. Mutta Othello oli päättänyt, että Desdemonan piti kuolla,\ntai muutoin, kuten hän sanoi, eläisi Desdemona pettääkseen useampia\nmiehiä, kuten hän oli pettänyt omaansakin. Sitten aviomies suuteli\nvaimoaan viimeisen kerran, kuten hän sanoi, ja se suudelma oli niin\nsuloinen, että hänen täytyi välttämättä suudella uudelleen; ja hän\nitki, mutta hän sanoi niiden olevan julmia kyyneliä.\n\nPuoliso heräsi suudelmista ja katseli häntä; tällöin näki Desdemona\nhänen nakertavan alahuultaan ja pyörittävän silmiään, ja ennestään\nhän tiesi, että Othello oli aina vaarallinen, kun hän oli tuon\nnäköinen. Othello käski Desdemonaa valmistautumaan kuolemaan ja\nlausumaan rukouksensa, sillä hän ei tahtonut tappaa hänen sieluansa.\nJa tämä viaton vaimo pyysi viruessaan siinä Othellon armoilla\nsääliväisyyttä ja saada tietää, mitä oli tehnyt. Silloin mainitsi\nOthello Cassion ja nenäliinan, jonka, kuten mies sanoi, Desdemona oli\nupseerille antanut. Kun viaton vaimo juuri aikoi puhdistaa itsensä\nsyytteestä, ei mauri äkkiä tahtonutkaan enää kuunnella, vaan peitti\nDesdemonan vuodevaatteisiin ja tukahdutti hänet kuoliaaksi!\n\nTällä hetkellä tuotiin taloon Cassio haavoittuneena ja verissään;\nJago oli näet lähettänyt yhden apureistaan surmaamaan hänet. Mutta\nmies ei ollut onnistunut yrityksessään tappaa Cassio -- jota hän\nhaavoitti, mutta ei kuolettavasti -- ja kun Jago oli surmannut apurin\nvälttääkseen tekoa tulemasta ilmi, löydettiin miehen taskusta eräitä\nkirjeitä, jotka saattoivat Jagon syyllisyyden ja Cassion syyttömyyden\npäivänselväksi. Cassio tuli nyt pyytämään Othellolta anteeksi ja\nkysymään, miten hän oli rikkonut kenraalia vastaan, koska tämä oli\nkäyttänyt Jagoa häntä murhaamaan.\n\nTämä huomio oli ukkosenisku Othellolle, joka nyt seivästi näki,\nettei hän ollut muuta kuin murhaaja ja että hänen vaimonsa --\nonneton naisparka -- oli aina ollut hänelle uskollinen; paljastuksen\naiheuttama äärimmäinen tuska teki hänelle elämän sietämättömäksi, ja\nhän syöksyi miekkaansa ja heittäytyi rakkaan, vääryyttä kärsineen\nvaimonsa ruumiin päälle, päättäen siinä päivänsä.\n\nNämä nopeat tapahtumat aiheuttivat suunnatonta kauhua ja tyrmistystä\nläsnäolijoissa, sillä Othellolla oli ollut hyvä maine, ja hän\noli aina ollut rakastavainen ja hellä aviopuoliso, kunnes häneen\nvaikuttivat konnan juonet, joita hänen oma jalo luontonsa ei\nsallinut hänen epäillä. Hän oli rakastanut hellästi, vaikkakaan ei\nviisaasti; kun hän huomasi erehdyksensä, vuoti hänen miehekkäistä\nsilmistään, vaikka ne eivät olleet tottuneetkaan itkemään joka\ntilaisuudessa, kyyneliä yhtä nopeasti kuin Arabian puista kumia. Kun\nhän oli kuollut, muistettiin kaikki hänen entiset ansionsa ja hänen\nvoimalliset tekonsa. Hänen seuraajalleen jäi vain tehtäväksi soveltaa\näärimmäisen ankarasti lakia Jagoa vastaan, joka piankin teilattiin\nkiduttamalla, ja lähettää Venetsian valtiolle ilmoitus heidän\nkuuluisan kenraalinsa surkeasta kuolemasta.\n\n\n\n\nPERIKLES, TYROKSEN RUHTINAS\n\n\nPerikles, Tyroksen ruhtinas, lähti vapaaehtoiseen maanpakoon\nvaltakunnastaan välttääkseen ne hirveät vauriot, joita Antiokos,\nKreikan ilkeä hallitsija, uhkasi tuottaa hänen alamaistensa ja\nTyroksen kaupungin päälle kostoksi siitä, että ruhtinas oli saanut\nselville erään kauhean teon, jonka Antiokos oli tehnyt salaa.\nYleensäkin on vaarallista nuuskia mahtavien ihmisten salaisia\nrikoksia. Jättäen kansansa hallitsemisen kykenevän ja rehellisen\nministerinsä Helicanuksen huostaan lähti Perikles purjehtimaan\nTyroksesta aikoen olla poissa siksi, kunnes mahtavan hallitsijan viha\nlauhtuisi.\n\nEnsimmäinen paikka, jonne ruhtinas suuntasi kulkunsa, oli Tarsos;\nkuullessaan, että tämä kaupunki kärsi siihen aikaan ankarasta\nnälänhädästä, otti hän mukaansa suuria varastoja sikäläisen ahdingon\nhuojentamiseksi.\n\nSaapuessaan havaitsi hän kaupungin joutuneen äärimmäisen hädän\nvaltaan; koska ruhtinas tuli kuin taivaan lähetti tuoden mukanaan\ntämän avun, jota kukaan ei ollut osannut toivoa, lausui Tarsoksen\nmaaherra Kleon hänet rajattomin kiitoksin tervetulleeksi, Perikles\nei ollut ollut montakaan päivää täällä, ennenkuin tuli hänen\nuskolliselta ministeriltään kirje, joka varoitti häntä, ettei ollut\nturvallista hänen jäädä Tarsokseen, sillä Antiokos tunsi hänen\noleskelupaikkansa ja tahtoi surmata hänet sitävarten lähettämiensä\nkätyrien kautta. Saatuaan tämän kirjeen lähti Perikles jälleen\nmerelle koko kansan, joka oli saanut ravintoa hänen hyvyytensä\navulla, häntä silmätessä ja rukoillessa hänen puolestaan.\n\nHän ei ollut purjehtinut pitkää aikaa, ennenkuin hänen laivansa\njoutui ankaran myrskyn valtaan, jolloin jokainen laivassa oleva\nmies tuhoutui paitsi Perikles. Hänet aallot heittivät alastomana\ntuntemattomalle rannikolle, missä hän jonkun aikaa vaellettuaan\nkohtasi muutamia köyhiä kalastajia, jotka kutsuivat hänet koteihinsa,\nantaen hänelle vaatteita ja ruokavaroja. Kalastajat kertoivat\nPerikleelle, että heidän maansa nimi oli Pentapolis ja heidän\nkuninkaansa nimi Simonides, jota tavallisesti nimitettiin Hyväksi\nSimonideeksi rauhallisen ja hyvän hallituksensa takia.