[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frDP0PfsU4LyuPZWzEqXCafRkCMmG8FK0arFR0sz5xpY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1652,"Konrad Löf","Kara, Jalmari",1890,1936,"1652-kara-jalmari-konrad-lof","1652__Kara_Jalmari__Konrad_Löf","Erään hylkiön seikkailuja","romaani",[],[],"fi",1925,null,40237,248073,true,[],[],[],"Seikkailuromaani kertoo ylioppilas Konrad Löfin vaiheista ja lankeemuksista. Kevytmielinen nuorukainen ajautuu pelivelkoihin ja skandaaleihin, mikä johtaa välirikkoon isän kanssa. Tarina seuraa hylkiöksi leimatun nuoren miehen elämää sirkusmaailmassa ja merillä hänen etsiessään uutta alkua.","Jalmari Karan 'Konrad Löf' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1652.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KONRAD LÖF\n\nErään hylkiön seikkailuja\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\n\nI osa:\n\n    I. Sirkustyttö.\n   II. Pälkähässä.\n  III. Veto.\n   IV. Kilpailu.\n    V. Häväistysjuttu.\n   VI. Isä.\n  VII. Peli.\n VIII. Eroittaminen.\n\nII osa:\n\nI.\n\n    I. Rappiolla.\n   II. Koe.\n  III. Sitoumus.\n\nII.\n\n    I. Vanhoja tuttavia.\n   II. Seikkailu merellä.\n  III. Uuteen elämään.\n\nLoppusanat.\n\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nSaattaa olla arveluttavaa julkaista ylioppilas Konrad Löfin\nelämänvaiheita. Hän on valitettavasti sellainen, että monen\nmielestä hänen edesottamisensa ovat kirkas kauhistus, ja hänen\nkevytmielisyytensä ilmeinen pahennus. Nykyisenä aikana on kuitenkin\ntuhansittain ihmisiä, joiden syntiluettelo on paljoa synkempi, mutta\nvähemmän vaihteleva kuin sankarimme. Kun sanomalehdet, jotka sentään\njoutuvat sekä lasten että aikuisten käsiin, päivittäin tarjoavat\ntapahtumia, joiden rinnalla Konrad Löfin seikkailut vaalenevat\nviattomiksi, lienemme kyllin karaistuja kohtaamaan hänet kirjankin\nlehdillä.\n\nTämän hylkiön paheita ja vikoja voi ken tahansa itsetuntonsa hurskaassa\nriemussa osoittaa sormellaan; ja sehän lienee, halveksumisen ohella,\nsuurin nautinto, mikä meille itsekullekin on annettu.\n\nVielä siihenkin nähden, mitä olevaisista oloista kertomuksen yhteydessä\nsaattaa paljastua, käynevät mielipiteet eri suuntiin. Toiset\ntahtoisivat kauhistuneina silmälappuja, peittämistä, silittämistä;\nsilloin heidän mielestään olisi kaikki hyvin. Toiset taas haluaisivat\nkirkuvia värejä, korostamista, repivää paljastusta; silloin he olisivat\ntyytyväisiä. Tässä on vain yksinkertaisesti kerrottu kaikki se, mitä\nsankarimme vaiheista on tiedetty.\n\n_Kapteeni Teräs_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\nSIRKUSTYTTÖ\n\n\nSahanomistaja Löf sulki hitaasti lompakkonsa, josta hän vastikään oli\nantanut ensimmäisen opintokuukauden rahat pojalleen. Hän ei kuitenkaan\nsullonut sitä taskuunsa, vaan laski sen pöydälle, katsahti ulos kuin\najatuksissaan, viivytteli hetkisen ja kääntyi sitten jälleen\nnuorukaiseen päin:\n\n-- Niin, viime vuosi meni sinulta kokonaan hukkaan. Sinä et suorittanut\nainoatakaan tutkintoa, enkä ole täysin selvillä siitä, oletko saanut\nedes piirustukset valmiiksi. Sen sijaan sinä menetit rahaa enemmän kuin\nopiskelevalle nuorukaiselle on soveliasta. Minä en moiti sinua, enkä\npidä sinulle saarnaa. Olet ylioppilas ja siis täysin riippumaton.\nSinulla on riittävästi älyä käsittääksesi, mitä tulevaisuutesi sinulta\nvaatii. Mutta yhden asian minä sinulle sanon ja pyydän, että panet sen\nmieleesi: Tämän kerran saat vielä yrittää, enempää et.\n\nKun nuori Konrad Löf siinä tarkkasi isäänsä, niin kylmä, pelonsekainen\ntunne sai hänet valtaansa. Tuo varhain valkeaksi käynyt tukka, nuo\nkovat silmät ja julmuuteen vivahtavat juonteet suun vaiheilla, tuo\nmiltei liiaksi hillitty ääni, joka silti puri ytimiin saakka, kaikki\ntämä teki häneen jollain tavoin vieraan vaikutuksen, kuin olisi hänen\nedessään ollut tuntematon mies, eikä isä, ja omituisesti hänen\nmieleensä välähti se seikka, että sahassa kaikki pelkäsivät isää, joka\nkuitenkaan ei koskaan rähissyt.\n\nSahanhoitaja oli noussut.\n\n-- Hevonen näkyy jo odottavan. Hyvästi sitten, hän sanoi, ojentaen\nkylmähkösti kätensä.\n\n-- Hyvästi isä.\n\nSen jälkeen sahanhoitaja astui konttoristaan sisähuoneisiin ja\nnuorukainen hankkiusi rattaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löf oli komea polyteekkari, suorastaan liian kaunis. Kuinka\nhyvin sopikaan tupsulakki tuohon vaaleakiharaiseen päähän! Kuinka\nkirkkaina sädehtivätkään silmät selvien kulmakaarien alla, kuinka\nhienosti piirtyi nenä, kuinka kevytmielisesti kaartui tuo miltei\nhimokas suu.\n\nMutta nyt hänen kasvoillaan oli totinen, jopa alakuloinen sävy. Isän\njäähyväiset olivat jollain tavoin masentaneet hänet. Hän muisti iloissa\nja urheiluissa kiitänyttä kesää; nyt heloitti metsä jo syksyn väreissä.\nHän ajatteli kymmenen päivää kestävää tenttikautta, jonka kuluessa\nhänellä olisi ollut niin monta tutkintoa suoritettavana, eikä hänellä\nkuitenkaan ollut juuri mitään valmiina.\n\nHevosmatka loppui. Asemakin oli miltei tyhjä ihmisistä. Hän lähetti\nkotiin viimeiset tervehdykset kyytimiehen mukana ja astui junaan. --\n\nNiin, tuskinpa jäi muuta kuin katumus viime kesän muistoksi. Hän oli\ntosin ollut kaksi kuukautta praktikanttina Niemen konepajalla, mutta\nsekin oli ollut yhtämittaista kalastusta ja purjehtimista konepajan\njohtajan pojan, nuoren ylioppilaan kanssa... Kun hän kiitävän junan\nikkunasta silmäsi sinivälkkeisiä järviä, joiden kellastuvissa\nkaislikoissa sorsat soutivat tai melova ukko laski verkkojaan, niin\nhaikea kateus valtasi mielen. Yrjö, kesätoveri, sai vielä nauttia kaksi\nviikkoa. Miksi piti teknillisen korkeakoulun alkaa lukuvuotensa puoli\nkuuta aikaisemmin kuin yliopisto?... Viiltävä kaipuu herätti\nkuohahtavia haluja: teki mieli antaa mennä niin kauas kuin tietä\nriitti, jonnekin, minne tahansa, mihin kohtaloihin hyvänsä, mistään\nvälittämättä.\n\nJa kun lähemmin tarkkasi tuota haaveissaan istuvaa nuorukaista, hänen\nsirotekoista, mutta teräksistä vartaloaan, hänen hoikkia jalkojaan,\nhänen ohutsormisia, mutta ylempää jäntevästi leveneviä kämmeniään, niin\nolipa kenties valmis uskomaan, että mies oli luotu kaikkea muuta, mutta\nei porvarillista aherrusta varten. --\n\nMutta kun juna vihdoin tulla pohahti Helsingin asemalle, niin kaikki\nhetkelliset huolet olivat kuin poispyyhkäistyt. Siellä oli hälinää ja\nliikettä, siellä vilahteli valkeita lakkeja, joiden alla katse\nterävöityi etsimään tuttuja kasvoja.\n\n-- Hurraa! Konrad Löf! Terve, terve! Voi juutas kun olet vielä ruskea!\nOlet kai urheillut?\n\n-- No malliksi, veli veikkonen. Terve! Koska sinä tulit?\n\n-- Illalla. Kuule, onko Aromaa tässä junassa? Eikö! No tule sitten\nPatriaan, minulla on siellä huone varattuna. -- -- --\n\n-- ... vaikka olisi kymmenen tenttiä! Sirkukseen illalla, sanon minä.\nSiellä on Doña Estella; koko kaupunki ei puhu muusta kuin hänestä! Doña\nEstella, espanjatar! Voi taivasten takoja, sellaista \"emmaa\" et sinä\nkuunaan ole nähnyt.\n\n-- ... Huomisella on huoli itsestään, etkähän sinä yöllä \"boksia\" etsi.\nMikäs sinun on Patriassa köllötellessäsi, rahaporhon, kun ei tässä\nvaivaisetkaan valita. Ei, veljeni, sirkukseen, sanon sen vieläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt on vuorokausi kulunut ja nyt sopii tarkastella Konrad Löfiä\noikeassa elementissään, joka on hänelle ominaisempaa kuin kaihoisa\nhaaveilu rautatienvaunussa.\n\nHän istuu sirkuksessa, aivan etupenkillä ja hänen kummallakin\npuolellaan on kaksi tupsulakkista polyteekkaria. Mutta häntä itseään\nemme tahdo enää tuntea: hieno kuin salonkikeikari, päässä silinteri --\nmokomallakin piimäsuulla -- silmässä monokkeli ja hansikoidussa kädessä\nhyvätuoksuinen havanna. Hänen jalkojensa juuressa, penkin alla, on kori\nihania ruusuja.\n\nKas tuollaisena tunsi hänet jo viime lukuvuosi, kevytmielisenä\nhulluttelijana, tuhlaajana, miehenä, joka harvoin puuttui sieltä, missä\nlaulut raikuivat, lasit kilahtelivat ja korttipeli kävi.\n\nSirkus ahtautuu tupaten täyteen. Orkesteri soittaa räikyvät\nalkunumeronsa; esitetään kouluratsastusta, sujuttelua ja\nklovni-ilveily, mutta yleisö pysyy verraten kylmänä; sitten on Doña\nEstellan vuoro.\n\nKun hän ratsastaa arenalle sysimustalla hevosellaan, niin suosion\nmyrsky puhkeaa katsomossa. Ja ihana on todellakin tämä nainen. Hän on\nnuori, eikä nuorennettu. Hän on musta kuin yö ja tummat silmät\nsalamoivat suuren otsatähden alla. Hänen välkkyvä trikoopukunsa jättää\ntäysin nautittaviksi hänen notkean ruumiinsa veistokuvallisen puhtaat\nviivat. Ei ole ihme, että hurjapäinen Konrad Löf eilen illalla on\nvannonut: \"Tuon tytön minä otan vaikka läpi hornan tulen\".\n\nHänen ratsunsa seljässä ei ole sellaista suurta lavaa, joka on\ntavallisesti kaikilla ilmahyppyjen tekijöillä; vain paksu, tulipunainen\nhuopasoikio on lujasti sidottu hevosen selkärangan suojaksi. Eikä hänen\nvolttinsa ole tavallinen, raskaasti ja vaivoin onnistuva. Hän näyttää\nliitelevän ilmassa, hän pyörähtää siellä yksi, kaksi kertaa ja\nsaavuttaa jälleen varmasti tasapainonsa, hän hyppää silmät sidottuina\ntulisen renkaan läpi, eikä hänellä kaikessa tässä näytä olevan\nvähintäkään vaivaa.\n\nHivelevä valssi soi ja ilmojen keijukainen Doña Estella tekee\nperhoskeveitä hyppyjään. Mutta joka kerta kun ratsu saapuu sille\nkohdalle, missä polyteekkarit ja Konrad Löf istuvat, singahtaa\nviimemainitun kädestä suuri ruusu juoksevan hevosen jalkoihin. Aluksi\nse ei herätä huomiota, mutta kun kukkia yhä kertyy, alkavat\nsirkusjumalattaren silmät etsiä kohteliasta uskalikkoa. Eivätkä ne\nsuinkaan syökse vihan salamoita. Ne säihkyvät rohkaisevasti, ne\nhymyävät, huulet kaartuvat ja helmiäishampaat välähtelevät; vihdoin\npääkin nyökkää ja valkea käsi heilahuttaa tervehdyksen. --\nJa loistavapukuiset upseerit, elähtäneet salonkileijonat ja\nlorgnettisilmäiset rouvat katsovat ihmeissään ja kateudesta\npakahtumaisillaan rohkeaan nuorukaiseen, tuohon maitopartaan, joka on\nkylliksi röyhkeä esiintyäkseen silinterissä ja riittävän häikäilemätön\nherättääkseen sirkustähden huomion tavalla, joka ei ole muiden päähän\npälkähtänyt.\n\nMutta nuorukainen innostuu, käy rohkeammaksi. Lopulta hän heittää\nsuuren, tummanpunaisen ruusun korkealle ylös. Taitava heitto, vielä\ntaitavampi käsi kukkaa tavoittamassa!... Viimeiset hyppynsä suorittaa\nDoña Estella Konrad Löfin ruusu kädessään ja ratsastaa pois\nhyvähuutojen, jalkojen töminän ja kättentaputusten huumaavassa\npauhussa.\n\nVerhojen takana, minne jumalatar on kadonnut, siellä on kokonainen rivi\nkiiltävänappisia upseereja ja silinteripäisiä herroja odottamassa\ntilaisuutta kohteliaisuutensa ja palvontansa osoituksiin. Ja siellä on\nmyöskin nyt Konrad Löf, vähäpätöinen nuorukainen, johon toisten\nkateelliset ja halveksuvat silmäykset suuntautuvat. Niin, hän on kyllä\nnuori, mutta hän on vannonut ja silloin ei ole niinkään helppoa lyödä\nhäntä laudalta. Sopivaan aikaan pistetty juomaraha auttaa valtiattaren\nratsun suitset palvelijan kädestä hänen käteensä. Nyt ympäröi\nruusukiehkura jalon hevosen kaulaa! Ja kun jumalainen doña luo\nihailijainsa piiristä katseen sinne käsin, näkee hän nuorukaisen\npolvistuneena ratsun viereen, hartaasti suudellen pientä, omituista\njalustinta, jota taiteilijattaren silkkikenkä on äsken koskettanut.\n\n-- Ah, monsieur! kuuluu doñan huudahdus. Ja valkealla kädellään hän\nhalkaisee ihailijoittensa piirin astuakseen nuorukaisen luo.\n\nTämä ojentaa hänelle suuren, heleänkeltaisen, loistavan ruusun ja\nkortin, johon espanjaksi on kirjoitettu:\n\n    Jumalainen Doña Estella!\n\n    Teitä rajattomasti ihailevat Suomen Teknillisen Korkeakoulun\n    ylioppilaat rohkenevat kunnioittaen pyytää Teitä viettämään\n    iltaa kanssansa Grand Hotel Fenniassa.\n\n                                                 Konrad Löf.\n\n-- Puhutteko espanjaa, herra? kysyy doña huvitettuna.\n\nPään pudistus.\n\n-- Puhutteko ranskaa? jatkaa doña ranskankielellä.\n\n-- Hyvin huonosti, neiti.\n\n-- Mutta, hyvä herra, kuinka me tulemme toimeen keskenämme?\n\nSilloin nuorukaisen silmistä välähtää naurava sädekimppu ja huulet\nkaartuvat hymyyn.\n\n-- Laulamme, nauramme, tanssimme, vastaa hän veikeästi.\n\nDoña Estella on huvitettu ja nauru helähtää hänen huuliltaan.\n\n-- Pyydän teitä ilmoittamaan tovereillenne, että pidän kutsuanne\nsuurena kunniana ja noudatan sitä ilolla. -- -- --\n\nJa niin saavat silinteripäiset naissankarit ja miekkavöiset upseerit\nvihreinä kateudesta katsella, kuinka \"maitoparta\", keikarin\nröyhkeydellä ohjaa jumaloidun taiteilijattaren autoon, tupsuniekkojen\npolyteekkarien keskelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin astui Konrad Löf verkalleen Antin katua\nTeknillistä Korkeakoulua kohti. Hänen päänsä oli niin eteenpäin\npainunut, että valkoisen lakin tupsu riippui alas rinnalle, hänen\nkasvoillaan oli mietiskelevä, jopa huolestunut ilme ja hänen\naskeleensakin olivat vailla tavallista joustavuuttaan.\n\nHän avasi korkeakoulun päätyoven ja astui pitkään, juhlalliseen\nkäytävään. Oli jokseenkin elotonta ja hiljaista. Muudan ylioppilas\nnousi toisessa päässä portaita myöten ylempään kerrokseen, pari\nnuorukaista tarkasteli ilmoitustauluja, joiden eteen Konrad Löfkin\npysähtyi:\n\n_Epäorganisen kemian tutkinnossa on hyväksytty seuraavat ylioppilaat_:\n\n...\n\n_Analyyttisen geometrian tenttijärjestys_:\n\n...\n\nUseimmat nelimiehiset tenttiryhmät olivat jo kestäneet tulikokeensa,\nvain pari oli enää jäljellä.\n\nKonrad Löf tunsi piston rinnassaan. Näillä listoilla olisi hänenkin\nnimensä pitänyt olla, mutta hän ei ollut edes ilmoittautunut\ntutkintoihin. Nopea epätoivon tunne hyrskähti hänen povessaan ja hän\npudisti tahtomattaan päätään. Sitten hän kääntyi poispäin: ei täällä\nollut ketään tuttua, ei ainakaan sellaista, jolta olisi voinut lainata.\nSillä rahaa hän oli tavoittamassa.\n\nHän suuntasi kulkunsa Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilasyhdistyksen\ntalolle, mutta sielläkin oli tyhjää. Pari kolme \"fuksia\" joi kahvia\nruokasalissa ja kaksi nuorukaista pelasi unisesti shakkia\nseurusteluhuoneessa. Hän oli jo lähdössä pois, kun yläkerrasta,\nlukuhuoneesta kuului mahtava laulunsävel:\n\n    Harvassa onkaan köörejä,\n    joissa kaikk' olis' insinöörejä,\n    tosin ei valmiita kaikki meistä lie,\n    mutta sinne se määrämme kuitenkin vie.\n          Kiinnikö se veti\n          hei sanopa se heti,\n          vai...\n\nKonrad syöksyi juoksuaskelin portaat ylös. Viisi miestä istui pöydän\nääressä teelasit edessään; nähtävästi heillä oli jotain muutakin, koska\nposket punersivat niin heleästi. He olivat vastikään suorittaneet\ndiploomitutkinnon ensimmäisen osan ja tietenkin juhlivat sitä.\n\n-- Ahaa, Don Konrad! Terve! Käy tänne ja lakkaa seisomasta.\n\n-- Terve, tekniikan kandidaatit. Onneksi olkoon!\n\n-- Kuinka tentit hurisevat?\n\nOmituisen ilkeästi koski nuorukaiseen toverin mitään tarkoittamaton\nkysymys; hän ei vastannut, naurahti vain, pudisti päätä ja joten kuten\nhermostuneena ryyppäsi jonkun lasista.\n\n-- Mitäs tyhjää! Sehän on tenttinyt jongleriaa sen tarkkaan ihmeellisen\nespanjattaren edessä.\n\nMutta Konrad ei nyt ollut altis toverien keveälle iloisuudelle. Ei hän\nmyöskään mitenkään saattanut ryhtyä vippaamaan; siihen hän oli aivan\nliikaa tottumaton. Alakuloisuus tuntui asettuneen kurkun päähän, eikä\ntahtonut painua. Hän sanoi jotakin ykskaikkista ja lähti tiehensä.\n\nHän joutui Kaivopuistoon ja kulki verkkaisesti rantatietä pitkin,\nhajamielisesti silmäillen syksyn kirkkaassa sinessä välkehtivää merta.\nValkoisia purjeita hohti siellä täällä ja tykyttävä moottori halkoili\nvaahdoksi vettä. Hän muisti kesää. Sitten sukeltausi äkkiä mieleen\nCamillan kuva ja hän tunsi katumusta: eihän hän ollut käynyt edes\ntervehtimässä tyttöä.\n\nJa kuitenkin oli Camilla Braun hänen \"morsiamensa\", hänen lapsuuden\ntoverinsa. Konsuli Braunin huvila oli varsin lähellä sahanhoitaja Löfin\nmaatilaa; konsuli itse oli leskeksi jääneen sahanhoitajan miltei ainoa\nystävä. Lapset leikkivät kesäisin järven auringonpaisteisella rannalla.\nMonta kourallista hiekkaa oli tuittupäinen, ruskeakiharainen Camilla\nheittänyt vasten Konrad-poikasen kasvoja, monta pahaa mieltä oli tytön\noikuttelu aiheuttanut, monta nuhdesaarnaa oli Konrad saanut. He olivat\njo silloin \"sulhanen\" ja \"morsian\".\n\nKonrad muisti erään kuutamoillan parin vuoden takaa. He olivat\nsoutaneet kotiin kirkolta, järven yli. Oli aivan tyven; hopeinen kuu\nhymyili yli uinuvan maiseman; hiljaa lipuva vene ikäänkuin epäröi\nsärkiessään veden kalvon öljynpehmeisiin aaltoihin... Veneeseen tuli\nvettä; se ehkä vuoti tai tappi oli jäänyt höllälle. Kun he tulivat\nBraunin huvilan rantaan, astui Konrad arkailematta veteen, nosti tytön\nsyliinsä ja kantoi hänet maalle. Kun hän tunsi Camillan turvallisesti\nnojaavan hänen rintaansa vasten, kun hän tunsi nuoren ihon raikkaan\ntuoksun, poven nousun ja laskun ja hengityksen heikon lämmön, niin\nsydämessä hyrskähti outo kiihko. Hän ei laskenut maahan suloista\ntaakkaansa, vaan kiiti eteenpäin, keveästi kuin tuuli, tuskin\nkoskettaen ruohoista polkua, joka kasteesta kimmeltäen sukelsi\npensaikon tummaan varjoon. Hän kiiti yhä, sydämen lyödessä yhä\nrajummin, hengityksen tihentyessä, sanomatta mitään, kummankaan\nsanomatta mitään, pysähtyen vasta siinä, missä pensasto loppui ja\nhuvila tuli näkyviin. Ja kun hän näki sylissään lepäävän neidon\nruskeissa silmissä samettimaisen, raukean loisteen, niin väkevä vaisto\nvei huulet huuliin ja sykähtävän hurman vallassa hän tunsi käden\nkiertyvän kaulaansa. --\n\nJospa Camilla ja hän olisivat olleet enemmän yhdessä viime kesänä,\nkenties olisi kaikki toisin nyt. Mutta hän oli ollut harjoittelijana\nNiemen konepajalla kaksi kuukautta ja sitten oli konsuli Braun vienyt\ntyttärensä mukanaan ulkomaille. Camilla oli varmaankin täysi\nmaailmannainen tätä nykyä.\n\nJotakin pehmeää ja lohdullista tuli Konrad Löfin mieleen hänen\nmuistellessaan Camillaa. Hän rakasti tuota kaunista\nlapsuudenystäväänsä; he kirjoittivat kirjeisiinsä \"rakas\" ja \"rakkahin\"\nja Camilla oli ulkomailla merkinnyt alle \"sinun\". Vanhemmat tuntuivat\npitävän heitä miltei kihlautuneina. Mutta sittenkin oli kaikessa\njotakin sisarellista, kovin puhdasta ja viileää. Ainakin hänen\npuoleltaan ja niin kai Camillankin. Kuitenkin Konrad muisti\nviimevuotisten hulluttelujensa ajoilta, että tytön silmissä oli joskus\nollut kuin säikähdystä, toisinaan taas miltei vihaa, ja joskus, kun he\nolivat palanneet jostakin, teatterista, konsertista, oli Camilla\nsulkeutuneesti ja kylmästi sanonut jäähyväiset, sallimatta suudelmaa.\nYhtäkkiä Konradin mielessä väikähti sumuinen kuva välkkyvästä,\nratsastavasta naisesta. Hän vavahti ja otsa rypistyi: oliko Camilla\nehkä kuullut? Eikö tyttö oudoksunut sitä, että Konrad oli laiminlyönyt\ntervehdyskäynnin?\n\nJa silloin pälkähti hänen päähänsä pelastava ajatus: hän menee konsuli\nBraunin luo, hän pyytää sedältä rahaa ja maksaa ensi kuussa, kun isä\nlähettää... Ja sellainen oli Konrad Löf, niin oli hänen ailahteleva\nsydämensä rakennettu, että tuossa tuokiossa huoli oli haihtunut,\nalakuloinen mielentila kadonnut ja hän lähti ripein, määrätietoisin\naskelin mainingeissaan kohisevan syksyisen meren rannalta.\n\nPalvelija avasi oven ja Konrad Löf astui saliin, jossa konsulinna Braun\nistui nojatuolissaan, sanomalehti sylissä.