[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVdj1UuyFZRylNhB5uDD1dYs4Pam_4q6pCKYqwMDzfoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1651,"Kaksi karkulaista","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1651-hanninen-kaarlo-kaksi-karkulaista","1651__Hänninen_Kaarlo__Kaksi_karkulaista",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1927,37471,249129,true,[],[],[],"Koulupojat Taavi ja Mikko karkaavat pikkukaupungin ahtaudesta ja koulun kurista tavoitteenaan vapaus. Heidän matkansa suuntautuu Pohjois-Ruotsiin, missä he päätyvät työskentelemään Jällivaaran kaivoksissa ja kokevat jännittäviä seikkailuja tunturimaisemissa.","Kaarlo Hännisen 'Kaksi karkulaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1651. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KAKSI KARKULAISTA\n\nKirj.\n\nKaarlo Hänninen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTaiteen tähden.\nKaksi karkulaista.\nOrjantappura tien ohessa.\nMustalaisleiri.\nNäytelmä.\nKarvaista pippuria ilon maljaan. Kemheikin rahat.\nKiveliöissä.\nErakkomajalla.\nKarkulaisten jäljillä.\nEnsi kerran ulkomailla.\nJällivaarassa.\nTyössä maan alla.\nJuhannusviikon tapahtumat.\nKohtalokas tunturimatka.\nValtamerien taakse.\nMikon paluu.\nTunturien yli.\nLuvatonta \"peuranmetsästystä.\"\nOikeata Norjan luontoa.\nLontoossa.\nLähtö. Sam Umbon kertomus.\nTropiikin \"löylyssä.\"\nSurullinen tulokatselmus.\nHäiriintynyt juhla.\nTaavi Tossavainen isännöitsijänä ja näyttelijänä.\n\n\n\n\nTAITEEN TÄHDEN.\n\n\nKaikki Karikylän lyseon pojat, vieläpä muutamat opettajatkin olivat\nvarmoja siitä, että kuudesluokkalaisella Taavi Tossavaisella oli\nilmeisiä näyttelijätaipumuksia; eikä \"Huuhkaja\" -- kuten pojat häntä\nnimittivät -- pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan antoi taiteensa\n\"loistaa.\" Milloin vain koulun juhlissa näyteltiin, olihan aina\nmukana ja saavutti tavallisesti hyvän menestyksen. Kerrankin erään\nkoululaisnäytelmän jälkeen pormestarin rouva, joka siihen aikaan oli\nkaupungin \"makutuomarina\" ja taiteenarvostelijana, tuli häntä kädestä\nkiittämään:\n\n-- Sinusta, Taavi, tulee näyttelijä. Kunhan vain harjoittelet enemmän\nlausumista ja äänivarojen käyttöä, kunhan saat enemmän vivahduksia\nilmeisiisi ja enemmän varmuutta liikkeisiisi, niin hyvä tulee.\n\nEntäpä tyttökoululaiset! Joka kerta kun Taavi esiintyi\nopettajain luvalla heidän juhlissaan, sai hän osakseen valtavat\nsuosionosoitukset.\n\nTämmöiset, arvovaltaiselta taholta annetut tunnustukset\nkannustivat hänen harrastuksiaan. Ja hän harjoitteli ahkerasti\nnäytelmiä -- liiankin ahkerasti, koska yhdeksiköt hänen viime\nlukukausitodistuksessaan olivat keikahdelleet kuutosiksi ja viitosten\ntakasarvet olivat kääntyneet eteenpäin.\n\nNiin, Taavi tahtoi jo koulupoikana raivata pois pahimmat risut\ntaiteilijan orjantappuraiselta tieltä. Ja merkiksi siitä, että hän\noli päättänyt elämänsä pyhittää taiteelle, hän kasvatti itselleen\npitkän tukan, joka otsalla valtavina kiemuroina kaartui kahtaalle\nmuistuttaen huuhkajan korvuksia. Nämä sekä leveä otsa, suuret\nsilmät, kaareva nenä ja melkein kolmiomaiset kasvot antoivat\nhänen ulkomuodolleen hiukan koomillisen vivahduksen, jota hän ei\npyrkinytkään vähentämään.\n\nMutta kukaan hänen tovereistaan ei voinut sanoa, johtuiko\n\"Huuhkaja\"-nimitys hänen ulkomuodostaan,ja oliko se alkujaan annettu\nivanimeksi vai lempinimeksi. Myöhemmin se ainakin oli pikemmin\nlempinimi. -- Poikain kesken voi näet sama liikanimi olla kumpi\nhyvänsä, riippuen äänen sävystä, millä se lausutaan.\n\nTaavi Tossavainen ei tosin ollut pahimpia koulun hyvän järjestyksen\nhäiritsijöitä, mutta hän ei ollut myöskään vakavimpia oppilaita.\nOpettajat lienevät lukeneet hänetkin \"vekkuliainekseen\", jota on aina\njonkin verran joka luokalla. Kun niikseen sattui, nauratti hän poikia\nennen opettajain tuloa pienillä kujeillaan ja ilmeillään; silti hän\nei kuulunut pahimpiin irvinaamoihin. Toisinaan hän joutui tekemisiin\njärjestystä valvovien opettajien kanssa. Mutta sitä hän varoi, ettei\nenää tullut epämieluisiin tekemisiin historian lehtorin Johannes\nMarkkalan eli \"Maran\" kanssa.\n\nPatukka eli \"klopo\" oli sen ajan koulukasvatuksessa tärkeä tekijä,\nvarsinkin alaluokilla. Sen käytössä oli \"Mara\" mestari. Ahkerasti\ntanssitti hän sitä alaluokkalaisten kämmenlihaksilla juurruttaakseen\npoikiin kuuliaisuuden, ahkeruuden ja nöyryyden hyviä avuja.\nSitä, samoinkuin sen käyttäjää kohtaan tunsi Taavikin kammoa.\n\"Mara\" oli usein sillä hänen lihaksiinsakin \"kirjoittanut\" koulun\njärkähtämätöntä lakia. Mutta yläluokilla ei klopoa enää annettu ei\nTaaville enempää kuin muillekaan; eikä sitä monesti tarvittukaan.\nEpäjärjestyksen alkaessa riitti tuima silmäys, joka tavallisesti\nhypnotisoi pojat istumaan paikallaan kuin takin helmoista tuoliin\nnaulattuina, ja ahkeruutta Mara lisäsi muuttamalla \"silmälasit\"\nkuutosiksi ja viitoset tuolin kuviksi.\n\nMutta kerran, kerran puhkesi vielä kuudennellakin luokalla rajuilma\nhistorian tunnilla Taavin näytelmäharrastusten takia -- silloin, kun\n\"Huuhkajalta\" kynittiin pois paholaisen naamari. Taavin luokkatoverit\nkertoivat siitä seuraavaan tapaan:\n\nOli kevätkertausten aika. Kuudennella luokalla oli pitkä\nhistorian läksy, ja sentähden pojat toisen aamutunnin alussa\nodottivat opettajaa hiukan jännittyneinä. Toiset vielä selailivat\noppikirjan lehtiä, kun ovi äkkiä avautui ja luokkaan astui sangen\nmielenkiintoinen olio, itse paholainen, yllään punainen viitta ja\nsivullaan kiiltävä miekka. Mustanruskea iho, pienet silmät, käyrä\nnenä, pujoparta ja mustasta otsatukasta esiintyöntyvät sarven nykyrät\nantoivat sille peloittavan muodon.\n\nPojat katselivat ensin hämmästyksestä mykkinä, takimmaiset nousivat\ntuoleille paremmin nähdäkseen, mutta huomattuaan ilveen räjähtivät\nnauramaan tietämättä kuitenkaan, kuka oli naamarin takana.\n\n\"Paholainen\" astui mahtavana opettajapöytää kohti ja lausui seuraavat\nMefistofeleen sanat Goethen Faustista:\n\n    \"Pois lähtään, -- oitis vaikka!\n    ja jätetään tää piinapaikka.\n    Voi, näitä ahtahia olomaitas!\n    Vain itseäs kiusaat ja oppilaitas.\n    Se toimena olkoon naapuris, Paksupään!\n    Tuo tyhjäin olkien puinti heitä houkoille!\n    Et parhaita tietojas sittenkään\n    sa lausua tohdi poikajoukoille.\"\n\nLausunnan ehtiessä lopulleen vallitsi luokassa syvä hiljaisuus, jota\noudoksuen \"paholainen\" katsoi taakseen. Samassa lause keskeytyi. Voi\nkauheata! Lehtori Markkala seisoi hänen takanaan hirmuisen näköisenä.\n\"Paholainen\" oli ensin lentää säikähdyksestä selälleen ja syöksyi\nsitten ovea kohti, mutta ovi ei liikahtanut.\n\n-- Mitä peliä tämä on? jylisee lehtori. -- Tahdotteko tehdä\nrauhallisesta luokasta naamiaissalongin?\n\nSamassa hän kipinöivin silmin ja tukka pystyssä karkaa ovea kohti\niskien jykevän kouransa onnettoman \"paholaisen\" niskaan ja pyöräyttää\nhänet ympäri. Ärhennellessään hän muistuttaa raivoavaa leijonaa, joka\non juuri iskenyt kyntensä lampaan niskaan. Armotta hän kouraisee\nuhriltaan paholaisen naamion ja heittää sen loukkoon, samoin\nserttinkikankaasta tehdyn punaisen mekon, joka riisuttaessa repeilee\npahasti; ja näiden varustusten alta tulee esille saman luokan oppilas.\n\n-- Sehän on \"Huuhkaja\", huutavat pojat. Mistä olet saanut paholaisen\nhöyhenet?\n\n-- Taavi Tossavainen, mölähtää lehtori ihmettelevin äänensävyin. --\nKuinka sinä voit tätä tehdä? Tämä on ensimmäinen tapaus koko koulun\nhistoriassa, että joku oppilas naamioituna tulee tuntia häiritsemään\n-- ja minun tuntiani! Paholainenko sinua riivaa, se sama, jota\napinoit! Sinä olet kuin korvaton aasi, luokan painajainen, joka aina\nharaat vastaan kuin pässi, jota sarvesta vedetään. -- Muutenhan\ntäällä menisikin kuin rasvattu. Sellainen oppilas, joka on kuin\nohdake nisuvainiossa ja joka varjollaan estää myös viljan kasvamasta,\npitäisi poistaa, ja kyllä minä sen kitkenkin pois.\n\n-- Herra lehtori, minä pyydän anteeksi, minä luu...\n\n-- Ei mitään vastaväitteitä. Asia on selvä.\n\n-- Minä luulin, että lehtori ei vielä tule luokkaan, saa poika väliin\nsanotuksi.\n\n-- Ei mitään luulemisia. Kaikki muut oppilaat olivat luokassa hyvässä\njärjestyksessä paitsi sinä. Mikä vintiö sinusta kasvaakaan. Villien\nmaille, Australian neekerien keskuuteen saisit mennä konstejasi\nnäyttelemään. Täällä sinusta ei tule kolmen koiran elättäjää\nvalmiilla ruoalla. Ei taida olla kotonasi kurittajaa. Mutta koulu\nkyllä sinusta ne vinkeet karsii.\n\nTovereita jonkinverran huvitti, mutta samalla säälitti \"Huuhkajan\"\nkova kohtalo, kun hän kuin kynittynä ja allapäin seisoi syyttäjänsä\nja tuomarinsa edessä. Koomillisinta oli, että Taavin oli pitänyt\njättää takkinsa karttakomeroon, kun paholaisen mekko ei mahtunut\ntakin päälle. Sääriä verhosivat vielä kierteelle käärityt punaiset\npaulat, ja toinen jalka oli muovailtu pukin sorkaksi, toinen hevosen\nkavioksi. Toverit käsittivät, että \"Huuhkaja\" oli juuri enemmän\nnäytelmäharrastuksesta kuin vallattomuudesta joutunut ikävään\ntilanteeseen, josta selviäminen näytti vaikealta. Mutta he eivät\nvoineet käsittää, miten hän niin varomattomasti tuli luokkaan. Toiset\nmyöskin tiesivät, että hänen näytelmäharrastuksilleen oli viime\naikoina antanut virikettä kiertävä näytelmäseurue, joka parast'aikaa\nesiintyi Karikylän kaupungissa ja jonka näytännöissä \"Huuhkaja\" oli\nollut apumiehenä.\n\nTovereita peloitti, että \"Huuhkaja\" saa ehkä liian raskaan\nrangaistuksen poikamaisesta kujeestaan, sillä \"Mara\" ei koskaan\ntuntenut \"lieventäviä asianhaaroja\" tuomitessaan. Hän kohteli\nluokkaa kuin täysin samanlaisista rakeista kokoonpantua massaa,\nhuomaamatta erilaisia luonteita, erilaisia taipumuksia ja erilaisten\npersoonallisuuksien alkuja. Kaikista tahtoi hän karsia oksat, kyhmyt\nja sivuhaarat, niinkuin puutarhuri, joka saksii kaikki pensasaidan\nyksilöt samanmuotoisiksi.\n\nHirmuinen sanatulva tärisytti luokkahuoneen ilmaa ainakin puoli\ntuntia, vuoroin vähän vaimentuen, vuoroin paisuen mahtavaksi\nkoskeksi, aina sen mukaan, kuinka lehtorin keuhkoissa riitti ilmaa,\nkuinka hän sattui muistamaan sopivia nuhdelauseita ja kuinka kieli\nkerkesi niitä ladella. Sen kestäessä syytetty seisoi ensin allapäin,\nmutta nosti sitten päänsä pystyyn, otti asenteen, joka ikäänkuin\ntahtoi sanoa: tulkoon mitä tulee.\n\nSe kiihdytti \"Maran\" kiukkua. Kieli ei kerinnyt enää sanoa kyllin\npaljon, ja jokseenkin kovakouraisesti niskasta puristaen hän heitti\n\"Huuhkajan\" ovesta käytävään, viskaten paholaisen pukimet perään ja\närjäisten:\n\n-- Odota siellä ensi välituntiin, silloin saat palkinnon\nilveilytaidostasi.\n\nLehtori käveli kiihtyneenä edestakaisin luokan edessä ja istahti\nsitten merkitsemään päiväkirjaansa poissaolevia. Luokassa oli niin\nhiljaista, että kynän rapina kuului takariville saakka. Pojat\ntiesivät, että vaikka \"ensimmäinen rajuilma\" oli ravistellut\npoloista, pahasti erehtynyttä \"Huuhkaja\"-parkaa, niin toinen voi\npuhjeta koska tahansa ja pienimmästäkin aiheesta, eikä kellään ollut\nhalua joutua \"tuulen kynsiin.\" Siksi vallitsi joukossa jännittynyt\ntyyneys.\n\nKouluelämä, kuten ihmiselämä yleensä, on täynnä toiveita ja\npettymyksiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Osat vaihtuvat sielläkin\ntoisinaan nopeasti. Sen oli huomannut Taavi Tossavainenkin\nseisoessaan syytettynä koulun äkeimmän lehtorin \"Maran\" edessä,\nopettajan raskas käsi takinkauluksessa.\n\nRiisuessaan karttakomeron edessä punaisia paulojaan ja pukeutuessaan\njälleen koulupojan takkiin Taavi kertasi ajatuksissaan koko\ntapahtuman ja tutkisteli sen syitä.\n\nEnnen lehtorin tuloa hän oli päättänyt huvittaa tovereitaan pienellä\nnäytöksellä, kun kiertävän näytelmäseurueen pukuvarastossa sattui\nolemaan Mefistofeleksen naamio ja viitta. Kappale sopi hänen\nmielestään mainiosti juuri tulevan historiantunnin alkuun, koska\nläksynä sattui olemaan \"Uudemman ajan kirjallisuus ja taide\", jossa\npuhuttiin Goethesta ja hänen suurteoksistaan. Sehän olisi ollut\nhistorian elävöittämistä. Tämä kappaleen kohta sopi Taavin mielestä\nmyös mainiosti koululaisen elämään. Kuinka monen läksyihinsä\nsyventyneen koulupojan taa onkaan paholainen hiipinyt kuten\ntohtori Faustin luo muinoin kuiskuttamaan korvaan milloin mitäkin\nviettelystä! \"Mitä hyödyttää noin raataa, mitä hyödyttää aina vain\n'toukkia' kuivia kirjoja; seuraa minua, minä annan sinulle jotakin\nkokonaan muuta: vapautta, nautintoja, loistoa.\" Taavi tiesi sen hyvin\nomasta kokemuksestaan; hän ei toisinaan mitenkään pysynyt työssään,\nkun kiusaaja milloin minkin hahmossa, useimmin vain ajatuksissa\nsaapui hänen luokseen. Havainnollistuttaakseen tuon kiusaajan ja\nepäuskon herättäjän, hän oli päättänyt pojille näytellä Faustia.\n\nHän oli jo edeltäpäin iloinnut onnistumisestaan \"näytelmässä\"\nja kuinka hän sitten esityksensä jälkeen tulisi luikkimaan ulos\nkuullessaan opettajan tulevan ja karttakomerossa pukeutuisi jälleen\nomiin vaatteihinsa ja palaisi luokkaansa. Hän olisi tosin hiukan\nmyöhästynyt, mutta siitä ei \"Marakaan\" ollut aina kovin ankara;\nkorkeintaan hän olisi saanut ansaitun muistutuksen, mutta sen\nhän olisi kärsinyt saadessaan nauttia \"taiteilija-iloa\" niinkuin\nkaupungissa juuri vieraileva \"Hamletin\" esittäjä, jolle ihmiset\nnäytelmän jälkeen hurmautuneina osoittivat suosiotaan. Tosin luokka\nei hänenkään mielestään ollut sopiva näytelmäpaikka, mutta paremman\npuutteessa se meni.\n\nVaikka \"Maran\" luisevien sormien jäljet kihelmöivät niskassa, mojotti\nsydänalassa vielä enemmän se tieto, että \"näytelmä\" oli täysin mennyt\nmyttyyn, ja hän ehkä joutuisi halveksituksi, sillä onnistumattomuus\ntällaisissa tilanteissa arvioidaan poikain kesken taitamattomuudesta\njohtuneeksi -- ja herättää tovereissa pikemmin ivaa kuin myötätuntoa.\nEikä Taavi Tossavainen pelännyt mitään enemmän kuin toverien ivailun\nesineeksi joutumista. Hän oli kyllä laskenut edeltäpäin kaikki\nmahdollisuudet, mutta sitä hän ei ollut voinut edeltäpäin arvata,\nettä lehtori juuri sillä kertaa tuli luokkaan melkein kymmentä\nminuuttia tavallista ennemmin. Myöskin Joron Mikko oli huonosti\ntäyttänyt tehtävänsä vahtiessaan mahdollisia yllätyksiä.\n\nKun Taavi siinä karttakomeron edessä järjesteli ulkonaista olemustaan\ntaas tavallisen koulupojan näköiseksi, kuului alhaalta johtavilta\nportailta hiljaisia askeleita ja hetken kuluttua kurkisti pylvään\ntakaa Joron Mikko.\n\n-- Sinä vintiö, sinä haaskalintu, sinussa ei ole hituistakaan oikeaa\ntoveruushenkeä. Miksi työnsit minut luokkaan, vaikka kuulit lehtorin\ntulevan? intoili Taavi nyrkkiään heristellen. -- Tästä tulee vielä\nkumma juttu.\n\n-- En tiennyt, että lehtori oli jo portailla tulossa, enkä salvannut\novea.\n\n-- Tiesit.\n\n-- En. Sen vakuutan, ja jos tästä tulee sinulle jotakin pahempaa,\nniin kärsin seuraukset kanssasi kuin mies. -- Antoiko hän sinulle\n\"klopoa\"?\n\n-- Ei, mutta niskassani tuntuu, kuin olisi tiikeri sitä kouristanut.\nVai \"klopoa\" kuudesluokkalaiselle!\n\n-- Rajuilma tärisytti koko rakennusta. Menin sen ajaksi toiseen\nkerrokseen, mutta nyt aion ilmoittaa, että minä olin näytelmässä\nosallisena, intoili Mikko.\n\n-- Se ei vähennä rangaistusta. Kyllä sen kärsin yksinkin.\n\nMutta Mikon miehekäs puhe lauhdutti Taavia. Ei ollut kovinkaan\nyleistä, että oppilas tuli vapaaehtoisesti ilmoittamaan\nosallisuuttaan, ja hänen selityksensä uhkui toverihenkeä, jolle Taavi\nantoi suuren arvon.\n\n-- Kuulehan Taavi, jatkoi Mikko. -- Minä olen ajatellut, että meistä\nei tule täällä tosi koulupoikia eikä tosi taiteilijoita. Täällä\nhöylätään kaikki saman kaavan mukaisiksi. Eihän kaikista puistakaan\ntule samaa kalua taitavimmankaan mestarin käsissä.\n\n-- Ettäkö karkaisimme...?\n\n-- Niin, sitten kun olemme kärsineet rangaistuksemme, ettei jäisi\nkoululle velkaa.\n\nMikko Joro oli tanakka, lihavahko ja punakka poika, jolla oli\nkellertävä tukka, siniset silmät ja suora nenä. Hiukan höllät\nhuulet ja suun seudun piirteet juorusivat, että hänellä ei ollut\nlujaa tahtoa. Mutta kasvoja kaunisti hyväntahtoinen hymy. Mikolla\noli kimakka, melkeinpä naisellinen ääni, ja hänellä samoinkuin\nTaavillakin oli taiteellisia harrastuksia, vaikka ne eivät vielä\nolleet julkisuudessa ilmenneet.\n\nEi Mikonkaan koulu-ura ollut loistava. Pari luokkaa oli aluksi\nmennyt jotenkuten, ja opettajain keskinäisen neuvottelun ja tarkan\npunninnan jälkeen oli hän nipin napin ne sivuuttanut, mutta sitten\noli \"kiusaaja\" läksyjen lukuaikana alkanut häntä yhä enemmän\nvetää pois työstä, ja hän oli alkanut kertailla luokkia. Hänen\ntodistuksensa eivät milloinkaan olleet oikein ilahduttaneet hänen\nvanhempiansa, jotka olivat panneet hänet kouluun papiksi lukemaan.\nIsä oli vallan kauhistunut kuullessaan, että Mikkokin harrastaa\nenemmän näyttelemistä ja piirustelemista kuin läksyjen lukua ja että\nhän kaikessa apinoi Taavi Tossavaista, jonka vierustoverina hän oli\nollut pari vuotta, mutta jäänyt sitten viidennelle luokalle, kun onni\npotkaisi toverin luokkaa ylemmäksi.\n\nNäillä toveruksilla, jotka neuvottelivat keskenään paholaisen\nnaamion luona koulun keskikäytävässä, oli siis paljon yhteisiä\nvanhoja muistoja, paljon yhteisiä myötä- ja vastoinkäymisiä. Monta\nkertaa ennenkin he olivat suunnitelleet merille lähtöä, varsinkin\narvostelujen jälkeen. Kumpikaan heistä ei tosin koskaan ollut\nnähnyt merta eikä merielämää, sillä Karikylän koulukaupunki oli\njärven rannalla. Mutta kaupungin laiturissa käyvien järvialustenkin\nmiehistön huoleton elämä antoi siitä aavistuksen.\n\nKello soi. Alakerroksen käytävistä alkoi kuulua pauhinaa, kun luokkia\nkerrallaan ryntäsi lakkiaan ottamaan päästäkseen temmeltämään\nkoulun vastasulaneelle pihalle. Pian yhtyivät kohinaan keski- ja\nyläkerroksen luokat. Poikia juoksi mustana virtana alas leveitä\nportaita. Pauhina, jossa sekoittui satojen kenkäin kopse ihmisääniin,\nmuistutti kosken kohinaa silloin, kun sen niskasta avataan virtaa\nsulkeva pato. Järjestävän opettajan huudahdukset muistuttivat\nkoskenlaskijan komentosanoja soutajalle.\n\nKuudennen luokan ovi avautui myöhemmin. Pojat yrittivät Taavin ja\nMikon puheille, mutta lehtori esti sen.\n\n-- Viiden minuutin kuluttua saat tulla opettajahuoneeseen kuulemaan\ntuomiotasi. Minun täytyy asiasta neuvotella muidenkin opettajain\nkanssa, sanoi lehtori. -- Mutta mitä tekemistä sinulla on täällä?\nlisäsi hän huomatessaan Mikko Joron.\n\n-- Minä olin myös mukana auttamassa Taavin näytelmää. Minä autoin\nhäntä pukemisessa ja työnsin hänet luokkaan.\n\n-- Sinäkin laiskuri, koulun ja vanhempiesi ikuinen harmi, pitääkö\nsinunkin olla aina mukana sellaisessa, mikä rikkoo koulun\nvanhastaan hyvää järjestystä ja mainetta? Saat tulla Taavin mukana\nopettajahuoneeseen.\n\nSillä välitunnilla opettajahuoneessa punnittiin kahta koulupoikaa\npuolelta ja toiselta. Ja vaakamestarina oli \"Mara\", silloinen\nvararehtori. Toiseen vaakakuppiin asetettiin hyvät, toiseen pahat\npuolet. Edelliseen ei tahtonut kertyä kuin pieniä punnuksia,\nkun sensijaan pahan puolen vaakakuppiin lehtori Markkala lateli\nniitä suuren röykkiön, paiskaten päällimmäiseksi tuon äskeisen\nkolttosen. Nuoremmat lehtorit tosin asettuivat ymmärtäväisemmälle\nkannalle pitäen tekoa poikamaisena kujeena ja esittäen lieventävänä\nasianhaarana poikain ilmeiset taideharrastukset. Heidän mielestään\noli vain annettava lyhyt ja tepsivä ojennus, mutta vararehtori\nvaati poikain erottamista koulusta ainakin joksikin aikaa. Ja kun\nhäneen yhtyivät toiset vanhemmat opettajat, niin hänen kantansa\nvoitti, vaikka ei aivan täydellisesti. Taavi Tossavainen päätettiin\nkarkoittaa koulusta kahdeksi kuukaudeksi, ja Mikko Joron piti istua\nkaksi päivää karsserissa.\n\nTutkinnon aikana nämä kaksi toverusta olivat kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Jos rangaistus on kovin ankara, esimerkiksi karkoitustuomio, niin\nminä suostun ehdotukseesi, Mikko, sanoi Taavi. -- Lähdetään merille.\n\n-- Sitähän minä olen sinulle aikoja ehdottanut, intoili Mikko.\n\nRannattomalta näyttävä meri, vapauden vertauskuva on ennenkin ollut\nmonen koulupojan ikävöity temmellyskenttä; siellä eivät seinät\nahdista ja katto on korkealla.\n\nSamassa pojat kutsuttiin sisälle ja vararehtori Markkala luki\nkuivasti tuomion. Pojat kuuntelivat sitä suorina seisten, näennäisen\ntyyninä. Mikko sai heti mennä suoraan karsseriin, ja Taavin\nkäskettiin lähteä samana päivänä pois kaupungista kotiseudulleen.\n\nMutta tuomion kuultuaan ennätti Mikko kuiskata Taavin korvaan:\n\n-- Torstai-aamuna kello kymmenen Harjun torniin.\n\n\n\n\nKAKSI KARKULAISTA.\n\n\nTorstaina kaupungin tornikellon lyödessä kymmenen nousi Taavi Harjun\nnäkötornin kiertoportaita, selässään täyteläinen laukku ja yllään\nsinertävän mustat pyhävaatteet. Tihruisiksi käyneistä silmistä ja\nentistä kalpeammista kasvoista päättäen hän oli viettänyt unettoman\nyön; näkyi, että salainen ero vanhemmista ja lapsuuden kodista ei\nole ollut niinkään tuskaton. Saavuttuaan tornin tasaiselle ylimmälle\nsillalle hän heitti laukun selästään penkille ja alkoi tornin\nreunojen yli katsella, näkyisikö Mikkoa tulevaksi.\n\n--Taitaapa hänenkin olla yhtä raskasta erota syntymäsijoilta kuin\nminun on, mutisi hän puoliääneen. Vai olisivatko vanhemmat saaneet\nasiasta vihiä ja keskeyttäneet koko homman? Mikko kuuluu ennen\nkotonaan uhkailleen lähteä itse pitämään huolta itsestään ja jättää\nkoko kouluhomman.\n\nHarjulla ei näkynyt ketään kulkijaa, joten niihin ei katse\npysähtynyt, vaan luisui metsäisiä rinteitä valkoiseen kaupunkiin\nja sen kattojen yli kevätauringon kirjaamalle järvelle, jossa\nensimmäiset laivat äsken tapahtuneen jäänlähdön jälkeen\nkoettelivat koneitaan päästäkseen tekemään säännöllisiä retkiään\nsuuremmille selille, niille, mitkä välkkyivät metsäisten niemien\ntakana näköpiirin rajalla. Keväinen luonto näytti hänen edessään\ntuhlaavan kaikki viehätyskeinonsa tehdäkseen eron kotiseudulta mitä\nraskaimmaksi.\n\nValkoinen koulutalo loisti siinä harjun alla. Kirjava oppilasparvi\npurkautui juuri ovesta aamiaistunnille. Ja Taavi senkin hyvästeli\nsilmäyksillään, kun se ei muuten käynyt laatuun. Ikävä oli niistä\nerota tällä tavalla. Mutta toisekseen tuntui, että hän oli kohonnut\njoka suhteessa tuon vilisevän parven yläpuolelle ja katseli kuin\nkotka korkeudesta maassa liikkuvaa varpusparvea. Vapauden tunne\ntuntui antavan mielikuvituksen siiville voimaa kohota huimaaviin\nkorkeuksiin. Ah, kuinka suurelta näyttikään maailma, kuinka vapaalta\ntaivaanranta! Ja tätä alkavan vapauden esimakua tehosti kurkiparvi,\njoka laajassa kiilassa lasketteli pohjoista kohti, sinne valkeuden ja\nvapauden maille.\n\nSeuraava ajatus löi tuota vapauden uljasta kotkaa vasten silmiä:\nMutta jolleivät siivet kannatakaan, jos minä olenkin vain kuin\nliiaksi voimiinsa luottava kotkan poikanen, joka pesän reunalla\nsiipiään leyhytellessään tuntee saavansa kylliksi ilmaa alleen,\ntuntee lentimensä kantavan, mutta putoaakin jonkin matkaa\nräpyteltyään maahan, taittaa siipensä eikä pääse enää uudestaan\nilmaan; niin miten silloin käy?\n\nTaavia kauhistutti se ajatus, joka tuli kuin korppi pulmusparveen.\n\nMitenkäkö käy siipensä taittaneelle kotkan pojalle? Näinhän sille\nkäy: Se koettaa henkensä edestä räpytellä yhdellä siivellä, kierii\nmaassa ympäri ja väsähtää viimein mätäskoloon makaamaan. Melkein\nkaikki metsän linnut huomaavat sen hädän ja tulevat ilkkumaan;\nrastaat räkättävät, harakat nauravat, varikset ja korpitkin tulevat\nnokallaan kopauttelemaan. Kun se on kaukana pesästä eivätkä vanhemmat\nlöydä ruokkiakseen sitä, kuolee se viimein nälkään.\n\nMinullekin voisi ehkä käydä samoin. Lähden tavoittamaan vapauden\nliihottelevaa lintua, mutta voisin sillä tiellä löytää turmioni.\n\nTämä synkeä ajatus katkesi, kun alhaalta kierreportaista alkoi kuulua\ntyttöjen kimeitä ääniä. Sinivuokkoja keräilemässä kulkevat kolme\nkoulutyttöä olivat Taavin huomaamatta tulleet tornille ja alkoivat\njuosta portaita ylös. Taavia melkein suututti tämä äkkinäinen\nkohtaaminen, ja hän päivitteli, että kaikkialle niiden \"tipojen\"\npitääkin lentää. Hän olisi niin mielellään piiloittanut laukkunsa\njonnekin, mutta mitään piilopaikkaa ei ollut.\n\nTulijat olivat hänelle tuttuja tyttökoululaisia, ja hän tervehti\nheitä kohteliaasti.\n\n-- Me säikähdimme, kun luulimme ensin täällä olevan ryövärin, mutta\ntehän se olittekin herra \"Huu.\".. Tossavainen. Tulevat taiteilijat\npitävät korkeuksista.\n\nHän yritti sanoa \"herra Huuhkaja\", jolla nimellä Tossavainen oli\ntyttökoululaistenkin keskuudessa tunnettu, mutta viime tingassa\nhuomasi, että se ei ollut sopivaa. Puhuja oli viidesluokkalainen Irja\nMarkkala, melkein täysimittainen, tummatukkainen, tummasilmäinen ja\nitse mielestään kaunottaren alku.\n\n-- Ei rosvo eikä ryöväri, vaan viaton maankiertäjä, huomautti Taavi.\n\nTytöt nauroivat sille \"leikkipuheelle.\"\n\n-- Mutta ettehän vielä kuulu mihinkään kiertueeseen, sanoi Tuulikki\nSalo, hänkin viidesluokkalainen.\n\n-- Kuulun.\n\n-- Mihinkä? kysyi kolmas tyttö, Senja Mäki.\n\n-- Perästä kuuluu, sano torventekijä.\n\n-- Ettekö sentään tulisi ensi pyhänä meidän raittiusjuhlaamme\nlausumaan runoa? kysyi Irja, tietämättä Taavin tuomiosta.\n\n-- Ei käy nyt laatuun. Sitten toiste.\n\nToisten tyttöjen keskinäisestä supattelusta tämän puheen aikana\npäätteli Taavi, että he tiesivät hänen karkoituksensa -- niin, mikä\npikkukaupungissa jäisikään tietämättä. Se häntä harmitti ja hävetti.\n\nTytöillä oli jo kiire kouluun. Sinivuokkokimput käsissään juosta\nsipsuttelivat he portaita alas Mikko Joroa vastaan, joka laukku\nselässä ja vaatekäärö kädessä tuli tornin juurella mäkeä ylös. He\nvilkaisivat Mikkoon ja näkyivät keskustelevan jotain tärkeätä asiata\njatkaen sitten matkaansa.\n\nHikisenä ja huohottaen kuin kuumaksi ajettu poro saapui Mikko\ntorniin. Hänenkin kasvoillaan oli rasittunut ilme.\n\n-- Taisit jo luulla, että kissa söi kannantakaiset, tai niinkuin\netelässä sanotaan: \"sika söi eväät.\" Minun täytyi odottaa sopivata\naikaa, mutta nyt on kaikki kunnossa, nyt voimme lähteä.\n\n-- Minne? Emmehän ole siitä vielä tarkemmin neuvotelleet.\n\n-- Merelle, merelle... Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.\n\n-- Niin on, mutta mille merelle ja minkä kautta? Yhtä hyvä, jos\nmenemme johonkin suureen kaupunkiin, hankimme siellä toimen ja\nseuraamme samalla rakasta näytelmätaidettamme, ehkä saamme siinä\nharjoitustakin. Ansaittuamme sievoisen summan, voimme mennä vaikka\nteatterikouluun. Tänne emme voi jäädä.\n\n-- Helsingissä olisi mahdollisuuksia, mutta en mene takaamaan, jos\nsinne mentyämme pysymme tietymättömissä montakaan päivää. Nolointa\nolisi joutua kruununkyydillä kotikaupunkiin kuljetettavaksi. Silloin\nkaikki pienimmätkin tämän kaupungin tenavat osoittelisivat sormellaan\nsanoen: \"Tuossa on kaksi karkulaista, jotka tuotiin kruununkyydillä\nkotiin.\" Luultavasti meidän peräämme kuulutetaan, vaikka emme ole\nmitään pahantekijöitä, vaan vapaita nuorukaisia, jotka haluamme elää\nkättemme töillä ja edistyä vain niillä aloilla, mille lahjamme ja\nharrastuksemme viittaavat. Meitä ei puristeta \"Maran\" vanhentuneihin\nkaavoihin, intoili Mikko.\n\n-- Mutta minulla on toinen ja mahdollisesti parempi suunnitelma.\nMe emme jääkään Suomeen, vaan painamme suoraa päätä Tornion\nkautta Ruotsiin ja siellä pestaudumme johonkin ulkolaiseen\nlaivaan. Hätätilassa jäämme ansiotöihin Pohjois-Ruotsin kuuluisiin\nrautakaivoksiin.\n\n-- Tuuma ei ole hullumpi, vaikka kyllä Helsingistäkin voisimme ehkä\npäästä johonkin ulkomaalaiseen laivaan.\n\nJonkin aikaa neuvoteltuaan tulivat he siihen tulokseen, että parasta\noli mennä suoraan Ruotsiin ja sieltä merille. Samalla laskivat he\nyhteisen matkakassan, joka näytti nipin-napin riittävän Ruotsin\nrajalle, mutta tuskin kauemmaksi. Kun he tästä ikävästä asiasta\nneuvottelivat, huudahti Taavi:\n\n-- Nuori mies on pelkkää rahaa!\n\n-- Niinhän se on, mutta ei vielä myntiksi lyötyä, lisäsi Mikko.\n\n-- Nyt vasta huomaan, miksi olet kohtauspaikaksemme valinnut juuri\ntämän näkötornin. Etkö juuri sentähden, että voisimme täällä\nikäänkuin samalla kertaa jättää hyvästit koululle, kotiseudulle ja --\nkoko entisyydelle. Jääkää siis hyvästi. Näkemiin, sanoi hän kädellään\nviittoen kaupunkiin.\n\nSekavin tuntein toverukset laskeutuivat tornin kierreportaita.\nMielialakin taisi laskeutua porras portaalta, ja merkkinä siitä\nkimmelsi kyynel kumpaisenkin silmänurkassa. Lähin matkan päämäärä oli\nensimmäinen rautatieasema kaupungista lukien. Heidän mielestään oli\nvaromatonta lähteä junaan kaupungin asemalta.\n\nMaantietä kävellessään virkkoi Taavi toverilleen:\n\n-- Minä otin mukaani sen historiallisen paholaisen naamion.\n\nRautatiematka sujui sitten hyvin Ouluun asti.\n\nSiihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Oulusta Tornioon. Talvella\nmatkustettiin tämä väli hevosella tai hiihtäen -- kunkin kulkijan\nvarallisuudesta riippuen -- kesällä laivalla Pohjanlahden perukan\npoikki.\n\nTaavi ja Mikko valitsivat maantiematkan ja taivalsivat sen jalkaisin.\nOikeastaan se valinta oli heille ainoa mahdollinen, sillä Ouluun\ntullessaan he huomasivat, että meri oli vielä jäässä ja että he\neivät päässeetkään vielä sieltä ikävöimälleen merelle. He huomasivat\ntehneensä siinä pahan suunnitteluvirheen otaksuessaan, että jäät\npohjoisessa sulavat samaan aikaan kuin Keski-Suomessa. Kun he Oulun\nasemalla tarkastelivat hupenevaa matkakassaansa, niin he huomasivat,\nettä se kyllä juuri olisi riittänyt laivapilettien ostoon, mutta ei\nollut varaa jäädä odottamaan meren aukenemista. Heidän siis täytyi\nturvautua vanhanaikaiseen apostolin kyytiin.\n\n\n\n\nORJANTAPPURA TIEN OHESSA.\n\n\nPerä-Pohjolan maantiet! Ah, kuinka monelle ne ovat olleet aluksi\nkuin vapauden portteja, mutta oi, kuinka monelle ne ovat muuttuneet\nkärsimyksen tieksi, _via dolorosaksi!_ Niitä myöten kulkivat ennen\nnälkäiset kisällit hakien hyvää mestaria, jota eivät mielestään\nmilloinkaan löytäneet, niitä pitkin maleksivat ne, jotka olivat\netelästä lähteneet pienempiä tai suurempia pahantekojaan pakoon,\netsien kiveliön suojaavia lymypaikkoja tai puikahtaen lopuksi\nTornionjoen toiselle puolelle, jonne eivät luulleet kruunun\nrautakynsien ylettyvän; niitä seurailivat syksyllä tukinhakkuihin\nja keväällä laskuihin kulkevat konttiselkäiset jätkät, joille ei\nkotipuolessa maistunut \"maajussin\" työ. Mutta karkaavia koulupoikia\nnähtiin harvemmin.\n\nVarsinkin Oulun-Tornion maantie oli kaiken maailman kulkurien\nvaltaväylä. Mikä meni Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, mikä poikkesi\nKemijokivartta ylös, mikä seuraili Tornion viljavia lietteitä. Se oli\nmyöskin kansainvälinen tie: suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä,\nmustalaisia kulki sitä pitkin yksinäisinä tai joukkueina. Eikä\nollut harvinaista nähdä, kuinka kumarainen, pieni, tummaihoinen\nitalialainen posetiivinsoittaja kulki sitä myöten kantaen soittimensa\npäällä marakattia, valkoisia rottia ja opetettuja käpylintuja, jotka\njakoivat nuorisolle onnenlehtiä. Näiden lisäksi nähtiin tiellä\ntoisinaan saksalainen soittokunta viuluineen, torvineen, rumpuineen,\nkelloineen ja kirkkaine, kummallisine kalistimineen, joita soitettiin\nkäsin ja jaloin, vieläpä päälläkin. Tämmöiset \"vapaan taiteen\"\nharjoittajat poikkesivat kaupungeissa pihoihin ja maaseuduilla\nhuvipaikkoihin taidettaan tarjoamaan. Ja heillä oli aina kuulijoita,\nja lantteja satoi yhtenään kädessä odottavaan lakkiin. Mutta Taavin\nja Mikon kaltaisia \"taiteilijoita\" ei tunnettu, koska heillä on taide\nikäänkuin ummussaan uinuvana eikä vielä kaiken kansan nähtävänä\nja kuultavana. Heitä kansa sanoi tavallisiksi \"reissusälleiksi\";\nmonet arvostelivat heidät kaikkein surkuteltavimmiksi, koska he\neivät osanneet tehdä juuri mitään ruumiillista työtä ja olivat aina\nmatkalla ja suuressa puutteessa.\n\nNuo kulkurien laumat ovat monista tienvartelaisista kasvattaneet\ntylyjä, vieraanvarattomia ja armottomia ihmisiä, sillä eivät\nläheskään kaikki kunnialla kulkeneet: toisinaan tikapuita vasten\nnostetut sukset lähtivät yöllä kuin itsestään hiihtämään, toisinaan\nkatosi kirves kuin maan kita olisi sen nielaissut, välistä löytyi\nhakaan lasketusta lampaasta vain suolet ja sorkat ja -- se ei\nollut kovinkaan harvinaista -- hevonen katosi tallista ja löytyi\nTornionjoen rannalta melkein kuoliaaksi ajettuna. Niin, sellaista oli\nseurakunta Tornion tiellä siihen aikaan, kun kuvattavamme kulkivat\ntätä tietä toivomaansa ja olettamaansa vapautta kohti.\n\nMe emme saa unhottaa, että pojat olivat matkalla m.m. tutustuakseen\nerilaisiin ihmistyyppeihin, jotta he tulevina taiteilijoina voisivat\nniitä elävästi esittää. Ensimmäisen mielenkiintoisen tyypin he\ntapasivat Oulusta lähtiessään. He olivat kulkeneet Merikosken\nsiltaa myöten Oulujoen yli, joka juuri oli luonut jääpeitteensä,\nkääntyneet sieltä valtatielle luoteeseen; silloin he näkivät edellään\ntaivaltavan kummallisen kulkijan, laihan, pitkän ja ramman miehen\nruipelon, jolla oli päässä vanha lammasnahkalakki, yllä kulunut\nharmaa takki, mikä lienee kerran kuulunut jollekin herrasmiehelle,\nharmonikka -- laskoksille painuneet ja lahkeen suista repeilleet\nhousut. Hänen jalkateriään suojasivat rapaiset, korottomat ja\nhajanaiset patiinit. Ryhmyiseen sauvaansa nojaten nilkutti hän tien\nreunaa, jossa oli vähän kuivempaa, mutta sikäli kosteaa kuitenkin,\nettä vesi turahteli joka askeleella hänen kengissään. Kuultuaan takaa\ntulijain lähestyvän hän kääntyi katsomaan.\n\n-- Päivää, nuoret miehet! Minnekäs se niin hiton hoppu on?\n\n-- Päivää, päivää. -- Tuonne vain Ruotsin valtakuntaan, vastaa Taavi\nmelkein ylimalkaisesti aikoen sivuuttaa maantien maleksijan.\n\n-- Sinnehän se on minullakin. Kyllä minä Ruotsin valtakunnan tunnen\nHaaparannasta Malmöhön. Mutta teillä taitaa olla matka Jällivaaraan.\nSinnehän ne nyt kaikki rientävät. Olen minäi siellä viisi vuotta\nengelsmannille malmia louhinut. Niin, se oli siihen aikaan, kun\nengelsmanni siellä omisti rautakaivokset. Rahaa tuli kuin roskaa. Ei\ntahtonut jaksaa tilipaikalta kortteeriin kantaa, niin paljon tuli\nkruunuja, \"tolppia\" ja \"annansilmiä.\" Äyrejä ei kukaan siihen aikaan\nollut tuntevinaankaan. Niin, silloin tyhjäkin maksoi tolpan.\n\nNäin mies parpatti kinkuttaessaan poikain perään. Taavi olisi\njättänyt hänet, ellei Mikko olisi huomauttanut:\n\n-- Sehän on tyyppi!\n\nMies tulla köpitti entistä kiireemmin.\n\nNyt vasta Taavi huomasi, että olisi ollut hänen tulevalle taiteelleen\nvahinko, jos olisi ilman muuta mennyt sivu. Miehellä oli musta\ntukka, syvällä otsaluun kuopissa piilevät pienet, verestävät silmät,\nkieroksi lyöty nenä, ryppyisiksi kuivettuneet kasvot ja ohuet,\nyhteenpuristuneet huulet, joita varjostivat mustat viikset; niiden\nkärjet olivat ainaisesta kiertelemisestä murtuneet ja kohosivat\nsuupielistä kuin ohuet piikit. --\n\n-- No, johan minä ajattelin, että minne se on nuorilla miehillä\nnoin kiire aivan alkukesästä. Kerkiää siellä Jällivaarassa vielä\nmalmilohkareita nostella. Raskasta työtä se on noin hennoille\nmiehille.\n\n-- Eihän tässä mitään hengenhätää, ehätti Taavi väliin.\n\n-- Eipä luulisi, eikä tässä kiireellä päästä mihinkään. Päinvastoin\nolisi liika kiirehtiminen nyt teille vahingoksi. Ette taida\ntietääkään, että juuri äsken meni Kemiin päin monta vankkurillista\nUnkarin mustalaisia. Ne pojat uskaltavat riistää ihmisiltä liiat\nrahat ja tavarat, eivätkä teidän kaltaiset kulkijat ole varmoja\nhengestäänkään. Näin yhdessä olisi turvallisempi kulkea.\n\nMustalaisista puhui hän hiljaisella äänellä ja syrjiin vilkuillen,\nikäänkuin peläten mustalaisten jossakin tienvarren metsikössä\nkuuntelevan. Hänellä oli omituinen tapa niellä sanojaan puhuessaan,\nmikä lienee johtunut suuresta puukonarvesta leuan alla.\n\nMiehen puhe mustalaisista näytti pojista totuuden mukaiselta,\nsillä tien ravassa oli lyhyempiakselisten ja kapearattaisten\najopelien jälkiä. Pojilla ei kuitenkaan ensinäkemän perustalla ollut\nluottamusta tulevaan matkatoveriinsa, mutta he päättivät kuitenkin\njonkin matkaa kulkea hänen kanssaan toivoen saavansa hyödyllisiä\ntietoja.\n\n-- Vai tunnette Ruotsin niin tarkoin.\n\n-- No johan toki! Eikä ainoastaan Ruotsin ja Suomen, vaan myös\nVenäjän ja Norjan. Ruotsi on fiini maa ja fiini on kansakin. Te\ntaidatte luulla, että minä, Niklas Varjoranta, menen tällaisissa\nryysyissä Haaparannalle. Johan minulle siellä kaikki tuttavat\nnauraisivat. Ei tule kysymykseenkään. Heti kun pääsemme Tornioon,\npukeudun minä kuin herra, ja hienona miehenä, sikaaria poltellen\nkävelen Handolinin siltaa Haaparannalle. Siellä tuntee minut kaikki\npoliisitkin ja tekevät kunniaa.\n\n-- Sen minä uskon, sanoi Taavi naurahtaen ja iskien silmää Mikolle.\n\n-- Kun näytätte olevan reiluja kavereita, niin voin teille\nmainita, että minulla on täällä lompakossani vähän vanhanpäivän\nvaraa, lisäsi hän poveaan koputellen. -- Olisi vaarallista kävellä\nnäitä metsätaipaleita yksin hienona miehenä. Mutta tämmöisellä\nryysysankarilla ei kukaan luule mitään olevan, ei mitään. Ei ole\nkoiraa karvoihin katsomista, he, he...\n\n-- Miksi ette aja hevosella? kysyi Mikko.\n\n-- Hm... tuo vanha reumatismi ronkassa ei anna istua kärryssä.\nTerveellisempää on kävellä maantiematka. -- Vai ette ole ennen\nkäyneet Ruotsissa, sanoi hän kääntääkseen puheen toiseen asiaan.\n\n-- Tunnemme sitä maata vain kirjojen avulla.\n\n-- He, he... kirjoistako vain? Niistä saa hyvin heikon käsityksen\njostakin valtakunnasta. Pitää itse nähdä, se on toista. Olen minäkin\nkirjoja lukenut mies.\n\n-- Olette tainnut käydä kouluakin? kysyi Taavi.\n\n-- Neljä luokkaa Helsingin alkeiskoulua. Mutta minua koulun\nseinät tuntuivat ahdistavan, ja kun minut kerran varsin pienen\npoikamaisuuden tähden kolmeksi kuukaudeksi erotettiin koulusta ja kun\nei ollut oikein hyvää matematiikkapäätä, niin läksin maailmalle. --\nToisakseen olen katunutkin, että en jatkanut koulua. Eihän oppi olisi\nojaan kaatanut. Viimeiset lauseet hän sanoi melkein hartain mielin.\n\n-- Mikä kohtalon yhtäläisyys! kuiskasi Taavi Mikolle.\n\n-- Mekin olemme olleet oppikoulussa, mainitsi Mikko.