Kaksi karkulaista
Kaarlo Hänninen (1876–1939)
Koulupojat Taavi ja Mikko karkaavat pikkukaupungin ahtaudesta ja koulun kurista tavoitteenaan vapaus. Heidän matkansa suuntautuu Pohjois-Ruotsiin, missä he päätyvät työskentelemään Jällivaaran kaivoksissa ja kokevat jännittäviä seikkailuja tunturimaisemissa.
Kaarlo Hännisen 'Kaksi karkulaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1651. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
KAKSI KARKULAISTA
Kirj.
Kaarlo Hänninen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
SISÄLLYS:
Taiteen tähden. Kaksi karkulaista. Orjantappura tien ohessa. Mustalaisleiri. Näytelmä. Karvaista pippuria ilon maljaan. Kemheikin rahat. Kiveliöissä. Erakkomajalla. Karkulaisten jäljillä. Ensi kerran ulkomailla. Jällivaarassa. Työssä maan alla. Juhannusviikon tapahtumat. Kohtalokas tunturimatka. Valtamerien taakse. Mikon paluu. Tunturien yli. Luvatonta "peuranmetsästystä." Oikeata Norjan luontoa. Lontoossa. Lähtö. Sam Umbon kertomus. Tropiikin "löylyssä." Surullinen tulokatselmus. Häiriintynyt juhla. Taavi Tossavainen isännöitsijänä ja näyttelijänä.
TAITEEN TÄHDEN.
Kaikki Karikylän lyseon pojat, vieläpä muutamat opettajatkin olivat varmoja siitä, että kuudesluokkalaisella Taavi Tossavaisella oli ilmeisiä näyttelijätaipumuksia; eikä "Huuhkaja" – kuten pojat häntä nimittivät – pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan antoi taiteensa "loistaa." Milloin vain koulun juhlissa näyteltiin, olihan aina mukana ja saavutti tavallisesti hyvän menestyksen. Kerrankin erään koululaisnäytelmän jälkeen pormestarin rouva, joka siihen aikaan oli kaupungin "makutuomarina" ja taiteenarvostelijana, tuli häntä kädestä kiittämään:
– Sinusta, Taavi, tulee näyttelijä. Kunhan vain harjoittelet enemmän lausumista ja äänivarojen käyttöä, kunhan saat enemmän vivahduksia ilmeisiisi ja enemmän varmuutta liikkeisiisi, niin hyvä tulee.
Entäpä tyttökoululaiset! Joka kerta kun Taavi esiintyi opettajain luvalla heidän juhlissaan, sai hän osakseen valtavat suosionosoitukset.
Tämmöiset, arvovaltaiselta taholta annetut tunnustukset kannustivat hänen harrastuksiaan. Ja hän harjoitteli ahkerasti näytelmiä – liiankin ahkerasti, koska yhdeksiköt hänen viime lukukausitodistuksessaan olivat keikahdelleet kuutosiksi ja viitosten takasarvet olivat kääntyneet eteenpäin.
Niin, Taavi tahtoi jo koulupoikana raivata pois pahimmat risut taiteilijan orjantappuraiselta tieltä. Ja merkiksi siitä, että hän oli päättänyt elämänsä pyhittää taiteelle, hän kasvatti itselleen pitkän tukan, joka otsalla valtavina kiemuroina kaartui kahtaalle muistuttaen huuhkajan korvuksia. Nämä sekä leveä otsa, suuret silmät, kaareva nenä ja melkein kolmiomaiset kasvot antoivat hänen ulkomuodolleen hiukan koomillisen vivahduksen, jota hän ei pyrkinytkään vähentämään.
Mutta kukaan hänen tovereistaan ei voinut sanoa, johtuiko "Huuhkaja"-nimitys hänen ulkomuodostaan,ja oliko se alkujaan annettu ivanimeksi vai lempinimeksi. Myöhemmin se ainakin oli pikemmin lempinimi. – Poikain kesken voi näet sama liikanimi olla kumpi hyvänsä, riippuen äänen sävystä, millä se lausutaan.
Taavi Tossavainen ei tosin ollut pahimpia koulun hyvän järjestyksen häiritsijöitä, mutta hän ei ollut myöskään vakavimpia oppilaita. Opettajat lienevät lukeneet hänetkin "vekkuliainekseen", jota on aina jonkin verran joka luokalla. Kun niikseen sattui, nauratti hän poikia ennen opettajain tuloa pienillä kujeillaan ja ilmeillään; silti hän ei kuulunut pahimpiin irvinaamoihin. Toisinaan hän joutui tekemisiin järjestystä valvovien opettajien kanssa. Mutta sitä hän varoi, ettei enää tullut epämieluisiin tekemisiin historian lehtorin Johannes Markkalan eli "Maran" kanssa.
Patukka eli "klopo" oli sen ajan koulukasvatuksessa tärkeä tekijä, varsinkin alaluokilla. Sen käytössä oli "Mara" mestari. Ahkerasti tanssitti hän sitä alaluokkalaisten kämmenlihaksilla juurruttaakseen poikiin kuuliaisuuden, ahkeruuden ja nöyryyden hyviä avuja. Sitä, samoinkuin sen käyttäjää kohtaan tunsi Taavikin kammoa. "Mara" oli usein sillä hänen lihaksiinsakin "kirjoittanut" koulun järkähtämätöntä lakia. Mutta yläluokilla ei klopoa enää annettu ei Taaville enempää kuin muillekaan; eikä sitä monesti tarvittukaan. Epäjärjestyksen alkaessa riitti tuima silmäys, joka tavallisesti hypnotisoi pojat istumaan paikallaan kuin takin helmoista tuoliin naulattuina, ja ahkeruutta Mara lisäsi muuttamalla "silmälasit" kuutosiksi ja viitoset tuolin kuviksi.
Mutta kerran, kerran puhkesi vielä kuudennellakin luokalla rajuilma historian tunnilla Taavin näytelmäharrastusten takia – silloin, kun "Huuhkajalta" kynittiin pois paholaisen naamari. Taavin luokkatoverit kertoivat siitä seuraavaan tapaan:
Oli kevätkertausten aika. Kuudennella luokalla oli pitkä historian läksy, ja sentähden pojat toisen aamutunnin alussa odottivat opettajaa hiukan jännittyneinä. Toiset vielä selailivat oppikirjan lehtiä, kun ovi äkkiä avautui ja luokkaan astui sangen mielenkiintoinen olio, itse paholainen, yllään punainen viitta ja sivullaan kiiltävä miekka. Mustanruskea iho, pienet silmät, käyrä nenä, pujoparta ja mustasta otsatukasta esiintyöntyvät sarven nykyrät antoivat sille peloittavan muodon.
Pojat katselivat ensin hämmästyksestä mykkinä, takimmaiset nousivat tuoleille paremmin nähdäkseen, mutta huomattuaan ilveen räjähtivät nauramaan tietämättä kuitenkaan, kuka oli naamarin takana.
"Paholainen" astui mahtavana opettajapöytää kohti ja lausui seuraavat Mefistofeleen sanat Goethen Faustista:
"Pois lähtään, – oitis vaikka!
ja jätetään tää piinapaikka.
Voi, näitä ahtahia olomaitas!
Vain itseäs kiusaat ja oppilaitas.
Se toimena olkoon naapuris, Paksupään!
Tuo tyhjäin olkien puinti heitä houkoille!
Et parhaita tietojas sittenkään
sa lausua tohdi poikajoukoille."Lausunnan ehtiessä lopulleen vallitsi luokassa syvä hiljaisuus, jota oudoksuen "paholainen" katsoi taakseen. Samassa lause keskeytyi. Voi kauheata! Lehtori Markkala seisoi hänen takanaan hirmuisen näköisenä. "Paholainen" oli ensin lentää säikähdyksestä selälleen ja syöksyi sitten ovea kohti, mutta ovi ei liikahtanut.
– Mitä peliä tämä on? jylisee lehtori. – Tahdotteko tehdä rauhallisesta luokasta naamiaissalongin?
Samassa hän kipinöivin silmin ja tukka pystyssä karkaa ovea kohti iskien jykevän kouransa onnettoman "paholaisen" niskaan ja pyöräyttää hänet ympäri. Ärhennellessään hän muistuttaa raivoavaa leijonaa, joka on juuri iskenyt kyntensä lampaan niskaan. Armotta hän kouraisee uhriltaan paholaisen naamion ja heittää sen loukkoon, samoin serttinkikankaasta tehdyn punaisen mekon, joka riisuttaessa repeilee pahasti; ja näiden varustusten alta tulee esille saman luokan oppilas.
– Sehän on "Huuhkaja", huutavat pojat. Mistä olet saanut paholaisen höyhenet?
– Taavi Tossavainen, mölähtää lehtori ihmettelevin äänensävyin. – Kuinka sinä voit tätä tehdä? Tämä on ensimmäinen tapaus koko koulun historiassa, että joku oppilas naamioituna tulee tuntia häiritsemään – ja minun tuntiani! Paholainenko sinua riivaa, se sama, jota apinoit! Sinä olet kuin korvaton aasi, luokan painajainen, joka aina haraat vastaan kuin pässi, jota sarvesta vedetään. – Muutenhan täällä menisikin kuin rasvattu. Sellainen oppilas, joka on kuin ohdake nisuvainiossa ja joka varjollaan estää myös viljan kasvamasta, pitäisi poistaa, ja kyllä minä sen kitkenkin pois.
– Herra lehtori, minä pyydän anteeksi, minä luu...
– Ei mitään vastaväitteitä. Asia on selvä.
– Minä luulin, että lehtori ei vielä tule luokkaan, saa poika väliin sanotuksi.
– Ei mitään luulemisia. Kaikki muut oppilaat olivat luokassa hyvässä järjestyksessä paitsi sinä. Mikä vintiö sinusta kasvaakaan. Villien maille, Australian neekerien keskuuteen saisit mennä konstejasi näyttelemään. Täällä sinusta ei tule kolmen koiran elättäjää valmiilla ruoalla. Ei taida olla kotonasi kurittajaa. Mutta koulu kyllä sinusta ne vinkeet karsii.
Tovereita jonkinverran huvitti, mutta samalla säälitti "Huuhkajan" kova kohtalo, kun hän kuin kynittynä ja allapäin seisoi syyttäjänsä ja tuomarinsa edessä. Koomillisinta oli, että Taavin oli pitänyt jättää takkinsa karttakomeroon, kun paholaisen mekko ei mahtunut takin päälle. Sääriä verhosivat vielä kierteelle käärityt punaiset paulat, ja toinen jalka oli muovailtu pukin sorkaksi, toinen hevosen kavioksi. Toverit käsittivät, että "Huuhkaja" oli juuri enemmän näytelmäharrastuksesta kuin vallattomuudesta joutunut ikävään tilanteeseen, josta selviäminen näytti vaikealta. Mutta he eivät voineet käsittää, miten hän niin varomattomasti tuli luokkaan. Toiset myöskin tiesivät, että hänen näytelmäharrastuksilleen oli viime aikoina antanut virikettä kiertävä näytelmäseurue, joka parast'aikaa esiintyi Karikylän kaupungissa ja jonka näytännöissä "Huuhkaja" oli ollut apumiehenä.
Tovereita peloitti, että "Huuhkaja" saa ehkä liian raskaan rangaistuksen poikamaisesta kujeestaan, sillä "Mara" ei koskaan tuntenut "lieventäviä asianhaaroja" tuomitessaan. Hän kohteli luokkaa kuin täysin samanlaisista rakeista kokoonpantua massaa, huomaamatta erilaisia luonteita, erilaisia taipumuksia ja erilaisten persoonallisuuksien alkuja. Kaikista tahtoi hän karsia oksat, kyhmyt ja sivuhaarat, niinkuin puutarhuri, joka saksii kaikki pensasaidan yksilöt samanmuotoisiksi.
Hirmuinen sanatulva tärisytti luokkahuoneen ilmaa ainakin puoli tuntia, vuoroin vähän vaimentuen, vuoroin paisuen mahtavaksi koskeksi, aina sen mukaan, kuinka lehtorin keuhkoissa riitti ilmaa, kuinka hän sattui muistamaan sopivia nuhdelauseita ja kuinka kieli kerkesi niitä ladella. Sen kestäessä syytetty seisoi ensin allapäin, mutta nosti sitten päänsä pystyyn, otti asenteen, joka ikäänkuin tahtoi sanoa: tulkoon mitä tulee.
Se kiihdytti "Maran" kiukkua. Kieli ei kerinnyt enää sanoa kyllin paljon, ja jokseenkin kovakouraisesti niskasta puristaen hän heitti "Huuhkajan" ovesta käytävään, viskaten paholaisen pukimet perään ja ärjäisten:
– Odota siellä ensi välituntiin, silloin saat palkinnon ilveilytaidostasi.
Lehtori käveli kiihtyneenä edestakaisin luokan edessä ja istahti sitten merkitsemään päiväkirjaansa poissaolevia. Luokassa oli niin hiljaista, että kynän rapina kuului takariville saakka. Pojat tiesivät, että vaikka "ensimmäinen rajuilma" oli ravistellut poloista, pahasti erehtynyttä "Huuhkaja"-parkaa, niin toinen voi puhjeta koska tahansa ja pienimmästäkin aiheesta, eikä kellään ollut halua joutua "tuulen kynsiin." Siksi vallitsi joukossa jännittynyt tyyneys.
Kouluelämä, kuten ihmiselämä yleensä, on täynnä toiveita ja pettymyksiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Osat vaihtuvat sielläkin toisinaan nopeasti. Sen oli huomannut Taavi Tossavainenkin seisoessaan syytettynä koulun äkeimmän lehtorin "Maran" edessä, opettajan raskas käsi takinkauluksessa.
Riisuessaan karttakomeron edessä punaisia paulojaan ja pukeutuessaan jälleen koulupojan takkiin Taavi kertasi ajatuksissaan koko tapahtuman ja tutkisteli sen syitä.
Ennen lehtorin tuloa hän oli päättänyt huvittaa tovereitaan pienellä näytöksellä, kun kiertävän näytelmäseurueen pukuvarastossa sattui olemaan Mefistofeleksen naamio ja viitta. Kappale sopi hänen mielestään mainiosti juuri tulevan historiantunnin alkuun, koska läksynä sattui olemaan "Uudemman ajan kirjallisuus ja taide", jossa puhuttiin Goethesta ja hänen suurteoksistaan. Sehän olisi ollut historian elävöittämistä. Tämä kappaleen kohta sopi Taavin mielestä myös mainiosti koululaisen elämään. Kuinka monen läksyihinsä syventyneen koulupojan taa onkaan paholainen hiipinyt kuten tohtori Faustin luo muinoin kuiskuttamaan korvaan milloin mitäkin viettelystä! "Mitä hyödyttää noin raataa, mitä hyödyttää aina vain 'toukkia' kuivia kirjoja; seuraa minua, minä annan sinulle jotakin kokonaan muuta: vapautta, nautintoja, loistoa." Taavi tiesi sen hyvin omasta kokemuksestaan; hän ei toisinaan mitenkään pysynyt työssään, kun kiusaaja milloin minkin hahmossa, useimmin vain ajatuksissa saapui hänen luokseen. Havainnollistuttaakseen tuon kiusaajan ja epäuskon herättäjän, hän oli päättänyt pojille näytellä Faustia.
Hän oli jo edeltäpäin iloinnut onnistumisestaan "näytelmässä" ja kuinka hän sitten esityksensä jälkeen tulisi luikkimaan ulos kuullessaan opettajan tulevan ja karttakomerossa pukeutuisi jälleen omiin vaatteihinsa ja palaisi luokkaansa. Hän olisi tosin hiukan myöhästynyt, mutta siitä ei "Marakaan" ollut aina kovin ankara; korkeintaan hän olisi saanut ansaitun muistutuksen, mutta sen hän olisi kärsinyt saadessaan nauttia "taiteilija-iloa" niinkuin kaupungissa juuri vieraileva "Hamletin" esittäjä, jolle ihmiset näytelmän jälkeen hurmautuneina osoittivat suosiotaan. Tosin luokka ei hänenkään mielestään ollut sopiva näytelmäpaikka, mutta paremman puutteessa se meni.
Vaikka "Maran" luisevien sormien jäljet kihelmöivät niskassa, mojotti sydänalassa vielä enemmän se tieto, että "näytelmä" oli täysin mennyt myttyyn, ja hän ehkä joutuisi halveksituksi, sillä onnistumattomuus tällaisissa tilanteissa arvioidaan poikain kesken taitamattomuudesta johtuneeksi – ja herättää tovereissa pikemmin ivaa kuin myötätuntoa. Eikä Taavi Tossavainen pelännyt mitään enemmän kuin toverien ivailun esineeksi joutumista. Hän oli kyllä laskenut edeltäpäin kaikki mahdollisuudet, mutta sitä hän ei ollut voinut edeltäpäin arvata, että lehtori juuri sillä kertaa tuli luokkaan melkein kymmentä minuuttia tavallista ennemmin. Myöskin Joron Mikko oli huonosti täyttänyt tehtävänsä vahtiessaan mahdollisia yllätyksiä.
Kun Taavi siinä karttakomeron edessä järjesteli ulkonaista olemustaan taas tavallisen koulupojan näköiseksi, kuului alhaalta johtavilta portailta hiljaisia askeleita ja hetken kuluttua kurkisti pylvään takaa Joron Mikko.
– Sinä vintiö, sinä haaskalintu, sinussa ei ole hituistakaan oikeaa toveruushenkeä. Miksi työnsit minut luokkaan, vaikka kuulit lehtorin tulevan? intoili Taavi nyrkkiään heristellen. – Tästä tulee vielä kumma juttu.
– En tiennyt, että lehtori oli jo portailla tulossa, enkä salvannut ovea.
– Tiesit.
– En. Sen vakuutan, ja jos tästä tulee sinulle jotakin pahempaa, niin kärsin seuraukset kanssasi kuin mies. – Antoiko hän sinulle "klopoa"?
– Ei, mutta niskassani tuntuu, kuin olisi tiikeri sitä kouristanut. Vai "klopoa" kuudesluokkalaiselle!
– Rajuilma tärisytti koko rakennusta. Menin sen ajaksi toiseen kerrokseen, mutta nyt aion ilmoittaa, että minä olin näytelmässä osallisena, intoili Mikko.
– Se ei vähennä rangaistusta. Kyllä sen kärsin yksinkin.
Mutta Mikon miehekäs puhe lauhdutti Taavia. Ei ollut kovinkaan yleistä, että oppilas tuli vapaaehtoisesti ilmoittamaan osallisuuttaan, ja hänen selityksensä uhkui toverihenkeä, jolle Taavi antoi suuren arvon.
– Kuulehan Taavi, jatkoi Mikko. – Minä olen ajatellut, että meistä ei tule täällä tosi koulupoikia eikä tosi taiteilijoita. Täällä höylätään kaikki saman kaavan mukaisiksi. Eihän kaikista puistakaan tule samaa kalua taitavimmankaan mestarin käsissä.
– Ettäkö karkaisimme...?
– Niin, sitten kun olemme kärsineet rangaistuksemme, ettei jäisi koululle velkaa.
Mikko Joro oli tanakka, lihavahko ja punakka poika, jolla oli kellertävä tukka, siniset silmät ja suora nenä. Hiukan höllät huulet ja suun seudun piirteet juorusivat, että hänellä ei ollut lujaa tahtoa. Mutta kasvoja kaunisti hyväntahtoinen hymy. Mikolla oli kimakka, melkeinpä naisellinen ääni, ja hänellä samoinkuin Taavillakin oli taiteellisia harrastuksia, vaikka ne eivät vielä olleet julkisuudessa ilmenneet.
Ei Mikonkaan koulu-ura ollut loistava. Pari luokkaa oli aluksi mennyt jotenkuten, ja opettajain keskinäisen neuvottelun ja tarkan punninnan jälkeen oli hän nipin napin ne sivuuttanut, mutta sitten oli "kiusaaja" läksyjen lukuaikana alkanut häntä yhä enemmän vetää pois työstä, ja hän oli alkanut kertailla luokkia. Hänen todistuksensa eivät milloinkaan olleet oikein ilahduttaneet hänen vanhempiansa, jotka olivat panneet hänet kouluun papiksi lukemaan. Isä oli vallan kauhistunut kuullessaan, että Mikkokin harrastaa enemmän näyttelemistä ja piirustelemista kuin läksyjen lukua ja että hän kaikessa apinoi Taavi Tossavaista, jonka vierustoverina hän oli ollut pari vuotta, mutta jäänyt sitten viidennelle luokalle, kun onni potkaisi toverin luokkaa ylemmäksi.
Näillä toveruksilla, jotka neuvottelivat keskenään paholaisen naamion luona koulun keskikäytävässä, oli siis paljon yhteisiä vanhoja muistoja, paljon yhteisiä myötä- ja vastoinkäymisiä. Monta kertaa ennenkin he olivat suunnitelleet merille lähtöä, varsinkin arvostelujen jälkeen. Kumpikaan heistä ei tosin koskaan ollut nähnyt merta eikä merielämää, sillä Karikylän koulukaupunki oli järven rannalla. Mutta kaupungin laiturissa käyvien järvialustenkin miehistön huoleton elämä antoi siitä aavistuksen.
Kello soi. Alakerroksen käytävistä alkoi kuulua pauhinaa, kun luokkia kerrallaan ryntäsi lakkiaan ottamaan päästäkseen temmeltämään koulun vastasulaneelle pihalle. Pian yhtyivät kohinaan keski- ja yläkerroksen luokat. Poikia juoksi mustana virtana alas leveitä portaita. Pauhina, jossa sekoittui satojen kenkäin kopse ihmisääniin, muistutti kosken kohinaa silloin, kun sen niskasta avataan virtaa sulkeva pato. Järjestävän opettajan huudahdukset muistuttivat koskenlaskijan komentosanoja soutajalle.
Kuudennen luokan ovi avautui myöhemmin. Pojat yrittivät Taavin ja Mikon puheille, mutta lehtori esti sen.
– Viiden minuutin kuluttua saat tulla opettajahuoneeseen kuulemaan tuomiotasi. Minun täytyy asiasta neuvotella muidenkin opettajain kanssa, sanoi lehtori. – Mutta mitä tekemistä sinulla on täällä? lisäsi hän huomatessaan Mikko Joron.
– Minä olin myös mukana auttamassa Taavin näytelmää. Minä autoin häntä pukemisessa ja työnsin hänet luokkaan.
– Sinäkin laiskuri, koulun ja vanhempiesi ikuinen harmi, pitääkö sinunkin olla aina mukana sellaisessa, mikä rikkoo koulun vanhastaan hyvää järjestystä ja mainetta? Saat tulla Taavin mukana opettajahuoneeseen.
Sillä välitunnilla opettajahuoneessa punnittiin kahta koulupoikaa puolelta ja toiselta. Ja vaakamestarina oli "Mara", silloinen vararehtori. Toiseen vaakakuppiin asetettiin hyvät, toiseen pahat puolet. Edelliseen ei tahtonut kertyä kuin pieniä punnuksia, kun sensijaan pahan puolen vaakakuppiin lehtori Markkala lateli niitä suuren röykkiön, paiskaten päällimmäiseksi tuon äskeisen kolttosen. Nuoremmat lehtorit tosin asettuivat ymmärtäväisemmälle kannalle pitäen tekoa poikamaisena kujeena ja esittäen lieventävänä asianhaarana poikain ilmeiset taideharrastukset. Heidän mielestään oli vain annettava lyhyt ja tepsivä ojennus, mutta vararehtori vaati poikain erottamista koulusta ainakin joksikin aikaa. Ja kun häneen yhtyivät toiset vanhemmat opettajat, niin hänen kantansa voitti, vaikka ei aivan täydellisesti. Taavi Tossavainen päätettiin karkoittaa koulusta kahdeksi kuukaudeksi, ja Mikko Joron piti istua kaksi päivää karsserissa.
Tutkinnon aikana nämä kaksi toverusta olivat kuin tulisilla hiilillä.
– Jos rangaistus on kovin ankara, esimerkiksi karkoitustuomio, niin minä suostun ehdotukseesi, Mikko, sanoi Taavi. – Lähdetään merille.
– Sitähän minä olen sinulle aikoja ehdottanut, intoili Mikko.
Rannattomalta näyttävä meri, vapauden vertauskuva on ennenkin ollut monen koulupojan ikävöity temmellyskenttä; siellä eivät seinät ahdista ja katto on korkealla.
Samassa pojat kutsuttiin sisälle ja vararehtori Markkala luki kuivasti tuomion. Pojat kuuntelivat sitä suorina seisten, näennäisen tyyninä. Mikko sai heti mennä suoraan karsseriin, ja Taavin käskettiin lähteä samana päivänä pois kaupungista kotiseudulleen.
Mutta tuomion kuultuaan ennätti Mikko kuiskata Taavin korvaan:
– Torstai-aamuna kello kymmenen Harjun torniin.
KAKSI KARKULAISTA.
Torstaina kaupungin tornikellon lyödessä kymmenen nousi Taavi Harjun näkötornin kiertoportaita, selässään täyteläinen laukku ja yllään sinertävän mustat pyhävaatteet. Tihruisiksi käyneistä silmistä ja entistä kalpeammista kasvoista päättäen hän oli viettänyt unettoman yön; näkyi, että salainen ero vanhemmista ja lapsuuden kodista ei ole ollut niinkään tuskaton. Saavuttuaan tornin tasaiselle ylimmälle sillalle hän heitti laukun selästään penkille ja alkoi tornin reunojen yli katsella, näkyisikö Mikkoa tulevaksi.
–Taitaapa hänenkin olla yhtä raskasta erota syntymäsijoilta kuin minun on, mutisi hän puoliääneen. Vai olisivatko vanhemmat saaneet asiasta vihiä ja keskeyttäneet koko homman? Mikko kuuluu ennen kotonaan uhkailleen lähteä itse pitämään huolta itsestään ja jättää koko kouluhomman.
Harjulla ei näkynyt ketään kulkijaa, joten niihin ei katse pysähtynyt, vaan luisui metsäisiä rinteitä valkoiseen kaupunkiin ja sen kattojen yli kevätauringon kirjaamalle järvelle, jossa ensimmäiset laivat äsken tapahtuneen jäänlähdön jälkeen koettelivat koneitaan päästäkseen tekemään säännöllisiä retkiään suuremmille selille, niille, mitkä välkkyivät metsäisten niemien takana näköpiirin rajalla. Keväinen luonto näytti hänen edessään tuhlaavan kaikki viehätyskeinonsa tehdäkseen eron kotiseudulta mitä raskaimmaksi.
Valkoinen koulutalo loisti siinä harjun alla. Kirjava oppilasparvi purkautui juuri ovesta aamiaistunnille. Ja Taavi senkin hyvästeli silmäyksillään, kun se ei muuten käynyt laatuun. Ikävä oli niistä erota tällä tavalla. Mutta toisekseen tuntui, että hän oli kohonnut joka suhteessa tuon vilisevän parven yläpuolelle ja katseli kuin kotka korkeudesta maassa liikkuvaa varpusparvea. Vapauden tunne tuntui antavan mielikuvituksen siiville voimaa kohota huimaaviin korkeuksiin. Ah, kuinka suurelta näyttikään maailma, kuinka vapaalta taivaanranta! Ja tätä alkavan vapauden esimakua tehosti kurkiparvi, joka laajassa kiilassa lasketteli pohjoista kohti, sinne valkeuden ja vapauden maille.
Seuraava ajatus löi tuota vapauden uljasta kotkaa vasten silmiä: Mutta jolleivät siivet kannatakaan, jos minä olenkin vain kuin liiaksi voimiinsa luottava kotkan poikanen, joka pesän reunalla siipiään leyhytellessään tuntee saavansa kylliksi ilmaa alleen, tuntee lentimensä kantavan, mutta putoaakin jonkin matkaa räpyteltyään maahan, taittaa siipensä eikä pääse enää uudestaan ilmaan; niin miten silloin käy?
Taavia kauhistutti se ajatus, joka tuli kuin korppi pulmusparveen.
Mitenkäkö käy siipensä taittaneelle kotkan pojalle? Näinhän sille käy: Se koettaa henkensä edestä räpytellä yhdellä siivellä, kierii maassa ympäri ja väsähtää viimein mätäskoloon makaamaan. Melkein kaikki metsän linnut huomaavat sen hädän ja tulevat ilkkumaan; rastaat räkättävät, harakat nauravat, varikset ja korpitkin tulevat nokallaan kopauttelemaan. Kun se on kaukana pesästä eivätkä vanhemmat löydä ruokkiakseen sitä, kuolee se viimein nälkään.
Minullekin voisi ehkä käydä samoin. Lähden tavoittamaan vapauden liihottelevaa lintua, mutta voisin sillä tiellä löytää turmioni.
Tämä synkeä ajatus katkesi, kun alhaalta kierreportaista alkoi kuulua tyttöjen kimeitä ääniä. Sinivuokkoja keräilemässä kulkevat kolme koulutyttöä olivat Taavin huomaamatta tulleet tornille ja alkoivat juosta portaita ylös. Taavia melkein suututti tämä äkkinäinen kohtaaminen, ja hän päivitteli, että kaikkialle niiden "tipojen" pitääkin lentää. Hän olisi niin mielellään piiloittanut laukkunsa jonnekin, mutta mitään piilopaikkaa ei ollut.
Tulijat olivat hänelle tuttuja tyttökoululaisia, ja hän tervehti heitä kohteliaasti.
– Me säikähdimme, kun luulimme ensin täällä olevan ryövärin, mutta tehän se olittekin herra "Huu.".. Tossavainen. Tulevat taiteilijat pitävät korkeuksista.
Hän yritti sanoa "herra Huuhkaja", jolla nimellä Tossavainen oli tyttökoululaistenkin keskuudessa tunnettu, mutta viime tingassa huomasi, että se ei ollut sopivaa. Puhuja oli viidesluokkalainen Irja Markkala, melkein täysimittainen, tummatukkainen, tummasilmäinen ja itse mielestään kaunottaren alku.
– Ei rosvo eikä ryöväri, vaan viaton maankiertäjä, huomautti Taavi.
Tytöt nauroivat sille "leikkipuheelle."
– Mutta ettehän vielä kuulu mihinkään kiertueeseen, sanoi Tuulikki Salo, hänkin viidesluokkalainen.
– Kuulun.
– Mihinkä? kysyi kolmas tyttö, Senja Mäki.
– Perästä kuuluu, sano torventekijä.
– Ettekö sentään tulisi ensi pyhänä meidän raittiusjuhlaamme lausumaan runoa? kysyi Irja, tietämättä Taavin tuomiosta.
– Ei käy nyt laatuun. Sitten toiste.
Toisten tyttöjen keskinäisestä supattelusta tämän puheen aikana päätteli Taavi, että he tiesivät hänen karkoituksensa – niin, mikä pikkukaupungissa jäisikään tietämättä. Se häntä harmitti ja hävetti.
Tytöillä oli jo kiire kouluun. Sinivuokkokimput käsissään juosta sipsuttelivat he portaita alas Mikko Joroa vastaan, joka laukku selässä ja vaatekäärö kädessä tuli tornin juurella mäkeä ylös. He vilkaisivat Mikkoon ja näkyivät keskustelevan jotain tärkeätä asiata jatkaen sitten matkaansa.
Hikisenä ja huohottaen kuin kuumaksi ajettu poro saapui Mikko torniin. Hänenkin kasvoillaan oli rasittunut ilme.
– Taisit jo luulla, että kissa söi kannantakaiset, tai niinkuin etelässä sanotaan: "sika söi eväät." Minun täytyi odottaa sopivata aikaa, mutta nyt on kaikki kunnossa, nyt voimme lähteä.
– Minne? Emmehän ole siitä vielä tarkemmin neuvotelleet.
– Merelle, merelle... Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.
– Niin on, mutta mille merelle ja minkä kautta? Yhtä hyvä, jos menemme johonkin suureen kaupunkiin, hankimme siellä toimen ja seuraamme samalla rakasta näytelmätaidettamme, ehkä saamme siinä harjoitustakin. Ansaittuamme sievoisen summan, voimme mennä vaikka teatterikouluun. Tänne emme voi jäädä.
– Helsingissä olisi mahdollisuuksia, mutta en mene takaamaan, jos sinne mentyämme pysymme tietymättömissä montakaan päivää. Nolointa olisi joutua kruununkyydillä kotikaupunkiin kuljetettavaksi. Silloin kaikki pienimmätkin tämän kaupungin tenavat osoittelisivat sormellaan sanoen: "Tuossa on kaksi karkulaista, jotka tuotiin kruununkyydillä kotiin." Luultavasti meidän peräämme kuulutetaan, vaikka emme ole mitään pahantekijöitä, vaan vapaita nuorukaisia, jotka haluamme elää kättemme töillä ja edistyä vain niillä aloilla, mille lahjamme ja harrastuksemme viittaavat. Meitä ei puristeta "Maran" vanhentuneihin kaavoihin, intoili Mikko.
– Mutta minulla on toinen ja mahdollisesti parempi suunnitelma. Me emme jääkään Suomeen, vaan painamme suoraa päätä Tornion kautta Ruotsiin ja siellä pestaudumme johonkin ulkolaiseen laivaan. Hätätilassa jäämme ansiotöihin Pohjois-Ruotsin kuuluisiin rautakaivoksiin.
– Tuuma ei ole hullumpi, vaikka kyllä Helsingistäkin voisimme ehkä päästä johonkin ulkomaalaiseen laivaan.
Jonkin aikaa neuvoteltuaan tulivat he siihen tulokseen, että parasta oli mennä suoraan Ruotsiin ja sieltä merille. Samalla laskivat he yhteisen matkakassan, joka näytti nipin-napin riittävän Ruotsin rajalle, mutta tuskin kauemmaksi. Kun he tästä ikävästä asiasta neuvottelivat, huudahti Taavi:
– Nuori mies on pelkkää rahaa!
– Niinhän se on, mutta ei vielä myntiksi lyötyä, lisäsi Mikko.
– Nyt vasta huomaan, miksi olet kohtauspaikaksemme valinnut juuri tämän näkötornin. Etkö juuri sentähden, että voisimme täällä ikäänkuin samalla kertaa jättää hyvästit koululle, kotiseudulle ja – koko entisyydelle. Jääkää siis hyvästi. Näkemiin, sanoi hän kädellään viittoen kaupunkiin.
Sekavin tuntein toverukset laskeutuivat tornin kierreportaita. Mielialakin taisi laskeutua porras portaalta, ja merkkinä siitä kimmelsi kyynel kumpaisenkin silmänurkassa. Lähin matkan päämäärä oli ensimmäinen rautatieasema kaupungista lukien. Heidän mielestään oli varomatonta lähteä junaan kaupungin asemalta.
Maantietä kävellessään virkkoi Taavi toverilleen:
– Minä otin mukaani sen historiallisen paholaisen naamion.
Rautatiematka sujui sitten hyvin Ouluun asti.
Siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Oulusta Tornioon. Talvella matkustettiin tämä väli hevosella tai hiihtäen – kunkin kulkijan varallisuudesta riippuen – kesällä laivalla Pohjanlahden perukan poikki.
Taavi ja Mikko valitsivat maantiematkan ja taivalsivat sen jalkaisin. Oikeastaan se valinta oli heille ainoa mahdollinen, sillä Ouluun tullessaan he huomasivat, että meri oli vielä jäässä ja että he eivät päässeetkään vielä sieltä ikävöimälleen merelle. He huomasivat tehneensä siinä pahan suunnitteluvirheen otaksuessaan, että jäät pohjoisessa sulavat samaan aikaan kuin Keski-Suomessa. Kun he Oulun asemalla tarkastelivat hupenevaa matkakassaansa, niin he huomasivat, että se kyllä juuri olisi riittänyt laivapilettien ostoon, mutta ei ollut varaa jäädä odottamaan meren aukenemista. Heidän siis täytyi turvautua vanhanaikaiseen apostolin kyytiin.
ORJANTAPPURA TIEN OHESSA.
Perä-Pohjolan maantiet! Ah, kuinka monelle ne ovat olleet aluksi kuin vapauden portteja, mutta oi, kuinka monelle ne ovat muuttuneet kärsimyksen tieksi, via dolorosaksi! Niitä myöten kulkivat ennen nälkäiset kisällit hakien hyvää mestaria, jota eivät mielestään milloinkaan löytäneet, niitä pitkin maleksivat ne, jotka olivat etelästä lähteneet pienempiä tai suurempia pahantekojaan pakoon, etsien kiveliön suojaavia lymypaikkoja tai puikahtaen lopuksi Tornionjoen toiselle puolelle, jonne eivät luulleet kruunun rautakynsien ylettyvän; niitä seurailivat syksyllä tukinhakkuihin ja keväällä laskuihin kulkevat konttiselkäiset jätkät, joille ei kotipuolessa maistunut "maajussin" työ. Mutta karkaavia koulupoikia nähtiin harvemmin.
Varsinkin Oulun-Tornion maantie oli kaiken maailman kulkurien valtaväylä. Mikä meni Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, mikä poikkesi Kemijokivartta ylös, mikä seuraili Tornion viljavia lietteitä. Se oli myöskin kansainvälinen tie: suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä, mustalaisia kulki sitä pitkin yksinäisinä tai joukkueina. Eikä ollut harvinaista nähdä, kuinka kumarainen, pieni, tummaihoinen italialainen posetiivinsoittaja kulki sitä myöten kantaen soittimensa päällä marakattia, valkoisia rottia ja opetettuja käpylintuja, jotka jakoivat nuorisolle onnenlehtiä. Näiden lisäksi nähtiin tiellä toisinaan saksalainen soittokunta viuluineen, torvineen, rumpuineen, kelloineen ja kirkkaine, kummallisine kalistimineen, joita soitettiin käsin ja jaloin, vieläpä päälläkin. Tämmöiset "vapaan taiteen" harjoittajat poikkesivat kaupungeissa pihoihin ja maaseuduilla huvipaikkoihin taidettaan tarjoamaan. Ja heillä oli aina kuulijoita, ja lantteja satoi yhtenään kädessä odottavaan lakkiin. Mutta Taavin ja Mikon kaltaisia "taiteilijoita" ei tunnettu, koska heillä on taide ikäänkuin ummussaan uinuvana eikä vielä kaiken kansan nähtävänä ja kuultavana. Heitä kansa sanoi tavallisiksi "reissusälleiksi"; monet arvostelivat heidät kaikkein surkuteltavimmiksi, koska he eivät osanneet tehdä juuri mitään ruumiillista työtä ja olivat aina matkalla ja suuressa puutteessa.
Nuo kulkurien laumat ovat monista tienvartelaisista kasvattaneet tylyjä, vieraanvarattomia ja armottomia ihmisiä, sillä eivät läheskään kaikki kunnialla kulkeneet: toisinaan tikapuita vasten nostetut sukset lähtivät yöllä kuin itsestään hiihtämään, toisinaan katosi kirves kuin maan kita olisi sen nielaissut, välistä löytyi hakaan lasketusta lampaasta vain suolet ja sorkat ja – se ei ollut kovinkaan harvinaista – hevonen katosi tallista ja löytyi Tornionjoen rannalta melkein kuoliaaksi ajettuna. Niin, sellaista oli seurakunta Tornion tiellä siihen aikaan, kun kuvattavamme kulkivat tätä tietä toivomaansa ja olettamaansa vapautta kohti.
Me emme saa unhottaa, että pojat olivat matkalla m.m. tutustuakseen erilaisiin ihmistyyppeihin, jotta he tulevina taiteilijoina voisivat niitä elävästi esittää. Ensimmäisen mielenkiintoisen tyypin he tapasivat Oulusta lähtiessään. He olivat kulkeneet Merikosken siltaa myöten Oulujoen yli, joka juuri oli luonut jääpeitteensä, kääntyneet sieltä valtatielle luoteeseen; silloin he näkivät edellään taivaltavan kummallisen kulkijan, laihan, pitkän ja ramman miehen ruipelon, jolla oli päässä vanha lammasnahkalakki, yllä kulunut harmaa takki, mikä lienee kerran kuulunut jollekin herrasmiehelle, harmonikka – laskoksille painuneet ja lahkeen suista repeilleet housut. Hänen jalkateriään suojasivat rapaiset, korottomat ja hajanaiset patiinit. Ryhmyiseen sauvaansa nojaten nilkutti hän tien reunaa, jossa oli vähän kuivempaa, mutta sikäli kosteaa kuitenkin, että vesi turahteli joka askeleella hänen kengissään. Kuultuaan takaa tulijain lähestyvän hän kääntyi katsomaan.
– Päivää, nuoret miehet! Minnekäs se niin hiton hoppu on?
– Päivää, päivää. – Tuonne vain Ruotsin valtakuntaan, vastaa Taavi melkein ylimalkaisesti aikoen sivuuttaa maantien maleksijan.
– Sinnehän se on minullakin. Kyllä minä Ruotsin valtakunnan tunnen Haaparannasta Malmöhön. Mutta teillä taitaa olla matka Jällivaaraan. Sinnehän ne nyt kaikki rientävät. Olen minäi siellä viisi vuotta engelsmannille malmia louhinut. Niin, se oli siihen aikaan, kun engelsmanni siellä omisti rautakaivokset. Rahaa tuli kuin roskaa. Ei tahtonut jaksaa tilipaikalta kortteeriin kantaa, niin paljon tuli kruunuja, "tolppia" ja "annansilmiä." Äyrejä ei kukaan siihen aikaan ollut tuntevinaankaan. Niin, silloin tyhjäkin maksoi tolpan.
Näin mies parpatti kinkuttaessaan poikain perään. Taavi olisi jättänyt hänet, ellei Mikko olisi huomauttanut:
– Sehän on tyyppi!
Mies tulla köpitti entistä kiireemmin.
Nyt vasta Taavi huomasi, että olisi ollut hänen tulevalle taiteelleen vahinko, jos olisi ilman muuta mennyt sivu. Miehellä oli musta tukka, syvällä otsaluun kuopissa piilevät pienet, verestävät silmät, kieroksi lyöty nenä, ryppyisiksi kuivettuneet kasvot ja ohuet, yhteenpuristuneet huulet, joita varjostivat mustat viikset; niiden kärjet olivat ainaisesta kiertelemisestä murtuneet ja kohosivat suupielistä kuin ohuet piikit. –
– No, johan minä ajattelin, että minne se on nuorilla miehillä noin kiire aivan alkukesästä. Kerkiää siellä Jällivaarassa vielä malmilohkareita nostella. Raskasta työtä se on noin hennoille miehille.
– Eihän tässä mitään hengenhätää, ehätti Taavi väliin.
– Eipä luulisi, eikä tässä kiireellä päästä mihinkään. Päinvastoin olisi liika kiirehtiminen nyt teille vahingoksi. Ette taida tietääkään, että juuri äsken meni Kemiin päin monta vankkurillista Unkarin mustalaisia. Ne pojat uskaltavat riistää ihmisiltä liiat rahat ja tavarat, eivätkä teidän kaltaiset kulkijat ole varmoja hengestäänkään. Näin yhdessä olisi turvallisempi kulkea.
Mustalaisista puhui hän hiljaisella äänellä ja syrjiin vilkuillen, ikäänkuin peläten mustalaisten jossakin tienvarren metsikössä kuuntelevan. Hänellä oli omituinen tapa niellä sanojaan puhuessaan, mikä lienee johtunut suuresta puukonarvesta leuan alla.
Miehen puhe mustalaisista näytti pojista totuuden mukaiselta, sillä tien ravassa oli lyhyempiakselisten ja kapearattaisten ajopelien jälkiä. Pojilla ei kuitenkaan ensinäkemän perustalla ollut luottamusta tulevaan matkatoveriinsa, mutta he päättivät kuitenkin jonkin matkaa kulkea hänen kanssaan toivoen saavansa hyödyllisiä tietoja.
– Vai tunnette Ruotsin niin tarkoin.
– No johan toki! Eikä ainoastaan Ruotsin ja Suomen, vaan myös Venäjän ja Norjan. Ruotsi on fiini maa ja fiini on kansakin. Te taidatte luulla, että minä, Niklas Varjoranta, menen tällaisissa ryysyissä Haaparannalle. Johan minulle siellä kaikki tuttavat nauraisivat. Ei tule kysymykseenkään. Heti kun pääsemme Tornioon, pukeudun minä kuin herra, ja hienona miehenä, sikaaria poltellen kävelen Handolinin siltaa Haaparannalle. Siellä tuntee minut kaikki poliisitkin ja tekevät kunniaa.
– Sen minä uskon, sanoi Taavi naurahtaen ja iskien silmää Mikolle.
– Kun näytätte olevan reiluja kavereita, niin voin teille mainita, että minulla on täällä lompakossani vähän vanhanpäivän varaa, lisäsi hän poveaan koputellen. – Olisi vaarallista kävellä näitä metsätaipaleita yksin hienona miehenä. Mutta tämmöisellä ryysysankarilla ei kukaan luule mitään olevan, ei mitään. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, he, he...
– Miksi ette aja hevosella? kysyi Mikko.
– Hm... tuo vanha reumatismi ronkassa ei anna istua kärryssä. Terveellisempää on kävellä maantiematka. – Vai ette ole ennen käyneet Ruotsissa, sanoi hän kääntääkseen puheen toiseen asiaan.
– Tunnemme sitä maata vain kirjojen avulla.
– He, he... kirjoistako vain? Niistä saa hyvin heikon käsityksen jostakin valtakunnasta. Pitää itse nähdä, se on toista. Olen minäkin kirjoja lukenut mies.
– Olette tainnut käydä kouluakin? kysyi Taavi.
– Neljä luokkaa Helsingin alkeiskoulua. Mutta minua koulun seinät tuntuivat ahdistavan, ja kun minut kerran varsin pienen poikamaisuuden tähden kolmeksi kuukaudeksi erotettiin koulusta ja kun ei ollut oikein hyvää matematiikkapäätä, niin läksin maailmalle. – Toisakseen olen katunutkin, että en jatkanut koulua. Eihän oppi olisi ojaan kaatanut. Viimeiset lauseet hän sanoi melkein hartain mielin.
– Mikä kohtalon yhtäläisyys! kuiskasi Taavi Mikolle.
– Mekin olemme olleet oppikoulussa, mainitsi Mikko.
– Sitähän minä ajattelinkin. Onpa hauska saada oppinutta matkaseuraa. Nykyisillä ja entisillä koulupojilla on paljon yhteistä maailmankatsomuksessa. Saanko luvan esitellä. Nimeni on, kuten jo kuulittekin, Niklas Varjoranta, liikemies.
Hiukan vastenmielisesti puristivat pojat miehen kylmänhikistä kättä mainiten nimensä melkein kuiskaten.
– Mistä olette kotoisin? jos saan luvan kysyä, sanoi uusi matkatoveri.
