Seikkailuromaani kertoo ylioppilas Konrad Löfin vaiheista ja lankeemuksista. Kevytmielinen nuorukainen ajautuu pelivelkoihin ja skandaaleihin, mikä johtaa välirikkoon isän kanssa. Tarina seuraa hylkiöksi leimatun nuoren miehen elämää sirkusmaailmassa ja merillä hänen etsiessään uutta alkua.
Jalmari Karan 'Konrad Löf' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1652. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KONRAD LÖF
Erään hylkiön seikkailuja
Kirj.
KAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
SISÄLLYS:
Alkusanat.
I osa:
I. Sirkustyttö.
II. Pälkähässä.
III. Veto.
IV. Kilpailu.
V. Häväistysjuttu.
VI. Isä.
VII. Peli.
VIII. Eroittaminen.
II osa:
I.
I. Rappiolla.
II. Koe.
III. Sitoumus.
II.
I. Vanhoja tuttavia.
II. Seikkailu merellä.
III. Uuteen elämään.
Loppusanat.
ALKUSANAT
Saattaa olla arveluttavaa julkaista ylioppilas Konrad Löfin elämänvaiheita. Hän on valitettavasti sellainen, että monen mielestä hänen edesottamisensa ovat kirkas kauhistus, ja hänen kevytmielisyytensä ilmeinen pahennus. Nykyisenä aikana on kuitenkin tuhansittain ihmisiä, joiden syntiluettelo on paljoa synkempi, mutta vähemmän vaihteleva kuin sankarimme. Kun sanomalehdet, jotka sentään joutuvat sekä lasten että aikuisten käsiin, päivittäin tarjoavat tapahtumia, joiden rinnalla Konrad Löfin seikkailut vaalenevat viattomiksi, lienemme kyllin karaistuja kohtaamaan hänet kirjankin lehdillä.
Tämän hylkiön paheita ja vikoja voi ken tahansa itsetuntonsa hurskaassa riemussa osoittaa sormellaan; ja sehän lienee, halveksumisen ohella, suurin nautinto, mikä meille itsekullekin on annettu.
Vielä siihenkin nähden, mitä olevaisista oloista kertomuksen yhteydessä saattaa paljastua, käynevät mielipiteet eri suuntiin. Toiset tahtoisivat kauhistuneina silmälappuja, peittämistä, silittämistä; silloin heidän mielestään olisi kaikki hyvin. Toiset taas haluaisivat kirkuvia värejä, korostamista, repivää paljastusta; silloin he olisivat tyytyväisiä. Tässä on vain yksinkertaisesti kerrottu kaikki se, mitä sankarimme vaiheista on tiedetty.
Kapteeni Teräs.
ENSIMMÄINEN OSA
I
SIRKUSTYTTÖ
Sahanomistaja Löf sulki hitaasti lompakkonsa, josta hän vastikään oli antanut ensimmäisen opintokuukauden rahat pojalleen. Hän ei kuitenkaan sullonut sitä taskuunsa, vaan laski sen pöydälle, katsahti ulos kuin ajatuksissaan, viivytteli hetkisen ja kääntyi sitten jälleen nuorukaiseen päin:
– Niin, viime vuosi meni sinulta kokonaan hukkaan. Sinä et suorittanut ainoatakaan tutkintoa, enkä ole täysin selvillä siitä, oletko saanut edes piirustukset valmiiksi. Sen sijaan sinä menetit rahaa enemmän kuin opiskelevalle nuorukaiselle on soveliasta. Minä en moiti sinua, enkä pidä sinulle saarnaa. Olet ylioppilas ja siis täysin riippumaton. Sinulla on riittävästi älyä käsittääksesi, mitä tulevaisuutesi sinulta vaatii. Mutta yhden asian minä sinulle sanon ja pyydän, että panet sen mieleesi: Tämän kerran saat vielä yrittää, enempää et.
Kun nuori Konrad Löf siinä tarkkasi isäänsä, niin kylmä, pelonsekainen tunne sai hänet valtaansa. Tuo varhain valkeaksi käynyt tukka, nuo kovat silmät ja julmuuteen vivahtavat juonteet suun vaiheilla, tuo miltei liiaksi hillitty ääni, joka silti puri ytimiin saakka, kaikki tämä teki häneen jollain tavoin vieraan vaikutuksen, kuin olisi hänen edessään ollut tuntematon mies, eikä isä, ja omituisesti hänen mieleensä välähti se seikka, että sahassa kaikki pelkäsivät isää, joka kuitenkaan ei koskaan rähissyt.
Sahanhoitaja oli noussut.
– Hevonen näkyy jo odottavan. Hyvästi sitten, hän sanoi, ojentaen kylmähkösti kätensä.
– Hyvästi isä.
Sen jälkeen sahanhoitaja astui konttoristaan sisähuoneisiin ja nuorukainen hankkiusi rattaille.
Konrad Löf oli komea polyteekkari, suorastaan liian kaunis. Kuinka hyvin sopikaan tupsulakki tuohon vaaleakiharaiseen päähän! Kuinka kirkkaina sädehtivätkään silmät selvien kulmakaarien alla, kuinka hienosti piirtyi nenä, kuinka kevytmielisesti kaartui tuo miltei himokas suu.
Mutta nyt hänen kasvoillaan oli totinen, jopa alakuloinen sävy. Isän jäähyväiset olivat jollain tavoin masentaneet hänet. Hän muisti iloissa ja urheiluissa kiitänyttä kesää; nyt heloitti metsä jo syksyn väreissä. Hän ajatteli kymmenen päivää kestävää tenttikautta, jonka kuluessa hänellä olisi ollut niin monta tutkintoa suoritettavana, eikä hänellä kuitenkaan ollut juuri mitään valmiina.
Hevosmatka loppui. Asemakin oli miltei tyhjä ihmisistä. Hän lähetti kotiin viimeiset tervehdykset kyytimiehen mukana ja astui junaan. –
Niin, tuskinpa jäi muuta kuin katumus viime kesän muistoksi. Hän oli tosin ollut kaksi kuukautta praktikanttina Niemen konepajalla, mutta sekin oli ollut yhtämittaista kalastusta ja purjehtimista konepajan johtajan pojan, nuoren ylioppilaan kanssa... Kun hän kiitävän junan ikkunasta silmäsi sinivälkkeisiä järviä, joiden kellastuvissa kaislikoissa sorsat soutivat tai melova ukko laski verkkojaan, niin haikea kateus valtasi mielen. Yrjö, kesätoveri, sai vielä nauttia kaksi viikkoa. Miksi piti teknillisen korkeakoulun alkaa lukuvuotensa puoli kuuta aikaisemmin kuin yliopisto?... Viiltävä kaipuu herätti kuohahtavia haluja: teki mieli antaa mennä niin kauas kuin tietä riitti, jonnekin, minne tahansa, mihin kohtaloihin hyvänsä, mistään välittämättä.
Ja kun lähemmin tarkkasi tuota haaveissaan istuvaa nuorukaista, hänen sirotekoista, mutta teräksistä vartaloaan, hänen hoikkia jalkojaan, hänen ohutsormisia, mutta ylempää jäntevästi leveneviä kämmeniään, niin olipa kenties valmis uskomaan, että mies oli luotu kaikkea muuta, mutta ei porvarillista aherrusta varten. –
Mutta kun juna vihdoin tulla pohahti Helsingin asemalle, niin kaikki hetkelliset huolet olivat kuin poispyyhkäistyt. Siellä oli hälinää ja liikettä, siellä vilahteli valkeita lakkeja, joiden alla katse terävöityi etsimään tuttuja kasvoja.
– Hurraa! Konrad Löf! Terve, terve! Voi juutas kun olet vielä ruskea! Olet kai urheillut?
– No malliksi, veli veikkonen. Terve! Koska sinä tulit?
– Illalla. Kuule, onko Aromaa tässä junassa? Eikö! No tule sitten Patriaan, minulla on siellä huone varattuna. – – –
– ... vaikka olisi kymmenen tenttiä! Sirkukseen illalla, sanon minä. Siellä on Doña Estella; koko kaupunki ei puhu muusta kuin hänestä! Doña Estella, espanjatar! Voi taivasten takoja, sellaista "emmaa" et sinä kuunaan ole nähnyt.
– ... Huomisella on huoli itsestään, etkähän sinä yöllä "boksia" etsi. Mikäs sinun on Patriassa köllötellessäsi, rahaporhon, kun ei tässä vaivaisetkaan valita. Ei, veljeni, sirkukseen, sanon sen vieläkin.
Mutta nyt on vuorokausi kulunut ja nyt sopii tarkastella Konrad Löfiä oikeassa elementissään, joka on hänelle ominaisempaa kuin kaihoisa haaveilu rautatienvaunussa.
Hän istuu sirkuksessa, aivan etupenkillä ja hänen kummallakin puolellaan on kaksi tupsulakkista polyteekkaria. Mutta häntä itseään emme tahdo enää tuntea: hieno kuin salonkikeikari, päässä silinteri – mokomallakin piimäsuulla – silmässä monokkeli ja hansikoidussa kädessä hyvätuoksuinen havanna. Hänen jalkojensa juuressa, penkin alla, on kori ihania ruusuja.
Kas tuollaisena tunsi hänet jo viime lukuvuosi, kevytmielisenä hulluttelijana, tuhlaajana, miehenä, joka harvoin puuttui sieltä, missä laulut raikuivat, lasit kilahtelivat ja korttipeli kävi.
Sirkus ahtautuu tupaten täyteen. Orkesteri soittaa räikyvät alkunumeronsa; esitetään kouluratsastusta, sujuttelua ja klovni-ilveily, mutta yleisö pysyy verraten kylmänä; sitten on Doña Estellan vuoro.
Kun hän ratsastaa arenalle sysimustalla hevosellaan, niin suosion myrsky puhkeaa katsomossa. Ja ihana on todellakin tämä nainen. Hän on nuori, eikä nuorennettu. Hän on musta kuin yö ja tummat silmät salamoivat suuren otsatähden alla. Hänen välkkyvä trikoopukunsa jättää täysin nautittaviksi hänen notkean ruumiinsa veistokuvallisen puhtaat viivat. Ei ole ihme, että hurjapäinen Konrad Löf eilen illalla on vannonut: "Tuon tytön minä otan vaikka läpi hornan tulen".
Hänen ratsunsa seljässä ei ole sellaista suurta lavaa, joka on tavallisesti kaikilla ilmahyppyjen tekijöillä; vain paksu, tulipunainen huopasoikio on lujasti sidottu hevosen selkärangan suojaksi. Eikä hänen volttinsa ole tavallinen, raskaasti ja vaivoin onnistuva. Hän näyttää liitelevän ilmassa, hän pyörähtää siellä yksi, kaksi kertaa ja saavuttaa jälleen varmasti tasapainonsa, hän hyppää silmät sidottuina tulisen renkaan läpi, eikä hänellä kaikessa tässä näytä olevan vähintäkään vaivaa.
Hivelevä valssi soi ja ilmojen keijukainen Doña Estella tekee perhoskeveitä hyppyjään. Mutta joka kerta kun ratsu saapuu sille kohdalle, missä polyteekkarit ja Konrad Löf istuvat, singahtaa viimemainitun kädestä suuri ruusu juoksevan hevosen jalkoihin. Aluksi se ei herätä huomiota, mutta kun kukkia yhä kertyy, alkavat sirkusjumalattaren silmät etsiä kohteliasta uskalikkoa. Eivätkä ne suinkaan syökse vihan salamoita. Ne säihkyvät rohkaisevasti, ne hymyävät, huulet kaartuvat ja helmiäishampaat välähtelevät; vihdoin pääkin nyökkää ja valkea käsi heilahuttaa tervehdyksen. – Ja loistavapukuiset upseerit, elähtäneet salonkileijonat ja lorgnettisilmäiset rouvat katsovat ihmeissään ja kateudesta pakahtumaisillaan rohkeaan nuorukaiseen, tuohon maitopartaan, joka on kylliksi röyhkeä esiintyäkseen silinterissä ja riittävän häikäilemätön herättääkseen sirkustähden huomion tavalla, joka ei ole muiden päähän pälkähtänyt.
Mutta nuorukainen innostuu, käy rohkeammaksi. Lopulta hän heittää suuren, tummanpunaisen ruusun korkealle ylös. Taitava heitto, vielä taitavampi käsi kukkaa tavoittamassa!... Viimeiset hyppynsä suorittaa Doña Estella Konrad Löfin ruusu kädessään ja ratsastaa pois hyvähuutojen, jalkojen töminän ja kättentaputusten huumaavassa pauhussa.
Verhojen takana, minne jumalatar on kadonnut, siellä on kokonainen rivi kiiltävänappisia upseereja ja silinteripäisiä herroja odottamassa tilaisuutta kohteliaisuutensa ja palvontansa osoituksiin. Ja siellä on myöskin nyt Konrad Löf, vähäpätöinen nuorukainen, johon toisten kateelliset ja halveksuvat silmäykset suuntautuvat. Niin, hän on kyllä nuori, mutta hän on vannonut ja silloin ei ole niinkään helppoa lyödä häntä laudalta. Sopivaan aikaan pistetty juomaraha auttaa valtiattaren ratsun suitset palvelijan kädestä hänen käteensä. Nyt ympäröi ruusukiehkura jalon hevosen kaulaa! Ja kun jumalainen doña luo ihailijainsa piiristä katseen sinne käsin, näkee hän nuorukaisen polvistuneena ratsun viereen, hartaasti suudellen pientä, omituista jalustinta, jota taiteilijattaren silkkikenkä on äsken koskettanut.
– Ah, monsieur! kuuluu doñan huudahdus. Ja valkealla kädellään hän halkaisee ihailijoittensa piirin astuakseen nuorukaisen luo.
Tämä ojentaa hänelle suuren, heleänkeltaisen, loistavan ruusun ja kortin, johon espanjaksi on kirjoitettu:
Jumalainen Doña Estella!
Teitä rajattomasti ihailevat Suomen Teknillisen Korkeakoulun
ylioppilaat rohkenevat kunnioittaen pyytää Teitä viettämään
iltaa kanssansa Grand Hotel Fenniassa.
Konrad Löf.– Puhutteko espanjaa, herra? kysyy doña huvitettuna.
Pään pudistus.
– Puhutteko ranskaa? jatkaa doña ranskankielellä.
– Hyvin huonosti, neiti.
– Mutta, hyvä herra, kuinka me tulemme toimeen keskenämme?
Silloin nuorukaisen silmistä välähtää naurava sädekimppu ja huulet kaartuvat hymyyn.
– Laulamme, nauramme, tanssimme, vastaa hän veikeästi.
Doña Estella on huvitettu ja nauru helähtää hänen huuliltaan.
– Pyydän teitä ilmoittamaan tovereillenne, että pidän kutsuanne suurena kunniana ja noudatan sitä ilolla. – – –
Ja niin saavat silinteripäiset naissankarit ja miekkavöiset upseerit vihreinä kateudesta katsella, kuinka "maitoparta", keikarin röyhkeydellä ohjaa jumaloidun taiteilijattaren autoon, tupsuniekkojen polyteekkarien keskelle.
Muutamia päiviä myöhemmin astui Konrad Löf verkalleen Antin katua Teknillistä Korkeakoulua kohti. Hänen päänsä oli niin eteenpäin painunut, että valkoisen lakin tupsu riippui alas rinnalle, hänen kasvoillaan oli mietiskelevä, jopa huolestunut ilme ja hänen askeleensakin olivat vailla tavallista joustavuuttaan.
Hän avasi korkeakoulun päätyoven ja astui pitkään, juhlalliseen käytävään. Oli jokseenkin elotonta ja hiljaista. Muudan ylioppilas nousi toisessa päässä portaita myöten ylempään kerrokseen, pari nuorukaista tarkasteli ilmoitustauluja, joiden eteen Konrad Löfkin pysähtyi:
Epäorganisen kemian tutkinnossa on hyväksytty seuraavat ylioppilaat:
...
Analyyttisen geometrian tenttijärjestys:
...
Useimmat nelimiehiset tenttiryhmät olivat jo kestäneet tulikokeensa, vain pari oli enää jäljellä.
Konrad Löf tunsi piston rinnassaan. Näillä listoilla olisi hänenkin nimensä pitänyt olla, mutta hän ei ollut edes ilmoittautunut tutkintoihin. Nopea epätoivon tunne hyrskähti hänen povessaan ja hän pudisti tahtomattaan päätään. Sitten hän kääntyi poispäin: ei täällä ollut ketään tuttua, ei ainakaan sellaista, jolta olisi voinut lainata. Sillä rahaa hän oli tavoittamassa.
Hän suuntasi kulkunsa Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilasyhdistyksen talolle, mutta sielläkin oli tyhjää. Pari kolme "fuksia" joi kahvia ruokasalissa ja kaksi nuorukaista pelasi unisesti shakkia seurusteluhuoneessa. Hän oli jo lähdössä pois, kun yläkerrasta, lukuhuoneesta kuului mahtava laulunsävel:
Harvassa onkaan köörejä,
joissa kaikk' olis' insinöörejä,
tosin ei valmiita kaikki meistä lie,
mutta sinne se määrämme kuitenkin vie.
Kiinnikö se veti
hei sanopa se heti,
vai...Konrad syöksyi juoksuaskelin portaat ylös. Viisi miestä istui pöydän ääressä teelasit edessään; nähtävästi heillä oli jotain muutakin, koska posket punersivat niin heleästi. He olivat vastikään suorittaneet diploomitutkinnon ensimmäisen osan ja tietenkin juhlivat sitä.
– Ahaa, Don Konrad! Terve! Käy tänne ja lakkaa seisomasta.
– Terve, tekniikan kandidaatit. Onneksi olkoon!
– Kuinka tentit hurisevat?
Omituisen ilkeästi koski nuorukaiseen toverin mitään tarkoittamaton kysymys; hän ei vastannut, naurahti vain, pudisti päätä ja joten kuten hermostuneena ryyppäsi jonkun lasista.
– Mitäs tyhjää! Sehän on tenttinyt jongleriaa sen tarkkaan ihmeellisen espanjattaren edessä.
Mutta Konrad ei nyt ollut altis toverien keveälle iloisuudelle. Ei hän myöskään mitenkään saattanut ryhtyä vippaamaan; siihen hän oli aivan liikaa tottumaton. Alakuloisuus tuntui asettuneen kurkun päähän, eikä tahtonut painua. Hän sanoi jotakin ykskaikkista ja lähti tiehensä.
Hän joutui Kaivopuistoon ja kulki verkkaisesti rantatietä pitkin, hajamielisesti silmäillen syksyn kirkkaassa sinessä välkehtivää merta. Valkoisia purjeita hohti siellä täällä ja tykyttävä moottori halkoili vaahdoksi vettä. Hän muisti kesää. Sitten sukeltausi äkkiä mieleen Camillan kuva ja hän tunsi katumusta: eihän hän ollut käynyt edes tervehtimässä tyttöä.
Ja kuitenkin oli Camilla Braun hänen "morsiamensa", hänen lapsuuden toverinsa. Konsuli Braunin huvila oli varsin lähellä sahanhoitaja Löfin maatilaa; konsuli itse oli leskeksi jääneen sahanhoitajan miltei ainoa ystävä. Lapset leikkivät kesäisin järven auringonpaisteisella rannalla. Monta kourallista hiekkaa oli tuittupäinen, ruskeakiharainen Camilla heittänyt vasten Konrad-poikasen kasvoja, monta pahaa mieltä oli tytön oikuttelu aiheuttanut, monta nuhdesaarnaa oli Konrad saanut. He olivat jo silloin "sulhanen" ja "morsian".
Konrad muisti erään kuutamoillan parin vuoden takaa. He olivat soutaneet kotiin kirkolta, järven yli. Oli aivan tyven; hopeinen kuu hymyili yli uinuvan maiseman; hiljaa lipuva vene ikäänkuin epäröi särkiessään veden kalvon öljynpehmeisiin aaltoihin... Veneeseen tuli vettä; se ehkä vuoti tai tappi oli jäänyt höllälle. Kun he tulivat Braunin huvilan rantaan, astui Konrad arkailematta veteen, nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet maalle. Kun hän tunsi Camillan turvallisesti nojaavan hänen rintaansa vasten, kun hän tunsi nuoren ihon raikkaan tuoksun, poven nousun ja laskun ja hengityksen heikon lämmön, niin sydämessä hyrskähti outo kiihko. Hän ei laskenut maahan suloista taakkaansa, vaan kiiti eteenpäin, keveästi kuin tuuli, tuskin koskettaen ruohoista polkua, joka kasteesta kimmeltäen sukelsi pensaikon tummaan varjoon. Hän kiiti yhä, sydämen lyödessä yhä rajummin, hengityksen tihentyessä, sanomatta mitään, kummankaan sanomatta mitään, pysähtyen vasta siinä, missä pensasto loppui ja huvila tuli näkyviin. Ja kun hän näki sylissään lepäävän neidon ruskeissa silmissä samettimaisen, raukean loisteen, niin väkevä vaisto vei huulet huuliin ja sykähtävän hurman vallassa hän tunsi käden kiertyvän kaulaansa. –
Jospa Camilla ja hän olisivat olleet enemmän yhdessä viime kesänä, kenties olisi kaikki toisin nyt. Mutta hän oli ollut harjoittelijana Niemen konepajalla kaksi kuukautta ja sitten oli konsuli Braun vienyt tyttärensä mukanaan ulkomaille. Camilla oli varmaankin täysi maailmannainen tätä nykyä.
Jotakin pehmeää ja lohdullista tuli Konrad Löfin mieleen hänen muistellessaan Camillaa. Hän rakasti tuota kaunista lapsuudenystäväänsä; he kirjoittivat kirjeisiinsä "rakas" ja "rakkahin" ja Camilla oli ulkomailla merkinnyt alle "sinun". Vanhemmat tuntuivat pitävän heitä miltei kihlautuneina. Mutta sittenkin oli kaikessa jotakin sisarellista, kovin puhdasta ja viileää. Ainakin hänen puoleltaan ja niin kai Camillankin. Kuitenkin Konrad muisti viimevuotisten hulluttelujensa ajoilta, että tytön silmissä oli joskus ollut kuin säikähdystä, toisinaan taas miltei vihaa, ja joskus, kun he olivat palanneet jostakin, teatterista, konsertista, oli Camilla sulkeutuneesti ja kylmästi sanonut jäähyväiset, sallimatta suudelmaa. Yhtäkkiä Konradin mielessä väikähti sumuinen kuva välkkyvästä, ratsastavasta naisesta. Hän vavahti ja otsa rypistyi: oliko Camilla ehkä kuullut? Eikö tyttö oudoksunut sitä, että Konrad oli laiminlyönyt tervehdyskäynnin?
Ja silloin pälkähti hänen päähänsä pelastava ajatus: hän menee konsuli Braunin luo, hän pyytää sedältä rahaa ja maksaa ensi kuussa, kun isä lähettää... Ja sellainen oli Konrad Löf, niin oli hänen ailahteleva sydämensä rakennettu, että tuossa tuokiossa huoli oli haihtunut, alakuloinen mielentila kadonnut ja hän lähti ripein, määrätietoisin askelin mainingeissaan kohisevan syksyisen meren rannalta.
Palvelija avasi oven ja Konrad Löf astui saliin, jossa konsulinna Braun istui nojatuolissaan, sanomalehti sylissä.
– Hyvää päivää, täti. Terveisiä isältä ja terveisiä maalta.
– Hyvänen aika, Konrad! Nytkö sinä vasta olet tullut?
– Ei, kyllä tulin jo kuun alussa...
– Etkä ole käynyt ennemmin.
– Minä pyydän anteeksi, täti. Mutta nyt on tenttiaika ja on niin paljon puuhaa.
– Etkä ole edes soittanut. Missä sinä asut, Konrad?
– Hotellissa, toistaiseksi. En ole ennättänyt hommata huonetta vielä.
Nyt tuli Camilla neiti sisään.
– Kas vaan, Konrad! hän huudahti. – Suvaitset lopultakin muistaa meitä. Terveisiä Valparaisosta!
Nämä kauniit nuoret puristivat toistensa kättä ja silmät säteilivät vastakkain.
– Mistä, Camilla?
– No Jokohamasta sitten, jos tahdot. Missä ihmeessä sinä olet viivytellyt?
– Älä nyt toru, Camilla. Minulla ori tenttiaika ja yritän tehdä työtä. Tietysti se on hassunkurista, mutta isä tahtoo, eikä sille mitään voi... Mutta kuinka ihastuttava sinä olet, Camilla, uudessa puvussasi, olkoonpa se nyt sitten Jokohamasta tai Parisista... Voi täti, sanokaa, onko Camilla vielä minun morsiameni?
– Onko hän ollut sinun morsiamesi?
– On kyllä, täti, pienenä. Mutta nyt hän on ollut ulkomailla.
– Ja hukannut sormuksensa, niinkö arvelet, naurahti rouva Braun.
– Aivan. "Nuoret koettavat olla uskollisia, eivätkä voi, vanhat uskottomia, eivätkä kuitenkaan saata", kuka sen on sanonut?
– Oscar Wilde, hyvä herra. Häneltäkö sinä nykyisin olet imenyt periaatteesi? kysyi Camilla silmät säihkyvinä.
– Periaatteeni? Valitettavasti periaatteet pysyvät minussa samoin kuin valo säkissä, pitäisihän sinun se tietää. Ei intetä nyt enää, Camilla. Tuletko kanssani teatteriin jonakin iltana.
– Mutta sinullahan on tenttikausi ja lukuja.
Konrad Löf punastui ja loi katseensa alas; peittääkseen hämmennystään hän riensi ottamaan savukkeen pöydältä ja mutisi itsekseen jotakin.
Keskustelu tyyntyi. Konrad tarkkasi Camillaa kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran elämässään. Omituisesti hänen silmiinsä pisti, että tytön vartalo ei ollut täysin moitteeton. Milloinkaan ennen ei hän ollut tullut sitä huomanneeksi. Taas sumuinen häivähdys ratsastavasta, ihanasta naisesta käväisi mielessä. Hän muuttui totisemmaksi ja sanoi vihdoin:
– Eikö setä ole kotona? Olisin tahtonut puhua hänen kanssaan.
– Hän on työhuoneessaan. Mene sinne, jos haluat olla kahden kesken, vastasi rouva Braun. – – –
Kun Konrad Löf astui konsuli Braunin työhuoneeseen, käänsi tämä hätäisesti päätään, mutta jatkoi sitten kirjoittamistaan.
– Niin niin, kuulin kyllä äänesi etehisestä. Mene saliin, minä tulen heti, kun saan tämän valmiiksi.
– Setä, minä haluaisin puhua kahden kesken kanssasi. Minulla on yllin kyllin aikaa odottaa tässä, ellen häiritse sinua.
Konsuli ei vastannut mitään. Tuokioon ei kuulunut muuta kuin kynän rapina paperilla. Vihdoin konsuli sanoi:
– No, anna tulla.
– Minä pyytäisin sinulta rahaa lainaksi, setä, sanoi nuorukainen, ja kun konsuli tarkkasi häntä ällistyneenä, hän jatkoi: – Maksan sen takaisin ensi kuun alussa, kun saan isältä.
– Mutta neljäsarvinen peijakas, vastahan sinä olet tullut kaupunkiin! Kuinka tämä on selitettävissä?
– Ei se olekaan selitettävissä, setä. Jos pystyisin sen selittämään, pyytäisin luonnollisesti isältä.
– Äh!
Konsuli Braun nousi pahaaennustavan punaisena ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen askeleensa.
– Minä en pidä tästä ollenkaan, sanoi hän vihdoin. Sitten hän taas kauan aikaa asteli lattialla, mutisten hiljaa partaansa: "siivotonta hummaamista".
– No niin, olkoon. Minä annan sinulle tällä kertaa, enkä kysy enempää. Tietysti voi sattua yhtä ja toista kenelle tahansa, mutta kyllä sinun on paras katsoa eteesi. – – –
– Niin, ei siinä kiittämistä. Jos tekisin oikein, niin puhuisin ukolle. Se ei ole paikallaan, että väistät häntä tässä asiassa.
Jos nyt Konrad Löf olisi ottanut oppia erheistään, jos hän olisi antanut katumuksen puhdistaa ja ajan painaa unhoon pienet kolttosensa, niin hänen tulevaisuutensa valtaväylä olisi auennut kirkkaana ja huolista vapaana, ja säännöllinen, uuttera työ olisi voinut johtaa hänet arvaamattoman etäälle. Mutta hän oli hetken ja innostuksen vaihemielinen lapsi, kevytmielisyys oli hänen uljuutensa, unhoitus hänen voimansa. Elämässä ei hänelle ollut muuta kuin sykähtävä hetki, ja täytelään hetken hurmassa elämä itse.
Eräänä kuuleana, syksyisenä aamupäivänä kuuluu Heikin kadulta hälinää ja ihmetyksen huutoja; ihmisiä syöksyy taajoissa parvissa Aleksanterilta ja Esplanadilta paikalle ja huumaava melu, johon raitiotievaunujen jymy ja autojen toitotus yhtyy, kasvaa yhä vähäisemmäksi.
Sittenkin saattaa eroittaa katukivitystä vasten paukkuvan kavionkapseen. Kaksi tulisilmäistä, sysimustaa ratsua kiitää nuolena Heikin katua Töölöön käsin. Toisen satulassa istuu komea, ryhdikäs nuorukainen, toisen selässä, loistavassa ratsastuspuvussaan, seisoo nainen, ihana kuin amatsooni, pitkä sulka hatussa hulmuten... Naisen korkealle kohotetussa kädessä on lyhyt ratsupiiska ja nuorukainen heiluttaa vimmatusti tupsuniekkaa polyteekkarinlakkiaan. Molemmat hymyilevät, molempien silmät säihkyvät hurjaa riemua, molempien posket ovat purppurassa. Vilaus vain ja he ovat kiitäneet ohi uteliaiden silmien.
– Taivasten tekijä! Sehän on Konrad! Sehän on Konrad Löf, sanoo muuan teknillinen ylioppilas toverilleen. Tämä on ensin ihmetyksestä mykkänä, mutta sitten hän innostuu ja huutaa yli väkijoukon: – Hurraa! Eläköön Doña Estella! Eläköön Konrad Löf!
Mutta ratsastajat etenevät yhä, kunnes autojen ja raitiovaunujen vilinä pakoittaa hiljentämään vauhtia ja kaunis nainen solahtaa keveästi ja nauraen syrjittäin istumaan. Kaksi ratsupoliisiakin sattuu kuin tilauksesta paikkaile, alkaen asianmukaisella ankaruudella pitää kuulustelua katuliikenteen häiritsemisestä.
– Mistä te meitä syytätte, herra komisario? sanoo Konrad Löf nauraen. – Eihän ole tapahtunut pienintäkään vahinkoa, vaikka ratsu sattui hieman hurjistumaan. Käskekää ennemmin kansanjoukkoa hajaantumaan, sehän se sulkee kadun.
Kun poliisi näkee nuo eloisat, kirkkaat silmät, nuo vaaleat kiharat valkolakin alla ja terveiden hampaiden yli kaartuvat huulet ja kun hän katsahtaa tummaan naiseen, jonka koko viehkeä olemus niin selvästi ilmaisee vierasta syntyperää, tekee hän vaistomaisesti kunniaa ja ratsastajat jatkavat matkaa Hippodrom sirkusta kohti. – – –
Huumaavan hetken hurmiossa ei Konrad Löf kenties tullut ajatelleeksi, että tuo itsessään vähäinen seikkailu oli tekevä hänet kuuluisaksi pienessä, uteliaassa Helsingissämme. Kuuluisaksi tavalla, joka tuskin oli omiaan helpottamaan hänen askeleitaan arvokkaan ja vakaan elämän vaikealla polulla.
II
PÄLKÄHÄSSÄ
On kulunut muutamia viikkoja. Teknillisen Korkeakoulun kymmenpäiväinen tenttikausi on aikoja sitten päättynyt ja Hippodrom sirkus on lopettanut syysnäytäntönsä. Doña Estella, sirkuksen kirkkain tähti on paennut kuin pääsky Pohjolan kylmää talvea.
Astumme hiljaa ja näkymättöminä erääseen huoneeseen. On pimeä aamu vielä, mutta kadulta kuuluu jo kuorma-autojen raskas jymy. Yöpöydällä palaa vihreäkupuinen lamppu, joka maata pannessa on kai jäänyt sammuttamatta. Vuoteella nukkuu nuorukainen. Vaaleat kiharat ovat hiestyneinä liimautuneet otsaan kiinni; kauniilla kasvoilla on unessakin eräänlainen tuskan ilme; tuon tuostakin hän liikahuttaa levottomasti kättään ja äännähtää hiljaa. Kun tarkastaa kasaan potkituita lakanoita ja lukuisia savukkeen pätkiä tuhkakupissa, saattaa päätellä, että hän on pitkään valvonut iltayöstä ja nukkunut rauhattomasti.
Nyt kilisee ovikello. Hän ponnahtaa istumaan. Kulmakaaret kohoavat ja silmät synkentyvät säikähdyksestä. Sitten hän sipaisee kosteata otsaansa kädellään, aivan kuin teatterissa ja rientää alusvaatteisillaan huoneensa pieneen etehiseen.
– Kuka siellä?
– Minä se olen, Aromaa. Avaa pois.
Teknillinen ylioppilas Eino Aromaa astuu sisään, tervehtii, istahtaa ja panee tupakaksi. Konrad Löf hautautuu jälleen vuoteeseensa ja tuijottaa jännittyneenä toveriinsa.
Tämä sanoo:
– Piti tulla näin aikaisin, ennen luentojen alkamista, sinua ei juuri myöhemmin tapaa.
Ja tuokion kuluttua hän jatkaa:
– Sinun piti jo viikko sitten maksaa ja sinä lupasit niin varmasti... – ... välitä muuten, mutta ylihuomenna lankee yhdistyksen tuhannen markan laina, enkä minä saa muualta rahaa. Kyllä sinun nyt on pantava toimeksi.
Konrad Löf kimmahtaa istumaan.
– Kuule Eino! Uskotko minua kun sanon, että kaiken aikaa olen hautonut tuota seikkaa. Joka ikisenä päivänä se on kirvelevänä kolkuttanut omaatuntoani. Mutta minä olen ajautunut sellaiseen umpikujaan, etten näe mitään keinoa. Etkä sinä ole ainoa! Minähän olen teille kaikille niin velassa, etten enää kehtaa tulla teitä vastaankaan. Sano minusta mitä tahdot, Eino, mutta älä ainakaan usko, että minä olisin unohtanut lupaukseni.
– Hm... Ja mitä se pyhittää, vaikka hautoisit asioitasi yöt päivät, kun joka hetki kuitenkin olet valmis mihin mielettömyyteen tahansa. En suinkaan minä tule sinulle antamaan käyttäytymisen ohjeita, mutta sen minä sanon, että on se kuitenkin joutavaa tuo sinun hurvittelusi. Mikä tahansa sirkusnaikkonen panee mieheltä järjen sekaisin... Sama se minun puolestani, jumaliste, hyppää vaikka kirkon katolta, mutta pidä järkesi kirkkaana, mies. Elä kuinka tahansa, tee mitä hyvänsä, siitä ei suuriakaan välitetä niin kauan kuin raha-asiasi ovat kunnossa. Mutta jos ne alkavat klikata, silloin, vaikka olisit hurskas kuin pyhimys, silloin sanoo maailma, että sinä olet rappiolla.
– Voi hyvä veli, tiedänhän minä tuon kaiken. Yhtä hyvin kuin sinä tiedät, minkälainen minä olen. Vaikka kuinka tekisin järkeviä päätöksiä, niin hullutusten hetkellä taivas ja maa unohtuu. Tässä minä nyt olen ja levittelen tyhjiä käsiäni. Vaikka ampuisin kuulan ohimooni, niin teidän rahanne eivät valitettavasti sillä tule takaisin.
– Jätä tuo... Sinun epätoivosi ei kovinkaan saa minua vakuutetuksi. Sinulla on yhtä hyvä kuukausiraha kuin kenellä tahansa meistä. Sinun isäsi on varakas. Jos kerran olet elänyt yli kukkarosi, niin tottakai on miehekkäämpää mennä isäsi luo Canossaan kuin jättää toverit pulaan. – Olkoon se sitten kuinka vaikeata tahansa.
Konrad Löf miettii kotvan ja aloittaa sitten omituisen rauhallisena:
– Eino, onko sinulla malttia kuunnella minua hetken aikaa. Katsopas tuota kuvaa edessäsi, pöydällä... ei, ei sitä, vaan tuota suurempaa, vaaleaa. Oletko koskaan nähnyt ihanampaa naista? Hän oli äitini. Minä en ollut täyttänyt kolmea vuotta hänen kuollessaan ja muistan hänet vain niinkuin unestaan muistaa enkelin. On joskus sanottu, että minulla on hyvä ulkomuoto. No niin, katso, enkö ole kuin kömpelö, karkea jäljennös äidistäni? Minulle on kerrottu, että hän oli keveä kuin perho, ajattelematon, hyväsydäminen, mutta sellainen, joka ei käsittänyt mitään käytännöllisestä elämästä. Hänen luonteensa oli pelkkää hellyyttä ja iloa, hänen harrastuksensa koski taiteen valoisia maailmoita; hänhän pyrki teatteriin niihin aikoihin, jolloin isä hänet kihlasi. Pahat kielet ovat kertoneet, että isä hänet tappoi kovuudellaan, ja kuitenkin minä olen vakuutettu, ettei isä ole sanonut hänelle pahaa sanaa. Hän vain sulki äidin kokonaan uuteen maailmaan, pakotti hänet täsmällisyyteen, arvokkuuteen, taloudenhoitoon, kirjanpitoon j.n.e. Jos äitini siitä on kuollut, on hän ollut kuin lintu, joka on joutunut liian ahtaaseen häkkiin. – Minä jäin kotiopettajattaren ja palvelijoiden hoiviin. Minua hemmoteltiin, oikkujani noudatettiin, kolttoseni salattiin tyystin isältä. Jos tahrasin tai revin vaatteeni, ei isä saanut siitä tietää, jos putosin järveen, olisin ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt märkänä isän eteen. Eikä hän kuitenkaan koskaan ole lyönyt minua. Jos telmin ja melusin niin että se häntä häiritsi, saattoi hän avata huoneensa oven ja sanoa tyynesti: "Konrad!" Silloin vapisin kuin lehti ja tottelin ehdottomasti. Sillä minä pelkäsin ja vieroin häntä jo silloin, kuten nytkin. Koskaan en muista istuneeni hänen polvellaan, eikä mikään ole ollut minulle vaikeampaa kuin pyytää häneltä jotakin. Tunnetko sinä isäni, Eino? Ulkomuodolta, niin. Muistatko hänen valkean tukkansa, vaikka hän vasta on viisikymmenvuotias, hänen kasvonsa, jotka tuskin koskaan muuttavat ilmettään. Minä en voi käsittää mikä hänessä aiheuttaa sen, että kaikki häntä pelkäävät, työmiehet, työnjohtajat, liikekumppanit. Nauru kuolee hänen läheisyydessään. Enkä kuitenkaan tiedä hänen tehneen kenellekään muuta kuin oikeutta, jyrkkää ja vääjäämätöntä oikeutta. Hän on yksinäinen ja sulkeutunut, eikä hänellä, konsuli Braunia lukuunottamatta, ole tietääkseni yhtään ystävää. – Niin, sellainen on isäni, Eino. Sinähän hyvin tiedät, miten minulta viime lukuvuosi meni. Kun syksyllä lähdin tänne, sanoi isäni: "tämän kerran sinä vielä saat yrittää, enempää et". Käsitätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että jos käännyn isäni puoleen, jos ryhdyn hänen edessään tilintekoon, tulee minulle lähtö, lähtö jonnekin, jota pelkään, sen myönnän avoimesti. – No niin, ehkä sen vielä teen, ehkä on parasta niin tehdäkin, silloin te kyllä saatte rahanne, mutta minä olen hukassa.
Koko pitkän kertomuksen ajan on Eino Aromaa katsellut ystävänsä äidin kuvaa. Sitten kääntää hän silmänsä toiseen, pienikokoisempaan valokuvaan, joka esittää kaunista, tummaa naista trikoopuvussa. Hän miettii kotvan ja otsa synkkenee; sitten sanoo hän verkkaisesti:
– Ja tuota sinä viitsit pitää äitisi kuvan rumalla.
Konrad Löfin silmiin tulee kipeä haikeus, niinkuin hivuttava, kuuma ikävä olisi äkkiä humahtanut hänen sieluunsa.
– Älä sano mitään ihmisestä, jota et tunne, Eino, tapailee hän arastellen.
Mutta sitten hänen kulmansa rypistyvät ja äänessä on syttyvää päättäväisyyttä:
– En haluaisi vielä antautua. Koetan ensin kaikki keinot. Lupaan tulla viimeistään huomenaamuna luoksesi ilmoittamaan olenko onnistunut. Sinullahan on sitten vielä aikaa itse tarttua asioihin. Toivoakseni luotat minuun?
– Tottahan toki. Sinun rehellistä tahtoasi ei kukaan epäile, vastaa Aromaa vilpittömästi ja jatkaa sitten:
– No niin. Terve mieheen. Minä olen kyllä piirustussalissa yhdeksään asti illalla ja menen sitten yhdistykselle teetä juomaan.
Kun Aromaa oli mennyt, seisoi Konrad Löf pitkän aikaa aivan hiljaa, eteensä tuijottaen. Hänen päänsä oli raukea ja ajatuksista tyhjä. Sitten liukui hänen hajamielinen katseensa kuvaan, josta tumma nainen hymyili hänelle. Rinnassa liikahti, samea kaipauksen aalto tuotti miltei ruumiillista tuskaa ja lyhyen ajan hänessä kuohui kipeä halu syöksyä jonnekin, kouristuvin käsin tavoittaa jotakin olematonta. Nopea, hiuduttava mielikuvien sarja vaelsi hämäränä ohi. Hän muisti illan, jolloin nuo kapeat kädet olivat pitäneet hänen kiharaista päätään ja nuo salaperäisesti hymyävät huulet olivat kuiskanneet: "Pikku Konrad, pikku Konrad! Sinä olet vaarallisempi kuin luulinkaan. En koskaan olisi uskonut, että voisit tulla minulle niin rakkaaksi. Minä menen nyt etelään, mutta sydämeni, ah, se jää tänne, sinun luoksesi, pikku Konrad." Ja sitten, viimeisten minuuttien kiitäessä: "Ah, Konrad, kuinka vaikeaa on sinusta erota. Lähde mukaan!... Sinulle on maailma aina avoinna ja minä näytän millainen se on."
Hän huokasi ja sydän kiihtyi. Hurja mielihalu syttyi ja sammui jälleen. Sitten hän käänsi katseensa äidin kuvaan ja alakuloinen hymy hiipi hänen huulilleen... Äkkiä pulpahti hänen mieleensä kysymys, millaista olisi rakastaa äidin kaltaista naista. Heti hän säpsähti ajatustaan kuin alhaista syntiä. Sitten jumaloiva rakkaus, jota hän tunsi äitinsä muistoa kohtaan, näytti rauhoittavan häntä ja aivot alkoivat kiintyä käytännöllisen elämän kysymyksiin.
Hän peseytyi, oikoi siroja, teräsjänteisiä jäseniään, teki muutamia voimisteluliikkeitä, ja hetken ajan kesäurheilun muisto väikehti mielessä. Veri alkoi virrata nopeammin. Hän pukeutui huolellisesti ja istuutui sitten, pakoittaen aivonsa selkeästi ja kylmästi etsimään pääsyä pälkähästä.
Yhä uudestaan ja uudestaan palasi ajatus konsuli Brauniin ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Tosin nosti kirvelevä häpeä veren kasvoille, kun hän muisti, että velka, jonka hän oli luvannut maksaa kuun ensi päivänä, yhä oli suorittamatta. Mutta se ei ollut pahinta. Hän oli kokonaan laiminlyönyt Camillan. Hän ei ollut kertaakaan tavannut tyttöä, eipä edes puhelimitse tiedustellut hänen vointiaan. Kuinka saattoikin aika sillätavoin lentää kuin siivillä, yhtenä ainoana kuohuvana sekuntina ja haihduttaa mielestä kaiken, minkä katumus ja omatunto nyt kaivoivat esiin. Mutta tässä ei nyt epäröinti auttanut. Hän kimmahti seisomaan ja suu puristui tarmokkaasti suppuun. Oli yritettävä, se oli selviö, turhaa oli pohtia sen pidemmälle.
Konrad Löf tunsi olevansa kalpea astuessaan konsuli Braunin ovesta sisään. Konsuli oli juuri lähdössä ulos ja puki palttoota päälleen etehisessä. Konrad tunsi kätensä heikosti värähtävän tervehtiessään ja hänen tarkkaava katseensa havaitsi kyllä pahaenteisen häivähdyksen vanhan miehen kasvoilla.
– Jaha, Konrad, sinä tulet maksamaan velkaasi, alotti konsuli Braun suorasukaisesti. – Se on oikein ja minä olenkin pitänyt puoltasi, kun tätisi on yrittänyt hiukan soimailla. Sinä tosin myöhästyt, mutta...
– Ei, setä, minä olen kyllä kovasti häpeissäni mutta valitettavasti en ole voinut, enkä voi nytkään. Päin vastoin, minulla... minä ajattelin.
Väkisinkin syöksyy veri nuorukaisen poskille ja katse painuu maahan. Konsulin kasvoilla on kylmä miltei ivallinen ilme. Hän on hämmästyvinään ja sanoo ykskaikkisesti:
– Vai niin, sepä on paha juttu se. Mutta minulla on vietävän kiire poikaseni. Mene tuonne tätisi luo tekemään tiliä asioistasi. Voi hyvin!
Ei sanoissa, mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotain sellaista, joka tuntui juurruttavan nuorukaisen jalat maahan ja vei kaiken hänen rohkeutensa. Vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun konsuli oli mennyt, soi Konradin korvissa: "Voi hyvin". Siinä oli jotain vierasta, karkoittavaa. Hän epäröi tuokion, aikoi jo kääntyä ja mennä hiljaa tiehensä, mutta tajusi kuitenkin, ettei se käynyt laatuun. Mitään apua ei hän täältä enää odottanut, mutta hänen oli joka tapauksessa tervehdittävä tätiä ja Camillaa. Hän nakkasi päänsä pystyyn ja astui sisään.
Ilmeistä saattoi nähdä, ettei tulija yllättänyt sisällä olijoita, samoin kuin senkin, ettei hän ollut erikoisemmin tervetullut. Tervehdykset vaihdettiin jäykähkösti, vieraasti osoitettiin tuoli istuttavaksi. Konsulinna vastaili niukasti kohteliaisuuksiin, väisti tarkoin kysymästä mitään ja kiiruhti sitten pois.
– No niin, Konrad, sinä siis olet vapaa taas, sanoi Camilla silmiään siristäen.
Nuorukainen säpsähti ja odotti levottomana jatkoa.
– Tarkoitan lukujasi. Ja miten ovat tenttisi sujuneet?
– Oh, Camilla, kyllähän sinä sen arvaat. Minä olen vastannut kaikkiin kysymyksiin yhtä huonosti kuin nyt sinulle.
Syntyi tuokion äänettömyys. Sitten sanoi Konrad Löf tuoliltaan nousten:
– Oikeastaan tulin pyytämään sinua kävelylle, Camilla, jos sopii.
– Kuinka kohteliasta! Kiitos! Mutta minun täytyy kieltäytyä. Lupasin mennä toverini luo ja olin juuri lähdössä kun tulit.
– Mutta iltapäivällä?
– Ei käy, me menemme teatteriin.
– Entä huomenna?
– Huomennako?... En osaa oikein sanoa. Mutta siitähän voidaan sopia myöhemmin, sitä vartenhan puhelin on olemassa... Sinä saat suoda anteeksi, Konrad, mutta kyllä minun nyt on lähdettävä.
Camillan ilmeestä kuvasteli eräänlainen neuvottomuus ja hänen silmänsä väistivät.
– Saanen toki saattaa sinut perille? kysyi Konrad Löf nöyrästi.