\n\n-- Sitähän minä ajattelinkin. Onpa hauska saada oppinutta\nmatkaseuraa. Nykyisillä ja entisillä koulupojilla on paljon yhteistä\nmaailmankatsomuksessa. Saanko luvan esitellä. Nimeni on, kuten jo\nkuulittekin, Niklas Varjoranta, liikemies.\n\nHiukan vastenmielisesti puristivat pojat miehen kylmänhikistä kättä\nmainiten nimensä melkein kuiskaten.\n\n-- Mistä olette kotoisin? jos saan luvan kysyä, sanoi uusi\nmatkatoveri.\n\n-- Vai Karikylästä! huudahti hän saatuaan vastauksen. -- Olen\nteidänkin kotikylässänne usein käynyt liikeasioilla. Vieläkö siellä\nelää se jättiläiskokoinen poliisi Nehemias Jaakkari? Sillä miehellä\noli ennen hyppyset kuin ruuvipihdit.\n\n-- Vielä. Oletteko ollut hänen kanssaan voimainmittelyssä?, sanoi\nMikko, jonka eno tuo mainittu poliisi oli.\n\n-- Tulipa kerran teidän kaupungissanne miesten kesken kiista siitä,\nolisiko ketään, joka sylipainissa kellistäisi Jaakkarin. Minä sanoin\nrohkeasti: \"On, se on tässä.\" Kaikki läsnäolijat ensin nauroivat,\nmutta kun löin sadan markan vedon, suostuivat järjestämään koetuksen.\n\nKaupungilla ja lähimaaseudullakin kuulutettiin sitten painetuin\njulistuksin, että illalla kello viiden aikana -- oli sunnuntaipäivä\n-- koettelee eräs Niklas Varjoranta-niminen voimamies taitoaan\npainissa poliisi Jaakkarin kanssa Hevostorilla. Vapaa sisäänpääsy.\nKaupungin kunnia on kysymyksessä: Karikylä vaiko Helsinki? --\nMinä näet olin vielä silloin Helsingin kirjoissa ja puolustin\nkotikaupunkini mainetta. -- Tulipa vihdoin koetuksen hetki. No niin.\n-- Kirjavina virtoina vyöryi ihmisiä joka suunnalta kiistakentälle,\nja pian täyttyi avara tori, jonka tunnette, väen paljoudesta. Nuorta,\nvanhaa, miestä, naista sekasin. Rauhattomana liikehti ja lainehti\nihmismeri, kunnes puolueettomat palkintotuomarit astuivat painimaton\nreunoille ja me Jaakkarin kanssa matolle. Mulkoilevin silmin,\nmyristen ja niskaköyttä vetäen iskimme me yhteen kuin kaksi vihaista\nsonnia. Me puristimme toisemme rautaiseen syleilyyn, niin että\nkylkiluut rutisivat, hengitys salpautui ja silmät olivat pullistua\npois päästä. Ja minun täytyy tunnustaa, että vastustajallani oli\nhirmuiset voimat. Kuin kaksi äreätä kontiota, jotka ovat iskeneet\nkauheat käpälänsä toistensa ympäri, riehuimme ja pyörimme matolla\nkotvan aikaa saamatta kumpikaan ratkaisevampaa otetta. Koko ajan\nkansa karjui kehoittaen vuoroin minua, vuoroin vastustajaani, mutta\nenemmän kuitenkin häntä. Varsin suuriäänisesti huusi minulle muuan\nhelsinkiläinen kauppamatkustaja, joka seisoi aivan maton reunalla,\n\"Varjoranta, Varjoranta, muista että olet pääkaupunkilainen!\"\nViimein sai Jaakkari minusta paremman otteen, nosti ilmaan ja heitti\nmaata kohti, mutta minä purin hammasta ja päätin, että eivät ne\nNiklaksen hartiat noin vain yks'kaks mene mattoon. Sain jalalla\nvastattua ja lensin vain kontalleni ja samassa suoristausin taas\nseisoalleni. Sitä huutoa, sitä melua, jonka karikyläläiset päästivät,\nkun luulivat miehensä voittaneen. Minä luulin, että kirkonkellot\nalkoivat äänen voimasta soida. Siitä minä kiukustuin. Sisuni kihisi\nkuin käärmeitten pesä, kun taas paransin otettani, puristin miestä,\nniin että kuului epäilyttävä pihahdus, käänsin hänet lonkkani päälle\nja heitin maahan, että matto kumahti. Palkintotuomarit julistivat\nheti minut voittajaksi ja niin voitin vedon. Mutta kauan aikaa\nkansa huusi, että minä en muka saanut kuin toisen olkapään mattoon\nja suuri miesjoukko lähti minua ajattamaan antaakseen minulle\nselkään muka epärehellisestä painista. Minä ajoin sen helsinkiläisen\nkauppamatkustajan kanssa kaupungin seurahuoneelle syömään hänen\ntarjoamaansa päivällistä ja niin jätimme kansan huutamaan miehensä\npuolesta.\n\n-- Valehtelette! Enoni ei milloinkaan ole hävinnyt painissa, kivahti\nMikko. En minä ainakaan sitä muista.\n\n-- Vai valehtelen! Mitenkä sinä sen muistaisit, kun et luultavasti\nollut vielä syntynytkään. Olisit lähtiessäsi kysynyt Jaakkarilta,\nettä onko hän koskaan ollut Niklas Varjorannan kourissa, kyllä hän\nolisi muistanut. -- Mutta ei vanhoista riidellä. Sen vain sanon,\nettä jos joutuisimme voimain koetukselle vaikkapa sen mustalaissakin\nkanssa, niin vielä minä näyttäisin. Näin, näin minä kellistäisin\nmiehen.\n\nKertomuksen aikana he olivat seisseet yhdessä kohti. Niklas oli\npudottanut keppinsä tielle ja jännitetyin lihaksin ja puristetuin\nnyrkein oli hän lisännyt kertomuksensa tehoa. Hän oli samalla melkein\nnäyttelijä, mikä seikka myös poikia huvitti niin, etteivät heti\njättäneet miestä siihen ja lähteneet jätättämään.\n\n-- En usko puoliakaan, mitä hän puhuu, kuiskasi Taavi kävellessään\nMikolle -- mutta hän on kaikissa tapauksissa mielenkiintoinen heppuli.\n\nOli kuulakkaan kaunis kevätilta, sellainen kuin se vain kaukana\nnapapiirin mailla voi olla. Aurinko oli päivällä paistanut kuumasti\nsulattaen miljoonia tonneja lunta pohjoisista kiveliöistä. Asutut\nseudut olivat jo sulia. Soille ja lepikkoisille merenrantaniityille,\njoiden halki maantie paikoin luikerteli, oli kasaantunut suuria\nvesilammikoita. Metsäpurot pauhasivat poristen maantien sumpusiltojen\nalitse matkan määränä meri, jota vielä valkeansinertävä jääkuori\nsilmänkantamattomiin kattoi, paitsi rannoilla, joilla oli jo sulanut\nleveitä rantaporeita, kaikenlaisten kahlaajien ja vesilintujen\nmieluisia levähdyspaikkoja, minne ne pitkillä muuttomatkoillaan\nsaivat istahtaa ruokailemaan, jatkaakseen matkaansa aina Jäämeren\näärille. Ilmassa, puissa ja maassa oli keväistä riemua ja\nuudestasyntymisen iloa: taivaan sineä kaarteli leivonen livertäen\nkevätsointujaan; mäkien metsikköihin oli kerääntynyt tuhansia\npunasiipirastaita, laulurastaita, peipposia ja sinirintasatakieliä\nkilpailemaan laulutaidostaan; meren ja lammikkojen reunoilla\nviheltelivät ja lurittelivat kuovit, viklat ja rantasipit, mutta\nsuurilta, aukeilta niittyrannoilta kuului hanhen kaakatusta.\n\nMuutaman korkean harjun nenästä, jonka yli maantie johti, oli\nlaajahko näköala. Varjoranta pysähtyi mäelle, valitsi pehmeimmän ja\nkuivimman sammalmättään istuimekseen ja pyysi matkatovereitaankin\nlevähtämään. Pojat tottelivat, sillä kävely tuntui jo väsyttävän\njalkoja.\n\n-- Niin, tällaista se on kulkijan elämä, pojat: koditonta, mutta\nvapaata kuin noiden taivaan lintusten. Ei tarvitse kenellekään tehdä\ntiliä, mistä tulet tai minne menet. Ei kukaan käske eikä kiellä.\nSe on kuin purjehtijan tie merellä. -- Vai miltä se teistä tuntuu,\nnuoret ystäväni, jotka vasta maiskutatte sen esimakua?\n\n-- Siinä se menee, vastasi Mikko.\n\n-- Etkö sano, että se on ihanaa.\n\n-- En voi, sillä vasta ensimmäisiä päiviä kuljen omin nokkini\nmaailmaa ja kotikin muistuu usein mieleen, vastasi Mikko.\n\n-- Koti on kallis paikka, pojat. Minäkin sitä välistä kaipaan,\nvaikkakin olen tällainen koditon vaeltaja.\n\n-- Miksi ette osta omaa taloa ja hanki kotia, jos on kerran varaa.\n\n-- Vielä sen hankin ja sitten ehkä laulan oman kodin ylistystä, kuten\nnyt kulkurielämän, esimerkiksi näin:\n\n    'On talo mulla pustalla,\n    On viinii, tupakkaa,\n    Ja sikojakin nummella\n      nyt canjes paimentaa.\n    Ja keskell' viinitarhojen\n      on mulla kartano.\n    En sanoa voi todella,\n      kuink' onnellinen oon'.\n\nHän lauloi sen melkein tunteellisesti, lisäten sillä Taavin ja Mikon\nkoti-ikävää, joka oli lisääntynyt sitä mukaa, kuta pohjoisemmaksi\ntultiin.\n\n-- Näinhän ne lauloivat Unkarin mustalaisetkin eilen tuolla\nkaupungissa, vaikka itse vaeltavat kuin Jerusalemin suutari. Mutta\nmikäpä niillä, joilla on koti aina mukana. Vankkureissaan kuljettavat\nhe suuria telttavaatteita ja muita tarpeita. Kun löytävät sopivan\npaikan, pistävät teltan pystyyn, hakkaavat varpuja lattialle,\nkantavat kuormistaan makuupatjat niiden päälle, sytyttävät nuotion ja\nniin on yks'kaks koti valmis. Soitot soivat ja laulut raikuvat yhtä\niloisena kuin noilla lintusilla. Huonommin on meillä. Nytkin tulee\nkylmä yö, rapakot jo alkavat riittyä. Pitäisi etsiä taas yösija,\nmutta sen saanti ei aina ole täällä helppoa. Ajattelin äsken, että\nhakisimme heinäladon, kaivautuisimme heinäin sisään ja nukkuisimme\nsiellä kuin porsaat aamuun asti.\n\n-- Eikö täällä pääse taloihin yöksi?, kysyi Taavi kauhistuen.\n\n-- Minkälaisella päällä sattuvat milloinkin taloissa olemaan.\nSaahan sitä koettaa. Tässä on kohta kaksi taloa maantien vieressä.\nKävellessään puheli Niklas:\n\n-- Ei se tuo ulkona taivaan alla nukkuminenkaan ole herkkua.\nReumatismin olen siitä saanut lonkkaani.\n\nPienen joen rannalla maantien varrella oli kaksi taloa. Niklas meni\nedellä pienempään ja käski poikain tulla perässä.\n\n-- Me menemme tuohon isompaan yöksi, sanoi Mikko.\n\n-- No, no, kuinka suurellisia. Taitaa olla teillä paljon rahaa.\nTulkaa nyt kuitenkin katsomaan, minkälaista täällä on.\n\nTalo oli pieni, ulkonäöltään vain torppa. Asuinrakennuksessa oli vain\npirtti ja jokin toinen huone. Piha oli täynnä rahtimiesten kärryjä ja\napettaan syöviä hevosia.\n\nPerä-Pohjolan kaupungeista ja laajasta maakunnasta olivat kesäisin\nlaivakulun aikana hankitut tavarat vähentyneet, toiset lajit kokonaan\nloppuneet; ja että emännät voisivat joka aamu keskeytymättä keittää\nkahvinsa laivakulkuun asti, oli täytynyt lähettää paljon rahtimiehiä\nOuluun uupuvia tavaroita hakemaan, vaikka olikin kelirikon aika.\nSentähden oli nyt kemiläisiä rahtimiehiä tämän talon, Heikuraisen\npihalla.\n\nRahtimiehet istuivat pirtissä kahvipöydän ääressä suuriäänisesti\nsadatellen sitä mustalaisseuruetta, joka oli heidän edellään kulkea\njunnannut tavattoman hitaasti, eikä ollut päästänyt sivukaan. Naiset\nolivat vain kutoneet sukkaa vankkureissa istuessaan ja miehet\nsoitelleet viulua.\n\n-- On sitä jos jonkinlaista kulkijaa, sanoi joku.\n\nNiklas istuutui hyvää iltaa sanomatta pöydän tyhjän nurkan luo ja\nkomensi:\n\n-- Kolme toppakahvea.\n\n-- Pidähän pienempää suuta, että \"herrat\" ensin saavat juoda, sanoi\nruskeapartainen, kovasti kevätahavan parkitsema mies.\n\n-- Rahtimiehetkö muka herroja meidän rinnallamme, kivahti Niklas. --\nVaivaisia maantien maleksijoita, eivät kunnon kulkureitakaan eivätkä\ntalollisia -- siltä väliltä. Kotonaan saavat käydä vain sivumennen\nniinkuin muissakin käymätaloissa.\n\n-- Älä puhu läpiä päähäsi. Voin ehkä suuttua. Kerrohan meille\nennemmin, mitä Kakolaan kuuluu. Vai Katajanokaltako olet karannut?\nLiekö kirjaa puustaintakaan miehellä ja noin leveästi puhuu\nrahtimiehistä, rehellisistä rahtimiehistä.\n\n-- Itse olet tainnut siellä olla, vastasi Niklas.\n\n-- Mahduttehan siihen juomaan kaikinkin, ja olkaa turhasta\nriitelemättä, puheli emäntä kaataen nokisesta pannustaan kahvia\nvastatulleille ja asettaen korppuja vadille. -- Taidatte mennä\ntukinlaskuihin, lisäsi hän pojille.\n\n-- Mihin ansioon hyvänsä aluksi, vastasi Taavi.\n\n-- Vai tukkijoelle tuollaiset rimppakintut, patiinijalkaiset \"etelän\nvarikset.\" Kyllä niitä on ennestäänkin täällä tarpeeksi. Tullaan\ntänne, vaikka ei ole aluksi aavistustakaan tukinlaskusta. Pehkojen\ntakana vain piileskellään ja kuivilta rannoilta jaloin sohitaan\ntukkeja; se on muka tukinlaskua. Ja jos jalat sattuvat kastumaan,\nniitä päivä kuivaillaan ja lämmitetään.\n\n-- Emme me ainakaan teidän leipäänne aio polttaa, pisteli Taavi.\n\nNiklas maksoi kahvit paiskaten rentona pöytään kolme kymmenen pennin\nkolikkoa. Taavi ja Mikko kiittelivät ja läksivät sanoen menevänsä\nyösijaa hakemaan toiseen taloon.\n\n-- Oisi sitä kai saanut täälläi olla yötä, huomautti emäntä.\n\nNiklas iski emännälle silmää ikäänkuin tahtoen sanoa, että annahan\nkun koettavat. Hänellä lienee ollut vanhoja kokemuksia.\n\n-- Vai yöksi tällaiseen rotanpesään ja muukalaiseen seuraan, puheli\nTaavi kävellessään suurempaa, keltaiseksi maalattua taloa kohti.\n\n-- Sanoppas, mikä mies se uusi ystävämme Niklas Varjoranta on? kysyi\nMikko.\n\n-- Epäilen, että hän on suuri veijari.\n\n-- Saattaa olla hyväkin mies, vaikka on joutunut yhteiskunnan\nalimmalle portaalle.\n\n-- Et tunne, Mikko, vielä ihmisiä. Mutta sitä vartenhan me\noikeastaan täällä kuljemmekin, että oppisimme tuntemaan elämää, eri\nihmisluonteita ja -tyyppejä.\n\nTalossa vielä valvottiin. Isäntä, suurikokoinen, jäykän näköinen\nmies,kopisteli pihalla kärrynrautoja paikoilleen. Poikain\ntervehdykseen hän ei viitsinyt vastata, katsahti vain heidän\njälkeensä, että minne menevät, ja nähtyään poikain nousevan autioon\nrakennukseen hän huusi:\n\n-- Ei sisällä ole ketään, palatkaa heti pois! Toisen rakennuksen\nedessä kohtasivat pojat emännän, ja Taavi pyysi hyvin kohteliaasti\nyösijaa.\n\n-- Ei meillä ole ollut tapana kortteerata.\n\n-- Kyllä me maksamme yösijamme. Me olemme koululaisia Etelä-Suomesta.\n\n-- Koululaisia! huudahti emäntä. Niinkuin en tietäisi, että kaikki\nkoululaiset istuvat nyt koreasti kotonaan läksyjensä ääressä, kun\non kiirein kevätkertauksen aika. Kyllä niitä on valheen kengillä\nkulkijoita!\n\nTaavi mietti hetkisen, että tunnustaisiko karanneensa koulusta, mutta\nkatsoi viisaammaksi vaieta.\n\n-- Vai pitäisi tässä ruveta kaikkien maantien kulkijain\nkestikievariksi. Ei tule kysymykseenkään. Painukaa tuohon toiseen\ntaloon, siellä kulkureita suositaan, huusi isäntä pihalta.\n\nTaavi ja Mikko palasivat maantielle.\n\n-- Niin ne ajat muuttuvat. Kotipuolessa \"karahteerattiin\" meitä\n\"herroiksi koululaisiksi\" ja parhaaseen huoneeseen vietiin\nyöksi, kun maalaistaloon näin illalla poikkesi. Täällä haukutaan\nmaankiertäjiksi ja tielle ajetaan. -- Perä-Pohjolan kansa näkyy\nolevan tuntemattomille tyly ja kursailematon.\n\nPojat seisahtuivat hetkiseksi tielle neuvottelemaan tilanteen\njohdosta. Lähteäkö kävelemään edelleen vai palatako äskeiseen taloon,\nse pulma oli ratkaistava. He olisivat lähteneet edelleen, ellei\nedessä olisi ollut se kuulu mustalaisjoukkue, nelikymmenhenkinen\nsakki, joka voi olla leiriytyneenä minkä kylän laitaan hyvänsä;\nja heillä ei ollut vähääkään halua tulla tekemisiin niiden Kainin\njälkeläisten kanssa. Mutta heitä jo tympäisi Niklaksenkin seura,\nvielä enemmän rahtimiesten, jotka olivat syyttä heitä haukkuneet.\nViimein he kuitenkin palasivat siihen taloon, jota olivat lähtiessään\nmoittineet.\n\nRahtimiehet olivat jo asettuneet levolle likaiselle, kostealle\nlattialle, jolle olivat vähän ripistelleet heinänsuuteita ja panneet\nkokoonkäärityn päällystakkinsa päänsä alle. Niklas söi penkillä\nvoileipiä ja ryyppäsi tuopista kaljaa päälle. Hän nauroi pojille\nivallisesti.\n\n-- Vai luulitte saavanne Mankolasta hyvän yösijan.\n\nEmäntäkin nauroi keräillessään miehiltä maksua yösijasta; hän otti\ntolpan miehestä. Kun Taavilla ja Mikolla ei ollut tolppaa, saivat he\nmaksaa viisikymmentä penniä mieheen. Kukkaroa avatessaan he panivat\nmerkille, että Niklas ahnain silmin vilkuili heidän rahakassaansa.\n\nLattia oli luokonaan nukkumaan asettuneita: vanhahkoja\npartasuu-ukkoja, nuoria miehiä, joku poikanen ja vanhahko vaimo,\njoka oli myös rahtia vedättämässä. Pojat saivat kylkensä sijan uunin\nkulmauksessa, missä kahden sentin mittaiset, vaskenväriset russakat\nolivat alkaneet yölliset karkelonsa. Emäntä antoi heille kuin\narmosta hiukan rukiinolkia alle, etteivät vaatteet tahrautuneet. He\nasettuivat levolle täysissä tamineissaan, vaatekääröt päänalaisina.\nNiklas asettui toisinpäin pää heidän päätään vastaan.\n\nMikko nukkui kohta huoneen raukaisevassa lämmössä, mutta Taavia ei\nnukuttanut. Lämpimän kosteuden, lian ja kymmenistä keuhkoista ulos\nhengitetyn hiilihapon löyhkä häntä tympäisi. Ilma oli kohta niin\nsakea, että melkein tikku olisi pystyssä pysynyt tukematta. Taavi\ntuli siinä ajatelleeksi, että häntä odotti lämmin, pehmeä vuode\nHaukkamäen vinttikamarissa ja toinen kaupungin kouluasunnossa.\nJa hän melkein katui karkaamistaan syytellen Mikkoa, joka sitä\noli usein esittänyt. Kun ilma tuli aivan sietämättömäksi, hän\nnousi ylös ja avasi oven. Siitä virtaava raikas, kylmä yöilma\nsynnytti sakean sumupilven nukkuvien ylle. Joku kuihtuneen näköinen\nnuorukainen yski kovasti peränurkassa, ja keskeltä mieslaverista\nnousi karkeapiirteinen pää ja Taavi kuuli lausuttavan: -- Pane poika\njoutuin se ovi kiinni, tai heitän sinut ulkopuolelle.\n\nTaavi totteli ja paneutui taas pahnoilleen, mutta uni vain viivytteli\ntuloaan. Oli ihmeen valoisaa. Vasta puoliyön tienoissa hämärtyi\npieni-ikkunainen pirtti kuhjaksi. Taavi olisi silloin nukahtanut,\nellei olisi tuntenut kylmien sormien kopeloivan kaulaansa ja\nsiirtyvän siitä povelle. Taavi siirsi käden sivulle ja nousi\nistualleen. Se oli Niklaksen käsi, mutta mies näytti nukkuvan aivan\nliikkumattomana; käsi jäi siihen, mihin Taavi sen oli siirtänyt.\nOliko hän kopeloinut tahallaan vai nukuksissaan, siitä Taavi oli\nepätietoinen. Hän päätti kuitenkin valvoa koko yön välttääkseen\nyllätyksiä.\n\nMutta hänkin oli väsynyt. Aamupuoleen hän joutui unenhorroksiin.\nSiitä herättivät hänet rahtimiehet, jotka jyryten ja pauhaten\nnousivat lyhyeltä yölevoltaan jatkaakseen matkaansa. Taavi kuuli\nvielä, kuinka he hevosiaan valjastaessaan melusivat kuin ryssät\nkoskessa, kuuli myös kärryjen räminän kylmettyneellä maantiellä, kun\nkaravaani eteni kuulumattomiin, mutta sitten hän nukkui sikeästi.\n\nKun hän heräsi, oli aurinko jo kiivennyt korkealle paistaen täydeltä\nterältä perälasista sisään. Emäntä oli jo lakaissut heinänrippeet\nlattialta, ja talon väki joi pöydän ääressä aamukahviaan. Niklas oli\nkadonnut, ja turhaan etsi Taavi unisilla silmillään laukkuja. Hän\nsiveli päältäpäin taskuaan ja totesi, että rahapussi oli poissa. Voi\nkauheata!\n\n-- Mikko, nouse joutuin, meiltä on viety laukut ja rahat.\n\nMikko oli kuin puulla päähän lyöty. Siihen tuli myös talonväki\ntarkastelemaan ja päivittelemään. Haettiin pirtistä ja porstuasta,\nvieläpä pihaltakin, mutta turhaan. Niklas oli kadonnut kuin varjo\nja hän oli vienyt sekä rahat että laukut. Siihen päätökseen tulivat\nkaikki.\n\n-- Menkää heti nimismiehelle ilmoittamaan, hän asuu kirkonkylässä,\nneuvoi isäntä. Eipä meillä monesti ole sellaista tapahtunut.\n\n-- Niin minä illalla päättelin ja sanoinkin isännälle, että ei se\nrampa ollut kunnollinen kulkija.\n\nPoikain mieli kävi sangen apeaksi, ja he päättivät sille kuvatukselle\nkostaa, jos kynsiinsä saavat. Isännän neuvon myönsivät he hyväksi,\nmutta keskenään he päättelivät, että eivät voi sitä toteuttaa, koska\nsilloin heidän pitäisi selittää, ketä ja mistä he itse ovat ja millä\nasioilla kulkevat. Olivathan hekin karkulaisia, vaikka eivät suinkaan\npahantekijöitä.\n\nVähän matkaa talosta kuljettuaan he istahtivat tiepuoleen lähemmin\ntarkastelemaan, mitä kaikkea heittiö oli heiltä vienyt.\n\nMolemmilta oli poissa toinen puku, alusvaatteet, vähäiset ruokavarat,\nmuutamia kirjoja, taskukellot ja Taavin laukussa ollut paholaisen\nnaamio. Käsikääröissä, jotka olivat olleet pään alla, oli vain\npäällystakit.\n\nPahinta oli, että Niklas oli vienyt pienet rahavarat.\n\n-- Millä ostamme nyt ruokaa, millä maksamme yösijat ja jokien\nylisaatot?, päivitteli Taavi.\n\n-- Töihinkään emme uskalla mennä Suomen puolella. Mutta sen minä\nvannon, että sen väärän vapauden profeetan minä vielä toimitan\ntelkien taakse.\n\nNälkäisinä ja kiukkuisina he jatkoivat matkaansa aamuauringon\nsulattamaa, kuraista tietä, kärsimysten tietä.\n\n\n\n\nMUSTALAISLEIRI.\n\n\nJättäkäämme mekin, hyvä lukija, nämä kaksi vapautta kohti pyrkivää\nnälkäistä koulupoikaa tylylle tielle välittämättä siitä, miten he\ntulivat toimeen niillä kahdella markan rahalla, joita varas ei ollut\nheidän taskuistaan löytänyt, ja rientäkäämme päivän matka heidän\nedelleen pieneen merenrantakaupunkiin. Sen asukkaat olivat siihen\naikaan uteliaita, sillä pitkän talven aikana oli pienissä oloissa\nkerinnyt tapahtua liian vähän. Siellä odotettiin siis hartaasti\nmeren vapautumista ja liikeyhteyttä suuren maailman kanssa. Vähän\noli myöskin talven aikana ollut taidenautintoa sitä kaipaaville,\nsillä vain ani harva taiteilija oli uskaltanut hevosella lähteä\nlumisten taipalien taakse. Kaupungin sivistyneistössä vallitsi siis\njonkinmoinen taiteen ja uutisten jano.\n\nMutta silloin kuului jotakin kummempaa, joka sai koko kaupungin\nhätkähtämään.\n\nLäänin pääkaupungista palanneet rahtimiehet olivat tienneet kertoa,\nettä suuri seurue Unkarin mustalaisia oli lähestymässä kaupunkia.\nViimeksi he olivat majailleet naapuripitäjän kirkon lähistöllä\nja olivat teltoissaan antaneet taide-esityksiä. Ja ennakkotiedot\nniistä olivat erittäin suosiollisia. Kerran viikossa ilmestyvä\nkaupungin äänenkannattaja \"Revontuli\" ilmoitti siitä lisälehdellä\nlukijoilleen,ja pian suurenkin yleisön mieliä hallitsi jännittynyt\nodotus. Kaupungin pormestarilla oli tosin omat mielipiteensä näistä\ntaiteilijoista, ja hän neuvotteli ahkerasti kaupungin kaksihenkisen\npoliisikunnan kanssa siitä, olisiko heitä ollenkaan laskettava\nkaupunkiin. Mutta pormestarin rouva oli jyrkästi eri mieltä.\n\n-- Sinä, Juho, et ymmärrä taidetta etkä taiteilijoita. Nyt kun on\ntulossa kuin palanen etelää tänne talviseen Pohjolaan, niin sinä\najaisit sen takaisin. He tuovat tänne tullessaan kuin kappaleen\npustaa, tuota silmänkantamatonta avaraa aroa, jolla he ovat syntyneet\nvapaiksi kuin taivaan linnut. Heidän soitossaan toisinaan huokaa kuin\naron iltatuulen hiljainen henkäys, toisinaan temmeltää kuin vallaton\ntomua tanssittava tuulispää ja toisinaan taas pauhaa ja rätisee kuin\naron palo rajun pyörremyrskyn aikana.\n\nJa kun pankinjohtajan rouva, henkikirjoittajan rouva ja rehtorin\nrouva tulivat pormestarin rouvan avuksi, niin pormestarin täytyi\ntaipua.\n\n-- Jos se mustalaisten soitto on niin hurmaavaa, niin tulkoot, sanoi\nhän puoleksi ivaten, mutta poliisit pitäkööt huolen, että he pysyvät\nheille luovutetulla alueella.\n\nSinä päivänä oli Ouluun johtavalla tiellä vilkasta liikettä.\nOdotettiin, katseltiin tietä pitkin etelään, kuunneltiin, mutta ei\nvielä auringonlaskunkaan aikaan kuulunut vankkurien kolinaa eikä\najajien hoilotusta, ja pettyneinä menivät pienen kaupungin asukkaat\nlevolle.\n\nLaululinnut tulevat tavallisesti yöllä yllättääkseen aamulla\nihmiset sävelillään. Yöllä saapuivat myös nämä arojen tummaihoiset\nlauluniekat ja soittajat. Kun kaupunkilaiset heräsivät lyhyestä\nkevätöisestä unestaan, niin teltat olivat jo pystyssä kaupungin\nlaidassa meren ja lammin välisellä kannaksella. Sinne oli\nkasvanut kuin toinen kaupunki. Punaiset telttojen kuvut hohtivat\naamuauringossa kuin äsken valmistuneet tiilikatot.\n\nTässä ei tarvinne mainita, että pian oli koko kaupunki jalkeilla.\nIhmisiä kuhisi telttakylässä kuin markkinapaikalla.\n\nSuuressa teltassa alkoivat mustalaisten viulut vuoron perään nauraa\nja valittaa,ja tulisilmäiset tytöt ja notkeat, suklaanruskeat\nnuorukaiset esittivät mustalaistansseja ja toisinaan laulua.\n-- Ja yleisö oli haltioissaan. Joukossa nähtiin myös kaupungin\nvallasrouvat, joille oli annettu istuimiksi koreat itämaalaiset\ntyynyt. \"Ihanaa, ihanaa\", toistelivat he yhtenään. Toisten\ntelttojen edessä paloi suuria rovioita, ja niiden ääressä kiveriä\npiippuja polttelevat, arpinaamaiset ukot tinailivat ja korjasivat\nvanhoja kattiloita ja kahvipannuja, mutta vanhat eukot, tyttöset\nja poikaviikarit kiirehtivät kaupunkiin kerjäilemään ja -- pahat\nkielet kertoivat, että pormestarin keittiöstä niihin aikoihin hävisi\nhopealusikoitakin, mutta rouva ei niistä miehelleen mitään maininnut.\n\nEtelän tummaihoiset pojat osasivat ottaa kaikesta hyvän maksun. Ei\nkukaan päässyt telttoihin, jollei pudottanut lanttia ovenvartijan\nhattuun; ja soittajille kerjäiltiin yhtenään lantteja, koska ne\nantavat jouselle vauhtia. Niin kului päivä iltaan yhtämittaisessa\nhumussa. Palanen oikeata pustan tunnelmaa oli tullut kauas Pohjolaan.\nTalven routa oli sulanut ihmisten sydämistä. Taide oli ne tehnyt\nvastaanottavaisiksi. Helposti aukeilivat kitsaidenkin kukkarot ensi\npäivinä.\n\nIllan suussa eräs rikas, lapseton setä jakeli koululaisille ilmaisia\npääsylippuja. Hän huomasi sisäänkäytävän luona kaksi juuri matkalta\ntullutta nuorukaista, joilla kummallakin oli vaatekäärö kainalossa.\n\"Tulkaa tekin pojat, vaikka ette taida olla koululaisia. Kyllä kai\ntekin voitte nauttia taiteesta.\"\n\nPojat astuivat koululaisten perässä suureen telttaan. Tulijat olivat\nTaavi ja Mikko.\n\nVaikka poikia miellyttikin tämä odottamaton ystävyys kaiken sen\nkylmyyden jälkeen, mitä he Perä-Pohjolassa olivat saaneet osakseen,\nja vaikka he mielellään halusivat nähdä ja kuulla mustalaisten\nesityksiä, niin kaiken nimessä täytyy tunnustaa, että kumpainenkin\nolisi mieluummin astunut jonkin varakkaan porvarin kyökkiin syömään\nporonlihakeittoa, sillä sen jälkeen kuin jätimme heidät, olivat he\nvain kerran syöneet leipää, silakkaa ja maitoa kahdeksan penikulman\ntaipaleella.\n\n-- Tämähän on kohtelias kaupunki, huomautti Mikko.\n\n-- Taide on pehmittänyt sydämet, lisäsi Taavi.\n\nEsitys alkoi taas. Nuori mustalaiskaunotar lauloi ensin kitaran\nsäestyksellä:\n\n    \"Jo nuotio pustalla sammuu,\n    tuuli ulapan hiljaa nyt soi.\n    Mitä sanoisit poikani tumma,\n    jos lauluni enää ei sois.\"\n\nTaavin mielestä lauloi hän melko hyvin, ja sanat sekä sävel\nvastasivat hänen omia alakuloisia mielialojaan. Laulaja muistutti\nhänen mielestään Irja Markkalaa, joka lähtöpäivänä oli häntä pyytänyt\nlausumaan runoa.\n\nKoululaiset olivat ihastuneita esitykseen. Joka numeron jälkeen he\npyysivät sen toistamista. Laulajan jälkeen esiintyivät soittoniekat,\nja lopuksi rivakat nuorukaiset ja neitoset näyttivät tanssitaitoaan\nesittäen tulisia unkarilaisia kansantansseja.\n\nJuuri oli alettu tanssia, kun ulkoa alkoi kuulua hämmästyneitä\nhuudahduksia: \"Paholainen, paholainen, katsokaa paholaista!\" Ja\nkansaa kuului kilvan virtaavan naapuritelttaan. Nekin, jotka jo\nolivat menneet näyttelyalueen ulkopuolelle, palasivat takaisin\nmaksaen uudestaan sisäänpääsymaksun.\n\nPaholaisen tuntevat nimeltään kaikki kansat. Siitä puhutaan ja\nkirjoitetaan paljon -- liiankin paljon. Sen nimeä mainitaan\nPerä-Pohjolassakin turhaan kaikenlaisten asiain yhteydessä, ikäänkuin\nse olisi pääasia. Paholaisen sanotaan olevan melkein kaikkialla,\nmutta kukaan nykyjään elävistä ei ole sitä nähnyt. Ja jos joku\nväittää sen nähneensä, sanotaan häntä valehtelijaksi tai luullaan\nhulluksi. Vaikka se herra onkin niin yleismaailmallinen, ei ole vielä\nsaatu sille oikein kansainvälistä muotoa eikä väriä. Eurooppalaiset\nväittävät sen olevan melkein mustaihoisen, mutta neekerit valkoisen.\n\nEi siis ihme, jos paholaisen näkeminen rauhallisen pikkukaupungin\nreunalla herätti ansaittua huomiota.\n\nMustalaiset olivat näet keksineet uuden vetonumeron. He olivat\nmuutamalle nuorelle pojalle pukeneet ylle paholaisen naamion ja\nkaavun. Ja kun poika näyttäytyi teltan ovella, ryntäsi kansaa teltta\ntäyteen, vaikka siellä ei ollut mitään muuta näyttelemistä.\n\nTaavi ja Mikko menivät ihmisten jäljessä myös siihen toiseen telttaan.\n\n-- Sehän on minulta varastettu naamio, kuiskasi Taavi.\n\n-- Totisesti, ihan sama, ja sinun on tuo viittakin. Mustalaisethan\novatkin ne varastaneet, huudahti Mikko.\n\n-- Otamme kohta siitä selvän.\n\nKun näytännön jälkeen väki jo hajaantui, pyysi Taavi puhutella\njoukkueen johtajia. Hänelle osoitettiin vanhaa, rokonarpista miestä,\njoka muistutti intiaanipäällikköä.\n\n-- Mistä te olette saaneet tuon naamion? kysyi Taavi. -- Se minulta\ntoissayönä varastettiin, samoin kaksi vaatekertaa ja kaksi laukkua.\n\nMies ei osannut suomea, mutta eräs nuorempi mies tulkitsi.\n\n-- Sinunko? Mene tiehesi, ärjäsi johtaja ja viittasi miehelle, että\ntämä heittäisi julkeat pojat ulos.\n\n-- Ei tästä asiasta niin selvitä, tiuskasi Taavi. Nuo kapineet ovat\nminun, ja ellette niitä hyvällä luovuta, niin kutsun heti poliisin.\n\nSitten Taavi selitti tarkalleen, minkälaiset ovat laukut ja vaatteet.\nMustalaiset huomasivat Taavin väitteessä olevan perää ja tunnustivat\nostaneensa laukun, puvun ja naamion eräältä rammalta mieheltä.\nRettelöitä välttääkseen he tarjosivat Taaville laukkua ja pukua,\nmutta halusivat itse pitää rahaa tuottavan naamion. Taavi ei siihen\nsuostunut. Hänen päähänsä pälkähti oivallinen ajatus.\n\n-- Paholaisen tamineet tuottaisivat teille huomenna paljon rahaa,\njos niitä osaisitte oikein käyttää. Me tämän Mikon kanssa olemme\nnäyttelijöitä. Koska teillä ovat valmiit näyttämökalut, niin\nmielestämme sopisi meidän näytellä teidän teltassanne kohtaus Goethen\nFaustista. Yleisöä tulisi varmaan paljon seuraamaan esitystä. Me\nvoisimme näytellä urakkapalkalla.\n\nJoukkueen johtaja ei tiennyt hölyn pölyä Goethestä, vielä vähemmän\nFaustista. Mutta muutamat nuoremmat kappaleen tunsivat. Kun sitten\nTaavi Mikon kanssa oli antanut pienen koenäytännön, jossa Taavi\noli asianomaisesti puettuna, suostuivat mustalaiset ehdotukseen ja\nlupasivat pojille maksaa vaaditun summan, yhteensä viiskolmatta\nmarkkaa. Pojat suostuivat jättämään naamiovehkeet telttaan, mutta he\nsaivat johtajalta etukäteen kymmenen markkaa. Sillä he saivat hyvän\nillallisen kaupungin halvimmassa ruokalassa, saivat sitten nukkua\nyönsä matkustajakodissa oikeassa vuoteessa ja vielä viitonen jäi\nsäästöönkin.\n\n-- Tämä on oikeastaan suuren hengen pilkkaa, kun hänen kuolematonta\nteostaan mustalaisten teltassa esitetään; ei sopisi myöskään meidän\nyhtyä noiden nuorukaisten kanssa yhteistoimiin, mutta kaikki tuo on\nmeille tällä kertaa annettava anteeksi. Nyt olemme pitkäksi aikaa\npelastetut nälän kourista, pakisi Taavi yövuoteellaan ja Mikko oli\nsamaa mieltä.\n\n\n\n\nNÄYTELMÄ.\n\n\nJotta tämä uusi taideyritys tulisi suurelle yleisölle tunnetuksi,\ntekstasivat mustalaiset suurelle pahvilevylle ilmoituksen, jossa\nluettiin:\n\n\"Ensiluokan näyttelijät David Tossavanensky ja Michael Joronius\nantavat tänään esityksiä klo 9 alkaen joka toinen tunti suuressa\nteltassa maantien varrella. Tungoksen välttämiseksi iltapäivällä\nkehoitetaan yleisöä pitämään varansa jo aamusta alkaen.\"\n\nViisihenkinen reklaamikulkue kantoi ilmoitusta saittojen nenissä\nkaupungin kaduilla, ja ihmiset seurailivat kulkuetta sankoin joukoin.\nSattuipa se menemään myös Tienhaaran matkustajakodin sivu, jossa\nTaavi ja Mikko sen huomasivat.\n\n-- Katso riivatun mustalaisia, kun ovat väärentäneet nimemme!,\nhuudahti Taavi.\n\n-- Mitä nyt on tehtävä? Eikö olisi parasta, että repisimme niiltä\nalas koko plakaatin ja selittäisimme yleisölle oikeat nimemme, esitti\nMikko.\n\n-- Joutuin teltoille, komensi Taavi.\n\n-- Älkää olko milläänkään, rauhoitteli heitä se suomea taitava mies,\njoka ilmoituksen oli laatinut. Se on meille eduksi. Luuletteko te,\nettä olisitte omilla, suomalaisilla nimillänne vetäneet yleisöä.\nEi sinne päinkään! Mikä taiteilijanimi on esimerkiksi Tossavainen?\nMinä tunnen pikkukaupungit ja pikkukaupunkilaiset; heille pitää olla\njotakin nimessäkin, pitää olla jotakin vieraalle kalskahtavaa, muuten\nei taidekaan tehoa. Ja minä kyllä tämän asian vastaan, jos kysymys\ntulee. Nimissähän on teidän nimenne runko.\n\n-- Mutta vieraat päätteet. Minä tahdon purjehtia puhtaalla, omalla\nlipullani, mutta kun asia on näin pitkällä, en sitä voi nyt peruuttaa.\n\nTaavi ja Mikko olivat varhain harjoitelleet kappalettaan, ensin\nasunnossaan ja sitten teltassa. Mustalaisilla oli mukanaan peruukkeja\nja ihomaalia, joilla Mikosta tehtiin käden käänteessä vanha,\nkunnianarvoisa tohtori.\n\nMääräaikana alkoi tulla yleisöä teltoille, osaksi samoja, jotka\nolivat edellisenä päivänä käyneet, osaksi uusia, maaseudulta\ntulleita, sillä sanoma mustalaisten tulosta ja heidän kiehtovista\nesityksistään oli ennättänyt kulkeutua kauas jokivarren kyliin.\nYleisön joukossa nähtiin taaskin kaupungin hienostoa.\n\nVaikka Taavi ja Mikko olivat monta kertaa ennen näytelleet samaa\nkohtausta, vaivasi heitä kuitenkin ensi näytöksessä esiintymiskuume.\nKun ei ollut kuiskaajaa eikä kirjaakaan, johon hätätilassa olisi\nvilkaissut, pelkäsi Mikko, että hän voisi hämmentyä ja jäädä\nkeskelle parasta kohtaa sanattomaksi -- tapaus, joka ei ole niinkään\nharvinainen seuranäytelmiä esitettäessä. Taavi lohdutteli itseään\nsillä, että yleisö ei heiltä -- muukalaisilta, joksi se heitä\nluuli -- tulisi niin paljon vaatimaankaan, kun heidän muka oli\nopittava suomen kieli alusta alkaen. Mutta kaikki kävi kuitenkin\nparemmin, kuin he olivat osanneet toivoakaan. Kerta kerralta varmeni\nesitys ja suosionosoitukset kaikuivat voimakkaina ja pitkään joka\nnäytöksen jälkeen. Ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, odottivat\nulkona kärsivällisesti vuoroaan. Ovirahoja tuli sinä päivänä enemmän\nkuin edellisenä. Kun kerjääminen oli tuottanut melko lailla ja kun\nmuutamat nuoret miehet olivat saaneet vaihtaa edullisesti hevosia\nmaalaisisäntien kanssa, niin seurueen johtaja voi olla päivään hyvin\ntyytyväinen; siksi hän ei tinkinyt pojiltakaan palkkaa. Antoipa hän\nheille takaisin varastetut tavaratkin, mutta sillä nimenomaisella\nehdolla, että \"herrat taiteilijat\", jolla nimellä hän heitä nimitti,\nlupautuivat leiriä avustamaan seuraavassa kaupungissa.\n\n\n\n\nKARVASTA PIPPURIA ILON MALJAAN. KEMHEIKIN RAHAT.\n\n\nKun pojat seuraavana aamuna heräsivät matkustajakodin tilavassa\nhuoneessa, olivat he hyvin uteliaita näkemään -- niinkuin taiteilijat\nyleensä -- mitä julkinen arvostelu heistä sanoi. Heidän suureksi\nilokseen se oli ei ainoastaan hyvin suosiollinen, vaan myös paikoin\nloistava. Näytti siltä kuin arvostelijalla olisi ollut vaikeaa\nlöytää kylliksi voimakkaita kehuvia laatusanoja. Kuin johdannoksi\narvostelija puhui siinä taiteesta yleensä, kuinka se ihmiselämän\nerämaahan loihtii kuin virkistäviä keitaita ja kiitteli sitten\nkaupunkilaisten puolesta eilisenä päivänä esiintyneitä näyttelijöitä.\nVarsinaisessa arvostelussa sanottiin mm.: \"Eilen esiintyivät\nsuuressa teltassa ensiluokkaiset mustalaisnäyttelijät, herrat\nDavid Tossavanensky ja Michael Joronius. He esittivät meille osia\nFaustista. Ja esitys oli kauttaaltaan korkealla tasolla. Varsinkin\nMefistofeles oli verraton taideluoma. Sellaista paholaista ei ole\nkaupungissamme ennen nähty. Vahinko vain, että seurueessa ei ollut\nniin paljon suomen kielen taitoisia, että olisivat voineet esittää\nkoko kappaleen.\"\n\nTaavi oli riemuissaan. Hän, niinkuin taiteilijat yleensä, oli\nherkkätunteinen arvostelulle.\n\n-- Tämähän on suurenmoista! Se on toista kuin \"Maran\" arvostelu.\nNäyttää siltä, että ihmiset tulisivat sitä hienostuneemmaksi, mitä\npohjoisemmaksi tulemme, varsinkin kaupunkilaiset.\n\nHän oli jo kokonaan unohtanut matkan varrella sattuneet kärsimykset.\n\n-- Niin sitä ihmistä ja varsinkin taiteilijaa heilautellaan kuin\nlastua myrskyisellä merellä: milloin lasketaan aallon pohjaan,\nmilloin kiikutetaan sen harjalle; me olemme nyt harjalla. Vahinko,\nettei nimemme tullut oikein lehteen, niillä alkaisi olla mainetta.\nJäädään pitemmäksi aikaa tähän ystävälliseen kaupunkiin. Täällä meitä\nymmärretään. Tyydyttäkäämme täällä ihmisten taiteenkaipuuta, innostui\nMikko.\n\n-- Tehdään niin, myönsi Taavi.\n\nMutta samassa lehdessä oli kaksi uutista, jotka heittivät karvaita\npippureita tähän ilon maljaan.\n\nEnsimmäinen kuului:\n\n    '_Koulupoikia karkuteillä_.\n\n    Kaksi Karikylän kaupungin lyseon oppilasta on kyllästynyt\n    kouluelämään ja vanhempiensa tietämättä lähtenyt koulukaupungistaan\n    karkuun. Luullaan heidän matkustaneen Ruotsiin päin, sillä he ovat\n    lähteneet pohjoiseen menevässä junassa. Vaikka he eivät olekaan\n    mitään pahaa tehneet, pyydetään kuitenkin viranomaisia ja muitakin\n    palkintoa vastaan heidät palauttamaan vanhempiensa luo, että he\n    voisivat jatkaa koulunkäyntiään.'\n\nSen jälkeen lueteltiin heidän kumpaisenkin tarkat tuntomerkit ja alla\noli heidän vanhempainsa ja lyseon vararehtorin nimet ja osoitteet.\n\nTaavi luki sen ensin, ja sanomalehti alkoi vapista hänen kädessään.\nHän voi pahoin ja antoi lehden Mikolle viitaten ilmoitukseen.\n\nVaikka Mikko oli vahvahermoinen, niinkuin lihavanpulleat,\nlaiskansitkeät pojat yleensä, joilla hermot piilevät pehmeän ja\njoustavan lihaskudoksen suojassa, punastui hänkin tiedonannon\nluettuaan ja heitti lehden vihaisena pöydälle.\n\n-- Tämä on kauheaa! Tämä on ennen kuulumatonta, päivitteli Taavi. --\nMillä oikeudella meitä kuulutetaan kuin pahantekijöitä.\n\n-- Tämä on skandaali!, huudahti Mikkokin. Me olemme kuin karkuun\nlähteneen Siperian vangin asemassa. Jokainen meitä katsellessaan\nmuistelee tätä kuulutusta ja sovittelee näitä lehdessä mainittuja\ntuntomerkkejä meihin. Ja jos meidät tunnetaan samoiksi, niin otetaan\nmeidät kiinni ja lähetetään kruununkyydillä kotiin. Se ei saa\ntapahttia.\n\n-- Vaikka en olekaan mitään pahaa tehnyt, kärsin kuitenkin\nennemmin vaikka vuoden nälkää Perä-Pohjolan metsissä kuin lähden\nkruununkyydillä kotiin. Silloinhan siellä kaikki paitaressut\nsormellaan meitä osoittelisivat sanoen: \"Tuotta on te Taavi\nTottavainen, joka koulutta karkati ja kruununkyydillä tuotiin\nkotiin.\" Se ei saa tapahtua, kiivaili Taavi ja käveli matkailijakodin\npermannolla edestakaisin. Hän muistutti ilmeisesti \"Maraa\" sinä\nhetkenä, jolloin pojat saivat tuomionsa.\n\nMutta näiden kahden pikku Jobin sielullisten kärsimysten syyt sinä\npäivänä eivät tähän loppuneet. Luettuaan sanomalehteä edelleen sattui\nTaavin silmiin seuraava uutinen:\n\n\"_Suuri murtovarkaus_ tapahtunut Niemen kylässä pari päivää sitten.\nTalokas J. Kemheikiltä viety viisituhatta markkaa, jotka hän suurta\nsäästäväisyyttä noudattaen on vuosien kuluessa itselleen hankkinut.\nNimismies tutkii asiaa. Kun mainittuna päivänä kulki paikkakunnan\nsivu joukko muukalaisia ja sitäpaitsi on tiellä nähty myös muita\nmelkein rahattomia kulkijoita, ei ole vielä saatu selvää, kuka on\ntämän rötöksen tehnyt.\"\n\nSitten seurasi selostus, miten varas tai varkaat ovat menneet isännän\nkamariin, miten ovat arkun avanneet ja sitten poistuneet talosta\nkenenkään huomaamatta. Selitettiin myös, että tapaus huomattiin vasta\neilen illalla isännän tultua kotiin, mutta sikäli on asia jo selvä,\nettä rahat ovat kadonneet toissa yönä.