\n\n-- Hyvää päivää, täti. Terveisiä isältä ja terveisiä maalta.\n\n-- Hyvänen aika, Konrad! Nytkö sinä vasta olet tullut?\n\n-- Ei, kyllä tulin jo kuun alussa...\n\n-- Etkä ole käynyt ennemmin.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, täti. Mutta nyt on tenttiaika ja on niin\npaljon puuhaa.\n\n-- Etkä ole edes soittanut. Missä sinä asut, Konrad?\n\n-- Hotellissa, toistaiseksi. En ole ennättänyt hommata huonetta vielä.\n\nNyt tuli Camilla neiti sisään.\n\n-- Kas vaan, Konrad! hän huudahti. -- Suvaitset lopultakin muistaa\nmeitä. Terveisiä Valparaisosta!\n\nNämä kauniit nuoret puristivat toistensa kättä ja silmät säteilivät\nvastakkain.\n\n-- Mistä, Camilla?\n\n-- No Jokohamasta sitten, jos tahdot. Missä ihmeessä sinä olet\nviivytellyt?\n\n-- Älä nyt toru, Camilla. Minulla ori tenttiaika ja yritän tehdä työtä.\nTietysti se on hassunkurista, mutta isä tahtoo, eikä sille mitään\nvoi... Mutta kuinka ihastuttava sinä olet, Camilla, uudessa puvussasi,\nolkoonpa se nyt sitten Jokohamasta tai Parisista... Voi täti, sanokaa,\nonko Camilla vielä minun morsiameni?\n\n-- Onko hän ollut sinun morsiamesi?\n\n-- On kyllä, täti, pienenä. Mutta nyt hän on ollut ulkomailla.\n\n-- Ja hukannut sormuksensa, niinkö arvelet, naurahti rouva Braun.\n\n-- Aivan. \"Nuoret koettavat olla uskollisia, eivätkä voi, vanhat\nuskottomia, eivätkä kuitenkaan saata\", kuka sen on sanonut?\n\n-- Oscar Wilde, hyvä herra. Häneltäkö sinä nykyisin olet imenyt\nperiaatteesi? kysyi Camilla silmät säihkyvinä.\n\n-- Periaatteeni? Valitettavasti periaatteet pysyvät minussa samoin kuin\nvalo säkissä, pitäisihän sinun se tietää. Ei intetä nyt enää, Camilla.\nTuletko kanssani teatteriin jonakin iltana.\n\n-- Mutta sinullahan on tenttikausi ja lukuja.\n\nKonrad Löf punastui ja loi katseensa alas; peittääkseen hämmennystään\nhän riensi ottamaan savukkeen pöydältä ja mutisi itsekseen jotakin.\n\nKeskustelu tyyntyi. Konrad tarkkasi Camillaa kuin olisi nähnyt hänet\nensi kerran elämässään. Omituisesti hänen silmiinsä pisti, että tytön\nvartalo ei ollut täysin moitteeton. Milloinkaan ennen ei hän ollut\ntullut sitä huomanneeksi. Taas sumuinen häivähdys ratsastavasta,\nihanasta naisesta käväisi mielessä. Hän muuttui totisemmaksi ja sanoi\nvihdoin:\n\n-- Eikö setä ole kotona? Olisin tahtonut puhua hänen kanssaan.\n\n-- Hän on työhuoneessaan. Mene sinne, jos haluat olla kahden kesken,\nvastasi rouva Braun. -- -- --\n\nKun Konrad Löf astui konsuli Braunin työhuoneeseen, käänsi tämä\nhätäisesti päätään, mutta jatkoi sitten kirjoittamistaan.\n\n-- Niin niin, kuulin kyllä äänesi etehisestä. Mene saliin, minä tulen\nheti, kun saan tämän valmiiksi.\n\n-- Setä, minä haluaisin puhua kahden kesken kanssasi. Minulla on yllin\nkyllin aikaa odottaa tässä, ellen häiritse sinua.\n\nKonsuli ei vastannut mitään. Tuokioon ei kuulunut muuta kuin kynän\nrapina paperilla. Vihdoin konsuli sanoi:\n\n-- No, anna tulla.\n\n-- Minä pyytäisin sinulta rahaa lainaksi, setä, sanoi nuorukainen, ja\nkun konsuli tarkkasi häntä ällistyneenä, hän jatkoi: -- Maksan sen\ntakaisin ensi kuun alussa, kun saan isältä.\n\n-- Mutta neljäsarvinen peijakas, vastahan sinä olet tullut kaupunkiin!\nKuinka tämä on selitettävissä?\n\n-- Ei se olekaan selitettävissä, setä. Jos pystyisin sen selittämään,\npyytäisin luonnollisesti isältä.\n\n-- Äh!\n\nKonsuli Braun nousi pahaaennustavan punaisena ja alkoi kävellä\nedestakaisin lattialla. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen\naskeleensa.\n\n-- Minä en pidä tästä ollenkaan, sanoi hän vihdoin. Sitten hän taas\nkauan aikaa asteli lattialla, mutisten hiljaa partaansa: \"siivotonta\nhummaamista\".\n\n-- No niin, olkoon. Minä annan sinulle tällä kertaa, enkä kysy enempää.\nTietysti voi sattua yhtä ja toista kenelle tahansa, mutta kyllä sinun\non paras katsoa eteesi. -- -- --\n\n-- Niin, ei siinä kiittämistä. Jos tekisin oikein, niin puhuisin\nukolle. Se ei ole paikallaan, että väistät häntä tässä asiassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nyt Konrad Löf olisi ottanut oppia erheistään, jos hän olisi\nantanut katumuksen puhdistaa ja ajan painaa unhoon pienet kolttosensa,\nniin hänen tulevaisuutensa valtaväylä olisi auennut kirkkaana ja\nhuolista vapaana, ja säännöllinen, uuttera työ olisi voinut johtaa\nhänet arvaamattoman etäälle. Mutta hän oli hetken ja innostuksen\nvaihemielinen lapsi, kevytmielisyys oli hänen uljuutensa, unhoitus\nhänen voimansa. Elämässä ei hänelle ollut muuta kuin sykähtävä hetki,\nja täytelään hetken hurmassa elämä itse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kuuleana, syksyisenä aamupäivänä kuuluu Heikin kadulta hälinää\nja ihmetyksen huutoja; ihmisiä syöksyy taajoissa parvissa\nAleksanterilta ja Esplanadilta paikalle ja huumaava melu, johon\nraitiotievaunujen jymy ja autojen toitotus yhtyy, kasvaa yhä\nvähäisemmäksi.\n\nSittenkin saattaa eroittaa katukivitystä vasten paukkuvan\nkavionkapseen. Kaksi tulisilmäistä, sysimustaa ratsua kiitää nuolena\nHeikin katua Töölöön käsin. Toisen satulassa istuu komea, ryhdikäs\nnuorukainen, toisen selässä, loistavassa ratsastuspuvussaan, seisoo\nnainen, ihana kuin amatsooni, pitkä sulka hatussa hulmuten... Naisen\nkorkealle kohotetussa kädessä on lyhyt ratsupiiska ja nuorukainen\nheiluttaa vimmatusti tupsuniekkaa polyteekkarinlakkiaan. Molemmat\nhymyilevät, molempien silmät säihkyvät hurjaa riemua, molempien posket\novat purppurassa. Vilaus vain ja he ovat kiitäneet ohi uteliaiden\nsilmien.\n\n-- Taivasten tekijä! Sehän on Konrad! Sehän on Konrad Löf, sanoo muuan\nteknillinen ylioppilas toverilleen. Tämä on ensin ihmetyksestä mykkänä,\nmutta sitten hän innostuu ja huutaa yli väkijoukon: -- Hurraa! Eläköön\nDoña Estella! Eläköön Konrad Löf!\n\nMutta ratsastajat etenevät yhä, kunnes autojen ja raitiovaunujen vilinä\npakoittaa hiljentämään vauhtia ja kaunis nainen solahtaa keveästi ja\nnauraen syrjittäin istumaan. Kaksi ratsupoliisiakin sattuu kuin\ntilauksesta paikkaile, alkaen asianmukaisella ankaruudella pitää\nkuulustelua katuliikenteen häiritsemisestä.\n\n-- Mistä te meitä syytätte, herra komisario? sanoo Konrad Löf nauraen.\n-- Eihän ole tapahtunut pienintäkään vahinkoa, vaikka ratsu sattui\nhieman hurjistumaan. Käskekää ennemmin kansanjoukkoa hajaantumaan,\nsehän se sulkee kadun.\n\nKun poliisi näkee nuo eloisat, kirkkaat silmät, nuo vaaleat kiharat\nvalkolakin alla ja terveiden hampaiden yli kaartuvat huulet ja kun hän\nkatsahtaa tummaan naiseen, jonka koko viehkeä olemus niin selvästi\nilmaisee vierasta syntyperää, tekee hän vaistomaisesti kunniaa ja\nratsastajat jatkavat matkaa Hippodrom sirkusta kohti. -- -- --\n\nHuumaavan hetken hurmiossa ei Konrad Löf kenties tullut ajatelleeksi,\nettä tuo itsessään vähäinen seikkailu oli tekevä hänet kuuluisaksi\npienessä, uteliaassa Helsingissämme. Kuuluisaksi tavalla, joka tuskin\noli omiaan helpottamaan hänen askeleitaan arvokkaan ja vakaan elämän\nvaikealla polulla.\n\n\n\n\nII\n\nPÄLKÄHÄSSÄ\n\n\nOn kulunut muutamia viikkoja. Teknillisen Korkeakoulun kymmenpäiväinen\ntenttikausi on aikoja sitten päättynyt ja Hippodrom sirkus on\nlopettanut syysnäytäntönsä. Doña Estella, sirkuksen kirkkain tähti on\npaennut kuin pääsky Pohjolan kylmää talvea.\n\nAstumme hiljaa ja näkymättöminä erääseen huoneeseen. On pimeä aamu\nvielä, mutta kadulta kuuluu jo kuorma-autojen raskas jymy. Yöpöydällä\npalaa vihreäkupuinen lamppu, joka maata pannessa on kai jäänyt\nsammuttamatta. Vuoteella nukkuu nuorukainen. Vaaleat kiharat ovat\nhiestyneinä liimautuneet otsaan kiinni; kauniilla kasvoilla on\nunessakin eräänlainen tuskan ilme; tuon tuostakin hän liikahuttaa\nlevottomasti kättään ja äännähtää hiljaa. Kun tarkastaa kasaan\npotkituita lakanoita ja lukuisia savukkeen pätkiä tuhkakupissa, saattaa\npäätellä, että hän on pitkään valvonut iltayöstä ja nukkunut\nrauhattomasti.\n\nNyt kilisee ovikello. Hän ponnahtaa istumaan. Kulmakaaret kohoavat ja\nsilmät synkentyvät säikähdyksestä. Sitten hän sipaisee kosteata\notsaansa kädellään, aivan kuin teatterissa ja rientää\nalusvaatteisillaan huoneensa pieneen etehiseen.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä se olen, Aromaa. Avaa pois.\n\nTeknillinen ylioppilas Eino Aromaa astuu sisään, tervehtii, istahtaa ja\npanee tupakaksi. Konrad Löf hautautuu jälleen vuoteeseensa ja tuijottaa\njännittyneenä toveriinsa.\n\nTämä sanoo:\n\n-- Piti tulla näin aikaisin, ennen luentojen alkamista, sinua ei juuri\nmyöhemmin tapaa.\n\nJa tuokion kuluttua hän jatkaa:\n\n-- Sinun piti jo viikko sitten maksaa ja sinä lupasit niin varmasti...\n-- ... välitä muuten, mutta ylihuomenna lankee yhdistyksen tuhannen\nmarkan laina, enkä minä saa muualta rahaa. Kyllä sinun nyt on pantava\ntoimeksi.\n\nKonrad Löf kimmahtaa istumaan.\n\n-- Kuule Eino! Uskotko minua kun sanon, että kaiken aikaa olen hautonut\ntuota seikkaa. Joka ikisenä päivänä se on kirvelevänä kolkuttanut\nomaatuntoani. Mutta minä olen ajautunut sellaiseen umpikujaan, etten\nnäe mitään keinoa. Etkä sinä ole ainoa! Minähän olen teille kaikille\nniin velassa, etten enää kehtaa tulla teitä vastaankaan. Sano minusta\nmitä tahdot, Eino, mutta älä ainakaan usko, että minä olisin unohtanut\nlupaukseni.\n\n-- Hm... Ja mitä se pyhittää, vaikka hautoisit asioitasi yöt päivät,\nkun joka hetki kuitenkin olet valmis mihin mielettömyyteen tahansa. En\nsuinkaan minä tule sinulle antamaan käyttäytymisen ohjeita, mutta sen\nminä sanon, että on se kuitenkin joutavaa tuo sinun hurvittelusi. Mikä\ntahansa sirkusnaikkonen panee mieheltä järjen sekaisin... Sama se minun\npuolestani, jumaliste, hyppää vaikka kirkon katolta, mutta pidä järkesi\nkirkkaana, mies. Elä kuinka tahansa, tee mitä hyvänsä, siitä ei\nsuuriakaan välitetä niin kauan kuin raha-asiasi ovat kunnossa. Mutta\njos ne alkavat klikata, silloin, vaikka olisit hurskas kuin pyhimys,\nsilloin sanoo maailma, että sinä olet rappiolla.\n\n-- Voi hyvä veli, tiedänhän minä tuon kaiken. Yhtä hyvin kuin sinä\ntiedät, minkälainen minä olen. Vaikka kuinka tekisin järkeviä\npäätöksiä, niin hullutusten hetkellä taivas ja maa unohtuu. Tässä minä\nnyt olen ja levittelen tyhjiä käsiäni. Vaikka ampuisin kuulan ohimooni,\nniin teidän rahanne eivät valitettavasti sillä tule takaisin.\n\n-- Jätä tuo... Sinun epätoivosi ei kovinkaan saa minua vakuutetuksi.\nSinulla on yhtä hyvä kuukausiraha kuin kenellä tahansa meistä. Sinun\nisäsi on varakas. Jos kerran olet elänyt yli kukkarosi, niin tottakai\non miehekkäämpää mennä isäsi luo Canossaan kuin jättää toverit pulaan.\n-- Olkoon se sitten kuinka vaikeata tahansa.\n\nKonrad Löf miettii kotvan ja aloittaa sitten omituisen rauhallisena:\n\n-- Eino, onko sinulla malttia kuunnella minua hetken aikaa. Katsopas\ntuota kuvaa edessäsi, pöydällä... ei, ei sitä, vaan tuota suurempaa,\nvaaleaa. Oletko koskaan nähnyt ihanampaa naista? Hän oli äitini. Minä\nen ollut täyttänyt kolmea vuotta hänen kuollessaan ja muistan hänet\nvain niinkuin unestaan muistaa enkelin. On joskus sanottu, että minulla\non hyvä ulkomuoto. No niin, katso, enkö ole kuin kömpelö, karkea\njäljennös äidistäni? Minulle on kerrottu, että hän oli keveä kuin\nperho, ajattelematon, hyväsydäminen, mutta sellainen, joka ei\nkäsittänyt mitään käytännöllisestä elämästä. Hänen luonteensa oli\npelkkää hellyyttä ja iloa, hänen harrastuksensa koski taiteen valoisia\nmaailmoita; hänhän pyrki teatteriin niihin aikoihin, jolloin isä hänet\nkihlasi. Pahat kielet ovat kertoneet, että isä hänet tappoi\nkovuudellaan, ja kuitenkin minä olen vakuutettu, ettei isä ole sanonut\nhänelle pahaa sanaa. Hän vain sulki äidin kokonaan uuteen maailmaan,\npakotti hänet täsmällisyyteen, arvokkuuteen, taloudenhoitoon,\nkirjanpitoon j.n.e. Jos äitini siitä on kuollut, on hän ollut kuin\nlintu, joka on joutunut liian ahtaaseen häkkiin. -- Minä jäin\nkotiopettajattaren ja palvelijoiden hoiviin. Minua hemmoteltiin,\noikkujani noudatettiin, kolttoseni salattiin tyystin isältä. Jos\ntahrasin tai revin vaatteeni, ei isä saanut siitä tietää, jos putosin\njärveen, olisin ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt märkänä isän\neteen. Eikä hän kuitenkaan koskaan ole lyönyt minua. Jos telmin ja\nmelusin niin että se häntä häiritsi, saattoi hän avata huoneensa oven\nja sanoa tyynesti: \"Konrad!\" Silloin vapisin kuin lehti ja tottelin\nehdottomasti. Sillä minä pelkäsin ja vieroin häntä jo silloin, kuten\nnytkin. Koskaan en muista istuneeni hänen polvellaan, eikä mikään ole\nollut minulle vaikeampaa kuin pyytää häneltä jotakin. Tunnetko sinä\nisäni, Eino? Ulkomuodolta, niin. Muistatko hänen valkean tukkansa,\nvaikka hän vasta on viisikymmenvuotias, hänen kasvonsa, jotka tuskin\nkoskaan muuttavat ilmettään. Minä en voi käsittää mikä hänessä\naiheuttaa sen, että kaikki häntä pelkäävät, työmiehet, työnjohtajat,\nliikekumppanit. Nauru kuolee hänen läheisyydessään. Enkä kuitenkaan\ntiedä hänen tehneen kenellekään muuta kuin oikeutta, jyrkkää ja\nvääjäämätöntä oikeutta. Hän on yksinäinen ja sulkeutunut, eikä hänellä,\nkonsuli Braunia lukuunottamatta, ole tietääkseni yhtään ystävää. --\nNiin, sellainen on isäni, Eino. Sinähän hyvin tiedät, miten minulta\nviime lukuvuosi meni. Kun syksyllä lähdin tänne, sanoi isäni: \"tämän\nkerran sinä vielä saat yrittää, enempää et\". Käsitätkö, mitä se\nmerkitsee? Ymmärrätkö, että jos käännyn isäni puoleen, jos ryhdyn hänen\nedessään tilintekoon, tulee minulle lähtö, lähtö jonnekin, jota\npelkään, sen myönnän avoimesti. -- No niin, ehkä sen vielä teen, ehkä\non parasta niin tehdäkin, silloin te kyllä saatte rahanne, mutta minä\nolen hukassa.\n\nKoko pitkän kertomuksen ajan on Eino Aromaa katsellut ystävänsä äidin\nkuvaa. Sitten kääntää hän silmänsä toiseen, pienikokoisempaan\nvalokuvaan, joka esittää kaunista, tummaa naista trikoopuvussa. Hän\nmiettii kotvan ja otsa synkkenee; sitten sanoo hän verkkaisesti:\n\n-- Ja tuota sinä viitsit pitää äitisi kuvan rumalla.\n\nKonrad Löfin silmiin tulee kipeä haikeus, niinkuin hivuttava, kuuma\nikävä olisi äkkiä humahtanut hänen sieluunsa.\n\n-- Älä sano mitään ihmisestä, jota et tunne, Eino, tapailee hän\narastellen.\n\nMutta sitten hänen kulmansa rypistyvät ja äänessä on syttyvää\npäättäväisyyttä:\n\n-- En haluaisi vielä antautua. Koetan ensin kaikki keinot. Lupaan tulla\nviimeistään huomenaamuna luoksesi ilmoittamaan olenko onnistunut.\nSinullahan on sitten vielä aikaa itse tarttua asioihin. Toivoakseni\nluotat minuun?\n\n-- Tottahan toki. Sinun rehellistä tahtoasi ei kukaan epäile, vastaa\nAromaa vilpittömästi ja jatkaa sitten:\n\n-- No niin. Terve mieheen. Minä olen kyllä piirustussalissa yhdeksään\nasti illalla ja menen sitten yhdistykselle teetä juomaan.\n\nKun Aromaa oli mennyt, seisoi Konrad Löf pitkän aikaa aivan hiljaa,\neteensä tuijottaen. Hänen päänsä oli raukea ja ajatuksista tyhjä.\nSitten liukui hänen hajamielinen katseensa kuvaan, josta tumma nainen\nhymyili hänelle. Rinnassa liikahti, samea kaipauksen aalto tuotti\nmiltei ruumiillista tuskaa ja lyhyen ajan hänessä kuohui kipeä halu\nsyöksyä jonnekin, kouristuvin käsin tavoittaa jotakin olematonta.\nNopea, hiuduttava mielikuvien sarja vaelsi hämäränä ohi. Hän muisti\nillan, jolloin nuo kapeat kädet olivat pitäneet hänen kiharaista\npäätään ja nuo salaperäisesti hymyävät huulet olivat kuiskanneet:\n\"Pikku Konrad, pikku Konrad! Sinä olet vaarallisempi kuin luulinkaan.\nEn koskaan olisi uskonut, että voisit tulla minulle niin rakkaaksi.\nMinä menen nyt etelään, mutta sydämeni, ah, se jää tänne, sinun\nluoksesi, pikku Konrad.\" Ja sitten, viimeisten minuuttien kiitäessä:\n\"Ah, Konrad, kuinka vaikeaa on sinusta erota. Lähde mukaan!... Sinulle\non maailma aina avoinna ja minä näytän millainen se on.\"\n\nHän huokasi ja sydän kiihtyi. Hurja mielihalu syttyi ja sammui jälleen.\nSitten hän käänsi katseensa äidin kuvaan ja alakuloinen hymy hiipi\nhänen huulilleen... Äkkiä pulpahti hänen mieleensä kysymys, millaista\nolisi rakastaa äidin kaltaista naista. Heti hän säpsähti ajatustaan\nkuin alhaista syntiä. Sitten jumaloiva rakkaus, jota hän tunsi äitinsä\nmuistoa kohtaan, näytti rauhoittavan häntä ja aivot alkoivat kiintyä\nkäytännöllisen elämän kysymyksiin.\n\nHän peseytyi, oikoi siroja, teräsjänteisiä jäseniään, teki muutamia\nvoimisteluliikkeitä, ja hetken ajan kesäurheilun muisto väikehti\nmielessä. Veri alkoi virrata nopeammin. Hän pukeutui huolellisesti ja\nistuutui sitten, pakoittaen aivonsa selkeästi ja kylmästi etsimään\npääsyä pälkähästä.\n\nYhä uudestaan ja uudestaan palasi ajatus konsuli Brauniin ainoana\npelastuksen mahdollisuutena. Tosin nosti kirvelevä häpeä veren\nkasvoille, kun hän muisti, että velka, jonka hän oli luvannut maksaa\nkuun ensi päivänä, yhä oli suorittamatta. Mutta se ei ollut pahinta.\nHän oli kokonaan laiminlyönyt Camillan. Hän ei ollut kertaakaan\ntavannut tyttöä, eipä edes puhelimitse tiedustellut hänen vointiaan.\nKuinka saattoikin aika sillätavoin lentää kuin siivillä, yhtenä ainoana\nkuohuvana sekuntina ja haihduttaa mielestä kaiken, minkä katumus ja\nomatunto nyt kaivoivat esiin. Mutta tässä ei nyt epäröinti auttanut.\nHän kimmahti seisomaan ja suu puristui tarmokkaasti suppuun. Oli\nyritettävä, se oli selviö, turhaa oli pohtia sen pidemmälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löf tunsi olevansa kalpea astuessaan konsuli Braunin ovesta\nsisään. Konsuli oli juuri lähdössä ulos ja puki palttoota päälleen\netehisessä. Konrad tunsi kätensä heikosti värähtävän tervehtiessään ja\nhänen tarkkaava katseensa havaitsi kyllä pahaenteisen häivähdyksen\nvanhan miehen kasvoilla.\n\n-- Jaha, Konrad, sinä tulet maksamaan velkaasi, alotti konsuli Braun\nsuorasukaisesti. -- Se on oikein ja minä olenkin pitänyt puoltasi, kun\ntätisi on yrittänyt hiukan soimailla. Sinä tosin myöhästyt, mutta...\n\n-- Ei, setä, minä olen kyllä kovasti häpeissäni mutta valitettavasti en\nole voinut, enkä voi nytkään. Päin vastoin, minulla... minä ajattelin.\n\nVäkisinkin syöksyy veri nuorukaisen poskille ja katse painuu maahan.\nKonsulin kasvoilla on kylmä miltei ivallinen ilme. Hän on\nhämmästyvinään ja sanoo ykskaikkisesti:\n\n-- Vai niin, sepä on paha juttu se. Mutta minulla on vietävän kiire\npoikaseni. Mene tuonne tätisi luo tekemään tiliä asioistasi. Voi hyvin!\n\nEi sanoissa, mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotain sellaista,\njoka tuntui juurruttavan nuorukaisen jalat maahan ja vei kaiken hänen\nrohkeutensa. Vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun konsuli oli mennyt,\nsoi Konradin korvissa: \"Voi hyvin\". Siinä oli jotain vierasta,\nkarkoittavaa. Hän epäröi tuokion, aikoi jo kääntyä ja mennä hiljaa\ntiehensä, mutta tajusi kuitenkin, ettei se käynyt laatuun. Mitään apua\nei hän täältä enää odottanut, mutta hänen oli joka tapauksessa\ntervehdittävä tätiä ja Camillaa. Hän nakkasi päänsä pystyyn ja astui\nsisään.\n\nIlmeistä saattoi nähdä, ettei tulija yllättänyt sisällä olijoita,\nsamoin kuin senkin, ettei hän ollut erikoisemmin tervetullut.\nTervehdykset vaihdettiin jäykähkösti, vieraasti osoitettiin tuoli\nistuttavaksi. Konsulinna vastaili niukasti kohteliaisuuksiin, väisti\ntarkoin kysymästä mitään ja kiiruhti sitten pois.\n\n-- No niin, Konrad, sinä siis olet vapaa taas, sanoi Camilla silmiään\nsiristäen.\n\nNuorukainen säpsähti ja odotti levottomana jatkoa.\n\n-- Tarkoitan lukujasi. Ja miten ovat tenttisi sujuneet?