Veri syöksähti hetkiseksi tytön kasvoille ja hän puri huultaan. Häntä kiusasi näyttäytyä kadulla sellaisen miehen rinnalla, joka ei ollut kavahtanut sirkustähden seuraa. Hänen äänessäänkin oli pahaenteinen sävy, kun hän sähähti:
– Jos suvaitset nähdä sen vaivan. – – –
Pitkän aikaa nuoret astuivat äänettöminä. Camilla kiiruhti askeleitaan huulet yhteenpuristettuina harson takana. Konrad hapuili turhaan sanoja ja tarkkasi sekavin tuntein omaa itseään. Nyt, kun hän oli syypää niin suuriin laiminlyönteihin, kun hän huomasi toisen syvästi loukkaantuneena pyrkivän kaikesta erilleen, nyt tunsi hän selvästi, kuinka kallis tyttö hänelle kuitenkin oli ja kiihkeä takaisin valloittamisen halu heräsi hänen nopeasti ailahtelevassa sydämessään.
Kun he olivat ehtineet rauhalliselle sivukadulle, sanoi Konrad Löf vihdoin:
– Camilla, olen kaiken aikaa etsinyt sanoja, mutta ne pakenevat minua. En osaa mitään muuta kuin suoraan ja vilpittömästi pyytää sinulta anteeksi.
Camilla hätkähti niin, että hänen askeltensa tahti muuttui ja sydän sylkytti henkeä salpaavasti. Mutta hänen äänensä oli varsin tyyni, kun hän vastasi:
– Ja mitä pitäisi minun antaa anteeksi sinulle, Konrad? Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään.
– Älä sano niin, Camilla. Sinä tiedät kyllä kaiken, enkä minä yritäkään kieltää mitään. Oi, mutta sinähän tunnet minut niin tarkoin. Anna minulle anteeksi, äläkä loittone pois. Olen muutenkin tarpeeksi onneton nyt.
Silloin kaikki kärsitty vääryys kuohutti tytön sydäntä. Hän siristi silmiään ja vastasi pistävästi:
– Huvitukset ovat tainneet loppua ja olet kai ollut yksinäsi viime päivinä, koska muistit minua ja olet noin tunteellinen.
Tunne siitä, että kaikki oli menetetty, viilsi kipeästi nuorukaista. Toisenlaisen luonteen se olisi painanut masentuneeksi ja hiljaiseksi. Mutta tämä omituinen sydän riehahti ilmi liekkiin häviön partaalla. Taivas ja maa katosi, ympäristö hukkui olemattomiin. Hän ei huomannut ihmisiä, ei välittänyt paikasta. Kiihkeästi hän tarttui tytön käteen, ja palava katse etsi tytön silmiä.
– Älä käytä tuota kieltä minua vastaan, Camilla. Sinä et tiedä mitä teet. Katso, minä vaivun edessäsi maan tomuun, kunnes jälleen otat minut siipiesi suojaan...
Turhaan vilkuili Camilla hätääntyneesti ympärilleen. Turhaan yritti hän riuhtoa käsiään erilleen. Hän oli voimaton ja kuiskasi raivosta käheästi:
– Sinähän teet meidät naurun alaisiksi, Konrad. Päästä, jumalan tähden!
– Minä en päästä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi.
Kyyneleet kihosivat tytön silmiin. Kenties aiheutuivat ne voimattomuudesta ja ylpeästä kiukusta. Mutta samalla tulvaili rintaan samea ja epämääräinen hellyys. Kaunis ja väkevä oli kaikesta huolimatta tuo mieletön nuorukainen, joka tunteittensa hurmiossa puristi hänen käsiään. Camilla oli häntä rakastanut, kenties rakasti vieläkin. Ja niinpä olikin tytön äänessä yhtä paljon lempeyttä kuin hätääntymystä, kun hän nopeasti ja kiihkeästi kuiskasi:
– Päästä minut, Konrad! Ole kiltti ja päästä minut! Jos päästät nyt heti, niin sanon sinulle jotakin.
Heti paikalla nuorukainen totteli.
Mutta tyttö tunsi asemansa noloksi. Hänen katseensa viipyi maassa ja rinta aaltosi sekavien tunteiden vallassa. Pitkään aikaan ei hän kyennyt sanomaan mitään.
Sitten palasi kuluneiden päivien kipeä katkeruus. Hän muisti, kuinka täydelleen nuorukainen oli lyönyt hänet laimin, kuinka sekä vanhemmat että ystävättäret olivat mitä suurimman nautinnon kannustamina juoruilleet Konrad Löfistä hänen "morsiamelleen". Kostoon valmis viha kuohahti, sytytti ylpeyden ja nosti huulille tyyniksi pingoitetut sanat.
– Tuo oli niin sinua, Konrad. Sinun on erinomaisen helppo unohtaa kaikki muu maailmassa paitsi itsesi. Kun huima teko juolahtaa mieleesi, et välitä, isketkö ystävää vai vihollista. Ja kun sitten jäät sattumoisin yksiksesi, muistat vanhoja ystäviäsi, joiden pitäisi kai olla kiitollisia, kun saavat olla sinulle hätävarana. Mutta sellaiseen en minä valitettavasti kykene.
Ja oman äänensä soinnusta yhä paatuen ja kovettuen hän jatkoi:
– Jos kerran joku on ystäväni, niin oletan, että merkitsen hänelle jotakin, että hän ei tahallaan loukkaa minua. Oletanpa, että hän on tähteni valmis työhön ja ponnisteluunkin. Sinä olet minulle aivan liian häilyväinen... tai suurpiirteinen, jos niin haluat. En moiti sinua mistään, eikä se olekaan minun asiani. Pyydän sinulta vain yhtä asiaa: että annat minun olla rauhassa. Ja pyydän sinua, ettet nyt seuraa minua askeltakaan. Jää hyvästi!
Ja kättään ojentamatta kääntyi Camilla nopeasti ja kiiruhti pois, pää taipuneena rintaa vasten, aivan kuin hän olisi kaikin voimin niellyt esiinpyrkivää itkua.
Pitkän aikaa Konrad Löf seisoi hiljaa paikoillaan tuijottaen yhä etenevän tytön perään. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen elämänsä onni ja valo kaikonnut pois tuon olennon mukana. Sekava kipu viilsi rintaa, tuottaen aivan ruumiillista tuskaa ja ajatustoiminta oli ihan kuin turtunut.
Sitten hän lähti hiljaa kävelemään päämäärästä kokonaan tiedottomana. Ohikulkijoiden hämmästystä ilmaiseva katse kiusasi häntä jollain tavoin, vaikkei hän oikeastaan kiinnittänytkään siihen mitään huomiota. Kun hän ilkeästi yllätettynä tapasi itsensä puhumasta ääneen, suoristi hän ryhtiään, rupesi äkkiä hyräilemään ja kiiruhti askeleitaan. Taas haikea, epämääräinen halu syöksyä jonnekin valtasi hänet. Vihdoin hän huomasi joutuneensa asuntonsa ovelle ja riensi miltei vastenmielisesti sisään.
Heti hän muisti aamullisen toverinsa vierailun ja hänen levottomuutensa sai jälleen määrätietoisemman luonteen. Konsuli Braun oli ollut hänen viimeinen toivonsa ja nyt oli hän kärsinyt kaksinkertaisen tappion: konsuli oli häntä ivannut, Camilla oli hänet hyljännyt. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laskea aseensa.
Äkkiä alkoi kuulua torven soittoa: sotilasjoukko kulki hänen ikkunansa alitse ja reipas marssi kajahteli. Hän hypähti tuoliltaan ja seurasi katseellaan marssirivistöä niin kauan kuin saattoi. Tuntui kuin olisi tarmo ja elinvoima virrannut häneen sävelten mukana. Synkkä ja uhmansekainen päättäväisyys heräsi: kun kerran kaikki tiet olivat tukossa, oli hänen siitä asiallisesti ilmoitettava toverilleen ja kylmästi kärsittävä häpeä.
Kun Konrad Löf hetkeä myöhemmin pitkin harppauksin säntäsi ylös Teknillisen Korkeakoulun portaita toisen kerroksen piirustussaliin, ei hän enää suinkaan näyttänyt masentuneelta ja häpeilevältä. Päin vastoin, hänen kasvoillaan oli tiukka päättäväisyyden ilme, milteipä synkkää riemua. Kummallinen, katkera nautinnon tunne pani väreitä kiitämään läpi ruumiin, kun hän ajatteli, että hänen toverinsakin, kaikki ne, jotka olivat uskoneet hänen lupauksiinsa ja auttaneet häntä, halveksisivat häntä nyt.
Pitkässä käytävässä hän näki erään toverinsa pitävän suurta piirustuslautaa vesihanan alla ja keveästi huuhtelevan sienellä valmiiksi tushattua piirustusta, joka esitti laivakattilaa. Nopeasti käväisi Konrad Löfin mielessä ajatus, että noin pitkällä hänkin nyt voisi olla, ellei... No niin, mutta nyt ei ollut turhien mietteiden aika, hän tervehti ja kysyi:
– Liekö Aromaa täällä?
– On kyllä, piirustussalissa.
Konrad rypisti kulmiaan kiskaistessaan ripeästi oven auki saliin, missä hänen toverinsa kumartuivat työpöytiensä yli valkeihin piirustustakkeihinsa pukeutuneina. Mutta kun hän luki hämmästyksen heidän ilmeestään ja kuuli vilkkaan puheensorinan vaikenevan, tulvahti kuuma verivirta kaikesta huolimatta hänen kasvoilleen. Hän tunsi astuvansa kuin kavaltaja tuomariensa eteen ja katkera häpeän laine huuhteli rintaa.
– Terve pojat! Terve Aromaa! sanoi Konrad Löf tarpeettoman äänekkäästi ja reippautta tavoitellen. Sitten hän jatkoi:
– Tässä minä nyt olen, kuten aamulla lupasin. Mutta samapa se, vaikka en olisi tullutkaan. Minä olen kerrassaan voimaton.
Aromaa veti rauhallisesti tushiviivansa loppuun, rupesi sitten puhdistamaan piirrintään ja sanoi hätäilemättä, ikäänkuin olisi odottanut jotakin tällaista:
– Minkäs sille sitten.
Syntyi nolo hiljaisuus. Konrad Löf ei osannut sanoa sen enempää. Hän seisoi neuvottomana, palttoo päällään ja lakki kädessään työtätekevien toveriensa keskellä. Hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen vain hetkiseksi ilon välkehtimään noille piirustusten yli kumartuville kasvoille. Ja silloin, yhtäkkiä heräsi hänen ahdistetuissa aivoissaan ajatus, syttyi huima ja yllättävä mielijohde. Väkevä ja outo riemu paisutti taas rintaa, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi mahdollisimman tyynesti:
– Niin, ei tässä toivosta juuri ole taikaa. Mutta minä käväisen kuitenkin rehtorin luona. Tulen sitten uudestaan vielä... Terve vaan siihen asti!
Hän varoi kiiruhtamasta askeleitaan, varoi kääntämästä päätään ja luomasta katsettaan kehenkään, mutta selvästi hän tunsi, että jokainen silmäpari seurasi häntä ja että ällistys painoi mykäksi koko salin.
– Mistä te haluaisitte minulle puhua? kysyi rehtori ystävällisesti, osoittaen nuorukaiselle tuolin.
– Herra rehtori, rohkenen pyytää teiltä kolmetuhatta markkaa lainaksi.
Iäkäs rehtori näytti hieman hämmästyvän ja katsoi pitkän aikaa tutkivasti nuorukaista. Tämän kirkkaat, avoimet silmät eivät väistyneet.
– Pyyntönne on kyllä jokseenkin epätavallinen, herra Löf. Sanokaahan minulle, mikä on saattanut teidät vaikeaan asemaan? Ovatko vanhempanne vähävaraisia? Vai ettekö ole onnistunut saamaan takuumiehiä?
– Isäni on Vilhelm Löf, Rautalahden sahan omistaja. Mutta minä en voi turvata isääni.
Yhä suurempi ällistys kuvastui rehtorin kasvoilta.
– Te olette toista vuotta Teknillisessä Korkeakoulussa?
– Niin olen, herra rehtori.
– Teillä on luonnollisesti opintokirja mukananne. Saanko nähdä sen?
– Minä en ottanut sitä mukaani, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Se on aivan tyhjä. Minä en ole suorittanut valitettavasti ainoatakaan tutkintoa.
Nyt joutui vanha rehtori kokonaan ymmälle. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, tarkkasi vain nuorukaista, jonka häikäilemättömyys olisi tuntunut hänestä julkealta, ellei avoin ja nöyrä olemus olisi häntä vasten tahtoakin miellyttänyt.
– Mutta hyvä herra! Te sanotte minulle, että isänne on varakas, joten teillä ei voi olla mitään hätää. Ja te lisäätte, että olette laiminlyönyt opintonne, joten siis ette ansaitsisi apua siinäkään tapauksessa, että sitä todella tarvitsisitte. Minä en voi ymmärtää, miksi olette tullut luokseni, ja pyydän, että selitätte sen minulle, koska oletan, että sopimaton käyttäytyminen ei nyt voi tulla kysymykseen.
– Herra rehtori. On totta, että isäni on varakas. On totta sekin, että minä olen pettänyt minuun kiinnitetyt toiveet ja laiminlyönyt lukuni. Mutta kun näin on ja kun kuitenkin, kaikesta huolimatta, uskallan kääntyä teidän puoleenne, teidän, jota kaikki niin suuresti kunnioittavat, eikö se osoita, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, että olen äärimmäisessä hädässä?
Rehtori nyökkäsi mitään vastaamatta; hän näytti jännittyneeltä.
– Kun syksyllä lähdin kotoa, sanoi isäni minulle, sen johdosta että viime vuoden olin kuluttanut hukkaan, että ainoastaan tämän kerran saisin enää yrittää. Mutta minä jouduin vaiheisiin ja tuhlasin tenttiajan. En voi puolustaa itseäni millään, enkä halua peittää enkä salata mitään, mutta kuitenkin minun on vaikeata yksityiskohtaisemmin kertoa teoistani. Tuhlasin paljon rahaa ja lainasin tovereiltani. Nyt minun on maksettava, mutta isäni puoleen en voi kääntyä. Pyydän mitä hartaimmin, että herra rehtori ei pitäisi minua röyhkeänä kun rohkenin tulla tänne. Minulla ei ollut valinnan varaa. Oli pakko joko lähteä korkeakoulusta viimeisen kerran ja sälyttää isäni niskoille maksamattomien velkojen häpeä, tai sitten kääntyä teidän puoleenne, herra rehtori, silläkin uhalla, että te ajaisitte minut ovesta julkeuteni takia.
Rehtorin tuuheat kulmat rypistyivät ja kauan aikaa hän mietiskeli, sanomatta sanaakaan.
– Oletteko piirtänyt viime vuoden piirustukset? kysyi hän vihdoin.
– Olen suorittanut ne sekä laboratoriotyöt.
– Sittenhän ei vielä ole mitään hukassa, mutisi vanha professori itsekseen, tiirottaen hajamielisesti pitkän hetken nuorukaista silmiin.
– Ja jos nyt auttaisin teitä... Entä sitten? Parin kuukauden päästä olisi edessänne sama juttu, jatkoi rehtori päätään pudistaen ja jälleen mietteisiinsä vaipuen.
Konrad Löf ei osannut vastata.
– No niin, kaikesta huolimatta olen valmis auttamaan teitä, mutta seuraavalla ehdolla. Te ryhdytte viipymättä työhön, jätätte tähänastisen elämänne ja pyritte säännöllisyyteen. Sinä päivänä, jolloin te jätätte päivän velvollisuudet täyttämättä, olette samalla laiminlyönyt velkanne maksamisen, vaikka sen suorittaisittekin rahassa myöhemmin. Suostutteko siihen? Annatteko siitä miehen sanan?
Silminnähtävästi nuorukainen epäröi. Hänen tajunnassaan häivähtivät ne monet lupaukset ja päätökset, jotka hän oli mitä hartaimmalla mielellä tehnyt, mutta kuitenkin rikkonut. Hetken aikaa tavoittelivat vaalenneet huulet turhaan sanoja ja outo tuska kuvastui silmistä. Mutta sitten vastasi hän päättäväisesti ja selkeästi:
– Herra rehtori, jos te lainaatte minulle pyytämäni summan, lupaan pyhästi, että säännöllisesti työskentelen voimieni ja kykyjeni mukaan siihen päivään saakka, jolloin velkani on maksettu.
Kokenut professori näki kyllä, että nuorukainen oli tosissaan. Lempeä ja hyväntahtoinen ilo näytti nuorentavan häntä ja hän naurahti keventävästi:
– Siihenkö saakka vain! Minä toivoisin, että jatkaisitte eteenkinpäin samalla tavalla. Vai oliko se takaportti? Kenties teillä on diplomaattisia taipumuksia enemmän kuin teknillisiä?
Sitten hän jatkoi vakavammin:
– Myönnän pitäväni teistä, vaikka en vielä tiedä, mistä se johtuu. Teissä on nuoruuden avomielistä intoa. Mutta ottakaa opiksenne tämä pula, johon nyt olette joutunut kokonaan omasta syystänne. En halua teitä nuhdella. Myöskin minä olen ollut nuori ja luulen tuntevani nuoruuden. Siinä iässä voi kenelle tahansa sattua sellaista, mikä ei ole kaunista, eikä oikein. Mutta se ei saa tulla tavaksi, eikä kellään ole oikeutta hukata tulevaisuuttaan harkitsemattomien tekojen takia. Elämässä on kyllä paljoa syvällisempiä ja kestävämpiä iloja kuin ne, jotka nuoruudessa meitä houkuttelevat. Toivon, että minulla tästä lähin on iloa teistä.
Kun Konrad Löf vielä samana iltana piirustussalissa maksoi velkansa sekä Aromaalle, että kaikille niille läsnäoleville, joilta hän oli lainannut, niin ilo raikui väkevänä suuressa huoneessa ja reipas laulu kajahteli. Hän oli jälleen sankari, mies huima, jolle ei vertoja löytynyt. Rikkaan isän ainoana poikana, vieläpä opintonsa täysin laiminlyöneenäkin, hän oli pystynyt saamaan itseltään rehtorilta luottoa. Ja kunniallisesti hän oli maksanut kaiken sen, minkä tovereiltaan oli velaksi ottanut.
Mutta Konrad Löf itse tuijotteli hajamielisenä piirustuspöytänsä lukkoa. Sen takana olivat hänen piirtimensä ja tavaransa sellaisina kuin hän ne syksyllä oli sinne pannut. Piirustuslauta nojasi tomuttuneena seinään jossakin loukossa; ei edes paperia hän ollut sille pingoittanut. Ja nyt oli hän luvannut vanhalle miehelle ryhtyä säännölliseen työhön!
Kuohuvien muistojen sarja vilahteli sekavana läpi hänen tajuntansa. Häntä raukaisi omituisesti. Surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan. Katkera epäilyskin orasti: kuinka monesti hän olikaan päättänyt ryhtyä kunnolliseen työhön, kuinka monta lupausta itsekseen tehnyt? Ja mitä oli niistä kaikista tullut?
Sitten puristuivat huulet lujasti yhteen. Sinä hetkenä jona hän rikkoisi rehtorille annetun lupauksen, sinä hetkenä hän olisi häpeällinen konna. Ja sitä hän ei tahtonut olla.
III
VETO
Kello kahdentoista jälkeen on Teknillisen Korkeakoulun koneinsinööriosaston oppilailla tavallisesti piirustusta; silloin käyvät opettajat ja assistentit tarkastamassa heidän töitään ja antamassa neuvojaan. Mutta työtä on niin paljon, että lukujärjestykseen merkittyinä tunteina ei sitä ehdi lähimainkaan suorittaa; on jatkettava iltaisin, milloin laboratoriotöiltä joutaa. Kello neljä mennään tavallisesti miehissä päivälliselle, viiden aikana alkaa saleihin ilmaantua yksi ja toinen ahertaja ja kello yhdeksän suljetaan ovet ja valot sammutetaan. – – –
Nyt on kello aivan pian viisi. Korkeakoulun pääovesta astuu muudan nuorukainen pitkään, puolihämärään käytävään, kulkee sen keskikohdalle, nousee portaita toiseen kerrokseen ja avaa toisen vuosikurssin piirustussalin oven. Sali on pimeä. Hän raapaisee tulta, vääntää kaasulampun hanan auki ja kurkoittaa tikkua, joka humahtaen sytyttää lampun palamaan. Sitten hän pukee päälleen piirustustakin, ottaa laatikosta kynät, harppikotelon ja laskutikun ja syventyy hiljaa vihellellen työhönsä.
Ei kestä kauan, ennenkuin saapuu toinen ylioppilas.
– Hei, Löf! Taaskin ensimmäisenä! Kylläpä sinä "iiglaat" tätä nykyä.
– Mikäs tässä auttaa. Teillä on jo hammaspyörät käsillä ja minulla ei ole edes tämä ruuvipuristinkaan vielä valmiina. Saa siinä puskea, ennenkuin kattila on tehty ja minä pääsen teidän tasallenne.
Toinen on sillävälin saanut kamppeensa kuntoon ja aloittaa työnsä, puhellen kuin itsekseen:
– Kelpaa ylioppilaiden elellä, etenkin lakimiesten ja maisteriksi aikovien. Ei muuta kuin käy luennolla jos tykkäät, vetelehdä jos miten loppupäivä ja vasta sitten, kun tunnet saavasi lukutuurin, sopii aloittaa tenttisi. Ei ole piirustuksista tällaista vaivaa, ei mitään kymmenen päivän tenttikausia. Niin no, luonnon- ja lääketieteitten miehillä nyt kyllä on käytännölliset työnsä. Mutta sikamaista niiden on viittailla, että polyteekkarit eivät tee muuta kuin ryyppäävät ja pelaavat korttia. –
Yhä useampia nuorukaisia alkaa saapua. Yhä kiihkeämmäksi kasvaa puheensorina, yhä useammin helähtää nauru, tai sinkoaa sukkeluus. Tuossa on eräästä kaasulampusta särkynyt sukka; kun muudan lähtee vahtimestarilta vaihtamaan uutta särkyneen tilalle, panee toinen odotellessaan markan kiertämään "kuolemanrengasta" vihreässä paperikuvussa, jota hän pitää kädessään. Hän tekee sen erinomaisella taidolla ja huomauttaa Konrad Löfille:
– Tehdään sitä täälläkin sirkustemppuja, Löf, niinkuin näet. Kuulepas, miten se sinun espanjattaresi jaksaa? Sinun olisi pitänyt haalata se tänne tarjoamaan wiskyä ja jäävettä. Peijakkaan sievä täti muuten!
– Älä höpise, sanoo Konrad Löf punastuen väkisinkin. – Tule ennemmin näyttämään, kuinka niitit lasketaan kattilaan; minä olen ollut poissa luennolta, enkä tiedä sitä.
Konrad Löf saa luentovihkon ja hänelle osoitetaan kaavat. Nyt, kun hänestä on tullut oikea työmyyrä, näyttävät toverit suorastaan kilpailevan avuliaisuudessa. Ei säästetä vaivoja, ei ilmene kateutta; vanhoja piirustuksia tuodaan hänen eteensä malliksi. Ensi kertaa nuorukainen tuntee olevansa toveri toverien joukossa, olevansa lähellä ja veljellisessä suhteessa näihin opiskelijoihin, joiden harteilla maan teollisuus tulevaisuudessa on suurelta osaltaan lepäävä.
Hän terästää tarkkaavaisuutensa, laskutikun kieli liikkuu edestakaisin ja kynä merkitsee numeroita. Mutta outoa on hänelle työskennellä tällaisessa melussa. Tuon tuostakin ajatus harhautuu, korviin tunkeutuu sävel ja hän itsekin yhtyy valtaiseen kuoroon:
Ämmät ne keitteli ketun kynsiä
sulavala rallaa ketun kynsiä,
ämmät ne keitteli ketun kynsiä
taikoja tehdäksensä
taikoja tehdäksensä.
Ett' olis saanehet nätin pojan
sulavala rallaa nätin pojan,
ett' olis saanehet nätin pojan
koti-vävyksensä
koti-vävyksensä.Kun kello tulee yhdeksän, ovat useimmat jo poistuneet.
– Mennään Gambrinille tai Hultiin pelaamaan biljardia, ehdottaa joku.
– Eikö mitä; yhdistykselle teetä juomaan!
Konrad Löf kannattaa nykyisin jälkimmäistä ehdotusta. Hän juo teensä, kieltäytyy jyrkästi shakkipartiista, joka hänestä turhaan kiihoittaa päivän työssä väsyneitä aivoja, ja lähtee ennemmin tekemään pari kierrosta Espiksellä. Mutta päättävästi hän palaa jo kymmenen aikana kotiinsa.
Hän on luopunut entisestä liian komeasta huoneestaan ja vuokrannut Hietalahdesta toisen, pienen ja vaatimattoman. Varsin usein hän kotiin palatessaan poikkeaa rantaan, tuijottelee hetken pimeälle, kuohuilevalle merelle, hiljaisen, hapuilevan kaipuun kaihertaessa rintaa. Tällaistako siis on se ylistetty säännöllinen elämä? Tehdä työtä itsensä uuvuksiin, uupumuksesta vaipua uneen, kerätäkseen voimia uuden uupumuksen tavoitteluun! Oh, silloinhan on sama vaikka elämä loppuisi heti. Jokainen päivähän on toisensa kaltainen, ja turhaahan loppujen lopuksi on kuitenkin kaikki inhimillinen ponnistelu. Kuitenkaan hän ei voi kieltää omituista ja puhdasta työn iloa, vaikka sen olemus onkin hänestä järjetön. Hän vertailee sitä entisten ilojen tuottamaan katumukseen ja pudistaa ihmeissään päätään. Ei, ei hänelle kuulu tällaiset asiat! Hyödytöntä on niitä pohtia. Jokin vaisto kuiskaa, että tulevaisuus on vielä edessä ja se on rikas ja voimakkaita elämyksiä täynnä. Nyt on lähinnä vain työtä, joka on suoritettava, vain tehtävä, josta on kunnialla selviydyttävä, siinä kaikki.
Asunnossaan hän useimmiten kopioi tärkeimpiä laiminlyötyjä luentoja. Toisinaan sattuvat hänen silmänsä tumman, kauniin naisen valokuvaan; rinnassa liikahtaa ja kiihtävä haave lennättää kauas pois. Sitten tulee mieleen Camilla ja konsuli Braunin velka, jota hän ei ole voinut maksaa. Ilkeä tunne saa nousemaan tuolilta, tai väkipakolla syventymään työhön.
– Vaatimaton ja pieni sinun huoneesi on, sanoi sahanomistaja Löf tehtyään perusteellisen tarkastuksen poikansa asunnossa. Kun Konrad ei siihen mitään vastannut, jatkoi isä:
– Ovatko kuukausirahasi kenties liikaa vähäiset?
– Ei, isä, ne riittävät kyllä. Mutta minä mieluummin syön vähän paremmin ja koetan pukeutua kunnollisesti. Minähän en juuri ole huoneessani muulloin kuin öisin. En siis tarvitse oikeastaan muuta kuin vuodetta, eikä siinä liene mitään moittimista. Vai kuinka, isä?
– Teet tietysti aivan mielesi mukaan. Mutta viime vuonna et luullakseni olisi tyytynyt tällaiseen... Sinä taidat olla ahkerampi nykyisin?
– Olen koettanut olla, isä.
– No niin, mennään syömään nyt. Minä tarjoan sinulle aamiaisen.
Sahanhoitaja Löfin säännöllisenä tapana oli tarjota kaupungissa käydessään ateria pojalleen. Mutta tällä kertaa seurasi Konrad Löf häntä levottomampana kuin milloinkaan. Mitä merkitsi isän harvinainen ystävällisyys? Oliko hän hyvillään vaatimattomasta asunnosta, vai oliko kenties joku tiedoittanut hänen alkaneesta ahkeruudestaan? Mutta eikö isä siinä tapauksessa ollut saanut tietää muutakin, syksyllistä humua? Eikö hän ollut käynyt konsuli Braunin, ainoan ystävänsä luona ja saanut häneltä kuulla...? Ruoka ei maistunut Konradille. Isä oli tapansa mukaan aivan ääneti; hän näytti pohtivan asioitaan.
– Joko isä on käynyt setä Braunin luona? rohkeni Konrad viimein laukaista.
– En ole. Jos suinkin ennätän asioiltani, aion kyllä käydä. Mutta minun on mentävä iltajunassa, enkä tiedä... Niin, älä suotta vaivaudu asemalle, minä tuskin olen yksinkään.
Näin kului viikkoja, eikä Konrad Löf rikkonut rehtorille antamaansa lupausta. Hän työskenteli yhtä ahkerasti, tunsi itsensä tyytyväiseksi ja virkeäksi ja menestyi hyvin. Olipa hän saavuttanut voittojakin; eri osastojen välisissä urheilukilpailuissa hän oli varsin loistavasti voittanut 1500 metrin juoksun. Asia oli itsessään vähäinen, mutta rehtori oli palkintoja jaettaessa puristanut hänen kättään, jopa merkillisesti iskenyt silmääkin. Nuorukainen ei voinut käsittää, mikä siinä vaikutti niin lämmittävästi. Tuntui kuin olisi rehtori ottanut hänet mahtavaan suojelukseensa; hienotunteisesti ja kaukaa, mutta valppaasti pitänyt häntä silmällä ja ollut häneen tyytyväinen.
Mutta sitten päätettiin panna toimeen polyteekkarien tavanmukaiset syystanssiaiset ja silloin kävi Konrad Löf miettiväksi:
Mitenkähän oikeastaan oli Camillan laita? Olivatkohan heidän vuosia kestäneet hyvät välinsä näin vain yhtäkkiä lopullisesti katkenneet? Eikö ollut pikemminkin niin, että tyttö oli loukkaantunut ja halusi antaa hänelle ansaitun läksytyksen? Jos hän uudestaan lähestyisi Camillaa, jos hän nöyrästi toistaisi anteeksipyyntönsä, niin eiköhän olisi mahdollista saattaa kaikki entiselleen? Nyt oli tyttö varmaankin saanut kuulla, että hän, Konrad, vietti säännöllistä ja työteliästä elämää, eiköhän aika ollut hionut pois kovuutta ja katkeruutta tästä hellästä sydämestä?
Nyt sopisi Konradin hyvällä syyllä lähestyä häntä. Hän soittaa, pyytää Camillan "daamikseen" tanssiaisiin, kohtelee häntä hellällä huomaavaisuudella. Senpä hän tekeekin!
Mutta sitten muistui mieleen konsuli Braunin maksamaton velka. Heti heräsi epäilys. Tietysti siitä oli jatkuvasti puhuttu konsulin perheessä ja häntä oli pidetty kunnottomana lurjuksena. Entä Camillan viimeiset sanat: "Pyydän sinulta vain yhtä seikkaa: että annat minun olla rauhassa". – Konrad Löf pohti asiaa päivästä päivään, voimatta tehdä päätöstä. Minne olikaan joutunut hänen ripeä, kevytmielinen, mistään piittaamaton toimintavalmiutensa?
Mutta lauantaina, tanssiaispäivänä, hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja soitti.
– Onko neiti Braun tavattavissa?
– ...
– Hyvää päivää, Camilla. Minä se olen, Konrad. Mitä sinulle kuuluu?
– Pelkkää hyvää vain, Konrad.
– Kuulehan, meillä on tänään tanssiaiset, kuten ehkä olet lehdistä huomannut. Tuli mieleeni... ajattelin, rohkenisinko kysyä sinulta, haluaisitko tulla minun kanssani...?
– Kiitoksia paljon. Mutta Eerik Strömmer on jo pyytänyt minua ja minä olen luvannut.
Konrad Löf ei vastannut. Pistävästi vilahti hänen tajuntaansa, että Eerik Strömmeristä oli jo varemmin viittailtu Camillan yhteydessä. Hän oli siinä ihan selvästi näkevinään tuon valmistumaisillaan olevan neljäskurssilaisen kuvankin, komeine vartaloineen ja tummine hiuksineen.
Kun mitään ei kuulunut, sanoi Camilla vihdoin:
– Olen pahoillani, Konrad, mutta niin on asia.
– No, sittenhän tulet tanssiaisiin kuitenkin... Suo anteeksi, Camilla. Hyvästi.
– Hyvästi, Konrad.
Konrad Löfin oli pakko itselleenkin myöntää, kuinka apeaksi tuo puhelinkeskustelu oli painanut hänen mielialansa. Hän piirteli muutaman tunnin haluttomana, alakuloisesti vihellellen. Rinnassa paisui hetki hetkeltä jokin ahdistava ja raju tunto, joka etsi purkautumismahdollisuutta. Tuli selvästi näkyviin hänen luonteensa turhamaisuus ja itsekkyys. Hän ei ollut tottunut tappioihin tällaisissa asioissa.
Pukeutuessa hänen epäröintinsä kasvoi ja sai aiheettoman katkeran sävyn. Hän ei mene ollenkaan. Mitäpä hän siellä syrjässä seisomassa, kärkkymässä, saisiko tilaisuuden tanssittaa kenenkään tyttöä. Hän koetti kuitenkin pakoittaa itsensä iloiseksi ja seisoi hienona ja hymyilevänä ovella kun tanssi alkoi. Mutta kun hän näki Eerik Strömmerin voitonvarmana ja komeana johtavan silkkipukuisen Camillan valssiin, silloin riehahti hänen rinnassaan mustasukkaisuus, raivo, ties mikä, joka vaati rajuja tekoja, huimapäisiä hullutuksia. Hänen silmänsä synkkenivät. Ylpeästi hän kääntyi ovelta tarjoiluhuoneeseen. Hän ei tahtonut olla tanssisalissa pitelemässä seiniä Camillan kostonriemuiseksi nautinnoksi. Sitten hän syöksyi portaita alas, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos uhmaisten mielihalujen kuohuttaessa rintaa.
"Haen Aromaan käsiini", ajatteli hän miltei ääneen. "Se on tietenkin joko kotonaan tai biljardia pelaamassa. Sitten menemme jonnekin, Fenniaan, Pörssiin, ja koetamme katsoa, eikö enää ole iloa tämän ijankaikkisen pilkun päällä." Sameasti käväisi mielessä muisto rehtorille annetusta lupauksesta, mutta hän nakkasi päätään ja puristi huulensa yhteen. "Pyh, enhän minä ole tehnyt mitään munkkivalaa. Ja laiskuudesta ei minua tähän aikaan käy moittiminen."
Aromaa oli kotona, istui paitahihasillaan savuisessa kammarissaan, edessään miltei pöydän suuruinen teknillinen kirja.
– Terve, Eino! Nyt tuli lähtö kapakkaan ja vähän vilkkaasti.
Aromaa veti tapansa mukaan rauhallisesti pitkän savun piipustaan ja tirkisteli uteliaasti toveriaan pienillä silmillään.
– Mikä sinuun nyt on mennyt? Minä luulin, että olit tanssiaisissa.
– Sieltähän minä tulenkin, näethän sen puvustani. Mutta siellä oli liikaa "enkeleitä"; minä en löytänyt sieltä oikeata maaperää. Etkähän sinäkään ole siellä.
Aromaa poltteli taas kotvan.
– Ei minulla ole tuommoista "munteerinkia", mutta kelvanneehan tuo tavallinenkin puku, kun on herran ruumis. Maltahan sen aikaa, että ajelen partani.
Ei puhuttu sen enempää. Konrad Löf istui nojatuoliin ja tarkkasi mielenkiinnolla toveriaan, jonka liikkeet olivat hyvin rauhalliset ja verkkaiset, mutta joka siitä huolimatta näytti ihmeteltävästi joutuvan. Solmiessaan kaulanauhaansa sanoi Aromaa vihdoin:
– Niin, pitäiskö sitä hankkia sitä "tyrmoolia"?
– Älä välitä. Se asia kyllä aina pyrkii järjestymään.
– Mihinkäs sinä olet ajatellut?
– Kun kerran mennään, niin mennään komeasti. Mennään Fenniaan.
Niin he lähtivät. –
Ah, Konrad Löf ei tiennyt, että eräässä tanssisalissa, sävelten pauhatessa, välkehtivät naissilmät etsivät häntä kaikkialta tuskallisella tarkkuudella. Hän ei tiennyt, että, käyttääksemme runoilijan sanoja, "levoton naissydän kärsi, katkeroitui ja koveni hymyävien huulten ja helisevän naurun takana".
Ei sähkökruunujen kristalliloiste, eivät välkkyvät peilit ja kimmeltelevät seinäkoristeet, eivätkä iloisten ihmisten säteilevät kasvot nyt voineet saada Konrad Löfin mielialaa muuttumaan. Hän söi harvasanaisena ateriaansa, tavoitteli silloin tällöin vaikeasti jotakin sukkeluutta, mutta vaipui sitten jälleen mietteisiinsä ja katseli pitkät ajat hajamielisenä ympärilleen. Jazz-orkesterin kevytmielinen soitto ja keinuva tanssi johdattivat hänen mieleensä väkisinkin sen tanssisalin, jonka hän aivan äsken oli jättänyt, ja paisuttivat yhä enemmän sitä ahdistavaa tunnetta, jolle hän täältä oli lähtenyt etsimään pääsintietä. – Tyyni ja hiljainen Aromaa, joka kuitenkin oli jo kauan tuntenut Konrad Löfin, tarkkasi toveriaan oudoksuen ja koetti tyrkyttää hänelle ryyppyjä.
Sitten lähestyi heidän pöytäänsä paksu, arveluttavasti punoittava mies, joka hetkisen oli seisonut käytävällä tanssia katsellen. Konrad Löf tunsi hänet hyvin, hän oli tukkukauppias Vainio, jonka seurassa hän syksyisinä riemun ja rikkauden päivinä oli kuluttanut monta hurjaa iltaa; nyt aiheutti hänen näkemisensä vain haikeankatkeria muistoja.
– Terveeksi, herra Löf! Tehän se kuitenkin olitte. Hauska tavata, mutta teitäpä ei nykyisin juuri saa kiikariinsa. Terve, terve ja kiitos viime kesteistä... Tehkääpä hyvin ja esittäkää minut toverillenne. Ahaa, mutta mehän tunnemmekin, Aromaa, niinhän oli nimenne? Mainiota, että tapasin teidät! Meitä istuu tuolla, yksityishuoneessa, muutamia ukkoja. Siellä puhutaan urheilusta niin että korvat särkyvät. Ei kuule muuta kuin Nurmi, Nurmi ja taas Nurmi. Nurmi on voittanut, tänään 5000 ja 1500 metrin juoksut, hän on taas saanut uuden maailmanennätyksen, niin ja niin monta minuuttia, niin ja niin monta miljoonasosasekuntia. Hah, hah! Se on mitä puhtainta epäjumalanpalvelusta ja minä joudun kerrassaan alakynteen, kun yritän puhua järkeä. Hyvät herrat! Siirtykää meidän seuraamme, tehkää minulle se ilo. Tulkaa minulle avuksi, nuoret miehet, niin nähdään, kuinka sitten käy.
Seurueeseen kuului viisi miestä, jotka ryypiskelivät Sayer'ta aivan kuin entisinä aikoina. Tapahtui esittely; tilattiin lasit tulokkaille; sitten alkoi jälleen entinen kiihkeä väittely.
Oli paraikaa vuoden viimeiset urheilupäivät. Nurmi oli tänään loistavasti voittanut kaksi kilpailua ja innostus oli ylimmillään. Ei tahdottu löytää sanoja hänen ylistyksekseen.
Konrad Löf ei aluksi suuriakaan välittänyt keskustelusta. Hänen apea mielialansa ei ottanut poistuakseen. Yhdellä siemauksella hän tyhjensi lasinsa, tunsi tulivirran kiitävän suonissaan ja sydämensä sykinnän elpyvän.
Mutta kauppias Vainio katsoi nyt saaneensa apua ja ryhtyi entistä tarmokkaammin puolustamaan äskeistä kantaansa.
– Hyvät herrat! Ei suinkaan minun tarkoitukseni ole kieltää sitä, että Nurmi on maailman parhain juoksija. Hänhän on itse sen niin selvästi osoittanut, ettei kukaan voi evätä häneltä tätä kunniaa. Minä ihailen häntä yhtä paljon kuin tekin ja aina minä olen valmis antamaan tunnustuksen hänen miehekkäälle ja puhtaalle luonteelleen. Mutta minä väitän, että on kerrassaan nurinkurista sanoa häntä kaikkien aikojen parhaaksi juoksijaksi. Eihän meillä ole tarkkaa tietoa entisyydestä, vielä vähemmän tulevaisuudesta. Naurettavaa on uskoa, ettei voisi syntyä miestä, joka pystyisi parempiin tuloksiin. Sehän on urheilullisen kehityksen kieltämistä, sehän on silkkaa epäjumalan palvelusta. Eikä Nurmi itse ikinä suostuisi olemaan sellaisena epäjumalana. Hyvät herrat, sanon kerta kaikkiaan: ei ole mitään takeita siitä, ettei jo nyt, jo tällä hetkellä hänen voittajansa harjoittele täyttä touhua.
Syntyi vastaväitteitä, kuului huudahduksia, innostus kohosi. Varsinkin kauppaneuvos Brax oli Nurmen sokea ihailija, eikä näyttänyt voivan valita sanoja häntä ylistääkseen. Nurmi oli ilmiö, yli-ihminen, jumala. Ei koskaan ole ollut hänen vertaistaan, ei ole, eikä tule olemaan. Yhtä varmasti kuin Michel Angelo taiteen alalla kaikkina aikoina oli pysynyt ja pysyi saavuttamattomana, yhtä varmasti säilyisivät Nurmen ennätykset rikkomattomina. Eläköön Paavo Nurmi! Eläköön ikuisesti voittamaton juoksutaituri!
Hänen intoileva puheensa kuvasteli paljoa enemmän Sayer'n kuin harkitsevan järjen vaikutusta, mutta siitä huolimatta sai se hyvähuutoja osakseen. Mutta silloin sai haaveissaan ollut Konrad Löf innoituksen kipinän. Tämä hetkessä syttyvä ja sammuva sielu levitti jälleen siipensä ja jätti alleen alakuloisuuden pimeän sumun. Päähänpisto, mieletön yritys, ilmeistä tappiota uhmaileva hullun teko poltti hänen veressään. Hän nousi tuoliltaan. Kaunis pää oli jälleen pystyssä, vaaleat kiharat loistivat pehmeästi, silmät säteilivät rohkeutta ja kevytmielistä intoa.
– Herra kauppaneuvos Brax, hän alotti. – Olen nuori mies ja nuorille on tuo teidän yhteen ainoaan urheilijaan kohdistuva jumalointinne kuitenkin alentavaa, olkoonpa sitten kysymyksessä mies sellainenkin kuin Nurmi. Olisin valmis syöksymään vaikka jättiläisen kimppuun, jos olisi kysymys tappelusta, pelkästään vain osoittaakseni, ettei ainakaan yritteliäisyyttä ja voittamisen tahtoa puutu. Nurmeen nähden on asia toinen. Mieletöntä olisi koettaa voittaa häntä. Mutta siitä huolimatta, hyvät herrat, siitä huolimatta minä rohkenen lyödä vetoa, että kykenen seuraamaan hänen kintereillään. Hän juoksee huomenna 10.000 metrin murtomaamatkan. No niin, lyön vetoa pysyväni hänen kannoillaan siitä hetkestä lukien, jolloin hän, juostuaan alkukierrokset radalla, lähtee portista varsinaiselle taipaleelle, aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän jälleen palaa radalle tekemään loppukierroksensa. Mutta kilpailuun minä en halua ottaa osaa.
Syntyi täydellinen äänettömyys ja täydellinen ällistys. Nuo kypsyneet miehet tuijottivat silmät pyöreinä hulluun poikaan, joka uskalsi olla noin mielettömän röyhkeä. Hiljainen Aromaakin, joka kuitenkin tiesi, kuinka treenattu juoksija Konrad Löf oli, kaivoi hätääntymisensä merkiksi piipun taskustaan ja pudisteli päätään toverilleen, ikäänkuin olisi epäillyt tämän järkeä.
Vihdoin kauppaneuvos Brax nousi tyynellä ylemmyydellä. Hän oli kai ennenkin nähnyt kukkopoikien pöyhkeilevän ja laski nuorukaisen korskeat sanat samaan luokkaan. Hän luuli myös tietävänsä keinon, jolla tuommoisten suut tukitaan. Kuitenkin oli hän hieman kalpea ja äänessä soinnahti loukkaantuneen pidätetty kuivuus, kun hän mahtavasti sanoi:
– Hyvä herra. Siitä seikasta minä panen vetoa kymmenentuhatta markkaa. Tuohon käteen!
Värähdys kiiti yli Konrad Löfin kasvojen, kun hän kuuli summan suuruuden. Hän kalpeni huomattavasti, eikä tarttunut ojennettuun käteen. Nopeasti hänen tajunnassaan väikähti epäröivä ajatus, että hän nyt oli syöksynyt suin päin otteluun, josta ei käynyt kunnialla perääntyminen. Hän loi katseensa alas ja näytti tiukasti miettivän.
Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt. Kauppaneuvoksen käsi oli yhä ojennettuna ja läsnäolijat näyttivät jähmettyneen asentoihinsa. Mutta hiljaa hiipi katseisiin tuolla täällä pilkallinen välke.
Silloin nuorukainen vastasi:
– Ehdolla, että Nurmelle ei puhuta mitään yrityksestäni, että itse paikalla ei kiinnitetä minuun minkäänlaista huomiota ja että, – siihen nähden, että olen opiskelija ja että häviön mahdollisuus on niin verrattoman suuri – saan suorittaa maksuni vuoden kuluessa, katson vedon lyödyksi.
Tämä asiallinen, tyyni selonteko siirsi tuossa tuokiossa myötätunnon nuorukaisen puolelle. Kauppaneuvos Braxin silmistä säteili suoranaista ihastusta ja hän sanoi iloisesti:
– Tuota puhetta minä ymmärrän ja veto on lyöty, nuori mies. Erottakaa, hyvät herrat! Ja uskokaa minua, herra Löf, toivon teille sydämestäni voittoa. Mielihyvällä minä puristan tätä kättä muutenkin kuin vetoa lyödäkseni. Peijakas vieköön! Vielähän maailmassa on nuoruutta. Sanokaa minulle etunimenne, hurja poika, ja kutsukaa minua sedäksi. Anders Johannes Brax! Maljasi!
Hyvähuudoista, käden puristuksista ja maljoista ei tahtonut tulla loppua. Varsinkin kauppias Vainio oli haltioissaan. "Mikä onnen potkaus, että tapasin teidät! Mikä mainio juttu! Tietäisinpä voiteen, joka norjuttaisi koipesi huomiseksi, niin noutaisin sitä vaikka hornan tuutista". – Konrad Löf itse oli joten kuten häpeissään ja nolona. Taas hän oli eksynyt siihen, josta vanha rehtori oli koettanut hänet pelastaa.
Aromaa oli kaiken aikaa imenyt miettiväisenä piippuaan. Kun ensi melu oli hiukan hälvennyt, sanoi hän vakavasti:
– Hyvät herrat. Koska näin on käynyt, lienee paikallaan, että nyt saatan toverini nukkumaan. Hän tarvitsee kyllä voimia huomisessa talkoossa.
– Mitä pentelettä sinä oikeastaan meinasit? kysyi Aromaa miltei kiukkuisesti, kun he olivat ehtineet kadulle.
– Tottakai sen kuulit, vastasi Löf olkapäitään kohauttaen.
– Kuulin, kylläkai minä sen kuulin, peijakas soikoon! Mutta oliko tuo nyt laitapeliä! Sehän on sulaa mielettömyyttä. Raha-asiasi ovat ilmankin niinkuin ne ovat ja mies ottaa ehdoin tahdoin niskaansa tällaisen tarakan. Kyllä olisi parasta tehdä sinut uudestaan, alun perin, koko mies.
– Ja sen sijaan että koettaisit minua rohkaista ja kannustaa, sinä saarnaat kuin körttiläinen ja riistät viimeisenkin uskoni voittoon. Olkoonpa veto kuinka mahdoton tahansa, niin on siinä selvää järkeäkin mukana. Nurmi on tänään juossut varsinaisen kilpailunsa. Huomenna hän leikittelee; ei ole ketään, joka lähestulkoonkaan pystyisi häntä seuraamaan. Tie on lokainen, sitä varten juostaan alussa kaksi ja lopussa kolme kierrosta radalla. Se tekee yhteensä kaksi kilometriä. Ei ole luultavaa, että Nurmi keskivälillä viitsisi ponnistaa, hän on väsyksissä ja hänen voittonsa on liian helppo. Siitä syystä minä nimenomaan asetin sen ehdon, että yrityksestäni ei saa tehdä numeroa. Onko selvä nyt?