\n\n-- Siis kiveä kuorman päälle, sanoi Taavi. Vaikka olemmekin ja\ntahdomme aina olla rehellisiä, tekee kuitenkin tämä uutinen\ntilanteemme yhä tukalammaksi. Tämmöisten tapausten sattuessa\nepäillään kaikkia outoja kulkijoita, varsinkin köyhempiä, ja poliisit\ntutkivat kaikki matkustajain käymätalot. Me tietysti ilmoittaisimme\nrehellisesti nimemme ja näyttäisimme kirjamme. Sinä kyllä voit\nkuvitella, mitä sitten tapahtuu; kruununkyyti odottaa meitä kohta. Me\nemme ole mitään rikollisia, siksi tahdomme elää vapaina ja työllämme\nansaita leipämme.\n\n-- Oikein puhut, veli. Kohta on täällä se vanha poliisi Levaska, joka\neilen seisoi siellä teltan luona. Lähtekäämme.\n\n-- Puhdistakaamme tämän kaupungin ja tämän maan tomut joksikin aikaa\njaloistamme ja suunnitelmaimme mukaan menkäämme Ruotsiin.\n\n-- Mutta ensin on yösija maksettava.\n\nSilloin alkoi mustalaisleiriltä päin kuulua epäilyttävää melua.\nAvatun akkunan kautta ja kajean aamuilman kannattamana kuului\nmiesten, naisten ja lasten ääniä yhtenä sekamelskana. Samassa\nmarssi akkunan alitse -- matkustajakoti oli maantien varrella --\nkomppania sotamiehiä kivääreillä varustettuina ja heidän perässään\nkaupunkilaisia, nuorta, vanhaa sekaisin. Kaikki olivat hyvin\nkiihtyneen näköisiä. Joku vanha mies jahkaili mennessään: \"Vai\nsemmoisia ne olivatkin.\" -- \"En olisi eilen uskonut\", sanoi toinen.\nMikko soitti sähkökelloa pyytääkseen talon rouvaa maksua perimään.\nKauan hän sai soitella, ennenkuin rouva tuli sisälle portilta, jossa\nhän oli katsomassa leirille rientäviä ihmisjoukkoja.\n\n-- Eivätkö herrat tiedä, että kaupungin laidassa on mustalaisia,\njotka ovat ihmisiltä rahoja narrailleet, meidänkin talostamme meni\nainakin kymmenen markkaa. Taitavat siellä vielä tänäkin päivänä\nnäytellä.\n\n-- Se on erikoisempaa melua, väitti Taavi.\n\nOttaessaan rahan Taavilta ja häntä lähemmin katsoessaan rouva\nhätkähti; hän tuli äkkiä huomattavan iloiseksi ja jäi poikain kanssa\njuttelemaan katsoen vuoroin Taavia, vuoroin Mikkoa ja mitellen heitä\nkatseillaan kantapäästä kiireeseen asti.\n\nRouva oli tehnyt mielestään oivallisen havainnon. -- Meillähän ne\novatkin ne kuulutetut karkulaispojat, vaikka muualta haetaan, mietti\nhän. -- Samat tuntomerkit, aivan kuin kiveen nakutetut. Heistä on\nluvattu palkinto. Miten suuri lienee? Jos vanhemmat ovat varakkaita,\nvoi olla suurikin. -- Lähteäpä syyttä suotta koulusta karkuun, mutta\nkyllä minä palautan kirjojen ääreen, ja varmaan on siellä myös\nselkäsauna odottamassa.\n\nMutta yhtä paljon kuin tulevasta palkinnosta iloitsi hän siitä, että\njuuri hän keksi karkulaiset, että hänen nimensä tultaisiin tämän\nasian yhteydessä mainitsemaan sanomalehdessä.\n\nRouva ei nähtävästi keksinyt keinoa, miten hän yksin olisi pistänyt\npojat telkien taakse, ennenkuin lähtevät, koska hän meni kiireesti\ntoiseen huoneeseen kädessään poikain antama kymmenmarkkanen. Hän meni\nmuka rahaa vaihtamaan, vaikka Mikko huomasi hänellä olevan tarpeeksi\npieniä rahoja.\n\nTarkkasilmäinen Taavi huomasi heti rouvan tarkoituksen, ja hän\nkuunteli levottomana, minne hän meni. Hetket olivat tuskallisen\njännittäviä, ja Taavi selitti Mikolle, mitä heillä on odotettavissa.\n\nRouva kuului menevän viereiseen huoneeseen ja puhuvan siellä\nkiihkeästi jotakin tyttärelleen. Sitten kuului rapistelevan käsissään\nsanomalehteä ja lukevan -- hän ei huomannut, että molempien huoneiden\nakkunat olivat auki. \"Pitemmällä pojalla on leveä otsa, suuret\nsiniset silmät, kaareva nenä ja laihahkot kasvot.\" Hm. Ihan varmaan\nse on hän. \"Toinen on lihava, leveäkasvoinen, kellervätukkainen ja\nsinisilmäinen.\" Merkit sopivat mainiosti. \"Odota, Lyyli, ja katso,\netteivät lähde minnekään, minä haen apua.\"\n\nPojat näkivät rouvan juoksevan katukäytävää naapuritaloon päin.\n\nHe sieppasivat tavaransa ja lähtivät ulos. Majatalon tytär kuului\njälkeen huutavan:\n\n\"Äiti tulee pian, hän meni rahaa vaihtamaan.\" -- Olkoon loppu\njuomarahoiksi, sanoi Taavi, kun he kiiruhtivat portista maantielle.\n\nJonkin aikaa kierreltyään kaupungin kiveämättömiä katuja he\nsuuntasivat kulkunsa pohjoiseen, ei suurta, vilkasliikkeistä\nvaltamaantietä,vaan polkua, joka mökkikylän läpi luikerreltuaan\npainui suureen, monen neliöpenikulman laajuiseen kiveliöön. Sieltä he\nkierrellen kaarrellen toivoivat pääsevänsä Tornionjoelle ja sen yli\nRuotsin puolelle.\n\nMutta ennenkuin jätämme tämän ystävällisen pikkukaupungin ja sen\ntaidetta ja tapahtumia janoavat porvarit, jotka Taavin ja Mikonkin\ntielle olivat kylväneet ensimmäiset menestyksen ruusut, mitkä\nkuitenkin olivat jo muuttumassa heille okaisiksi orjantappuroiksi, on\nmeidän hetkeksi palattava Unkarin mustalaisten meluavaan leiriin.\n\nMustalaisetkin heräsivät hyvällä tuulella, yhtä loistavalla kuin\nkeväinen luonto sinä aamuna. Eikä ihmekään, olihan kaikki mennyt\nsuunnitelmien mukaan, oikeastaan paremminkin. Tiet alkoivat kuivaa ja\nseuraava kaupunki oli lähellä, ja siellä he odottivat saavansa saman\ntuloksen. Vaimot nousivat varhain keittämään teetä samovaareillaan,\nnuoret miehet menivät ruokkimaan hevosia, mutta lapset ja vanhat\nmiehet viruilivat vielä patjojen alla. Joukkueen johtaja neuvotteli\nparhaillaan kahden muun vanhuksen kanssa siitä, mitä he antaisivat\nlähtiessään pormestarin rouvalle muistolahjaksi ystävällisyydestä,\nkun kaupungin kaksihenkinen poliisikunta Levaskan johtamana näkyi\ntiellä ja heidän jäljessään muita kaupunkilaisia.\n\n-- Mitä tämä on? Mitä varten ihmiset rientävät tänne? ihmeteltiin ja\nyleinen äänten sorina kuului teltoista.\n\nTätä tummaihoisten joukkoa odotti silloin melkein samanlainen\nepämieluisa yllätys kuin poikia. Tuskin he olivat nousseet lämpimien\nuntuvapatjojen ja peitteiden välistä ruokkiakseen kukin hevosensa ja\nvalmistautuakseen telttain purkamiseen, kun kaupungin poliisikunta\nmarssi paikalle lukemaan maaherran kuulutusta, jossa seura määrättiin\npidätettäväksi ja tutkittavaksi Kemheikillä tapahtuneen varkauden\ntähden. He selittivät maaherran määräyksen johtuvan siitä, että eräs\npoikanen oli sinä yönä, jona varkaus tapahtui, nähnyt pitkän mustan\nmiehen pakenevan talosta ja menevän mustalaisleiriin päin, joka sinä\nyönä oli muutamien kilometrien päässä toisessa kylässä.\n\n-- Mutta, lopetti vanha poliisi Levaska, -- jos tutkimuksessa ja\nkotietsinnässä ei ilmene mitään raskauttavaa, pääsette jatkamaan\nmatkaanne.\n\nMustalaisten puolustukseksi mainitsemme tässä heti, että he olivat\nsyyttömiä tähän kolttoseen, siksi he raivostuivat epäilyksen\nkuultuaan.\n\n-- Tämä on meitä kohtaan heitetty törkeä solvaus, josta me vaadimme\nhyvitystä. Me tulemme kaupunkiin ystävällisinä taiteilijoina,\nsoitamme, laulamme ja voitamme sydämet, mutta lähtöhetkellä tapahtuu\nnäin hirveää! Meitä syytetään varkaudesta! Me olemme syyttömät\nsiihen, selittää joukkueen johtaja.\n\nPuheen sorina kuului kovaäänisenä. -- Me olemme saaneet tiukan\nmääräyksen tutkia rahavaranne ja tavaranne.\n\nPuheensorina kiihtyi kuin pauhaavaksi koskeksi.\n\n-- Me emme siihen alistu, kun olemme syyttömät. Tutkikaa vain\nsyyllinen, mutta se ei ole meidän joukossamme.\n\nKaksikymmenmiehisellä ja yhteensä nelikymmenhenkisellä\nmustalaisjoukolla ei ollut täyttä arvonantoa kaupungin kaksihenkistä\npoliisivoimaa kohtaan. Sen huomasi siitä, että nuoret miehet\nilman muuta alkoivat vetää telttavaatteita alas ja kääriä niitä\nkokoon. Mutta silloin jo läksi kasarmilta marssimaan komppania\nreservisotilaita, jotka paikalle saavuttua piirittivät telttakylän.\nNäiden lisäksi oli tullut paljon kaupunkilaisia seuraamaan tapausten\nkulkua.\n\nMiesten taskut ja rahakukkarot tarkastettiin. Hammasta purren ja\nkiroillen näyttelivät miehet kaiken omaisuutensa mongertaen omaa\nkieltään. Poliisit tarkastivat joka setelin. -- Pitkinä talvisina\npyhinä oli Kemheikki rahojaan laskiessaan pannut salamerkin jokaiseen\nseteliin varkaiden varalta. Ja ne merkit hän oli nyt ilmoittanut\npoliiseille. Mutta kenelläkään ei ollut merkittyjä rahoja. Senjälkeen\ntarkastajat availivat naisten arkut ja väskyt. Niissä oli paljon\nrihkamaa, kaikenlaista kamaa ja joukossa arvokkaitakin esineitä, mm.\nhopeaisia ja kultaisia. Muutamasta laatikosta löytyi pormestarin\nrouvan nimimerkillä varustettuja lusikoita, mutta niitä eivät\npoliisit tienneet ottaa pois, kun niistä ei ollut ilmoitettu. Viimein\nhypistelivät he matkavaatteet siirrellen syrjään parkuvia lapsia,\njoiden unen vieraat olivat keskeyttäneet.\n\nTarkastuksen kestäessä juoksi Tienhaaran matkailijakodin rouva\npoliisi Levaskan luo ilmoittaen, että heillä majailivat ne\nkarkulaispojat, joita on lehdissä kuulutettu.\n\n-- Me emme jouda nyt koulupoikain jäljessä juoksemaan, kun on\nparempia tehtäviä, kärteili poliisi. -- Menkää ja sulkekaa ne lukon\ntaakse!\n\nVälttyäkseen jatkuvilta ikävyyksiltä kertoi eräs nuori mies, että\nheitä edellisenä päivänä oli avustanut kaksi poikaa, jotka varmasti\nolivat kouluja käyneitä. Heidät tuntee helposti. Laihemmalla on\nlaukussaan paholaisen naamio. Vielä kertoi hän, että he ovat matkalla\ntavanneet ramman kulkurin, joka oli mainituilta pojilta laukut vienyt.\n\n-- Eivätkö ne näyttelijät olleetkaan mustalaisia tai ulkomaalaisia,\nkysyi eräs syrjäinen.\n\n-- Eivät. Ovatko he niin väittäneet?\n\n-- Eivät, mutta me luulimme.\n\nTyytymättömyyden mukinaa kuului väkijoukosta.\n\nMustalaiset lähtivät kaupungista vihoissaan meluten, kun pelkäsivät,\nettä tämä epäluulo vähentää heidän yleisömenestystään seuraavassa\nkaupungissa.\n\nTarkastuksen päätyttyä sanoi poliisi Levaska sotamiehiä komentavalle\nkapteenille:\n\n-- Pyytäisin teitä avustamaan kahden karkulaisen kiinniottamisessa.\nHe asuvat Tienhaaran matkustajakodissa. Tuntomerkeistä päättäen\npitäisi heidän olla samat, joita lehdissä on kuulutettu. Ja kukapa\ntietää, mitä he ovat matkalla tehneet.\n\n-- Kahden miehen pitäisi voida ottaa kiinni kaksi poikasta. Sotaväki\nei ole karkaavien koulupoikien kiinniottamista varten, sanoi kapteeni\nja marssitti miehensä kasarmille.\n\nPoliisit väkijoukon saattamina lähtivät edellämainittuun\nmatkustajakotiin. Joukossa oli myöskin \"Revontulen\" päätoimittaja,\njoka uutisnälkäisenä seurasi tapahtumien kulkua. Hän ja suuri yleisö\nolivat noille koululaiskarkureille kiukuissaan siitä, että he\neivät olleet ennen näytöstään yleisölle selittäneet, että he ovat\nsuomalaisia. Siinä tapauksessa arvostelukin olisi ollut toisenlainen.\n\nKahden miehen on vaikea piirittää taloa, niin ettei etsittävä pääse\nlivahtamaan kynsistä. Sen oli poliisi Levaska pitkän virka-aikansa\nkestäessä saanut monesti kokea. Siksipä hän pyysi, kun ei sotaväkeä\nsaanut, yleisöä avuksi. Hän järjesti miehistä ketjun talon ympärille,\njätti virkatoverinsa vartioimaan akkunoita ja meni sisälle. Mutta\nsuuri oli sekä hänen että yleisön hämmästys, kun kuulivat poikain\nlähteneen.\n\nPohjois-Suomessa on tavallista, että milloin karhu käy laumassa\nkarjaa tappamassa, silloin rientävät myös muut karjanvarkaat pahojaan\ntekemään. Ja kaikki menee silloin karhun tilille: kettu, joka\nmielellään kiertelee karhun tekemillä lampaan haaskoilla, nappaa\nusein orvoksi jääneen karitsan, samoin tekee ilves, mutta suurimman\ntuhon saa aikaan monesti varas, ihminen, hävittäen karhun laskuun\nkoko lauman.\n\nNiklas Varjoranta, entinen räätälin kisälli, ovela varas ja\nmaankiertäjä, oli kirjavan elämänsä aikana oppinut tekemään\nkolttosensa muiden laskuun. Siksi hän kulki mielellään mustalaisten\nkintereillä, ja missä hän kulki, siellä oli poliisiviranomaisilla\ntyötä hänen jälkiään selvitellessä. Hän se oli vienyt myöskin\nKemheikin rahat ja hänen musta varjonsa lankesi synkistyttämään myös\nTaavin ja Mikon taiteilijatietä, vaikka he vain sattumalta ja hyvin\nvastenmielisesti olivat tulleet hänen kanssaan kosketuksiin.\n\n\n\n\nKIVELIÖISSÄ.\n\n\nPohjois-Suomen kiveliöt, vaaraiset, soiset ja suurten jokien\nhalkomat! Kuinka monelle suojaa etsivälle ovatkaan sankat, melkein\nkoskemattomat metsät antaneet lepopaikan kätkien turvattinsa\nvainoojain silmiltä. Entisaikoina vietiin niihin vaimot ja lapset\npiilopirtille silloin, kun ryssäin ryöstävät ja murhaavat laumat\nidästäpäin tulivat asutuille rannikoille ja jokivarsille. Niiden\nkätköissä kähnäilivät ennen lappalaiset, arat erämaan lapset, kun\nheitä väkevämmät \"lantalaiset\" jokivarsia myöten sinne asutustaan\nlevittelivät, kunnes viimein pakenivat nykyisille asuinsijoilleen\nkoivuvyöhykkeelle ja kaljuille tuntureilleen; niissä löysivät myös\nlyhytaikaisen lymypaikkansa lain rautakouraa välttelevät karkurit,\nkunnes ankara erämaan luonto ja yksinäisyys ajoi heidät viimein\nihmisten ilmoille.\n\nSinne metsien rauhaisaan kätköön pakenivat Taavi ja Mikkokin maailman\npahuutta, ettei heiltä haihtuisi pois se vapauden utukuva, jota he\nolivat ajaneet takaa, ja ettei heitä viheliäisinä karkulaisina olisi\nheti lähdetty kuljettamaan kotikaupunkiin.\n\n-- Tämä on kummaa, kun saa paeta kuin henkipatto, vaikk'ei ole pahaa\ntehnyt, jahkaili Taavi, kun he olivat kylän näkösältä päässeet\nsyvemmälle metsään.\n\n-- Minusta näyttää kuin kohtalo kyyryilevänä kissana kähnisi\nperässämme napatakseen koukkuisella kynnellään meidät kiinni juuri\nsilloin,kun luulemme olevamme vapaimmat. Minusta tuntuu kuin olisi\nparasta palata kaupunkiin ja lähteä kotiin, arveli Mikko.\n\n-- Ja mennä Karikylään poliisin saattamana, niinkuin kaksi laumasta\nkarannutta mullikkaa, joita sarvesta takaisin vedetään. Koko\nkaupungin väki tulisi meitä katsomaan kuin harvinaisia ulkomaan\neläviä. Ja sinä haluaisit näyttelyapinaksi!\n\n-- Voisimmehan mennä itsekin.\n\n-- Millä rahoilla?\n\n-- Niin, se on totta, että meillä on jäljellä vain viisimarkkaa,\nmyönsi Mikko.\n\n-- Akka tieltä pyörtäköön. Ruotsissa minä ainakin käyn vaikka yksin.\nMinun mielestäni on parasta, että kiertelemme täällä kiveliössä siksi\nkuin ihmisiltä enin pyydystelemisinto vähenee ja puikahdamme sitten\nrajan taakse.\n\n-- Entäpä jos eksymme tai kuolemme nälkään näissä synkissä metsissä.\nKatselepa millaisia jättiläishonkia, millaisia pilviä tavoittelevia\nkuusia ja koivuja! Tämä on jo karhujen maata eikä ihmisten, vaikka\nkaupungista olemme kulkeneet vain muutamia kilometrejä. Nämä ovat\ntoista laatua kuin Keski-Suomen metsät.\n\n-- Karhujen kanssa tulemme kyllä toimeen, minulla on revolveri,\nniinkuin tiedät.\n\n-- Mutta nälkä on pahempi vihollinen, vaikka ei olekaan silmin\nnähtävä eikä aina korvin kuultava, mutta sitä enemmän se tuntuu\nsormien päistä varpaan neniin saakka. Ja kyllä se kuuluukin. Se jo\nnyt suolissani naukuu kuin kollikissa kevätiltana. Muistaakseni me\nemme ole syöneet sitten kuin eilen illallisen, valitti Mikko.\n\n-- Siihen saat tottua. Taiteilijan suolissa se usein naukuu kuin\npaholainen, mutta hengen lahjat siitä vain terästyvät: nälkä niitä\nhioo kuin karhea kovasin viikatetta, selitti Taavi.\n\n-- Minulle ainakin muistuvat mieleen äidin paistamat lämpimät leivät\nja lihaperuna. Ah, kuinka ne nyt maistuisivat.\n\n-- Sinä olet aineenpalvoja, materialisti, Mikko. Ei sinusta taida\ntulla taiteilijaa, ei nälkätaiteilijaakaan, vaikka aluksi luulet.\nSinulle on vatsa kaikki kaikessa, näkeehän sen jo sinun lihavasta\nruhostasikin. Mutta kyllä se täällä kärsimysten kiirastulessa\nlaihtuu,ja sitä mukaa henkesi kevenee ja kirkastuu.\n\n-- Taitaisivat ne sinullekin maistua lihaperunat, sopat ja ohukaiset\nmarjahillon kanssa, joita kaikkia olet kotonasi saanut mielin määrin.\nLuulenpa, että olet monesti muistellut Haukkamäen vinttikamaria.\n\nTaavi ei siihen vastannut mitään; hän ei tahtonut puhua vasten\nparempaa tietoaan. Sitten pojat kävelivät kauan omissa mietteissään,\nkumpikin muistellen kotipuolen asioita.\n\nPolku oli kaupungin laitakylistä alkanut monijuurisena kasvaen pian\nvahvaksi varsitieksi, joka jonkin matkaa oli puoleksi kärrytien\ntapainen, alkoi syvemmällä metsässä puun tapaan haaroittua ja\nujua yhä kapeammaksi. Taavi käveli edellä, hänellä oli sen verran\nmetsänkulkijan taitoa ja vaistoa, että osasi erottaa päärungon\noksasta, ja hän toivoi sen viimein johtavan johonkin kaukaiseen\nmetsätaloon tai mökkiin, missä he saisivat ruokaa ja suojaa ainakin\nmuutamiksi päiviksi.\n\nLumi oli jo melkein sulanut kiveliöistäkin. Sitä näkyi vain\nsyvimmissä kuruissa, jotka paikoin katkoivat sitä kivikkokangasta,\nmitä tie kulki; sitä oli myös pieninä laikkoina mäkien\npohjoisrinteillä ja vaarojen notkoissa. Mutta vettä oli paljon sekä\npuroissa että soilla, vieläpä tien koloissakin. Ja pian turisivat\npoikain patiinikengät yhtä märkinä kuin Niklaksen sinä iltana, kun\nhe hänet kohtasivat. Molemmat saivat elävästi kokea, että kiveliön\nkulkeminen ei ole helppoa ja että se vaatii sitä varten varatut\ntamineet, ennen kaikkea vedenpitävät saappaat tai lapikkaat --\nhuone- ja katukengät eivät kelpaa, niille kiveliö nauraa.\n\nKun iltapäivällä nälkä tuli sietämättömäksi eikä heillä ollut\npalaakaan evästä, etsivät he kankaan rinteeltä talven yli säilyneitä\npuolukoita tai soiden karamättäiltä punaisia, happamia karpaloita.\nMuuta ei voinut keväinen erämaa tarjota aseettomille. Lintuja olisi\nkyllä ollut runsaasti, kun olisi ollut pyssy mukana; revolverista ei\nole metsästysaseeksi. Usein säikähtivät pojat jykeväruumiista metsoa,\njoka rymisten kaikkosi kulkijoita; usein metsäkanapari reuhahti\nheidän edellään naurahtaen ja räkättäen rauhanhäiritsijöille; väliin\nmyös pyy ponnahti tiheiköstä heidän eteensä, juosta piipersi edellä\nja pehmeästi räpytellen ja liidellen lensi sitten kauemmaksi. Jos\nheillä olisi ollut enemmän luonnontuntemusta, olisivat he löytäneet\nmonta metsälinnunpesää herkullisine munineen.\n\nMutta sillä matkalla oli omat viehätyksensä; varsinkin Taavi, jolla\noli myös musikaalisia taipumuksia ja todellista kauneudenkaipuutta,\nnautti siitä suuresti. Sillä kiveliö oli juuri herännyt talvisesta\nhorrostilastaan. Kuohuvan villinä virtasi jo vesi sen maanalaisessa\nja maanpäällisessä suonistossa. Tuhatmuotoisena alkoi elämä\nsykähdellä sen povessa: se jo värähteli varvuissa, siemenissä,\nhennoissa heinänoraissa, aukeilevissa koivunurvuissa ja havupuiden\nneulasissa. Tuon uudestasyntymisen ilon vain tunsi, mutta ei\nvoinut sen kaikkia syitä selittää. Äänekkäänä riemuhymninä ilmeni\nse muuttolintujen sataäänisessä kuorossa, joka yhtenään kaikui\nkiveliön synkimmissäkin metsissä ja joka laulajien luvun, paikkojen\nja vuorokauden aikojen mukaan vaihteli. Rastailla, satakielillä,\npeipposilla, leppälinnuilla ja uunilinnuilla oli siinä oma\ntehtävänsä. Soilla kuovi soitteli pilliään, liro luritteli ja kurki\nkajahdutteli rannattomien aapojen ylistystä. Järvillä viheltelivät,\ntatattelivat ja rääkyivät vesilinnut etsiessään lyhytaikaista\nlepopaikkaa pitkällä muuttomatkallaan...\n\n-- Tämähän on suurenmoista; en ole milloinkaan Keski-Suomessa\ntällaista kuullut, ihmetteli Taavi kerran, kun he istuivat tien\npoikki kaatuneen kelohongan päällä. -- Ilman tätä matkaa olisimme\nhenkisesti köyhemmät.\n\n-- Tämä on jo Pohjolan keväistä luontoa.\n\n\n\n\nERAKKOMAJALLA.\n\n\nVaisto johtaa toisinaan ihmistäkin toivottuun paikkaan samoin kuin\nmuuttolintuja, joilla ei tavattoman pitkillä retkillään ole mitään\nkarttoja, ei oppaita eikä tienviittoja. Vaisto johti Taavin ja\nMikonkin sinä iltana ihmisasunnolle.\n\nAurinko oli jo painunut pohjoiselle taivaanrannalle pistäytyäkseen\npariksi tunniksi piiloon vaarojen harjanteiden taa, kun Taavi ja\nMikko vielä neuvottomina kävelivät kalliokoluissa ja kankaiden\nmetsissä luikertelevaa polkua. He etsivät silmillään yösijaa,\njotakin kuivaa ahon kenturaa, jolle he olisivat voineet koota\nläjän tervasjuurikoita nukkuakseen yönsä tulen hohteessa. Ja mitä\npitemmälle ilta kului, sitä useammin oli Mikko esittänyt, että he\npalaisivat kaupunkiin ja matkustaisivat vaikka kruununkyydillä kotiin.\n\n-- Kyllähän ne kotona sitten maksavat valtiolle takaisin, oli hän\nselittänyt.\n\n-- Akka tieltä pyörtäköön, oli näihin esityksiin usein Taavi\nvastannut.\n\nViimein Mikkokin väsyi siinä määrin ettei hän sinä iltana halunnut\npaluumatkalle. Jalkalihakset olivat jäykistyneet, kenkä hieronut\ntoista kantapäätä ja yskänkuumetta tuntui nousevan päähän. Punaisena\nkuin keitetty rapu ja happamen näköisenä kävellä puhkutti hän hyvän\nmatkaa Taavin perässä vähän väliä huutaen: \"älä jätä\"! Toisinaan hän\nvihaisena mukisi, että \"huuhkaja taitaa lentää louhuunsa.\"\n\nMuutaman mäen alla johti polku pienen joen rantaan, ja sen vartta\ntuli leveämpi polku jostakin jokivarren kylästä. Pojat seurasivat\npolkua vähän matkaa ja Taavi ilostui kovasti nähdessään joen mutkassa\nihmisasunnon tapaisen rakennuksen, metsäpirtin. Siinä ei ollut\nakkunoita, niiden tilalla vain luukuilla suljettavat reiät; katolla\nei ollut savupiippua, vaan lämmittäessä oli savu tullut jostakin\nkaton aukosta ja ovesta, minkä näki mustuneista hirsistä oven\nyläpuolella. Muuten seinähirret näyttivät uusilta.\n\n-- Tässä on mieluinen piilopirttimme, huudahti Taavi Mikolle. --\nNäetkö, että kaitselmus pitää meistä huolen niinkuin linnuista.\n\n-- Mutta eivät meille tänne kaarneet kanna leipää ja lihaa niinkuin\nprofeetta Elialle ennen korpeen. -- Entäpä jos siellä on asukkaita?\n\nSitä kysymystä Taavi melkein säikähti. Vain muutaman päivän kulku\nerämaan yksinäisyydessä oli vaikuttanut, että hän nyt melkein karttoi\nihmisiä! Ei hän sitä tiennyt, minkälainen pirtin mahdollinen asukas\non: onko hän ehkä metsiin karannut pahantekijä, jolle ihmishenki ei\nmaksa viittä penniä; onko hän ehkä salapolttaja, joka karsain silmin\nkatselee jokaista tulijaa, tai ehkä salakyttä, jolle erämaan riistan\nseuraaminen on tullut intohimoksi, niin ettei hän keväälläkään malta\npitää asettaan naulassa, vaan surmaa lintuja niiden omissa häissä; ei\nhänkään haluaisi vieraita.\n\n-- Mennään hiljaa ovelle ja kuunnellaan. Pojat hiipivät kuin karhun\nkiertäjät.\n\n-- Ssst! -- hiljempaa, varoitti Taavi kädellään heristäen.\n\nHe painoivat korvansa oven rakoa vastaan.\n\nSisältä kuului kumea kuorsaus. Samassa syöksähti ovea vastaan ruskea,\npystykorvainen koira äristen ja haukkuen. Puskettuaan kuonollaan\noven auki, se hyökkäsi oitis Mikkoa vastaan tavotellen lahkeista ja\ntakinhelmoista. Töin tuskin Mikko sai sen kepillään häristetyksi\nloitommalle. Taavi auttoi häntä uhaten koiraa seipäällä.\n\n-- Syt Virkku!, kuului sisältä karkea ääni, joka Vaikutti koiraan\nkuin jokin taikasana. Koira perääntyi pirttiin.\n\nOvelle ilmaantui vanha mies. Jolleivät pojat olisi muistaneet\nolevansa Suomessa, olisivat he luulleet miestä Australian neekeriksi.\nKasvot, joita kehysti musta kihara tukka, pitkä korva- ja leukaparta,\nolivat ruskean kiiltävät kuin tervassavun palvaamat. Uniset silmät\ntirkistelivät tulijoita pitkien kulmakarvojen varjostamista kuopista.\nHän oli muuten täysissä pukimissaan, mutta avojaloin ja paljain päin.\n\n-- Hyvää iltaa!, sanoivat pojat.\n\n-- Häh? sanoi mies varjostaen kädellään korvaansa.\n\n-- Hyvää iltaa! Saisimmeko tulla pirttiinne yöksi, karjuivat pojat,\nkun huomasivat ukon vähäkuuloiseksi.\n\n-- Ketä te ootta?\n\n-- Karkulaisia, sanoi Taavi huomatessaan, että ukko ei ollut ainakaan\nvilkkaassa kanssakäymisessä kaupunkilaisten kanssa.\n\nUkko mietti ensin hetkisen ja sanoi sitten: -- Tulkaa sitten sisään.\nEn tavallisesti anna monelle yösijaa, mutta te näytätte mukavilta\npojilta.\n\nKun ovi vedettiin kiinni, oli pirtti puolipimeä. Perälavitsalla oli\nkuivia heiniä,ja ukko käski poikain mennä niiden päälle nukkumaan.\nItse hän asettui sivupenkille jatkamatta sinä iltana keskustelua.\n\nPojilla oli hirmuinen nälkä. Kävellessä se ei ollut tuntunut niin\nkatkaisevalta. Riisuttuaan märät jalkineet kuivamaan, nukkuivat he\npirtin kuivan lämmön hautoessa heidän väsyneitä jäseniään.\n\nAamulla he nukkuivat pitkään. Kun he heräsivät, ei ukko ollut enää\npirtissä, eikä häntä näkynyt ulkopuolellakaan. Ilma oli aamulla\nmuuttunut sateiseksi. Peippo kuusen oksalla valitteli ilman muutosta,\nja viklojen huuto joen rantalahdilla kaikui heläkkänä.\n\nPoikain nälkä oli yöllä vain yltynyt. Kaihoisin mielin Mikko\nmuisteli kahvi-aamiaista kotona, jossa se aina häntä odotti ennen\nkouluun lähtöä. Ovesta sisälle virtaava valo esitteli heille ukon\nruokavarastoja pirtin nurkkapöydällä. Siinä hän oli syönyt aamiaisen\nennen lähtöään. Pöydällä oli vielä leivän puolikas, suolakalaa ja\nkeitetyn kalan ruotoja sekä jauhopussi. Kiukaan edessä oli pata ja\nsen pohjalla hiukan kalakeiton jätettä.\n\n-- Iskisinpä nyt tuohon ohraleipään kiinni kuin hauki salakkaan,\njollei seitsemäs käsky olisi sen vartijana, huomautti Mikko. --\nTyhmästi teimme, kun emme jo eilen illalla ostaneet häneltä leipää.\nNyt hän on voinut mennä pitkälle matkalle, ja me kuolemme nälkään.\n\n-- Eihän sitä heti kehdannut ruveta ukon eväitä kyselemään,\npuolusteli Taavi.\n\n-- \"Rohkea rokan syö, kaino kaikki kadottaa\", sanoo sananlasku.\nOtetaan tuosta pala leipää -- ja selvitetään sitten, kun ukko tulee,\nehdotti Mikko.\n\n-- Ei palaakaan. Me emme käytä väärin hänen hyväntahtoisuuttaan.\nKyllä hän kohta tulee.\n\nKun he pahimman nälkänsä sammuttamiseksi alkoivat etsiä pirtin\nlähistöltä lumen alta paljastuneita puolukoita ja variksen marjoja,\nkuului joelta airojen loisketta ja joen mutkauksesta tuli näkösälle\nvene. Pojat juoksivat pirtin nurkan taa kurkistelemaan nurkan\nraosta, kun pelkäsivät vieraita tulevan. Mutta nähtyään ukon sieltä\nhuopailevan, he tulivat jokirannalle venevalkamaan.\n\n-- Kävin tässä rysillä. Annoin teidän nukkua, kun olitte niin\nväsyneitä, vaikka olisin tarvinnut airollisen. Taidatte olla onnen\npoikia, koska tänä aamuna sain kaksi tuollaista hauen venkaletta.\n\nSamalla heitti hän veneestä rannalle ne molemmat suuret, ainakin\nkymmenkiloiset, sekä muutamia pienempiä haukia.\n\n-- Jos on nälkä, niin perataan ja paistetaan pojat haukia, kyllä joki\nlisää antaa, kun on juuri hauen kutuaika.\n\n-- Kiitoksia, kyllä meille hauki maistuu, sanoi Mikko ottaessaan\npientä haukea niskasta kiinni.\n\n-- Perkaa se iso paistinkalaksi.\n\n-- En osaa noin isoa käsitellä.\n\n-- Vai et, heh, heh... En niitä minäkään ole perannut monta\ntuollaista, mutta odottakaa, niin minä valmistan siitä oikein\njuhla-aterian. Tuokaahan noita koivuhalkoja tuolta pinosta tähän\nrannalle ja tehkää nuotio.\n\nUkko perkasi hauen, viilsi selkäruodon vierestä selkälihakset halki,\npujotti hienoja koivutikkuja poikittain lihaksiin ja työnsi suuren\nkaksihaaraisen vartaan pitkin kalaa päästä pyrstöön päin, niin\nettä se muistutti uutta puulapion terää. Sitten hän kävi pirtistä\nsuolavesiastian, valeli sillä kalan ja asetti paistumaan nuotion\nhohteeseen, noin askelen päähän tulesta. Vesissä suin seurailivat\npojat kalan paistumista, kun ukko väliin puolta ja toista käänteli\ntulta vastaan ja väliin valeli suolavedellä. Paistaminen kesti\nainakin pari tuntia.\n\n-- Minä paistan tämän niinkuin merilohen, että muistaisitte kerran\nsyöneenne oikeaa paistinkalaa \"Akkunus-joen erakon\" majalla.\n\nUkko oli erikoisen hyvällä tuulella, ja poikain ensisilmäyksellä\nsaatu käsitys hänestä muuttui. Hän ei enää näyttänyt läheskään niin\nrumalta kuin illalla. Mutta pojat eivät voineet aluksi käsittää,\nmistä ukon mielenmuutos johtui.\n\n-- Syökäähän nyt kaksi kiloa mieheen, heh, heh, sanoi hän kantaessaan\nhauen pöytään. Muuta ruokaa meillä ei sanottavasti olekaan.\n\n-- Ei tarvitse kehoittaa, vastasi Mikko.\n\nSyömisen aikana ukko näytti muistelevan jotakin vanhaa asiaa\npoltellessaan visapääpiippuaan lavitsan reunalla.\n\n-- Vai karkulaisia te olette, tarttui hän vasta nyt poikain\nedellisenä iltana tehtyyn ilmoitukseen. Se oli miehen lailla sanottu.\nMinulle se riittää suositukseksi. Jos ette olisi sanonut sitä sanaa,\nniin salvassa olisi pysynyt \"Akkunus-ukon\" ovi. Tänne kiveliöön\ntulee monenlaisia kulkijoita. Välistä tulevat kaupungin herrat tänne\nmetsästämään koiralaumoineen. Seiniä kolistellen he röyhkeästi\nvaativat yösijaa. Ja kun alkuaikoina joskus laskin sisään, rupesivat\nhe kaikkea utelemaan ja pilkkailemaan. Myöhempinä vuosina en ole\nheitä sisään päästänyt. Usein tulee yksinäisiä kulkijoita, joista\nnäen, että he etsivät kiveliön suojaa, mutta kun kysyn, ovatko he\nkarkulaisia, antavat he valheellisia tai kierteleviä vastauksia.\nHeille en anna yösijaa, mutta kuka tunnustaa, hän saa olla\nmajassani yön, kaksi, toisinaan enemmänkin, jolleivät ole rosvoja\nja murhamiehiä. Karkulaisena olen minäkin noin neljäkymmentä vuotta\nsitten tänne tullut; syyttömästi vainottuna etsin silloin pohjoisten\nmetsien suojaa ja tänne jäin. Kun näen edessäni teidänkaltaisianne\nonnettomia eränkävijöitä, heltyy aina sydämeni, vaikka se muille\nhehkuu loppumatonta vihaa.\n\n-- Kiveliössä ei tavallisesti tutkita toisen yksityisasioita.\nHaluaisin kuitenkin tietää, ajetaanko teitä takaa?, kysyi hän hetken\nvaitiolon jälkeen.\n\n-- Niin luulen, kaupungissa meitä poliisit piirittivät.\n\n-- Sitten on oltava varuillaan. Me voimme saada kutsumattomia\nvieraita.\n\nUkko painautui kyyryyn lavitsan alle ja aukaisi siellä seinään tehdyn\nsalakäytävän, joka oli tehty siten, että kaksi seinähirttä oli\nsahattu kahdesta kohti poikki ja palat asetettu paikoilleen.\n\n-- Pojat, sanoi hän, tästä pääsette hädän tullen ulos.\n\n\n\n\nKARKULAISTEN JÄLJILLÄ.\n\n\nErehtyisimme pahasti, jos arvelisimme, että kaupungin poliisit\njättivät takaa-ajon sikseen, senjälkeen kuin he vetivät tyhjän\napajan Tienhaaran matkustajakodissa. Päinvastoin he siitä\nkiihoittuivat, ja poikain kiinnisaaminen tuli heille kunnia-asiaksi.\nMatkustajakotiin kerääntynyt väkijoukko ilkkui julkisesti, että siinä\non poliisikunta, kun ei saa kiinni kahta koulupoikaa. Sitäpaitsi\noli maaherra lähettänyt puhelimitse määräyksen, että on tutkittava\nkaikki epäilyttävät kulkijat Kemheikin rahain katoamisen tähden.\nKemheikki oli luvannut puolestaan sata markkaa sille, joka löytää\nhäneltä viedyt rahat. Poliisi Levaska piti mahdollisena ja hyvin\nluultavanakin, että pojilla oli siinä jutussa osansa, koska he niin\nvälttelivät virkavaltaa.\n\nUseat kaupunkilaiset olivat nähneet poikain lähtevän pohjoiseen.\nKaupungin laitakylässä oli heidät myös nähty. Erään eukon kuvauksen\nmukaan he olivat näyttäneet hirvittäviltä rosvoilta, oikein\nensiluokan lurkeilta, kun he olivat juosseet hänen mökkinsä sivu.\n\nPoliisi Levaska ja Karpalo seurasivat jälkiä. Muutamassa notkossa he\nhuomasivat ravassa selvät patiinin jäljet.\n\n-- Tästä ovat menneet, sanoi Levaska viitaten jälkeen. Eivät ketkään\nmuut kulje tähän aikaan sellaisilla kengillä metsissä.\n\n-- Mitataan jäljet, esitti Karpalo.\n\nMolemmat poliisit kumartuivat jälkien ylle. Toinen mittasi pituuden\nja leveyden, toinen merkitsi mitat muistikirjaansa. Sitten he\npiirustivat niiden muodon ja merkitsivät tarkoin naulan jäljet\noikeille paikoilleen. Kulkijoita oli ollut kaksi, sen näki jäljistä.\n\nMutta kuivalla kankaalla jäljet eivät näkyneet, ja ajajat joutuivat\ntoiselle, jokivarren taloihin vievälle tielle. Kun taloissa ei oltu\npoikia nähty, päättelivät poliisit, että karkulaiset ovat ehkä\nmenneet \"Akkunuksen erakon\" mökille. Ja sinne he lähtivät.\n\nErakkomajaa lähestyessään Levaska asetti panoksia pistooliinsa.\n\"Eihän meillä ole oikeutta ampua, kun he eivät ole pahantekijöitä,\nhuomautti Karpalo.\"\n\n-- Kuka sen tietää? Kaiken varalta täytyy olla varustettuna.\n\nNämä kaksi miestä hiipivät pensaikon suojassa joen rantaa pitkin\npitäen tarkasti silmällä pirtin ovea. Levaskalle oli paikka\ntuttu. Pitkän virka-aikansa kestäessä hän oli monta kertaa\nennenkin karkulaisia seurannut sinne, mutta aina olivat jäljet\nsiellä kadonneet. Sentähden hän oli vähitellen alkanut uskoa,\nettä erakko oli suuri noita, joka teki ihmisen tuossa tuokiossa\nnäkymättömäksi. Hänen samoinkuin muiden seutulaisten mielestä\nverhosi pirttiä salaperäisyyden hämy. Kulkipa kylällä semmoisiakin\nhuhuja, että \"Akkunuksen erakko\" osasi loitsia terveen ihmisen\nsairaaksi ja päinvastoin. Ja Levaskalla itsellään oli muistissaan\nsen suuntainen kokemus. Hän oli kerran keväällä viime kelien aikana\ntullut haastamaan ukkoa oikeuteen siitä, että hän pyyteli metsoja\nansoilla rauhoitusaikanakin. Tuskin hän oli saanut haastetuksi, kun\n\"noidannuoli\" iski hänen selkäänsä niin tulisen kipeästi, että hän ei\nvoinut laisinkaan jalkaansa liikauttaa, vaan oli täytynyt jäädä ukon\nlavitsalle, siksi kuin hevosella käytiin häntä hakemassa. Lääkäri\nkyllä selitti tapauksen johtuneen reumaattisesta kivusta, kun selkä\noli jäähtynyt, mutta Levaska ei sitä oikein uskonut.\n\nTuskin poliisit olivat päässeet oven kohdalle, kun Virkku hyökkäsi\nheitä kohti \"säkä pystyssä\" ja raivoisasti haukkuen. Ukko vihelsi\novelta. Se oli kehoitus koiralle käymään yhä äkäisemmin käsiksi,\nvaikka se muilla erämiehillä merkitsee samaa kuin: tule tänne.\nPistooli toisessa ja keppi toisessa kädessä häristelivät miehet\nkiukkuista koiraa kääntyen sitä mukaa kuin se hyppeli heidän\nympärillään.\n\n-- Nyt pojat laukut selkään ja matkaan, virkavalta on täällä,\nkuiskasi ukko. Samassa pisti hän Taavin laukkuun sen paistetun hauen,\nleipää, paistettua linnunlihaa, avasi salaluukun lauteiden alta,\ntyönsi pojat siitä ulos ja hyvästeli.\n\n-- Käykää vastakin, kuiskasi hän heidän jälkeensä, kun pojat lähtivät\njuosta viilettämään ensin pirtin, sitten pensaikon suojaamana.\n\n-- Älkää ampuko koiraa!, varoitti erakko miehille työntyessään ovesta\nulos.\n\nKun hän murahti koiralle jonkin sanan, palasi se häntä koipien\nvälissä pirttiin ja meni lauteiden alle. Poliisit tulivat sisälle\nkatsellen joka nurkkaan.\n\n-- Onko nyt \"Akkunuksen ukolla\" täällä piiloitettavia?, kysyi Levaska.\n\n-- Häh?\n\n-- Että onko näkynyt kahta karkulaispoikaa täällä, huusi Karpalo.\n\n-- Häh?\n\nLevaska asetti suunsa aivan ukon korvaan ja huusi:\n\n-- Oottako eilen tai tänään nähnyt kahta patiinijalkaista poikaa?\n\n-- Häh?, sanoi ukko totisena silmiin katsoen.\n\n-- Ei häneltä saa mitään selkoa. Hän on näköjään tullut jo aivan\nkuuroksi. Varmaankin on tervassavu kehittänyt pikipallot hänen\nkorviinsa. Lähdetään pois.\n\nJa poliisit lähtivät heti paluumatkalle arvellen, että pojat ovat\neksyneet kiveliöön. Kun Levaska ja Karpalo myöhään illalla väsyneinä\nja pahantuulisina lähestyivät kaupunkia, tuli heitä vastaan\nkestikievarin kyydillä ajaen hieno herra. Hän istui arvokkaan\nnäköisenä pehmeällä istuimellaan luoden tulijoihin välinpitämättömän\nkatseen. Hänellä oli knallihattu, musta palttoo ja takana uutuuttaan\nkiiltävä käsilaukku.\n\n-- Kukahan tuokin herra on, mainitsi Levaska sivu päästyään.\n\n-- Onhan niitä näin valtatiellä kulkijoita, ehkä joku\nkauppamatkustaja, arveli Karpalo.\n\n-- Minusta hän oli ylhäisen aatelismiehen näköinen.\n\nVastaantulija ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Niklas Varjoranta.\nHän oli sinä päivänä tullut kiertoteitä kaupungin laitakylään, jossa\nhän sahatyöläisten keskuudessa ei ulkoasunsakaan puolesta herättänyt\nerikoisempaa huomiota. Siellä hän kuljeksivalta laukkuryssältä osti\npuvun ja hatun, vaatetusliikkeestä palttoon ja kengät sekä eräästä\nkauppakojusta käsilaukun. Kun hän sitten kävi parturissa ajattamassa\nliian karvaiseksi käynyttä leukaansa, ei häntä enää moni olisi\ntuntenut entiseksi kulkuriksi.\n\nSeuraavana aamuna hän meni, niinkuin oli aikonutkin, sikaaria\npoltellen Handolinin siltaa myöten Ruotsin puolelle.\n\n\n\n\nENSI KERRAN ULKOMAILLA.\n\n\nMeidän ei tarvinne poliisikoiran tavoin seurata Taavin ja Mikon\njälkiä ensin Kemijoen ja sitten Tornionjoen poikki Ruotsin puolelle\ntullaksemme vakuutetuiksi siitä, että he onnellisesti sivuuttivat\npelätyn valtakuntain välisen rajalinjan, josta useimmat pakolaiset\npalautetaan. He kulkivat, kuten sadat karkulaiset ennen heitä ja\nheidän jälkeensä ylempää näiden jokien poikki, harvaan asuttujen\nseutujen kautta. Kahden päivän perästä erakon mökiltä lähdön jälkeen\nhe olivat Haaparannan kaupungissa. Mutta se ainoa viisimarkkanen oli\nlopussa, samoinkuin ukon varaamat eväätkin. Melkein rahattomina ja\nnälkäisinä ollen ei heitä paljon ilahduttanut se tieto, että heitä\neivät enää poliisit vainoa, eivätkä sanomalehtien kuulutukset sinne\nyllä.\n\nHe kävelivät kaupungin leveää katua hakien pelastusarmeijan yömajaa,\njossa tiesivät saavansa halvalla yösijan, kun he erään ravintolan\navatusta akkunasta kuulivat suuriäänistä puhetta. Ylinnä muita\npauhasi särkyneen rämäkkä miesääni, joka tuntui tutulta.\n\n-- Siellähän on Niklas, huudahti Taavi.\n\n-- Pannaan se juippi pinteeseen. Mennään katsomaan, ehdotti Mikko.\n\nPuolihumalaisia miehiä istui tupakan savun ja oluen katkun\nkyllästyttämässä huoneessa. Joku seisoo peräpöydän takana pitäen\ntaskukelloa kädessään toisen kellon kierrellessä miesjoukossa kädestä\nkäteen. Seisova mies kehui kelloa: \"Tässä se on semmoinen kello,\nettä sellaista ei ole muilla kuin yhdellä kupparilla Ruotsissa.\nKahdesti on aurinkoa siirretty sen mukaan. Paljonko tarjotaan hyvästä\nkellosta?\"\n\n-- Eivät ole vielä kaikki nähneetkään, sanoi Taavi miesten taakse\nistuutuen. -- Antakaahan kun katson.\n\n-- Ei tästä silmä osaa ota, sanoi Niklas, jota poikain oli aluksi\nvaikea tuntea, niin oli miehellä ulkoasu muuttunut.\n\nKello kulki kädestä käteen Taaville ja toinen oli kierroksellaan\nkerinnyt läheiseen pöytään.\n\n-- Mikko, nämä ovat meidän kellomme! huudahti Taavi niin lujasti,\nettä läheisen pöydän miehet kuulivat.\n\n-- Nämä ovat meidän! Hän ne meiltä Suomen puolella varasti, huudahti\nMikko saadessaan oman kellonsa käteensä.\n\n-- Johan minä sitä sanoinkin, että ne eivät ole hänen omiaan,\nmainitsi eräs pitkä mies, joka nähtävästi tunsi Niklaksen entisyyttä.\n\n-- Kenen kello? Minäkö varastanut, kuulkaa vieraat miehet. Vai nuo\nsällit herjaavat minua varkaaksi.\n\nNiklas käveli jonkin askelen lähemmäksi, mutta nähdessään Taavin ja\nMikon hämmästyi hän hetkiseksi ja näytti miettivän, mitä sanoisi.\n\n-- Minä menen hakemaan poliisia, sanoi hän viimein ja meni ulos.\n\nHuoneessa syntyi hälinää. Sen tauottua kertoi Taavi, miten kellot\nolivat heiltä kadonneet. Ja kun pojat olivat tarkoin selittäneet\nkellojen merkit niiden ollessa toisten käsissä, uskoivat kaikki\npoikain sanat todeksi.\n\nKun miesjoukko lähti kadulle tarkastelemaan, minne Niklas hävisi,\nnäkivät he hänen nilkuttavan siltaa myöten Suomen puolelle. Taavi\njuoksi perässä sillan puoliväliin saakka ja huusi Suomen puolen\ntullivartijalle ja poliiseille.\n\n-- Ottakaa kiinni, tuo mies on varas ja petturi.