\n\nHeiltä sai Perikles myös tietää kuningas Simonideella olevan kauniin\ntyttären ja että seuraavana päivänä oli prinsessan syntymäpäivä,\njolloin pidettäisiin hovissa suurenmoiset turnajaiset; monia\nprinssejä ja ritareita oli tullut kaikilta suunnilta koettelemaan\ntaitavuuttaan aseiden käytössä, saavuttaakseen Thaisan, tämän kauniin\nprinsessan, rakkauden. Kun ruhtinas kuunteli tätä kertomusta ja\nitsekseen valitteli sitä, että hän oli menettänyt hyvän asepukunsa,\nmikä seikka teki hänelle mahdottomaksi ottaa yhtenä näistä\nurhoollisista ritareista osaa turnajaisiin, toi toinen kalastaja\ntäydellisen panssarivarustuksen, jonka hän oli pyydystänyt merestä\nkalaverkollaan, ja sattumalta se oli juuri Perikleen kadottama.\nKatsellessaan omaa panssari-varustustaan sanoi ruhtinas: \"Kiitoksia,\nkohtalo! Kaikkien vastoinkäymisteni jälkeen annat minulle jotakin,\njolla voin päästä nousemaan. Tämän panssarin jätti isävainajani\nminulle perinnöksi, ja hänen takiansa olen siihen niin kiintynyt,\nettä minne hyvänsä meninkin, pidin sen aina luonani; myrskyinen meri,\njoka eroitti sen minusta, on nyt tyynnyttyään antanut sen jälleen\ntakaisin, josta kiitän sitä, sillä koska minulla on jälleen isäni\nlahja, en pidä haaksirikkoani minään onnettomuutena.\"\n\nSeuraavana päivänä lähti hän sitten pukeutuneena kelpo isänsä\npanssarivarustukseen Simonideen kuninkaalliseen hoviin, missä hän sai\naikaan ihmeitä turnajaisissa, voittaen helposti kaikki uljaat ritarit\nja urhoolliset prinssit, jotka kilpailivat hänen kanssaan aseillaan\nkunniasta saavuttaa Thaisan rakkaus. Kun urhoolliset soturit\ntaistelivat hovin turnajaisotteluissa kuninkaantyttärien rakkaudesta,\nniin oli tapana, jos yksi ainoa osoitti voittavansa kaikki, että\nylhäinen neito, jonka takia nämä urotyöt suoritettiin, lahjoitti\nkaiken kunnioituksensa voittajalle, ja Thaisakin otti huomioon tämän\ntavan, sillä hän lähetti kaikki ruhtinaan voittamat prinssit ja\nritarit luotaan ja kunnioitti Periklestä erikoisella suosiollaan ja\nhuomaavaisuudellaan, kruunaten hänet voittoseppeleellä sen päivän\nonnen kuninkaaksi. Voittaja taasen rakastui mitä kiihkeimmin tähän\nihanaan prinsessaan heti ensi näkemästä alkaen.\n\nHyvä Simonides tunnusti niin täysin Perikleen urheuden ja jalot\nominaisuudet, tämä kun oli tosiaankin mitä täydellisin aatelismies ja\nhyvin perehtynyt kaikkiin erinomaisiin taitoihin, että vaikka hän ei\ntiennytkään tämän kuninkaallisen muukalaisen arvoa, sillä Perikles\noli Antiokosta peläten ilmoittanut olevansa yksityinen tyrolainen\naatelismies, kuitenkin suostui hyväksymään tuntemattoman sankarin\nvävykseen, kun havaitsi, että hänen tyttärensä sydän oli vakaasti\nkiintynyt Perikleeseen.\n\nOltuaan sitten muutaman kuukauden naimisissa Thaisan kanssa sai\nPerikles tiedon, että hänen vihollisensa Antiokos oli kuollut ja\nettä hänen alamaisensa Tyroksessa uhkasivat kärsimättöminä hänen\npitkäaikaisesta poissaolostaan tehdä kapinan ja puhuivat siitä,\nettä Helicanus asetettaisiin hänen tyhjälle valtaistuimelleen.\nTämä uutinen tuli Helicanukselta itseltään, joka ollen uskollinen\nalamainen kuninkaalliselle herralleen ei tahtonut ottaa vastaan\nhänelle tarjottua korkeaa arvoa, vaan lähetti ruhtinaalle tiedon\nheidän aikeistaan, jotta hän heti palaisi kotia ja ottaisi jälleen\nlailliset oikeutensa haltuunsa. Simonides hämmästyi ja iloitsi\nsuuresti havaitessaan, että hänen vävynsä, salaperäinen ritari,\noli kuuluisa Tyroksen ruhtinas. Kuitenkin kuningas taas pahoitteli\nsitä, että Perikles ei ollut se yksityinen aatelismies, joksi oli\nhäntä otaksunut, koska Simonides näki, että hänen nyt täytyi erota\nsekä ihaillusta vävystään että rakastetusta tyttärestään, jota hän\npelkäsi uskoa vaarallisen meren huostaan. Perikles itsekin toivoi,\nettä hänen vaimonsa jäisi isän seuraan, mutta onneton vaimo pyysi\nniin vakavasti saada tulla miehensä kanssa, että he vihdoin tulivat\nasiasta yksimielisiksi, toivoen pian pääsevänsä Tyrokseen.\n\nMeri ei ollut mikään ystävällinen alkuaine onnettomalle Perikleelle,\nsillä kauan ennen kuin he pääsivät Tyrokseen nousi toinen ankara\nmyrsky, joka peloitti Thaisaa niin, että hän sairastui, ja vähän ajan\nperästä tuli hänen hoitajattarensa Lychorida Perikleen luo pieni\nlapsi käsivarsillaan kertomaan ruhtinaalle sen surullisen uutisen,\nettä hänen vaimonsa oli kuollut pienen lapsensa syntyessä. Hoitajatar\nojensi pienokaista sen isää kohti sanoen:\n\n\"Tässä on liian pieni olento tällaiseen paikkaan. Hän on\nkuningatar-vainajanne lapsi.\"\n\nEi mikään kieli voi kertoa niitä kauheita kärsimyksiä, joita Perikles\ntunsi kuullessaan vaimonsa kuolleen. Heti kun sai puhelahjansa\ntakaisin, sanoi hän:\n\n\"Voi teitä jumalia, miksi saatatte meidät rakastamaan ihania\nlahjojanne ja sieppaatte ne sitten meiltä pois?\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, armollinen herra\", virkkoi Lychorida, \"tässä on\nkaikki, mitä on jäänyt eloon kuolleesta kuningattarestanne, pieni\ntytär, ja lapsenne tähden olkaa miehekkäämpi. Kärsivällisyyttä,\narmollinen herra, myöskin tämän kallisarvoisen suojatin takia.\"\n\nPerikles otti vastasyntyneen pienokaisen syliinsä ja sanoi\npienokaiselle:\n\n\"Olkoon elämäsi rauhaisaa, sillä myrskyisämmin ei ole yksikään\npienokainen syntynyt! Olkoon olosi lempeää ja rauhaisaa, sillä olet\nsaanut ankaramman tervetuliaissanan kuin mikä koskaan on ruhtinaan\nlasta kohdannut! Olkoon se, mikä seuraa, onnellista, sillä sinulla\non ollut niin myrskyisä synnyinhetki kuin tuli, ilma, vesi, maa ja\ntaivas konsanaan olisivat voineet saada aikaan. Jo ensi hetkellä oli\ntappiosi\", tällöin tarkoitti ruhtinas pienokaisen äidin kuolemaa,\n\"suurempi kuin enää mitkään ilot, joita löydät täällä maan päällä,\nvoivat sinulle korvata.