Aromaa nyökäytti päätään ja imeskeli sitten piippuaan vastaamatta mitään.
Annan kadulla he erosivat.
– Saatatko sinä nukkua? kysyi Aromaa vielä.
– Ole huoletta, kuului vastaus.
Aromaa kääntyi sitten kotiaan ja Konrad Löf jatkoi matkaa Antin katua pitkin. Oli usvainen yö. Katu kiilteli märkänä, sumusta himmottavien sähkölamppujen valossa. "Yhdistyksen" kohdalla kuului musiikki selvästi tanssisalista. Se viilsi oudosti nuorukaisen rintaa ja pani hänet kiiruhtamaan askeleitaan.
IV
KILPAILU
Urheilukenttä kuhisee täynnänsä uteliasta, odottavaa yleisöä. On pilvinen ja epävarma syyspäivä, mutta ilma on kuitenkin ainakin tällä haavaa selkeä. Tuolla järjestelee palkintotuomarien ryhmä jotakin, täällä hyppääjät koettelevat ponnahduspölkyn lujuutta ja sovittelevat askeleitaan. Pikajuoksijat tarkastelevat liituratojaan ja megafoonimies seisoo sivummalla synkkänä ja yksinäisenä kuin Hamlet.
Ensin on epäluku heittoja, hyppyjä, pikajuoksuja. Kun megafonimies yllätyksenä ilmoittaa, että Nurmi ottaa osaa 800 metrin juoksuun, syntyy yleisön keskuudessa kiihkeätä puheensorinaa.
Kas tuossa tulevat juoksijat, yksi toisensa perään, verryttelemään jäseniään. Siinä on itse Nurmi, kuuluisa villapaita päällään; hän syöksyy rataa pitkin vinhaa vauhtia ja totisena kuin olisi ankara kilpailu jo kysymyksessä. Valtava kättentaputusten myrsky pauhaa katsomossa.
– Kahdeksan sadan metrin juoksijat, paikoilleen!
Miehet riisuvat villapaitansa ja asettuvat lähtöviivalle. Laukaus pamahtaa. Juoksijat pyrähtävät eteenpäin kuin lentoon lähtevä pyyparvi. Täydellinen hiljaisuus vallitsee. Askelten rasahdus hiekassa kuuluu selvästi.
Minuutti, puolitoista! Nurmi on jo saanut etumatkaa ja tekee taivalta kevein, siivikkäin askelin, ilme totisena ja tyynenä, rinta kauniisti kaarella. Loppu lähenee. Hän kiristää yhä vauhtiaan. Yleisö uskaltaa tuskin hengittää; useat ovat kumartuneet hiukan eteenpäin ja jännittävät kaikin voimin vaistomaisesti lihaksiaan, ikäänkuin siten lisätäkseen juoksijan nopeutta. Maalinauha katkeaa; toisiakin urheilijoita ehtii perille; sitten kellomiehet vähän aikaa seisovat päät yhdessä ja vihdoin megafooni ilmoittaa ajan. Se on vain puolta sekuntia huonompi Nurmen omaa ennätystä.
Seuraa taas heittoja, viestinjuoksuja ynnä muita. Sitten järjestyvät murtomaajuoksijat lähtöön. –
Uupumaton Nurmi tekee taivalta pitkin, kimmoisin askelin. Heti ensimäisellä kierroksella hän on ponnistellut huomattavan etumatkan ja kun toinen kierros lähenee loppuaan, on hän puoli rataa edellä. – – –
Samaan aikaan havaitaan kentän portin luokse ryhmittyvän muutamia lihavia, kunnioitusta herättäviä herrasmiehiä ja useita nuorukaisia. Jotain siellä on tekeillä, koska he kuiskailevat kiihkeästi ja eräänlainen rauhattomuus kuvastuu heidän liikkeistään.
Eräällä nuorukaisella on urheilukengät jalassaan, mutta muuten hänellä on aivan tavallinen puku, vieläpä ovat hänen housunsa varsin moitteettomasti silitetyt. Kiiltokaulus on puhdas, kuten sunnuntaina ainakin, ja kaulanauha on huolellisesti solmittu.
– Tuo on ihan turhamaista pöyhkeilyä ja esiintymishalua, kuiskaa muudan nuorukainen toverilleen. – Se on aito Löfiä! Kaulus kaulassa ja täysi puku päällä hän aikoo muka seurata maailman ensimmäistä juoksijaa.
Nyt riisuu Konrad Löf takkinsa, korjaa näköjään huolettomasti vyötänsä, mutta tarkka havainnon tekijä saattaisi kyllä huomata, kuinka pakotettua hänen rauhallisuutensa on.
Sivummalla seisova kauppias Vainio, joka on ällistyneenä silmäillyt häntä, ei enää saata hillitä itseään, vaan harppaa hänen luokseen ja sähisee kiukuissaan.
– Joudu, riisuudu! Nurmi on heti paikalla tässä.
– Minä olen täysin valmis.
– Mutta taivasten tekijä! Et kai sinä tuossa puvussa aio yrittää?
– Ei ole mitään valinnan varaa, kun kerran en ota osaa kilpailuun. Mitä sanoisi yleisö, jos se näkisi minut urheilupuvussa, ja mitä ajattelisi Nurmi? Luuletko, että hän ikinä päästäisi minua kintereilleen silloin. Ei, kyllä tässä on ajatusta, usko pois. Ja mene tiehesi nyt, tästä tulee lähtö.
Siinä syöksyykin jo Nurmi hirveätä vauhtiaan, yleisön paukuttaessa käsiään. Tuskin kukaan viitsii kiinnittää huomiota nuorukaiseen, joka noin vain ilman muuta, aivan kuin huvikseen lähtee seurailemaan maailmanmestaria. Ei Nurmi itsekään näytä häntä huomaavan.
Sekunti tuntuu minuutilta, minuutti tunnilta – ainakin niille, jotka ovat mukana juonessa. Askel askeleelta matka kuluu ja Konrad Löf koettaa säätää hengitystään. Hän on kyllä selvillä siitä, että alku ei ole vaikeinta tässä pelissä.
Yhä näyttää Nurmi olevan tietämätön seuralaisestaan. Tapansa mukaan hän kyllä silloin tällöin kääntää päätään, nähdäkseen, missä toiset tulevat, mutta hän tuskin osaa ajatella muuta, kuin että tuo pitkähousuinen mies koettaa, kuinka kauan hän pysyy perässä ja hellittää ennen pitkää.
Mutta kun tullaan käännöspisteeseen, eikä toisista juoksijoista näy merkkiäkään, herättää tuo itsepäinen ponnistelija mestarin mielenkiinnon. Nurmen tarmokkailla kasvoilla käväisee lievä hämmästyksen häive ja hän kääntyy uudestaan katsomaan taakseen. Sitten hän ilmeisesti hiljentää vauhtia, voidakseen paremmin tarkata Löfiä ja päästääkseen hänet rinnalleen. Eihän Nurmella nyt ole mitään kiirettä, eikä hän huoli yrittää parastaan tällä lokaisella tiellä; hän on hieman rasittunutkin eilisestä ponnistuksesta.
Nyt alkaa jo toisia juoksijoita tulla vastaan; kylläpä he ovat jääneet. Tuossa ajelee muudan polkupyörällä, palttoon kaulus pystyssä ja piippu tiukasti hampaissa. Se on Aromaa, mutta hän ei tee elettäkään Konrad Löfille.
Matka lähenee loppuaan ja toivo herää Konrad Löfin rinnassa. Hänellä on vielä melkoisesti voimia, sen hän kyllä tuntee. Jos Nurmi vain pysyy näin tyynenä, ei voitto ole mahdoton.
Mutta sillävälin on kauppaneuvos Braxin kärsivällisyys loppunut. Hän on noussut komeaan autoonsa tovereineen ja lähtenyt juoksijoita vastaan. Ja kun hän nyt näkee Nurmen ja lähellä häntä reippaasti juoksevan Konrad Löfin, ei hän enää mitenkään voi hillitä itseään, vaan huutaa niin paljon kuin jaksaa:
– Mainiota, poikaseni, mainiota! Koeta kestää, älä hellitä enää! Siinä meillä vasta mies on, hyvät herrat. Eläköön Konrad Löi! Hurraa!
Kauppias Vainio on pelkästä raivosta tarttua häntä kurkkuun ja sähisee käheästi:
– Vaiti, jumalaton! Tuohan on selvästi vasten ehtoja. Tätä minä en hyväksy. Jos poika häviää, niin minä panen vastalauseeni.
Mutta kauppaneuvos Braxin poikamieli on kerta kaikkiaan päässyt valloilleen.
– Viis minä vedosta, hän huutaa innoissaan. – En minä välitä hänen rahoistaan. Mutta tämä on suurenmoista, tämä on verratonta. Totta jumaliste minä saan hurrata pojalle, koska pidän hänestä. Eläköön Konrad Löf!
Mutta huutojen vaikutus näyttäytyy heti. Ensinnäkin valokuvaajat, jotka ovat kuin kirput lähellä sitä paikkaa, mikä kihisee, hoksaavat jotakin erikoista tapahtuvan ja napsivat pikakuviaan Nurmesta ja hänen seuralaisestaan. Sitten Nurmi itse vilkaisee hämmästyneenä ja uteliaana taakseen ja rypistää kulmiaan. Peijakas, siellähän tuo pitkähousuinen paholainen yhä pinkoo, ihan kannoilla. Hurrataan...! Mitä ihmettä se merkitsee? Mitä tässä oikeastaan lienee tekeillä?
Maailmanmestari syöksähtää täyteen vauhtiinsa ja silloin on nuorukaisen jäätävä, auttamattomasti. Hän koettaa kyllä kiristää, mutta on kuitenkin kyllin treenattu, tietääkseen, mihin määriin se on mahdollista. Jokainen askel on selvää tappiota.
– Siinä se nyt oli, kähisee kauppias Vainio autossa. – Mies lyö muka vetoa, eikä täytä sitten ehtoja. On tämä kanssa kaunista peliä.
Mutta vielä tapahtuu yllätys. Nurmi rauhoittuu ja lopettaa huiman lentonsa. Hän tietää, että radalla on vielä juostava kolme kierrosta ja että loppukiriin on yllin kyllin aikaa. Konrad Löf on taas luottanut siihen, että hänen taipaleensa loppuu jo portilla. Noin puoli kilometriä varemmin kokoo hän kaiken voimansa. Hänen kasvonsa ovat aivan valkeat, mutta kaunis pää on yhä taipuneena eteen ja alaspäin kuin pahasisuisen härän ja huulet ovat tiukasti yhteen puserretut. Metri metriltä hän tavoittaa maailmanmestaria. Läheinen maali ja voiton ilmeinen mahdollisuus näyttävät lisäävän hänen voimiaan. Hän syöksyy eteenpäin kuin pikajuoksija ja kun vihdoin ollaan siinä, missä ihmiskuja alkaa radan portilla, on nuorukainen täydelleen mestarin rinnalla ja syöksähtää sitten nopeasti syrjään. Vielä kerran Nurmi vilkaisee häneen ällistyneenä ja jatkaa sitten tyynesti matkaansa radalla.
Mutta nyt on Konrad Löf voittanut ja nyt kimmahtavat turhamaisuus ja poikamaisuus hänen riemuitsevassa mielessään täyteen voimaansa. Hetken läähättää palava rinta niin ettei hän kykene sitä salaamaan, hetken viipyy jaloissa sellainen tunto, että ne luhistuvat alta, mutta sitten hänen onnistuu pakoittaa kasvoilleen kepeä hymy. Hän ottaa takkinsa, sytyttää savukkeen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, korjaa huolekkaana kaulanauhaansa ja liehuttelee nenäliinalla kasvojaan niin koketisti kuin nainen tanssiaisissa. Kaulus on kyllä rypyssä, mutta se peittyy takin alle. Ja kun toverit innoissaan tarjoilevat hänelle käsiään, viittaa hän ykskaikkisesti:
– Antakaa olla! Eihän siinä mitään, mutta se on niin yksitoikkoista.
Sitten hän vilkaisee kuraisia kenkiään ja kysyy:
– Ei täällä taida olla putsaripoikaa?
Nurmi on sillä välin kiitänyt rataa, mutta portin kohdalla hän vielä kerran uteliaasti vilkaisee sinne, missä Konrad Löf seisoo ystäviensä ympäröimänä. Sitten juoksu päättyy. Yleisön huomio kiintyy kokonaan siihen ja Konrad Löfin loistava urotyö näyttää onnellisesti välttävän kaiken liikanaisen uteliaisuuden.
Mutta silloin sekaantuu maailmanmestari itse asiaan. Kun maalinauha on katkennut, ei hän pysähdy kuuntelemaan yleisön suosionosoituksia, ei välitä valokuvaajien tunkeilevista pyynnöistä, vaan ottaa paitansa jonkun kädestä, vetää sen nopeasti päälleen ja juoksee täysin askelin portin luo. Heti hän tuntee Konrad Löfin, rientää hänen eteensä ja sanoo:
– Saanko kysyä nimeänne?
– Konrad Löf, teknillinen ylioppilas.
– Olette paras juoksija, minkä pitkiin aikoihin olen tavannut, vaikka harjoittamaton, jatkaa hän jurolla tavallaan, ojentaen kätensä.
Konrad Löf punastuu hiusmartoon saakka. Ihan kerrassaan hän häkeltyy, tarttuu kömpelösti ojennettuun käteen ja kumartaa hämmennyksissään kuin vanhemmalle miehelle.
Kehäksi sulloutunut yleisö kuulee nämä sanat. Ne joutuvat sanomalehtimiesten korviin. Ne kiertävät kuin kulovalkea miehestä mieheen asianomaisine lisäyksineen ja liioitteluineen. Valokuvaajat hierovat tyytyväisinä käsiään ja reportterit antavat neronsa välkkyä komeita otsikoita laatiessaan:
Uusi Juoksijatähti
Polyteekkari seuraa Nurmea murtomaalla –
sunnuntaipukimissa.
Paavo ja hänen "varjonsa".Yhdellä iskulla tehdään nuorukaisesta kuuluisuus.
Eikä kuuluisuus suinkaan ollut se lähde, jonka tuli virvoittaa ja vahvistaa Konrad Löfin ailahtelevaa, hetkessä syttyvää ja sammuvaa sielua.
V
HÄVÄISTYSJUTTU
Konrad Löfille oli tästä teosta seurauksia, jotka kenties siirsivät hänen elämänsä kokonaan uusille urille.
Kun hänet kilpailukentältä, uteliasten ihmisten keskeltä, oli vihdoin selvitetty kauppaneuvoksen autoon, ei riemulla näyttänyt olevan mitään rajoja. Haltioitunut kauppaneuvos veti hänet polvelleen kuin koulupojan ja syleili häntä paksuilla käsivarsillaan.
– No olet sinä silmäsi pessyt, olet totisesti, hän intoili. – Voi turkasen penikka, voi iilimato! Tätäpä minä en olisi uskonut. Monta kertaa minä olen saanut hellittää lompakkoani, mutta hitto minut periköön, jos koskaan olen sen tehnyt suuremmalla mielihyvällä.
– Minua vähän ilettää, setä, vastasi Löf. – Ei tämä kuitenkaan taida olla aivan rehellistä peliä. Enhän minä tosiasiallisesti seurannut Nurmea. Pikemminkin minä vedin sekä häntä että teitä nenästä.
– Älä sinä kainostele, poikaseni, keskeytti kauppias Vainio. – Sinähän sanelit ehdot niin selvät, ettei niissä ole tinkimistä. Sinä olet ne kyllä komeasti täyttänyt, mutta samaa ei voi sanoa Braxista, joka karjui kuin jalopeura, eikä tahtonut pysyä housuissaan.
– Myönnetään! Mutta minä kuittaan sen sillä, että tarjoan teille kaikille päivälliset. Mennään klubille, siellä on rauhallisempaa. Ja siellä minä kirjoitan sinulle shekin, Konrad poikaseni.
– Kiitos, setä. Mutta täytyyhän minun toki ensin muuttaa pukua. Paitani on vallan märkänä hiestä.
– Tietysti! Komenna ajamaan asuntosi eteen. Me odotamme ulkona. Mutta saatkin pitää toisenmoista kiirettä kuin Nurmen kantapäillä. –
– Ja minä vastaan juomista, Brax, huomautti Vainio. – Minähän se löysinkin nämä veitikat, vaikka illalla ilo jäi kesken. Missä se Aromaa on? Se taitaa olla viisas poika, vaikka on hiljainen.
Ja päivällisillä tyhjennettiin malja maljan perään ja hassunkuriset puheet seurasivat toinen toistaan.
– Sinä olet nyt tämän klubin jäsen, Konrad Löf, ja se on jotakin sekin, sanoi kauppaneuvos. – Täältä sinä löydät aina jonkun mukavan toverin, jos satut olemaan yksinäsi. Ja täältä sinä saat aterian, vaikka sattuisikin taskusi olemaan typötyhjänä. Tuossa on biljardi, jos haluat pelata, ja tuolla on korttihuone, jos olet sillä päällä. Uuden jäsenen malja, hyvät herrat!
Ja sitten alkoi kauppias Vainio, joka jo oli aivan punaisissaan:
– Tällaisista urheilijoista minä pidän. Kelpaa ruoka, kelpaa ryyppy ja maistuu sikaari. Tavallisestihan ne kulkevat kuin vatsatautiset ja syövät nauriita ja ruohosipulia, ja mitä kaikkia punajuuria heidän ruokalistaansa kuuluneekaan. Ja sytytäpä havanna heidän näköpiirissään!
Kun päivällinen oli syöty, tuotiin kahvi.
Silloin agronoomi Juuripuro, virkatalojen tarkastaja, tumma, korkeaotsainen, synkkäsilmäinen mies, jonka suun vaiheilla kulki joko kärsimyksen tai aistillisuuden piiruja ja joka kaiken aikaa oli pysynyt varsin hiljaisena, ehdotti jurosti:
– Eikö nyt panna pokeriksi?
– Pelaatko sinä korttia, Konrad? innostui Vainio. – Skruuvia tai pokeria?
– Molempia jonkun verran.
– Mainiota! Sinähän olet täydellisyys... Neiti hoi!... Nanni! Pakka kortteja ja pöytä kuntoon, Nanni! Ja tuo ruusu tuosta tukkaan... Kas noin! Nyt se joltain näyttää. Meillä on täällä uusi mies, urheilukuningas, oikea sulttaani. Pitää olla koreana sitä varten... Eikö ole komea poika, mitä?
Vainio oli todella taittanut pöydältä hehkuvan ruusun ja sovittanut sen puhuessaan tarjoilijaneidin tukkaan. Tyttö oli aivan nuori, hiukan punaiseen vivahtava. Hänen iloiset, harmaat silmänsä olivat tavattoman kirkkaat. Hän käveli kuin keijukainen ja nauroi alinomaa, sievien hymykuoppien väristessä punastuvilla poskilla.
Konrad Löf oli kyllä pelannut pokeria, verrattain paljonkin, mutta sellaista, missä muutamat kymmenet markat, korkeintaan satanen vaihtoi omistajaa. Mutta tässä vilisivät satamarkkaset pöydällä ja ilmeisesti oli kysymys tuhansista. Häntä miltei pelotti; tällainen peli oli vasten hänen mielipidettään. Mutta vedon voittajana ja muutenkin nuorimpana hän ei saattanut kieltäytyä, eipä edes mitään sanoa. Hän oli varovainen ja harkitseva ja hän voitti. Onni oli kerta kaikkiaan tänään hänen puolellaan.
Mutta maljojen päättymätöntä sarjaa hän ei jaksanut kestää; siinä kilpailussa hän ei vetänyt vertoja näille vanhoille veteraaneille. Hänen nuori ruumiinsa pani vastaan kaikella terveellä voimallaan ja päivän ponnistelukin oli omiaan häntä uuvuttamaan. Hän tunsi pahoinvointia ja kalpeni. Hän ei kuitenkaan millään muotoa halunnut sitä näyttää, vaan puri hampaitaan, tarttui konjakkilasiin ja tyhjensi sen vastoin luontoaan.
Hetken aikaa hän hämärästi tunsi, kuinka veri kierteli ja suhisi hänen päässään. Sitten kaikki häipyi kuin usvaan. Kuin jostain kaukaa hän kuuli sekavaa puhetta:
– Siihen se kuoli, poika parka... Tämä on sentään vähän hävytöntä, ei hän luonnollisesti ole tottunut...
– Se on kohteliaisuutta häneltä, kuului Juuripuron mieleenpainuva ääni. – Panitteko merkille, kuinka varmasti, vaikka selvästi vasten luontoaan, hän tyhjensi jokaisen esitetyn maljan...
Sitten ei Konrad Löf enää kuullut mitään. Hän tunsi vain vajoavansa loputtomaan pimeyteen. – – –
Hän heräsi siihen, että tajusi jonkun ravistavan itseään, ja rynnistihe istumaan, käsittämättä ollenkaan missä oli. Mutta kauhistus! Hän ei onnistunut yrityksessään, hänen päälleen oli ladottu niin valtainen röykkiö tuoleja, että se ulottui miltei kattoon saakka. Ja jostain sivummalta kuului heleä, sointuva nauru. Aivan ymmällä hän käänsi uniset silmänsä sinne päin ja näki kauniin, solakan tytön seisovan vieressään.
– Kello on neljä, herra Löf, ja klubi suljetaan, sanoi tyttö, ryhtyessään selvittämään nuorukaista tuolien alta.
Konrad Löf katseli hetken aikaa ympäri tyhjän huoneen; sitten muisti palasi, häpeänsekainen tunne nosti veren kasvoille ja hän kysyi:
– Hyvä neiti. Minun takianiko te olette saanut valvoa näin pitkään?
– Ei ole kauan siitä kun toiset lähtivät. Te nukuitte niin makeasti, etten raskinut häiritä teitä, ennenkuin siihen oli pakko.
Nuorukainen maiskutteli hehkuvan punaisia huuliaan ja sipaisi sekaista tukkaansa. Hän pyysi surkeasti hymyillen:
– Neiti hyvä. Pyytäisin vähän vichyvettä.
– Mutta katsokaahan, hyvä herra! Tuohon teille on järjestetty kokonainen ylösnousemus ja elämä, niinkuin täällä sanotaan.
Pöydällä hänen päänsä takana oli tosiaan kokonainen patteri laseja. Nuorukainen kostutti grogilla huulensa, mutta turvausi sitten veteen ja joi ahnaasti. Sitten hän katseli pitkän aikaa tuota sievää, iloista tyttöä, jonka nuorekkaihin kasvoihin yövalvonta ei vielä ollut pystynyt. Tytön suuret silmät loistivat ja hymykuopat värisivät poskilla naurua odottaen.
– Ja saanko nyt saattaa teidät kotiin, neiti?
– Saatatteko te minua, herra Löf? Kiitos. Mutta tehän olette väsyksissä.
Yllättävän nopeasti nuorukainen koppasi kauniin tytön syliinsä ja kiidätti häntä ympäri huonetta.
– Olenko vielä mielestänne väsynyt, mitä?
– Voi, herra Löf! Päästäkää toki... Ette, ette ole väsynyt... Voi, päästäkää jo.
– Jos lupaatte minulle ruusun tukastanne, niin päästän teidät.
– Kyllä, kyllä, mielelläni, kunhan vain päästätte. Kas niin, nyt te olitte kiltti... Tehän olette kauhean väkevä, herra Löf.
– Päin vastoin, te vain olette keveä kuin höyhen, neiti.
Ja punastuneena, rinnan tiheästi aaltoillessa, tyttö kiinnitti hehkuvan ruusun nuorukaisen napinläpeen.
Teknillisen Korkeakoulun rehtori oli pikemmin tyytymätön kuin iloinen, kun Konrad Löf maksoi hänelle velkansa.
– Näinkö pian? sanoi hän otsaansa rypistäen. – Sehän on hämmästyttävää. Isänne on arvattavasti nyt tyytyväinen teihin ja asia on sitä tietä selitettävissä.
Silloin nuorukainen avomielisesti kertoi koko kilpailuhistorian.
Mutta vanha mies viipyi mietteissään.
– Tuo on niin teidän tapaistanne, sanoi hän päätään pudistaen, mutta kuitenkin hymyillen. – Minä otin vähän selkoa teistä sinä aikana, jona olitte minulle velkaa. Olin teihin varsin tyytyväinen ja iloitsin ahkeruudestanne. Minä olisin tahtonut, että tämä velka olisi pysynyt kauemmin. Ei rahojen, vaan lupauksenne takia... Olisin iloinen, jos painaisitte mieleenne nämä sanani ja ajattelisitte niitä joskus.
Sitten vanha rehtori ojensi kätensä hyvästiksi. – – –
Mutta konsuli Braunin asia oli paljoa vaikeampi.
Nuorukainen pohti ja pohti voimatta tehdä ratkaisua. Mielellään hän olisi itse vienyt rahat, kiittänyt ja pyytänyt anteeksi viivytystä. Mutta omituinen häpeä, kenties ylpeys ehkäisi häntä. Siellä oli täti, joka oli poistunut huoneesta, kun hän oli astunut sisään, siellä oli Camilla, joka oli pyytänyt rauhaa – voidakseen käydä tanssiaisissa Eerik Strömmerin kanssa, siellä oli setä, joka oli häntä ivannut.
Vihdoin hän kirjoitti lyhyen, kiittävän kirjeen, sulki rahat kuoreen ja hiipi pamppailevin sydämin pudottamaan sen konsulin kirjeluukusta sisään.
Ja sitten hän odotti, odotti suoranaisessa kuumeessa. Kun hänen nykyisessä asunnossaan ei ollut puhelinta, niin kenties Camilla kirjoittaa, lähettää yksinkertaisen kortin, jossa kutsutaan käymään, teelle, teatteriin. Mutta päivä toisensa jälkeen kului, eikä mitään tullut.
Kunnes nuorukainen näki Camillan kadulla, Erik Strömmerin rinnalla. Selvästi hän huomasi Camillan hätääntyneen ilmeen. Tytön totinen katse etsi hänen katsettaan. Mutta iloisesti hymyillen hän heilautti hattuaan. Kummallinen, karvas ilo pani väreitä kiitämään läpi ruumiin ja pää kohosi pystympään. Mitäpä hän pyrkisi kenenkään onnen tielle! Mitäpä hän, tuulihattu, joka eli vain hetken kerrallaan, asettuisi niiden eteen, joille velvollisuuksien täyttäminen ja työ olivat tunteen asteikkona.
Mutta sensijaan tuli Konrad Löfille paljon muunlaisia kutsuja. Sanomalehdethän olivat kertoneet hänen seikkailunsa. Hänen maineensa levisi päivä päivältä ja ihmisten uteliaisuus kasvoi. Tuon tuostakin hän löysi pöydältään kirjeen.
K.H.
Kun emme ole tavanneet Teitä kotoa, vaikka useasti olemme
tavoittaneet, pyydämme kunnioittaen kysyä, haluaisitteko ja
milloin ottaa vastaan seuramme edustajan?
Helsingin Kisa-Veikot
ktta
N.N.Ja samanlaisia kirjeitä tuli muiltakin seuroilta.
Kun hän ei niihin vastannut, keksittiin etsiä häntä korkeakoululta. Piirustussaliin tuli miestä jos minkä näköistä, terveitä, tarmokkaita, innostuneita "tahkoja", jotka pyysivät häntä liittymään milloin mihinkin urheiluseuraan.
– Se tukee ja kannustaa teitä. Se ohjaa teitä treenauksessa ja tekee harjoittelun huviksi. Se kasvattaa yhä voimakkaammaksi sen voittajatahdon, joka teissä niin selvästi ilmeni. Te olette varma Olympiamies, siitä ei epäilystäkään. Te tuotatte kunniaa maalle ja itsellenne. Meidän mielestämme on teidän suoranainen velvollisuutenne liittyä seuraan ja ryhtyä pontevaan harjoitteluun.
– Kesällä, hyvät herrat, kesällä. Eihän nyt voi juosta, kun meillä ei ole sisäratoja.
– Mutta hiihtää voi. Ja se on aivan välttämätöntä.
– Hiihtääkö Helsingissä? Sehän on samaa kuin uiminen jäämeressä. Kuka sitä ennättää! Minulle on ihan yllin kyllin näissä töissäni, joissa kuitenkaan en tahdo päästä puusta pitkään. – Kevään tullen, hyvät herrat, kevään tullen minä lupaan liittyä seuraanne.
Ja kun urheilumiehet olivat menneet, sanoi Konrad Löf tovereilleen:
– Ymmärrättekö tästä mitään, hyvät veljet? Syyskuussa minä harjoitin ratsastusta Heikin kadulla, mutta se herätti pelkkää pahennusta. Nyt yritin juoksua ja minut nostettaisiin taivaaseen.
Mutta tiuhaan sateli toisenlaisiakin kirjeitä. Yhtäkkiä, kesken rauhallista työtä, salin ovi aukeni, juoksupoika astui sisään ja ojensi Konrad Löfille paperilapun.
'Tule viivana klubille!
Vainio.'Taikka:
'Kolme grandia!
Juuripuro.'Tämän lisäksi oli nuorukaisesta tullut uteliaiden rouvien ja urheilua harrastavien neitosten suosikki. Hänestä puhuttiin yleisesti kaupungilla. Urheilijat olivat yleensä juroja, vaatimattomia, seuraa kaihtavia. He vieroivat ravintoloita, yöllisiä kemuja, liehakoivia naisia. Tämä oli toista maata. Hän tanssi, söi ja joi. Hän pelasi korttia ja palvoi naisia, oli kevytmielinen ja iloinen.
'Fenniassa istuu pieni seura. Sinua kaivataan.
Tule niin pian kuin ehdit.
Brax.'Ja Konrad Löf, jonka mielikuvituksessa liiankin usein väikkyivät Camillan nyt vieraantuneet silmät, tunsi kaipauksen kuuman aallon vyöryvän ylitseen. Häntä veti kuin kirous jonnekin syvyyksiin, jonnekin, missä hetken huumaava ilo painoi unhoon kaiken muun.
Hän noudatti kutsuja yhä useammin, yhä halukkaammin. Piirustuslauta siirtyi jälleen seinälle kolhittavaksi, kulkeutui vähitellen nurkan loukkoon, missä harmaa tomu kerros kerrokselta laskeutui sen ylitse.
Juuri tällaisilla kutsuilla Konrad Löf ensi kerran tapasi rouva Juuripuron.
Istuttiin Pörssissä; soitto pauhasi; tanssi kävi; sukkeluudet sinkosivat.
Heti paikalla nuorukaisen huomio kiintyi siihen, että rouva Juuripuro niin huomattavasti muistutti Nannia, klubin tarjoilijatarta. Sama siro olemus, sama vaaleus. Mutta tällä oli siniset silmät ja kalvakammat kasvot. Hänessä oli naisellista alistuvaisuutta ja pehmeää surumielisyyttä. Nytkin, kun rattoisa hetki oli kaartanut hymyyn hänen huulensa, oli hänen silmiensä säteily ihmeen lempeä.
Konrad tarkkasi agronomi Juuripuroa, jonka hän niin hyvin tunsi klubilta. Hän oli kuullut kerrottavan, kuinka täydelleen agronoomi löi laimin vaimonsa; ja tarvittiinko siihen enää selvempää todistusta kuin hänen säännöllinen istumisensa klubilla. Nytkin hän oli jotakuinkin harvasanainen, ei tanssinut ollenkaan, joi paljon ja katseli yleisöä hämärillä, synkillä silmillään. Epämääräinen säälin tunne läikähti Konrad Löfin rinnassa; hänestä nuori rouva oli hyvin sympaattinen.
– Herra Löf, huudahti kauppaneuvoksetar Brax. – Minusta te suuresti muistutatte taiteilijaa. Sanokaapa, harjoitatteko te muuta taidetta paitsi sitä... sitä... noh?
Ja kauppaneuvoksetar viipotti etu- ja keskisormeaan matkiakseen juoksijan jalkoja.
– Mutta hyvä rouva kauppaneuvoksetar! Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun haluatte sulkea minut noiden ahdasmielisten ihmisten piiriin?
Rouva Vainio kuiskasi kuitenkin jotain niin tärkeätä kauppaneuvoksettaren korvaan, että tämä oitis kääntyi katsomaan taakseen ja unohti Konrad Löfin vastauksen.
Sen sijaan rouva Juuripuro loi nuorukaiseen hämmästyneet silmänsä.
– Minä en ymmärrä teitä yhtään, herra Löf. Väitättekö te taiteilijoita ahdasmielisiksi?
– Enpä tiedä, mitä muutakaan sanoisin. Nykyajan maalari pelkää iltaruskoa ja kirjailija sentimentalisuutta, vaikka elämä on täynnä kumpaakin; sehän on rajoitus. Useimmat taiteilijat istuvat kyllä porvarin pöydässä, maksattavat, kiittävät, halveksivat. Mutta porvarien maailma pysyy heille suljettuna. Ja omassa maailmassaan? Jos joku on säveltäjä, kannattaa hän määrättyä suuntaa, eikä hyväksy muuta, jos ken on maalari, tekee hän samoin. He ovat täydellisiä klikki-ihmisiä. Ja eikö juuri se ole täysiverisintä ahdasmielisyyttä?
– Ja pysyttekö tuossa, jos nyt ilmoitan teille, että minäkin olen pieni maalari? kysyi rouva hymyillen.
– Silloin minä kumarran teitä valssiin, rouva, sulkeutuakseni "piiriinne". Minä en koskaan puhu rouvista, koska sanat ovat liian kehnoja ylistykseen.
Ja kun Konrad Löfin väkevä ja varma käsi ohjasi tuota hentoa olentoa vilisevässä tanssijain joukossa, niin säteilevä ilo syttyi hänen lempeihin silmiinsä. –
Kauppaneuvoksetar oli väsynyt ja lähdettiin aikaisin pois.
– Lähdethän klubille vielä, Löf? kysyi agronoomi Juuripuro tyynellä tavallaan.
Konrad Löf suorastaan säpsähti ja tutkiva katse lensi miehestä rouvaan. Tämä hymyili kyllä, mutta tuo omituinen surumielisyys oli palannut hänen olemukseensa.
– Eihän toki. Minulla on työtäkin huomenna.
– Ole sitten hyvä ja saata rouvani kotiin. Minä aion pelata kierron skruuvia vielä... Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni?
– Pelaa sinä vain, Matti. Sinullahan on huomenna vapaata, vastasi rouva raukeasti hymyillen, mutta hänen äänestään soinnahti hillitty mielipaha.
Konrad Löf ei suinkaan viimeistä kertaa saattanut nuorta rouvaa. Päinvastoin. Hänen myötätuntonsa yhä kasvoi tätä lempeätä naista kohtaan, jonka aviosuhteessa hän aavisteli outoja epäsointuja. Monta kertaa hän klubille mennessään pistäysi taloon, tarinoi hetken, joi kahvia, grogia, mitä milloinkin, ja lähti sitten reippain mielin, jättäen jälkeensä kajastuksen iloisesta olennostaan. Ja kun hän sitten saapui klubille, saattoi hän huudahtaa:
– Terve Matti! Terveisiä rouvaltasi. Hän kaatoi minulle melko annoksen sinun kaikkein parasta wiskyäsi.
– Pidä hyvänäsi... Viisi pataa, kuului peliinsä syventyneen agronoomin kuiva vastaus, jonka alta Konrad Löf turhaan etsi mustasukkaisuuden värettä. –
Mutta Konrad Löf ei ensinkään ollut sopiva mies lohduttamaan nuorta rouvaa, joka liian usein sai viettää yksinäisiä iltoja. Hän oli siihen liika innoittuva, liika raju, liika siteistä piittaamaton, kentiespä liika itsekäskin. Hänellä itsellään oli muistoja, jotka eloon herätessään synnyttivät kipeän kaipuun, ja hän oli sellainen, että kaipuu kannusti hänet kuohuviin tekoihin, joiden seurauksia hän ei ajatellut.
Ja niinpä sattui eräänä iltana, että se, jonka katse olisi voinut tunkeutua läpi kivisten seinien, olisi saanut nähdä seuraavaa:
Nuori rouva istuu raukeana nojatuolissa, johon lattialampun verhottu valo luo pehmeän kajastuksen. Konrad Löf on polvillaan hänen edessään, pitelee kuumin käsin hänen valkeata kättään. Nuorukaisen silmät palavat, hänen sieraimensa värähtelevät ja tuntehikas suu kuiskaa kiihkeästi:
– Ah, tuntukoon se teistä vaikka naurettavalta, mutta väliin te olette minusta kuin suomalaisen soiton ruumiillistunut henki, joka surumielisenä kallistuu kuuntelemaan laineiden hiljaista loisketta. Tuuli ei liiku enää, on vain aaltojen solina ja kuun vaalea hohde.
Rouva pudistaa hymyillen päätään, mutta ei irroita kättään nuorukaisen käsistä.
– Montako vertausta te lienette keksinyt, Konrad Löf?
– En tiedä sitä.
– Sanotaan teidän saavan kirjeitä Espanjasta, naurahtaa rouva silmiään siristäen.
– En muista sitä.
Hitaasti laskeutuu nuoren naisen vapaa käsi Konrad Löfin pään yli ja kaitaiset sormet sukeltavat hyväillen hänen vaaleihin kiharoihinsa.
– Niin, en tiedä mitään, en muista mitään. Ei ole muuta mitään, kuin tämä täyteläinen hetki, kuin kätenne, joka värähtelee kädessäni, kuin silmänne, joiden hurmaa minun silmäni juovat, kuin huulenne...
Silloin, yhtäkkiä, nuori rouva kirkaisee ja syöksyy ylös. Konrad Löf tuijottaa ovelle, joka on tempaistu auki. Kynnyksellä seisoo agronoomi verettömin kasvoin ja hänen synkät silmänsä palavat uhkaavina. Kummallisella hitaudella hän nostaa browningin...
Laukaus pamahtaa ja sitten vielä toinen; ne hukuttavat kokonaan voimakkaan lyönnin mäjähdyksen. Kuuluu uusi kirkaisu ja rouva vaipuu lattialle; samaan aikaan hänen miehensä horjahtaa selälleen ja jää väristen makaamaan Konrad Löfin iskun huumaamana.
Nuorukainen ottaa ensin pudonneen revolverin haltuunsa ja syöksyy sitten auttamaan haavoittunutta rouvaa. Kalpeana hän tutkii haavaa, joka on olkavarressa. Sitten ei kuulu muuta kuin Jumalan nimeä huutavan palvelijattaren kimeä ääni ja ovien läiske käytävässä. –
– Toimittakaa rouva sairaalaan, agronoomilla ei ole mitään hätää, sanoo Löf ensimmäisille sisääntulijoille.
Agronoomi Juuripuron synkät kasvot eivät millään tavoin muuttuneet, kun Konrad Löf astui huoneeseen. Ja kun tulija pysähtyi ovelle ja näytti epäröivän, astui agronoomi häntä vastaan, puristi rauhallisesti kättä ja viittasi tuolin.
– Minun ei ollut helppoa lähteä tänne, alotti Konrad Löf. – Mutta minulla oli siihen sisäinen pakko.
Juuripuro nyökkäsi päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että anna tulla.
– Sinä olet kertonut kuulleesi, mitä sanoin rouvallesi. Minä en ole tullut tänne tekemään mitään tyhjäksi, tai kaunistelemaan virhettäni. Syytä minua miten tahdot, minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni. Minä tulin vain ilmoittamaan, että minä en ole kaikesta huolimatta suudellut edes vaimosi kättä. Minä vakuutan sen pyhimmällä valalla. Ota huomioon, että olen tullut tänne vapaaehtoisesti, ilman mitään pakkoa. Minä en ole tullut vannomaan sinulle väärin.
– Minä en syytä sinua mistään, Löf, vastasi Juuripuro merkillisellä äänellään. – Sinä teit, kuten jokainen nuori mies olisi sinun sijassasi tehnyt, sinä teit mitä nainen tahtoi... Oletko lukenut Volter Kilpeä: "Nainen on suutelon aavistusta ja antautumisen väräjöintiä. Missä silmä yhtyy silmään, siellä värähtää huulilla suutelon aavistus"... Minähän ammuin naista, Löf.
Outo ahdistus patoutui Konrad Löfin sydämeen. Jotenkin hän vaistosi luisuvansa syrjään siitä, mitä hän tahtoi saada selvitetyksi. Hän hapuili kiihkeästi sanoja.
– Minun ei sovi sinun edessäsi ruveta puhdistamaan sinun omaa vaimoasi, eikä se ole tarpeellistakaan. Minä vain toistan äskeisen vakuutukseni. Mutta minusta tuntuu, ettet sinä välitä siitä, että sinä kuljet aivoillasi yli tapahtuneen ja kuvittelet, mitä olisi voinut tulla.
– Entä sitten?
– Ja se on väärin, ehdottomasti väärin. Itse sinä olet täydellisesti laiminlyönyt vaimosi. Alituisesti sinä olet matkoilla ja silloinkin, kun olet kotona, annat hänen istua yksin pitkät illat. Sinä suorastaan kiusaat häntä. Mistä sinä häntä syytät, jos hän huvitettuna kuuntelee sitä, joka tulee vaihtamaan sanan pari hänen kanssaan? Mitä sinulla on sanomista, jos hän liitelee pois sinun tyrannihäkistäsi, ja jättää sinut klubillesi?
Tuskin huomattava hymy karehti Juuripuron huulilla.
– Sinä taidat nyt luulla opettavasi minulle jotakin uutta, Konrad poikaseni, sanoi hän yhtä rauhallisesti. Ja hetken mietittyään hän jatkoi terävämmin:
– Kuulepas! Ennenkuin sillä lailla pystyy kiusaamaan naista kuin sanoit, on saanut melkoisesti rakastaa häntä. Ja ennenkuin pystyy häntä ampumaan, on saanut rakastaa häntä paljon. Onko sinulla siihen mitään sanomista?
Konrad Löf tuijotti äänettömänä Juuripuron hämäriin, synkkiin silmiin. Kului tuokio. Sitten Juuripuro lisäsi:
– Käännän sinulle vähän raamattua, Konrad Löf: Nainen, joka lempeästi katsoi mieheen, teki jo huorin hänen kanssansa. –
Kun Konrad Löf astui kadulle, niin outo kauhu puistatti häntä ja Juuripuron hämärät silmät viipyivät pitkän aikaa poistumattomana mielikuvana. Tuntui kuin niiden pohjalla olisi piillyt syvällinen ja kolkko arvoitus.
VI
ISÄ
Sanomalehtien uutisissa ei onneksi ollut tämän näytelmän osanottajien nimiä. Ainoastaan otsakkeet olivat luonteenomaiset: "Revolverinäytelmä – kadulla"; "Aviomies veritöissä." Selostukset olivat lyhyitä ja ristiriitaisia; ne päättyivät useimmissa tapauksissa obligatoriseen: "Väkijuomilla lienee osansa näissä tapahtumissa."
Mutta huhut kiertelivät sitä monikirjavampina ja levisivät uskomattoman laajoihin piireihin. Konrad Löfin nimi tiedettiin tarkoin mainita niiden yhteydessä. Jo hätääntynyt palvelustyttö oli kirkunut kauhuissaan: "Se oli se kauhea polyteekkari! Se kun löi meidän herraa, niin evät vain tärisivät." Ja nämä huhut eivät suinkaan olleet sääliväisiä ja hienotunteisia. Mitä kiihoittavimpia historioita kuiskailtiin korvasta korvaan. Tiedettiin mainita nimeltä henkilöitä, jotka olivat kantaneet ikkunasta hypänneen Konrad Löfin puolipukimissa autoon. Oli vain harmillista, että toisten tietojen mukaan paikalle, toisten sairaalaan kuollut rouva Juuripuro varmuudella oli tavattu kotonaan verrattain hyvissä voimin ja että odotetusta avioerosta ei näyttänyt tulevan mitään. –
Konrad Löf itse ei milloinkaan ollut saanut tällaista iskua.
Hänen monessa suhteessa heikolle luonteelleen oli ominaista ajottainen liiottelu. Entiset huolet ja ikävät tuntuivat tämän tapauksen rinnalla perin mitättömiltä. Miksi pitikin hänen olla tällainen? Mikä pahuuden voima synnytti hänessä hetkellisiä mielijohteita, joiden seurauksia hänen kestämätön luonteensa ei voinut kantaa? Olihan hän vilpittömästi pitänyt tästä perheestä, jonka rauhan hän nyt oli rikkonut ja tahrannut mustimmalla häpeällä.
Päivät pitkät hän pysytteli huoneessaan, kävellen edes takaisin kuin vanki kopissaan. Hän ei saattanut mennä korkeakouluun, koska häpesi tovereitaan, hän ei uskaltanut liikkua kadulla, koska luuli jokaisen vastaantulijan halveksien osoittavan häntä sormellaan. Hänen kuumeiset ajatuksensa kiertelivät toivotonta kehää, turhaan aprikoiden ongelmaa, joka oli teennäinen. Terve hermosto kärsi uskomattomasti ja sai ensimmäiset pysyvät vammansa.
Hän säikähti ja suorastaan kalpeni, kun kuuli vieraan naputtavan ovelleen. Mutta se oli Aromaa, hänen vanha toverinsa, joka pistäytyi katsomaan.
– Missä sinua on pidetty, kun ei ole näkynyt?
– Olen ollut kotosalla.
– Saattoihan sen arvata. Täällä sinä nyt pyöriskelet kuin paholainen rikkoimessa pärekopassa.
Aromaa kaivoi esiin ainaisen puppunsa ja tiirotteli pitkät ajat pienillä silmillään.
– Aina sinä poltat näppisi niissä täti-hommissa. Pentelekö siinä on, ettet ala viisastua!
Konrad Löf ei siihen vastannut mitään, tuijotteli vain päätään pudistellen eteensä.
– Kuule, rupea pois töihin nyt taas. Se on juuri paikallaan.
– Hyvähän sitä on sanoa.
– Äsh!
Sitten kului pitkä, äänetön hetki. Aromaan piippu vain hiljallensa kurahteli.
– Et sinä kaupungille taida lähteä? kuului vihdoin.
– Ei haluta.
Aromaa nousi.
– Niin no, terve sitten. Mutta ellet sinä aamulla tule töihin, niin minä käyn hakemassa.
Mutta Konrad Löfiä ei aamulla töihin kuulunut. Sillä tuskin oli Aromaa mennyt, kun hän sai seuraavan sähkösanoman:
'Tule heti kotiin.
Isä.'
* * * * *– Kun syksyllä menit Helsinkiin, et suorittanut ainoatakaan tutkintoa, aloitti sahanomistaja Löf. Hän istui työpöytänsä ääressä katsoen tapansa mukaan ulos ikkunasta, puolittain syrjin poikaansa, joka kalpeahkona ja vakavana seisoi hänen vieressään.
– Sinä et edes ilmoittautunut mihinkään tenttiin, vaikka viime vuoden laiminlyönnit olivat niskoillasi. Sen sijaan sinä antauduit suhteisiin jonkun sirkusnaisen kanssa ja vietit elämää, josta liikkuu kauniita juttuja. Sellaista kerrotaan kyllä romaaneissa joistakin ulkolaisista kreiveistä, mutta se on vähemmän sopivaa parikymmenvuotiaalle ylioppilaalle.
Sahanomistaja piti paussin. Konrad Löf tarkkasi tuskallisin ilmein isänsä liikkumattomia kasvoja.
– Sellaisissa puuhissa sinä luonnollisesti jouduit velkoihin. Mutta sen sijaan, että olisit rehellisesti esittänyt asiantilan minulle, sinä turvauduit vippailuun, jopa lainasit konsuli Brauniltakin, jonka lainasi kunniattomasti jätit määräaikana suorittamatta. Ja kun olit pakoitettu muuttamaan kehnoon asuntoon, annoit minun tulla siihen käsitykseen, että se aiheutui heränneestä säästäväisyysvaistosta.