– Vai Karikylästä! huudahti hän saatuaan vastauksen. – Olen teidänkin kotikylässänne usein käynyt liikeasioilla. Vieläkö siellä elää se jättiläiskokoinen poliisi Nehemias Jaakkari? Sillä miehellä oli ennen hyppyset kuin ruuvipihdit.
– Vielä. Oletteko ollut hänen kanssaan voimainmittelyssä?, sanoi Mikko, jonka eno tuo mainittu poliisi oli.
– Tulipa kerran teidän kaupungissanne miesten kesken kiista siitä, olisiko ketään, joka sylipainissa kellistäisi Jaakkarin. Minä sanoin rohkeasti: "On, se on tässä." Kaikki läsnäolijat ensin nauroivat, mutta kun löin sadan markan vedon, suostuivat järjestämään koetuksen.
Kaupungilla ja lähimaaseudullakin kuulutettiin sitten painetuin julistuksin, että illalla kello viiden aikana – oli sunnuntaipäivä – koettelee eräs Niklas Varjoranta-niminen voimamies taitoaan painissa poliisi Jaakkarin kanssa Hevostorilla. Vapaa sisäänpääsy. Kaupungin kunnia on kysymyksessä: Karikylä vaiko Helsinki? – Minä näet olin vielä silloin Helsingin kirjoissa ja puolustin kotikaupunkini mainetta. – Tulipa vihdoin koetuksen hetki. No niin. – Kirjavina virtoina vyöryi ihmisiä joka suunnalta kiistakentälle, ja pian täyttyi avara tori, jonka tunnette, väen paljoudesta. Nuorta, vanhaa, miestä, naista sekasin. Rauhattomana liikehti ja lainehti ihmismeri, kunnes puolueettomat palkintotuomarit astuivat painimaton reunoille ja me Jaakkarin kanssa matolle. Mulkoilevin silmin, myristen ja niskaköyttä vetäen iskimme me yhteen kuin kaksi vihaista sonnia. Me puristimme toisemme rautaiseen syleilyyn, niin että kylkiluut rutisivat, hengitys salpautui ja silmät olivat pullistua pois päästä. Ja minun täytyy tunnustaa, että vastustajallani oli hirmuiset voimat. Kuin kaksi äreätä kontiota, jotka ovat iskeneet kauheat käpälänsä toistensa ympäri, riehuimme ja pyörimme matolla kotvan aikaa saamatta kumpikaan ratkaisevampaa otetta. Koko ajan kansa karjui kehoittaen vuoroin minua, vuoroin vastustajaani, mutta enemmän kuitenkin häntä. Varsin suuriäänisesti huusi minulle muuan helsinkiläinen kauppamatkustaja, joka seisoi aivan maton reunalla, "Varjoranta, Varjoranta, muista että olet pääkaupunkilainen!" Viimein sai Jaakkari minusta paremman otteen, nosti ilmaan ja heitti maata kohti, mutta minä purin hammasta ja päätin, että eivät ne Niklaksen hartiat noin vain yks'kaks mene mattoon. Sain jalalla vastattua ja lensin vain kontalleni ja samassa suoristausin taas seisoalleni. Sitä huutoa, sitä melua, jonka karikyläläiset päästivät, kun luulivat miehensä voittaneen. Minä luulin, että kirkonkellot alkoivat äänen voimasta soida. Siitä minä kiukustuin. Sisuni kihisi kuin käärmeitten pesä, kun taas paransin otettani, puristin miestä, niin että kuului epäilyttävä pihahdus, käänsin hänet lonkkani päälle ja heitin maahan, että matto kumahti. Palkintotuomarit julistivat heti minut voittajaksi ja niin voitin vedon. Mutta kauan aikaa kansa huusi, että minä en muka saanut kuin toisen olkapään mattoon ja suuri miesjoukko lähti minua ajattamaan antaakseen minulle selkään muka epärehellisestä painista. Minä ajoin sen helsinkiläisen kauppamatkustajan kanssa kaupungin seurahuoneelle syömään hänen tarjoamaansa päivällistä ja niin jätimme kansan huutamaan miehensä puolesta.
– Valehtelette! Enoni ei milloinkaan ole hävinnyt painissa, kivahti Mikko. En minä ainakaan sitä muista.
– Vai valehtelen! Mitenkä sinä sen muistaisit, kun et luultavasti ollut vielä syntynytkään. Olisit lähtiessäsi kysynyt Jaakkarilta, että onko hän koskaan ollut Niklas Varjorannan kourissa, kyllä hän olisi muistanut. – Mutta ei vanhoista riidellä. Sen vain sanon, että jos joutuisimme voimain koetukselle vaikkapa sen mustalaissakin kanssa, niin vielä minä näyttäisin. Näin, näin minä kellistäisin miehen.
Kertomuksen aikana he olivat seisseet yhdessä kohti. Niklas oli pudottanut keppinsä tielle ja jännitetyin lihaksin ja puristetuin nyrkein oli hän lisännyt kertomuksensa tehoa. Hän oli samalla melkein näyttelijä, mikä seikka myös poikia huvitti niin, etteivät heti jättäneet miestä siihen ja lähteneet jätättämään.
– En usko puoliakaan, mitä hän puhuu, kuiskasi Taavi kävellessään Mikolle – mutta hän on kaikissa tapauksissa mielenkiintoinen heppuli.
Oli kuulakkaan kaunis kevätilta, sellainen kuin se vain kaukana napapiirin mailla voi olla. Aurinko oli päivällä paistanut kuumasti sulattaen miljoonia tonneja lunta pohjoisista kiveliöistä. Asutut seudut olivat jo sulia. Soille ja lepikkoisille merenrantaniityille, joiden halki maantie paikoin luikerteli, oli kasaantunut suuria vesilammikoita. Metsäpurot pauhasivat poristen maantien sumpusiltojen alitse matkan määränä meri, jota vielä valkeansinertävä jääkuori silmänkantamattomiin kattoi, paitsi rannoilla, joilla oli jo sulanut leveitä rantaporeita, kaikenlaisten kahlaajien ja vesilintujen mieluisia levähdyspaikkoja, minne ne pitkillä muuttomatkoillaan saivat istahtaa ruokailemaan, jatkaakseen matkaansa aina Jäämeren äärille. Ilmassa, puissa ja maassa oli keväistä riemua ja uudestasyntymisen iloa: taivaan sineä kaarteli leivonen livertäen kevätsointujaan; mäkien metsikköihin oli kerääntynyt tuhansia punasiipirastaita, laulurastaita, peipposia ja sinirintasatakieliä kilpailemaan laulutaidostaan; meren ja lammikkojen reunoilla viheltelivät ja lurittelivat kuovit, viklat ja rantasipit, mutta suurilta, aukeilta niittyrannoilta kuului hanhen kaakatusta.
Muutaman korkean harjun nenästä, jonka yli maantie johti, oli laajahko näköala. Varjoranta pysähtyi mäelle, valitsi pehmeimmän ja kuivimman sammalmättään istuimekseen ja pyysi matkatovereitaankin levähtämään. Pojat tottelivat, sillä kävely tuntui jo väsyttävän jalkoja.
– Niin, tällaista se on kulkijan elämä, pojat: koditonta, mutta vapaata kuin noiden taivaan lintusten. Ei tarvitse kenellekään tehdä tiliä, mistä tulet tai minne menet. Ei kukaan käske eikä kiellä. Se on kuin purjehtijan tie merellä. – Vai miltä se teistä tuntuu, nuoret ystäväni, jotka vasta maiskutatte sen esimakua?
– Siinä se menee, vastasi Mikko.
– Etkö sano, että se on ihanaa.
– En voi, sillä vasta ensimmäisiä päiviä kuljen omin nokkini maailmaa ja kotikin muistuu usein mieleen, vastasi Mikko.
– Koti on kallis paikka, pojat. Minäkin sitä välistä kaipaan, vaikkakin olen tällainen koditon vaeltaja.
– Miksi ette osta omaa taloa ja hanki kotia, jos on kerran varaa.
– Vielä sen hankin ja sitten ehkä laulan oman kodin ylistystä, kuten nyt kulkurielämän, esimerkiksi näin:
'On talo mulla pustalla,
On viinii, tupakkaa,
Ja sikojakin nummella
nyt canjes paimentaa.
Ja keskell' viinitarhojen
on mulla kartano.
En sanoa voi todella,
kuink' onnellinen oon'.Hän lauloi sen melkein tunteellisesti, lisäten sillä Taavin ja Mikon koti-ikävää, joka oli lisääntynyt sitä mukaa, kuta pohjoisemmaksi tultiin.
– Näinhän ne lauloivat Unkarin mustalaisetkin eilen tuolla kaupungissa, vaikka itse vaeltavat kuin Jerusalemin suutari. Mutta mikäpä niillä, joilla on koti aina mukana. Vankkureissaan kuljettavat he suuria telttavaatteita ja muita tarpeita. Kun löytävät sopivan paikan, pistävät teltan pystyyn, hakkaavat varpuja lattialle, kantavat kuormistaan makuupatjat niiden päälle, sytyttävät nuotion ja niin on yks'kaks koti valmis. Soitot soivat ja laulut raikuvat yhtä iloisena kuin noilla lintusilla. Huonommin on meillä. Nytkin tulee kylmä yö, rapakot jo alkavat riittyä. Pitäisi etsiä taas yösija, mutta sen saanti ei aina ole täällä helppoa. Ajattelin äsken, että hakisimme heinäladon, kaivautuisimme heinäin sisään ja nukkuisimme siellä kuin porsaat aamuun asti.
– Eikö täällä pääse taloihin yöksi?, kysyi Taavi kauhistuen.
– Minkälaisella päällä sattuvat milloinkin taloissa olemaan. Saahan sitä koettaa. Tässä on kohta kaksi taloa maantien vieressä. Kävellessään puheli Niklas:
– Ei se tuo ulkona taivaan alla nukkuminenkaan ole herkkua. Reumatismin olen siitä saanut lonkkaani.
Pienen joen rannalla maantien varrella oli kaksi taloa. Niklas meni edellä pienempään ja käski poikain tulla perässä.
– Me menemme tuohon isompaan yöksi, sanoi Mikko.
– No, no, kuinka suurellisia. Taitaa olla teillä paljon rahaa. Tulkaa nyt kuitenkin katsomaan, minkälaista täällä on.
Talo oli pieni, ulkonäöltään vain torppa. Asuinrakennuksessa oli vain pirtti ja jokin toinen huone. Piha oli täynnä rahtimiesten kärryjä ja apettaan syöviä hevosia.
Perä-Pohjolan kaupungeista ja laajasta maakunnasta olivat kesäisin laivakulun aikana hankitut tavarat vähentyneet, toiset lajit kokonaan loppuneet; ja että emännät voisivat joka aamu keskeytymättä keittää kahvinsa laivakulkuun asti, oli täytynyt lähettää paljon rahtimiehiä Ouluun uupuvia tavaroita hakemaan, vaikka olikin kelirikon aika. Sentähden oli nyt kemiläisiä rahtimiehiä tämän talon, Heikuraisen pihalla.
Rahtimiehet istuivat pirtissä kahvipöydän ääressä suuriäänisesti sadatellen sitä mustalaisseuruetta, joka oli heidän edellään kulkea junnannut tavattoman hitaasti, eikä ollut päästänyt sivukaan. Naiset olivat vain kutoneet sukkaa vankkureissa istuessaan ja miehet soitelleet viulua.
– On sitä jos jonkinlaista kulkijaa, sanoi joku.
Niklas istuutui hyvää iltaa sanomatta pöydän tyhjän nurkan luo ja komensi:
– Kolme toppakahvea.
– Pidähän pienempää suuta, että "herrat" ensin saavat juoda, sanoi ruskeapartainen, kovasti kevätahavan parkitsema mies.
– Rahtimiehetkö muka herroja meidän rinnallamme, kivahti Niklas. – Vaivaisia maantien maleksijoita, eivät kunnon kulkureitakaan eivätkä talollisia – siltä väliltä. Kotonaan saavat käydä vain sivumennen niinkuin muissakin käymätaloissa.
– Älä puhu läpiä päähäsi. Voin ehkä suuttua. Kerrohan meille ennemmin, mitä Kakolaan kuuluu. Vai Katajanokaltako olet karannut? Liekö kirjaa puustaintakaan miehellä ja noin leveästi puhuu rahtimiehistä, rehellisistä rahtimiehistä.
– Itse olet tainnut siellä olla, vastasi Niklas.
– Mahduttehan siihen juomaan kaikinkin, ja olkaa turhasta riitelemättä, puheli emäntä kaataen nokisesta pannustaan kahvia vastatulleille ja asettaen korppuja vadille. – Taidatte mennä tukinlaskuihin, lisäsi hän pojille.
– Mihin ansioon hyvänsä aluksi, vastasi Taavi.
– Vai tukkijoelle tuollaiset rimppakintut, patiinijalkaiset "etelän varikset." Kyllä niitä on ennestäänkin täällä tarpeeksi. Tullaan tänne, vaikka ei ole aluksi aavistustakaan tukinlaskusta. Pehkojen takana vain piileskellään ja kuivilta rannoilta jaloin sohitaan tukkeja; se on muka tukinlaskua. Ja jos jalat sattuvat kastumaan, niitä päivä kuivaillaan ja lämmitetään.
– Emme me ainakaan teidän leipäänne aio polttaa, pisteli Taavi.
Niklas maksoi kahvit paiskaten rentona pöytään kolme kymmenen pennin kolikkoa. Taavi ja Mikko kiittelivät ja läksivät sanoen menevänsä yösijaa hakemaan toiseen taloon.
– Oisi sitä kai saanut täälläi olla yötä, huomautti emäntä.
Niklas iski emännälle silmää ikäänkuin tahtoen sanoa, että annahan kun koettavat. Hänellä lienee ollut vanhoja kokemuksia.
– Vai yöksi tällaiseen rotanpesään ja muukalaiseen seuraan, puheli Taavi kävellessään suurempaa, keltaiseksi maalattua taloa kohti.
– Sanoppas, mikä mies se uusi ystävämme Niklas Varjoranta on? kysyi Mikko.
– Epäilen, että hän on suuri veijari.
– Saattaa olla hyväkin mies, vaikka on joutunut yhteiskunnan alimmalle portaalle.
– Et tunne, Mikko, vielä ihmisiä. Mutta sitä vartenhan me oikeastaan täällä kuljemmekin, että oppisimme tuntemaan elämää, eri ihmisluonteita ja -tyyppejä.
Talossa vielä valvottiin. Isäntä, suurikokoinen, jäykän näköinen mies,kopisteli pihalla kärrynrautoja paikoilleen. Poikain tervehdykseen hän ei viitsinyt vastata, katsahti vain heidän jälkeensä, että minne menevät, ja nähtyään poikain nousevan autioon rakennukseen hän huusi:
– Ei sisällä ole ketään, palatkaa heti pois! Toisen rakennuksen edessä kohtasivat pojat emännän, ja Taavi pyysi hyvin kohteliaasti yösijaa.
– Ei meillä ole ollut tapana kortteerata.
– Kyllä me maksamme yösijamme. Me olemme koululaisia Etelä-Suomesta.
– Koululaisia! huudahti emäntä. Niinkuin en tietäisi, että kaikki koululaiset istuvat nyt koreasti kotonaan läksyjensä ääressä, kun on kiirein kevätkertauksen aika. Kyllä niitä on valheen kengillä kulkijoita!
Taavi mietti hetkisen, että tunnustaisiko karanneensa koulusta, mutta katsoi viisaammaksi vaieta.
– Vai pitäisi tässä ruveta kaikkien maantien kulkijain kestikievariksi. Ei tule kysymykseenkään. Painukaa tuohon toiseen taloon, siellä kulkureita suositaan, huusi isäntä pihalta.
Taavi ja Mikko palasivat maantielle.
– Niin ne ajat muuttuvat. Kotipuolessa "karahteerattiin" meitä "herroiksi koululaisiksi" ja parhaaseen huoneeseen vietiin yöksi, kun maalaistaloon näin illalla poikkesi. Täällä haukutaan maankiertäjiksi ja tielle ajetaan. – Perä-Pohjolan kansa näkyy olevan tuntemattomille tyly ja kursailematon.
Pojat seisahtuivat hetkiseksi tielle neuvottelemaan tilanteen johdosta. Lähteäkö kävelemään edelleen vai palatako äskeiseen taloon, se pulma oli ratkaistava. He olisivat lähteneet edelleen, ellei edessä olisi ollut se kuulu mustalaisjoukkue, nelikymmenhenkinen sakki, joka voi olla leiriytyneenä minkä kylän laitaan hyvänsä; ja heillä ei ollut vähääkään halua tulla tekemisiin niiden Kainin jälkeläisten kanssa. Mutta heitä jo tympäisi Niklaksenkin seura, vielä enemmän rahtimiesten, jotka olivat syyttä heitä haukkuneet. Viimein he kuitenkin palasivat siihen taloon, jota olivat lähtiessään moittineet.
Rahtimiehet olivat jo asettuneet levolle likaiselle, kostealle lattialle, jolle olivat vähän ripistelleet heinänsuuteita ja panneet kokoonkäärityn päällystakkinsa päänsä alle. Niklas söi penkillä voileipiä ja ryyppäsi tuopista kaljaa päälle. Hän nauroi pojille ivallisesti.
– Vai luulitte saavanne Mankolasta hyvän yösijan.
Emäntäkin nauroi keräillessään miehiltä maksua yösijasta; hän otti tolpan miehestä. Kun Taavilla ja Mikolla ei ollut tolppaa, saivat he maksaa viisikymmentä penniä mieheen. Kukkaroa avatessaan he panivat merkille, että Niklas ahnain silmin vilkuili heidän rahakassaansa.
Lattia oli luokonaan nukkumaan asettuneita: vanhahkoja partasuu-ukkoja, nuoria miehiä, joku poikanen ja vanhahko vaimo, joka oli myös rahtia vedättämässä. Pojat saivat kylkensä sijan uunin kulmauksessa, missä kahden sentin mittaiset, vaskenväriset russakat olivat alkaneet yölliset karkelonsa. Emäntä antoi heille kuin armosta hiukan rukiinolkia alle, etteivät vaatteet tahrautuneet. He asettuivat levolle täysissä tamineissaan, vaatekääröt päänalaisina. Niklas asettui toisinpäin pää heidän päätään vastaan.
Mikko nukkui kohta huoneen raukaisevassa lämmössä, mutta Taavia ei nukuttanut. Lämpimän kosteuden, lian ja kymmenistä keuhkoista ulos hengitetyn hiilihapon löyhkä häntä tympäisi. Ilma oli kohta niin sakea, että melkein tikku olisi pystyssä pysynyt tukematta. Taavi tuli siinä ajatelleeksi, että häntä odotti lämmin, pehmeä vuode Haukkamäen vinttikamarissa ja toinen kaupungin kouluasunnossa. Ja hän melkein katui karkaamistaan syytellen Mikkoa, joka sitä oli usein esittänyt. Kun ilma tuli aivan sietämättömäksi, hän nousi ylös ja avasi oven. Siitä virtaava raikas, kylmä yöilma synnytti sakean sumupilven nukkuvien ylle. Joku kuihtuneen näköinen nuorukainen yski kovasti peränurkassa, ja keskeltä mieslaverista nousi karkeapiirteinen pää ja Taavi kuuli lausuttavan: – Pane poika joutuin se ovi kiinni, tai heitän sinut ulkopuolelle.
Taavi totteli ja paneutui taas pahnoilleen, mutta uni vain viivytteli tuloaan. Oli ihmeen valoisaa. Vasta puoliyön tienoissa hämärtyi pieni-ikkunainen pirtti kuhjaksi. Taavi olisi silloin nukahtanut, ellei olisi tuntenut kylmien sormien kopeloivan kaulaansa ja siirtyvän siitä povelle. Taavi siirsi käden sivulle ja nousi istualleen. Se oli Niklaksen käsi, mutta mies näytti nukkuvan aivan liikkumattomana; käsi jäi siihen, mihin Taavi sen oli siirtänyt. Oliko hän kopeloinut tahallaan vai nukuksissaan, siitä Taavi oli epätietoinen. Hän päätti kuitenkin valvoa koko yön välttääkseen yllätyksiä.
Mutta hänkin oli väsynyt. Aamupuoleen hän joutui unenhorroksiin. Siitä herättivät hänet rahtimiehet, jotka jyryten ja pauhaten nousivat lyhyeltä yölevoltaan jatkaakseen matkaansa. Taavi kuuli vielä, kuinka he hevosiaan valjastaessaan melusivat kuin ryssät koskessa, kuuli myös kärryjen räminän kylmettyneellä maantiellä, kun karavaani eteni kuulumattomiin, mutta sitten hän nukkui sikeästi.
Kun hän heräsi, oli aurinko jo kiivennyt korkealle paistaen täydeltä terältä perälasista sisään. Emäntä oli jo lakaissut heinänrippeet lattialta, ja talon väki joi pöydän ääressä aamukahviaan. Niklas oli kadonnut, ja turhaan etsi Taavi unisilla silmillään laukkuja. Hän siveli päältäpäin taskuaan ja totesi, että rahapussi oli poissa. Voi kauheata!
– Mikko, nouse joutuin, meiltä on viety laukut ja rahat.
Mikko oli kuin puulla päähän lyöty. Siihen tuli myös talonväki tarkastelemaan ja päivittelemään. Haettiin pirtistä ja porstuasta, vieläpä pihaltakin, mutta turhaan. Niklas oli kadonnut kuin varjo ja hän oli vienyt sekä rahat että laukut. Siihen päätökseen tulivat kaikki.
– Menkää heti nimismiehelle ilmoittamaan, hän asuu kirkonkylässä, neuvoi isäntä. Eipä meillä monesti ole sellaista tapahtunut.
– Niin minä illalla päättelin ja sanoinkin isännälle, että ei se rampa ollut kunnollinen kulkija.
Poikain mieli kävi sangen apeaksi, ja he päättivät sille kuvatukselle kostaa, jos kynsiinsä saavat. Isännän neuvon myönsivät he hyväksi, mutta keskenään he päättelivät, että eivät voi sitä toteuttaa, koska silloin heidän pitäisi selittää, ketä ja mistä he itse ovat ja millä asioilla kulkevat. Olivathan hekin karkulaisia, vaikka eivät suinkaan pahantekijöitä.
Vähän matkaa talosta kuljettuaan he istahtivat tiepuoleen lähemmin tarkastelemaan, mitä kaikkea heittiö oli heiltä vienyt.
Molemmilta oli poissa toinen puku, alusvaatteet, vähäiset ruokavarat, muutamia kirjoja, taskukellot ja Taavin laukussa ollut paholaisen naamio. Käsikääröissä, jotka olivat olleet pään alla, oli vain päällystakit.
Pahinta oli, että Niklas oli vienyt pienet rahavarat.
– Millä ostamme nyt ruokaa, millä maksamme yösijat ja jokien ylisaatot?, päivitteli Taavi.
– Töihinkään emme uskalla mennä Suomen puolella. Mutta sen minä vannon, että sen väärän vapauden profeetan minä vielä toimitan telkien taakse.
Nälkäisinä ja kiukkuisina he jatkoivat matkaansa aamuauringon sulattamaa, kuraista tietä, kärsimysten tietä.
MUSTALAISLEIRI.
Jättäkäämme mekin, hyvä lukija, nämä kaksi vapautta kohti pyrkivää nälkäistä koulupoikaa tylylle tielle välittämättä siitä, miten he tulivat toimeen niillä kahdella markan rahalla, joita varas ei ollut heidän taskuistaan löytänyt, ja rientäkäämme päivän matka heidän edelleen pieneen merenrantakaupunkiin. Sen asukkaat olivat siihen aikaan uteliaita, sillä pitkän talven aikana oli pienissä oloissa kerinnyt tapahtua liian vähän. Siellä odotettiin siis hartaasti meren vapautumista ja liikeyhteyttä suuren maailman kanssa. Vähän oli myöskin talven aikana ollut taidenautintoa sitä kaipaaville, sillä vain ani harva taiteilija oli uskaltanut hevosella lähteä lumisten taipalien taakse. Kaupungin sivistyneistössä vallitsi siis jonkinmoinen taiteen ja uutisten jano.
Mutta silloin kuului jotakin kummempaa, joka sai koko kaupungin hätkähtämään.
Läänin pääkaupungista palanneet rahtimiehet olivat tienneet kertoa, että suuri seurue Unkarin mustalaisia oli lähestymässä kaupunkia. Viimeksi he olivat majailleet naapuripitäjän kirkon lähistöllä ja olivat teltoissaan antaneet taide-esityksiä. Ja ennakkotiedot niistä olivat erittäin suosiollisia. Kerran viikossa ilmestyvä kaupungin äänenkannattaja "Revontuli" ilmoitti siitä lisälehdellä lukijoilleen,ja pian suurenkin yleisön mieliä hallitsi jännittynyt odotus. Kaupungin pormestarilla oli tosin omat mielipiteensä näistä taiteilijoista, ja hän neuvotteli ahkerasti kaupungin kaksihenkisen poliisikunnan kanssa siitä, olisiko heitä ollenkaan laskettava kaupunkiin. Mutta pormestarin rouva oli jyrkästi eri mieltä.
– Sinä, Juho, et ymmärrä taidetta etkä taiteilijoita. Nyt kun on tulossa kuin palanen etelää tänne talviseen Pohjolaan, niin sinä ajaisit sen takaisin. He tuovat tänne tullessaan kuin kappaleen pustaa, tuota silmänkantamatonta avaraa aroa, jolla he ovat syntyneet vapaiksi kuin taivaan linnut. Heidän soitossaan toisinaan huokaa kuin aron iltatuulen hiljainen henkäys, toisinaan temmeltää kuin vallaton tomua tanssittava tuulispää ja toisinaan taas pauhaa ja rätisee kuin aron palo rajun pyörremyrskyn aikana.
Ja kun pankinjohtajan rouva, henkikirjoittajan rouva ja rehtorin rouva tulivat pormestarin rouvan avuksi, niin pormestarin täytyi taipua.
– Jos se mustalaisten soitto on niin hurmaavaa, niin tulkoot, sanoi hän puoleksi ivaten, mutta poliisit pitäkööt huolen, että he pysyvät heille luovutetulla alueella.
Sinä päivänä oli Ouluun johtavalla tiellä vilkasta liikettä. Odotettiin, katseltiin tietä pitkin etelään, kuunneltiin, mutta ei vielä auringonlaskunkaan aikaan kuulunut vankkurien kolinaa eikä ajajien hoilotusta, ja pettyneinä menivät pienen kaupungin asukkaat levolle.
Laululinnut tulevat tavallisesti yöllä yllättääkseen aamulla ihmiset sävelillään. Yöllä saapuivat myös nämä arojen tummaihoiset lauluniekat ja soittajat. Kun kaupunkilaiset heräsivät lyhyestä kevätöisestä unestaan, niin teltat olivat jo pystyssä kaupungin laidassa meren ja lammin välisellä kannaksella. Sinne oli kasvanut kuin toinen kaupunki. Punaiset telttojen kuvut hohtivat aamuauringossa kuin äsken valmistuneet tiilikatot.
Tässä ei tarvinne mainita, että pian oli koko kaupunki jalkeilla. Ihmisiä kuhisi telttakylässä kuin markkinapaikalla.
Suuressa teltassa alkoivat mustalaisten viulut vuoron perään nauraa ja valittaa,ja tulisilmäiset tytöt ja notkeat, suklaanruskeat nuorukaiset esittivät mustalaistansseja ja toisinaan laulua. – Ja yleisö oli haltioissaan. Joukossa nähtiin myös kaupungin vallasrouvat, joille oli annettu istuimiksi koreat itämaalaiset tyynyt. "Ihanaa, ihanaa", toistelivat he yhtenään. Toisten telttojen edessä paloi suuria rovioita, ja niiden ääressä kiveriä piippuja polttelevat, arpinaamaiset ukot tinailivat ja korjasivat vanhoja kattiloita ja kahvipannuja, mutta vanhat eukot, tyttöset ja poikaviikarit kiirehtivät kaupunkiin kerjäilemään ja – pahat kielet kertoivat, että pormestarin keittiöstä niihin aikoihin hävisi hopealusikoitakin, mutta rouva ei niistä miehelleen mitään maininnut.
Etelän tummaihoiset pojat osasivat ottaa kaikesta hyvän maksun. Ei kukaan päässyt telttoihin, jollei pudottanut lanttia ovenvartijan hattuun; ja soittajille kerjäiltiin yhtenään lantteja, koska ne antavat jouselle vauhtia. Niin kului päivä iltaan yhtämittaisessa humussa. Palanen oikeata pustan tunnelmaa oli tullut kauas Pohjolaan. Talven routa oli sulanut ihmisten sydämistä. Taide oli ne tehnyt vastaanottavaisiksi. Helposti aukeilivat kitsaidenkin kukkarot ensi päivinä.
Illan suussa eräs rikas, lapseton setä jakeli koululaisille ilmaisia pääsylippuja. Hän huomasi sisäänkäytävän luona kaksi juuri matkalta tullutta nuorukaista, joilla kummallakin oli vaatekäärö kainalossa. "Tulkaa tekin pojat, vaikka ette taida olla koululaisia. Kyllä kai tekin voitte nauttia taiteesta."
Pojat astuivat koululaisten perässä suureen telttaan. Tulijat olivat Taavi ja Mikko.
Vaikka poikia miellyttikin tämä odottamaton ystävyys kaiken sen kylmyyden jälkeen, mitä he Perä-Pohjolassa olivat saaneet osakseen, ja vaikka he mielellään halusivat nähdä ja kuulla mustalaisten esityksiä, niin kaiken nimessä täytyy tunnustaa, että kumpainenkin olisi mieluummin astunut jonkin varakkaan porvarin kyökkiin syömään poronlihakeittoa, sillä sen jälkeen kuin jätimme heidät, olivat he vain kerran syöneet leipää, silakkaa ja maitoa kahdeksan penikulman taipaleella.
– Tämähän on kohtelias kaupunki, huomautti Mikko.
– Taide on pehmittänyt sydämet, lisäsi Taavi.
Esitys alkoi taas. Nuori mustalaiskaunotar lauloi ensin kitaran säestyksellä:
"Jo nuotio pustalla sammuu,
tuuli ulapan hiljaa nyt soi.
Mitä sanoisit poikani tumma,
jos lauluni enää ei sois."Taavin mielestä lauloi hän melko hyvin, ja sanat sekä sävel vastasivat hänen omia alakuloisia mielialojaan. Laulaja muistutti hänen mielestään Irja Markkalaa, joka lähtöpäivänä oli häntä pyytänyt lausumaan runoa.
Koululaiset olivat ihastuneita esitykseen. Joka numeron jälkeen he pyysivät sen toistamista. Laulajan jälkeen esiintyivät soittoniekat, ja lopuksi rivakat nuorukaiset ja neitoset näyttivät tanssitaitoaan esittäen tulisia unkarilaisia kansantansseja.
Juuri oli alettu tanssia, kun ulkoa alkoi kuulua hämmästyneitä huudahduksia: "Paholainen, paholainen, katsokaa paholaista!" Ja kansaa kuului kilvan virtaavan naapuritelttaan. Nekin, jotka jo olivat menneet näyttelyalueen ulkopuolelle, palasivat takaisin maksaen uudestaan sisäänpääsymaksun.
Paholaisen tuntevat nimeltään kaikki kansat. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan paljon – liiankin paljon. Sen nimeä mainitaan Perä-Pohjolassakin turhaan kaikenlaisten asiain yhteydessä, ikäänkuin se olisi pääasia. Paholaisen sanotaan olevan melkein kaikkialla, mutta kukaan nykyjään elävistä ei ole sitä nähnyt. Ja jos joku väittää sen nähneensä, sanotaan häntä valehtelijaksi tai luullaan hulluksi. Vaikka se herra onkin niin yleismaailmallinen, ei ole vielä saatu sille oikein kansainvälistä muotoa eikä väriä. Eurooppalaiset väittävät sen olevan melkein mustaihoisen, mutta neekerit valkoisen.
Ei siis ihme, jos paholaisen näkeminen rauhallisen pikkukaupungin reunalla herätti ansaittua huomiota.
Mustalaiset olivat näet keksineet uuden vetonumeron. He olivat muutamalle nuorelle pojalle pukeneet ylle paholaisen naamion ja kaavun. Ja kun poika näyttäytyi teltan ovella, ryntäsi kansaa teltta täyteen, vaikka siellä ei ollut mitään muuta näyttelemistä.
Taavi ja Mikko menivät ihmisten jäljessä myös siihen toiseen telttaan.
– Sehän on minulta varastettu naamio, kuiskasi Taavi.
– Totisesti, ihan sama, ja sinun on tuo viittakin. Mustalaisethan ovatkin ne varastaneet, huudahti Mikko.
– Otamme kohta siitä selvän.
Kun näytännön jälkeen väki jo hajaantui, pyysi Taavi puhutella joukkueen johtajia. Hänelle osoitettiin vanhaa, rokonarpista miestä, joka muistutti intiaanipäällikköä.
– Mistä te olette saaneet tuon naamion? kysyi Taavi. – Se minulta toissayönä varastettiin, samoin kaksi vaatekertaa ja kaksi laukkua.
Mies ei osannut suomea, mutta eräs nuorempi mies tulkitsi.
– Sinunko? Mene tiehesi, ärjäsi johtaja ja viittasi miehelle, että tämä heittäisi julkeat pojat ulos.
– Ei tästä asiasta niin selvitä, tiuskasi Taavi. Nuo kapineet ovat minun, ja ellette niitä hyvällä luovuta, niin kutsun heti poliisin.
Sitten Taavi selitti tarkalleen, minkälaiset ovat laukut ja vaatteet. Mustalaiset huomasivat Taavin väitteessä olevan perää ja tunnustivat ostaneensa laukun, puvun ja naamion eräältä rammalta mieheltä. Rettelöitä välttääkseen he tarjosivat Taaville laukkua ja pukua, mutta halusivat itse pitää rahaa tuottavan naamion. Taavi ei siihen suostunut. Hänen päähänsä pälkähti oivallinen ajatus.
– Paholaisen tamineet tuottaisivat teille huomenna paljon rahaa, jos niitä osaisitte oikein käyttää. Me tämän Mikon kanssa olemme näyttelijöitä. Koska teillä ovat valmiit näyttämökalut, niin mielestämme sopisi meidän näytellä teidän teltassanne kohtaus Goethen Faustista. Yleisöä tulisi varmaan paljon seuraamaan esitystä. Me voisimme näytellä urakkapalkalla.
Joukkueen johtaja ei tiennyt hölyn pölyä Goethestä, vielä vähemmän Faustista. Mutta muutamat nuoremmat kappaleen tunsivat. Kun sitten Taavi Mikon kanssa oli antanut pienen koenäytännön, jossa Taavi oli asianomaisesti puettuna, suostuivat mustalaiset ehdotukseen ja lupasivat pojille maksaa vaaditun summan, yhteensä viiskolmatta markkaa. Pojat suostuivat jättämään naamiovehkeet telttaan, mutta he saivat johtajalta etukäteen kymmenen markkaa. Sillä he saivat hyvän illallisen kaupungin halvimmassa ruokalassa, saivat sitten nukkua yönsä matkustajakodissa oikeassa vuoteessa ja vielä viitonen jäi säästöönkin.
– Tämä on oikeastaan suuren hengen pilkkaa, kun hänen kuolematonta teostaan mustalaisten teltassa esitetään; ei sopisi myöskään meidän yhtyä noiden nuorukaisten kanssa yhteistoimiin, mutta kaikki tuo on meille tällä kertaa annettava anteeksi. Nyt olemme pitkäksi aikaa pelastetut nälän kourista, pakisi Taavi yövuoteellaan ja Mikko oli samaa mieltä.
NÄYTELMÄ.
Jotta tämä uusi taideyritys tulisi suurelle yleisölle tunnetuksi, tekstasivat mustalaiset suurelle pahvilevylle ilmoituksen, jossa luettiin:
"Ensiluokan näyttelijät David Tossavanensky ja Michael Joronius antavat tänään esityksiä klo 9 alkaen joka toinen tunti suuressa teltassa maantien varrella. Tungoksen välttämiseksi iltapäivällä kehoitetaan yleisöä pitämään varansa jo aamusta alkaen."
Viisihenkinen reklaamikulkue kantoi ilmoitusta saittojen nenissä kaupungin kaduilla, ja ihmiset seurailivat kulkuetta sankoin joukoin. Sattuipa se menemään myös Tienhaaran matkustajakodin sivu, jossa Taavi ja Mikko sen huomasivat.
– Katso riivatun mustalaisia, kun ovat väärentäneet nimemme!, huudahti Taavi.
– Mitä nyt on tehtävä? Eikö olisi parasta, että repisimme niiltä alas koko plakaatin ja selittäisimme yleisölle oikeat nimemme, esitti Mikko.
– Joutuin teltoille, komensi Taavi.
– Älkää olko milläänkään, rauhoitteli heitä se suomea taitava mies, joka ilmoituksen oli laatinut. Se on meille eduksi. Luuletteko te, että olisitte omilla, suomalaisilla nimillänne vetäneet yleisöä. Ei sinne päinkään! Mikä taiteilijanimi on esimerkiksi Tossavainen? Minä tunnen pikkukaupungit ja pikkukaupunkilaiset; heille pitää olla jotakin nimessäkin, pitää olla jotakin vieraalle kalskahtavaa, muuten ei taidekaan tehoa. Ja minä kyllä tämän asian vastaan, jos kysymys tulee. Nimissähän on teidän nimenne runko.
– Mutta vieraat päätteet. Minä tahdon purjehtia puhtaalla, omalla lipullani, mutta kun asia on näin pitkällä, en sitä voi nyt peruuttaa.
Taavi ja Mikko olivat varhain harjoitelleet kappalettaan, ensin asunnossaan ja sitten teltassa. Mustalaisilla oli mukanaan peruukkeja ja ihomaalia, joilla Mikosta tehtiin käden käänteessä vanha, kunnianarvoisa tohtori.
Määräaikana alkoi tulla yleisöä teltoille, osaksi samoja, jotka olivat edellisenä päivänä käyneet, osaksi uusia, maaseudulta tulleita, sillä sanoma mustalaisten tulosta ja heidän kiehtovista esityksistään oli ennättänyt kulkeutua kauas jokivarren kyliin. Yleisön joukossa nähtiin taaskin kaupungin hienostoa.
Vaikka Taavi ja Mikko olivat monta kertaa ennen näytelleet samaa kohtausta, vaivasi heitä kuitenkin ensi näytöksessä esiintymiskuume. Kun ei ollut kuiskaajaa eikä kirjaakaan, johon hätätilassa olisi vilkaissut, pelkäsi Mikko, että hän voisi hämmentyä ja jäädä keskelle parasta kohtaa sanattomaksi – tapaus, joka ei ole niinkään harvinainen seuranäytelmiä esitettäessä. Taavi lohdutteli itseään sillä, että yleisö ei heiltä – muukalaisilta, joksi se heitä luuli – tulisi niin paljon vaatimaankaan, kun heidän muka oli opittava suomen kieli alusta alkaen. Mutta kaikki kävi kuitenkin paremmin, kuin he olivat osanneet toivoakaan. Kerta kerralta varmeni esitys ja suosionosoitukset kaikuivat voimakkaina ja pitkään joka näytöksen jälkeen. Ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, odottivat ulkona kärsivällisesti vuoroaan. Ovirahoja tuli sinä päivänä enemmän kuin edellisenä. Kun kerjääminen oli tuottanut melko lailla ja kun muutamat nuoret miehet olivat saaneet vaihtaa edullisesti hevosia maalaisisäntien kanssa, niin seurueen johtaja voi olla päivään hyvin tyytyväinen; siksi hän ei tinkinyt pojiltakaan palkkaa. Antoipa hän heille takaisin varastetut tavaratkin, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että "herrat taiteilijat", jolla nimellä hän heitä nimitti, lupautuivat leiriä avustamaan seuraavassa kaupungissa.
KARVASTA PIPPURIA ILON MALJAAN. KEMHEIKIN RAHAT.
Kun pojat seuraavana aamuna heräsivät matkustajakodin tilavassa huoneessa, olivat he hyvin uteliaita näkemään – niinkuin taiteilijat yleensä – mitä julkinen arvostelu heistä sanoi. Heidän suureksi ilokseen se oli ei ainoastaan hyvin suosiollinen, vaan myös paikoin loistava. Näytti siltä kuin arvostelijalla olisi ollut vaikeaa löytää kylliksi voimakkaita kehuvia laatusanoja. Kuin johdannoksi arvostelija puhui siinä taiteesta yleensä, kuinka se ihmiselämän erämaahan loihtii kuin virkistäviä keitaita ja kiitteli sitten kaupunkilaisten puolesta eilisenä päivänä esiintyneitä näyttelijöitä. Varsinaisessa arvostelussa sanottiin mm.: "Eilen esiintyivät suuressa teltassa ensiluokkaiset mustalaisnäyttelijät, herrat David Tossavanensky ja Michael Joronius. He esittivät meille osia Faustista. Ja esitys oli kauttaaltaan korkealla tasolla. Varsinkin Mefistofeles oli verraton taideluoma. Sellaista paholaista ei ole kaupungissamme ennen nähty. Vahinko vain, että seurueessa ei ollut niin paljon suomen kielen taitoisia, että olisivat voineet esittää koko kappaleen."
Taavi oli riemuissaan. Hän, niinkuin taiteilijat yleensä, oli herkkätunteinen arvostelulle.
– Tämähän on suurenmoista! Se on toista kuin "Maran" arvostelu. Näyttää siltä, että ihmiset tulisivat sitä hienostuneemmaksi, mitä pohjoisemmaksi tulemme, varsinkin kaupunkilaiset.
Hän oli jo kokonaan unohtanut matkan varrella sattuneet kärsimykset.
– Niin sitä ihmistä ja varsinkin taiteilijaa heilautellaan kuin lastua myrskyisellä merellä: milloin lasketaan aallon pohjaan, milloin kiikutetaan sen harjalle; me olemme nyt harjalla. Vahinko, ettei nimemme tullut oikein lehteen, niillä alkaisi olla mainetta. Jäädään pitemmäksi aikaa tähän ystävälliseen kaupunkiin. Täällä meitä ymmärretään. Tyydyttäkäämme täällä ihmisten taiteenkaipuuta, innostui Mikko.
– Tehdään niin, myönsi Taavi.
Mutta samassa lehdessä oli kaksi uutista, jotka heittivät karvaita pippureita tähän ilon maljaan.
Ensimmäinen kuului:
'Koulupoikia karkuteillä.
Kaksi Karikylän kaupungin lyseon oppilasta on kyllästynyt
kouluelämään ja vanhempiensa tietämättä lähtenyt koulukaupungistaan
karkuun. Luullaan heidän matkustaneen Ruotsiin päin, sillä he ovat
lähteneet pohjoiseen menevässä junassa. Vaikka he eivät olekaan
mitään pahaa tehneet, pyydetään kuitenkin viranomaisia ja muitakin
palkintoa vastaan heidät palauttamaan vanhempiensa luo, että he
voisivat jatkaa koulunkäyntiään.'Sen jälkeen lueteltiin heidän kumpaisenkin tarkat tuntomerkit ja alla oli heidän vanhempainsa ja lyseon vararehtorin nimet ja osoitteet.
Taavi luki sen ensin, ja sanomalehti alkoi vapista hänen kädessään. Hän voi pahoin ja antoi lehden Mikolle viitaten ilmoitukseen.
Vaikka Mikko oli vahvahermoinen, niinkuin lihavanpulleat, laiskansitkeät pojat yleensä, joilla hermot piilevät pehmeän ja joustavan lihaskudoksen suojassa, punastui hänkin tiedonannon luettuaan ja heitti lehden vihaisena pöydälle.
– Tämä on kauheaa! Tämä on ennen kuulumatonta, päivitteli Taavi. – Millä oikeudella meitä kuulutetaan kuin pahantekijöitä.
– Tämä on skandaali!, huudahti Mikkokin. Me olemme kuin karkuun lähteneen Siperian vangin asemassa. Jokainen meitä katsellessaan muistelee tätä kuulutusta ja sovittelee näitä lehdessä mainittuja tuntomerkkejä meihin. Ja jos meidät tunnetaan samoiksi, niin otetaan meidät kiinni ja lähetetään kruununkyydillä kotiin. Se ei saa tapahttia.
– Vaikka en olekaan mitään pahaa tehnyt, kärsin kuitenkin ennemmin vaikka vuoden nälkää Perä-Pohjolan metsissä kuin lähden kruununkyydillä kotiin. Silloinhan siellä kaikki paitaressut sormellaan meitä osoittelisivat sanoen: "Tuotta on te Taavi Tottavainen, joka koulutta karkati ja kruununkyydillä tuotiin kotiin." Se ei saa tapahtua, kiivaili Taavi ja käveli matkailijakodin permannolla edestakaisin. Hän muistutti ilmeisesti "Maraa" sinä hetkenä, jolloin pojat saivat tuomionsa.
Mutta näiden kahden pikku Jobin sielullisten kärsimysten syyt sinä päivänä eivät tähän loppuneet. Luettuaan sanomalehteä edelleen sattui Taavin silmiin seuraava uutinen:
"Suuri murtovarkaus tapahtunut Niemen kylässä pari päivää sitten. Talokas J. Kemheikiltä viety viisituhatta markkaa, jotka hän suurta säästäväisyyttä noudattaen on vuosien kuluessa itselleen hankkinut. Nimismies tutkii asiaa. Kun mainittuna päivänä kulki paikkakunnan sivu joukko muukalaisia ja sitäpaitsi on tiellä nähty myös muita melkein rahattomia kulkijoita, ei ole vielä saatu selvää, kuka on tämän rötöksen tehnyt."
Sitten seurasi selostus, miten varas tai varkaat ovat menneet isännän kamariin, miten ovat arkun avanneet ja sitten poistuneet talosta kenenkään huomaamatta. Selitettiin myös, että tapaus huomattiin vasta eilen illalla isännän tultua kotiin, mutta sikäli on asia jo selvä, että rahat ovat kadonneet toissa yönä.
– Siis kiveä kuorman päälle, sanoi Taavi. Vaikka olemmekin ja tahdomme aina olla rehellisiä, tekee kuitenkin tämä uutinen tilanteemme yhä tukalammaksi. Tämmöisten tapausten sattuessa epäillään kaikkia outoja kulkijoita, varsinkin köyhempiä, ja poliisit tutkivat kaikki matkustajain käymätalot. Me tietysti ilmoittaisimme rehellisesti nimemme ja näyttäisimme kirjamme. Sinä kyllä voit kuvitella, mitä sitten tapahtuu; kruununkyyti odottaa meitä kohta. Me emme ole mitään rikollisia, siksi tahdomme elää vapaina ja työllämme ansaita leipämme.