\"\n\nMyrsky raivosi yhä hurjana, ja koska merimiehet olivat niin\ntaikauskoisia, että he luulivat myrskyn taukoamatta jatkuvan niin\nkauan kuin laivassa oli kuollut ruumis, tulivat he Perikleen luo\npyytämään, että hänen kuningattarensa heitettäisiin mereen. He\nsanoivat: \"Mikä rohkeus teissä onkaan, armollinen herra? Jumala\nteitä varjelkoon!\"\n\n\"Rohkeutta kylliksi\", vastasi sureva ruhtinas. \"En pelkää myrskyä,\nsillä se on tehnyt minulle pahimman, mitä se voi tehdä. Kuitenkin\ntoivon rakkaudesta tähän pikku raukkaan, tähän uuteen kokemattomaan\nmerenkulkijaan, että myrsky olisi ohitse.\"\n\n\"Herra\", sanoivat merimiehet, \"teidän kuningattarenne täytyy heittää\nmereen. Meri aaltoilee valtavasti, tuuli on navakka eikä myrsky\nlakkaa, ennenkuin laiva on vapautunut kuolleesta.\"\n\nVaikka Perikles tiesi, kuinka heikko ja perusteeton tämä taikausko\noli, alistui hän kuitenkin kärsivällisesti sanoen:\n\n\"Jos näin luulette pelastuvanne tuholta, olkoon menneeksi. Sitten\nhänen täytyy vaipua mereen, onnettoman kuningatarraukan!\"\n\nNyt meni kovaonninen ruhtinas katsahtamaan viimeisen kerran rakasta\nvaimoaan, ja kun hän katseli Thaisaansa, sanoi hän:\n\n\"Hirvittävä kohtalo on sinulla ollut, rakkaani: ei mitään valkeutta,\nei mitään tulta. Epäystävälliset alkuaineet hylkäsivät sinut\nkerrassaan. Minullakaan ei ole aikaa saada sinua pyhitettynä\nhautaasi, vaan minun täytyy heittää sinut tuskin arkkuun pantuna\nmereen, missä kohisevien vesien täytyy peittää viheliäisten\nsimpukkojen joukossa viruva ruumiisi ainoana muistomerkkinä, joka\npystytetään siihen, missä luusi lepäävät. Oi Lychorida! Pyydä\nNestoria tuomaan minulle hyvänhajuisia yrttejä, mustetta ja paperia,\njalokivilippaani ja jalokiveni, ja pyydä Nicanderia tuomaan minulle\nkirjailtu arkku. Pane pienokainen pielukselle ja mene suorittamaan\ntämä nopeasti, Lychorida, sillaikaa kun minä sanon papilliset\njäähyväiset Thaisalleni.\"\n\nHe toivat Perikleelle suuren arkun, johon hän laski silkkiseen\nverhoon käärityn kuningattarensa, ja suloiselta tuoksuvia yrttejä\nsiroitteli hän kuningattaren päälle, asettaen kuningattaren\nviereen kallisarvoisia jalokiviä ja kirjoitetun paperin, missä\nmainittiin, kuka vainaja oli, ja pyydettiin, että jos sattumalta\njoku löytäisi arkun, joka sisälsi ruhtinaan puolison ruumiin,\nhänelle järjestettäisiin hautajaiset. Sitten heitti hän omin käsin\narkun mereen. Kun myrsky oli ohitse, käski Perikles merimiesten\nsuunnata kulkunsa Tarsokseen. \"Sillä pienokainen\", virkkoi hän, \"ei\nvoi kestää, kunnes saavumme Tyrokseen. Tarsoksessa jätän sen hyvään\nhoitoon.\"\n\nTuon myrskyisän yön jälkeen, jolloin Thaisa heitettiin mereen, ja\nkun vielä oli aikainen aamu, toivat Cerimonille, kunnianarvoisalle\nefesolaiselle herrasmiehelle ja erittäin taitavalle lääkärille, joka\nseisoi merenrannalla, hänen palvelijansa arkun, jonka he sanoivat\nmeren aaltojen heittäneen maihin.\n\n\"En milloinkaan ole nähnyt\", sanoi toinen palvelijoista, \"niin\nsuunnatonta aaltoa kuin se, joka heitti arkun rannallemme.\"\n\nCerimon käski kuljettaa arkun omaan taloonsa, ja kun se avattiin,\nkatseli hän ihmetellen nuoren ja kauniin naisen ruumista.\nHyväntuoksuisista yrteistä ja kallisarvoisesta jalokivilippaasta\njohtui lääkäri päättelemään, että tähän oli joku korkea-arvoinen\nhenkilö näin omituisella tavalla haudattu. Etsiessään edelleen löysi\nhän paperin, josta sai tietää, että siinä hänen edessään kuolleena\nmakaava ruumis oli ollut kuningatar ja Perikleen, Tyroksen ruhtinaan\npuoliso. Ihmetellen suuresti tätä omituista tapahtumaa ja vieläkin\nenemmän säälien aviomiestä, joka oli menettänyt tämän suloisen\nvaimon, sanoi Cerimon: \"Jos elät, Perikles, niin sydämesi on varmasti\nhalkeamaisillaan surusta.\" Tarkatessaan sitten huolellisesti Thaisan\nkasvoja näki hän, että kuningatar näytti hyvin terveeltä ja aivan\ntoisenlaiselta kuin kuollut. Lääkäri sanoi:\n\n\"Olivatpa he liian hätäisiä heittäessään sinut mereen.\" Hän ei näet\nuskonut Thaisaa kuolleeksi. Cerimon käski tehdä tulen ja tuoda\nsopivia vahvistuslääkkeitä sekä soittaa vienoa musiikkia, joka\nsaattaisi puolestaan tyynnyttää Thaisan kauhistunutta mieltä, jos\nhän heräisi eloon. Niille, jotka tungeksivat kuningattaren ympärillä\nihmetellen näkemiään, hän sanoi:\n\n\"Pyydän teitä, hyvät herrat, antamaan hänelle ilmaa. Tämä kuningatar\nkyllä virkoaa henkiin, sillä hän ei ole ollut tajuttomana enempää\nkuin viisi tuntia. Katsokaa, hän alkaa elää ja kukoistaa jälleen.\nHän on elossa. Katsokaa, hänen silmäluomensa liikkuvat! Tämä kaunis\nolento virkoo elämään, saattaakseen meidät itkemään, kun kuulemme\nhänen kohtalonsa.\"\n\nThaisa ei ollut ensinkään kuollut, vaan vaipunut pienokaisensa\nsynnyttyä syvän tajuttomuuden valtaan, joka saattoi kaikki, jotka\nnäkivät hänet, päättelemään hänet kuolleeksi. Nyt hän tämän\nystävällisen herrasmiehen huolenpidon avulla heräsi vielä kerran\nvaloon ja elämään, ja avaten silmänsä sanoi hän:\n\n\"Missä olen? Missä on mieheni? Mikä maailma on tämä?\"\n\nHellävaraisesti selitteli lääkäri Thaisalle, mitä hänelle oli\ntapahtunut, ja kun arveli kuningattaren kylliksi tointuneen\nvoidakseen kestää näkemänsä, näytti Cerimon hänen miehensä\nkirjoittaman paperin ja jalokivet, jolloin Thaisa katsoen paperia\nsanoi:\n\n\"Se on mieheni käsialaa. Muistan hyvin, kuinka läksin laivalla\nmerelle, mutta, kautta pyhien jumalain, en oikein voi sanoa, syntyikö\npienokaiseni siellä. Mutta koska en enää milloinkaan saa nähdä\nvihittyä aviopuolisoani, panen ylleni vestaalin puvun ja kieltäydyn\nkaikesta ilosta.