\n\n-- Oh, Camilla, kyllähän sinä sen arvaat. Minä olen vastannut kaikkiin\nkysymyksiin yhtä huonosti kuin nyt sinulle.\n\nSyntyi tuokion äänettömyys. Sitten sanoi Konrad Löf tuoliltaan nousten:\n\n-- Oikeastaan tulin pyytämään sinua kävelylle, Camilla, jos sopii.\n\n-- Kuinka kohteliasta! Kiitos! Mutta minun täytyy kieltäytyä. Lupasin\nmennä toverini luo ja olin juuri lähdössä kun tulit.\n\n-- Mutta iltapäivällä?\n\n-- Ei käy, me menemme teatteriin.\n\n-- Entä huomenna?\n\n-- Huomennako?... En osaa oikein sanoa. Mutta siitähän voidaan sopia\nmyöhemmin, sitä vartenhan puhelin on olemassa... Sinä saat suoda\nanteeksi, Konrad, mutta kyllä minun nyt on lähdettävä.\n\nCamillan ilmeestä kuvasteli eräänlainen neuvottomuus ja hänen silmänsä\nväistivät.\n\n-- Saanen toki saattaa sinut perille? kysyi Konrad Löf nöyrästi.\n\nVeri syöksähti hetkiseksi tytön kasvoille ja hän puri huultaan. Häntä\nkiusasi näyttäytyä kadulla sellaisen miehen rinnalla, joka ei ollut\nkavahtanut sirkustähden seuraa. Hänen äänessäänkin oli pahaenteinen\nsävy, kun hän sähähti:\n\n-- Jos suvaitset nähdä sen vaivan. -- -- --\n\nPitkän aikaa nuoret astuivat äänettöminä. Camilla kiiruhti askeleitaan\nhuulet yhteenpuristettuina harson takana. Konrad hapuili turhaan sanoja\nja tarkkasi sekavin tuntein omaa itseään. Nyt, kun hän oli syypää\nniin suuriin laiminlyönteihin, kun hän huomasi toisen syvästi\nloukkaantuneena pyrkivän kaikesta erilleen, nyt tunsi hän selvästi,\nkuinka kallis tyttö hänelle kuitenkin oli ja kiihkeä takaisin\nvalloittamisen halu heräsi hänen nopeasti ailahtelevassa sydämessään.\n\nKun he olivat ehtineet rauhalliselle sivukadulle, sanoi Konrad Löf\nvihdoin:\n\n-- Camilla, olen kaiken aikaa etsinyt sanoja, mutta ne pakenevat minua.\nEn osaa mitään muuta kuin suoraan ja vilpittömästi pyytää sinulta\nanteeksi.\n\nCamilla hätkähti niin, että hänen askeltensa tahti muuttui ja sydän\nsylkytti henkeä salpaavasti. Mutta hänen äänensä oli varsin tyyni, kun\nhän vastasi:\n\n-- Ja mitä pitäisi minun antaa anteeksi sinulle, Konrad? Ethän sinä ole\ntehnyt minulle mitään.\n\n-- Älä sano niin, Camilla. Sinä tiedät kyllä kaiken, enkä minä\nyritäkään kieltää mitään. Oi, mutta sinähän tunnet minut niin tarkoin.\nAnna minulle anteeksi, äläkä loittone pois. Olen muutenkin tarpeeksi\nonneton nyt.\n\nSilloin kaikki kärsitty vääryys kuohutti tytön sydäntä. Hän siristi\nsilmiään ja vastasi pistävästi:\n\n-- Huvitukset ovat tainneet loppua ja olet kai ollut yksinäsi viime\npäivinä, koska muistit minua ja olet noin tunteellinen.\n\nTunne siitä, että kaikki oli menetetty, viilsi kipeästi nuorukaista.\nToisenlaisen luonteen se olisi painanut masentuneeksi ja hiljaiseksi.\nMutta tämä omituinen sydän riehahti ilmi liekkiin häviön partaalla.\nTaivas ja maa katosi, ympäristö hukkui olemattomiin. Hän ei huomannut\nihmisiä, ei välittänyt paikasta. Kiihkeästi hän tarttui tytön käteen,\nja palava katse etsi tytön silmiä.\n\n-- Älä käytä tuota kieltä minua vastaan, Camilla. Sinä et tiedä mitä\nteet. Katso, minä vaivun edessäsi maan tomuun, kunnes jälleen otat\nminut siipiesi suojaan...\n\nTurhaan vilkuili Camilla hätääntyneesti ympärilleen. Turhaan yritti hän\nriuhtoa käsiään erilleen. Hän oli voimaton ja kuiskasi raivosta\nkäheästi:\n\n-- Sinähän teet meidät naurun alaisiksi, Konrad. Päästä, jumalan\ntähden!\n\n-- Minä en päästä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi.\n\nKyyneleet kihosivat tytön silmiin. Kenties aiheutuivat ne\nvoimattomuudesta ja ylpeästä kiukusta. Mutta samalla tulvaili rintaan\nsamea ja epämääräinen hellyys. Kaunis ja väkevä oli kaikesta huolimatta\ntuo mieletön nuorukainen, joka tunteittensa hurmiossa puristi hänen\nkäsiään. Camilla oli häntä rakastanut, kenties rakasti vieläkin. Ja\nniinpä olikin tytön äänessä yhtä paljon lempeyttä kuin hätääntymystä,\nkun hän nopeasti ja kiihkeästi kuiskasi:\n\n-- Päästä minut, Konrad! Ole kiltti ja päästä minut! Jos päästät nyt\nheti, niin sanon sinulle jotakin.\n\nHeti paikalla nuorukainen totteli.\n\nMutta tyttö tunsi asemansa noloksi. Hänen katseensa viipyi maassa ja\nrinta aaltosi sekavien tunteiden vallassa. Pitkään aikaan ei hän\nkyennyt sanomaan mitään.\n\nSitten palasi kuluneiden päivien kipeä katkeruus. Hän muisti, kuinka\ntäydelleen nuorukainen oli lyönyt hänet laimin, kuinka sekä vanhemmat\nettä ystävättäret olivat mitä suurimman nautinnon kannustamina\njuoruilleet Konrad Löfistä hänen \"morsiamelleen\". Kostoon valmis viha\nkuohahti, sytytti ylpeyden ja nosti huulille tyyniksi pingoitetut\nsanat.\n\n-- Tuo oli niin sinua, Konrad. Sinun on erinomaisen helppo unohtaa\nkaikki muu maailmassa paitsi itsesi. Kun huima teko juolahtaa mieleesi,\net välitä, isketkö ystävää vai vihollista. Ja kun sitten jäät\nsattumoisin yksiksesi, muistat vanhoja ystäviäsi, joiden pitäisi kai\nolla kiitollisia, kun saavat olla sinulle hätävarana. Mutta sellaiseen\nen minä valitettavasti kykene.\n\nJa oman äänensä soinnusta yhä paatuen ja kovettuen hän jatkoi:\n\n-- Jos kerran joku on ystäväni, niin oletan, että merkitsen hänelle\njotakin, että hän ei tahallaan loukkaa minua. Oletanpa, että hän on\ntähteni valmis työhön ja ponnisteluunkin. Sinä olet minulle aivan liian\nhäilyväinen... tai suurpiirteinen, jos niin haluat. En moiti sinua\nmistään, eikä se olekaan minun asiani. Pyydän sinulta vain yhtä asiaa:\nettä annat minun olla rauhassa. Ja pyydän sinua, ettet nyt seuraa minua\naskeltakaan. Jää hyvästi!\n\nJa kättään ojentamatta kääntyi Camilla nopeasti ja kiiruhti pois, pää\ntaipuneena rintaa vasten, aivan kuin hän olisi kaikin voimin niellyt\nesiinpyrkivää itkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän aikaa Konrad Löf seisoi hiljaa paikoillaan tuijottaen yhä\netenevän tytön perään. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen elämänsä\nonni ja valo kaikonnut pois tuon olennon mukana. Sekava kipu viilsi\nrintaa, tuottaen aivan ruumiillista tuskaa ja ajatustoiminta oli ihan\nkuin turtunut.\n\nSitten hän lähti hiljaa kävelemään päämäärästä kokonaan tiedottomana.\nOhikulkijoiden hämmästystä ilmaiseva katse kiusasi häntä jollain\ntavoin, vaikkei hän oikeastaan kiinnittänytkään siihen mitään huomiota.\nKun hän ilkeästi yllätettynä tapasi itsensä puhumasta ääneen, suoristi\nhän ryhtiään, rupesi äkkiä hyräilemään ja kiiruhti askeleitaan. Taas\nhaikea, epämääräinen halu syöksyä jonnekin valtasi hänet. Vihdoin hän\nhuomasi joutuneensa asuntonsa ovelle ja riensi miltei vastenmielisesti\nsisään.\n\nHeti hän muisti aamullisen toverinsa vierailun ja hänen levottomuutensa\nsai jälleen määrätietoisemman luonteen. Konsuli Braun oli ollut hänen\nviimeinen toivonsa ja nyt oli hän kärsinyt kaksinkertaisen tappion:\nkonsuli oli häntä ivannut, Camilla oli hänet hyljännyt. Ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin laskea aseensa.\n\nÄkkiä alkoi kuulua torven soittoa: sotilasjoukko kulki hänen ikkunansa\nalitse ja reipas marssi kajahteli. Hän hypähti tuoliltaan ja seurasi\nkatseellaan marssirivistöä niin kauan kuin saattoi. Tuntui kuin olisi\ntarmo ja elinvoima virrannut häneen sävelten mukana. Synkkä ja\nuhmansekainen päättäväisyys heräsi: kun kerran kaikki tiet olivat\ntukossa, oli hänen siitä asiallisesti ilmoitettava toverilleen ja\nkylmästi kärsittävä häpeä.\n\nKun Konrad Löf hetkeä myöhemmin pitkin harppauksin säntäsi ylös\nTeknillisen Korkeakoulun portaita toisen kerroksen piirustussaliin, ei\nhän enää suinkaan näyttänyt masentuneelta ja häpeilevältä. Päin\nvastoin, hänen kasvoillaan oli tiukka päättäväisyyden ilme, milteipä\nsynkkää riemua. Kummallinen, katkera nautinnon tunne pani väreitä\nkiitämään läpi ruumiin, kun hän ajatteli, että hänen toverinsakin,\nkaikki ne, jotka olivat uskoneet hänen lupauksiinsa ja auttaneet häntä,\nhalveksisivat häntä nyt.\n\nPitkässä käytävässä hän näki erään toverinsa pitävän suurta\npiirustuslautaa vesihanan alla ja keveästi huuhtelevan sienellä\nvalmiiksi tushattua piirustusta, joka esitti laivakattilaa. Nopeasti\nkäväisi Konrad Löfin mielessä ajatus, että noin pitkällä hänkin nyt\nvoisi olla, ellei... No niin, mutta nyt ei ollut turhien mietteiden\naika, hän tervehti ja kysyi:\n\n-- Liekö Aromaa täällä?\n\n-- On kyllä, piirustussalissa.\n\nKonrad rypisti kulmiaan kiskaistessaan ripeästi oven auki saliin,\nmissä hänen toverinsa kumartuivat työpöytiensä yli valkeihin\npiirustustakkeihinsa pukeutuneina. Mutta kun hän luki hämmästyksen\nheidän ilmeestään ja kuuli vilkkaan puheensorinan vaikenevan, tulvahti\nkuuma verivirta kaikesta huolimatta hänen kasvoilleen. Hän tunsi\nastuvansa kuin kavaltaja tuomariensa eteen ja katkera häpeän laine\nhuuhteli rintaa.\n\n-- Terve pojat! Terve Aromaa! sanoi Konrad Löf tarpeettoman äänekkäästi\nja reippautta tavoitellen. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Tässä minä nyt olen, kuten aamulla lupasin. Mutta samapa se, vaikka\nen olisi tullutkaan. Minä olen kerrassaan voimaton.\n\nAromaa veti rauhallisesti tushiviivansa loppuun, rupesi sitten\npuhdistamaan piirrintään ja sanoi hätäilemättä, ikäänkuin olisi\nodottanut jotakin tällaista:\n\n-- Minkäs sille sitten.\n\nSyntyi nolo hiljaisuus. Konrad Löf ei osannut sanoa sen enempää. Hän\nseisoi neuvottomana, palttoo päällään ja lakki kädessään työtätekevien\ntoveriensa keskellä. Hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen vain\nhetkiseksi ilon välkehtimään noille piirustusten yli kumartuville\nkasvoille. Ja silloin, yhtäkkiä heräsi hänen ahdistetuissa aivoissaan\najatus, syttyi huima ja yllättävä mielijohde. Väkevä ja outo riemu\npaisutti taas rintaa, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi\nmahdollisimman tyynesti:\n\n-- Niin, ei tässä toivosta juuri ole taikaa. Mutta minä käväisen\nkuitenkin rehtorin luona. Tulen sitten uudestaan vielä... Terve vaan\nsiihen asti!\n\nHän varoi kiiruhtamasta askeleitaan, varoi kääntämästä päätään ja\nluomasta katsettaan kehenkään, mutta selvästi hän tunsi, että jokainen\nsilmäpari seurasi häntä ja että ällistys painoi mykäksi koko salin.\n\n-- Mistä te haluaisitte minulle puhua? kysyi rehtori ystävällisesti,\nosoittaen nuorukaiselle tuolin.\n\n-- Herra rehtori, rohkenen pyytää teiltä kolmetuhatta markkaa lainaksi.\n\nIäkäs rehtori näytti hieman hämmästyvän ja katsoi pitkän aikaa\ntutkivasti nuorukaista. Tämän kirkkaat, avoimet silmät eivät\nväistyneet.\n\n-- Pyyntönne on kyllä jokseenkin epätavallinen, herra Löf. Sanokaahan\nminulle, mikä on saattanut teidät vaikeaan asemaan? Ovatko vanhempanne\nvähävaraisia? Vai ettekö ole onnistunut saamaan takuumiehiä?\n\n-- Isäni on Vilhelm Löf, Rautalahden sahan omistaja. Mutta minä en voi\nturvata isääni.\n\nYhä suurempi ällistys kuvastui rehtorin kasvoilta.\n\n-- Te olette toista vuotta Teknillisessä Korkeakoulussa?\n\n-- Niin olen, herra rehtori.\n\n-- Teillä on luonnollisesti opintokirja mukananne. Saanko nähdä sen?\n\n-- Minä en ottanut sitä mukaani, koska siitä ei olisi ollut mitään\nhyötyä. Se on aivan tyhjä. Minä en ole suorittanut valitettavasti\nainoatakaan tutkintoa.\n\nNyt joutui vanha rehtori kokonaan ymmälle. Pitkään aikaan hän ei\nsanonut mitään, tarkkasi vain nuorukaista, jonka häikäilemättömyys\nolisi tuntunut hänestä julkealta, ellei avoin ja nöyrä olemus olisi\nhäntä vasten tahtoakin miellyttänyt.\n\n-- Mutta hyvä herra! Te sanotte minulle, että isänne on varakas, joten\nteillä ei voi olla mitään hätää. Ja te lisäätte, että olette\nlaiminlyönyt opintonne, joten siis ette ansaitsisi apua siinäkään\ntapauksessa, että sitä todella tarvitsisitte. Minä en voi ymmärtää,\nmiksi olette tullut luokseni, ja pyydän, että selitätte sen minulle,\nkoska oletan, että sopimaton käyttäytyminen ei nyt voi tulla\nkysymykseen.\n\n-- Herra rehtori. On totta, että isäni on varakas. On totta sekin, että\nminä olen pettänyt minuun kiinnitetyt toiveet ja laiminlyönyt lukuni.\nMutta kun näin on ja kun kuitenkin, kaikesta huolimatta, uskallan\nkääntyä teidän puoleenne, teidän, jota kaikki niin suuresti\nkunnioittavat, eikö se osoita, että minulla ei ole mitään muuta\nmahdollisuutta, että olen äärimmäisessä hädässä?\n\nRehtori nyökkäsi mitään vastaamatta; hän näytti jännittyneeltä.\n\n-- Kun syksyllä lähdin kotoa, sanoi isäni minulle, sen johdosta että\nviime vuoden olin kuluttanut hukkaan, että ainoastaan tämän kerran\nsaisin enää yrittää. Mutta minä jouduin vaiheisiin ja tuhlasin\ntenttiajan. En voi puolustaa itseäni millään, enkä halua peittää enkä\nsalata mitään, mutta kuitenkin minun on vaikeata yksityiskohtaisemmin\nkertoa teoistani. Tuhlasin paljon rahaa ja lainasin tovereiltani. Nyt\nminun on maksettava, mutta isäni puoleen en voi kääntyä. Pyydän mitä\nhartaimmin, että herra rehtori ei pitäisi minua röyhkeänä kun rohkenin\ntulla tänne. Minulla ei ollut valinnan varaa. Oli pakko joko lähteä\nkorkeakoulusta viimeisen kerran ja sälyttää isäni niskoille\nmaksamattomien velkojen häpeä, tai sitten kääntyä teidän puoleenne,\nherra rehtori, silläkin uhalla, että te ajaisitte minut ovesta\njulkeuteni takia.\n\nRehtorin tuuheat kulmat rypistyivät ja kauan aikaa hän mietiskeli,\nsanomatta sanaakaan.\n\n-- Oletteko piirtänyt viime vuoden piirustukset? kysyi hän vihdoin.\n\n-- Olen suorittanut ne sekä laboratoriotyöt.\n\n-- Sittenhän ei vielä ole mitään hukassa, mutisi vanha professori\nitsekseen, tiirottaen hajamielisesti pitkän hetken nuorukaista silmiin.\n\n-- Ja jos nyt auttaisin teitä... Entä sitten? Parin kuukauden päästä\nolisi edessänne sama juttu, jatkoi rehtori päätään pudistaen ja jälleen\nmietteisiinsä vaipuen.\n\nKonrad Löf ei osannut vastata.\n\n-- No niin, kaikesta huolimatta olen valmis auttamaan teitä, mutta\nseuraavalla ehdolla. Te ryhdytte viipymättä työhön, jätätte\ntähänastisen elämänne ja pyritte säännöllisyyteen. Sinä päivänä,\njolloin te jätätte päivän velvollisuudet täyttämättä, olette samalla\nlaiminlyönyt velkanne maksamisen, vaikka sen suorittaisittekin rahassa\nmyöhemmin. Suostutteko siihen? Annatteko siitä miehen sanan?\n\nSilminnähtävästi nuorukainen epäröi. Hänen tajunnassaan häivähtivät ne\nmonet lupaukset ja päätökset, jotka hän oli mitä hartaimmalla mielellä\ntehnyt, mutta kuitenkin rikkonut. Hetken aikaa tavoittelivat vaalenneet\nhuulet turhaan sanoja ja outo tuska kuvastui silmistä. Mutta sitten\nvastasi hän päättäväisesti ja selkeästi:\n\n-- Herra rehtori, jos te lainaatte minulle pyytämäni summan, lupaan\npyhästi, että säännöllisesti työskentelen voimieni ja kykyjeni mukaan\nsiihen päivään saakka, jolloin velkani on maksettu.\n\nKokenut professori näki kyllä, että nuorukainen oli tosissaan. Lempeä\nja hyväntahtoinen ilo näytti nuorentavan häntä ja hän naurahti\nkeventävästi:\n\n-- Siihenkö saakka vain! Minä toivoisin, että jatkaisitte eteenkinpäin\nsamalla tavalla. Vai oliko se takaportti? Kenties teillä on\ndiplomaattisia taipumuksia enemmän kuin teknillisiä?\n\nSitten hän jatkoi vakavammin:\n\n-- Myönnän pitäväni teistä, vaikka en vielä tiedä, mistä se johtuu.\nTeissä on nuoruuden avomielistä intoa. Mutta ottakaa opiksenne tämä\npula, johon nyt olette joutunut kokonaan omasta syystänne. En halua\nteitä nuhdella. Myöskin minä olen ollut nuori ja luulen tuntevani\nnuoruuden. Siinä iässä voi kenelle tahansa sattua sellaista, mikä ei\nole kaunista, eikä oikein. Mutta se ei saa tulla tavaksi, eikä kellään\nole oikeutta hukata tulevaisuuttaan harkitsemattomien tekojen takia.\nElämässä on kyllä paljoa syvällisempiä ja kestävämpiä iloja kuin ne,\njotka nuoruudessa meitä houkuttelevat. Toivon, että minulla tästä lähin\non iloa teistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Konrad Löf vielä samana iltana piirustussalissa maksoi velkansa\nsekä Aromaalle, että kaikille niille läsnäoleville, joilta hän oli\nlainannut, niin ilo raikui väkevänä suuressa huoneessa ja reipas laulu\nkajahteli. Hän oli jälleen sankari, mies huima, jolle ei vertoja\nlöytynyt. Rikkaan isän ainoana poikana, vieläpä opintonsa täysin\nlaiminlyöneenäkin, hän oli pystynyt saamaan itseltään rehtorilta\nluottoa. Ja kunniallisesti hän oli maksanut kaiken sen, minkä\ntovereiltaan oli velaksi ottanut.\n\nMutta Konrad Löf itse tuijotteli hajamielisenä piirustuspöytänsä\nlukkoa. Sen takana olivat hänen piirtimensä ja tavaransa sellaisina\nkuin hän ne syksyllä oli sinne pannut. Piirustuslauta nojasi\ntomuttuneena seinään jossakin loukossa; ei edes paperia hän ollut sille\npingoittanut. Ja nyt oli hän luvannut vanhalle miehelle ryhtyä\nsäännölliseen työhön!\n\nKuohuvien muistojen sarja vilahteli sekavana läpi hänen tajuntansa.\nHäntä raukaisi omituisesti. Surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan.\nKatkera epäilyskin orasti: kuinka monesti hän olikaan päättänyt ryhtyä\nkunnolliseen työhön, kuinka monta lupausta itsekseen tehnyt? Ja mitä\noli niistä kaikista tullut?\n\nSitten puristuivat huulet lujasti yhteen. Sinä hetkenä jona hän\nrikkoisi rehtorille annetun lupauksen, sinä hetkenä hän olisi\nhäpeällinen konna. Ja sitä hän ei tahtonut olla.\n\n\n\n\nIII\n\nVETO\n\n\nKello kahdentoista jälkeen on Teknillisen Korkeakoulun\nkoneinsinööriosaston oppilailla tavallisesti piirustusta; silloin\nkäyvät opettajat ja assistentit tarkastamassa heidän töitään ja\nantamassa neuvojaan. Mutta työtä on niin paljon, että lukujärjestykseen\nmerkittyinä tunteina ei sitä ehdi lähimainkaan suorittaa; on jatkettava\niltaisin, milloin laboratoriotöiltä joutaa. Kello neljä mennään\ntavallisesti miehissä päivälliselle, viiden aikana alkaa saleihin\nilmaantua yksi ja toinen ahertaja ja kello yhdeksän suljetaan ovet ja\nvalot sammutetaan. -- -- --\n\nNyt on kello aivan pian viisi. Korkeakoulun pääovesta astuu muudan\nnuorukainen pitkään, puolihämärään käytävään, kulkee sen keskikohdalle,\nnousee portaita toiseen kerrokseen ja avaa toisen vuosikurssin\npiirustussalin oven. Sali on pimeä. Hän raapaisee tulta, vääntää\nkaasulampun hanan auki ja kurkoittaa tikkua, joka humahtaen sytyttää\nlampun palamaan. Sitten hän pukee päälleen piirustustakin, ottaa\nlaatikosta kynät, harppikotelon ja laskutikun ja syventyy hiljaa\nvihellellen työhönsä.\n\nEi kestä kauan, ennenkuin saapuu toinen ylioppilas.\n\n-- Hei, Löf! Taaskin ensimmäisenä! Kylläpä sinä \"iiglaat\" tätä nykyä.\n\n-- Mikäs tässä auttaa. Teillä on jo hammaspyörät käsillä ja minulla ei\nole edes tämä ruuvipuristinkaan vielä valmiina. Saa siinä puskea,\nennenkuin kattila on tehty ja minä pääsen teidän tasallenne.\n\nToinen on sillävälin saanut kamppeensa kuntoon ja aloittaa työnsä,\npuhellen kuin itsekseen:\n\n-- Kelpaa ylioppilaiden elellä, etenkin lakimiesten ja maisteriksi\naikovien. Ei muuta kuin käy luennolla jos tykkäät, vetelehdä jos miten\nloppupäivä ja vasta sitten, kun tunnet saavasi lukutuurin, sopii\naloittaa tenttisi. Ei ole piirustuksista tällaista vaivaa, ei mitään\nkymmenen päivän tenttikausia. Niin no, luonnon- ja lääketieteitten\nmiehillä nyt kyllä on käytännölliset työnsä. Mutta sikamaista niiden on\nviittailla, että polyteekkarit eivät tee muuta kuin ryyppäävät ja\npelaavat korttia. --\n\nYhä useampia nuorukaisia alkaa saapua. Yhä kiihkeämmäksi kasvaa\npuheensorina, yhä useammin helähtää nauru, tai sinkoaa sukkeluus.