– Oikein puhut, veli. Kohta on täällä se vanha poliisi Levaska, joka eilen seisoi siellä teltan luona. Lähtekäämme.
– Puhdistakaamme tämän kaupungin ja tämän maan tomut joksikin aikaa jaloistamme ja suunnitelmaimme mukaan menkäämme Ruotsiin.
– Mutta ensin on yösija maksettava.
Silloin alkoi mustalaisleiriltä päin kuulua epäilyttävää melua. Avatun akkunan kautta ja kajean aamuilman kannattamana kuului miesten, naisten ja lasten ääniä yhtenä sekamelskana. Samassa marssi akkunan alitse – matkustajakoti oli maantien varrella – komppania sotamiehiä kivääreillä varustettuina ja heidän perässään kaupunkilaisia, nuorta, vanhaa sekaisin. Kaikki olivat hyvin kiihtyneen näköisiä. Joku vanha mies jahkaili mennessään: "Vai semmoisia ne olivatkin." – "En olisi eilen uskonut", sanoi toinen. Mikko soitti sähkökelloa pyytääkseen talon rouvaa maksua perimään. Kauan hän sai soitella, ennenkuin rouva tuli sisälle portilta, jossa hän oli katsomassa leirille rientäviä ihmisjoukkoja.
– Eivätkö herrat tiedä, että kaupungin laidassa on mustalaisia, jotka ovat ihmisiltä rahoja narrailleet, meidänkin talostamme meni ainakin kymmenen markkaa. Taitavat siellä vielä tänäkin päivänä näytellä.
– Se on erikoisempaa melua, väitti Taavi.
Ottaessaan rahan Taavilta ja häntä lähemmin katsoessaan rouva hätkähti; hän tuli äkkiä huomattavan iloiseksi ja jäi poikain kanssa juttelemaan katsoen vuoroin Taavia, vuoroin Mikkoa ja mitellen heitä katseillaan kantapäästä kiireeseen asti.
Rouva oli tehnyt mielestään oivallisen havainnon. – Meillähän ne ovatkin ne kuulutetut karkulaispojat, vaikka muualta haetaan, mietti hän. – Samat tuntomerkit, aivan kuin kiveen nakutetut. Heistä on luvattu palkinto. Miten suuri lienee? Jos vanhemmat ovat varakkaita, voi olla suurikin. – Lähteäpä syyttä suotta koulusta karkuun, mutta kyllä minä palautan kirjojen ääreen, ja varmaan on siellä myös selkäsauna odottamassa.
Mutta yhtä paljon kuin tulevasta palkinnosta iloitsi hän siitä, että juuri hän keksi karkulaiset, että hänen nimensä tultaisiin tämän asian yhteydessä mainitsemaan sanomalehdessä.
Rouva ei nähtävästi keksinyt keinoa, miten hän yksin olisi pistänyt pojat telkien taakse, ennenkuin lähtevät, koska hän meni kiireesti toiseen huoneeseen kädessään poikain antama kymmenmarkkanen. Hän meni muka rahaa vaihtamaan, vaikka Mikko huomasi hänellä olevan tarpeeksi pieniä rahoja.
Tarkkasilmäinen Taavi huomasi heti rouvan tarkoituksen, ja hän kuunteli levottomana, minne hän meni. Hetket olivat tuskallisen jännittäviä, ja Taavi selitti Mikolle, mitä heillä on odotettavissa.
Rouva kuului menevän viereiseen huoneeseen ja puhuvan siellä kiihkeästi jotakin tyttärelleen. Sitten kuului rapistelevan käsissään sanomalehteä ja lukevan – hän ei huomannut, että molempien huoneiden akkunat olivat auki. "Pitemmällä pojalla on leveä otsa, suuret siniset silmät, kaareva nenä ja laihahkot kasvot." Hm. Ihan varmaan se on hän. "Toinen on lihava, leveäkasvoinen, kellervätukkainen ja sinisilmäinen." Merkit sopivat mainiosti. "Odota, Lyyli, ja katso, etteivät lähde minnekään, minä haen apua."
Pojat näkivät rouvan juoksevan katukäytävää naapuritaloon päin.
He sieppasivat tavaransa ja lähtivät ulos. Majatalon tytär kuului jälkeen huutavan:
"Äiti tulee pian, hän meni rahaa vaihtamaan." – Olkoon loppu juomarahoiksi, sanoi Taavi, kun he kiiruhtivat portista maantielle.
Jonkin aikaa kierreltyään kaupungin kiveämättömiä katuja he suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, ei suurta, vilkasliikkeistä valtamaantietä,vaan polkua, joka mökkikylän läpi luikerreltuaan painui suureen, monen neliöpenikulman laajuiseen kiveliöön. Sieltä he kierrellen kaarrellen toivoivat pääsevänsä Tornionjoelle ja sen yli Ruotsin puolelle.
Mutta ennenkuin jätämme tämän ystävällisen pikkukaupungin ja sen taidetta ja tapahtumia janoavat porvarit, jotka Taavin ja Mikonkin tielle olivat kylväneet ensimmäiset menestyksen ruusut, mitkä kuitenkin olivat jo muuttumassa heille okaisiksi orjantappuroiksi, on meidän hetkeksi palattava Unkarin mustalaisten meluavaan leiriin.
Mustalaisetkin heräsivät hyvällä tuulella, yhtä loistavalla kuin keväinen luonto sinä aamuna. Eikä ihmekään, olihan kaikki mennyt suunnitelmien mukaan, oikeastaan paremminkin. Tiet alkoivat kuivaa ja seuraava kaupunki oli lähellä, ja siellä he odottivat saavansa saman tuloksen. Vaimot nousivat varhain keittämään teetä samovaareillaan, nuoret miehet menivät ruokkimaan hevosia, mutta lapset ja vanhat miehet viruilivat vielä patjojen alla. Joukkueen johtaja neuvotteli parhaillaan kahden muun vanhuksen kanssa siitä, mitä he antaisivat lähtiessään pormestarin rouvalle muistolahjaksi ystävällisyydestä, kun kaupungin kaksihenkinen poliisikunta Levaskan johtamana näkyi tiellä ja heidän jäljessään muita kaupunkilaisia.
– Mitä tämä on? Mitä varten ihmiset rientävät tänne? ihmeteltiin ja yleinen äänten sorina kuului teltoista.
Tätä tummaihoisten joukkoa odotti silloin melkein samanlainen epämieluisa yllätys kuin poikia. Tuskin he olivat nousseet lämpimien untuvapatjojen ja peitteiden välistä ruokkiakseen kukin hevosensa ja valmistautuakseen telttain purkamiseen, kun kaupungin poliisikunta marssi paikalle lukemaan maaherran kuulutusta, jossa seura määrättiin pidätettäväksi ja tutkittavaksi Kemheikillä tapahtuneen varkauden tähden. He selittivät maaherran määräyksen johtuvan siitä, että eräs poikanen oli sinä yönä, jona varkaus tapahtui, nähnyt pitkän mustan miehen pakenevan talosta ja menevän mustalaisleiriin päin, joka sinä yönä oli muutamien kilometrien päässä toisessa kylässä.
– Mutta, lopetti vanha poliisi Levaska, – jos tutkimuksessa ja kotietsinnässä ei ilmene mitään raskauttavaa, pääsette jatkamaan matkaanne.
Mustalaisten puolustukseksi mainitsemme tässä heti, että he olivat syyttömiä tähän kolttoseen, siksi he raivostuivat epäilyksen kuultuaan.
– Tämä on meitä kohtaan heitetty törkeä solvaus, josta me vaadimme hyvitystä. Me tulemme kaupunkiin ystävällisinä taiteilijoina, soitamme, laulamme ja voitamme sydämet, mutta lähtöhetkellä tapahtuu näin hirveää! Meitä syytetään varkaudesta! Me olemme syyttömät siihen, selittää joukkueen johtaja.
Puheen sorina kuului kovaäänisenä. – Me olemme saaneet tiukan määräyksen tutkia rahavaranne ja tavaranne.
Puheensorina kiihtyi kuin pauhaavaksi koskeksi.
– Me emme siihen alistu, kun olemme syyttömät. Tutkikaa vain syyllinen, mutta se ei ole meidän joukossamme.
Kaksikymmenmiehisellä ja yhteensä nelikymmenhenkisellä mustalaisjoukolla ei ollut täyttä arvonantoa kaupungin kaksihenkistä poliisivoimaa kohtaan. Sen huomasi siitä, että nuoret miehet ilman muuta alkoivat vetää telttavaatteita alas ja kääriä niitä kokoon. Mutta silloin jo läksi kasarmilta marssimaan komppania reservisotilaita, jotka paikalle saavuttua piirittivät telttakylän. Näiden lisäksi oli tullut paljon kaupunkilaisia seuraamaan tapausten kulkua.
Miesten taskut ja rahakukkarot tarkastettiin. Hammasta purren ja kiroillen näyttelivät miehet kaiken omaisuutensa mongertaen omaa kieltään. Poliisit tarkastivat joka setelin. – Pitkinä talvisina pyhinä oli Kemheikki rahojaan laskiessaan pannut salamerkin jokaiseen seteliin varkaiden varalta. Ja ne merkit hän oli nyt ilmoittanut poliiseille. Mutta kenelläkään ei ollut merkittyjä rahoja. Senjälkeen tarkastajat availivat naisten arkut ja väskyt. Niissä oli paljon rihkamaa, kaikenlaista kamaa ja joukossa arvokkaitakin esineitä, mm. hopeaisia ja kultaisia. Muutamasta laatikosta löytyi pormestarin rouvan nimimerkillä varustettuja lusikoita, mutta niitä eivät poliisit tienneet ottaa pois, kun niistä ei ollut ilmoitettu. Viimein hypistelivät he matkavaatteet siirrellen syrjään parkuvia lapsia, joiden unen vieraat olivat keskeyttäneet.
Tarkastuksen kestäessä juoksi Tienhaaran matkailijakodin rouva poliisi Levaskan luo ilmoittaen, että heillä majailivat ne karkulaispojat, joita on lehdissä kuulutettu.
– Me emme jouda nyt koulupoikain jäljessä juoksemaan, kun on parempia tehtäviä, kärteili poliisi. – Menkää ja sulkekaa ne lukon taakse!
Välttyäkseen jatkuvilta ikävyyksiltä kertoi eräs nuori mies, että heitä edellisenä päivänä oli avustanut kaksi poikaa, jotka varmasti olivat kouluja käyneitä. Heidät tuntee helposti. Laihemmalla on laukussaan paholaisen naamio. Vielä kertoi hän, että he ovat matkalla tavanneet ramman kulkurin, joka oli mainituilta pojilta laukut vienyt.
– Eivätkö ne näyttelijät olleetkaan mustalaisia tai ulkomaalaisia, kysyi eräs syrjäinen.
– Eivät. Ovatko he niin väittäneet?
– Eivät, mutta me luulimme.
Tyytymättömyyden mukinaa kuului väkijoukosta.
Mustalaiset lähtivät kaupungista vihoissaan meluten, kun pelkäsivät, että tämä epäluulo vähentää heidän yleisömenestystään seuraavassa kaupungissa.
Tarkastuksen päätyttyä sanoi poliisi Levaska sotamiehiä komentavalle kapteenille:
– Pyytäisin teitä avustamaan kahden karkulaisen kiinniottamisessa. He asuvat Tienhaaran matkustajakodissa. Tuntomerkeistä päättäen pitäisi heidän olla samat, joita lehdissä on kuulutettu. Ja kukapa tietää, mitä he ovat matkalla tehneet.
– Kahden miehen pitäisi voida ottaa kiinni kaksi poikasta. Sotaväki ei ole karkaavien koulupoikien kiinniottamista varten, sanoi kapteeni ja marssitti miehensä kasarmille.
Poliisit väkijoukon saattamina lähtivät edellämainittuun matkustajakotiin. Joukossa oli myöskin "Revontulen" päätoimittaja, joka uutisnälkäisenä seurasi tapahtumien kulkua. Hän ja suuri yleisö olivat noille koululaiskarkureille kiukuissaan siitä, että he eivät olleet ennen näytöstään yleisölle selittäneet, että he ovat suomalaisia. Siinä tapauksessa arvostelukin olisi ollut toisenlainen.
Kahden miehen on vaikea piirittää taloa, niin ettei etsittävä pääse livahtamaan kynsistä. Sen oli poliisi Levaska pitkän virka-aikansa kestäessä saanut monesti kokea. Siksipä hän pyysi, kun ei sotaväkeä saanut, yleisöä avuksi. Hän järjesti miehistä ketjun talon ympärille, jätti virkatoverinsa vartioimaan akkunoita ja meni sisälle. Mutta suuri oli sekä hänen että yleisön hämmästys, kun kuulivat poikain lähteneen.
Pohjois-Suomessa on tavallista, että milloin karhu käy laumassa karjaa tappamassa, silloin rientävät myös muut karjanvarkaat pahojaan tekemään. Ja kaikki menee silloin karhun tilille: kettu, joka mielellään kiertelee karhun tekemillä lampaan haaskoilla, nappaa usein orvoksi jääneen karitsan, samoin tekee ilves, mutta suurimman tuhon saa aikaan monesti varas, ihminen, hävittäen karhun laskuun koko lauman.
Niklas Varjoranta, entinen räätälin kisälli, ovela varas ja maankiertäjä, oli kirjavan elämänsä aikana oppinut tekemään kolttosensa muiden laskuun. Siksi hän kulki mielellään mustalaisten kintereillä, ja missä hän kulki, siellä oli poliisiviranomaisilla työtä hänen jälkiään selvitellessä. Hän se oli vienyt myöskin Kemheikin rahat ja hänen musta varjonsa lankesi synkistyttämään myös Taavin ja Mikon taiteilijatietä, vaikka he vain sattumalta ja hyvin vastenmielisesti olivat tulleet hänen kanssaan kosketuksiin.
KIVELIÖISSÄ.
Pohjois-Suomen kiveliöt, vaaraiset, soiset ja suurten jokien halkomat! Kuinka monelle suojaa etsivälle ovatkaan sankat, melkein koskemattomat metsät antaneet lepopaikan kätkien turvattinsa vainoojain silmiltä. Entisaikoina vietiin niihin vaimot ja lapset piilopirtille silloin, kun ryssäin ryöstävät ja murhaavat laumat idästäpäin tulivat asutuille rannikoille ja jokivarsille. Niiden kätköissä kähnäilivät ennen lappalaiset, arat erämaan lapset, kun heitä väkevämmät "lantalaiset" jokivarsia myöten sinne asutustaan levittelivät, kunnes viimein pakenivat nykyisille asuinsijoilleen koivuvyöhykkeelle ja kaljuille tuntureilleen; niissä löysivät myös lyhytaikaisen lymypaikkansa lain rautakouraa välttelevät karkurit, kunnes ankara erämaan luonto ja yksinäisyys ajoi heidät viimein ihmisten ilmoille.
Sinne metsien rauhaisaan kätköön pakenivat Taavi ja Mikkokin maailman pahuutta, ettei heiltä haihtuisi pois se vapauden utukuva, jota he olivat ajaneet takaa, ja ettei heitä viheliäisinä karkulaisina olisi heti lähdetty kuljettamaan kotikaupunkiin.
– Tämä on kummaa, kun saa paeta kuin henkipatto, vaikk'ei ole pahaa tehnyt, jahkaili Taavi, kun he olivat kylän näkösältä päässeet syvemmälle metsään.
– Minusta näyttää kuin kohtalo kyyryilevänä kissana kähnisi perässämme napatakseen koukkuisella kynnellään meidät kiinni juuri silloin,kun luulemme olevamme vapaimmat. Minusta tuntuu kuin olisi parasta palata kaupunkiin ja lähteä kotiin, arveli Mikko.
– Ja mennä Karikylään poliisin saattamana, niinkuin kaksi laumasta karannutta mullikkaa, joita sarvesta takaisin vedetään. Koko kaupungin väki tulisi meitä katsomaan kuin harvinaisia ulkomaan eläviä. Ja sinä haluaisit näyttelyapinaksi!
– Voisimmehan mennä itsekin.
– Millä rahoilla?
– Niin, se on totta, että meillä on jäljellä vain viisimarkkaa, myönsi Mikko.
– Akka tieltä pyörtäköön. Ruotsissa minä ainakin käyn vaikka yksin. Minun mielestäni on parasta, että kiertelemme täällä kiveliössä siksi kuin ihmisiltä enin pyydystelemisinto vähenee ja puikahdamme sitten rajan taakse.
– Entäpä jos eksymme tai kuolemme nälkään näissä synkissä metsissä. Katselepa millaisia jättiläishonkia, millaisia pilviä tavoittelevia kuusia ja koivuja! Tämä on jo karhujen maata eikä ihmisten, vaikka kaupungista olemme kulkeneet vain muutamia kilometrejä. Nämä ovat toista laatua kuin Keski-Suomen metsät.
– Karhujen kanssa tulemme kyllä toimeen, minulla on revolveri, niinkuin tiedät.
– Mutta nälkä on pahempi vihollinen, vaikka ei olekaan silmin nähtävä eikä aina korvin kuultava, mutta sitä enemmän se tuntuu sormien päistä varpaan neniin saakka. Ja kyllä se kuuluukin. Se jo nyt suolissani naukuu kuin kollikissa kevätiltana. Muistaakseni me emme ole syöneet sitten kuin eilen illallisen, valitti Mikko.
– Siihen saat tottua. Taiteilijan suolissa se usein naukuu kuin paholainen, mutta hengen lahjat siitä vain terästyvät: nälkä niitä hioo kuin karhea kovasin viikatetta, selitti Taavi.
– Minulle ainakin muistuvat mieleen äidin paistamat lämpimät leivät ja lihaperuna. Ah, kuinka ne nyt maistuisivat.
– Sinä olet aineenpalvoja, materialisti, Mikko. Ei sinusta taida tulla taiteilijaa, ei nälkätaiteilijaakaan, vaikka aluksi luulet. Sinulle on vatsa kaikki kaikessa, näkeehän sen jo sinun lihavasta ruhostasikin. Mutta kyllä se täällä kärsimysten kiirastulessa laihtuu,ja sitä mukaa henkesi kevenee ja kirkastuu.
– Taitaisivat ne sinullekin maistua lihaperunat, sopat ja ohukaiset marjahillon kanssa, joita kaikkia olet kotonasi saanut mielin määrin. Luulenpa, että olet monesti muistellut Haukkamäen vinttikamaria.
Taavi ei siihen vastannut mitään; hän ei tahtonut puhua vasten parempaa tietoaan. Sitten pojat kävelivät kauan omissa mietteissään, kumpikin muistellen kotipuolen asioita.
Polku oli kaupungin laitakylistä alkanut monijuurisena kasvaen pian vahvaksi varsitieksi, joka jonkin matkaa oli puoleksi kärrytien tapainen, alkoi syvemmällä metsässä puun tapaan haaroittua ja ujua yhä kapeammaksi. Taavi käveli edellä, hänellä oli sen verran metsänkulkijan taitoa ja vaistoa, että osasi erottaa päärungon oksasta, ja hän toivoi sen viimein johtavan johonkin kaukaiseen metsätaloon tai mökkiin, missä he saisivat ruokaa ja suojaa ainakin muutamiksi päiviksi.
Lumi oli jo melkein sulanut kiveliöistäkin. Sitä näkyi vain syvimmissä kuruissa, jotka paikoin katkoivat sitä kivikkokangasta, mitä tie kulki; sitä oli myös pieninä laikkoina mäkien pohjoisrinteillä ja vaarojen notkoissa. Mutta vettä oli paljon sekä puroissa että soilla, vieläpä tien koloissakin. Ja pian turisivat poikain patiinikengät yhtä märkinä kuin Niklaksen sinä iltana, kun he hänet kohtasivat. Molemmat saivat elävästi kokea, että kiveliön kulkeminen ei ole helppoa ja että se vaatii sitä varten varatut tamineet, ennen kaikkea vedenpitävät saappaat tai lapikkaat – huone- ja katukengät eivät kelpaa, niille kiveliö nauraa.
Kun iltapäivällä nälkä tuli sietämättömäksi eikä heillä ollut palaakaan evästä, etsivät he kankaan rinteeltä talven yli säilyneitä puolukoita tai soiden karamättäiltä punaisia, happamia karpaloita. Muuta ei voinut keväinen erämaa tarjota aseettomille. Lintuja olisi kyllä ollut runsaasti, kun olisi ollut pyssy mukana; revolverista ei ole metsästysaseeksi. Usein säikähtivät pojat jykeväruumiista metsoa, joka rymisten kaikkosi kulkijoita; usein metsäkanapari reuhahti heidän edellään naurahtaen ja räkättäen rauhanhäiritsijöille; väliin myös pyy ponnahti tiheiköstä heidän eteensä, juosta piipersi edellä ja pehmeästi räpytellen ja liidellen lensi sitten kauemmaksi. Jos heillä olisi ollut enemmän luonnontuntemusta, olisivat he löytäneet monta metsälinnunpesää herkullisine munineen.
Mutta sillä matkalla oli omat viehätyksensä; varsinkin Taavi, jolla oli myös musikaalisia taipumuksia ja todellista kauneudenkaipuutta, nautti siitä suuresti. Sillä kiveliö oli juuri herännyt talvisesta horrostilastaan. Kuohuvan villinä virtasi jo vesi sen maanalaisessa ja maanpäällisessä suonistossa. Tuhatmuotoisena alkoi elämä sykähdellä sen povessa: se jo värähteli varvuissa, siemenissä, hennoissa heinänoraissa, aukeilevissa koivunurvuissa ja havupuiden neulasissa. Tuon uudestasyntymisen ilon vain tunsi, mutta ei voinut sen kaikkia syitä selittää. Äänekkäänä riemuhymninä ilmeni se muuttolintujen sataäänisessä kuorossa, joka yhtenään kaikui kiveliön synkimmissäkin metsissä ja joka laulajien luvun, paikkojen ja vuorokauden aikojen mukaan vaihteli. Rastailla, satakielillä, peipposilla, leppälinnuilla ja uunilinnuilla oli siinä oma tehtävänsä. Soilla kuovi soitteli pilliään, liro luritteli ja kurki kajahdutteli rannattomien aapojen ylistystä. Järvillä viheltelivät, tatattelivat ja rääkyivät vesilinnut etsiessään lyhytaikaista lepopaikkaa pitkällä muuttomatkallaan...
– Tämähän on suurenmoista; en ole milloinkaan Keski-Suomessa tällaista kuullut, ihmetteli Taavi kerran, kun he istuivat tien poikki kaatuneen kelohongan päällä. – Ilman tätä matkaa olisimme henkisesti köyhemmät.
– Tämä on jo Pohjolan keväistä luontoa.
ERAKKOMAJALLA.
Vaisto johtaa toisinaan ihmistäkin toivottuun paikkaan samoin kuin muuttolintuja, joilla ei tavattoman pitkillä retkillään ole mitään karttoja, ei oppaita eikä tienviittoja. Vaisto johti Taavin ja Mikonkin sinä iltana ihmisasunnolle.
Aurinko oli jo painunut pohjoiselle taivaanrannalle pistäytyäkseen pariksi tunniksi piiloon vaarojen harjanteiden taa, kun Taavi ja Mikko vielä neuvottomina kävelivät kalliokoluissa ja kankaiden metsissä luikertelevaa polkua. He etsivät silmillään yösijaa, jotakin kuivaa ahon kenturaa, jolle he olisivat voineet koota läjän tervasjuurikoita nukkuakseen yönsä tulen hohteessa. Ja mitä pitemmälle ilta kului, sitä useammin oli Mikko esittänyt, että he palaisivat kaupunkiin ja matkustaisivat vaikka kruununkyydillä kotiin.
– Kyllähän ne kotona sitten maksavat valtiolle takaisin, oli hän selittänyt.
– Akka tieltä pyörtäköön, oli näihin esityksiin usein Taavi vastannut.
Viimein Mikkokin väsyi siinä määrin ettei hän sinä iltana halunnut paluumatkalle. Jalkalihakset olivat jäykistyneet, kenkä hieronut toista kantapäätä ja yskänkuumetta tuntui nousevan päähän. Punaisena kuin keitetty rapu ja happamen näköisenä kävellä puhkutti hän hyvän matkaa Taavin perässä vähän väliä huutaen: "älä jätä"! Toisinaan hän vihaisena mukisi, että "huuhkaja taitaa lentää louhuunsa."
Muutaman mäen alla johti polku pienen joen rantaan, ja sen vartta tuli leveämpi polku jostakin jokivarren kylästä. Pojat seurasivat polkua vähän matkaa ja Taavi ilostui kovasti nähdessään joen mutkassa ihmisasunnon tapaisen rakennuksen, metsäpirtin. Siinä ei ollut akkunoita, niiden tilalla vain luukuilla suljettavat reiät; katolla ei ollut savupiippua, vaan lämmittäessä oli savu tullut jostakin katon aukosta ja ovesta, minkä näki mustuneista hirsistä oven yläpuolella. Muuten seinähirret näyttivät uusilta.
– Tässä on mieluinen piilopirttimme, huudahti Taavi Mikolle. – Näetkö, että kaitselmus pitää meistä huolen niinkuin linnuista.
– Mutta eivät meille tänne kaarneet kanna leipää ja lihaa niinkuin profeetta Elialle ennen korpeen. – Entäpä jos siellä on asukkaita?
Sitä kysymystä Taavi melkein säikähti. Vain muutaman päivän kulku erämaan yksinäisyydessä oli vaikuttanut, että hän nyt melkein karttoi ihmisiä! Ei hän sitä tiennyt, minkälainen pirtin mahdollinen asukas on: onko hän ehkä metsiin karannut pahantekijä, jolle ihmishenki ei maksa viittä penniä; onko hän ehkä salapolttaja, joka karsain silmin katselee jokaista tulijaa, tai ehkä salakyttä, jolle erämaan riistan seuraaminen on tullut intohimoksi, niin ettei hän keväälläkään malta pitää asettaan naulassa, vaan surmaa lintuja niiden omissa häissä; ei hänkään haluaisi vieraita.
– Mennään hiljaa ovelle ja kuunnellaan. Pojat hiipivät kuin karhun kiertäjät.
– Ssst! – hiljempaa, varoitti Taavi kädellään heristäen.
He painoivat korvansa oven rakoa vastaan.
Sisältä kuului kumea kuorsaus. Samassa syöksähti ovea vastaan ruskea, pystykorvainen koira äristen ja haukkuen. Puskettuaan kuonollaan oven auki, se hyökkäsi oitis Mikkoa vastaan tavotellen lahkeista ja takinhelmoista. Töin tuskin Mikko sai sen kepillään häristetyksi loitommalle. Taavi auttoi häntä uhaten koiraa seipäällä.
– Syt Virkku!, kuului sisältä karkea ääni, joka Vaikutti koiraan kuin jokin taikasana. Koira perääntyi pirttiin.
Ovelle ilmaantui vanha mies. Jolleivät pojat olisi muistaneet olevansa Suomessa, olisivat he luulleet miestä Australian neekeriksi. Kasvot, joita kehysti musta kihara tukka, pitkä korva- ja leukaparta, olivat ruskean kiiltävät kuin tervassavun palvaamat. Uniset silmät tirkistelivät tulijoita pitkien kulmakarvojen varjostamista kuopista. Hän oli muuten täysissä pukimissaan, mutta avojaloin ja paljain päin.
– Hyvää iltaa!, sanoivat pojat.
– Häh? sanoi mies varjostaen kädellään korvaansa.
– Hyvää iltaa! Saisimmeko tulla pirttiinne yöksi, karjuivat pojat, kun huomasivat ukon vähäkuuloiseksi.
– Ketä te ootta?
– Karkulaisia, sanoi Taavi huomatessaan, että ukko ei ollut ainakaan vilkkaassa kanssakäymisessä kaupunkilaisten kanssa.
Ukko mietti ensin hetkisen ja sanoi sitten: – Tulkaa sitten sisään. En tavallisesti anna monelle yösijaa, mutta te näytätte mukavilta pojilta.
Kun ovi vedettiin kiinni, oli pirtti puolipimeä. Perälavitsalla oli kuivia heiniä,ja ukko käski poikain mennä niiden päälle nukkumaan. Itse hän asettui sivupenkille jatkamatta sinä iltana keskustelua.
Pojilla oli hirmuinen nälkä. Kävellessä se ei ollut tuntunut niin katkaisevalta. Riisuttuaan märät jalkineet kuivamaan, nukkuivat he pirtin kuivan lämmön hautoessa heidän väsyneitä jäseniään.
Aamulla he nukkuivat pitkään. Kun he heräsivät, ei ukko ollut enää pirtissä, eikä häntä näkynyt ulkopuolellakaan. Ilma oli aamulla muuttunut sateiseksi. Peippo kuusen oksalla valitteli ilman muutosta, ja viklojen huuto joen rantalahdilla kaikui heläkkänä.
Poikain nälkä oli yöllä vain yltynyt. Kaihoisin mielin Mikko muisteli kahvi-aamiaista kotona, jossa se aina häntä odotti ennen kouluun lähtöä. Ovesta sisälle virtaava valo esitteli heille ukon ruokavarastoja pirtin nurkkapöydällä. Siinä hän oli syönyt aamiaisen ennen lähtöään. Pöydällä oli vielä leivän puolikas, suolakalaa ja keitetyn kalan ruotoja sekä jauhopussi. Kiukaan edessä oli pata ja sen pohjalla hiukan kalakeiton jätettä.
– Iskisinpä nyt tuohon ohraleipään kiinni kuin hauki salakkaan, jollei seitsemäs käsky olisi sen vartijana, huomautti Mikko. – Tyhmästi teimme, kun emme jo eilen illalla ostaneet häneltä leipää. Nyt hän on voinut mennä pitkälle matkalle, ja me kuolemme nälkään.
– Eihän sitä heti kehdannut ruveta ukon eväitä kyselemään, puolusteli Taavi.
– "Rohkea rokan syö, kaino kaikki kadottaa", sanoo sananlasku. Otetaan tuosta pala leipää – ja selvitetään sitten, kun ukko tulee, ehdotti Mikko.
– Ei palaakaan. Me emme käytä väärin hänen hyväntahtoisuuttaan. Kyllä hän kohta tulee.
Kun he pahimman nälkänsä sammuttamiseksi alkoivat etsiä pirtin lähistöltä lumen alta paljastuneita puolukoita ja variksen marjoja, kuului joelta airojen loisketta ja joen mutkauksesta tuli näkösälle vene. Pojat juoksivat pirtin nurkan taa kurkistelemaan nurkan raosta, kun pelkäsivät vieraita tulevan. Mutta nähtyään ukon sieltä huopailevan, he tulivat jokirannalle venevalkamaan.
– Kävin tässä rysillä. Annoin teidän nukkua, kun olitte niin väsyneitä, vaikka olisin tarvinnut airollisen. Taidatte olla onnen poikia, koska tänä aamuna sain kaksi tuollaista hauen venkaletta.
Samalla heitti hän veneestä rannalle ne molemmat suuret, ainakin kymmenkiloiset, sekä muutamia pienempiä haukia.
– Jos on nälkä, niin perataan ja paistetaan pojat haukia, kyllä joki lisää antaa, kun on juuri hauen kutuaika.
– Kiitoksia, kyllä meille hauki maistuu, sanoi Mikko ottaessaan pientä haukea niskasta kiinni.
– Perkaa se iso paistinkalaksi.
– En osaa noin isoa käsitellä.
– Vai et, heh, heh... En niitä minäkään ole perannut monta tuollaista, mutta odottakaa, niin minä valmistan siitä oikein juhla-aterian. Tuokaahan noita koivuhalkoja tuolta pinosta tähän rannalle ja tehkää nuotio.
Ukko perkasi hauen, viilsi selkäruodon vierestä selkälihakset halki, pujotti hienoja koivutikkuja poikittain lihaksiin ja työnsi suuren kaksihaaraisen vartaan pitkin kalaa päästä pyrstöön päin, niin että se muistutti uutta puulapion terää. Sitten hän kävi pirtistä suolavesiastian, valeli sillä kalan ja asetti paistumaan nuotion hohteeseen, noin askelen päähän tulesta. Vesissä suin seurailivat pojat kalan paistumista, kun ukko väliin puolta ja toista käänteli tulta vastaan ja väliin valeli suolavedellä. Paistaminen kesti ainakin pari tuntia.
– Minä paistan tämän niinkuin merilohen, että muistaisitte kerran syöneenne oikeaa paistinkalaa "Akkunus-joen erakon" majalla.
Ukko oli erikoisen hyvällä tuulella, ja poikain ensisilmäyksellä saatu käsitys hänestä muuttui. Hän ei enää näyttänyt läheskään niin rumalta kuin illalla. Mutta pojat eivät voineet aluksi käsittää, mistä ukon mielenmuutos johtui.
– Syökäähän nyt kaksi kiloa mieheen, heh, heh, sanoi hän kantaessaan hauen pöytään. Muuta ruokaa meillä ei sanottavasti olekaan.
– Ei tarvitse kehoittaa, vastasi Mikko.
Syömisen aikana ukko näytti muistelevan jotakin vanhaa asiaa poltellessaan visapääpiippuaan lavitsan reunalla.
– Vai karkulaisia te olette, tarttui hän vasta nyt poikain edellisenä iltana tehtyyn ilmoitukseen. Se oli miehen lailla sanottu. Minulle se riittää suositukseksi. Jos ette olisi sanonut sitä sanaa, niin salvassa olisi pysynyt "Akkunus-ukon" ovi. Tänne kiveliöön tulee monenlaisia kulkijoita. Välistä tulevat kaupungin herrat tänne metsästämään koiralaumoineen. Seiniä kolistellen he röyhkeästi vaativat yösijaa. Ja kun alkuaikoina joskus laskin sisään, rupesivat he kaikkea utelemaan ja pilkkailemaan. Myöhempinä vuosina en ole heitä sisään päästänyt. Usein tulee yksinäisiä kulkijoita, joista näen, että he etsivät kiveliön suojaa, mutta kun kysyn, ovatko he karkulaisia, antavat he valheellisia tai kierteleviä vastauksia. Heille en anna yösijaa, mutta kuka tunnustaa, hän saa olla majassani yön, kaksi, toisinaan enemmänkin, jolleivät ole rosvoja ja murhamiehiä. Karkulaisena olen minäkin noin neljäkymmentä vuotta sitten tänne tullut; syyttömästi vainottuna etsin silloin pohjoisten metsien suojaa ja tänne jäin. Kun näen edessäni teidänkaltaisianne onnettomia eränkävijöitä, heltyy aina sydämeni, vaikka se muille hehkuu loppumatonta vihaa.
– Kiveliössä ei tavallisesti tutkita toisen yksityisasioita. Haluaisin kuitenkin tietää, ajetaanko teitä takaa?, kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
– Niin luulen, kaupungissa meitä poliisit piirittivät.
– Sitten on oltava varuillaan. Me voimme saada kutsumattomia vieraita.
Ukko painautui kyyryyn lavitsan alle ja aukaisi siellä seinään tehdyn salakäytävän, joka oli tehty siten, että kaksi seinähirttä oli sahattu kahdesta kohti poikki ja palat asetettu paikoilleen.
– Pojat, sanoi hän, tästä pääsette hädän tullen ulos.
KARKULAISTEN JÄLJILLÄ.
Erehtyisimme pahasti, jos arvelisimme, että kaupungin poliisit jättivät takaa-ajon sikseen, senjälkeen kuin he vetivät tyhjän apajan Tienhaaran matkustajakodissa. Päinvastoin he siitä kiihoittuivat, ja poikain kiinnisaaminen tuli heille kunnia-asiaksi. Matkustajakotiin kerääntynyt väkijoukko ilkkui julkisesti, että siinä on poliisikunta, kun ei saa kiinni kahta koulupoikaa. Sitäpaitsi oli maaherra lähettänyt puhelimitse määräyksen, että on tutkittava kaikki epäilyttävät kulkijat Kemheikin rahain katoamisen tähden. Kemheikki oli luvannut puolestaan sata markkaa sille, joka löytää häneltä viedyt rahat. Poliisi Levaska piti mahdollisena ja hyvin luultavanakin, että pojilla oli siinä jutussa osansa, koska he niin välttelivät virkavaltaa.
Useat kaupunkilaiset olivat nähneet poikain lähtevän pohjoiseen. Kaupungin laitakylässä oli heidät myös nähty. Erään eukon kuvauksen mukaan he olivat näyttäneet hirvittäviltä rosvoilta, oikein ensiluokan lurkeilta, kun he olivat juosseet hänen mökkinsä sivu.
Poliisi Levaska ja Karpalo seurasivat jälkiä. Muutamassa notkossa he huomasivat ravassa selvät patiinin jäljet.
– Tästä ovat menneet, sanoi Levaska viitaten jälkeen. Eivät ketkään muut kulje tähän aikaan sellaisilla kengillä metsissä.
– Mitataan jäljet, esitti Karpalo.
Molemmat poliisit kumartuivat jälkien ylle. Toinen mittasi pituuden ja leveyden, toinen merkitsi mitat muistikirjaansa. Sitten he piirustivat niiden muodon ja merkitsivät tarkoin naulan jäljet oikeille paikoilleen. Kulkijoita oli ollut kaksi, sen näki jäljistä.
Mutta kuivalla kankaalla jäljet eivät näkyneet, ja ajajat joutuivat toiselle, jokivarren taloihin vievälle tielle. Kun taloissa ei oltu poikia nähty, päättelivät poliisit, että karkulaiset ovat ehkä menneet "Akkunuksen erakon" mökille. Ja sinne he lähtivät.
Erakkomajaa lähestyessään Levaska asetti panoksia pistooliinsa. "Eihän meillä ole oikeutta ampua, kun he eivät ole pahantekijöitä, huomautti Karpalo."
– Kuka sen tietää? Kaiken varalta täytyy olla varustettuna.
Nämä kaksi miestä hiipivät pensaikon suojassa joen rantaa pitkin pitäen tarkasti silmällä pirtin ovea. Levaskalle oli paikka tuttu. Pitkän virka-aikansa kestäessä hän oli monta kertaa ennenkin karkulaisia seurannut sinne, mutta aina olivat jäljet siellä kadonneet. Sentähden hän oli vähitellen alkanut uskoa, että erakko oli suuri noita, joka teki ihmisen tuossa tuokiossa näkymättömäksi. Hänen samoinkuin muiden seutulaisten mielestä verhosi pirttiä salaperäisyyden hämy. Kulkipa kylällä semmoisiakin huhuja, että "Akkunuksen erakko" osasi loitsia terveen ihmisen sairaaksi ja päinvastoin. Ja Levaskalla itsellään oli muistissaan sen suuntainen kokemus. Hän oli kerran keväällä viime kelien aikana tullut haastamaan ukkoa oikeuteen siitä, että hän pyyteli metsoja ansoilla rauhoitusaikanakin. Tuskin hän oli saanut haastetuksi, kun "noidannuoli" iski hänen selkäänsä niin tulisen kipeästi, että hän ei voinut laisinkaan jalkaansa liikauttaa, vaan oli täytynyt jäädä ukon lavitsalle, siksi kuin hevosella käytiin häntä hakemassa. Lääkäri kyllä selitti tapauksen johtuneen reumaattisesta kivusta, kun selkä oli jäähtynyt, mutta Levaska ei sitä oikein uskonut.
Tuskin poliisit olivat päässeet oven kohdalle, kun Virkku hyökkäsi heitä kohti "säkä pystyssä" ja raivoisasti haukkuen. Ukko vihelsi ovelta. Se oli kehoitus koiralle käymään yhä äkäisemmin käsiksi, vaikka se muilla erämiehillä merkitsee samaa kuin: tule tänne. Pistooli toisessa ja keppi toisessa kädessä häristelivät miehet kiukkuista koiraa kääntyen sitä mukaa kuin se hyppeli heidän ympärillään.
– Nyt pojat laukut selkään ja matkaan, virkavalta on täällä, kuiskasi ukko. Samassa pisti hän Taavin laukkuun sen paistetun hauen, leipää, paistettua linnunlihaa, avasi salaluukun lauteiden alta, työnsi pojat siitä ulos ja hyvästeli.
– Käykää vastakin, kuiskasi hän heidän jälkeensä, kun pojat lähtivät juosta viilettämään ensin pirtin, sitten pensaikon suojaamana.
– Älkää ampuko koiraa!, varoitti erakko miehille työntyessään ovesta ulos.
Kun hän murahti koiralle jonkin sanan, palasi se häntä koipien välissä pirttiin ja meni lauteiden alle. Poliisit tulivat sisälle katsellen joka nurkkaan.
– Onko nyt "Akkunuksen ukolla" täällä piiloitettavia?, kysyi Levaska.
– Häh?
– Että onko näkynyt kahta karkulaispoikaa täällä, huusi Karpalo.
– Häh?
Levaska asetti suunsa aivan ukon korvaan ja huusi:
– Oottako eilen tai tänään nähnyt kahta patiinijalkaista poikaa?
– Häh?, sanoi ukko totisena silmiin katsoen.
– Ei häneltä saa mitään selkoa. Hän on näköjään tullut jo aivan kuuroksi. Varmaankin on tervassavu kehittänyt pikipallot hänen korviinsa. Lähdetään pois.
Ja poliisit lähtivät heti paluumatkalle arvellen, että pojat ovat eksyneet kiveliöön. Kun Levaska ja Karpalo myöhään illalla väsyneinä ja pahantuulisina lähestyivät kaupunkia, tuli heitä vastaan kestikievarin kyydillä ajaen hieno herra. Hän istui arvokkaan näköisenä pehmeällä istuimellaan luoden tulijoihin välinpitämättömän katseen. Hänellä oli knallihattu, musta palttoo ja takana uutuuttaan kiiltävä käsilaukku.
– Kukahan tuokin herra on, mainitsi Levaska sivu päästyään.
– Onhan niitä näin valtatiellä kulkijoita, ehkä joku kauppamatkustaja, arveli Karpalo.
– Minusta hän oli ylhäisen aatelismiehen näköinen.
Vastaantulija ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Niklas Varjoranta. Hän oli sinä päivänä tullut kiertoteitä kaupungin laitakylään, jossa hän sahatyöläisten keskuudessa ei ulkoasunsakaan puolesta herättänyt erikoisempaa huomiota. Siellä hän kuljeksivalta laukkuryssältä osti puvun ja hatun, vaatetusliikkeestä palttoon ja kengät sekä eräästä kauppakojusta käsilaukun. Kun hän sitten kävi parturissa ajattamassa liian karvaiseksi käynyttä leukaansa, ei häntä enää moni olisi tuntenut entiseksi kulkuriksi.
Seuraavana aamuna hän meni, niinkuin oli aikonutkin, sikaaria poltellen Handolinin siltaa myöten Ruotsin puolelle.
ENSI KERRAN ULKOMAILLA.
Meidän ei tarvinne poliisikoiran tavoin seurata Taavin ja Mikon jälkiä ensin Kemijoen ja sitten Tornionjoen poikki Ruotsin puolelle tullaksemme vakuutetuiksi siitä, että he onnellisesti sivuuttivat pelätyn valtakuntain välisen rajalinjan, josta useimmat pakolaiset palautetaan. He kulkivat, kuten sadat karkulaiset ennen heitä ja heidän jälkeensä ylempää näiden jokien poikki, harvaan asuttujen seutujen kautta. Kahden päivän perästä erakon mökiltä lähdön jälkeen he olivat Haaparannan kaupungissa. Mutta se ainoa viisimarkkanen oli lopussa, samoinkuin ukon varaamat eväätkin. Melkein rahattomina ja nälkäisinä ollen ei heitä paljon ilahduttanut se tieto, että heitä eivät enää poliisit vainoa, eivätkä sanomalehtien kuulutukset sinne yllä.
He kävelivät kaupungin leveää katua hakien pelastusarmeijan yömajaa, jossa tiesivät saavansa halvalla yösijan, kun he erään ravintolan avatusta akkunasta kuulivat suuriäänistä puhetta. Ylinnä muita pauhasi särkyneen rämäkkä miesääni, joka tuntui tutulta.
– Siellähän on Niklas, huudahti Taavi.
– Pannaan se juippi pinteeseen. Mennään katsomaan, ehdotti Mikko.
Puolihumalaisia miehiä istui tupakan savun ja oluen katkun kyllästyttämässä huoneessa. Joku seisoo peräpöydän takana pitäen taskukelloa kädessään toisen kellon kierrellessä miesjoukossa kädestä käteen. Seisova mies kehui kelloa: "Tässä se on semmoinen kello, että sellaista ei ole muilla kuin yhdellä kupparilla Ruotsissa. Kahdesti on aurinkoa siirretty sen mukaan. Paljonko tarjotaan hyvästä kellosta?"
– Eivät ole vielä kaikki nähneetkään, sanoi Taavi miesten taakse istuutuen. – Antakaahan kun katson.
– Ei tästä silmä osaa ota, sanoi Niklas, jota poikain oli aluksi vaikea tuntea, niin oli miehellä ulkoasu muuttunut.
Kello kulki kädestä käteen Taaville ja toinen oli kierroksellaan kerinnyt läheiseen pöytään.
– Mikko, nämä ovat meidän kellomme! huudahti Taavi niin lujasti, että läheisen pöydän miehet kuulivat.
– Nämä ovat meidän! Hän ne meiltä Suomen puolella varasti, huudahti Mikko saadessaan oman kellonsa käteensä.
– Johan minä sitä sanoinkin, että ne eivät ole hänen omiaan, mainitsi eräs pitkä mies, joka nähtävästi tunsi Niklaksen entisyyttä.
– Kenen kello? Minäkö varastanut, kuulkaa vieraat miehet. Vai nuo sällit herjaavat minua varkaaksi.
Niklas käveli jonkin askelen lähemmäksi, mutta nähdessään Taavin ja Mikon hämmästyi hän hetkiseksi ja näytti miettivän, mitä sanoisi.
– Minä menen hakemaan poliisia, sanoi hän viimein ja meni ulos.
Huoneessa syntyi hälinää. Sen tauottua kertoi Taavi, miten kellot olivat heiltä kadonneet. Ja kun pojat olivat tarkoin selittäneet kellojen merkit niiden ollessa toisten käsissä, uskoivat kaikki poikain sanat todeksi.
Kun miesjoukko lähti kadulle tarkastelemaan, minne Niklas hävisi, näkivät he hänen nilkuttavan siltaa myöten Suomen puolelle. Taavi juoksi perässä sillan puoliväliin saakka ja huusi Suomen puolen tullivartijalle ja poliiseille.