\"\n\n\"Armollinen rouva\", virkkoi Cerimon, \"jos tarkoituksenne on se, mitä\nsanotte, niin Dianan temppeli ei ole kaukana täältä. Siellä voitte\nasua Vestan neitsyenä. Edelleen, jos niin haluatte, tulee eräs\nveljentyttäreni sinne palvelijaksenne.\"\n\nThaisa hyväksyi kiitollisin mielin tämän ehdotuksen, ja kun hän oli\ntäydellisesti tointunut, sijoitti Cerimon hänet Dianan temppeliin,\nminne Thaisa tuli vestaaliksi eli tuon jumalattaren papittareksi,\nvietti päivänsä surren miehensä luultua kuolemaa ja sen ajan\nhurskaimpia hartaudenharjoituksia noudattaen.\n\nPerikles kuljetti pienen tyttärensä, jonka hän nimitti Marinaksi,\nkoska hän oli syntynyt merellä, Tarsokseen aikoen jättää lapsen\nKleonin, sen kaupungin maaherran, ja hänen vaimonsa Dionysian\nhuostaan, koska hän ajatteli, että he sen hyvän takia, mitä hän oli\ntehnyt heille heidän nälänhätänsä aikana, olisivat ystävällisiä\nhänen äidittömälle tyttärelleen. Nähdessään ruhtinas Perikleen ja\nkuullessaan siitä suuresta onnettomuudesta, joka tälle oli sattunut,\nhuudahti Kleon: \"Voi teidän suloista kuningatartanne! Voi jospa olisi\ntaivasta miellyttänyt saattaa teidät hänen kanssaan tänne, jotta\nsilmäni olisivat saaneet tuntea hänen näkemisensä siunausta!\"\n\nPerikles vastasi: \"Meidän täytyy totella yläpuolellamme olevia\nvaltoja. Vaikka raivoaisin ja myrskyäisin kuten meri, jossa Thaisani\nlepää, niin kuitenkin täytyisi lopputuloksen olla se, mikä se on.\nMinun täytyy vaivata teidän ystävällistä sydäntänne uskomalla\npienokaiseni Marina teidän huostaanne. Jätän lapsukaisen teidän\nhoivaanne, pyytäen teitä antamaan hänelle ruhtinaallisen kasvatuksen.\"\n\nKääntyen sitten Kleonin vaimon Dionysian puoleen sanoi Perikles:\n\"Hyvä rouva, suokaa minulle se siunaus, että hellästi kasvatatte\nlapseni.\"\n\nDionysia vastasi: \"Minulla on itselläni lapsi, joka ei ole sen\nrakkaampi hoivassani kuin teidän lapsenne, herrani.\"\n\nSamanlaisen lupauksen antoi Kleon sanoen: \"Teidän jaloja\npalveluksianne, ruhtinas Perikles, kun ravitsitte koko kansani\nviljallanne, josta he rukouksissaan muistavat teitä päivittäin,\ntäytyy nyt ajatella, kun teidän lastanne kasvatetaan. Jos\nlaiminlöisin lapsenne, niin koko kansani, jonka te olette vapahtaneet\nahdingosta, pakottaisi minut tekemään velvollisuuteni; mutta jos\ntähän tarvitsen kannustusta, niin kostakoot sen jumalat minulle ja\njälkeläisilleni sukupolvien loppuun saakka.\"\n\nKun Perikles näin oli varma siitä, että lapsesta tarkoin\nhuolehdittaisiin, jätti hän tyttärensä Kleonin ja hänen vaimonsa\nDionysian suojelukseen sekä tyttärensä mukana hoitajattaren,\nLychoridan. Kun nyt isä poistui, ei pieni Marina ymmärtänyt, mitä hän\nmenetti, mutta Lychorida itki surullisena erotessaan kuninkaallisesta\nherrastaan. \"Oh, älä itke, Lychorida\", sanoi Perikles, \"ei\nkyyneleitä! Pidä huolta pienestä emännästäsi, jonka suosiosta voit\nolla riippuvainen tämän jälkeen.\"\n\nHän saapui onnellisesti Tyrokseen ja pääsi vielä kerran rauhassa\nvallitsemaan valtaistuintaan, kun taasen hänen surullinen\nkuningattarensa, jota hän piti kuolleena, jäi Efesokseen. Hänen\npienokaisensa Marina, jota tämä onneton äiti ei ollut milloinkaan\nnähnyt, kasvatettiin Kleonin toimesta Marinan korkealle säädylle\nsoveliaalla tavalla jotta lapsen tullessa neljäntoista vuoden\nvanhaksi eivät tietorikkaimmatkaan miehet olleet paremmin\nperehtyneitä sen aikuisiin tieteisiin kuin Marina. Hän lauloi kuin\nkuolematon ja tanssi kuin jumalatar. Ja neulansa käytössä oli hän\nniin taitava, että hän näytti sommittelevan luonnon omia muotoja\nlinnuissa, hedelmissä tai kukissa, ja luonnolliset ruusut olivat\ntuskin enemmän toistensa kaltaisia kuin Marinan silkkisissä kukissa.\n\nMutta kun Marina oli saavuttanut kasvatuksen kautta kaikki\nnämä miellyttävät ominaisuudet, jotka saattoivat hänet yleisen\nihmetyksen kohteeksi, muuttui Dionysia, Kleonin vaimo, Marinan\nveriviholliseksi kateuden takia sen vuoksi, että hänen oma tyttärensä\nei lahjattomuudessaan kyennyt saavuttamaan samaa täydellisyyttä,\njolla Marina teki itsensä muita huomattavammaksi. Havaitessaan, että\ntämä sai osakseen kaiken kiitoksen, kun taasen hänen tyttärensä,\njoka oli samanikäinen ja joka oli saanut saman huolenpidon kuin\nMarinakin, vaikkakaan ei samalla menestyksellä, joutui vertailussa\nhalpaan asemaan, laati Dionysia suunnitelman raivatakseen Marinan\npois tieltä, kuvitellen mielettömästi, että hänen kömpelö tyttärensä\nsaisi suuremman kunnioituksen osakseen, kun toista ei enää nähtäisi.\nSaavuttaakseen tämän antoi hän eräälle miehelle tehtäväksi murhata\nMarinan, ja Dionysia sovelsi hyvin ajan mukaan ilkeän suunnitelmansa,\nkun Lychorida, uskollinen hoitajatar, oli juuri kuollut. Dionysia\nkeskusteli miehen kanssa, jonka hän oli määrännyt tämän murhan\nsuorittamaan, kun nuori Marina itki Lychoridan kuolemaa. Leonine,\nmies, jota Dionysia tahtoi käyttää tähän ilkityöhön, taipui tuskin\nottamaan sen tehtäväkseen, vaikkakin hän oli hyvin paha mies, sillä\nniin oli neito saanut kaikkien sydämet kiintymään häneen. Leonine\nsanoi: \"Marina on herttainen olento!\"\n\n\"Sitä sopivampi on hän sitten jumalien seuraan\", vastasi Marinan\narmoton vihollinen. \"Tässä tulee Marina itkien hoitajattarensa\nkuolemaa. Oletko päättänyt totella minua?