\n\nKun Niklas rammasta jalasta huolimatta koetti kulkea melkein\njuoksujalkaa sillalla, herätti sekin Tornion poliisin huomiota ja hän\npidätti miehen. Häntä putkaan kuljetettaessa tuli vastaan Unkarin\nmustalaisia ja johtaja sanoi:\n\n-- Jopahan jouduit kiinni kolttosistasi, joiden tähden mekin,\nrehelliset kulkijat olemme saaneet kärsiä. Et tainnut vielä keritä\nkuluttaa kaikkia Kemheikin rahoja.\n\nSen hän sanoi kiukuissaan siitä, että hänen seurueensa juuri\nNiklaksen tähden oli edellisessä kaupungissa joutunut yllättävän\nkohtelun alaiseksi.\n\nMuutaman päivän perästä kierteli Ruotsinkin lehdissä uutinen, jossa\nkerrottiin, että Torniossa on pidätetty kuuluisa kansainvälinen\npahantekijä, Nikolai Smirnoff, joka on käyttänyt myös nimeä Niklas\nVarjoranta ja joka on varastanut muun muassa Kemheikin rahat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjois-Ruotsin suurilla rautakaivoksilla oli miesten puute. Äsken\noli löydetty uusia malmituntureita, joissa työt piti aloittaa;\nsamaan aikaan tehtiin myös rautatietä niiden kautta Kölin vuoriston\npoikki Narvikiin, Atlantin rannalle. Sen tähden haluttiin sinne\ntyöväkeä Suomestakin. Värvääjiä oli keväällä kulkenut kehumassa,\nmiten erinomaisia palkkoja rautakaivostöissä maksetaan. Eivätkä ne\nolleet menneet kuuroille korville. Miehiä oli tullut sekä pohjoisesta\nettä varsinkin etelästä Pohjanlahden perän ympäri Ruotsin puolelle.\nJa silloin kun Taavi ja Mikko saapuivat Haaparantaan, oli heitä\nsiellä joukottain odottamassa laivaliikenteen aukenemista Luulajan\nkaupunkiin, josta sitten rautatietä olisi päässyt Jällivaaraan\nBodenin kautta. -- Silloin ei vielä ollut rataa suoraan Haaparannasta\nJällivaaran rautatielle. Aikansa kuluksi miehet pelasivat korttia\nkaupungin laidalla suurissa mieskehissä, joivat ja väliin tappelivat.\nKaupungin putka oli aina täynnä humalaisia, ja poliiseilla oli\ntäysi työ pitäessään välttävääkään järjestystä. Näiden ohella oli\nkuitenkin kunnollisiakin miehiä, jotka kokonaan eristäytyivät näistä\nrähisijöistä ja rauhanhäiritsijöistä.\n\nSaatuaan kellonsa ja nähtyään, miten Niklakselle Suomen puolella\nkävi, erottautuivat pojat oluttuvan miesten seurasta ja\nkävelivät laivarantaan katselemaan, missä kunnossa kellot olivat\nkiertomatkaltaan palanneet. He istuivat kaidepuun päällä, ja Taavi\njutteli kellolleen kuin ymmärtävälle toverilleen:\n\n-- Kelloni, sinua olen pitänyt sydäntäni lähellä kuin parhainta\nystävääni, ja ruumiini lämpö on sinua lämmittänyt. Sinä olet muutaman\nsentin päästä kuunnellut sydämeni sykähdyksiä, mutta olet kuitenkin\nnaksuttaessasi pitänyt oman tahtisi. Sekuntiviisarisi jokainen\nnaksahdus on minulle muistuttanut ajan arvoa. \"Taas meni sinulta\nsekunti hukkaan\", on se minulle sanonut silloin, kun joutilaana\nilman mitään tarvetta olen sitä katsahtanut. Ahkerassa työssä en ole\nystävääni lainkaan muistanut. Kouluaikanani kiirehdit sinä minua\naamulla: \"Taavi Taavi, nyt sinä kohta myöhästyt ja 'Maran' patukka\ntakoo kohta kämmentäsi muistuttaen sinulle ajan arvoa.\" Mutta tunnin\nlopulla, kun ikävystyen olen sinua katsonut, olet minulle silmää\niskien ilmoittanut: \"Kestä vähän, kohta se loppuu.\" Kun talvella\nMarkkalan Irjaa odottelin luistinradalle, tuntuivat sekuntisi\ntuskallisen pitkiltä. Mutta samana iltana, kun soiton tahdissa\nliitelimme peilikirkkaalla jäällä, tuntui minusta kuin olisit\npuolueellisesti nakuttanut sekuntisi liian nopeassa tahdissa. Mutta\nsinä et ole puolueellinen, sillä sinä mittaat iäisyyttä. Sinä olet\nnäyttänyt syntymähetkeni, sinä myös ehkä ilmoitat jälkeen jääville\nkuolinhetkenikin. Sinä sanot, koska on työhön lähdettävä, koska on\njunan tai laivan lähtö- ja tulohetki. Sinulla on järkeä enemmän kuin\nmonella tyhmällä ihmisellä, siksi sinä tiedät avaruudenkin asioita.\n\nEi siis ihme, jos enovainajani juuri sinut valitsi minulle\njoululahjaksi, kun minä lyseon toisella luokalla sain hyvän\njoulutodistuksen. Itse hän pisti sinut taskuuni ja asetti nämä\nkultaiset perät liivini rintamuksille sanoen: \"Siinä on sinulle\nelämäsi tahdin mittari. Hoida sitä niin kauan, kuin sen koneisto\nkestää. Mies ja kello ovat erottamattomat ystävät.\"\n\n-- Niin, samat saarnat voisin minäkin sanoa tästä kellostani, vaikka\nen olekaan saanut sitä joululahjaksi ahkeruuden, vaan laiskuuden\ntähden. Minä kolmannella luokalla usein myöhästyin tunneilta ja sain\nmuistutuksia. Sentähden isä osti minulle tämän kellon, jonka nyt\noli Niklas ryyppiä oluena vatsaansa. Niin se tavara yrittää kiertää\nmaailmassa. Mutta nyt minä sidon sen peristä vaikka omaan nahkaani,\nettä herään silloin, kun joku alkaa sitä minulta anastaa, puhui Mikko.\n\n-- Akkunuksen erakolla ei ollut kelloa, hän mittaili aikaa samoin\nkuin erämaan taipaleita ylimalkaisin mitoin; hän ei tiedä tunneista\neikä minuuteista, vielä vähemmän sekunneista, mutta kehittyneissä\noloissa ovat sekunnitkin kalliit. Jos esimerkiksi saamme työpaikan\nja meidät käsketään tulla toimeemme kello seitsemän aamulla, mutta\nmenemmekin vasta puoli kahdeksan, kun ei ole itsellämme ajanmittaria,\nniin heti meidät sieltä pois potkitaan. Ja jos uskallamme\npuolustautua sillä, että meillä ei ole kelloa, luullaan meitä\ntuhlareiksi tai laiskoiksi, selitti Taavi.\n\n-- Me sanoisimme, että olemme niin köyhiä, että ei ole kelloa,\nhuomautti Mikko.\n\n-- Köyhiä eivät ihmiset yleensä ymmärrä, varsinkaan rikkaat,\nköyhyys on monen mielestä melkein kuin pahe, vaikka monesti lienee\npäinvastoin.\n\nTaavi avasi kellonsa sisäkuoren ja katseli sen sisustaa.\n\n-- Katsohan kuinka se loistaa vielä sisältä kuin kultakello. Sinä\nkai et ole tutustunut kellon koneistoon. Katsohan kuinka siinä on\npaljon rattaita, akseleita, napoja, vietereitä, kiskoja, kiviä ja\nviisareita, kaikki muovailtu tarkoitustaan vastaaviksi. Jos yksikin\nosa otetaan pois, seisahtuu koneisto tai joutuu muuten epäkuntoon.\nTuossa hakkuri huitoo edestakaisin kuin Hippa-Heikki, mutta se ei\nole sen rätkeämpi kuin tuo sekunti-, minuutti- tai tuntiviisaria\nkuljettava ratas. Ja käyttövoima piilee noissa kokoonkierretyissä\njousissa.\n\n-- Myönnän, että kellon koneisto on monimutkainen ja hieno. Sen\nkeksijälle, hollantilaiselle Huygensille nostaisin lakkiani, jos hän\nolisi tuossa edessäni.\n\n-- Minäkin kumartaisin syvään hänen edessänsä, sanoi Taavi. -- Kellon\nkoneistoa voisi monessa suhteessa verrata valtakuntaan.\n\n-- Eivätköhän ajatuksesi jo heittele häränpyllyä. Nälkä on jo tainnut\nvatsastasi nousta aivoihisi.\n\n-- Eivät niinkään, vaikka valtakunnan koneisto on vielä hienompi\nja monimutkaisempi. Siinäkin on isompia ja pienempiä \"rattaita\",\n\"akseleita\", \"napoja\", \"hakoja\", \"hakkureita\" ja \"viisareita.\" Ja\ntoinen luulee olevansa toistaan tärkeämpi, vaikka jokainen osa on\narvokas, jos se vain täyttää hyvin sille kuuluvat tehtävänsä.\n\n-- Mikä \"ratas\" esimerkiksi sinä olit Suomen koneistossa?, kysyi\nMikko.\n\n-- En vielä paljon mikään. Koulupoika on vielä koulun valinkauhassa,\nei vielä valmis ratas. Meidän koulussamme tahdottiin kaikista\nvalaa samanlaisia rattaita, siksi me olemme pirskahtaneet pois\nvalinkauhasta. Valtion koneisto ei tarvitse aina samoja osia.\n\n-- Mitä me sitten olemme? kysyi Mikko uudestaan.\n\n-- Romurattaita kohtalon laatikossa, jossa hän meitä kuten kelloseppä\npihdeillään haroo ja hämmentelee etsiessään, ja kun meidät huomaa\nsopivaksi johonkin, ottaa niskasta ja pistää paikoilleen.\n\n-- Mutta me voimme valita, haluammeko siinä olla vai emmekö, lisäsi\nMikko.\n\nKeskustelun aikana tuli siihen nuori maalaispoika, joka nähtävästi\noli myös matkalla Jällivaaraan ja kuultuaan, että oli kelloista puhe,\nsanoa tokaisi:\n\n-- Vaihdetaan kelloja.\n\n-- Onko sinulla kauan ollut se kellosi?, kysyi Taavi.\n\n-- Eilen minä sen vaihdoin, mutta se edellinen oli minulla kaksi\nvuotta.\n\n-- Ja raskit luopua! Me juuri tässä keskustelimme, että mies ja kello\nkuuluvat yhteen. Ei pitäisi sydäntä lähellä olevaa ystävää vaihtaa,\nvarsinkaan sellaista valpasta ystävää kuin kello, joka meitä nuhtelee\nsilloin, kun olemme hitaita, mutta tyynnyttelee silloin, kun liiaksi\nrehkimme.\n\n-- Paljon kalleimmista olemme me kuitenkin luopuneet, kun olemme\njättäneet vanhempamme, kotimme ja isänmaamme, jonka olemme vaihtaneet\ntähän Ruotsin valtakuntaan. Tuolla joen takana hymyilee isänmaamme\nmeille surullisesti varmaankin ajatellen: on siinäkin kaksi poikaa,\njotka ovat valmiit huikkimaan isänmaansa vieraaseen valtakuntaan.\nMieleni käy apeaksi sitä ajatellessani, valitteli Mikko.\n\n-- Ei kuitenkaan iäksi. Muista Mikko, että tämä matkamme on vain\nvälikappale eikä tarkoitus. Kun saamme ansaituksi rahaa, palaamme\nkotimaahan harjoittelemaan rakasta taidettamme. Ja kerran näytämme,\nettä mekin olemme kelvollisia rattaita isänmaamme koneistossa.\n\nMutta enemmän kuin koti-ikävä heitä vaivasi nälkä, joka hirmuisena\n\"luurankomiehenä\", kädessä kuoleman terävä viikate, seurasi heidän\njälkiänsä huutaen heille: \"Joka ei tee työtä, ei hänen syömänkään\npidä\", jollei hänellä ole vanhoja kassoja. Kotona he olivat eläneet\nvanhempien työllä ja ansioilla. Heidän hankkimansa olivat myöskin\nvaatteet ja kaikki, mitä heillä oli. He eivät olleet kuvitelleet\nansionsaantia niin vaikeaksi, kuin se todella oli.\n\nPuoleksi nälkäisinä he sinäkin iltana menivät levolle\npelastusarmeijan yömajaan puraistuaan illalliseksi vain sen\nleivänkannikan, minkä he viimeisillä rahoillaan, yhdellä\n\"annansilmällä\" olivat saaneet. Mutta mieli oli hyvä siitä, että\nheidän povessaan, ihon ja paidan välissä, piilossa varkaan kateiselta\nsilmältä, naksuttivat taskukellot mitaten aikaa ja muistuttaen\nhetkien kalleutta.\n\n\n\n\nJÄLLIVAARASSA.\n\n\nJos olisi kysynyt keltä hyvänsä sen ajan koulupojalta, missä\non Jällivaara, niin harvapa olisi tiennyt sanoa, missä tämä\nRuotsin tärkein rautakaivos sijaitsee. Taavi ja Mikko eivät\nsiitä tienneet kotoa lähtiessään, mutta Pohjois-Suomessa siitä\noli paljon puhuttu työväen keskuudessa. Kun he matkustellessaan\nkysyivät matkatovereiltaan: \"minne matka\", niin he useimmissa\ntapauksissa saivat vastauksen: \"Jällivaaraan, siellä ovat nyt\nparhaat ansionmahdollisuudet.\" Viimein oli alkanut heitä itseäänkin\nsinne haluttaa, ja kun heiltä oltiin sulkea kokonaan pakotie Suomen\npuolella, päättivät he matkustaa sinne kaivostöihin merille pääsyä\nodottamaan.\n\nKirkkaan säteilevänä toukokuun aamuna, noin viikkoa myöhemmin,\npysähtyi tavanmukainen aamujuna Malmivaaran asemalle. Vaunuista\npurkautui asemasillalle paljon matkustajia, enimmäkseen\ntyönhakijoita. Heitä oli sekä Suomesta että Ruotsista, joukossa\njoku tanskalainenkin, ja siinä kuului erilaisten kielten sorinaa\nkuin Baabelin tornin rakennuksilla. Taavi ja Mikko tulivat ulos\nviimeisestä vaunusta huomattavasti väsyneen näköisinä. Heidän\nmatkansa Haaparannalta oli ollut vaikea. Saadakseen matkarahoja\noli heidän täytynyt Haaparannalla myydä Mikon päällystakki ja\npitää Taavin takkia vuoron perään, silloin kuin halusivat käydä\nkannella merimaisemaa katselemassa. Luulajan kaupungissa luulivat he\nsaavansa sen verran ansioita, että saisivat pilettirahat edelleen,\nmutta siinäkin he erehtyivät. Työläisiä oli liikaakin tarjolla\nmalmien lastaustöihin ja sitäpaitsi insinööri, jolta he kävivät\ntyötä kysymässä, moitti heitä liian heikkovoimaisiksi ja nuoriksi\nsiihen työhön. \"Menkää Jällivaaraan, siellä kyllä löytyy teillekin\nsopivaa tointa\", oli hän lopuksi sanonut. Ja pojat tottelivat.\nMatkarahojen pantiksi jäi tosin Luulajan panttilainakonttoriin Taavin\npäällystakki, josta hän vasta arvan vedon ja pitkän neuvottelun\njälkeen oli luopunut, mutta he aikoivat ensi tilassa käydä tavaransa\nlunastamassa, ja niin oli heille auennut mahdollisuus päästä\ntoivottuun paikkaan.\n\n-- Tämmöiseksi olen kuvitellut amerikkalaisen vuorikaivoskaupungin,\nsanoi Mikko, kun he taas Taavin kanssa etsivät asuntoa. --\nTuollaiset yksi tai kaksi huonetta käsittävät, enimmäkseen laudoista\nrakennetut puutönöt, joita on sikin sokin mutkittelevien teiden\nvarsilla ja joiden seurassa näkee vain harvoja suurempia hirsi- tai\ntiilirakennuksia, ovat nuorille kaivoskaupungeille ominaisia.\n\n-- Amerikkalainen täällä näkyy olevan vauhtikin kaikessa työssä.\nKatsohan, kuinka malmilla lastattu juna lähti taas porhaltamaan\nLuulajaa kohti purkaakseen lastinsa sen suuren malmivuoren kylkeen,\njoka sinne meren rantaan oli talven aikana kasaantunut. Katsohan,\nkuinka noita pikajunia tulee aukoista vuoren sivusta aivankuin\nmyyriä koloistaan, selitti Mikko, aivankuin olisi ollut vanha\nmalmivaaralainen, sillä hän oli tullessa kysellyt näitä kaivosasioita\nennen käyneiltä.\n\nHe seisahtuivat katsomaan lähempää noita sähköllä käypiä\npikkuvaunuja, jotka tulla hyristivät vuoren sisästä, kuinka kaukaa\nlienevät tulleetkaan. Ne veivät kuormansa korkealle sillalle,\nmissä mies pienellä kädenkäänteellä keikautti ne kumoon, ja\nsilloin malmilohkareet romisten putosivat suureen rautatievaunuun.\nSähkövaunuja tuli ja meni yhtenään, ja usein vaihtuivat täydet\nrautatievaunutkin tyhjiin. Erään kukkulan laella he jäivät\nihmettelemään maan alle johtavaa suurta aukkoa. Sinne laskettiin\nmiehiä laskukorissa. Alinomaa kuului maan alta jyminää ja pauketta\nkuin maanjäristyksissä: porakoneet surisivat, vesi- ja ilmapumput\npuhkuttivat, vaunut jyrisivät, lekat iskivät porien päihin tahdissa,\nja silloin tällöin jyrähtelivät vuoriin poratut räjähdysainepanokset\nmilloin yksitellen, milloin yht'aikaa vavahdutellen maan kamaraa. Se\noli huumaavaa työn musiikkia, jota hetkisen kuuntelee mielellään,\nmutta joka kauemmin kuultuna alkaa heikkohermoisia pyörryttää.\n\n-- Tämä on suurenmoista!, ihaili Taavi.\n\n-- Täälläkin on käynnissä kuin kellon koneisto, jossa jokaisella\nosalla on oma tehtävänsä. Me jäämme sen rattaiksi joksikin aikaa,\nettä saisimme rahaa, lisäsi Mikko.\n\nIhmeekseen pojat kuulivat kaupungissa paljon puhuttavan suomea,\nvaikkakin ruotsalaisia lienee ollut enemmän. Sinne oli tullut\nsuomalaisia sekä Ruotsin että Norjan pohjoisosista, mutta enimmän\nehkä Suomesta. He olivat löytäneet Amerikkansa sieltä. Ruotsalaisia\noli Skoonesta saakka. Pienet, hintelät ja hoikkasääriset\ntunturilappalaiset herättivät kuitenkin enimmän huomiota. Kun he\nolivat Taavia ja Mikkoa paljon pienemmät, arvelivat pojat, että hekin\nkokonsa ja voimiensa puolesta kelpaavat kaivostyöhön. Erinäiset\nmerkit viittasivat siihen, että rauha ja rakkaus eivät aina olleet\nvallinneet kaivostyöläisten keskuudessa. Joukossa näkyi miehiä,\njoiden kasvoissa ja kauloissa oli irvisteleviä arpia merkkinä siitä,\nettä puukko oli usein vapaasti tatuoinut heidän julkisivuaan;\nmuutamalta oli veistetty nenä, toiselta korva, ikäänkuin ne olisivat\nolleet tarpeettomia ulkonemia ihmisen päässä, mutta hirveimmältä\nnäytti kuitenkin se mies, jolta oli vedetty koko ylähuuli pois, niin\nettä hampaat näkyivät.\n\nTaavia puistatti tämä näky, ja hän käsitti kohta, että Jällivaara\nei ollut se paikka, jossa taidetta opitaan, vaikkakin siellä näytti\nolevan oivallinen tilaisuus tutustua n.s. pohjakerrosten tyyppeihin.\n\nKun Taavi ja Mikko seisoivat muutamassa tienristeyksessä asunnon\nhakumatkalla ollessaan, tuli työnantaja heidän luokseen.\n\n-- Peive Soome poika. Te tulla työtä etsimään. Mine anta töötä.\nMalmityö vaikke, hyvin vaikke. Mine anta helppo työ. Olke hyve ja\nkoettele kuin malmi raskas.\n\nSamalla hän antoi Taaville kahden nyrkin kokoisen rautamalmipalasen.\nTaavi punnitsi sitä kädessään, sen jälkeen Mikko. Se painoi monta\nkertaa enemmän kuin samankokoinen kivi.\n\n-- Eikö ole raskas. Hiki valu, kun peiven niitä nostelet gruuvas.\nMine anta helppo työ.\n\nMies oli lihava, suurivatsainen kuin oluttynnyri.\n\n-- Mikä se helppo työ sitten on?, kysyi Taavi.\n\nMies pyysi poikia vähän syrjemmälle, etteivät toiset kuulisi, ja\npuhui melkein kuiskaten.\n\n-- Mine ole ollu Gellivares kahreksan vuotta enkä tehny yksikä\ntyöpeive. Mine myyny vai viina ja olutta. Mine anta teille hyve\npalkka olue kantamisest. Te kanta olutta miehill', mine anta teill'\nraha. Se ole Rootsi laissa kielletty, mutta te ette sano kenen se\nolvi on, jota te päärärill' miehille kanda.\n\n-- Minä en ole milloinkaan suosinut väkijuomia, en suosi nytkään,\nenkä rupea lainrikkojaksi.\n\n-- En minäkään, lisäsi Mikko.\n\nMies lähti pois vihaisen näköisenä ja meni etsimään apulaisiaan\ntoisista tulokkaista.\n\nPuolen päivän tienoissa menivät pojat toisten vastatulleiden kanssa\nkaivosyhtiön konttoriin kysymään työpaikkaa. Mielellään sieltä\nannettiin työpaikka kaikille täysikäisille ja vahvarakenteisille\nmiehille, sillä kaivoksia juuri laajennettiin ja samalla tehtiin\nuutta rautatietä. Taavi ja Mikko menivät insinöörin puheille\nviimeisinä.\n\n-- Mekin pyytäisimme päästä kaivostöihin, sanoi Taavi.\n\nInsinööri Granberg, kotoisin Vermlannin suomalaisseuduilta ja\ntäysin suomen kieltä taitava, mitteli katseillaan heitä kantapäästä\nkiireeseen arvostellen heidän mahdollisuuksiaan ja kysyi:\n\n-- Oletteko ennen tehneet ruumiillista työtä?\n\n-- Minä olen joskus haravoinut heiniä, selitti Taavi.\n\n-- Minä olen auttanut äitiäni puutarhassa, sanoi Mikko.\n\n-- Entä talvella?\n\nPoikain täytyi tunnustaa, että he ovat olleet talvet koulussa ja että\nhe ovat karanneita, nälkäisiä koulupoikia.\n\n-- Se on pahempi se. Mutta minulla ei ole teille sopivaa työtä. Ette\njaksa lastata malmia, ette työntää raskaita kärryjä, ette osaa pitää\nporaa ettekä käyttää porakonetta.\n\nInsinööri Granberg käveli hetkisen edestakaisin konttorin lattialla\nsivellen leukapartaansa. Hän oli ottanut poikain asian vakavasti\nharkitakseen.\n\n-- Olette tulleet väärään paikkaan, jos tahdotte tulla\ntaiteilijoiksi. Jällivaara ei ole mikään Pariisi, se on pikemmin\npalanen Siperiaa.\n\nViimeiset sanat sanoi hän melkein huoaten, sillä hän oli vuosi sitten\nsaanut muuttaa Fahlunin vaskikaivoksilta tänne napapiirin taakse,\nja sinne oli täytynyt jättää perhe lasten koulunkäynnin tähden,\nja väkisin tunki hänen mieleensä tälle työhönpääsyasialle vallan\nvieraita ajatuksia, jotka veivät hänet hetkiseksi Jällivaarasta\nFahluniin. -- Mitenkähän siellä pojat onnistuvat kevätkokeissa, kun\nen ole ollut ohjaamassa kotitehtäviä? Miten menee matematiikka?\nJos menee huonosti ja kyllästyvät koulunkäyntiin, niin voi käydä\nkuin näille pojille; lähtevät hulluttelemaan, kun pelkäävät minulle\nnäyttää epäonnistumistaan.\n\n-- Minä annan teille työtä, tulkaa aamulla kello seitsemän suuren\nsähköradan suulle, sanoi hän viimein.\n\nPojat tulivat hyvin iloisiksi tästä lupauksesta, kumarsivat\nhyvästiksi ja lähtivät etsimään asuntoa.\n\n-- Mikähän insinöörin mielen muutti niin äkkiä: kielsi ensin\ntyöpaikan ja sitten lupasi, kun vähän tarkemmin mietti asiaa, puheli\nTaavi.\n\n-- En tiedä, mutta erittäin ystävällinen mies hän on.\n\nTaavi ja Mikko saivat majoittua erään työmiesperheen saunaan,\nkun muualla ei ollut tilaa, eikä heillä ollut varaa maksaa\nmatkustajakodin huonetta, ja ulkona oli vielä kylmä öisin. He\nolivat tyytyväisiä siihenkin, kun oli jotakin kattoa pään päällä,\nsemminkin kun illalla puhkesi aikamoinen vesisade, jota kesti puoleen\nyöhön. Mutta nukkua he eivät saaneet. Tuskin he olivat syöneet\nniukan illallisensa, kuivaa leipää ja savustettua hevosenlihaa,\nja asettuneet levolle saunan lavoille, kun puhkesi rankkasade, ja\nsamalla kuului tieltä juopuneiden rähinää.\n\n-- Tulkaa pojat Fribergin saunaan, sen saamme kyllä auki, kuului joku\nhuutavan.\n\n-- Sinne mennään pojat, ja jos joku on ennen sinne mennyt, niin\nniskasta ulos ja puukolla selkään.\n\n-- Tulevatkohan ne tänne, hätäili Mikko. Miesjoukko läheni saunaa.\nJoku kuului lyövän nyrkillään seinään huutaen:\n\n-- Ovi auki herroille!\n\nPojat olivat hiljaa kuin hiiret. He tiesivät ennestään, että\njuopuneista selviää usein parhaiten, kun ei niille puhu mitään.\n\nPäästyään ovelle alkoivat reuhaajat kiskoa ovea, ja kun se ei\nauennut, jyskyttivät he sitä nyrkeillään.\n\n-- Avatkaa porsaat, tai lyömme oven sisään. Niinkö luulette\nvaltaavanne meidän vanhan yökortteerimme!\n\n-- Ei tämä ole teidän, me olemme tämän juuri vuokranneet tämän talon\nemännältä, sanoi Taavi muuttaen ääntään matalammaksi.\n\nSiitä miehet vimmastuivat vielä enemmän.\n\n-- Vai vuokranneet, kyllä me sillekin vielä näytämme, jos on\nvuokrannut, mutta sitä me emme usko.\n\nMiesten puheissa oli sen verran totta, että he olivat pitäneet sitä\nsaunaa juopottelupaikkanaan ja väliin olleet siellä yötäkin, eikä\nsalakapakoitsija Friberg ollut uskaltanut heitä ajaa pois peläten\nilmiantoja. Emäntä oli vuokrannut saunan siinä mielessä, että\nmellastelijat siitä luopuisivat. Norrbottenin maaherra oli antanut\nankaria määräyksiä juoppojen pesäpaikkain hävittämiseksi, ja Friberg\npelkäsi, että reuhaava elämä hänen talonsa lähistöllä olisi omiaan\nilmaisemaan hänenkin rikollisen toimintansa.\n\nKun ovi ei auennut, vaikka he kuinka olisivat jyskyttäneet, alkoivat\nhe tarkastella, olisiko mitään muuta aukkoa, josta voisi päästä\nsisälle. Lasiakkunaa ei ollut, mutta sen sijaan kaitainen luukulla\nsuljettava reikä. Miehet särkivät luukun nähdäkseen sisälle, mutta\nhe eivät sittenkään nähneet lauteiden nurkassa kyyröttäviä Taavia ja\nMikkoa, kun reiästä ei mahtunut pää sisälle.\n\n-- Kenellä on kaitaisin pää, se työntäköön sen tuosta reiästä\nsisälle, että saamme selvän, minkälaisia otuksia siellä on sisällä.\nEi täällä sateessa kauan olla, reuhasi joukon vanhin mies.\n\nTaavi ja Mikko miettivät pelastusta.\n\n-- Jos me lähtisimme muitta mutkitta karkuun, saisivat heittiöt\nmeidän yösijamme, ja me joutuisimme sateeseen yöksi. Jos taas miehet\npääsevät sisälle väkivaltaisin keinoin, pehmittävät he meidät kanan\nkaaliksi, kun kiusaamme heitä sateessa. Ampuma-asettakaan emme voi\nkäyttää, sillä siinä tapauksessa he ampuisivat meidät seulaksi oven\nläpi, kuiskaili Taavi.\n\n-- Pukeudu paholaiseksi ja näyttäydy ovella, neuvoi Mikko.\n\n-- Koetellaan. Nuo miehet ovat tuolla ulkona maininneet ainakin sata\nkertaa paholaisen nimeä. Saapa nähdä, mitä tuumivat, kun se tulee\neteen. Sitten hän nopeasti avasi saunan lauteilla vaatekäärönsä\npukeutuen tuossa tuokiossa Mefistofeleen kammottavaan asuun.\n\nSillä välin olivat saunan piirittäjätkin tehneet itse mielestään\noivan keksinnön. He olivat löytäneet saunan takaa pitkän ja tukevan\nkangen, jonka pään pistivät nurkan rakoon,ja sillä vivulla alkoivat\nvääntää saunan yläosaa pois paikoiltaan ylöspäin, että ikkuna-aukko\ntulisi niin suureksi, että joku voisi siitä kömpiä sisälle avaamaan\nsalvan.\n\nSeinähirret paukahtelivat, nurkat rusahtelivat, saunan yläosa\ntärähteli kuin maanjäristyksessä, ja miehet huudahtelivat\nvääntäessään kankea, niin että silmät pullistuivat kuopistaan: \"He\nheii... he heii, vielä, vielä... jo liikkuu... jo mahtuu mies raosta.\nMatikka, luikertele sisään ja avaa salpa, niin näytämme niille saunan\nanastajille\", komensi vanhin mies.\n\nPojat näkivät miehen työntävän päätään reiästä, mutta samassa\nseisoi myös Mefistofeles täysissä varusteissaan hänen edessään\nmiekka uhkaavana ylhäällä, ikäänkuin aikoisi heti listiä Matikalta\npään pois. Mies säikähti kamalasti nähdessään edessään punaisen\nkummituksen ja alkoi vetää päätään takaisin, mutta se ei onnistunut.\nKanki oli luiskahtanut nurkan raosta ja hirret olivat pudota\nloksahtaneet paikoilleen puristaen onnettoman Matikan kaulan ikkunan\nreikään. \"Paholainen, paholainen, täällä on paholainen\", karjui hän\nkuin mielipuoli. Nähtyään miehen sanomattoman kauhun vallassa, ei\nTaavi malttanut olla täydentämättä kepposensa vaikutusta, vaan avasi\näkkiä oven ja kurkisti toisia miehiä nurkan takaa. Miehet huomasivat\nhänet melkein samalla. Kanki putosi heidän käsistään ja miehet\njuoksemaan. Taavi ei malttanut olla nauramatta sitä menoa, sitä\nhurjaa pakokauhua, jonka vallassa miehet juoksivat kuraista tietä,\nniin että rapa räiskyi, jättäen toverinsa sätkyttelemään sääriään\nkamalaan kaulapuuhun. Niinkuin lampaat karhun edessä rynnistivät\nmiehet pakoon minkä käpälistä lähti. Joku vain silloin tällöin\nvilkaisi taakseen,ja nähtyään miekalla ilmaa huitovan paholaisen\nkintereillään paransi hän vauhtia, pyrkien toisten edelle. Muudan\nvanha mies siinä rytäkässä kaatui tielle, mutta ihmeen nopeasti\nhän taas oli jaloillaan. Näytti siltä, kuin koko joukko olisi\nsilmänräpäyksessä selvinnyt humalastaan. Paholaisen kammo oli\nmuuttunut kauhuksi. Viimein miehet katosivat töllikaupungin katujen\nsokkeloihin, ja Taavi ja Mikko, jotka olivat heitä seurailleet,\npalasivat saunaansa. Nähdessään Matikka raukan vielä kaulapuussa\nsanoi paholainen uhkaavana:\n\n-- Nyt sinä olet pistänyt pääsi rotanloukkuun, josta et ensi\nnykäyksellä pääse, et muuten, ellen tällä miekalla sivalla kaulaasi\npoikki.\n\n-- Herra paholainen, päästä minut vielä tämän kerran kotiini. Minä\nparannan itseni, minä en juo, en tappele, enkä häiritse lähimmäiseni\nrauhaa. Kaikki ansioni annan tästä lähtien kotiin. Minä kadun,\nettä nytkin join perheeltäni kaikki ruokarahat, vaikeroi mies itku\nkurkussa.\n\n-- Mitä sinä synneistäsi minulle latelet, niinkuin minä olisin\nmikään rippi-isä. Sen parempi minulle, mitä pahempi olet ollut.\nSitä paremmin voin käristellä ruhoasi ikuisella tulella, vastasi\n\"paholainen\" ilkkuen. -- Sinun pahuutesi mitta on täysi. Olet hyvin\nkypsynyt minun valtakuntaani, mutta jos vielä niin onnellisesti\nkävisi, että päästäisin sinut pois vielä tämän kerran tästä\npaholaisen pinteestä, niin sinun pitäisi luvata, ettei ryyppyäkään\nväkijuomia mene kurkustasi alas. Paholaisenkin sydän heltyy, kun hän\nnäkee, että lapset itkevät leipää. Useimmilla minun palvelijoillani\ntässä elämässä on kylläiset päivät. Vannotko, ettet juo enää\ntippaakaan?\n\n-- Vannon.\n\n-- Saanko ottaa sinut elävältä mukaani, jos tapaan vielä juopuneena?\n\n-- Saat, sen lupaan.\n\nTaavi viittasi Mikkoa ulos. Yhdessä he sitten asettivat kangen nurkan\nrakoon ja väänsivät rakoa suuremmaksi. Matikka kimpuroi koko ajan\nkoettaen kiskoa päätään, mutta vasta monen yrityksen päästä jaksoivat\npojat vivuta hirsiä niin paljon, että mies sai päänsä irti. Verisin\nkorvin ja hyvästiä sanomatta lähti mies juoksemaan kadoten hänkin\ntölliryhmien taakse. Nähtävästi hän meni kotiinsa.\n\n-- Tässä naamiossa piilee salaperäinen voima, sanoi Taavi, kun he\npääsivät taas saunaan häirittyä lepoa jatkamaan.\n\n-- Niin siinä on, mutta sinä jonkin verran erehdyit tässä\nnäytöksessä. Koska olet kuullut, että paholainen esiintyisi\nraittiussaarnaajana?\n\n-- Ensi kerta kutakin. Jos mies pitää lupauksensa, olen tähän\nesiintymiseeni hyvin tyytyväinen.\n\nSaunan hiostavassa lämmössä -- siinä oli illalla kylvetty --\nnukkuivat pojat hyvin. Taskukellot, jotka rinnakkain naksuttelivat\nnaulassa, näyttivät jo kuutta kun he heräsivät ja valmistautuivat\npäivän työhön.\n\n\n\n\nTYÖSSÄ MAAN ALLA.\n\n\nKun Taavi ja Mikko menivät insinöörin määräämälle paikalle, suuren\nkaivoksen suulle, oli sinne jo kerääntynyt paljon työmiehiä\nodottamaan maan sisälle pääsyä. Mutta miesten kiihkeästä\nkeskustelusta, kiirehtimisistä ja viittailuista voi huomata, että\njotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut. Ja lähemmäksi\ntultuaan kuulivat pojat kerrottavan kauheasta tapauksesta Fribergin\nsaunan luona; siellä oli paholainen hätyytellyt ihmisiä. Kymmenkunta\nmiestä oli sen nähnyt, se oli niitä ajattanutkin miekka kädessä ja\nsilloin oli kaksi kotiinsa palaavaa vaimoihmistäkin nähnyt sen aivan\nläheltä, kun se oli hirveän näköisenä juossut heidän sivuitsensa.\nJa toisessa ryhmässä kertoi Matikka viimeisiä elämyksiään samalla\nsaunalla. Toiset uskoivat, mutta oli myös epäilijöitä, jotka\nsanoivat, että \"päihtyneet näkevät usein pikku-ukkoja.\" Näihin\nviimeksi mainittuihin kuului insinöörikin, joka sattui jutun\nkuulemaan.\n\nPienet sähköllä käyvät rautatievaunut kuljettivat miehet maan\nsyvyyteen, aivankuin pimeyden valtakuntaan, jota kuitenkin\nsähkölamput valaisivat. Insinööri lähetti Taavin ja Mikon\ntyöskentelemään kahden vanhan vuorimiehen, Hiskias Keron ja Matti\nJohanssonin kanssa. Heidän työpaikkansa oli suuren sähköradan\nvarrella eräässä mutkauksessa, jossa malmisuonesta, jonka kohdalla\ntunneli kulki, haaraantui pienempi sivuoksa. Nämä vanhat vuorimiehet\nkatselivat tutkivasti nuoria tulokkaita ja taisipa kumpikin\nsisimmässään arvostella heidät kelvottomiksi lastaustyöhön, mutta he\neivät siitä mitään virkkaneet, koska insinööri itse oli pojat heidän\ntyömaalleen määrännyt.\n\nTaavi ja Mikko saivat pian todeta, että vuoren sisusta ei ole\nensinkään yksitoikkoista, kuten luulisi. Murtopinnoiksi särkyneet\nkallioseinät hohtivat valossa monivärisinä, mitkä valkoisina, mitkä\nruosteenpunertavina, mitkä harmaina, mitkä metallinkiiltoisina.\nNäyttelivätpä vanhat miehet heille kirkkaita vuorikiteitäkin, jotka\nluonto oli valmistanut säännöllisiksi, tasasuhtaisiksi jalokiviksi.\nHe näkivät, että vuoren sisällä piilee suuria rikkauksia, kun vain\nniitä ottaa.\n\nOnkalon pohjalla oli kasa valmiiksi louhittua rautamalmia. Se oli\nensin lastattava vaunuihin, samoinkuin arvoton kiven murakin, jota\naina tulee louhoksissa malmia irroitettaessa. Hiskias-ukko opetti\nTaavia ja Matti Mikkoa malmien erottelemisessa. Ei ollut niinkään\nyksinkertaista oppia erottamaan parasta A-malmia huonommista B- ja\nC-malmeista. He oppivat lastaamaan malmilohkareita vaunuihin,\nsuurempia nostelivat he kahden miehen. Sitten alkoivat vanhat\nvuorimiehet kaivertaa vuoren seinään reikiä porakoneillaan, latasivat\nniihin räjähdysainetta, ja määrätyillä hetkillä piti miesten mennä\nkalliokuiluihin piiloon, kun panokset jylisten laukeilivat murtaen\npaloja vuoren seinästä. Pahinta oli, että räjähdyksien jälkeen\nleijaili kaivoksessa pahanhajuista käryä ja muutenkin ilma pilaantui\nnopeasti. Jolleivät pumppulaitokset olisi painaneet ylhäältä raitista\nilmaa, olisi siellä ollut mahdoton työskennellä.\n\nHiskias oli laiha, kuivan kelmeä ukko, jolla oli käheä ääni. Hän\nyski usein ankarasti, ja pojista näytti, että hänessä oli pitkälle\nkehittynyt keuhkotauti. Matti oli häntä vähän nuorempi, lyhyempi\nja lihavampi, mutta maanalainen työ oli häneenkin kerinnyt lyödä\nleimansa. Molemmat he olivat hyvin harvapuheisia, mutta nähdessään\nTaavin ja Mikon valkeat, ohutnahkaiset kämmenet, joita terävät\nmalmilohkareet pyrkivät repimään verille, eivät he voineet pidättää\nuteliaisuuttaan, vaan Hiskias kysyi heiltä:\n\n-- Nälkäkö ajoi teidät maailmalle?\n\n-- Ei, vaan itse lähdimme, meillä on hyvä koti molemmilla. Me\nkarkasimme koulusta, selitti Taavi.\n\n-- Vai karkasitte, he, he... ja tähän paratiisiin pääsitte. Minä\nolen tullut myöskin Suomesta. Kaksikymmentä vuotta olen täällä maan\nalla malmia louhinut, enkä viipyisi täällä päivääkään, jolleivät\nolosuhteet pakottaisi: minulla on suuri perhe ja täällä maan alla\novat palkat vähän paremmat kuin avokaivoksissa.\n\nIllalla olivat molemmat pojat hyvin väsyneitä. Liikarasituksesta\nolivat lihakset kipeytyneet. Harteita ja käsilihaksia särki;\njalkalihakset olivat jäykistyneet niin, että oli vaikea kävellä.\nVanhemmat työmiehet pyrkivät pilkkaa tekemään, kun he kaivosaukon\nsuulta kävelivät saunalleen kuin vaivaiset vanhukset.\n\nMutta pojat päättivät kestää tämän tulikokeen. Mies kestää siinä,\nmissä toinenkin, päättelivät he keskenään hieroessaan illalla\ntoistensa lihaksia kimmoisemmiksi. Onneksi yö oli levollinen, sillä\nihmiset näyttivät karttavan saunaa, jossa oli nähty sielunvihollinen.\n\nIhminen on hyvin mukautuvainen erilaisiin olosuhteisiin,\nmukautuvaisin kaikista elävistä olennoista. Ei hän muuten olisi\nvoinut levittää asuma-alaansa kaikkiin ilmastoihin ja oppia tulemaan\ntoimeen mitä moninaisimmilla töillä. Kukin ruumiillinen työ kehittää\neri ihmisiä määrätyllä tavalla. Kävely kehittää jalkoja, kaivostyö\nkäsiä ja hartioita jne. Kuta kehittyneemmät työssä tarvittavat elimet\novat, sitä helpompi ja tuloksellisempi on työ.\n\nPäivä päivältä Taavi ja Mikko huomasivat ruumiinsa vahvistuvan\nja työn käyvän helpommaksi. Hiskias ja Mattikin olivat jo jonkin\nkerran kehaisseet, että \"taitaa teistä karkulaisista tulla\nsittenkin kaivostyöläisiä, vaikka aluksi se näytti mahdottomalta.\"\nMutta hartaasti he viikon varrella toivoivat sunnuntaita, yleistä\nlepopäivää, jolloin he saivat vapaina tehdä retkiä ympäristöön.\nSunnuntaisin pukeutuivat kaivostyöläisetkin juhlavaatteisiin,\nkellä niitä oli. Varsinkin eteläruotsalaiset kävivät hienosti\nknallihatussa, verkavaatteissa, kiiltosaappaissa; ja alppisauva\nkädessä he tekivät retkiä vuoristoon. Yleisin huvittelupaikka oli\nJällivaaran lähellä sijaitseva tunturi Dundret, jossa juhannuksen\naikana kävi paljon ulkomaalaisiakin matkailijoita. Pojatkin\nansaitsivat sen verran, että he juhannukseksi voivat hankkia\nvarastettujen pukujensa tilalle toiset, kun heidän asuntonsa vuokra\noli hyvin pieni.\n\nEräänä sunnuntaina, vähän ennen juhannusta oli insinööri Granberg\nkutsunut Taavin ja Mikon luokseen. Hän oli syrjästä seurannut poikain\nkehitystä kaivosalalla ja kysellyt heistä mm. Hiskias Kerolta. Hän\naikoi valmistaa koululaiskarkureille pienen yllätyksen. Insinöörin\nomat pojat Bjarne ja Adolf olivat jo kotiutuneet koulukaupungista,\nja hekin olivat halunneet nähdä näitä poikia, joista isä oli heille\nkirjoittanut.\n\n-- Te olette hyvin täyttäneet tehtävänne malmien lastaajina, nyt\nminä annan teille helpompaa työtä. Pääsette vaunujen lukijoiksi, te\nlaskette, montako vaunua lastattuna tulee kunakin tuntina tunnelista.\nSamalla kysyn, kun kuulin, että asutte Fribergin saunassa, oletteko\nsiellä nähneet mitään kummempaa. Yleisesti puhutaan, että siellä on\nkummituksia.\n\nTaavi kertoi hänelle koko salaisuuden ja sen aikana insinööri\npoikineen nauroi vatsaansa pidellen.\n\n-- Johan minä sanoin, että siihen on jokin luonnollinen selitys.\nMatikkaan se yöllinen seikkailu on vaikuttanut erinomaisen\nedullisesti, hän ei ole sen koommin juonut tippaakaan. Ha, ha, vai\npaholainen raittiussaarnaajana!\n\nVielä samana iltana piti Taavin ja Mikon tulla insinöörin kotiin\nnäyttelemään Faustia, ja talonväki oli esitykseen hyvin tyytyväinen.\n\n-- Kuulkaahan pojat, älkää puhuko tästä kellekään, ehkä\nvielä tulee tilaisuus, jossa tarvitaan tuota \"pahaa miestä\"\njärjestyksenpalauttajaksi. Kyllä siitä teille ilmoitan.\n\nPojat palasivat sinä iltana hyvillä mielin asuntoonsa.\n\n\n\n\nJUHANNUSVIIKON TAPAHTUMAT.\n\n\nMonestakin syystä Ruotsin valtiovalta näihin aikoihin kiinnitti\nerikoisempaa huomiota Jällivaaran kaivosalueeseen seuraillen tarkasti\nolojen kehitystä siellä. Kaivosten tuotanto piti saada kohoamaan,\nrauhaton, remuava elämä piti saada ohjatuksi tasaisemmille raiteille\nja rauhattomuuksien syyt piti saada hävitetyiksi. Itsensä kuninkaan\nkorviin oli tullut valituksia siitä, että kaivosalueen vallattomimmat\nainekset toisinaan terrorisoivat elämää ja että salakapakoimista\nharjoitetaan suuressa mitassa. Kuningas oli ottanut asioista selvän\nja kävi rautakynsin pudistelemaan lainrikkojia kauluksista, ei\nkuitenkaan itse, vaan apumiestensä kautta. Hän oli kirjoittanut\nNorrbottenin maaherralle määräyksen vaatien siinä, että kaikkien\nsalakapakoitsijain mökit Malmivaarassa piti hävittää maan tasalle, ei\npitänyt jättää kiveä kiven päälle. Ja viranomaiset tottelivat.\n\nKun Taavi ja Mikko muutamia päiviä ennen juhannusta tulivat työstään,\nnäkivät he Malmivaaran mutkaisten katujen varsilla hävityksen\nkauhistuksen. Kymmenkunta pahamaineista pikkutaloa oli purettu\nperustuksiaan myöten, kun sitä ennen ihmiset oli ajettu ulos ja\nheidän irtain omaisuutensa oli levitetty kentälle. Törröttävät\nsavupiiput sekä hirsi- ja lautaläjät muistuttivat tulipalosta: se\nerotus oli vain, ettei mitään ollut mustunut. Kiukkuiset eukot ja\nmiehet kokoilivat tavaroitaan ja kantoivat tilapäisiin asuntoihinsa.\nSe oli sydämettömän näköistä puuhaa, mutta kaikki tiesivät, että\njuuri niiden mökkien asukkaat olivat äärimmilleen uhmailleet\nvaltiovaltaa, ukkokruunua. Heitä oli sakotettu moneen kertaan, heitä\noli pidetty vankeudessa, mutta mikään ei ollut auttanut. He olivat\naina vain hankkineet kaivosalueelle väkijuomia, ja heidän asuntojaan\npurettaessakin löysivät lainvalvojat niitä melkoisia määriä, jotka\nheti kaadettiin maahan.\n\nMikko ja Taavi huomasivat kauhukseen, että poliisijoukko -- niitä\noli tullut tähän toimitukseen Luulajasta asti -- lähestyi heidän\nasuntoaan, Fribergin saunaa. Etummaiset jo iskivät keksinsä vesikaton\nalle pudottaakseen sen alas, kun insinööri ehätti paikalle ja\nkuiskasi jotakin, kertoen sitten koko kummitushistorian. Poliisit\njättivät sen hävittämisen toistaiseksi, \"koska siellä kuuluu olevan\nhenkimaailmasta kotoisin oleva järjestyksen valvoja.\" Kansaa oli\ntullut suuret joukot katsomaan, että antaakohan \"saunan paholainen\"\nniin vain asuntoaan purkaa. Ja kun he näkivät, että poliisit keksi\nolalla lähtivät toiseen taloon jättäen saunan paikoilleen, vahvistui\nheissä se usko, että siellä oli taas näyttäytynyt se \"vanha kehno.\"\n\nTalojen purkaminen lisäsi asuntopulaa siinä määrin, että melkein\nkaikki saunat saivat asukkaansa. Jollei Fribergin sauna olisi ollut\nniin pelätty paikka, olisivat pojatkin saaneet asuintovereita.\n\nValtiovalta oli kiirehtinyt tämän rankaisuretkikunnan lähettämistä\nennen juhannusta sen tähden, että kaunis keskikesän juhla olisi\nrauhallinen, mutta siinä toivossa se pettyi.\n\nKaivosyhtiön puolesta saivat kaikki työläiset juhannuksen edellä\nkaksi vapaata päivää. Niinä päivinä ja varsinkin valoisina,\nihanan kirkkaina kesäöinä tehtiin sekä Malmivaarasta että sen\nnaapurikaupungista Jällivaarasta ahkerasti retkiä tunturille. Sinne\nsuuntautui näihin aikoihin myös melkoinen matkailijaliikenne. Niiden\njoukossa nähtiin eteläruotsalaisia, norjalaisia, tanskalaisia,\nsuomalaisia, saksalaisia ja varsinkin englantilaisia. Insinööri\noli kehoittanut Taavia ja Mikkoa käymään tunturilla juhannusyön\nedellisenä yönä, että he olisivat juhannusyönä kaiken varalta\n\"kotonaan.\"\n\n\n\n\nKOHTALOKAS TUNTURIMATKA.\n\n\nJylhänkauniit Lapin maisemat ja pohjolan kesäöiden satumainen hohde\npitivät Taavissa ja Mikossa hereillä kauneudenkaipuuta näinäkin\naikoina, joina ihmiselämä näytti heille runsaasti nurjia puoliaan.