– Ottakaa kiinni, tuo mies on varas ja petturi.
Kun Niklas rammasta jalasta huolimatta koetti kulkea melkein juoksujalkaa sillalla, herätti sekin Tornion poliisin huomiota ja hän pidätti miehen. Häntä putkaan kuljetettaessa tuli vastaan Unkarin mustalaisia ja johtaja sanoi:
– Jopahan jouduit kiinni kolttosistasi, joiden tähden mekin, rehelliset kulkijat olemme saaneet kärsiä. Et tainnut vielä keritä kuluttaa kaikkia Kemheikin rahoja.
Sen hän sanoi kiukuissaan siitä, että hänen seurueensa juuri Niklaksen tähden oli edellisessä kaupungissa joutunut yllättävän kohtelun alaiseksi.
Muutaman päivän perästä kierteli Ruotsinkin lehdissä uutinen, jossa kerrottiin, että Torniossa on pidätetty kuuluisa kansainvälinen pahantekijä, Nikolai Smirnoff, joka on käyttänyt myös nimeä Niklas Varjoranta ja joka on varastanut muun muassa Kemheikin rahat.
Pohjois-Ruotsin suurilla rautakaivoksilla oli miesten puute. Äsken oli löydetty uusia malmituntureita, joissa työt piti aloittaa; samaan aikaan tehtiin myös rautatietä niiden kautta Kölin vuoriston poikki Narvikiin, Atlantin rannalle. Sen tähden haluttiin sinne työväkeä Suomestakin. Värvääjiä oli keväällä kulkenut kehumassa, miten erinomaisia palkkoja rautakaivostöissä maksetaan. Eivätkä ne olleet menneet kuuroille korville. Miehiä oli tullut sekä pohjoisesta että varsinkin etelästä Pohjanlahden perän ympäri Ruotsin puolelle. Ja silloin kun Taavi ja Mikko saapuivat Haaparantaan, oli heitä siellä joukottain odottamassa laivaliikenteen aukenemista Luulajan kaupunkiin, josta sitten rautatietä olisi päässyt Jällivaaraan Bodenin kautta. – Silloin ei vielä ollut rataa suoraan Haaparannasta Jällivaaran rautatielle. Aikansa kuluksi miehet pelasivat korttia kaupungin laidalla suurissa mieskehissä, joivat ja väliin tappelivat. Kaupungin putka oli aina täynnä humalaisia, ja poliiseilla oli täysi työ pitäessään välttävääkään järjestystä. Näiden ohella oli kuitenkin kunnollisiakin miehiä, jotka kokonaan eristäytyivät näistä rähisijöistä ja rauhanhäiritsijöistä.
Saatuaan kellonsa ja nähtyään, miten Niklakselle Suomen puolella kävi, erottautuivat pojat oluttuvan miesten seurasta ja kävelivät laivarantaan katselemaan, missä kunnossa kellot olivat kiertomatkaltaan palanneet. He istuivat kaidepuun päällä, ja Taavi jutteli kellolleen kuin ymmärtävälle toverilleen:
– Kelloni, sinua olen pitänyt sydäntäni lähellä kuin parhainta ystävääni, ja ruumiini lämpö on sinua lämmittänyt. Sinä olet muutaman sentin päästä kuunnellut sydämeni sykähdyksiä, mutta olet kuitenkin naksuttaessasi pitänyt oman tahtisi. Sekuntiviisarisi jokainen naksahdus on minulle muistuttanut ajan arvoa. "Taas meni sinulta sekunti hukkaan", on se minulle sanonut silloin, kun joutilaana ilman mitään tarvetta olen sitä katsahtanut. Ahkerassa työssä en ole ystävääni lainkaan muistanut. Kouluaikanani kiirehdit sinä minua aamulla: "Taavi Taavi, nyt sinä kohta myöhästyt ja 'Maran' patukka takoo kohta kämmentäsi muistuttaen sinulle ajan arvoa." Mutta tunnin lopulla, kun ikävystyen olen sinua katsonut, olet minulle silmää iskien ilmoittanut: "Kestä vähän, kohta se loppuu." Kun talvella Markkalan Irjaa odottelin luistinradalle, tuntuivat sekuntisi tuskallisen pitkiltä. Mutta samana iltana, kun soiton tahdissa liitelimme peilikirkkaalla jäällä, tuntui minusta kuin olisit puolueellisesti nakuttanut sekuntisi liian nopeassa tahdissa. Mutta sinä et ole puolueellinen, sillä sinä mittaat iäisyyttä. Sinä olet näyttänyt syntymähetkeni, sinä myös ehkä ilmoitat jälkeen jääville kuolinhetkenikin. Sinä sanot, koska on työhön lähdettävä, koska on junan tai laivan lähtö- ja tulohetki. Sinulla on järkeä enemmän kuin monella tyhmällä ihmisellä, siksi sinä tiedät avaruudenkin asioita.
Ei siis ihme, jos enovainajani juuri sinut valitsi minulle joululahjaksi, kun minä lyseon toisella luokalla sain hyvän joulutodistuksen. Itse hän pisti sinut taskuuni ja asetti nämä kultaiset perät liivini rintamuksille sanoen: "Siinä on sinulle elämäsi tahdin mittari. Hoida sitä niin kauan, kuin sen koneisto kestää. Mies ja kello ovat erottamattomat ystävät."
– Niin, samat saarnat voisin minäkin sanoa tästä kellostani, vaikka en olekaan saanut sitä joululahjaksi ahkeruuden, vaan laiskuuden tähden. Minä kolmannella luokalla usein myöhästyin tunneilta ja sain muistutuksia. Sentähden isä osti minulle tämän kellon, jonka nyt oli Niklas ryyppiä oluena vatsaansa. Niin se tavara yrittää kiertää maailmassa. Mutta nyt minä sidon sen peristä vaikka omaan nahkaani, että herään silloin, kun joku alkaa sitä minulta anastaa, puhui Mikko.
– Akkunuksen erakolla ei ollut kelloa, hän mittaili aikaa samoin kuin erämaan taipaleita ylimalkaisin mitoin; hän ei tiedä tunneista eikä minuuteista, vielä vähemmän sekunneista, mutta kehittyneissä oloissa ovat sekunnitkin kalliit. Jos esimerkiksi saamme työpaikan ja meidät käsketään tulla toimeemme kello seitsemän aamulla, mutta menemmekin vasta puoli kahdeksan, kun ei ole itsellämme ajanmittaria, niin heti meidät sieltä pois potkitaan. Ja jos uskallamme puolustautua sillä, että meillä ei ole kelloa, luullaan meitä tuhlareiksi tai laiskoiksi, selitti Taavi.
– Me sanoisimme, että olemme niin köyhiä, että ei ole kelloa, huomautti Mikko.
– Köyhiä eivät ihmiset yleensä ymmärrä, varsinkaan rikkaat, köyhyys on monen mielestä melkein kuin pahe, vaikka monesti lienee päinvastoin.
Taavi avasi kellonsa sisäkuoren ja katseli sen sisustaa.
– Katsohan kuinka se loistaa vielä sisältä kuin kultakello. Sinä kai et ole tutustunut kellon koneistoon. Katsohan kuinka siinä on paljon rattaita, akseleita, napoja, vietereitä, kiskoja, kiviä ja viisareita, kaikki muovailtu tarkoitustaan vastaaviksi. Jos yksikin osa otetaan pois, seisahtuu koneisto tai joutuu muuten epäkuntoon. Tuossa hakkuri huitoo edestakaisin kuin Hippa-Heikki, mutta se ei ole sen rätkeämpi kuin tuo sekunti-, minuutti- tai tuntiviisaria kuljettava ratas. Ja käyttövoima piilee noissa kokoonkierretyissä jousissa.
– Myönnän, että kellon koneisto on monimutkainen ja hieno. Sen keksijälle, hollantilaiselle Huygensille nostaisin lakkiani, jos hän olisi tuossa edessäni.
– Minäkin kumartaisin syvään hänen edessänsä, sanoi Taavi. – Kellon koneistoa voisi monessa suhteessa verrata valtakuntaan.
– Eivätköhän ajatuksesi jo heittele häränpyllyä. Nälkä on jo tainnut vatsastasi nousta aivoihisi.
– Eivät niinkään, vaikka valtakunnan koneisto on vielä hienompi ja monimutkaisempi. Siinäkin on isompia ja pienempiä "rattaita", "akseleita", "napoja", "hakoja", "hakkureita" ja "viisareita." Ja toinen luulee olevansa toistaan tärkeämpi, vaikka jokainen osa on arvokas, jos se vain täyttää hyvin sille kuuluvat tehtävänsä.
– Mikä "ratas" esimerkiksi sinä olit Suomen koneistossa?, kysyi Mikko.
– En vielä paljon mikään. Koulupoika on vielä koulun valinkauhassa, ei vielä valmis ratas. Meidän koulussamme tahdottiin kaikista valaa samanlaisia rattaita, siksi me olemme pirskahtaneet pois valinkauhasta. Valtion koneisto ei tarvitse aina samoja osia.
– Mitä me sitten olemme? kysyi Mikko uudestaan.
– Romurattaita kohtalon laatikossa, jossa hän meitä kuten kelloseppä pihdeillään haroo ja hämmentelee etsiessään, ja kun meidät huomaa sopivaksi johonkin, ottaa niskasta ja pistää paikoilleen.
– Mutta me voimme valita, haluammeko siinä olla vai emmekö, lisäsi Mikko.
Keskustelun aikana tuli siihen nuori maalaispoika, joka nähtävästi oli myös matkalla Jällivaaraan ja kuultuaan, että oli kelloista puhe, sanoa tokaisi:
– Vaihdetaan kelloja.
– Onko sinulla kauan ollut se kellosi?, kysyi Taavi.
– Eilen minä sen vaihdoin, mutta se edellinen oli minulla kaksi vuotta.
– Ja raskit luopua! Me juuri tässä keskustelimme, että mies ja kello kuuluvat yhteen. Ei pitäisi sydäntä lähellä olevaa ystävää vaihtaa, varsinkaan sellaista valpasta ystävää kuin kello, joka meitä nuhtelee silloin, kun olemme hitaita, mutta tyynnyttelee silloin, kun liiaksi rehkimme.
– Paljon kalleimmista olemme me kuitenkin luopuneet, kun olemme jättäneet vanhempamme, kotimme ja isänmaamme, jonka olemme vaihtaneet tähän Ruotsin valtakuntaan. Tuolla joen takana hymyilee isänmaamme meille surullisesti varmaankin ajatellen: on siinäkin kaksi poikaa, jotka ovat valmiit huikkimaan isänmaansa vieraaseen valtakuntaan. Mieleni käy apeaksi sitä ajatellessani, valitteli Mikko.
– Ei kuitenkaan iäksi. Muista Mikko, että tämä matkamme on vain välikappale eikä tarkoitus. Kun saamme ansaituksi rahaa, palaamme kotimaahan harjoittelemaan rakasta taidettamme. Ja kerran näytämme, että mekin olemme kelvollisia rattaita isänmaamme koneistossa.
Mutta enemmän kuin koti-ikävä heitä vaivasi nälkä, joka hirmuisena "luurankomiehenä", kädessä kuoleman terävä viikate, seurasi heidän jälkiänsä huutaen heille: "Joka ei tee työtä, ei hänen syömänkään pidä", jollei hänellä ole vanhoja kassoja. Kotona he olivat eläneet vanhempien työllä ja ansioilla. Heidän hankkimansa olivat myöskin vaatteet ja kaikki, mitä heillä oli. He eivät olleet kuvitelleet ansionsaantia niin vaikeaksi, kuin se todella oli.
Puoleksi nälkäisinä he sinäkin iltana menivät levolle pelastusarmeijan yömajaan puraistuaan illalliseksi vain sen leivänkannikan, minkä he viimeisillä rahoillaan, yhdellä "annansilmällä" olivat saaneet. Mutta mieli oli hyvä siitä, että heidän povessaan, ihon ja paidan välissä, piilossa varkaan kateiselta silmältä, naksuttivat taskukellot mitaten aikaa ja muistuttaen hetkien kalleutta.
JÄLLIVAARASSA.
Jos olisi kysynyt keltä hyvänsä sen ajan koulupojalta, missä on Jällivaara, niin harvapa olisi tiennyt sanoa, missä tämä Ruotsin tärkein rautakaivos sijaitsee. Taavi ja Mikko eivät siitä tienneet kotoa lähtiessään, mutta Pohjois-Suomessa siitä oli paljon puhuttu työväen keskuudessa. Kun he matkustellessaan kysyivät matkatovereiltaan: "minne matka", niin he useimmissa tapauksissa saivat vastauksen: "Jällivaaraan, siellä ovat nyt parhaat ansionmahdollisuudet." Viimein oli alkanut heitä itseäänkin sinne haluttaa, ja kun heiltä oltiin sulkea kokonaan pakotie Suomen puolella, päättivät he matkustaa sinne kaivostöihin merille pääsyä odottamaan.
Kirkkaan säteilevänä toukokuun aamuna, noin viikkoa myöhemmin, pysähtyi tavanmukainen aamujuna Malmivaaran asemalle. Vaunuista purkautui asemasillalle paljon matkustajia, enimmäkseen työnhakijoita. Heitä oli sekä Suomesta että Ruotsista, joukossa joku tanskalainenkin, ja siinä kuului erilaisten kielten sorinaa kuin Baabelin tornin rakennuksilla. Taavi ja Mikko tulivat ulos viimeisestä vaunusta huomattavasti väsyneen näköisinä. Heidän matkansa Haaparannalta oli ollut vaikea. Saadakseen matkarahoja oli heidän täytynyt Haaparannalla myydä Mikon päällystakki ja pitää Taavin takkia vuoron perään, silloin kuin halusivat käydä kannella merimaisemaa katselemassa. Luulajan kaupungissa luulivat he saavansa sen verran ansioita, että saisivat pilettirahat edelleen, mutta siinäkin he erehtyivät. Työläisiä oli liikaakin tarjolla malmien lastaustöihin ja sitäpaitsi insinööri, jolta he kävivät työtä kysymässä, moitti heitä liian heikkovoimaisiksi ja nuoriksi siihen työhön. "Menkää Jällivaaraan, siellä kyllä löytyy teillekin sopivaa tointa", oli hän lopuksi sanonut. Ja pojat tottelivat. Matkarahojen pantiksi jäi tosin Luulajan panttilainakonttoriin Taavin päällystakki, josta hän vasta arvan vedon ja pitkän neuvottelun jälkeen oli luopunut, mutta he aikoivat ensi tilassa käydä tavaransa lunastamassa, ja niin oli heille auennut mahdollisuus päästä toivottuun paikkaan.
– Tämmöiseksi olen kuvitellut amerikkalaisen vuorikaivoskaupungin, sanoi Mikko, kun he taas Taavin kanssa etsivät asuntoa. – Tuollaiset yksi tai kaksi huonetta käsittävät, enimmäkseen laudoista rakennetut puutönöt, joita on sikin sokin mutkittelevien teiden varsilla ja joiden seurassa näkee vain harvoja suurempia hirsi- tai tiilirakennuksia, ovat nuorille kaivoskaupungeille ominaisia.
– Amerikkalainen täällä näkyy olevan vauhtikin kaikessa työssä. Katsohan, kuinka malmilla lastattu juna lähti taas porhaltamaan Luulajaa kohti purkaakseen lastinsa sen suuren malmivuoren kylkeen, joka sinne meren rantaan oli talven aikana kasaantunut. Katsohan, kuinka noita pikajunia tulee aukoista vuoren sivusta aivankuin myyriä koloistaan, selitti Mikko, aivankuin olisi ollut vanha malmivaaralainen, sillä hän oli tullessa kysellyt näitä kaivosasioita ennen käyneiltä.
He seisahtuivat katsomaan lähempää noita sähköllä käypiä pikkuvaunuja, jotka tulla hyristivät vuoren sisästä, kuinka kaukaa lienevät tulleetkaan. Ne veivät kuormansa korkealle sillalle, missä mies pienellä kädenkäänteellä keikautti ne kumoon, ja silloin malmilohkareet romisten putosivat suureen rautatievaunuun. Sähkövaunuja tuli ja meni yhtenään, ja usein vaihtuivat täydet rautatievaunutkin tyhjiin. Erään kukkulan laella he jäivät ihmettelemään maan alle johtavaa suurta aukkoa. Sinne laskettiin miehiä laskukorissa. Alinomaa kuului maan alta jyminää ja pauketta kuin maanjäristyksissä: porakoneet surisivat, vesi- ja ilmapumput puhkuttivat, vaunut jyrisivät, lekat iskivät porien päihin tahdissa, ja silloin tällöin jyrähtelivät vuoriin poratut räjähdysainepanokset milloin yksitellen, milloin yht'aikaa vavahdutellen maan kamaraa. Se oli huumaavaa työn musiikkia, jota hetkisen kuuntelee mielellään, mutta joka kauemmin kuultuna alkaa heikkohermoisia pyörryttää.
– Tämä on suurenmoista!, ihaili Taavi.
– Täälläkin on käynnissä kuin kellon koneisto, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Me jäämme sen rattaiksi joksikin aikaa, että saisimme rahaa, lisäsi Mikko.
Ihmeekseen pojat kuulivat kaupungissa paljon puhuttavan suomea, vaikkakin ruotsalaisia lienee ollut enemmän. Sinne oli tullut suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan pohjoisosista, mutta enimmän ehkä Suomesta. He olivat löytäneet Amerikkansa sieltä. Ruotsalaisia oli Skoonesta saakka. Pienet, hintelät ja hoikkasääriset tunturilappalaiset herättivät kuitenkin enimmän huomiota. Kun he olivat Taavia ja Mikkoa paljon pienemmät, arvelivat pojat, että hekin kokonsa ja voimiensa puolesta kelpaavat kaivostyöhön. Erinäiset merkit viittasivat siihen, että rauha ja rakkaus eivät aina olleet vallinneet kaivostyöläisten keskuudessa. Joukossa näkyi miehiä, joiden kasvoissa ja kauloissa oli irvisteleviä arpia merkkinä siitä, että puukko oli usein vapaasti tatuoinut heidän julkisivuaan; muutamalta oli veistetty nenä, toiselta korva, ikäänkuin ne olisivat olleet tarpeettomia ulkonemia ihmisen päässä, mutta hirveimmältä näytti kuitenkin se mies, jolta oli vedetty koko ylähuuli pois, niin että hampaat näkyivät.
Taavia puistatti tämä näky, ja hän käsitti kohta, että Jällivaara ei ollut se paikka, jossa taidetta opitaan, vaikkakin siellä näytti olevan oivallinen tilaisuus tutustua n.s. pohjakerrosten tyyppeihin.
Kun Taavi ja Mikko seisoivat muutamassa tienristeyksessä asunnon hakumatkalla ollessaan, tuli työnantaja heidän luokseen.
– Peive Soome poika. Te tulla työtä etsimään. Mine anta töötä. Malmityö vaikke, hyvin vaikke. Mine anta helppo työ. Olke hyve ja koettele kuin malmi raskas.
Samalla hän antoi Taaville kahden nyrkin kokoisen rautamalmipalasen. Taavi punnitsi sitä kädessään, sen jälkeen Mikko. Se painoi monta kertaa enemmän kuin samankokoinen kivi.
– Eikö ole raskas. Hiki valu, kun peiven niitä nostelet gruuvas. Mine anta helppo työ.
Mies oli lihava, suurivatsainen kuin oluttynnyri.
– Mikä se helppo työ sitten on?, kysyi Taavi.
Mies pyysi poikia vähän syrjemmälle, etteivät toiset kuulisi, ja puhui melkein kuiskaten.
– Mine ole ollu Gellivares kahreksan vuotta enkä tehny yksikä työpeive. Mine myyny vai viina ja olutta. Mine anta teille hyve palkka olue kantamisest. Te kanta olutta miehill', mine anta teill' raha. Se ole Rootsi laissa kielletty, mutta te ette sano kenen se olvi on, jota te päärärill' miehille kanda.
– Minä en ole milloinkaan suosinut väkijuomia, en suosi nytkään, enkä rupea lainrikkojaksi.
– En minäkään, lisäsi Mikko.
Mies lähti pois vihaisen näköisenä ja meni etsimään apulaisiaan toisista tulokkaista.
Puolen päivän tienoissa menivät pojat toisten vastatulleiden kanssa kaivosyhtiön konttoriin kysymään työpaikkaa. Mielellään sieltä annettiin työpaikka kaikille täysikäisille ja vahvarakenteisille miehille, sillä kaivoksia juuri laajennettiin ja samalla tehtiin uutta rautatietä. Taavi ja Mikko menivät insinöörin puheille viimeisinä.
– Mekin pyytäisimme päästä kaivostöihin, sanoi Taavi.
Insinööri Granberg, kotoisin Vermlannin suomalaisseuduilta ja täysin suomen kieltä taitava, mitteli katseillaan heitä kantapäästä kiireeseen arvostellen heidän mahdollisuuksiaan ja kysyi:
– Oletteko ennen tehneet ruumiillista työtä?
– Minä olen joskus haravoinut heiniä, selitti Taavi.
– Minä olen auttanut äitiäni puutarhassa, sanoi Mikko.
– Entä talvella?
Poikain täytyi tunnustaa, että he ovat olleet talvet koulussa ja että he ovat karanneita, nälkäisiä koulupoikia.
– Se on pahempi se. Mutta minulla ei ole teille sopivaa työtä. Ette jaksa lastata malmia, ette työntää raskaita kärryjä, ette osaa pitää poraa ettekä käyttää porakonetta.
Insinööri Granberg käveli hetkisen edestakaisin konttorin lattialla sivellen leukapartaansa. Hän oli ottanut poikain asian vakavasti harkitakseen.
– Olette tulleet väärään paikkaan, jos tahdotte tulla taiteilijoiksi. Jällivaara ei ole mikään Pariisi, se on pikemmin palanen Siperiaa.
Viimeiset sanat sanoi hän melkein huoaten, sillä hän oli vuosi sitten saanut muuttaa Fahlunin vaskikaivoksilta tänne napapiirin taakse, ja sinne oli täytynyt jättää perhe lasten koulunkäynnin tähden, ja väkisin tunki hänen mieleensä tälle työhönpääsyasialle vallan vieraita ajatuksia, jotka veivät hänet hetkiseksi Jällivaarasta Fahluniin. – Mitenkähän siellä pojat onnistuvat kevätkokeissa, kun en ole ollut ohjaamassa kotitehtäviä? Miten menee matematiikka? Jos menee huonosti ja kyllästyvät koulunkäyntiin, niin voi käydä kuin näille pojille; lähtevät hulluttelemaan, kun pelkäävät minulle näyttää epäonnistumistaan.
– Minä annan teille työtä, tulkaa aamulla kello seitsemän suuren sähköradan suulle, sanoi hän viimein.
Pojat tulivat hyvin iloisiksi tästä lupauksesta, kumarsivat hyvästiksi ja lähtivät etsimään asuntoa.
– Mikähän insinöörin mielen muutti niin äkkiä: kielsi ensin työpaikan ja sitten lupasi, kun vähän tarkemmin mietti asiaa, puheli Taavi.
– En tiedä, mutta erittäin ystävällinen mies hän on.
Taavi ja Mikko saivat majoittua erään työmiesperheen saunaan, kun muualla ei ollut tilaa, eikä heillä ollut varaa maksaa matkustajakodin huonetta, ja ulkona oli vielä kylmä öisin. He olivat tyytyväisiä siihenkin, kun oli jotakin kattoa pään päällä, semminkin kun illalla puhkesi aikamoinen vesisade, jota kesti puoleen yöhön. Mutta nukkua he eivät saaneet. Tuskin he olivat syöneet niukan illallisensa, kuivaa leipää ja savustettua hevosenlihaa, ja asettuneet levolle saunan lavoille, kun puhkesi rankkasade, ja samalla kuului tieltä juopuneiden rähinää.
– Tulkaa pojat Fribergin saunaan, sen saamme kyllä auki, kuului joku huutavan.
– Sinne mennään pojat, ja jos joku on ennen sinne mennyt, niin niskasta ulos ja puukolla selkään.
– Tulevatkohan ne tänne, hätäili Mikko. Miesjoukko läheni saunaa. Joku kuului lyövän nyrkillään seinään huutaen:
– Ovi auki herroille!
Pojat olivat hiljaa kuin hiiret. He tiesivät ennestään, että juopuneista selviää usein parhaiten, kun ei niille puhu mitään.
Päästyään ovelle alkoivat reuhaajat kiskoa ovea, ja kun se ei auennut, jyskyttivät he sitä nyrkeillään.
– Avatkaa porsaat, tai lyömme oven sisään. Niinkö luulette valtaavanne meidän vanhan yökortteerimme!
– Ei tämä ole teidän, me olemme tämän juuri vuokranneet tämän talon emännältä, sanoi Taavi muuttaen ääntään matalammaksi.
Siitä miehet vimmastuivat vielä enemmän.
– Vai vuokranneet, kyllä me sillekin vielä näytämme, jos on vuokrannut, mutta sitä me emme usko.
Miesten puheissa oli sen verran totta, että he olivat pitäneet sitä saunaa juopottelupaikkanaan ja väliin olleet siellä yötäkin, eikä salakapakoitsija Friberg ollut uskaltanut heitä ajaa pois peläten ilmiantoja. Emäntä oli vuokrannut saunan siinä mielessä, että mellastelijat siitä luopuisivat. Norrbottenin maaherra oli antanut ankaria määräyksiä juoppojen pesäpaikkain hävittämiseksi, ja Friberg pelkäsi, että reuhaava elämä hänen talonsa lähistöllä olisi omiaan ilmaisemaan hänenkin rikollisen toimintansa.
Kun ovi ei auennut, vaikka he kuinka olisivat jyskyttäneet, alkoivat he tarkastella, olisiko mitään muuta aukkoa, josta voisi päästä sisälle. Lasiakkunaa ei ollut, mutta sen sijaan kaitainen luukulla suljettava reikä. Miehet särkivät luukun nähdäkseen sisälle, mutta he eivät sittenkään nähneet lauteiden nurkassa kyyröttäviä Taavia ja Mikkoa, kun reiästä ei mahtunut pää sisälle.
– Kenellä on kaitaisin pää, se työntäköön sen tuosta reiästä sisälle, että saamme selvän, minkälaisia otuksia siellä on sisällä. Ei täällä sateessa kauan olla, reuhasi joukon vanhin mies.
Taavi ja Mikko miettivät pelastusta.
– Jos me lähtisimme muitta mutkitta karkuun, saisivat heittiöt meidän yösijamme, ja me joutuisimme sateeseen yöksi. Jos taas miehet pääsevät sisälle väkivaltaisin keinoin, pehmittävät he meidät kanan kaaliksi, kun kiusaamme heitä sateessa. Ampuma-asettakaan emme voi käyttää, sillä siinä tapauksessa he ampuisivat meidät seulaksi oven läpi, kuiskaili Taavi.
– Pukeudu paholaiseksi ja näyttäydy ovella, neuvoi Mikko.
– Koetellaan. Nuo miehet ovat tuolla ulkona maininneet ainakin sata kertaa paholaisen nimeä. Saapa nähdä, mitä tuumivat, kun se tulee eteen. Sitten hän nopeasti avasi saunan lauteilla vaatekäärönsä pukeutuen tuossa tuokiossa Mefistofeleen kammottavaan asuun.
Sillä välin olivat saunan piirittäjätkin tehneet itse mielestään oivan keksinnön. He olivat löytäneet saunan takaa pitkän ja tukevan kangen, jonka pään pistivät nurkan rakoon,ja sillä vivulla alkoivat vääntää saunan yläosaa pois paikoiltaan ylöspäin, että ikkuna-aukko tulisi niin suureksi, että joku voisi siitä kömpiä sisälle avaamaan salvan.
Seinähirret paukahtelivat, nurkat rusahtelivat, saunan yläosa tärähteli kuin maanjäristyksessä, ja miehet huudahtelivat vääntäessään kankea, niin että silmät pullistuivat kuopistaan: "He heii... he heii, vielä, vielä... jo liikkuu... jo mahtuu mies raosta. Matikka, luikertele sisään ja avaa salpa, niin näytämme niille saunan anastajille", komensi vanhin mies.
Pojat näkivät miehen työntävän päätään reiästä, mutta samassa seisoi myös Mefistofeles täysissä varusteissaan hänen edessään miekka uhkaavana ylhäällä, ikäänkuin aikoisi heti listiä Matikalta pään pois. Mies säikähti kamalasti nähdessään edessään punaisen kummituksen ja alkoi vetää päätään takaisin, mutta se ei onnistunut. Kanki oli luiskahtanut nurkan raosta ja hirret olivat pudota loksahtaneet paikoilleen puristaen onnettoman Matikan kaulan ikkunan reikään. "Paholainen, paholainen, täällä on paholainen", karjui hän kuin mielipuoli. Nähtyään miehen sanomattoman kauhun vallassa, ei Taavi malttanut olla täydentämättä kepposensa vaikutusta, vaan avasi äkkiä oven ja kurkisti toisia miehiä nurkan takaa. Miehet huomasivat hänet melkein samalla. Kanki putosi heidän käsistään ja miehet juoksemaan. Taavi ei malttanut olla nauramatta sitä menoa, sitä hurjaa pakokauhua, jonka vallassa miehet juoksivat kuraista tietä, niin että rapa räiskyi, jättäen toverinsa sätkyttelemään sääriään kamalaan kaulapuuhun. Niinkuin lampaat karhun edessä rynnistivät miehet pakoon minkä käpälistä lähti. Joku vain silloin tällöin vilkaisi taakseen,ja nähtyään miekalla ilmaa huitovan paholaisen kintereillään paransi hän vauhtia, pyrkien toisten edelle. Muudan vanha mies siinä rytäkässä kaatui tielle, mutta ihmeen nopeasti hän taas oli jaloillaan. Näytti siltä, kuin koko joukko olisi silmänräpäyksessä selvinnyt humalastaan. Paholaisen kammo oli muuttunut kauhuksi. Viimein miehet katosivat töllikaupungin katujen sokkeloihin, ja Taavi ja Mikko, jotka olivat heitä seurailleet, palasivat saunaansa. Nähdessään Matikka raukan vielä kaulapuussa sanoi paholainen uhkaavana:
– Nyt sinä olet pistänyt pääsi rotanloukkuun, josta et ensi nykäyksellä pääse, et muuten, ellen tällä miekalla sivalla kaulaasi poikki.
– Herra paholainen, päästä minut vielä tämän kerran kotiini. Minä parannan itseni, minä en juo, en tappele, enkä häiritse lähimmäiseni rauhaa. Kaikki ansioni annan tästä lähtien kotiin. Minä kadun, että nytkin join perheeltäni kaikki ruokarahat, vaikeroi mies itku kurkussa.
– Mitä sinä synneistäsi minulle latelet, niinkuin minä olisin mikään rippi-isä. Sen parempi minulle, mitä pahempi olet ollut. Sitä paremmin voin käristellä ruhoasi ikuisella tulella, vastasi "paholainen" ilkkuen. – Sinun pahuutesi mitta on täysi. Olet hyvin kypsynyt minun valtakuntaani, mutta jos vielä niin onnellisesti kävisi, että päästäisin sinut pois vielä tämän kerran tästä paholaisen pinteestä, niin sinun pitäisi luvata, ettei ryyppyäkään väkijuomia mene kurkustasi alas. Paholaisenkin sydän heltyy, kun hän näkee, että lapset itkevät leipää. Useimmilla minun palvelijoillani tässä elämässä on kylläiset päivät. Vannotko, ettet juo enää tippaakaan?
– Vannon.
– Saanko ottaa sinut elävältä mukaani, jos tapaan vielä juopuneena?
– Saat, sen lupaan.
Taavi viittasi Mikkoa ulos. Yhdessä he sitten asettivat kangen nurkan rakoon ja väänsivät rakoa suuremmaksi. Matikka kimpuroi koko ajan koettaen kiskoa päätään, mutta vasta monen yrityksen päästä jaksoivat pojat vivuta hirsiä niin paljon, että mies sai päänsä irti. Verisin korvin ja hyvästiä sanomatta lähti mies juoksemaan kadoten hänkin tölliryhmien taakse. Nähtävästi hän meni kotiinsa.
– Tässä naamiossa piilee salaperäinen voima, sanoi Taavi, kun he pääsivät taas saunaan häirittyä lepoa jatkamaan.
– Niin siinä on, mutta sinä jonkin verran erehdyit tässä näytöksessä. Koska olet kuullut, että paholainen esiintyisi raittiussaarnaajana?
– Ensi kerta kutakin. Jos mies pitää lupauksensa, olen tähän esiintymiseeni hyvin tyytyväinen.
Saunan hiostavassa lämmössä – siinä oli illalla kylvetty – nukkuivat pojat hyvin. Taskukellot, jotka rinnakkain naksuttelivat naulassa, näyttivät jo kuutta kun he heräsivät ja valmistautuivat päivän työhön.
TYÖSSÄ MAAN ALLA.
Kun Taavi ja Mikko menivät insinöörin määräämälle paikalle, suuren kaivoksen suulle, oli sinne jo kerääntynyt paljon työmiehiä odottamaan maan sisälle pääsyä. Mutta miesten kiihkeästä keskustelusta, kiirehtimisistä ja viittailuista voi huomata, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut. Ja lähemmäksi tultuaan kuulivat pojat kerrottavan kauheasta tapauksesta Fribergin saunan luona; siellä oli paholainen hätyytellyt ihmisiä. Kymmenkunta miestä oli sen nähnyt, se oli niitä ajattanutkin miekka kädessä ja silloin oli kaksi kotiinsa palaavaa vaimoihmistäkin nähnyt sen aivan läheltä, kun se oli hirveän näköisenä juossut heidän sivuitsensa. Ja toisessa ryhmässä kertoi Matikka viimeisiä elämyksiään samalla saunalla. Toiset uskoivat, mutta oli myös epäilijöitä, jotka sanoivat, että "päihtyneet näkevät usein pikku-ukkoja." Näihin viimeksi mainittuihin kuului insinöörikin, joka sattui jutun kuulemaan.
Pienet sähköllä käyvät rautatievaunut kuljettivat miehet maan syvyyteen, aivankuin pimeyden valtakuntaan, jota kuitenkin sähkölamput valaisivat. Insinööri lähetti Taavin ja Mikon työskentelemään kahden vanhan vuorimiehen, Hiskias Keron ja Matti Johanssonin kanssa. Heidän työpaikkansa oli suuren sähköradan varrella eräässä mutkauksessa, jossa malmisuonesta, jonka kohdalla tunneli kulki, haaraantui pienempi sivuoksa. Nämä vanhat vuorimiehet katselivat tutkivasti nuoria tulokkaita ja taisipa kumpikin sisimmässään arvostella heidät kelvottomiksi lastaustyöhön, mutta he eivät siitä mitään virkkaneet, koska insinööri itse oli pojat heidän työmaalleen määrännyt.
Taavi ja Mikko saivat pian todeta, että vuoren sisusta ei ole ensinkään yksitoikkoista, kuten luulisi. Murtopinnoiksi särkyneet kallioseinät hohtivat valossa monivärisinä, mitkä valkoisina, mitkä ruosteenpunertavina, mitkä harmaina, mitkä metallinkiiltoisina. Näyttelivätpä vanhat miehet heille kirkkaita vuorikiteitäkin, jotka luonto oli valmistanut säännöllisiksi, tasasuhtaisiksi jalokiviksi. He näkivät, että vuoren sisällä piilee suuria rikkauksia, kun vain niitä ottaa.
Onkalon pohjalla oli kasa valmiiksi louhittua rautamalmia. Se oli ensin lastattava vaunuihin, samoinkuin arvoton kiven murakin, jota aina tulee louhoksissa malmia irroitettaessa. Hiskias-ukko opetti Taavia ja Matti Mikkoa malmien erottelemisessa. Ei ollut niinkään yksinkertaista oppia erottamaan parasta A-malmia huonommista B- ja C-malmeista. He oppivat lastaamaan malmilohkareita vaunuihin, suurempia nostelivat he kahden miehen. Sitten alkoivat vanhat vuorimiehet kaivertaa vuoren seinään reikiä porakoneillaan, latasivat niihin räjähdysainetta, ja määrätyillä hetkillä piti miesten mennä kalliokuiluihin piiloon, kun panokset jylisten laukeilivat murtaen paloja vuoren seinästä. Pahinta oli, että räjähdyksien jälkeen leijaili kaivoksessa pahanhajuista käryä ja muutenkin ilma pilaantui nopeasti. Jolleivät pumppulaitokset olisi painaneet ylhäältä raitista ilmaa, olisi siellä ollut mahdoton työskennellä.
Hiskias oli laiha, kuivan kelmeä ukko, jolla oli käheä ääni. Hän yski usein ankarasti, ja pojista näytti, että hänessä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti. Matti oli häntä vähän nuorempi, lyhyempi ja lihavampi, mutta maanalainen työ oli häneenkin kerinnyt lyödä leimansa. Molemmat he olivat hyvin harvapuheisia, mutta nähdessään Taavin ja Mikon valkeat, ohutnahkaiset kämmenet, joita terävät malmilohkareet pyrkivät repimään verille, eivät he voineet pidättää uteliaisuuttaan, vaan Hiskias kysyi heiltä:
– Nälkäkö ajoi teidät maailmalle?
– Ei, vaan itse lähdimme, meillä on hyvä koti molemmilla. Me karkasimme koulusta, selitti Taavi.
– Vai karkasitte, he, he... ja tähän paratiisiin pääsitte. Minä olen tullut myöskin Suomesta. Kaksikymmentä vuotta olen täällä maan alla malmia louhinut, enkä viipyisi täällä päivääkään, jolleivät olosuhteet pakottaisi: minulla on suuri perhe ja täällä maan alla ovat palkat vähän paremmat kuin avokaivoksissa.
Illalla olivat molemmat pojat hyvin väsyneitä. Liikarasituksesta olivat lihakset kipeytyneet. Harteita ja käsilihaksia särki; jalkalihakset olivat jäykistyneet niin, että oli vaikea kävellä. Vanhemmat työmiehet pyrkivät pilkkaa tekemään, kun he kaivosaukon suulta kävelivät saunalleen kuin vaivaiset vanhukset.
Mutta pojat päättivät kestää tämän tulikokeen. Mies kestää siinä, missä toinenkin, päättelivät he keskenään hieroessaan illalla toistensa lihaksia kimmoisemmiksi. Onneksi yö oli levollinen, sillä ihmiset näyttivät karttavan saunaa, jossa oli nähty sielunvihollinen.
Ihminen on hyvin mukautuvainen erilaisiin olosuhteisiin, mukautuvaisin kaikista elävistä olennoista. Ei hän muuten olisi voinut levittää asuma-alaansa kaikkiin ilmastoihin ja oppia tulemaan toimeen mitä moninaisimmilla töillä. Kukin ruumiillinen työ kehittää eri ihmisiä määrätyllä tavalla. Kävely kehittää jalkoja, kaivostyö käsiä ja hartioita jne. Kuta kehittyneemmät työssä tarvittavat elimet ovat, sitä helpompi ja tuloksellisempi on työ.
Päivä päivältä Taavi ja Mikko huomasivat ruumiinsa vahvistuvan ja työn käyvän helpommaksi. Hiskias ja Mattikin olivat jo jonkin kerran kehaisseet, että "taitaa teistä karkulaisista tulla sittenkin kaivostyöläisiä, vaikka aluksi se näytti mahdottomalta." Mutta hartaasti he viikon varrella toivoivat sunnuntaita, yleistä lepopäivää, jolloin he saivat vapaina tehdä retkiä ympäristöön. Sunnuntaisin pukeutuivat kaivostyöläisetkin juhlavaatteisiin, kellä niitä oli. Varsinkin eteläruotsalaiset kävivät hienosti knallihatussa, verkavaatteissa, kiiltosaappaissa; ja alppisauva kädessä he tekivät retkiä vuoristoon. Yleisin huvittelupaikka oli Jällivaaran lähellä sijaitseva tunturi Dundret, jossa juhannuksen aikana kävi paljon ulkomaalaisiakin matkailijoita. Pojatkin ansaitsivat sen verran, että he juhannukseksi voivat hankkia varastettujen pukujensa tilalle toiset, kun heidän asuntonsa vuokra oli hyvin pieni.
Eräänä sunnuntaina, vähän ennen juhannusta oli insinööri Granberg kutsunut Taavin ja Mikon luokseen. Hän oli syrjästä seurannut poikain kehitystä kaivosalalla ja kysellyt heistä mm. Hiskias Kerolta. Hän aikoi valmistaa koululaiskarkureille pienen yllätyksen. Insinöörin omat pojat Bjarne ja Adolf olivat jo kotiutuneet koulukaupungista, ja hekin olivat halunneet nähdä näitä poikia, joista isä oli heille kirjoittanut.
– Te olette hyvin täyttäneet tehtävänne malmien lastaajina, nyt minä annan teille helpompaa työtä. Pääsette vaunujen lukijoiksi, te laskette, montako vaunua lastattuna tulee kunakin tuntina tunnelista. Samalla kysyn, kun kuulin, että asutte Fribergin saunassa, oletteko siellä nähneet mitään kummempaa. Yleisesti puhutaan, että siellä on kummituksia.
Taavi kertoi hänelle koko salaisuuden ja sen aikana insinööri poikineen nauroi vatsaansa pidellen.
– Johan minä sanoin, että siihen on jokin luonnollinen selitys. Matikkaan se yöllinen seikkailu on vaikuttanut erinomaisen edullisesti, hän ei ole sen koommin juonut tippaakaan. Ha, ha, vai paholainen raittiussaarnaajana!
Vielä samana iltana piti Taavin ja Mikon tulla insinöörin kotiin näyttelemään Faustia, ja talonväki oli esitykseen hyvin tyytyväinen.
– Kuulkaahan pojat, älkää puhuko tästä kellekään, ehkä vielä tulee tilaisuus, jossa tarvitaan tuota "pahaa miestä" järjestyksenpalauttajaksi. Kyllä siitä teille ilmoitan.
Pojat palasivat sinä iltana hyvillä mielin asuntoonsa.
JUHANNUSVIIKON TAPAHTUMAT.
Monestakin syystä Ruotsin valtiovalta näihin aikoihin kiinnitti erikoisempaa huomiota Jällivaaran kaivosalueeseen seuraillen tarkasti olojen kehitystä siellä. Kaivosten tuotanto piti saada kohoamaan, rauhaton, remuava elämä piti saada ohjatuksi tasaisemmille raiteille ja rauhattomuuksien syyt piti saada hävitetyiksi. Itsensä kuninkaan korviin oli tullut valituksia siitä, että kaivosalueen vallattomimmat ainekset toisinaan terrorisoivat elämää ja että salakapakoimista harjoitetaan suuressa mitassa. Kuningas oli ottanut asioista selvän ja kävi rautakynsin pudistelemaan lainrikkojia kauluksista, ei kuitenkaan itse, vaan apumiestensä kautta. Hän oli kirjoittanut Norrbottenin maaherralle määräyksen vaatien siinä, että kaikkien salakapakoitsijain mökit Malmivaarassa piti hävittää maan tasalle, ei pitänyt jättää kiveä kiven päälle. Ja viranomaiset tottelivat.
Kun Taavi ja Mikko muutamia päiviä ennen juhannusta tulivat työstään, näkivät he Malmivaaran mutkaisten katujen varsilla hävityksen kauhistuksen. Kymmenkunta pahamaineista pikkutaloa oli purettu perustuksiaan myöten, kun sitä ennen ihmiset oli ajettu ulos ja heidän irtain omaisuutensa oli levitetty kentälle. Törröttävät savupiiput sekä hirsi- ja lautaläjät muistuttivat tulipalosta: se erotus oli vain, ettei mitään ollut mustunut. Kiukkuiset eukot ja miehet kokoilivat tavaroitaan ja kantoivat tilapäisiin asuntoihinsa. Se oli sydämettömän näköistä puuhaa, mutta kaikki tiesivät, että juuri niiden mökkien asukkaat olivat äärimmilleen uhmailleet valtiovaltaa, ukkokruunua. Heitä oli sakotettu moneen kertaan, heitä oli pidetty vankeudessa, mutta mikään ei ollut auttanut. He olivat aina vain hankkineet kaivosalueelle väkijuomia, ja heidän asuntojaan purettaessakin löysivät lainvalvojat niitä melkoisia määriä, jotka heti kaadettiin maahan.
Mikko ja Taavi huomasivat kauhukseen, että poliisijoukko – niitä oli tullut tähän toimitukseen Luulajasta asti – lähestyi heidän asuntoaan, Fribergin saunaa. Etummaiset jo iskivät keksinsä vesikaton alle pudottaakseen sen alas, kun insinööri ehätti paikalle ja kuiskasi jotakin, kertoen sitten koko kummitushistorian. Poliisit jättivät sen hävittämisen toistaiseksi, "koska siellä kuuluu olevan henkimaailmasta kotoisin oleva järjestyksen valvoja." Kansaa oli tullut suuret joukot katsomaan, että antaakohan "saunan paholainen" niin vain asuntoaan purkaa. Ja kun he näkivät, että poliisit keksi olalla lähtivät toiseen taloon jättäen saunan paikoilleen, vahvistui heissä se usko, että siellä oli taas näyttäytynyt se "vanha kehno."
Talojen purkaminen lisäsi asuntopulaa siinä määrin, että melkein kaikki saunat saivat asukkaansa. Jollei Fribergin sauna olisi ollut niin pelätty paikka, olisivat pojatkin saaneet asuintovereita.
Valtiovalta oli kiirehtinyt tämän rankaisuretkikunnan lähettämistä ennen juhannusta sen tähden, että kaunis keskikesän juhla olisi rauhallinen, mutta siinä toivossa se pettyi.
Kaivosyhtiön puolesta saivat kaikki työläiset juhannuksen edellä kaksi vapaata päivää. Niinä päivinä ja varsinkin valoisina, ihanan kirkkaina kesäöinä tehtiin sekä Malmivaarasta että sen naapurikaupungista Jällivaarasta ahkerasti retkiä tunturille. Sinne suuntautui näihin aikoihin myös melkoinen matkailijaliikenne. Niiden joukossa nähtiin eteläruotsalaisia, norjalaisia, tanskalaisia, suomalaisia, saksalaisia ja varsinkin englantilaisia. Insinööri oli kehoittanut Taavia ja Mikkoa käymään tunturilla juhannusyön edellisenä yönä, että he olisivat juhannusyönä kaiken varalta "kotonaan."
KOHTALOKAS TUNTURIMATKA.