\"\n\nLeonine, joka pelkäsi olla Dionysian käskyä täyttämättä, vastasi:\n\"Olen päättänyt.\"\n\nNiin oli yhdellä lyhyellä lauseella verraton Marina tuomittu\nennenaikaiseen kuolemaan. Neitonen lähestyi nyt kukkaiskori\nkädessään, sillä hän sanoi joka päivä siroittavansa kukkia hyvän\nLychoridan haudalle. Purppuranvärinen orvokki ja kehäkukka\nriippuisivat mattona Lychoridan haudan yllä, niin kauan kuin kesäisiä\npäiviä kesti.\n\n\"Voi minua!\" huudahti tyttönen. \"Voi minua onnetonta tyttöä, joka\nsynnyin myrskyssä, kun äitini kuoli! Tämä maailma on minulle niinkuin\nainainen myrsky, joka kiireesti tempaa minut pois ystävieni luota.\"\n\n\"Mitä nyt, Marina\", kysyi Dionysia teeskennellen, \"itketkö yksin?\nKuinka sattuu, ettei tyttäreni ole kanssasi? Älä sure Lychoridaa,\nsillä minä olen nyt hoitajattaresi. Kauneutesi on aivan muuttunut\ntästä turhasta sureskelusta. Tule, anna minulle kukkasi, sillä\nmeri-ilma pilaa ne. Mene Leoninen kanssa, kun ilma on kaunis ja\nvirkistää sinua. -- Tule, Leonine, ota häntä kädestä ja kävele hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Ei, armollinen rouva\", sanoi Marina. \"Pyydän teitä, ettette minun\ntakiani luopuisi palvelijastanne.\" Leonine kuului näet Dionysian\npalveluskuntaan.\n\n\"Tule, tule\", sanoi tämä viekas nainen, joka tahtoi saada tekosyyn\njättääkseen Marinan kahden kesken Leoninen kanssa. \"Rakastan\nruhtinasta, isääsi, ja rakastan sinua. Odotamme joka päivä isääsi\ntänne, ja jos hän tulee ja tapaa sinut niin surun muuttamana, kun\ntaasen me olemme aina maininneet sinut kauneuden esikuvaksi, niin\najattelee isäsi, ettemme ole ensinkään huolehtineet sinusta. Mene,\npyydän sinua, mene kävelemään ja ole iloinen vielä kerran. Varo noita\nerinomaisia kasvoja, jotka vangitsevat vanhojen ja nuorten sydämet.\"\n\nKun Marinaa näin kovasti pyydettiin, sanoi hän: \"No, minä menen,\nmutta minulla ei ole mitään halua siihen.\"\n\nKun Dionysia käveli poispäin, sanoi hän Leoninelle: \"_Muista, mitä\nolen sanonut_!\"\n\nNämä olivat järkyttäviä sanoja, sillä niiden tarkoituksena oli se,\nettä Leonine muistaisi surmata Marinan.\n\nMarina katseli merta, syntymäpaikkaansa kohti ja sanoi: \"Puhaltaako\nnyt länsituuli?\"\n\n\"Ei, vaan lounaistuuli\", vastasi Leonine.\n\n\"Kun minä synnyin, puhalsi tuuli pohjoisesta\", virkkoi Marina. Sitten\nmuistuivat selvästi hänen mieleensä riehuva rajumyrsky, kaikki hänen\nisänsä koettelemukset ja hänen äitinsä kuolema. Ja Marina lausui:\n\"Isäni, kuten Lychorida on minulle kertonut, ei milloinkaan pelännyt,\nvaan huusi merimiehille: _rohkeutta, hyvät merimiehet_. Kalvaen\nruhtinaallisia käsiään köysillä ja tarttuen kiinni mastoon kesti hän\nmerenkäynnin, joka miltei repi kannen.\"\n\n\"Milloin tämä tapahtui?\" tokaisi Leonine.\n\n\"Kun minä synnyin\", vastasi Marina, \"raivosivat aallot ja tuuli\nankarammin kuin milloinkaan.\" Sitten neito kuvasi myrskyn,\nmerimiesten toiminnan, puosmannin vihellyksen ja laivurin äänekkäät\nkomennot. \"Tämä kaikki\", virkkoi Marina, \"teki hämmingin laivalla\nkolminkertaiseksi.\"\n\nLychorida oli niin usein kertonut Marinalle hänen onnettoman\nsyntymänsä tarinan, mutta tässä keskeytti Leonine hänet pyytäen häntä\nlukemaan rukouksensa.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysäisi Marina, joka alkoi pelätä tietämättä\nitsekään, niiksi.\n\n\"Jos pyydät hiukan aikaa rukoillaksesi, niin myönnän sen\", sanoi\nLeonine, \"mutta älä vitkastele, sillä jumalat ovat kerkeitä kuulemaan\nja olen vannonut tekeväni työni nopeasti.\"\n\n\"Tahdotteko tappaa minut?\" kysyi Marina. \"Voi, miksi?\"\n\n\"Täyttääkseni emäntäni tahdon\", vastasi Leonine.\n\n\"Miksi tahtoisi hän minut tapettavan?\" kysyi Marina. \"Enhän, sikäli\nkuin muistan, ole milloinkaan häntä koko elämäni aikana loukannut.\nEn milloinkaan ole puhunut pahaa sanaa enkä tehnyt mitään pahaa\nmillekään elävälle olennolle. Uskokaa minua nyt, en milloinkaan ole\ntappanut hiirtä taikka satuttanut kärpästä. Kerran poljin madon\npäälle vasten tahtoani, mutta itkin sen takia. Mitä pahaa olen\ntehnyt?\"\n\nMurhaaja vastasi: \"Tehtäväni ei ole keskustella teosta, vaan tehdä\nse.\"\n\nLeonine aikoi juuri tappaa Marinan, kun eräät merirosvot sattuivat\nsillä hetkellä tulemaan maihin, ja nähdessään neidon veivät he hänet\npois saaliinaan laivaansa.\n\nMerirosvo, joka oli ottanut Marinan vangikseen, vei hänet Mityleneen\nja möi orjaksi. Täällä tuli neitonen alhaisesta asemastaan huolimatta\npian tunnetuksi koko Mitylenen kaupungissa kauneutensa ja hyveittensä\ntakia. Henkilö, jolle hänet oli myyty, tuli rikkaaksi Marinan\nhänelle ansaitsemasta rahasta. Orjatar opetti musiikkia, tanssia\nja hienoja ompelutöitä, ja rahan, jota hän sai oppilailtaan, antoi\nhän isännälleen ja emännälleen. Maine hänen taidostaan ja suuresta\nuutteruudestaan tuli Lysimakoksen, nuoren aatelismiehen, joka oli\nMitylenen maaherrana, tietoon, ja niinpä hän meni itse taloon, jossa\ntyttö asui, nähdäkseen tämän erinomaisen ja mallikelpoisen neidon,\njota koko kaupunki niin suuresti ylisti. Hänen keskustelunsa huvitti\nLysimakosta suunnattomasti, sillä vaikkakin hän oli kuullut paljon\ntästä ihaillusta neidosta, ei hän ollut odottanut havaitsevansa häntä\nniin herkäksi, siveäksi ja hyväksi kuin nyt totesi hänen olevan. Hän\njätti Marinan sanoen toivovansa, että hän jatkaisi uutteralla ja\nsiveällä tiellään ja että jos Marina joskus kuulisi hänestä vielä, se\nolisi hänelle hyväksi. Maaherra piti Marinaa sellaisena ymmärryksen,\nhienon sivistyksen, erinomaisten ominaisuuksien sekä vielä kauneuden\nja kaikkien ulkonaisten sulojen ihmeenä, että tahtoi mennä naimisiin\nMarinan kanssa, ja huolimatta toisen vaatimattomasta asemasta toivoi\nLysimakos kuulevansa, että hän oli jaloa syntyperää; mutta aina kun\nhe sitä kysyivät, oli tytön tapana istua hiljaa ja itkeä.