\nTuossa on eräästä kaasulampusta särkynyt sukka; kun muudan lähtee\nvahtimestarilta vaihtamaan uutta särkyneen tilalle, panee toinen\nodotellessaan markan kiertämään \"kuolemanrengasta\" vihreässä\npaperikuvussa, jota hän pitää kädessään. Hän tekee sen erinomaisella\ntaidolla ja huomauttaa Konrad Löfille:\n\n-- Tehdään sitä täälläkin sirkustemppuja, Löf, niinkuin näet. Kuulepas,\nmiten se sinun espanjattaresi jaksaa? Sinun olisi pitänyt haalata se\ntänne tarjoamaan wiskyä ja jäävettä. Peijakkaan sievä täti muuten!\n\n-- Älä höpise, sanoo Konrad Löf punastuen väkisinkin. -- Tule ennemmin\nnäyttämään, kuinka niitit lasketaan kattilaan; minä olen ollut poissa\nluennolta, enkä tiedä sitä.\n\nKonrad Löf saa luentovihkon ja hänelle osoitetaan kaavat. Nyt, kun\nhänestä on tullut oikea työmyyrä, näyttävät toverit suorastaan\nkilpailevan avuliaisuudessa. Ei säästetä vaivoja, ei ilmene kateutta;\nvanhoja piirustuksia tuodaan hänen eteensä malliksi. Ensi kertaa\nnuorukainen tuntee olevansa toveri toverien joukossa, olevansa lähellä\nja veljellisessä suhteessa näihin opiskelijoihin, joiden harteilla maan\nteollisuus tulevaisuudessa on suurelta osaltaan lepäävä.\n\nHän terästää tarkkaavaisuutensa, laskutikun kieli liikkuu edestakaisin\nja kynä merkitsee numeroita. Mutta outoa on hänelle työskennellä\ntällaisessa melussa. Tuon tuostakin ajatus harhautuu, korviin tunkeutuu\nsävel ja hän itsekin yhtyy valtaiseen kuoroon:\n\n    Ämmät ne keitteli ketun kynsiä\n        sulavala rallaa ketun kynsiä,\n    ämmät ne keitteli ketun kynsiä\n        taikoja tehdäksensä\n        taikoja tehdäksensä.\n\n    Ett' olis saanehet nätin pojan\n        sulavala rallaa nätin pojan,\n    ett' olis saanehet nätin pojan\n        koti-vävyksensä\n        koti-vävyksensä.\n\nKun kello tulee yhdeksän, ovat useimmat jo poistuneet.\n\n-- Mennään Gambrinille tai Hultiin pelaamaan biljardia, ehdottaa joku.\n\n-- Eikö mitä; yhdistykselle teetä juomaan!\n\nKonrad Löf kannattaa nykyisin jälkimmäistä ehdotusta. Hän juo teensä,\nkieltäytyy jyrkästi shakkipartiista, joka hänestä turhaan kiihoittaa\npäivän työssä väsyneitä aivoja, ja lähtee ennemmin tekemään pari\nkierrosta Espiksellä. Mutta päättävästi hän palaa jo kymmenen aikana\nkotiinsa.\n\nHän on luopunut entisestä liian komeasta huoneestaan ja vuokrannut\nHietalahdesta toisen, pienen ja vaatimattoman. Varsin usein hän\nkotiin palatessaan poikkeaa rantaan, tuijottelee hetken pimeälle,\nkuohuilevalle merelle, hiljaisen, hapuilevan kaipuun kaihertaessa\nrintaa. Tällaistako siis on se ylistetty säännöllinen elämä? Tehdä\ntyötä itsensä uuvuksiin, uupumuksesta vaipua uneen, kerätäkseen voimia\nuuden uupumuksen tavoitteluun! Oh, silloinhan on sama vaikka elämä\nloppuisi heti. Jokainen päivähän on toisensa kaltainen, ja turhaahan\nloppujen lopuksi on kuitenkin kaikki inhimillinen ponnistelu.\nKuitenkaan hän ei voi kieltää omituista ja puhdasta työn iloa, vaikka\nsen olemus onkin hänestä järjetön. Hän vertailee sitä entisten ilojen\ntuottamaan katumukseen ja pudistaa ihmeissään päätään. Ei, ei hänelle\nkuulu tällaiset asiat! Hyödytöntä on niitä pohtia. Jokin vaisto\nkuiskaa, että tulevaisuus on vielä edessä ja se on rikas ja voimakkaita\nelämyksiä täynnä. Nyt on lähinnä vain työtä, joka on suoritettava, vain\ntehtävä, josta on kunnialla selviydyttävä, siinä kaikki.\n\nAsunnossaan hän useimmiten kopioi tärkeimpiä laiminlyötyjä luentoja.\nToisinaan sattuvat hänen silmänsä tumman, kauniin naisen valokuvaan;\nrinnassa liikahtaa ja kiihtävä haave lennättää kauas pois. Sitten tulee\nmieleen Camilla ja konsuli Braunin velka, jota hän ei ole voinut\nmaksaa. Ilkeä tunne saa nousemaan tuolilta, tai väkipakolla syventymään\ntyöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vaatimaton ja pieni sinun huoneesi on, sanoi sahanomistaja Löf\ntehtyään perusteellisen tarkastuksen poikansa asunnossa. Kun Konrad ei\nsiihen mitään vastannut, jatkoi isä:\n\n-- Ovatko kuukausirahasi kenties liikaa vähäiset?\n\n-- Ei, isä, ne riittävät kyllä. Mutta minä mieluummin syön vähän\nparemmin ja koetan pukeutua kunnollisesti. Minähän en juuri ole\nhuoneessani muulloin kuin öisin. En siis tarvitse oikeastaan muuta kuin\nvuodetta, eikä siinä liene mitään moittimista. Vai kuinka, isä?\n\n-- Teet tietysti aivan mielesi mukaan. Mutta viime vuonna et\nluullakseni olisi tyytynyt tällaiseen... Sinä taidat olla ahkerampi\nnykyisin?\n\n-- Olen koettanut olla, isä.\n\n-- No niin, mennään syömään nyt. Minä tarjoan sinulle aamiaisen.\n\nSahanhoitaja Löfin säännöllisenä tapana oli tarjota kaupungissa\nkäydessään ateria pojalleen. Mutta tällä kertaa seurasi Konrad Löf\nhäntä levottomampana kuin milloinkaan. Mitä merkitsi isän harvinainen\nystävällisyys? Oliko hän hyvillään vaatimattomasta asunnosta, vai oliko\nkenties joku tiedoittanut hänen alkaneesta ahkeruudestaan? Mutta eikö\nisä siinä tapauksessa ollut saanut tietää muutakin, syksyllistä humua?\nEikö hän ollut käynyt konsuli Braunin, ainoan ystävänsä luona ja saanut\nhäneltä kuulla...? Ruoka ei maistunut Konradille. Isä oli tapansa\nmukaan aivan ääneti; hän näytti pohtivan asioitaan.\n\n-- Joko isä on käynyt setä Braunin luona? rohkeni Konrad viimein\nlaukaista.\n\n-- En ole. Jos suinkin ennätän asioiltani, aion kyllä käydä. Mutta\nminun on mentävä iltajunassa, enkä tiedä... Niin, älä suotta vaivaudu\nasemalle, minä tuskin olen yksinkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kului viikkoja, eikä Konrad Löf rikkonut rehtorille antamaansa\nlupausta. Hän työskenteli yhtä ahkerasti, tunsi itsensä tyytyväiseksi\nja virkeäksi ja menestyi hyvin. Olipa hän saavuttanut voittojakin; eri\nosastojen välisissä urheilukilpailuissa hän oli varsin loistavasti\nvoittanut 1500 metrin juoksun. Asia oli itsessään vähäinen, mutta\nrehtori oli palkintoja jaettaessa puristanut hänen kättään, jopa\nmerkillisesti iskenyt silmääkin. Nuorukainen ei voinut käsittää, mikä\nsiinä vaikutti niin lämmittävästi. Tuntui kuin olisi rehtori ottanut\nhänet mahtavaan suojelukseensa; hienotunteisesti ja kaukaa, mutta\nvalppaasti pitänyt häntä silmällä ja ollut häneen tyytyväinen.\n\nMutta sitten päätettiin panna toimeen polyteekkarien tavanmukaiset\nsyystanssiaiset ja silloin kävi Konrad Löf miettiväksi:\n\nMitenkähän oikeastaan oli Camillan laita? Olivatkohan heidän vuosia\nkestäneet hyvät välinsä näin vain yhtäkkiä lopullisesti katkenneet?\nEikö ollut pikemminkin niin, että tyttö oli loukkaantunut ja halusi\nantaa hänelle ansaitun läksytyksen? Jos hän uudestaan lähestyisi\nCamillaa, jos hän nöyrästi toistaisi anteeksipyyntönsä, niin eiköhän\nolisi mahdollista saattaa kaikki entiselleen? Nyt oli tyttö varmaankin\nsaanut kuulla, että hän, Konrad, vietti säännöllistä ja työteliästä\nelämää, eiköhän aika ollut hionut pois kovuutta ja katkeruutta tästä\nhellästä sydämestä?\n\nNyt sopisi Konradin hyvällä syyllä lähestyä häntä. Hän soittaa, pyytää\nCamillan \"daamikseen\" tanssiaisiin, kohtelee häntä hellällä\nhuomaavaisuudella. Senpä hän tekeekin!\n\nMutta sitten muistui mieleen konsuli Braunin maksamaton velka. Heti\nheräsi epäilys. Tietysti siitä oli jatkuvasti puhuttu konsulin\nperheessä ja häntä oli pidetty kunnottomana lurjuksena. Entä Camillan\nviimeiset sanat: \"Pyydän sinulta vain yhtä seikkaa: että annat minun\nolla rauhassa\". -- Konrad Löf pohti asiaa päivästä päivään, voimatta\ntehdä päätöstä. Minne olikaan joutunut hänen ripeä, kevytmielinen,\nmistään piittaamaton toimintavalmiutensa?\n\nMutta lauantaina, tanssiaispäivänä, hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja\nsoitti.\n\n-- Onko neiti Braun tavattavissa?\n\n-- ...\n\n-- Hyvää päivää, Camilla. Minä se olen, Konrad. Mitä sinulle kuuluu?\n\n-- Pelkkää hyvää vain, Konrad.\n\n-- Kuulehan, meillä on tänään tanssiaiset, kuten ehkä olet lehdistä\nhuomannut. Tuli mieleeni... ajattelin, rohkenisinko kysyä sinulta,\nhaluaisitko tulla minun kanssani...?\n\n-- Kiitoksia paljon. Mutta Eerik Strömmer on jo pyytänyt minua ja minä\nolen luvannut.\n\nKonrad Löf ei vastannut. Pistävästi vilahti hänen tajuntaansa, että\nEerik Strömmeristä oli jo varemmin viittailtu Camillan yhteydessä. Hän\noli siinä ihan selvästi näkevinään tuon valmistumaisillaan olevan\nneljäskurssilaisen kuvankin, komeine vartaloineen ja tummine\nhiuksineen.\n\nKun mitään ei kuulunut, sanoi Camilla vihdoin:\n\n-- Olen pahoillani, Konrad, mutta niin on asia.\n\n-- No, sittenhän tulet tanssiaisiin kuitenkin... Suo anteeksi, Camilla.\nHyvästi.\n\n-- Hyvästi, Konrad.\n\nKonrad Löfin oli pakko itselleenkin myöntää, kuinka apeaksi tuo\npuhelinkeskustelu oli painanut hänen mielialansa. Hän piirteli\nmuutaman tunnin haluttomana, alakuloisesti vihellellen. Rinnassa\npaisui hetki hetkeltä jokin ahdistava ja raju tunto, joka etsi\npurkautumismahdollisuutta. Tuli selvästi näkyviin hänen luonteensa\nturhamaisuus ja itsekkyys. Hän ei ollut tottunut tappioihin tällaisissa\nasioissa.\n\nPukeutuessa hänen epäröintinsä kasvoi ja sai aiheettoman katkeran\nsävyn. Hän ei mene ollenkaan. Mitäpä hän siellä syrjässä seisomassa,\nkärkkymässä, saisiko tilaisuuden tanssittaa kenenkään tyttöä. Hän\nkoetti kuitenkin pakoittaa itsensä iloiseksi ja seisoi hienona ja\nhymyilevänä ovella kun tanssi alkoi. Mutta kun hän näki Eerik\nStrömmerin voitonvarmana ja komeana johtavan silkkipukuisen Camillan\nvalssiin, silloin riehahti hänen rinnassaan mustasukkaisuus, raivo,\nties mikä, joka vaati rajuja tekoja, huimapäisiä hullutuksia. Hänen\nsilmänsä synkkenivät. Ylpeästi hän kääntyi ovelta tarjoiluhuoneeseen.\nHän ei tahtonut olla tanssisalissa pitelemässä seiniä Camillan\nkostonriemuiseksi nautinnoksi. Sitten hän syöksyi portaita alas, otti\npäällysvaatteensa ja lähti ulos uhmaisten mielihalujen kuohuttaessa\nrintaa.\n\n\"Haen Aromaan käsiini\", ajatteli hän miltei ääneen. \"Se on tietenkin\njoko kotonaan tai biljardia pelaamassa. Sitten menemme jonnekin,\nFenniaan, Pörssiin, ja koetamme katsoa, eikö enää ole iloa tämän\nijankaikkisen pilkun päällä.\" Sameasti käväisi mielessä muisto\nrehtorille annetusta lupauksesta, mutta hän nakkasi päätään ja puristi\nhuulensa yhteen. \"Pyh, enhän minä ole tehnyt mitään munkkivalaa. Ja\nlaiskuudesta ei minua tähän aikaan käy moittiminen.\"\n\nAromaa oli kotona, istui paitahihasillaan savuisessa kammarissaan,\nedessään miltei pöydän suuruinen teknillinen kirja.\n\n-- Terve, Eino! Nyt tuli lähtö kapakkaan ja vähän vilkkaasti.\n\nAromaa veti tapansa mukaan rauhallisesti pitkän savun piipustaan ja\ntirkisteli uteliaasti toveriaan pienillä silmillään.\n\n-- Mikä sinuun nyt on mennyt? Minä luulin, että olit tanssiaisissa.\n\n-- Sieltähän minä tulenkin, näethän sen puvustani. Mutta siellä oli\nliikaa \"enkeleitä\"; minä en löytänyt sieltä oikeata maaperää. Etkähän\nsinäkään ole siellä.\n\nAromaa poltteli taas kotvan.\n\n-- Ei minulla ole tuommoista \"munteerinkia\", mutta kelvanneehan tuo\ntavallinenkin puku, kun on herran ruumis. Maltahan sen aikaa, että\najelen partani.\n\nEi puhuttu sen enempää. Konrad Löf istui nojatuoliin ja tarkkasi\nmielenkiinnolla toveriaan, jonka liikkeet olivat hyvin rauhalliset ja\nverkkaiset, mutta joka siitä huolimatta näytti ihmeteltävästi joutuvan.\nSolmiessaan kaulanauhaansa sanoi Aromaa vihdoin:\n\n-- Niin, pitäiskö sitä hankkia sitä \"tyrmoolia\"?\n\n-- Älä välitä. Se asia kyllä aina pyrkii järjestymään.\n\n-- Mihinkäs sinä olet ajatellut?\n\n-- Kun kerran mennään, niin mennään komeasti. Mennään Fenniaan.\n\nNiin he lähtivät. --\n\nAh, Konrad Löf ei tiennyt, että eräässä tanssisalissa, sävelten\npauhatessa, välkehtivät naissilmät etsivät häntä kaikkialta\ntuskallisella tarkkuudella. Hän ei tiennyt, että, käyttääksemme\nrunoilijan sanoja, \"levoton naissydän kärsi, katkeroitui ja koveni\nhymyävien huulten ja helisevän naurun takana\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi sähkökruunujen kristalliloiste, eivät välkkyvät peilit ja\nkimmeltelevät seinäkoristeet, eivätkä iloisten ihmisten säteilevät\nkasvot nyt voineet saada Konrad Löfin mielialaa muuttumaan. Hän söi\nharvasanaisena ateriaansa, tavoitteli silloin tällöin vaikeasti jotakin\nsukkeluutta, mutta vaipui sitten jälleen mietteisiinsä ja katseli\npitkät ajat hajamielisenä ympärilleen. Jazz-orkesterin kevytmielinen\nsoitto ja keinuva tanssi johdattivat hänen mieleensä väkisinkin sen\ntanssisalin, jonka hän aivan äsken oli jättänyt, ja paisuttivat yhä\nenemmän sitä ahdistavaa tunnetta, jolle hän täältä oli lähtenyt\netsimään pääsintietä. -- Tyyni ja hiljainen Aromaa, joka kuitenkin oli\njo kauan tuntenut Konrad Löfin, tarkkasi toveriaan oudoksuen ja koetti\ntyrkyttää hänelle ryyppyjä.\n\nSitten lähestyi heidän pöytäänsä paksu, arveluttavasti punoittava mies,\njoka hetkisen oli seisonut käytävällä tanssia katsellen. Konrad Löf\ntunsi hänet hyvin, hän oli tukkukauppias Vainio, jonka seurassa hän\nsyksyisinä riemun ja rikkauden päivinä oli kuluttanut monta hurjaa\niltaa; nyt aiheutti hänen näkemisensä vain haikeankatkeria muistoja.\n\n-- Terveeksi, herra Löf! Tehän se kuitenkin olitte. Hauska tavata,\nmutta teitäpä ei nykyisin juuri saa kiikariinsa. Terve, terve ja kiitos\nviime kesteistä... Tehkääpä hyvin ja esittäkää minut toverillenne.\nAhaa, mutta mehän tunnemmekin, Aromaa, niinhän oli nimenne? Mainiota,\nettä tapasin teidät! Meitä istuu tuolla, yksityishuoneessa, muutamia\nukkoja. Siellä puhutaan urheilusta niin että korvat särkyvät. Ei kuule\nmuuta kuin Nurmi, Nurmi ja taas Nurmi. Nurmi on voittanut, tänään 5000\nja 1500 metrin juoksut, hän on taas saanut uuden maailmanennätyksen,\nniin ja niin monta minuuttia, niin ja niin monta miljoonasosasekuntia.\nHah, hah! Se on mitä puhtainta epäjumalanpalvelusta ja minä joudun\nkerrassaan alakynteen, kun yritän puhua järkeä. Hyvät herrat! Siirtykää\nmeidän seuraamme, tehkää minulle se ilo. Tulkaa minulle avuksi, nuoret\nmiehet, niin nähdään, kuinka sitten käy.\n\nSeurueeseen kuului viisi miestä, jotka ryypiskelivät Sayer'ta aivan\nkuin entisinä aikoina. Tapahtui esittely; tilattiin lasit tulokkaille;\nsitten alkoi jälleen entinen kiihkeä väittely.\n\nOli paraikaa vuoden viimeiset urheilupäivät. Nurmi oli tänään\nloistavasti voittanut kaksi kilpailua ja innostus oli ylimmillään. Ei\ntahdottu löytää sanoja hänen ylistyksekseen.\n\nKonrad Löf ei aluksi suuriakaan välittänyt keskustelusta. Hänen apea\nmielialansa ei ottanut poistuakseen. Yhdellä siemauksella hän tyhjensi\nlasinsa, tunsi tulivirran kiitävän suonissaan ja sydämensä sykinnän\nelpyvän.\n\nMutta kauppias Vainio katsoi nyt saaneensa apua ja ryhtyi entistä\ntarmokkaammin puolustamaan äskeistä kantaansa.\n\n-- Hyvät herrat! Ei suinkaan minun tarkoitukseni ole kieltää sitä, että\nNurmi on maailman parhain juoksija. Hänhän on itse sen niin selvästi\nosoittanut, ettei kukaan voi evätä häneltä tätä kunniaa. Minä ihailen\nhäntä yhtä paljon kuin tekin ja aina minä olen valmis antamaan\ntunnustuksen hänen miehekkäälle ja puhtaalle luonteelleen. Mutta minä\nväitän, että on kerrassaan nurinkurista sanoa häntä kaikkien aikojen\nparhaaksi juoksijaksi. Eihän meillä ole tarkkaa tietoa entisyydestä,\nvielä vähemmän tulevaisuudesta. Naurettavaa on uskoa, ettei voisi\nsyntyä miestä, joka pystyisi parempiin tuloksiin. Sehän on\nurheilullisen kehityksen kieltämistä, sehän on silkkaa epäjumalan\npalvelusta. Eikä Nurmi itse ikinä suostuisi olemaan sellaisena\nepäjumalana. Hyvät herrat, sanon kerta kaikkiaan: ei ole mitään takeita\nsiitä, ettei jo nyt, jo tällä hetkellä hänen voittajansa harjoittele\ntäyttä touhua.\n\nSyntyi vastaväitteitä, kuului huudahduksia, innostus kohosi. Varsinkin\nkauppaneuvos Brax oli Nurmen sokea ihailija, eikä näyttänyt voivan\nvalita sanoja häntä ylistääkseen. Nurmi oli ilmiö, yli-ihminen, jumala.\nEi koskaan ole ollut hänen vertaistaan, ei ole, eikä tule olemaan. Yhtä\nvarmasti kuin Michel Angelo taiteen alalla kaikkina aikoina oli pysynyt\nja pysyi saavuttamattomana, yhtä varmasti säilyisivät Nurmen ennätykset\nrikkomattomina. Eläköön Paavo Nurmi! Eläköön ikuisesti voittamaton\njuoksutaituri!\n\nHänen intoileva puheensa kuvasteli paljoa enemmän Sayer'n kuin\nharkitsevan järjen vaikutusta, mutta siitä huolimatta sai se\nhyvähuutoja osakseen. Mutta silloin sai haaveissaan ollut Konrad Löf\ninnoituksen kipinän. Tämä hetkessä syttyvä ja sammuva sielu levitti\njälleen siipensä ja jätti alleen alakuloisuuden pimeän sumun.\nPäähänpisto, mieletön yritys, ilmeistä tappiota uhmaileva hullun teko\npoltti hänen veressään. Hän nousi tuoliltaan. Kaunis pää oli jälleen\npystyssä, vaaleat kiharat loistivat pehmeästi, silmät säteilivät\nrohkeutta ja kevytmielistä intoa.\n\n-- Herra kauppaneuvos Brax, hän alotti. -- Olen nuori mies ja nuorille\non tuo teidän yhteen ainoaan urheilijaan kohdistuva jumalointinne\nkuitenkin alentavaa, olkoonpa sitten kysymyksessä mies sellainenkin\nkuin Nurmi. Olisin valmis syöksymään vaikka jättiläisen kimppuun, jos\nolisi kysymys tappelusta, pelkästään vain osoittaakseni, ettei ainakaan\nyritteliäisyyttä ja voittamisen tahtoa puutu. Nurmeen nähden on asia\ntoinen. Mieletöntä olisi koettaa voittaa häntä. Mutta siitä huolimatta,\nhyvät herrat, siitä huolimatta minä rohkenen lyödä vetoa, että kykenen\nseuraamaan hänen kintereillään. Hän juoksee huomenna 10.000 metrin\nmurtomaamatkan. No niin, lyön vetoa pysyväni hänen kannoillaan siitä\nhetkestä lukien, jolloin hän, juostuaan alkukierrokset radalla, lähtee\nportista varsinaiselle taipaleelle, aina siihen hetkeen saakka, jolloin\nhän jälleen palaa radalle tekemään loppukierroksensa. Mutta kilpailuun\nminä en halua ottaa osaa.\n\nSyntyi täydellinen äänettömyys ja täydellinen ällistys. Nuo kypsyneet\nmiehet tuijottivat silmät pyöreinä hulluun poikaan, joka uskalsi olla\nnoin mielettömän röyhkeä. Hiljainen Aromaakin, joka kuitenkin tiesi,\nkuinka treenattu juoksija Konrad Löf oli, kaivoi hätääntymisensä\nmerkiksi piipun taskustaan ja pudisteli päätään toverilleen, ikäänkuin\nolisi epäillyt tämän järkeä.\n\nVihdoin kauppaneuvos Brax nousi tyynellä ylemmyydellä. Hän oli kai\nennenkin nähnyt kukkopoikien pöyhkeilevän ja laski nuorukaisen korskeat\nsanat samaan luokkaan. Hän luuli myös tietävänsä keinon, jolla\ntuommoisten suut tukitaan. Kuitenkin oli hän hieman kalpea ja äänessä\nsoinnahti loukkaantuneen pidätetty kuivuus, kun hän mahtavasti sanoi:\n\n-- Hyvä herra. Siitä seikasta minä panen vetoa kymmenentuhatta markkaa.\nTuohon käteen!\n\nVärähdys kiiti yli Konrad Löfin kasvojen, kun hän kuuli summan\nsuuruuden. Hän kalpeni huomattavasti, eikä tarttunut ojennettuun\nkäteen. Nopeasti hänen tajunnassaan väikähti epäröivä ajatus, että hän\nnyt oli syöksynyt suin päin otteluun, josta ei käynyt kunnialla\nperääntyminen. Hän loi katseensa alas ja näytti tiukasti miettivän.\n\nHiljaisuutta ei mikään häirinnyt. Kauppaneuvoksen käsi oli yhä\nojennettuna ja läsnäolijat näyttivät jähmettyneen asentoihinsa. Mutta\nhiljaa hiipi katseisiin tuolla täällä pilkallinen välke.\n\nSilloin nuorukainen vastasi:\n\n-- Ehdolla, että Nurmelle ei puhuta mitään yrityksestäni, että itse\npaikalla ei kiinnitetä minuun minkäänlaista huomiota ja että, -- siihen\nnähden, että olen opiskelija ja että häviön mahdollisuus on niin\nverrattoman suuri -- saan suorittaa maksuni vuoden kuluessa, katson\nvedon lyödyksi.\n\nTämä asiallinen, tyyni selonteko siirsi tuossa tuokiossa myötätunnon\nnuorukaisen puolelle. Kauppaneuvos Braxin silmistä säteili suoranaista\nihastusta ja hän sanoi iloisesti:\n\n-- Tuota puhetta minä ymmärrän ja veto on lyöty, nuori mies. Erottakaa,\nhyvät herrat! Ja uskokaa minua, herra Löf, toivon teille sydämestäni\nvoittoa. Mielihyvällä minä puristan tätä kättä muutenkin kuin vetoa\nlyödäkseni. Peijakas vieköön! Vielähän maailmassa on nuoruutta. Sanokaa\nminulle etunimenne, hurja poika, ja kutsukaa minua sedäksi. Anders\nJohannes Brax! Maljasi!