Jylhänkauniit Lapin maisemat ja pohjolan kesäöiden satumainen hohde pitivät Taavissa ja Mikossa hereillä kauneudenkaipuuta näinäkin aikoina, joina ihmiselämä näytti heille runsaasti nurjia puoliaan. Luoja on nimittäin näihin Jällivaaran seutuihin valanut kauneutta runsain mitoin, vaikkakin asukkaiden enemmistö ei sitä tajua.
Pojat olivat tahallaan jättäneet tunturimatkansa juhannuksen aikoihin saadakseen samalla katsella valon ja lämmön lempeää ja kaikille oikeudenmukaista ruhtinatarta, katsella keskiyöllä kasvoista kasvoihin.
Ensi kerran tunturille. Tuo tieto sai siivet heidän jalkoihinsa, kun he aatonaattoiltana juhlapukuisina ja piikillä varustettu alppisauva kädessä lähtivät Jällivaarasta taivaltamaan paljaslakista tunturia kohti. Ilma oli tyyni, taivas pilvetön ja useina päivinä tuntuneet etelätuulen lämpöiset henkäykset olivat jo herättäneet koivujen urvut talviunesta ja avanneet ne melkein hiirenkorvalle.
Helppo oli Jällivaarasta osata tunturille. Tie oli aikain kuluessa tallautunut leveäksi, ja joka käänteessä ja tienhaarassa oli tienviitta, jonka valkoiseen käsivarteen oli suurin kirjaimin maalattu: "Tunturille." Taavi ja Mikko riensivät sinne juoksujalkaa sivuuttaen useita seurueita, jotka suuriäänisesti puhellen ja ilkamoiden kiipeilivät rinteitä mutkittelevaa polkua, aivankuin olisivat olleet menossa tanssipaikkaan. Mutta asteli siellä yksinäisiäkin vuorivaeltajia vaipuneina hartaaseen luonnon ihailuun. Erikoisesti kiinnitti heidän huomiotaan muuan ulkomaalainen matkustaja, joka yksin istui kallion kielekkeellä pohjoiseen tuijottaen. Näytti siltä, että hän ei aikonutkaan tunturin laelle saakka, sinne, missä kaiken maailman matkamiehet remuavat kuin markkinoilla.
Ylempänä alarinteiden havumetsä lyheni ja harveni, muuttui sitten matalaksi koivikoksi, joka kuruja pitkin terävinä niemekkeinä kohosi varsinaiseen kaljuun tunturivyöhykkeeseen. Pian olivat pojat sivuuttaneet metsärajan ja kävellä tassuttelivat kuulumattomin askelin pehmeää tunturimattoa, joka monivärisenä verhosi kallioita. Kurjenkanervat jo availivat punaisia kellojaan, sieliköt, uuvanat ja tunturipajut kiirehtivät jo kukkimistaan, mutta lapinvuokot, lapin orvokit ja alppiruusut olivat vielä ummuissaan.
– Katso, katso, Mikko, näitä näköaloja!, huudahti Taavi korkeimmalle päästyään.
– Tunnenpa kuin olisin noussut toiseen maailmaan ja katselisin noita kaupunkeja kuin taivaan pilvistä.
Tunturilta oli laaja näköala. Idässä havumetsäisten maisemien keskellä aivan tunturin alla kyyhötti pieni, valkoinen Jällivaara, sen takana Malmivaaran mökkirykelmät, suunnattomat soraläjät ja vuoriin kaivetut aukot. Niiden takaa näkyi vaaroja ja tuntureita, joista etäisimmät lienevät häämöittäneet Suomen puolelta. Etelässä ja kaakossa levitteli Länsipohja vaaraisia ja rämeisiä, rannattomia metsiään. Lännessä kohotteli Köli köyryisiä selkiään, valkoisia kuin poutapilven reuna. Mutta suurenmoisin oli näköala luoteessa, missä Norjan puolen tunturien ikilunten peittämät teräväkärkiset huiput huikaisevan valkoisina kohosivat taivasta kohti muistuttaen jättiläispedon hampaita. Siellä täällä tunturin lähimmässä ympäristössä kiilui pieni, tyyni metsäjärvi, jonka rannoilta kohosi tunturilappalaisten nuotiosavuja.
Vaikka alhaalla laaksossa oli tyyni, kävi tunturin laella kylmä viima, joka ajoi maisemia ihailevan Taavin ja Mikon tunturimajaan, joka sinne on rakennettu matkustajain mukavuudeksi.
Mutta vasta puoliyön vaiheilla näytti Lapin luonto koko viehätysvoimansa. Kuulakkaan punertavana kaartui poutainen taivas aallokkaiden, tummanvihreiden maisemien yli. Pohjoisen taivaanrannan tunturit hohtivat punahehkussaan ja niiden yläpuolella keskiyön aurinko pohotti punaisena pallona, jota voi helposti paljain silmin katsella, koska se ei säteillyt. Luonto oli täynnä ihmeellistä kesäyön kirkkautta, joka hävittää varjot, sillä se heijastelee joka paikkaan. Syvimmätkin rotkot se kirkasti ihmevalollaan heitellen rusohohdettaan kaikkiin esineihin. Mutta ihanimmin heijasteli se Norjan särmikkäillä tuntureilla, jotka heloittivat kuin satujen ihmelinnat.
Pojista tämä yö oli ihanin, mitä milloinkaan olivat nähneet. He olivat Lapin lumoissa.
– Tulevan taiteilijan pitää tuntea tällaista haltioitumista voidakseen luoda jotakin henkevää ja tunnelmallista. Jos olisin taidemaalari, niin minä viivoin ja värein ikuistuttaisin nämä näkemykset, puhui Mikko innostuen.
– Niin, me olemme taivaan esikartanoissa, lisäsi vielä Mikko.
Mutta pian tämän jälkeen poikain mieliala suistui kuin vuoren korkeudesta syvään laaksoon. Elämä heitti taas heidän eteensä synkän taulun, aivan kuin ivatakseen heidän kauneusnautintoaan.
He olivat paluumatkalla laskeutumassa koivuvyöhykkeeseen, kun he erään syrjäpolun varrelta kuulivat tukahdutettuja miesääniä ja risujen rytinää.
– Mitä se on?, kysyi Mikko.
– Se kuulostaa tulevan kuristumaisillaan olevan ihmisen kurkusta, kuiskasi Taavi ottaen pistoolinsa esille.
Varovasti he lähestyivät pensasta. Sen takana he näkivät, kuinka kaksi ryysyistä, heittiön näköistä miestä hääräsi kolmannen miehen kimpussa: toinen kiristi kurkusta, toinen kopeloi taskuja.
– Kädet ylös!, karjasi Taavi ojentaen pistoolinsa miehiä kohti.
– Seis taikka ammun!
Ja kun miehet eivät siitä mitään välittäneet, ampui Taavi heitä jalkoihin tähdäten. Samassa nousi ahdistettu mieskin istualleen ja laski aseestaan kaikki panokset pakenevien miesten jälkeen, mutta näennäisesti tuloksetta: miehet juoksivat koivikkoon ja katosivat sinne.
Nyt vasta Taavi huomasi, että pahoinpitelyn alaisena oli sama ulkomaalainen, jonka he olivat nähneet vuorelle noustessaan istuvan yksin kallion reunalla.
– Thank you very much, my young Friends!, sanoi mies nousten seisomaan ja puristaen molempien kättä. Kovin hengästyneenä ja viittomalla hän kertoi pojille, miten ryövärit olivat salakavalasti hyökänneet hänen kimppuunsa takaapäin. Ne olivat vieneet häneltä kellon, mutta rahoja eivät olleet saaneet.
He palasivat takaisin vuorimajalle ilmoittamaan tapahtumasta. Vielä samana yönä etsittiin miehiä tunturin läheisistä metsistä, mutta tuloksetta.
Vasta viikon päästä ryövärit saatiin kiinni, kun heidän molempien oli haavainsa tähden turvauduttava lääkärin apuun.
Ylhäinen englantilainen, miljonääri John de la Pool, jolla oli suuria istutusmaita sekä Australian mantereella että Tyynenmeren saarilla, oli matkustanut palvelijansa kanssa Jällivaaraan katsomaan kesäyön aurinkoa. Voidakseen rauhassa nauttia kesäyön tunnelmaa hän oli jättänyt seuralaisensa Jällivaaran hotelliin ja lähtenyt yksin tunturille. Hän oli eläessään ollut monenlaisissa seikkailuissa, ja kun hänellä oli varma käsi ja tarkka silmä aseenkäytössä, ei hän osannut mitään pelätä. Ja niin hänelle sitten kävi, että joutui ryövärien käsiin ja että nuoret poikaset pelastivat hänen henkensä.
Kun hän sitten paluumatkalla jäi Jällivaaraan, antoi hän pojille nimikorttinsa, pyytäen heitä luokseen juhannuspäivänä kello kaksi päivällä.
Tieto poikain urotyöstä levisi kulovalkeana kaivoskaupungissa, ja uutisena se mainittiin ei ainoastaan Ruotsin, vaan myös Suomen lehdissä. Revontuli painatti uutisen jälkeen huomautuksen, että "nämä samat nuoret herrat kulkivat meidän kaupunkimme kautta ulkomaille."
Koko juhannuspäivän arvaili Taavi, mihin insinööri tulisi heitä juhannusyönä tarvitsemaan, kun heidän välttämättä piti sinä yönä olla Malmivaarassa. Hän samoinkuin Mikkokin olivat vielä ensikertalaisia eivätkä tienneet, että Malmivaarassa suoritettiin jokaisena juhannusyönä suuret tappelut, joita katsomaan kerääntyi molempien pikkukaupunkien väki. Insinöörin mielestä olisi ollut vahinko, jos elämää ja taidetta oppimaan tulleet pojat eivät olisi niitä nähneet.
Näitä juhannusyönturnajaisia odotettiin Malmivaarassa ja Jällivaarassa joka kevät jännityksellä. Niistä puhuttiin usein miesjoukoissa ja naisväenkin keskuudessa. Niiden lopputulosta arvailtiin.
Tavallisesti ottelivat niissä suomalaiset ja ruotsalaiset keskenään, ja silloin ne olivat jonkinlaisia kansallistaisteluita, eri rotujen välisiä voimannäytteitä. Useimmin alkoivat ne siitä, että joku ylpeähkö ruotsalainen työmies sanoi suomalaisia "finntolloiksi" tai heidän asumaansa kaupunginosaa "Svinstadeniksi", vaikka virallinen nimi oli Finnstaden. Eiväthän suomalaiset sitä kärsineet, vaan nyrkkeihinsä ja aseihinsa luottaen karkasivat kurittamaan herjaajia. Näin oli käynyt edellisenäkin juhannusyönä. – Toisina vuosina syntyi kina kahden kaupungin, Jällivaaran ja Malmivaaran asukkaiden välillä. Se alkoi tavallisesti siitä, että joku jällivaaralainen kerskaili olevansa kotoisin hienommasta ja vanhemmasta kaupungista, jonka rinnalla "latokylä" Malmivaara on vaivainen rumilus, ja että Malmivaara on muka kaikenlaisten karkurien pesäpaikka, jossa ei ole monta oikeaa ihmistä. Moinen solvaus kävi tietysti sapelle, ja väkijuomien kiihoittamina alkoivat malmivaaralaiset mellakan.
Sinä juhannusyönä, niin edeltäpäin ennustettiin, luultiin juhlataisteluiden syntyvän kansallistaisteluiden merkeissä. Suomalaisilla oli vuoden mittaan kerääntynyt hampaankoloon monta ruotsalaisten ylimielistä olankohautusta, halveksivaa nenännyrpistystä, selänkääntöä, ivasanaa ja pilkkakirjoitusta heidän lehdissään. Ne oli kostettava ja saatava talvinen routa kesäksi sulamaan.
Suomalaiset olivat jo hyvissä ajoin ryhtyneet valmisteluihin. Luossavaarassa, joka sijaitsee Jällivaarasta pohjoiseen ja jossa on myös kuuluisa rautakaivos, asui silloin etevä tappelija ja voimamies nimeltä Iso-Iiska. Hänet oli kutsuttu juhannukseksi Jällivaaraan pitämään suomalaisten puolta. Toiset vanhat miehet olivat järjestäneet tavantakaa jonkinmoisia nyrkkeilyharjoituksia keskenäänkin, vaikka siihen aikaan nyrkkeily ei vielä ollut päässyt läheskään sille kunniasijalle, jolla se nyt on.
Taavi ja Mikko näkivät Ison-Iiskan ensi kerran Suomalaisen seuran talon edustalla miesjoukosssa. Hänen pituutensa oli ainakin neljä kyynärää ja kämmenen leveys ja vahvuutta oli sitä mukaa. Hänellä oli karkeatekoiset kasvot, aivan kuin puusta veistetyt ja veistoksilleen jätetyt, leveät ja kumarat hartiat, jotka muistuttivat seinäkaappia ja joissa outokin uskoi säilytettävän hirmuista voimavarastoa, kädet pitkät kuin gorillan eturaajat ja niissä leveät kämmenet ja pitkät sormet, mutta jalat olivat sensijaan vähän hontelot ja toinen polvi loksahteli kävellessä vähän sivulle. Muuten oli Iiska selvillään ollessaan muhoilevan hyväntuulinen ja nauratteli miesjoukkoa sukkeluuksillaan.
– Siinä se on voimamies, sanoi Hiskias Kero, joka sattui olemaan joukossa, osoittaen pojille tuota jättiläistä. – Pikkusormellaan hän nostaisi teidän kokoisia miehiä. Täysinäinen tervatynnyri keikkuu hänen käsissään kuin keveä lehti.
– Ei hän sentään pikkusormellaan miestä nosta, epäili Taavi.
– Iiska, sanoi Hiskias, – tämä nuori mies väittää, ettet voisi häntä nostaa sormellasi...
– Tuoko, jolla on Absalomin tukka?, kysyi Iiska. – Minä nostan hänet noista haivenista.
– Häntä on jo koulussa niin paljon tukasta kiikutettu, että hän on sieltä kyllästyneenä karannut, selitti Hiskias.
Miehet nauroivat.
– Ei ole koiraa karvoihin katsomista, hän se viime yönä pelasti englantilaisen ryövärin käsistä, selitti Matti.
– Koetetaan, koetetaan, mitä mies painaa.
Samassa otti Iiska Taavia takin kauluksesta ja kohotti ilmaan suoralla kädellä. Noin sai Taavi kouraantuntuvan todistuksen Iiskan voimista.
Tuli sitten juhannusyö, valoisa, aurinkoinen yö, jollaisia on vain napapiirin tuolla puolla. Osa Malmivaaran nuorisoa meni tunturille, mutta suurin osa heitä ja varsinkin kaivostyöläisiä jäi kaupunkiin. Suomalaisella seuralla oli juhla-ilta. Siellä esiintyi myös Suomesta tullut raittiuspuhuja, mutta hän sai vain harvoja kuulijoita. Useimmat työmiehet istuivat kedolla piirissä rupatellen ja remuten, suomalaiset ja ruotsalaiset omissa joukkueissaan. Kuta pitemmälle yö kului, sitä äänekkäämmiksi kävivät miesjoukot. Jo karjahteli eräässä miesjoukossa Iso-Iiskakin, ja hänen äänensä mylvi kuin äkäisen härän, mutta vielä pysyivät miehet omissa leireissään, teiden varsilla odottavan yleisön hartaista odotuksista huolimatta. Ja Malmivaaran poliisikunta, johon kuului kolme miestä, huoahti jo helpotuksesta toivoen yön kuluvan rauhallisesti, kun muutamat ruotsalaiset nuorukaiset kävivät vartavasten singahuttelemassa häväistyssanoja eräälle suomalaiselle joukolle. Sieltä vastattiin samalla tavalla, ja kepeillä sekä aseilla varustetut miehet ajoivat heitä takaa. Silloin se alkoi. Ruotsalaiset joukot nousivat yhtenä miehenä tovereitaan puoltamaan. Kiviä, puupalikoita ja kalosseja satoi ensin ajajien päälle, ja käsikähmään päästyä alkoivat nyrkit ja kepit rummuttaa lähimmäisten harteita ja kalloja. Äänen voima ja melu kasvoi kasvamistaan: lyötiin, revittiin vaatteita, huudettiin. Hetkessä oli muutamilta ruotsalaisilta revitty vaatteet niin vähiin, että vain siekaleita laahasi kintuissa. Mutta huonosti siinä olisi tainnut sittenkin käydä suomalaisille, jollei heillä olisi ollut varaväkeä. He jo vähän peräytyivät ylivoiman edessä, kun Iso-Iiska ilmaantui näyttämölle. Silmät pyöreinä, hammasta purren ja aseenaan pitkä laudanrima hän juoksi joukkoon kuin mielipuoli huitoen aseellaan ketä eteen sattui. Ja ken sai siitä mäiskäyksen takalihaksilleen, se oli kohta pois pelistä. Ruotsalaiset hyppäsivät erään lankkuaidan taa ja aikoivat tämän etuvarustuksen takana pitää puoliaan käyttäen mm. taskuaseitaan, mutta suomalaiset, Iiska etunenässä, ryntäsivät aitaa vastaan sortaen sen maahan ja ajaen sen taakse asettuneen vihollisen pakoon.
Tien varrelle kerääntyneet suomalaiset hurrasivat, mutta ruotsalaiset kehoittivat joukkojaan uuteen otteluun. Poliisit koettivat silloin lopettaa tämän näytelmän, mutta heistä ei kukaan välittänyt. Silloin kuului takaapäin tieltä huuto: "paholainen tulee, saunan kummitus tulee." Samassa katselemaan tullut väkijoukko pakeni päättömänä tieltä syrjään, tappelu taukosi ja sekä ruotsalaiset että suomalaiset tappelijat katsoivat kauhistuen, kuinka heille monelle ennestään tunnettu punainen kummitus juoksi heitä kohti miekkaansa välkähytellen. Ja kun se näytti hyökkäävän heitä kohti, lähtivät kaikki pakoon, Iiska viimeisenä, hajoten kuin akanat tuuleen.
Insinööri oli kaivosten johtajan ja monen vieraan kanssa tullut varta vasten seuraamaan tätä näytelmää. Hän se oli käskenyt Taavin edeltäpäin pukeutumaan kaiken varalta Mefiston naamioon.
Ällistyneenä katseli väkijoukko, miksi insinööri ja johtaja niin makeasti nauroivat ja miksi eivät poliisit pelänneet. Mutta insinöörin seuruekin muuttui vakavaksi ja heidän kasvonsa saivat jännittyneen ilmeen, kun tilanne äkkiä muuttui toiseksi.
Taavi oli tarpeettoman innokkaasti ajanut pakenevaa joukkoa joutuen viimein Ison-Iiskan kintereille, ja kuten on mainittu, oli Iiskan toinen jalka vähän rampa, jonka tähden hän jäi viimeiseksi ja hänen oli vaikea juosta. Luottaen voimiinsa, varsinkin kun paholainen oli pieni, päätti hän käydä otteluun sen kanssa, sillä kyseessähän oli elämä tai kuolema. Hurjasti irvistäen hän kääntyi ympäri, kohotti pitkän rimansa ja huitaisi sillä kiusanhenkeä päätä kohti, mutta rima ei osunut; se katkesi maahan paukahtaessaan moneksi palaseksi. Jännityksestä mykkänä katsoi nyt väkijoukko, miten käy, kun kaksi vahvaa iskee yhteen. Mutta he eivät iskeneet. Sen sijaan, että sielun vihollinen olisi hypännyt Ison-Iiskan olkapäille ja siitä tehnyt kuperkeikan maahan tai lyönyt hänet tainnoksiin, lähti hän hurjasti juoksemaan pakoon ja Iiska perässä. Henkensä edestä juoksi nyt "paholainen", sillä jättiläinen seurasi häntä jymisevin askelin riman pala kohotettuna tappavaan iskuun. Miekka putosi tielle ja mekko repeili, kun "paholainen" kauhun valtaamana lamautunein askelin pakeni vainoojaansa. Insinööri huusi Iiskalle, että ajettava on ihminen; mutta hän ei sitä kuullut. Kohdalle tultua otti insinööri Iiskan takin helmasta kiinni, mutta kaatui heti tielle, juuri kuin hän olisi tarttunut kiitävän junan puskuriin.
Taavi juoksi Fribergin saunaa kohti. Jännittyneinä seurailivat nyt insinöörin vieraatkin, miten siinä käy, täyttä kurkkua huutaen: "Hän on ihminen, älä lyö." Onneksi Taavi oli hiukan nopeampi juoksemaan ja hän siis vähän aikaisemmin pääsi saunalle, pistäytyi sisään ja salpasi oven. Mikko oli kauhistuen seurannut jättiläistä, ja juuri kun tämä koetti potkien särkeä ovea, tuli Mikko saunan eteen.
– Aiotko sinä tappaa ihmisen!, huudahti Mikko. Hän, jota ajat, on ihminen, minun toverini, se jota päivällä nostit kauluksesta.
– Häh, paholainenko ihminen?
– Hänellä on vain paholaisen naamio. Hän on se karkulaiskoulupoika.
– Selkäänsä hän kuitenkin ansaitseisi, kun keskeytti hyvän tappelun, sanoi Iiska ja lähti nolona kävelemään pois.
Väsymyksestä ja hengästyksestä puolikuolleena Taavi istui pimeässä saunassa loppuyön niiskuttaen kuin itkenyt lapsi. Hän ei uskaltanut tulla ulos kansankaan tähden, sillä se oli kovasti suuttunut siitä, että koulupoika oli tullut heitä narrailemaan.
Pyhien jälkeen sisälsi sanomalehti Norrbottens Kurir tarkan selostuksen "Malmivaaran pirusta" ja sen viimeisestä urotyöstä, ja tämä uutinen kierteli sitten kaikissa Skandinavian maiden lehdissä. Revontulen päätoimittajakin lainasi sen nauraen uutisesta vatsansa kipeäksi eikä ollut enää laisinkaan vihainen siitä, että pojat olivat hänen kaupungissaan esiintyneet.
VALTAMERIEN TAAKSE.
Taavi ja Mikko eivät unohtaneet rikkaan englantilaisen John de la Poolin kutsua. Täsmälleen kello kahden aikana he saapuivat Jällivaaran matkailijahotelliin, jossa englantilainen otti heidät ystävällisesti vastaan puhutellen heitä tulkkinsa välityksellä. Hän antoi pojille hienot päivälliset ja keskusteli heidän kanssaan mm. Suomesta. Sen päätyttyä hän piti henkensä pelastajille puheen kiittäen urhoollisuudesta:
– Minä olen teille paljon velkaa, jota en nyt voi maksaa, sanoi hän puheensa lopussa, mutta jonkinmoiseksi muistoksi annan minä teille 200 englannin puntaa, jonka voitte käyttää mielenne mukaan. Ellei teitä mikään tärkeämpi toimi sido tähän Ruotsin valtakuntaan, niin pyytäisin teitä lähtemään minun kanssani Tyynenmeren saarille, tarkemmin sanoen Uuteen Guineaan, jossa minulla on reheviä istutusmaita. Minä tarvitsisin siellä juuri teidän kaltaisianne, pelkäämättömiä miehiä. Jos suostutte, matkustamme lähipäivinä täältä Lontooseen ja sieltä sitten omalla laivalla Australiaan. Palkasta kyllä sopisimme.
– Me olemme lähteneet kotoamme mennäksemme merille ansaitsemaan rahoja näyttämöopetusta varten, mutta niin pitkää merimatkaa emme ole suunnitelleet. Pyytäisimme miettimisaikaa, sanoi Taavi.
Ja Mikko oli hänen kanssaan samaa mieltä.
– Mutta muistakaa kirjoittaa vanhemmillenne, jos lähdette ja minne lähdette sekä missä milloinkin olette, sillä vanhempanne varmaan ikävöiden odottavat teistä tietoja, neuvoi englantilainen kuultuaan, että hänen uudet ystävänsä olivat tavallaan karkulaisia.
John de la Pool tuli hyvin iloiseksi saatuaan pojilta myöntävän vastauksen. Hänellä oli ollut viime aikana paljon ikävyyksiä. Uudessa Guineassa olivat villit alkuasukkaat hyökänneet hänen istutusalueelleen, tappaneet yhden valkoihoisen liikkeenhoitajan; ja musta työväki oli liittynyt ryöstäjiin. Hädin tuskin pääjohtaja ja kaksi apulaisia oli päässyt pakenemaan. Paljon varoja niellyt istutusalue oli nyt uudestaan vallattava ja siihen tarvittiin miehiä, rohkeita miehiä. Eivätkä paljon ilahduttavammat olleet kuulumiset Salomonin saariltakaan. Siellä oli kookospähkinöitä kuljettava pieni höyrylaiva tehnyt haaksirikon. Näitä ikävyyksiä hän oli lähtenyt tuulluttelemaan, mutta oli tulla kuoliaaksi kuristetuksi. Kun nyt onni näytti kääntyvän hänelle suosiollisemmaksi, tahtoi hän viedä mukanaan onnen tuottajat onnettomuuspaikoille. Ja sitä paitsi hän oli kuullut insinööriltä, kuinka taitavasti Taavi oli palauttanut järjestyksen juhannusyönä Malmivaarassa.
– Minä kasvatan heidät ensiluokkaisiksi istutusalueiden johtajiksi, puhui hän toverilleen englannin kielellä.
– Mutta eiväthän he osaa meidän kieltämme sanaakaan, huomautti hänen matkatoverinsa, Marjola.
– Kyllä suomalainen pian oppii, eikä rehellisempää kansaa ole missään, kehui toinen.
Mutta vielä iloisempia olivat pojat kävellessään juhannusiltana Malmivaaraa kohti taskussaan 200 puntaa, summa, joka siihen aikaan oli huomattava. He eivät uskaltaneet enää jäädä Fribergin saunaan yöksi, vaan vuokrasivat huoneen eräästä matkustajakodista; he näet pelkäsivät varkaita ja ryöväreitä. Tämä varokeino olikin hyvä, sillä seuraavana yönä Iso-Iiska ja muutamat hänen tovereistaan särkivät saunan oven aikoen antaa Taaville opetuksen muka ihmisten narraamisesta ja repiä hänen varustuksensa.
Seuraavana aamuna pojat menivät pyytämään insinööriltä, että heidät päästettäisiin parin päivän päästä pois työstä, ja selittivät hänelle päätöksensä.
– Voi olla liiaksi uskallettua lähteä sinne saakka. Olette kai kuulleet, että sekä Uudessa Guineassa että Salomonin saarilla ja paikoin Polynesiankin saaristoissa asuu vielä ihmissyöjäheimoja. Herra Tossavainen on tosin paistiksi vielä liian laiha, mutta herra Joro on heille hyvä makupala, ilveili insinööri heidän tuumilleen. – Toivotan onnea matkalle ja jos tätä kautta palaatte, niin käykää puheilla.
– Pyydän teitä kirjoittamaan meille sieltä villien maasta, kehoitti hänen poikansa Bjarne.
– Eikä vain kirjeitä, vaan kuvitettuja matkakertomuksia ja seikkailuja villien maassa. Ne olisivat haluttua lukemista meidän konventin lehdessämme, lisäsi Adolf.
Lämpimästi hyvästellen he erosivat ystävällisestä insinöörin perheestä suunnatakseen taas kulkunsa tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.
Insinöörin luota tultuaan he menivät päivälliselle rouva Sundin ruokalaan, jossa he olivat käyneet syömässä koko sen ajan, kun olivat olleet kaivosalueella. Siellä kävi aterioimassa ainakin kaksi sataa miestä, sillä se oli kaupungin suosituimpia työväen ruokapaikkoja; ei sentähden, että siellä olisi ollut paras ruoka ja siistein tarjoilu, vaan siksi, että se oli halvin. Rouva Sund oli näet käytännöllinen ihminen. Hän osti keväällä monta vanhaa hevosta Jällivaaran rahtimiehiltä, teurastutti ne, suolasi ja palvasi lihat ja laittoi sitten niistä kesäkauden hernesoppaa ruokavierailleen höystäen keitostaan sianlihalla. Taavi ja Mikko eivät ennen olleet syöneet hevosenlihaa, siksi he sitä aluksi oudostelivat, mutta vähitellen he siihen tottuivat luullen sitä palvatuksi poronlihaksi. Rouva Sundin ruokalassa kävivät kaikki ne, jotka tahtoivat säästää.
Pitkien, valkeiksi höylättyjen ruokapöytien ympärillä istui miehiä vieri-vieressä – rouva Sund oli käytännöllinen ihminen siinäkin, ettei hän milloinkaan pitänyt pöydällä liinaa, eikä hän tainnut pöytää monesti pestäkään hän vain höyläytti sen puusepällä valkeaksi, kun se tuli kovin mustaksi. – Miehet porisivat syödessään, lautaset kalskahtelivat ja tarjoilijat kantoivat höyryäviä hernekeittoannoksia. Vähitellen kiihtyi puhe meluavaksi riidaksi; kinasteltiin siitä, oliko ruotsalaisten tappio juhannusyönä perinpohjainen. Ruotsalaiset väittivät, että he tahallaan peräytyivät aidan taa houkutellakseen suomalaiset pensaikkoon ja aikoivat juuri hyökätä, kun se punainen kummitus tuli. "Se koulupoika olisi hirtettävä, kun tulee ihmisiä narraamaan", sanoivat he vihaisina. Iso-Iiska löi nyrkkinsä pöytään, niin että lautaset hypähtivät ja monelta räiskähti soppaa pöydälle. "Se on valhetta ja väärää puhetta, kaikki vastustus oli jo murrettu, kun se pojan nulikka tuli pilaamaan asian." Taavi ja Mikko aikoivat juuri kääntyä pois kuullessaan miesten uhkaukset, kun heidät huomattiin.
– Tuossahan se onkin kanalja, sama pojan ruipelo, joka on täällä piruna rikeerannut ja pitänyt koko Malmivaaran kauhun vallassa. Annetaan hänelle komppanian kuritusta, sanoi eräs suomalainen osoittaen sormellaan Taavia.
– Sama vintiö, tulee tänne ihmisiä narraamaan, lisäsi toinen.
– Minä olen näyttelijä, on kai minulla oikeus harjoittaa ammattiani, varsinkin kun en siitä ole ottanut maksuakaan. Minä näyttelin vain juhannusyönä hauskuudekseni. Pakenemisenne todisti, että näytteleminen oli onnistunut.
Miehet purkivat pojille ensin kiukkuaan, mutta alkoivat sitten nauraa, ja muutamat jo toivoivat, että pojat vieläkin heille näyttelisivät.
– Me menemme paremmille näyttämöille, sanoi Taavi pöydästä lähtiessään.
– Älähän vielä mene, sanoi Iso-Iiska. – Minä olen kuullut, että se rikas englantilainen vie teidät sinne villien maille. Sanohan hänelle, että jos siellä tarvitaan minun kaltaistani miestä, niin olen valmis lähtemään ainakin kahden, kolmen vuoden matkalle. – Täällä ei näy olevan miehen vastusta.
– Kyllä sanon ja laitan niin asiat, että pääset puheille.
Pojat keräsivät tavaransa Fribergin saunan lavitsalta ja istahtivat sitten sen reunalle levähtämään muuttaakseen sitten toiseen asuntoon. Mikon valtasi siinä yhtäkkiä kodin kaipuu ja ikävä. Hän jutteli:
– Hyvästi sinä nokinen sauna, joka tavallisesti vain lauantaisin karsit ihmisruumiista lian ja kuonan. Sinä olet meitä maankiertäjiä suojassasi pitänyt, mutta sanonpa sen, että jos minun kotitaloni rengeille tarjottaisiin tällaista asuntoa, niin heti lähtisivät pois, käskisivät häpeämään, kun ihmisille tarjotaan saunaa asunnoksi. Tämä on meidän alennustilamme, jota on kestänyt siitä alkaen, kun läksimme kotoa.
– Mutta nyt meidät koroitetaan, huomautti Taavi.
– Muistelenpa nyt tänä kauniina kesäpäivänä kotia ja kotoisia seutuja: Järvi välkkyy siellä tyynenä, metsäiset saaret näyttävät selkävesillä kelluilevan kuin vesilinnut. Niiden rannoilta nousee savuja, kun kalastajat ovat nousseet rantakalaa valmistamaan. Muikkuparvet kisailevat etäämpänä, lohi hätyyttää niitä ja valkeana väräjää vedenpinta hetkisen parven kohdalla. Ahvenet molskahtelevat kotirannan kaislikossa ja salakkaparvet kihisevät kutuhommissa aivan rantakivillä. Eero veljeni ottaa onkivavat nuottakodan seinältä, asettaa ne veneeseen, laskee matoastian teljolle ja soutaa kaislikon reunaan, vanhaan yhteiseen onkipaikkaamme. Siellä kohta valkeat vavat heilahtelevat ja kimmeltelevät ahvenet, särjet ja salakat nousevat veneeseen. Lehdikkosaaressa käki kukkuu, kotirannan pensaissa lehtokerttu ja uunilintu laulelevat. Rannalta kantautuu järvelle tuoreen lehdikon tuoksu.
Veljeni muistelee varmaan minua ajatellen: Onkohan se Mikko kokonaan unohtanut kotinsa, äidin, isän, veljen ja nämä kesäiset maisemat. Onko hänelle jo vieras maa rakkaampi ja vieraan leipä makeampi kuin kotoinen?
Jos minä olisin siellä, niin sanoisin, että ei ole; kertoisin hänelle: Minä nukun täällä nokisessa saunassa – enkä niinkuin kotona vinttikamarin pehmeässä vuoteessa; minä syön savustettua koninlihakeittoa ja leipää – enkä kuin kotona kalakukkoa, paistettua lahnaa ja ahventa ja viilipiimää lämpimän rieskan kanssa; minä kuulen täällä jätkäin kirouksia ja huutoa – en lintujen laulua, kuten kotona illalla ongella ollessani.
– Minusta tuntuu, että tahtoisit jo näytellä tuhlaajapojan kotiintuloa. Menisit kotiin, mutta et uskaltaisi mennä sisälle, näkisit veljesi ongella, hiipisit hänen taakseen rantapajukkoon ja huutaisit: veljeni Eero, minä olen tullut kotiin, mene sanomaan isälleni ja äidilleni ja kysy, ovatko he vihaisia; minä olen ollut kaukaisella maalla ja paljon kärsinyt, minä olen toisinaan täyttänyt vatsani ravalla, jota siat syövät.
– Älä viisastele, minä puhun totta ja olen nyt päättänyt, että en lähdekään sen englantilaisen kanssa villien paistikkaaksi, vaan palaan kauniisti kotiini.
– Siinä on mies, tuskin kolmen ruostuneen killingin arvoinen. Lupaa ja syö sanansa, on se miehen puhetta. Hameita saisit kantaa!
– Sehän onkin miehekästä, kun uskaltaa näyttää erehtyneensä, mutta sinä et uskalla, sinä pelkäät toveriesi pilkkaa.
– Jo minä olen ajatellutkin, että sinusta ei ole minulle toveriksi, kun koko matkan olet kärttänyt, että "palataan kotiin, palataan kotiin", vaikka itse olet ensin karkaamista esittänyt. Lallu sinä olet mieheksi. – Onko sitten varma, että palaat kotiin?
– On.
– Sitten minä lähden Ison-Iiskan kanssa Australiaan, sanoi Taavi.
He kokosivat tavaransa laukkuihinsa ja sanaakaan puhumatta kävelivät matkustajakotiin. Taavi oli hyvin vihaisen näköinen.
MIKON PALUU.
Mikko Joro piti tällä kertaa sanansa. Saatuaan seuraavana aamuna Taavilta osansa siitä palkinnosta, minkä englantilainen oli heille yhteisesti antanut, hän osti piletin Luulajaan ja lähti matkalle aamujunassa. Taavin viha oli silloin jo lauhtunut. Hän lähetti kotiin lämpimät terveisensä ja kirjeen. Kun juna lähti liikkeelle ja Mikko heilutteli valkoista nenäliinaa, tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt lähteä.
Kun Mikko kolmantena päivänä tämän jälkeen lähti laivassa Torniosta Kemiin päin, tunsi hän raskaan käden takaapäin laskeutuvan olkapäälleen ja matalan äänen hiljaa sanovan:
– Siinähän sinä veitikka oletkin, ja me kun olemme teitä kahta oikein miesvoimin etsineet.
Mikko kääntyi sanojaan päin ja säikähti, kun näki edessään poliisi Levaskan.
– Mitä te minusta tahdotte?
– Olen ollut kirjeenvaihdossa vanhempiesi kanssa, ja he ovat pyytäneet tuomaan sinut ja toverisi kotiin.
Eivät auttaneet mitkään selitykset. Levaska toivoi saavansa pojasta hyvän rahapalkinnon, ja siksi hän oi uskonut muita saattamaan karkulaista kotiinsa. Siviilivaatteissa, ikäänkuin Mikon matkatoverina hän lähti laivalla kotikaupungistaan edelleen Ouluun matkustaakseen sieltä rautateitse Karikylään.
Vaikka Mikko oli hyvänahkainen pojanlallukka, kiukutti häntä kovasti moinen vakoilu ja orjuus, kun poliisi Levaska joka käänteessä oli kintereillä. Oulussa hän ei päästänyt Mikkoa yksin pankkiinkaan vaihtamaan englantilaisia rahoja Suomen rahaan, vaan seisoi aina takana. Ja nähtyään Mikolla melkoisen summan Englannin puntia, näytti hänessä heräävän pahoja epäluuloja niiden alkuperästä. Kun he kahden palasivat pankista asuntoonsa, kysyi Levaska:
– Mistä olet saanut niin paljon ulkomaan rahaa?
Mikon täytyi kertoa, miten hän oli ne saanut. Mutta poliisit ovat tällaisissa asioissa hyvin epäluuloisia. Vasta sitten hän uskoi, kun Mikko oli näyttänyt "Norrbottens Kurir"-nimisen lehden suuren, melkein palstan pituisen uutisen poikain urotyöstä ja siitä, miten rikas englantilainen oli sen palkinnut.
Mikko mietti koko matkan, miten hän ennen Karikylään tuloa voisi vapautua kiusallisesta seuralaisestaan, jonka parrakkaat kasvot aina kääntyivät seuraamaan hänen jokaista liikettään. Olisi kauheaa, ajatteli hän, että toverit saisivat tietää poliisin tuoneen hänet kotiin. Sille nauraisivat koko lukion pojat ja kiusaisivat talvikauden. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja tulisi nyt puoleksi vankina takaisin. Eihän se saanut tapahtua. Viimein hän luuli keksineensä oivallisen keinon; hän päätti lahjoa seuralaisensa, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Seinäjoen asemalla teki hän siitä esityksen:
– Minä menen omasta halustanikin kotiin, sillä olen saanut tarpeekseni tästä pakomatkasta. Te voitte tästä palata kotiinne. Vaivoistanne annan teille neljäsataa markkaa.
– Mitä? Aikoisitko lahjoa minut? Ei tule kysymykseenkään. Vai pohjalainen poliisi ottaisi lahjuksia alaikäiseltä. Kolmekymmentä vuotta olen palvellut kruunua moitteettomasti. Vain vanhempasi, lailliset holhoojasi voivat vaivani palkita. Heitä pois syntiset ajatuksesi, muuten sinusta voi kasvaa kelvoton virkamies. Tietysti sinä ottaisit lahjuksia samoinkuin tarjoat niitä minulle.
– En minä ottaisi, vaikka tässä koettelin sitä hätäkeinona.
Matkan varrella selitti Mikko tarkoin, missä hänen kotinsa sijaitsee, neuvoen, mitä tietä sinne asemalta päästään mukavimmin. Ukko Levaska ei oikein käsittänyt, miksi Mikko sitä selitti edeltäpäin. Mutta Mikolla oli omat aikeensa. Hän ei millään ehdolla tahtonut astua junasta Levaskan seurassa semminkin, kun he tulivat Karikylään iltajunalla ja siihen aikaan oli tavallisesti paljon koululaisia asemalla.
Tuskin oli juna pysähtynyt Karikylän asemalle, kun Mikko hyppäsi vaunusta, ei aseman puoleiselta, vaan takasivulta, juoksi junan ympäri, otti ajurin ja käski ajaa kotiinsa. Mikko oli nopeasti käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Levaska otti hyllyltä eväslaukkuaan, mutta tästä teostaan hän sai myöhemmin, niinkuin tulemme näkemään, paljon häpeätä.
Mikko otettiin kotona vastaan kuten kaukaiselta maalta palaava tuhlaajapoika muinoin: ei tosin soitoin ja juhlin, mutta sydämellisesti tervehtien. Äiti itki ilosta, ja isäkin oli ystävällinen, melkein hellätunteinen, kun he, vanhemmat, saivat taas takaisin kauan kaivatun poikansa. Ihmeekseen sai Mikko kuulla opettajain kertoneen, että hän ehkä olisi sinä keväänä päässyt luokaltaan, jos ei olisi karannut. Mikko sai sitten kertoa vanhemmilleen ja veljelleen matkoistaan.
Mikko oli juuri kahvia juomassa vierashuoneessa, kun poliisi Levaska saapui taloon. Hän oli viipynyt asemalla tunnin verran erinäisissä virkatoimissaan. Mikon kehoituksesta maksoi isä hänelle heti vaivat ja toimitti takaisin kaupunkiin, kun asia isänkin mielestä oli käynyt arkaluontoiseksi. Mikko oli näet jo kerinnyt kertoa, että hän oli omatahtoisesti matkalla kotiin, kun sai aivan sattumalta virkaintoisen seuralaisen. Ja ettei tämä tulisi naapureiden eikä muiden tietoon, koetti isä nopeasti toimittaa Levaskan paluumatkalle. Mutta tämä toimenpide oli myöhäinen, sillä asia tuli toista tietä julkisuuteen.
Kun poliisi Levaska asemalle saapuessaan näki, että Mikko Joro oli häneltä lähtenyt karkuun ihan kotinsa kynnyksellä, luuli hän, että Mikko ei tulisikaan kotiinsa, vaan jatkaisi junaan piiloutuneena matkaa edelleen. Sentähden hän ilmoitti asemapäällikölle, junailijalle ja asemapoliisille tapahtuman, pyytäen heidän virka-apuaan. Ja mielellään he sitä antoivatkin. Juna tutkittiin tarkoin, samoin aseman ympäristö. Paikalle sattunut sanomalehti Sydän-Suomen Sanansaattajan päätoimittaja otti innokkaasti etsintään osaa ja hän uteli Levaskalta tarkoin karkulaisia koskevia tietoja laatien niistä pitkän uutisen.
Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi vinttikamarissaan, toi Eero-veli hänelle tuoreen sanomalehden, jossa oli hänelle epämiellyttävä uutinen. Se alkoi otsikolla:
"Toinen koululaiskarkulainen Mikko Joro tuotu eilen kruununkyydillä takaisin, mutta karkasi Karikylän rautatieasemalta uudelleen."
Uutisen luettuaan tuli Mikko ihan punaiseksi kasvoiltaan ja ähki vuoteessaan.
– Mikä sinulle tuli? kysyi nuorempi veli.
– Ei paljon mikään. Mistä sinä toit tämän sanomalehden?
– Suoraan postista.
– Lukiko tätä kukaan ennen minua?
– Ei.
Se oli Mikosta hyvä, se hiukan lievitti hänen kiukkuaan. Kun Eero oli mennyt ulos, repäisi hän lehdestä uutisen pois, rypisti palasen ja heitti uuniin. Mutta se ei paljon auttanut: tuhannet Karikylään ja sen ympäristöön levinneet saman numeron kappaleet toitottivat maailmalle poloisen Mikko Joron arkaluontoisen asian, ja naapurien kautta saivat hänen vanhempansakin tietää, että se oli ollut lehdessä. Kesäkauden Mikko haihdutti häpeätään istuen kotirannan kaislikossa ahvenia onkimassa; kaupungissa hän ei käynyt kertaakaan. Mutta aina kun hän luuli asian jo unhoittuneen, tapasi hänet järvellä tai metsässä joku koulutoveri ja sanoi: "Johan sinä olet tullut karkumatkaltasi."
Lopuksi ei auttanut muu kuin kertoa avoimesti jokaiselle matkan vaiheista, ja Mikko pani merkille, että yhä useammat yksitellen ja ryhmissä tulivat hänen luokseen pyytäen häntä kertomaan seikkailuistaan.
Useimmin hän kuitenkin istui kesällä kirjojensa ääressä kotinsa puutarhassa, ja toveriensa ja opettajakunnan suureksi ihmeeksi hän suoritti syksyllä viidennen luokan kurssin päästen kuudennelle.
TUNTURIEN YLI.
Lupauksensa mukaan vei Taavi Ison-Iiskan englantilaisen puheille. Ihastellen katseli englantilainen tätä suomalaista jättiläistä ja hänen valtavan suuria raajojaan. Hymyillen hän käski tulkkinsa kysyä:
– Onko sinulla voimaa samassa suhteessa kuin kokoa?
– En osaa itse arvostella, haluaisin näyttää niitä.
Kaikki huoneessa olijat katsoivat ympärilleen keksiäkseen jonkin raskaan esineen, jota voimamies saisi nostaa, mutta sellaista ei ollut keveästi kalustetussa hotellissa. Iiska katsoa muljautti tulkkiin ja havaittuaan hänet pyyleväksi mieheksi kouraisi oikealla kädellään häntä takkinsa rintamuksista, nosti suoralla kädellä ilmaan ja piteli miestä siellä hetken aikaa.
– Mitä tämä on, kuinka te julkeatte minua näin kohdella, ähisi tulkki.
– Anteeksi, minä näin, että olitte parhaiksi yhden käden miehiä, sanoi Iiska laskiessaan tulkin maahan.
John de la Pool'ia huvitti kovin tämä voimannäyte, ja mielihyvin pestasi hän Iiskan kahdeksi vuodeksi palvelukseensa hävitetyille kokosistutuksilleen Uuteen Guineaan. Tässä pestaustilaisuudessa näytteli hän valokuvia hävitetyistä kokosistutuksista, taloista ja mustista työläisistään.
– Nämä ovat kesytettyjä alkuasukkaita, mutta toisinaan hyökkää vuoristoista villiheimoja, oikeita ihmissyöjiä, jotka eivät säästä ketään. Onkohan sinulla rohkeutta tapella niiden kanssa?
– Tappeleminen on pienestä pojasta saakka ollut mielityötäni. Saapiko niitä villejä lyödä oikein olan takaa?
– Saa kyllä, jos päälle hyökkäävät.
John de la Pool oli kaikesta päättäen tyytyväinen saadessaan palvelukseensa kaksi suomalaista, toisen rohkeudessa ja auttavaisuudessa kunnostautuneen, joka oli pannut henkensä alttiiksi häntä pelastaessaan, ja toisen, hirvittävän voimamiehen, jolta voi ratkaisevalla hetkellä odottaa paljon. Sitä paitsi tarvitsi hän kantajaa Norjan vuoristossa, jossa hän aikoi ennen kotimaahansa matkustamista viipyä jonkin aikaa.