\n\nSillä välin kertoi Leonine Tarsoksessa, peläten Dionysian vihaa,\ntälle tappaneensa Marinan; tuo ilkeä nainen ilmoitti neidon\nkuolleen ja järjesti näennäiset hautajaiset Marinalle sekä pystytti\nkomean muistomerkin. Vähäistä myöhemmin teki Perikles uskollisen\nministerinsä Helicanuksen seurassa matkan Tyroksesta Tarsokseen\nnähdäkseen tyttärensä ja aikoen ottaa tyttären kotia mukaansa --\nPerikles ei ollut milloinkaan nähnyt tytärtään siitä saakka, kun hän\njätti pienokaisen Kleonin ja hänen vaimonsa huostaan.\n\nKuinka tämä hyvä ruhtinas iloitsikaan ajatuksesta, että hän nyt näkisi\nhaudatun kuningattarensa rakkaan lapsen! Mutta kun he kertoivat\nhänelle Marinan kuolleen ja näyttivät muistomerkin, jonka he olivat\nhänelle pystyttäneet, niin suuri oli tuska, jota tämä mitä onnettomin\nisä kärsi. Koska hän ei kyennyt sietämään sen maan näkemistä, missä\nhänen viimeinen toivonsa ja ainoa muisto hänen rakkaasta Thaisastaan\noli haudattuna, otti hän laivan ja lähti kiireisesti Tarsoksesta.\nSiitä päivästä alkaen, jolloin hän astui laivaan, valtasi hänet tylsä\nja raskas surumielisyys. Hän ei puhunut milloinkaan, vaan näytti\ntäydellisesti tunteettomalta kaikelle häntä ympäröivälle.\n\nPurjehtiessaan Tarsoksesta Tyrokseen sivuutti laiva kulkunsa aikana\nMitylenen, missä Marina asui; tämän paikan maaherra Lysimakos\nmeni huomatessaan kuninkaallisen aluksen rannalta ja halutessaan\ntietää, kuka oli laivassa, purressa laivan sivulle tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan. Helicanus otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti ja\nsanoi hänelle, että laiva tuli Tyroksesta ja että he veivät sinne\nPeriklestä, ruhtinastaan.\n\n\"Hyvä herra, hän on mies\", virkkoi Helicanus, \"joka ei ole puhunut\nkellekään näinä kolmena kuukautena eikä ottanut ruokaa enempää kuin\njuuri tarvitaan hänen surullisen elämänsä pitkittämiseen. Kävisi\npitkäveteiseksi toistaa täydelleen hänen synkeän mielentilansa koko\nsyytä, mutta pääasia on se, että hänen surunsa johtuu rakastetun\ntyttären ja vaimon menettämisestä.\"\n\nLysimakos pyysi saada nähdä tätä murheen murtamaa ruhtinasta, ja\nnähdessään Perikleen havaitsi hän, että tämä oli kerran ollut\nmiellyttävä mies, ja hän sanoi Perikleelle: \"Terve sinulle,\narmollinen kuningas, terve sinulle, ja jumalat sinua varjelkoot,\nkuninkaallinen herra!\"\n\nMutta turhaan puhutteli Lysimakos häntä, sillä toinen ei vastannut\nmitään eikä näyttänyt huomaavan kenenkään vieraan lähestymistä.\nSitten muisti Lysimakos verrattoman neidon Marinan, -- kenties tämä\nvoisi suloisella kielellään saada jonkun vastauksen vaiteliaalta\nruhtinaalta. Helicanuksen suostumuksella lähetti Lysimakos noutamaan\nneitoa, ja kun tämä tuli laivaan, jossa hänen oma isänsä oli surun\njäykistämänä, tervehtivät laivassaolijat häntä ikäänkuin he olisivat\ntienneet hänen olevan heidän ruhtinattarensa. He huusivat:\n\n\"Hän on ylevä nainen.\"\n\nLysimakos oli hyvin tyytyväinen kuullessaan heidän ylistelyjään ja\nsanoi:\n\n\"Hän on sellainen, että jos varmasti tietäisin hänen olevan ylhäistä\nsyntyperää, en tahtoisi itselleni parempaa vaimoa, vaan ajattelisin,\nettä minulle on sattunut harvinaisen hyvä puoliso.\"\n\nSitten puhutteli Lysimakos Marinaa kohteliain sanoin, että eräs\nlaivassa oleva suuri ruhtinas oli vaipunut surullisen ja synkeän\nvaitiolon valtaan, ja jos Marinalla oli valta antaa terveyttä ja\nonnea, pyysi Lysimakos häntä ottamaan suorittaakseen tämän tehtävän,\nparantamaan kuninkaallisen muukalaisen hänen surumielisyydestään.\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi Marina, \"tahdon käyttää kaiken taitoni\nparantaakseni hänet, edellyttäen että ainoastaan minun ja\npalvelijattareni sallitaan lähestyä häntä.\"\n\nMarina, joka Mitylenessä oli niin huolellisesti salannut syntyperänsä\nhäveten ilmaista, että kuninkaallisista vanhemmista polveutuva oli\nnyt orjana, alkoi ensiksi kertoa oman kohtalonsa kummallisia vaiheita\nPerikleelle ja mistä korkeasta asemasta hän itse oli pudonnut.\nIkäänkuin olisi tiennyt seisovansa kuninkaallisen isänsä edessä,\npuhui neito kaiken sanottavansa omista suruistaan. Mutta syy, miksi\nhän teki niin, oli se hänen tietonsa, että juuri jonkun surullisen\nonnettomuuden kertominen voittaa parhaiten onnettomien ihmisten\nhuomion puoleensa, kun tämä kertomus on verrattavissa heidän omaan\nkohtaloonsa. Kertojan suloisen äänen kaiku herätti masentuneen\nruhtinaan; hän kohotti silmänsä, jotka olivat niin kauan olleet\nkiintyneinä samaan paikkaan, ja Marina, joka oli äitinsä täydellinen\nkuva, esitti hämmästyneen ruhtinaan katseltaviksi hänen kuolleen\nkuningattarensa piirteet. Kauan valtiolleen prinssin kuultiin taas\npuhuvan.\n\n\"Rakas vaimoni\", ajatteli Perikles, \"oli tämän neidon kaltainen,\nja sellainen olisi tyttäreni saattanut olla. Kuningattaren\nsäännölliset kasvonpiirteet, hänen pituutensa aivan tuumalleen, yhtä\nsuoraryhtinen, yhtä kirkasääninen, ja hänen silmänsä kuin jalokivet.\nMissä asut, nuori neito? Kerro syntyperäsi. Luulen sinun sanoneen,\nettä olit joutunut toisesta pahasta toiseen ja että arvelit surujesi\nolevan yhtä suuria kuin minunkin, -- jos molemmat paljastettaisiin.