\n\nHyvähuudoista, käden puristuksista ja maljoista ei tahtonut tulla\nloppua. Varsinkin kauppias Vainio oli haltioissaan. \"Mikä onnen\npotkaus, että tapasin teidät! Mikä mainio juttu! Tietäisinpä voiteen,\njoka norjuttaisi koipesi huomiseksi, niin noutaisin sitä vaikka hornan\ntuutista\". -- Konrad Löf itse oli joten kuten häpeissään ja nolona.\nTaas hän oli eksynyt siihen, josta vanha rehtori oli koettanut hänet\npelastaa.\n\nAromaa oli kaiken aikaa imenyt miettiväisenä piippuaan. Kun ensi melu\noli hiukan hälvennyt, sanoi hän vakavasti:\n\n-- Hyvät herrat. Koska näin on käynyt, lienee paikallaan, että nyt\nsaatan toverini nukkumaan. Hän tarvitsee kyllä voimia huomisessa\ntalkoossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mitä pentelettä sinä oikeastaan meinasit? kysyi Aromaa miltei\nkiukkuisesti, kun he olivat ehtineet kadulle.\n\n-- Tottakai sen kuulit, vastasi Löf olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Kuulin, kylläkai minä sen kuulin, peijakas soikoon! Mutta oliko tuo\nnyt laitapeliä! Sehän on sulaa mielettömyyttä. Raha-asiasi ovat\nilmankin niinkuin ne ovat ja mies ottaa ehdoin tahdoin niskaansa\ntällaisen tarakan. Kyllä olisi parasta tehdä sinut uudestaan, alun\nperin, koko mies.\n\n-- Ja sen sijaan että koettaisit minua rohkaista ja kannustaa, sinä\nsaarnaat kuin körttiläinen ja riistät viimeisenkin uskoni voittoon.\nOlkoonpa veto kuinka mahdoton tahansa, niin on siinä selvää järkeäkin\nmukana. Nurmi on tänään juossut varsinaisen kilpailunsa. Huomenna hän\nleikittelee; ei ole ketään, joka lähestulkoonkaan pystyisi häntä\nseuraamaan. Tie on lokainen, sitä varten juostaan alussa kaksi ja\nlopussa kolme kierrosta radalla. Se tekee yhteensä kaksi kilometriä. Ei\nole luultavaa, että Nurmi keskivälillä viitsisi ponnistaa, hän on\nväsyksissä ja hänen voittonsa on liian helppo. Siitä syystä minä\nnimenomaan asetin sen ehdon, että yrityksestäni ei saa tehdä numeroa.\nOnko selvä nyt?\n\nAromaa nyökäytti päätään ja imeskeli sitten piippuaan vastaamatta\nmitään.\n\nAnnan kadulla he erosivat.\n\n-- Saatatko sinä nukkua? kysyi Aromaa vielä.\n\n-- Ole huoletta, kuului vastaus.\n\nAromaa kääntyi sitten kotiaan ja Konrad Löf jatkoi matkaa Antin katua\npitkin. Oli usvainen yö. Katu kiilteli märkänä, sumusta himmottavien\nsähkölamppujen valossa. \"Yhdistyksen\" kohdalla kuului musiikki selvästi\ntanssisalista. Se viilsi oudosti nuorukaisen rintaa ja pani hänet\nkiiruhtamaan askeleitaan.\n\n\n\n\nIV\n\nKILPAILU\n\n\nUrheilukenttä kuhisee täynnänsä uteliasta, odottavaa yleisöä. On\npilvinen ja epävarma syyspäivä, mutta ilma on kuitenkin ainakin tällä\nhaavaa selkeä. Tuolla järjestelee palkintotuomarien ryhmä jotakin,\ntäällä hyppääjät koettelevat ponnahduspölkyn lujuutta ja sovittelevat\naskeleitaan. Pikajuoksijat tarkastelevat liituratojaan ja megafoonimies\nseisoo sivummalla synkkänä ja yksinäisenä kuin Hamlet.\n\nEnsin on epäluku heittoja, hyppyjä, pikajuoksuja. Kun megafonimies\nyllätyksenä ilmoittaa, että Nurmi ottaa osaa 800 metrin juoksuun,\nsyntyy yleisön keskuudessa kiihkeätä puheensorinaa.\n\nKas tuossa tulevat juoksijat, yksi toisensa perään, verryttelemään\njäseniään. Siinä on itse Nurmi, kuuluisa villapaita päällään; hän\nsyöksyy rataa pitkin vinhaa vauhtia ja totisena kuin olisi ankara\nkilpailu jo kysymyksessä. Valtava kättentaputusten myrsky pauhaa\nkatsomossa.\n\n-- Kahdeksan sadan metrin juoksijat, paikoilleen!\n\nMiehet riisuvat villapaitansa ja asettuvat lähtöviivalle. Laukaus\npamahtaa. Juoksijat pyrähtävät eteenpäin kuin lentoon lähtevä pyyparvi.\nTäydellinen hiljaisuus vallitsee. Askelten rasahdus hiekassa kuuluu\nselvästi.\n\nMinuutti, puolitoista! Nurmi on jo saanut etumatkaa ja tekee taivalta\nkevein, siivikkäin askelin, ilme totisena ja tyynenä, rinta kauniisti\nkaarella. Loppu lähenee. Hän kiristää yhä vauhtiaan. Yleisö uskaltaa\ntuskin hengittää; useat ovat kumartuneet hiukan eteenpäin ja\njännittävät kaikin voimin vaistomaisesti lihaksiaan, ikäänkuin siten\nlisätäkseen juoksijan nopeutta. Maalinauha katkeaa; toisiakin\nurheilijoita ehtii perille; sitten kellomiehet vähän aikaa seisovat\npäät yhdessä ja vihdoin megafooni ilmoittaa ajan. Se on vain puolta\nsekuntia huonompi Nurmen omaa ennätystä.\n\nSeuraa taas heittoja, viestinjuoksuja ynnä muita. Sitten järjestyvät\nmurtomaajuoksijat lähtöön. --\n\nUupumaton Nurmi tekee taivalta pitkin, kimmoisin askelin. Heti\nensimäisellä kierroksella hän on ponnistellut huomattavan etumatkan\nja kun toinen kierros lähenee loppuaan, on hän puoli rataa\nedellä. -- -- --\n\nSamaan aikaan havaitaan kentän portin luokse ryhmittyvän muutamia\nlihavia, kunnioitusta herättäviä herrasmiehiä ja useita nuorukaisia.\nJotain siellä on tekeillä, koska he kuiskailevat kiihkeästi ja\neräänlainen rauhattomuus kuvastuu heidän liikkeistään.\n\nEräällä nuorukaisella on urheilukengät jalassaan, mutta muuten hänellä\non aivan tavallinen puku, vieläpä ovat hänen housunsa varsin\nmoitteettomasti silitetyt. Kiiltokaulus on puhdas, kuten sunnuntaina\nainakin, ja kaulanauha on huolellisesti solmittu.\n\n-- Tuo on ihan turhamaista pöyhkeilyä ja esiintymishalua, kuiskaa\nmuudan nuorukainen toverilleen. -- Se on aito Löfiä! Kaulus kaulassa ja\ntäysi puku päällä hän aikoo muka seurata maailman ensimmäistä\njuoksijaa.\n\nNyt riisuu Konrad Löf takkinsa, korjaa näköjään huolettomasti vyötänsä,\nmutta tarkka havainnon tekijä saattaisi kyllä huomata, kuinka\npakotettua hänen rauhallisuutensa on.\n\nSivummalla seisova kauppias Vainio, joka on ällistyneenä silmäillyt\nhäntä, ei enää saata hillitä itseään, vaan harppaa hänen luokseen ja\nsähisee kiukuissaan.\n\n-- Joudu, riisuudu! Nurmi on heti paikalla tässä.\n\n-- Minä olen täysin valmis.\n\n-- Mutta taivasten tekijä! Et kai sinä tuossa puvussa aio yrittää?\n\n-- Ei ole mitään valinnan varaa, kun kerran en ota osaa kilpailuun.\nMitä sanoisi yleisö, jos se näkisi minut urheilupuvussa, ja mitä\najattelisi Nurmi? Luuletko, että hän ikinä päästäisi minua\nkintereilleen silloin. Ei, kyllä tässä on ajatusta, usko pois. Ja mene\ntiehesi nyt, tästä tulee lähtö.\n\nSiinä syöksyykin jo Nurmi hirveätä vauhtiaan, yleisön paukuttaessa\nkäsiään. Tuskin kukaan viitsii kiinnittää huomiota nuorukaiseen, joka\nnoin vain ilman muuta, aivan kuin huvikseen lähtee seurailemaan\nmaailmanmestaria. Ei Nurmi itsekään näytä häntä huomaavan.\n\nSekunti tuntuu minuutilta, minuutti tunnilta -- ainakin niille, jotka\novat mukana juonessa. Askel askeleelta matka kuluu ja Konrad Löf\nkoettaa säätää hengitystään. Hän on kyllä selvillä siitä, että alku ei\nole vaikeinta tässä pelissä.\n\nYhä näyttää Nurmi olevan tietämätön seuralaisestaan. Tapansa mukaan hän\nkyllä silloin tällöin kääntää päätään, nähdäkseen, missä toiset\ntulevat, mutta hän tuskin osaa ajatella muuta, kuin että tuo\npitkähousuinen mies koettaa, kuinka kauan hän pysyy perässä ja\nhellittää ennen pitkää.\n\nMutta kun tullaan käännöspisteeseen, eikä toisista juoksijoista näy\nmerkkiäkään, herättää tuo itsepäinen ponnistelija mestarin\nmielenkiinnon. Nurmen tarmokkailla kasvoilla käväisee lievä\nhämmästyksen häive ja hän kääntyy uudestaan katsomaan taakseen. Sitten\nhän ilmeisesti hiljentää vauhtia, voidakseen paremmin tarkata Löfiä ja\npäästääkseen hänet rinnalleen. Eihän Nurmella nyt ole mitään kiirettä,\neikä hän huoli yrittää parastaan tällä lokaisella tiellä; hän on hieman\nrasittunutkin eilisestä ponnistuksesta.\n\nNyt alkaa jo toisia juoksijoita tulla vastaan; kylläpä he ovat jääneet.\nTuossa ajelee muudan polkupyörällä, palttoon kaulus pystyssä ja piippu\ntiukasti hampaissa. Se on Aromaa, mutta hän ei tee elettäkään Konrad\nLöfille.\n\nMatka lähenee loppuaan ja toivo herää Konrad Löfin rinnassa. Hänellä on\nvielä melkoisesti voimia, sen hän kyllä tuntee. Jos Nurmi vain pysyy\nnäin tyynenä, ei voitto ole mahdoton.\n\nMutta sillävälin on kauppaneuvos Braxin kärsivällisyys loppunut. Hän on\nnoussut komeaan autoonsa tovereineen ja lähtenyt juoksijoita vastaan.\nJa kun hän nyt näkee Nurmen ja lähellä häntä reippaasti juoksevan\nKonrad Löfin, ei hän enää mitenkään voi hillitä itseään, vaan huutaa\nniin paljon kuin jaksaa:\n\n-- Mainiota, poikaseni, mainiota! Koeta kestää, älä hellitä enää! Siinä\nmeillä vasta mies on, hyvät herrat. Eläköön Konrad Löi! Hurraa!\n\nKauppias Vainio on pelkästä raivosta tarttua häntä kurkkuun ja sähisee\nkäheästi:\n\n-- Vaiti, jumalaton! Tuohan on selvästi vasten ehtoja. Tätä minä en\nhyväksy. Jos poika häviää, niin minä panen vastalauseeni.\n\nMutta kauppaneuvos Braxin poikamieli on kerta kaikkiaan päässyt\nvalloilleen.\n\n-- Viis minä vedosta, hän huutaa innoissaan. -- En minä välitä hänen\nrahoistaan. Mutta tämä on suurenmoista, tämä on verratonta. Totta\njumaliste minä saan hurrata pojalle, koska pidän hänestä. Eläköön\nKonrad Löf!\n\nMutta huutojen vaikutus näyttäytyy heti. Ensinnäkin valokuvaajat, jotka\novat kuin kirput lähellä sitä paikkaa, mikä kihisee, hoksaavat jotakin\nerikoista tapahtuvan ja napsivat pikakuviaan Nurmesta ja hänen\nseuralaisestaan. Sitten Nurmi itse vilkaisee hämmästyneenä ja uteliaana\ntaakseen ja rypistää kulmiaan. Peijakas, siellähän tuo pitkähousuinen\npaholainen yhä pinkoo, ihan kannoilla. Hurrataan...! Mitä ihmettä se\nmerkitsee? Mitä tässä oikeastaan lienee tekeillä?\n\nMaailmanmestari syöksähtää täyteen vauhtiinsa ja silloin on nuorukaisen\njäätävä, auttamattomasti. Hän koettaa kyllä kiristää, mutta on\nkuitenkin kyllin treenattu, tietääkseen, mihin määriin se on\nmahdollista. Jokainen askel on selvää tappiota.\n\n-- Siinä se nyt oli, kähisee kauppias Vainio autossa. -- Mies lyö muka\nvetoa, eikä täytä sitten ehtoja. On tämä kanssa kaunista peliä.\n\nMutta vielä tapahtuu yllätys. Nurmi rauhoittuu ja lopettaa huiman\nlentonsa. Hän tietää, että radalla on vielä juostava kolme kierrosta ja\nettä loppukiriin on yllin kyllin aikaa. Konrad Löf on taas luottanut\nsiihen, että hänen taipaleensa loppuu jo portilla. Noin puoli\nkilometriä varemmin kokoo hän kaiken voimansa. Hänen kasvonsa ovat\naivan valkeat, mutta kaunis pää on yhä taipuneena eteen ja alaspäin\nkuin pahasisuisen härän ja huulet ovat tiukasti yhteen puserretut.\nMetri metriltä hän tavoittaa maailmanmestaria. Läheinen maali ja voiton\nilmeinen mahdollisuus näyttävät lisäävän hänen voimiaan. Hän syöksyy\neteenpäin kuin pikajuoksija ja kun vihdoin ollaan siinä, missä\nihmiskuja alkaa radan portilla, on nuorukainen täydelleen mestarin\nrinnalla ja syöksähtää sitten nopeasti syrjään. Vielä kerran Nurmi\nvilkaisee häneen ällistyneenä ja jatkaa sitten tyynesti matkaansa\nradalla.\n\nMutta nyt on Konrad Löf voittanut ja nyt kimmahtavat turhamaisuus ja\npoikamaisuus hänen riemuitsevassa mielessään täyteen voimaansa. Hetken\nläähättää palava rinta niin ettei hän kykene sitä salaamaan, hetken\nviipyy jaloissa sellainen tunto, että ne luhistuvat alta, mutta sitten\nhänen onnistuu pakoittaa kasvoilleen kepeä hymy. Hän ottaa takkinsa,\nsytyttää savukkeen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, korjaa\nhuolekkaana kaulanauhaansa ja liehuttelee nenäliinalla kasvojaan niin\nkoketisti kuin nainen tanssiaisissa. Kaulus on kyllä rypyssä, mutta se\npeittyy takin alle. Ja kun toverit innoissaan tarjoilevat hänelle\nkäsiään, viittaa hän ykskaikkisesti:\n\n-- Antakaa olla! Eihän siinä mitään, mutta se on niin yksitoikkoista.\n\nSitten hän vilkaisee kuraisia kenkiään ja kysyy:\n\n-- Ei täällä taida olla putsaripoikaa?\n\nNurmi on sillä välin kiitänyt rataa, mutta portin kohdalla hän vielä\nkerran uteliaasti vilkaisee sinne, missä Konrad Löf seisoo ystäviensä\nympäröimänä. Sitten juoksu päättyy. Yleisön huomio kiintyy kokonaan\nsiihen ja Konrad Löfin loistava urotyö näyttää onnellisesti välttävän\nkaiken liikanaisen uteliaisuuden.\n\nMutta silloin sekaantuu maailmanmestari itse asiaan. Kun maalinauha on\nkatkennut, ei hän pysähdy kuuntelemaan yleisön suosionosoituksia, ei\nvälitä valokuvaajien tunkeilevista pyynnöistä, vaan ottaa paitansa\njonkun kädestä, vetää sen nopeasti päälleen ja juoksee täysin askelin\nportin luo. Heti hän tuntee Konrad Löfin, rientää hänen eteensä ja\nsanoo:\n\n-- Saanko kysyä nimeänne?\n\n-- Konrad Löf, teknillinen ylioppilas.\n\n-- Olette paras juoksija, minkä pitkiin aikoihin olen tavannut, vaikka\nharjoittamaton, jatkaa hän jurolla tavallaan, ojentaen kätensä.\n\nKonrad Löf punastuu hiusmartoon saakka. Ihan kerrassaan hän häkeltyy,\ntarttuu kömpelösti ojennettuun käteen ja kumartaa hämmennyksissään kuin\nvanhemmalle miehelle.\n\nKehäksi sulloutunut yleisö kuulee nämä sanat. Ne joutuvat\nsanomalehtimiesten korviin. Ne kiertävät kuin kulovalkea miehestä\nmieheen asianomaisine lisäyksineen ja liioitteluineen. Valokuvaajat\nhierovat tyytyväisinä käsiään ja reportterit antavat neronsa välkkyä\nkomeita otsikoita laatiessaan:\n\n        Uusi Juoksijatähti\n\n    Polyteekkari seuraa Nurmea murtomaalla --\n        sunnuntaipukimissa.\n\n    Paavo ja hänen \"varjonsa\".\n\nYhdellä iskulla tehdään nuorukaisesta kuuluisuus.\n\nEikä kuuluisuus suinkaan ollut se lähde, jonka tuli virvoittaa ja\nvahvistaa Konrad Löfin ailahtelevaa, hetkessä syttyvää ja sammuvaa\nsielua.\n\n\n\n\nV\n\nHÄVÄISTYSJUTTU\n\n\nKonrad Löfille oli tästä teosta seurauksia, jotka kenties siirsivät\nhänen elämänsä kokonaan uusille urille.\n\nKun hänet kilpailukentältä, uteliasten ihmisten keskeltä, oli vihdoin\nselvitetty kauppaneuvoksen autoon, ei riemulla näyttänyt olevan mitään\nrajoja. Haltioitunut kauppaneuvos veti hänet polvelleen kuin koulupojan\nja syleili häntä paksuilla käsivarsillaan.\n\n-- No olet sinä silmäsi pessyt, olet totisesti, hän intoili. -- Voi\nturkasen penikka, voi iilimato! Tätäpä minä en olisi uskonut. Monta\nkertaa minä olen saanut hellittää lompakkoani, mutta hitto minut\nperiköön, jos koskaan olen sen tehnyt suuremmalla mielihyvällä.\n\n-- Minua vähän ilettää, setä, vastasi Löf. -- Ei tämä kuitenkaan taida\nolla aivan rehellistä peliä. Enhän minä tosiasiallisesti seurannut\nNurmea. Pikemminkin minä vedin sekä häntä että teitä nenästä.\n\n-- Älä sinä kainostele, poikaseni, keskeytti kauppias Vainio. --\nSinähän sanelit ehdot niin selvät, ettei niissä ole tinkimistä. Sinä\nolet ne kyllä komeasti täyttänyt, mutta samaa ei voi sanoa Braxista,\njoka karjui kuin jalopeura, eikä tahtonut pysyä housuissaan.\n\n-- Myönnetään! Mutta minä kuittaan sen sillä, että tarjoan teille\nkaikille päivälliset. Mennään klubille, siellä on rauhallisempaa. Ja\nsiellä minä kirjoitan sinulle shekin, Konrad poikaseni.\n\n-- Kiitos, setä. Mutta täytyyhän minun toki ensin muuttaa pukua.\nPaitani on vallan märkänä hiestä.\n\n-- Tietysti! Komenna ajamaan asuntosi eteen. Me odotamme ulkona. Mutta\nsaatkin pitää toisenmoista kiirettä kuin Nurmen kantapäillä. --\n\n-- Ja minä vastaan juomista, Brax, huomautti Vainio. -- Minähän se\nlöysinkin nämä veitikat, vaikka illalla ilo jäi kesken. Missä se Aromaa\non? Se taitaa olla viisas poika, vaikka on hiljainen.\n\nJa päivällisillä tyhjennettiin malja maljan perään ja hassunkuriset\npuheet seurasivat toinen toistaan.\n\n-- Sinä olet nyt tämän klubin jäsen, Konrad Löf, ja se on jotakin\nsekin, sanoi kauppaneuvos. -- Täältä sinä löydät aina jonkun mukavan\ntoverin, jos satut olemaan yksinäsi. Ja täältä sinä saat aterian,\nvaikka sattuisikin taskusi olemaan typötyhjänä. Tuossa on biljardi, jos\nhaluat pelata, ja tuolla on korttihuone, jos olet sillä päällä. Uuden\njäsenen malja, hyvät herrat!\n\nJa sitten alkoi kauppias Vainio, joka jo oli aivan punaisissaan:\n\n-- Tällaisista urheilijoista minä pidän. Kelpaa ruoka, kelpaa ryyppy ja\nmaistuu sikaari. Tavallisestihan ne kulkevat kuin vatsatautiset ja\nsyövät nauriita ja ruohosipulia, ja mitä kaikkia punajuuria heidän\nruokalistaansa kuuluneekaan. Ja sytytäpä havanna heidän näköpiirissään!\n\nKun päivällinen oli syöty, tuotiin kahvi.\n\nSilloin agronoomi Juuripuro, virkatalojen tarkastaja, tumma,\nkorkeaotsainen, synkkäsilmäinen mies, jonka suun vaiheilla kulki joko\nkärsimyksen tai aistillisuuden piiruja ja joka kaiken aikaa oli pysynyt\nvarsin hiljaisena, ehdotti jurosti:\n\n-- Eikö nyt panna pokeriksi?\n\n-- Pelaatko sinä korttia, Konrad? innostui Vainio. -- Skruuvia tai\npokeria?\n\n-- Molempia jonkun verran.\n\n-- Mainiota! Sinähän olet täydellisyys... Neiti hoi!... Nanni! Pakka\nkortteja ja pöytä kuntoon, Nanni! Ja tuo ruusu tuosta tukkaan...\nKas noin! Nyt se joltain näyttää. Meillä on täällä uusi mies,\nurheilukuningas, oikea sulttaani. Pitää olla koreana sitä varten...\nEikö ole komea poika, mitä?\n\nVainio oli todella taittanut pöydältä hehkuvan ruusun ja sovittanut sen\npuhuessaan tarjoilijaneidin tukkaan. Tyttö oli aivan nuori, hiukan\npunaiseen vivahtava. Hänen iloiset, harmaat silmänsä olivat tavattoman\nkirkkaat. Hän käveli kuin keijukainen ja nauroi alinomaa, sievien\nhymykuoppien väristessä punastuvilla poskilla.\n\nKonrad Löf oli kyllä pelannut pokeria, verrattain paljonkin, mutta\nsellaista, missä muutamat kymmenet markat, korkeintaan satanen vaihtoi\nomistajaa. Mutta tässä vilisivät satamarkkaset pöydällä ja ilmeisesti\noli kysymys tuhansista. Häntä miltei pelotti; tällainen peli oli vasten\nhänen mielipidettään. Mutta vedon voittajana ja muutenkin nuorimpana\nhän ei saattanut kieltäytyä, eipä edes mitään sanoa. Hän oli varovainen\nja harkitseva ja hän voitti. Onni oli kerta kaikkiaan tänään hänen\npuolellaan.\n\nMutta maljojen päättymätöntä sarjaa hän ei jaksanut kestää; siinä\nkilpailussa hän ei vetänyt vertoja näille vanhoille veteraaneille.\nHänen nuori ruumiinsa pani vastaan kaikella terveellä voimallaan ja\npäivän ponnistelukin oli omiaan häntä uuvuttamaan. Hän tunsi\npahoinvointia ja kalpeni. Hän ei kuitenkaan millään muotoa halunnut\nsitä näyttää, vaan puri hampaitaan, tarttui konjakkilasiin ja tyhjensi\nsen vastoin luontoaan.\n\nHetken aikaa hän hämärästi tunsi, kuinka veri kierteli ja suhisi hänen\npäässään. Sitten kaikki häipyi kuin usvaan. Kuin jostain kaukaa hän\nkuuli sekavaa puhetta:\n\n-- Siihen se kuoli, poika parka... Tämä on sentään vähän hävytöntä, ei\nhän luonnollisesti ole tottunut...\n\n-- Se on kohteliaisuutta häneltä, kuului Juuripuron mieleenpainuva\nääni. -- Panitteko merkille, kuinka varmasti, vaikka selvästi vasten\nluontoaan, hän tyhjensi jokaisen esitetyn maljan...\n\nSitten ei Konrad Löf enää kuullut mitään. Hän tunsi vain vajoavansa\nloputtomaan pimeyteen. -- -- --\n\nHän heräsi siihen, että tajusi jonkun ravistavan itseään, ja rynnistihe\nistumaan, käsittämättä ollenkaan missä oli. Mutta kauhistus! Hän ei\nonnistunut yrityksessään, hänen päälleen oli ladottu niin valtainen\nröykkiö tuoleja, että se ulottui miltei kattoon saakka. Ja jostain\nsivummalta kuului heleä, sointuva nauru. Aivan ymmällä hän käänsi\nuniset silmänsä sinne päin ja näki kauniin, solakan tytön seisovan\nvieressään.\n\n-- Kello on neljä, herra Löf, ja klubi suljetaan, sanoi tyttö,\nryhtyessään selvittämään nuorukaista tuolien alta.\n\nKonrad Löf katseli hetken aikaa ympäri tyhjän huoneen; sitten muisti\npalasi, häpeänsekainen tunne nosti veren kasvoille ja hän kysyi:\n\n-- Hyvä neiti. Minun takianiko te olette saanut valvoa näin pitkään?