\nLuoja on nimittäin näihin Jällivaaran seutuihin valanut kauneutta\nrunsain mitoin, vaikkakin asukkaiden enemmistö ei sitä tajua.\n\nPojat olivat tahallaan jättäneet tunturimatkansa juhannuksen aikoihin\nsaadakseen samalla katsella valon ja lämmön lempeää ja kaikille\noikeudenmukaista ruhtinatarta, katsella keskiyöllä kasvoista\nkasvoihin.\n\nEnsi kerran tunturille. Tuo tieto sai siivet heidän jalkoihinsa, kun\nhe aatonaattoiltana juhlapukuisina ja piikillä varustettu alppisauva\nkädessä lähtivät Jällivaarasta taivaltamaan paljaslakista tunturia\nkohti. Ilma oli tyyni, taivas pilvetön ja useina päivinä tuntuneet\netelätuulen lämpöiset henkäykset olivat jo herättäneet koivujen urvut\ntalviunesta ja avanneet ne melkein hiirenkorvalle.\n\nHelppo oli Jällivaarasta osata tunturille. Tie oli aikain kuluessa\ntallautunut leveäksi, ja joka käänteessä ja tienhaarassa oli\ntienviitta, jonka valkoiseen käsivarteen oli suurin kirjaimin\nmaalattu: \"Tunturille.\" Taavi ja Mikko riensivät sinne juoksujalkaa\nsivuuttaen useita seurueita, jotka suuriäänisesti puhellen ja\nilkamoiden kiipeilivät rinteitä mutkittelevaa polkua, aivankuin\nolisivat olleet menossa tanssipaikkaan. Mutta asteli siellä\nyksinäisiäkin vuorivaeltajia vaipuneina hartaaseen luonnon ihailuun.\nErikoisesti kiinnitti heidän huomiotaan muuan ulkomaalainen\nmatkustaja, joka yksin istui kallion kielekkeellä pohjoiseen\ntuijottaen. Näytti siltä, että hän ei aikonutkaan tunturin laelle\nsaakka, sinne, missä kaiken maailman matkamiehet remuavat kuin\nmarkkinoilla.\n\nYlempänä alarinteiden havumetsä lyheni ja harveni, muuttui sitten\nmatalaksi koivikoksi, joka kuruja pitkin terävinä niemekkeinä\nkohosi varsinaiseen kaljuun tunturivyöhykkeeseen. Pian olivat pojat\nsivuuttaneet metsärajan ja kävellä tassuttelivat kuulumattomin\naskelin pehmeää tunturimattoa, joka monivärisenä verhosi kallioita.\nKurjenkanervat jo availivat punaisia kellojaan, sieliköt, uuvanat ja\ntunturipajut kiirehtivät jo kukkimistaan, mutta lapinvuokot, lapin\norvokit ja alppiruusut olivat vielä ummuissaan.\n\n-- Katso, katso, Mikko, näitä näköaloja!, huudahti Taavi korkeimmalle\npäästyään.\n\n-- Tunnenpa kuin olisin noussut toiseen maailmaan ja katselisin noita\nkaupunkeja kuin taivaan pilvistä.\n\nTunturilta oli laaja näköala. Idässä havumetsäisten maisemien\nkeskellä aivan tunturin alla kyyhötti pieni, valkoinen Jällivaara,\nsen takana Malmivaaran mökkirykelmät, suunnattomat soraläjät ja\nvuoriin kaivetut aukot. Niiden takaa näkyi vaaroja ja tuntureita,\njoista etäisimmät lienevät häämöittäneet Suomen puolelta. Etelässä\nja kaakossa levitteli Länsipohja vaaraisia ja rämeisiä, rannattomia\nmetsiään. Lännessä kohotteli Köli köyryisiä selkiään, valkoisia\nkuin poutapilven reuna. Mutta suurenmoisin oli näköala luoteessa,\nmissä Norjan puolen tunturien ikilunten peittämät teräväkärkiset\nhuiput huikaisevan valkoisina kohosivat taivasta kohti muistuttaen\njättiläispedon hampaita. Siellä täällä tunturin lähimmässä\nympäristössä kiilui pieni, tyyni metsäjärvi, jonka rannoilta kohosi\ntunturilappalaisten nuotiosavuja.\n\nVaikka alhaalla laaksossa oli tyyni, kävi tunturin laella kylmä\nviima, joka ajoi maisemia ihailevan Taavin ja Mikon tunturimajaan,\njoka sinne on rakennettu matkustajain mukavuudeksi.\n\nMutta vasta puoliyön vaiheilla näytti Lapin luonto koko\nviehätysvoimansa. Kuulakkaan punertavana kaartui poutainen taivas\naallokkaiden, tummanvihreiden maisemien yli. Pohjoisen taivaanrannan\ntunturit hohtivat punahehkussaan ja niiden yläpuolella keskiyön\naurinko pohotti punaisena pallona, jota voi helposti paljain silmin\nkatsella, koska se ei säteillyt. Luonto oli täynnä ihmeellistä\nkesäyön kirkkautta, joka hävittää varjot, sillä se heijastelee joka\npaikkaan. Syvimmätkin rotkot se kirkasti ihmevalollaan heitellen\nrusohohdettaan kaikkiin esineihin. Mutta ihanimmin heijasteli se\nNorjan särmikkäillä tuntureilla, jotka heloittivat kuin satujen\nihmelinnat.\n\nPojista tämä yö oli ihanin, mitä milloinkaan olivat nähneet. He\nolivat Lapin lumoissa.\n\n-- Tulevan taiteilijan pitää tuntea tällaista haltioitumista\nvoidakseen luoda jotakin henkevää ja tunnelmallista. Jos olisin\ntaidemaalari, niin minä viivoin ja värein ikuistuttaisin nämä\nnäkemykset, puhui Mikko innostuen.\n\n-- Niin, me olemme taivaan esikartanoissa, lisäsi vielä Mikko.\n\nMutta pian tämän jälkeen poikain mieliala suistui kuin vuoren\nkorkeudesta syvään laaksoon. Elämä heitti taas heidän eteensä synkän\ntaulun, aivan kuin ivatakseen heidän kauneusnautintoaan.\n\nHe olivat paluumatkalla laskeutumassa koivuvyöhykkeeseen, kun he\nerään syrjäpolun varrelta kuulivat tukahdutettuja miesääniä ja\nrisujen rytinää.\n\n-- Mitä se on?, kysyi Mikko.\n\n-- Se kuulostaa tulevan kuristumaisillaan olevan ihmisen kurkusta,\nkuiskasi Taavi ottaen pistoolinsa esille.\n\nVarovasti he lähestyivät pensasta. Sen takana he näkivät, kuinka\nkaksi ryysyistä, heittiön näköistä miestä hääräsi kolmannen miehen\nkimpussa: toinen kiristi kurkusta, toinen kopeloi taskuja.\n\n-- Kädet ylös!, karjasi Taavi ojentaen pistoolinsa miehiä kohti.\n\n-- Seis taikka ammun!\n\nJa kun miehet eivät siitä mitään välittäneet, ampui Taavi heitä\njalkoihin tähdäten. Samassa nousi ahdistettu mieskin istualleen ja\nlaski aseestaan kaikki panokset pakenevien miesten jälkeen, mutta\nnäennäisesti tuloksetta: miehet juoksivat koivikkoon ja katosivat\nsinne.\n\nNyt vasta Taavi huomasi, että pahoinpitelyn alaisena oli sama\nulkomaalainen, jonka he olivat nähneet vuorelle noustessaan istuvan\nyksin kallion reunalla.\n\n-- Thank you very much, my young Friends!, sanoi mies nousten\nseisomaan ja puristaen molempien kättä. Kovin hengästyneenä ja\nviittomalla hän kertoi pojille, miten ryövärit olivat salakavalasti\nhyökänneet hänen kimppuunsa takaapäin. Ne olivat vieneet häneltä\nkellon, mutta rahoja eivät olleet saaneet.\n\nHe palasivat takaisin vuorimajalle ilmoittamaan tapahtumasta. Vielä\nsamana yönä etsittiin miehiä tunturin läheisistä metsistä, mutta\ntuloksetta.\n\nVasta viikon päästä ryövärit saatiin kiinni, kun heidän molempien oli\nhaavainsa tähden turvauduttava lääkärin apuun.\n\nYlhäinen englantilainen, miljonääri John de la Pool, jolla oli\nsuuria istutusmaita sekä Australian mantereella että Tyynenmeren\nsaarilla, oli matkustanut palvelijansa kanssa Jällivaaraan katsomaan\nkesäyön aurinkoa. Voidakseen rauhassa nauttia kesäyön tunnelmaa hän\noli jättänyt seuralaisensa Jällivaaran hotelliin ja lähtenyt yksin\ntunturille. Hän oli eläessään ollut monenlaisissa seikkailuissa, ja\nkun hänellä oli varma käsi ja tarkka silmä aseenkäytössä, ei hän\nosannut mitään pelätä. Ja niin hänelle sitten kävi, että joutui\nryövärien käsiin ja että nuoret poikaset pelastivat hänen henkensä.\n\nKun hän sitten paluumatkalla jäi Jällivaaraan, antoi hän pojille\nnimikorttinsa, pyytäen heitä luokseen juhannuspäivänä kello kaksi\npäivällä.\n\nTieto poikain urotyöstä levisi kulovalkeana kaivoskaupungissa, ja\nuutisena se mainittiin ei ainoastaan Ruotsin, vaan myös Suomen\nlehdissä. Revontuli painatti uutisen jälkeen huomautuksen, että \"nämä\nsamat nuoret herrat kulkivat meidän kaupunkimme kautta ulkomaille.\"\n\nKoko juhannuspäivän arvaili Taavi, mihin insinööri tulisi heitä\njuhannusyönä tarvitsemaan, kun heidän välttämättä piti sinä yönä olla\nMalmivaarassa. Hän samoinkuin Mikkokin olivat vielä ensikertalaisia\neivätkä tienneet, että Malmivaarassa suoritettiin jokaisena\njuhannusyönä suuret tappelut, joita katsomaan kerääntyi molempien\npikkukaupunkien väki. Insinöörin mielestä olisi ollut vahinko, jos\nelämää ja taidetta oppimaan tulleet pojat eivät olisi niitä nähneet.\n\nNäitä juhannusyönturnajaisia odotettiin Malmivaarassa ja\nJällivaarassa joka kevät jännityksellä. Niistä puhuttiin usein\nmiesjoukoissa ja naisväenkin keskuudessa. Niiden lopputulosta\narvailtiin.\n\nTavallisesti ottelivat niissä suomalaiset ja ruotsalaiset keskenään,\nja silloin ne olivat jonkinlaisia kansallistaisteluita, eri rotujen\nvälisiä voimannäytteitä. Useimmin alkoivat ne siitä, että joku\nylpeähkö ruotsalainen työmies sanoi suomalaisia \"finntolloiksi\" tai\nheidän asumaansa kaupunginosaa \"Svinstadeniksi\", vaikka virallinen\nnimi oli Finnstaden. Eiväthän suomalaiset sitä kärsineet, vaan\nnyrkkeihinsä ja aseihinsa luottaen karkasivat kurittamaan herjaajia.\nNäin oli käynyt edellisenäkin juhannusyönä. -- Toisina vuosina\nsyntyi kina kahden kaupungin, Jällivaaran ja Malmivaaran asukkaiden\nvälillä. Se alkoi tavallisesti siitä, että joku jällivaaralainen\nkerskaili olevansa kotoisin hienommasta ja vanhemmasta kaupungista,\njonka rinnalla \"latokylä\" Malmivaara on vaivainen rumilus, ja että\nMalmivaara on muka kaikenlaisten karkurien pesäpaikka, jossa ei\nole monta oikeaa ihmistä. Moinen solvaus kävi tietysti sapelle, ja\nväkijuomien kiihoittamina alkoivat malmivaaralaiset mellakan.\n\nSinä juhannusyönä, niin edeltäpäin ennustettiin, luultiin\njuhlataisteluiden syntyvän kansallistaisteluiden merkeissä.\nSuomalaisilla oli vuoden mittaan kerääntynyt hampaankoloon\nmonta ruotsalaisten ylimielistä olankohautusta, halveksivaa\nnenännyrpistystä, selänkääntöä, ivasanaa ja pilkkakirjoitusta heidän\nlehdissään. Ne oli kostettava ja saatava talvinen routa kesäksi\nsulamaan.\n\nSuomalaiset olivat jo hyvissä ajoin ryhtyneet valmisteluihin.\nLuossavaarassa, joka sijaitsee Jällivaarasta pohjoiseen ja jossa\non myös kuuluisa rautakaivos, asui silloin etevä tappelija ja\nvoimamies nimeltä Iso-Iiska. Hänet oli kutsuttu juhannukseksi\nJällivaaraan pitämään suomalaisten puolta. Toiset vanhat miehet\nolivat järjestäneet tavantakaa jonkinmoisia nyrkkeilyharjoituksia\nkeskenäänkin, vaikka siihen aikaan nyrkkeily ei vielä ollut päässyt\nläheskään sille kunniasijalle, jolla se nyt on.\n\nTaavi ja Mikko näkivät Ison-Iiskan ensi kerran Suomalaisen seuran\ntalon edustalla miesjoukosssa. Hänen pituutensa oli ainakin neljä\nkyynärää ja kämmenen leveys ja vahvuutta oli sitä mukaa. Hänellä oli\nkarkeatekoiset kasvot, aivan kuin puusta veistetyt ja veistoksilleen\njätetyt, leveät ja kumarat hartiat, jotka muistuttivat seinäkaappia\nja joissa outokin uskoi säilytettävän hirmuista voimavarastoa, kädet\npitkät kuin gorillan eturaajat ja niissä leveät kämmenet ja pitkät\nsormet, mutta jalat olivat sensijaan vähän hontelot ja toinen polvi\nloksahteli kävellessä vähän sivulle. Muuten oli Iiska selvillään\nollessaan muhoilevan hyväntuulinen ja nauratteli miesjoukkoa\nsukkeluuksillaan.\n\n-- Siinä se on voimamies, sanoi Hiskias Kero, joka sattui olemaan\njoukossa, osoittaen pojille tuota jättiläistä. -- Pikkusormellaan hän\nnostaisi teidän kokoisia miehiä. Täysinäinen tervatynnyri keikkuu\nhänen käsissään kuin keveä lehti.\n\n-- Ei hän sentään pikkusormellaan miestä nosta, epäili Taavi.\n\n-- Iiska, sanoi Hiskias, -- tämä nuori mies väittää, ettet voisi\nhäntä nostaa sormellasi...\n\n-- Tuoko, jolla on Absalomin tukka?, kysyi Iiska. -- Minä nostan\nhänet noista haivenista.\n\n-- Häntä on jo koulussa niin paljon tukasta kiikutettu, että hän on\nsieltä kyllästyneenä karannut, selitti Hiskias.\n\nMiehet nauroivat.\n\n-- Ei ole koiraa karvoihin katsomista, hän se viime yönä pelasti\nenglantilaisen ryövärin käsistä, selitti Matti.\n\n-- Koetetaan, koetetaan, mitä mies painaa.\n\nSamassa otti Iiska Taavia takin kauluksesta ja kohotti ilmaan\nsuoralla kädellä. Noin sai Taavi kouraantuntuvan todistuksen Iiskan\nvoimista.\n\nTuli sitten juhannusyö, valoisa, aurinkoinen yö, jollaisia on vain\nnapapiirin tuolla puolla. Osa Malmivaaran nuorisoa meni tunturille,\nmutta suurin osa heitä ja varsinkin kaivostyöläisiä jäi kaupunkiin.\nSuomalaisella seuralla oli juhla-ilta. Siellä esiintyi myös Suomesta\ntullut raittiuspuhuja, mutta hän sai vain harvoja kuulijoita.\nUseimmat työmiehet istuivat kedolla piirissä rupatellen ja remuten,\nsuomalaiset ja ruotsalaiset omissa joukkueissaan. Kuta pitemmälle yö\nkului, sitä äänekkäämmiksi kävivät miesjoukot. Jo karjahteli eräässä\nmiesjoukossa Iso-Iiskakin, ja hänen äänensä mylvi kuin äkäisen härän,\nmutta vielä pysyivät miehet omissa leireissään, teiden varsilla\nodottavan yleisön hartaista odotuksista huolimatta. Ja Malmivaaran\npoliisikunta, johon kuului kolme miestä, huoahti jo helpotuksesta\ntoivoen yön kuluvan rauhallisesti, kun muutamat ruotsalaiset\nnuorukaiset kävivät vartavasten singahuttelemassa häväistyssanoja\neräälle suomalaiselle joukolle. Sieltä vastattiin samalla tavalla, ja\nkepeillä sekä aseilla varustetut miehet ajoivat heitä takaa. Silloin\nse alkoi. Ruotsalaiset joukot nousivat yhtenä miehenä tovereitaan\npuoltamaan. Kiviä, puupalikoita ja kalosseja satoi ensin ajajien\npäälle, ja käsikähmään päästyä alkoivat nyrkit ja kepit rummuttaa\nlähimmäisten harteita ja kalloja. Äänen voima ja melu kasvoi\nkasvamistaan: lyötiin, revittiin vaatteita, huudettiin. Hetkessä oli\nmuutamilta ruotsalaisilta revitty vaatteet niin vähiin, että vain\nsiekaleita laahasi kintuissa. Mutta huonosti siinä olisi tainnut\nsittenkin käydä suomalaisille, jollei heillä olisi ollut varaväkeä.\nHe jo vähän peräytyivät ylivoiman edessä, kun Iso-Iiska ilmaantui\nnäyttämölle. Silmät pyöreinä, hammasta purren ja aseenaan pitkä\nlaudanrima hän juoksi joukkoon kuin mielipuoli huitoen aseellaan ketä\neteen sattui. Ja ken sai siitä mäiskäyksen takalihaksilleen, se oli\nkohta pois pelistä. Ruotsalaiset hyppäsivät erään lankkuaidan taa\nja aikoivat tämän etuvarustuksen takana pitää puoliaan käyttäen mm.\ntaskuaseitaan, mutta suomalaiset, Iiska etunenässä, ryntäsivät aitaa\nvastaan sortaen sen maahan ja ajaen sen taakse asettuneen vihollisen\npakoon.\n\nTien varrelle kerääntyneet suomalaiset hurrasivat, mutta ruotsalaiset\nkehoittivat joukkojaan uuteen otteluun. Poliisit koettivat silloin\nlopettaa tämän näytelmän, mutta heistä ei kukaan välittänyt.\nSilloin kuului takaapäin tieltä huuto: \"paholainen tulee, saunan\nkummitus tulee.\" Samassa katselemaan tullut väkijoukko pakeni\npäättömänä tieltä syrjään, tappelu taukosi ja sekä ruotsalaiset että\nsuomalaiset tappelijat katsoivat kauhistuen, kuinka heille monelle\nennestään tunnettu punainen kummitus juoksi heitä kohti miekkaansa\nvälkähytellen. Ja kun se näytti hyökkäävän heitä kohti, lähtivät\nkaikki pakoon, Iiska viimeisenä, hajoten kuin akanat tuuleen.\n\nInsinööri oli kaivosten johtajan ja monen vieraan kanssa tullut\nvarta vasten seuraamaan tätä näytelmää. Hän se oli käskenyt Taavin\nedeltäpäin pukeutumaan kaiken varalta Mefiston naamioon.\n\nÄllistyneenä katseli väkijoukko, miksi insinööri ja johtaja niin\nmakeasti nauroivat ja miksi eivät poliisit pelänneet. Mutta\ninsinöörin seuruekin muuttui vakavaksi ja heidän kasvonsa saivat\njännittyneen ilmeen, kun tilanne äkkiä muuttui toiseksi.\n\nTaavi oli tarpeettoman innokkaasti ajanut pakenevaa joukkoa joutuen\nviimein Ison-Iiskan kintereille, ja kuten on mainittu, oli Iiskan\ntoinen jalka vähän rampa, jonka tähden hän jäi viimeiseksi ja hänen\noli vaikea juosta. Luottaen voimiinsa, varsinkin kun paholainen oli\npieni, päätti hän käydä otteluun sen kanssa, sillä kyseessähän oli\nelämä tai kuolema. Hurjasti irvistäen hän kääntyi ympäri, kohotti\npitkän rimansa ja huitaisi sillä kiusanhenkeä päätä kohti, mutta\nrima ei osunut; se katkesi maahan paukahtaessaan moneksi palaseksi.\nJännityksestä mykkänä katsoi nyt väkijoukko, miten käy, kun kaksi\nvahvaa iskee yhteen. Mutta he eivät iskeneet. Sen sijaan, että\nsielun vihollinen olisi hypännyt Ison-Iiskan olkapäille ja siitä\ntehnyt kuperkeikan maahan tai lyönyt hänet tainnoksiin, lähti hän\nhurjasti juoksemaan pakoon ja Iiska perässä. Henkensä edestä juoksi\nnyt \"paholainen\", sillä jättiläinen seurasi häntä jymisevin askelin\nriman pala kohotettuna tappavaan iskuun. Miekka putosi tielle ja\nmekko repeili, kun \"paholainen\" kauhun valtaamana lamautunein askelin\npakeni vainoojaansa. Insinööri huusi Iiskalle, että ajettava on\nihminen; mutta hän ei sitä kuullut. Kohdalle tultua otti insinööri\nIiskan takin helmasta kiinni, mutta kaatui heti tielle, juuri kuin\nhän olisi tarttunut kiitävän junan puskuriin.\n\nTaavi juoksi Fribergin saunaa kohti. Jännittyneinä seurailivat nyt\ninsinöörin vieraatkin, miten siinä käy, täyttä kurkkua huutaen: \"Hän\non ihminen, älä lyö.\" Onneksi Taavi oli hiukan nopeampi juoksemaan\nja hän siis vähän aikaisemmin pääsi saunalle, pistäytyi sisään ja\nsalpasi oven. Mikko oli kauhistuen seurannut jättiläistä, ja juuri\nkun tämä koetti potkien särkeä ovea, tuli Mikko saunan eteen.\n\n-- Aiotko sinä tappaa ihmisen!, huudahti Mikko. Hän, jota ajat, on\nihminen, minun toverini, se jota päivällä nostit kauluksesta.\n\n-- Häh, paholainenko ihminen?\n\n-- Hänellä on vain paholaisen naamio. Hän on se karkulaiskoulupoika.\n\n-- Selkäänsä hän kuitenkin ansaitseisi, kun keskeytti hyvän tappelun,\nsanoi Iiska ja lähti nolona kävelemään pois.\n\nVäsymyksestä ja hengästyksestä puolikuolleena Taavi istui pimeässä\nsaunassa loppuyön niiskuttaen kuin itkenyt lapsi. Hän ei uskaltanut\ntulla ulos kansankaan tähden, sillä se oli kovasti suuttunut siitä,\nettä koulupoika oli tullut heitä narrailemaan.\n\nPyhien jälkeen sisälsi sanomalehti Norrbottens Kurir tarkan\nselostuksen \"Malmivaaran pirusta\" ja sen viimeisestä urotyöstä, ja\ntämä uutinen kierteli sitten kaikissa Skandinavian maiden lehdissä.\nRevontulen päätoimittajakin lainasi sen nauraen uutisesta vatsansa\nkipeäksi eikä ollut enää laisinkaan vihainen siitä, että pojat olivat\nhänen kaupungissaan esiintyneet.\n\n\n\n\nVALTAMERIEN TAAKSE.\n\n\nTaavi ja Mikko eivät unohtaneet rikkaan englantilaisen John de\nla Poolin kutsua. Täsmälleen kello kahden aikana he saapuivat\nJällivaaran matkailijahotelliin, jossa englantilainen otti heidät\nystävällisesti vastaan puhutellen heitä tulkkinsa välityksellä.\nHän antoi pojille hienot päivälliset ja keskusteli heidän kanssaan\nmm. Suomesta. Sen päätyttyä hän piti henkensä pelastajille puheen\nkiittäen urhoollisuudesta:\n\n-- Minä olen teille paljon velkaa, jota en nyt voi maksaa, sanoi\nhän puheensa lopussa, mutta jonkinmoiseksi muistoksi annan minä\nteille 200 englannin puntaa, jonka voitte käyttää mielenne mukaan.\nEllei teitä mikään tärkeämpi toimi sido tähän Ruotsin valtakuntaan,\nniin pyytäisin teitä lähtemään minun kanssani Tyynenmeren saarille,\ntarkemmin sanoen Uuteen Guineaan, jossa minulla on reheviä\nistutusmaita. Minä tarvitsisin siellä juuri teidän kaltaisianne,\npelkäämättömiä miehiä. Jos suostutte, matkustamme lähipäivinä täältä\nLontooseen ja sieltä sitten omalla laivalla Australiaan. Palkasta\nkyllä sopisimme.\n\n-- Me olemme lähteneet kotoamme mennäksemme merille ansaitsemaan\nrahoja näyttämöopetusta varten, mutta niin pitkää merimatkaa emme ole\nsuunnitelleet. Pyytäisimme miettimisaikaa, sanoi Taavi.\n\nJa Mikko oli hänen kanssaan samaa mieltä.\n\n-- Mutta muistakaa kirjoittaa vanhemmillenne, jos lähdette ja minne\nlähdette sekä missä milloinkin olette, sillä vanhempanne varmaan\nikävöiden odottavat teistä tietoja, neuvoi englantilainen kuultuaan,\nettä hänen uudet ystävänsä olivat tavallaan karkulaisia.\n\nJohn de la Pool tuli hyvin iloiseksi saatuaan pojilta myöntävän\nvastauksen. Hänellä oli ollut viime aikana paljon ikävyyksiä.\nUudessa Guineassa olivat villit alkuasukkaat hyökänneet hänen\nistutusalueelleen, tappaneet yhden valkoihoisen liikkeenhoitajan;\nja musta työväki oli liittynyt ryöstäjiin. Hädin tuskin pääjohtaja\nja kaksi apulaisia oli päässyt pakenemaan. Paljon varoja niellyt\nistutusalue oli nyt uudestaan vallattava ja siihen tarvittiin miehiä,\nrohkeita miehiä. Eivätkä paljon ilahduttavammat olleet kuulumiset\nSalomonin saariltakaan. Siellä oli kookospähkinöitä kuljettava pieni\nhöyrylaiva tehnyt haaksirikon. Näitä ikävyyksiä hän oli lähtenyt\ntuulluttelemaan, mutta oli tulla kuoliaaksi kuristetuksi. Kun nyt\nonni näytti kääntyvän hänelle suosiollisemmaksi, tahtoi hän viedä\nmukanaan onnen tuottajat onnettomuuspaikoille. Ja sitä paitsi hän\noli kuullut insinööriltä, kuinka taitavasti Taavi oli palauttanut\njärjestyksen juhannusyönä Malmivaarassa.\n\n-- Minä kasvatan heidät ensiluokkaisiksi istutusalueiden johtajiksi,\npuhui hän toverilleen englannin kielellä.\n\n-- Mutta eiväthän he osaa meidän kieltämme sanaakaan, huomautti hänen\nmatkatoverinsa, Marjola.\n\n-- Kyllä suomalainen pian oppii, eikä rehellisempää kansaa ole\nmissään, kehui toinen.\n\nMutta vielä iloisempia olivat pojat kävellessään juhannusiltana\nMalmivaaraa kohti taskussaan 200 puntaa, summa, joka siihen aikaan\noli huomattava. He eivät uskaltaneet enää jäädä Fribergin saunaan\nyöksi, vaan vuokrasivat huoneen eräästä matkustajakodista; he näet\npelkäsivät varkaita ja ryöväreitä. Tämä varokeino olikin hyvä,\nsillä seuraavana yönä Iso-Iiska ja muutamat hänen tovereistaan\nsärkivät saunan oven aikoen antaa Taaville opetuksen muka ihmisten\nnarraamisesta ja repiä hänen varustuksensa.\n\nSeuraavana aamuna pojat menivät pyytämään insinööriltä, että heidät\npäästettäisiin parin päivän päästä pois työstä, ja selittivät hänelle\npäätöksensä.\n\n-- Voi olla liiaksi uskallettua lähteä sinne saakka. Olette kai\nkuulleet, että sekä Uudessa Guineassa että Salomonin saarilla ja\npaikoin Polynesiankin saaristoissa asuu vielä ihmissyöjäheimoja.\nHerra Tossavainen on tosin paistiksi vielä liian laiha, mutta herra\nJoro on heille hyvä makupala, ilveili insinööri heidän tuumilleen.\n-- Toivotan onnea matkalle ja jos tätä kautta palaatte, niin käykää\npuheilla.\n\n-- Pyydän teitä kirjoittamaan meille sieltä villien maasta, kehoitti\nhänen poikansa Bjarne.\n\n-- Eikä vain kirjeitä, vaan kuvitettuja matkakertomuksia ja\nseikkailuja villien maassa. Ne olisivat haluttua lukemista meidän\nkonventin lehdessämme, lisäsi Adolf.\n\nLämpimästi hyvästellen he erosivat ystävällisestä insinöörin\nperheestä suunnatakseen taas kulkunsa tuntemattomia maita ja\nkohtaloita kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInsinöörin luota tultuaan he menivät päivälliselle rouva Sundin\nruokalaan, jossa he olivat käyneet syömässä koko sen ajan, kun olivat\nolleet kaivosalueella. Siellä kävi aterioimassa ainakin kaksi sataa\nmiestä, sillä se oli kaupungin suosituimpia työväen ruokapaikkoja; ei\nsentähden, että siellä olisi ollut paras ruoka ja siistein tarjoilu,\nvaan siksi, että se oli halvin. Rouva Sund oli näet käytännöllinen\nihminen. Hän osti keväällä monta vanhaa hevosta Jällivaaran\nrahtimiehiltä, teurastutti ne, suolasi ja palvasi lihat ja laittoi\nsitten niistä kesäkauden hernesoppaa ruokavierailleen höystäen\nkeitostaan sianlihalla. Taavi ja Mikko eivät ennen olleet syöneet\nhevosenlihaa, siksi he sitä aluksi oudostelivat, mutta vähitellen he\nsiihen tottuivat luullen sitä palvatuksi poronlihaksi. Rouva Sundin\nruokalassa kävivät kaikki ne, jotka tahtoivat säästää.\n\nPitkien, valkeiksi höylättyjen ruokapöytien ympärillä istui\nmiehiä vieri-vieressä -- rouva Sund oli käytännöllinen ihminen\nsiinäkin, ettei hän milloinkaan pitänyt pöydällä liinaa, eikä hän\ntainnut pöytää monesti pestäkään hän vain höyläytti sen puusepällä\nvalkeaksi, kun se tuli kovin mustaksi. -- Miehet porisivat\nsyödessään, lautaset kalskahtelivat ja tarjoilijat kantoivat\nhöyryäviä hernekeittoannoksia. Vähitellen kiihtyi puhe meluavaksi\nriidaksi; kinasteltiin siitä, oliko ruotsalaisten tappio juhannusyönä\nperinpohjainen. Ruotsalaiset väittivät, että he tahallaan peräytyivät\naidan taa houkutellakseen suomalaiset pensaikkoon ja aikoivat\njuuri hyökätä, kun se punainen kummitus tuli. \"Se koulupoika olisi\nhirtettävä, kun tulee ihmisiä narraamaan\", sanoivat he vihaisina.\nIso-Iiska löi nyrkkinsä pöytään, niin että lautaset hypähtivät ja\nmonelta räiskähti soppaa pöydälle. \"Se on valhetta ja väärää puhetta,\nkaikki vastustus oli jo murrettu, kun se pojan nulikka tuli pilaamaan\nasian.\" Taavi ja Mikko aikoivat juuri kääntyä pois kuullessaan\nmiesten uhkaukset, kun heidät huomattiin.\n\n-- Tuossahan se onkin kanalja, sama pojan ruipelo, joka on täällä\npiruna rikeerannut ja pitänyt koko Malmivaaran kauhun vallassa.\nAnnetaan hänelle komppanian kuritusta, sanoi eräs suomalainen\nosoittaen sormellaan Taavia.\n\n-- Sama vintiö, tulee tänne ihmisiä narraamaan, lisäsi toinen.\n\n-- Minä olen näyttelijä, on kai minulla oikeus harjoittaa ammattiani,\nvarsinkin kun en siitä ole ottanut maksuakaan. Minä näyttelin\nvain juhannusyönä hauskuudekseni. Pakenemisenne todisti, että\nnäytteleminen oli onnistunut.\n\nMiehet purkivat pojille ensin kiukkuaan, mutta alkoivat sitten\nnauraa, ja muutamat jo toivoivat, että pojat vieläkin heille\nnäyttelisivät.\n\n-- Me menemme paremmille näyttämöille, sanoi Taavi pöydästä\nlähtiessään.\n\n-- Älähän vielä mene, sanoi Iso-Iiska. -- Minä olen kuullut, että\nse rikas englantilainen vie teidät sinne villien maille. Sanohan\nhänelle, että jos siellä tarvitaan minun kaltaistani miestä, niin\nolen valmis lähtemään ainakin kahden, kolmen vuoden matkalle. --\nTäällä ei näy olevan miehen vastusta.\n\n-- Kyllä sanon ja laitan niin asiat, että pääset puheille.\n\nPojat keräsivät tavaransa Fribergin saunan lavitsalta ja istahtivat\nsitten sen reunalle levähtämään muuttaakseen sitten toiseen asuntoon.\nMikon valtasi siinä yhtäkkiä kodin kaipuu ja ikävä. Hän jutteli:\n\n-- Hyvästi sinä nokinen sauna, joka tavallisesti vain lauantaisin\nkarsit ihmisruumiista lian ja kuonan. Sinä olet meitä maankiertäjiä\nsuojassasi pitänyt, mutta sanonpa sen, että jos minun kotitaloni\nrengeille tarjottaisiin tällaista asuntoa, niin heti lähtisivät pois,\nkäskisivät häpeämään, kun ihmisille tarjotaan saunaa asunnoksi. Tämä\non meidän alennustilamme, jota on kestänyt siitä alkaen, kun läksimme\nkotoa.\n\n-- Mutta nyt meidät koroitetaan, huomautti Taavi.\n\n-- Muistelenpa nyt tänä kauniina kesäpäivänä kotia ja kotoisia\nseutuja: Järvi välkkyy siellä tyynenä, metsäiset saaret näyttävät\nselkävesillä kelluilevan kuin vesilinnut. Niiden rannoilta nousee\nsavuja, kun kalastajat ovat nousseet rantakalaa valmistamaan.\nMuikkuparvet kisailevat etäämpänä, lohi hätyyttää niitä ja valkeana\nväräjää vedenpinta hetkisen parven kohdalla. Ahvenet molskahtelevat\nkotirannan kaislikossa ja salakkaparvet kihisevät kutuhommissa aivan\nrantakivillä. Eero veljeni ottaa onkivavat nuottakodan seinältä,\nasettaa ne veneeseen, laskee matoastian teljolle ja soutaa kaislikon\nreunaan, vanhaan yhteiseen onkipaikkaamme. Siellä kohta valkeat vavat\nheilahtelevat ja kimmeltelevät ahvenet, särjet ja salakat nousevat\nveneeseen. Lehdikkosaaressa käki kukkuu, kotirannan pensaissa\nlehtokerttu ja uunilintu laulelevat. Rannalta kantautuu järvelle\ntuoreen lehdikon tuoksu.\n\nVeljeni muistelee varmaan minua ajatellen: Onkohan se Mikko kokonaan\nunohtanut kotinsa, äidin, isän, veljen ja nämä kesäiset maisemat.\nOnko hänelle jo vieras maa rakkaampi ja vieraan leipä makeampi kuin\nkotoinen?\n\nJos minä olisin siellä, niin sanoisin, että ei ole; kertoisin\nhänelle: Minä nukun täällä nokisessa saunassa -- enkä niinkuin\nkotona vinttikamarin pehmeässä vuoteessa; minä syön savustettua\nkoninlihakeittoa ja leipää -- enkä kuin kotona kalakukkoa, paistettua\nlahnaa ja ahventa ja viilipiimää lämpimän rieskan kanssa; minä kuulen\ntäällä jätkäin kirouksia ja huutoa -- en lintujen laulua, kuten\nkotona illalla ongella ollessani.\n\n-- Minusta tuntuu, että tahtoisit jo näytellä tuhlaajapojan\nkotiintuloa. Menisit kotiin, mutta et uskaltaisi mennä sisälle,\nnäkisit veljesi ongella, hiipisit hänen taakseen rantapajukkoon ja\nhuutaisit: veljeni Eero, minä olen tullut kotiin, mene sanomaan\nisälleni ja äidilleni ja kysy, ovatko he vihaisia; minä olen ollut\nkaukaisella maalla ja paljon kärsinyt, minä olen toisinaan täyttänyt\nvatsani ravalla, jota siat syövät.\n\n-- Älä viisastele, minä puhun totta ja olen nyt päättänyt, että en\nlähdekään sen englantilaisen kanssa villien paistikkaaksi, vaan\npalaan kauniisti kotiini.\n\n-- Siinä on mies, tuskin kolmen ruostuneen killingin arvoinen. Lupaa\nja syö sanansa, on se miehen puhetta. Hameita saisit kantaa!\n\n-- Sehän onkin miehekästä, kun uskaltaa näyttää erehtyneensä, mutta\nsinä et uskalla, sinä pelkäät toveriesi pilkkaa.\n\n-- Jo minä olen ajatellutkin, että sinusta ei ole minulle toveriksi,\nkun koko matkan olet kärttänyt, että \"palataan kotiin, palataan\nkotiin\", vaikka itse olet ensin karkaamista esittänyt. Lallu sinä\nolet mieheksi. -- Onko sitten varma, että palaat kotiin?\n\n-- On.\n\n-- Sitten minä lähden Ison-Iiskan kanssa Australiaan, sanoi Taavi.\n\nHe kokosivat tavaransa laukkuihinsa ja sanaakaan puhumatta kävelivät\nmatkustajakotiin. Taavi oli hyvin vihaisen näköinen.\n\n\n\n\nMIKON PALUU.\n\n\nMikko Joro piti tällä kertaa sanansa. Saatuaan seuraavana aamuna\nTaavilta osansa siitä palkinnosta, minkä englantilainen oli heille\nyhteisesti antanut, hän osti piletin Luulajaan ja lähti matkalle\naamujunassa. Taavin viha oli silloin jo lauhtunut. Hän lähetti kotiin\nlämpimät terveisensä ja kirjeen. Kun juna lähti liikkeelle ja Mikko\nheilutteli valkoista nenäliinaa, tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt\nlähteä.\n\nKun Mikko kolmantena päivänä tämän jälkeen lähti laivassa Torniosta\nKemiin päin, tunsi hän raskaan käden takaapäin laskeutuvan\nolkapäälleen ja matalan äänen hiljaa sanovan:\n\n-- Siinähän sinä veitikka oletkin, ja me kun olemme teitä kahta\noikein miesvoimin etsineet.\n\nMikko kääntyi sanojaan päin ja säikähti, kun näki edessään poliisi\nLevaskan.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte?\n\n-- Olen ollut kirjeenvaihdossa vanhempiesi kanssa, ja he ovat\npyytäneet tuomaan sinut ja toverisi kotiin.\n\nEivät auttaneet mitkään selitykset. Levaska toivoi saavansa\npojasta hyvän rahapalkinnon, ja siksi hän oi uskonut muita\nsaattamaan karkulaista kotiinsa. Siviilivaatteissa, ikäänkuin Mikon\nmatkatoverina hän lähti laivalla kotikaupungistaan edelleen Ouluun\nmatkustaakseen sieltä rautateitse Karikylään.\n\nVaikka Mikko oli hyvänahkainen pojanlallukka, kiukutti häntä kovasti\nmoinen vakoilu ja orjuus, kun poliisi Levaska joka käänteessä oli\nkintereillä. Oulussa hän ei päästänyt Mikkoa yksin pankkiinkaan\nvaihtamaan englantilaisia rahoja Suomen rahaan, vaan seisoi aina\ntakana. Ja nähtyään Mikolla melkoisen summan Englannin puntia, näytti\nhänessä heräävän pahoja epäluuloja niiden alkuperästä. Kun he kahden\npalasivat pankista asuntoonsa, kysyi Levaska:\n\n-- Mistä olet saanut niin paljon ulkomaan rahaa?\n\nMikon täytyi kertoa, miten hän oli ne saanut. Mutta poliisit ovat\ntällaisissa asioissa hyvin epäluuloisia. Vasta sitten hän uskoi,\nkun Mikko oli näyttänyt \"Norrbottens Kurir\"-nimisen lehden suuren,\nmelkein palstan pituisen uutisen poikain urotyöstä ja siitä, miten\nrikas englantilainen oli sen palkinnut.\n\nMikko mietti koko matkan, miten hän ennen Karikylään tuloa voisi\nvapautua kiusallisesta seuralaisestaan, jonka parrakkaat kasvot aina\nkääntyivät seuraamaan hänen jokaista liikettään. Olisi kauheaa,\najatteli hän, että toverit saisivat tietää poliisin tuoneen\nhänet kotiin. Sille nauraisivat koko lukion pojat ja kiusaisivat\ntalvikauden. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja tulisi nyt\npuoleksi vankina takaisin. Eihän se saanut tapahtua. Viimein hän\nluuli keksineensä oivallisen keinon; hän päätti lahjoa seuralaisensa,\nniin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Seinäjoen asemalla teki\nhän siitä esityksen:\n\n-- Minä menen omasta halustanikin kotiin, sillä olen saanut\ntarpeekseni tästä pakomatkasta. Te voitte tästä palata kotiinne.\nVaivoistanne annan teille neljäsataa markkaa.\n\n-- Mitä? Aikoisitko lahjoa minut? Ei tule kysymykseenkään. Vai\npohjalainen poliisi ottaisi lahjuksia alaikäiseltä. Kolmekymmentä\nvuotta olen palvellut kruunua moitteettomasti. Vain vanhempasi,\nlailliset holhoojasi voivat vaivani palkita. Heitä pois syntiset\najatuksesi, muuten sinusta voi kasvaa kelvoton virkamies. Tietysti\nsinä ottaisit lahjuksia samoinkuin tarjoat niitä minulle.\n\n-- En minä ottaisi, vaikka tässä koettelin sitä hätäkeinona.\n\nMatkan varrella selitti Mikko tarkoin, missä hänen kotinsa sijaitsee,\nneuvoen, mitä tietä sinne asemalta päästään mukavimmin. Ukko Levaska\nei oikein käsittänyt, miksi Mikko sitä selitti edeltäpäin. Mutta\nMikolla oli omat aikeensa. Hän ei millään ehdolla tahtonut astua\njunasta Levaskan seurassa semminkin, kun he tulivat Karikylään\niltajunalla ja siihen aikaan oli tavallisesti paljon koululaisia\nasemalla.\n\nTuskin oli juna pysähtynyt Karikylän asemalle, kun Mikko hyppäsi\nvaunusta, ei aseman puoleiselta, vaan takasivulta, juoksi junan\nympäri, otti ajurin ja käski ajaa kotiinsa. Mikko oli nopeasti\nkäyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Levaska otti hyllyltä\neväslaukkuaan, mutta tästä teostaan hän sai myöhemmin, niinkuin\ntulemme näkemään, paljon häpeätä.\n\nMikko otettiin kotona vastaan kuten kaukaiselta maalta palaava\ntuhlaajapoika muinoin: ei tosin soitoin ja juhlin, mutta\nsydämellisesti tervehtien. Äiti itki ilosta, ja isäkin oli\nystävällinen, melkein hellätunteinen, kun he, vanhemmat, saivat\ntaas takaisin kauan kaivatun poikansa. Ihmeekseen sai Mikko\nkuulla opettajain kertoneen, että hän ehkä olisi sinä keväänä\npäässyt luokaltaan, jos ei olisi karannut. Mikko sai sitten kertoa\nvanhemmilleen ja veljelleen matkoistaan.\n\nMikko oli juuri kahvia juomassa vierashuoneessa, kun poliisi Levaska\nsaapui taloon. Hän oli viipynyt asemalla tunnin verran erinäisissä\nvirkatoimissaan. Mikon kehoituksesta maksoi isä hänelle heti vaivat\nja toimitti takaisin kaupunkiin, kun asia isänkin mielestä oli\nkäynyt arkaluontoiseksi. Mikko oli näet jo kerinnyt kertoa, että\nhän oli omatahtoisesti matkalla kotiin, kun sai aivan sattumalta\nvirkaintoisen seuralaisen. Ja ettei tämä tulisi naapureiden eikä\nmuiden tietoon, koetti isä nopeasti toimittaa Levaskan paluumatkalle.\nMutta tämä toimenpide oli myöhäinen, sillä asia tuli toista tietä\njulkisuuteen.\n\nKun poliisi Levaska asemalle saapuessaan näki, että Mikko Joro oli\nhäneltä lähtenyt karkuun ihan kotinsa kynnyksellä, luuli hän, että\nMikko ei tulisikaan kotiinsa, vaan jatkaisi junaan piiloutuneena\nmatkaa edelleen. Sentähden hän ilmoitti asemapäällikölle,\njunailijalle ja asemapoliisille tapahtuman, pyytäen heidän\nvirka-apuaan. Ja mielellään he sitä antoivatkin. Juna tutkittiin\ntarkoin, samoin aseman ympäristö. Paikalle sattunut sanomalehti\nSydän-Suomen Sanansaattajan päätoimittaja otti innokkaasti etsintään\nosaa ja hän uteli Levaskalta tarkoin karkulaisia koskevia tietoja\nlaatien niistä pitkän uutisen.\n\nKun Mikko seuraavana aamuna heräsi vinttikamarissaan, toi Eero-veli\nhänelle tuoreen sanomalehden, jossa oli hänelle epämiellyttävä\nuutinen. Se alkoi otsikolla:\n\n\"Toinen koululaiskarkulainen Mikko Joro tuotu eilen kruununkyydillä\ntakaisin, mutta karkasi Karikylän rautatieasemalta uudelleen.\"\n\nUutisen luettuaan tuli Mikko ihan punaiseksi kasvoiltaan ja ähki\nvuoteessaan.\n\n-- Mikä sinulle tuli? kysyi nuorempi veli.\n\n-- Ei paljon mikään. Mistä sinä toit tämän sanomalehden?\n\n-- Suoraan postista.\n\n-- Lukiko tätä kukaan ennen minua?\n\n-- Ei.\n\nSe oli Mikosta hyvä, se hiukan lievitti hänen kiukkuaan. Kun Eero\noli mennyt ulos, repäisi hän lehdestä uutisen pois, rypisti palasen\nja heitti uuniin. Mutta se ei paljon auttanut: tuhannet Karikylään\nja sen ympäristöön levinneet saman numeron kappaleet toitottivat\nmaailmalle poloisen Mikko Joron arkaluontoisen asian, ja naapurien\nkautta saivat hänen vanhempansakin tietää, että se oli ollut\nlehdessä. Kesäkauden Mikko haihdutti häpeätään istuen kotirannan\nkaislikossa ahvenia onkimassa; kaupungissa hän ei käynyt kertaakaan.\nMutta aina kun hän luuli asian jo unhoittuneen, tapasi hänet järvellä\ntai metsässä joku koulutoveri ja sanoi: \"Johan sinä olet tullut\nkarkumatkaltasi.\"\n\nLopuksi ei auttanut muu kuin kertoa avoimesti jokaiselle matkan\nvaiheista, ja Mikko pani merkille, että yhä useammat yksitellen\nja ryhmissä tulivat hänen luokseen pyytäen häntä kertomaan\nseikkailuistaan.\n\nUseimmin hän kuitenkin istui kesällä kirjojensa ääressä kotinsa\npuutarhassa, ja toveriensa ja opettajakunnan suureksi ihmeeksi hän\nsuoritti syksyllä viidennen luokan kurssin päästen kuudennelle.\n\n\n\n\nTUNTURIEN YLI.\n\n\nLupauksensa mukaan vei Taavi Ison-Iiskan englantilaisen puheille.\nIhastellen katseli englantilainen tätä suomalaista jättiläistä ja\nhänen valtavan suuria raajojaan. Hymyillen hän käski tulkkinsa kysyä:\n\n-- Onko sinulla voimaa samassa suhteessa kuin kokoa?\n\n-- En osaa itse arvostella, haluaisin näyttää niitä.\n\nKaikki huoneessa olijat katsoivat ympärilleen keksiäkseen jonkin\nraskaan esineen, jota voimamies saisi nostaa, mutta sellaista ei\nollut keveästi kalustetussa hotellissa. Iiska katsoa muljautti\ntulkkiin ja havaittuaan hänet pyyleväksi mieheksi kouraisi oikealla\nkädellään häntä takkinsa rintamuksista, nosti suoralla kädellä ilmaan\nja piteli miestä siellä hetken aikaa.\n\n-- Mitä tämä on, kuinka te julkeatte minua näin kohdella, ähisi\ntulkki.\n\n-- Anteeksi, minä näin, että olitte parhaiksi yhden käden miehiä,\nsanoi Iiska laskiessaan tulkin maahan.\n\nJohn de la Pool'ia huvitti kovin tämä voimannäyte, ja mielihyvin\npestasi hän Iiskan kahdeksi vuodeksi palvelukseensa hävitetyille\nkokosistutuksilleen Uuteen Guineaan. Tässä pestaustilaisuudessa\nnäytteli hän valokuvia hävitetyistä kokosistutuksista, taloista ja\nmustista työläisistään.\n\n-- Nämä ovat kesytettyjä alkuasukkaita, mutta toisinaan hyökkää\nvuoristoista villiheimoja, oikeita ihmissyöjiä, jotka eivät säästä\nketään. Onkohan sinulla rohkeutta tapella niiden kanssa?\n\n-- Tappeleminen on pienestä pojasta saakka ollut mielityötäni.\nSaapiko niitä villejä lyödä oikein olan takaa?\n\n-- Saa kyllä, jos päälle hyökkäävät.\n\nJohn de la Pool oli kaikesta päättäen tyytyväinen saadessaan\npalvelukseensa kaksi suomalaista, toisen rohkeudessa ja\nauttavaisuudessa kunnostautuneen, joka oli pannut henkensä alttiiksi\nhäntä pelastaessaan, ja toisen, hirvittävän voimamiehen, jolta voi\nratkaisevalla hetkellä odottaa paljon. Sitä paitsi tarvitsi hän\nkantajaa Norjan vuoristossa, jossa hän aikoi ennen kotimaahansa\nmatkustamista viipyä jonkin aikaa.