\"\n\n\"Jotakin sellaista sanoin\", vastasi Marina, \"enkä sanonut enempää\nkuin mitä ajatukseni takasivat minulle todennäköiseksi.\"\n\n\"Kerro minulle tarinasi\", pyysi Perikles, \"ja jos havaitsen,\nettä olet tuntenut tuhannettakaan osaa minun kärsimyksestäni,\nolet kantanut surusi kuin mies, ja minä olen kärsinyt kuin tyttö;\nkuitenkin näytät siltä kuin ilmetty Kärsivällisyys. Kuinka menetit\nnimesi, rakas neitoni? Pyydän sinua kertomaan tarinasi uudelleen.\nTule ja istu viereeni.\"\n\nSuuresti hämmästyi Perikles, kun tyttö sanoi, että hänen nimensä oli\nMarina, sillä toinen tiesi, ettei se ollut mikään tavallinen nimi,\nvaan että hän oli itse sen keksinyt omalle lapselleen merkitsemään\nmerellä syntynyttä.\n\n\"Voi, minusta tehdään pilkkaa\", virkkoi Perikles, \"ja joku suuttunut\njumala on lähettänyt sinut tänne saattamaan maailman nauramaan\nminulle.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, hyvä herra\", sanoi Marina, \"tai minun täytyy\nlopettaa tähän.\"\n\n\"Ei\", sanoi Perikles. \"Tahdon olla kärsivällinen, mutta etpä aavista,\nkuinka saat minut säpsähtämään, kun nimität itseäsi Marinaksi.\"\n\n\"Nimen antoi minulle\", vastasi Marina, \"eräs, jolla oli paljon\nvaltaa, isäni, joka oli kuningas.\"\n\n\"Mitä, oletko kuninkaan tytär?\" kysäisi Perikles. \"Nimitetäänkö\nsinua Marinaksi? Oletko verta ja lihaa? Etkö ole haltiatar? Jatka\nkertomustasi: Missä synnyit? Entä miten sinua nimitetään Marinaksi?\"\n\nTyttö vastasi:\n\n\"Sain nimen Marina, koska synnyin merellä. Äitini oli kuninkaan\ntytär; hän kuoli samalla hetkellä kun minä synnyin, kuten hyvä\nhoitajattareni Lychorida on minulle usein kertonut itkien. Kuningas,\nisäni, jätti minut Tarsokseen, missä Kleonin julma vaimo yritti\nmurhauttaa minut. Merirosvomiehistö tuli pelastamaan ja toi minut\ntänne Mityleneen. Mutta, hyvä herra, miksi itkette? Ajattelette ehkä\nminua petturiksi. Mutta, herra, olen todellakin kuningas Perikleen\ntytär, jos hyvä kuningas Perikles lieneekään hengissä.\"\n\nSitten Perikles, kuten näytti kauhistuen omaa äkkinäistä iloaan ja\nepäillen, saattoiko tämä olla totta, kutsui ääneen seuralaisiaan,\njotka iloitsivat kuullessaan rakastetun kuninkaansa äänen kaikuvan;\nja kuningas sanoi Helicanukselle:\n\n\"Oi Helicanus, lyö minua, haavoita minua, pane minut tuntemaan\ntuskaa, jottei tämä suuri riemujen meri, joka hyökkää päälleni,\nmusertaisi kuolevaisuuttani. Oi tule tänne, sinä, joka synnyit\nmerellä ja joka haudattiin Tarsoksessa ja löydettiin jälleen merellä.\nOi Helicanus, polvillesi ja kiitä pyhiä jumalia! Tämä on Marina. Nyt\nsiunaus tulkoon osaksesi, lapseni! Anna minulle uusia vaatteita,\noma Helicanukseni. Tyttäreni ei kuollutkaan Tarsoksessa, kuten hänen\nolisi saattanut käydä kurjan Dionysian kynsissä. Marina kertoo\nsinulle kaikki, kun polvistut kuulemaan häntä ja nimittämään häntä\ntodelliseksi ruhtinattareksesi. -- Kuka on tämä?\" Perikles huomasi\nLysimakoksen ensimmäisen kerran.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi Helicanus, \"hän on Mitylenen maaherra, joka\nkuullessaan teidän surumielisyydestänne tuli teitä katsomaan.\"\n\n\"Syleilen teitä, herra\", sanoi Perikles. \"Antakaa minulle viittani!\nOlen terve nähdessäni... Oi, taivas silmätköön tytärtäni! Mutta\nkuulkaa! Mitä musiikkia se on?\"\n\nNyt näet näytti Perikles joko jonkun ystävällisen jumalan\njohdatuksesta tai oman riemastuneen mielikuvituksensa eksyttämänä\nkuulevan vienoa soittoa.\n\n\"Armollinen herrani, minä en kuule mitään\", vastasi Helicanus.\n\n\"Etkö mitään?\" kysyi Perikles. \"Sehän on avaruuden soitantoa.\"\n\nKoska mitään musiikkia ei kuulunut, päätteli Lysimakos, että\näkillinen ilo oli saattanut ruhtinaan mielenhäiriöön, ja hän sanoi:\n\n\"Ei ole hyvä vastustella häntä; antaa hänen menetellä mielensä\nmukaan.\"\n\nSitten sanoivat he hänelle kuulevansa musiikkia, jolloin Perikles\nvalitti, että painostava uni valtasi hänet. Lysimakos suostutti hänet\nasettumaan pitkälle leposohvalle ja pani pieluksen hänen päänsä alle,\njolloin hän äärimmäisen ilon aivan uuvuttamana vaipui sikeään uneen\nMarinan ääneti vartioidessa nukkuvan isän vuoteen vieressä.\n\nNukkuessaan Perikles näki unen, joka sai hänet päättämään mennä\nEfesokseen. Hänen unensa oli se, että efesolaisten jumalatar Diana\nilmestyi hänelle ja käski hänen mennä temppeliinsä Efesoksessa ja\njulistaa siellä Dianan alttarin edessä elämänsä ja onnettomuuksiensa\ntarina. Jumalatar vannoi hopeisen jousensa kautta, että jos\nPerikles täytti hänen käskynsä, kohtaisi häntä joku ihmeellinen onni.\nHerätessään hän kertoi elpyneenä unensa ja sanoi päätöksensä olevan\ntotella jumalattaren käskyä.\n\nSitten kutsui Lysimakos hänet maihin virkistäytymään sellaisilla\nhuvituksilla, joita hän voisi löytää Mitylenestä. Tähän kohteliaaseen\ntarjoukseen kuningas suostui ja myöntyi viipymään Lysimakoksen kanssa\npäivän tai kaksi. Voimme hyvin kuvitella, mitä juhlia ja huveja,\nmitä kalliita näytöksiä ja pitoja maaherra järjesti tänä aikana\nMitylenessä hänen rakkaan Marinansa kuninkaallisen isän kunniaksi,\nMarinan, jota Lysimakos oli niin suuresti kunnioittanut neidon\ntuntemattomuudesta huolimatta. Myöskään ei Perikleellä ollut halua\nvastustaa nuoren miehen kosintaa, kun hän tajusi, kuinka maaherra oli\nkunnioittanut hänen lastaan tämän ollessa alhaisessa asemassa, ja\nettä tytöllä ei ollut mitään Lysimakoksen ehdotusta vastaan. Perikles\nasetti vain sen ehdon, ennenkuin hän antoi suostumuksensa, että he\nkävisivät hänen kanssaan efesolaisen Dianan pyhäkössä, ja kaikki\nkolme tekivät vähän myöhemmin matkan siihen temppeliin. Jumalatar\nitse täytti heidän purjeensa myötäisillä tuulilla, joten he muutamien\nviikkojen kuluttua saapuivat turvallisesti Efesokseen.