Mitä pidemmälle Konrad Löf kuunteli tätä monotoonista, polttavan tyyntä syytöstä, sitä varmempi hän tunsi olevansa siitä, että hänen mieluummin sopi toivoa armoa ja ymmärtämystä viholliseltaan kuin tältä raudankovalta mieheltä, joka kuitenkin oli hänen isänsä. Taas karmiva vierauden vaisto otti hänet valtoihinsa ja masensi hänen vaikutuksille alttiin mielensä.
– Parin kolmen viikon ajan sinä teit työtä tuolla kestämättömällä rajuudella, jolla varsa lähtee juoksuun kuorman edessä. Sitten lyöt vetoja kuin miljoonain perijä, ja ihmeellisen sattuman kautta pääset voittajaksi. Saat rahaa, antaudut entistä täydellisempään hurjisteluun ja peliin, kunnes ryhdyt häpeällisimpään kaikista teoista: loukkaat toverisi kunniaa.
Tuokioon ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten sahanomistaja Löf kääntyi hitaasti tuolillaan, loi kylmät silmänsä poikaansa ja kysyi:
– Sinä et sano mitään?
– Mitä minä voisin sanoa, isä?
– Selittäisit.
Mutta Konrad Löf oli toivoton ja täydellisesti antautunut. Pistävän selvästi hän muisti isän syksyllä sanomat sanat ja hän oli varma siitä, ettei häntä enää mikään voinut pelastaa. Heleä verivirta syöksyi hänen kasvoilleen, silmät saivat oudon välkkeen ja hän vastasi katkerasti ja rohkeasti.
– Teillä on erinomaiset tiedot, isä. Jos koettaisin puolustautua, tuskinpa sitä uskoisitte; jos kertoisin lisää, koituisi siitä vain vahinkoa itselleni.
Taas oli hiljaista kauan; katseet risteilivät. Kun sahanomistaja vihdoin puhui, oli hänen äänensä tukahtuneen käreä.
– Sinä olet äitisi poika, Konrad.
Sitten hän jälleen kääntyi ikkunaan päin ja jatkoi entisellä kuivakiskoisuudellaan:
– On parasta, ettet enää palaa korkeakouluun. Sinulla on sellainen veri, että ankara ruumiillinen työ on sinulle välttämätöntä. Voit lähteä joko merelle tai tukkimetsään, mieluummin kuitenkin merelle, koska se voi olla praktiikkana teknillisissä opinnoissasi, joihin myöhemmin ehkä voinet jälleen puuttua. Saat ajatella viikon tätä asiaa. Sitten keskustelemme uudestaan.
Konrad Löfin valtasi oudosti rauhallinen mieliala, joka lähenteli turtumusta. Häväistysjutun aiheuttama tuskallisuus painui jonnekin taka-alalle, ikäänkuin se olisi aiheutunut hyvin kaukaisesta tapahtumasta. Hän pysytteli huoneessaan piirrellen joitakin merkityksettömiä kuvioita ja sanoja paperille ja tuijotellen pitkät hetket ajatuksettomana ulos. Raukeasti hymähtäen hän muisti, millä polttavalla halulla hän poikasena oli pyrkinyt merelle; nyt, kun se todella näytti olevan hänen edessään, oli entinen mielenkiinto kokonaan kadonnut. Mitään tulevaisuudenkuvitelmia hän ei ryhtynyt punomaan tällä hetkellä, pikemminkin hän oli välinpitämätön ja kaikelle herpautunut. Aikaa kului. Etovin mielin hän tajusi illallisen joutuvan; hän olisi hyvin mielellään jäänyt pois pöydästä, mutta ei kuitenkaan saanut sitä tehdyksi. Ja kun isä, joka lienee mennyt johonkin kokoukseen, ei tullutkaan ruokasaliin, tunsi Konrad huomattavaa kevennystä, söi nopeasti jotakin, meni heti sen jälkeen vuoteeseen ja nukkui sikeästi aamuun saakka.
Sama omituinen välinpitämättömyys tulevaisuuteen nähden viipyi hänessä aamullakin, samalla kuin vastenmielisyys tavata isää kasvoi miltei peloksi. Hän halusi olla yksinään, täydellisessä rauhassa. Isän maatila muistui hänen mieleensä ja tajuntaan puikahti kuva toisensa jälkeen lapsuuden huolettomilta vuosilta. "Menen sinne, menen jäähyväisille", hän mutisi itsekseen, ja Amalia muori, taloudenhoitajatar, vanha äidin aikuinen palvelija, joka oli hoitanut häntä pienestä pitäen, sukelsi elävästi kuvitteluihin. Hevosta hän ei kuitenkaan tahtonut pyytää, vaan lähti reippaasti jalan astumaan marraskuun routaista tietä. Ilma oli kirkas; hänen oli keveä ja hyvä olla. Huomiokyky oli ihmeen valppaana; hän saattoi pitkät ajat tarkastella jotakin lintua, tai oravaa tiepuolen männyssä. Ja kun muutamia poikasia oli kerääntynyt lammen jäälle suikuilemaan, istahti hän levähtämään ja katseli huvitettuna telmivää lapsijoukkoa. – – –
Amalia muori oli yksin suuressa tuvassa, pujotteli vasta paistetuita leipiä vartaaseen sankalasit nenällä ja supisi tapansa mukaan puoliääneen jotakin. Ovenkäynti ei näyttänyt häntä häiritsevän, hän jatkoi rauhassa työtään. Konrad astui lähemmäs, tarkkasi hetken aikaa hänen touhuaan; sitten äkkinäinen hellyyden aalto tulvahti sydämeen ja hän miltei kiersi kätensä kumartuneen vanhuksen hartioiden ympäri.
– Herra hyvästi siunatkoon! Konrad herra! Mistäs nyt tuulee, kun tänne tullaan tähän aikaan?
– Aina minä muutun herraksi Amalia mummulle, jos vaan olen jonkun viikon kotoa poissa.
Vanhus puristeli molemmin käsin nuorukaisen lujaa kouraa ja hänen lempeät, viisaat silmänsä tarkkasivat huolekkaalla uteliaisuudella Konradin kasvoja. Tälle yksinäiselle naiselle oli lapsesta saakka vaalittu poika käynyt ihan omaksi ja Konrad puolestaan sai kiittää tätä iäkästä palvelijatarta, jonka äiti oli tuonut mukanaan kotoaan, kaikesta siitä, mitä hän äidin hellyydestä yleensä tiesi.
– Voi hyvänen aika! Pitäisihän minun sinua karahteerata, paremmin kuin osaankaan. Mutta kun sinä et itse tule sen suurellisemmaksi, vaikka komistut päivä päivältä. Nytkin sinä tänne tupaan. Käydään toki toiselle puolelle... Ja aivan jalkapatikassa! Eikös nyt enää patruunalla ole hevosia? Sinun on kai nälkäkin. Kahviahan minä kai ensin, siksi kunnes ruoka valmistuu?
– Ei, Amalia mummu. Lämmintä leipää, voita ja suolalahnaa. Ja kylmiä perunoita; minähän syön niitä yhtä mielelläni kuin lämpimiäkin, muistanettehan sen.
– Voi, voi, voi voi! Niin sinä olet kuin äitisikin, patrunessa vainaa. Tuvan pöydässä haukkasi särkeä renkien kupista ja tahtoi piimää puukorvosta. Ja nauroi vaan, kun patruuna rypisteli kulmiaan. Minä käyn sanomassa Miinalle. Ja sitten juttelet, mitä sinne Helsinkiin oikein kuuluu. –
Ah, mutta Amalia muori oli harvoin kuullut järkyttävämpiä uutisia. Konrad Löf sai voimakkaan halun avomielisyyteen ja suoruuteen. Hän oli kenties viimeistä kertaa nyt täällä, viimeistä kertaa häntä lämmitti Amalia muorin äidillinen huolenpito. Hänen tiensä kulkisi kauas pois, tuntemattomia kohtaloita kohti.
– Ei tullut rakkaasta äitikullasta näyttelijää, lopetti Konrad surumielisesti hymähtäen. – Eikä taida tulla pojasta insinööriä. Ei vain ole mustalaisesta kyntömieheksi, Amalia mummu. Ja siihen olen itse syypää, eikä kukaan muu.
Amalia muorin silmistä oli jo pitkät ajat tipahdellut raskaita kyyneleitä ja hänen päivittelynsä jatkui yhä:
– Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi hyvä Jumala, mitä piti tuleman. Ja patruunan päätä kun mikään ei voi kääntää! – – –
Mutta aamulla tuli Amalia muori Konrad Löfin luo vakavana, masentuneena, surun ja mielipahan perikuvana. Hänen riutuneet kasvonsa ja kyynelistä turvonneet silmänsä kertoivat valvotusta yöstä. Hänellä oli kädessään pieni käärö, jonka hän nyt laski Konradin eteen pöydälle ja alotti sitten vaikeasti, liikutuksesta vapisevalla äänellä.
– Konrad poikaseni. Kun äitisi lepäsi kuolinvuoteellaan, antoi hän minulle tämän saman käärön, jonka nyt luovutan sinulle. "Amalia", sanoi hän minulle, "sinä olet uskollisesti palvellut äitiäni ja minua ja minä pyydän, että jäät pitämään huolta pojastani, joka niin pienenä jää orvoksi, jos nyt kuolen. Tämä käärö kuuluu hänelle, mutta sinun on pidettävä huolta siitä, että se joutuu hänen käsiinsä vasta silloin, kun hän on täysi-ikäinen. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tapahtuu jotakin hänen ja sahanomistajan välillä, tai että sahanomistaja kuolee, saa sen antaa hänelle aikaisemmin. Sinun on pidettävä huolta siitä, Amalia, että tämä minun tahtoni tulee täytetyksi." Läpi viime yön minä ajattelin näitä äitisi sanoja. Minusta tuntuu siltä, että molemmat ehdot ovat nyt menneet täyteen: sinä olet suuri mies, minua paljon viisaampi ja sinä lähdet pois isäsi luota. Minä annan sinulle äitisi käärön. Jos siinä on sellaista, mitä luulen, niin älä hetkeksikään anna rakkautesi äitisi muistoa kohtaan laimeta. Sellaista ihmistä kuin äitisi oli, et sinä koskaan tapaa...
Sitten kyyneleet alkoivat jälleen valua ja ääni petti.
– Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, lisäsi vanhus vielä ja poistui sitten murheestaan kumartuneena.
Hämmästyneenä ja outojen aavistusten vallassa Konrad Löf ryhtyi avaamaan huolellisesti sidottua kääröä. Hän löysi siitä äitinsä sirolla käsialalla pidetyn päiväkirjan ja vanhan, kellastuneen kirjeen, joka oli hänelle osoitettu.
'Rakas Konrad poikani.
Vaikea sinun on kuvitella, millä mielellä piirtelen näitä rivejä,
jotka taitavat olla vaivoin luettavia, koska kirjoitan niitä
tautivuoteellani. Jos kuolen, niinkuin toisinaan selvästi tunnen,
joutunevat ne kerran sinun käsiisi, etkä arvaa, kuinka äitisi
sydän vapisee hänen ajatellessaan tuota hetkeä. Jos toivun vielä,
kenties silloin muutan menettelyäni, kenties kaikki päättyy
toisella tavalla.
Luultavasti olet kuullut, minkälainen minä olin luonteeltani;
minun itseni on sitä vaikea tarkoin kuvata. Olin iloinen,
huikentelevainen, hetkessä syttyvä tyttö, joka varsin
vähän kunnioitti vanhoja periaatteita ja hurskaanikävää
pikkusäädyllisyyttä. Sanottiin, että olin kaunis; monista
valokuvistanihan sinä voit siinä suhteessa määrätä kantasi.
Äitini oli leski ja koulunkäyntini oli saattanut hänet velkoihin,
mutta kovin vähän se minua siihen aikaan huolestutti.
Täällä, synnyinkaupungissani, oli muuan ylioppilas, jonka kanssa
jouduin suhteisiin. Hän oli arka, ujo ja sulkeutunut. Monen monet
illat me kävelimme yhdessä kuutamoisia teitä. Minä kyllä pidin
hänestä paljon, mutta rakkauteni ei suinkaan ollut herännyt koko
voimassaan. Rakas Konrad, minun on pakko puhua sinulle suoraan,
me suutelimme kyllä, kuten nuoret kai tekevät sinunkin aikanasi,
mutta se ei merkinnyt niin suuria ja minä olin valmis pilkkaamaan
hänen varhaista vakavuuttaan. Minä en ymmärtänyt hänen
syvämielisiä, hillittyjä kirjeitään, joita sain tuhkatiheään ja
joissa myöhemmin olen havainnut piilevän kokonaisen runoteoksen
aarteet. En pitänyt itseäni velvoitettuna uskollisuuteen häntä
kohtaan, minulla oli runsas ihailijajoukko ja moni heistä suuteli
huuliani kauniina, ohikiitävänä hetkenä.
Se oli kaikki kuin leikkiä, nuoruuden riehakasta vallattomuutta,
jonka vaaroja en edes aavistanut. Välittämättä suuria
velvollisuuksista äitiäni kohtaan minä liihoittelin kuin perho
ilosta iloon. Käytännöllinen, laskeva maailma oli minulle
silloin ja on aina ollut vieras ja ahdistava. Minulla oli vain
yksi intohimo, yksi polttava haave: tulla näyttelijättäreksi.
Mutta kovinkaan vakavaan työhön ei tuo halu kuitenkaan minua
kannustanut.
Jo silloin oli sahanomistaja Löf minun uskollisimpia
ihailijoitani ja näytti etsivän joka tilaisuutta osoittaakseen
minulle kohteliaisuuttaan. En pitänyt hänestä erikoisemmin, päin
vastoin, jollain tavoin vieroksuin häntä, mutta minä kunnioitin
häntä suuresti ja turhamaisuuttani imarteli, että sellainen
mahtimies, joka hän jo silloin oli, niin vakuuttavalla tavalla
osoitti minulle huomiotaan. Näin kyllä monta kertaa kosinnan
pyrkivän hänen huuliltaan, jos niin saan sanoa, mutta älysin
ehkäistä sen sopivalla tavalla, sillä avioliittoa minä en siihen
aikaan ajatellut ollenkaan, ainoastaan teatteria.
Mutta sitten sain kärsiä kolauksia, jotka olivat kylläkin
kirveltäviä turhamaiselle luonteelleni. Vaikka kaikki oli
näyttänyt niin toivorikkaalle, en päässytkään teatteriin.
Minua ei millään ehdolla huolittu. Ja olin niin kestämätön
ja ponnistuksiin tottumaton, että ensi vastoinkäyminen heti
masensi minut kokonaan. Tulin alakuloiseksi. Vakava äitini,
joka yksinään sai huolehtia toimeentulosta, itki karvaita
kyyneleitä. Ja kun sahanomistaja Löf ymmärsi silloin tulla
naimatarjouksineen, suostuin avioliittoon paljoakaan epäröimättä.
Lienen lapsellisuudessani kuvitellut, että kun nyt olin
tullut varakkaan miehen puolisoksi, tulisi elämäni olemaan
vain kepeätä tanssia huvituksesta toiseen somien pukujen
kahistessa elämänhaluisen ruumiin ympärillä. Sainkin tottua mitä
ankarimpaan huolellisuuteen, täsmällisyyteen ja laskelmiin.
Johdonmukaisuudella ja lujuudella, joka vain sahanomistajalle on
ominaista, hän kahlitsi minut käytännöllisen elämän vieraisiin
huoliin. "Tahtoni tähän seikkaan nähden on sellainen", saattoi
hän sanoa, "ja jos teet minulle mieliksi, pidät huolta siitä,
että se tästälähin järjestetään näin". Ja hän oli aina oikeassa,
hänen ehdotuksensa oli aina kohtuullinen ja käytännöllinen. On
vaikeata tavata oikeudenmukaisempaa miestä. Ah, Konrad poikani!
Jos olisit nainen, niin saattaisit ymmärtää, kuinka kuohuvan
kostonhalun hän toisinaan herätti minussa. Pelkästään sen takia,
etten kyennyt kumoamaan hänen hyvää tarkoittavaa esitystään,
tunsin silmieni leimahtavan, ja kun hän poistui, saatoin
näyttää kieltäni hänen jälkeensä kuin pahankurinen koulutyttö.
Käytännöllinen täsmällisyys, kirjanpito, taloushuolet ja muut
semmoiset, kaikki ne olivat minusta tympeitä, maahansitovia
seikkoja, mutta minä olin kuitenkin nöyrä luonteeltani ja
taivuin hänen tahtoonsa. Omituinen kostonjano vain päivä päivältä
vahveni; himoitsin tehdäkseni jotain, joka häntä olisi oikein
ällistyttänyt, täydelleen pettänyt hänen viisaat laskelmansa ja
tuottanut hänelle mielipahaakin.
Niin kului lähes kaksi vuotta. Meille ei vielä ollut syntynyt
lasta; minä olin alistunut ja masentunut; minussa heräsi
tietoisuus siitä, että en rakastanut miestäni ja pitkiä hetkiä
minä saatoin itkeskellä ikävissäni. Niihin aikoihin luin
uudelleen ne kirjeet, jotka ylioppilas, nuoruuteni uskollisin
ystävä oli minulle kirjoittanut. Mikä ihana, hillitty ja
syvämielinen maailma aukenikaan niistä nyt eteeni. Tein
tiedusteluja hänestä. Hänen kymmentä vuotta vanhempi veljensä oli
opettajana täkäläisessä yhteiskoulussa; häneltä sain kuulla, että
Helmer paran luvut olivat sujuneet niin ja näin ja että hän minun
naimisiinmenoni jälkeen oli taipuvainen väkeviin. Hänellä oli
toimi jossakin pääkaupungin pankissa.
Näiltä ajoilta alkaa päiväkirjani. Näet siitä, että Helmer
Paaso siirtyi täkäläiseen pankkiin apulaisjohtajaksi, etupäässä
mieheni ja veljensä vaikutuksesta. Ja sitten näet uinuneiden
tunteitten vähitellen heräävän täyteen voimaansa. Epäröiden,
kalveten ja punastuen minä jätän käsiisi tämän naissydämen,
äitisi sydämen tuskallisen kamppailun... Sahanomistaja oli niin
paljon matkoilla siihen aikaan... Ah, siinä ei voinut käydä
toisin, minun rakkauteni oli syttynyt täyteen liekkiin... Helmer
Paaso oli isäsi. – Rakas Konrad, nyt olen sanonut vaikeimman,
mutta anteeksipyyntö kuolee huulilleni. Poloinen äitisi makaa
tässä tuskasta vavisten, huulet verettöminä, ja painuneet silmät
etsivät tuomiota kasvoiltasi, jotka mielikuvitus on loihtinut
esille.
Voi, kunpa edes rakkaudessani olisin ollut ehjä ja voimakas!
Kunpa olisin kuunnellut vereni ääntä ja rohkeasti,
ennakkoluuloista piittaamatta liittynyt siihen mieheen, jonka oma
tunsin olevani ruumiineni sieluineni. Mutta sitä en uskaltanut.
Minä kyllä rohkaisin rakastettuani. Minä sanoin olevani valmis
lähtemään hänen kanssaan minä hetkenä tahansa jonnekin, missä
kukaan ei tuntisi meitä, eikä osoittaisi meitä sormellaan. Mutta
minun oli mahdoton täällä, tässä samassa kaupungissa pyrkiä
avioeroon, liittyäkseni heti sen jälkeen toiseen mieheen, joka
tavallaan oli kiitollisuudenvelassa puolisolleni.
Arka, hienotunteinen ja sulkeutunut rakastettuni luuli
käsittävänsä, että raha oli tässä kaikki kaikessa. Ainoastaan
rikkaana miehenä hän arveli voivansa lähteä niille kaukaisille
seuduille, jonne minä olin luvannut häntä seurata. Hän ryhtyi
keinotteluihin, ilmaisematta siitä minulle mitään. Onni ei
halunnut häntä auttaa. Hän kärsi raskaan tappion. Pankin varoja
lienee ollut kysymyksessä, en tiedä sitä tarkalleen. Sellaista ei
hänen luonteensa kestänyt, hän... Voi, rakas Konrad! Käethän sinä
sen päiväkirjastani.
Näet sitten edelleen, kuinka mieheni sai kaiken tietää; minä
olinkin silloin niin järkytetty, etten välittänyt mistään.
Minä kerroin hänelle kaikki ja hän antoi kaikki anteeksi,
antoi, vaikka sitä tuskin pyysinkään. Eikä milloinkaan, ei
erehdyksessäkään hän myöhemmin viitannut näihin tapahtumiin.
Mutta kun sinä synnyit, näin hänen seisovan kehtosi ääressä
tuskan hiki otsalla. Näytti siltä, että hänen oli mahdotonta
koskeakaan sinuun. Yhdessä vuodessa hän vanheni kymmenen vuotta
ja niiltä ajoin on minunkin terveyteni ollut murtunut.
Sellainen on minun surkea kohtaloni, Konrad. Minulla on hellä
sydän, pienimmälle kuoriaisellekaan en koskaan ole halunnut tehdä
mitään pahaa. Ja kuitenkin olen minä turmellut mieheni elämän
ja toisen miehen, jota niin palavasti rakastin, olen johtanut
kuolemaan. Kenties ei onnettomuuteni lopu vielä tähänkään,
kenties murtuu vielä sinunkin sydämesi, rakas poikani, kun saat
kuulla minkälainen äitisi on ollut. Mutta minä aavistan, että
jos nyt kuolen, tulee sinulla olemaan outo ja vaikea suhde
isääsi. Sitä varten olen tämän kirjoittanut. Koskaan et saa
häneltä kuulla totuutta, koskaan et voi päästä häntä lähelle,
ja jos sinä olet perinyt minun heikon luonteeni, niin työlästä
on sinun talttua hänen järkähtämättömään ja oikeamieliseen
täsmällisyyteensä. Ja rakastaa hän ei sinua voi.
Rakas Konrad poikani. Minulla on tuskin enää muuta lisättävää,
vaikka sydän on tulvillaan. Lepään tässä häpeästä ja tuskasta
vavisten ja tuijotan ja tuijotan kasvoihisi, jotka kuvittelen
näkeväni. Ei ole kuolema äitiraukallesi raskas, muuten kuin sinun
takiasi, kuin sinun takiasi, joka nyt jäät yksin. Rakas Konrad!
Sallitko, että ojennan tämän kuihtuvan käden yli kiharaisen
pääsi, sallitko, että siunaan sinua... kun kuitenkin olen
äitisi.'
* * * * *Maisteri Paaso ei kyennyt peittämään hämmästystään, kun Konrad Löf esitti itsensä. Hänen kuivettuneilta pedagogin kasvoiltaan kuvastui pelonsekaisia hermoväreitä. Nuorukainen itsekin oli vakava ja rasittuneen kalpea.
– Ja mitähän seikkaa saan kiittää käynnistänne, herra Löf?
– Pyydän teille vakuuttaa, alotti Konrad Löf vaikeasti, – että mieluummin olisin kajoamatta asiaan, joka teille on niin arkaluontoinen, ellei se samalla olisi minulle itselleni hyvin tärkeä. Älkää syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka... vaikka tulinkin kysymään, tahtoisitteko kertoa minulle lähemmin veljenne kuolemasta parikymmentä vuotta sitten.
Värisävy vaihtui maisteri Paason kasvoilla.
– Minä en ymmärrä... En saata käsittää, kuinka... minkävuoksi haluatte... utelette tietoja onnettomasta miehestä, jota ette ole koskaan tuntenut, hänen veljeltään?
Konrad Löf loi häneen avoimen, totisen katseen.
– On luonnollista, että minun on ensiksi osoitettava avomielisyyttä... Tiesittekö veljenne suhteesta äitiini, maisteri Paaso? Jos, niinkuin oletan, olette siitä selvillä, niin tahtoisin vain huomauttaa, että minuun nähden... että minulla on äitini päiväkirja siltä ajalta ja että siis... Toivoisin, että äskeinen kysymykseni nyt tuntuisi luonnollisemmalta.
Kuumat läikät olivat syttyneet nuorukaisen poskipäille ja hänen katseensa viipyi maassa. Vanha mies tarkkasi häntä terävästi mielenliikutuksen vallassa.
– Helmer veljeni elämänvaiheissa on vähemmän kerrottavaa kuin kenties luulette. Hän oli tunteellinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonne. Äitinne naimisiin meno oli hänelle luullakseni hyvin kova isku – vaikka äitinne siitä tuskin tiesi. Hänen opintonsa eivät johtaneet sellaisiin tuloksiin kuin oltiin oikeutettuja toivomaan. Lopunhan te sitten kaiketi tiedätte. Hän siirtyi täkäläiseen pankkiin ja yhtäkkiä hänessä heräsi hämmästyttävä, määrätön rikkauden himo. Minusta tuntuu... suokaa anteeksi, mutta olen taipuvainen luulemaan, että siinä oli äitinne vaikutusta. Hän ryhtyi spekulatsiooneihin ja onnistui aluksi pari kertaa. Sitten hän tuli liika rohkeaksi, kärsi täydellisen tappion... jota hän ei kestänyt, vaan ampui... Tahtoisin vain tässä huomauttaa, että kaikki rumat vajausjutut ovat suuresti liioiteltuja. Hänen velkansa pankille oli pieni ja varsin helposti järjestettävissä; ei pankki ole siitä joutunut kärsimään yhtä ainutta penniä. Hänen epätoivonsa syy lienee ollut toisenlainen, vaikeammin selitettävä. Minä arvelen, että kun hän nyt näki kaikkien rikkaushaaveidensa auttamattomasti luhistuneen, niin jostakin syystä – olen mieluummin lausumatta arvailujani – hän piti itseään menneenä miehenä.
Konrad Löf nyökkäsi ikäänkuin osoittaakseen, että hän ymmärsi toisen tarkoituksen.
– Tämän murhenäytelmän alku juontuu kyllä niiltä päivin, jolloin äitinne meni kihloihin, se on minun mielipiteeni. Jo niihin aikoihin tapahtui muuan tärkeä seikka, josta ei veljeni eikä kai äitinnekään tiennyt mitään. Se on kuitenkin sellainen, että siitä varmaankin on riippunut hyvin paljon, kukaties äitinne ja sen kautta veljenikin elämänkohtalo. En tiedä, lieneekö isänne siitä kertonut teille?
– Isänikö? Ei, mitään sellaista hän ei ole kertonut, sanoi Konrad Löf jännittyneenä.
– Teidän äitinnehän halusi teatteriin ja hänellä oli kieltämättä huomattavat lahjat. No niin, johtui kokonaan isänne vaikutuksesta, ettei häntä sinne otettu... Sahanomistajan menettelyn saattaa kyllä ymmärtää... mutta... mutta, niinkuin sanoin, se on voinut vaikuttaa kokonaisiin ihmiskohtaloihin.
Konrad Löf oli hypähtänyt tuoliltaan ja tuijotti vanhaan maisteriin avautunein silmin.
– Tiedättekö sen aivan varmaan, maisteri Paaso? Kuinka voitte sen tietää?
– Minä kuulin sen itseltään johtajalta, jonka tunsin... Siitä tuli puhe äitinne kuoleman yhteydessä. Ja te voitte varmuudella luottaa sanoihini.
Sellainen oli siis ollut äidin lyhyt elämänsatu. Hän oli liihoitellut vieraassa maailmassa kuin perho, liian heikkona, liian häilyväisenä kestääkseen vastoinkäymisiä, liian suloisena välttääkseen kiusauksia. Syyttävää ajatusta ei herännyt Konrad Löfin mielessä, kun hän kierteli lapsuutensa päivien kunnaita ja metsiä näitä seikkoja pohtien. Hän vaistosi veressään äidin perinnön ja ihaili ja rakasti kenties läheisemmällä hartaudella kuin ennen noita kauniita kasvoja, jotka hymyilivät hänelle kuvasta.
Ja isä, sahanomistaja! Kokonaan toisessa valossa näki Konrad nyt hänen valkean tukkansa ja suljetut, kylmät kasvonsa. Jos isä oli pahasti rikkonut siinä, että oli ehkäissyt äidin taiteilijakehityksen ja antanut rakkautensa houkutella itsensä tekoon, joka syvemmässä mielessä oli moitittava, niin tilitys oli kuitenkin ollut epäinhimillisen vaikea. Kuitenkaan ei Konrad voinut tuntea syvempää myötätuntoa häntä kohtaan. Se omituinen, kylmä vieraus, joka lapsuudesta saakka oli ollut luonteenomaista heidän keskinäisessä suhteessaan, ilmeisesti vahvistui. Hän muisti ne monet kerrat, joina isän ankara johdonmukaisuus ja kovuus olivat painaneet hänet maahan ja aiheuttaneet vain pahennusta siinä, missä lämmin sana ja lempeys olisivat voineet kaiken muuttaa. Jos äiti oli ollut huono vaimo sahanhoitajalle, niin hän tunsi olevansa poikana vielä huonompi. Mutta millä oikeudella tämä vieras mies oli astunut heitä vallitsemaan? Jos omituiset vaiheet olivat saattaneet äidin hänen vangikseen, niin oliko hänellä oikeutta sellaisella jyrkkyydellä ohjata pojan elämää, pojan, jonka isä hän ei ollut? Nuorukainen tunsi häveten, ettei hän nykyisissä olosuhteissa mitenkään saattanut enempää käyttää isänsä varoja. Ei hän myöskään kauemmin pitänyt velvollisuutenaan vastenmielisesti taipua sahanhoitajan tahtoon. Itsensä tuli hänen raivata tulevaisuutensa latu, olipa se sitten millainen tahansa, Eihän hänellä järkevästi harkiten ollut minkäänlaista syytä huoleen. Hänellä oli vielä rahoja. Hänellä oli tuttavia, jotka varmasti antaisivat hänelle luottoa. Jos hän nyt ryhtyisi työhön, jos hän aloittaisi vakavan ja sitkeän ponnistelun, niin mikään ei vielä ollut esteenä lukutiellä. Ja jos hän sitten, kun työllään ja suorituksillaan oli osoittanut vakavaa eteenpäinpyrkimystä, olisikin pakoitettu kääntymään uudelleen isän puoleen, ei siinä olisi mitään häpeämistä. Päin vastoin se voisi ilahuttaa kovia kokeneen miehen sydäntä; sillä pahaa ei isä tarkoittanut, eikä Konrad voinut kieltää häneltä kunnioitustaan.
Ja niinpä Konrad kirjoitti isälleen seuraavasti:
'Kun viimeksi puhuitte minulle, niin sanoitte, että olen äitini
poika. Minä en silloin ymmärtänyt noiden sanojen sisällystä
kaikessa laajuudessaan, mutta nyt on tapahtunut sellaista, joka
saa ne soinnahtamaan korvissani kokonaan uudensävyisinä.
Niin, olen äitini poika, enkä ole muuta tehnyt kuin tuottanut
Teille mielipahaa. Kiitän Teitä vilpittömästi kaikesta
huolenpidostanne, joka aina on ollut oikeudenmukaista, vaikkakin
sen hillitty ankaruus on vasta nyt käynyt minulle ymmärrettäväksi.
Minä en kuitenkaan saata siihen kauemmin turvata. Minun olisi
mahdotonta ottaa Teiltä nyt mitään vastaan. Minun täytyy itse ja
omin voimin koettaa pyrkiä eteenpäin; sehän tuskin onkaan vierasta
suunnitelmillenne. Teidän kotinne ei nyt enää voi olla minun
kotini. Mutta jos onnistun, jos voin kunnon miehenä palata eteenne,
olen sen tekevä ja uudestaan kiittävä Teitä kaikesta, mitä
parhaakseni olette tehnyt, samoin kuin ylevästä lujuudestanne,
jonka vasta nyt tajuan ja joka varmaankin on läpi elämäni säilyvä
esimerkillisenä mielessäni.
Konrad.'Sitten palasi nuorukainen jälleen Helsinkiin, vakavasti päättäen jatkaa lukujaan korkeakoulussa.
VII
PELI
Kun Konrad Löf nyt jälleen aherteli työnsä ääressä, näytti hiljaisuus ja vakavuus hiipivän hänen mukanaan piirustussaliin. Iloinen laulu oli miltei unohtunut, sukkeluudet sinkoilivat harvemmin ja omituinen arkailu ehkäisi rattoisan piikittelyn ja kiusanteon. Häväistysjuttu oli liikaa vakava hammasteltavaksi ja huhu, tuo ihmeellinen huhu, joka urkkii tietoonsa syvimmätkin salaisuudet, oli ehtinyt kuiskutella, että Löf oli karkoitettu kotoaan.
Konrad Löf itse työskenteli tarmokkaammin kuin milloinkaan. Hänestä oli tullut vaitelias ja totinen. Hän kaihtoi toveriensa seuraa, kävi harvoin yhdistyksellä, vielä harvemmin kaupungilla. Hän piirsi päivät ja lueskeli illat; vain Aromaata hän silloin tällöin kävi tapaamassa. Ennen tuntematon rauhallisuus valtasi hänen mielensä. Kun hän nyt oli jättäytynyt omain voimainsa varaan, tuntui työ hänestä hauskalta, se miltei muuttui eräänlaiseksi himoksi. Milloin haaveita ja muistoja tulvi mieleen, syventyi hän itsepäisesti johonkin teknilliseen kirjaan; sen kaavat ja numerot olivat kyllä omiaan palauttamaan ajatukset pilvistä pois.
Ja kuitenkin hän eräänä iltana, työn päätyttyä, poikkesi klubille. Se oli äkkinäinen päähänpisto, joka oli syntynyt siinä ohikulkiessa. Miksi ei hän olisi voinut mennä tapaamaan tuttaviaan, joihin hänen kuitenkin oli ennen pitkää turvauduttava? Pitikö hänen väistää ihmisiä kuin pahantekijän ja sillä tavoin tunnustaa syyllisyytensä?
Mutta entisyys ei valitettavasti koskaan ole mennyttä, se hankkiutuu väkisinkin nykyisten tapahtumien taustaksi.
Biljardissa oli paljon väkeä; pelattiin à la guerrea. Siellä oli nuori tuomari Kuusi, jolla oli "kerno silmä" tarjoilijatar Nannia kohtaan ja joka hautoi sydämessään eräänlaista mustasukkaisuuden kaunaa Konrad Löfille, siitä syystä, että tyttö häntä silminnähtävästi suosi. Ja sitten siellä oli "liikemies" Joonas Lind, ruma, kierosilmäinen ja puolittain rappeutunut herrasmies, jonka pääasiallisena elinkeinona oli biljarditaituruus ja ammattimainen peli; tämä taas kärkkyi kostaakseen sitä seikkaa, että nuorukainen kerran oli kieltäytynyt pelistä hänen ammattimaisuuteensa viitaten.
Kun siis Konrad Löf, niin kauan poissa oltuaan, entistä iloisuuttaan tapaillen astui saliin, huomautti tuomari Kuusi, erikoisempaa ilkeyttä tarkoittamatta:
– Kah! Sieltähän meidän Don Juanimme vihdoinkin tulee!
Ja tähän riensi kierosilmäinen Joonas Lind myrkyllisesti lisäämään:
– Mitenkä rouva Juuripuro nyt jaksaa? Joko hän on täysin toipunut?
Siunatkoon, kuinka Konrad Löfin silmät räiskähtävät! Posket vaalenevat, sieraimet värisevät kuin rajun eläimen ja ääni vapisee raivosta, kun hän vastaa:
– Kahvipöydät ja sanomalehdet ovat tähän saakka olleet juorupuheita varten. En tiennyt, että herrat ovat ne nyt siirtäneet klubin ohjelmaan.
Ja hän nakkaa ylpeästi päätään ja aikoo jo palata saman tien, kun kauppias Vainio huutaa:
– Älä mene, Konrad! Se oli sana paikallaan. Ei vielä minun aikanani ole koskaan puhuttu nimeltä mainitusta naisesta näiden seinien sisällä.
– Enhän minä sanonut mitään pahaa, koetti Joonas Lind puolustautua, voimatta kuitenkaan peittää nolouttaan. Hetken aikaa vallitsi kiusallinen mieliala, jota pelisanat ja Vainion voimakas kädenlyönti eivät pystyneet salaamaan. Mutta sitten pyysi Vainio kortit ja ehdotti pokeria.
Konrad Löf näki vastenmielisesti Joonas Lindin heti rientävän pöydän ääreen, mutta hän tahtoi välttää pidempää sanaharkkaa ja istuutui välinpitämättömänä paikalleen. Hämärästi hänen tajunnassaan vilahti, ettei hänen nyt, muuttuneissa olosuhteissa, edes sopisi antautua tähän vaaralliseen leikkiin, mutta kun hänestä oli mahdotonta äskeisen tapahtuman jälkeen jäädä päältäkatsojaksi, tai lähteä heti tiehensä, ei hän arvellut sen enempää.
Kuten pelimiehet tietävät, on pokeria hyvin monenlaista ja tämä oli nyt n.s. hasardi-pokeria, jossa jokainen pöytä on "avattava". Avausta kävi "koroittaminen" rajattomiin, sovitulla summalla kerrallaan, ja kun avaus sitten oli "katsottu", "ostettiin" kortit ja tehtiin "tarjous". Erikoisinta oli se, että jos avaaja jäi kahden jonkun katsojan kanssa, saattoi hän olla tarjoamatta mitään, jolloin koko peli "meni uusille": rahasumma jäi pöytään sellaisenaan, olipa toisella miten hyvät kortit tahansa.
Konrad pelasi varovasti ja välinpitämättömästi. Kaikenlaisia muita ajatuksia pyöri hänen päässään. Hän väisti tarkoin kiihkeitä koroituksia, "katsoi" varsin vaatimattomasti hyvilläkin korteilla ja pysyi jotakuinkin omillaan.
Sattui sitten, että kauppias Vainio tapansa mukaan oli "koroittanut" Joonas Lindin hyvät avauskortit "uusille". Pöydässä oli paljon rahaa ja Konrad Löf avasi sen. Sekä Vainio, että Kuusi olivat heti "katsomassa", mutta Lind, joka yritti vielä pelastaa rahansa, koroitti "hänniltä". Konradilla oli erinomaiset kortit, neljä sotilasta ilman "jokeria", ja hän olisi hyvin voinut, olisipa hänen pitänytkin vielä koroittaa; mutta hän luotti siihen, että toisetkin tulevat katsomaan noin suurta rahaläjää, antautui ja vain katsoi. Lindin menettely, joka olikin vain tarkoitettu "bluffiksi", paljastui heti. Hän osti, saamatta mitään ja heitti korttinsa pois. Konrad Löf tarjosi, Vainio katsoi kolmosillaan ja rahat olivat Konradin. Mutta nyt ei Joonas Lind jaksanut hillitä kiukkuaan:
– Ohoo, Löf näyttää kokoilevan koulurahoja, koskei nelosillakaan enää kelpaa koroittaa. Sopii sitä kenen tahansa syrjässä kyttäillä, koska sattuu saamaan "vokat" käteensä – ja niillä toisten rahat.
Konrad Löf ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen ilmeestään saattoi nähdä, kuinka raivoissaan hän oli. Tänään oli onneton päivä, hän oli ärtyisä ja hermostunut. Mitä vähäpätöisin seikka saattoi nostaa kuohuvaan käyntiin hänen muutenkin niin levottoman ja hetkellisen sydämensä.
Peli jatkui taas ja hetkeen ei tapahtunut mitään. Mutta sitten Joonas Lind avasi sievoisen pöydän ja Konrad oli heti koroittamassa. Lind, tottunut pelimies, ymmärsi heti yskän ja piti sitkeästi puoliaan. Rahakasa kasvoi yhä ja yhä, mutta koroitukset jatkuivat säännöllisesti, vuoron perään; toiset pelaajat olivat jo heti alussa jääneet pois.
Vähitellen Konrad Löfin itsepäisyys sai Lindin epäröimään ja kalpenemaan. Ihmeteltävästi tuolla polyteekkarilla näytti riittävän rahaa, vaikka huhu oli kertonut, että hänet oli ajettu kotoa! Kuitenkin Lind vielä korotti, mutta hänen äänessään ei enää ollut varmuutta. Hänen korttinsa olivat huonot, hän tuumi hetken, antautui sitten ja "katsoi". Osto tapahtui. Konrad, jolla alunperinkään ei ollut mitään, heitti korttinsa pöytään ja ilmoitti kuivasti:
– Uusille!
Koroitukset olivat jatkuneet niin kauan, ja summa oli paisunut niin huomattavaksi, että pelaajat vaikenivat. Lindin nenänpää oli huomattavasti vaalea ja jako tapahtui jännittyneellä huolellisuudella. Hengitystä pidättäen tarkastettiin saadut kortit; sitten alkoi kuulua karein, tukahtunein äänin lausuttuja pelisanoja.
Ensimmäinen mies ei kyennyt avaamaan ja "passasi"; samoin toinen. Sitten oli Konrad Löfin vuoro; hän silmäili verkalleen korttejaan ja avasi.
Kauppias Vainiolla oli pieni "sarja"; hän koroitti. Sitten seurasi Joonas Lind, joka ilokseen huomasi jokerin mustottavan korttiensa joukossa. Hän tarkasti ne yksitellen, varovaisesti ja jännittyneesti, sujuttaen kulmia esille: kolme ruutua, jokeri, patakuningas. Valmis jokerisarja, josta yhden ostamalla voi kenties saada ruutusarjan! Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän korotti heti.
Konrad Löf korotti uudestaan. Vainio, jonka sarja oli kovin matala, aavisteli pahoja ja katsoi. Ja kun sekä Lind että Konrad olivat vielä kerran kumpikin koroittaneet, heitti Vainio korttinsa pois.
Niin kamppailivat äskeiset pelitoverit jälleen kahden kesken. Konrad Löfillä oli ässä-täyskäsi, eikä hän suinkaan aikonut vähällä hellittää. Vielä vähemmin Lind, joka janosi kiihkeästi kostoa. Yksitoikkoisesti jatkui yhä ja yhä koroitushuuto. Sitten Konradin rahat loppuivat ja hän mietti vähän aikaa. Vainio olisi kylläkin lainannut hänelle, sitä hän ei epäillyt, mutta hänen sydämessään kuohui jokin katkera, miltei alakuloinen tunto, joka esti häntä turvautumasta velkaan. Nopeasti humahti läpi hänen tajuntansa, että tuossa pöydällä oli nyt kaikki, mitä hän omisti, mutta se ei häntä suuresti huolettanut. Hän oli loukkaantunut. Hänen raju sydämensä oli sillä hetkellä valmis mihin mielettömyyteen tahansa. Taas hänelle ominainen synkkä halu heittää kaikkensa kuin pohjattomaan kuiluun kiihti ja viekoitti häntä. Hän tahtoi menettää, päästä kaikesta yhdellä haavaa, yhdessä kiitävässä tuokiossa. Hän vilkaisi pelitoverinsa kasvoihin ja inhosi hänen hermostunutta kalpeuttaan. Ilman muuta hän antautui ja "katsoi".
Vielä hetkisen hän mietti ennen ostoa. Pani sitten pois kaksi korttia, särki täyskätensä ja osti ässiin, enää vilkaisemattakaan, mitä osto toi tullessaan. Kun Lind näki, että hänen vastustajallaan oli korkeintaan kolmoset, ei hän luonnollisestikaan ryhtynyt särkemään hyvää sarjaansa värisarjaa tavoitellakseen. Hän tyytyi kortteihinsa ja tarjosi.
Vieläkään ostolehtiin katsomatta Konrad Löf "katsoi"; kun hänen korttinsa tarkastettiin, oli hän saanut uuden täyskäden ja voittanut tuon suuren pöydän.
Riemukas uhman aalto kuohuili hänen rajussa sydämessään. Hän nousi, soitti kiivaasti kelloa, ja kun tarjoilijatar tuli, osoitti hän rahaläjää, johon hän vielä ei ollut koskenut.
– Ottakaa nuo, Nanni neiti. Ne ovat teidän. Hämmästyksestä vaaleten tyttö tuijotti vuoroin suureen rahakasaan, vuoroin nuorukaisen hurjiin kasvoihin ja säihkyviin silmiin.
– Mitä tämä merkitsee, herra Löf? kysyi hän vihdoin vavahtelevin äänin.
– Se merkitsee sitä, että neiti ei toivottavasti kieltäydy vastaanottamasta juomarahaa, jonka kunniallisessa pelissä olen neidin nimiin voittanut.
Kun tyttö kuuli nämä lujat sanat, pakeni kaikki veri hänen kasvoiltaan. Vapisevin käsin hän keräili setelit, loi ympärilläolijoihin tuskallisen silmäyksen, kumarsi syvään Konrad Löfille ja poistui mitään sanomatta.
– Ja se merkitsee sitä, jatkoi Konrad Löf, – etten jalallani enää astu tähän taloon. Jääkää hyvästi, herrat! – – –
Mutta sinä iltana makasi Konrad Löf myöhään yöhön riisuutumatta vuoteellaan, tuijotti kattoon, pusertaen molemmin käsin jyskyttäviä ohimoitaan ja lukemattomien itsesyytösten vallassa pohtien, minkä tähden hän sillätavoin oli heittänyt pois kaiken, mitä omisti.
Helpoituksen huokaus pääsi nuorelta tarjoilijattarelta, kun hän näki nuo pimeähköt, kuluneet portaat. Hän ei yrittänyt selvittää itselleen minkä vuoksi, mutta selvästi hänestä nyt oli helpompaa toteuttaa päätöksensä. Hän kumartui tarkastelemaan nimilappuja, löysi etsimänsä ja soitti.
– Onko herra Löf tavattavissa?
Ellei sattumalta olisi ollut sunnuntai, olisi hän jotenkin varmasti saanut kieltävän vastauksen; nyt loi huoneiston emäntä häneen pitkän, epäilevän silmäyksen, nyökkäsi kuitenkin myöntävästi ja osoitti Konrad Löfin oven. Ja siinä seisoi nyt tuo nuori tyttö, sydämen lyödessä niin, että hänen oli pakko viivyttää koputtamistaan. –
Ja oven toisella puolen oli Konrad Löf ties kuinka monennen kerran noussut lukupöytänsä äärestä ja kierteli rauhattomasti tupakansauhuista huonettaan. Taas hänen katseensa sattui päivän sanomalehteen, taas häivähti aamulla luettu uutinen mielessä: "Kihlauksensa ovat julaisseet neiti Camilla Braun, konsuli Braunin ja hänen puolisonsa Matildan, o.s. Wester, tytär sekä teknillinen ylioppilas Eerik Strömmer". Hän taittoi lehden kokoon ja pani sen kirjahyllylle. – Juuri silloin kuului naputus.
Konrad Löf ei yrittänytkään salata ällistystään.
– Te... Tekö se olette, Nanni neiti! Te tulette minun luokseni!
Kaunis, vaalea tyttö oli luonut maahan kirkkaat silmänsä. Hetken aikaa hän oli niin hämillään, että väri vaihteli kasvoilla, mutta sitten hän kohotti katseensa ja vastasi:
– Suokaa anteeksi, herra Löf, että teitä häiritsen. Mutta minä en muuta voinut... Minun oli niin paha olla, että etsin korkeakoulun luettelosta teidän osoitteenne ja päätin uskaltaa tänne.
Silloin Konrad Löf jo hymyili iloisesti.
– Terve tuloa, Nanni neiti, terve tuloa. Otattehan toki päältänne...? Ettekö! Mutta hyvänen aika, mistä tuo juhlallisuus? Mitä te sitten aiotte minulle sanoa?
Hetkeksi ilmaantuneet hymykuopat hävisivät jälleen tytön poskilta ja kirkkaiden, harmaiden silmien kuulto syveni.
– Herra Löf. Minä tulin tuomaan teille takaisin ne rahat, jotka annoitte minulle. Enhän voi mitenkään ottaa vastaan sellaista summaa. Ajatelkaahan, siinä oli monta tuhatta markkaa.
Konrad Löf rypisti kulmiaan.
– Kuinka neiti voi luulla, että minä ottaisin ne takaisin?
– Oi, älkää loukkaantuko, herra Löf, minä pyydän. Otin ne silloin, koska näin teistä, että muussa tapauksessa olisin teitä loukannut. Mutta eihän kukaan anna sellaista summaa tarjoilijattarelle. Sehän on aivan kohtuutonta.