Uusi tuttavamme John de la Pool oli tyypillinen englantilainen, tyyni, itseensäsulkeutunut, lujatahtoinen. "Vastuksista huolimatta eteenpäin" oli hänen tunnuslauseensa. Vaikka hän vähän ennen Skandinavian matkalle lähtöään oli Australiasta saanut ikäviä tietoja istutusmaittensa hävittämisestä, ei hän ollut matkaansa jättänyt, ja vaikka hän Jällivaaran tunturilla oli tullut yllätetyksi, ei sekään muuttanut hänen matkasuunnitelmiaan. Hän oli Englannista lähdettyään päättänyt matkustaa Ruotsista tunturien yli Norjaan uutta rautatietä myöten. Mutta Jällivaarassa hän sai tietää, että Narvikiin tekeillä olevaa rataa päästään vain Torniojärvelle. Siitä huolimatta hän päätti matkustaa sitä tietä Narvikiin ja sieltä Englantiin.
Vasta pestaamisen jälkeen englantilainen huomasi, että Iso-Iiska oli miltei ryysyihin puettu. Hän ei siis sopinut ylhäisen englantilaisen seurueeseen sellaisenaan. Ja Taavinkin tamineissa oli korjaamisen varaa. Siksi hän antoi tulkille melkoisen rahasumman käskien sillä ostamaan miehille paremmat vaatteet ja jalkineet, samanlaiset kuin hänellä itsellään oli. Taavi saikin jalkoihinsa sopivat alppikengät, mutta vaikka he kävivät kaikissa Jällivaaran ja Malmivaaran vaatetusliikkeissä, ei niissä löytynyt Iiskalle sopivia tamineita. Kaupoissa hymyiltiin, kun tulkki kysyi: "Onko teillä pukua tällaiselle miehelle?" Viimein käski englantilainen teettää Iiskalle puvun parhaassa räätälinliikkeessä. Se vei tosin pari päivää aikaa, mutta sen hän odotti kärsivällisesti.
Kolmantena päivänä Iiska tuli räätälinliikkeestä hienona kuin herra. Samalla matkalla oli hän ajattanut myöskin partansa, joka oli antanut hänen ulkomuodolleen villin leiman.
– No nyt Iso-Isk, sine hieno mees, sanoi englantilainen nähdessään Iiskan. Hän osasi muutamia Suomen sanoja, kun oli ollut ennen Vaalassa lohia onkimassa.
Iiska hymyili leveästi.
Mutta Taavi Tossavainen ei ollut näihin aikoihin loistavalla tuulella. Mikon lähdön jälkeen oli hänestä alkanut tuntua vieraassa maassa oleskeleminen ikävältä. Hän ei enää laisinkaan ihmetellyt, että Mikko heikkotahtoisempana oli tehnyt sellaisen päätöksen. – Minähän en ole enää vapaakaan, en voi mennä minne tahdon. Tieni määrää tuo englantilainen. Hän tulee vaatimaan minulta ehdotonta kuuliaisuutta. Ja miten käy minun alkuperäisen suunnitelmani? Minähän lähdin elämää ja taidetta oppimaan. Opinko sitä siellä villien maassa? Eikö olisi parempi palata kotiin, ja kun on hiukan varoja, mennä Helsinkiin. – Nämä ajatukset häntä kiusasivat niin kauan, että hän puhui niistä tulkille,ja sitä tietä ne menivät John de la Poolin tietoon.
Hän kutsui Taavin luoksensa ja sanoi hänelle: – Vai niin ajattelette, että ette oppisi näytelmätaidetta meidän matkoillamme. Pyytäisin vain huomauttaa, että Shakespeare oli englantilainen ja että hänen ajoistaan asti on Englannin näyttämötaide ollut korkealla. Mutta teidän ei olekaan alettava opiskella taidetta sen korkeimmalta tasolta, vaan alimmalta ylimmälle kohoten. Yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienoon, se on yleisen kehityksen kulku. Sitä tietä ovat sivistyskansat kohonneet m.m. taiteessa, tieteessä ja tekniikassa. Vielä tänäkin päivänä elää kansoja kaikilla kehitysasteilla taiteeseenkin nähden. Tutkimalla heitä voimme siis aste asteelta seurata taiteessakin ihmiskunnan kehitystä yksinkertaisesta hienompaan. Ja jokainen ihminen omassa yksilökehityksessään kertaa nämä asteet. Ajatelkaamme pientä poikaa, josta voi tulla kuuluisa taidemaalari: hänen ensimmäiset piirustuksensa muistuttavat luolaihmisten kaiverruksia, niin kömpelöitä ja lapsellisia ne ovat. Mutta vähitellen hän kehittyy. Mitä tulisi, jos lapsi pantaisiin maalaamaan hienoa taulua? Siitä tulisi jokseenkin samanlainen tulos, kuin jos villi metsäläinen pantaisiin tekemään hienorakenteista konetta. Näytelmätaidettakin on kaikilla kansoilla, sitä on esimerkiksi Uuden Guinean ja Salomonin saarten papualaisilla, on Australian neekereillä, Uuden Seelannin maureilla, joihin kaikkiin tulet matkoillamme tutustumaan. Minusta näytti, että sinun taiteesi, johon Malmivaarassa tutustuin, on vielä heidän asteellaan. Kun retkiltämme palattua opiskelet Lontoon näyttämöopistossa, niin sinusta voi kehittyä taiteilija, jolla on alastaan syvempi käsitys kuin monella muulla.
Näin puhui kehitysopin mestarien Darwinin ja Spencerin maasta kotoisin oleva mies ja hienostunut taiteen tuntija John de la Pool. Taavinkin mielestä hänen puheessaan oli paljon varteenotettavaa, mutta häntä harmitti se, että hänen taidettaan verrattiin siinä villien näyttelemiseen. Turhaanko olivat Karikylän tyttökoululaiset esitysten jälkeen takoneet kämmenensä kuumiksi, turhaanko pikku-kaupungin rouvat olivat mustalaisteltassa "hyvä"-huutoja huutaneet ja turhaanko Revontulen toimittaja oli arvosteluissaan suitsuttanut! Ei, ei, siinä täytyi jo olla jotakin tehoavaa. Mutta hän ei sittenkään tahtonut puolestaan vastata.
– Niin, en minä sillä, että tahtoisin tästä palata ja syödä sanani. Minä tulen mukaan.
Mutta englantilainen tahtoi vielä häntä koetella ja juurruttaa pois turhia luuloja.
– Ennenkuin lähdemme täältä matkaan, olisi teidänkin, herra Tossavainen, käytävä parturissa ja leikkautettava juurta myöten tuo papualaistukkanne, muuten teille voi käydä aarniometsien tiheikössä kuten Absalomille muinoin, että tartutte hiuksistanne tammenoksiin. Uudessa Guineassa on vain alkuasukkailla päässänsä tuollainen hiuspensas, mutta eurooppalaisilla lyhyt tukka. Te siellä Suomessa kai luulette, että taiteen ihmevoima piilee pitkässä tukassa, kuten Simsonin voima ennen, mutta minä vakuutan, että se on erehdys.
Taavi lensi punaiseksi. Häntä harmitti ja hävetti. Hän jo melkein vihasi tuota oikukasta englantilaista ja hänen päähänpistojaan. – Leikata pois tukka, kasvojeni kaunis kehys, jota minä olen vaalinut kuin silmäterääni, kuin puutarhuri jaloa kasvustoa! Sehän olisi kauheata. Sitten saisin juosta kuin keritty koira häpeissäni hänen perässään ja noudattaa hänen jokaista mielijohdettaan. Missä olisi silloin vapaus, kaivattu vapaus, jota olen lähtenyt tavoittamaan. Väistyykö se tällä tavalla kuin varjo minun edestäni, kuten arka lintu, joka aina pyrähtää lentoon, kun sen on kiinni saamaisillaan. Ei "Marakaan" koskaan maininnut mitään tukasta, joka on neljänneltä luokalta alkaen saanut kasvaa, ei tosin villissä vapaudessaan, vaan huolellisen hoidon alaisena, ajatteli Taavi.
– Niin, leikkauta vain pois tuo tuulenpesä, sanoi Iso-Iiska. – Se on varmasti liian kuuma siellä lämpimissä maissa.
Taavi olisi uudelleen kapinoinut tuota hänen mielestään julmaa ja persoonallista vapautta loukkaavaa määräystä vastaan, jos hän olisi ollut varma siitä, etteivät käytännölliset näkökohdat pakota tukan leikkaamiseen. Lopuksi hän taipui. Ja kun hän tuli parturista pää nulittuna, oli hänen ulkomuotonsa paljon muuttunut: käyrä, terävä petolinnun nokka esiintyi paljon uhkaavampana, suuret ulkonevat korvat hallitsivat pään sivustoja, hiukan matalan otsan kaariviiva näkyi sivulta katsoen paljon selvemmin, mutta silmät olivat saaneet kuin lisää loistetta. Se oli pidätetyn vihan kiiltoa, joka pääsi vain silmien kautta säteilemään hänestä kuin sähkö äärimmilleen ladatusta esineestä.
Muutama päivä juhannuksen jälkeen iltapäivällä tapaamme Taavin ja koko de la Pool'in seurueen valtakuntain välisellä rajatunturilla, mutta Norjan puolella, kiipeämässä liukasta jäätikkörinnettä korkeimmalle huipulle. Iso-Iiska eli Iso-Isk, jolla nimellä englantilainen häntä nimittää, on edellä pysytellen paikoillaan tai hiljaa nousten, piikkikengin ja käsihakkurein pidellen kiinni iljanteesta. Hänen vyötäisilleen on sidottu pitkän ja vahvan nuoran pää ja siihen ovat toiset silmustetut kuin porot kollooseen. Hänen takanaan ponnistelee englantilainen, sitten tulkki ja viimeisenä Taavi, jolla tämän raidon pääkimmäisenä on hiukan vapaampi liikkumisala. Puuhkuttaen kuin raskasta kuormaa mäen päälle vetävä hevonen painelee Iso-Isk huippua kohti, ja punoittavin silmin, hampaat vähän irvissä kömpii perässä englantilainen, joka vähän aikaisemmin oli pakottanut retkikunnan eteenpäin, vaikka jäätikkörinne näytti liian jyrkältä. Hän näyttää nauttivan siitä, että häntä sokeasti totellaan. Ja kaikki näyttää jo siltä, että he saavuttavat huikaisevan valkoisen jäätikköhuipun. Mutta äkkiä muuttuu tilanne uhkaavaksi. Syy oli Iso-Iiskan kipeän jalan, joka ei kestänytkään sitä aikaa, että olisi muuttanut toisen jalan vähän ylemmäksi, vaan horjahti sivulle ja samassa on Iso-Iiska riippumassa mahallaan, pidellen vain hakkurilla kiinni sileästä jäästä. Englantilainen horjahtaa samassa sivulle ja kaatuu, samoin tulkki, ja heidänkin painonsa on kohta Iiskan käsien varassa. He riippuvat nuorassa kuin hirtetyt neljänkymmenenviiden asteen jyrkällä rinteellä, mutta Taavi, jolla on varalta pitemmälti nuoraa, katselee jään halkeaman luota kauhistuen. Hän irroittaa nopeasti nuoran pään vyötäisiltään, sillä hän huomaa, että jos Iiskan kynnet löysäävät, niin silloin he vierivät kaikki alla ammottavaan syvänteeseen ruhjoutuen kuoliaiksi.
– Hooi... älkää vetäkö, minä putoan, jylisee Iiskan mahtava ääni. – Nuoran mutka on tarttunut jalkaani.
Englantilainen ja Marjola kuuluvat puhuvan hätäisesti, kömpien nuoran varassa kontalleen, jotta piikkikengät taas tarttuvat iljanteeseen,ja iskevät hakkurinsa jäähän.
– Minä putoan, huutaa taas Iiska.
Taavi näkee Iiskan luistavan jalat edellä alas, hakkurin piirtäessä uraa jäähän aivan kuin laivan ankkuri toisinaan meren pohjaan. Hän luistaa englantilaisen sivu huutaen kauhistuneena:
– Pitäkää lujasti kiinni, minun kynteni pettävät, kun en saa jalkaani nuorasta pois!
Taavi näkee, että hetket ovat kalliita. Hän on varma siitä, että Iiskan valtava ruho kohta vetää toisetkin kuoleman kitaan, sillä syvällä rinteen alla odottaa jääröykkiö. Hän tuntee itse pysyvänsä paikoillaan ja etsii silmillään pelastusta. Hän huomaa jään reunassa särmikkään jääpatsaan, jonka ympäri hän kietaisee köyden vapaan pään solmiten sen lujaan. Samalla hetkellä katkeaa Iiskan rautahaka, ja hän joutuu koko painollaan vetämään englantilaista. Kohta kaikki luistavat tai kierivät alas, mutta eivät kauaksi, sillä Taavin solmiama nuoran pää pysyy paikoillaan; ja niin jäävät kaikki miehet kiikkumaan nuoraan, vaikkakin toisin päin kuin äsken. Nyt on Taavi ylimmäisenä ja Iiska alhaalla.
– Iskekää hakkurit jäähän kiinni, komentaa Taavi – muuten voi nuora katketa, sillä se on kiinteällä kuin kanteleen kieli.
– Herra armahtakoon, minä ainakin putoan pää edellä kuiluun, huutaa Iiska venyessään vatsallaan sääret ylöspäin.
– Pitäkää lujasti köydestä, herra Tossavainen, huutaa tulkki, luullen Taavin omin voimin pitävän koko joukkoa.
Hitaasti ja monen vaiheen jälkeen pääsivät vuorenkiipijät hengenvaarallisesta tilanteesta ensin raolle, jossa köyden pää oli sidottuna, ja sitten huipulle. Väsyneinä retkahtivat kaikki lumelle hetkeksi levähtämään. Taavi oli mielissään, kun de la Pool kehui hänen neuvokkuuttaan, mutta Iiska puhkui kuin pakahtumaisillaan oleva hevonen.
– Siinä sai tapella henkensä edestä näkymätöntä vihollista vastaan, sanoi hän hengästyneenä.
– Me tappelimme painovoimaa vastaan, huomautti Taavi.
Oli jo puoliyön hetki lähestymässä, kun he saapuivat huipulle. Pian unohtuivat miehiltä rasittavat ponnistelut ja harmit, ja heidän mielensä sulautui kesäyön rauhaisaan tunnelmaan.
Norjan tunturiluonto, joka vuosittain vetää luokseen matkailijoita kaikista maista, levisi heidän ympärillään jylhän suurena ja viehättävänä. Ikuisen lumen huiput kimmelsivät huikaisevan valkeina tai heikosti punertavina. Ne kohosivat kuin vaahtopäiset, paikoilleen jähmettyneet, myrskyilevän meren aallot, joiden välillä tunturin läheisyydessä näkyi tummempina syviä aallon pohjia ja niissä päilyi kirkkaita järviä tai levisi ruskeita soita ja metsäisiä selänteitä. Maisemat olivat täällä alppivyöhykkeellä suurpiirteisempiä kuin Jällivaaran seuduilla.
John de la Poolilla oli taas oma päähänpistonsa toteutettavana. Hän oli jo Jällivaaran tunturilla ollut sitä toteuttamassa juuri silloin, kun ryövärit hänet yllättivät. Hän oli nimittäin päättänyt polttolasilla ottaa tulen keskiyönauringosta ja kuljettaa sen mukanaan asuntoonsa Uuteen Guineaan; ja se ei saisi milloinkaan sammua hänen kotiliedestään, sitä hän aikoi varjella kuin Vestan pyhää tulta. Oliko se jonkinmoinen taikakeino, jolla hän tahtoi parantaa huonoa onneaan, tai kuuluisuuden tavoittelua, sitä eivät hänen seuralaisensa silloin tienneet. De la Pool asetti suuren polttolasinsa vasten aurinkoa ja sen taakse taulapalasen polttopisteeseen. Kauan hän siinä istui ja odotti taulan syttymistä, jonka jälkeen hän aikoi sillä sytyttää pienen lyhdyn ja viedä siinä kalliin tulen kotiinsa. Mutta odotettua savusäiettä ei näkynyt, sillä aurinko ei riittävästi säteillyt sydänyöllä. Viimein hän kyllästyi ja asetti Marjolan koettamaan onneansa sillä aikaa, kun hän otti valokuvia. Päästäkseen turhasta odotuksesta pisti tulkki sikaristaan tulenkipinän salaa taulaan, josta samalla alkoi nousta savua.
– Tulta, tulta! sanoi hän innoissaan englannin kielellä.
– All right! huudahti englantilainen ottaen taskustaan lyhdyn ja sytyttäen sen lampun palavalla taulalla.
Tulkki Marjola naureskeli takana ja viittauksillaan kielsi mitään puhumasta. Se oli Taavista huonosti tehty, mutta hänestäkin tuntui de la Poolin homma turhalta.
– Ah mikä aarre! mikä kultainen kipinä palaakaan nyt täällä lyhdyssäni, kipinä, joka on itsestään auringosta kotoisin, keskiyön auringosta. Minä vien sen talooni Uuteen Guineaan ja selitän villeille, että tämä tuli, joka liedessäni palaa, on itsestään auringosta otettu keskiyöllä; sentähden se, joka tekee kodilleni vahinkoa, on kuoleman oma.
Hän siis uskoi sillä tulikipinällä olevan ihmeellisen voiman. Ja tyytyväisinä läksivät he toista, loivempaa tietä laskeutumaan tunturilta ja suuntasivat matkansa rautatietä kohti. Englantilainen ei uskonut lyhtyään kenellekään; hän kantoi sitä itse. Rautatieläiset uudella ratarakennuksella nauroivat, kun hän kirkkaalla päivällä ja vuoden valoisimpana aikana piti tulta lyhdyssä.
Taavia vaivasi paha omatunto. Hänen teki mieli sanoa esimiehelleen, että puhalla pois tuo tuli lyhdystäsi, sillä se on kotoisin tulkin sikarista, mutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta. Hän pelkäsi tulkin kostoa, sillä hän tiesi olevansa riippuvainen Marjolastakin, kun ei voinut esimiehensä kanssa muuten keskustella. Sitäpaitsi ilmoittaminen oli jo myöhäistä, kun he olivat jo kaukana tunturista.
LUVATONTA "PEURANMETSÄSTYSTÄ."
Ennenkuin tämä pieni matkailijaseurue pääsi tunturien yli Narvikiin, tuli heille vielä omituinen matkaeste, joka viivytti heitä kokonaisen päivän. Telemarkin laaksossa juoksi heitä vastaan yksinäinen peura. Se juoksi laakson sivurinnettä alas sen pohjalle puron varteen ja lähti sitten tietä pitkin ylöspäin. Se oli tuskin sadan askelen päässä seisahtuessaan matkailijain eteen vainuamaan ilmaa. De la Pool huomasi sen.
– Sts... kuiskasi hän matkatovereilleen viittoen heille, että painuisivat maahan pitkälleen. Itse hän otti pyssyn viileyksestään ja tähtäsi. Eläin seisoi koko ajan paikoillaan vainuten ilmaa ja käännellen kuonoaan eri suuntiin. Englantilainen tähtäsi uudelleen. Hän oli huomattavan hermostunut, koska pyssy vapisi hänen käsissään. Pang, pang, kajahti kaksi perättäistä laukausta. Peura nousi takajaloilleen haparoiden ilmaa etukavioillaan kuin tavoitellen jotakin ja kaatui jymähtäen kalliolle.
– Hurraa, hurraa! riemuitsi de la Pool. Se oli saalis!
Miehet juoksivat kaadetun eläimen luo. Taavi yritti kohauttaa sen päätä sarvesta pidellen, mutta ampuja kielsi.
– Ensin valokuvataan siinä asennossa, missä se kuoli. – Tämä on sellainen saalis, että en paljon parempaa ole saanut kuumissa maissakaan, kun en ole päässyt mukaan leijonan tai tiikerin metsästykseen.
De la Pool asetti miehensä riviin kaadetun eläimen taakse ja otti valokuvan. Peura oli vielä laihanpuoleinen, nahkasarvinen ja tummakarvainen. Tulkki ihmetteli, että sillä oli toinen korva juurta myöten poikki ja toistakin oli vähän silvottu.
Englantilainen selitti, että eläin on kerran ollut suden hampaissa; se on puraissut toisen korvan. Myöhemmin he kuitenkin saivat siihen toisen selityksen. Ja nähtävästi Iiskakin jotakin epäili, koska hän ivallisesti naureskeli englantilaisen urotyölle.
– Tämä viedään kokonaisena Englantiin, ja minä lahjoitan sen Lontoon museoon, sanoi ampuja.
Mutta miten oli ruho kuljetettava kylään, joka näkyi muutaman kilometrin päässä laakson sivulla, siinä oli miettimistä. Kun he olivat jo koivuvyöhykkeellä, esitti tulkki, että hakattaisiin koivuinen korento, sidottaisiin eläin jaloistaan siihen ja kannettaisiin sitten miesjoukolla kylään.
– En usko tässä tarvittavan niin suuria puuhia, sanoi Iso-Iiska sitoessaan köyttä eläimen ympärille, samaa köyttä, jossa hän oli tunturijäätiköllä jaloistaan riippunut.
Saatuaan köyden silmustetuksi viilekkeiksi, asetti hän nuoran lenkit olkapäilleen ja käski toisten nostaa hiukan peuraa, että Iiska itse pääsi seisoalleen. Keveästi lähti peura kulkemaan hänen kaappimaisilla harteillaan, verta tippuva pää riippuen alhaalla. Iiska käveli edellä ja englantilainen perässä innokkaasti kehuen saalistaan.
– Tämän onnen toi meille auringosta lainattu tuli. Siinäkin on salaperäinen voima.
Kylän lähellä tuli heitä vastaan kaksi tunturilappalaista, Uula Högman ja Simon Pedersén, jotka äsken olivat siirtäneet porokarjojaan samaa laaksoa pitkin. Nahkapeskiin, paulakenkiin ja punaiseen kesälakkiin pukeutuneet kääpiönnäköiset tunturien pojat vetivät de la Poolin huomion puoleensa, ja hän seisahtui valokuvaamaan miehiä juuri silloin, kun he olivat seisahtuneet uteliaina tarkastelemaan Ison-Iiskan kantamusta. Toinen kopeloi peuran korvia, toinen tarkasteli eläintä sivulta. Molemmat puhuivat keskenään innokkaasti lapin kielellä.
– Mistä olette saaneet tämän poron? kysyi Pedersén norjaksi.
– Me ammuimme sen, selitti tulkki.
– Se on minun poroni, väitti lappalainen. – Ja te olette porovarkaita.
– Mitä te puhutte? huudahti de la Pool kuullessaan lappalaisen syytöksen. – Enkö saisi ampua metsänriistaa? Nuo luonnonkansat ovat kaikkialla samanlaisia. Kaikki metsänriista muka on heidän omaansa. Niinhän ne väittivät aina Uuden Guineankin kiwat, kun ammuin villin metsäsian, että se oli heidän omaisuuttaan.
– Poro on Pedersénin, väitti Högman. Minä tunnen sen vaikka karvamerkeistä,ja sillähän on karvoissa ikivanha Pedersénien merkki, jota heidän esi-isänsäkin ovat käyttäneet monta sataa vuotta: vasen korva pois, oikea poikki, tynkä halki ja alla kaksi pykälää. Poro jäi laumasta,ja me lähdimme sitä etsimään ja tapasimme sen kuolleena tämän jättiläisen selässä.
– Eteenpäin! komensi englantilainen. – Jos teillä on jotakin valittamista, niin tulkaa kylään.
Lappalaiset kävelivät perässä kylään, mutta he eivät menneet matkailijahotelliin, vaan kylän poliisin luo ilmoittamaan tapauksesta.
Hotellin isäntä tuli pihalle vieraita vastaan, ja saatettuaan de la Poolin sisälle hän palasi katsomaan Iiskan kantamusta.
– On tainnut tulla taas erehdys, virkkoi hän nauraen. – Olette ampuneet Pedersénin poron. Tämmöinen tapaus on ennenkin sattunut samassa laaksossa. Pari vuotta sitten ampui eräs ranskalainen matkailija koko porolauman peuroina. Mutta se tuli hänelle kalliiksi, hyvin kalliiksi.
Tuskin oli Iso-Iiska vapautunut raskaasta taakastaan ja heittänyt sen hotellin pihalle, kun lappalaiset tulivat poliisin kanssa perimään poroaan.
Poliisi tutki asiaa kysellen jokaiselta erikseen tapauksen kulkua ja tarkastaen heidän passejaan. De la Pool oli sen aikana hyvin kiihtyneen ja harmistuneen näköinen. Hän käveli edestakaisin huoneessaan eikä tahtonut enää nähdäkään ampumaansa poroa; hän käski lappalaisia viemään sen mennessään. Hän kehoitti tulkkiaan maksamaan miehille vahingonkorvauksen. Tilaisuutta hyväkseen käyttäen perivät ahneet lappalaiset siitä kolme sataa kruunua, vaikka tavallisen peuran hinta näihin aikoihin oli vain sata kruunua.
Taavi ja Mikko eivät olleet lähtiessään kerinneet hankkia mitään passia ja tuskinpa he olivat tienneetkään, että sellaista tarvitaan. Ruotsin rajalla ei niitä siihen aikaan kysyttykään. Mutta nyt tämä Norjan poliisi vaati. Kaikilla muilla oli mukanaan jonkinlaiset henkilöllisyystodistukset, mutta Taavilla ei kirjaintakaan.
– Minun täytyy teidät pidättää kirjattomana, sanoi poliisi kuivasti. – Ja sitten minä lähetän teidät kruununkyydillä kotipuoleenne.
Taavi kaiveli hätäisesti taskujaan löytääkseen sieltä jotakin todistusta, mutta ei edes koulutodistuksia ollut mukana. – Siinä sitä nyt ollaan, mietti hän. Tänne saakka olen päässyt kiertoteitä, mutta nyt on sittenkin edessä kruununkyyti. Mikkokin oli minua viisaampi palatessaan vapaaehtoisesti. Vapauden tunne, joka salaperäisenä voimana asui meissä, kiihoitti meitä tälle retkelle. Mutta missä nyt on vapaus? Nälkä, vilu, virkavalta iskevät vapauden lintua kuin teräväkyntiset kotkat kyyhkystä, ja kohtalo nauraa kaikille vapauteen pyrkijöille.
– Onko sinulla edes nimeä? kysyi poliisi virkavaltaisena.
Taavi sanoi nimensä ja kotipaikkansa.
– Se on "Malmivaaran paholainen", sanoi Iiska.
– Vai se, sitten tunnenkin teidät nimeltä.
Kun vielä de la Pool puhui tulkkinsa avulla Taavin puolesta, jätti poliisi pidätyksen toimittamatta ja poistui lappalaisten kanssa talosta kantaen heille apuna ammuttua poroa. Syötyään ja vähän levähdettyään lähti myös de la Poolin seurue edelleen Narvikia kohti.
OIKEATA NORJAN LUONTOA.
Vasta Narvikissa Taavi huomasi, että hän olisi paljon menettänyt, jos olisi palannut kotiin Ruotsista. Sillä vasta täällä meren äärellä oikea Norjan luonto levittäytyi hänen eteensä kaikessa loistossaan.
Englantiin lähtevää laivaa odotellessa meni hän Ison-Iiskan kanssa kaupungin läheiselle kukkulalle katselemaan maisemia. De la Pool ja tulkki jäivät liikeasioita järjestelemään.
Aurinko oli jo painunut kaarensa korkeimmalta kohdalta lännen maille. Taivas oli melkein pilvetön, äskeinen ukkossade oli puhdistanut ilman; ja meri, jonka pyörretuuli oli saanut vaahtoamaan, tyynnytteli itseään illan lepoon.
– Mikä suurenmoinen maa! huudahti Taavi istuutuessaan kalliopaadelle. – Katso, kuinka tunturit ja valtameri täällä toisiaan hyväilevät.
Iiska ei sitä kuullut, sillä hän oli jo vierittämässä suurta kallionlohkaretta kukkulalta rinteelle, ja siitä se vyöryi kolisten ja paukkuen, kunnes jymähti rotkon kallioon halkeillen pieniksi paloiksi.
– Hänellä on jättiläisen tavatkin, lausui Taavi hiljaa, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt hetkeksi Iiskan hommiin. – Hän muistuttaa satujen Peer Gynt'iä, hänen kotimaakseen sopisi ehkä paremmin Norja kuin Suomi.
Rohkeina, taivasta tavoittelevina, silmiä huikaisevina kohottelivat heidän ympärillään lumitunturit särmikkäitä lakejaan, joista kaukaisemmat sulautuivat pakenevien pilvien reunoihin. Niiden välissä näkyi tummia, ahtaita ja jyrkkärinteisiä laaksoja, joissa päilyi haarailevia ja mutkaisia vuonoja tai kirkasvetisiä lampia.
Vuoren alla vuonon rannalla kyykötti pieni kaupunki kuin lokin pesä kalliolla. Kalastajain veneitä tuli yhtenään mereltä täysin purjein ehättääkseen rantaan ennen tyyntä. Kauempana ulapalla näkyi höyrylaivojen savuja. Ylhäältä tunturimajoilta kuului karjankellon kilkatusta ja paimentyttöjen laulua.
Kuta alemmaksi aurinko painui taivaan rannalla kimaltelevia ja rusottavia huippuja kohti, sitä viehättävämmäksi kävi maisema, sillä kesäillan kultainen hohde hiveli meren maininkeja, laaksojen vastarinteitä ja ikuisen lumen huippuja. Kaukaa laakson rinteeltä kimposi kilo kalastajain pienestä ikkunasta ikäänkuin huomauttaen matkailijalle asukkaista, jotka elävät tämän suuren luonnon keskellä. Taavista ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että tämän luonnon keskellä oli syntynyt sellaisia suuria kirjailijoita kuin Ibsen, Björnson, Lie ym. Taavi oli lukenut myös Barbra Ringin viehättäviä nuorisokirjoja. Hän ei ihmetellyt, että sellaisen rohkeapiirteisen luonnon keskellä kasvaa sellaisia rohkeita miehiä kuin Nansen, joka siihen aikaan uhmaili jäisiä pohjoisnavan seutuja laskeakseen ne Norjan valtikan alle.
Taavi ei myöskään ihmetellyt, että tällaisen luonnon keskellä norjalaiset ovat kehittyneet karaistuneeksi kansaksi, mainioiksi merimiehiksi, jotka ennen avonaisilla purjealuksillaan kulkivat turskan pyynnissä aina Jäämeren äärillä tai purjelaivoillaan kuljettivat rahtia kaikilla maailman merillä. Sillä hän näki, että melkein jokainen askel Norjan maaperällä on joko kiipeämistä tai putoamista ja että elämä myrskyisellä merellä on alituista taistelua elämästä.
Vuorelta palatessaan Taavi näki rantakallioilla rivittäin vaakasuoraan asentoon asetettuja rimoja, kuin haasioita Karikylän pelloilla.
– Näissä kuivataan turskia kapakaloiksi, huomautti Iiska. Minäkin olen ollut täällä Atlantin merellä turskia kalastamassa. Meri on norjalaisten pelto, se antaa elatuksen, vähän näistä nilakallioista heruu elämisen apua.
– Kauanpa te viivyitte, syytteli tulkki, kun Taavi ja Iiska iltamyöhäsellä saapuivat matkailijahotelliin.
– Mutta me näimmekin kappaleen tyypillistä Norjaa, kehui Taavi.
John de la Poolilla oli jo kiire kotimaahansa ja sieltä maatiloilleen, joista hän sähköteitse oli hankkinut lähempiä tietoja. Mutta vasta parin päivän kuluttua he pääsivät matkaa jatkamaan, koska he halusivat suoraan Lontooseen eivätkä Norjan rannikkoa pitkin Bergeniin ja Kristianiaan (nykyiseen Osloon), jonne muut matkailijat menivät. He lähtivät Narvikista pienellä kaloja kuljettavalla höyrylaivalla, joka otti myös muutamia matkustajia vähäisiin suojiinsa. Kun he olivat päässeet, kapeammilta vuonovesiltä ulapalle ja jyrkkärinteiset, niemiset ja saariset Skandinavian niemimaan rannikot alkoivat painua taivaan rannan taakse, tuli de la Pool kannelle, jossa Taavi ja Iiska ihmettelivät valtameren suuruutta ja autiutta.
– Katsohan, herra Tossavainen, minkälainen on oikea valtameri. Et ole tainnut saada siitä koulussa oikeaa käsitystä. Et näe kohta maata miltään taholta ja kuukausimäärin saisit sitä kulkea pituussuuntaan. Katsele, kuinka se nyt kuin leikillään heilauttelee tätä alusta, mutta kun se on vihoissaan, pauhaa se vaahtoisena ja heittelee aluksia kuin lehtiä. Valtameri on jättiläinen, joka ei läheskään aina ole hyvällä tuulella. Mutta ihminen uhmaa valtamerenkin voimaa. Sen yli käyvät kansojen kauppatiet, se on maailman liikenteen paras reitti; se on maailman kansojen temmellyskenttä, mutta yhdellä kansalla on siellä ylivalta. – Tiedätkö, mikä valtakunta on todella merten valtias? – Niin, Englanti se on, meillä on suurin kauppa- ja sotalaivasto, meidän laivojamme näkyy kaikilla maapallon merillä ja meidän miehiämme kaikissa suuremmissa satamissa, ja englannin kieli on meriliikenteessä valta-asemassa. Sinunkin, herra Tossavainen, pitää opetella englannin kieltä, muutoin et pitkällekään pääse, et ansioissa etkä opinnoissasi. Tässä on sinulle englannin kielen opas, jonka kaupungissa varasin teitä varten. Saatte tulkin kanssa alkaa luennot, ja minä tulen väliin tietojanne tutkimaan.
Taavi otti kirjan kohteliaasti kumartaen, vaikka hänen sisimmässään liikkui jonkinmoinen vastenmielisyys laivamatkalla suoritettavia lukuja kohtaan. Kirjan annettuaan de la Pool meni hyttiinsä.
Huoneen korkuisina vyöryivät navakan länsituulen nostattamat aallot heilutellen aikalailla alusta. Ne lienevät alkaneet jostakin Amerikan mantereen reunalta, kasvaneet matkallaan yhä korkeammiksi ja särkyivät kai viimein Norjan kallioihin. Tuuli kuljetteli valkoisia poutapilven hattaroita, jotka näyttivät nousevan näköpiirin takaa, purjehtivan sitten yli; ja ne katosivat taas tuulen alle taivaanrannan taakse. Kun Norjan viimeiset kalliosaaretkin olivat hävinneet näköpiiristä, etsi silmä turhaan meren ulapalta jotakin mustaa kiinnekohtaa. Kaikkialla vain vettä, vettä, suolaista vettä. Ei näkynyt merkkiäkään ihmisestä eikä hänen laitoksistaan, ei edes kalastaja-alusta. Muutamia lokkeja lenteli laivan perässä odotellen, että niille heitettäisiin jotakin syötävää, ja kaukana suihkutti valas vesihöyrypatsaan ilmaan.
– Tämä vesiaavikko minua ikävystyttää, sanoi Taavi. – Ei ole sisämaan järven rannalla kasvanut tottunut tällaiseen.
– Etkö ole ennen ollut suolaisen meren hajussa? Minä olen ollut, sanoi Iiska. Minä olen ollut kipparina kalastaja-aluksessa ja lämmittäjänä höyrylaivassa. Minä tiedän merikomennon. Ei ole mikään taito matkustaa toisessa luokassa, mutta miehistöön kuuluvana on toista. Kapteeni usein ärjyy kiukkuisesti ja jos et tee mitä määrätään, niin pamppu pehmittää selkääsi: kapteeni takoo pois pojista liiat vapauden haaveet, nimittäin niistä, jotka ovat merille lähteneet vapautta etsimään.
– Haaparannalla tahtoi meitä eräs suomalainen lähtemään kanssaan Vuoreijaan turskan pyyntiin. Minkälaistahan siellä olisi ollut elää?
– Meneehän se, sanoi Iiska, kun on miehellä rautainen terveys ja voimaa. Turskan juksaaminenkin on kovaa työtä, mutta vielä ankarampaa on holkerinpyynti talvella. Se on toista kuin ahvenen onginta kotirantasi kaislikon reunassa.
– Minkälaista kalastusta se on?
– Keskitalven aikana, kun meri on kylmimmillään, jolloin usein sattuu sakeita lumipyryjäkin, lähtevät holkerinpyytäjät aavalle merelle. Heillä on mukanaan hirveän suuret holkerikoukut, melkein niin suuret kuin veneen ankkurin koukku, täkyaineeksi tynnyrittäin sianlihaa ja mädätettyä turskan maksaa. Kun he tulevat niille seuduille, missä tavallisesti holkeria asustaa, täyttävät he säkin mädänneellä maksalla ja upottavat nuoralla mereen. Merivirta levittää siitä hajua ympäristöön, ja jos on holkereita niillä seuduilla, tulevat ne heti herkuttelemaan. Mutta niitä varten on laskettu onget veteen: kelan päällitse kulkevaan rautaketjuun sidottu koukku, jossa on noin viisi kiloa sianlihaa täkynä. Mies tähystelee myötään kelaan aivan kuin ahvenen onkija kohoon, että koska se "nappaa." Ja hyvin sen huomaakin, kun hirveän suuri hai "tärppää." Silloin miehet kiertämään ketjua kelalle minkä ennättävät välittämättä vähääkään kalan ponnistuksista. Kun kala on saatu nousemaan veneen laidalle, lyödään se kuoliaaksi, avataan vatsa ja otetaan ulos suuri, kallis maksa. Muuta ei siitä otetakaan talteen. Sitten puhalletaan ilmarakko täyteen ilmaa, vatsa ommellaan kiinni ja ruho jätetään kellumaan veneen viereen. Jos kuollut holkeri pääsisi pohjaan, niin toiset alkaisivat sitä syödä eivätkä välittäisi mitään täystä. Niin jatkuu "holkerin istunta" viikkomääriä, kunnes tynnyrit ovat täynnä öljyistä maksaa. Holkerin pyytäjät sattuvat usein kovaan myrskyyn ja moni venekunta jää sille tielleen.
Taavikin meni hyttiinsä lukemaan englannin kieltä, niinkuin hänen esimiehensä oli vaatinut. Ja siellä hän istui nenä kirjassa sen aikaa, kun laiva kulki Atlanttia ja sitten Pohjanmeren yli Lontooseen. Vain ruoka-aikoina hän tuli ulos lukukammiostaan. Hän oli käsittänyt, että englannin kielen taito niissä oloissa ja myöhemminkin oli hänelle tärkeä ja että sen oppiminen vei hänet pitkän harppauksen päämääräänsä kohti. Alkeet eivät häntä huvittaneet, mutta hän käytti tahdon voimaansa pakottaakseen itseään ahkeraan työhön. Ja mitä pitemmälle hän pääsi, mitä useamman englannin sanan hän ennestään osasi, sitä helpommaksi kävi uuden oppiminen ja sitä hauskemmaksi lukeminen hänelle tuli. Niin, tässä maailmassa täytyy tehdä paljon sellaista, joka ei aluksi huvita, mutta joka vasta myöhemmin, kun se on tehty, tuottaa mielihyvän tunnetta. Ja Taavi oli vasta nyt sen oikein tajunnut. Tulkki oli hyvä kielten opettaja, ja kun de la Pool kerran tällä merimatkalla kävi kuulustamassa, kuinka Taavi oppii, oli hän tulokseen hyvin tyytyväinen.
Tällä matkalla Taavi oppi myös kehityskauden alistumisen hyvää taitoa. Hän oli lähtenyt koulustaan kapinoitsijana, vapautta janoavana, nyt hän taas istui koreasti John de la Poolin koulussa, ja häntä määräsi suureksi osaksi englantilaisen tahto.
Entisestä laiskansitkeästä Taavi Tossavaisesta on tässä uudessa ympäristössä tullut ahkera koulupoika. Hän iskee päähänsä kuin väkivoimalla englantilaisia sanoja, sanan vartaloita ja päätteitä: lukee ensin kirjasta moneen kertaan, painaa kirjan kiinni ja lausuu sanat ulkoa perättäin, siinä järjestyksessä, kuin ne ovat kirjassa, sitten päinvastaisessa ja viimein sekaisin. Toisinaan hän lausuessaan ummistaa silmänsä ja oikea käsi tapaa vaistomaisesti korvallistukkaa, mutta sormet nuljahtavat avuttomina sivulle lyhyeksi leikatusta tukasta; Taavi ei muista silloin sanaa ja ajatukset pyrkivät väkisin karkuun. Ne käväsevät välillä kotona: hän näkee äidin, isän ja veljet, näkee Haukkamäen vinttikamarin, näkee ruohikkoisen rannan, jossa lahnat kisailevat, näkee rannasta kohoavat tähkää tekevät pellot; hän muistaa kotoiset kesäaskareet: niin nyt kai siellä kynnetään kesantomaita, kalastellaan, korjaillaan haravia ja viikatteen varsia alkavan heinänteon varalta. – Sitten hän katsoo hyttinsä ikkunasta: näkee Pohjanmeren aavan, tuon pienehkön, mutta pahasisuisen sisämeren, jonka myrskyt kaatavat kalastaja-aluksia Dogger-matalikolla, ajavat höyrylaivoja Jyllannin niemimaan matalille hiekkasärkkärannoille ja hätyyttelevät suuriakin linjalaivoja. Se leviää nyt Taavin silmäin eteen levollisena, laakeaselkäisenä, maininkeja keinuttelevana ja ilta-auringon kirkastamana. Rannattomalta näyttävä ulappa leviää joka taholle.
Taavi avaa kirjansa uudestaan, ja sanojen tankkaaminen jatkuu Ison-Iiskan kuorsata jylistellessä istuimellaan.
Mikäpä on Iiskalla kuorsatessa, ajattelee Taavi. – Eihän hänellä ole muuta huolta tästä eikä huomisesta päivästä, ei huolta moneen vuoteen, jos terveenä pysyy. Englantilainen laittaa täyshoidon ja maksaa palkan. Ei ole edes vanhempia elossa, joita muistella, ei kotia eikä muitakaan omaisia – ei ystävääkään. Häntä ei monesti muulloin muistella kuin suurten tappeluiden edellä Pohjois-Ruotsin rautakaivoksilla. –
Käsi poskella, suu vähän ammollaan ja leveä leuka toisinaan värähdellen hän vetää ilmaa valtaviin keuhkoihinsa,ja laivan kärpäset eivät uskalla tulla sen äkkinäisen ilmavirran lähelle, joka jyristen ja kohisten kulkee hänen kurkussaan edestakaisin.
LONTOOSSA.
Kun laivan kapteeni ilmoitti, että hän kiikarillaan näki jo maata, keräsi de la Pool seurueensa laivan kannelle hänen isänmaataan tervehtimään. Tuskin Kolumbus muinoin Amerikkaan ensi kerran purjehdittuaan katseli hartaammin taivaan rannalle kuin hän. Vihdoin häämötti edessä taivaan rannalla matala maan reuna. Hän huudahti:
– Englanti, Englanti, maailman maista parhain!
Muuta hän ei sanonut, mutta Taavi luki esimiehensä äänensävystä ja käyttäytymisestä aivan kuin hän olisi anteeksipyytäen sanonut: Englanti, sinua taas tervehdin kuin vanhaa äitiäni, sinua olen muistellut matkoillani ja vaikka olenkin kehunut vieraiden maiden kauneutta, olet sinä sittenkin minulle rakkain ja kaunein maa.
Taavi ei voinut olla vertailematta itseään esimieheensä siinä, kuinka he kumpikin suhtautuivat kotimaahansa. Minä karkaan kotoani ja kotimaastani, ja hän tulee sinne kuin pyhälle maalle.
– Kuta lähemmäksi Thamesin suuta he laskivat, sitä vilkkaammaksi kävi laivaliike merellä. Suuria höyrylaivoja, purjelaivoja ja moottoriveneitä tuli joelta ja toisia meni ylös aivan kuin mehiläisiä pesänsä läheisyydessä.
Monet niistä menivät hakemaan elintarvikkeita kaukaisista maista vieden mennessään Englannin tuotteita. Ja suunnattoman suurelta mehiläispesältä tämä maailmankaupunki muutenkin Taavista näytti. Molemmin puolin joen rannoilla sen suusta 80 km matkan kaupunkiin saakka oli satamalaitteita, joissa ankkuroi tuhansia laivoja ja pienempiä aluksia. Ne olivat kuin pesään pyrkiviä työmehiläisiä, jotka ovat väsyneinä pysähtyneet pesän laudoille odottamaan sisäänpääsyä. Mutta ne eivät menneet sen kauemmaksi, vaikka joki juoksi ihan kaupungin läpi. Niistä purettiin lastit suuriin makasiineihin tai rautatievaunuihin edelleen kuljetettaviksi. Kymmeniä tuhansia miehiä hääräili siellä lastaustöissä.
Norjalainen laiva sai luvan laskea erääseen sivulaituriin. Taavi ei ollut missään ennen nähnyt sellaista hyörinää ja ihmisvilinää eikä kuullut sellaista melua kuin siellä Lontoon satamassa. Junien ja laivojen vihellyksiin, rattaiden kolinaan ja tuhansien nostolaitteiden kitinään sekaantui ihmisten huutoa ja puheensorinaa. Ja kaiken maailman kansat näkyivät olevan siellä edustettuina.
John de la Pool oli ennen siirtomaihin lähtöään ollut opettajana eräässä Lontoon kymnaasissa, ja kun nyt sattui hyvä tilaisuus, tahtoi hän hiukan opastaa suomalaisia Lontoon tuntemisessa. Sentähden hän jätti vielä tavaransa laivaan ja lähti tulkin, Taavin ja Iiskan kanssa kävelemään satamasiltoja pitkin; ja Taavi huomasi kohta, että hän meri- ja kauppa-asioissa oli hyvä opas.
Aivan norjalaisen laivan vieressä purettiin lastia suuresta valtamerilaivasta, jonka miehistö oli suureksi osaksi neekereitä.
– Tämä laiva näkyy tulevan Guineanlahden rannikolta, sanoi de la Pool. – Se on tuonut tänne niiden seutujen tärkeintä kauppatavaraa, palmuöljyä ja maapähkinöitä. Miehistö näkyy olevan kru-neekereitä, jotka lienevät parhaita merimiehiä kaikista neekeriheimoista.