\n\nUusi tuttavamme John de la Pool oli tyypillinen englantilainen,\ntyyni, itseensäsulkeutunut, lujatahtoinen. \"Vastuksista huolimatta\neteenpäin\" oli hänen tunnuslauseensa. Vaikka hän vähän ennen\nSkandinavian matkalle lähtöään oli Australiasta saanut ikäviä tietoja\nistutusmaittensa hävittämisestä, ei hän ollut matkaansa jättänyt, ja\nvaikka hän Jällivaaran tunturilla oli tullut yllätetyksi, ei sekään\nmuuttanut hänen matkasuunnitelmiaan. Hän oli Englannista lähdettyään\npäättänyt matkustaa Ruotsista tunturien yli Norjaan uutta rautatietä\nmyöten. Mutta Jällivaarassa hän sai tietää, että Narvikiin tekeillä\nolevaa rataa päästään vain Torniojärvelle. Siitä huolimatta hän\npäätti matkustaa sitä tietä Narvikiin ja sieltä Englantiin.\n\nVasta pestaamisen jälkeen englantilainen huomasi, että Iso-Iiska oli\nmiltei ryysyihin puettu. Hän ei siis sopinut ylhäisen englantilaisen\nseurueeseen sellaisenaan. Ja Taavinkin tamineissa oli korjaamisen\nvaraa. Siksi hän antoi tulkille melkoisen rahasumman käskien sillä\nostamaan miehille paremmat vaatteet ja jalkineet, samanlaiset\nkuin hänellä itsellään oli. Taavi saikin jalkoihinsa sopivat\nalppikengät, mutta vaikka he kävivät kaikissa Jällivaaran ja\nMalmivaaran vaatetusliikkeissä, ei niissä löytynyt Iiskalle sopivia\ntamineita. Kaupoissa hymyiltiin, kun tulkki kysyi: \"Onko teillä pukua\ntällaiselle miehelle?\" Viimein käski englantilainen teettää Iiskalle\npuvun parhaassa räätälinliikkeessä. Se vei tosin pari päivää aikaa,\nmutta sen hän odotti kärsivällisesti.\n\nKolmantena päivänä Iiska tuli räätälinliikkeestä hienona kuin herra.\nSamalla matkalla oli hän ajattanut myöskin partansa, joka oli antanut\nhänen ulkomuodolleen villin leiman.\n\n-- No nyt Iso-Isk, sine hieno mees, sanoi englantilainen nähdessään\nIiskan. Hän osasi muutamia Suomen sanoja, kun oli ollut ennen\nVaalassa lohia onkimassa.\n\nIiska hymyili leveästi.\n\nMutta Taavi Tossavainen ei ollut näihin aikoihin loistavalla\ntuulella. Mikon lähdön jälkeen oli hänestä alkanut tuntua vieraassa\nmaassa oleskeleminen ikävältä. Hän ei enää laisinkaan ihmetellyt,\nettä Mikko heikkotahtoisempana oli tehnyt sellaisen päätöksen. --\nMinähän en ole enää vapaakaan, en voi mennä minne tahdon. Tieni\nmäärää tuo englantilainen. Hän tulee vaatimaan minulta ehdotonta\nkuuliaisuutta. Ja miten käy minun alkuperäisen suunnitelmani? Minähän\nlähdin elämää ja taidetta oppimaan. Opinko sitä siellä villien\nmaassa? Eikö olisi parempi palata kotiin, ja kun on hiukan varoja,\nmennä Helsinkiin. -- Nämä ajatukset häntä kiusasivat niin kauan, että\nhän puhui niistä tulkille,ja sitä tietä ne menivät John de la Poolin\ntietoon.\n\nHän kutsui Taavin luoksensa ja sanoi hänelle: -- Vai niin\najattelette, että ette oppisi näytelmätaidetta meidän matkoillamme.\nPyytäisin vain huomauttaa, että Shakespeare oli englantilainen\nja että hänen ajoistaan asti on Englannin näyttämötaide ollut\nkorkealla. Mutta teidän ei olekaan alettava opiskella taidetta\nsen korkeimmalta tasolta, vaan alimmalta ylimmälle kohoten.\nYksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienoon, se on yleisen\nkehityksen kulku. Sitä tietä ovat sivistyskansat kohonneet m.m.\ntaiteessa, tieteessä ja tekniikassa. Vielä tänäkin päivänä elää\nkansoja kaikilla kehitysasteilla taiteeseenkin nähden. Tutkimalla\nheitä voimme siis aste asteelta seurata taiteessakin ihmiskunnan\nkehitystä yksinkertaisesta hienompaan. Ja jokainen ihminen omassa\nyksilökehityksessään kertaa nämä asteet. Ajatelkaamme pientä\npoikaa, josta voi tulla kuuluisa taidemaalari: hänen ensimmäiset\npiirustuksensa muistuttavat luolaihmisten kaiverruksia, niin\nkömpelöitä ja lapsellisia ne ovat. Mutta vähitellen hän kehittyy.\nMitä tulisi, jos lapsi pantaisiin maalaamaan hienoa taulua? Siitä\ntulisi jokseenkin samanlainen tulos, kuin jos villi metsäläinen\npantaisiin tekemään hienorakenteista konetta. Näytelmätaidettakin on\nkaikilla kansoilla, sitä on esimerkiksi Uuden Guinean ja Salomonin\nsaarten papualaisilla, on Australian neekereillä, Uuden Seelannin\nmaureilla, joihin kaikkiin tulet matkoillamme tutustumaan. Minusta\nnäytti, että sinun taiteesi, johon Malmivaarassa tutustuin, on\nvielä heidän asteellaan. Kun retkiltämme palattua opiskelet Lontoon\nnäyttämöopistossa, niin sinusta voi kehittyä taiteilija, jolla on\nalastaan syvempi käsitys kuin monella muulla.\n\nNäin puhui kehitysopin mestarien Darwinin ja Spencerin maasta\nkotoisin oleva mies ja hienostunut taiteen tuntija John de la Pool.\nTaavinkin mielestä hänen puheessaan oli paljon varteenotettavaa,\nmutta häntä harmitti se, että hänen taidettaan verrattiin siinä\nvillien näyttelemiseen. Turhaanko olivat Karikylän tyttökoululaiset\nesitysten jälkeen takoneet kämmenensä kuumiksi, turhaanko\npikku-kaupungin rouvat olivat mustalaisteltassa \"hyvä\"-huutoja\nhuutaneet ja turhaanko Revontulen toimittaja oli arvosteluissaan\nsuitsuttanut! Ei, ei, siinä täytyi jo olla jotakin tehoavaa. Mutta\nhän ei sittenkään tahtonut puolestaan vastata.\n\n-- Niin, en minä sillä, että tahtoisin tästä palata ja syödä sanani.\nMinä tulen mukaan.\n\nMutta englantilainen tahtoi vielä häntä koetella ja juurruttaa pois\nturhia luuloja.\n\n-- Ennenkuin lähdemme täältä matkaan, olisi teidänkin, herra\nTossavainen, käytävä parturissa ja leikkautettava juurta myöten tuo\npapualaistukkanne, muuten teille voi käydä aarniometsien tiheikössä\nkuten Absalomille muinoin, että tartutte hiuksistanne tammenoksiin.\nUudessa Guineassa on vain alkuasukkailla päässänsä tuollainen\nhiuspensas, mutta eurooppalaisilla lyhyt tukka. Te siellä Suomessa\nkai luulette, että taiteen ihmevoima piilee pitkässä tukassa, kuten\nSimsonin voima ennen, mutta minä vakuutan, että se on erehdys.\n\nTaavi lensi punaiseksi. Häntä harmitti ja hävetti. Hän jo melkein\nvihasi tuota oikukasta englantilaista ja hänen päähänpistojaan. --\nLeikata pois tukka, kasvojeni kaunis kehys, jota minä olen vaalinut\nkuin silmäterääni, kuin puutarhuri jaloa kasvustoa! Sehän olisi\nkauheata. Sitten saisin juosta kuin keritty koira häpeissäni hänen\nperässään ja noudattaa hänen jokaista mielijohdettaan. Missä olisi\nsilloin vapaus, kaivattu vapaus, jota olen lähtenyt tavoittamaan.\nVäistyykö se tällä tavalla kuin varjo minun edestäni, kuten arka\nlintu, joka aina pyrähtää lentoon, kun sen on kiinni saamaisillaan.\nEi \"Marakaan\" koskaan maininnut mitään tukasta, joka on neljänneltä\nluokalta alkaen saanut kasvaa, ei tosin villissä vapaudessaan, vaan\nhuolellisen hoidon alaisena, ajatteli Taavi.\n\n-- Niin, leikkauta vain pois tuo tuulenpesä, sanoi Iso-Iiska. -- Se\non varmasti liian kuuma siellä lämpimissä maissa.\n\nTaavi olisi uudelleen kapinoinut tuota hänen mielestään julmaa ja\npersoonallista vapautta loukkaavaa määräystä vastaan, jos hän olisi\nollut varma siitä, etteivät käytännölliset näkökohdat pakota tukan\nleikkaamiseen. Lopuksi hän taipui. Ja kun hän tuli parturista pää\nnulittuna, oli hänen ulkomuotonsa paljon muuttunut: käyrä, terävä\npetolinnun nokka esiintyi paljon uhkaavampana, suuret ulkonevat\nkorvat hallitsivat pään sivustoja, hiukan matalan otsan kaariviiva\nnäkyi sivulta katsoen paljon selvemmin, mutta silmät olivat saaneet\nkuin lisää loistetta. Se oli pidätetyn vihan kiiltoa, joka pääsi vain\nsilmien kautta säteilemään hänestä kuin sähkö äärimmilleen ladatusta\nesineestä.\n\nMuutama päivä juhannuksen jälkeen iltapäivällä tapaamme Taavin ja\nkoko de la Pool'in seurueen valtakuntain välisellä rajatunturilla,\nmutta Norjan puolella, kiipeämässä liukasta jäätikkörinnettä\nkorkeimmalle huipulle. Iso-Iiska eli Iso-Isk, jolla nimellä\nenglantilainen häntä nimittää, on edellä pysytellen paikoillaan\ntai hiljaa nousten, piikkikengin ja käsihakkurein pidellen kiinni\niljanteesta. Hänen vyötäisilleen on sidottu pitkän ja vahvan nuoran\npää ja siihen ovat toiset silmustetut kuin porot kollooseen. Hänen\ntakanaan ponnistelee englantilainen, sitten tulkki ja viimeisenä\nTaavi, jolla tämän raidon pääkimmäisenä on hiukan vapaampi\nliikkumisala. Puuhkuttaen kuin raskasta kuormaa mäen päälle\nvetävä hevonen painelee Iso-Isk huippua kohti, ja punoittavin\nsilmin, hampaat vähän irvissä kömpii perässä englantilainen, joka\nvähän aikaisemmin oli pakottanut retkikunnan eteenpäin, vaikka\njäätikkörinne näytti liian jyrkältä. Hän näyttää nauttivan siitä,\nettä häntä sokeasti totellaan. Ja kaikki näyttää jo siltä, että\nhe saavuttavat huikaisevan valkoisen jäätikköhuipun. Mutta äkkiä\nmuuttuu tilanne uhkaavaksi. Syy oli Iso-Iiskan kipeän jalan, joka\nei kestänytkään sitä aikaa, että olisi muuttanut toisen jalan\nvähän ylemmäksi, vaan horjahti sivulle ja samassa on Iso-Iiska\nriippumassa mahallaan, pidellen vain hakkurilla kiinni sileästä\njäästä. Englantilainen horjahtaa samassa sivulle ja kaatuu, samoin\ntulkki, ja heidänkin painonsa on kohta Iiskan käsien varassa. He\nriippuvat nuorassa kuin hirtetyt neljänkymmenenviiden asteen jyrkällä\nrinteellä, mutta Taavi, jolla on varalta pitemmälti nuoraa, katselee\njään halkeaman luota kauhistuen. Hän irroittaa nopeasti nuoran pään\nvyötäisiltään, sillä hän huomaa, että jos Iiskan kynnet löysäävät,\nniin silloin he vierivät kaikki alla ammottavaan syvänteeseen\nruhjoutuen kuoliaiksi.\n\n-- Hooi... älkää vetäkö, minä putoan, jylisee Iiskan mahtava ääni. --\nNuoran mutka on tarttunut jalkaani.\n\nEnglantilainen ja Marjola kuuluvat puhuvan hätäisesti, kömpien nuoran\nvarassa kontalleen, jotta piikkikengät taas tarttuvat iljanteeseen,ja\niskevät hakkurinsa jäähän.\n\n-- Minä putoan, huutaa taas Iiska.\n\nTaavi näkee Iiskan luistavan jalat edellä alas, hakkurin piirtäessä\nuraa jäähän aivan kuin laivan ankkuri toisinaan meren pohjaan. Hän\nluistaa englantilaisen sivu huutaen kauhistuneena:\n\n-- Pitäkää lujasti kiinni, minun kynteni pettävät, kun en saa\njalkaani nuorasta pois!\n\nTaavi näkee, että hetket ovat kalliita. Hän on varma siitä, että\nIiskan valtava ruho kohta vetää toisetkin kuoleman kitaan, sillä\nsyvällä rinteen alla odottaa jääröykkiö. Hän tuntee itse pysyvänsä\npaikoillaan ja etsii silmillään pelastusta. Hän huomaa jään reunassa\nsärmikkään jääpatsaan, jonka ympäri hän kietaisee köyden vapaan pään\nsolmiten sen lujaan. Samalla hetkellä katkeaa Iiskan rautahaka, ja\nhän joutuu koko painollaan vetämään englantilaista. Kohta kaikki\nluistavat tai kierivät alas, mutta eivät kauaksi, sillä Taavin\nsolmiama nuoran pää pysyy paikoillaan; ja niin jäävät kaikki miehet\nkiikkumaan nuoraan, vaikkakin toisin päin kuin äsken. Nyt on Taavi\nylimmäisenä ja Iiska alhaalla.\n\n-- Iskekää hakkurit jäähän kiinni, komentaa Taavi -- muuten voi nuora\nkatketa, sillä se on kiinteällä kuin kanteleen kieli.\n\n-- Herra armahtakoon, minä ainakin putoan pää edellä kuiluun, huutaa\nIiska venyessään vatsallaan sääret ylöspäin.\n\n-- Pitäkää lujasti köydestä, herra Tossavainen, huutaa tulkki,\nluullen Taavin omin voimin pitävän koko joukkoa.\n\nHitaasti ja monen vaiheen jälkeen pääsivät vuorenkiipijät\nhengenvaarallisesta tilanteesta ensin raolle, jossa köyden pää oli\nsidottuna, ja sitten huipulle. Väsyneinä retkahtivat kaikki lumelle\nhetkeksi levähtämään. Taavi oli mielissään, kun de la Pool kehui\nhänen neuvokkuuttaan, mutta Iiska puhkui kuin pakahtumaisillaan oleva\nhevonen.\n\n-- Siinä sai tapella henkensä edestä näkymätöntä vihollista vastaan,\nsanoi hän hengästyneenä.\n\n-- Me tappelimme painovoimaa vastaan, huomautti Taavi.\n\nOli jo puoliyön hetki lähestymässä, kun he saapuivat huipulle. Pian\nunohtuivat miehiltä rasittavat ponnistelut ja harmit, ja heidän\nmielensä sulautui kesäyön rauhaisaan tunnelmaan.\n\nNorjan tunturiluonto, joka vuosittain vetää luokseen matkailijoita\nkaikista maista, levisi heidän ympärillään jylhän suurena ja\nviehättävänä. Ikuisen lumen huiput kimmelsivät huikaisevan valkeina\ntai heikosti punertavina. Ne kohosivat kuin vaahtopäiset, paikoilleen\njähmettyneet, myrskyilevän meren aallot, joiden välillä tunturin\nläheisyydessä näkyi tummempina syviä aallon pohjia ja niissä päilyi\nkirkkaita järviä tai levisi ruskeita soita ja metsäisiä selänteitä.\nMaisemat olivat täällä alppivyöhykkeellä suurpiirteisempiä kuin\nJällivaaran seuduilla.\n\nJohn de la Poolilla oli taas oma päähänpistonsa toteutettavana.\nHän oli jo Jällivaaran tunturilla ollut sitä toteuttamassa juuri\nsilloin, kun ryövärit hänet yllättivät. Hän oli nimittäin päättänyt\npolttolasilla ottaa tulen keskiyönauringosta ja kuljettaa sen\nmukanaan asuntoonsa Uuteen Guineaan; ja se ei saisi milloinkaan\nsammua hänen kotiliedestään, sitä hän aikoi varjella kuin Vestan\npyhää tulta. Oliko se jonkinmoinen taikakeino, jolla hän tahtoi\nparantaa huonoa onneaan, tai kuuluisuuden tavoittelua, sitä\neivät hänen seuralaisensa silloin tienneet. De la Pool asetti\nsuuren polttolasinsa vasten aurinkoa ja sen taakse taulapalasen\npolttopisteeseen. Kauan hän siinä istui ja odotti taulan syttymistä,\njonka jälkeen hän aikoi sillä sytyttää pienen lyhdyn ja viedä siinä\nkalliin tulen kotiinsa. Mutta odotettua savusäiettä ei näkynyt, sillä\naurinko ei riittävästi säteillyt sydänyöllä. Viimein hän kyllästyi\nja asetti Marjolan koettamaan onneansa sillä aikaa, kun hän otti\nvalokuvia. Päästäkseen turhasta odotuksesta pisti tulkki sikaristaan\ntulenkipinän salaa taulaan, josta samalla alkoi nousta savua.\n\n-- Tulta, tulta! sanoi hän innoissaan englannin kielellä.\n\n-- All right! huudahti englantilainen ottaen taskustaan lyhdyn ja\nsytyttäen sen lampun palavalla taulalla.\n\nTulkki Marjola naureskeli takana ja viittauksillaan kielsi mitään\npuhumasta. Se oli Taavista huonosti tehty, mutta hänestäkin tuntui de\nla Poolin homma turhalta.\n\n-- Ah mikä aarre! mikä kultainen kipinä palaakaan nyt täällä\nlyhdyssäni, kipinä, joka on itsestään auringosta kotoisin, keskiyön\nauringosta. Minä vien sen talooni Uuteen Guineaan ja selitän\nvilleille, että tämä tuli, joka liedessäni palaa, on itsestään\nauringosta otettu keskiyöllä; sentähden se, joka tekee kodilleni\nvahinkoa, on kuoleman oma.\n\nHän siis uskoi sillä tulikipinällä olevan ihmeellisen voiman. Ja\ntyytyväisinä läksivät he toista, loivempaa tietä laskeutumaan\ntunturilta ja suuntasivat matkansa rautatietä kohti. Englantilainen\nei uskonut lyhtyään kenellekään; hän kantoi sitä itse. Rautatieläiset\nuudella ratarakennuksella nauroivat, kun hän kirkkaalla päivällä ja\nvuoden valoisimpana aikana piti tulta lyhdyssä.\n\nTaavia vaivasi paha omatunto. Hänen teki mieli sanoa esimiehelleen,\nettä puhalla pois tuo tuli lyhdystäsi, sillä se on kotoisin tulkin\nsikarista, mutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta. Hän pelkäsi\ntulkin kostoa, sillä hän tiesi olevansa riippuvainen Marjolastakin,\nkun ei voinut esimiehensä kanssa muuten keskustella. Sitäpaitsi\nilmoittaminen oli jo myöhäistä, kun he olivat jo kaukana tunturista.\n\n\n\n\nLUVATONTA \"PEURANMETSÄSTYSTÄ.\"\n\n\nEnnenkuin tämä pieni matkailijaseurue pääsi tunturien yli Narvikiin,\ntuli heille vielä omituinen matkaeste, joka viivytti heitä kokonaisen\npäivän. Telemarkin laaksossa juoksi heitä vastaan yksinäinen peura.\nSe juoksi laakson sivurinnettä alas sen pohjalle puron varteen ja\nlähti sitten tietä pitkin ylöspäin. Se oli tuskin sadan askelen\npäässä seisahtuessaan matkailijain eteen vainuamaan ilmaa. De la Pool\nhuomasi sen.\n\n-- Sts... kuiskasi hän matkatovereilleen viittoen heille, että\npainuisivat maahan pitkälleen. Itse hän otti pyssyn viileyksestään\nja tähtäsi. Eläin seisoi koko ajan paikoillaan vainuten ilmaa ja\nkäännellen kuonoaan eri suuntiin. Englantilainen tähtäsi uudelleen.\nHän oli huomattavan hermostunut, koska pyssy vapisi hänen käsissään.\nPang, pang, kajahti kaksi perättäistä laukausta. Peura nousi\ntakajaloilleen haparoiden ilmaa etukavioillaan kuin tavoitellen\njotakin ja kaatui jymähtäen kalliolle.\n\n-- Hurraa, hurraa! riemuitsi de la Pool. Se oli saalis!\n\nMiehet juoksivat kaadetun eläimen luo. Taavi yritti kohauttaa sen\npäätä sarvesta pidellen, mutta ampuja kielsi.\n\n-- Ensin valokuvataan siinä asennossa, missä se kuoli. -- Tämä\non sellainen saalis, että en paljon parempaa ole saanut kuumissa\nmaissakaan, kun en ole päässyt mukaan leijonan tai tiikerin\nmetsästykseen.\n\nDe la Pool asetti miehensä riviin kaadetun eläimen taakse ja otti\nvalokuvan. Peura oli vielä laihanpuoleinen, nahkasarvinen ja\ntummakarvainen. Tulkki ihmetteli, että sillä oli toinen korva juurta\nmyöten poikki ja toistakin oli vähän silvottu.\n\nEnglantilainen selitti, että eläin on kerran ollut suden hampaissa;\nse on puraissut toisen korvan. Myöhemmin he kuitenkin saivat siihen\ntoisen selityksen. Ja nähtävästi Iiskakin jotakin epäili, koska hän\nivallisesti naureskeli englantilaisen urotyölle.\n\n-- Tämä viedään kokonaisena Englantiin, ja minä lahjoitan sen Lontoon\nmuseoon, sanoi ampuja.\n\nMutta miten oli ruho kuljetettava kylään, joka näkyi muutaman\nkilometrin päässä laakson sivulla, siinä oli miettimistä. Kun he\nolivat jo koivuvyöhykkeellä, esitti tulkki, että hakattaisiin\nkoivuinen korento, sidottaisiin eläin jaloistaan siihen ja\nkannettaisiin sitten miesjoukolla kylään.\n\n-- En usko tässä tarvittavan niin suuria puuhia, sanoi Iso-Iiska\nsitoessaan köyttä eläimen ympärille, samaa köyttä, jossa hän oli\ntunturijäätiköllä jaloistaan riippunut.\n\nSaatuaan köyden silmustetuksi viilekkeiksi, asetti hän nuoran\nlenkit olkapäilleen ja käski toisten nostaa hiukan peuraa, että\nIiska itse pääsi seisoalleen. Keveästi lähti peura kulkemaan hänen\nkaappimaisilla harteillaan, verta tippuva pää riippuen alhaalla.\nIiska käveli edellä ja englantilainen perässä innokkaasti kehuen\nsaalistaan.\n\n-- Tämän onnen toi meille auringosta lainattu tuli. Siinäkin on\nsalaperäinen voima.\n\nKylän lähellä tuli heitä vastaan kaksi tunturilappalaista, Uula\nHögman ja Simon Pedersén, jotka äsken olivat siirtäneet porokarjojaan\nsamaa laaksoa pitkin. Nahkapeskiin, paulakenkiin ja punaiseen\nkesälakkiin pukeutuneet kääpiönnäköiset tunturien pojat vetivät de\nla Poolin huomion puoleensa, ja hän seisahtui valokuvaamaan miehiä\njuuri silloin, kun he olivat seisahtuneet uteliaina tarkastelemaan\nIson-Iiskan kantamusta. Toinen kopeloi peuran korvia, toinen\ntarkasteli eläintä sivulta. Molemmat puhuivat keskenään innokkaasti\nlapin kielellä.\n\n-- Mistä olette saaneet tämän poron? kysyi Pedersén norjaksi.\n\n-- Me ammuimme sen, selitti tulkki.\n\n-- Se on minun poroni, väitti lappalainen. -- Ja te olette\nporovarkaita.\n\n-- Mitä te puhutte? huudahti de la Pool kuullessaan lappalaisen\nsyytöksen. -- Enkö saisi ampua metsänriistaa? Nuo luonnonkansat ovat\nkaikkialla samanlaisia. Kaikki metsänriista muka on heidän omaansa.\nNiinhän ne väittivät aina Uuden Guineankin kiwat, kun ammuin villin\nmetsäsian, että se oli heidän omaisuuttaan.\n\n-- Poro on Pedersénin, väitti Högman. Minä tunnen sen vaikka\nkarvamerkeistä,ja sillähän on karvoissa ikivanha Pedersénien merkki,\njota heidän esi-isänsäkin ovat käyttäneet monta sataa vuotta: vasen\nkorva pois, oikea poikki, tynkä halki ja alla kaksi pykälää. Poro\njäi laumasta,ja me lähdimme sitä etsimään ja tapasimme sen kuolleena\ntämän jättiläisen selässä.\n\n-- Eteenpäin! komensi englantilainen. -- Jos teillä on jotakin\nvalittamista, niin tulkaa kylään.\n\nLappalaiset kävelivät perässä kylään, mutta he eivät menneet\nmatkailijahotelliin, vaan kylän poliisin luo ilmoittamaan tapauksesta.\n\nHotellin isäntä tuli pihalle vieraita vastaan, ja saatettuaan de la\nPoolin sisälle hän palasi katsomaan Iiskan kantamusta.\n\n-- On tainnut tulla taas erehdys, virkkoi hän nauraen. -- Olette\nampuneet Pedersénin poron. Tämmöinen tapaus on ennenkin sattunut\nsamassa laaksossa. Pari vuotta sitten ampui eräs ranskalainen\nmatkailija koko porolauman peuroina. Mutta se tuli hänelle kalliiksi,\nhyvin kalliiksi.\n\nTuskin oli Iso-Iiska vapautunut raskaasta taakastaan ja heittänyt sen\nhotellin pihalle, kun lappalaiset tulivat poliisin kanssa perimään\nporoaan.\n\nPoliisi tutki asiaa kysellen jokaiselta erikseen tapauksen kulkua\nja tarkastaen heidän passejaan. De la Pool oli sen aikana hyvin\nkiihtyneen ja harmistuneen näköinen. Hän käveli edestakaisin\nhuoneessaan eikä tahtonut enää nähdäkään ampumaansa poroa; hän käski\nlappalaisia viemään sen mennessään. Hän kehoitti tulkkiaan maksamaan\nmiehille vahingonkorvauksen. Tilaisuutta hyväkseen käyttäen perivät\nahneet lappalaiset siitä kolme sataa kruunua, vaikka tavallisen\npeuran hinta näihin aikoihin oli vain sata kruunua.\n\nTaavi ja Mikko eivät olleet lähtiessään kerinneet hankkia mitään\npassia ja tuskinpa he olivat tienneetkään, että sellaista tarvitaan.\nRuotsin rajalla ei niitä siihen aikaan kysyttykään. Mutta nyt tämä\nNorjan poliisi vaati. Kaikilla muilla oli mukanaan jonkinlaiset\nhenkilöllisyystodistukset, mutta Taavilla ei kirjaintakaan.\n\n-- Minun täytyy teidät pidättää kirjattomana, sanoi poliisi kuivasti.\n-- Ja sitten minä lähetän teidät kruununkyydillä kotipuoleenne.\n\nTaavi kaiveli hätäisesti taskujaan löytääkseen sieltä jotakin\ntodistusta, mutta ei edes koulutodistuksia ollut mukana. -- Siinä\nsitä nyt ollaan, mietti hän. Tänne saakka olen päässyt kiertoteitä,\nmutta nyt on sittenkin edessä kruununkyyti. Mikkokin oli minua\nviisaampi palatessaan vapaaehtoisesti. Vapauden tunne, joka\nsalaperäisenä voimana asui meissä, kiihoitti meitä tälle retkelle.\nMutta missä nyt on vapaus? Nälkä, vilu, virkavalta iskevät vapauden\nlintua kuin teräväkyntiset kotkat kyyhkystä, ja kohtalo nauraa\nkaikille vapauteen pyrkijöille.\n\n-- Onko sinulla edes nimeä? kysyi poliisi virkavaltaisena.\n\nTaavi sanoi nimensä ja kotipaikkansa.\n\n-- Se on \"Malmivaaran paholainen\", sanoi Iiska.\n\n-- Vai se, sitten tunnenkin teidät nimeltä.\n\nKun vielä de la Pool puhui tulkkinsa avulla Taavin puolesta, jätti\npoliisi pidätyksen toimittamatta ja poistui lappalaisten kanssa\ntalosta kantaen heille apuna ammuttua poroa. Syötyään ja vähän\nlevähdettyään lähti myös de la Poolin seurue edelleen Narvikia kohti.\n\n\n\n\nOIKEATA NORJAN LUONTOA.\n\n\nVasta Narvikissa Taavi huomasi, että hän olisi paljon menettänyt, jos\nolisi palannut kotiin Ruotsista. Sillä vasta täällä meren äärellä\noikea Norjan luonto levittäytyi hänen eteensä kaikessa loistossaan.\n\nEnglantiin lähtevää laivaa odotellessa meni hän Ison-Iiskan kanssa\nkaupungin läheiselle kukkulalle katselemaan maisemia. De la Pool ja\ntulkki jäivät liikeasioita järjestelemään.\n\nAurinko oli jo painunut kaarensa korkeimmalta kohdalta lännen maille.\nTaivas oli melkein pilvetön, äskeinen ukkossade oli puhdistanut\nilman; ja meri, jonka pyörretuuli oli saanut vaahtoamaan, tyynnytteli\nitseään illan lepoon.\n\n-- Mikä suurenmoinen maa! huudahti Taavi istuutuessaan\nkalliopaadelle. -- Katso, kuinka tunturit ja valtameri täällä\ntoisiaan hyväilevät.\n\nIiska ei sitä kuullut, sillä hän oli jo vierittämässä suurta\nkallionlohkaretta kukkulalta rinteelle, ja siitä se vyöryi kolisten\nja paukkuen, kunnes jymähti rotkon kallioon halkeillen pieniksi\npaloiksi.\n\n-- Hänellä on jättiläisen tavatkin, lausui Taavi hiljaa, sillä hänen\nhuomionsa oli kiintynyt hetkeksi Iiskan hommiin. -- Hän muistuttaa\nsatujen Peer Gynt'iä, hänen kotimaakseen sopisi ehkä paremmin Norja\nkuin Suomi.\n\nRohkeina, taivasta tavoittelevina, silmiä huikaisevina kohottelivat\nheidän ympärillään lumitunturit särmikkäitä lakejaan, joista\nkaukaisemmat sulautuivat pakenevien pilvien reunoihin. Niiden välissä\nnäkyi tummia, ahtaita ja jyrkkärinteisiä laaksoja, joissa päilyi\nhaarailevia ja mutkaisia vuonoja tai kirkasvetisiä lampia.\n\nVuoren alla vuonon rannalla kyykötti pieni kaupunki kuin lokin\npesä kalliolla. Kalastajain veneitä tuli yhtenään mereltä täysin\npurjein ehättääkseen rantaan ennen tyyntä. Kauempana ulapalla näkyi\nhöyrylaivojen savuja. Ylhäältä tunturimajoilta kuului karjankellon\nkilkatusta ja paimentyttöjen laulua.\n\nKuta alemmaksi aurinko painui taivaan rannalla kimaltelevia ja\nrusottavia huippuja kohti, sitä viehättävämmäksi kävi maisema,\nsillä kesäillan kultainen hohde hiveli meren maininkeja, laaksojen\nvastarinteitä ja ikuisen lumen huippuja. Kaukaa laakson rinteeltä\nkimposi kilo kalastajain pienestä ikkunasta ikäänkuin huomauttaen\nmatkailijalle asukkaista, jotka elävät tämän suuren luonnon keskellä.\nTaavista ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että tämän luonnon keskellä\noli syntynyt sellaisia suuria kirjailijoita kuin Ibsen, Björnson, Lie\nym. Taavi oli lukenut myös Barbra Ringin viehättäviä nuorisokirjoja.\nHän ei ihmetellyt, että sellaisen rohkeapiirteisen luonnon keskellä\nkasvaa sellaisia rohkeita miehiä kuin Nansen, joka siihen aikaan\nuhmaili jäisiä pohjoisnavan seutuja laskeakseen ne Norjan valtikan\nalle.\n\nTaavi ei myöskään ihmetellyt, että tällaisen luonnon keskellä\nnorjalaiset ovat kehittyneet karaistuneeksi kansaksi, mainioiksi\nmerimiehiksi, jotka ennen avonaisilla purjealuksillaan kulkivat\nturskan pyynnissä aina Jäämeren äärillä tai purjelaivoillaan\nkuljettivat rahtia kaikilla maailman merillä. Sillä hän näki, että\nmelkein jokainen askel Norjan maaperällä on joko kiipeämistä tai\nputoamista ja että elämä myrskyisellä merellä on alituista taistelua\nelämästä.\n\nVuorelta palatessaan Taavi näki rantakallioilla rivittäin\nvaakasuoraan asentoon asetettuja rimoja, kuin haasioita Karikylän\npelloilla.\n\n-- Näissä kuivataan turskia kapakaloiksi, huomautti Iiska. Minäkin\nolen ollut täällä Atlantin merellä turskia kalastamassa. Meri on\nnorjalaisten pelto, se antaa elatuksen, vähän näistä nilakallioista\nheruu elämisen apua.\n\n-- Kauanpa te viivyitte, syytteli tulkki, kun Taavi ja Iiska\niltamyöhäsellä saapuivat matkailijahotelliin.\n\n-- Mutta me näimmekin kappaleen tyypillistä Norjaa, kehui Taavi.\n\nJohn de la Poolilla oli jo kiire kotimaahansa ja sieltä\nmaatiloilleen, joista hän sähköteitse oli hankkinut lähempiä tietoja.\nMutta vasta parin päivän kuluttua he pääsivät matkaa jatkamaan, koska\nhe halusivat suoraan Lontooseen eivätkä Norjan rannikkoa pitkin\nBergeniin ja Kristianiaan (nykyiseen Osloon), jonne muut matkailijat\nmenivät. He lähtivät Narvikista pienellä kaloja kuljettavalla\nhöyrylaivalla, joka otti myös muutamia matkustajia vähäisiin\nsuojiinsa. Kun he olivat päässeet, kapeammilta vuonovesiltä ulapalle\nja jyrkkärinteiset, niemiset ja saariset Skandinavian niemimaan\nrannikot alkoivat painua taivaan rannan taakse, tuli de la Pool\nkannelle, jossa Taavi ja Iiska ihmettelivät valtameren suuruutta ja\nautiutta.\n\n-- Katsohan, herra Tossavainen, minkälainen on oikea valtameri. Et\nole tainnut saada siitä koulussa oikeaa käsitystä. Et näe kohta maata\nmiltään taholta ja kuukausimäärin saisit sitä kulkea pituussuuntaan.\nKatsele, kuinka se nyt kuin leikillään heilauttelee tätä alusta,\nmutta kun se on vihoissaan, pauhaa se vaahtoisena ja heittelee\naluksia kuin lehtiä. Valtameri on jättiläinen, joka ei läheskään\naina ole hyvällä tuulella. Mutta ihminen uhmaa valtamerenkin voimaa.\nSen yli käyvät kansojen kauppatiet, se on maailman liikenteen paras\nreitti; se on maailman kansojen temmellyskenttä, mutta yhdellä\nkansalla on siellä ylivalta. -- Tiedätkö, mikä valtakunta on todella\nmerten valtias? -- Niin, Englanti se on, meillä on suurin kauppa- ja\nsotalaivasto, meidän laivojamme näkyy kaikilla maapallon merillä ja\nmeidän miehiämme kaikissa suuremmissa satamissa, ja englannin kieli\non meriliikenteessä valta-asemassa. Sinunkin, herra Tossavainen,\npitää opetella englannin kieltä, muutoin et pitkällekään pääse, et\nansioissa etkä opinnoissasi. Tässä on sinulle englannin kielen opas,\njonka kaupungissa varasin teitä varten. Saatte tulkin kanssa alkaa\nluennot, ja minä tulen väliin tietojanne tutkimaan.\n\nTaavi otti kirjan kohteliaasti kumartaen, vaikka hänen sisimmässään\nliikkui jonkinmoinen vastenmielisyys laivamatkalla suoritettavia\nlukuja kohtaan. Kirjan annettuaan de la Pool meni hyttiinsä.\n\nHuoneen korkuisina vyöryivät navakan länsituulen nostattamat aallot\nheilutellen aikalailla alusta. Ne lienevät alkaneet jostakin\nAmerikan mantereen reunalta, kasvaneet matkallaan yhä korkeammiksi\nja särkyivät kai viimein Norjan kallioihin. Tuuli kuljetteli\nvalkoisia poutapilven hattaroita, jotka näyttivät nousevan näköpiirin\ntakaa, purjehtivan sitten yli; ja ne katosivat taas tuulen alle\ntaivaanrannan taakse. Kun Norjan viimeiset kalliosaaretkin olivat\nhävinneet näköpiiristä, etsi silmä turhaan meren ulapalta jotakin\nmustaa kiinnekohtaa. Kaikkialla vain vettä, vettä, suolaista vettä.\nEi näkynyt merkkiäkään ihmisestä eikä hänen laitoksistaan, ei edes\nkalastaja-alusta. Muutamia lokkeja lenteli laivan perässä odotellen,\nettä niille heitettäisiin jotakin syötävää, ja kaukana suihkutti\nvalas vesihöyrypatsaan ilmaan.\n\n-- Tämä vesiaavikko minua ikävystyttää, sanoi Taavi. -- Ei ole\nsisämaan järven rannalla kasvanut tottunut tällaiseen.\n\n-- Etkö ole ennen ollut suolaisen meren hajussa? Minä olen ollut,\nsanoi Iiska. Minä olen ollut kipparina kalastaja-aluksessa ja\nlämmittäjänä höyrylaivassa. Minä tiedän merikomennon. Ei ole mikään\ntaito matkustaa toisessa luokassa, mutta miehistöön kuuluvana\non toista. Kapteeni usein ärjyy kiukkuisesti ja jos et tee mitä\nmäärätään, niin pamppu pehmittää selkääsi: kapteeni takoo pois\npojista liiat vapauden haaveet, nimittäin niistä, jotka ovat merille\nlähteneet vapautta etsimään.\n\n-- Haaparannalla tahtoi meitä eräs suomalainen lähtemään kanssaan\nVuoreijaan turskan pyyntiin. Minkälaistahan siellä olisi ollut elää?\n\n-- Meneehän se, sanoi Iiska, kun on miehellä rautainen terveys ja\nvoimaa. Turskan juksaaminenkin on kovaa työtä, mutta vielä ankarampaa\non holkerinpyynti talvella. Se on toista kuin ahvenen onginta\nkotirantasi kaislikon reunassa.\n\n-- Minkälaista kalastusta se on?\n\n-- Keskitalven aikana, kun meri on kylmimmillään, jolloin usein\nsattuu sakeita lumipyryjäkin, lähtevät holkerinpyytäjät aavalle\nmerelle. Heillä on mukanaan hirveän suuret holkerikoukut, melkein\nniin suuret kuin veneen ankkurin koukku, täkyaineeksi tynnyrittäin\nsianlihaa ja mädätettyä turskan maksaa. Kun he tulevat niille\nseuduille, missä tavallisesti holkeria asustaa, täyttävät he säkin\nmädänneellä maksalla ja upottavat nuoralla mereen. Merivirta levittää\nsiitä hajua ympäristöön, ja jos on holkereita niillä seuduilla,\ntulevat ne heti herkuttelemaan. Mutta niitä varten on laskettu onget\nveteen: kelan päällitse kulkevaan rautaketjuun sidottu koukku,\njossa on noin viisi kiloa sianlihaa täkynä. Mies tähystelee myötään\nkelaan aivan kuin ahvenen onkija kohoon, että koska se \"nappaa.\" Ja\nhyvin sen huomaakin, kun hirveän suuri hai \"tärppää.\" Silloin miehet\nkiertämään ketjua kelalle minkä ennättävät välittämättä vähääkään\nkalan ponnistuksista. Kun kala on saatu nousemaan veneen laidalle,\nlyödään se kuoliaaksi, avataan vatsa ja otetaan ulos suuri, kallis\nmaksa. Muuta ei siitä otetakaan talteen. Sitten puhalletaan ilmarakko\ntäyteen ilmaa, vatsa ommellaan kiinni ja ruho jätetään kellumaan\nveneen viereen. Jos kuollut holkeri pääsisi pohjaan, niin toiset\nalkaisivat sitä syödä eivätkä välittäisi mitään täystä. Niin jatkuu\n\"holkerin istunta\" viikkomääriä, kunnes tynnyrit ovat täynnä öljyistä\nmaksaa. Holkerin pyytäjät sattuvat usein kovaan myrskyyn ja moni\nvenekunta jää sille tielleen.\n\nTaavikin meni hyttiinsä lukemaan englannin kieltä, niinkuin hänen\nesimiehensä oli vaatinut. Ja siellä hän istui nenä kirjassa\nsen aikaa, kun laiva kulki Atlanttia ja sitten Pohjanmeren yli\nLontooseen. Vain ruoka-aikoina hän tuli ulos lukukammiostaan.\nHän oli käsittänyt, että englannin kielen taito niissä oloissa\nja myöhemminkin oli hänelle tärkeä ja että sen oppiminen vei\nhänet pitkän harppauksen päämääräänsä kohti. Alkeet eivät häntä\nhuvittaneet, mutta hän käytti tahdon voimaansa pakottaakseen itseään\nahkeraan työhön. Ja mitä pitemmälle hän pääsi, mitä useamman\nenglannin sanan hän ennestään osasi, sitä helpommaksi kävi uuden\noppiminen ja sitä hauskemmaksi lukeminen hänelle tuli. Niin, tässä\nmaailmassa täytyy tehdä paljon sellaista, joka ei aluksi huvita,\nmutta joka vasta myöhemmin, kun se on tehty, tuottaa mielihyvän\ntunnetta. Ja Taavi oli vasta nyt sen oikein tajunnut. Tulkki oli\nhyvä kielten opettaja, ja kun de la Pool kerran tällä merimatkalla\nkävi kuulustamassa, kuinka Taavi oppii, oli hän tulokseen hyvin\ntyytyväinen.\n\nTällä matkalla Taavi oppi myös kehityskauden alistumisen hyvää\ntaitoa. Hän oli lähtenyt koulustaan kapinoitsijana, vapautta\njanoavana, nyt hän taas istui koreasti John de la Poolin koulussa, ja\nhäntä määräsi suureksi osaksi englantilaisen tahto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntisestä laiskansitkeästä Taavi Tossavaisesta on tässä uudessa\nympäristössä tullut ahkera koulupoika. Hän iskee päähänsä kuin\nväkivoimalla englantilaisia sanoja, sanan vartaloita ja päätteitä:\nlukee ensin kirjasta moneen kertaan, painaa kirjan kiinni ja lausuu\nsanat ulkoa perättäin, siinä järjestyksessä, kuin ne ovat kirjassa,\nsitten päinvastaisessa ja viimein sekaisin. Toisinaan hän lausuessaan\nummistaa silmänsä ja oikea käsi tapaa vaistomaisesti korvallistukkaa,\nmutta sormet nuljahtavat avuttomina sivulle lyhyeksi leikatusta\ntukasta; Taavi ei muista silloin sanaa ja ajatukset pyrkivät\nväkisin karkuun. Ne käväsevät välillä kotona: hän näkee äidin,\nisän ja veljet, näkee Haukkamäen vinttikamarin, näkee ruohikkoisen\nrannan, jossa lahnat kisailevat, näkee rannasta kohoavat tähkää\ntekevät pellot; hän muistaa kotoiset kesäaskareet: niin nyt kai\nsiellä kynnetään kesantomaita, kalastellaan, korjaillaan haravia ja\nviikatteen varsia alkavan heinänteon varalta. -- Sitten hän katsoo\nhyttinsä ikkunasta: näkee Pohjanmeren aavan, tuon pienehkön, mutta\npahasisuisen sisämeren, jonka myrskyt kaatavat kalastaja-aluksia\nDogger-matalikolla, ajavat höyrylaivoja Jyllannin niemimaan matalille\nhiekkasärkkärannoille ja hätyyttelevät suuriakin linjalaivoja. Se\nleviää nyt Taavin silmäin eteen levollisena, laakeaselkäisenä,\nmaininkeja keinuttelevana ja ilta-auringon kirkastamana.\nRannattomalta näyttävä ulappa leviää joka taholle.\n\nTaavi avaa kirjansa uudestaan, ja sanojen tankkaaminen jatkuu\nIson-Iiskan kuorsata jylistellessä istuimellaan.\n\nMikäpä on Iiskalla kuorsatessa, ajattelee Taavi. -- Eihän hänellä\nole muuta huolta tästä eikä huomisesta päivästä, ei huolta moneen\nvuoteen, jos terveenä pysyy. Englantilainen laittaa täyshoidon ja\nmaksaa palkan. Ei ole edes vanhempia elossa, joita muistella, ei\nkotia eikä muitakaan omaisia -- ei ystävääkään. Häntä ei monesti\nmuulloin muistella kuin suurten tappeluiden edellä Pohjois-Ruotsin\nrautakaivoksilla. --\n\nKäsi poskella, suu vähän ammollaan ja leveä leuka toisinaan\nvärähdellen hän vetää ilmaa valtaviin keuhkoihinsa,ja laivan kärpäset\neivät uskalla tulla sen äkkinäisen ilmavirran lähelle, joka jyristen\nja kohisten kulkee hänen kurkussaan edestakaisin.\n\n\n\n\nLONTOOSSA.\n\n\nKun laivan kapteeni ilmoitti, että hän kiikarillaan näki jo maata,\nkeräsi de la Pool seurueensa laivan kannelle hänen isänmaataan\ntervehtimään. Tuskin Kolumbus muinoin Amerikkaan ensi kerran\npurjehdittuaan katseli hartaammin taivaan rannalle kuin hän. Vihdoin\nhäämötti edessä taivaan rannalla matala maan reuna. Hän huudahti:\n\n-- Englanti, Englanti, maailman maista parhain!\n\nMuuta hän ei sanonut, mutta Taavi luki esimiehensä äänensävystä\nja käyttäytymisestä aivan kuin hän olisi anteeksipyytäen sanonut:\nEnglanti, sinua taas tervehdin kuin vanhaa äitiäni, sinua olen\nmuistellut matkoillani ja vaikka olenkin kehunut vieraiden maiden\nkauneutta, olet sinä sittenkin minulle rakkain ja kaunein maa.\n\nTaavi ei voinut olla vertailematta itseään esimieheensä siinä, kuinka\nhe kumpikin suhtautuivat kotimaahansa. Minä karkaan kotoani ja\nkotimaastani, ja hän tulee sinne kuin pyhälle maalle.\n\n-- Kuta lähemmäksi Thamesin suuta he laskivat, sitä vilkkaammaksi\nkävi laivaliike merellä. Suuria höyrylaivoja, purjelaivoja ja\nmoottoriveneitä tuli joelta ja toisia meni ylös aivan kuin mehiläisiä\npesänsä läheisyydessä.\n\nMonet niistä menivät hakemaan elintarvikkeita kaukaisista maista\nvieden mennessään Englannin tuotteita. Ja suunnattoman suurelta\nmehiläispesältä tämä maailmankaupunki muutenkin Taavista näytti.\nMolemmin puolin joen rannoilla sen suusta 80 km matkan kaupunkiin\nsaakka oli satamalaitteita, joissa ankkuroi tuhansia laivoja ja\npienempiä aluksia. Ne olivat kuin pesään pyrkiviä työmehiläisiä,\njotka ovat väsyneinä pysähtyneet pesän laudoille odottamaan\nsisäänpääsyä. Mutta ne eivät menneet sen kauemmaksi, vaikka joki\njuoksi ihan kaupungin läpi. Niistä purettiin lastit suuriin\nmakasiineihin tai rautatievaunuihin edelleen kuljetettaviksi.\nKymmeniä tuhansia miehiä hääräili siellä lastaustöissä.\n\nNorjalainen laiva sai luvan laskea erääseen sivulaituriin. Taavi\nei ollut missään ennen nähnyt sellaista hyörinää ja ihmisvilinää\neikä kuullut sellaista melua kuin siellä Lontoon satamassa.\nJunien ja laivojen vihellyksiin, rattaiden kolinaan ja tuhansien\nnostolaitteiden kitinään sekaantui ihmisten huutoa ja puheensorinaa.\nJa kaiken maailman kansat näkyivät olevan siellä edustettuina.\n\nJohn de la Pool oli ennen siirtomaihin lähtöään ollut opettajana\neräässä Lontoon kymnaasissa, ja kun nyt sattui hyvä tilaisuus, tahtoi\nhän hiukan opastaa suomalaisia Lontoon tuntemisessa. Sentähden hän\njätti vielä tavaransa laivaan ja lähti tulkin, Taavin ja Iiskan\nkanssa kävelemään satamasiltoja pitkin; ja Taavi huomasi kohta, että\nhän meri- ja kauppa-asioissa oli hyvä opas.\n\nAivan norjalaisen laivan vieressä purettiin lastia suuresta\nvaltamerilaivasta, jonka miehistö oli suureksi osaksi neekereitä.\n\n-- Tämä laiva näkyy tulevan Guineanlahden rannikolta, sanoi de la\nPool. -- Se on tuonut tänne niiden seutujen tärkeintä kauppatavaraa,\npalmuöljyä ja maapähkinöitä. Miehistö näkyy olevan kru-neekereitä,\njotka lienevät parhaita merimiehiä kaikista neekeriheimoista.\n\n-- Tämä seuraava näkyy tulleen Birmasta, Taka-Intiasta, lastinaan\nriisiä. Englantilaisessa miehistössä on muutamia hinduja ja pari\nkiinalaista.