– Mutta nehän olivat pelirahoja, neiti. Olin ne kaikki voittanut. Kuka tahansa olisi teidän asemassanne ostanut niillä talvitakin, uuden puvun, tai muuta semmoista, ja sitten ollut välittämättä niistä sen enempää.
– Kuulin kyllä jälestäpäin pelistä ja tiedän, että siinä on puolet teidän omia rahojanne. Koko klubi oli kiihdyksissä. Jos te ette palaa enää, niin herra Lind eroitetaan. Hyvä herra Löf, olkaa kiltti! Ottakaa rahat takaisin ja palatkaa klubiin. Siitä on meille kaikille iloa.
Kun Konrad Löf miettiväisenä, mitään vastaamatta pudisti päätään, nousi kosteus tytön silmiin ja hän jatkoi vavahtelevin huulin.
– Eihän kukaan voi tätä ymmärtää. Ihmisillä on aina niin ilkeitä ajatuksia. On hyvin luultavaa, että ikäviä huhuja alkaa kierrellä teistä.
Varjo kiiti yli nuorukaisen otsan.
– Niitä kiertelee kyllä ennestäänkin, neiti hyvä. Mutta nyt ne voivat kajota myöskin teihin, siinä te olette oikeassa ja minä pyydän vilpittömästi anteeksi, jos olen saattanut teidät ikävyyksiin... Mutta... mutta... Luuletteko, että asia on sillä autettu, että nyt otan takaisin nuo rahat?
– Mitäs minusta on väliä, herra Löf! huudahti tyttö kiihkeästi heleän veren sytyttäessä poskipäät. – Oi, älkää toki luulko, että olette minua loukannut, että pitäisin itseäni liian ylpeänä ottaakseni teiltä lahjan! Mutta minä kuulin... Suokaa anteeksi, minulle kerrottiin, että te olette rikkonut välinne isänne kanssa... Sanottiin, että te opiskelette ihan omin voimin. Ja minä ajattelin, älkää nyt suuttuko minuun, herra Löf, mutta minä ajattelin, että niillä rahoilla, jotka te kiihdyksissänne annoitte minulle, te voisitte päästä kokonaisen lukukauden eteenpäin... Ja... ja sellaisia rahoja minä en voi pitää... En voi, en voi!
Ja nuori tyttö puhkesi neuvottomaan nyyhkytykseen.
Konrad Löf katseli häntä ensin hämmästyneenä ja jollain tavoin tyytymättömänä. Mutta sitten hänen herkkä sydämensä lämpeni ja otsa kirkastui. Hän astui luo, laski lempeästi käden olalle ja sanoi:
– Mutta neiti hyvä, mitä tuo nyt on! Itkeä tuolla tavoin minun takiani, se tuottaa minulle mielipahaa... Pidättekö te minusta, neiti, koska olette noin paljon minua ajatellut?
Tyttö kohotti ylitseen kumartuvaa nuorukaista kohti suuret silmänsä, joiden ripsissä kyyneleet riippuivat.
– Pidän teistä paljon, herra Löf.
Silloin hellä ja hurja riemu sai Konrad Löfin rinnan paisumaan. Tuli syttyi hänen silmiinsä.
– Ja jos nyt suutelen teitä!
– ...
– Jos suutelen teitä, Nanni neiti?
Veri vain pakeni tytön kasvoilta ja silmät ummistuivat, mutta hän ei kääntänyt kohotettua päätään.
Ja kun hehkuvat, kauniit huulet tapasivat toisensa, niin tytön värisevät kädet kiertyivät nuorukaisen kaulaan.
– Rakastan teitä, herra Löf, kuului kiihkeä kuiskaus. – Saatte kyllä suudella minua, koska rakastan teitä.
– Te rakastatte minua, neiti?
– Siitä hetkestä asti, jolloin näin teidän nukkuvan klubin sohvalla, jolloin kannoitte minua, olen rakastanut teitä. Te olette ihana mies, herra Löf, ei ole ketään muuta sellaista kuin te... Kun olin valvomisesta väsynyt, kyllästynyt työhöni ja siihen ainaiseen imarteluun ja lääppimiseen, jota tarjoilijattaret saavat alituiseen kestää, silloin saatoitte te tulla. Valo muuttui kirkkaammaksi, mieli keveni, uupuneet jalat vertyivät. Kiidin kuin siivillä huoneesta toiseen kellon kutsumana, pyytämättä teiltä mitään, katsettakaan. Riitti kun tiesin, että olitte läsnä.
Jo tempaa väkevä Konrad Löf syliinsä tuon suloisen tytön, pyöräyttää ympäri, suutelee ja laskee sitten takaisin.
– Nanni tyttö, hän sanoo. – Minun opinnoistani ei ole tullut mitään, häväistysjuttuja kiertää ympärilläni, olen ollut huono poika, eikä minulla ole kotia enää. Se tyttö, jonka luulin omakseni, on jättänyt minut ja mennyt toisen kanssa kihloihin. Mutta nyt tulit sinä, Nanni, ja sinä olet oleva rakastettuni. Kenties juuri sinussa on se voima, joka estää minua luisumasta niihin syvyyksiin, joihin huono luonteeni minua vetää.
Mutta silloin viiltävä tuska painaa leimansa tytön kasvoihin ja silmien kuulto syvenee.
– Oi, minulla ei ole teille mitään, ei mitään, herra Löf, kuiskaa hän kuin kiihkossa. – Olen vain tarjoilijatar. Minulla ei ole hienojen naisten puhdasta sielua, eikä koskematonta ruumista. En koskaan voi merkitä teille mitään, enkä koskaan pyydä teiltä mitään, kun vaan saan rakastaa teitä... kun saan rakastaa teitä.
Nuorukainen sulki hänen suunsa suudelmalla. – – –
– Ja otatteko nyt takaisin rahanne, herra Löf?
– Etkö siis vieläkään halua sinutella minua, Nanni!
– Otatko nyt rahasi, rakas Konrad? kuiskasi tyttö tulipunaiseksi karahtaen.
– Minkä kerran olen antanut, se on annettua. Mutta liian ylpeä ja itserakas minä olisin, ellen nöyrästi kiittäisi kohtaloa siitä, mitä se sinun kauttasi on tehnyt. Olen todellakin aivan köyhä nyt. Niissä rahoissa oli kaikki, mitä näissä olosuhteissa omistin. Minä otan ne kiittäen sinulta lainaksi. Mutta vain lainaksi. Ja sen maksamisen minä pidän kunniani asiana.
VIII
EROITTAMINEN
Teknillisen Korkeakoulun päätyovi läiskähti ja neljä poikaa syöksähti ulos. Heidän kasvonsa hehkuivat punaisina, huulet imivät paperosseja tuolla hermostuneella himokkuudella, joka on ominaista jännittävän tilanteen jälkeen. Ei ollut vaikeata arvata, että he tulivat tentistä; olikin paraikaa alkaneen kevätlukukauden kymmenpäiväinen tenttikausi.
– Sinähän kerrassaan loistit, Konrad, sanoi Eino Aromaa innostuneena. – Mistä hiivatista sinä osasit Polken väittämän todistuksen, eihän sitä koskaan ole kysytty.
Oli ollut deskriptiivisen geometrian tentti ja Konrad Löf vastasi säteillen:
– Eihän minulla ollut teidän "knoppologioitanne", enkä siis voinut tietää, mitä kysytään. Minä luin koko höskän. Ja siihen minulla kyllä oli aikaa, koko pitkä joululoma. Te olitte poissa, kaikki, jotka tunsin, olivat tipotiessään. Minkäs siinä teit ikävissäsi, senkuin istu ja lue niinkuin hevonen.
– Sinä saat varmasti kiitettävän.
– Samantekevää, läpäisyhän tässä on pääasia.
Jo oli Aromaa saanut piipun suupieleensä. Poikettiin yhdistykselle tenttikahville.
– Montako tenttiä sinä nyt olet läpäissyt, Konrad?
– Maltas nyt! Kemia, trigonometria, algebra, deskriptivigeometria. Neljä siis, ja huomenna on viides: analyyttinen geometria. Sitten saa riittää tälle tenttikaudelle.
– Ja riittääkin. Jos tuota menoa jatkat, niin suoritat viimeistään syksyyn mennessä diploomitutkinnon ensi osan, etkä ole meistä jäljessä yhtään.
– Älähän nyt sou'a, alotti Konrad, mutta kääntyi sitten nopeasti.
– Huusiko minua kukaan?
– Se oli Syvänne.
– Löf, tulepas hieman tänne, hallituksen huoneeseen, kuului uudestaan.
Konrad Löf lähti seuraamaan Syvännettä. Tämä oli kolmaskurssilainen, rikkaan paperitehtailijan poika, joka kuului yhdistyksen hallitukseen.
– Istupas nyt tähän, Löf, ja kuule, mitä sanon, aloitti Syvänne, mutta vaikeni sitten ja mietti kotvan.
– Osaatko pitää suusi kiinni?
– Enköhän.
– Siinäkin tapauksessa, ettet suostu siihen, mitä esitän?
– Tuohon käteen.
– Katsos minulla on diploomitutkinnon ensimmäisen osan tenteistä vain sähkömekaniikka jäljellä, mutta analyyttinen geometria on samalla vanhentunut, siitä kun on jo puolitoista vuotta, kun tentin sen. Sähkötentti on huomenna ja tenttiaika loppuu ylihuomenna. Minä olen siinä määrin unohtanut analyytin, etten mitenkään ehdi sitä yhdessä yössä palauttaa mieleeni, tai päästä edes läpikään koko kirjaa. Saan varmasti reput, jos menen ylihuomenna yrittämään ja "ukko" ei kyllä anna armoa, kuten hyvin tiedät. En siis saa ensimmäistä osaa nyt suoritettua ja silloin vanhenee kevääksi neljä tenttiä. Semmoista ei sentään kestä karhunnahkaiset housutkaan.
Konrad Löf kohautti hartioitaan, ikäänkuin sanoakseen, että minkäpä hän sille.
– Sinullahan on huomenna analyyttisen geometrian tentti, Löf?
– Niin on.
– Sinä taidat osata hyvin.
– Saa nyt nähdä, mutta eiköhän tuosta pärjänne.
– Jää pois siitä tentistä. Sinä ehdit aivan hyvin suorittaa sen keväälläkin, eikä siitä ole vähäisintäkään haittaa. Ja mene sen sijaan minun edestäni ylihuomenna. Minuna, ymmärrätkö, Syvänteenä.
Konrad Löf säpsähti. Syntyi pitkä äänettömyys.
– Kuinka se olisi mahdollista? Tunteehan ukko sinut edellisiltä kerroilta ja tuntee sitten minutkin, myöhemmin.
– Ja sitä kun ukko ei juuri tee! Eihän hän näekään tarkasti. Keväällä tulee vuosi siitä kun minä olin hänen edessään viimeksi. Mahdotontahan hänen on muistaa meidän nimiämme ja kasvot taas ovat kaikki tuttuja luentosalista.
– Ja entäs tenttisakki? Mitäs pojat sanoisivat?
– Meitä on vain kolme, Seppä, Lehtola ja minä. Kaverini minä kyllä takaan.
Konrad pudisti tuskastuneena päätään.
– Mutta sehän on väärin, aivan väärin, vaikka se onnistuisikin.
– Väärin! On kai se väärin sanakirjan mukaan, sehän on selvä. Mutta olenhan minä kuitenkin jo kerran analyytin tenttinyt, vaikken nyt siihen pystykään. Ja lunttaaminen, toisen auttaminen koulussa, eikö se ole väärin, mutta kukahan meistä siinä suhteessa on synnitön? Älä erehdy luulemaan että tämä on uutta ja minun keksintöäni. Minä olen kuullut yliopistosta somia juttuja, vaikka tämä meidän instituuttimme lieneekin säilynyt viattomana.
Konrad Löf oli niin ällistynyt, ettei hän kyennyt vastaamaan.
– Minä en olisi käynyt tätä esittämään joka jänishousulle. Mutta sinulla on nuppia, Löf ja sinä olet muutenkin tähän hommaan sopivin Minä näepäs satun tietämään ne sinun ja isä-ukkosi välit. Minä tarvitsen apua ja pyydän sitä reilusti sinulta. Sinä taas tarvitset rahaa ja sitä on minulla. Viistuhatta markkaa, se on tempun hinta. Puolella summalla on kyllä menijöitä, mutta minä en sano sitä kerskuakseni, enkä välitä heistä. Eihän tässä rahasta lopultakaan ole kysymys, vaan siitä, auttaako mies miestä, kahta puolta. Lyötkö kiinni, Löf?
Konradin aivot kehräsivät kuumeisesti ratkaisua. Olihan Syvänne todellakin jo tentin suorittanut, muutamia kuukausia sitten se oli vielä täysin pätevä. Ja kokonaista neljä tenttiä tulisi hänen uusia, ellei hän nyt läpäisisi. Se oli sentään liikaa! Tapahtuisikohan tässä tosiasiallisesti niin suuri väärinteko? Mihinkä jouduttaisiin, jos kaikki lunttaajat koulusta lähtien laskettaisiin lurjusten luokkaan?
– Kiinni on, Syvänne. Mutta puhu Seppä ja Lehtola valmiiksi ja vannota Kerberoksen hampaiden kautta. – – –
Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin korkeakoulun ilmoitustaululla seuraava ilmoitus:
Diploomitutkinnon yleisen osan ovat suorittaneet seuraavat ylioppilaat:
Koneinsinööriosaston sähkötekniikan opintosuunnassa:
Lauri Ilmari Syvänne
Mutta Konrad Löf istui piirustussalissa työnsä yli kumartuneena, iloisena ja tyytyväisenä, yhtyen toverien reippaaseen lauluun.
On matematiikan luento parhaillaan ja "ukko" selittää differentiali-yhtälöitä. Ei kuulu muuta kuin liidun sihinä taulua vasten ja esityksen yksitoikkoinen ääni. Kuuntelijain päät kohoilevat miltei tahdissa katsomaan taululle ja painuvat sitten jälleen muistiinpanovihkojen puoleen.
Mutta ukolla on omat konstinsa. Kesken luennon hän saattaa ruveta jotakin kyselemään. Hän tahtoo sillätavoin paremmin kiihoittaa tarkkaavaisuutta.
– ... mutta tämä funktiohan on selvästikin muotoa, joka meille on entuudestaan jo tuttu, sehän on n.s. Eulerin integrali.
Ja nyt professori kaivaa taskustaan peljätyn muistikirjansa, korjaa sankalasejaan ja alkaa lukea:
– Ehkä herra Aromaa selittää, kuinka se ratkaistaan.
Ei kuulu mitään. Aromaa on kyllä luennolla, mutta kun hän ei sillä haavaa muista ratkaisua, ei hän ollenkaan nouse ylös; se on varsin yleinen tapa.
– Eikö herra Aromaa ole läsnä? kysyy ukko, tehden pahaatietävän merkin kirjaansa.
– Herra Kantola.
Sama täydellinen äänettömyys; sama merkki kirjaan.
– Herra Löf, jatkaa professori, nyt jo huomattavasti ärtyneenä.
Konrad luuli olevansa selvillä asiasta ja nousi seisomaan.
– Minä en kysy herra Syvänteeltä, vaan herra Löfiltä.
– Minun nimeni on Löf, sanoo Konrad punastuen ja pahaa aavistaen. Mutta muutakaan hän ei voi, toverien takia.
– Mutta tunnenhan minä teidät. Te olitte tentissä äskettäin.
– Se on erehdys, änköttää Konrad Löf. – En minä ole vielä tenttinyt mitään herra professorille.
Ukko tuijottaa pitkän aikaa nuorukaiseen. Helppo on nähdä, että hänen ärtynyt luonteensa on räjähtämäisillään. Mutta hän hillitsee itsensä ja sanoo ihmeen tyynesti.
– Herra Syvänne tulee minun huoneeseeni luennon loputtua.
Sitten hän ei kysy enää keltään, vaan ratkaisee itse yhtälön.
Mitään pelastustietä ei luonnollisesti löytynyt. Asia selvisi sellaisena kuin se oli tapahtunut. Sitten rehtori kutsutti Konrad Löfin puheilleen.
Vanha professori oli niin ilmeisesti pahoillaan, että hän itse samoinkuin hänen äänensäkin vapisi huomattavasti.
– Tätä minä en olisi teistä uskonut, herra Löf, ja minä en voi sanoin kuvata, kuinka syvästi teidän tekonne pahoittaa mieltäni. Siitä asti, kun lainasitte minulta rahaa, olen seurannut teidän opintojanne. Vaikka piirustustöissänne ilmeni ajottaista epäsäännöllisyyttä, saitte ne kuitenkin suoritetuksi. Ja nyt, tenttikaudella, minulla oli pelkkää iloa teistä. Minä en saata ymmärtää, kuinka olette voinut ryhtyä tällaiseen. Kysymyksessähän on ilmeinen petos. Ettekö käsittänyt, että se oli törkeää epärehellisyyttä, sillä teitä itseännehän se ei hyödyttänyt?
Konrad Löf oli niin järkytetty, että kyyneliä kihoili väkisinkin hänen maahan luotuihin silmiinsä.
– Minä käsitän sen vasta nyt, herra rehtori. Minä halusin auttaa sekä toveriani että itseäni, enkä tullut ajatelleeksi, että se olisi niin suuri rikos.
– Luntataanhan kyllä kouluissa ja tehdään kaikenlaisia kepposia ylioppilaskirjoituksissa. Mutta tämä on korkeakoulu, jossa kukin opiskelee omasta vapaasta tahdostaan. Kaikki tuonsuuntaiset yritykset ovat täällä jotain ennenkuulumatonta.
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:
– Niin, sekä herra Syvänne että te tulette erotettaviksi. Minä en voi varmuudella sanoa, kuinka tulee käymään, mutta kaikesta huolimatta minä tulen ehdottamaan vain määräaikaista erottamista. Teidän ei tulisi antautua epätoivoon sen takia. Jatkakaa lukujanne, teillä on kyllä kykyjä. Kun teillä on varakas isä, niin ovathan ulkomaat teille avoimina.
"Isäkö! Mitä turvaa voisi sahanomistajasta nyt enää olla. Nyt olen kyllä mennyttä miestä", välähti Konrad Löfin mieleen. Mutta enää hän ei voinut puhua. Kyyneleet pursuivat väkisin esille, hän teki syvän ja nöyrän kumarruksen ja kiiruhti miltei juosten ovesta. – – –
Hetkeä myöhemmin hän ilmaantui piirustussaliin. Toverit eivät vielä tienneet, kuinka asia oikeastaan oli. He huomasivat vain, että hän oli kalpea ja oudon näköinen. He näkivät hänen hillityllä tyyneydellä kokoavan piirustusvehkeensä, viivottimensa, vieläpä irroittavan lukonkin piirustuspöydästään. Hän pani ne kaikki kainaloonsa. Sitten hän hymyili, turhaan iloisuutta tavoitellen, otti kolmioviivottimen tahtipuikoksi ja alkoi hurjasti laulaa:
Älkää te surko te hummeripojat,
sillä taivas on paikallansa,
hep halialilei, sen salvari vei,
sillä taivas on paikallansa...Äänessä ja esitystavassa oli jotakin niin kummallista, ettei kukaan yhtynyt lauluun. Kenellekään hyvästiä sanomatta Konrad Löf poistui.
TOINEN OSA
I
I
RAPPIOLLA
Maaliskuun heikosti pakastava ilta pimeni pimenemistään; kello oli kahdeksan paikkeilla.
Kadulla, erään porttikäytävän kohdalla, seisoi nuorukainen, joka näytti odottavan jotakin ja tähyili tarkasti ohikulkijoita. Sivulta katsoja olisi varmaankin saanut sen käsityksen, että hän oli jollain tavoin peloissaan, vetäytyipä hän pari kertaa porttikäytävän pimentoonkin. Hänellä ei ollut palttoota; takin kaulus oli nostettu pystyyn ja kädet olivat syvällä housuntaskuissa. Ihan ilmeisesti häntä kaiken aikaa paleli.
Etäämpänä sukeltausi rauhallinen kulkija lyhdyn valopiiriin, joka oli niin kirkas, että hyvin saattoi havaita kirjapinkan hänen kädessään; nähtävästi oli nuorukainen odotellut juuri häntä, koska suoristi ryhtiään ja astui pari askelta häntä vastaan.
– Terve, Eino. Olin oikeassa, kun arvelin, että näihin aikoihin palaisit fysiikan töistä.
Ylioppilas Aromaa ällistyi niin, että jäi paikalleen seisomaan.
– Konrad! huudahti hän ainoastaan ja ojensi sitten kätensä.
Ja tosiaan oli Konrad Löf uskomattomasti muuttunut kuluneena kahden kuukauden aikana. Hänen kasvonsa olivat laihat, silmät pullottivat verestäen, huulet sinertivät ja epäsiisti parransänki peitti leukaa. Käsi, jota Aromaa oli pusertanut, tuntui kylmälle ja vapisi.
– Mistä ihmeestä sinä tulet? Aromaa kysyi.
– Älä utele, vastasi Konrad Löf, ja hetkeksi hänen outo ja samea katseensa painui maahan. Mutta sitten hän jatkoi miltei kuiskaten:
– Onko sinulla mitään... väkevää...?
Aromaa pudisti päätään ja jatkoi äänetönnä kummastelevaa tarkasteluaan.
– Anna sitten kymppi... Minulla ei ole kolikkoakaan..
– Käyhän sisään, vastasi Aromaa siihen.
Hetken aikaa näytti Konrad Löf epäröivän, mutta seurasi sitten, ikäänkuin olisi hänen aivoihinsa välähtänyt, että kaikkihan lopultakin oli nyt yhdentekevää. –
Vasta sisällä Aromaa selvemmin huomasi, kuinka muuttunut hänen toverinsa todellakin oli. Takki oli kyllä ehjä ja hienoa tekoa, mutta siinä näkyi tahroja ja se oli ryppyinen. Ja kädet, nuo ennen niin voimakkaat ja samalla sirot kädet, ne punersivat nyt ja vapisivat, eivätkä ne olleet puhtaatkaan.
Konrad Löf istui synkän näköisenä, maahan tuijottaen, otti savukkeen, jonka toveri hänelle tarjosi, mutta vaikeni itsepäisesti. Eikä Aromaakaan saanut mitään sanotuksi, poltti vain piippuaan ja katsoi katsomistaan.
– Siinä sinä nyt sitten olet, Konrad, alotti Aromaa vihdoin, vasten tahtoaankin huokaisten. Mutta sitten hän jälleen vaikeni ja pitkä hetki kului hiljaisuudessa.
– En jumaliste minä saata käsittää, mikä sinuun meni, silloin kun jouduit pois polyteekistä. Olithan sinä ennenkin tehnyt jos jotakin, mutta sellaista elämää et sinä sentään koskaan ollut viettänyt. Ja mitäs siitäkään, sehän on tietysti oma asiasi, mutta sinä erosit meistä kaikista ja ihan tahallasi kartoit meitä, ikäänkuin me olisimme olleet syypäät sinun kohtaloosi. Aiheettomalla, suorastaan ilkeällä katkeruudella sinä viittailit, ettei meidän sopinut seurustella "irtolaisten ja yhteiskunnan hylkiöiden" kanssa ja väistit heti seuraa, johon sattui tulemaan entinen toverisi. Jonkun aikaa sinut saattoi sentään vilaukselta nähdä, milloin missäkin, mutta sitten katosit tykkänään, eikä sinusta kukaan tiennyt mitään. Suuresti minua ihmetyttää, mikä sinut nyt ajoi luokseni...
Konrad Löf rypisti kulmiaan, mutta ei nostanut katsettaan lattiasta.
– Kertoisit edes jotakin... Missä sinä asut?
– Missäpä minä asuisin... En missään.
– Ja vaatteesikin... Tuossa kunnossa! Älä huoli ottaa itseesi. Sinä nähtävästi olet hävittänyt palttoosikin.
Konrad Löf nyökkäsi ja ilmeisesti saattoi havaita, kuinka kärsimättömäksi hän alkoi käydä. Aromaa veteli taas piippuaan pitkän aikaa.
– Ei vain taida olla mukavaa sinunkaan housuissasi nyt, sanoi hän vihdoin.
Silloin Konrad Löf nopeasti kohotti päänsä ja hetken hehkui hänen silmissään raju tuli, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.
– Mitäs juopon on väliä, juopon on aina hauska!
Aromaa miltei säpsähti ääntä ja tuijotti hetken ystäväänsä, josta hän yhä vielä paljon piti. Sitten hän vastasi kovin rauhallisesti.
– Niin, siinä se nyt oli! Sellainen sinä olet... Miksi helvetissä sinä heittäydyt tuommoiseksi?
Konrad Löf nousi, huiskautti kärsimättömästi kädellään ja sanoi:
– Älä viitsi... Niin, lähteekö se kymppi vai ei?
Ja kun Aromaa ei heti vastannut, hän jatkoi:
– Saat sinä sen palttoon panttilipun, jos siitä välität...
Silloin rauhallinen Aromaa karahti tummanpunaiseksi ja syöksähti pystyyn. Hänen äänensä vapisi huomattavasti, kun hän tapaili:
– Jos sinä olisit entiselläsi, niin tuohon ei olisi mitään muuta vastausta kuin nyrkinisku vasten naamaa... Vaikka sitten kuinka minut jälestäkäsin löylyttäisit...
Sitten Aromaa kaivoi lompakkonsa ja heitti sen Konrad Löfin eteen.
– Ota tuosta, minkä tarvitset ja mitä sieltä löydät!
Väreitä kiiti yli Konrad Löfin kasvojen ja hänen piirteistään saattoi lukea tulvivaa heltymystä. Mutta mitään hän ei sanonut, otti vain lompakon, kaivoi sieltä pyytämänsä rahan ja yritti sitten ovea kohti, katsahtamattakaan ystäväänsä.
Tämä oli sillävälin rauhoittunut ja ehdotti miltei pyytävästi:
– Jos jäisit tänne, Konrad, minun luokseni. Käyn hankkimassa jotakin, voileipiä, ruokaa... Tuossa on kahvila vieressä.
Konrad Löf pysähtyi ja mietti, entistä selvempänä heltymys väreili hänen kasvoillaan. Mutta nähtävästi hän ei enää voinut sitä hillitä, koska avasi oven kättä ojentamatta ja sanoi vaikeasti:
– Joskus toiste... jos sattuu.
Se oli tutuksi käynyt ovi, jolle Konrad Löf nyt kolkutti.
– Jaha, se on herra. Iltaa, iltaa! Konrad ojensi pullon ja rahan.
– Pankaa tuon edestä, hän sanoi. – Minulla ei ole enempää tällä kertaa. Pankaa vettä loppu, niin että sitä voi ryypätä.
"Kauppias", joka varsin lyhyenä aikana oli nähnyt tuon nuorukaisen astuvan ovestaan, ensin mitä siisteimpänä herrasmiehenä, sitten, vähitellen, yhä kurjemmaksi käyden, tunsi sääliä ja pisti kauniin puolikanisterin Konrad Löfin käteen.
– Herra on käynyt niin usein, että olkoon nyt näin.
Konrad Löf hämmästyi hiukan, naurahti raukeasti ja ojensi kuitenkin pullonsa.
– Pankaa tähän vettä kaikesta huolimatta, olkaa hyvä.
Sitten hän kaatoi pulloon kanisteristaan sopivan sekoituksen, ryyppäsi pitkään ja ahnaasti, pisti molemmat taskuunsa ja lähti.
Rinnan alla kierteli suloisesti lämmin virta ja hän kulki kulkemistaan, kokonaan päämäärää vailla. Erään pimeän porttikäytävän kohdalla hän vilkuili vaanivasti ympärilleen, pujahti pimentoon, veti pullon taskustaan ja ryyppäsi jälleen.
Tulivirta, joka kiiti suonia pitkin ei nyt herättänyt hänessä halua rajuihin tekoihin, niinkuin ennen oli ollut laita. Se vain kasvatti sydämessä pehmeää ja samalla katkeraa hellyyttä, joka oli vähällä nostaa kyyneleet silmiin. Hän tunsi olevansa kokonaan irti yhteiskunnasta, täydellinen hylkiö. Hän oli lyhyessä ajassa nähnyt seuran alituisesti muuttuvan ympärillään, yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ja kaikki hän oli suututtanut ärsyttävällä katkeruudellaan, kaikki hän oli nyt jättänyt, korkeakoulutovereista alkaen. Hänellä ei enää ollut asuntoa, ei rahaa, tuskin vaatteitakaan. Eikä hän suurin huolinut siitä, minne joutuisi.
Sillätavoin tylsästi kulkiessaan hän oli tullut entisen asuntonsa ovelle. Joku viiltävä tunne näytti kuitenkin olevan hänelle mahdollinen; hän kiiruhti askeleitaan, pakeni yhä syrjäisemmille kaduille ja ryyppäsi jälleen.
Sitten puikahti Nannin kuva hänen hämärään tajuntaansa. Haikea mieliala sai siitä vain uutta ravintoa, jopa siten, että hän ikäänkuin nautti tuosta hersyvästä orpouden ja yksinäisyyden tunteestaan. Yli kaksi viikkoa oli jo siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tytön... oli mennyt häntä vastaan yöllä, kun tiesi hänen tulevan klubilta... ja nähnyt toisen miehen hänen käsipuolessaan... "Ja minä kun en pyri sille oksalle, mistä putoaa, minä poika", sanoi hän itsekseen, miltei ääneen. Naurahti sitten veltosti ja vaipui mielikuvituksensa synkkien näkyjen lumoihin.
Oli tullut yö vähitellen; hän huomasi olevansa humalassa hiukan. Kadut olivat ihmeen autioina, lyhtyjen valo tuntui jollain tavoin himmeämmältä ja tasaisemmalta. Hän ei enää juuri tiennyt missä oli, eipä siitä välittänytkään, jatkoi vain hiljaista kulkuansa.
– Minä olen ihan yksin... Ihan kerrassaan yksin nyt, sanoi hän aivan ääneen, suoraan eteensä tuijottaen.
– Kuka se nyt niin kerrassaan yksin on? kuului ääni pimeästä ja muuan mies lähestyi kadun toiselta puolen Konradia.
Vaistomaisesti Konrad Löf suoristautui ja nopea mielikuva poliisista häivähti läpi tajunnan.
Mutta se oli agronoomi Juuripuro, joka oli ilmestynyt siihen yhtäkkiä kadunkulman takaa. Hän oli jo tuntenut Konradin.
– Ahaa, se olet sinä, Löf! Mitenkäs nyt on asiat?
Jos häiritsijä olisi ollut kuka muu tahansa, niin jotenkin varmasti Konrad Löf olisi otsaansa rypistäen jatkanut merkillistä vaellustaan, mutta kun hän nyt katsoi Juuripuron synkkiin silmiin, jotka tällä kertaa pistävän terävinä kiiluivat häntä kohti, tunsi hän kummallisen myötätunnon ja ystävyyden halun läikähtävän rinnassaan. Hän ojensi kätensä, puristi lämpimästi, tapaili turhaan huoletonta ilmettä ja sanoi ykskaikkisesti:
– Älä välitä... minä olen päissäni.
– Ja yksinäsi, lisäsi Juuripuro niin läpitunkevasti katsoen, että Konrad tunsi oudon puistatuksen.
– Lähde mukaan nyt, yöhön eksynyt, runoili Juuripuro teeskennellyn keveästi. – Tule tule vaan, minulla on taskussa jotakin ja minä vien sinut seuraan, jossa et tarvitse olla yksinäsi.
Ihmeen mielellään Konrad Löf lähti hänen mukaansa. He kulkivat kotvan vaieten. Sitten Konrad kuitenkin alkoi epäröidä, jopa pysähtyi.
– Mitäs minä sentään... irtolainen.
Toinen tajusi heti.
– Et tarvitse hävetä, luota siihen...
Ja sitten pistävämmin:
– Et sinä ennen juuri piitannut yhteiskunnallisista siteistä, Löf.
Konrad hätkähti ja seurasi häntä entistä nöyremmin.
Portaat, joita pitkin he perätysten pimeässä nousivat, tuntuivat jatkuvan loppumattomiin. Tultiin ovelle, jonka Juuripuro avasi, mutta nousua riitti yhä, ja Konrad Löfiä alkoi jo omituisesti peloittaa, niin että hän tarttui pulloonsa.
Mutta samassa alkoi kuulua hillittyä melua, puheensorinaa ja naurua; sitten Juuripuro naputti ja ovi aukeni.
Huone oli suuri, mutta hämärä. Katossa oleva ikkuna kajasteli heikosti öisen taivaan valoja, nurkassa oli halkopino ja sen vieressä palaa humisi rattoisasti kamiini, jonka päällä vesikattila porisi. Sankka tupakansavu kierteli ilmassa. Sen takaa, peremmältä, kuvasteli hämäriä haamuja yksinäisen kynttilän vaisussa valokehässä. He istuivat kapsäkkien, jakkaroiden ja laatikoiden päällä, matalan, laudoista kyhätyn pöydän ääressä. Oltiin tyypillisessä bohemiatelieerissa.
– Arvoisat hengen jättiläiset! Minä tuon tänne kuuluisan urheilujättiläisen ja kymmenniekan. Herra Löf – taiteilija...
Ja sitten seurasi maalareita, musiikkereja, maistereita niin tiheään, ettei Löf ikinä olisi uskonut tällaiseen pesään niin paljon mahtuvan. Ja vihdoin, kaiken huipuksi: raamilla verhotulla matalalla sohvalla istui kaksi hienoa rouvaa, toinen oli säveltäjän rouva X., toinen rouva Juuripuro.
Konrad Löfin oli tukala olla, hän häpesi sekä humalaansa että vaatteitaan. Mutta täällä ei kukaan näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota sellaiseen.
– On sinulla ainakin yksi vanha tuttava täällä, sanoi Juuripuro, ojentaen hänelle konjakkilasin – Istupas tähän, vaimoni viereen, ja kilistä. Tehän tunnette niin hyvin toisenne.
– Kuinka te olette täällä, rouva? kysyi Konrad nolona ja ihmeissään.
– Minähän jo aikoja sitten sanoin teille, että olen taiteilija... Mutta entäs te? Mitä teille kuuluu? vastasi vaalea rouva iloisesti hymyillen.
Silloin Konrad Löf painoi päänsä alas, tuijotti maahan ja vaikeni synkkänä.
– Älä sinä ole niin tärkeä, Konrad poikaseni, huudahti agronoomi oudon iloisena. Sitten hän nosti rouvansa polvelleen ja alkoi rallattaa jotakin hassutusta.
Rouva kohotti kapean kätensä, laski sen Konrad Löfin hiuksille niinkuin kerran, kauan aikaa sitten, ja suori niitä.
– Kuinka sekaisin teidän kaunis tukkanne on, herra Löf. Mutta ei se ole silti sen hullumpi.
Konrad Löf katsoi ja ihmetteli, ihmetteli ja katsoi. Mitä tämä oli? Kuinka tämä voi olla mahdollista? Oliko tuo iloinen, korkeaotsainen mies sama kuin entinen arvoituksellinen, synkkä ja vaitelias agronoomi Juuripuro? Ja oliko tuo hetken vallattomuudesta säteilevä rouva sama, joka surumielisyydessään oli kerran hänestä näyttänyt suomalaisen soiton jumalattarelta. Vaisto sanoi hänelle, että syvällisiä sielullisia tapahtumia oli vaadittu siihen, tilintekoja, joiden laatua hän ei käynyt arvailemaan. –
Mutta itse hän painui yhä apeamielisemmäksi, yhä vaiteliaammaksi ajan kuluessa. Laulu ei voinut temmata häntä mukaansa; alkohooli taas vain turrutti häntä. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä remuavassa joukossa. Mahdollista, että nuo kärsivät puutetta niinkuin hänkin. Mutta heillä oli päämääränsä, elämäntehtävänsä. He uskoivat tulevaisuuteen, he odottivat kaikkea juuri siltä; nykyinen ahdinko oli vain välttämätön, mutta ohimenevä paha.
"Mitäs tänne lähdinkään?" soi hänen sumeassa sielussaan. "Minähän olen kuitenkin aivan yksin, ihan kerrassaan yksin."
Kellon lähestyessä neljää aamulla, kun seura jo oli suuresti harventunut, loi Konrad Löfin horroksissa oleva mielikuvitus erinomaisen selvän ja ihan elävältä tuntuvan kuvan Nannista. Haikea hellyys tulvahti hänen sydämeensä taas. Hän halusi nähdä tyttöä ja muisti varsin hyvin, että Nanni näihin aikoihin pääsi vapaaksi klubilta.
Enempää arvelematta hän jätti hyvästi, vilkaisi kanisteriinsa, joka täällä oli tyhjennetty, mutta tunsi samalla pullonsa vielä taskussaan. Isäntä, nuori maalari, johti häntä vähän matkaa, varoitteli portaista ja sulki sitten välioven. Hetken portaissa hapuiltuaan oli Konrad Löf jälleen yksin kadulla. Hän odotteli ihmeen kärsivällisesti. Lyhtyjen kaartuvat rivit, autius, hiljainen öisen kaupungin jyminä, kaikki viihdyttivät häntä. Hän oli valinnut syrjäisen paikan ja seisoi aivan liikkumatta, mutta jo selvästi huojuen.
Ja taas sama karvas kohtalo, kuin viime kerrallakin, kaksi viikkoa sitten: Nanni tuli kyllä, mutta joku saattoi häntä, käveli vilkkaasti jutellen hänen rinnallaan. Se oli tuomari Kuusi.
Kun Konrad kuuli tytön helisevän naurun, kun hän ikäänkuin näki hymykuoppien värinän ja silmien säteilevän välkkeen, niin jotakin kuohuvaa ja samalla viiltävää liikahti rinnassa. Mutta se ei nyt löytänyt rajua ilmenemismuotoa; se puhkesi lauluun, kuten joskus ennen.
Hän tekeytyi tahallaan paljoa humalaisemmaksi kuin todella oli, sivuutti pariskunnan röyhkeästi, päätään kääntämättä ja lauloi jotakuinkin selvästi:
Minun on heilani Helsingissä
viinan mittarina,
hep halialilei, sen salvan vei,
ja viinan mittarina...Sitten hän jatkoi matkaa pimeää sivukatua pitkin, ajattelematta mitään, oudon ja raskaan tunnon painaessa mieltä.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin hän kuuli keveitä, nopeita askeleita takanaan ja tutun äänen huutavan:
– Konrad!
Sydän hyrskähti kuin haljetakseen, mutta päätä hän ei kääntänyt, pikemmin vain kiiruhti kulkuaan selittämättömän tunteen ajamana.
– Konrad! kuului toistamiseen ja askeleet sipsuttivat jo aivan hänen vieressään.
Silloin äskeinen laulu jälleen rupesi soimaan hänen korvissaan ja hän hyräili edelleen, eräänlaisen raivon vallassa:
Pikkunen olen minä katsella
niin pikkainen kun papu;
hep halialilei, sen salvari vei,
niin pikkainen kun papu.
Isolle tytölle haitaksi
mutta pikkaiselle apu,
hep halialilei, sen salvari vei,
mutta pikkaiselle apu.Ah, liian hyvin tunsi tyttö poloinen Konrad Löfin. Liian hyvin hän tiesi, ettei tuohon villiin sydämeen mikään pyyntö, mikään rukous voisi vaikuttaa. Hän pysähtyi, käsi ojentui kuin tavoittaakseen, mutta kohosikin vain kasvoille ja kuivasi kyyneleitä, jotka runsaina, hillittyjen nyyhkeiden pusertamina putoilivat alas. –
Eikä Konrad Löf suinkaan kääntynyt katsomaan hänen jälkeensä. Hän jatkoi mistään välittämättä tylsää vaellustaan. Sitten hän kaivoi kuin uhalla pullon taskustaan ja ryyppäsi hammasta purren.
Konrad heräsi siihen, että vaistosi lyöneensä otsansa johonkin. Hän säikähti ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Mutta ei, kaatunut hän ei ollut. Sen sijaan hän seisoi syvällä lumessa ja se, mihin hän oli lyönyt kasvonsa, oli suuri koivu. Puita oli kaikkialla. Ritvojen välistä kuulsi heikosti kaukaisen lyhdyn valoa.
Hän ei tajunnut missä oli. Korvissa humisi sakeasti, ja määrätön pelko kuristi sydäntä. Kaikki tuntui kuolleelta hänen ympärillään, puut näyttivät vahakuvilta, joilla ei voinut olla elävää elämää, vaan pikemminkin eräänlainen veistokuvallinen olemus. Merkillistä, hänestä tuntui, että ilma oli jäässä ja liikkumaton.
"Nyt en enää koskaan pääse täältä pois", valitti hän hiljaa. Hän oli perin väsynyt ja luuli vaipuvansa maahan. Kuoleman pelkoa hän ei tuntenut, vaan sellaista neuvotonta hätää, joka eksyneelle lapselle on ominaista.
Sitten hän kuuli auton törähdyksen ja aivojen toiminta elpyi hiukan. Sokeasti, lumesta välittämättä, hän lähti hoippumaan ääntä kohti. Mutta pian kuului törähdys kokonaan toiselta suunnalta. Silloin sai hänen lapsellinen hätänsä jälleen uutta ravintoa. "En koskaan enää pääse täältä", valitti hän uudelleen, juopon äitelällä hellämielisyydellä, mutta samosi kuitenkin vaistomaisesti eteenpäin.
Yhtäkkiä hän tunsi kovan, sileän tien jalkojensa alla ja vähän matkan päässä säteili lämmin, lohduttava lyhty. Hän tuijotti lyhtyä pitkän aikaa, katseli sitten ympärilleen ja älysi vihdoin olevansa Kaisaniemessä.
Nukuttava, hellä kiitollisuus ihan kehräsi hänen rinnassaan ja hän lähti itsekseen hymyillen hiljaa kulkemaan kaupunkia kohti.
Miten ihmeessä kaikki oli tapahtunut? Miten hän oli voinut joutua tänne? Varmaankin hän oli nukkunut kävellessään, niinkuin rasittuneiden sotilaiden joskus kerrotaan tekevän... Ja herännyt sitten iskusta...
Ja hän oli ollut paha ja raaka Nannille! Kuinka se voi olla mahdollista? Mutta nyt hän menee ja pyytää anteeksi. Vielä kerran hän tahtoo puhua kauniita sanoja Nannille, vaikka sitten tulisi... niin, vaikka sitten tulisi loppu...
Eikä rukoilevalla lapsella voi olla hartaampaa ja puhtaampaa mieltä kuin oli kurjalla, äsken vielä niin synkällä Konrad Löfillä, kun hän väsynein askelin riensi tarjoilijatytön asuntoa kohti. – – –
Tuli vielä näkyviin rippeitä entisestä kekseliäisyydestä, kun hän lukittua porttia turhaan kolkutettuaan suunnitteli pääsyä Nannin luo. Hän muisti, että tohtori S. asui samassa talossa, meni pääportaitten eteen, soitti yö-kelloa ja sanoi avaajalle.
– Anteeksi, on sattunut sairaustapaus. Minun on päästävä tohtori S:n luo.
Ja kun avaaja sitten oli mennyt, pääsi Konrad Löf käytävän läpi pihamaalle ja sieltä Nannin portaisiin.
Hän koputti sydän hellyyttä ja katumusta täynnä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän koputti.
– Kuka siellä on? kuului vihdoin.
– Minä se olen, Konrad!
Ovi avautui ja säikähtyneet, kalpeat tytönkasvot tuijottivat raosta; sitten ne vetäytyivät taaksepäin ja Konrad astui sisälle.
– Hyvä Jumala, Konrad! Mitä tämä on? Kuinka sinä tulet tänne tällaiseen aikaan... ja tuommoisena. Sinähän toimitat minut pois asunnostani... ja toimestani. Tämähän on kauheata, puhui tyttö hiljaa, mutta kauhuissaan.
Silloin Konrad Löfin äskeinen katumus ja hellä lapsenmieli olivat tuossa tuokiossa tipotiessään ja aikaisempi katkera synkkyys rypisti jo otsaa. Aivan tahallaan hän jälleen liiotteli humalaansa, kääntyi avaamaan ovea, jonka tyttö jo oli kiertänyt lukkoon ja sanoi hiljaa.
– Anteeksi. Olisihan minun se pitänyt tietää.
Mutta tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä kaikin voimin huoneeseensa.
– Voi hyvä Konrad! Älä nyt enää tee pahaa pahemmaksi. Ethän sinä pääse portistakaan. Nuku minun sohvallani kiltisti, niin ehkä kaikki vielä menee hyvin.
Omituisen tahdottomasti Konrad antoi tytön kuljettaa itseään, lysähti raskaasti sohvalle ja jäi tuijottamaan eteensä.
Tyttö katsoi häntä kauan ja odotti, mutta kun toinen ei mitään puhunut, sanoi hän vihdoin:
– Mikä sinun oikein on, Konrad? Mistä sinä olet minulle vihainen?
Ei vastausta.
– Rakas Konrad. Tiedänhän minä oman vähäpätöisyyteni, mutta sanoisit kuitenkin.
Konrad Löf loi häneen sameat, verestävät silmänsä.
– Nuori neito, muistatko mitä Pilatus kerran kysyi?
Tytön suuret silmät ihan riippuivat hänen huulissaan. Mutta vasta pitkän ajan kuluttua Konrad Löf jatkoi:
– Hänpä kysyi: mikä on totuus?
Suuret kyyneleet alkoivat harvaan tipahdella kalpean tytön tuijottavista silmistä. Konrad Löf vaipui hiljalleen uneen.
II
KOE
"Nikolainkirkon tornikello löi kumeasti kaksitoista lyöntiä."
Silloin nähtiin kahden herrasmiehen nopein askelin ja "napit tiukasti suljettuina" rientävän katua pitkin klubin huoneistoa kohti.
Toinen, joka oli kovan ja käskevän näköinen ja joka tuskin huomattavasti ontui, virkkoi seuralaiselleen:
– Teidän mielipiteenne on siis se, että hänen nykyinen rappiotilansa, josta äsken kerroitte, on ohimenevää, satunnaisten olosuhteiden vaikuttamaa.
– Mielipiteeni on se, että hänen itsetuntonsa on erittäin arka. Omaksi hyväkseen, vain pitääkseen itsensä hengissä, hän tuskin ryhtyy mihinkään arkipäiväiseen aherrukseen, vielä vähemmän rikokseen, olkoonpa, että siitä hänelle koituisi huomattavaa voittoa. Mutta pankaa hänen niskoilleen vaikea työ, sälyttäkää hänen harteilleen edesvastuun tunto, silloin hän kykenee paljoon. Tai sytyttäkää hänen innostuva mielensä, antakaa hänelle aate, kuinka huima tahansa, silloin on hän teidän miehiänne. Sitä en kyllä mene sanomaan, että hän olisi kestävä, päin vastoin, kevytmielisenä hetkenä hän saattaa kääntää kaikki nurin.
He olivat tulleet klubiin, astuivat yksityishuoneeseen ja tilasivat aterian.
– Ja missä on se neiti? kysyi ontuva herra.
– Hän ei ole nyt palveluksessa, mutta odottaa täällä. Minä kutsun hänet, vastasi agronoomi Juuripuro, toinen keskustelijoista.
Kun Nanni oli astunut sisään, jatkoi agronoomi:
– Niin, Nanni neiti, on kysymys Konrad Löfistä. Insinööri Jäkälä haluaisi kuulla teiltä hänestä.
Kuullessaan vieraan nimen [Insinööri Jäkälä oli sittemmin niin kuuluisan Oy. Petsamon toimeenpaneva johtaja. Katso lähemmin: Kapteeni Teräs: Petsamon rata, ilmest. v. 1921, kustantaja Kirja. Tekijän huom.] Nanni ehdottomasti hätkähti ja vaistomaisesti polvet taivahtivat kumarrukseen. Miltei pelokkaana hän tarkasteli tuota kulmikasta, tanakkaa miestä, jonka harmaat silmät tähtäsivät niin kylminä valtavien otsaluiden alta.
Sitten, ikäänkuin nyt vasta käsittäen asiantilan, hän huudahti hämillään:
– En voi ymmärtää, kuinka agronoomia kiinnittää hänen asiansa. Minähän puhuin hänestä kauppias Vainiolle, mutta häntä ei näy täällä ollenkaan, vaikka...