– Tämä seuraava näkyy tulleen Birmasta, Taka-Intiasta, lastinaan riisiä. Englantilaisessa miehistössä on muutamia hinduja ja pari kiinalaista.
– Seuraava laiva on japanilainen, samoin sen miehistö. Siitä puretaan kallisarvoista silkkilastia.
Muutamasta amerikkalaisesta laivasta purettiin puuvillalastia, sen rinnalla olevasta australialaisesta villalastia, brasilialaisesta kahvilastia ja niin loppumattomiin. Melkein kaikkien maiden liput olisi siinä ollut nähtävissä, jos olisi kerinnyt kulkea sataman päästä päähän.
– Ehkä jo riittää, sanoi de la Pool. – Saatte jo tästä jonkinmoisen käsityksen maapallon suurimmasta satamakaupungista; vaikka kulkisimme kaksi päivää, emme sittenkään kerkiäisi katsella kaikkia Lontoon satamassa lastaavia ja purkavia laivoja.
Taavin teki mieli käydä jossakin suomalaisessa laivassa tutustumassa tarkemmin merimiesten elämään, jota hän koulussa oli monesti ajatellut.
– Missähän purkanevat suomalaiset laivat puutavaralastejaan? kysyi Taavi.
– Ei niitä ole täällä lähettyvillä, mutta suomalaisia merimiehiä voit kyllä käydä tapaamassa merimieskodissa, jonka osoitteen kyllä hankin. – Nyt lähdetään kaupunkiin.
He matkustivat ensin satamasta junalla, joka mennessään pistäytyi tunnelissa. De la Pool sanoi sen menevän Thames-virran alitse Syrwey-nimiseen kaupunginosaan joen eteläpuolella, jossa hänellä oli suuri liikehuoneisto ja asunto. Vaikka Lontoossa on seitsemäntoista rautatieasemaa, oli silläkin asemalla paljon ihmisiä. De la Pool'in mielestä niitä oli muka vähän, koska parhaan kesän ajaksi oli paljon ihmisiä mennyt maaseudulle ja ulkomaille.
Taavi ei voinut olla ajatuksissaan vertailematta hiljaisen Karikylän elämää tähän maailman kaupungin hyörinään, kun he vaunuilla ajoivat asemalta isäntänsä asunnolle. Loppumaton keskikadulla etenevä ajopelien virta pysähtyi määräajoin katujen risteyksissä, että jalankulkijani virrasta ne haarat, jotka pyrkivät kadun yli, pääsisivät sinne kunnialla. Yksilöt näyttivät hukkuvan mitättömiksi hiukkasiksi tässä "elävässä virrassa." Ja de la Pool kertoi, että päivittäin satoja ruhjoutui ajopelien alle. Rattaiden jyrinä, hevosten kavioiden kapse (siihen aikaan ei vielä ollut autoja) ja ihmisäänet sekaantuivat valtavaksi kohinaksi, joka vaihteli voiman ja värin puolesta riippuen liikenteen paljoudesta. Siinä tuntui olevan kuten virrassa ainakin pauhaavia koskia, nivoja ja tyynempiä suvantoja. Taavista tuntui, että hän ei voisi viihtyä siinä nielussa.
– Tämä on totisesti eri kylä kuin Jällivaara ja Narviki, sanoi Iiska, joka aina ihannoi kaikkea suurta. – Mutta haluaisinpa tietää, millä täällä tämä ihmispaljous elää?
– Sepä on laaja kysymys; menisi koko päivä selittäessä, millä kukin elää, sanoi de la Pool. Sen verran voin vain tässä mainita, että Lontoo samoinkuin koko Englanti on enimmäkseen vain asuinpaikka ja työpaikka; elättävät alueet ovat muualla, naapurimaissa ja Englannin suurissa alusmaissa. Tehdasteollisuuden, kaupan ja liikenteen palveluksessa elänee enin osa kansaa. Ja kohta taas mekin kuulumme Lontoon muonittajiin. Tyynenmeren saarilta lähetämme tänne kokosrasvaa, jota käytetään mm. margariinin valmistukseen. Te herra Tossavainen ja te herra Isso-Isk tulette minua auttamaan tässä toimessa. Herra Tossavainen varmaan ajattelee, että se on sopimatonta tointa tulevalle taiteilijalle, mutta minä olen toista mieltä. Taiteellisetkin opinnot vaativat taloudellista perustusta, ja jos sen voi hankkia vaikkapa kopralla, niin sitä ei ole halveksittava. Kokosrasvalla olen minäkin rakennuttanut tämän kotini.
Samassa vaunut seisahtuivat suuren talon eteen. Sen alakerrassa oli liikehuoneistoja, mutta ylemmissä näytti olevan yksityisiä huoneistoja. Palvelijat tulivat herraansa vastaanottamaan.
– Nämä suomalaiset kuuluvat matkaseuraani, heitä on hyvin kohdeltava, sanoi de la Pool palvelijoilleen.
Taavi ja Iso-Iiska eivät milloinkaan olleet asuneet niin upeissa huoneissa kuin siellä heidän isäntänsä kotona. Ja heitä kestittiin kuin piispaa pappilassa. De la Pool oli perheetön mies, vanhapoika ja kaikesta päättäen hyvin rikas. Taavin oli myötään ohjattava Isoa-Iiskaa käyttäytymisessä, sillä sellaiset tavat, mitkä menivät kaivosalueella työläisasunnoissa, eivät aina sopineet siinä ympäristössä. Palveluskunta nauroi makeasti, kun Iiskalle sattui pahempi kommellus, kun hän esimerkiksi sylkästä tomautti hienolle korkkimatolle, kun hän ei aina muistanut ottaa lakkia päästään huoneeseen tullessaan ja kun hän ei osannut hienon maailman pöytätapoja. Palvelijat eivät aluksi ymmärtäneet, minkätähden heidän isäntänsä kuljetti seurassaan kahta ummikkosuomalaista. "Se on taas niitä hänen omituisia päähänpistojaan", he sanoivat.
Seuraavana päivänä käski de la Pool tulkin näytellä Lontoon merkillisyyksiä. Mielellään Taavi ja Iiska seurasivat tällä matkalla tulkkia. He milloin rautatietä kiitäen, milloin hevosella ajaen, milloin taas jalan kulkivat Lontoon loppumattomilta näyttäviä katuja tutustuen merkillisyyksiin. He kävivät City'ssä katselemassa suuria liikehuoneistoja, kävivät Westend'issä ja Eastendissa. Viimemainitussa, joka on enimmäkseen työväen asuma kaupunginosa ja joka mustine vuokrakasarmeineen on räikeä vastakohta muille Lontoon osille, joutui Iiska pieneen seikkailuun, joka oli tulla hänelle kohtalokkaaksi.
Ainaisesta kulkemisesta väsyneinä he päättivät mennä levähtämään erääseen sirkukseen, jossa näytettiin villejä tai puolivillejä eläimiä. Näyttämöllä oli suuri karhu, oikea suomalainen nalle, ja sen kanssa painiskeli eräs nuori mies häviten joka kerran sylipainissa Pohjolan metsien majesteetille. Kansa nauroi aina miehen häviölle, ja opetettu karhu näytti nauttivan voitostaan. Sirkuksen johtaja kuulutti yleisölle, että "kuka haluaa tulla painiin otson kanssa ja voittaa sen, niin saa kymmenen puntaa palkinnoksi."
– Kuka uskaltaa tulla koettelemaan, karhu ei pure painikumppaniaan, vakuutteli hän. Yleisö katseli ympärilleen, näkyisikö missään sellaista uskalikkoa. Sirkuksen johtaja huomasi käytävän vieressä jättiläiskokoisen miehen ja viittasi tulemaan luokseen. Taavi ja tulkki kehoittivat Isoa-Iiskaa koettelemaan voimiaan niin hyvästä palkinnosta. Kun sirkuksen johtaja tuli häntä kädestä pitäen kehoittamaan, ei hän voinut kieltäytyä. Sitäpaitsi Iiska oli ennenkin paininut karhun kanssa ja tiesi hyvin sen tavat.
Yleisön hurratessa astui Iso-Iiska pitkiä käsiään heilutellen näyttämölle. Kuin vihainen gorilla katseli hän vastustajaansa alta kulmain, lähestyen sitä varovin askelin. Mutta pian huomasi karhukin, että tavallista parempi vastustaja oli näyttämöllä, sillä se murahti ääneen ja nousi kahdelle jalalle lähestyen Iiskaa hiljaisin askelin ja etukäpälät harallaan. Yleisö vaikeni henkeä pidätellen, sillä alku jo osoitti, että ankara kamppailu kahden "voimamiehen" kesken oli tulossa. Rajusti iski Iiska kätensä karhun ympäri punauttaen otsoa sivulle, mutta karhu ei liikahtanutkaan paikaltaan. Vastaukseksi puristi karhu Iiskan kuin ruuvipihteihin aikoen keikauttaa sitten hartiat maahan, mutta Iiska ponnisti kovasti jaloillaan eteenpäin tietäen karhun parhaiten kaatuvan suoraan taakse. Eikä hän siinä nytkään erehtynyt: karhu kaatui selälleen vetäen mukanaan Iiskan, joka jäi kontalleen karhun päälle. Sitä melua, sitä pauhinaa, sitä "hyvä"-huutoa, joka seurasi, on vaikea kuvata. Teltan seinät olivat haljeta äänen voimasta, ja puolikymmentä poliisimiestä ryntäsi ulkoa sisään luullen teltassa puhjenneen raivoisan tappelun. Iiska nousi ylös ja kumarsi kömpelösti suosionosoituksista ja aikoi poistua näyttämöltä, mutta karhu ei päästänyt. Muristen se tarttui Iiskaan etukäpälillään vaatien uusintaottelua.
– Uudestaan, uudestaan! kiljui kansa.
Iiskan oli yritettävä uudestaan. Tappiostaan närkästyneenä hyökkää nyt karhu Iiskan kimppuun puristaen hänet taas kuin rautaiseen syleilyyn, mutta samalla Iiska työntää otsoa taaksepäin ja ensi yrityksellä kellahtaa karhu selälleen. Yleisön paukuttaessa käsiään lähtee Iiska näyttämöltä. Häntä yritettiin nostaa ilmaan, kun hän oli maailmalle näyttänyt, että karhulla ei olekaan kahdentoista miehen voimaa, ei yhdenkään, kun mies sattuu olemaan parasta lajia. Sirkuksen johtaja maksoi hänelle yleisön edessä kymmenen puntaa ja pyysi Iiskaa hyvää palkkiota vastaan esiintymään hänen teltassaan seuraavina päivinä. Iiska ei tiennyt luvata ilman isännän suostumusta. Mutta onnettomuudekseen antoi hän itsensä valokuvauttaa karhun kanssa. Johtaja kirjoitti muistikirjaansa tarkoin Iiskan osoitteen aikoen asiaa mietittyään tulla Iiskan puheille ehkä vielä paremmin tarjouksin.
Sirkuksessa sattui olemaan kaksi Lontoon suurimman sanomalehden toimittajaa. He riensivät myös Iiskan luo ja tahtoivat ottaa hänestä valokuvan karhun rinnalla. Marjolan välityksellä utelivat he tarkoin, mistä hän on kotoisin, kenen kanssa hän on Lontooseen tullut ja minne hän aikoi matkustaa. Avomielisenä miehenä Marjola tuli kertoneeksi heille liikaa, mm. sen, että mukana seuraava nuorukainen Taavi Tossavainen oli Ruotsissa pelastanut John de la Poolin hengen, vieläpä senkin, että heidän herransa oli aikonut kasvattaa näistä suomalaisista istutusmaiden isännöitsijöitä.
Kun he vielä samana iltana kävivät Trafalgar square-torilla katselemassa Nelsonin pylvästä ja Hyde parkissa hienoston kesäelämää, ehtivät he myöhään asuntoonsa eivätkä sinä iltana kertoneet isännälleen seikkailustaan sirkusteltassa.
Seuraavana aamuna oli Times-lehdessä Iiskasta pitkä uutinen seuraavin otsakekirjoituksin:
"Suomalainen jättiläinen voittanut sylipainissa karhun Diken sirkuksessa Eastendissa." Ja vähän alempana oli uutinen de la Poolista ja kuinka häneltä on hävitetty istutusalueita ja kuinka hän nyt viepi sinne isännöitsijöiksi kaksi suomalaista, joista toinen on edellämainittu kuulu voimamies, toinen urhoollinen nuorukainen, joka on jo kerran pelastanut hänen henkensä.
Kun de la Pool huomasi nämä uutiset, tuli hän kiukkuisena tulkin ja Taavin luo, jotka hän ensin sattui kohtaamaan ruokasalissa aamuteellä.
– Mitä tämä on? Millä oikeudella te menette selittämään asioitani sanomalehtimiehille? Minkä tähden Isso-Iska menee sirkustemppuilijaksi ilman lupaani. Te olette minun palveluksessani, te ette saa mennä mitään selittämään ettekä tekemään luvattani.
Ja kun Iso-Iiska tuli hänen näkösälleen, sai hän saman ripityksen. Tulkin selitykset eivät mitään auttaneet, pikemmin pilasivat asiaa.
– Minä en ole milloinkaan pitänyt sanomalehdessä melua asioistani enkä aikomuksistani, ja te vedätte nyt minut kuin torille kaiken kansan katseltavaksi. Jokainen tuttavani nyt minulle sanoo, että etkö veli löydä enää Englannista apumiehiä, kun kuljetat suomalaisia istutusmaillesi.
De la Poolin kiukku ei päässyt koko päivänä lauhtumaan, sillä myötäänsä soi hänen puhelimensa. Sanomalehtimiehet kyselivät lähempiä tietoja suomalaisesta jättiläisestä ja istutusmaiden kohtalosta. Sirkuksien johtajat pyrkivät keskusteluun Iiskan kanssa, ja tuttavat lausuivat valittelujaan onnettomuuksien johdosta.
Hallituksessakin oli huomattu de la Poolia koskeva uutinen, ja hänet kutsuttiin heti siirtomaaministeriöön tekemään selkoa tilanteesta Uuden-Guinean istutusmailla. Tämä oli kuitenkin hänelle onneksi, sillä hallituksessa luvattiin lähettää kanuunavene rankaisemaan villejä heti, kun hän vain pyytää.
– Annetaan niiden ihmissyöjäkoirien haistella ruudin käryä, että muistavat vasta jättää valkoihoiset ja heidän omaisuutensa rauhaan, sanoi hänelle siirtomaaministeri.
Mutta Iiskan seikkailut eivät vielä tähän loppuneet. Seuraavana päivänä vei tulkki hänet ja Taavin Nelsonin patsaan luo, jossa pidettiin suurta kansalaiskokousta. Siellä oli paljon sanomalehtimiehiä, mm. toinen niistä, jotka olivat nähneet Iiskan voittoisan painin Diken sirkuksessa.
– Katsokaa jättiläistä, minä näin hänen voittavan karhun, kuiskasi hän toisille.
Kohta oli Iiskan ympärillä joukottain miehiä ja naisia, jotka tulkin välityksellä koettivat puhutella häntä, ja kymmenet valokuvauskoneet käännettiin Iiska parkaa kohti, aivankuin hän olisi ollut ensimmäinen maailman ihme. Mutta hän ei puhunut sanomalehtimiehille sanaakaan. Ja tämä kolmimiehinen seurue pakeni kohta vaunuilla sanomalehtimiesten piirityksestä.
Myöhemmin näki Iiska kuvansa useimmissa Lontoon lehdissä. Hän ihmetteli, että Jällivaarassa oli häntä muisteltu vain suurten tappeluiden aikana, mutta meren takana osoitettiin hänelle heti suurta huomaavaisuutta.
Muistaen lupauksensa de la Pool vei Taavin Lontoon suurimpaan teatteriin, jossa sattumalta näyteltiin Shakespearin Hamletia. Taaville tarjoutui siis hyvä tilaisuus verrata, miten samaa kappaletta näyteltiin Karikylässä ja miten silloin maailman suurimmassa kaupungissa. Taavia hämmästytti teatterin tavaton koko, sen upea sisustus ja komea näyttämö. Karikylän seurahuoneen näyttämö oli pinta-alaltaan tuskin kahdeskymmenesosa siitä.
De la Pool oli käskenyt Marjolan tulkita Taaville tärkeimmät paikat, mutta paljon osasi Taavi siitä kappaleesta ennestään ulkoa, niin että häneltä ei jäänyt mitään tajuamatta. Päähuomion hän kiinnitti vain lausumiseen, liikkeisiin ja kasvojen ilmeisiin.
Taavi oli koko illan toisessa maailmassa. Näytteleminen oli hänestä niin luonnollista, ihmiset niin eläviä tyyppejä, kulissit niin todellisuutta vastaavia, että hän ei enää muistanut olevansa teatterissa, vaan luuli todellisessa elämässä seuraavansa poloisen Hamletin vaiheita. Pääkallokohtaus, jossa vanha haudankaivaja puhelee tuttavansa pääkallolle pidellen sitä käsissään, oli niin vaikuttava, että selkää pitkin kulkivat väristykset. Esiripun suljettua istui Taavi vielä hetkisen kuin paikalleen kivettyneenä. Taide oli vienyt hänet toiseen maailmaan.
– Mitä pidit englantilaisesta näytelmätaiteesta? kysyi de la Pool kotimatkalla.
– Se oli minun arvosteluni yläpuolella, vastasi Taavi nöyrästi.
LÄHTÖ. SAM UMBON KERTOMUS.
Lähtöpäivä oli jo määrätty. De la Poolin talossa häärättiin aamusta iltaan matkavarustuksia laitettaessa. Yläkerroksen palvelusväki pakkasi matkaeväitä ja vaatteita suuriin matkakirstuihin, ja Taavi näki, ettei heitäkään ollut unohdettu. Liikekonttoreissa sullottiin laatikkoihin vaihtotavaraa, monivärisiä lasihelmiä, nilkka-, ranne- ja kaularenkaita, koralleja, näkinkenkiä, koreita vaatesuikaleita sekä monenlaisia terä-aseita: sahoja, veitsiä, kirveitä, talttoja ja neuloja. Niillä aikoi retkikunta vaihtaa villeiltä kopraa ja maksaa työpalkkoja. Raha ei heille vielä siihen aikaan kelvannut. Toisiin laatikkoihin laitettiin pyssyjä, pistooleja, ruutia ja muuta ampumatavaraa. Muutamiin taas lääkeaineita. Retkikunnan johtaja, joka itse oli oleskellut monia vuosia alusmaissa, tiesi, mitä siellä tarvitaan, siellä luonnonkansojen maassa, jossa eletään vielä kehityksen alimmalla portaalla.
Näitä tavaroita olisi saatu kyllä ostaa lähempääkin, mutta kun oli oma laiva, kannatti ne viedä Lontoosta saakka.
Määräpäivänä tuli liikkeen oma laiva Juno heitä hakemaan. Se oli purkanut tuomansa kopralastin Doveriin ja poikennut sitten Lontooseen isäntäänsä hakemaan. Siihen lastattiin matkatavarat, ja sen siisteistä hyteistä saivat Taavi ja Iiska yhden. Täsmälleen määrätunnilla irroitti Juno kiinnitysköytensä ja lähti. Junon miehistö oli enimmäkseen englantilainen; lämmittäjinä toimi vain kiinalaisia ja yksi papualainen. Taaville tarjoutui siis hyvä tilaisuus oppia käytännössä englannin kieltä. Tätä tilaisuutta hän käytti hyväkseen, milloin ei istunut hytissä kirjojensa ääressä. Hän käänsi jo sanakirjan avulla Hamletia.
Koulussa hän ei ollut koskaan huomannut vieraiden kielten oppimisen määrättyä tarkoitusta.
"Mitä minä sillä teen"? oli hän usein kysynyt itseltään. Nyt hän oli huomannut englannin kielen oppimisen tulevalle kehitykselleen välttämättömäksi. Siksi voi hän päiväkaudet istua kirjansa ääressä, siksi tahdon tarmo kasvoi, ja hän tunsi olevansa itsensä herra, omien halujensa ja niiden salaisten voimain herra, jotka koulupoikaa viettelevät pois koulutyössä kirjojen äärestä ja jotka lupaavat paljon, mutta eivät anna mitään hyvää. Ne ovat koulupoikain "Mefistofeleksia", jotka Taavi oli jo kouluaikana tuntenut, mutta ei ollut voinut niistä päästä. Nyt Junon kyntäessä Kanaalin aaltoja tunsi hän ne jo täydelleen nujertaneensa ja sisäisen vapauden voittaneensa. Hän oli melkein itsensä herra.
Doverissa liittyi vielä yksi mies de la Poolin seurueeseen, nimittäin johtaja Sam Umbo. Hän oli pitkä, laiha ja hyvin tummaihoinen mies, Taavin arvelun mukaan yli neljänkymmenen ikäinen, mutta todellisuudessa hän oli paljon nuorempi. Pitkäaikainen oleskelu päiväntasaajan alla oli häneen lyönyt leimansa: aurinko oli parkinnut ihon vaaleanruskeaksi; terveydelle sopimaton ilmasto oli kuihduttanut lihakset, ja alkuasukkaat olivat piirrelleet hänen kasvoihinsa useita arpia silloin, kun hän oli taistellut oman henkensä ja isäntänsä omaisuuden puolesta.
Sam Umbo oli kotoisin Doverin tienoilta. Hän oli ehtinyt olla vain muutamia viikkoja kotimaassaan, kun hänen täytyi taas lähteä isäntänsä kanssa alusmaihin ja jättää perheensä Doveriin, jossa lapset kävivät koulua. Hän ei ollut uskaltanut viedä perhettään villien maahan, vaikka vanhimmat pojat olivat sinne kovasti halunneet kostamaan niille vuoristoapinoille kodin polttamisen.
Umbo oli pitkissä neuvotteluissa de la Poolin kanssa. He kahden tekivät suunnitteluja matkalla istutusmaiden uudelleen asuttamisesta ja niillä käytettävästä työvoimasta. Oliko edelleenkin käytettävä istutuksilla lähisaarien alkuasukkaita, ns. kanakkeja vai kiinalaisia kuleja, se oli pulmallinen kysymys. De la Pool lienee hänelle puhunut mukana olevista suomalaisista hyvää, koska Umbokin kohteli heitä kuin arvokkaita henkilöitä ainakin.
Junon kyntäessä Atlanttia suunnilleen Lissabonin kohdalla tulivat tulkki ja Umbo Taavin ja Iiskan hyttiin juttelemaan. Umbo oli hyvällä kertomatuulella ja Marjola suomensi. Mutta Taavi ymmärsi jo paljon tulkitsemattakin.
– Miten tapahtui villien hyökkäys istutusmaasiirtolaan, silloin kun ne sen hävittivät? kysyi Taavi.
– Hyvät herrat, alkoi Umbo, – te ette saa aivan oikeaa käsitystä siitä villien yöllisestä hyökkäyksestä, ennenkuin näette pilkkopimeät tropiikkimaiden yöt, ne ovat toista kuin nämä Pohjolan yöt – sekä synkät aarniometsät, joiden suojaavaan helmaan ne katoavat, silloin kuin valkoihoiset suuremmilla voimilla alkavat niitä hätyytellä. Mutta, jatkoi hän piippunsa sytyttäen, – koetan kuvailla asiaa aivan sellaisena kuin se tapahtui. Torresin salmen kai tiedätte? Sen takana Papualahden rannalla Brittein Uudessa Guineassa on isännällämme kolme istutusaluetta, noin viiden mailin etäisyydellä toisistaan. Kaikki ne ovat kohta parin vuosikymmenen ahkeran ja hyvin suunnitellun työn tuloksia. Viime vuosikymmenellä nämä alueet alkoivatkin tuottaa isännällemme sievoisia summia, ja mekin saimme työstämme hyvän palkan. Kopraa tuotiin sieltä yhtenään emämaahan, ja viimein hankki isäntämme tämän oman laivan tavaroitaan kuljettamaan. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen alkoi siis jo onni hymyillä, mutta samalla ilmestyi myös uhkaava pilvi. Vihamieliset vuoristokääpiöt syyttivät meitä siitä, että me muka varastelimme heidän sikojaan, hävitimme riistan metsistä ja kalat vesistä. Me muka noiduimme kaikki pahat voimat heitä vastaan ja teimme heidän elämänsä synkkää synkemmäksi. Me näimme heitä harvoin, mutta moni istutusmaillamme työskentelevä tai läheisissä viidakoissa metsästelevä papualainen sai myrkytetyn nuolen rintaansa ja oli kuoleman oma.
Aikaisemmin kävi Englannin hallituksen määräyksestä tykkivene pehmittämässä heidän paatuneita sydämiään, mutta viime aikoina ei, ja sekin mahdollisesti vaikutti, että villit tulivat entistä röyhkeämmiksi.
Vuosi sitten tuli kolme vuoristolaista pyrkimään töihin. Minä otin heidät hoivaani toivoen, että heistä siten voisi tulla ystävällisempiä naapureita, mutta heillä olikin kavala juoni mielessä: he tahtoivat vakoilla, miten heidän heimonsa helpommin pääsisi nujertamaan siirtolan sekä valkeat että mustat asukkaat ja ryöstää heidän omaisuutensa. Niinkuin vangiksi otetulta vuoristolaiselta saimme tietää, olivat miehet päälliköilleen kuvailleet liioitellen valkoisen miehen satumaisia rikkauksia. "Hänellä on monta arkullista koralleja, lasihelmiä ja muita koristeita; hänellä on kasoittain rautaisia kirveitä, veitsiä ja kuokkia; hänellä on semmoisia tuliputkia, jotka sanovat: pang, pang! ja mies kuolee kolmensadan askeleen päähän; hänellä on kopraa huoneet täynnä ja paljon muuta. Jos olet suuri päällikkö, niin valloita hänen alueensa, hiivi yöllä hänen nukkuessaan ja ota hänen tavaransa!"
Heidän päällikkönsä nimi on Sumba, joka kuuluu olevan vanha, pieni, villatukkainen ja hyvin musta ukonkäriläs. Hän oli miettinyt asiaa monta päivää yksin majaansa sulkeutuneena, kysellyt sitten henkien mielipidettä, kuuluttanut koolle heimonsa miehisen väestön ja neuvotellut heidän kanssaan suurissa miesten huoneissa, jonne eivät naiset saaneet tulla. Ja kun kaikki merkit näyttivät suosiollisilta, päätettiin hyökätä valkoisten kimppuun. Sitten olivat seuranneet monimutkaiset sotavalmistukset. Urhoollisuuden nostattamiseksi jaettiin miehille kuivattua ihmisen lihaa, jota oli valmistettu viime sotaretkiltä saaduista vangeista.
Sumba jakoi väkensä kolmeen osaan: yhtä johti hän itse, toisia hänen poikansa. Hyökkäyksen piti tapahtua yht'aikaa kaikkia de la Poolin asemia vastaan. Hyökkäys tapahtui iltayöstä.
Me emme tienneet mitään Sumban aikeista. Minulla tosin oli aina asestettu vartija etuhuoneessa ja vahtikoira oli ulkona; aseeni olivat myöskin valmiina vuoteeni vieressä moskiittiverkon sisällä, mutta työmiehet olivat melkein aseettomat: heille ei uskaltanut antaa pyssyjä; ja se oli sitäpaitsi asetuksessa kielletty.
Rasittavan päivätyön jälkeen nukuin hyvin sikeästi. Vartija tuli luokseni, nykäisi minua olkapäästä ja kuiskutti hätäisesti:
"Herra Umbo, Tomi haukkuu äkäisesti läheiseen metsään, ja kuulin sieltä rytinää aivankuin suurempi ihmisjoukko olisi siellä lähestymässä."
"Mene ja ammu ilmaan varoituslaukaus, että tietävät nousta toisissa majoissa."
Minä kuulin pukeutuessani laukauksen ja heti sen jälkeen koiran valittavaa ulvontaa, joka vähitellen kävi yhä hiljaisemmaksi uikutukseksi vaimentuen viimein kokonaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jokohan tappoivat hyvän vahtikoirani. Syöksyin ulos pyssy kädessä ja herätin mennessäni apulaisen sivuhuoneesta. Yö oli pilkkosen pimeä ja lämmin. Aarniometsästä, joka kiersi viljelyksiä, uhosi hiostavaa kosteutta. Peloittava hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Kuului selvästi, miten apulaiseni pukeutuivat ja tempasivat aseensa syöksyessään ulos.
"Kuulkaa!", sanoi vahtimies hiljaa, "minusta kuulostaa kuin joku lähestyisi ruohikon suojassa. Se ei ole Tomi, sillä Tomi parka heitti henkensä äsken tuolla aukean reunalla."
Me heristimme korviamme. Kuului raksahduksia, ja nuolia suhahteli päittemme sivu iskeytyen seinään kiinni. Samassa ammuimme yhteislaukauksen ruohistoon näkemättä mitään maalistamme. Nyt kuului muutamain ihmisten jalkain kapsetta. Villit pakenivat viidakkoon. Vihollisen ensimmäinen rynnäkkö oli torjuttu. Mutta myöhemmin saimme tietää, että se oli vain tiedusteluhyökkäys.
Me peräännyimme seinien sisäpuolelle ja tähystimme vihollistamme vartavasten tehdyistä ampumarei'istä. Kului useita tunteja. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin yölintujen piipitystä ja lentävien koirien siipien pehmeätä räpytystä, kun ne laumoissa kiertelivät metsän reunaa etsien hedelmäpuita. Luulimme jo aamun alkaneen sarastaa, kun metsiköstä yht'äkkiä räjähti selkää karmiva meteli: viisisataa kurkkua ulvoi yhtaikaa, rummut pärisivät ja pensaat rytisivät. Vihollisen päävoima hyökkäsi eteenpäin. "Oahuu, oahuu!" huusivat villit lähestyen metsän reunaa myöten aukealle. Mutta siinä he vaikenivat. Me avasimme taas tulen, ammuimme minkä kerkisimme, niin että pyssyt kuumenivat polttavan tulisiksi. Siitä huolimatta eteni näkymätön villien rintama varustustamme kohti; sen huomasimme siitä, että nuolia alkoi sataa seinään kuin rakeita ukkossäällä. Kun ei pyssyillä enää voinut ampua, otimme pistoolit esille. Villit olivat jo aivan rakennuksen alla, näimme niitä vilahtelevan seinän vierellä ja toisia kuului jo ryömivän luukuista varastokellareihin, joita oli alakerrassa. Niitä kapusi portaita myöten kuin apinoita, mutta moni niistä tupertui alas luotiemme lävistäminä. Joka taholta satoi nuolia ja keihäitä ja huuto yltyi taas korvia huumaavaksi. Kauhuksemme huomasimme, että ammuksemme olivat loppumaisillaan. Niitä oli kyllä monta laatikollista alakerroksen varastoissa, samoin pyssyjä, mutta sinne ei ollut enää tietä; vihollisen keihäät ja myrkytetyt nuolet olisivat siellä useista heti tehneet selvän. Mitä tehdä?
"Paetaan kanootilla!" huudahti apulaiseni.
Silloin vasta muistin, että meillä oli vene merenrannassa aivan seinän luona yllätysten varalta valmiina. Rakennus oli näet tehty maan tapaan aivan veden partaalle, puoleksi veden päälle, ja meren puolelta vihollinen ei voinut hyökätä. Silloin minä muistin myös, että makuuhuoneessani oli tynnyrillinen kiviruutia ja tulilankaa. Kehoitin toveriani laskeutumaan hiljaa tikapuita myöten veneeseen. Leikkasin palan tulilankaa, pistin sen pään tynnyrin reiästä ruutiin ja sytytin toisen pään. Pihisten kulki tuli lankaa myöten ruutia kohti. Ajattelin jo hetkisen, että jään sinne, kerään vihollisia huoneen täyteen ja lennän sitten heidän kanssaan ilmaan. Silloin säästyn ainakin kidutuksilta, silloin ei pääkalloni koskaan korista vihollisieni taloa. Mutta toverit? Minä olin heille luvannut tulla veneeseen. Ja olihan siinä jonkinmoinen pelastumisen mahdollisuus. Nopein askelin harppasin nyt toverieni perässä veneeseen ja villien huomaamatta pääsimme vesille. Sousimme minkä jaksoimme, sillä olin laskenut, että tulilanka palaisi noin viisi minuuttia. Ei ollut viisasta jäädä rakennuksen lähelle odottamaan sitä hetkeä, jolloin tuli koskettaa ruutiin, ei ollut myöskään halua odotella vihollisen nuolisadetta. Me olimme jo kaukana merellä, kun vainolaisemme huomasivat pakomme ja ampuivat meitä nuolillaan, mutta se oli turhaa. Yksikään jousi ei singonnut nuolta enää veneeseemme saakka. Nähdessään pakomme villit nostivat taas korvia vihlovan sotahuudon. He ryntäsivät huoneistooni, josta luulivat löytävänsä haluamansa aarteet.
Umbo oli ääneti ja sytytteli sammunutta piippuaan.
– Mitenkä kävi villeille? Räjähtikö ruutitynnyri? kysyi Taavi.
– Räjähti, jatkoi hän. – Kuului hirvittävä pamahdus, yön pimeydessä leiskahti kirkas tuli rakennuksemme paikalla, ja hetken päästä kuului ensin raskaiden esineiden putoilemista mereen ja sitten sateli ympärillämme puunpalasia ja pieniä esineitä. Me tuijotimme entistä asuntoamme. Hetken kuluttua näkyi sen paikalta pieni tulipatsas, joka pian kasvoi ympäristöä valaisevaksi roihutuleksi. Arvasimme tulen päässeen petroolivarastoomme, joka oli rakennuksen toisessa päässä. Mikä oli räjähdyksessä jäänyt jäljelle, se paloi nyt kokonaan. Siinä hävisivät silmäimme edessä asuntomme, vaatteemme, kirjastomme, huonekalumme ja rahamme sekä de la Poolin suuret varastot. Kaamealta tuntui silloin soudella pimeällä, mutta tyynellä merellä tuntematonta päämäärää kohti.
Sam Umbo sytytti uudestaan piippunsa ja poltteli hetkisen syviin mietteisiin vaipuneena. Taavi ei hennonut häntä häiritä, vaikka mieli teki kuulla kertomuksen loppuosa.
– Minne souditte sillä veneellä? kysyi tulkki.
– Arafura meri on matala ja täynnä koralliriuttoja ja saaria. Aamun sarastaessa soudimme muutamaan metsäiseen saareen, jossa lepäsimme kamalan yön elämyksiä lievitellen. Veneemme kätkimme pensaikkoon ja valvoimme vuorotellen ja tähystelimme merelle, näkyisikö sieltä tulevaksi laivaa tai, mitä pelkäsimme, villien kanootti-laivuetta. Ei tullut mitään, sillä saari oli syrjässä laivojen kulkutiestä ja korallimatalikkojen keskellä.
Pahinta oli, että meillä ei ollut mitään syötävää. Lähtö oli ollut liian kiireellinen, jotta olisimme voineet ajatella ruumiin ravintoa. Mutta olihan meillä aseita: melko hyvät pyssyt ja muutamia panoksia. Saaressa oli monenlaisia lintuja, nisäkäseläimiä ei näkynyt. Me ammuimme muutamassa tunnissa niin paljon riistaa, että siitä riitti meille paistella pariksi päiväksi. Vaikeampi oli löytää juomavettä. Oli kuiva aika. Kaikki saarella olevat kolopaikat, joissa sadeaikana on vettä, olivat kuivat kuin maantie. Me imeskelimme päivän helteessä kasvien nesteitä ja lintujen verta. Kun ammuksemmekin alkoivat loppua, oli tilanne todella vaikea. Jos villit olisivat saaneet käsiinsä kanootteja ja päivällä hyökänneet saareen, olisi tuhomme ollut varma. Sillä mitä on aseeton eurooppalainen asestetun villin edessä!
Kolme päivää, kolme tuskallista päivää vietimme saaressa odotellen pelastusta. Me emme voineet pienellä veneellämme lähteä kauemmaksi ulapalle. Neljäntenä päivänä näimme kaukaa mereltä kevyen savupatsaan, joka näytti lähenevän. Sitten näkyi jo laivakin. Me teimme kuivista risuista tulen koralliriutalle saaren rannikon edustalle ja sidoimme valkeat paitamme lipuksi pitkän eukalyptusvavan latvaan; heilutimme puuta kuin hullut. Laivasta meidät huomattiin. Kun se oli varovasti tullut koralliriuttain taa, soudimme me veneellä sen kylkeen.
Laiva oli englantilainen. Se oli matkalla Salomonin saarilta Eurooppaan ja oli kopralastissa. Siihen olivat pelastuneet kahden muun aseman valkoiset paitsi yhtä; ystäväni Ben Lock oli taistelussa hävinnyt tietymättömiin. Sumba oli suunnitelmiensa mukaan hyökännyt joka asemaa vastaan yht'aikaa. Ja niiden toisten valkoiset asukkaat olivat pelastuneet veneillä aivan samoin kuin minä. Asemain musta työväestö oli heti mennyt vihollisen puolelle.
Minun pyynnöstäni laski laiva vähän lähemmäksi hävitettyä asemaa. Kamalan näköinen oli nyt entinen kukoistava asema. Huoneet oli poltettu maan tasalle, kokosistutuksia hakattu maahan; ja kaikesta huomasi, että Sumba tahtoi hävittää lähimailta kaikki eurooppalaiset ja heidän laitoksensa. Masentunein mielin palasin siinä laivassa Englantiin – tämä Juno sattui silloin olemaan Samoasaarilla. – Johtajatoverini jäivät Bataviaan odottamaan isäntämme määräyksiä.
Kertomuksen aikana oli Iso-Iiska kohautellut olkapäitään ja noussut lopuksi seisoalleen.
– Minä olisin halunnut olla siellä villien hyökätessä. Siellä olisi saanut tarpeekseen tapella. Olisin halunnut otella itsensä Sumban kanssa.
– No, no, odotahan poikaseni, kun perille päästään. Luulen, että mielihalusi tulee vielä täytetyksi, sanoi Sam Umbo lähtiessään Taavin ja Iiskan huoneesta.
TROPIIKIN "LÖYLYSSÄ."
Englantia lukiessaan huomasi Taavi, että työ kävi kuumuuden tähden sitä rasittavammaksi, kuta etelämmäksi tultiin. Gibraltarin salmessa löyhähti heitä vastaan kuin saunan löyly, sillä etelätuuli toi sinne kuumaa ilmaa Saharasta. Hiki valui virtanaan varsinkin päiväsydämellä, kun aurinko paistoi melkein pystysuoraan. Janotti myötäänsä kuin saunassa. Iiska veteli nahkoihinsa sellaisia vesimääriä, että kokki luuli hänen muuttuvan vesileiliksi. Kun hän vähänkin liikahti, lunksahteli vesi hänen vatsassansa kuin vajaassa tynnyrissä, kun sitä kärryillä kuljetetaan. Taavia monesti nauratti, kuinka "jättiläinen" taisteli näkymätöntä lämpöä vastaan muistellen viileitä Jällivaaran tuntureita. "Ohhoh, puh, puh" puheli hän itsekseen aivan kuin saunassa, silloin kuin löylynlyöjä on viskannut liian paljon vettä kiukaalle.
– Miksikähän Luoja on tuota lämpöäkin niin epätasaisesti jaellut eri maapallon seuduille. Jällivaarassa oli toisinaan paleltua, mutta täällä on palaa, päivitteli hän hikeä pyyhkiessään.
– Ei tämä ole vielä mitään, sanoi Umbo, jolle tulkki selitti Iiskan sanat, – mutta olisittepa ollut mukanani, kun kerran Persianlahden perällä satuin hiekkaerämaahan; siellä oli niin kuumaa, että kivet kihisivät, kun niille sylkäsi. Meistä olisi siellä varmasti tullut muutamissa päivissä kuivettuneita muumioita, jollemme olisi kiirehtineet sieltä viileämmälle merelle.
– Mutta asuuhan sielläkin ihmisiä, huomautti Taavi.
– Kaikkeen tottuu, sanoi de la Pool. Ihminen on mukautuvaisin kaikista elävistä, ilmankos hän olisi voinut levitä täältä lämpimistä maista aina napapiirille saakka. Me englantilaiset, joilla on alusmaita kaikissa maanosissa, olemme saaneet tottua kaikkiin ilmastoihin. Meidän on täytynyt levittää eurooppalaista sivistystä kaikkiin maanosiin. Tunnette nyt, että lämpökin on voima, joka vaikuttaa sekä yksityiseen ihmisen että koko kansakuntain kehitykseen. Ilmanalasta riippuu paljon. Täällä kuumissa maissa ei ihminen jaksa työskennellä aivan yhtä kovasti kuin siellä viileämmillä seuduilla. Liika lämpö lamauttaa; tropiikkiseutujen kuuman kosteassa ilmastossa vähenee tarmo kuten jousen jäntevyys kosteassa paikassa. Siksi asuukin päiväntasaajan luona vain luonnonkansoja. Kauimpana pohjoisessa ja etelässä liika kylmyys vaikuttaa haitallisesti edistykseen. Meidän lauhkeiden vyöhykkeiden asukkaiden pitää terästää niiden seutujen asukkaita, meidän on annettava tropiikkiseutujenkin kansoille vauhtia. Englanti on vauhtipyöränä maailman kansojen kehityksessä, ja te olette myös sen osia. Siksi ei nyt sovi valitella tällaista lämmön lisäystä.
Kun Juno kulki Suezin kanavan läpi Punaiselle merelle, niin kuumuus kävi yhä sietämättömämmäksi, mutta Taavi ei valittanut eikä enää Iiskakaan. He päättivät valittamatta kestää siinä missä toinenkin. Adenissa, Kalombossa ja Singaporessa, joissa laiva pysähtyi, oli tasainen lämpö. Alkuasukkaat olivat melkein alasti, eikä muutamilla näyttänyt olevan asuntoakaan, koskapa nukkuivat yönsä ulkosalla paljaan taivaan alla.
Singaporessa oli sellainen kansojen ja värien sekoitus, että Taavia ihmetytti, mitä niillä kaikilla oli ollut asiaa tuohon satamakaupunkiin. Kellertävä, ruskea ja melkein musta väri oli siellä vallalla, valkoihoisia näkyi vähemmän. Satamassa hyökkäsi joukko alkuasukkaita kanooteillaan Junon luo niin kovasti huutaen ja meluten, että Iiska luuli niiden julistaneen sodan; hän valmistautui ase kädessä niitä vastaanottamaan. Mutta tosiasiassa ne olivat etelämaan vilkasverisiä taitureita, oikeita sukellusmestareita. Kun Umbo, joka ennestään tunsi niiden tavat, heitti hopearahan meren pohjaan, syöksyi alaston alkuasukas suin päin perässä ja nouti kuin noutikin rahan syvältä merenpohjasta. Taavin mieleen muistui siinä eräs maantien veräjä Karikylän luona, jossa poikaset kilvan kiirehtivät matkustajalle porttia avaamaan; ja kun he näkivät kiiltävän lantin kärryiltä kilahtavan tielle, he syöksyivät kaikki rykelmäksi lanttia tavoittamaan. Kujeillessaan hän heitti rahan kahden veneen väliin. Kummastakin sukelsi oitis mies pohjaan ja sitten nousi jonkin aikaa kuplia meren pinnalle kuin kiehuvasta padasta. Taavi arvasi siitä, että miehet riitelivät vedessä rahasta ja sitten toinen nousi vihaisena kanoottiinsa.
Taavilla oli ollut se harhaluulo, että päiväntasaajan maissa ei rahalla olisi suurtakaan vetovoimaa, koska ihmiset eivät tarvitse sitä vaatteiden ostoon; ja ravintoa hän luuli jokaisen saavan puista niin paljon kuin viitsi ottaa. Tämä esimerkki avasi hänen silmänsä, hän huomasi, että näillä puolivilleilläkin oli sellainen rahanhimo, että he olisivat sitä saadakseen voineet lyödä naapurinsa kuoliaaksi. Taavi ei silloin tiennyt, että se oli eurooppalaisen sivistyksen ansio, sen, josta de la Pool oli niin kauniisti puhunut. Kun ne sukellustaiturit olivat matkustajilta saaneet kokoon muutamia lantteja, he menivät kiinalaiseen kapakkaan ostamaan väkijuomia.
– Niin, rahalla on salaperäinen tenho, joka näyttää sitä seuraavan navoilta päiväntasaajalle saakka. Se johtuu osittain siitä tarkoituksesta, mihin sitä käytetään. Nuo miehet ovat nautinnonhimon vallassa, toiset hankkivat rahaa elääkseen ja muutamat edistyäkseen, ajatteli Taavi.
Hän tunsi itsessään jonkinlaista ylemmyyden tunnetta sen tähden, että hän oli matkalla ansaitakseen varoja kehittääkseen itseään sillä alalla, jolle hän luuli lahjansa viittaavan. Hän siis aikoi ansaitsemansa rahat vaihtaa henkiseksi pääomakseen, "jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, ei varkaat kaiva eikä varasta, joka ei mitään paina eikä ota tilaa ja joka kulkee aina miehen mukana." Ja sopivissa olosuhteissa voi sitä muuttaa rahaksi.
Singaporessa tuli Junoon lisää väkeä. De la Pool pestasi siellä palvelukseensa kiinalaisia kuleja noin viisikymmentä miestä. Hän oli Umbon kanssa tullut siihen johtopäätökseen, että kuleihin voi hädän tullen luottaa hiukan paremmin kuin kanakkeihin, jotka voivat mennä vihollisen puolelle. Taavi oli kyllä Ruotsin kaivosalueella nähnyt miestä jos jonkinlaista, mutta ei sentään näiden kaltaisia. Kellertävä, pyöreä naama, vinot silmät ja ryysyinen, likainen vaatetus tekivät heidät kummallisen näköisiksi.
Satamasta lähdettyä de la Pool kutsui Taavin ja Iiskan huoneeseensa ja neuvoi, miten heidän oli käyttäydyttävä kulia kohdellessaan.
– Te olette nyt herroja päälliköitä ja nämä kulit ovat teidän alamaisianne. Teidän pitää muistaa puhutella heitä käskevästi ja vaatia ehdotonta kuuliaisuutta. Te ette saa koskaan nauraa heidän läsnäollessaan ettekä puhua pilaa. Heidän pitää maahan kumartaen esittää teille asiansa, ja te seisotte silloin jäykkänä ilmettäkään muuttamatta heidän edessään. Ja jos he jotakin rikkovat niitä sääntöjä ja lakeja vastaan, joita heille annan, niin rangaiskaa ankarasti. Tässä on teille kummallekin keppi. Se olkoon aina teidän kädessänne ulkona liikkuessanne. Se on vallan merkki, ja pistooli pitää aina olla takataskussa. De la Pool antoi heille kummallekin käyräpäisen, notkean kepin. Iiskalle ei ollut Singaporesta löytynyt sopivaa, vaan hänen oli täytynyt varta vasten teettää.