\n\n-- Ei ole kauan siitä kun toiset lähtivät. Te nukuitte niin makeasti,\netten raskinut häiritä teitä, ennenkuin siihen oli pakko.\n\nNuorukainen maiskutteli hehkuvan punaisia huuliaan ja sipaisi sekaista\ntukkaansa. Hän pyysi surkeasti hymyillen:\n\n-- Neiti hyvä. Pyytäisin vähän vichyvettä.\n\n-- Mutta katsokaahan, hyvä herra! Tuohon teille on järjestetty\nkokonainen ylösnousemus ja elämä, niinkuin täällä sanotaan.\n\nPöydällä hänen päänsä takana oli tosiaan kokonainen patteri laseja.\nNuorukainen kostutti grogilla huulensa, mutta turvausi sitten veteen ja\njoi ahnaasti. Sitten hän katseli pitkän aikaa tuota sievää, iloista\ntyttöä, jonka nuorekkaihin kasvoihin yövalvonta ei vielä ollut\npystynyt. Tytön suuret silmät loistivat ja hymykuopat värisivät\nposkilla naurua odottaen.\n\n-- Ja saanko nyt saattaa teidät kotiin, neiti?\n\n-- Saatatteko te minua, herra Löf? Kiitos. Mutta tehän olette\nväsyksissä.\n\nYllättävän nopeasti nuorukainen koppasi kauniin tytön syliinsä ja\nkiidätti häntä ympäri huonetta.\n\n-- Olenko vielä mielestänne väsynyt, mitä?\n\n-- Voi, herra Löf! Päästäkää toki... Ette, ette ole väsynyt... Voi,\npäästäkää jo.\n\n-- Jos lupaatte minulle ruusun tukastanne, niin päästän teidät.\n\n-- Kyllä, kyllä, mielelläni, kunhan vain päästätte. Kas niin, nyt te\nolitte kiltti... Tehän olette kauhean väkevä, herra Löf.\n\n-- Päin vastoin, te vain olette keveä kuin höyhen, neiti.\n\nJa punastuneena, rinnan tiheästi aaltoillessa, tyttö kiinnitti hehkuvan\nruusun nuorukaisen napinläpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeknillisen Korkeakoulun rehtori oli pikemmin tyytymätön kuin iloinen,\nkun Konrad Löf maksoi hänelle velkansa.\n\n-- Näinkö pian? sanoi hän otsaansa rypistäen. -- Sehän on\nhämmästyttävää. Isänne on arvattavasti nyt tyytyväinen teihin ja asia\non sitä tietä selitettävissä.\n\nSilloin nuorukainen avomielisesti kertoi koko kilpailuhistorian.\n\nMutta vanha mies viipyi mietteissään.\n\n-- Tuo on niin teidän tapaistanne, sanoi hän päätään pudistaen, mutta\nkuitenkin hymyillen. -- Minä otin vähän selkoa teistä sinä aikana, jona\nolitte minulle velkaa. Olin teihin varsin tyytyväinen ja iloitsin\nahkeruudestanne. Minä olisin tahtonut, että tämä velka olisi pysynyt\nkauemmin. Ei rahojen, vaan lupauksenne takia... Olisin iloinen, jos\npainaisitte mieleenne nämä sanani ja ajattelisitte niitä joskus.\n\nSitten vanha rehtori ojensi kätensä hyvästiksi. -- -- --\n\nMutta konsuli Braunin asia oli paljoa vaikeampi.\n\nNuorukainen pohti ja pohti voimatta tehdä ratkaisua. Mielellään hän\nolisi itse vienyt rahat, kiittänyt ja pyytänyt anteeksi viivytystä.\nMutta omituinen häpeä, kenties ylpeys ehkäisi häntä. Siellä oli täti,\njoka oli poistunut huoneesta, kun hän oli astunut sisään, siellä oli\nCamilla, joka oli pyytänyt rauhaa -- voidakseen käydä tanssiaisissa\nEerik Strömmerin kanssa, siellä oli setä, joka oli häntä ivannut.\n\nVihdoin hän kirjoitti lyhyen, kiittävän kirjeen, sulki rahat kuoreen ja\nhiipi pamppailevin sydämin pudottamaan sen konsulin kirjeluukusta\nsisään.\n\nJa sitten hän odotti, odotti suoranaisessa kuumeessa. Kun hänen\nnykyisessä asunnossaan ei ollut puhelinta, niin kenties Camilla\nkirjoittaa, lähettää yksinkertaisen kortin, jossa kutsutaan käymään,\nteelle, teatteriin. Mutta päivä toisensa jälkeen kului, eikä mitään\ntullut.\n\nKunnes nuorukainen näki Camillan kadulla, Erik Strömmerin rinnalla.\nSelvästi hän huomasi Camillan hätääntyneen ilmeen. Tytön totinen katse\netsi hänen katsettaan. Mutta iloisesti hymyillen hän heilautti\nhattuaan. Kummallinen, karvas ilo pani väreitä kiitämään läpi ruumiin\nja pää kohosi pystympään. Mitäpä hän pyrkisi kenenkään onnen tielle!\nMitäpä hän, tuulihattu, joka eli vain hetken kerrallaan, asettuisi\nniiden eteen, joille velvollisuuksien täyttäminen ja työ olivat tunteen\nasteikkona.\n\nMutta sensijaan tuli Konrad Löfille paljon muunlaisia kutsuja.\nSanomalehdethän olivat kertoneet hänen seikkailunsa. Hänen maineensa\nlevisi päivä päivältä ja ihmisten uteliaisuus kasvoi. Tuon tuostakin\nhän löysi pöydältään kirjeen.\n\n    K.H.\n\n    Kun emme ole tavanneet Teitä kotoa, vaikka useasti olemme\n    tavoittaneet, pyydämme kunnioittaen kysyä, haluaisitteko ja\n    milloin ottaa vastaan seuramme edustajan?\n\n                                      Helsingin Kisa-Veikot\n                                              ktta\n                                              N.N.\n\nJa samanlaisia kirjeitä tuli muiltakin seuroilta.\n\nKun hän ei niihin vastannut, keksittiin etsiä häntä korkeakoululta.\nPiirustussaliin tuli miestä jos minkä näköistä, terveitä, tarmokkaita,\ninnostuneita \"tahkoja\", jotka pyysivät häntä liittymään milloin\nmihinkin urheiluseuraan.\n\n-- Se tukee ja kannustaa teitä. Se ohjaa teitä treenauksessa ja tekee\nharjoittelun huviksi. Se kasvattaa yhä voimakkaammaksi sen\nvoittajatahdon, joka teissä niin selvästi ilmeni. Te olette varma\nOlympiamies, siitä ei epäilystäkään. Te tuotatte kunniaa maalle ja\nitsellenne. Meidän mielestämme on teidän suoranainen velvollisuutenne\nliittyä seuraan ja ryhtyä pontevaan harjoitteluun.\n\n-- Kesällä, hyvät herrat, kesällä. Eihän nyt voi juosta, kun meillä ei\nole sisäratoja.\n\n-- Mutta hiihtää voi. Ja se on aivan välttämätöntä.\n\n-- Hiihtääkö Helsingissä? Sehän on samaa kuin uiminen jäämeressä. Kuka\nsitä ennättää! Minulle on ihan yllin kyllin näissä töissäni, joissa\nkuitenkaan en tahdo päästä puusta pitkään. -- Kevään tullen, hyvät\nherrat, kevään tullen minä lupaan liittyä seuraanne.\n\nJa kun urheilumiehet olivat menneet, sanoi Konrad Löf tovereilleen:\n\n-- Ymmärrättekö tästä mitään, hyvät veljet? Syyskuussa minä harjoitin\nratsastusta Heikin kadulla, mutta se herätti pelkkää pahennusta. Nyt\nyritin juoksua ja minut nostettaisiin taivaaseen.\n\nMutta tiuhaan sateli toisenlaisiakin kirjeitä. Yhtäkkiä, kesken\nrauhallista työtä, salin ovi aukeni, juoksupoika astui sisään ja ojensi\nKonrad Löfille paperilapun.\n\n        'Tule viivana klubille!\n\n                         Vainio.'\n\nTaikka:\n\n        'Kolme grandia!\n\n                         Juuripuro.'\n\nTämän lisäksi oli nuorukaisesta tullut uteliaiden rouvien ja urheilua\nharrastavien neitosten suosikki. Hänestä puhuttiin yleisesti\nkaupungilla. Urheilijat olivat yleensä juroja, vaatimattomia, seuraa\nkaihtavia. He vieroivat ravintoloita, yöllisiä kemuja, liehakoivia\nnaisia. Tämä oli toista maata. Hän tanssi, söi ja joi. Hän pelasi\nkorttia ja palvoi naisia, oli kevytmielinen ja iloinen.\n\n    'Fenniassa istuu pieni seura. Sinua kaivataan.\n    Tule niin pian kuin ehdit.\n\n                                      Brax.'\n\nJa Konrad Löf, jonka mielikuvituksessa liiankin usein väikkyivät\nCamillan nyt vieraantuneet silmät, tunsi kaipauksen kuuman aallon\nvyöryvän ylitseen. Häntä veti kuin kirous jonnekin syvyyksiin,\njonnekin, missä hetken huumaava ilo painoi unhoon kaiken muun.\n\nHän noudatti kutsuja yhä useammin, yhä halukkaammin. Piirustuslauta\nsiirtyi jälleen seinälle kolhittavaksi, kulkeutui vähitellen nurkan\nloukkoon, missä harmaa tomu kerros kerrokselta laskeutui sen ylitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri tällaisilla kutsuilla Konrad Löf ensi kerran tapasi rouva\nJuuripuron.\n\nIstuttiin Pörssissä; soitto pauhasi; tanssi kävi; sukkeluudet\nsinkosivat.\n\nHeti paikalla nuorukaisen huomio kiintyi siihen, että rouva Juuripuro\nniin huomattavasti muistutti Nannia, klubin tarjoilijatarta. Sama siro\nolemus, sama vaaleus. Mutta tällä oli siniset silmät ja kalvakammat\nkasvot. Hänessä oli naisellista alistuvaisuutta ja pehmeää\nsurumielisyyttä. Nytkin, kun rattoisa hetki oli kaartanut hymyyn hänen\nhuulensa, oli hänen silmiensä säteily ihmeen lempeä.\n\nKonrad tarkkasi agronomi Juuripuroa, jonka hän niin hyvin tunsi\nklubilta. Hän oli kuullut kerrottavan, kuinka täydelleen agronoomi löi\nlaimin vaimonsa; ja tarvittiinko siihen enää selvempää todistusta kuin\nhänen säännöllinen istumisensa klubilla. Nytkin hän oli jotakuinkin\nharvasanainen, ei tanssinut ollenkaan, joi paljon ja katseli yleisöä\nhämärillä, synkillä silmillään. Epämääräinen säälin tunne läikähti\nKonrad Löfin rinnassa; hänestä nuori rouva oli hyvin sympaattinen.\n\n-- Herra Löf, huudahti kauppaneuvoksetar Brax. -- Minusta te suuresti\nmuistutatte taiteilijaa. Sanokaapa, harjoitatteko te muuta taidetta\npaitsi sitä... sitä... noh?\n\nJa kauppaneuvoksetar viipotti etu- ja keskisormeaan matkiakseen\njuoksijan jalkoja.\n\n-- Mutta hyvä rouva kauppaneuvoksetar! Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun\nhaluatte sulkea minut noiden ahdasmielisten ihmisten piiriin?\n\nRouva Vainio kuiskasi kuitenkin jotain niin tärkeätä\nkauppaneuvoksettaren korvaan, että tämä oitis kääntyi katsomaan\ntaakseen ja unohti Konrad Löfin vastauksen.\n\nSen sijaan rouva Juuripuro loi nuorukaiseen hämmästyneet silmänsä.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä yhtään, herra Löf. Väitättekö te taiteilijoita\nahdasmielisiksi?\n\n-- Enpä tiedä, mitä muutakaan sanoisin. Nykyajan maalari pelkää\niltaruskoa ja kirjailija sentimentalisuutta, vaikka elämä on täynnä\nkumpaakin; sehän on rajoitus. Useimmat taiteilijat istuvat kyllä\nporvarin pöydässä, maksattavat, kiittävät, halveksivat. Mutta porvarien\nmaailma pysyy heille suljettuna. Ja omassa maailmassaan? Jos joku on\nsäveltäjä, kannattaa hän määrättyä suuntaa, eikä hyväksy muuta, jos ken\non maalari, tekee hän samoin. He ovat täydellisiä klikki-ihmisiä. Ja\neikö juuri se ole täysiverisintä ahdasmielisyyttä?\n\n-- Ja pysyttekö tuossa, jos nyt ilmoitan teille, että minäkin olen\npieni maalari? kysyi rouva hymyillen.\n\n-- Silloin minä kumarran teitä valssiin, rouva, sulkeutuakseni\n\"piiriinne\". Minä en koskaan puhu rouvista, koska sanat ovat liian\nkehnoja ylistykseen.\n\nJa kun Konrad Löfin väkevä ja varma käsi ohjasi tuota hentoa olentoa\nvilisevässä tanssijain joukossa, niin säteilevä ilo syttyi hänen\nlempeihin silmiinsä. --\n\nKauppaneuvoksetar oli väsynyt ja lähdettiin aikaisin pois.\n\n-- Lähdethän klubille vielä, Löf? kysyi agronoomi Juuripuro tyynellä\ntavallaan.\n\nKonrad Löf suorastaan säpsähti ja tutkiva katse lensi miehestä rouvaan.\nTämä hymyili kyllä, mutta tuo omituinen surumielisyys oli palannut\nhänen olemukseensa.\n\n-- Eihän toki. Minulla on työtäkin huomenna.\n\n-- Ole sitten hyvä ja saata rouvani kotiin. Minä aion pelata kierron\nskruuvia vielä... Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni?\n\n-- Pelaa sinä vain, Matti. Sinullahan on huomenna vapaata, vastasi\nrouva raukeasti hymyillen, mutta hänen äänestään soinnahti hillitty\nmielipaha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löf ei suinkaan viimeistä kertaa saattanut nuorta rouvaa.\nPäinvastoin. Hänen myötätuntonsa yhä kasvoi tätä lempeätä naista\nkohtaan, jonka aviosuhteessa hän aavisteli outoja epäsointuja. Monta\nkertaa hän klubille mennessään pistäysi taloon, tarinoi hetken, joi\nkahvia, grogia, mitä milloinkin, ja lähti sitten reippain mielin,\njättäen jälkeensä kajastuksen iloisesta olennostaan. Ja kun hän sitten\nsaapui klubille, saattoi hän huudahtaa:\n\n-- Terve Matti! Terveisiä rouvaltasi. Hän kaatoi minulle melko annoksen\nsinun kaikkein parasta wiskyäsi.\n\n-- Pidä hyvänäsi... Viisi pataa, kuului peliinsä syventyneen agronoomin\nkuiva vastaus, jonka alta Konrad Löf turhaan etsi mustasukkaisuuden\nvärettä. --\n\nMutta Konrad Löf ei ensinkään ollut sopiva mies lohduttamaan nuorta\nrouvaa, joka liian usein sai viettää yksinäisiä iltoja. Hän oli siihen\nliika innoittuva, liika raju, liika siteistä piittaamaton, kentiespä\nliika itsekäskin. Hänellä itsellään oli muistoja, jotka eloon\nherätessään synnyttivät kipeän kaipuun, ja hän oli sellainen, että\nkaipuu kannusti hänet kuohuviin tekoihin, joiden seurauksia hän ei\najatellut.\n\nJa niinpä sattui eräänä iltana, että se, jonka katse olisi voinut\ntunkeutua läpi kivisten seinien, olisi saanut nähdä seuraavaa:\n\nNuori rouva istuu raukeana nojatuolissa, johon lattialampun verhottu\nvalo luo pehmeän kajastuksen. Konrad Löf on polvillaan hänen edessään,\npitelee kuumin käsin hänen valkeata kättään. Nuorukaisen silmät\npalavat, hänen sieraimensa värähtelevät ja tuntehikas suu kuiskaa\nkiihkeästi:\n\n-- Ah, tuntukoon se teistä vaikka naurettavalta, mutta väliin te olette\nminusta kuin suomalaisen soiton ruumiillistunut henki, joka\nsurumielisenä kallistuu kuuntelemaan laineiden hiljaista loisketta.\nTuuli ei liiku enää, on vain aaltojen solina ja kuun vaalea hohde.\n\nRouva pudistaa hymyillen päätään, mutta ei irroita kättään nuorukaisen\nkäsistä.\n\n-- Montako vertausta te lienette keksinyt, Konrad Löf?\n\n-- En tiedä sitä.\n\n-- Sanotaan teidän saavan kirjeitä Espanjasta, naurahtaa rouva silmiään\nsiristäen.\n\n-- En muista sitä.\n\nHitaasti laskeutuu nuoren naisen vapaa käsi Konrad Löfin pään yli ja\nkaitaiset sormet sukeltavat hyväillen hänen vaaleihin kiharoihinsa.\n\n-- Niin, en tiedä mitään, en muista mitään. Ei ole muuta mitään, kuin\ntämä täyteläinen hetki, kuin kätenne, joka värähtelee kädessäni, kuin\nsilmänne, joiden hurmaa minun silmäni juovat, kuin huulenne...\n\nSilloin, yhtäkkiä, nuori rouva kirkaisee ja syöksyy ylös. Konrad Löf\ntuijottaa ovelle, joka on tempaistu auki. Kynnyksellä seisoo agronoomi\nverettömin kasvoin ja hänen synkät silmänsä palavat uhkaavina.\nKummallisella hitaudella hän nostaa browningin...\n\nLaukaus pamahtaa ja sitten vielä toinen; ne hukuttavat kokonaan\nvoimakkaan lyönnin mäjähdyksen. Kuuluu uusi kirkaisu ja rouva vaipuu\nlattialle; samaan aikaan hänen miehensä horjahtaa selälleen ja jää\nväristen makaamaan Konrad Löfin iskun huumaamana.\n\nNuorukainen ottaa ensin pudonneen revolverin haltuunsa ja syöksyy\nsitten auttamaan haavoittunutta rouvaa. Kalpeana hän tutkii haavaa,\njoka on olkavarressa. Sitten ei kuulu muuta kuin Jumalan nimeä huutavan\npalvelijattaren kimeä ääni ja ovien läiske käytävässä. --\n\n-- Toimittakaa rouva sairaalaan, agronoomilla ei ole mitään hätää,\nsanoo Löf ensimmäisille sisääntulijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgronoomi Juuripuron synkät kasvot eivät millään tavoin muuttuneet, kun\nKonrad Löf astui huoneeseen. Ja kun tulija pysähtyi ovelle ja näytti\nepäröivän, astui agronoomi häntä vastaan, puristi rauhallisesti kättä\nja viittasi tuolin.\n\n-- Minun ei ollut helppoa lähteä tänne, alotti Konrad Löf. -- Mutta\nminulla oli siihen sisäinen pakko.\n\nJuuripuro nyökkäsi päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että anna\ntulla.\n\n-- Sinä olet kertonut kuulleesi, mitä sanoin rouvallesi. Minä en ole\ntullut tänne tekemään mitään tyhjäksi, tai kaunistelemaan virhettäni.\nSyytä minua miten tahdot, minulla ei ole mitään sanottavaa\npuolustuksekseni. Minä tulin vain ilmoittamaan, että minä en ole\nkaikesta huolimatta suudellut edes vaimosi kättä. Minä vakuutan\nsen pyhimmällä valalla. Ota huomioon, että olen tullut tänne\nvapaaehtoisesti, ilman mitään pakkoa. Minä en ole tullut vannomaan\nsinulle väärin.\n\n-- Minä en syytä sinua mistään, Löf, vastasi Juuripuro merkillisellä\näänellään. -- Sinä teit, kuten jokainen nuori mies olisi sinun\nsijassasi tehnyt, sinä teit mitä nainen tahtoi... Oletko lukenut Volter\nKilpeä: \"Nainen on suutelon aavistusta ja antautumisen väräjöintiä.\nMissä silmä yhtyy silmään, siellä värähtää huulilla suutelon\naavistus\"... Minähän ammuin naista, Löf.\n\nOuto ahdistus patoutui Konrad Löfin sydämeen. Jotenkin hän vaistosi\nluisuvansa syrjään siitä, mitä hän tahtoi saada selvitetyksi. Hän\nhapuili kiihkeästi sanoja.\n\n-- Minun ei sovi sinun edessäsi ruveta puhdistamaan sinun omaa\nvaimoasi, eikä se ole tarpeellistakaan. Minä vain toistan äskeisen\nvakuutukseni. Mutta minusta tuntuu, ettet sinä välitä siitä, että sinä\nkuljet aivoillasi yli tapahtuneen ja kuvittelet, mitä olisi voinut\ntulla.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Ja se on väärin, ehdottomasti väärin. Itse sinä olet täydellisesti\nlaiminlyönyt vaimosi. Alituisesti sinä olet matkoilla ja silloinkin,\nkun olet kotona, annat hänen istua yksin pitkät illat. Sinä suorastaan\nkiusaat häntä. Mistä sinä häntä syytät, jos hän huvitettuna kuuntelee\nsitä, joka tulee vaihtamaan sanan pari hänen kanssaan? Mitä sinulla on\nsanomista, jos hän liitelee pois sinun tyrannihäkistäsi, ja jättää\nsinut klubillesi?\n\nTuskin huomattava hymy karehti Juuripuron huulilla.\n\n-- Sinä taidat nyt luulla opettavasi minulle jotakin uutta, Konrad\npoikaseni, sanoi hän yhtä rauhallisesti. Ja hetken mietittyään hän\njatkoi terävämmin:\n\n-- Kuulepas! Ennenkuin sillä lailla pystyy kiusaamaan naista kuin\nsanoit, on saanut melkoisesti rakastaa häntä. Ja ennenkuin pystyy häntä\nampumaan, on saanut rakastaa häntä paljon. Onko sinulla siihen mitään\nsanomista?\n\nKonrad Löf tuijotti äänettömänä Juuripuron hämäriin, synkkiin silmiin.\nKului tuokio. Sitten Juuripuro lisäsi:\n\n-- Käännän sinulle vähän raamattua, Konrad Löf: Nainen, joka lempeästi\nkatsoi mieheen, teki jo huorin hänen kanssansa. --\n\nKun Konrad Löf astui kadulle, niin outo kauhu puistatti häntä ja\nJuuripuron hämärät silmät viipyivät pitkän aikaa poistumattomana\nmielikuvana. Tuntui kuin niiden pohjalla olisi piillyt syvällinen ja\nkolkko arvoitus.\n\n\n\n\nVI\n\nISÄ\n\n\nSanomalehtien uutisissa ei onneksi ollut tämän näytelmän osanottajien\nnimiä. Ainoastaan otsakkeet olivat luonteenomaiset: \"Revolverinäytelmä\n-- kadulla\"; \"Aviomies veritöissä.\" Selostukset olivat lyhyitä ja\nristiriitaisia; ne päättyivät useimmissa tapauksissa obligatoriseen:\n\"Väkijuomilla lienee osansa näissä tapahtumissa.\"\n\nMutta huhut kiertelivät sitä monikirjavampina ja levisivät uskomattoman\nlaajoihin piireihin. Konrad Löfin nimi tiedettiin tarkoin mainita\nniiden yhteydessä. Jo hätääntynyt palvelustyttö oli kirkunut\nkauhuissaan: \"Se oli se kauhea polyteekkari! Se kun löi meidän herraa,\nniin evät vain tärisivät.\" Ja nämä huhut eivät suinkaan olleet\nsääliväisiä ja hienotunteisia. Mitä kiihoittavimpia historioita\nkuiskailtiin korvasta korvaan. Tiedettiin mainita nimeltä henkilöitä,\njotka olivat kantaneet ikkunasta hypänneen Konrad Löfin puolipukimissa\nautoon. Oli vain harmillista, että toisten tietojen mukaan paikalle,\ntoisten sairaalaan kuollut rouva Juuripuro varmuudella oli tavattu\nkotonaan verrattain hyvissä voimin ja että odotetusta avioerosta ei\nnäyttänyt tulevan mitään. --\n\nKonrad Löf itse ei milloinkaan ollut saanut tällaista iskua.\n\nHänen monessa suhteessa heikolle luonteelleen oli ominaista ajottainen\nliiottelu. Entiset huolet ja ikävät tuntuivat tämän tapauksen rinnalla\nperin mitättömiltä. Miksi pitikin hänen olla tällainen? Mikä pahuuden\nvoima synnytti hänessä hetkellisiä mielijohteita, joiden seurauksia\nhänen kestämätön luonteensa ei voinut kantaa? Olihan hän vilpittömästi\npitänyt tästä perheestä, jonka rauhan hän nyt oli rikkonut ja tahrannut\nmustimmalla häpeällä.\n\nPäivät pitkät hän pysytteli huoneessaan, kävellen edes takaisin kuin\nvanki kopissaan. Hän ei saattanut mennä korkeakouluun, koska häpesi\ntovereitaan, hän ei uskaltanut liikkua kadulla, koska luuli jokaisen\nvastaantulijan halveksien osoittavan häntä sormellaan. Hänen kuumeiset\najatuksensa kiertelivät toivotonta kehää, turhaan aprikoiden ongelmaa,\njoka oli teennäinen. Terve hermosto kärsi uskomattomasti ja sai\nensimmäiset pysyvät vammansa.