– Rauhoittukaa, neiti hyvä, juuri Vainion pyynnöstä minä toimin, vastasi Juuripuro.
– Niin, mitä te arvelette herra Löfistä, neiti? kysyi vieras ystävällisellä äänellä.
– Oi, herra insinööri. Mitäpä minä voisin sanoa. Varmaa vain on että hän kovin lyhyessä ajassa on kokonaan muuttunut. Ennen hän oli niin hyvä ja reipas ja nyt... Hänellä ei enää ole tovereitakaan, eikä hänen kanssaan voi tulla toimeen. Hän suree kai sitä, että on joutunut pois korkeakoulusta.
– Onko hän paha teille? kysyi Juuripuro terävästi.
Nanni lehahti punaiseksi ja loi agronoomiin vihaisen silmäyksen.
– Agronoomi ei ole hänen ystävänsä, hän vastasi lyhyesti.
Syntyi äänettömyys.
– Puheestanne kuulostaa, että hän on synkkämielinen, huomautti insinööri Jäkälä.
– Hän on niin katkera ja synkkä, että pelkään hänen tekevän pahaa itselleen... Voi, kyllä hän nyt tarvitsisi voimakkaan käden tukea. Hänen pitäisi päästä työhön kiinni.
Jäkälä mietiskeli. Sitten hän nyökäytti päätään, merkiksi siitä, että tyttö sai mennä. Kun tämä oli jo ovella, sanoi Juuripuro vakavasti:
– Eikä teillä voi olla selkoa Konrad Löfin ja minun suhteista, neiti. Asiantila vaatii, että luotatte minuun. Pyydän sitä.
Vielä kerran nuori tyttö katsahti Jäkälän kirkkaisiin, Juuripuron omituisiin ja hämäriin silmiin, kumarsi sitten ja painoi oven kiinni.
– Tuo tyttö pelkää, että hän tekee lopun itsestään, aloitti insinööri Jäkälä harkitsevalla tavallaan. – Ja te, joka tytön väitteen mukaan ette ole ollut Löfin ystävä, uskotte kuitenkin, ettei hän puhtaasta omanvoitonpyynnöstä ryhdy valoa kaihtaviin tekoihin... Voimmehan kokeilla, sopiihan todellakin varsin hyvin tehdä koe, niin pääsemme turhista arvailuista.
Yhä selvemmin ja selvemmin ilmoitti heräävä tajunta Konrad Löfille, että häntä ravistettiin kovasti käsivarresta. Hän sai vihdoin silmänsä auki ja ällistyi täydellisesti, kun ensimmäiseksi näki Juuripuron ylitseen kumartuneet kasvot.
– Kylläpä nukuit sikeästi, Löf veikkoseni, aloitti Juuripuro, ja kun hän huomasi, ettei toinen vielä nytkään ollut täysin valveilla, hän hyräili iloisuutta näytellen:
Heräjä, taivaan rantehilla,
jo aamun koitto leimu-a-aa.Konrad Löfin harhaileva katse kierteli huonetta; pitkään aikaan hän ei käsittänyt, missä oli. Mutta sitten palasi muisti, hämäriä mielikuvia eilisillasta vilahti ohi, hän rypisti kulmiaan ja kysyi:
– Kuinka sinä olet täällä? Kuinka sinä olet päässyt sisään?
– Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyselin siltä eiliseltä sakilta, minne sinä olit joutunut. Kun kukaan ei tiennyt, kysyin Nannilta ja sain häneltä avaimet... Hän tulee muuten pian itsekin.
– Mitä kello on?
– Puoli kolmen paikkeilla.
– Kylläpä olen nukkunut.
Sitten oli kauan aikaa äänetöntä. Konrad istui sohvalla tukka harrillaan, jäsenet vapisevina; hänen oli sanomattoman tukala olla.
Yhtäkkiä jotakin tuntui iskeytyvän hänen aivoihinsa, hän katsahti epäillen ja synkästi Juuripuron vaaniviin silmiin ja kysyi tylysti:
– Mitä sinä minusta sitten tahdot?
– Mitäpä minä tahtoisin. Ajattelin vain, ettei se sinunkaan heräämisesi taida niin autuaallinen olla.
Sitten hän kaatoi taskumatistaan lasiin ja jatkoi:
– Saas tästä, hyvä mies, saas tästä! Sen verran, ettäs pääset elämän alkuun.
Epäröinnin häive kiiti yli Konrad Löfin kasvojen, mutta sitten hän tarttui miltei rajusti lasiin, sai sen vapisevalla kädellään vaivoin huulilleen ja tyhjensi pohjaan saakka.
– Näkyy se sentään menevän, vaikka nelin kontin, huomautti Juuripuro katselijan harrastuksella. Sitten hän nousi, vihelteli hiljaa, tarkasteli kuvia, kalustoa, koruesineitä. Konrad istui kaiken aikaa ärtyneen näköisenä, itsepintaisesti maahan tuijottaen; puna alkoi kohota hänen kasvoilleen.
– En vieläkään saa päähäni, mitä intressiä sinulla on juosta minua parantelemassa.
Juuripuro istahti häntä vastapäätä ja katsoi häntä pitkään pohjattomilla silmillään.
– Kuulepas, aloitti hän vihdoin hyvin hitaasti ja vakavasti – On hyvin vanha, vaikka kummallinen totuus, että mies kiintyy siihen henkilöön, johon hänen vaimonsakin... Ajatteletko... luuletko sinä Löf, että tahtoisin sinulle joten kuten pahaa?
Sanojen vaikutus oli selvästi havaittava. Hellämielisyyden väreitä kiiti yli Konrad Löfin kasvojen. Hän teki joitakin tahattomia liikkeitä ja kun hän hetkeksi kohotti silmänsä Juuripuroon, väikähti niistä jotakin entistä, hyvää. Mutta pian painui hänen päänsä jälleen ja hän vastasi vaikeasti:
– Mitäs minun luuloistani.
– Meillä oli Vainion kanssa vastikään sinusta puhe. Kaikki tahtovat parastasi. Sinun ei ole vaikeata saada sellainen homma, että sillä hyvin eläisit... eläisit siihen saakka, että taas pääsisit jatkamaan. Mutta jostakin kummallisesta syystä sinä väistät kerrassaan kaikkia, epäilet kaikkia ja jurotat yksinäsi. Usko pois, väärään sinun katkeruutesi osuu.
– Ei minusta ole sellaiseen työhön... eikä mihinkään... Enkä minä halua kenenkään armoille, enkä haitaksi.
– No, hyvä on! Mutta koska nyt niin pidät kiinni irtolaisuudestasi, niinkuin sitä itse nimität, niin toteuta se sitten täydelleen. Ei ole ainakaan keinojen puutetta! Vaikka tänä päivänä minä pystyn hankkimaan sinulle pirtutrokarin paikan, ja sellaisen, että ei ole muuta kuin kallistella seteleitä. Silloin ei ole kysymys armoilla elämisestä.
Varjelkoon, kuinka kirkas verivirta vielä leimahtaa Konrad Löfin poskille! Ryhti suoristuu, silmät säihkyvät miltei kuin ennen ja huulet tapailevat sanoja.
– En! huudahtaa hän jyrkästi ja rinta nousee. – En koskaan! Ennemmin minä varastan suoraan... tai menen hirteen.
Juuripuro ei hämmästy, ei tee liikettäkään. Hänen silmänsä vain ihan uppoavat Konrad Löfin silmiin. Niissä on tutkijan ja havainnontekijän tieteellinen uteliaisuus, eikä ole taattua, ettei kuohahtanut nuorukainen tuottanut hänelle nautintoa.
Konrad Löf näyttää häpeävän innostustaan ja lysähtää jälleen kumaraan asentoonsa. Kuluu pitkä, äänetön hetki.
Juuripuro sytyttää savukkeen, polttelee, tiirottelee ulos ikkunasta. Sitten hän täyttää jälleen Konrad Löfin lasin, vetää pitkämäisen pullon taskustaan, tarkastaa sitä hetken valoa vasten ja laskee sitten pöydälle.
– Hm, sanoo hän olkapäitään kohauttaen. – Hitto sinusta selvän ottakoon. Siinä on ryyppy. Ja tuossa, tuossa on parempaa ainetta. Ota siitä muutama tippa, niin pääset uneen... Taikka ota kaikki, niin et enää herää. Siinä on morfiinia.
Konrad Löf katsahtaa välinpitämättömästi, mutta samalla uteliaasti pulloon. Sitten Juuripuro nousee.
– Niin, terve mieheen taas! Minun pitää lähteä.
Kun Juuripuro oli mennyt, istui Konrad Löf hetken aikaa ainaisissa mietteissään. Mutta sitten hän hypähti pystyyn, hieroi kiivaasti ohimoitaan. "Ei, minun on taas lähdettävä... minnekä?... Jonnekin... Mutta pois täältä."
Hän näki pesutelineet ja peseytyi, suori tukkansa ja korjasi rypistynyttä kaulanauhaansa. Surullinen hymy kaartui hänen huulilleen, kun hän peilistä tarkkasi kuvaansa. "Taitaa olla menoa kaikki, Konrad Löf."
Mutta kun hän pani päälleen takkia, jonka Nanni oli ripustanut tuolin selkänojaan, ei toinen käsi päässyt ulos hihan suusta. Tutkittuaan syytä, hän huomasi, että hiha oli pistetty kiinni hakaneulalla ja että sisällä oli hänelle osoitettu kirjelippu.
Rakas Konrad.
"Mikä on totuus" Muistatkohan vielä noita sanoja, jotka illalla
sanoit uneen vaipuessasi? Olen itkenyt tässä kauan ja miettinyt
niitä, mutta kuinka voisin päästä ajatuksestasi selvyyteen. Mistä
sinä minua syytät ja epäilet, rakas Konrad? Kun olet jättänyt
kaikki toverisi ja entiset ystäväsi, miksi et anna minun jäädä,
enhän minä voi olla edes haittana sinulle. Johan minä alussa sanoin
sinulle kaikki, minulla ei ole mitään muuta kuin kasvoni, joita
minulle iloksi olet sanonut kauniiksi, kuin vähäinen olentoni,
jonka onni on kaikki ollut niissä hetkissä, joina olet minua
rakastanut. Rakas Konrad, mistä sinä olet minulle katkera?
Mustasukkaisuuden esineeksihän ei kai minunlaiseni tyttö sovellu.
Ja rakkauttani sinä olet liikaa hyvä epäilemään, minun suurta
rakkauttani, joka on kaikki, mitä minulla on ja pysyy.
En ymmärrä sinua. Jätän sinut nyt nukkumaan, mutta palaan kello 4
iltapäivällä. Ole silloin vielä täällä, pyydän sitä niin hartaasti.
Näkemiin siis, rakas Konrad!
Nanni.Konrad Löf vaipui pöydän ääreen istumaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki herkästi, kanan aikaa, mitään erikoisemmin pohtimatta. Synkkä katkeruus suli lapselliseksi, hersyväksi mielipahaksi, jonka luonne lähenteli kaipuuta.
Vihdoin hänen silmänsä kuivuivat, hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, kunnes hänen silmänsä sattuivat Juuripuron jättämään pulloon. "Ota kaikki, niin et enää herää", soinnahti hänen korvissaan, kuin uudelleen lausuttuna. Pitkän aikaa hän katsoi siihen värähtämättä.
Mutta sitten, nopeasti kuten tavallisesti, hän nosti päänsä. Tuokion hän tuijotti ulos mitään havaitsematta. Sitten hän veti kiireesti pöytälaatikon auki, löysi paperia ja kuoria ja kirjoitti:
Rakas Nanni.
Sinä olet puhtaampi ja sivistyneempi nainen kuin itse ollenkaan
osaat luulla; en koskaan ole tavannut sinun kaltaistasi.
Jos itse voisin olla sellainen kuin sinä, kävisi kaikki toisin.
Mutta niinhän ei ole... siksi sanon jäähyväiset.
Älä vastusta viimeistä pientä toivomustani, jonka myöhemmin
saat tietää.
Konrad.Ja sitten:
Sahanomistaja Vilhelm Löf.
Pyydän Teitä hyväntahtoisesti antamaan henkivakuutusrahani neiti
Nanni Ruuhivedelle, jonka luona tätä kirjoitan ja jolle olen
velkaa.
Antakaa anteeksi minulle, niinkuin annoitte äidillekin.
Konrad.Hän kirjoitti osoitteet, sulki kuoret ja nousi ylös. Kummallisen tyhjää oli ympärillä, ilma humisi, joku laulun sävel juolahti mieleen. Hän seisoi pitkän aikaa tekemättä mistään tiliä itselleen. Muisti palautti tavattoman selvästi sen hetken, jolloin hän eilen oli seisonut Kaisaniemessä ja uskonut, että ilma oli aivan jäässä ja liikkumaton.
Sitten hän otti Juuripuron jättämän pullon, tyhjensi sen viimeistä pisaraa myöten ja vaipui sohvalle.
Monessa paikassa, monenlaisen mielialan vallassa oli Konrad Löf herännyt nuoren elämänsä aikana. Usein oli hän saanut hämmästyneenä tunnustella esineitä ja kaivaa muististaan edellisen illan tapahtumia, ennenkuin oli päässyt selville olinpaikastaan. Mutta sellaista kuin nyt ei hän kuitenkaan ollut koskaan kokenut.
Kun hän näet avasi silmänsä, paistoi päivä täydeltä terältä uudinten yli hänen vuoteeseensa. Vuode itse oli siisti, lakanat hohtavan valkeat. Huonekalusto niukka, mutta hyvä ja käytännöllinen, tauluja ei ollenkaan.
Hänen katseensa kiersi ja kiersi huonetta, turhaan etsien tuttua piirrettä tai esinettä. Hän ponnistihe istumaan, jännitti aivojaan ja muisti sitten, että hän vastikään oli jättänyt jäähyväiset tälle elämälle.
– Missä minä olen?... Missä ihmeessä minä olen?... Eihän tämä voi olla sairaalakaan.
Yöpöydällä hänen vieressään oli tupakkaa ja lasi, jonka varaan oli asetettu paperipala pystyyn.
"Juokaa tämä!"
Niin oli paperille kirjoitettu. Ja sitten:
"Kun olette pukeutunut, tulkaa viereiseen huoneeseen."
Konrad havaitsi nyt, että huoneesta johti kaksi ovea, toinen nähtävästi porraskäytävään. Hän nousi ylös, tunsi vieläkin omituista pahoinvointia ja tyhjensi kehoituksen mukaan hänelle varatun lasin. Sitten hän peseytyi ja huomasi yhä uudeksi ihmeekseen, että hänen partansa oli ajeltu. Eikä siinä kyllin, pöydällä oli puhdas paita, puhtaita kauluksia, tuolilla hänen pukunsa puhdistettuna ja silitettynä. Mitä ihmettä tämä oikeastaan oli? Ainakin tuo puku oli hänen omansa, joten tässä maailmassa sitä kaiketi yhä oltiin.
Hän pukeutui kiiruusti ja naputti sivuovelle.
– Käykää sisään.
Piirustuspöydän ääressä istui laihakas mies, jonka kulmikkaista kasvoista loisti kaksi harmaata, kovaa silmää.
– Hyvä herra. Tehkää hyvin ja sanokaa minulle, missä olen, kysyi Konrad Löf, joka nauttimansa nesteen vaikutuksesta tunsi itsensä elinvoimaiseksi ja virkeäksi.
– Te olette minun luonani... Olen insinööri Jäkälä, teille luultavasti vieras nimi.
– Mutta kuinka... miten on selitettävissä...?
– Olette nukkunut erinomaisen hyvin, lähes vuorokauden, sanoi Jäkälä tuskin huomattavasti hymyillen.
Ja kun Konrad Löf ei tietänyt, mitä olisi sanonut, viittasi Jäkälä kohteliaasti, mutta jälleen hyvin vakavaksi muuttuen tuolia.
– Tehkää hyvin.
Sitten Jäkälä mietti hetkisen ja alkoi:
– Ehdimme kyllä myöhemmin palata siihen, miten olette tänne joutunut. Se ei ole nyt pääasia. Pääasia on, loukkaako ylpeyttänne se seikka, että on puututtu teidän kohtaloonne, loukkaako se teitä siinä määrin, että pidempi keskustelu käy mahdottomaksi. Toivoisin hyvin vakavasti, että niin ei olisi asianlaita.
Herkkä Konrad Löf tunsi jo alun perin mielenkiintoa tuota käskevää, liikkumatonta henkilöä kohtaan.
– Jatkakaa, hyvä herra, sanoi hän ihmeissään.
– Me tarvitsemme teidän kaltaistanne miestä. Ei ole sanottu, että tarjoamamme työ teitä miellyttää, ei myöskään se, tuletteko meitä tyydyttämään. Mutta mielestäni olisi täysi syy yrittää. Ainoa, minkä voin taata, on toimeentulonne. Lisään vielä sen, että jos työsuhteemme jatkuu, ei teiltä tule puuttumaan kehityksen mahdollisuutta – silläkään uralla, mitä itse olitte ajatellut.
– Ja mitä minun pitäisi tehdä?
– Aluksi rauhoittua, ei ole mitään kiirettä. Ja sitten, suokaa anteeksi, sitten luopua nykyisestä elintavastanne paljoa tarmokkaammalla tavalla kuin äskeisen unenne toisessa päässä.
Konrad Löf karahti punaiseksi, mutta vaikeni.
– Minulla on eräs kiireellinen piirustus. Se koskee muuatta parannusta
Narvikin radan pyöröauraan. [Vert. Kapteeni Teräs: Petsamon rata siv.
27. Tekijän huom.] Siihen on niin selvät laskut ja luonnokset, että
pystytte sen varsin hyvin tekemään...Ihan kuin kesken lausetta Jäkälä nousi, katsoi avoimesti kirkkailla silmillään ja ojensi yllättävästi kätensä.
– Sovimmeko siitä.
Konrad Löf tunsi olevansa tämän voimakkaan tahdon lumoissa. Hänkin nousi tahattomasti, ojensi kätensä, tuskin tietäen, mitä teki, mutta puristi sitten Jäkälän kättä sydämestään, niinkuin aina, kun johonkin suostui.
III
INSINÖÖRI JÄKÄLÄN ESITELMÄ
Kevät väikkyi huhtikuun auringon säteissä, kevättä oli tulvillaan kaunis, iloinen Helsinki viimeistä soppea myöten, ja kevät hymyili Nannin ja Konrad Löfin kasvoilla, kun he rinnatusten kulkivat kadun vilkkaassa ihmisvilinässä.
— Niin, en minä tiedä sen enempää itsekään, Nanni, sanoi Konrad Löf, joka taas oli entisellään, komean ja siistin näköinen.
– Piirtelen siellä päivästä päivään. Jäkälä tulee, jäykkänä kuin puuhevonen, tutkii, tarkastaa. En käsitä, mikä hänessä niin herättää myötätuntoani, samalla kun häntä melkein pelkään... Enhän minä ole mikään teknikko, ainakaan vielä, minulle tulee virheitä. Mutta kun eräänä päivänä tein koko päivän työn ihan päin mäntyä, niin Jäkälä katseli sitä aivan rauhallisesti. "Tällä tavoin tämä ei käy", hän sanoi ja selitti sitten, selitti siten, että se tuskin koskaan lähtee mielestäni. Ja toisen kerran, toissa päivänä, olin laskenut erään pultin väärin. Voi taivasten tekijä sitä saarnaa, jonka sain! Sanoja tosin niukalti, mutta purevia, masentavia sanoja. "Tietoja puuttuu kaikilta, mutta tämä on leväperäisyyttä; sitä emme täällä tunne. Se siitä asiasta". Hänen ohimoillaan kiemurteli sinisiä suonia ja silmät kiilsivät kuin teräs. Ja sitten, sama tasainen ystävällisyys heti sen jälkeen.
– Ja sinä asut siellä, hänen luonaan.
– Hänen luonaanko! Ei hän siellä ole, en minä tiedä hänen asuntoaan. Se on vain hänen yksityiskonttorinsa, tai miksi sitä sanoisin. Olen siellä yksin, eikä hän suinkaan käy usein. Ja tiedäpäs, mitä hän sanoi: "Voitte asua täällä, herra Löf, mutta ei ole tarpeellista kiinnittää nimeä ovellenne. Ei ainakaan ennen lopullista sopimustamme."
– Voi Konrad, minä pelkään häntä jollain tavoin. Hän on niin salaperäinen. Sinä et tiedä vielä... enkä minä saa sanoa edes arvailujani... ennen tuota viitattua sopimusta... Niin, mitä sinä siitä ihmettelet... Älä katso tuolla tavoin, Konrad. Kun saat kaiken tietää, niin... meille voi taas tulla ristiriitaa... sinä voit ehkä...
– Kuulepas Nanni, kauan minä en tätä enää kärsi. Te olette kaikki salaliitossa minua vastaan. Te käsittelette minua kuin koe-eläintä, juotatte unijuomaa ja näytätte "tuhannen ja yhden yön" ihmeitä. Ja sitten ette sano minulle mitään, puhutte vain tulevaisuudesta, hämäräperäisestä sopimuksesta. Mitä hittoa tämä oikeastaan on? Sinä siinä valittelet pelkääväsi Jäkälää, vaikka itse toimitit minut hänen käsiinsä.
Nuori tyttö loi häneen säikähtyneet silmänsä.
– Minäkö, Konrad! Oi, en! Sellaista minä en olisi voinut, enkä uskaltanut. Minä puhuin sinusta vain kauppias Vainiolle. Tarkoitin ihan toista. Ajattelin, että hän ja kauppaneuvos Brax ja monet muut entiset ystäväsi voisivat auttaa sinua, kun olit... kun olit sellainen kuin olit. Mutta Vainio oli keskustellut Juuripuron kanssa, enkä minä siitä pitänyt ollenkaan. Juuripuro tässä on kaiken takana, enkä minä tiedä tarkoittaako hän sinulle hyvää.
– Siinähän se on taas yksi arvoitus lisää. Ymmärrätkö yhtään koko miestä? Ennen hän oli vaiti kuin kala; nyt hänen iloisuutensa on yhtä outo ja arvoituksellinen.
He olivat tulleet klubin ovelle ja Nanni pysähtyi.
– Hän ei ole paljoa klubilla nykyisin. Siellä sanotaan hänen viihtyvän hyvin kotonaan.
Konrad Löf mietti vähän aikaa.
– No niin, olen huomenna sinua vastassa tavalliseen aikaan. Mennään sitten johonkin.
– Hyvästi, Konrad, sanoi tyttö ojentaen kätensä.
Mutta kun Konrad Löf oli heilauttanut hattuaan ja kääntynyt, kurkisti tyttö portailta vielä kerran hänen peräänsä.
Mutta ratkaisu tuli pikemmin kuin Konrad Löf osasi odottaakaan. Sillä tuskin hän oli ehtinyt työpöytänsä ääreen, kun insinööri Jäkälä astui sisään. Hän tervehti, riisui takkinsa, mutta sensijaan että olisi tapansa mukaan ryhtynyt tarkastamaan piirustusta, hän istuutui, ojensi Konrad Löfille savukekotelonsa ja alotti sitten:
– On kaksi seikkaa, jotka pakoittavat minut käymään suoraan asiaan. Ensinnäkin matkustan piakkoin ulkomaille. Toiseksi olemme riittävän selvästi jo havainneet, että olette täysin muuttanut äskeisen, suokaa anteeksi, turmiollisen elintapanne.
– Piirtäjää teistä ei alun perinkään aiottu, siihen saamme kyllä sopivampiakin miehiä. Tehtävänne tulisi olemaan kokonaan toinen. Mutta ennenkuin sen esitän, on tarpeellista, että kuuntelette minua vakavasti.
Hän mietti hetken; Konrad Löf odotti.
– Kun on koetettu kasvattaa Suomen kansaa raittiiksi, mikä kieltämättä on suuriarvoinen asia, on käytetty kahta menettelytapaa. Toinen on raittiustyö, joka valistuksen ja vakaumuksen tietä on pyrkinyt päämääräänsä; toinen kieltolaki, joka on koettanut ehkäistä turmiollisten juomien saannin. – Meidän maassamme oli raittiustyö ilahuttavan hyvällä alulla ja kansamme oli maailman kaikkein raittiimpia kansoja. Näin ollen on vaikea käsittää, mistä syystä kieltolaki säädettiin, vieläpä aikana, joka vasta vapautuneelle maalle oli taloudellisesti erittäin vaikea. Se kumminkin säädettiin, siinä tosiasia, joka ei pohtimalla muutu.
– Siitä on sitten taisteltu tavalla jos toisellakin, on muodostettu liittoja sitä vastaan ja sen puolesta, olevaisten olojen pysyessä suhteellisesti muuttumattomina. Omalta osaltani en voi ymmärtää koko tuon taistelun monisanaisuutta. Kieltolain perimmäinen tarkoitushan on ehkäistä yksilöä saamasta väkijuomia. Jos voitte esittää minulle yhdenkään sellaisen henkilön, joka on ollut raittiina sen vuoksi, ettei hän millään keinolla ole väkijuomia saanut, niin tunnustan kieltolain merkityksen. Epäilen vain, ettei sellaista henkilöä löydy. Jos taas joku on ollut juomatta tai hankkimatta alkoholipitoisia aineita sen vuoksi, että se on laissa kielletty, on hänen moraalinen voimansa niin suuri, että laki, vieläpä raittiustyökin on häneen nähden kokonaan toisarvoinen. Jos taas joku, huomatessaan alkoholin turmiollisen vaikutuksen, on tullut raittiiksi kieltolain voimassaoloaikana, niin sehän on täydelleen vakaumuksen, eikä suinkaan lain ansio. Lyhyesti: minä en voi nähdä mitään hyötyä kieltolaista.
– Sen vaikutuksesta taikka sen aikana kehkeytyneet turmiolliset olot on taas niin räikein värein julkisuudessa esitetty, ettei siihen lisäystä tarvita. Se on ensinnäkin isku raittiustyölle, koska mikään vapaaehtoisuus ei voi kukoistaa pakon pohjalta. Emmehän me voi perustaa esimerkiksi "Varastamattomien seuraa", sellainenhan tietää solvausta. Erotus raittiusseuraan nähden on kyllä johdettavissa, mutta käsittänette kuitenkin, mitä tarkoitan. – On sitten usein viitattu siihen moraaliseen rappiotilaan, jota merkitsee se seikka, ettei Suomen kansa tunnusta eikä noudata omaa laatimaansa lakia. Voisi tosin saattaa kysymyksenalaiseksi, onko kieltolaki enemmistön vakaumuksesta syntynyt sopimusluontoinen elämän ohje, niinkuin lain syvemmässä mielessä tulisi olla, vaiko puolue-elämän keppihevonen. Kuinka tahansa, tosiasiana pysyy, että maassamme nyt juodaan enemmän kuin koskaan ennen. Sanotaan, että siihen on syynä ajan henki. Olkoon, mutta kieltolaki on syynä siihen, että nautitut aineet ovat niin epäpuhtaita ja turmiollisia. On arvaamatonta, mitä ne perinnöllisyyden tietä voivat aikaansaada; ajan henki voi muuttua, mutta perityt vammat jatkavat tuhojaan. – Tulee tässä, puhuessani, mieleen muutamia hajanaisia psykologisia näkökohtia. Lienette ollut maalla, maalaisiltamissa ja huvitilaisuuksissa. Takavuosina pitivät kylän parhaat pojat kunnianasianaan esiintyä sellaisissa tilaisuuksissa siivosti. Suuressa määrin on nyt päin vastoin. Juuri parhaimmilla on kanisterit taskussa; heillä on, ja he tarjoavat. Se on niin reilua! Ja vähäisemmät kuiskuttelevat ihaillen: "sillä on sitten aina, mistähän se sitä aina saa". Se on tuota samaa, omituista sankarihenkeä, joka saa koulupojan tupakoimaan ja joka niin syvällisenä ja kauniinakin kuvastelee "ruunua", "esivaltaa" ja "vallesmannia" vähäksyvissä kansanlauluissa. – Tai ajatelkaapa työläisperhettä kaupungissa. Ennen kävi isä kapakassa, jossa hänen juopotteluaan kutakuinkin ankarasti säännösteltiin. Jos hän siitä huolimatta tuli humalassa kotiin, oli hän vaimolleen ja lapsilleen ilmeinen kauhistus, varoittava paheen kuva. Nyt hänellä on kanisteri mukanaan työstä palatessaan. Hän on selvä ja miellyttävä alkaessaan sekoittaa siitä laseja, hän tarjoo siitä vaimolleen: "se tekee sinulle hyvää, kun pääsi on niin kipeä". Hän saattaa antaa sitä lapsilleen: "ehkä siitä olisi hoivaa tuon pojan yskään". Tullaan siihen, että lapset oppivat näkemään, kuinka humala kehittyy; he eivät enää pelkää sitä, vaan se herättää heidän uteliaisuuttaan, ainakin alkuasteillaan. Ja niin ollaan vähitellen siinä, että kansakoulupojilla on pirtua mukanaan koulussa, kuten sanomalehdissä kerrotaan. – Tällaisia seikkoja voidaan tietysti tarkastella monelta eri puolelta ja olla niihin nähden hyvin eri mieltä. Mutta mitä tuskin voidaan kieltää, on salakauppiaiden ja -kuljettajien kymmeniin tuhansiin nouseva turmiollinen ihmisluokka, joka on kieltolain synnyttämä. On turhaa väittääkään, että valtiossa, joka itse hoitaa väkijuomakaupan ja siis hintoja säännöstelemällä voi kohota yli kaiken markkinakilpailun, ja joka samalla uhraa osan voitosta juuri salakuljetuksen ehkäisemiseen, mikään merkittävä trokarilauma voisi menestyksellisesti toimia. – Vielä kieltämättömämpi totuus on se, että kieltolaki maksaa valtiolle monia satoja miljoonia vuosittain.
– Näihin epäkohtiin joihin tässä olen vain lyhyesti viitannut, on julkisuudessakin kiinnitetty vakavaa huomiota. Yksimielisiä ollaan kyllä siihen nähden, että perinpohjaisia parannuksia tarvitaan, mutta menettelytavoista ei näytä päästävän selvyyteen. Toiset vaativat kieltolain valvonnan ankaraa ja pitkälle menevää tehostamista; en saata vain omasta puolestani käsittää, miten se olisi mahdollista niin kauan kuin markkinat ovat avoimina. Tehtäköön mitä tahansa, niin kauan kuin kysyntää on ja hinnat ovat myyjän määrättävissä, niin kauan tulee olemaan tavaraakin, olkoon sen hankinta sitten kuinka vaikeata hyvänsä. Toiset taas haluaisivat kumota kieltolain ja uskovat, että epäkohdat silloin ilman muuta poistuisivat. Onhan tosin ajateltavissa, että jos valtio ottaisi haltuunsa väkijuomakaupan, niin salakuljettajat menettäisivät sen "kansansuosion", joka heillä kieltämättä nyt on. Mutta ennenkuin voitaisiin ajatella salakaupan loppumista, olisi päästettävä markkinoille niin valtainen määrä väkijuomia ja niin halvalla hinnalla, että se ehdottomasti tietäisi yhteiskunnallista vaaraa. – Lyhyesti: tuskin voinee sanoa muuta kuin että tähän mennessä ei ole keksitty sellaista menettelytapaa, joka tyydyttävästi voisi poistaa ne monet vaikeudet, joihin kieltolaki on meidät saattanut. Mutta se on uskoni ja niin optimistinen käsitys minulla on Suomen kansasta, että ajan mittaan sopivat keinot kyllä keksitään. Jo nyt on pyrkimys siihen niin vakava ja niin laajat kansalaispiirit sitä pohtivat, että ratkaisu kyllä aikanaan löytyy. Aikanaan, sanon sen sanan vieläkin kerran, koska pidän sitä tärkeänä. Ja juuri siinä on yksi esitykseni peruskohtia: mitä olisi tehtävä, että tuo aika, jota hyvin sopii sanoa kokeiluajaksi, kuluisi, tuottamatta maallemme suhdattomia tappioita?
Jäkälä pysähtyi ja mietti vähän aikaa. Konrad Löf, joka oli kuunnellut ihmeissään, vielä käsittämättä, mihin toinen tähtäsi, odotti jännittyneenä jatkoa.
– Herra Löf. Ajatelkaahan, jos olisi yhtymä, jolla olisi vaikutusvaltaa, pääomaa, suhteita, joka järjestäisi salakaupan suurpiirteisesti ja hankkisi maahan oikeita, terveydelle mahdollisimman "vaarattomia" väkijuomia, joita se möisi mahdollisimman halpaan hintaan. Mitä te sanoisitte sellaisesta yhtymästä?
– Että se toimisi vastoin maan lakia ja jo siitäkin syystä ehdottomasti epämoraalisella pohjalla.
– Kieltämättä. Ja kuitenkin sen toiminta riistäisi toimeentulomahdollisuuden arvaamattomalta laumalta trokareita ja hyvin luultavasti pelastaisi monen tuhannen vielä syntymättömän lapsen terveyden. Ihmisethän ovat kerta kaikkiaan sellaisia kuin ovat, ottakoot sitten miten mahtavan asenteen tahansa, puhukoot kokouksissaan ja sanomalehdissään miten juhlallisesti hyvänsä. Tuollainen yhtymä ottaisi heihin nähden tuntijan kannan. Se saisi kyllä osakseen heidän tuomionsa, mutta kuitenkin se tarjoisi heille kahdesta pahasta pienimmän. Ettekö myönnä, että sellaiseen menettelyyn olisi syvemmässä mielessä täysin moraalinen oikeutus?
– Ehkä... en voi väitettänne kumota.
– Mutta jos sitten olisi toinen yhtymä, joka havaitessaan kuinka voimaton valtiovalta on salakuljettajiin nähden, julistaisi sodan näitä vastaan, tarjoisi valtion palvelukseen nopeakulkuiset moottorinsa ja autonsa, palkkaamansa miehistön ja niin edespäin; jos se antaisi ilmi salakauppiaita ja vainoisi näitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, voisitteko kieltää yhtymän tarkoitusperän tähtäävän hyvään?
– En osaa sanoa. Julkinen sana sellaiselle yhtymälle kylläkin kantaisi kiitoksensa.
– Luultavasti. Ja kuitenkin yhtymän toiminta olisi oikeutettua vain näennäisesti, koskapa ilmianto syvemmässä mielessä aina on jotakin halveksittavaa. Eikö se ole omituista?
– Mutta entäs, jos yksi ja sama yhtymä ottaisi hoitaakseen nämä molemmat esitetyt seikat! Jos se toiselta puolen, hyvin organisoituna salakuljetusliikkeenä ansaitsisi yleisen mielipiteen tuomion ja häpeän, mutta kuitenkin asiallisesti suorittaisi sen vähäisen hyvän, mikä tehtävissä on; ja jos se toiselta puolen, ilmiantajana ja omien kilpailijoittensa tuhoojana, vihasta ja häpeästä välittämättä kaikin voimin koettaisi ehkäistä trokariluokan turmiollista kasvua, ettekö usko, että juuri sillä olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet saada aikaan jotakin. Se voisi kilpailla markkinoilla samaan aikaan kun se säälimättä, valtiovaltaa tukien, hävittäisi noita tunnottomia parasiitteja. Ja jos se sitten voimakkaasti auttaisi raittiustyötä maassa, jos se luopuisi kaikesta oman voiton pyynnistä ja tallettaisi ja kartuttaisi voittojansa, jotka se sopivana hetkenä jälleen luovuttaisi isänmaalle, niin tokkohan sen toiminnalta puuttuisi moraalista oikeutusta sanan syvemmässä merkityksessä. Sehän olisi valtio valtiossa. Se tekisi kaiken, mikä kenties ollenkaan on tehtävissä tänä kevytmielisenä ja kauheana aikana. Se ei tietenkään voisi kokonaan hävittää salakauppaa, mutta se kokoaisi sen sanoakseni yksiin käsiin. Ja kun sitten eduskunta ja hallitus ehtivät keksiä sopivat keinot, keinot sellaiset, että salakauppiaiden myrkyllinen sikiäminen voidaan katsoa pätevästi ehkäistyksi, silloin sopisi sen juhlallisesti laskea aseensa: lakata toimimasta. Vaikka sitä kuinka kirottaisiin, vaikka miten tuomittaisiin, niin se olisi ainakin pelastanut niiden vuosien miljoonat, jotka nyt kuluvat neuvottomuudessa ja se voisi lahjoittaa kertyneen pääomansa takaisin valtiolle paljoa puhtaammin otsin kuin ne, jotka puhtaudestaan niin suurta ääntä pitävät. Voitteko tunnustaa tällaisen teorian oikeutuksen?
Konrad Löf oli kohoutunut suorempaan asentoon ja hänen kauniit silmänsä loistivat kuin lapsen, jolle kerrotaan satuja jättiläisistä.
– Kyllä, ehdottomasti. Mutta kaikki tuo on mahdotonta. Eivät ihmiset ole niin jaloja. Ilman suuren voiton toivetta ei kukaan ota päälleen tuollaista riskiä, ryhdy taistelemaan tuollaisia vaikeuksia vastaan. Odotan jännittyneenä, mihin tahdotte tulla, sillä kuvaamanne yhtymä on käytännössä ilmeisesti mahdoton.
Insinööri Jäkälä tuijotti suoraan eteensä ja hänen kasvoillaan viipyi omituisen hajamielinen ilme. Kuin ajatuksissaan hän sipaisi kaulanauhaansa voimakkaalla kädellään. Sitten hän loi Konrad Löfiin kylmät, rauhalliset silmänsä ja sanoi hyvin tyynesti:
– Sellainen yhtymä on kyllä olemassa, herra Löf.
Vasta silloin tuli hämmästynyt Konrad tarkemmin kiinnittäneeksi huomionsa Jäkälän kaulanauhaan: Siinä loisti himmeästi soikea, tumma onyxneula, jonka yläpäässä kiilsi pieni keltainen piste kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen käpälä.
Oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
– Niin, sellainen yhtymä on olemassa, toisti Jäkälä vihdoin. – Ja se yhtymä tarvitsee teidän kaltaistanne miestä. Me saamme kyllä piirtäjiä, kätevämpiä kuin te. Mutta teissä on ainesta vaikeampaan, rohkeampaan. Jos hyväksytte periaatteen, jos esittämäni ajatus ei teistä ole väärä, silloin voitte palvella maatanne tavalla, joka lienee harvinaista. Te tiedätte jo, mitä häpeä on; se ei teitä päästä merkeistään, jos ryhdytte meitä palvelemaan. Teitä uhkaa kunniattomuus, jopa vangin kahleita myöten. Te saatte luopua kaikista itsekkäistä pyyteistä ja kuitenkin panna kaikki alttiiksi. Ainoa, mitä teille lupaan, on se, että kehitysmahdollisuuksia tulevaisuutta varten teiltä ei tule puuttumaan.
Taas Jäkälä piti paussin. Konrad Löf oli tullut vakavaksi ja vaikeni.
– En vaadi, että tässä tilaisuudessa antaisitte ratkaisevan sanan. Haluan näyttää teille jotakin yhtiön toiminnasta. Tiedän voivani luottaa vaiteliaisuuteenne – silti en pane mitään vaaralle alttiiksi. Seuratkaa minua.
IV
SITOUMUS
L.K. Ojala
AsianajotoimistoNiin oli ovella; ja huoneisto tosiaan muistuttikin asianajokonttoria.
Perältä vei ovi johtajan huoneeseen; Jäkälä naputti ja avasi sen Konrad Löfille.
Kun esittely tapahtui, kumarsi pieni, hyvin laiha, ruskeasilmäinen mies huomattavan syvään ja tarjosi sitten tupakkaa.
– Kas niin, herra Ojala. Kertokaahan meille jotakin viime viikkojen tuloksista, aloitti Jäkälä, ja huomatessaan ruskeiden silmien epäilevästi kiintyvän Konrad Löfiin, hän lisäsi: – Ei edellytä varovaisuutta.
– Tahtoisiko insinööri numeroita? vastasi pieni mies etsiessään joitakin papereita. – On ollut verraten hiljaista. Viidelle raittiusseuralle on kullekin annettu 10.000 mk. Niistä on kaksi aivan uutta, maaseudulle perustettua... Sitten ovat nuo asiamiehet, joista viime kerralla oli puhe. Me olemme nyt lisänneet heidän lukuaan. Tulos näyttää hyvältä. Monin paikoin maata on pidetty kokouksia ja pohdittu niissä keinoja salakuljetuksen vastustamiseksi. Jos insinööri haluaa silmäillä asiamiesten matkakertomuksia, niin ne ovat tässä. Kaikissa niissä vakuutetaan, että jotakin tavallista vakavampaa pyrkimystä on ilmassa. Kansan parhain aines näyttää lopultakin heräävän ja menettävän kärsivällisyytensä rehottavaa ja yhä lisääntyvää pahennusta kohtaan.
Jäkälä silmäili sieltä täältä paperipinkkaa, jonka johtaja Ojala oli hänelle antanut.
– Tähän liittyy varsin huvittavana vastapuolueen toiminta, jatkoi laiha mies hymähtäen. – Meidän onnistui päästä muutamien johtavien salakauppiaiden kokoukseen, tai paremminkin, "kuulla" heidän pontensa. He tukevat kaikin voimin agitatsioonia kieltolain hyväksi. He kannattavat sitä, että eduskunnassa niin paljon kuin suinkin pidetään melua salakuljetuksen ehkäisemisestä ja koetetaan keksiä uusia tehokkaita keinoja. "Se merkitsee vain hintain nousua", oli perivihollisemme Verner Lehtiö nauraen huudahtanut. "Älkää sitä surko, ei siinä ole mitään vaaraa. Mutta pitäkää silloin varanne, jos niiden päähän pälkähtäisi ruveta peruuttelemaan lain tiukkuutta. Siinä loppuu leipä monelta meikäläiseltä."
– No, ja mitä hyvää ystävämme Lehtiö on nyt meille keksinyt?
– Ei mitään. Päin vastoin, hän on ollut ihmeen hiljaa. Mutta hänellä on mielihauteita ja kun purjehduskausi alkaa, niin leikki saattaa olla kaukana. Stenbergin käyttäminen johdossa on ennen pitkää täysin mahdotonta.
– Tiedän kyllä... Olen ajatellut herra Löfiä siihen, mutta asia ei vielä ole sovittu.
Pieni mies loi Konrad Löfiin hyvin terävän ja hyvin uteliaan katseen.
– Me toimitimme raittiuslautakunnan kautta pari Lehtiön autoa joku aika sitten takavarikkoon. Hän on täysin selvillä, ketä hänen on tästä kiittäminen. Mutta hän ei näytä edes kynsiään. Sensijaan olemme varmuudella saaneet tietää, että hän on hankkinut kaksi moottorivenettä, jotka nopeudessa pyrkivät meidän "Haukan" tasalle. Hän aikoo kai maksaa viime suven kolttoset meille.
Jäkälä mietti hetken äänettömänä.
– Stenberg mainitsi minulle jotakin Berglundin apteekista, mutta minä en ehtinyt saada selvää siitä. Mitä siellä on tapahtunut?
– Eikö insinööri tiedä sitä? Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Apteekkari lähti matkalle ja me sijoitimme sinne oman miehemme, kuului varovainen vastaus ja ruskeat, vaanivat silmät tähtäsivät jälleen Konrad Löfiä. Syntyi hiljaisuus.
– Stenberg on tuolla nyt, vai kuinka? kysyi Jäkälä päätään nyökäten.
– Hän juuri. – – –
Huone, johon he nyt tulivat, oli vain pieni komero. Nuori, tarmokkaan näköinen mies istui pöydän ääressä, vieressään telefooni ja edessään avonainen, kapea kirja. Hän kumarsi Jäkälälle kuulotorvi kädessään ja jatkoi sitten puheluaan:
– Albertinkatu 19. Ja nimi?
– ...
– Suokaa anteeksi. Mutta me emme toimita ilman nimeä... Tamminen, V. Tamminen... Siis yksi "King George" ja yksi "Bisquit". Aivan heti.
Sitten hän laski kuulotorven pois ja otti toisen, toisesta koneesta.
– Numero yksi, hän pyysi.
Ja kun vastausta ei kuulunut, huomautti hän Jäkälälle naurahtaen:
– Ei ole palannut vielä... Numero kaksi.
Vastausta ei kuulunut vieläkään.
– Numero kahdeksantoista... Yksi "King George" ja yksi "Bisquit" Albertinkatu 19. V. Tamminen. Onko selvä?
– Meillä on harvinaisen kiire tänään, vaikka on aamupäivä, sanoi hän Jäkälälle laskettuaan torven ja kumartuen merkitsemään nimen ja tilauksen kirjaansa. – Oli pakko panna kahdeksastoista lähetti jo tuleen, eikä ensimmäinen vielä ole palannut. Kohta ovat kaikki kaksikymmentä menneet, enkä minä ymmärrä, mitä sitten teen.
– Herra Stenberg – Herra Löf, esitti Jäkälä.
Sitten puhelin jälleen kilisi.
– Täällä, tässä huoneessa, te saatte aavistuksen siitä helvetistä, mikä pääkaupunkimme todellisuudessa on, sanoi Jäkälä Löfille, silmissä kolkko hehku. – Ajatelkaahan, nyt on aamupäivä, parhain työaika, jolloin luulisi jokaisen ihmisen olevan toimessaan. Mutta silmätkääpä sitten tätä kirjaa, se puhuu kokonaan toista. Ja kuitenkin tämä on vain yksi ainoa keskuskonttori. Lukekaahan tähän vaikkapa vain ravintolat lisäksi, niin saatte kuvan, jonka todellisuusarvo on kokonaan toinen kuin tilaston antama. Kuinka mielelläni toisinkaan tänne päiväksi sellaisen henkilön, joka hurskaassa uskossa väittää, että väkijuomain käyttö on vähenemään päin. Ja kuinka kernaasti ojentaisin tilastomiehelle tuon kirjan, joka sisältää tuhansittain nimiä, nimiä hallituksen mahtavalta tuolilta työläisen köyhään majaan saakka.
– Ja tuollaista siedetään ja on siedetty jo vuosikausia, jatkoi hän miltei kauhuissaan, rientäessään portaita alas Konrad Löfin seuraamana. – Kieltolain puoltajat pitävät kaikkea ohimenevänä alkukautena, joka muka ennen pitkää korjaantuu, ja ne, jotka ovat vapaat tällaisesta tietämättömästä optimismista, kohauttavat kylmästi olkapäitään. Kun täysikiellottoman raittiuden edistämisliitto vakavasti osoittaa asiantilan ja esittää sen maamme puolueille, niin huomautetaan, ettei se ole puolueasia, vaikka puolueasiaksi muuten kelpaa mikä vähäpätöisyys tahansa ja viitataan selventävän tutkimuksen puutteeseen – tutkimuksen, jonka varmuuteen ei koskaan voida luottaa ja joka aina on tuomittu syntymään ikäloppuna vanhuksena.
– Minun ei ole helppoa olla avomielinen, sanoi Jäkälä, kun he olivat ehtineet takaisin Konrad Löfin asuntoon. Hän oli omituisen vakava, melkeinpä surumielinen, ja hänen aina niin kylmissä silmissään oli jotakin raukeaa ja samalla raskasta.
– Sanon teille kuitenkin kaiken, minkä voin. En ole teitä hyvin paljoa vanhempi mies. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisi kokonainen ihmisikä kulunut siitä, kun nuorina ylioppilaina, uskossa ja innostuksessa ryhdyimme tähän. Olen nähnyt kaiken kasvavan lumivyöryyn verrattavalla vauhdilla. Meidän, silloin yhteenliittyneiden, silmien edessä on tapahtunut näytelmiä, jotka järkyttävät lujahermoisintakin miestä. Ja sitten työtä, työtä, aina vain työtä. En kiellä teiltä sitäkään, että epäily ja kauhu ovat hiipineet vieraiksemme. Mutta perääntymistietä ei enää ole, eikä saa olla. Meidän täytyy onnistua tai sortua, meidän täytyy saavuttaa päämäärämme. Ja me saavutamme sen, ainakin osaksi. Tarkoituksemme on korkea, riidelkööt keinojen teoriasta ne, joilla on siihen aikaa.
Sitten hänen äänensävynsä jälleen muuttui tyynemmäksi ja asiallisemmaksi.