– Saammeko lyödä heitä oikein olan takaa? kysyi Iiska.
– Ette itse. Eurooppalaisen käsi on liian hyvä heitä lyömään. Te annatte heille kuritusta toisen käden kautta.
– Pitääköhän minunkin nyt ruveta "Maraksi"? huokasi Taavi.
Taavi ja Iiska menivät jälleen huoneeseensa, ja jonkin ajan kuluttua toi tulkki heille painetut, englanninkieliset säännöt, miten heidän piti käyttäytyä kuleja kohtaan ja miten niiden piti olla työssään ja joutoaikoinaan. Siinä oli myöskin jonkinlainen rikoslaki alkuasukkaita ja kuleja varten. Iiska kirjoitti ne kaikki suomeksi.
Taavia nauratti makeasti, kun Iiska nenä pystyssä ja keppiään heilutellen käveli kannella harjaantuakseen uuteen asemaansa, kulien käskijäksi ja tuomariksi, sillä siihen saakka oli hän ollut käskettävänä. Mutta häntä ei laisinkaan enää naurattanut, kun hän muisti, että hänenkin piti näytellä nyt samaa osaa. Iiskalla oli muutamia hyviä edellytyksiä: hänellä oli valtava koko, jota nuo puolivillit kunnioittavasti katselivat aavistellen, että siinä on samassa suhteessa voimaa; hänellä oli ääni, joka sai lasit tärisemään, kun hän keuhkojensa koko voimalla pani ilman hyökkäämään äänijänteidensä kautta. Hän oli voimaan nähden kuin suurvalta kanssaihmistensä joukossa. Taavi tunsi olevansa hänen rinnallaan pieni kuin kääpiö ja kulienkin silmissä vain poikanen, mutta hän tiesi, että hänellä oli enemmän henkisiä aseita, jotka usein ovat raakaa voimaa paremmat. Hän osasi tarkasti ampua ja hän päätti ensi tilassa näyttää näille alaisilleen taitoaan.
Kun he Malakkasalmen suulta laskivat edelleen Sumatran sivua, tiesi Taavi olevansa aivan päiväntasaajan alla. Puolen päivän aikana hän meni kannelle katselemaan aurinkoa ja ympäristöä. Aurinko paistoi kohtisuoraan päälakeen, ja miehen varjo kannella oli muuttunut vain mustaksi leveälierisen hatun ympyriäiseksi varjoksi. Kuumuus oli sietämätön. Meri välkähteli ympärillä syvän sinisenä, pikku saarten tuuheat metsiköt kohosivat kuin kukat ruukuissa, ja rantoja reunusti huikaisevan valkoinen korallihiekka. Koralliriuttojen takana alastomat alkuasukkaat soutelivat kanooteillaan kalastuspuuhissa. Höyryaluksia, purjelaivoja ja alkuasukkaiden purjeilla varustettuja kaksoiskanootteja näkyi joka taholla. Taavi huomasi, että Juno kulki vilkasliikkeisiä, kahta valtamerta yhdistäviä salmivesiä. Taavi ei voinut olla kauan kannella, hänen täytyi paeta kuumuutta huoneeseensa ja jäähdytellessään hän muisteli kotimaansa vilpoisia kesäpäiviä.
Kuuden aikana illalla aurinko näytti hiljaa painuvan mereen kylpemään. Meri oli kaunis silloin, kun laskevan auringon viimeiset säteet hivelivät sen pintaa. Iltarusko sammui ihmeen pian ja tuli synkeä pimeys. Jos olivat maisemat muuttuneet toisen näköisiksi, niin muuttunut oli taivaskin. Siinä ei ollut enää Pohjolan kesäyön kuulakkuutta, vaan tummansinisenä kaartui taivaan holvi, josta tähdet lähettivät heikkoa valoaan lämpimään yöhön. Toiseksi oli vaihtunut tähdistökin. Ei näkynyt enää Pohjantähteäkään, eteläisen taivaan tähtiä sen sijaan oli näkyvissä mm. suuri Etelän risti. Taavi muisti tässä, että uusien tähtien ja tähdistöjen kohoaminen näkyviin etelään tai pohjoiseen kuljettaessa johtuu siitä, että maa on pallon muotoinen.
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa luonnon lakeihin. Kaikki taivaan avaruus, maapallo, jokainen sen eläin ja kasvi, jokainen kappale ja tomuhiukkanenkin seuraavat monia eri lakeja. Ihmiselämässäkin on paljon kirjoittamattomiakin lakeja ja paljon elämää varten kirjoitettuja, joita pitää noudattaa. Täydellistä vapautta ei siis ole olemassakaan. Hän muisti lähteneensä vapautta hakemaan, hän muisti karkulaisena puhdistaneensa koulun tomut jaloistaan, koska sen säännöt olivat hänen mielestään liian ankarat.
– Miksi minä en kestänyt siinä, missä toisetkin. Minä olen kapinoitsija ja karkuri, ja nyt asettaa kohtalo minut määräilemään toisten kohtaloita. Minä olen nyt "Mara"; jos minä noita kiinalaisia kohtelen liian ankarasti, niin ne karkaavat, ja minun pitää sitten rankaista karkureita, joka itse olen karkuri. Näyttää siltä, kuin kohtalo laskisi leikkiä kanssani.
– On jo yö, sanoi Junon kapteeni laskien kätensä Taavin olkapäälle. – Ei ole terveellistä olla kannella tähän aikaan. Se on laivan säännöissä kielletty.
SURULLINEN TULOKATSELMUS.
Koska matalassa Torresin salmessa ja Flyjoen liejuisten suistosaarien alueella oli vaarallisia koralliriuttoja, kulki laiva Papualahdessa hiljaista vauhtia seisahtuen pimeimmäksi ajaksi saarien suojaan. Vihdoin eräänä kauniina aamuna elokuun lopulla näkyi edessä metsäinen Uuden Guinean rannikko. Laivan kapteenin karttojen mukaan piti Umbon hallitsema istutusalue olla suoraan keulan edessä, mutta itse asiassa se oli koko joukon idempänä. He saivat kulkea tuntimääriä tuuheametsäisen mangroverannikon edustalla, kunnes de la Pool kiikarillaan huomasi kauan kaivatun työmaansa.
– Tuolla on kokoslehtoni melkein autioksi ryöstettynä, lausui hän surullisesti.
– Ovat jättäneet yhden rakennuksen polttamatta, nimittäin työläisten asunnon. Se ei ole voinut tapahtua muusta syystä kuin siksi, että työssäni olleet kanakit ovat olleet salaliitossa vihollisen kanssa. Sumba ei nimittäin säästä mitään. Tästä saamme kohta selvän.
Istutusalueen kohdalla oli rannikkomaa melko korkeaa; se ei ollut juurisen, ryteikköisen mangrovemetsän suojaamaa kuin muualla Papualahden rannikolla, jossa rannikko on alavaa Hetemaata. Kiikarilla näkyi selvästi kokoslehdon kauniit puurivit, joiden välissä oli vaaleita käytäviä. Tuuhealatvaiset palmut loivat niille tummia varjojaan. Siinä oli de la Poolin monikymmenvuotisen työn tulos, viljelysaukeama aarniometsän reunassa. Hän se oli istuttanut puut määrättyyn järjestykseen, hän oli ollut puutarha-arkkitehtina ja koko puuhan alkajana. Siinä oli osa hänen elämänsä työtä, osa hänen henkeään. Siksi hänen kätensä vapisivat, siksi hänen huulensa puristuivat, siksi hän kauhistui nähdessään länsiosan kalliista kokoslehdostaan maahan hakattuna ja asuntonsa poltettuna. Vihdoin hän muisti, että yksi pieni huone poltetusta rakennuksesta oli täynnä papualaisilta ja vuoristokääpiöiltä saatuja esineitä, jotka hän oli aikonut lahjoittaa British-museoon. Mutta nekin olivat nyt tuhkana.
– Katsohan, sanoi de la Pool Umbolle, tuolla laskeutuu ihminen kokospalmusta.
Umbo huomasi sen ja tunsi miehen papualaiseksi. Toisia tuli ulos rakennuksesta. Ja kiikarilla näkyi, kuinka ne hämmästyneinä katselivat laivaa. Siinä oli pitempiä ja lyhyempiä miehiä sekaisin.
– Ei ole epäilystäkään: entiset työmieheni ja viholliset ovat tehneet liiton keskenään anastaakseen omaisuutemme. Sumba on huomannut, että "parempi on lehmä lypsää kuin tappaa", ja hän on keskeyttänyt kokospalmujen katkomisen. Nyt on osa hänen väkeään jäänyt tänne.
Laiva laski vielä lähemmäksi rantaa, kun huomattiin, että rannalla ei ollut kuin muutama kanootti. De la Pool antoi laivan pillin soida. Osa miehiä, jotka olivat seisoneet majan ovella, juoksi metsään ja osa jäi odottamaan. Laivasta annettiin merkkejä, että joku tulisi rantaan, mutta sen sijaan piilottautuivat loputkin näkyvistä metsän tiheikköön.
De la Pool antoi laskea pari laivavenettä vesille, varusti Taavin ja Iiskan kivääreillä; neljä valkoista miestä: hän itse, Umbo, tulkki ja Taavi laskeutuivat veneeseen ja kaksi merimiestä souti heidät muutamaan niemekkeeseen, jossa ei näkynyt ketään; eikä näkynyt majastakaan elon merkkejä. Mutta englantilaiset olivat varovaisia, he vainusivat tässä jonkinmoista petosta eivätkä menneet viritettyyn ansaan. De la Pool antoi toisen matruusin hakea laivasta äkäisen verikoiran, jota vihaisuuden tähden täytyi pitää kahleissa. Kun koira saatiin maihin, laski isäntä sen irti ja usutti taloa kohti. Se laukkasi rakennusta kohti kuin olisi tavoittanut sieltä riistaa. Kaksi tai kolme kivääriä pamahti rakennuksesta melkein yhtä aikaa koiran pään menoksi ja nuolia suhahteli joukottain sen yli, mutta yksikään luoti ei sattunut koiraan. Se kiersi rakennuksen taakse, jossa oli nähtävästi aseettomia villejä piilossa. Ne lähtivät kilpaa juoksemaan metsään päin äkäisen koiran repiessä heidän paljaita pohkeitaan ja reisiään.
De la Pool oli nähnyt tarpeeksi. Siksi hän kutsui koiransa pois ja palasi miehineen laivaan. Hän huomasi, että tarvitaan jossakin määrin suurempia voimia aseman takaisin valloittamiseksi.
Heti tämän jälkeen Juno nosti ankkurinsa ja muutamien päivien perästä se saapui Cooktowniin Yorkin niemimaan itärannikolle, jossa silloin majaili englantilainen kanuunavene. Englannin hallituksen käskykirjeen mukaan de la Pool sai kanuunaveneen avukseen puhdistamaan alueitaan ryöväreistä.
Viikkoa myöhemmin aamuvarhaisella Juno laski taas ankkurinsa istutusmaan edustalle, ja kanuunavene asettui siitä vähän matkan päähän. De la Pool tarkasteli taas kiikarillaan ja huomasi joukoittain villejä majan ympärillä. Hän antoi taas merkkejä laivasta, mutta kun villit vain pötkivät pakoon viidakkoon, niin tykkiveneen päällikkö antoi ampua pakenevia raehauleilla, samoin majaa, josta ne lähtivät.
Kymmenkunta ryöväriä kaatui ja useita haavoittui. Tykkivene ampui sitten muutamia laukauksia viidakkoon siellä piilevien peloitukseksi, ja varmasti sinä päivänä pakenivat viholliset omiin kyliinsä aarniometsän läpi virtaavan joen varsille.
Samoin he kävivät puhdistamassa toiset istutusalueet vihollisista. Suinpäin ne pakenivat kaikkialla kuullessaan kanuunain jykevää kieltä. Heillä oli jo ennestään siitä ikävät kokemukset. Mutta työrauha istutusmailla ei ollut palannut. Metsiin paenneet kanakit ja villit metsäläiset olivat ainaisena uhkana. Kun tykkiveneen täytyi pian lähteä toisille seuduille, saivat nämä istutusmaiden uudestaan rakentajat olla aina varuillaan, ja he palasivat aluksi joka yöksi laivaan jättäen vain muutamia vartijoita asuntoihin.
Haavoittuneelta metsäläiseltä saatiin tietää, että Sumban suuri yritys ensimmäisen hyökkäyksen aikana oli tuloksiltaan jäänyt pieneksi ja että hän oli menettänyt paljon väkeä räjähdyksessä, kun muka pahahenki oli hajoittanut ja polttanut rakennuksen kadehtien Sumban saalista. Toisilta valtaamiltaan alueilta hän oli saanut jonkinverran ryöstösaalista, mutta sen jakamisessa hän oli joutunut riitaan kanakkien kanssa, joka riita kuitenkin pitkien neuvottelujen jälkeen selvitettiin. Sen mukaan kanakit, de la Poolin entiset työmiehet saivat viljellä kokosistutuksia Sumban miesten valvonnan alla ja saalis oli jaettava tasan. Kanakit luulivat, että de la Pool jättää kokonaan alueensa ja että he myöhemmin saavat itse myydä kopransa vaikkapa hollantilaisille tai saksalaisille laivoille, jotka niillä vesillä kilpailivat englantilaisten kanssa.
Siirtoloiden uudestaan rakentaminen sujui nopeammin, sen jälkeen kuin omistaja vuokrasi avuksi pienen hollantilaisen rannikkoaluksen. Se kävi hakemassa lisää työvoimaa Salomonin saarilta ja Yorkin niemimaalta sekä rakennusaineita aina Sidneystä saakka. Sieltä tuotiin myös rakennusurakoitsijat. Kulit ja lähisaarilta tuodut kanakit siivosivat raiskattuja palmulehtoja ja istuttivat uusia puita hakattujen tilalle, toiset korjasivat kokospähkinöitä keräten lastia Junoa varten, jonka piti lähteä taas Eurooppaan, De la Pool teki itse rakennussuunnitelmat ja johti työt kaikilla Uuden Guinean alueillaan kulkien laivallaan siirtolainsa väliä puoleen ja toiseen. Taavi ja Iiska saivat jäädä entiselle Umbon asemalle. Hänet taas siirrettiin keskimmäisen aseman johtajaksi, ja Marjola meni kolmannelle alueelle entisen johtajan apulaiseksi.
Iiskasta tehtiin työvouti, joka keppi kädessä käveli työmaalta toiselle valvoen, että laiskuuteen taipuvat kanakit eivät saaneet tilaisuutta pistäytyä tiheikköön nukkumaan ja että työ yleensä sujui.
Kuumien maiden rakennukset ovat yleensä keveästi rakennettuja eikä niitä tehdäkään lämmön pitäviksi, vaan suojaksi sadetta ja tuulta vastaan. Kun rakennusaineita oli kylliksi ja austraalialaiset mestarit taitavia työssään, valmistuivat siirtolaisrakennukset pikemmin kuin luultiinkaan. Taavi sai Iiskan kanssa haltuunsa melkein samanlaisen asunnon kuin Umbolla oli ollut. Mutta hyökkäysten varalta varustettiin se erityisillä laitteilla. Tässä rakennuksessa, joka myös oli aivan meren rannalla, asui de la Pool päivisin, niin kauan kuin hän oli saarella, mutta yönsä hän edelleenkin vietti laivalla. Siitä tulesta, jonka hän kuljetti Norjan tuntureilta lyhdyssään, sytytettiin kaikkien hänen asemiensa liedet uudestaan. Se oli kuin salaperäinen taika, jonka hän luuli tuovan onnea. Hän opetti ahkerasti Taavia hoitamaan siirtolansa asioita, mm. kirjanpitoa, josta uusi johtaja ei paljoa ennestään tiennyt. Ahkeran harjoituksen avulla hän sai sen ongelmat selville. Kyseessä olikin vain yksinkertainen kirjanpito liikkeen tuloista ja menoista.
Vasta täällä siirtomaissa tuli Taavi oikein tuntemaan isäntänsä. Ruotsin ja Norjan tuntureilla hän luuli de la Poolia joutavaksi tyhjäntoimittajaksi, joka vain kuluttelee liikoja rahojaan. Englannissa hän oli kuin ylhäinen herra ainakin, mutta siirtomaissa hän oli ensimmäinen työmies. Aamusta iltaan hän puuhasi työssään väsymättä. Vastukset hän päätti voittaa ja hän voitti.
Kiireellisiltä siirtolan rakennuspuuhilta ei Taavi ollut joutanut syventymään ympäristön luontoon kuin vilahdukselta muiden töiden ohella. Siirtolan rakennuspuuhat olivat vieneet Taavinkin ajan tarkoin. Vasta de la Poolin lähdettyä Austraaliaan hän alkoi vähin erin ottaa selvää ympäristön maisemista, niiden kasvi- ja eläinkunnasta ja kansoista. Englantilainen oli pitänyt huolta väkensä henkisestäkin ravinnosta siten, että oli joka asemalle varustanut kirjaston, jossa oli runsaasti luonnontieteellistä kirjallisuutta.
Erinomaisen kauniit olivat tyynet aamut, jolloin auringonsäteet sivelivät meren pintaa ja kultailivat aarniometsien läpipääsemättömiä latvalehvistöjä, joista kuului jos jonkinlaista ääntä, rupattelua, vihellyksiä, uikutuksia ja kirkumista, mutta ei meidän metsiemme soinnukasta laulua. Muutamana aamuna, kun läheisestä metsästä kuului korvia viiltävä melu, Taavi otti pyssynsä ja koiransa ja meni ottamaan siitä selvää. Noin satakunta puhtaan valkoista lintua istui suuren kumipuun latvassa riidellen ja huutaen. Hän tunsi linnut kakaduiksi, joita papukaijojen sukulaisia on siellä useita lajeja. Taavi ampui yhden, mutta ne eivät lähteneet lentoon, painuivat vain alemmaksi katsomaan, miten toverille oli käynyt sen pudottua maahan. Taavi ampui vielä toisenkin, sillä hän aikoi lähettää lintujen nahkoja lahjaksi kotikaupunkinsa koululle. Vasta nyt kakadut huomasivat vaaran ja lähtivät valkoisena sumunhohtoisena pilvenä kiitämään toisille seuduille.
Vähän matkaa kuljettuaan hän näki puun oksalla erinomaisen korean linnun, joka siivet hiukan koholla, melkein koko ruumis hienon-hienojen, kullankeltaisten kaarevien sulkien verhoamana, hiljaa keikailevin askelin lähestyi yksiväristä toveriaan.
– Se on varmaankin paratiisilintu, joita elää täällä Uudessa Guineassa useita lajia, mietti Taavi.
Toiselta oksalta käveli toinen koiraslintu lähestyen kilpailijaansa. Rinnakkain pöyhistelivät siinä kukot koreita höyheniään, levitellen siipien alta kasvaneita laulusulkiaan puolipalloksi. Naaras katseli arvostelevasti molempia, ja kumpikin kukko näytti tietävän satumaisen kauneutensa, jota lisäsivät niihin sattuvat auringon säteet! – Ah, mikä kauneus ja loisto, mikä värien puhtaus ja sointu onkaan teihin yhdistetty, te linnuista ihanimmat. Ei ole ihme, jos Euroopassa vanhimpina aikoina kerrottiin teistä ihmeellisiä satuja. "Paratiisilinnut leijailevat korkeimmissa ilmakerroksissa, melkein puhtaassa eetterissä. Naaras munii yhden ainoan munan koiraksen selässä sijaitsevaan koloon ja hautoo siinä. Kaksoislintuna leijailevat ne vain niiden maapallon seutujen yllä, jotka luontonsa puolesta enimmän muistuttavat muinaista paratiisia."
Taavin teki ensin mieli ampua, mutta kauneus yhdessä vanhan tarun kanssa tenhosivat hänet; hän ei voinut ampua. Ja Taavin huomattuaan ne lähtivät lentoon, sillä jo niihin aikoihin olivat paratiisilinnut ihmisen vainoamia koreiden sulkiensa tähden.
Asuntoonsa kulkiessaan hän katui, ettei ollut ampunut toista. Minä olisin voinut lähettää sen sulkia kirjeessä vaikkapa Irma Markkalalle, noin vain näytteeksi, miten koreita lintuja täällä on.
Palmulehdon rajalla Taavi näki mustanruskean miehen, jolla oli kori kädessä. Taavi ensin säikähti peläten, että mies on vakooja, mutta kun mies syvään kumartuen viittasi koriin, meni hän sitä katsomaan. Silloin mies antoi hänelle kirjeen; ja hänen viittauksistaan ja muutamista englantilaisista sanoista päättäen, joita hän mongersi, piti Taavin ne viedä taloon "suurelle valkoiselle miehelle." Taavi pyysi miestä mukaansa, mutta tämä ei lähtenyt, vaan alkoi kiireesti kävellä metsään, hokien mennessään: "Toiste tulen, toiste tulen."
Kävellessään Taavi tarkasteli koria. Siinä oli nuotiolla käristetty villisian porsas lehtiin käärittynä sekä hedelmiä. Kirje oli kirjoitettu englannin kielellä ja osoitettu Sam Umbolle.
Kun samana päivänä se hollantilainen laiva, jonka de la Pool oli vuokrannut välittämään liikennettä asemiensa ja Austraalian välillä, oli menossa seuraavalle asemalle, päätti Taavi käydä Umbon luona vieraisilla ja viedä itse kirjeen. Umbo tuli hyvin iloiseksi saadessaan vieraan.
Taavi ojensi hänelle kirjeen. Umbo säikähti katsoessaan osoitetta.
– Onko se mahdollista? mumisi hän kirjettä avatessaan. Hän luki kirjeen ääneen:
'Rakas veli.
Et taida uskoa, että olen vielä elävien joukossa, vaikka en enää
kauan. Kahakassa sinä kohtalokkaana yönä, jona nämä vuoristopirut
hävittivät kotimme, jouduin haavoitettuna vangiksi, ja heidän
päällikkönsä Sumba raahasi minut tänne ja pitää minua vartioituna
umpinaisessa häkissä majansa läheisyydessä. Nuo koirat koettavat
minua lihottaa saadakseen minusta paremman paistin. Sen tähden
minulla on ruokaa, mutta en voi enää syödäkään. Sillä sain tietää
muutamalta kanakilta, joka on ennen ollut sinun palveluksessasi,
mutta kapinayönä paennut vihollisen puolelle, että minut kohta
syödään soturien urhoollisuuden nostattamiseksi. Se kuuluu
tapahtuvan viikon perästä suuressa juhlassa, jonka Sumba aikoo
pitää sotureilleen ennen sotaan lähtöä. Hän on nimittäin
aikonut hyökätä uudestaan sinne asemille, ryöstää ne ja tappaa
kaikki sen puolustajat. Näyttää siltä kuin hän olisi tulemassa
sekapäiseksi, niin hän raivoaa aikoen eurooppalaisille hirveästi
kostaa niiden soturiensa puolesta, jotka hävisivät räjähdyksessä
asemallasi. Joka päivä hän käy häkkini luona, irvistelee, tähtää
minua heittokeihäällään ja jousellaan, mutta ei kansan tähden
uskalla ampua. Auta, jos voit. Jollet voi, niin sano terveiseni
omaisilleni ja John de la Poolille.'Kirjeessä oli vielä kartta Sumban kylän asemasta ja tiestä, jota pitkin sinne päästään. Siinä kerrottiin myös, että sama mies, joka toi kirjeen, käy päivän perästä hakemassa vastauksen. "Mies tahtoo päästä teidän välityksellänne kotisaarelleen ja siksi hän on antautunut tähän vaaralliseen toimeen."
– Hän elää sittenkin, vaikka luulin kuolleeksi. Minun täytyy auttaa ystävääni Beniä. Hän on miehistä parhain. Sitäpaitsi oma turvallisuutemme vaatii meitä toimimaan ennen Sumbaa.
Umbo haki kolmannen aseman päällikön ja Marjolan yhteiseen neuvottelukokoukseen, joka seuraavana päivänä pidettiin Taavin asemalla. Koriin, jossa lahjat olivat olleet, pantiin vain kirje, jossa asemien päälliköt lupasivat auttaa onnetonta Beniä. Kun kori oli viety määräpaikkaan ja viejä poistunut, tuli metsästä mies, joka sen heti otti ja jätti sijalle kirjeen. Siinä oli aivan seikkaperäinen selostus Sumban sotaväen suuruudesta ja laadusta sekä aseista. Asemia ryöstäessään Sumba oli saanut jonkin verran pyssyjä, mutta ne olivat jo pahasti ruostuneet ja ammukset olivat lähes lopussa. Miesten aseistus oli siis samanlainen kuin villeillä yleensä.
Seuraavana päivänä oli näillä kolmella asemalla vilkasta liikettä. Asekuntoisia miehiä harjoitettiin ja varustuksia valmistettiin tulisella kiireellä. Taavin neuvosta valmistettiin jokaiselle rautapellistä rinta- ja selkävarustus, joka estäisi nuolien tunkeutumasta ruumiiseen. Varsinkin Ison-Iiskan varustukset olivat julman näköiset: hän oli sanan täydellisessä merkityksessä rautaan puettu. Kun sitä koetettiin, ei nuoli eikä heittokeihäs lävistänyt hänen panssareitaan. Taavi sai tästä keksinnöstään toisilta johtajilta "kapteenin" arvon, mutta de la Poolin huvilan kattoa varten varatut rautapellit oli nyt käytetty toiseen tarkoitukseen.
Määräpäivänä kerääntyivät kaikkien asemain soturit pääasemalle, josta oli lyhyin matka Sumban heimon kylään. Kaikkiaan lienee ollut noin sata miestä. Niille kaikille ei riittänyt pyssyjä eikä rautavarustuksia, mutta tarvittiinhan retkellä kantajia ja muita apumiehiä, kun ei ollut käytettävänä juhtia, eikä niillä olisi mitään tehnytkään tiettömässä aarniometsässä.
Umbo otti ylimmän päällikkyyden, ja ennestään koeteltuna miehenä hän johti hyökkäystä pääasiallisesti niiden ohjeiden mukaan, joita Ben oli hänelle lähettänyt. Palmulehdossa piti hän muutamia yhteisharjoituksia ennen hyökkäystä. Ja siellä hän luki myös Benin lähettämän kirjeen sen osan, jossa kerrottiin Sumban aikovan tappaa siirtolan kaikki asukkaat.
Vielä kerran toi kanakki kirjeen Beniltä. Silloin Umbo sai hänet puheilleen ja tunsi miehen entiseksi säyseäksi työmiehekseen. Hän lupasi miehelle täydellisen anteeksiannon ja sitoutui saatattamaan hänet kotisaarilleen, jos hän on vain edelleenkin avullisena yrityksessä. Mies lupasi. Sitäpaitsi oli hän hyvin vihainen Sumballe, ja kaikki papualaiset olivat jo kovin kyllästyneet kääpiöpäällikköön, joka ei enää anna heille tarpeeksi ruokaakaan, neuvoo vain hankkimaan sitä varastamalla eurooppalaisten asemilta.
– Se on hyvä, sanoi Umbo. – Jos tahdotte kaikki kotisaarillenne, niin kernaasti vien teidät sinne, mutta sillä ehdolla, että autatte minua, jos tulisi sota Sumban ja minun välillä.
– Mielellämme sen teemme, sillä hän kiusaa meitä.
– Kun kuulette tuliputkien sanovan: "pang, pang", niin hyökätkää tekin Sumban väen niskaan. Voittosaaliin ja'amme ja siten Sumballe kostamme kärsimämme vääryyden.
– Tässä on viisi pistoolia, anna niistä yksi salaa Benille. Kätkeköön hän sen huolellisesti häkkiinsä. Anna nämä toiset teidän luotetuimmille miehillenne. Hyökkäyksen kuumimpana hetkenä antakaa niiden paukkua.
Sitten Umbo opetti kanakille vähän aseen käyttöä. Iloisena juoksi mies aarniometsien kohtuun korissaan kalliit aseet, joita ei tavallisesti rahallakaan myydä kanakeille.
HÄIRIINTYNYT JUHLA.
Sumban heimo valmistautui myös näihin aikoihin ratkaisevaan otteluun "valkoisten paholaisten" kanssa. Heittokeihäitä teroitettiin, nuolen kärkiä kasteltiin voimakkaassa myrkyssä, jousien jäntevyyttä koeteltiin. Nuoret miehet pitivät kylän laidassa ampuma- ja keihäänheittoharjoituksia. Urhoollisuuden nostattamiseksi he ampuivat kantoon, jonka päätä koristi sodassa kaatuneen vihollisen kallo. Toiset tasailivat juhlakenttää, jossa parin päivän perästä aiottiin viettää suuret sotajuhlat tavanmukaisine ihmisliha-illallisineen. Kaksi vanhaa akkaa kantoi kentälle suuren haarukan ihmisen paistamista varten. Ja kentän laidassa häkissä istuva Ben ei ollut vähääkään epävarma siitä, ketä varten se haarukka sinne tuotiin, sillä hän tiesi, että Sumban heimo ei syönyt oman kansansa jäseniä. Jännittyneenä hän katseli metsän reunaan, kuuluisiko sieltä mitään ja koska alkaa se "suuri leikki", josta Umbo oli kirjoittanut. Hän katsoi väliin häkkinsä nurkkaukseen, johon hän oli kaivanut Umbon lähettämän aseen panoksineen. Siinä tapauksessa, etteivät Umbon joukot ennättäisi kyllin ajoissa, hän päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliista.
Mutta suuressa miesten huoneessa keskusteli Sumba vanhempien soturiensa kanssa tulevasta "leikistä." Hän istui lattialla kengurun nahkojen päällä jalat ristissä ja hänen neuvonantajansa ja ennustajansa hänen ympärillään. Nenän väliseinän läpi pistetty luupuikko sekä reikäiset, riippuvat korvalehdet tekivät hänen mustat kurttuiset kasvonsa vieläkin julmemman näköisiksi. Vanhin tietäjä, joka seurusteli läheisesti henkien kanssa, tiesi ennustaa, että tästä retkestä tuli onnistunut ja että Sumba saa paljon pääkalloja, paljon lihaa ja monta huoneen täyttä valkoisten tavaraa. Hän myöskin neuvoi, että tällä retkellä käytetään kanootteja, ettei vihollinen pääse merelle pakenemaan, sillä sieltä ne aina tulevat takaisin. Hyökkäyksen valkoisten asemia vastaan piti tapahtua yhtä aikaa maan ja meren puolelta. Sumba kyseli tarkoin, oliko kukaan loukannut viljasadon jumalaa itengenaa kaatamalla puun ilman, että on pyytänyt häntä ensin siirtymään toiseen puuhun, ja onko häntä kestitty gamoda-juomalla pirskoittamalla sitä viljelyksille. Hän tahtoi myöskin tietää, onko kukaan nähnyt viimeaikoina oriogoruhoa, sitä "raa'an lihan syöjää, joka raatelee ihmisiä ja jolla on niin isot ulkokorvat, että se makaa niiden päällä." Päänoita ei sanonut nähneensä, väitti kaikkien jumalien olevan suosiollisia.
Neuvottelukokous kesti auringon laskuun saakka. Sen loputtua tuli Sumba Benin häkin luo ja nauroi vangille viittaillen ryppyisellä kädellään juhlakenttää, minkä keskellä oli suuri puuröykkiö. Siihen tulivat ne kaksi akkaakin, jotka olivat tuoneet haarukat,ja heidän katseistaan ja eleistään päättäen arvostelivat he tulevan "paistin" lihavuutta. Toinen ei tuntunut olevan Beniin laisinkaan tyytyväinen. Benin oli vaikea hillitä itseään. Hän olisi niin mielellään tahtonut ampua kiusaajansa, mutta malttoi vielä mielensä.
Sinä yönä nuoret miehet viettivät pikkujuhlaa alkajaisiksi. Juhlakentän laidassa, pienen puron luona he maalasivat ruumiinsa punamullalla ja savella, valmistivat itselleen naamareita ja koristivat päähineensä paratiisilinnun sulilla. Pimeän tultua sytytettiin pikkuisia nuotioita – ei vielä sitä isoa roviota – ja nuorukaiset tanssivat ja melusivat melkein koko yön. Naiset eivät ottaneet tähän öiseen juhlaan ensinkään osaa. Heidän asuntonsa oli syrjemmällä, ja sieltä kuului alituinen puheen pajatus.
Ben oli nukkunut yönsä häkin reunalla, johon eräs ystävällinen papualainen oli kantanut kasan kuivattuja heiniä. Mutta nyt häntä ei nukuttanut, vaikka hän oli nukkuvinaan. Korvat höröllä hän kuunteli jokaista ääntä ja jokaista liikettä kylässä ja sen ympäristöllä.
Umbon joukot eivät olleet enää kaukana. Ne olivat rasittavan marssin jälkeen leiriytyneet muutamaan avoimeen paikkaan, kuivuneen lammikon pohjalle aarniometsän keskelle, ja Umbo oli lähettänyt kaksi tiedustelijaa ottamaan selvää siitä, tietääkö Sumba heidän hyökkäysaikomuksestaan. Sanansaattajat palasivat puoliyön tienoilla tuoden sen tiedon, että Sumban väki juhlii ja valmistelee juhlia. He olivat käyneet aivan päällikön paalumajan alla tapaamatta yhtään vahtia.
– Me voisimme yllättää Sumban väen hyökäten pimeällä, sanoi Umbo.
– Menkäämme häntä tervehtimään vasta aamun sarastaessa; se on rehellisempää, esitti Taavi; ja samaa mieltä oli miehistökin, joka oli marssista peräti väsynyt ja paisteli villisian lihaa pienten nuotioiden ääressä.
Aamun sarastaessa Umbo näki edessään Sumban kylän. Se oli pienen joen rannalla, niemekkeellä. Talot olivat rakennetut joen rannalle paalujen päälle, ja ne näyttivät verraten suurilta. Nostotikapuut olivat vielä ylhäällä, sen näki hän kiikarilla, eikä vielä näkynyt koko kylässä ihmisiä liikkeellä. Nuoret miehetkin lienevät olleet yöllisen tanssin jälkeen kovin väsyksissä. Umbo tarkasteli seutua pieneltä kukkulalta, joka nähtävästi oli villien tähystyspaikka, koska puut oli raivattu maata myöten. Hän kutsui luokseen Taavin ja näytteli hänelle Benin lähettämästä kartasta, missä olivat miesten ja missä naisten asunnot ja missä on itse Sumban "palatsi." He näkivät kiikarilla selvästi juhlakentän ja sen keskellä rovion.
Lyhyen neuvottelun jälkeen Umbo teki sotasuunnitelman, ja he alkoivat saartaa kylää. Mutta kun Iiskan komennuskunta aikoi mennä villien kanooteilla joen toiselle puolelle, nosti vartiosotilas joen rannalla kovan metelin. Hän kalisteli puusta tehtyä ilmoitusrumpua niin voimakkaasti ja taidokkaasti, että se ihmetytti Taavia. Pian vastattiin hälytykseen kylän toiselta rannalta, ja hetken kuluttua pärisivät hälytysrummut kaikkialla ja sotilaita täysissä varustuksissaan laskeutui tikapuita miesten huoneista, mutta toiset jäivät taloihin. Taavia aluksi huvitti villien neuvottomuus. Päättömiksi säikähtyneinä he kyselivät toisiltaan hälytyksen syytä, ja pian kiehui kylässä elämää niinkuin muurahaiskeossa, johon on oksa heitetty. Kun pahin hämmästys oli ohi, he hyökkäsivät maahan kaivetuille etuvarustuksilleen. Sillä aikaa Umban miehet kerkisivät levitä laajaksi kaareksi kylän ympärille ja alkoivat ammunnan pääasiallisesti Sumban taloa kohti askel askeleelta työntäen edellään niitä villejä, jotka olivat edenneet etuvarustusten sivuitse. Villitkin alkoivat kivääritulen, mutta luodit raapivat vain puiden latvoja. Silloin alkoi paukkua keskikylälläkin. Kanakit olivat lupauksensa mukaan alkaneet hyökätä soturien selkään Benin johdolla. Kahden tulen väliin jouduttuaan villien täytyi peräytyä miesten rakennuksille, jossa he aikoivat pistää kuoliaaksi jokaisen, joka uskaltaa niitä lähestyä. Tuntien eurooppalaisten aseet olivat Sumban miehet tehneet huoneidensa alaosaan savesta suojuksia, joita eivät luodit lävistäneet. Umbon joukkojen hyökkäys keskeytyi hetkeksi, kun Ben kanakkeineen yhtyi niihin. Kyynelsilmin tervehti paljon kärsinyt Ben vapauttajiaan.
Taavi ja Iso-Iiska jatkoivat keskeyttämättä hyökkäystään rannan puolelta. He olivat jo aivan talojen edustalla, kun Umbo ja Ben selvisivät kohtauksesta. Tuiskuna tuli nuolia rakennuksista hyökkääjiä vastaan, mutta he eivät mitään välittäneet. Iiska oli jo tunkeutunut Sumban huoneen alle, tarttui käsin kannatuspylvääseen ja ravisti sitä niin voimakkaasti, että koko rakennus huojui. Hänen selkäänsä satoi yhtenään keihäitä ja nuolia. Mutta kun ne kärki tylsänä kilpistyivät siitä syrjään kuin kalliosta, päättelivät villit, että se on itse pahahenki, "oriogoruho", ja jättivät Iiskan rauhaan, mutta vastustivat sitä tulisemmin toisia. Iiska sai irroitetuksi yhden tukipylvään, jolla hän sitten jyskytti rakennuksen lattiaa ja seiniä tanssittaen sisällä olevia sotureita ja itse Sumbaakin, joka kauhistui tätä voiman näytöstä. Päänoita koetti taioillaan ja rukouksillaan lepyttää vimmastunutta "oriogoruhoa", mutta se ei auttanut. Iiska peuhtoi kuin Simson ennen temppelin pylväissä ja paalu toisensa jälkeen poistui rakennuksen alta. Viimein pudota rysähti rakennuksen toinen pää maahan ja Iiska pääsi sisälle. Hän aikoi ensin lyödä kangella alastonta miesjoukkoa, joka aseettomana kyyrötti nurkassa henkien vihaa peläten. "Oriogoruho, oriogoruho", kuuli Iiska heidän mumisevan. Sumbakin heitti aseensa lattialle ja lankesi maahan kasvoilleen. Iiska tunsi hänet kuvauksista, joita hän oli papualaisilta kuullut. Hän tarttui oikealla kädellään villin niskaan ja nosti suoraan ilmaan. "Uiiii!" kirkaisivat villit kauhusta, kun luulivat, että Iiska ilman muuta syö heidän päällikkönsä. Mutta Iiska kantoi hänet vain ovelle, josta heitti hänet kuin variksen pojan pesästään Benin ja Umbon eteen, jotka olivat tulleet loppumatkan melkein vastustusta kohtaamatta Taavin taistellessa navakasti Sumban pojan joukkoja vastaan joen puolella.
– Nyt ovat osat vaihtuneet! huudahti Ben. – Enkö minä sinulle sanonut, että valkoisen miehen henkikin kostaa sinulle katalan työsi, kun salaa hyökkäsit päällemme. Nyt saat itse istua häkissä.
Tämän sanottuaan hän vei Sumban häkkiin ja käski kahden kivääreillä varustetun miehen vartioida häntä. Umbo antoi hänen rumpalinsa kuuluttaa, että sota on loppunut ja että kaikkien on kokoonnuttava päällikön asunnon eteen. Sillä välin olivat Sumban pojan joukot antautuneet Taaville ja poika sai seurata isäänsä häkkiin.
Hyvin kirjava oli se sotilasjoukko, joka pienissä ryhmissä ja häpeissään kerääntyi Sumban asunnon eteen. Se oli pientä kähärätukkaista väkeä, jonka puvusta ei ollut paljon tietoa; eivät olleet kerinneet koristelemaankaan itseään.
Umba piti heille seuraavan puheen:
"Te mustat miehet, te olette nostaneet aseenne valkoista miestä vastaan, te olette salaa hyökänneet hänen taloonsa kuin dingo eemuparveen, te olette tappaneet hänen palvelijoitaan ja ryöstäneet hänen omaisuuttaan. Se ei ole ollut henkien mieleen, itse 'oriogoruho' on taistellut riveissämme ja me olemme voittaneet. Niin käy aina, kun nostatte kätenne valkoista miestä vastaan. Mutta se ei ollut teidän syynne, se oli tuon päällikkönne Sumban käskystä. Me valkoiset miehet teemme sovinnon teidän kanssanne sillä ehdolla, ettette milloinkaan enää nosta asetta meitä vastaan."
Muuan papualainen tulkitsi tämän villeille. – "Me suostumme sovintoon, me vannomme, että elämme vastedes rauhassa", vastasivat villien vanhimmat.
Tämän onnellisesti päättyneen sotaretken loppuselvittelyssä tuomittiin Sumba kuolemaan ja hänen poikansa Timori asetettiin päälliköksi hänen sijaansa. Ystävyyden merkiksi esitti Timori, että Taavi ottaisi aviopuolisokseen hänen sisarensa Sumbavan, mutta Taavi ei siihen suostunut. Sen sijaan hän pyysi oikeuden milloin tahansa tulla katsomaan villien näyttelemistä ja juhlia, joista Taavi oli hyvin huvitettu.
TAAVI TOSSAVAINEN ISÄNNÖITSIJÄNÄ JA NÄYTTELIJÄNÄ.
Tämän jälkeen oli rauha de la Poolin istutusmailla, ja muutamien kuukausien perästä oli taas kaikki kunnossa. Työtä tehtiin aamusta iltaan, ja työvoimaa, josta istutusmailla on toisinaan kova puute, oli runsaasti, sillä ne vanhat työmiehet, ne kanakit, jotka välillä olivat olleet Sumban leirillä, eivät menneetkään kotisaarilleen, vaan tahtoivat palvella koko sen ajan, miksi he olivat pestautuneet. Kopraa kerääntyi sen tähden paljon varastoihin, ja entistä useammin sai laiva käydä sitä hakemassa.
Taavi oli hyvä istutusmaan johtaja. Hän oli itse täsmällinen kuin kello. Antoi väelleen selvät määräykset ja vaati, että niitä noudatettiin. Uppiniskaisia hän rankaisi, mutta ei koskaan liian ankarasti. Villien keskellä eläessään hän oli oppinut tuntemaan kurin välttämättömyyden. Mutta aniharvoin hänen tarvitsi sitä käyttää, siksi sekä kulit että kanakit pitivät hänestä eivätkä sallineet puhuttavankaan, että hän lähtisi takaisin Eurooppaan.
Kolme vuotta oli Taavi Tossavainen Uudessa Guineassa. Sinä aikana hän oppi ei ainoastaan istutusmaata hoitamaan, vaan myös puhtaasti puhumaan ja kirjoittamaan englannin kieltä, oppi tuntemaan alkuasukkaiden tavat ja uskonnolliset käsitykset, oppi myös heidän taidettaan, joka oli vielä lapsellisempaa kuin hänen omansa kouluaikana. Kääpiöiden päälliköstä Timorista hän sai hyvän ystävän. Usein söi hän paistettua villisian, puukengurun tai eemun lihaa Timorin tilavassa talossa, usein hän myöskin Timoria kotonaan kestitsi ja lahjoitti hänelle milloin vaatetta, milloin veitsen, kirveen tai sahan, mutta ei milloinkaan ampuma-asetta.
Kun kolme vuotta oli kulunut, palasi Taavi Lontooseen ja hänen tilalleen jäi Iso-Iiska, jolla oli apuna kirjanpitäjä. Lupauksensa mukaan de la Pool toimitti hänet teatterikouluun, jota hän sitten kävi kaksi vuotta edistyen taiteessaan niin hyvin, että jo ensimmäisenä keväänä sai kuninkaan palkinnon, komean kultamitalin. Hän sai koko ajan täysihoidon de la Poolin upeassa kodissa ja sillä aikaa, kun isäntä kävi alusmaissa, hoiti hän liikkeen asioita.
Vaikka Taavi kirjeenvaihdon välityksellä oli koko ajan ollut kosketuksissa kotimaansa kanssa, ei se vähentänyt hänen koti-ikäväänsä, pikemmin lisäsi. Hän oli saanut kirjeitä kotoa, koulutovereilta, varsinkin Mikko Jorolta, joka oli päässyt postinkantajaksi Karikylään, sekä Irja Markkalalta, jolle hän oli lähettänyt tukun paratiisilinnun höyheniä ja muutamia hyvin kalliita australialaisen lyyralinnun sulkia. Melkein joka kirjeessä oli häntä pyydetty tulemaan takaisin kotimaahan. – Ja Taavi tuli.
Muutamana sumeana lokakuun päivänä kuusi vuotta sen jälkeen, kun Taavi ja Mikko karkasivat Karikylästä, oli tämän kaupungin henkisessä elämässä merkkitapaus: ulkomailla opiskellut ja siellä mainetta saavuttanut näyttelijä Taavi Tossavainen oli kaupungissa näytelmäseurueineen. Pääsyliput menivät kuin kuumille kiville; ne loppuivat kesken. Lehtori Markkala tyttärineen oli saanut vapaalipun. Katsomo oli ääriään myöten täynnä jo puoli tuntia ennen näytelmän alkua, sillä ihmiset olivat uteliaita näkemään kotikylän poikaa, jolla oli takanaan jo monimutkaiset elämänvaiheet ja joka nyt rikkaana miehenä ja etevänä taiteilijana oli tullut kotikaupunkiinsa.
Näytelmäseurue esitti Daniel Hjortin, Taavi nimiosassa. Esiripun auettua vallitsi katsomossa tavallista syvempi hiljaisuus. Ja koko kappaleen ajan seurasi yleisö henkeään pidättäen poloisen Daniel Hjortin vaiheita. Parhaimmatkin taiteentuntijat, kuten lukion suomen kielen opettaja ja tohtori olivat sitä mieltä, että se ei ollut vain näyttelemistä, se oli kuin tosielämää, syvästi tunnettua ja mainiosti esitettyä. Jo ensi näytöksen jälkeen ei tahtonut suosionosoituksille tulla loppua. Taaville ojennettiin suuria kukkalaitteita. Viimeisen näytöksen jälkeen meni lehtori Markkala häntä kädestä kiittämään lausuen:
– Sinusta Taavi on tullut taiteilija ja mies.
Sen jälkeen toi Irja hänelle kimpun punaisia ruusuja ja se katse, jonka taiteilija häneen loi kukkia ottaessaan, puhui paljon.