\n\nHän säikähti ja suorastaan kalpeni, kun kuuli vieraan naputtavan\novelleen. Mutta se oli Aromaa, hänen vanha toverinsa, joka pistäytyi\nkatsomaan.\n\n-- Missä sinua on pidetty, kun ei ole näkynyt?\n\n-- Olen ollut kotosalla.\n\n-- Saattoihan sen arvata. Täällä sinä nyt pyöriskelet kuin paholainen\nrikkoimessa pärekopassa.\n\nAromaa kaivoi esiin ainaisen puppunsa ja tiirotteli pitkät ajat\npienillä silmillään.\n\n-- Aina sinä poltat näppisi niissä täti-hommissa. Pentelekö siinä on,\nettet ala viisastua!\n\nKonrad Löf ei siihen vastannut mitään, tuijotteli vain päätään\npudistellen eteensä.\n\n-- Kuule, rupea pois töihin nyt taas. Se on juuri paikallaan.\n\n-- Hyvähän sitä on sanoa.\n\n-- Äsh!\n\nSitten kului pitkä, äänetön hetki. Aromaan piippu vain hiljallensa\nkurahteli.\n\n-- Et sinä kaupungille taida lähteä? kuului vihdoin.\n\n-- Ei haluta.\n\nAromaa nousi.\n\n-- Niin no, terve sitten. Mutta ellet sinä aamulla tule töihin, niin\nminä käyn hakemassa.\n\nMutta Konrad Löfiä ei aamulla töihin kuulunut. Sillä tuskin oli Aromaa\nmennyt, kun hän sai seuraavan sähkösanoman:\n\n        'Tule heti kotiin.\n\n                       Isä.'\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kun syksyllä menit Helsinkiin, et suorittanut ainoatakaan tutkintoa,\naloitti sahanomistaja Löf. Hän istui työpöytänsä ääressä katsoen\ntapansa mukaan ulos ikkunasta, puolittain syrjin poikaansa, joka\nkalpeahkona ja vakavana seisoi hänen vieressään.\n\n-- Sinä et edes ilmoittautunut mihinkään tenttiin, vaikka viime vuoden\nlaiminlyönnit olivat niskoillasi. Sen sijaan sinä antauduit suhteisiin\njonkun sirkusnaisen kanssa ja vietit elämää, josta liikkuu kauniita\njuttuja. Sellaista kerrotaan kyllä romaaneissa joistakin ulkolaisista\nkreiveistä, mutta se on vähemmän sopivaa parikymmenvuotiaalle\nylioppilaalle.\n\nSahanomistaja piti paussin. Konrad Löf tarkkasi tuskallisin ilmein\nisänsä liikkumattomia kasvoja.\n\n-- Sellaisissa puuhissa sinä luonnollisesti jouduit velkoihin. Mutta\nsen sijaan, että olisit rehellisesti esittänyt asiantilan minulle, sinä\nturvauduit vippailuun, jopa lainasit konsuli Brauniltakin, jonka\nlainasi kunniattomasti jätit määräaikana suorittamatta. Ja kun olit\npakoitettu muuttamaan kehnoon asuntoon, annoit minun tulla siihen\nkäsitykseen, että se aiheutui heränneestä säästäväisyysvaistosta.\n\nMitä pidemmälle Konrad Löf kuunteli tätä monotoonista, polttavan tyyntä\nsyytöstä, sitä varmempi hän tunsi olevansa siitä, että hänen mieluummin\nsopi toivoa armoa ja ymmärtämystä viholliseltaan kuin tältä\nraudankovalta mieheltä, joka kuitenkin oli hänen isänsä. Taas karmiva\nvierauden vaisto otti hänet valtoihinsa ja masensi hänen vaikutuksille\nalttiin mielensä.\n\n-- Parin kolmen viikon ajan sinä teit työtä tuolla kestämättömällä\nrajuudella, jolla varsa lähtee juoksuun kuorman edessä. Sitten lyöt\nvetoja kuin miljoonain perijä, ja ihmeellisen sattuman kautta pääset\nvoittajaksi. Saat rahaa, antaudut entistä täydellisempään hurjisteluun\nja peliin, kunnes ryhdyt häpeällisimpään kaikista teoista: loukkaat\ntoverisi kunniaa.\n\nTuokioon ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten sahanomistaja Löf kääntyi\nhitaasti tuolillaan, loi kylmät silmänsä poikaansa ja kysyi:\n\n-- Sinä et sano mitään?\n\n-- Mitä minä voisin sanoa, isä?\n\n-- Selittäisit.\n\nMutta Konrad Löf oli toivoton ja täydellisesti antautunut. Pistävän\nselvästi hän muisti isän syksyllä sanomat sanat ja hän oli varma siitä,\nettei häntä enää mikään voinut pelastaa. Heleä verivirta syöksyi hänen\nkasvoilleen, silmät saivat oudon välkkeen ja hän vastasi katkerasti ja\nrohkeasti.\n\n-- Teillä on erinomaiset tiedot, isä. Jos koettaisin puolustautua,\ntuskinpa sitä uskoisitte; jos kertoisin lisää, koituisi siitä vain\nvahinkoa itselleni.\n\nTaas oli hiljaista kauan; katseet risteilivät. Kun sahanomistaja\nvihdoin puhui, oli hänen äänensä tukahtuneen käreä.\n\n-- Sinä olet äitisi poika, Konrad.\n\nSitten hän jälleen kääntyi ikkunaan päin ja jatkoi entisellä\nkuivakiskoisuudellaan:\n\n-- On parasta, ettet enää palaa korkeakouluun. Sinulla on sellainen\nveri, että ankara ruumiillinen työ on sinulle välttämätöntä. Voit\nlähteä joko merelle tai tukkimetsään, mieluummin kuitenkin merelle,\nkoska se voi olla praktiikkana teknillisissä opinnoissasi, joihin\nmyöhemmin ehkä voinet jälleen puuttua. Saat ajatella viikon tätä asiaa.\nSitten keskustelemme uudestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löfin valtasi oudosti rauhallinen mieliala, joka lähenteli\nturtumusta. Häväistysjutun aiheuttama tuskallisuus painui jonnekin\ntaka-alalle, ikäänkuin se olisi aiheutunut hyvin kaukaisesta\ntapahtumasta. Hän pysytteli huoneessaan piirrellen joitakin\nmerkityksettömiä kuvioita ja sanoja paperille ja tuijotellen pitkät\nhetket ajatuksettomana ulos. Raukeasti hymähtäen hän muisti, millä\npolttavalla halulla hän poikasena oli pyrkinyt merelle; nyt, kun se\ntodella näytti olevan hänen edessään, oli entinen mielenkiinto kokonaan\nkadonnut. Mitään tulevaisuudenkuvitelmia hän ei ryhtynyt punomaan tällä\nhetkellä, pikemminkin hän oli välinpitämätön ja kaikelle herpautunut.\nAikaa kului. Etovin mielin hän tajusi illallisen joutuvan; hän olisi\nhyvin mielellään jäänyt pois pöydästä, mutta ei kuitenkaan saanut sitä\ntehdyksi. Ja kun isä, joka lienee mennyt johonkin kokoukseen, ei\ntullutkaan ruokasaliin, tunsi Konrad huomattavaa kevennystä, söi\nnopeasti jotakin, meni heti sen jälkeen vuoteeseen ja nukkui sikeästi\naamuun saakka.\n\nSama omituinen välinpitämättömyys tulevaisuuteen nähden viipyi hänessä\naamullakin, samalla kuin vastenmielisyys tavata isää kasvoi miltei\npeloksi. Hän halusi olla yksinään, täydellisessä rauhassa. Isän maatila\nmuistui hänen mieleensä ja tajuntaan puikahti kuva toisensa jälkeen\nlapsuuden huolettomilta vuosilta. \"Menen sinne, menen jäähyväisille\",\nhän mutisi itsekseen, ja Amalia muori, taloudenhoitajatar, vanha äidin\naikuinen palvelija, joka oli hoitanut häntä pienestä pitäen, sukelsi\nelävästi kuvitteluihin. Hevosta hän ei kuitenkaan tahtonut pyytää, vaan\nlähti reippaasti jalan astumaan marraskuun routaista tietä. Ilma oli\nkirkas; hänen oli keveä ja hyvä olla. Huomiokyky oli ihmeen valppaana;\nhän saattoi pitkät ajat tarkastella jotakin lintua, tai oravaa\ntiepuolen männyssä. Ja kun muutamia poikasia oli kerääntynyt lammen\njäälle suikuilemaan, istahti hän levähtämään ja katseli huvitettuna\ntelmivää lapsijoukkoa. -- -- --\n\nAmalia muori oli yksin suuressa tuvassa, pujotteli vasta paistetuita\nleipiä vartaaseen sankalasit nenällä ja supisi tapansa mukaan\npuoliääneen jotakin. Ovenkäynti ei näyttänyt häntä häiritsevän, hän\njatkoi rauhassa työtään. Konrad astui lähemmäs, tarkkasi hetken aikaa\nhänen touhuaan; sitten äkkinäinen hellyyden aalto tulvahti sydämeen ja\nhän miltei kiersi kätensä kumartuneen vanhuksen hartioiden ympäri.\n\n-- Herra hyvästi siunatkoon! Konrad herra! Mistäs nyt tuulee, kun tänne\ntullaan tähän aikaan?\n\n-- Aina minä muutun herraksi Amalia mummulle, jos vaan olen jonkun\nviikon kotoa poissa.\n\nVanhus puristeli molemmin käsin nuorukaisen lujaa kouraa ja hänen\nlempeät, viisaat silmänsä tarkkasivat huolekkaalla uteliaisuudella\nKonradin kasvoja. Tälle yksinäiselle naiselle oli lapsesta saakka\nvaalittu poika käynyt ihan omaksi ja Konrad puolestaan sai kiittää tätä\niäkästä palvelijatarta, jonka äiti oli tuonut mukanaan kotoaan,\nkaikesta siitä, mitä hän äidin hellyydestä yleensä tiesi.\n\n-- Voi hyvänen aika! Pitäisihän minun sinua karahteerata, paremmin kuin\nosaankaan. Mutta kun sinä et itse tule sen suurellisemmaksi, vaikka\nkomistut päivä päivältä. Nytkin sinä tänne tupaan. Käydään toki\ntoiselle puolelle... Ja aivan jalkapatikassa! Eikös nyt enää\npatruunalla ole hevosia? Sinun on kai nälkäkin. Kahviahan minä kai\nensin, siksi kunnes ruoka valmistuu?\n\n-- Ei, Amalia mummu. Lämmintä leipää, voita ja suolalahnaa. Ja kylmiä\nperunoita; minähän syön niitä yhtä mielelläni kuin lämpimiäkin,\nmuistanettehan sen.\n\n-- Voi, voi, voi voi! Niin sinä olet kuin äitisikin, patrunessa vainaa.\nTuvan pöydässä haukkasi särkeä renkien kupista ja tahtoi piimää\npuukorvosta. Ja nauroi vaan, kun patruuna rypisteli kulmiaan. Minä käyn\nsanomassa Miinalle. Ja sitten juttelet, mitä sinne Helsinkiin oikein\nkuuluu. --\n\nAh, mutta Amalia muori oli harvoin kuullut järkyttävämpiä uutisia.\nKonrad Löf sai voimakkaan halun avomielisyyteen ja suoruuteen. Hän oli\nkenties viimeistä kertaa nyt täällä, viimeistä kertaa häntä lämmitti\nAmalia muorin äidillinen huolenpito. Hänen tiensä kulkisi kauas pois,\ntuntemattomia kohtaloita kohti.\n\n-- Ei tullut rakkaasta äitikullasta näyttelijää, lopetti Konrad\nsurumielisesti hymähtäen. -- Eikä taida tulla pojasta insinööriä. Ei\nvain ole mustalaisesta kyntömieheksi, Amalia mummu. Ja siihen olen itse\nsyypää, eikä kukaan muu.\n\nAmalia muorin silmistä oli jo pitkät ajat tipahdellut raskaita\nkyyneleitä ja hänen päivittelynsä jatkui yhä:\n\n-- Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi hyvä Jumala, mitä piti tuleman. Ja\npatruunan päätä kun mikään ei voi kääntää! -- -- --\n\nMutta aamulla tuli Amalia muori Konrad Löfin luo vakavana,\nmasentuneena, surun ja mielipahan perikuvana. Hänen riutuneet kasvonsa\nja kyynelistä turvonneet silmänsä kertoivat valvotusta yöstä. Hänellä\noli kädessään pieni käärö, jonka hän nyt laski Konradin eteen pöydälle\nja alotti sitten vaikeasti, liikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\n-- Konrad poikaseni. Kun äitisi lepäsi kuolinvuoteellaan, antoi hän\nminulle tämän saman käärön, jonka nyt luovutan sinulle. \"Amalia\", sanoi\nhän minulle, \"sinä olet uskollisesti palvellut äitiäni ja minua ja minä\npyydän, että jäät pitämään huolta pojastani, joka niin pienenä jää\norvoksi, jos nyt kuolen. Tämä käärö kuuluu hänelle, mutta sinun on\npidettävä huolta siitä, että se joutuu hänen käsiinsä vasta silloin,\nkun hän on täysi-ikäinen. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tapahtuu\njotakin hänen ja sahanomistajan välillä, tai että sahanomistaja kuolee,\nsaa sen antaa hänelle aikaisemmin. Sinun on pidettävä huolta siitä,\nAmalia, että tämä minun tahtoni tulee täytetyksi.\" Läpi viime yön minä\najattelin näitä äitisi sanoja. Minusta tuntuu siltä, että molemmat\nehdot ovat nyt menneet täyteen: sinä olet suuri mies, minua paljon\nviisaampi ja sinä lähdet pois isäsi luota. Minä annan sinulle äitisi\nkäärön. Jos siinä on sellaista, mitä luulen, niin älä hetkeksikään anna\nrakkautesi äitisi muistoa kohtaan laimeta. Sellaista ihmistä kuin\näitisi oli, et sinä koskaan tapaa...\n\nSitten kyyneleet alkoivat jälleen valua ja ääni petti.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, lisäsi vanhus vielä ja poistui\nsitten murheestaan kumartuneena.\n\nHämmästyneenä ja outojen aavistusten vallassa Konrad Löf ryhtyi\navaamaan huolellisesti sidottua kääröä. Hän löysi siitä äitinsä sirolla\nkäsialalla pidetyn päiväkirjan ja vanhan, kellastuneen kirjeen, joka\noli hänelle osoitettu.\n\n    'Rakas Konrad poikani.\n\n    Vaikea sinun on kuvitella, millä mielellä piirtelen näitä rivejä,\n    jotka taitavat olla vaivoin luettavia, koska kirjoitan niitä\n    tautivuoteellani. Jos kuolen, niinkuin toisinaan selvästi tunnen,\n    joutunevat ne kerran sinun käsiisi, etkä arvaa, kuinka äitisi\n    sydän vapisee hänen ajatellessaan tuota hetkeä. Jos toivun vielä,\n    kenties silloin muutan menettelyäni, kenties kaikki päättyy\n    toisella tavalla.\n\n    Luultavasti olet kuullut, minkälainen minä olin luonteeltani;\n    minun itseni on sitä vaikea tarkoin kuvata. Olin iloinen,\n    huikentelevainen, hetkessä syttyvä tyttö, joka varsin\n    vähän kunnioitti vanhoja periaatteita ja hurskaanikävää\n    pikkusäädyllisyyttä. Sanottiin, että olin kaunis; monista\n    valokuvistanihan sinä voit siinä suhteessa määrätä kantasi.\n    Äitini oli leski ja koulunkäyntini oli saattanut hänet velkoihin,\n    mutta kovin vähän se minua siihen aikaan huolestutti.\n\n    Täällä, synnyinkaupungissani, oli muuan ylioppilas, jonka kanssa\n    jouduin suhteisiin. Hän oli arka, ujo ja sulkeutunut. Monen monet\n    illat me kävelimme yhdessä kuutamoisia teitä. Minä kyllä pidin\n    hänestä paljon, mutta rakkauteni ei suinkaan ollut herännyt koko\n    voimassaan. Rakas Konrad, minun on pakko puhua sinulle suoraan,\n    me suutelimme kyllä, kuten nuoret kai tekevät sinunkin aikanasi,\n    mutta se ei merkinnyt niin suuria ja minä olin valmis pilkkaamaan\n    hänen varhaista vakavuuttaan. Minä en ymmärtänyt hänen\n    syvämielisiä, hillittyjä kirjeitään, joita sain tuhkatiheään ja\n    joissa myöhemmin olen havainnut piilevän kokonaisen runoteoksen\n    aarteet. En pitänyt itseäni velvoitettuna uskollisuuteen häntä\n    kohtaan, minulla oli runsas ihailijajoukko ja moni heistä suuteli\n    huuliani kauniina, ohikiitävänä hetkenä.\n\n    Se oli kaikki kuin leikkiä, nuoruuden riehakasta vallattomuutta,\n    jonka vaaroja en edes aavistanut. Välittämättä suuria\n    velvollisuuksista äitiäni kohtaan minä liihoittelin kuin perho\n    ilosta iloon. Käytännöllinen, laskeva maailma oli minulle\n    silloin ja on aina ollut vieras ja ahdistava. Minulla oli vain\n    yksi intohimo, yksi polttava haave: tulla näyttelijättäreksi.\n    Mutta kovinkaan vakavaan työhön ei tuo halu kuitenkaan minua\n    kannustanut.\n\n    Jo silloin oli sahanomistaja Löf minun uskollisimpia\n    ihailijoitani ja näytti etsivän joka tilaisuutta osoittaakseen\n    minulle kohteliaisuuttaan. En pitänyt hänestä erikoisemmin, päin\n    vastoin, jollain tavoin vieroksuin häntä, mutta minä kunnioitin\n    häntä suuresti ja turhamaisuuttani imarteli, että sellainen\n    mahtimies, joka hän jo silloin oli, niin vakuuttavalla tavalla\n    osoitti minulle huomiotaan. Näin kyllä monta kertaa kosinnan\n    pyrkivän hänen huuliltaan, jos niin saan sanoa, mutta älysin\n    ehkäistä sen sopivalla tavalla, sillä avioliittoa minä en siihen\n    aikaan ajatellut ollenkaan, ainoastaan teatteria.\n\n    Mutta sitten sain kärsiä kolauksia, jotka olivat kylläkin\n    kirveltäviä turhamaiselle luonteelleni. Vaikka kaikki oli\n    näyttänyt niin toivorikkaalle, en päässytkään teatteriin.\n    Minua ei millään ehdolla huolittu. Ja olin niin kestämätön\n    ja ponnistuksiin tottumaton, että ensi vastoinkäyminen heti\n    masensi minut kokonaan. Tulin alakuloiseksi. Vakava äitini,\n    joka yksinään sai huolehtia toimeentulosta, itki karvaita\n    kyyneleitä. Ja kun sahanomistaja Löf ymmärsi silloin tulla\n    naimatarjouksineen, suostuin avioliittoon paljoakaan epäröimättä.\n\n    Lienen lapsellisuudessani kuvitellut, että kun nyt olin\n    tullut varakkaan miehen puolisoksi, tulisi elämäni olemaan\n    vain kepeätä tanssia huvituksesta toiseen somien pukujen\n    kahistessa elämänhaluisen ruumiin ympärillä. Sainkin tottua mitä\n    ankarimpaan huolellisuuteen, täsmällisyyteen ja laskelmiin.\n    Johdonmukaisuudella ja lujuudella, joka vain sahanomistajalle on\n    ominaista, hän kahlitsi minut käytännöllisen elämän vieraisiin\n    huoliin. \"Tahtoni tähän seikkaan nähden on sellainen\", saattoi\n    hän sanoa, \"ja jos teet minulle mieliksi, pidät huolta siitä,\n    että se tästälähin järjestetään näin\". Ja hän oli aina oikeassa,\n    hänen ehdotuksensa oli aina kohtuullinen ja käytännöllinen. On\n    vaikeata tavata oikeudenmukaisempaa miestä. Ah, Konrad poikani!\n    Jos olisit nainen, niin saattaisit ymmärtää, kuinka kuohuvan\n    kostonhalun hän toisinaan herätti minussa. Pelkästään sen takia,\n    etten kyennyt kumoamaan hänen hyvää tarkoittavaa esitystään,\n    tunsin silmieni leimahtavan, ja kun hän poistui, saatoin\n    näyttää kieltäni hänen jälkeensä kuin pahankurinen koulutyttö.\n    Käytännöllinen täsmällisyys, kirjanpito, taloushuolet ja muut\n    semmoiset, kaikki ne olivat minusta tympeitä, maahansitovia\n    seikkoja, mutta minä olin kuitenkin nöyrä luonteeltani ja\n    taivuin hänen tahtoonsa. Omituinen kostonjano vain päivä päivältä\n    vahveni; himoitsin tehdäkseni jotain, joka häntä olisi oikein\n    ällistyttänyt, täydelleen pettänyt hänen viisaat laskelmansa ja\n    tuottanut hänelle mielipahaakin.\n\n    Niin kului lähes kaksi vuotta. Meille ei vielä ollut syntynyt\n    lasta; minä olin alistunut ja masentunut; minussa heräsi\n    tietoisuus siitä, että en rakastanut miestäni ja pitkiä hetkiä\n    minä saatoin itkeskellä ikävissäni. Niihin aikoihin luin\n    uudelleen ne kirjeet, jotka ylioppilas, nuoruuteni uskollisin\n    ystävä oli minulle kirjoittanut. Mikä ihana, hillitty ja\n    syvämielinen maailma aukenikaan niistä nyt eteeni. Tein\n    tiedusteluja hänestä. Hänen kymmentä vuotta vanhempi veljensä oli\n    opettajana täkäläisessä yhteiskoulussa; häneltä sain kuulla, että\n    Helmer paran luvut olivat sujuneet niin ja näin ja että hän minun\n    naimisiinmenoni jälkeen oli taipuvainen väkeviin. Hänellä oli\n    toimi jossakin pääkaupungin pankissa.\n\n    Näiltä ajoilta alkaa päiväkirjani. Näet siitä, että Helmer\n    Paaso siirtyi täkäläiseen pankkiin apulaisjohtajaksi, etupäässä\n    mieheni ja veljensä vaikutuksesta. Ja sitten näet uinuneiden\n    tunteitten vähitellen heräävän täyteen voimaansa. Epäröiden,\n    kalveten ja punastuen minä jätän käsiisi tämän naissydämen,\n    äitisi sydämen tuskallisen kamppailun... Sahanomistaja oli niin\n    paljon matkoilla siihen aikaan... Ah, siinä ei voinut käydä\n    toisin, minun rakkauteni oli syttynyt täyteen liekkiin... Helmer\n    Paaso oli isäsi. -- Rakas Konrad, nyt olen sanonut vaikeimman,\n    mutta anteeksipyyntö kuolee huulilleni. Poloinen äitisi makaa\n    tässä tuskasta vavisten, huulet verettöminä, ja painuneet silmät\n    etsivät tuomiota kasvoiltasi, jotka mielikuvitus on loihtinut\n    esille.\n\n    Voi, kunpa edes rakkaudessani olisin ollut ehjä ja voimakas!\n    Kunpa olisin kuunnellut vereni ääntä ja rohkeasti,\n    ennakkoluuloista piittaamatta liittynyt siihen mieheen, jonka oma\n    tunsin olevani ruumiineni sieluineni. Mutta sitä en uskaltanut.\n    Minä kyllä rohkaisin rakastettuani. Minä sanoin olevani valmis\n    lähtemään hänen kanssaan minä hetkenä tahansa jonnekin, missä\n    kukaan ei tuntisi meitä, eikä osoittaisi meitä sormellaan. Mutta\n    minun oli mahdoton täällä, tässä samassa kaupungissa pyrkiä\n    avioeroon, liittyäkseni heti sen jälkeen toiseen mieheen, joka\n    tavallaan oli kiitollisuudenvelassa puolisolleni.\n\n    Arka, hienotunteinen ja sulkeutunut rakastettuni luuli\n    käsittävänsä, että raha oli tässä kaikki kaikessa. Ainoastaan\n    rikkaana miehenä hän arveli voivansa lähteä niille kaukaisille\n    seuduille, jonne minä olin luvannut häntä seurata. Hän ryhtyi\n    keinotteluihin, ilmaisematta siitä minulle mitään. Onni ei\n    halunnut häntä auttaa. Hän kärsi raskaan tappion. Pankin varoja\n    lienee ollut kysymyksessä, en tiedä sitä tarkalleen. Sellaista ei\n    hänen luonteensa kestänyt, hän... Voi, rakas Konrad! Käethän sinä\n    sen päiväkirjastani.\n\n    Näet sitten edelleen, kuinka mieheni sai kaiken tietää; minä\n    olinkin silloin niin järkytetty, etten välittänyt mistään.\n    Minä kerroin hänelle kaikki ja hän antoi kaikki anteeksi,\n    antoi, vaikka sitä tuskin pyysinkään. Eikä milloinkaan, ei\n    erehdyksessäkään hän myöhemmin viitannut näihin tapahtumiin.