– Ajattelin teitä Stenbergin sijaiseksi; hänen jalkojensa alla polttaa maa liiaksi. Saatte käydä läpi alusta alkaen kaikki asteet ja kesän tullen hoitaa meriliikennettä. Se on vaikea tehtävä ja te saatte kyllä pätevää opetusta. Yhtä vaikeata siihen on löytää kunnollista miestä. Tuon miehen on täydelleen syrjäytettävä omat edut, niinkuin jo olen maininnut. Eikä siinä riitä hurskas toivomus, siitä on annettava miehen sana, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Suostutteko, annatteko sen sanan?
Konrad Löf epäröi. Jäkälän pistävät silmät ja raskas vakavuus miltei peloittivat häntä.
– Minä epäilen itseäni, vastasi hän hiljaa.
– Puutuin kohtaloonne sekä siitä syystä, että tarvitsin teitä, että myöskin siitä, että halusin tarjota teille tilaisuuden uudelleen kohota. Turhaa teidän on loukkaantua, kun sanon suoraan, että hyvin sopii aloittaa siltä tasolta, mihin lopetittekin. Vaikea aika kestää tämän kesän; syksyllä on ajateltu toimittaa teidät Amerikkaan, missä voitte täydentää opintonne, ja astua siellä olevien tehtaittemme palvelukseen. Miestä siinä kysytään, mutta epäröintiä ei.
– Minusta ei nyt ole väliä, minun tulevaisuudestani, tarkoitan, huomautti Konrad Löf silmien syttyessä. – Siinä tapauksessa olisi epäävä vastaus varma ja sen te tiedätte. Mutta tässä on nähdäkseni kysymys jostakin hyvin suuresta. Kuitenkaan ette ole minulle vielä ilmoittanut, mihin rahavoitto on aiottu käyttää.
Jäkälä oli noussut ja omituinen valo hehkui hänen harmaissa silmissään.
– Odotin teiltä tuota sanaa, virkkoi hän hyvin ystävällisesti. – Minä
olen teille selittävä suunnitelmamme niin tarkoin, että koko sen
suuruus selkenee teille. [Selitetty teoksessa Petsamon rata. Tekijän
huom.] Sillä suuri se todella on.– Silloin minä annan teille sanani. Mutta älkää sälyttäkö liikaa vastuulleni. Luonteeni on heikko.
Jäkälä puristi hänen kättään.
– Ja muistakaa lääkäriä nuori mies, kun epäily astuu sydämeenne. Ei ole suinkaan miellyttävä se näky, joka häntä kohtaa sairashuoneessa, eikä se työ, mikä hänellä on edessään. Mutta kuitenkin hänen on leikkaus suoritettava.
II
I
VANHOJA TUTTAVIA
Konrad Löf seisoo huoneessaan auringon paistaessa viistoon ikkunasta. Hänen kädessään on kirje, jota hän ilmeisesti hämmästyneenä tutkii, ryhtymättä vielä sitä avaamaan.
Siinä sopii häntä hyvin tarkastella. Hän on yhtä komea kuin ennenkin ja huolellisesti puettu. Mutta kasvot ovat hieman kalvakammat, hieman laihemmat; niissä on havaitsevinaan jotakin vakavampaa, selkeämpiä juonteita, merkkejä alkavasta miehuusiästä. Hyvin terävä katsoja keksisi kenties silmien vaiheilta valvottujen öiden ja huolten jälkiä.
Hän tutkii ja tutkii kirjettä, kuorta, postileimaa ja osoitetta. Hän ei voi erehtyä. Tuo lyhyt, selvä, vaikka hieman vapiseva käsiala on kieltämättä isän. Mutta mitä voi isällä olla kirjoittamista ja mistä on hän saanut selville osoitteen?
Rautalahti, 27.5.
Rakas Konrad!Konrad Löf hätkähtää ja tuijottaa otsikkoon. Rakas Konrad! Niinhän siinä todellakin on. Mutta kuinka voi sahanomistaja Löf käyttää tällaista kieltä!
Ja sitten:
'Olen odottanut sinulta jotakin tietoa varsinkin sen jälkeen, kun
sain kuulla, että olet joutunut pois korkeakoulusta. Kun et antanut
mitään elonmerkkiä itsestäsi, tein tiedusteluja, jotka johtivatkin
osoitteesi selvillesaamiseen.
Kun voi olla mahdollista, että liikaa paisutetut tunnesyyt estävät
sinua lähestymästä minua, pidin velvollisuutenani kirjoittaa
sinulle ja kehoittaa sinua palaamaan kotiin. Olisi syytä yhdessä
neuvotella tulevaisuudestasi, minun apuuni siinä suhteessa voit
täydellisesti luottaa. Olen aina ollut hyvin yksinäinen, ja nyt
kun sinäkin olet poissa, on siitä tullut minulle raskas taakka.
Luonteeni lienee vieroittava, minä olen siitä itse saanut kärsiä
elämäni taipaleella. Syvintä mielipahaa tuottaa minulle kuitenkin,
jos ne vuodet, jotka olet kasvanut silmieni alla, eivät ole
voineet jättää sinuun muuta kuin vieraan, kenties vihamielisen
muiston.
Minä alan tulla jo vanhaksi, Konrad. Meillä on sentään yhteinen
nimi; minulla ei ole ketään sinua läheisempää. Siksi pyydän sinua
käymään luonani.
Isäsi.'Ellei Konrad niin hyvin olisi tuntenut isänsä luonnetta, ei tuo suppea kirje olisi voinut liikuttaa häntä siinä määrin kuin se nyt teki. Kuin teatterissa, vaikuttavan esityksen aikana, kiiti kylmänväreitä läpi ruumiin ja silmät kostuivat. Hänen herkkä sydämensä hyrskysi. Yhä uudestaan hän tutki käsialaa, sen värähdyksiä ja pysähtymisiä. "Isäsi", sen sanan kohdalla oli isä kai kauan epäröinyt ja I:n selkäviiva oli huomattavasti koukeroinen.
Mutta mitä voisi hän nyt vastata, nythän hänen kätensä olivat sidotut? Hänen mielikuvituksensa loihti esiin sen ajan, jona hän oli vaeltanut kuoleman rajoilla, kaikelle turtuneena, epätoivo ja häpeä ainoina saattomiehinään. Silloin ei kukaan hänestä välittänyt, eikä kukaan häntä lähestynyt. "Ja jos olisi lähestynytkin", iski äkkiä hänen aivoihinsa, "silloin olisin kyllä työntänyt luotani jokaikisen auttavan käden".
Hän istahti, vaipui haaveisiin. Varjo kulki yli otsan, sitten ylimielinen hymy väikehti huulilla. Elämässä ei lopultakaan muuta ollut kuin sattumaa, tunteen korskea kuohu, kaikkensa uskaltaneen surumielinen ja ylpeä uljuus...
Kun puhelin äkkiä kilahti soimaan, hän säpsähti ja hypähti tuoliltaan.
– Onko Löf?
– Se olen minä.
– Ojala täällä, terve. Kuulepas, kuka se tullivirkamies oli, jolle sinä eilen puhuit siitä Lehtiön jutusta?
– Se oli Tauno Vikman, sama, jonka puoleen ennenkin olen kääntynyt... Kuinka niin? Miksi sinä sitä kyselet? Onko jotakin hullusti?
– Ei, päinvastoin. Ajattelin vain, oletko sinä kuullut asiasta lähemmin Vikmanilta?
– En minä tiedä siitä yhtään enempää kuin eilenkään.
– No veikkonen! Lehtiöhän on joutunut kiinni ja hänen toinen iso-moottorinsa on mennyttä kalua lasteineen päivineen. Olisi hauska tietää asiasta lähemmin. Voitko soittaa Vikmanille?
– Ei hänelle ole kotiin puhelinta. Mutta minulla on tapa käydä hänen luonaan ja voin sen tehdä nytkin.
– Jos menet, niin soita sitten minulle myöhemmin. Terve.
Konrad Löf laski kuulotorven ja oli ikäänkuin näkevinään koko tapauksen kulun. Hän rypisti otsaansa. Hänen miehensä olivat tiedoittaneet, kuinka huono satamapaikka Lehtiöllä oli. Hän oli ilmoittanut siitä Vikmanille ja nyt oli tuo kurja saakeli kiikissä. Ja kymmenet aivot punoivat kostoa hänelle, Konrad Löfille, jolle Lehtiön kaikki edesottamiset lopultakin olivat aivan yhdentekeviä. Hän kohautti hartioitaan ja sipaisi huokaisten otsaansa. "Minä en kestä tätä", hän ajatteli, "minussa on äitini verta, joka vierastaa tällaisia helvetillisiä laskelmia ja suunnitelmia." Hänen hermonsa kiihtyivät, hän sytytti savukkeen ja käveli kiivaasti muutamia kertoja yli lattian.
Sitten isän kirje taas otti ajatuksissa ylivallan. Hän nakkasi päätään, huulet supistuivat hiukan. Enempää pohtimatta hän otti kynän ja paperia.
Sahanomistaja Vilhelm Löf.
Rautalahti.Hetkeksi hän pysähtyi. Silmiin ilmaantui raukea, hyvin lempeä ja kaunis hohde, kun hän siinä kuvitteli isää istumassa vanhan pöytänsä ääressä ja epäröiden piirtämässä: "Isäsi". Kohtuutonta ja raakaa hänen olisi tässä asiassa muuttaa menettelyä ja näpsäyttää sonnille vanhaa miestä. Ja niinpä hän jatkoi:
'Rakas isä.
Kiitän Teitä ystävällisestä kirjeestänne, joka minut äsken yllätti.
Olen kulkenut teitä, jotka toivottavasti ovat ainakin jossain
määrin kypsyttäneet ajatuksiani. Nyt olen sitonut käteni, enkä voi
palata kotiin, suoraan sanoen en sitä haluakaan, ellen voi sitä
tehdä jotakin saavuttaneena miehenä. Toimeentulostani ei nyt ole
mitään huolta ja minulla on toiveita päästä syksyllä Amerikkaan
opintojani jatkamaan. En silloinkaan ole vapaa mies, mutta käyn
joka tapauksessa sanomassa Teille hyvästit.
Konrad.'Konrad ravisti päätään tyytymättömänä kirjeeseensä, sulki sen nopeasti ja sulloi taskuunsa. "Olkoon", hän sanoi miltei ääneen, "mitä hittoa ne minusta nyt enää tahtovat". Hän nousi, teki muutamia rajuja liikkeitä nyrkkitaistelijan tapaan, hymähti sitten, otti kätköstä kaksi pulloa, kiinnitti niihin naureskellen Berglundin apteekin reseptit, kiskoi kiiruusti väljän palttoonsa päälleen, pisti pullot hihoihinsa ja meni.
Kuinka hyvin hän jo tunsikaan ihmisten menettelyn! Tuossa tulee tuttava, huomaa, ei voi salata kasvojensa värähdystä, menee yli kadun, jos siihen on mahdollisuutta; ellei ole, kiiruhtaa hän askeleitaan ja näyttää hirveästi pelkäävän sitä, että Konrad Löf pysähtyy juttelemaan, tervehtimään. Ei mikään leviä nopeammin kuin huono maine, ajattelee Konrad päätään kohottaen. Hän ei suinkaan pysähtele tervehtimään. Mutta ivallisesti hymyten hän muistaa, kuinka tuttavallinen on tuo, kuinka ystävällisyyttä teeskentelevä tämä, kun sattuu olemaan oikea paikka, ravintolan sali, hämärä katu, "kuivin" suin istuva seurue. Ja yhtä pilkallisesti hän ajattelee, että hänen hihoissaan on mitä tervetullein lahja Elsa Vikmanille, virkamiehen kauniille, vähän tärkeälle ja vähän yksinkertaiselle rouvalle, jolle herra Konrad Löf on "keskuspoliisin asiamies" ja jonka mies on tehnyt jo monta hyvää kaappausta samaisen herra Löfin ilmoituksesta.
Kun hän kulkee yli Tehtaankadun puistikon, pysäyttää hänet kaksi etsivää.
– Mitä teillä on taskussa, herra?
Konrad Löf nostaa heti molemmat kätensä.
– Olkaa hyvä ja tarkastakaa.
Poliisit kopeloivat turhaan hänen ruumistaan löytämättä mitään.
– On kaiketi sattunut erehdys, sanoo Konrad ystävällisesti pistäen kädet taskuunsa ja jatkaa sitten matkaansa. –
Mutta eikö tuo ole juuri rouva Vikman, joka tulee nyt häntä vastaan. Varmasti tuo keinuva, hekumallinen käynti on hänen. Hänellä on joku seuranaan. Yhtäkkiä Konrad Löfin sydän hypähtää rajusti ja polvissa tuntuu omituiselta. Taivas! Sehän on... Sehän on Camilla Braun. Kuinka ihmeessä nämä kaksi nyt ovat joutuneet yhteen?
Konradilla ei ole mitään muuta pakomahdollisuutta kuin nopeasti kääntyä näyteikkunaan. Hän tuijottaa siihen päätään kääntämättä sydämen jyskyttäessä yhä levottomammin. Tottakai ne kääntyvät! Huomaahan toki Camilla ja ymmärtää väistyä. Mutta ei. Naiset tulevat yhä lähemmäksi ja Konrad tuntee asemansa yhä nolommaksi. Kaikkein viimeksi hän tahtoisi tavata Camillaa.
Mutta se on juuri Camilla, joka ilman muuta puhuttelee häntä:
– Mitä sinä, Konrad, niin ihailet tuosta tyhjästä kellosepän ikkunasta?
Silloin Konrad kääntyy nopeasti, on ällistyvinään, nostaa lakkiaan ja käy tervehtimään, pakoittaen hymyn huulilleen.
– Haaveilin sormuksesta, hyvät rouvat. Niin, tietysti se teistä on naurettavaa, kun teillä jo on omanne.
– Minä en tiennyt, että te tunnette toisenne, ennenkuin rouva Vikman huomautti, että tuossa on Konrad Löf, jatkaa Camilla voimatta täysin salata hämmennystään.
– Enkä minä tiennyt, että te tunnette toisenne, ennenkuin näin teidät edessäni rinnakkain, naurahtaa Konrad Löf.
– Oh, jo soittotuntien ajoilta saakka, huudahtaa rouva Vikman.
Sitten syntyy hiukan nolo hiljaisuus.
– Onko miehenne kotona, rouva? kysyy Konrad. – Minulla oli oikeastaan aikomus käydä häntä tapaamassa.
– Hän ei ole tullut vielä, mutta tulee kai pian... Ah, siitähän tuli mainio juttu, mistä te eilen ilmoititte. Kokonainen moottori on takavarikoitu.
Konrad Löfin nopea katse käväisee Camillan kasvoilla, eikä häneltä jää huomaamatta tytön omituinen ilme.
– Mutta miksi me tässä seisomme, hyvä herrasväki? Te herra Löf, tulette tietysti mukaan; mieheni voi olla kotona jo tällä hetkellä. Ja sinä, Camilla, nyt sinä kerrankin tulet meille! Mehän olemme kaikki tuttavia ja se sopii... Minä vain ensin käyn vähän asialla, tässä näin, aivan lähellä. Se on salaisuus... No, voinhan sen sanoakin, minä käyn sovittamassa uutta pukuani... Sht, ei mitään miehelleni! Minä aion yllättää hänet... Sinä, Camilla, voit tulla mukaan, jos tahdot. Mutta on kyllä kohteliaampaa, jos pidät seuraa herra Löfille.
– Mene sinä vaan, me kävelemme hiljaa ja odotamme sinua, vastaa Camilla Konrad Löfin suureksi ihmeeksi. Hän ei voi olla katsahtamatta tyttöön, jonka silmissä hän jälleen vilaukselta on havaitsevinaan jotain kummallista.
Kiusallista vaitioloa kestää ja Konradin otsa synkkenee. Hän ei voi käsittää, mitä Camilla tarkoittaa, mikä on hänen menettelynsä perussyy ja hän päättää itsepäisesti vaieta.
– Konrad, alottaa Camilla vihdoin arasti värähtävällä äänellä. – Minä olen etsinyt tilaisuutta saadakseni puhua kanssasi ja nyt tarjoaa sen sattuma... Setä kävi meillä, Konrad... sinun isäsi.
Kun nuorukainen yhä tuijottaa maahan mitään sanomatta, jatkaa tyttö:
– Sinä et tuntisi isääsi, niin kovasti hän on muuttunut ja vanhettunut. Hän suree sinua. Hänellä ei ole muuta kuin sinä... joka et palaa kotiin. Minä en tiedä, mitä he isän kanssa puhuivat, mutta hän ei käynytkään sinua tapaamassa, vaikka ensin aikoi.
Kummallinen katkeruus pursui Konrad Löfin sydämessä. Tässä tuli isä uudelleen häntä vastaan, tuon tytön suun kautta... joka kerran oli pyytänyt rauhaa. Miksei hän siis nyt itse suonut rauhaa... Tällaiselle, hylkiölle, jonka rinnalla oli häpeä seista kadullakin. Ajatuksia risteili Konradin kuumentuneessa päässä. Entäpä, jos hän sanoisi tuolle tytölle, mikä isä oikeastaan oli... pelkkä vieras! Jos hän kertoisi... Mutta sehän ei voinut tulla kysymykseen. Hän nieli kuohuvat sanansa ja virkkoi pistävästi:
– Eikö hänelle tuota iloa sinun hääsi, jotka kaiketi ovat pian?
Mutta kun hän näki, kuinka Camilla hätkähti, kuinka surullisesti tytön kauniit silmät kiintyivät häneen, niin hän katui sanojaan, eikä jatkanut.
– Vasta syksyllä, Konrad, huomautti Camilla hiljaa. – Mutta ei puhuta niistä nyt... Minä en tahtonut loukata sinua. Mutta minä en osaa vaietakaan... Kerrotaan niin kummallisia asioita... pahaa sinusta. Sano minulle, onko se totta?
– Ja mitä minusta kerrotaan, kysyi Konrad Löf päätään kohottaen.
– Että... että sinun toimeentulosi on hyvin... hyvin epäilyttävää laatua.
Viiltävä tunne karmaisi Konrad Löfin sydäntä; hänen katseensa synkkeni ja terävöityi.
– Kuka kertoo?
– Ihmiset... toverisi... Minä olen kuullut Eerikiltä...
Karvas hymy karehtii Konradin vaalenneilla huulilla.
– Niinkuin sopiikin... Mitä tulee toimeentulooni, niin se on varma, eikä suinkaan epäilyttävä... yhdeltä puolen. Toiselta puolen... oh, mitä se kehenkään kuuluu!
Ja hetken kuluttua hän jatkaa pistävästi:
– Sinä olet tietysti tutkinut rouva Vikmania ja puhunut hänelle tästä?
– En! En yhdellekään kuolevaiselle... Kuinka voit sellaista luulla?
Syntyy vaitiolo. Suljetun ja kylmän näköisenä Konrad Löf tuijottaa eteensä. Camillan silmiin heruu suuria kyyneleitä, yksi toisensa jälkeen; ne tipahtelevat poskia pitkin, yhä ja yhä.
Silloin taas, vain yhden tuollaisen kyyneleen, raskaan ja kimmeltelevän vaikutuksesta Konrad Löfin sydän hetkessä sulaa ja herkkenee. Hän tahtoisi ottaa tuon tytön polvelleen kuin sisaren ja kertoa hänelle satuja kaukomailta. Kipeästi välähtää mieleen, että jos hän voisi esittää kaikki asiat oikeassa valossaan, niin nuo kyyneleet kuivuisivat ihmetyksestä, eikä hänen itsensä tarvitsisi niin täydellisesti kumartua omaan alennukseensa. Kaikki ilkeä ja kova haihtuu hänen mielestään. Mutta hän ei löydä purkautumistietä. Vasta silloin kun rouva Vikman jo on näkyvissä hän kiireesti sanoo tytölle:
– Camilla, mitä tahansa saatkin kuulla, niin usko ainakin, että minä en itse häpeä mitään... ja sinä tiedät kyllä, että minä osaan hävetä. Jos siinä, mitä teen, on jotakin väärää, ei vastuu ole minun... enkä minä voi sitä muuttaa. Mutta vaikene, Camilla.
Kun tyttö nyt katsoo tuota nuorukaista, joka seisoo siinä silmät syvinä ja avoimina, sieraimet väristen, posket liikutuksesta kalvenneina, niin kiitävässä tuokiossa vilahtaa kesän tuoksut, lapsuus, entisyys hänen ohitseen. Ruskea katse paistaa hellänä ja ihmettelevänä, tekisi mieli tarttua vielä kerran tuota väkevää, oikuttelevaa, mutta syttyessään kaunista poikaa käteen.
Mutta Konrad on nyt aivan kuin uudesti syntynyt. Hän rupattelee joutavuuksia, laskettelee hassutuksia ja on valmis mihin kepposeen tahansa. Outo ilo virtailee hänen alati vaihtelevassa sydämessään. Ja kun päästään rouva Vikmanin asuntoon, sanoo hän nauraen:
– Vai niin. Miehenne ei ole vielä tullut. Mutta silloin me valmistamme hänelle tervetuliaiset. Katsokaas tätä, rouva: shamppanjaa; ja tätä: madeiraa! Kumpiko vain herrasväkeä miellyttää! Oikeata tavaraa, lääkärin määräyksestä, "viinilasillinen tarvittaissa". Nyt ei muuta kuin grammofooni soittamaan iloista shimmyä tai fox bluesia tai jotakin muuta yhtä mieletöntä.
Hän on vetänyt pullot avarista taskuistaan ja ojentaa ne silmät säteilevinä rouvalle. Häivähdys Camillan kasvoilla ei kyllä jää häneltä huomaamatta, mutta nyt hän ei välitä siitä, hän tahtoo temmata kaikki kevytmielisen ilonsa pyörteeseen.
Kun rytmikäs shimmy soi ja pöytä on saatu parhaaseen kuntoon, kilisee ovikello.
– Nyt se on Tauno, huudahtaa rouva Vikman ja rientää itse avaamaan.
Tulija ei kuitenkaan ole hänen miehensä, vaan tuomari Kuusi, jolla niinikään on asiaa herra Vikmanille.
– Käykää sisään, tuomari, käykää sisään. Tänään on merkillinen päivä, kaikki ihmiset etsivät miestäni. Täällä on herra Löf häntä paraikaa odottamassa. Ja sitäpaitsi on täällä vielä muutakin, nuoria neitejä ja iloa, paljon iloa.
Mutta Konrad Löfin otsa rypistyy, kun hän kuulee tuomari Kuusen nimen. Liian hyvin hän vielä muistaa pelikohtauksen klubilta, kenties sitäkin paremmin erään yön, jona Nanni ja tuomari astuivat kadulla rinnakkain. Mutta jo seuraavassa tuokiossa on hän jälleen entisellään ja esittää tuomarin Camillalle, sillä aikaa kun rouva Vikman noutaa lasin.
– Vai niin! Tällaista, ja vielä lakia valvovan virkamiehen perheessä! Aijai, aijai!
– Mutta lääkärin määräyksestä, sen voi herra Löf todistaa, huomauttaa rouva nauraen.
– Jaha. Herra Löf on nämä ekspedieerannut. Sittenhän alkuperästä voi olla vanna, sanoo tuomari ivallisesti ja maistaa lasistaan.
Konrad hätkähtää, mutta huomauttaa nauraen:
– Väärinhän te syytätte perhettä, kun virkamies itse ei ole läsnä. Minun mielestäni te itse, äsken juuri maistaessanne, teitte paljoa suuremman synnin.
– Kuinka niin?
– Siksi vain, että te kukaties tänäänkin olette tuominnut monta kiinnijoutunutta raukkaa juuri samasta synnistä.
– Minkäpä sille, sanoo tuomari Kuusi olkapäitään kohauttaen. – Istuessani tuomarin pöydän takana minä olen vain pelkkä välikappale. Jos kieltäydyn tuomitsemasta siitä syystä, että en periaatteessa hyväksy jotakin lakia, niin mitään asiallista muutosta ei tapahdu. Tilalleni pannaan toinen ja syytettyä kohtaa kuitenkin sama rangaistus.
– Tuolla perustelulla voisi paljoa paremmin puoltaa salakauppiasta kuin tuomaria, huomauttaa Konrad Löf pisteliäästi. – Malttakaahan, pyydän, minä selitän kyllä. Kuinka paljon luulette Suomessa olevan lakimiehiä, jotka noudattavat kieltolakia, sanokaamme nyt esimerkiksi hallussapitoon t.m.s. nähden? Lukumäärä on kai sangen vähäinen. Jos nyt kaikki ne, jotka tavalla tai toisella ovat lakia joutuneet rikkomaan, liittyisivät yhteen ja sanoisivat: "Me kieltäydymme tuomitsemasta, koska emme itse ole puhtaita", ettekö luule, että sellaisella menettelyllä olisi suuresti tilannetta selvittävä merkitys? Niin, minun käsittääkseni tuomarien pitäisi näin tehdäkin. – Mutta salakauppias, hän se todellisuudessa on vain välikappale. Kun tarvitsemme "ainetta", vetoamme häneen. Jos hän kieltäytyy, ilmaantuu toinen. Ja hän ei kylläkään voi edes ajatella mitään yhteistä rengasta, joka saattaisi kerta kaikkiaan tehdä lakon; siinä suhteessa hänen omatuntonsa on lakimiehen omaatuntoa puhtaampi.
Tuomari Kuusi oli noussut ja tutki hyvin tarkoin pullon kylkeen kiinnitettyä reseptiä.
– Pyydän teitä huomaamaan, rouva, kuinka hartaasti herra Löf puoltaa salakauppiaita, huomauttaa hän ivallisesti hymyillen.
– Sitähän minä juuri ihmettelen. Ja kuitenkin juuri hän neuvoi mieheni sille apajalle, josta häntä nyt odotamme palaavaksi.
– Herra Löfkö ilmiantoi Taunolle tuon Lehtiön, vai mikä hänen nimensä on?
– Hän juuri... Tehän keskuspoliisin palveluksessa saatte niin usein selville tuollaista, eikö totta, herra Löf?
– Onko herra Löf keskuspoliisin palveluksessa? kysyy tuomari kummissaan.
Konrad Löf puree huultaan. Sitten hän häristää sormeaan ja vastaa röyhkeästi:
– Se oli salaisuus, rouva Vikman. Ei teidän olisi pitänyt siitä mainita.
– Jestas! Suokaa anteeksi!
Syntyy nolo hiljaisuus. Tuomari Kuusi selailee osoitekalenteria ja luo sitten pitkän, terävän katseen Konrad Löfiin.
– Mitä te sieltä niin etsitte? kysyy rouva Vikman kääntääkseen puheenaiheen.
– Erästä lääkärin nimeä. Sitä, joka on tuossa reseptissä. Sellaista lääkäriä ei nähtävästi ole Helsingissä, kuuluu tyyni vastaus.
Ilme muuttuu Konrad Löfin kasvoilla. Camilla on pelosta vaalea. Rouva Vikman, joka vihdoinkin on huomannut jotakin, katsoo hämmästyneenä vuoroin kutakin. Hiljaisuus on sietämätön.
Juuri silloin kuuluu oven käynti etehisestä, ja hetken kuluttua astuu herra Vikman sisään. Mutta hän ei näytä ollenkaan tyytyväiselle. Pilvi on otsalla, kun hän tervehtii vieraita, ja sitten hän huomauttaa:
– Te näemmä juhlitte täällä... Oikein shampanjaa, huomaan... Lääkärin määräyksestä, niinpä niin. Kaiketi sinun töitäsi, Löf?
Konrad Löf nyökkää, mutta vaikenee. Kun kukaan muukaan ei puhu mitään, sanoo Vikman, jutun alkuun päästäkseen:
– Tiedäpäs, mitä se Lehtiö nyt on keksinyt. Väittää, että sinä olet hänen kilpailijansa, salakuljettaja, joka kateudesta olet antanut hänet ilmi, vieläpä pahempi kuin hän.
Mutta nyt on Konrad Löf jo jälleen omaa itseään ja ivallinen ilo räiskyy hänen kauniista silmistään.
– Tuohon samaanhan tuomari Kuusi on tässä kaiken aikaa pyrkinyt, tokaisee hän julkeasti.
Vikman sävähtää ja luo häneen tuimat silmänsä.
– Älä nyt leikittele. Se oli hyvin ruma juttu, minkä hän kertoi siitä, kun sinä äskettäin, minun poissaollessani, rouvani apuna muutit tavaraa meidän saarihuvilaamme. Hän väitti, että sinä palatessasi olit kuljettanut väkijuomia tullilaitoksen moottoriveneellä ja lupasi vielä todistaakin väitteensä.
– Niinkuin näet, kiikissä olen. Ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyristelisi.
Mutta nyt luulee kaunis rouva Vikman vihdoinkin olevansa täysin selvillä kaikesta. Konrad Löf on ollut hänelle kuin salaperäinen satujen sankari. Hän on ylpeillyt tuon väkevän ja komean nuorukaisen seurasta, hän on tuntenut itsensä imarrelluksi hänen kohteliaisuudestaan. Ja nyt aleneekin kaikki petokseksi, häpeäksi, josta kyllä pahat kielet tietävät aikoinaan kuiskailla. Vihan veret kohoavat rouvan poskille ja hän nousee ylpeänä tuoliltaan.
– Sellainenko te olettekin, herra Löf? Te olette pettänyt minua, meitä kaikkia. Ja sitten vielä olette niin kurjan kurja, että annatte ilmi omia rikostovereitanne pelkästä kateudesta.
– Teen kuten tuomari Kuusi. Hän tuomitsee, minä annan ilmi. Erotus on sangen vähäinen, vastaa Konrad, yhä rauhallisesti hymyillen, mutta kuitenkin nousten paikaltaan.
– Häpeän, että mieheni on ollut teille kiitollisuuden velassa, häpeän, että olen puristanut kättänne, häpeän, että olette ollut kodissani kuin...
Mutta nyt on Konrad Löf jo saanut kyllikseen. Kaunis pää lentää pystympään, silmistä syöksyy kirkas loimu ja hän huitaisee ykskaikkisesti kädellään.
– Kuinka te olette tärkeitä ja kuinka te olette pyhiä! Kun lääkäri määrää väkijuomia, niin te nautitte niitä ilolla, olkoonpa ne määrätty kenelle tahansa. Ja vaikka ne olisivat teille itsellenne, mitä se muuttaa asiaa, ellette sairasta sellaista tautia, johon niitä ehdottomasti tarvitaan. Mitä salainen lääkäri on muuta kuin lain suojelema salakauppias? Mutta häntä te kumarratte, kunnioitatte ja palvelette. Kuinka se on rehellistä, viatonta ja etevää! Hahhah! Lienempä salakauppias tai en, teidän hyveellisyydeltänne ei minulla ainakaan ole mitään opittavaa.
Ja aivan liian syvään ja juhlallisesti kumartaen hän lähtee huoneesta.
Mutta silloin kuuluu hiljaisuuden keskeltä kalpean Camilla Braunin yllättävä, mutta päättävä huudahdus:
– Toivon, että saatat minut kotiin, Konrad.
Konrad Löf seisahtuu kynnykselle odottamaan ja luo ihmetyksen vallassa säihkyvät silmänsä tuohon nuoreen tyttöön.
– Mitä sinä ajattelit, Camilla? kysyy Konrad Löf melkein vihaisesti, kun he ovat ehtineet kadulle. – Hyvää ei sinusta siellä nyt sanota, vielä vähemmin ajatellaan.
Camilla on yhä mielenliikutuksen vallassa. Hän näyttää neuvottomalta ja hänen silmänsä ovat hätääntyneet ja samalla hyvin totiset. Mutta sitten hän pakoittaa itsensä puhumaan:
– Minä en voinut jäädä sinne, Konrad, en millään ehdolla... Istuin siinä äänettömänä ja näin kaiken kehittyvän... kohtaus kohtaukselta, kuin jossakin näytelmässä. Minä en voinut ymmärtää sinua ja kuvaamaton ahdistus kasvoi hetki hetkeltä sydämessäni... Mutta minä en myöskään unohtanut sanojasi... niitä, jotka lausuit, ennenkuin menimme sisään. Ne soivat kaiken aikaa korvissani, ihan kaiken aikaa... ja kaikesta huolimatta minä uskoin niihin. Sinä olit niin sama kuin ennen, ilmeet, mielialat, kaikki sinussa syttyi ja sammui hetkessä. Sinä olet pysynyt yhtä poikamaisena kuin ennenkin, mutta sinuun on tullut katkeruutta... Konrad, kun näin sinun taistelevan... mielestäni väärän asian puolesta... niin sain vastustamattoman halun puhua sinulle...
He kulkivat Kaivopuistoa kohti. Konrad Löf tuijotti suoraan eteensä, sulkeutuneen ja tyytymättömän näköisenä.
– Eikö ole omituista, että nyt voin näin helposti puhua sinulle. Ennen, silloin kun vielä olimme yhdessä, olisin ennemmin kuollut kuin saanut sanotuksi, mitä liikkui sydämessäni. Mutta tuleva avioliittoni on ikäänkuin jokin varustus. Olen niin paljon miettinyt näinä aikoina ja tullut vanhaksi. Se on totta, Konrad, minä olen mielestäni monta vuotta vanhempi kuin viimeksi tavatessamme... Oi, minä kärsin kovasti silloin erotessamme. Minä odotin ja toivoin, että olisit sitkeästi tavoitellut minua, taistellut ja ponnistellut saavuttaaksesi minut jälleen. Mutta kun sitten loittonit yhä etäämmälle, niin melkein vihasin sinua. En ymmärtänyt, että luonteesi oli niin ylpeä... enkä ymmärtänyt edes omaa ylpeyttäni... Sitten tuli Eerik, joka on niin tasainen, johon voi niin täydelleen luottaa. Hän on minulle vankka tuki arkielämän ja käytännön huolissa ja minä olen sellainen, että tarvitsen sitä ja kaipaan sitä... Mutta sinä olet lapsuuteni sankari... Aina, silloinkin, kun tuskin sitä uskoit, olen sisimmässäni ollut ystäväsi. Sinun menestyksesi on minulle kallis asia ja kun kuulen sinusta jotakin ikävää, niin se koskee minuun... Hyvä Konrad, etkö voi taipua? Etkö voi palata isäsi luo, joka odottaa sinua, jolla ei muuta ole kuin sinä. Kuulethan, kuinka sydämestäni sinua pyydän.
Konrad Löf pudisti hitaasti päätään.
– Sinä näet turhaa vaivaa, Camilla, sanoi hän lyhyesti.
Syntyi äänettömyys. He olivat ehtineet puiston varjoon.
– Sano minulle Konrad, jatkoi Camilla värähtävin äänin, – jos en olisi ollut niin lapsellinen ja ylpeä silloin, erotessamme, jos olisin lähestynyt sinua, ollut hellä ja taipuvainen sinulle, olisiko silloin kaikki toisin? Sano olenko... olenko minä syypää sinun kohtaloosi?
Silloin kirvelevä katkeruus kuohuttaa taas Konrad Löfin rintaa.
– Kuinka hyvin minä sinua ymmärrän, Camilla! Naisen ainoa kunniamerkki on hänen tähtensä rappiolle joutunut mies. Joka ikisen tytön turhamaisuus toivoo sellaista. Se luo niin mielenkiintoisen entisyyden ja lahjoittaa kuiskailevien huhujen kunniakehän... Ja kuinka osuvasti sinä mainitsitkaan "varustuksestasi", kuten avioliittoasi suvaitsit nimittää. Kun olin auttavan käden tarpeessa, sinä vaadit itsellesi rauhaa. Mutta nyt, varustuksestasi, sinun sopii ojentaa pikkusormesi ja taluttaa eksynyttä, nostaa vaipunutta. Se on niin armeliasta ja kiitettävää... Mutta minä en ole ensinkään sen tarpeessa. Voit tuudittaa omantuntosi mitä vaikeimpaan rauhaan minuun nähden. Sillä minä, minä löysin rakkauden sieltä, mikä sinulle olisi kauhistus. Minulta ei kysytty mitä tein, mikä olin, miksi aioin. Minua vain rakastettiin, koska siihen oli pakko, kurjimpina hetkinänikin rakastettiin, mitään toivomatta. Ja sen rakkauden minä luulen osaavani säilyttää.
Kuka voi lopultakaan sanoa, millainen naissydän on? Oliko siinä, mitä Konrad sanoi rakkaudestaan, hieno, syvään pistävä piikki, vai oliko katkera äänensävy riittävä järkyttämään nuoren tytön sydämen? Joka tapauksessa hän tarttui hermostuneine käsineen nuorukaista käsivarteen, kyynelkosteus kihosi hätääntyneisiin silmiin ja hän puhui vaikeasti, katkonaisesti, toisinaan kuin muistojensa hurmioon vaipuen:
– Oi, älä loukkaannu, Konrad, älä suutu. Minä en tahtonut pahoittaa mieltäsi... Sinä olet väärässä, mutta minä en kykene sitä sinulle osoittamaan... Sanoinhan jo, että sinä olet lapsuuteni sankari. Kun muistan aurinkoisia leikkitanhuita, niin sinä kuulut niihin, sinä elävöität ne. Ja kun muistelen orastavia tunteita, niin sinä olet niiden valtias. Ja minä muistelen niitä usein... Sinä elät minun mielikuvissani, rohkeana, kauniina, alati mieleltäsi vaihtelevana ja minä rakastan sinua niissä, nyt ja aina... Oi, rakastanhan minä sulhastanikin, toisella tapaa... sanoakseni vanhasti ja vakavasti. Mutta sen rinnalla elää toinen rakkaus, se, joka kohdistuu sinuun, jonka kutsun esiin haaveen hetkellä ja joka on puhdas ja korkea. Minä en häpeä sitä, Konrad, mitään pahaa siinä ei voi olla... – Ja nyt olet sinä löytänyt rakkautesi, Konrad... Kuinka rukoilen jumalaa, että olisit onnellinen... että se nostaisi ja kannattaisi sinua voimakkain siivin... että se tekisi sinusta sellaisen miehen, jota unelmani odottavat... Sallithan sinä, että toivon sinulle hyvää, kuinka saattaisi se sinua loukata... Ymmärräthän, että tahtoisin säilyttää haaveitteni ystävän sellaisena, ettei ristiriita ja katkeran eron karvaus himmentäisi sen kirkasta kuvaa...
Hänen kasvonsa olivat vaaleat liikutuksesta, sieraimet värähtelivät ja outo hurmio kuulsi silmien syvyydessä. Hän puristi nuorukaisen käsiä kuumentunein, hermostuneesti liikkuvin sormin, vavahtelevat huulet tapailivat hetken sanoja ja kuiskasivat sitten:
– Suutele minua vielä kerran, Konrad.
Jo tytön puhuessa oli Konrad tuntenut kosteuden kihoovan silmiinsä. Haikea kaipaus viilsi häntä, kun hän kumartui, painaakseen huulensa noille verettömille huulille.
Mutta samassa jo riehahtaa hänen sydämessään. Ihon tuttu tuoksu välähyttää sumuisen kuvan jostakin aikaa sitten menneestä. Salaman nopeasti tulvehtii hänen sydämessään kuin hämärä koston tunne, miehisen voiman ja valloittamisen halu, ties mikä. Hän kiertää lujasti käsivartensa tytön ympärille ja suutelee häntä rajusti. Camilla vetää päänsä taaksepäin.
– Oi, ei niin... ei niin, Konrad.
Mutta nuorukaisen rinta nousee ja laskee valtavin aalloin, hengitys huohottaa, silmistä leimahtaa polttava säde ja hän puristaa uudelleen Camillan syliinsä.
Samassa hän jo työntää hänet pois, päästää hänet, perääntyy. Ja kun hän näkee tytön horjuvana, kalvenneena ja vapisevana, niin kuuma häpeän laine nostaa veren otsalle ja silmät väistyvät maahan.
– Nyt häpeän sinua, Camilla, kuiskaa hän tukahtuneesti.
Vielä kerran hän luo aran katseen kalpeaan tyttöön.
– Jää hyvästi, hän sanoo, ja poistuu miltei juosten.
Päästessään huoneeseensa on Konrad Löf yhä vielä sekavan mielialan vallassa. Hänen rinnassaan soi yhtaikaa kumea riemu ja hiljainen nyyhkytys. Epämääräinen, yhä kasvava halu johonkin hurjaan tekoon kuohuttaa taas hänen sydäntään.
Postiluukusta on pudotettu kirje; hän riuhtaisee sen auki.
'Ojennan alamaisesti käteni onnitteluasi varten: olen tänään
suorittanut tutkinnon ensi osan.
En viitsi enempää rimputtaa puhelinta. Jos palaat ennen puolta
yötä, niin tule Königiin. Siellä me kaikki sinua odotamme.
Aromaa.'Heti paikalla Konrad tilaa auton.
Ja kun hän hetkeä myöhemmin ilmaantuu yksityishuoneen kynnykselle, ovat hänen silmänsä omituisen syvät ja loistavat ja vaaleilla kasvoilla väikkyy kaunis, surumielinen hymy.
– Terve, tekniikan kandidaatit! Kas täältä minä teidät jälleen löydän, teidät, joiden käsi miehevästi sopii käteen, teidät ja ilmapiirin, jossa ihminen, vaimosta syntynyt, vapaasti voi hengittää. Täällä ei kysytä, millä tuolilla istun, montako minulla on ristiä rinnassa, mikä on kunniani asteluku mädänneen maailman mittapuussa. Täällä ei tarvitse hapuilla sanoja, jotka kuitenkin ovat vain pintaa ja peitettä. – Minä, joka olen kaiken heittänyt kuin mustan virran vietäväksi, minä olen tänään nähnyt, kuinka sitä, jonka alla kosken nielu jo ärjyy, haaveen kultamaa itsestänsä lähenee. Kaivattu käsi ojentuu, turhaan etsitty sydän aukeaa, suljettu sielu karistaa kuorensa. Veljet, toverit! Matalat ja pienet ovat ihmisten päämäärät. Ei ole oikeata, ei väärää tietä mitään, on vain sykkivä elämä itse, kuin metsässä tuulen humu, vain kiitävän hetken korskea, surumielinen uljuus.
Jo huomaa hän toisten vaiteliaan hämmästyksen, pysähtyy, nakkaa päätä, huitaisee kädellään.
– Lorua... sanoja... turhuutta. Älkää sitä kuunnelko. Älkääkä luulko, että ryhdyn pitämään onnittelupuheita. Laulua minä ehdotan, laulua, joka sytyttää riemun rintaan kuin entisinä aikoina:
Ota sinä ilo irti elämästä
ja täytä se pimeyden lovi.
Myöhäistä on silloin, kun tuonen maille tullaan
ja madon suu on viimeinen ovi.Ja kuitenkin, kun Konrad Löf aamuyöstä kulki Aromaan rinnalla kotiin, sanoi hän masentuneena, hiljaa, pitkän äänettömyyden jälkeen:
– Sinä tiedät minusta enemmän kuin kukaan muu. Käteni ovat sidotut, enkä minä sitä kadu, enkä valita. Mutta minä en kestä tätä. Mikä tahansa saattaa muuttua oikeaksi, jos suorittajan persoona on kyllin voimakas polttamaan kuonan pois. Mutta minä... minusta ei ole semmoiseen. Minä vain en löydä raidetta, joka ei allani katkeaisi.
II
SEIKKAILU MERELLÄ
Oli keskikesä.
Vielä myöhään sydänyön aikana Konrad Löf istui huoneessaan lukien muuatta englanninkielistä kirjaa, josta hän sanakirjan avulla pyrki saamaan selkoa. Hän ei ollut sytyttänyt valoa, mutta hämärä oli niin sakea jo, että se vaivasi hänen silmiään. Hän huoahti, siirsi kirjat syrjään ja jäi hetkiseksi katselemaan ikkunasta ulos. Harvinaisen tiheää usvaa leijaili ilmassa; katukivet olivat aivan märkiä, mikäli niitä saattoi nähdä.
Hän oli ilmeisesti laihtunut. Hänen piirteensä olivat käyneet huomattavasti terävämmiksi, ja jos hänen kasvonsa olisivat olleet vähemmän ruskeat, olisi niiden kalvakkuus varmaankin pistänyt silmään.
Taas epäileviä mietteitä alkoi risteillä hänen aivoissaan. Muisti palautti synkkiä kuvia, joita hän oli nähnyt sadottain: rauhallisia koteja, jotka olivat muuttuneet Bakkuksen temppeleiksi; joissa tylsistyneitä ihmisiä virui puolihorroksissa tuoleilla, taikka joissa nuoret tytöt puolipukimissaan tanssivat lätäköiden ja särkyneiden lasien peittämällä pöydällä. Hän oli niissä käynyt, nähnyt kaiken nopealla silmäyksellä ja taas mennyt. Se oli jättänyt jälkiä hänen hermostoonsa ja muuttanut iloisen katseen synkäksi ja katkeraksi.
Vaikka hänen järkensä ei voinut kumota Jäkälän suunnitelman perusteluja, niin hänen herkkä sydämensä vieroksui niitä. Hän ei voinut pitää katsettaan tarmokkaasti suunnattuna tulevaisuutta, päämäärää kohti ja unohtaa nykyisyyttä. Hän oli liikaa impulsiivinen. Kesän kukkien tuoksu, laineiden laulu, ohikiitävän hetken kevytmielinen ilo, kaikki se oli hänelle enemmän kuin järkähtämätön, kolkko työskentely asetetun tarkoitusperän saavuttamiseksi. Katsellessaan siinä sumuista yötä hän haikean kaipuun vallassa muisteli jotakin kaukaista metsälampea, jonka poukamassa yksinäinen onkimies harjoittaa pyyntiään.
Sitten hän johtui ajattelemaan tarmokasta valtiomiestä, joka keksii nerokkaan hyökkäyssuunnitelman ja valmistaa vuosikausia armeijaa sitä varten, hankkii murhakoneita, punoo juonia. Kuinka ei tällainen mies mielikuvituksessaan kuule niitä hätähuutoja, näe sitä kurjuutta, jonka hänen suunnitelmansa täytäntöönpano vaatii? Kuinka hänellä voi olla voimaa kylmästi sivuuttaa laskelmissaan kaikki tuo?
"En kestä tätä", ajatteli hän taas itsekseen, kuten niin usein viime aikoina. "Jos vielä pääsisin tavalliseen työhön kiinni, kuinka toisin sitä nyt tekisinkään. Kuinka mielelläni uhraisin kaikki voimani Jäkälän suunnitelman hyväksi, jos saisin tehdä jotakin muuta, jotakin, mitä tahansa, mutta ei tätä... ei tätä. Uhraisinkohan?... Eiköhän se ole harhaluulo jälleen? Ei minusta lopultakaan ole mihinkään... Kuinka turhia ovat nämä mietteenikin?"
Aavistuksellinen valon kajo ilmoitti aamun lähenevän. Hän nousi, alkoi riisuutua. Silloin puhelin kilisi. Synkkä pilvi kulki yli hänen otsansa, kun hän tarttuu kuulotorveen.
– Onko Löf?
– Puhelimessa.
– Ojala täällä. "Haukka" on ajanut karille sumussa, meripimeässä. Se on Leppäsaaren itäpäässä. Vänttinen soitti, he ovat jättäneet yhden miehen vahtiin ja soutaneet itse pikku veneellä maihin... Kuule, "Alli" on nyt rannassa, tavallisessa satamassaan. Ota heti auto ja aja sinne. Sinä olet siellä tunnin päästä. Ota miehet mukaasi ja tee sitten mitä parhaaksi näet. Vuoto kuuluu olevan aivan mitätön, mutta alus on pahasti karilla kiinni... En minä tiedä enempää, mutta koeta joutua. Sumu haihtuu kyllä, kun aurinko nousee, mutta silloin on myöskin vaara käsillä... Terve sitten ja soita heti kun voit.
Alli on pieni mutta nopeakulkuinen moottorivene ja nyt kiitää se täyttä vauhtia kesäistä, sumun kattamaa merta pitkin. Aurinko on nousemassa, tuuli viriää ja kiihtyy. Usva häälyy kuin huntu ja ohenee ohenemistaan; sen sylistä sukeltaa yhä uusia saaria näkyviin.