\n\nSiellä seisoi jumalattaren alttarin vieressä Perikleen seurueineen\ntullessa temppeliin hyvä Cerimon, joka nyt oli tullut hyvin vanhaksi\nja joka oli virvoittanut Thaisan, Perikleen vaimon, henkiin. Thaisa,\njoka nyt oli temppelin papittarena, seisoi alttarin ääressä; vaikka\nPerikleen ulkomuoto olikin muuttunut suuresti siitä, että hän oli\nniin monta vuotta viettänyt surren toisen kuolemaa, arveli tämä\ntuntevansa miehensä kasvonpiirteet, ja kun Perikles lähestyi alttaria\nja alkoi puhua, muisti Thaisa hänen äänensä ja kuunteli hänen\nsanojaan ihmetellen ja iloiten hämmästyksen vallassa. Nämä sanat\nlausui Perikles alttarin edessä:\n\n\"Terve, Diana! Täyttääkseni oikeamieliset käskysi tunnustan\ntässä olevani Tyroksen ruhtinas, joka maastani paenneena menin\nPentapoliksessa naimisiin kauniin Thaisan kanssa: hän kuoli merellä,\nmutta jätti jälkeensä tyttölapsen nimeltä Marina. Häntä hoidettiin\nTarsoksessa Dionysian luona, joka aikoi tappaa hänet, kun hän oli\nneljäntoista vuoden vanha, mutta Marinan suopeat tähdet saattoivat\nhänet Mityleneen, ja kun purjehdin sikäläisten rantojen kautta,\nsaattoi tämän neidon hänen hyvä kohtalonsa laivaan, missä hän selvän\nmuistinsa avulla ilmaisi olevansa tyttäreni..\"\n\nKykenemättä kestämään mielenliikutuksia, joita Perikleen sanat saivat\naikaan hänen sielussaan, huudahti Thaisa: \"Sinä olet... sinä olet...\noi kuninkaallinen Perikles.\" Tällöin Thaisa pyörtyi.\n\n\"Mitä tarkoittaa tämä nainen?\" virkkoi Perikles. \"Hän kuolee! Hyvät\nherrat, apua!\"\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi Cerimon, \"jos olet puhunut totta Dianan\nalttarille, on tämä vaimosi.\"\n\n\"Ei toki, kunnioitettava vanhus\", virkkoi Perikles, \"sillä heitin\nhänet laivasta mereen näillä omilla käsilläni.\"\n\nCerimon kertoi sitten, kuinka aikaisin eräänä myrskyisenä aamuna\ntämä nainen oli ajelehtinut Efesoksen rannikolle ja kuinka hän\noli avatessaan arkun löytänyt sieltä kallisarvoisia jalokiviä ja\nerään paperin sekä kuinka hän onneksi oli saanut Thaisan virkoamaan\nja sijoittanut hänet tänne Dianan temppeliin. Toivuttuaan nyt\npyörtymyksestään sanoi Thaisa:\n\n\"Oi, herrani, ettekö ole Perikles? Puhutte niinkuin hän ja olette\nhänen näköisensä. Ettekö maininnut myrskyä, syntymää ja kuolemaa?\"\n\nHämmästyneenä sanoi Perikles:\n\n\"Kuolleen Thaisan ääni!\"\n\n\"Se Thaisa olen minä\", sanoi Thaisa. \"Minut otaksuttiin kuolleeksi ja\nhukkuneeksi --\"\n\n\"Oi oikeamielinen Diana!\" huudahti Perikles kunnioittavan ja kiihkeän\nhämmästyksen vallassa.\n\n\"Nytpä tunnen sinut paremmin\", virkkoi Thaisa, \"sillä sellaisen\nsormuksen, jonka näen sormessasi, antoi isäni kuningas sinulle, kun\nitkien erosimme hänestä Pentapoliksessa.\"\n\n\"Oi kylliksi, te jumalat!\" huudahti Perikles. \"Teidän nykyinen\nystävällisyytenne saattaa entiset kovat kohtaloni leikiksi. Oi tule,\nThaisa, vaipuaksesi uudelleen näiden käsivarsien syleilyyn.\"\n\nMarina sanoi:\n\n\"Sydämeni sykkii ikäänkuin se olisi siirtynyt äitini rintaan.\"\n\nSitten näytti Perikles tyttären hänen äidilleen sanoen:\n\n\"Katso, kuka täällä polvistuu! Liha sinun lihastasi, merellä syntynyt\nlapsesi, joka sai nimen Marina, koska hänet siellä saatettiin\nmaailmaan.\"\n\n\"Siunattu olkoon oma lapseni!\" huudahti Thaisa.\n\nJa hänen riippuessaan suunnattoman ilon vallassa kiinni lapsessaan\npolvistui kuningas alttarin eteen sanoen:\n\n\"Puhdas Diana, siunattu olkoon nimesi siitä ilmestyksestä; tämän\ntakia uhraan joka ilta sinulle.\"\n\nSilloin ja tässä paikassa kihlasi Perikles Thaisan suostumuksella\njuhlallisesti heidän tyttärensä siveän Marinan hänet hyvin\nansainneelle Lysimakokselle avioliittoon.\n\nNäin olemme nähneet Perikleen, hänen kuningattarensa ja tyttärensä,\nkuuluisan esimerkin hyveestä, jota tuho ahdisti -- tämä tapahtui\ntaivaan johdatuksesta, jotta se opettaisi kärsivällisyyttä ja\nkestävyyttä ihmisille -- taivaallisten voimien opastuksella\npääsevän lopuksi onneen ja voittavan kohtalon monet vaihtelut.\nHelicanuksessa olemme nähneet huomattavan esikuvan vilpittömyydestä,\nuskollisuudesta ja kuuliaisuudesta, hän kun, vaikka olisi voinut\npäästä valtaistuimen perijäksi, mieluummin tahtoi kutsua oikean\nomistajan hänen valtakuntaansa kuin tulla suureksi toisen joutuessa\nkärsimään vääryyttä. Kunnianarvoisasta Cerimonista, joka virvoitti\nThaisan henkiin, näemme, kuinka tietojen ohjaama hyvyys jaellessaan\nhyviä lahjojaan ihmiskunnalle lähentelee jumalien luontoa.\n\nOn vielä mainittava, että Dionysia, Kleonin häijy vaimo, sai sen\nkohtalon, joka hänelle ansion mukaan kuului. Tarsoksen asukkaat näet,\nkun Dionysian julma murhayritys Marinaa vastaan tuli tunnetuksi,\nnousivat yhtenä joukkona kostamaan hyväntekijänsä tyttären puolesta,\nsytyttivät tuleen Kleonin palatsin ja polttivat sekä Kleonin ja\nhänen vaimonsa että koko heidän perhekuntansa, jolloin jumalat\nnäyttivät olevan tyytyväisiä siitä, että niin katala murha, vaikka se\nolikin vain suunniteltu ja vaikka sitä ei koskaan pantu täytäntöön,\nrangaistiin rikoksen suuruudelle niin soveliaalla tavalla.\n\n\n\n"]