\n\n-- Seuraava laiva on japanilainen, samoin sen miehistö. Siitä\npuretaan kallisarvoista silkkilastia.\n\nMuutamasta amerikkalaisesta laivasta purettiin puuvillalastia, sen\nrinnalla olevasta australialaisesta villalastia, brasilialaisesta\nkahvilastia ja niin loppumattomiin. Melkein kaikkien maiden liput\nolisi siinä ollut nähtävissä, jos olisi kerinnyt kulkea sataman\npäästä päähän.\n\n-- Ehkä jo riittää, sanoi de la Pool. -- Saatte jo tästä jonkinmoisen\nkäsityksen maapallon suurimmasta satamakaupungista; vaikka kulkisimme\nkaksi päivää, emme sittenkään kerkiäisi katsella kaikkia Lontoon\nsatamassa lastaavia ja purkavia laivoja.\n\nTaavin teki mieli käydä jossakin suomalaisessa laivassa tutustumassa\ntarkemmin merimiesten elämään, jota hän koulussa oli monesti\najatellut.\n\n-- Missähän purkanevat suomalaiset laivat puutavaralastejaan? kysyi\nTaavi.\n\n-- Ei niitä ole täällä lähettyvillä, mutta suomalaisia merimiehiä\nvoit kyllä käydä tapaamassa merimieskodissa, jonka osoitteen kyllä\nhankin. -- Nyt lähdetään kaupunkiin.\n\nHe matkustivat ensin satamasta junalla, joka mennessään pistäytyi\ntunnelissa. De la Pool sanoi sen menevän Thames-virran alitse\nSyrwey-nimiseen kaupunginosaan joen eteläpuolella, jossa hänellä oli\nsuuri liikehuoneisto ja asunto. Vaikka Lontoossa on seitsemäntoista\nrautatieasemaa, oli silläkin asemalla paljon ihmisiä. De la Pool'in\nmielestä niitä oli muka vähän, koska parhaan kesän ajaksi oli paljon\nihmisiä mennyt maaseudulle ja ulkomaille.\n\nTaavi ei voinut olla ajatuksissaan vertailematta hiljaisen Karikylän\nelämää tähän maailman kaupungin hyörinään, kun he vaunuilla\najoivat asemalta isäntänsä asunnolle. Loppumaton keskikadulla\netenevä ajopelien virta pysähtyi määräajoin katujen risteyksissä,\nettä jalankulkijani virrasta ne haarat, jotka pyrkivät kadun yli,\npääsisivät sinne kunnialla. Yksilöt näyttivät hukkuvan mitättömiksi\nhiukkasiksi tässä \"elävässä virrassa.\" Ja de la Pool kertoi, että\npäivittäin satoja ruhjoutui ajopelien alle. Rattaiden jyrinä,\nhevosten kavioiden kapse (siihen aikaan ei vielä ollut autoja) ja\nihmisäänet sekaantuivat valtavaksi kohinaksi, joka vaihteli voiman\nja värin puolesta riippuen liikenteen paljoudesta. Siinä tuntui\nolevan kuten virrassa ainakin pauhaavia koskia, nivoja ja tyynempiä\nsuvantoja. Taavista tuntui, että hän ei voisi viihtyä siinä nielussa.\n\n-- Tämä on totisesti eri kylä kuin Jällivaara ja Narviki, sanoi\nIiska, joka aina ihannoi kaikkea suurta. -- Mutta haluaisinpa tietää,\nmillä täällä tämä ihmispaljous elää?\n\n-- Sepä on laaja kysymys; menisi koko päivä selittäessä, millä kukin\nelää, sanoi de la Pool. Sen verran voin vain tässä mainita, että\nLontoo samoinkuin koko Englanti on enimmäkseen vain asuinpaikka\nja työpaikka; elättävät alueet ovat muualla, naapurimaissa ja\nEnglannin suurissa alusmaissa. Tehdasteollisuuden, kaupan ja\nliikenteen palveluksessa elänee enin osa kansaa. Ja kohta taas mekin\nkuulumme Lontoon muonittajiin. Tyynenmeren saarilta lähetämme tänne\nkokosrasvaa, jota käytetään mm. margariinin valmistukseen. Te herra\nTossavainen ja te herra Isso-Isk tulette minua auttamaan tässä\ntoimessa. Herra Tossavainen varmaan ajattelee, että se on sopimatonta\ntointa tulevalle taiteilijalle, mutta minä olen toista mieltä.\nTaiteellisetkin opinnot vaativat taloudellista perustusta, ja jos\nsen voi hankkia vaikkapa kopralla, niin sitä ei ole halveksittava.\nKokosrasvalla olen minäkin rakennuttanut tämän kotini.\n\nSamassa vaunut seisahtuivat suuren talon eteen. Sen alakerrassa\noli liikehuoneistoja, mutta ylemmissä näytti olevan yksityisiä\nhuoneistoja. Palvelijat tulivat herraansa vastaanottamaan.\n\n-- Nämä suomalaiset kuuluvat matkaseuraani, heitä on hyvin\nkohdeltava, sanoi de la Pool palvelijoilleen.\n\nTaavi ja Iso-Iiska eivät milloinkaan olleet asuneet niin upeissa\nhuoneissa kuin siellä heidän isäntänsä kotona. Ja heitä kestittiin\nkuin piispaa pappilassa. De la Pool oli perheetön mies, vanhapoika\nja kaikesta päättäen hyvin rikas. Taavin oli myötään ohjattava\nIsoa-Iiskaa käyttäytymisessä, sillä sellaiset tavat, mitkä menivät\nkaivosalueella työläisasunnoissa, eivät aina sopineet siinä\nympäristössä. Palveluskunta nauroi makeasti, kun Iiskalle sattui\npahempi kommellus, kun hän esimerkiksi sylkästä tomautti hienolle\nkorkkimatolle, kun hän ei aina muistanut ottaa lakkia päästään\nhuoneeseen tullessaan ja kun hän ei osannut hienon maailman\npöytätapoja. Palvelijat eivät aluksi ymmärtäneet, minkätähden heidän\nisäntänsä kuljetti seurassaan kahta ummikkosuomalaista. \"Se on taas\nniitä hänen omituisia päähänpistojaan\", he sanoivat.\n\nSeuraavana päivänä käski de la Pool tulkin näytellä Lontoon\nmerkillisyyksiä. Mielellään Taavi ja Iiska seurasivat tällä matkalla\ntulkkia. He milloin rautatietä kiitäen, milloin hevosella ajaen,\nmilloin taas jalan kulkivat Lontoon loppumattomilta näyttäviä\nkatuja tutustuen merkillisyyksiin. He kävivät City'ssä katselemassa\nsuuria liikehuoneistoja, kävivät Westend'issä ja Eastendissa.\nViimemainitussa, joka on enimmäkseen työväen asuma kaupunginosa ja\njoka mustine vuokrakasarmeineen on räikeä vastakohta muille Lontoon\nosille, joutui Iiska pieneen seikkailuun, joka oli tulla hänelle\nkohtalokkaaksi.\n\nAinaisesta kulkemisesta väsyneinä he päättivät mennä levähtämään\nerääseen sirkukseen, jossa näytettiin villejä tai puolivillejä\neläimiä. Näyttämöllä oli suuri karhu, oikea suomalainen nalle, ja sen\nkanssa painiskeli eräs nuori mies häviten joka kerran sylipainissa\nPohjolan metsien majesteetille. Kansa nauroi aina miehen häviölle,\nja opetettu karhu näytti nauttivan voitostaan. Sirkuksen johtaja\nkuulutti yleisölle, että \"kuka haluaa tulla painiin otson kanssa ja\nvoittaa sen, niin saa kymmenen puntaa palkinnoksi.\"\n\n-- Kuka uskaltaa tulla koettelemaan, karhu ei pure painikumppaniaan,\nvakuutteli hän. Yleisö katseli ympärilleen, näkyisikö missään\nsellaista uskalikkoa. Sirkuksen johtaja huomasi käytävän vieressä\njättiläiskokoisen miehen ja viittasi tulemaan luokseen. Taavi ja\ntulkki kehoittivat Isoa-Iiskaa koettelemaan voimiaan niin hyvästä\npalkinnosta. Kun sirkuksen johtaja tuli häntä kädestä pitäen\nkehoittamaan, ei hän voinut kieltäytyä. Sitäpaitsi Iiska oli ennenkin\npaininut karhun kanssa ja tiesi hyvin sen tavat.\n\nYleisön hurratessa astui Iso-Iiska pitkiä käsiään heilutellen\nnäyttämölle. Kuin vihainen gorilla katseli hän vastustajaansa alta\nkulmain, lähestyen sitä varovin askelin. Mutta pian huomasi karhukin,\nettä tavallista parempi vastustaja oli näyttämöllä, sillä se murahti\nääneen ja nousi kahdelle jalalle lähestyen Iiskaa hiljaisin askelin\nja etukäpälät harallaan. Yleisö vaikeni henkeä pidätellen, sillä alku\njo osoitti, että ankara kamppailu kahden \"voimamiehen\" kesken oli\ntulossa. Rajusti iski Iiska kätensä karhun ympäri punauttaen otsoa\nsivulle, mutta karhu ei liikahtanutkaan paikaltaan. Vastaukseksi\npuristi karhu Iiskan kuin ruuvipihteihin aikoen keikauttaa sitten\nhartiat maahan, mutta Iiska ponnisti kovasti jaloillaan eteenpäin\ntietäen karhun parhaiten kaatuvan suoraan taakse. Eikä hän siinä\nnytkään erehtynyt: karhu kaatui selälleen vetäen mukanaan Iiskan,\njoka jäi kontalleen karhun päälle. Sitä melua, sitä pauhinaa, sitä\n\"hyvä\"-huutoa, joka seurasi, on vaikea kuvata. Teltan seinät olivat\nhaljeta äänen voimasta, ja puolikymmentä poliisimiestä ryntäsi ulkoa\nsisään luullen teltassa puhjenneen raivoisan tappelun. Iiska nousi\nylös ja kumarsi kömpelösti suosionosoituksista ja aikoi poistua\nnäyttämöltä, mutta karhu ei päästänyt. Muristen se tarttui Iiskaan\netukäpälillään vaatien uusintaottelua.\n\n-- Uudestaan, uudestaan! kiljui kansa.\n\nIiskan oli yritettävä uudestaan. Tappiostaan närkästyneenä hyökkää\nnyt karhu Iiskan kimppuun puristaen hänet taas kuin rautaiseen\nsyleilyyn, mutta samalla Iiska työntää otsoa taaksepäin ja ensi\nyrityksellä kellahtaa karhu selälleen. Yleisön paukuttaessa käsiään\nlähtee Iiska näyttämöltä. Häntä yritettiin nostaa ilmaan, kun hän\noli maailmalle näyttänyt, että karhulla ei olekaan kahdentoista\nmiehen voimaa, ei yhdenkään, kun mies sattuu olemaan parasta\nlajia. Sirkuksen johtaja maksoi hänelle yleisön edessä kymmenen\npuntaa ja pyysi Iiskaa hyvää palkkiota vastaan esiintymään hänen\nteltassaan seuraavina päivinä. Iiska ei tiennyt luvata ilman isännän\nsuostumusta. Mutta onnettomuudekseen antoi hän itsensä valokuvauttaa\nkarhun kanssa. Johtaja kirjoitti muistikirjaansa tarkoin Iiskan\nosoitteen aikoen asiaa mietittyään tulla Iiskan puheille ehkä vielä\nparemmin tarjouksin.\n\nSirkuksessa sattui olemaan kaksi Lontoon suurimman sanomalehden\ntoimittajaa. He riensivät myös Iiskan luo ja tahtoivat ottaa hänestä\nvalokuvan karhun rinnalla. Marjolan välityksellä utelivat he tarkoin,\nmistä hän on kotoisin, kenen kanssa hän on Lontooseen tullut ja minne\nhän aikoi matkustaa. Avomielisenä miehenä Marjola tuli kertoneeksi\nheille liikaa, mm. sen, että mukana seuraava nuorukainen Taavi\nTossavainen oli Ruotsissa pelastanut John de la Poolin hengen,\nvieläpä senkin, että heidän herransa oli aikonut kasvattaa näistä\nsuomalaisista istutusmaiden isännöitsijöitä.\n\nKun he vielä samana iltana kävivät Trafalgar square-torilla\nkatselemassa Nelsonin pylvästä ja Hyde parkissa hienoston kesäelämää,\nehtivät he myöhään asuntoonsa eivätkä sinä iltana kertoneet\nisännälleen seikkailustaan sirkusteltassa.\n\nSeuraavana aamuna oli Times-lehdessä Iiskasta pitkä uutinen seuraavin\notsakekirjoituksin:\n\n\"Suomalainen jättiläinen voittanut sylipainissa karhun Diken\nsirkuksessa Eastendissa.\" Ja vähän alempana oli uutinen de la\nPoolista ja kuinka häneltä on hävitetty istutusalueita ja kuinka hän\nnyt viepi sinne isännöitsijöiksi kaksi suomalaista, joista toinen on\nedellämainittu kuulu voimamies, toinen urhoollinen nuorukainen, joka\non jo kerran pelastanut hänen henkensä.\n\nKun de la Pool huomasi nämä uutiset, tuli hän kiukkuisena tulkin ja\nTaavin luo, jotka hän ensin sattui kohtaamaan ruokasalissa aamuteellä.\n\n-- Mitä tämä on? Millä oikeudella te menette selittämään\nasioitani sanomalehtimiehille? Minkä tähden Isso-Iska menee\nsirkustemppuilijaksi ilman lupaani. Te olette minun palveluksessani,\nte ette saa mennä mitään selittämään ettekä tekemään luvattani.\n\nJa kun Iso-Iiska tuli hänen näkösälleen, sai hän saman ripityksen.\nTulkin selitykset eivät mitään auttaneet, pikemmin pilasivat asiaa.\n\n-- Minä en ole milloinkaan pitänyt sanomalehdessä melua asioistani\nenkä aikomuksistani, ja te vedätte nyt minut kuin torille kaiken\nkansan katseltavaksi. Jokainen tuttavani nyt minulle sanoo, että\netkö veli löydä enää Englannista apumiehiä, kun kuljetat suomalaisia\nistutusmaillesi.\n\nDe la Poolin kiukku ei päässyt koko päivänä lauhtumaan, sillä\nmyötäänsä soi hänen puhelimensa. Sanomalehtimiehet kyselivät lähempiä\ntietoja suomalaisesta jättiläisestä ja istutusmaiden kohtalosta.\nSirkuksien johtajat pyrkivät keskusteluun Iiskan kanssa, ja tuttavat\nlausuivat valittelujaan onnettomuuksien johdosta.\n\nHallituksessakin oli huomattu de la Poolia koskeva uutinen, ja hänet\nkutsuttiin heti siirtomaaministeriöön tekemään selkoa tilanteesta\nUuden-Guinean istutusmailla. Tämä oli kuitenkin hänelle onneksi,\nsillä hallituksessa luvattiin lähettää kanuunavene rankaisemaan\nvillejä heti, kun hän vain pyytää.\n\n-- Annetaan niiden ihmissyöjäkoirien haistella ruudin käryä, että\nmuistavat vasta jättää valkoihoiset ja heidän omaisuutensa rauhaan,\nsanoi hänelle siirtomaaministeri.\n\nMutta Iiskan seikkailut eivät vielä tähän loppuneet. Seuraavana\npäivänä vei tulkki hänet ja Taavin Nelsonin patsaan luo,\njossa pidettiin suurta kansalaiskokousta. Siellä oli paljon\nsanomalehtimiehiä, mm. toinen niistä, jotka olivat nähneet Iiskan\nvoittoisan painin Diken sirkuksessa.\n\n-- Katsokaa jättiläistä, minä näin hänen voittavan karhun, kuiskasi\nhän toisille.\n\nKohta oli Iiskan ympärillä joukottain miehiä ja naisia, jotka tulkin\nvälityksellä koettivat puhutella häntä, ja kymmenet valokuvauskoneet\nkäännettiin Iiska parkaa kohti, aivankuin hän olisi ollut ensimmäinen\nmaailman ihme. Mutta hän ei puhunut sanomalehtimiehille sanaakaan. Ja\ntämä kolmimiehinen seurue pakeni kohta vaunuilla sanomalehtimiesten\npiirityksestä.\n\nMyöhemmin näki Iiska kuvansa useimmissa Lontoon lehdissä. Hän\nihmetteli, että Jällivaarassa oli häntä muisteltu vain suurten\ntappeluiden aikana, mutta meren takana osoitettiin hänelle heti\nsuurta huomaavaisuutta.\n\nMuistaen lupauksensa de la Pool vei Taavin Lontoon suurimpaan\nteatteriin, jossa sattumalta näyteltiin Shakespearin Hamletia.\nTaaville tarjoutui siis hyvä tilaisuus verrata, miten samaa\nkappaletta näyteltiin Karikylässä ja miten silloin maailman\nsuurimmassa kaupungissa. Taavia hämmästytti teatterin tavaton koko,\nsen upea sisustus ja komea näyttämö. Karikylän seurahuoneen näyttämö\noli pinta-alaltaan tuskin kahdeskymmenesosa siitä.\n\nDe la Pool oli käskenyt Marjolan tulkita Taaville tärkeimmät paikat,\nmutta paljon osasi Taavi siitä kappaleesta ennestään ulkoa, niin että\nhäneltä ei jäänyt mitään tajuamatta. Päähuomion hän kiinnitti vain\nlausumiseen, liikkeisiin ja kasvojen ilmeisiin.\n\nTaavi oli koko illan toisessa maailmassa. Näytteleminen oli\nhänestä niin luonnollista, ihmiset niin eläviä tyyppejä, kulissit\nniin todellisuutta vastaavia, että hän ei enää muistanut olevansa\nteatterissa, vaan luuli todellisessa elämässä seuraavansa poloisen\nHamletin vaiheita. Pääkallokohtaus, jossa vanha haudankaivaja puhelee\ntuttavansa pääkallolle pidellen sitä käsissään, oli niin vaikuttava,\nettä selkää pitkin kulkivat väristykset. Esiripun suljettua istui\nTaavi vielä hetkisen kuin paikalleen kivettyneenä. Taide oli vienyt\nhänet toiseen maailmaan.\n\n-- Mitä pidit englantilaisesta näytelmätaiteesta? kysyi de la Pool\nkotimatkalla.\n\n-- Se oli minun arvosteluni yläpuolella, vastasi Taavi nöyrästi.\n\n\n\n\nLÄHTÖ. SAM UMBON KERTOMUS.\n\n\nLähtöpäivä oli jo määrätty. De la Poolin talossa häärättiin aamusta\niltaan matkavarustuksia laitettaessa. Yläkerroksen palvelusväki\npakkasi matkaeväitä ja vaatteita suuriin matkakirstuihin, ja Taavi\nnäki, ettei heitäkään ollut unohdettu. Liikekonttoreissa sullottiin\nlaatikkoihin vaihtotavaraa, monivärisiä lasihelmiä, nilkka-, ranne- ja\nkaularenkaita, koralleja, näkinkenkiä, koreita vaatesuikaleita\nsekä monenlaisia terä-aseita: sahoja, veitsiä, kirveitä, talttoja\nja neuloja. Niillä aikoi retkikunta vaihtaa villeiltä kopraa ja\nmaksaa työpalkkoja. Raha ei heille vielä siihen aikaan kelvannut.\nToisiin laatikkoihin laitettiin pyssyjä, pistooleja, ruutia ja muuta\nampumatavaraa. Muutamiin taas lääkeaineita. Retkikunnan johtaja,\njoka itse oli oleskellut monia vuosia alusmaissa, tiesi, mitä siellä\ntarvitaan, siellä luonnonkansojen maassa, jossa eletään vielä\nkehityksen alimmalla portaalla.\n\nNäitä tavaroita olisi saatu kyllä ostaa lähempääkin, mutta kun oli\noma laiva, kannatti ne viedä Lontoosta saakka.\n\nMääräpäivänä tuli liikkeen oma laiva Juno heitä hakemaan. Se\noli purkanut tuomansa kopralastin Doveriin ja poikennut sitten\nLontooseen isäntäänsä hakemaan. Siihen lastattiin matkatavarat, ja\nsen siisteistä hyteistä saivat Taavi ja Iiska yhden. Täsmälleen\nmäärätunnilla irroitti Juno kiinnitysköytensä ja lähti. Junon\nmiehistö oli enimmäkseen englantilainen; lämmittäjinä toimi vain\nkiinalaisia ja yksi papualainen. Taaville tarjoutui siis hyvä\ntilaisuus oppia käytännössä englannin kieltä. Tätä tilaisuutta hän\nkäytti hyväkseen, milloin ei istunut hytissä kirjojensa ääressä. Hän\nkäänsi jo sanakirjan avulla Hamletia.\n\nKoulussa hän ei ollut koskaan huomannut vieraiden kielten oppimisen\nmäärättyä tarkoitusta.\n\n\"Mitä minä sillä teen\"? oli hän usein kysynyt itseltään. Nyt hän\noli huomannut englannin kielen oppimisen tulevalle kehitykselleen\nvälttämättömäksi. Siksi voi hän päiväkaudet istua kirjansa ääressä,\nsiksi tahdon tarmo kasvoi, ja hän tunsi olevansa itsensä herra,\nomien halujensa ja niiden salaisten voimain herra, jotka koulupoikaa\nviettelevät pois koulutyössä kirjojen äärestä ja jotka lupaavat\npaljon, mutta eivät anna mitään hyvää. Ne ovat koulupoikain\n\"Mefistofeleksia\", jotka Taavi oli jo kouluaikana tuntenut, mutta\nei ollut voinut niistä päästä. Nyt Junon kyntäessä Kanaalin aaltoja\ntunsi hän ne jo täydelleen nujertaneensa ja sisäisen vapauden\nvoittaneensa. Hän oli melkein itsensä herra.\n\nDoverissa liittyi vielä yksi mies de la Poolin seurueeseen, nimittäin\njohtaja Sam Umbo. Hän oli pitkä, laiha ja hyvin tummaihoinen\nmies, Taavin arvelun mukaan yli neljänkymmenen ikäinen, mutta\ntodellisuudessa hän oli paljon nuorempi. Pitkäaikainen oleskelu\npäiväntasaajan alla oli häneen lyönyt leimansa: aurinko oli parkinnut\nihon vaaleanruskeaksi; terveydelle sopimaton ilmasto oli kuihduttanut\nlihakset, ja alkuasukkaat olivat piirrelleet hänen kasvoihinsa useita\narpia silloin, kun hän oli taistellut oman henkensä ja isäntänsä\nomaisuuden puolesta.\n\nSam Umbo oli kotoisin Doverin tienoilta. Hän oli ehtinyt olla\nvain muutamia viikkoja kotimaassaan, kun hänen täytyi taas lähteä\nisäntänsä kanssa alusmaihin ja jättää perheensä Doveriin, jossa\nlapset kävivät koulua. Hän ei ollut uskaltanut viedä perhettään\nvillien maahan, vaikka vanhimmat pojat olivat sinne kovasti halunneet\nkostamaan niille vuoristoapinoille kodin polttamisen.\n\nUmbo oli pitkissä neuvotteluissa de la Poolin kanssa. He kahden\ntekivät suunnitteluja matkalla istutusmaiden uudelleen asuttamisesta\nja niillä käytettävästä työvoimasta. Oliko edelleenkin käytettävä\nistutuksilla lähisaarien alkuasukkaita, ns. kanakkeja vai kiinalaisia\nkuleja, se oli pulmallinen kysymys. De la Pool lienee hänelle puhunut\nmukana olevista suomalaisista hyvää, koska Umbokin kohteli heitä kuin\narvokkaita henkilöitä ainakin.\n\nJunon kyntäessä Atlanttia suunnilleen Lissabonin kohdalla tulivat\ntulkki ja Umbo Taavin ja Iiskan hyttiin juttelemaan. Umbo oli hyvällä\nkertomatuulella ja Marjola suomensi. Mutta Taavi ymmärsi jo paljon\ntulkitsemattakin.\n\n-- Miten tapahtui villien hyökkäys istutusmaasiirtolaan, silloin kun\nne sen hävittivät? kysyi Taavi.\n\n-- Hyvät herrat, alkoi Umbo, -- te ette saa aivan oikeaa käsitystä\nsiitä villien yöllisestä hyökkäyksestä, ennenkuin näette pilkkopimeät\ntropiikkimaiden yöt, ne ovat toista kuin nämä Pohjolan yöt -- sekä\nsynkät aarniometsät, joiden suojaavaan helmaan ne katoavat, silloin\nkuin valkoihoiset suuremmilla voimilla alkavat niitä hätyytellä.\nMutta, jatkoi hän piippunsa sytyttäen, -- koetan kuvailla asiaa aivan\nsellaisena kuin se tapahtui. Torresin salmen kai tiedätte? Sen takana\nPapualahden rannalla Brittein Uudessa Guineassa on isännällämme kolme\nistutusaluetta, noin viiden mailin etäisyydellä toisistaan. Kaikki\nne ovat kohta parin vuosikymmenen ahkeran ja hyvin suunnitellun työn\ntuloksia. Viime vuosikymmenellä nämä alueet alkoivatkin tuottaa\nisännällemme sievoisia summia, ja mekin saimme työstämme hyvän\npalkan. Kopraa tuotiin sieltä yhtenään emämaahan, ja viimein hankki\nisäntämme tämän oman laivan tavaroitaan kuljettamaan. Vaikeiden\nalkuvuosien jälkeen alkoi siis jo onni hymyillä, mutta samalla\nilmestyi myös uhkaava pilvi. Vihamieliset vuoristokääpiöt syyttivät\nmeitä siitä, että me muka varastelimme heidän sikojaan, hävitimme\nriistan metsistä ja kalat vesistä. Me muka noiduimme kaikki pahat\nvoimat heitä vastaan ja teimme heidän elämänsä synkkää synkemmäksi.\nMe näimme heitä harvoin, mutta moni istutusmaillamme työskentelevä\ntai läheisissä viidakoissa metsästelevä papualainen sai myrkytetyn\nnuolen rintaansa ja oli kuoleman oma.\n\nAikaisemmin kävi Englannin hallituksen määräyksestä tykkivene\npehmittämässä heidän paatuneita sydämiään, mutta viime aikoina\nei, ja sekin mahdollisesti vaikutti, että villit tulivat entistä\nröyhkeämmiksi.\n\nVuosi sitten tuli kolme vuoristolaista pyrkimään töihin. Minä\notin heidät hoivaani toivoen, että heistä siten voisi tulla\nystävällisempiä naapureita, mutta heillä olikin kavala juoni\nmielessä: he tahtoivat vakoilla, miten heidän heimonsa helpommin\npääsisi nujertamaan siirtolan sekä valkeat että mustat asukkaat\nja ryöstää heidän omaisuutensa. Niinkuin vangiksi otetulta\nvuoristolaiselta saimme tietää, olivat miehet päälliköilleen\nkuvailleet liioitellen valkoisen miehen satumaisia rikkauksia.\n\"Hänellä on monta arkullista koralleja, lasihelmiä ja muita\nkoristeita; hänellä on kasoittain rautaisia kirveitä, veitsiä ja\nkuokkia; hänellä on semmoisia tuliputkia, jotka sanovat: pang, pang!\nja mies kuolee kolmensadan askeleen päähän; hänellä on kopraa huoneet\ntäynnä ja paljon muuta. Jos olet suuri päällikkö, niin valloita hänen\nalueensa, hiivi yöllä hänen nukkuessaan ja ota hänen tavaransa!\"\n\nHeidän päällikkönsä nimi on Sumba, joka kuuluu olevan vanha, pieni,\nvillatukkainen ja hyvin musta ukonkäriläs. Hän oli miettinyt asiaa\nmonta päivää yksin majaansa sulkeutuneena, kysellyt sitten henkien\nmielipidettä, kuuluttanut koolle heimonsa miehisen väestön ja\nneuvotellut heidän kanssaan suurissa miesten huoneissa, jonne eivät\nnaiset saaneet tulla. Ja kun kaikki merkit näyttivät suosiollisilta,\npäätettiin hyökätä valkoisten kimppuun. Sitten olivat seuranneet\nmonimutkaiset sotavalmistukset. Urhoollisuuden nostattamiseksi\njaettiin miehille kuivattua ihmisen lihaa, jota oli valmistettu viime\nsotaretkiltä saaduista vangeista.\n\nSumba jakoi väkensä kolmeen osaan: yhtä johti hän itse, toisia hänen\npoikansa. Hyökkäyksen piti tapahtua yht'aikaa kaikkia de la Poolin\nasemia vastaan. Hyökkäys tapahtui iltayöstä.\n\nMe emme tienneet mitään Sumban aikeista. Minulla tosin oli aina\nasestettu vartija etuhuoneessa ja vahtikoira oli ulkona; aseeni\nolivat myöskin valmiina vuoteeni vieressä moskiittiverkon sisällä,\nmutta työmiehet olivat melkein aseettomat: heille ei uskaltanut antaa\npyssyjä; ja se oli sitäpaitsi asetuksessa kielletty.\n\nRasittavan päivätyön jälkeen nukuin hyvin sikeästi. Vartija tuli\nluokseni, nykäisi minua olkapäästä ja kuiskutti hätäisesti:\n\n\"Herra Umbo, Tomi haukkuu äkäisesti läheiseen metsään, ja kuulin\nsieltä rytinää aivankuin suurempi ihmisjoukko olisi siellä\nlähestymässä.\"\n\n\"Mene ja ammu ilmaan varoituslaukaus, että tietävät nousta toisissa\nmajoissa.\"\n\nMinä kuulin pukeutuessani laukauksen ja heti sen jälkeen koiran\nvalittavaa ulvontaa, joka vähitellen kävi yhä hiljaisemmaksi\nuikutukseksi vaimentuen viimein kokonaan. Ensimmäinen ajatukseni\noli, että jokohan tappoivat hyvän vahtikoirani. Syöksyin ulos pyssy\nkädessä ja herätin mennessäni apulaisen sivuhuoneesta. Yö oli\npilkkosen pimeä ja lämmin. Aarniometsästä, joka kiersi viljelyksiä,\nuhosi hiostavaa kosteutta. Peloittava hiljaisuus vallitsi\nympäristössä. Kuului selvästi, miten apulaiseni pukeutuivat ja\ntempasivat aseensa syöksyessään ulos.\n\n\"Kuulkaa!\", sanoi vahtimies hiljaa, \"minusta kuulostaa kuin joku\nlähestyisi ruohikon suojassa. Se ei ole Tomi, sillä Tomi parka heitti\nhenkensä äsken tuolla aukean reunalla.\"\n\nMe heristimme korviamme. Kuului raksahduksia, ja nuolia suhahteli\npäittemme sivu iskeytyen seinään kiinni. Samassa ammuimme\nyhteislaukauksen ruohistoon näkemättä mitään maalistamme. Nyt kuului\nmuutamain ihmisten jalkain kapsetta. Villit pakenivat viidakkoon.\nVihollisen ensimmäinen rynnäkkö oli torjuttu. Mutta myöhemmin saimme\ntietää, että se oli vain tiedusteluhyökkäys.\n\nMe peräännyimme seinien sisäpuolelle ja tähystimme vihollistamme\nvartavasten tehdyistä ampumarei'istä. Kului useita tunteja. Mitään\nmuuta ääntä ei kuulunut kuin yölintujen piipitystä ja lentävien\nkoirien siipien pehmeätä räpytystä, kun ne laumoissa kiertelivät\nmetsän reunaa etsien hedelmäpuita. Luulimme jo aamun alkaneen\nsarastaa, kun metsiköstä yht'äkkiä räjähti selkää karmiva meteli:\nviisisataa kurkkua ulvoi yhtaikaa, rummut pärisivät ja pensaat\nrytisivät. Vihollisen päävoima hyökkäsi eteenpäin. \"Oahuu, oahuu!\"\nhuusivat villit lähestyen metsän reunaa myöten aukealle. Mutta siinä\nhe vaikenivat. Me avasimme taas tulen, ammuimme minkä kerkisimme,\nniin että pyssyt kuumenivat polttavan tulisiksi. Siitä huolimatta\neteni näkymätön villien rintama varustustamme kohti; sen huomasimme\nsiitä, että nuolia alkoi sataa seinään kuin rakeita ukkossäällä.\nKun ei pyssyillä enää voinut ampua, otimme pistoolit esille. Villit\nolivat jo aivan rakennuksen alla, näimme niitä vilahtelevan seinän\nvierellä ja toisia kuului jo ryömivän luukuista varastokellareihin,\njoita oli alakerrassa. Niitä kapusi portaita myöten kuin apinoita,\nmutta moni niistä tupertui alas luotiemme lävistäminä. Joka taholta\nsatoi nuolia ja keihäitä ja huuto yltyi taas korvia huumaavaksi.\nKauhuksemme huomasimme, että ammuksemme olivat loppumaisillaan.\nNiitä oli kyllä monta laatikollista alakerroksen varastoissa, samoin\npyssyjä, mutta sinne ei ollut enää tietä; vihollisen keihäät ja\nmyrkytetyt nuolet olisivat siellä useista heti tehneet selvän. Mitä\ntehdä?\n\n\"Paetaan kanootilla!\" huudahti apulaiseni.\n\nSilloin vasta muistin, että meillä oli vene merenrannassa aivan\nseinän luona yllätysten varalta valmiina. Rakennus oli näet tehty\nmaan tapaan aivan veden partaalle, puoleksi veden päälle, ja meren\npuolelta vihollinen ei voinut hyökätä. Silloin minä muistin myös,\nettä makuuhuoneessani oli tynnyrillinen kiviruutia ja tulilankaa.\nKehoitin toveriani laskeutumaan hiljaa tikapuita myöten veneeseen.\nLeikkasin palan tulilankaa, pistin sen pään tynnyrin reiästä ruutiin\nja sytytin toisen pään. Pihisten kulki tuli lankaa myöten ruutia\nkohti. Ajattelin jo hetkisen, että jään sinne, kerään vihollisia\nhuoneen täyteen ja lennän sitten heidän kanssaan ilmaan. Silloin\nsäästyn ainakin kidutuksilta, silloin ei pääkalloni koskaan korista\nvihollisieni taloa. Mutta toverit? Minä olin heille luvannut tulla\nveneeseen. Ja olihan siinä jonkinmoinen pelastumisen mahdollisuus.\nNopein askelin harppasin nyt toverieni perässä veneeseen ja villien\nhuomaamatta pääsimme vesille. Sousimme minkä jaksoimme, sillä olin\nlaskenut, että tulilanka palaisi noin viisi minuuttia. Ei ollut\nviisasta jäädä rakennuksen lähelle odottamaan sitä hetkeä, jolloin\ntuli koskettaa ruutiin, ei ollut myöskään halua odotella vihollisen\nnuolisadetta. Me olimme jo kaukana merellä, kun vainolaisemme\nhuomasivat pakomme ja ampuivat meitä nuolillaan, mutta se oli\nturhaa. Yksikään jousi ei singonnut nuolta enää veneeseemme saakka.\nNähdessään pakomme villit nostivat taas korvia vihlovan sotahuudon.\nHe ryntäsivät huoneistooni, josta luulivat löytävänsä haluamansa\naarteet.\n\nUmbo oli ääneti ja sytytteli sammunutta piippuaan.\n\n-- Mitenkä kävi villeille? Räjähtikö ruutitynnyri? kysyi Taavi.\n\n-- Räjähti, jatkoi hän. -- Kuului hirvittävä pamahdus, yön pimeydessä\nleiskahti kirkas tuli rakennuksemme paikalla, ja hetken päästä kuului\nensin raskaiden esineiden putoilemista mereen ja sitten sateli\nympärillämme puunpalasia ja pieniä esineitä. Me tuijotimme entistä\nasuntoamme. Hetken kuluttua näkyi sen paikalta pieni tulipatsas, joka\npian kasvoi ympäristöä valaisevaksi roihutuleksi. Arvasimme tulen\npäässeen petroolivarastoomme, joka oli rakennuksen toisessa päässä.\nMikä oli räjähdyksessä jäänyt jäljelle, se paloi nyt kokonaan. Siinä\nhävisivät silmäimme edessä asuntomme, vaatteemme, kirjastomme,\nhuonekalumme ja rahamme sekä de la Poolin suuret varastot. Kaamealta\ntuntui silloin soudella pimeällä, mutta tyynellä merellä tuntematonta\npäämäärää kohti.\n\nSam Umbo sytytti uudestaan piippunsa ja poltteli hetkisen syviin\nmietteisiin vaipuneena. Taavi ei hennonut häntä häiritä, vaikka mieli\nteki kuulla kertomuksen loppuosa.\n\n-- Minne souditte sillä veneellä? kysyi tulkki.\n\n-- Arafura meri on matala ja täynnä koralliriuttoja ja saaria. Aamun\nsarastaessa soudimme muutamaan metsäiseen saareen, jossa lepäsimme\nkamalan yön elämyksiä lievitellen. Veneemme kätkimme pensaikkoon\nja valvoimme vuorotellen ja tähystelimme merelle, näkyisikö sieltä\ntulevaksi laivaa tai, mitä pelkäsimme, villien kanootti-laivuetta.\nEi tullut mitään, sillä saari oli syrjässä laivojen kulkutiestä ja\nkorallimatalikkojen keskellä.\n\nPahinta oli, että meillä ei ollut mitään syötävää. Lähtö oli ollut\nliian kiireellinen, jotta olisimme voineet ajatella ruumiin ravintoa.\nMutta olihan meillä aseita: melko hyvät pyssyt ja muutamia panoksia.\nSaaressa oli monenlaisia lintuja, nisäkäseläimiä ei näkynyt. Me\nammuimme muutamassa tunnissa niin paljon riistaa, että siitä riitti\nmeille paistella pariksi päiväksi. Vaikeampi oli löytää juomavettä.\nOli kuiva aika. Kaikki saarella olevat kolopaikat, joissa sadeaikana\non vettä, olivat kuivat kuin maantie. Me imeskelimme päivän helteessä\nkasvien nesteitä ja lintujen verta. Kun ammuksemmekin alkoivat\nloppua, oli tilanne todella vaikea. Jos villit olisivat saaneet\nkäsiinsä kanootteja ja päivällä hyökänneet saareen, olisi tuhomme\nollut varma. Sillä mitä on aseeton eurooppalainen asestetun villin\nedessä!\n\nKolme päivää, kolme tuskallista päivää vietimme saaressa odotellen\npelastusta. Me emme voineet pienellä veneellämme lähteä kauemmaksi\nulapalle. Neljäntenä päivänä näimme kaukaa mereltä kevyen\nsavupatsaan, joka näytti lähenevän. Sitten näkyi jo laivakin. Me\nteimme kuivista risuista tulen koralliriutalle saaren rannikon\nedustalle ja sidoimme valkeat paitamme lipuksi pitkän eukalyptusvavan\nlatvaan; heilutimme puuta kuin hullut. Laivasta meidät huomattiin.\nKun se oli varovasti tullut koralliriuttain taa, soudimme me veneellä\nsen kylkeen.\n\nLaiva oli englantilainen. Se oli matkalla Salomonin saarilta\nEurooppaan ja oli kopralastissa. Siihen olivat pelastuneet kahden\nmuun aseman valkoiset paitsi yhtä; ystäväni Ben Lock oli taistelussa\nhävinnyt tietymättömiin. Sumba oli suunnitelmiensa mukaan hyökännyt\njoka asemaa vastaan yht'aikaa. Ja niiden toisten valkoiset asukkaat\nolivat pelastuneet veneillä aivan samoin kuin minä. Asemain musta\ntyöväestö oli heti mennyt vihollisen puolelle.\n\nMinun pyynnöstäni laski laiva vähän lähemmäksi hävitettyä asemaa.\nKamalan näköinen oli nyt entinen kukoistava asema. Huoneet oli\npoltettu maan tasalle, kokosistutuksia hakattu maahan; ja kaikesta\nhuomasi, että Sumba tahtoi hävittää lähimailta kaikki eurooppalaiset\nja heidän laitoksensa. Masentunein mielin palasin siinä laivassa\nEnglantiin -- tämä Juno sattui silloin olemaan Samoasaarilla. --\nJohtajatoverini jäivät Bataviaan odottamaan isäntämme määräyksiä.\n\nKertomuksen aikana oli Iso-Iiska kohautellut olkapäitään ja noussut\nlopuksi seisoalleen.\n\n-- Minä olisin halunnut olla siellä villien hyökätessä. Siellä olisi\nsaanut tarpeekseen tapella. Olisin halunnut otella itsensä Sumban\nkanssa.\n\n-- No, no, odotahan poikaseni, kun perille päästään. Luulen, että\nmielihalusi tulee vielä täytetyksi, sanoi Sam Umbo lähtiessään Taavin\nja Iiskan huoneesta.\n\n\n\n\nTROPIIKIN \"LÖYLYSSÄ.\"\n\n\nEnglantia lukiessaan huomasi Taavi, että työ kävi kuumuuden tähden\nsitä rasittavammaksi, kuta etelämmäksi tultiin. Gibraltarin\nsalmessa löyhähti heitä vastaan kuin saunan löyly, sillä etelätuuli\ntoi sinne kuumaa ilmaa Saharasta. Hiki valui virtanaan varsinkin\npäiväsydämellä, kun aurinko paistoi melkein pystysuoraan. Janotti\nmyötäänsä kuin saunassa. Iiska veteli nahkoihinsa sellaisia\nvesimääriä, että kokki luuli hänen muuttuvan vesileiliksi. Kun hän\nvähänkin liikahti, lunksahteli vesi hänen vatsassansa kuin vajaassa\ntynnyrissä, kun sitä kärryillä kuljetetaan. Taavia monesti nauratti,\nkuinka \"jättiläinen\" taisteli näkymätöntä lämpöä vastaan muistellen\nviileitä Jällivaaran tuntureita. \"Ohhoh, puh, puh\" puheli hän\nitsekseen aivan kuin saunassa, silloin kuin löylynlyöjä on viskannut\nliian paljon vettä kiukaalle.\n\n-- Miksikähän Luoja on tuota lämpöäkin niin epätasaisesti jaellut\neri maapallon seuduille. Jällivaarassa oli toisinaan paleltua, mutta\ntäällä on palaa, päivitteli hän hikeä pyyhkiessään.\n\n-- Ei tämä ole vielä mitään, sanoi Umbo, jolle tulkki selitti Iiskan\nsanat, -- mutta olisittepa ollut mukanani, kun kerran Persianlahden\nperällä satuin hiekkaerämaahan; siellä oli niin kuumaa, että\nkivet kihisivät, kun niille sylkäsi. Meistä olisi siellä varmasti\ntullut muutamissa päivissä kuivettuneita muumioita, jollemme olisi\nkiirehtineet sieltä viileämmälle merelle.\n\n-- Mutta asuuhan sielläkin ihmisiä, huomautti Taavi.\n\n-- Kaikkeen tottuu, sanoi de la Pool. Ihminen on mukautuvaisin\nkaikista elävistä, ilmankos hän olisi voinut levitä täältä\nlämpimistä maista aina napapiirille saakka. Me englantilaiset,\njoilla on alusmaita kaikissa maanosissa, olemme saaneet tottua\nkaikkiin ilmastoihin. Meidän on täytynyt levittää eurooppalaista\nsivistystä kaikkiin maanosiin. Tunnette nyt, että lämpökin on voima,\njoka vaikuttaa sekä yksityiseen ihmisen että koko kansakuntain\nkehitykseen. Ilmanalasta riippuu paljon. Täällä kuumissa maissa\nei ihminen jaksa työskennellä aivan yhtä kovasti kuin siellä\nviileämmillä seuduilla. Liika lämpö lamauttaa; tropiikkiseutujen\nkuuman kosteassa ilmastossa vähenee tarmo kuten jousen jäntevyys\nkosteassa paikassa. Siksi asuukin päiväntasaajan luona vain\nluonnonkansoja. Kauimpana pohjoisessa ja etelässä liika kylmyys\nvaikuttaa haitallisesti edistykseen. Meidän lauhkeiden vyöhykkeiden\nasukkaiden pitää terästää niiden seutujen asukkaita, meidän on\nannettava tropiikkiseutujenkin kansoille vauhtia. Englanti on\nvauhtipyöränä maailman kansojen kehityksessä, ja te olette myös sen\nosia. Siksi ei nyt sovi valitella tällaista lämmön lisäystä.\n\nKun Juno kulki Suezin kanavan läpi Punaiselle merelle, niin kuumuus\nkävi yhä sietämättömämmäksi, mutta Taavi ei valittanut eikä enää\nIiskakaan. He päättivät valittamatta kestää siinä missä toinenkin.\nAdenissa, Kalombossa ja Singaporessa, joissa laiva pysähtyi, oli\ntasainen lämpö. Alkuasukkaat olivat melkein alasti, eikä muutamilla\nnäyttänyt olevan asuntoakaan, koskapa nukkuivat yönsä ulkosalla\npaljaan taivaan alla.\n\nSingaporessa oli sellainen kansojen ja värien sekoitus, että\nTaavia ihmetytti, mitä niillä kaikilla oli ollut asiaa tuohon\nsatamakaupunkiin. Kellertävä, ruskea ja melkein musta väri oli\nsiellä vallalla, valkoihoisia näkyi vähemmän. Satamassa hyökkäsi\njoukko alkuasukkaita kanooteillaan Junon luo niin kovasti huutaen ja\nmeluten, että Iiska luuli niiden julistaneen sodan; hän valmistautui\nase kädessä niitä vastaanottamaan. Mutta tosiasiassa ne olivat\netelämaan vilkasverisiä taitureita, oikeita sukellusmestareita. Kun\nUmbo, joka ennestään tunsi niiden tavat, heitti hopearahan meren\npohjaan, syöksyi alaston alkuasukas suin päin perässä ja nouti\nkuin noutikin rahan syvältä merenpohjasta. Taavin mieleen muistui\nsiinä eräs maantien veräjä Karikylän luona, jossa poikaset kilvan\nkiirehtivät matkustajalle porttia avaamaan; ja kun he näkivät\nkiiltävän lantin kärryiltä kilahtavan tielle, he syöksyivät kaikki\nrykelmäksi lanttia tavoittamaan. Kujeillessaan hän heitti rahan\nkahden veneen väliin. Kummastakin sukelsi oitis mies pohjaan ja\nsitten nousi jonkin aikaa kuplia meren pinnalle kuin kiehuvasta\npadasta. Taavi arvasi siitä, että miehet riitelivät vedessä rahasta\nja sitten toinen nousi vihaisena kanoottiinsa.\n\nTaavilla oli ollut se harhaluulo, että päiväntasaajan maissa ei\nrahalla olisi suurtakaan vetovoimaa, koska ihmiset eivät tarvitse\nsitä vaatteiden ostoon; ja ravintoa hän luuli jokaisen saavan\npuista niin paljon kuin viitsi ottaa. Tämä esimerkki avasi hänen\nsilmänsä, hän huomasi, että näillä puolivilleilläkin oli sellainen\nrahanhimo, että he olisivat sitä saadakseen voineet lyödä naapurinsa\nkuoliaaksi. Taavi ei silloin tiennyt, että se oli eurooppalaisen\nsivistyksen ansio, sen, josta de la Pool oli niin kauniisti puhunut.\nKun ne sukellustaiturit olivat matkustajilta saaneet kokoon muutamia\nlantteja, he menivät kiinalaiseen kapakkaan ostamaan väkijuomia.\n\n-- Niin, rahalla on salaperäinen tenho, joka näyttää sitä seuraavan\nnavoilta päiväntasaajalle saakka. Se johtuu osittain siitä\ntarkoituksesta, mihin sitä käytetään. Nuo miehet ovat nautinnonhimon\nvallassa, toiset hankkivat rahaa elääkseen ja muutamat edistyäkseen,\najatteli Taavi.\n\nHän tunsi itsessään jonkinlaista ylemmyyden tunnetta sen tähden,\nettä hän oli matkalla ansaitakseen varoja kehittääkseen itseään\nsillä alalla, jolle hän luuli lahjansa viittaavan. Hän siis aikoi\nansaitsemansa rahat vaihtaa henkiseksi pääomakseen, \"jota ei koi syö\neikä ruoste raiskaa, ei varkaat kaiva eikä varasta, joka ei mitään\npaina eikä ota tilaa ja joka kulkee aina miehen mukana.\" Ja sopivissa\nolosuhteissa voi sitä muuttaa rahaksi.\n\nSingaporessa tuli Junoon lisää väkeä. De la Pool pestasi siellä\npalvelukseensa kiinalaisia kuleja noin viisikymmentä miestä. Hän\noli Umbon kanssa tullut siihen johtopäätökseen, että kuleihin voi\nhädän tullen luottaa hiukan paremmin kuin kanakkeihin, jotka voivat\nmennä vihollisen puolelle. Taavi oli kyllä Ruotsin kaivosalueella\nnähnyt miestä jos jonkinlaista, mutta ei sentään näiden kaltaisia.\nKellertävä, pyöreä naama, vinot silmät ja ryysyinen, likainen\nvaatetus tekivät heidät kummallisen näköisiksi.\n\nSatamasta lähdettyä de la Pool kutsui Taavin ja Iiskan huoneeseensa\nja neuvoi, miten heidän oli käyttäydyttävä kulia kohdellessaan.\n\n-- Te olette nyt herroja päälliköitä ja nämä kulit ovat teidän\nalamaisianne. Teidän pitää muistaa puhutella heitä käskevästi ja\nvaatia ehdotonta kuuliaisuutta. Te ette saa koskaan nauraa heidän\nläsnäollessaan ettekä puhua pilaa. Heidän pitää maahan kumartaen\nesittää teille asiansa, ja te seisotte silloin jäykkänä ilmettäkään\nmuuttamatta heidän edessään. Ja jos he jotakin rikkovat niitä\nsääntöjä ja lakeja vastaan, joita heille annan, niin rangaiskaa\nankarasti. Tässä on teille kummallekin keppi. Se olkoon aina teidän\nkädessänne ulkona liikkuessanne. Se on vallan merkki, ja pistooli\npitää aina olla takataskussa. De la Pool antoi heille kummallekin\nkäyräpäisen, notkean kepin. Iiskalle ei ollut Singaporesta löytynyt\nsopivaa, vaan hänen oli täytynyt varta vasten teettää.