Konrad Löf seisoo keulakannella ja tuijottaa etäisyyteen. Rinta kohoilee vauhdin synnyttämän vapauden tunteen vallassa, mutta samalla kaihertaa sitä kipeä, hapuileva kaipuu. Kuinka ihana on yö ja loputon meri! Se kiihtää ja viekottaa, kutsuu rannattomille ulapoilleen. Orpo tunnelma täyttää mielen; hän on yksinään; polyteekkarit, ainoat toverit, ovat aikoja sitten hajaantuneet mikä minnekin, mutta häntä sitoo tämä helvetillinen työ... Hän vetää raikasta aamuilmaa keuhkonsa täyteen ja laulaa, laulaa taas, kuten entisinä, valoisina aikoina:
Mitä huolin minä huolistani!
Teen maljan taas itselleni.
Sen maljan kun pohjahan nautin,
niin haihtuvat taas huoleni.Edessä, hieman oikealla, näkyy pieni tumma pilkku niinkuin matala pitkähkö kivi. Konrad Löf kohottaa kiikarinsa ja tarkastelee sitä: sehän on vene, joka keinuu kuin irti päässeenä yhä kasvavilla aamu-aalloilla. Ilmeisesti se on pieni moottorivene, mutta kone ei käy; joku istuu liikkumattomana tuhdolla.
Nyt veneessäolija on havainnut "Allin". Hän nousee, tähyilee hetken ja alkaa sitten liehuttaa jotakin valkeata, varmaankin hän on joutunut tuuliajolle; kone kai on mennyt rikki... Mutta mitä, sehän on nainen, aivan selvästi! Ja yhä vimmatummin heiluu valkea liina kädessä...
Alli syöksyy yhä lähemmäksi ja Konrad Löf katsoo ja katsoo. Mitä?... Eihän se voi olla mahdollista! Ja kuitenkin, hän ei voi erehtyä: veneessä seisoo kaunis rouva Vikman kalpean ja hätääntyneen näköisenä. Nyt tuntee hän jo Konrad Löfin ja ilon puna kohoaa kasvoille.
– Ah, tekö se olette, herra Löf, tekö se todellakin olette! Kuinka kiitän jumalaa, että huomasitte minut, huudahtaa hän vilpittömästi, samalla kuin pelastuksen riemu saa hänen kyynelten punaamat silmänsä jälleen kostumaan.
Mutta Konrad Löfin muoto synkkenee ja ohimosuonet kohoavat esille. Siinä oli taas yksi niitä, jotka häpesivät sitä, että hän oli astunut heidän kynnyksensä yli ja puristanut heidän kättään. Hän kysyy kylmästi ja asiallisesti:
– Miten ihmeessä te rouva olette täällä tähän aikaan?
– Voi, herra Löf, minä olen ollut täällä koko yön. Minä lähdin illalla viemään miestäni yhdeksän laivalle, meidän huvilastamme, tiedättehän. Niinhän minä olen tehnyt monen monet kerrat. Mutta kun käännyin kotiin, niin kone seisoi vähän matkan päässä. Jo silloin oli hiukan usvaa merellä. Minä osasin muuttaa kynttilän ja kone lähtikin sitten taas käyntiin. Mutta sumupilvi oli nopeasti kasvanut paksuksi kuin seinä. Minä en nähnyt kuin vähän matkaa eteeni, lopuksi vain muutaman metrin. Oli pakko hiljentää vauhtia, enkä minä enää tiennyt, missä olin. Voi, minä ajoin ja ajoin hiljalleen niin kauan kuin bensiiniä riitti. Mutta sitten loppui sekin ja minä olin aivan neuvoton. Meri oli onneksi aivan tyyni, mutta kyllä tämä yö on silti ollut kauhea.
– Kauaksi te olette eksynyt huvilaltanne, huomauttaa Konrad Löf. – No niin, meiltä te kyllä saatte bensiiniä.
– Voi, herra Löf, mitä se auttaa, kun en yhtään tiedä, missä olen. Rupeaa tuulemaan ja minä pelkään. Tehkää niin hyvin ja opastakaa minut perille.
– Siihen meillä ei nyt ole mitenkään aikaa, vastaa Löf otsaansa rypistäen. – Ei millään muotoa.
Mutta sitten jotakin välähtää hänen mieleensä. Hän nakkaa päätä ja silmät säihkyvät oudosti.
– Mutta te voitte tulla veneeseen, tulla mukaan. Kun työmme on tehty, saatamme teidät kotiin.
Ja kun hän on auttanut rouvan "Alliin", hän miltei huutaa:
– Niin, te saatte nyt nähdä, kuinka trokarit työskentelevät. Hah, hah! Eikö se ole sopiva loppu öisille seikkailuillenne... Miehet, tässä on tullivirkamiehen rouva, minulla on kunnia esittää hänet teille. Ei ole haitaksi hänen miehensä ammatille jos hän nyt tutustuu meidän puuhiimme. Hanat auki! Täysi vauhti päälle! Ja sitokaa pikku vene niin lujaan, ettei se matkalla irtaannu... Eteenpäin! Yhä kiivaammin! Sillä lailla!... Elomme päivät ovat elämyksistä rikkaat ja hylkiöiden kohtalo on armollinen!
Sitten hän kääntää rouvalle selkänsä, menee jälleen keulakannelle seisomaan ja hyräilee siellä jotakin yrmeänä ja epäkohteliaana, kädet taskuihin sullottuina.
Leppäsaari aamuauringon viistojen säteiden kultaamana!
Karille ajanutta Haukkaa ei vielä näkynyt; se oli varmaankin pitkän tuuhealeppäisen niemen suojassa. Vauhtia hiljennettiin ja eteneminen tapahtui varovammin; eihän voinut tietää, mitä oli odotettavissa.
Tuuli kantoi korviin joitakin teräviä ääniä, ikäänkuin vasaran lyöntejä jotakin kumahtavaa pohjaa vasten. Konrad Löf komensi kaikki kyyristymään moottorin pohjalle ja hiljensi vieläkin vauhtia.
Jo pääsee Alli niemen takaa ja kimmeltävä ulappa avartuu sen eteen. Siellä, noin puolen kilometrin päässä, köllöttää Haukka hieman kallistuneena. Mutta siellä näkyy miehiä, yksi kaksi, neljä miestä ja suuri moottorivene seisoo liikkumatta aivan lähellä... Nyt ovat miehet jo huomanneet Allin, he hyppäävät moottoriinsa, joka lähtee täyttä vauhtia Allia kohti...
– Jyrkkä käännös ympäri! Pieni vene irti! Katkaiskaa vetoköysi. Ja pysykää kumarruksissa, ne ovat Lehtiön miehiä!
Terävinä kajahtavat Konrad Löfin komentosanat ja Alli tekee kauniin käännöksen samalla kuin sen vauhti jälleen lisääntyy. Rouva Vikmanin pieni ulkolaitamoottori jää kellumaan vaahtoihin.
Samassa pamahtaa laukaus, toinen, kolmas. Kuulat vinkuvat ilmassa ja roiskuttavat korkealle vettä aivan Allin vierestä.
– Ne ampuvat suoraan päin! Laskekaa niemen taakse ja niin lähelle rantaa kuin voitte, huutaa Löf jälleen.
Ja sitten:
– Jos me joudumme heidän käsiinsä, olemme hukassa. He ovat jotenkin saaneet tietoonsa Haukan haaksirikon ja aikovat takavarikoida sen... kostaa entiset kolttoset... Siellä on itse Lehtiö, joka taas on vapaalla jalalla... Mitään armoa ei ole odotettavissa.
Sitten Konrad Löf tempaa nopeasti pelastusrenkaan ja työntää sen rouva Vikmanin kaulaan.
– Hiljentäkää... Lähemmäs rantaa... Rouvan ja minun on yritettävä maihin niin kauan kun he eivät ole vielä selvillä, kuinka monta ja ketä meitä on täällä... Ajakaa sitten seuraavan niemen ympäri ja suoraan ulapalle... Ja antautukaa, muuten he ampuvat teidät upoksiin... Antautukaa ajoissa, he eivät tapa teitä. Mutta älkää henkenne uhalla puhuko mitään meistä, vaan sanokaa, että olitte kahden.
Alli hiljentää vauhtiaan. Konrad Löf luo vielä nopean silmäyksen niemen kärkeen, mutta Lehtiön miehet ovat toki vielä sen takana. Sitten hän tarttuu tuimasti kalpean rouvan käteen.
– Rohkeutta! Hypätkää, se on ainoa mahdollisuus! He tuntevat teidät ja he tuntevat minut... tämä on ainoa pelastuskeino... Nyt!
Hän on riuhtaissut pelosta taintumaisillaan olevan rouvan mukanaan mereen. Vettä on vielä kainaloon saakka. Hän miltei kantaa rouvaa sylissään ja rientää kaikin voimin rantaa kohti.
– Antakaa mennä, huutaa hän vielä miehilleen kättään heiluttaen ja Alli kiitää kuin lintu toista niemenkärkeä kohti.
Hän tuntee hien pisartuvan otsalleen huolimatta viileästä kylvystä. Onnistuuko tämä? Ehtivätkö he leppien suojaan? Ranta lähenee, mutta rouvan jalat eivät enää kestä. Kun vettä on vain polviin saakka, tempaa Konrad hänet syliinsä ja ponnistaa henkensä edestä maata kohti.. Siinä on vallinmuotoinen rantaäyräs, jonka päällä kasvaa muutamia vaivaisia pensaita. Huohottaen hän heittäytyy taakkansa kanssa sen taakse ja luo sitten kuoleman jännityksessä silmänsä merelle. Sekunti... kymmenen sekuntia... Siinä syöksyy Lehtiön komea Hai niemen takaa... Onko hän huomannut? Laskeeko hän rantaan?... Mutta ei, suunta on suoraan Allia kohti. Taas pamahtaa kivääri, mutta samassa Alli on jo toisen niemen suojassa... Ah,, varsin pian se kyllä on joutuva kiinni... Kunhan miehet ymmärtäisivät jo heti seisottaa koneen, niin ei olisi enää vaaraa ampumisesta.
Nyt katoaa Haikin niemen taa. Nopeasti tempaa Konrad Löf hiljaa uikuttavan rouvan jälleen syliinsä ja kantaa hänet syvälle leppätiheikköön. Jumalan kiitos, pahin näyttää nyt olevan ohitse.
– Tämähän on hirveätä, valittaa rouva Vikman yhä itkien. – Minä olen aivan märkä. Miksi te pakoititte minut hyppäämään mereen? Saarihan on aivan autio, me emme pääse koskaan täältä.
Konrad Löf ei juuri häntä kuuntele, mutta vastaa kuitenkin jotakuinkin tylysti:
– Se ei ole pahinta, rouva. Jos minä olisin joutunut heidän käsiinsä, olisin mennyttä miestä, ja te tiedätte varsin hyvin, mistä syystä. Ja te! Tullivirkamiehen rouva! He olisivat kyllä saaneet selville, kuka te olette, ja silloin teillä ei olisi ollut odotettavissa mitään hyvää noilta roistoilta... sitäpaitsi, emme me suinkaan vielä ole päässeet heistä.
Nuorukaisen viimeiset sanat saivat rouvan vaikenemaan säikähdyksestä ja pelosta. Mutta Konrad Löf itse kuulosteli jännittyneesti merelle. Ei toki enää ammuttu, eikä ihmishenkiä ollut vaarassa. Nyt oli varmaankin Hai jo saavuttanut Allin ja hän oli laskenut oikein arvellessaan, ettei Lehtiö kuitenkaan uskaltaisi tahrata käsiään vereen ilman aihetta.
Nyt kuului moottorin tykytys jälleen. Se läheni, kiertäen saaren toista puolta. Konrad kehoitti rouva Vikmania pysymään ääneti paikallaan ja hiipi itse varovaisesti eteenpäin leppien suojassa. Aivan oikein. Hai läheni hiljaa, vetäen Allia perässään. Nähtävästi he eivät niin vain halunneet jättää Haukkaa... Nyt he laskivat ankkurin. Sitten heitettiin Löfin kaksi sidottua miestä Hain pohjalle niin säälimättömästi, että heidän valitushuudahduksensa kuului myötätuulessa tänne saakka... Ja nyt! Lehtiö miehinensä siirtyy kiväärit kädessä Alliin. He menevät karilla kellettävän Haukan luo. Kolme miestä astuu sisään, mutta neljäs ajaa Allilla kiinni rouva Vikmanin pienen veneen ja jää sitten pitkän, leppäisen niemen kärkeen vahdiksi... Nähtävästi eivät Lehtiön miehet halua tulla toista kertaa yllätetyiksi.
Silloin välähtää Konrad Löfin päähän uskalias tuuma. Hetken hän tähystelee, arvioi mahdollisuuksia. Sitten hän hiipii takaisin rouvan luo ja kuiskaa tälle:
– Minä jätän teidät nyt yksin. Olkaa hievahtamatta, ääntä päästämättä, mitä tahansa kuulettekin. Jos onnistun, on se samalla teidänkin pelastuksenne. Jos minun käy huonosti, niin teillä on kaksi mahdollisuutta: joko huutaa ja näyttäytyä noille tylyille miehille, tai sitten jäädä tänne. Suosittelisin omasta puolestani jälkimmäistä. Kun päivä nousee, ei teidän enää ole vilu, vaikka olettekin märkä. Tämän saaren toisessa päässä on kalasauna, olen varma, että siellä on tulitikkuja. Aluksia kulkee tästä niin usein ohi, että nälkään ette kuole, se ei ainakaan ole luultavaa. Ja jos teette suuren tulen rannalle, on todennäköistä, että se hyvin pian huomataan. Eihän luotsitupakaan ole kaukana.
Tuskan vallassa on rouva kuullut hänen sanojaan.
– Te ette saa jättää minua yksin, herra Löf.
– Ei ole muuta mahdollisuutta.
– Voi, sehän on kauheata. Mitä te sitten aiotte?
– Koetan saada heidän moottorinsa haltuuni.
– Mutta hehän ampuvat teidät!
Konrad kohauttaa olkapäitään.
– Ei, ei, te ette saa jättää minua. Tehän menette suoraan surman suuhun, enkä minä edes ymmärrä, mikä teidän tarkoituksenne oikein on. En minä uskalla olla täällä yksinäni. Voimmehan me odottaa, kunnes he ovat menneet ja sitten yhdessä tehdä merkkitulet. Voi, hyvä herra Löf! Älkää toki jättäkö minua!
Ja rouva itkee hiljaa, ihan äänettömästi, kuumien kyynelten vieriessä kalpeita poskia pitkin.
Konrad Löf katselee häntä hetken aikaa ja hänen otsansa synkkenee.
– En juuri ole sopiva seuramies rouvalle. Sehän on muistaakseni oma mielipiteenne.
Rouva tarttuu kiihkeästi häntä käteen ja puristaa sitä polttavin sormin.
– Voi, herra Löf, herra Löf.
Mutta Konrad tuijottaa jurosti maahan. Sitten päättävä ilme jälleen näkyy hänen kasvoillaan.
– Älkää olko huolissanne, hän sanoo. – Mikään vaara ei teitä uhkaa, ymmärtääkseni.
– Mutta te, mutta te...
Konrad Löf katsoo häneen kummallisesti; hänen silmissään on uneksiva ja samalla kolkko hohde.
– Mitäs minusta... Jääkää hyvästi.
Ja niin hän lähtee, jättäen rouvan kyyristyneeseen asentoonsa itkemään. – – –
Hän hiipii vatsallaan veteen ja jättäytyy aaltojen varaan; nämä käyvät tasaisina, mutta kuitenkin riittävän korkeina tarjotakseen hänelle aika ajoin hiukan suojaa. Niemen kärjessä oleva vahtimies ei voi nähdä tähän paikkaan, ja nuo kolme, jotka ovat Haukassa, tekevät työtä niin ahkerasti, että onnistumisen mahdollisuuksia kyllä on. Hän sukeltaa, nostaa vain sen verran päätään, että saa siemaistuksi ilmaa ja sukeltaa jälleen. Pääseekö hän perille, ankkurissa kiikkuvan Hain luo? Jos hänet huomataan, on hän varmasti kuoleman oma.
Yhä suurempana, yhä lähempänä kuvastuu Hain harmaa kylki. Hän on suorittanut jo puolet matkasta, kaksi kolmannesta... Vielä muutama veto ja hän on veneen luona... Nyt hän pääsee jo sen suojaan ja hengähtää helpotuksesta... Nyt hän tarttuu ankkuriketjuun toisella kädellään ja koettaa toisella kohottaa ankkuria. Se on lujassa, hyvin lujassa, mutta kun hän ponnistaa kaiken voimansa se vihdoinkin antaa perää. Varovasti hän vetää sen yhä lähemmäs; vene lipuu jo hiljaa ja nyt on kiire. Hän saa ankkurin viimein käteensä, kietaisee ankkuriketjua sen sakarain ympärille ja jättää sen sitten veden pintaan riippumaan... Nyt ui hän veneen keskikohdalle, tavoittaa äärimmäisellä ponnistuksella sen reunan, vetää itseään varovasti yhä ylemmäs ja ylemmäs, kaiken aikaa tarkasti pitäen silmällä Haukan miehiä. Jo pyöräyttää hän ruumiinsa yli laidan... on veneessä ja tekee hiljaisuuseleitä sidotuille, ällistyneille miehilleen, jotka veneen pohjalla maaten tuijottavat häneen kuin kummitukseen. –
Seuraavana hetkenä humahtaa Hain suuri moottori täydellä voimalla käyntiin. Vene vavahtaa, sitten se tuntuu hypähtävän ilmaan ja syöksyy kauniissa kaaressa, perän vaahdotessa korkeina kuohuina, leppäisen saaren taa.
Haukassa olevat miehet ällistyvät ensin niin, että he eivät tuokioon osaa tehdä mitään. Sitten he tempaavat kiväärinsä ja useita laukauksia pamahtaa. Mutta Hai on silloin jo miltei saaren suojassa ja jatkaa hirmuisella vauhdilla kulkuaan. Kun yhtäkään päätä ei näy yli laidan, eivät Haukan miehet osaa ajatella muuta kuin että joku sidotuista on onnistunut pääsemään kaikesta huolimatta irti.
Konrad Löf on leikannut miestensä siteet ja seisoo nyt peräsimeen nojaten, hurjasti hurraten ja heiluttaen likomärkää lakkiaan.
– Hurraa! Kas se kauppa veteli! Jos teille jäi Alli, niin meillä on Hai, ei ole vaihdossa valittamista!
Hän ohjaa luotsitupaa kohti täydellä vauhdilla.
– Saadaanpa nähdä, kuka Haukan perii, jatkaa hän yhä hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä säihkyvät ja kasvojen ilme on ikäänkuin kirkastunut seikkailun hurmiosta.
Kun Lehtiö näkee Hain kiitävän luotsitupaa kohti, ymmärtää hän heti, mikä on tarkoituksena. Alli ajaa nopeasti karilla olevan Haukan rinnalle, joitakin laatikoita nostetaan kiireesti toisesta veneestä toiseen ja sitten aikaa nopea pako.
Muuan Löfin miehistä on ojentanut kiikarin ja seuraa heidän puuhaansa.
– Yrittäkää vaan, sanoo hän vahingoniloisena. – Ette siihen paljoakaan lastaa, siinä on melkoinen vuoto.
– Onko Allissa vuoto? kysyy Löf.
– Ne saivat ammutuksi perän läpi ja kuula vei melkoisen kappaleen mennessään.
Heti paikalla Konradin päässä syntyy uusi ajatus. Hän hiljentää vauhtia ja tarkkaa vihollistensa pakoa huolellisesti. Jos kerran Alli vuotaa, niin ei ole pelkoa siitä, että he palaisivat. Hän hiljentää yhä ja odottaa. Nyt katoaa Alli saarten suojaan. Silloin Konrad pyörtää hitaasti ja palaa Haukan luo.
Lehtiön miehet ovat saaneet sen melkein kuntoon. Hän komentaa miehet työhön ja auttaa itse minkä voi. Kuluu puolituntinen. Silloin hyppäävät kaikki veteen, matalalle karille. Huutoa, ponnistusta hetkinen ja Haukka kiikkuu vapaana aalloilla.
– Te viette sen määräpaikkaan. Siellä on kaikki kunnossa, sanoo Konrad Löf. – Minä pidän huolta Haista, kun ensin olen vienyt sillä tuon rouvan kotiin.
– Osaatteko te? kysyy muuan miehistä.
– Huonosti minä tätä merta tunnen, mutta sen verran luulisin aivan hyvin osaavani. Ja onhan minulla merikortti. Ainahan siitäkin on apua.
Konrad Löf on ajanut kiinni rouva Vikmanin pienen veneen, sitonut sen lujasti Hain perään ja pannut sitten koneen käymään täydellä voimalla. Kun hän kuulee, kuinka moottorin humu yhä kiihtyy, tuntee, kuinka vene vapisee, ja näkee, kuinka kuohut valkeassa raivossa syöksyvät toisiaan vastaan veneen perässä, niin omituinen, aiheeton raivon tunne herää hänen omassa rajussa sydämessäänkin.
Moottorin huumaava ääni ja tavaton vauhti ovat hänestä kuin jotakin villiä musiikkia; hän haluaisi syöksyä jonnekin, tappelun tuoksinaan, sodan veriseen temmellykseen ja iskeä, hosua sokeasti ympärilleen, niin kauan kuin voimia riittäisi. Väreitä kiitää läpi hänen ruumiinsa ja hänen silmistään säihkyy tyly ja raaka viha, kun hän katsoo tuota rouvaa, joka nyt istuu tuossa peloissaan ja äänettömänä, mutta joka kerran on juhlallisesti ilmoittanut häpeävänsä hänen kätensä puristusta. Joka kyllä oli äsken lentää hänen kaulaansa pelastuksensa rajattomassa riemussa, mutta joka rantaan päästyään kukaties häpeäisi mainita pelastajansa nimeäkin.
– Te olette rohkea ja neuvokas mies, herra Löf, yrittää rouva parka pelkonsa keskeltä, toisen tylyn ilmeen masentamana.
Mutta Konrad vastaa purevasti:
– Se kuuluu ammattiin.
Ja kun hän näkee rouvan pelosta tarttuvan vaistomaisesti veneenlaitaan ja samalla nolostuneena ja pahoilla mielin kääntävän katseensa pois, niin tuo omituinen raivo kuohahtaa hänessä uudella voimalla. Hän etsii sanoja johonkin ilkeyteen, pistävään raakuuteen... Sitten hän kiinnittää peräsimen suoraan asentoon ja hyppää kalpeana perälaudalle, niin rajusti, että vene rysähtää, ja alkaa hurjasti laulaa:
Vaikka minä olen näin pikkunen poika
ei tarvitte irvistellä,
hep halialilei, sen salvari vei,
ei tarvitte irvistellä.
Eihän sitä tiedä kenen mamman poika
saa rautoja helistellä,
hep halialilei, sen salvari vei,
saa rautoja helistellä.
Pikkuinen olen minä kattella,
mutta iso minä olen syödä,
hep halialilei, sen salvari vei,
mutta iso minä olen syödä...Kun hän näkee rouvan kiusaantuneen ilmeen ja maahanpainetut silmät, niin etova itseinhon tunne käväisee hänen mielessään. Mutta seuraavana hetkenä hänen silmänsä leimahtavat ja hän hypähtää raivoisana rouvan eteen. Hänen rintansa nousee ja laskee ja sanat tulvivat sekavana ryöppynä, kun hän kähisee:
– Keneksi te minut oikeastaan luulette, rouva? Olenko joku romaanisankari, joka ritarillisesti panee henkensä alttiiksi naisen edestä ja saattaa hänet sitten kainosti kumartaen kotiin? Kaukana siitä, minä vaadin palkkani! Salakuljettaja ja trokari, jonka jäljestä säädylliset ihmiset lakaisevat huoneensa tomun, tietää kyllä, kuinka se käy päinsä! Te luulette nyt olevanne turvassa, olevanne pelastettu. Mutta te unohdatte, kuka minä olen. Katsokaa, ei ole muuta kuin taivas ja meri ja tämä kiitävä venhe. Huutakaa vaikka kuinka, kukaan ei kuule, taistelkaa vaikka kuinka, mitään ei se auta. Huultenne hehku on kyllin suloinen Konrad Löfin palkaksi!
Ja hän kiertää rajusti märän käsivartensa rouvan kauniin vartalon ympärille ja suutelee kiihkeästi, sairaassa raivossa noita verettömiä huulia.
Jos hän on luullut kohtaavansa vastustusta, saavansa nauttia heikomman taistelusta, niin hän erehtyy. Rouva ei tee liikettäkään; hän on kuin pelon herpaisema... Sitten Konrad Löf tuntee noiden kauniiden huulten kuumenevan ja kun hän katsoo kasvoihin, näkee hän vienon punan kohoavan poskipäille. Hän hämmästyy, katsoo ja katsoo. Rouvan pää on yhä taapäin taipunut, eikä hän tee liikettäkään. Sitten noruu suljettujen luomien raoista raskaat kyynelpisarat ja pidätetty itku värähtelee huulten vaiheilla.
Konrad Löf saa kuin lyönnin. Hän tuijottaa yhä, polttavan häpeän ja karvaan katumuksen raadellessa rintaa. Hän näkee noiden hienojen sierainten värisevän mielenliikutuksesta. Silloin haluaisi hän kätkeytyä synkimpään pimeyteen, upota aaltoihin. Hän vaipuu polvilleen, suutelee rouvan kättä kunnioittavasti ja hartaasti, voimatta sanoa sanaakaan, hiipii sitten hiljaa peräpenkille ja laskee päänsä käsien varaan... Hän antaisi mitä tahansa, jos saisi äskeisen tekonsa tekemättömäksi.
Hän istuu siinä kuin lyötynä, tietämättä mitään ajan kulusta. Hän ei välitä venheestä, tuskin muistaa, että ollaan merellä. Hän vain tuijottaa suoraan eteensä. –
Kun käsi lempeästi laskeutuu hänen olalleen, niin hän säpsähtää. Rouva on tullut hänen viereensä ja sanoo hiljaa:
– Minä olen syvästi loukannut teitä ja te olette minulle vihainen. Mutta minä kadun sitä, kadun sydämestäni. En koskaan enää ajattele teistä mitään pahaa.
Konrad Löf kuulee sanat, mutta ei nosta päätään, ei voi nostaa päätään. Hänen hengityksensä tahti vain muuttuu hiukan. Sitten hänen hartiansa alkavat vavahdella... Hän puhkeaa äänettömään, kipeään nyyhkytykseen ja kätkee kasvot käsiinsä.
Hän nyyhkyttää kauan, hiljaa, mutta hillittömästi, sydämensä pohjasta saakka. Silloin nuori rouva sivelee kädellään hänen kiharoitaan, monta kertaa, ja hänen silmissään on neuvoton ilme kun hän kuiskaa:
– Mikä teidän on, herra Löf? Mikä teidän on?
III
UUTEEN ELÄMÄÄN
Huhu, joka leviää paljoa salaperäisempää tietä kuin konsanaan radiosanoma, teki tämän meriseikkailun johdosta Konrad Löfin jälleen kuuluisaksi. Ja, kuten jo ennen on sanottu, kuuluisuus ei suinkaan ollut hänenlaiselleen miehelle onneksi. Esivallan verkot kiristyivät hänen ympärillään ja silmälläpito kävi huolellisemmaksi. Kunnes hän eräänä päivänä oli täydellisesti kiinni.
Tässä hänen kiinnijoutumisessaan ei ole mitään kerrottavaa; ken ottaa käteensä jokapäiväisen sanomalehden, hän löytää sieltä melkeinpä milloin tahansa samankaltaisia juttuja, selostettuina sillä notkealla asiallisuudella, jota kynämme turhaan yrittäisi tapailla. Lainaamme tähän noista uutisista ainoastaan kaikkein välttämättömimmän:
'– – – Kun auto ei varoituslaukauksesta huolimatta pysähtynyt,
ampui poliisi kohti, lävistäen kuula ajajan oikean keuhkon ja
sortui tällöin auto ojaan.
Poliisikuulustelua ei vielä ole pidetty. Konrad Löf, joka jo
kauan on ollut poliisiviranomaisten silmälläpidon alaisena, on
suorittanut ylioppilastutkinnon. Hänet erotettiin teknillisestä
korkeakoulusta törkeän petoksen takia ja lienee hän sen jälkeen
vaipunut yhä syvemmälle rikollisuuden tiellä.'Saattaisi luulla tämän tapahtuman olevan alkuna varsinaiseen murhenäytelmään Konrad Löfin elämässä. Mutta nykyaikainen kohtalo seuraa muotia: se rakastaa sovinnaisuutta, kuten moderni suomalainen näytelmätaidekin. Se antoi vaihemieliselle sankarillemme pääsylipun hiukan väljemmille vesille.
Avonainen akkuna liikahtelee heikosti narahdellen lauhkeassa kesätuulessa ja tuuhean seljän tummanviheriät lehdet suhisevat vienosti. Aurinko paistaa; edes takaisin kiitävien pääskysten viserrys kuuluu selvästi.
Sairaalan siistillä vuoteella lepää nopeasti toipuva Konrad Löf. Hän on kyllä hieman kalpea, mutta hänen silmänsä säteilevät ja hänen kasvoiltaan kuvastuu aivan kehräävä tyytyväisyys ja iloisuus, kun hän puhuttelee nuorta tyttöä, joka juuri on ojentanut kätensä hyvästiksi:
– Niin, älä ollenkaan ole huolissasi, Nanni. Tulkoonpa mitä tahansa, minä kestän sen kyllä ja olen valmis kärsimään. Minä en välitä siitä vähääkään. Päin vastoin, minusta tuntuu kuin olisin päässyt jonkun hirveän taakan alta, ainakin vähäksi aikaa. En edes muista, milloin minun viimeksi on ollut näin keveä olla.
Nuori tyttö puristaa hänen kättään.
– Pysythän kiltisti vuoteessa, Konrad, että paranet pikemmin. Tulen taas, heti kun saan aikaa.
Konrad Löf hymyilee hänelle ja hymyilee vielä sittenkin, kun on jäänyt yksin. Tosiaan on hänen mielensä harvinaisen keveä. Auringon valo, kesän leppoisa tuntu, rauha, yksinpä tämä sairauskin tuottavat hänelle pelkkää iloa. Aavistus kuiskaa hänelle, että joku jakso hänen elämässään on päättynyt.
Tuossa pöydällä, jonka yllä keveä tomu parveilee auringon kultajuovassa, hehkuu suuri, tummanpunainen ruusu. Sen juurella on nimilippu, johon on merkitty C.B., eikä mitään muuta. Nopea mielikuvakudelma kiitää kuin filmi hänen tajunnassaan, mutta hän ei huoli syventyä siihen, sulkee vain silmänsä ja hengittää hiljaa ja tasaisesti.
Ovelle koputettiin. Suurimmaksi hämmästyksekseen Konrad näki insinööri Jäkälän astuvan sisään.
– Te... Te, insinööri! Te olette Suomessa jälleen!
– Olin täällä jo silloin, kun teidän onnettomuutenne tapahtui.
Mutta Jäkälä ei ollut niitä miehiä, jotka käyttävät sanoja ilman vakavaa tarvetta. Enempää siekailematta hän kaivoi sanomalehden taskustaan, haki esiin punaisella viivalla merkityn uutisen, taittoi lehden ja ojensi sen Konrad Löfille.
'Kiintoisa oikeusjuttu odotettavissa.
Konrad Löf tekee paljastuksia.
Asiantuntevalta taholta on meille ilmoitettu, että äskettäin
kiinni joutunut Konrad Löf tulee oikeuden istunnossa tekemään
täydellisen tunnustuksen ja antamaan yksityiskohtaisen
selostuksen toiminnastaan. Asiakirjoissa mainitaan yli 4,000
mitä kunnioitetuimpiin helsinkiläisiin perheisiin kuuluvaa
nimeä, joiden syyllisyyden kieltolainrikkomuksiin Löf lupaa
vastaansanomattomasti todistaa.'"Jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi", nämä runoilijan sanat kuvaavat erinomaisesti Konrad Löfiä nyt. Hän on todellakin ponnahtanut istumaan ja heleä veri palaa poskipäillä.
– Mutta tämähän on silkkaa valhetta. Tällaista minä en ole luvannut, enkä ikinä tee. En, vaikka elämäni riippuisi siitä, huohottaa hän kiihkeästi.
Insinööri Jäkälä ei vastaa halaistua sanaa, katselee vain nuorukaista hyvin tarkoin, hyvin uteliaasti.
– Minä olen kyllä antanut ilmi roistoja ja konnia ja toimittanut niitä samaan kadotukseen, jossa nyt olen itse. Mutta minä olen hävennyt sitäkin. Ja tähän, tähän minä en suostu... Minä en muutenkaan enää kestä teidän suunnitelmanne hirmuisuutta. Minä kyllä voin sen hyväksyä, mutta minä menehdyn sen alle... Insinööri Jäkälä, olen jo kauan aikaa aikonut kääntyä teidän puoleenne, mutta te olette ollut poissa. Minä teen sen nyt. Minä pyydän suoraan: vapauttakaa minut sitoumuksestani.
Jäkälän rauhallisuutta ei tämä kuohuva sanatulva vähimmässäkään määrässä häiritse. Hän on vaiti pitkän aikaa ja sanoo sitten:
– Ja mihin te sitten ryhtyisitte?
– Johonkin, mihin tahansa. En tiedä sitä, enkä ole ajatellut sitä. Minä menen isäni luo kuin tuhlaajapoika... Hän on kutsunut minua.
Jäkälän harmaisiin silmiin ilmaantuu hyvin lempeä, jopa surumielinenkin loiste. Hän sanoo hyvin ystävällisesti:
– Kuinka vähän te teette laskelmia, Löf!
Ja hetken kuluttua hän jatkaa:
– Uutinen on minun antamani, ettekö sitä ymmärrä. Ei ole tarkoitus, että te tekisitte siinä mainitulla tavalla, riittää, kun varmuudella tiedetään, että te voisitte niin tehdä. Se muuttaa oikeudenkäyntiä koko joukon, eikö se ole selvää. Hyvässä onnessa se saattaa johtaa siihen, että koko oikeudenkäynti jää...
Konrad Löfin otsa selkenee ja ihmetys syventää silmät. Taas tuo merkillinen myötätunto, jota hän aikaisemminkin on tuntenut Jäkälää kohtaan, väreilee hänen rinnassaan. Hän on kauan aikaa vaiti ja kummissaan, mutta lausuu sitten:
– Ymmärrän... nyt kyllä ymmärrän. Mutta se ei muuta sitä, mitä sanoin sopimuksestamme. Olen monta kertaa muistanut, että te kehoititte minua ajattelemaan lääkäriä, jos työ tuntuisi vaikealta. Olen yrittänyt sitä, mutta sydämeni kapinoi. Nytkään en muuta voi kuin uudistaa äskeisen pyyntöni.
– Silloin, samalla kertaa kun mainitsin teille lääkäristä, minä sanoin teille muutakin, vastaa Jäkälä verkalleen. – Minä sanoin, että teidän hyvin sopi alottaa siltä tasolta, mihin olitte lopettanutkin.
Ja tuokion kuluttua hän lisää:
– Se puoli toiminnastanne on nyt ohi, järjetöntä olisi ajatella sen jatkamista. Olisi edessä toinen puoli: teknillisen kehityksenne jatkaminen esittämääni päämäärää silmällä, pitäen... Mutta se päämäärä ei enää tunnu teitä viehättävän.
– Oi, kyllä, kyllä. Minä olen valmis yrittämään kaikkeni, kun vain pääsen tästä.
– Teillähän on kyllä turva isässänne, sanojenne mukaan, jatkaa Jäkälä hajamielisesti. – Mutta, luvallanne, luonteenne on sellainen, että se kaivannee säätelyä, ja siihen on määräsuuntainen tarkoitusperä, mikäli se on kyllin suuri ja ylevä, parahiksi omiaan. Niin, minä en suinkaan halua teitä sitoa, kaikki on omassa vallassanne.
Konrad Löfin silmät loistavat ja hän kysyy hätäisesti ja uteliaasti kuin lapsi isältään:
– Päästättekö te minut Amerikkaan?
Taas lempeä välähdys käväisee Jäkälän silmissä.
– Milloinka te haluaisitte?
– Heti! Heti paikalla kun pääsen tästä. Minä toivun kyllä laivalla. Mutta jos minun on pakko viipyä täällä, niin ihmisten ylenkatse painaa minut maahan. Täällä minua ei sido mikään.
Jäkälä mietiskelee hetken.
– Kun toivutte, niin lähdette; siihen mennessä minä järjestän asian.
Kirjoitan insinööri Johanssonille [vert. Petsamon rata. Tekijän huom.]
Chicagoon. Hän on iloinen mies, hieman teidän kaltaisenne.Konrad Löf ei lausu kiitoksen sanaa. Kaikki tavalliset lauseparret tuntuvat niin turhille tähän merkilliseen mieheen kohdistettuina. Konrad vaikenee; Jäkälä vaikenee. Kuluu pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa.
– Etsin teidät melkein väkivalloin ja olen teistä tavallaan vastuussa! Teidän huolenne ovat osaltaan minunkin hartioillani.
Jäkälän ääni on oudon tukahtunut, kun hän hiljaa lausuu nämä sanat. Sitten hän näyttää niitä häpeävän; omituinen häivähdys kiitää yli kasvojen ja silmät rävähtävät; hän jää tuijottamaan hajamielisenä ulos.
Konrad Löf, joka siinä makaa vammastaan vielä heikkona ja herkkä sydän kaikelle alttiina, kuulee kyllä äänen ja katsoo häntä. Aurinko paistaa Jäkälän ohimoille; siinä näkyy jo kimmeltäviä, hopeanhohtoisia hiuksen päitä. Ja nyt tahtoisi Konrad Löf, joka uudelleen on muuttunut lapseksi, syleillä tuota yksinäistä miestä.
Konrad Löf istuu nojatuolissa iloisenvärinen huopa ympärillään ja tarkastelee erästä luetteloa. Hän on jotakuinkin toipunut ja sangen keveällä mielellä.
Nanni, jonka ilmeessä, liikkeissä, koko olennossa on eräänlaista kuumeista ja tavoiteltua iloa, kuuntelee hänen esitystään.
– Kun pääsen tästä, en tahdo mennä yhteenkään kauppaliikkeeseen, ettäs sen tiedät. Minä menen suoraan laivaan, sitä varten sinun pitää hankkia minulle kaikki, partasaippuaa myöten. Saat kyllä juosta, Nanni parka, mutta ei auta. Ja sitten sinun pitää huomauttaa minulle, jos mitä vielä puuttua.
– Kyllä sinun matka-arkkusi pitäisi olla kunnossa, vaikka lähtisit huomenna, naurahtaa nuori tyttö.
Konrad hymyilee hänelle ja saa kurkoittamalla hänen kätensä omaansa.
– Ja muistatkohan enää koskaan minua, Nanni, kun olen siellä kaukana?
– Sinä tiedät sen liian hyvin, Konrad. Minä en kyllä sinua koskaan unohda.
Hän koettaa sanoa sen iloisesti ja rauhallisesti ja hymyn keveys on kokonainen naisellinen sankarityö. Mutta pieninkin värähdys äänessä, silmien vähäisinkin petos paljastaa Konradille riittävän hyvin hänen mielensä levottomuuden. Nuorukainen tutkii häntä, kiusaa häntä, hyväilee häntä ja odottaa odottamistaan. Miksei tuo tyttö sano: "mutta entä sinä, Konrad, muistatko sinä koskaan minua", tai "minä olen kyllä jo haihtunut mielestäsi, ennenkuin ehdit rantaankaan". Mutta hän ei sano, ei viittaakaan mihinkään sellaiseen. Veri vain polttelee täplinä poskipäitä ja hymykuopat värisevät väkinäistä naurua. Hän vain toimittelee Konrad Löfin ostoksia huolekkaalla ja käytännöllisellä asiallisuudella.
Kunnes Konrad yllättävästi laukaisee:
– Jaha, Nanni, nytpä taas muistan jotakin. Sinun pitää mennä ostamaan kaksi sormusta.
Tyttö ei vielä tajua, mutta muuttuu totiseksi; nuorukainen tarkastaa häntä nautinnolla.
– Niin, kaksi sileää kultasormusta, ihan ensi tilassa. Toisen, joka sopii sinun sormeesi, ja toisen, jonka arvaat sopivan minulle...
Silloin tyttö valahtaa lumivalkeaksi ja hänen hento ruumiinsa vapisee; silmät tuijottavat auenneina, liikkumattomina suoraan nuorukaisen silmiin. Konrad säikähtää, luulee hänen pyörtyvän.
– No, mikä nyt tuli, Nanni?
Tyttö lysähtää polvilleen hänen viereensä ja pusertaa kuin kouristuksessa hänen käsivarttaan. Silmät ovat kuivat, mutta loistavat kuin kuumeessa; sitten kalpeus katoaa ja poskille kohoaa teräväreunaiset, polttavat läikät.
– Ei, ei, ei, ei, kuiskaa hän kiihkeästi, ravistaen päätään moneen kertaan. – Se ei käy päinsä.
Mutta Konrad Löf on nyt voimakas ja tyyni; hän on miltei utelias; joku vaisto sanoo hänelle, että hän tällä hetkellä voi nähdä tulevaisuutensa, jos osaa katsoa.
– Eikö käy päinsä? Etkö sinä huoli sormusta minulta, Nanni?
On mahdotonta kuvata ilmettä, joka syttyy tytön suuriin silmiin, kun hän luo ne nuorukaiseen; koko hänen sielunsa on siinä katseessa. Mutta hän ei sano mitään. Sitten, kummallisen hurmiotilan vallassa, hän nopeasti, polttavin huulin suutelee nuorukaisen kättä.
Ja sitten, toisella kertaa, kun he jälleen keskustelevat tulevaisuudestaan, sanoo Konrad Löf:
– Se sormus ei ole mikään side, Nanni, eikä siihen liity mitään valoja. Se on pikemmin muisto, johon kaikki toiveemme kohdistukoot. Jos minusta koskaan tulee mitään, sitten vasta katsomme vieläkö se kiiltelee yhtä kirkkaana, vai onko se ruostunut.
Ovelle koputettiin. Sairaanhoitajatar ilmoitti, että joku vieras pyysi puhutella Konrad Löfiä, ja ojensi käyntikortin.
Vilhelm Löf
Sahanomistaja– Mene nyt, Nanni, mutta sinä et saa poistua vielä. Voi olla, että kutsun sinua, sanoi Konrad totiseksi muuttuen. – – –
Konrad ei ollut tuntea isäänsä, kun tämä astui ovesta. Hän oli laihtunut ja vanhettunut ja silmät olivat painuneet syvälle päähän. Entinen varmuus näytti kadonneen hänestä, hän oli kalpea ja epävarma ja hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi sen tervehdykseen.
Syntyi sietämätön hiljaisuus. Isä ei sanonut mitään ja Konrad ei katsonut voivansa alkaa; hän kuunteli sydämensä kumeita lyöntejä.
– Oletko sinä hyvin heikko vielä? kysyi isä vihdoin.
– Minä olen jo melkein terve ja voin varsin hyvin.
Sitten taas kului pitkä äänetön hetki, eikä vanha mies voinut mitään sanoa. Vihdoin hän nousi tuoliltaan, astui askeleen ja laski kätensä nuorukaisen olalle.
– Tuletko sinä nyt kotiin, Konrad?
– Näyttää käyvän, niinkuin kerran kirjoitin: en tule sinne ellen ensin itse tule joksikin... Minä olen nyt hyvissä käsissä, isä, ja pääsen Amerikkaan jatkamaan lukujani. Minulla ei ole mitään hätää.
Mutta kun hän näki vanhan miehen mielipahan, hän kysyi yhtäkkiä pulpahtaneen tunteen vallassa, tahtoen jollain tavoin hyvittää kasvattajaansa:
– Isä, enkö saa sanoa teitä sinuksi... niinkuin muut pojat?
Sahanomistaja hämmästyi ja vastasi hätäisesti:
– Kyllä, tietysti... mielellään.
– Sittenhän minä vielä saan olla sinun poikasi, isä... kaikesta huolimatta. Ja jos mitään tarvitsen, niin luonnollisesti ensinnä käännyn sinun puoleesi. – – –
– Niin, sanoi Konrad kellon nappulaa painaen, – hän rakasti minua silloin, kun en ollut mitään, kun minulla ei ollut mitään, kun luulin olevani aivan yksin ja hyljätty. Se ei mene koskaan mielestäni. Pidä vähän huolta hänestä, isä. Hän on hyvä sinulle, paljoa parempi kuin minä. Ja hän on kaunis ja nöyrä.
Kun sairaanhoitajatar avasi oven, sanoi Konrad:
– Pyytäkää, että neiti tulee sisään, jos hän vielä on täällä.
Ja kun nuori tyttö miltei pelokkaana oli astunut ovesta, hän jatkoi:
– Tässä on morsiameni, isä... Nanni, tässä on isäni.
Sahanhoitaja ojensi kätensä, johon tyttö tarttui tarpeettoman syvään kumartaen ja lehahtaen punaiseksi kuin ruusu. Sitten molemmat jäivät vastakkain seisomaan hyvin hämillään, tietämättä, mitä olisivat sanoneet toisilleen.
Hyrskyvä onnen tuntu sai Konrad Löfin vallattomaksi. Hän katseli heitä hetken hymyssä suin. Sitten hän sieppasi tyynyn selkänsä takaa ja heitti sillä morsiantaan.
– Varjelkoon, kuinka juhlallisia te olette! Suutele toki isääni, Nanni.
Tilanteen koomillisuus ei suinkaan tuosta kehoituksesta muuttunut. Konrad ojensi päänsä taaksepäin ja nauroi hillittömästi, täyttä kurkkua.
– Älä pahastu, isä! Suo anteeksi, Nanni... Voi isä, monta saarnaa sinä olet minulle pitänyt, enkä minä ole uskaltanut sanoa mitään. Mutta nyt minä uskallan. Nyt minä ryhdyn sinua neuvomaan. Sinun pitää nauraa! Et saa suuttua, isä, mutta tosiaan, sinun pitää nauraa. Sinun pitää rakastaa tuota lasta. Ja silloin ei vainkaan käy laatuun, että olet niin hirvittävän totinen.
Ja hän nauroi jälleen ilostaan juopuneena.
– Voi, sanoi hän sitten, – minkä ihmeen takia me olemme aina niin tärkeitä. Jos vain pääsisin ylös tältä tuolilta, tulisin ja syleilisin teitä molempia.
LOPPUSANAT
Sen mukaan kuin laiva lähenee Amerikan rannikkoa, luisuu samalla Konrad Löfin elämä pois sen alaotsikon alta, jonka olemme tämän kirjan kanteen merkinneet, eikä meillä enää ole oikeutta siihen näissä merkeissä puuttua. Hänen vaiheensa eivät kyllä vastedeskään olleet sellaiset, että ne olisivat kestäneet vertailua meidän, kunniallisten ihmisten säädyllisen elämän kanssa, mutta kuitenkin jotakin toista kuin hänen seikkailunsa hylkiönä.
Siltä varalta, että joku armelias lukija – kun nyt kerran maku on niin erilainen – sattuisi olemaan hänelle myötätuntoinen ja haluaisi vielä kuulla hänestä jotakin, lainaamme pari uutista myöhemmiltä vuosilta:
"Kansalaisemme Amerikassa. Konrad Löf, suomalainen ylioppilas, on t.k. 20 p. suorittanut diploomi-insinöörin tutkinnon Chicagon teknillisessä opistossa. Samana päivänä hänet vihittiin neiti Nanni Ruuhiveden kanssa, joka niinikään on suomalainen. – Hra Löf siirtynee suomalaisen yhtiön omistaman gyroskoopi-tehtaan palvelukseen Chicagossa."
"Rautalahden Saha on oston katitta siirtynyt Oy. Petsamon haltuun. Yhtiö aikonee perustaa sahan läheisyyteen suuren konepajan puuteollisuuskoneiden valmistusta varten ja tultanee sahaa käyttämään kokeilutarkoituksiin. Yrityksen teknilliseksi johtajaksi on kutsuttu insinööri Konrad Löf Amerikasta, sahan entisen omistajan Vilhelm Löfin poika."