\n\n-- Saammeko lyödä heitä oikein olan takaa? kysyi Iiska.\n\n-- Ette itse. Eurooppalaisen käsi on liian hyvä heitä lyömään. Te\nannatte heille kuritusta toisen käden kautta.\n\n-- Pitääköhän minunkin nyt ruveta \"Maraksi\"? huokasi Taavi.\n\nTaavi ja Iiska menivät jälleen huoneeseensa, ja jonkin ajan kuluttua\ntoi tulkki heille painetut, englanninkieliset säännöt, miten\nheidän piti käyttäytyä kuleja kohtaan ja miten niiden piti olla\ntyössään ja joutoaikoinaan. Siinä oli myöskin jonkinlainen rikoslaki\nalkuasukkaita ja kuleja varten. Iiska kirjoitti ne kaikki suomeksi.\n\nTaavia nauratti makeasti, kun Iiska nenä pystyssä ja keppiään\nheilutellen käveli kannella harjaantuakseen uuteen asemaansa,\nkulien käskijäksi ja tuomariksi, sillä siihen saakka oli hän ollut\nkäskettävänä. Mutta häntä ei laisinkaan enää naurattanut, kun hän\nmuisti, että hänenkin piti näytellä nyt samaa osaa. Iiskalla oli\nmuutamia hyviä edellytyksiä: hänellä oli valtava koko, jota nuo\npuolivillit kunnioittavasti katselivat aavistellen, että siinä\non samassa suhteessa voimaa; hänellä oli ääni, joka sai lasit\ntärisemään, kun hän keuhkojensa koko voimalla pani ilman hyökkäämään\näänijänteidensä kautta. Hän oli voimaan nähden kuin suurvalta\nkanssaihmistensä joukossa. Taavi tunsi olevansa hänen rinnallaan\npieni kuin kääpiö ja kulienkin silmissä vain poikanen, mutta hän\ntiesi, että hänellä oli enemmän henkisiä aseita, jotka usein ovat\nraakaa voimaa paremmat. Hän osasi tarkasti ampua ja hän päätti ensi\ntilassa näyttää näille alaisilleen taitoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he Malakkasalmen suulta laskivat edelleen Sumatran sivua, tiesi\nTaavi olevansa aivan päiväntasaajan alla. Puolen päivän aikana hän\nmeni kannelle katselemaan aurinkoa ja ympäristöä. Aurinko paistoi\nkohtisuoraan päälakeen, ja miehen varjo kannella oli muuttunut\nvain mustaksi leveälierisen hatun ympyriäiseksi varjoksi. Kuumuus\noli sietämätön. Meri välkähteli ympärillä syvän sinisenä, pikku\nsaarten tuuheat metsiköt kohosivat kuin kukat ruukuissa, ja rantoja\nreunusti huikaisevan valkoinen korallihiekka. Koralliriuttojen takana\nalastomat alkuasukkaat soutelivat kanooteillaan kalastuspuuhissa.\nHöyryaluksia, purjelaivoja ja alkuasukkaiden purjeilla varustettuja\nkaksoiskanootteja näkyi joka taholla. Taavi huomasi, että Juno kulki\nvilkasliikkeisiä, kahta valtamerta yhdistäviä salmivesiä. Taavi ei\nvoinut olla kauan kannella, hänen täytyi paeta kuumuutta huoneeseensa\nja jäähdytellessään hän muisteli kotimaansa vilpoisia kesäpäiviä.\n\nKuuden aikana illalla aurinko näytti hiljaa painuvan mereen\nkylpemään. Meri oli kaunis silloin, kun laskevan auringon viimeiset\nsäteet hivelivät sen pintaa. Iltarusko sammui ihmeen pian ja tuli\nsynkeä pimeys. Jos olivat maisemat muuttuneet toisen näköisiksi,\nniin muuttunut oli taivaskin. Siinä ei ollut enää Pohjolan kesäyön\nkuulakkuutta, vaan tummansinisenä kaartui taivaan holvi, josta\ntähdet lähettivät heikkoa valoaan lämpimään yöhön. Toiseksi oli\nvaihtunut tähdistökin. Ei näkynyt enää Pohjantähteäkään, eteläisen\ntaivaan tähtiä sen sijaan oli näkyvissä mm. suuri Etelän risti. Taavi\nmuisti tässä, että uusien tähtien ja tähdistöjen kohoaminen näkyviin\netelään tai pohjoiseen kuljettaessa johtuu siitä, että maa on pallon\nmuotoinen.\n\nSitten siirtyivät hänen ajatuksensa luonnon lakeihin. Kaikki taivaan\navaruus, maapallo, jokainen sen eläin ja kasvi, jokainen kappale\nja tomuhiukkanenkin seuraavat monia eri lakeja. Ihmiselämässäkin\non paljon kirjoittamattomiakin lakeja ja paljon elämää varten\nkirjoitettuja, joita pitää noudattaa. Täydellistä vapautta ei siis\nole olemassakaan. Hän muisti lähteneensä vapautta hakemaan, hän\nmuisti karkulaisena puhdistaneensa koulun tomut jaloistaan, koska sen\nsäännöt olivat hänen mielestään liian ankarat.\n\n-- Miksi minä en kestänyt siinä, missä toisetkin. Minä olen\nkapinoitsija ja karkuri, ja nyt asettaa kohtalo minut määräilemään\ntoisten kohtaloita. Minä olen nyt \"Mara\"; jos minä noita kiinalaisia\nkohtelen liian ankarasti, niin ne karkaavat, ja minun pitää sitten\nrankaista karkureita, joka itse olen karkuri. Näyttää siltä, kuin\nkohtalo laskisi leikkiä kanssani.\n\n-- On jo yö, sanoi Junon kapteeni laskien kätensä Taavin olkapäälle.\n-- Ei ole terveellistä olla kannella tähän aikaan. Se on laivan\nsäännöissä kielletty.\n\n\n\n\nSURULLINEN TULOKATSELMUS.\n\n\nKoska matalassa Torresin salmessa ja Flyjoen liejuisten suistosaarien\nalueella oli vaarallisia koralliriuttoja, kulki laiva Papualahdessa\nhiljaista vauhtia seisahtuen pimeimmäksi ajaksi saarien suojaan.\nVihdoin eräänä kauniina aamuna elokuun lopulla näkyi edessä metsäinen\nUuden Guinean rannikko. Laivan kapteenin karttojen mukaan piti\nUmbon hallitsema istutusalue olla suoraan keulan edessä, mutta itse\nasiassa se oli koko joukon idempänä. He saivat kulkea tuntimääriä\ntuuheametsäisen mangroverannikon edustalla, kunnes de la Pool\nkiikarillaan huomasi kauan kaivatun työmaansa.\n\n-- Tuolla on kokoslehtoni melkein autioksi ryöstettynä, lausui hän\nsurullisesti.\n\n-- Ovat jättäneet yhden rakennuksen polttamatta, nimittäin työläisten\nasunnon. Se ei ole voinut tapahtua muusta syystä kuin siksi, että\ntyössäni olleet kanakit ovat olleet salaliitossa vihollisen kanssa.\nSumba ei nimittäin säästä mitään. Tästä saamme kohta selvän.\n\nIstutusalueen kohdalla oli rannikkomaa melko korkeaa; se ei ollut\njuurisen, ryteikköisen mangrovemetsän suojaamaa kuin muualla\nPapualahden rannikolla, jossa rannikko on alavaa Hetemaata.\nKiikarilla näkyi selvästi kokoslehdon kauniit puurivit, joiden\nvälissä oli vaaleita käytäviä. Tuuhealatvaiset palmut loivat niille\ntummia varjojaan. Siinä oli de la Poolin monikymmenvuotisen työn\ntulos, viljelysaukeama aarniometsän reunassa. Hän se oli istuttanut\npuut määrättyyn järjestykseen, hän oli ollut puutarha-arkkitehtina\nja koko puuhan alkajana. Siinä oli osa hänen elämänsä työtä, osa\nhänen henkeään. Siksi hänen kätensä vapisivat, siksi hänen huulensa\npuristuivat, siksi hän kauhistui nähdessään länsiosan kalliista\nkokoslehdostaan maahan hakattuna ja asuntonsa poltettuna. Vihdoin hän\nmuisti, että yksi pieni huone poltetusta rakennuksesta oli täynnä\npapualaisilta ja vuoristokääpiöiltä saatuja esineitä, jotka hän oli\naikonut lahjoittaa British-museoon. Mutta nekin olivat nyt tuhkana.\n\n-- Katsohan, sanoi de la Pool Umbolle, tuolla laskeutuu ihminen\nkokospalmusta.\n\nUmbo huomasi sen ja tunsi miehen papualaiseksi. Toisia tuli ulos\nrakennuksesta. Ja kiikarilla näkyi, kuinka ne hämmästyneinä\nkatselivat laivaa. Siinä oli pitempiä ja lyhyempiä miehiä sekaisin.\n\n-- Ei ole epäilystäkään: entiset työmieheni ja viholliset ovat\ntehneet liiton keskenään anastaakseen omaisuutemme. Sumba on\nhuomannut, että \"parempi on lehmä lypsää kuin tappaa\", ja hän on\nkeskeyttänyt kokospalmujen katkomisen. Nyt on osa hänen väkeään\njäänyt tänne.\n\nLaiva laski vielä lähemmäksi rantaa, kun huomattiin, että rannalla ei\nollut kuin muutama kanootti. De la Pool antoi laivan pillin soida.\nOsa miehiä, jotka olivat seisoneet majan ovella, juoksi metsään ja\nosa jäi odottamaan. Laivasta annettiin merkkejä, että joku tulisi\nrantaan, mutta sen sijaan piilottautuivat loputkin näkyvistä metsän\ntiheikköön.\n\nDe la Pool antoi laskea pari laivavenettä vesille, varusti Taavin ja\nIiskan kivääreillä; neljä valkoista miestä: hän itse, Umbo, tulkki\nja Taavi laskeutuivat veneeseen ja kaksi merimiestä souti heidät\nmuutamaan niemekkeeseen, jossa ei näkynyt ketään; eikä näkynyt\nmajastakaan elon merkkejä. Mutta englantilaiset olivat varovaisia,\nhe vainusivat tässä jonkinmoista petosta eivätkä menneet viritettyyn\nansaan. De la Pool antoi toisen matruusin hakea laivasta äkäisen\nverikoiran, jota vihaisuuden tähden täytyi pitää kahleissa. Kun\nkoira saatiin maihin, laski isäntä sen irti ja usutti taloa kohti.\nSe laukkasi rakennusta kohti kuin olisi tavoittanut sieltä riistaa.\nKaksi tai kolme kivääriä pamahti rakennuksesta melkein yhtä aikaa\nkoiran pään menoksi ja nuolia suhahteli joukottain sen yli, mutta\nyksikään luoti ei sattunut koiraan. Se kiersi rakennuksen taakse,\njossa oli nähtävästi aseettomia villejä piilossa. Ne lähtivät kilpaa\njuoksemaan metsään päin äkäisen koiran repiessä heidän paljaita\npohkeitaan ja reisiään.\n\nDe la Pool oli nähnyt tarpeeksi. Siksi hän kutsui koiransa pois ja\npalasi miehineen laivaan. Hän huomasi, että tarvitaan jossakin määrin\nsuurempia voimia aseman takaisin valloittamiseksi.\n\nHeti tämän jälkeen Juno nosti ankkurinsa ja muutamien päivien\nperästä se saapui Cooktowniin Yorkin niemimaan itärannikolle, jossa\nsilloin majaili englantilainen kanuunavene. Englannin hallituksen\nkäskykirjeen mukaan de la Pool sai kanuunaveneen avukseen\npuhdistamaan alueitaan ryöväreistä.\n\nViikkoa myöhemmin aamuvarhaisella Juno laski taas ankkurinsa\nistutusmaan edustalle, ja kanuunavene asettui siitä vähän matkan\npäähän. De la Pool tarkasteli taas kiikarillaan ja huomasi\njoukoittain villejä majan ympärillä. Hän antoi taas merkkejä\nlaivasta, mutta kun villit vain pötkivät pakoon viidakkoon, niin\ntykkiveneen päällikkö antoi ampua pakenevia raehauleilla, samoin\nmajaa, josta ne lähtivät.\n\nKymmenkunta ryöväriä kaatui ja useita haavoittui. Tykkivene ampui\nsitten muutamia laukauksia viidakkoon siellä piilevien peloitukseksi,\nja varmasti sinä päivänä pakenivat viholliset omiin kyliinsä\naarniometsän läpi virtaavan joen varsille.\n\nSamoin he kävivät puhdistamassa toiset istutusalueet vihollisista.\nSuinpäin ne pakenivat kaikkialla kuullessaan kanuunain jykevää\nkieltä. Heillä oli jo ennestään siitä ikävät kokemukset. Mutta\ntyörauha istutusmailla ei ollut palannut. Metsiin paenneet kanakit ja\nvillit metsäläiset olivat ainaisena uhkana. Kun tykkiveneen täytyi\npian lähteä toisille seuduille, saivat nämä istutusmaiden uudestaan\nrakentajat olla aina varuillaan, ja he palasivat aluksi joka yöksi\nlaivaan jättäen vain muutamia vartijoita asuntoihin.\n\nHaavoittuneelta metsäläiseltä saatiin tietää, että Sumban suuri\nyritys ensimmäisen hyökkäyksen aikana oli tuloksiltaan jäänyt\npieneksi ja että hän oli menettänyt paljon väkeä räjähdyksessä, kun\nmuka pahahenki oli hajoittanut ja polttanut rakennuksen kadehtien\nSumban saalista. Toisilta valtaamiltaan alueilta hän oli saanut\njonkinverran ryöstösaalista, mutta sen jakamisessa hän oli joutunut\nriitaan kanakkien kanssa, joka riita kuitenkin pitkien neuvottelujen\njälkeen selvitettiin. Sen mukaan kanakit, de la Poolin entiset\ntyömiehet saivat viljellä kokosistutuksia Sumban miesten valvonnan\nalla ja saalis oli jaettava tasan. Kanakit luulivat, että de la Pool\njättää kokonaan alueensa ja että he myöhemmin saavat itse myydä\nkopransa vaikkapa hollantilaisille tai saksalaisille laivoille, jotka\nniillä vesillä kilpailivat englantilaisten kanssa.\n\nSiirtoloiden uudestaan rakentaminen sujui nopeammin, sen jälkeen\nkuin omistaja vuokrasi avuksi pienen hollantilaisen rannikkoaluksen.\nSe kävi hakemassa lisää työvoimaa Salomonin saarilta ja Yorkin\nniemimaalta sekä rakennusaineita aina Sidneystä saakka. Sieltä\ntuotiin myös rakennusurakoitsijat. Kulit ja lähisaarilta tuodut\nkanakit siivosivat raiskattuja palmulehtoja ja istuttivat uusia puita\nhakattujen tilalle, toiset korjasivat kokospähkinöitä keräten lastia\nJunoa varten, jonka piti lähteä taas Eurooppaan, De la Pool teki itse\nrakennussuunnitelmat ja johti työt kaikilla Uuden Guinean alueillaan\nkulkien laivallaan siirtolainsa väliä puoleen ja toiseen. Taavi ja\nIiska saivat jäädä entiselle Umbon asemalle. Hänet taas siirrettiin\nkeskimmäisen aseman johtajaksi, ja Marjola meni kolmannelle alueelle\nentisen johtajan apulaiseksi.\n\nIiskasta tehtiin työvouti, joka keppi kädessä käveli työmaalta\ntoiselle valvoen, että laiskuuteen taipuvat kanakit eivät saaneet\ntilaisuutta pistäytyä tiheikköön nukkumaan ja että työ yleensä sujui.\n\nKuumien maiden rakennukset ovat yleensä keveästi rakennettuja eikä\nniitä tehdäkään lämmön pitäviksi, vaan suojaksi sadetta ja tuulta\nvastaan. Kun rakennusaineita oli kylliksi ja austraalialaiset\nmestarit taitavia työssään, valmistuivat siirtolaisrakennukset\npikemmin kuin luultiinkaan. Taavi sai Iiskan kanssa haltuunsa melkein\nsamanlaisen asunnon kuin Umbolla oli ollut. Mutta hyökkäysten varalta\nvarustettiin se erityisillä laitteilla. Tässä rakennuksessa, joka\nmyös oli aivan meren rannalla, asui de la Pool päivisin, niin kauan\nkuin hän oli saarella, mutta yönsä hän edelleenkin vietti laivalla.\nSiitä tulesta, jonka hän kuljetti Norjan tuntureilta lyhdyssään,\nsytytettiin kaikkien hänen asemiensa liedet uudestaan. Se oli\nkuin salaperäinen taika, jonka hän luuli tuovan onnea. Hän opetti\nahkerasti Taavia hoitamaan siirtolansa asioita, mm. kirjanpitoa,\njosta uusi johtaja ei paljoa ennestään tiennyt. Ahkeran harjoituksen\navulla hän sai sen ongelmat selville. Kyseessä olikin vain\nyksinkertainen kirjanpito liikkeen tuloista ja menoista.\n\nVasta täällä siirtomaissa tuli Taavi oikein tuntemaan isäntänsä.\nRuotsin ja Norjan tuntureilla hän luuli de la Poolia joutavaksi\ntyhjäntoimittajaksi, joka vain kuluttelee liikoja rahojaan.\nEnglannissa hän oli kuin ylhäinen herra ainakin, mutta siirtomaissa\nhän oli ensimmäinen työmies. Aamusta iltaan hän puuhasi työssään\nväsymättä. Vastukset hän päätti voittaa ja hän voitti.\n\nKiireellisiltä siirtolan rakennuspuuhilta ei Taavi ollut joutanut\nsyventymään ympäristön luontoon kuin vilahdukselta muiden töiden\nohella. Siirtolan rakennuspuuhat olivat vieneet Taavinkin ajan\ntarkoin. Vasta de la Poolin lähdettyä Austraaliaan hän alkoi\nvähin erin ottaa selvää ympäristön maisemista, niiden kasvi- ja\neläinkunnasta ja kansoista. Englantilainen oli pitänyt huolta väkensä\nhenkisestäkin ravinnosta siten, että oli joka asemalle varustanut\nkirjaston, jossa oli runsaasti luonnontieteellistä kirjallisuutta.\n\nErinomaisen kauniit olivat tyynet aamut, jolloin auringonsäteet\nsivelivät meren pintaa ja kultailivat aarniometsien läpipääsemättömiä\nlatvalehvistöjä, joista kuului jos jonkinlaista ääntä, rupattelua,\nvihellyksiä, uikutuksia ja kirkumista, mutta ei meidän metsiemme\nsoinnukasta laulua. Muutamana aamuna, kun läheisestä metsästä kuului\nkorvia viiltävä melu, Taavi otti pyssynsä ja koiransa ja meni\nottamaan siitä selvää. Noin satakunta puhtaan valkoista lintua istui\nsuuren kumipuun latvassa riidellen ja huutaen. Hän tunsi linnut\nkakaduiksi, joita papukaijojen sukulaisia on siellä useita lajeja.\nTaavi ampui yhden, mutta ne eivät lähteneet lentoon, painuivat\nvain alemmaksi katsomaan, miten toverille oli käynyt sen pudottua\nmaahan. Taavi ampui vielä toisenkin, sillä hän aikoi lähettää\nlintujen nahkoja lahjaksi kotikaupunkinsa koululle. Vasta nyt kakadut\nhuomasivat vaaran ja lähtivät valkoisena sumunhohtoisena pilvenä\nkiitämään toisille seuduille.\n\nVähän matkaa kuljettuaan hän näki puun oksalla erinomaisen\nkorean linnun, joka siivet hiukan koholla, melkein koko ruumis\nhienon-hienojen, kullankeltaisten kaarevien sulkien verhoamana,\nhiljaa keikailevin askelin lähestyi yksiväristä toveriaan.\n\n-- Se on varmaankin paratiisilintu, joita elää täällä Uudessa\nGuineassa useita lajia, mietti Taavi.\n\nToiselta oksalta käveli toinen koiraslintu lähestyen kilpailijaansa.\nRinnakkain pöyhistelivät siinä kukot koreita höyheniään, levitellen\nsiipien alta kasvaneita laulusulkiaan puolipalloksi. Naaras\nkatseli arvostelevasti molempia, ja kumpikin kukko näytti tietävän\nsatumaisen kauneutensa, jota lisäsivät niihin sattuvat auringon\nsäteet! -- Ah, mikä kauneus ja loisto, mikä värien puhtaus ja sointu\nonkaan teihin yhdistetty, te linnuista ihanimmat. Ei ole ihme, jos\nEuroopassa vanhimpina aikoina kerrottiin teistä ihmeellisiä satuja.\n\"Paratiisilinnut leijailevat korkeimmissa ilmakerroksissa, melkein\npuhtaassa eetterissä. Naaras munii yhden ainoan munan koiraksen\nselässä sijaitsevaan koloon ja hautoo siinä. Kaksoislintuna\nleijailevat ne vain niiden maapallon seutujen yllä, jotka luontonsa\npuolesta enimmän muistuttavat muinaista paratiisia.\"\n\nTaavin teki ensin mieli ampua, mutta kauneus yhdessä vanhan tarun\nkanssa tenhosivat hänet; hän ei voinut ampua. Ja Taavin huomattuaan\nne lähtivät lentoon, sillä jo niihin aikoihin olivat paratiisilinnut\nihmisen vainoamia koreiden sulkiensa tähden.\n\nAsuntoonsa kulkiessaan hän katui, ettei ollut ampunut toista.\nMinä olisin voinut lähettää sen sulkia kirjeessä vaikkapa Irma\nMarkkalalle, noin vain näytteeksi, miten koreita lintuja täällä on.\n\nPalmulehdon rajalla Taavi näki mustanruskean miehen, jolla oli kori\nkädessä. Taavi ensin säikähti peläten, että mies on vakooja, mutta\nkun mies syvään kumartuen viittasi koriin, meni hän sitä katsomaan.\nSilloin mies antoi hänelle kirjeen; ja hänen viittauksistaan ja\nmuutamista englantilaisista sanoista päättäen, joita hän mongersi,\npiti Taavin ne viedä taloon \"suurelle valkoiselle miehelle.\" Taavi\npyysi miestä mukaansa, mutta tämä ei lähtenyt, vaan alkoi kiireesti\nkävellä metsään, hokien mennessään: \"Toiste tulen, toiste tulen.\"\n\nKävellessään Taavi tarkasteli koria. Siinä oli nuotiolla käristetty\nvillisian porsas lehtiin käärittynä sekä hedelmiä. Kirje oli\nkirjoitettu englannin kielellä ja osoitettu Sam Umbolle.\n\nKun samana päivänä se hollantilainen laiva, jonka de la Pool\noli vuokrannut välittämään liikennettä asemiensa ja Austraalian\nvälillä, oli menossa seuraavalle asemalle, päätti Taavi käydä Umbon\nluona vieraisilla ja viedä itse kirjeen. Umbo tuli hyvin iloiseksi\nsaadessaan vieraan.\n\nTaavi ojensi hänelle kirjeen. Umbo säikähti katsoessaan osoitetta.\n\n-- Onko se mahdollista? mumisi hän kirjettä avatessaan. Hän luki\nkirjeen ääneen:\n\n    'Rakas veli.\n\n    Et taida uskoa, että olen vielä elävien joukossa, vaikka en enää\n    kauan. Kahakassa sinä kohtalokkaana yönä, jona nämä vuoristopirut\n    hävittivät kotimme, jouduin haavoitettuna vangiksi, ja heidän\n    päällikkönsä Sumba raahasi minut tänne ja pitää minua vartioituna\n    umpinaisessa häkissä majansa läheisyydessä. Nuo koirat koettavat\n    minua lihottaa saadakseen minusta paremman paistin. Sen tähden\n    minulla on ruokaa, mutta en voi enää syödäkään. Sillä sain tietää\n    muutamalta kanakilta, joka on ennen ollut sinun palveluksessasi,\n    mutta kapinayönä paennut vihollisen puolelle, että minut kohta\n    syödään soturien urhoollisuuden nostattamiseksi. Se kuuluu\n    tapahtuvan viikon perästä suuressa juhlassa, jonka Sumba aikoo\n    pitää sotureilleen ennen sotaan lähtöä. Hän on nimittäin\n    aikonut hyökätä uudestaan sinne asemille, ryöstää ne ja tappaa\n    kaikki sen puolustajat. Näyttää siltä kuin hän olisi tulemassa\n    sekapäiseksi, niin hän raivoaa aikoen eurooppalaisille hirveästi\n    kostaa niiden soturiensa puolesta, jotka hävisivät räjähdyksessä\n    asemallasi. Joka päivä hän käy häkkini luona, irvistelee, tähtää\n    minua heittokeihäällään ja jousellaan, mutta ei kansan tähden\n    uskalla ampua. Auta, jos voit. Jollet voi, niin sano terveiseni\n    omaisilleni ja John de la Poolille.'\n\nKirjeessä oli vielä kartta Sumban kylän asemasta ja tiestä, jota\npitkin sinne päästään. Siinä kerrottiin myös, että sama mies,\njoka toi kirjeen, käy päivän perästä hakemassa vastauksen. \"Mies\ntahtoo päästä teidän välityksellänne kotisaarelleen ja siksi hän on\nantautunut tähän vaaralliseen toimeen.\"\n\n-- Hän elää sittenkin, vaikka luulin kuolleeksi. Minun täytyy\nauttaa ystävääni Beniä. Hän on miehistä parhain. Sitäpaitsi oma\nturvallisuutemme vaatii meitä toimimaan ennen Sumbaa.\n\nUmbo haki kolmannen aseman päällikön ja Marjolan yhteiseen\nneuvottelukokoukseen, joka seuraavana päivänä pidettiin Taavin\nasemalla. Koriin, jossa lahjat olivat olleet, pantiin vain kirje,\njossa asemien päälliköt lupasivat auttaa onnetonta Beniä. Kun\nkori oli viety määräpaikkaan ja viejä poistunut, tuli metsästä\nmies, joka sen heti otti ja jätti sijalle kirjeen. Siinä oli aivan\nseikkaperäinen selostus Sumban sotaväen suuruudesta ja laadusta sekä\naseista. Asemia ryöstäessään Sumba oli saanut jonkin verran pyssyjä,\nmutta ne olivat jo pahasti ruostuneet ja ammukset olivat lähes\nlopussa. Miesten aseistus oli siis samanlainen kuin villeillä yleensä.\n\nSeuraavana päivänä oli näillä kolmella asemalla vilkasta liikettä.\nAsekuntoisia miehiä harjoitettiin ja varustuksia valmistettiin\ntulisella kiireellä. Taavin neuvosta valmistettiin jokaiselle\nrautapellistä rinta- ja selkävarustus, joka estäisi nuolien\ntunkeutumasta ruumiiseen. Varsinkin Ison-Iiskan varustukset olivat\njulman näköiset: hän oli sanan täydellisessä merkityksessä rautaan\npuettu. Kun sitä koetettiin, ei nuoli eikä heittokeihäs lävistänyt\nhänen panssareitaan. Taavi sai tästä keksinnöstään toisilta\njohtajilta \"kapteenin\" arvon, mutta de la Poolin huvilan kattoa\nvarten varatut rautapellit oli nyt käytetty toiseen tarkoitukseen.\n\nMääräpäivänä kerääntyivät kaikkien asemain soturit pääasemalle,\njosta oli lyhyin matka Sumban heimon kylään. Kaikkiaan lienee\nollut noin sata miestä. Niille kaikille ei riittänyt pyssyjä eikä\nrautavarustuksia, mutta tarvittiinhan retkellä kantajia ja muita\napumiehiä, kun ei ollut käytettävänä juhtia, eikä niillä olisi mitään\ntehnytkään tiettömässä aarniometsässä.\n\nUmbo otti ylimmän päällikkyyden, ja ennestään koeteltuna miehenä\nhän johti hyökkäystä pääasiallisesti niiden ohjeiden mukaan,\njoita Ben oli hänelle lähettänyt. Palmulehdossa piti hän muutamia\nyhteisharjoituksia ennen hyökkäystä. Ja siellä hän luki myös Benin\nlähettämän kirjeen sen osan, jossa kerrottiin Sumban aikovan tappaa\nsiirtolan kaikki asukkaat.\n\nVielä kerran toi kanakki kirjeen Beniltä. Silloin Umbo sai hänet\npuheilleen ja tunsi miehen entiseksi säyseäksi työmiehekseen. Hän\nlupasi miehelle täydellisen anteeksiannon ja sitoutui saatattamaan\nhänet kotisaarilleen, jos hän on vain edelleenkin avullisena\nyrityksessä. Mies lupasi. Sitäpaitsi oli hän hyvin vihainen Sumballe,\nja kaikki papualaiset olivat jo kovin kyllästyneet kääpiöpäällikköön,\njoka ei enää anna heille tarpeeksi ruokaakaan, neuvoo vain hankkimaan\nsitä varastamalla eurooppalaisten asemilta.\n\n-- Se on hyvä, sanoi Umbo. -- Jos tahdotte kaikki kotisaarillenne,\nniin kernaasti vien teidät sinne, mutta sillä ehdolla, että autatte\nminua, jos tulisi sota Sumban ja minun välillä.\n\n-- Mielellämme sen teemme, sillä hän kiusaa meitä.\n\n-- Kun kuulette tuliputkien sanovan: \"pang, pang\", niin hyökätkää\ntekin Sumban väen niskaan. Voittosaaliin ja'amme ja siten Sumballe\nkostamme kärsimämme vääryyden.\n\n-- Tässä on viisi pistoolia, anna niistä yksi salaa Benille.\nKätkeköön hän sen huolellisesti häkkiinsä. Anna nämä toiset teidän\nluotetuimmille miehillenne. Hyökkäyksen kuumimpana hetkenä antakaa\nniiden paukkua.\n\nSitten Umbo opetti kanakille vähän aseen käyttöä. Iloisena juoksi\nmies aarniometsien kohtuun korissaan kalliit aseet, joita ei\ntavallisesti rahallakaan myydä kanakeille.\n\n\n\n\nHÄIRIINTYNYT JUHLA.\n\n\nSumban heimo valmistautui myös näihin aikoihin ratkaisevaan otteluun\n\"valkoisten paholaisten\" kanssa. Heittokeihäitä teroitettiin,\nnuolen kärkiä kasteltiin voimakkaassa myrkyssä, jousien jäntevyyttä\nkoeteltiin. Nuoret miehet pitivät kylän laidassa ampuma- ja\nkeihäänheittoharjoituksia. Urhoollisuuden nostattamiseksi he ampuivat\nkantoon, jonka päätä koristi sodassa kaatuneen vihollisen kallo.\nToiset tasailivat juhlakenttää, jossa parin päivän perästä aiottiin\nviettää suuret sotajuhlat tavanmukaisine ihmisliha-illallisineen.\nKaksi vanhaa akkaa kantoi kentälle suuren haarukan ihmisen\npaistamista varten. Ja kentän laidassa häkissä istuva Ben ei ollut\nvähääkään epävarma siitä, ketä varten se haarukka sinne tuotiin,\nsillä hän tiesi, että Sumban heimo ei syönyt oman kansansa jäseniä.\nJännittyneenä hän katseli metsän reunaan, kuuluisiko sieltä mitään\nja koska alkaa se \"suuri leikki\", josta Umbo oli kirjoittanut.\nHän katsoi väliin häkkinsä nurkkaukseen, johon hän oli kaivanut\nUmbon lähettämän aseen panoksineen. Siinä tapauksessa, etteivät\nUmbon joukot ennättäisi kyllin ajoissa, hän päätti myydä henkensä\nmahdollisimman kalliista.\n\nMutta suuressa miesten huoneessa keskusteli Sumba vanhempien\nsoturiensa kanssa tulevasta \"leikistä.\" Hän istui lattialla\nkengurun nahkojen päällä jalat ristissä ja hänen neuvonantajansa\nja ennustajansa hänen ympärillään. Nenän väliseinän läpi pistetty\nluupuikko sekä reikäiset, riippuvat korvalehdet tekivät hänen mustat\nkurttuiset kasvonsa vieläkin julmemman näköisiksi. Vanhin tietäjä,\njoka seurusteli läheisesti henkien kanssa, tiesi ennustaa, että\ntästä retkestä tuli onnistunut ja että Sumba saa paljon pääkalloja,\npaljon lihaa ja monta huoneen täyttä valkoisten tavaraa. Hän\nmyöskin neuvoi, että tällä retkellä käytetään kanootteja, ettei\nvihollinen pääse merelle pakenemaan, sillä sieltä ne aina tulevat\ntakaisin. Hyökkäyksen valkoisten asemia vastaan piti tapahtua yhtä\naikaa maan ja meren puolelta. Sumba kyseli tarkoin, oliko kukaan\nloukannut viljasadon jumalaa _itengenaa_ kaatamalla puun ilman, että\non pyytänyt häntä ensin siirtymään toiseen puuhun, ja onko häntä\nkestitty gamoda-juomalla pirskoittamalla sitä viljelyksille. Hän\ntahtoi myöskin tietää, onko kukaan nähnyt viimeaikoina _oriogoruhoa,_\nsitä \"raa'an lihan syöjää, joka raatelee ihmisiä ja jolla on niin\nisot ulkokorvat, että se makaa niiden päällä.\" Päänoita ei sanonut\nnähneensä, väitti kaikkien jumalien olevan suosiollisia.\n\nNeuvottelukokous kesti auringon laskuun saakka. Sen loputtua tuli\nSumba Benin häkin luo ja nauroi vangille viittaillen ryppyisellä\nkädellään juhlakenttää, minkä keskellä oli suuri puuröykkiö. Siihen\ntulivat ne kaksi akkaakin, jotka olivat tuoneet haarukat,ja heidän\nkatseistaan ja eleistään päättäen arvostelivat he tulevan \"paistin\"\nlihavuutta. Toinen ei tuntunut olevan Beniin laisinkaan tyytyväinen.\nBenin oli vaikea hillitä itseään. Hän olisi niin mielellään tahtonut\nampua kiusaajansa, mutta malttoi vielä mielensä.\n\nSinä yönä nuoret miehet viettivät pikkujuhlaa alkajaisiksi.\nJuhlakentän laidassa, pienen puron luona he maalasivat ruumiinsa\npunamullalla ja savella, valmistivat itselleen naamareita ja\nkoristivat päähineensä paratiisilinnun sulilla. Pimeän tultua\nsytytettiin pikkuisia nuotioita -- ei vielä sitä isoa roviota -- ja\nnuorukaiset tanssivat ja melusivat melkein koko yön. Naiset eivät\nottaneet tähän öiseen juhlaan ensinkään osaa. Heidän asuntonsa oli\nsyrjemmällä, ja sieltä kuului alituinen puheen pajatus.\n\nBen oli nukkunut yönsä häkin reunalla, johon eräs ystävällinen\npapualainen oli kantanut kasan kuivattuja heiniä. Mutta nyt häntä ei\nnukuttanut, vaikka hän oli nukkuvinaan. Korvat höröllä hän kuunteli\njokaista ääntä ja jokaista liikettä kylässä ja sen ympäristöllä.\n\nUmbon joukot eivät olleet enää kaukana. Ne olivat rasittavan\nmarssin jälkeen leiriytyneet muutamaan avoimeen paikkaan, kuivuneen\nlammikon pohjalle aarniometsän keskelle, ja Umbo oli lähettänyt\nkaksi tiedustelijaa ottamaan selvää siitä, tietääkö Sumba heidän\nhyökkäysaikomuksestaan. Sanansaattajat palasivat puoliyön tienoilla\ntuoden sen tiedon, että Sumban väki juhlii ja valmistelee juhlia.\nHe olivat käyneet aivan päällikön paalumajan alla tapaamatta yhtään\nvahtia.\n\n-- Me voisimme yllättää Sumban väen hyökäten pimeällä, sanoi Umbo.\n\n-- Menkäämme häntä tervehtimään vasta aamun sarastaessa; se on\nrehellisempää, esitti Taavi; ja samaa mieltä oli miehistökin, joka\noli marssista peräti väsynyt ja paisteli villisian lihaa pienten\nnuotioiden ääressä.\n\nAamun sarastaessa Umbo näki edessään Sumban kylän. Se oli pienen\njoen rannalla, niemekkeellä. Talot olivat rakennetut joen rannalle\npaalujen päälle, ja ne näyttivät verraten suurilta. Nostotikapuut\nolivat vielä ylhäällä, sen näki hän kiikarilla, eikä vielä näkynyt\nkoko kylässä ihmisiä liikkeellä. Nuoret miehetkin lienevät olleet\nyöllisen tanssin jälkeen kovin väsyksissä. Umbo tarkasteli seutua\npieneltä kukkulalta, joka nähtävästi oli villien tähystyspaikka,\nkoska puut oli raivattu maata myöten. Hän kutsui luokseen Taavin ja\nnäytteli hänelle Benin lähettämästä kartasta, missä olivat miesten ja\nmissä naisten asunnot ja missä on itse Sumban \"palatsi.\" He näkivät\nkiikarilla selvästi juhlakentän ja sen keskellä rovion.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen Umbo teki sotasuunnitelman, ja he\nalkoivat saartaa kylää. Mutta kun Iiskan komennuskunta aikoi mennä\nvillien kanooteilla joen toiselle puolelle, nosti vartiosotilas joen\nrannalla kovan metelin. Hän kalisteli puusta tehtyä ilmoitusrumpua\nniin voimakkaasti ja taidokkaasti, että se ihmetytti Taavia.\nPian vastattiin hälytykseen kylän toiselta rannalta, ja hetken\nkuluttua pärisivät hälytysrummut kaikkialla ja sotilaita täysissä\nvarustuksissaan laskeutui tikapuita miesten huoneista, mutta toiset\njäivät taloihin. Taavia aluksi huvitti villien neuvottomuus.\nPäättömiksi säikähtyneinä he kyselivät toisiltaan hälytyksen syytä,\nja pian kiehui kylässä elämää niinkuin muurahaiskeossa, johon on\noksa heitetty. Kun pahin hämmästys oli ohi, he hyökkäsivät maahan\nkaivetuille etuvarustuksilleen. Sillä aikaa Umban miehet kerkisivät\nlevitä laajaksi kaareksi kylän ympärille ja alkoivat ammunnan\npääasiallisesti Sumban taloa kohti askel askeleelta työntäen edellään\nniitä villejä, jotka olivat edenneet etuvarustusten sivuitse.\nVillitkin alkoivat kivääritulen, mutta luodit raapivat vain puiden\nlatvoja. Silloin alkoi paukkua keskikylälläkin. Kanakit olivat\nlupauksensa mukaan alkaneet hyökätä soturien selkään Benin johdolla.\nKahden tulen väliin jouduttuaan villien täytyi peräytyä miesten\nrakennuksille, jossa he aikoivat pistää kuoliaaksi jokaisen, joka\nuskaltaa niitä lähestyä. Tuntien eurooppalaisten aseet olivat Sumban\nmiehet tehneet huoneidensa alaosaan savesta suojuksia, joita eivät\nluodit lävistäneet. Umbon joukkojen hyökkäys keskeytyi hetkeksi, kun\nBen kanakkeineen yhtyi niihin. Kyynelsilmin tervehti paljon kärsinyt\nBen vapauttajiaan.\n\nTaavi ja Iso-Iiska jatkoivat keskeyttämättä hyökkäystään rannan\npuolelta. He olivat jo aivan talojen edustalla, kun Umbo ja Ben\nselvisivät kohtauksesta. Tuiskuna tuli nuolia rakennuksista\nhyökkääjiä vastaan, mutta he eivät mitään välittäneet. Iiska oli jo\ntunkeutunut Sumban huoneen alle, tarttui käsin kannatuspylvääseen\nja ravisti sitä niin voimakkaasti, että koko rakennus huojui. Hänen\nselkäänsä satoi yhtenään keihäitä ja nuolia. Mutta kun ne kärki\ntylsänä kilpistyivät siitä syrjään kuin kalliosta, päättelivät\nvillit, että se on itse pahahenki, \"oriogoruho\", ja jättivät Iiskan\nrauhaan, mutta vastustivat sitä tulisemmin toisia. Iiska sai\nirroitetuksi yhden tukipylvään, jolla hän sitten jyskytti rakennuksen\nlattiaa ja seiniä tanssittaen sisällä olevia sotureita ja itse\nSumbaakin, joka kauhistui tätä voiman näytöstä. Päänoita koetti\ntaioillaan ja rukouksillaan lepyttää vimmastunutta \"oriogoruhoa\",\nmutta se ei auttanut. Iiska peuhtoi kuin Simson ennen temppelin\npylväissä ja paalu toisensa jälkeen poistui rakennuksen alta.\nViimein pudota rysähti rakennuksen toinen pää maahan ja Iiska pääsi\nsisälle. Hän aikoi ensin lyödä kangella alastonta miesjoukkoa, joka\naseettomana kyyrötti nurkassa henkien vihaa peläten. \"Oriogoruho,\noriogoruho\", kuuli Iiska heidän mumisevan. Sumbakin heitti aseensa\nlattialle ja lankesi maahan kasvoilleen. Iiska tunsi hänet\nkuvauksista, joita hän oli papualaisilta kuullut. Hän tarttui\noikealla kädellään villin niskaan ja nosti suoraan ilmaan. \"Uiiii!\"\nkirkaisivat villit kauhusta, kun luulivat, että Iiska ilman muuta\nsyö heidän päällikkönsä. Mutta Iiska kantoi hänet vain ovelle, josta\nheitti hänet kuin variksen pojan pesästään Benin ja Umbon eteen,\njotka olivat tulleet loppumatkan melkein vastustusta kohtaamatta\nTaavin taistellessa navakasti Sumban pojan joukkoja vastaan joen\npuolella.\n\n-- Nyt ovat osat vaihtuneet! huudahti Ben. -- Enkö minä sinulle\nsanonut, että valkoisen miehen henkikin kostaa sinulle katalan työsi,\nkun salaa hyökkäsit päällemme. Nyt saat itse istua häkissä.\n\nTämän sanottuaan hän vei Sumban häkkiin ja käski kahden kivääreillä\nvarustetun miehen vartioida häntä. Umbo antoi hänen rumpalinsa\nkuuluttaa, että sota on loppunut ja että kaikkien on kokoonnuttava\npäällikön asunnon eteen. Sillä välin olivat Sumban pojan joukot\nantautuneet Taaville ja poika sai seurata isäänsä häkkiin.\n\nHyvin kirjava oli se sotilasjoukko, joka pienissä ryhmissä\nja häpeissään kerääntyi Sumban asunnon eteen. Se oli pientä\nkähärätukkaista väkeä, jonka puvusta ei ollut paljon tietoa; eivät\nolleet kerinneet koristelemaankaan itseään.\n\nUmba piti heille seuraavan puheen:\n\n\"Te mustat miehet, te olette nostaneet aseenne valkoista miestä\nvastaan, te olette salaa hyökänneet hänen taloonsa kuin dingo\neemuparveen, te olette tappaneet hänen palvelijoitaan ja ryöstäneet\nhänen omaisuuttaan. Se ei ole ollut henkien mieleen, itse\n'oriogoruho' on taistellut riveissämme ja me olemme voittaneet. Niin\nkäy aina, kun nostatte kätenne valkoista miestä vastaan. Mutta se\nei ollut teidän syynne, se oli tuon päällikkönne Sumban käskystä.\nMe valkoiset miehet teemme sovinnon teidän kanssanne sillä ehdolla,\nettette milloinkaan enää nosta asetta meitä vastaan.\"\n\nMuuan papualainen tulkitsi tämän villeille. -- \"Me suostumme\nsovintoon, me vannomme, että elämme vastedes rauhassa\", vastasivat\nvillien vanhimmat.\n\nTämän onnellisesti päättyneen sotaretken loppuselvittelyssä\ntuomittiin Sumba kuolemaan ja hänen poikansa Timori asetettiin\npäälliköksi hänen sijaansa. Ystävyyden merkiksi esitti Timori, että\nTaavi ottaisi aviopuolisokseen hänen sisarensa Sumbavan, mutta Taavi\nei siihen suostunut. Sen sijaan hän pyysi oikeuden milloin tahansa\ntulla katsomaan villien näyttelemistä ja juhlia, joista Taavi oli\nhyvin huvitettu.\n\n\n\n\nTAAVI TOSSAVAINEN ISÄNNÖITSIJÄNÄ JA NÄYTTELIJÄNÄ.\n\n\nTämän jälkeen oli rauha de la Poolin istutusmailla, ja muutamien\nkuukausien perästä oli taas kaikki kunnossa. Työtä tehtiin aamusta\niltaan, ja työvoimaa, josta istutusmailla on toisinaan kova puute,\noli runsaasti, sillä ne vanhat työmiehet, ne kanakit, jotka välillä\nolivat olleet Sumban leirillä, eivät menneetkään kotisaarilleen,\nvaan tahtoivat palvella koko sen ajan, miksi he olivat pestautuneet.\nKopraa kerääntyi sen tähden paljon varastoihin, ja entistä useammin\nsai laiva käydä sitä hakemassa.\n\nTaavi oli hyvä istutusmaan johtaja. Hän oli itse täsmällinen kuin\nkello. Antoi väelleen selvät määräykset ja vaati, että niitä\nnoudatettiin. Uppiniskaisia hän rankaisi, mutta ei koskaan liian\nankarasti. Villien keskellä eläessään hän oli oppinut tuntemaan kurin\nvälttämättömyyden. Mutta aniharvoin hänen tarvitsi sitä käyttää,\nsiksi sekä kulit että kanakit pitivät hänestä eivätkä sallineet\npuhuttavankaan, että hän lähtisi takaisin Eurooppaan.\n\nKolme vuotta oli Taavi Tossavainen Uudessa Guineassa. Sinä\naikana hän oppi ei ainoastaan istutusmaata hoitamaan, vaan myös\npuhtaasti puhumaan ja kirjoittamaan englannin kieltä, oppi\ntuntemaan alkuasukkaiden tavat ja uskonnolliset käsitykset, oppi\nmyös heidän taidettaan, joka oli vielä lapsellisempaa kuin hänen\nomansa kouluaikana. Kääpiöiden päälliköstä Timorista hän sai hyvän\nystävän. Usein söi hän paistettua villisian, puukengurun tai eemun\nlihaa Timorin tilavassa talossa, usein hän myöskin Timoria kotonaan\nkestitsi ja lahjoitti hänelle milloin vaatetta, milloin veitsen,\nkirveen tai sahan, mutta ei milloinkaan ampuma-asetta.\n\nKun kolme vuotta oli kulunut, palasi Taavi Lontooseen ja hänen\ntilalleen jäi Iso-Iiska, jolla oli apuna kirjanpitäjä. Lupauksensa\nmukaan de la Pool toimitti hänet teatterikouluun, jota hän sitten\nkävi kaksi vuotta edistyen taiteessaan niin hyvin, että jo\nensimmäisenä keväänä sai kuninkaan palkinnon, komean kultamitalin.\nHän sai koko ajan täysihoidon de la Poolin upeassa kodissa ja sillä\naikaa, kun isäntä kävi alusmaissa, hoiti hän liikkeen asioita.\n\nVaikka Taavi kirjeenvaihdon välityksellä oli koko ajan ollut\nkosketuksissa kotimaansa kanssa, ei se vähentänyt hänen\nkoti-ikäväänsä, pikemmin lisäsi. Hän oli saanut kirjeitä kotoa,\nkoulutovereilta, varsinkin Mikko Jorolta, joka oli päässyt\npostinkantajaksi Karikylään, sekä Irja Markkalalta, jolle hän oli\nlähettänyt tukun paratiisilinnun höyheniä ja muutamia hyvin kalliita\naustralialaisen lyyralinnun sulkia. Melkein joka kirjeessä oli häntä\npyydetty tulemaan takaisin kotimaahan. -- Ja Taavi tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana sumeana lokakuun päivänä kuusi vuotta sen jälkeen,\nkun Taavi ja Mikko karkasivat Karikylästä, oli tämän kaupungin\nhenkisessä elämässä merkkitapaus: ulkomailla opiskellut ja siellä\nmainetta saavuttanut näyttelijä Taavi Tossavainen oli kaupungissa\nnäytelmäseurueineen. Pääsyliput menivät kuin kuumille kiville; ne\nloppuivat kesken. Lehtori Markkala tyttärineen oli saanut vapaalipun.\nKatsomo oli ääriään myöten täynnä jo puoli tuntia ennen näytelmän\nalkua, sillä ihmiset olivat uteliaita näkemään kotikylän poikaa,\njolla oli takanaan jo monimutkaiset elämänvaiheet ja joka nyt\nrikkaana miehenä ja etevänä taiteilijana oli tullut kotikaupunkiinsa.\n\nNäytelmäseurue esitti Daniel Hjortin, Taavi nimiosassa. Esiripun\nauettua vallitsi katsomossa tavallista syvempi hiljaisuus. Ja koko\nkappaleen ajan seurasi yleisö henkeään pidättäen poloisen Daniel\nHjortin vaiheita. Parhaimmatkin taiteentuntijat, kuten lukion suomen\nkielen opettaja ja tohtori olivat sitä mieltä, että se ei ollut vain\nnäyttelemistä, se oli kuin tosielämää, syvästi tunnettua ja mainiosti\nesitettyä. Jo ensi näytöksen jälkeen ei tahtonut suosionosoituksille\ntulla loppua. Taaville ojennettiin suuria kukkalaitteita. Viimeisen\nnäytöksen jälkeen meni lehtori Markkala häntä kädestä kiittämään\nlausuen:\n\n-- Sinusta Taavi on tullut taiteilija ja mies.\n\nSen jälkeen toi Irja hänelle kimpun punaisia ruusuja ja se katse,\njonka taiteilija häneen loi kukkia ottaessaan, puhui paljon.\n\n\n\n"]