\n    Mutta kun sinä synnyit, näin hänen seisovan kehtosi ääressä\n    tuskan hiki otsalla. Näytti siltä, että hänen oli mahdotonta\n    koskeakaan sinuun. Yhdessä vuodessa hän vanheni kymmenen vuotta\n    ja niiltä ajoin on minunkin terveyteni ollut murtunut.\n\n    Sellainen on minun surkea kohtaloni, Konrad. Minulla on hellä\n    sydän, pienimmälle kuoriaisellekaan en koskaan ole halunnut tehdä\n    mitään pahaa. Ja kuitenkin olen minä turmellut mieheni elämän\n    ja toisen miehen, jota niin palavasti rakastin, olen johtanut\n    kuolemaan. Kenties ei onnettomuuteni lopu vielä tähänkään,\n    kenties murtuu vielä sinunkin sydämesi, rakas poikani, kun saat\n    kuulla minkälainen äitisi on ollut. Mutta minä aavistan, että\n    jos nyt kuolen, tulee sinulla olemaan outo ja vaikea suhde\n    isääsi. Sitä varten olen tämän kirjoittanut. Koskaan et saa\n    häneltä kuulla totuutta, koskaan et voi päästä häntä lähelle,\n    ja jos sinä olet perinyt minun heikon luonteeni, niin työlästä\n    on sinun talttua hänen järkähtämättömään ja oikeamieliseen\n    täsmällisyyteensä. Ja rakastaa hän ei sinua voi.\n\n    Rakas Konrad poikani. Minulla on tuskin enää muuta lisättävää,\n    vaikka sydän on tulvillaan. Lepään tässä häpeästä ja tuskasta\n    vavisten ja tuijotan ja tuijotan kasvoihisi, jotka kuvittelen\n    näkeväni. Ei ole kuolema äitiraukallesi raskas, muuten kuin sinun\n    takiasi, kuin sinun takiasi, joka nyt jäät yksin. Rakas Konrad!\n    Sallitko, että ojennan tämän kuihtuvan käden yli kiharaisen\n    pääsi, sallitko, että siunaan sinua... kun kuitenkin olen\n\n                                                     äitisi.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Paaso ei kyennyt peittämään hämmästystään, kun Konrad Löf\nesitti itsensä. Hänen kuivettuneilta pedagogin kasvoiltaan kuvastui\npelonsekaisia hermoväreitä. Nuorukainen itsekin oli vakava ja\nrasittuneen kalpea.\n\n-- Ja mitähän seikkaa saan kiittää käynnistänne, herra Löf?\n\n-- Pyydän teille vakuuttaa, alotti Konrad Löf vaikeasti, -- että\nmieluummin olisin kajoamatta asiaan, joka teille on niin\narkaluontoinen, ellei se samalla olisi minulle itselleni hyvin tärkeä.\nÄlkää syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka... vaikka\ntulinkin kysymään, tahtoisitteko kertoa minulle lähemmin veljenne\nkuolemasta parikymmentä vuotta sitten.\n\nVärisävy vaihtui maisteri Paason kasvoilla.\n\n-- Minä en ymmärrä... En saata käsittää, kuinka... minkävuoksi\nhaluatte... utelette tietoja onnettomasta miehestä, jota ette ole\nkoskaan tuntenut, hänen veljeltään?\n\nKonrad Löf loi häneen avoimen, totisen katseen.\n\n-- On luonnollista, että minun on ensiksi osoitettava avomielisyyttä...\nTiesittekö veljenne suhteesta äitiini, maisteri Paaso? Jos, niinkuin\noletan, olette siitä selvillä, niin tahtoisin vain huomauttaa, että\nminuun nähden... että minulla on äitini päiväkirja siltä ajalta ja että\nsiis... Toivoisin, että äskeinen kysymykseni nyt tuntuisi\nluonnollisemmalta.\n\nKuumat läikät olivat syttyneet nuorukaisen poskipäille ja hänen\nkatseensa viipyi maassa. Vanha mies tarkkasi häntä terävästi\nmielenliikutuksen vallassa.\n\n-- Helmer veljeni elämänvaiheissa on vähemmän kerrottavaa kuin kenties\nluulette. Hän oli tunteellinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen\nluonne. Äitinne naimisiin meno oli hänelle luullakseni hyvin kova isku\n-- vaikka äitinne siitä tuskin tiesi. Hänen opintonsa eivät johtaneet\nsellaisiin tuloksiin kuin oltiin oikeutettuja toivomaan. Lopunhan te\nsitten kaiketi tiedätte. Hän siirtyi täkäläiseen pankkiin ja yhtäkkiä\nhänessä heräsi hämmästyttävä, määrätön rikkauden himo. Minusta\ntuntuu... suokaa anteeksi, mutta olen taipuvainen luulemaan, että siinä\noli äitinne vaikutusta. Hän ryhtyi spekulatsiooneihin ja onnistui\naluksi pari kertaa. Sitten hän tuli liika rohkeaksi, kärsi täydellisen\ntappion... jota hän ei kestänyt, vaan ampui... Tahtoisin vain tässä\nhuomauttaa, että kaikki rumat vajausjutut ovat suuresti liioiteltuja.\nHänen velkansa pankille oli pieni ja varsin helposti järjestettävissä;\nei pankki ole siitä joutunut kärsimään yhtä ainutta penniä. Hänen\nepätoivonsa syy lienee ollut toisenlainen, vaikeammin selitettävä. Minä\narvelen, että kun hän nyt näki kaikkien rikkaushaaveidensa\nauttamattomasti luhistuneen, niin jostakin syystä -- olen mieluummin\nlausumatta arvailujani -- hän piti itseään menneenä miehenä.\n\nKonrad Löf nyökkäsi ikäänkuin osoittaakseen, että hän ymmärsi toisen\ntarkoituksen.\n\n-- Tämän murhenäytelmän alku juontuu kyllä niiltä päivin, jolloin\näitinne meni kihloihin, se on minun mielipiteeni. Jo niihin aikoihin\ntapahtui muuan tärkeä seikka, josta ei veljeni eikä kai äitinnekään\ntiennyt mitään. Se on kuitenkin sellainen, että siitä varmaankin on\nriippunut hyvin paljon, kukaties äitinne ja sen kautta veljenikin\nelämänkohtalo. En tiedä, lieneekö isänne siitä kertonut teille?\n\n-- Isänikö? Ei, mitään sellaista hän ei ole kertonut, sanoi Konrad Löf\njännittyneenä.\n\n-- Teidän äitinnehän halusi teatteriin ja hänellä oli kieltämättä\nhuomattavat lahjat. No niin, johtui kokonaan isänne vaikutuksesta,\nettei häntä sinne otettu... Sahanomistajan menettelyn saattaa kyllä\nymmärtää... mutta... mutta, niinkuin sanoin, se on voinut vaikuttaa\nkokonaisiin ihmiskohtaloihin.\n\nKonrad Löf oli hypähtänyt tuoliltaan ja tuijotti vanhaan maisteriin\navautunein silmin.\n\n-- Tiedättekö sen aivan varmaan, maisteri Paaso? Kuinka voitte sen\ntietää?\n\n-- Minä kuulin sen itseltään johtajalta, jonka tunsin... Siitä tuli\npuhe äitinne kuoleman yhteydessä. Ja te voitte varmuudella luottaa\nsanoihini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli siis ollut äidin lyhyt elämänsatu. Hän oli liihoitellut\nvieraassa maailmassa kuin perho, liian heikkona, liian häilyväisenä\nkestääkseen vastoinkäymisiä, liian suloisena välttääkseen kiusauksia.\nSyyttävää ajatusta ei herännyt Konrad Löfin mielessä, kun hän kierteli\nlapsuutensa päivien kunnaita ja metsiä näitä seikkoja pohtien. Hän\nvaistosi veressään äidin perinnön ja ihaili ja rakasti kenties\nläheisemmällä hartaudella kuin ennen noita kauniita kasvoja, jotka\nhymyilivät hänelle kuvasta.\n\nJa isä, sahanomistaja! Kokonaan toisessa valossa näki Konrad nyt hänen\nvalkean tukkansa ja suljetut, kylmät kasvonsa. Jos isä oli pahasti\nrikkonut siinä, että oli ehkäissyt äidin taiteilijakehityksen ja\nantanut rakkautensa houkutella itsensä tekoon, joka syvemmässä mielessä\noli moitittava, niin tilitys oli kuitenkin ollut epäinhimillisen\nvaikea. Kuitenkaan ei Konrad voinut tuntea syvempää myötätuntoa häntä\nkohtaan. Se omituinen, kylmä vieraus, joka lapsuudesta saakka oli ollut\nluonteenomaista heidän keskinäisessä suhteessaan, ilmeisesti vahvistui.\nHän muisti ne monet kerrat, joina isän ankara johdonmukaisuus ja kovuus\nolivat painaneet hänet maahan ja aiheuttaneet vain pahennusta siinä,\nmissä lämmin sana ja lempeys olisivat voineet kaiken muuttaa. Jos äiti\noli ollut huono vaimo sahanhoitajalle, niin hän tunsi olevansa poikana\nvielä huonompi. Mutta millä oikeudella tämä vieras mies oli astunut\nheitä vallitsemaan? Jos omituiset vaiheet olivat saattaneet äidin hänen\nvangikseen, niin oliko hänellä oikeutta sellaisella jyrkkyydellä ohjata\npojan elämää, pojan, jonka isä hän ei ollut? Nuorukainen tunsi häveten,\nettei hän nykyisissä olosuhteissa mitenkään saattanut enempää käyttää\nisänsä varoja. Ei hän myöskään kauemmin pitänyt velvollisuutenaan\nvastenmielisesti taipua sahanhoitajan tahtoon. Itsensä tuli hänen\nraivata tulevaisuutensa latu, olipa se sitten millainen tahansa, Eihän\nhänellä järkevästi harkiten ollut minkäänlaista syytä huoleen. Hänellä\noli vielä rahoja. Hänellä oli tuttavia, jotka varmasti antaisivat\nhänelle luottoa. Jos hän nyt ryhtyisi työhön, jos hän aloittaisi\nvakavan ja sitkeän ponnistelun, niin mikään ei vielä ollut esteenä\nlukutiellä. Ja jos hän sitten, kun työllään ja suorituksillaan oli\nosoittanut vakavaa eteenpäinpyrkimystä, olisikin pakoitettu kääntymään\nuudelleen isän puoleen, ei siinä olisi mitään häpeämistä. Päin vastoin\nse voisi ilahuttaa kovia kokeneen miehen sydäntä; sillä pahaa ei isä\ntarkoittanut, eikä Konrad voinut kieltää häneltä kunnioitustaan.\n\nJa niinpä Konrad kirjoitti isälleen seuraavasti:\n\n    'Kun viimeksi puhuitte minulle, niin sanoitte, että olen äitini\n    poika. Minä en silloin ymmärtänyt noiden sanojen sisällystä\n    kaikessa laajuudessaan, mutta nyt on tapahtunut sellaista, joka\n    saa ne soinnahtamaan korvissani kokonaan uudensävyisinä.\n\n    Niin, olen äitini poika, enkä ole muuta tehnyt kuin tuottanut\n    Teille mielipahaa. Kiitän Teitä vilpittömästi kaikesta\n    huolenpidostanne, joka aina on ollut oikeudenmukaista, vaikkakin\n    sen hillitty ankaruus on vasta nyt käynyt minulle ymmärrettäväksi.\n    Minä en kuitenkaan saata siihen kauemmin turvata. Minun olisi\n    mahdotonta ottaa Teiltä nyt mitään vastaan. Minun täytyy itse ja\n    omin voimin koettaa pyrkiä eteenpäin; sehän tuskin onkaan vierasta\n    suunnitelmillenne. Teidän kotinne ei nyt enää voi olla minun\n    kotini. Mutta jos onnistun, jos voin kunnon miehenä palata eteenne,\n    olen sen tekevä ja uudestaan kiittävä Teitä kaikesta, mitä\n    parhaakseni olette tehnyt, samoin kuin ylevästä lujuudestanne,\n    jonka vasta nyt tajuan ja joka varmaankin on läpi elämäni säilyvä\n    esimerkillisenä mielessäni.\n\n                                                   Konrad.'\n\nSitten palasi nuorukainen jälleen Helsinkiin, vakavasti päättäen jatkaa\nlukujaan korkeakoulussa.\n\n\n\n\nVII\n\nPELI\n\n\nKun Konrad Löf nyt jälleen aherteli työnsä ääressä, näytti hiljaisuus\nja vakavuus hiipivän hänen mukanaan piirustussaliin. Iloinen laulu oli\nmiltei unohtunut, sukkeluudet sinkoilivat harvemmin ja omituinen\narkailu ehkäisi rattoisan piikittelyn ja kiusanteon. Häväistysjuttu oli\nliikaa vakava hammasteltavaksi ja huhu, tuo ihmeellinen huhu, joka\nurkkii tietoonsa syvimmätkin salaisuudet, oli ehtinyt kuiskutella, että\nLöf oli karkoitettu kotoaan.\n\nKonrad Löf itse työskenteli tarmokkaammin kuin milloinkaan. Hänestä oli\ntullut vaitelias ja totinen. Hän kaihtoi toveriensa seuraa, kävi\nharvoin yhdistyksellä, vielä harvemmin kaupungilla. Hän piirsi päivät\nja lueskeli illat; vain Aromaata hän silloin tällöin kävi tapaamassa.\nEnnen tuntematon rauhallisuus valtasi hänen mielensä. Kun hän nyt oli\njättäytynyt omain voimainsa varaan, tuntui työ hänestä hauskalta, se\nmiltei muuttui eräänlaiseksi himoksi. Milloin haaveita ja muistoja\ntulvi mieleen, syventyi hän itsepäisesti johonkin teknilliseen kirjaan;\nsen kaavat ja numerot olivat kyllä omiaan palauttamaan ajatukset\npilvistä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin hän eräänä iltana, työn päätyttyä, poikkesi klubille. Se\noli äkkinäinen päähänpisto, joka oli syntynyt siinä ohikulkiessa. Miksi\nei hän olisi voinut mennä tapaamaan tuttaviaan, joihin hänen kuitenkin\noli ennen pitkää turvauduttava? Pitikö hänen väistää ihmisiä kuin\npahantekijän ja sillä tavoin tunnustaa syyllisyytensä?\n\nMutta entisyys ei valitettavasti koskaan ole mennyttä, se hankkiutuu\nväkisinkin nykyisten tapahtumien taustaksi.\n\nBiljardissa oli paljon väkeä; pelattiin à la guerrea. Siellä oli nuori\ntuomari Kuusi, jolla oli \"kerno silmä\" tarjoilijatar Nannia kohtaan ja\njoka hautoi sydämessään eräänlaista mustasukkaisuuden kaunaa Konrad\nLöfille, siitä syystä, että tyttö häntä silminnähtävästi suosi. Ja\nsitten siellä oli \"liikemies\" Joonas Lind, ruma, kierosilmäinen ja\npuolittain rappeutunut herrasmies, jonka pääasiallisena elinkeinona oli\nbiljarditaituruus ja ammattimainen peli; tämä taas kärkkyi kostaakseen\nsitä seikkaa, että nuorukainen kerran oli kieltäytynyt pelistä hänen\nammattimaisuuteensa viitaten.\n\nKun siis Konrad Löf, niin kauan poissa oltuaan, entistä iloisuuttaan\ntapaillen astui saliin, huomautti tuomari Kuusi, erikoisempaa ilkeyttä\ntarkoittamatta:\n\n-- Kah! Sieltähän meidän Don Juanimme vihdoinkin tulee!\n\nJa tähän riensi kierosilmäinen Joonas Lind myrkyllisesti lisäämään:\n\n-- Mitenkä rouva Juuripuro nyt jaksaa? Joko hän on täysin toipunut?\n\nSiunatkoon, kuinka Konrad Löfin silmät räiskähtävät! Posket vaalenevat,\nsieraimet värisevät kuin rajun eläimen ja ääni vapisee raivosta, kun\nhän vastaa:\n\n-- Kahvipöydät ja sanomalehdet ovat tähän saakka olleet juorupuheita\nvarten. En tiennyt, että herrat ovat ne nyt siirtäneet klubin\nohjelmaan.\n\nJa hän nakkaa ylpeästi päätään ja aikoo jo palata saman tien, kun\nkauppias Vainio huutaa:\n\n-- Älä mene, Konrad! Se oli sana paikallaan. Ei vielä minun aikanani\nole koskaan puhuttu nimeltä mainitusta naisesta näiden seinien sisällä.\n\n-- Enhän minä sanonut mitään pahaa, koetti Joonas Lind puolustautua,\nvoimatta kuitenkaan peittää nolouttaan. Hetken aikaa vallitsi\nkiusallinen mieliala, jota pelisanat ja Vainion voimakas kädenlyönti\neivät pystyneet salaamaan. Mutta sitten pyysi Vainio kortit ja ehdotti\npokeria.\n\nKonrad Löf näki vastenmielisesti Joonas Lindin heti rientävän pöydän\nääreen, mutta hän tahtoi välttää pidempää sanaharkkaa ja istuutui\nvälinpitämättömänä paikalleen. Hämärästi hänen tajunnassaan vilahti,\nettei hänen nyt, muuttuneissa olosuhteissa, edes sopisi antautua tähän\nvaaralliseen leikkiin, mutta kun hänestä oli mahdotonta äskeisen\ntapahtuman jälkeen jäädä päältäkatsojaksi, tai lähteä heti tiehensä, ei\nhän arvellut sen enempää.\n\nKuten pelimiehet tietävät, on pokeria hyvin monenlaista ja tämä oli nyt\nn.s. hasardi-pokeria, jossa jokainen pöytä on \"avattava\". Avausta kävi\n\"koroittaminen\" rajattomiin, sovitulla summalla kerrallaan, ja kun\navaus sitten oli \"katsottu\", \"ostettiin\" kortit ja tehtiin \"tarjous\".\nErikoisinta oli se, että jos avaaja jäi kahden jonkun katsojan kanssa,\nsaattoi hän olla tarjoamatta mitään, jolloin koko peli \"meni uusille\":\nrahasumma jäi pöytään sellaisenaan, olipa toisella miten hyvät kortit\ntahansa.\n\nKonrad pelasi varovasti ja välinpitämättömästi. Kaikenlaisia muita\najatuksia pyöri hänen päässään. Hän väisti tarkoin kiihkeitä\nkoroituksia, \"katsoi\" varsin vaatimattomasti hyvilläkin korteilla ja\npysyi jotakuinkin omillaan.\n\nSattui sitten, että kauppias Vainio tapansa mukaan oli \"koroittanut\"\nJoonas Lindin hyvät avauskortit \"uusille\". Pöydässä oli paljon rahaa ja\nKonrad Löf avasi sen. Sekä Vainio, että Kuusi olivat heti \"katsomassa\",\nmutta Lind, joka yritti vielä pelastaa rahansa, koroitti \"hänniltä\".\nKonradilla oli erinomaiset kortit, neljä sotilasta ilman \"jokeria\", ja\nhän olisi hyvin voinut, olisipa hänen pitänytkin vielä koroittaa; mutta\nhän luotti siihen, että toisetkin tulevat katsomaan noin suurta\nrahaläjää, antautui ja vain katsoi. Lindin menettely, joka olikin vain\ntarkoitettu \"bluffiksi\", paljastui heti. Hän osti, saamatta mitään ja\nheitti korttinsa pois. Konrad Löf tarjosi, Vainio katsoi kolmosillaan\nja rahat olivat Konradin. Mutta nyt ei Joonas Lind jaksanut hillitä\nkiukkuaan:\n\n-- Ohoo, Löf näyttää kokoilevan koulurahoja, koskei nelosillakaan enää\nkelpaa koroittaa. Sopii sitä kenen tahansa syrjässä kyttäillä, koska\nsattuu saamaan \"vokat\" käteensä -- ja niillä toisten rahat.\n\nKonrad Löf ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen ilmeestään\nsaattoi nähdä, kuinka raivoissaan hän oli. Tänään oli onneton päivä,\nhän oli ärtyisä ja hermostunut. Mitä vähäpätöisin seikka saattoi nostaa\nkuohuvaan käyntiin hänen muutenkin niin levottoman ja hetkellisen\nsydämensä.\n\nPeli jatkui taas ja hetkeen ei tapahtunut mitään. Mutta sitten Joonas\nLind avasi sievoisen pöydän ja Konrad oli heti koroittamassa. Lind,\ntottunut pelimies, ymmärsi heti yskän ja piti sitkeästi puoliaan.\nRahakasa kasvoi yhä ja yhä, mutta koroitukset jatkuivat säännöllisesti,\nvuoron perään; toiset pelaajat olivat jo heti alussa jääneet pois.\n\nVähitellen Konrad Löfin itsepäisyys sai Lindin epäröimään ja\nkalpenemaan. Ihmeteltävästi tuolla polyteekkarilla näytti riittävän\nrahaa, vaikka huhu oli kertonut, että hänet oli ajettu kotoa! Kuitenkin\nLind vielä korotti, mutta hänen äänessään ei enää ollut varmuutta.\nHänen korttinsa olivat huonot, hän tuumi hetken, antautui sitten ja\n\"katsoi\". Osto tapahtui. Konrad, jolla alunperinkään ei ollut mitään,\nheitti korttinsa pöytään ja ilmoitti kuivasti:\n\n-- Uusille!\n\nKoroitukset olivat jatkuneet niin kauan, ja summa oli paisunut niin\nhuomattavaksi, että pelaajat vaikenivat. Lindin nenänpää oli\nhuomattavasti vaalea ja jako tapahtui jännittyneellä huolellisuudella.\nHengitystä pidättäen tarkastettiin saadut kortit; sitten alkoi kuulua\nkarein, tukahtunein äänin lausuttuja pelisanoja.\n\nEnsimmäinen mies ei kyennyt avaamaan ja \"passasi\"; samoin toinen.\nSitten oli Konrad Löfin vuoro; hän silmäili verkalleen korttejaan ja\navasi.\n\nKauppias Vainiolla oli pieni \"sarja\"; hän koroitti. Sitten seurasi\nJoonas Lind, joka ilokseen huomasi jokerin mustottavan korttiensa\njoukossa. Hän tarkasti ne yksitellen, varovaisesti ja jännittyneesti,\nsujuttaen kulmia esille: kolme ruutua, jokeri, patakuningas. Valmis\njokerisarja, josta yhden ostamalla voi kenties saada ruutusarjan! Hänen\nkasvonsa kirkastuivat ja hän korotti heti.\n\nKonrad Löf korotti uudestaan. Vainio, jonka sarja oli kovin matala,\naavisteli pahoja ja katsoi. Ja kun sekä Lind että Konrad olivat vielä\nkerran kumpikin koroittaneet, heitti Vainio korttinsa pois.\n\nNiin kamppailivat äskeiset pelitoverit jälleen kahden kesken. Konrad\nLöfillä oli ässä-täyskäsi, eikä hän suinkaan aikonut vähällä hellittää.\nVielä vähemmin Lind, joka janosi kiihkeästi kostoa. Yksitoikkoisesti\njatkui yhä ja yhä koroitushuuto. Sitten Konradin rahat loppuivat ja hän\nmietti vähän aikaa. Vainio olisi kylläkin lainannut hänelle, sitä hän\nei epäillyt, mutta hänen sydämessään kuohui jokin katkera, miltei\nalakuloinen tunto, joka esti häntä turvautumasta velkaan. Nopeasti\nhumahti läpi hänen tajuntansa, että tuossa pöydällä oli nyt kaikki,\nmitä hän omisti, mutta se ei häntä suuresti huolettanut. Hän oli\nloukkaantunut. Hänen raju sydämensä oli sillä hetkellä valmis mihin\nmielettömyyteen tahansa. Taas hänelle ominainen synkkä halu heittää\nkaikkensa kuin pohjattomaan kuiluun kiihti ja viekoitti häntä. Hän\ntahtoi menettää, päästä kaikesta yhdellä haavaa, yhdessä kiitävässä\ntuokiossa. Hän vilkaisi pelitoverinsa kasvoihin ja inhosi hänen\nhermostunutta kalpeuttaan. Ilman muuta hän antautui ja \"katsoi\".\n\nVielä hetkisen hän mietti ennen ostoa. Pani sitten pois kaksi korttia,\nsärki täyskätensä ja osti ässiin, enää vilkaisemattakaan, mitä osto toi\ntullessaan. Kun Lind näki, että hänen vastustajallaan oli korkeintaan\nkolmoset, ei hän luonnollisestikaan ryhtynyt särkemään hyvää sarjaansa\nvärisarjaa tavoitellakseen. Hän tyytyi kortteihinsa ja tarjosi.\n\nVieläkään ostolehtiin katsomatta Konrad Löf \"katsoi\"; kun hänen\nkorttinsa tarkastettiin, oli hän saanut uuden täyskäden ja voittanut\ntuon suuren pöydän.\n\nRiemukas uhman aalto kuohuili hänen rajussa sydämessään. Hän nousi,\nsoitti kiivaasti kelloa, ja kun tarjoilijatar tuli, osoitti hän\nrahaläjää, johon hän vielä ei ollut koskenut.\n\n-- Ottakaa nuo, Nanni neiti. Ne ovat teidän. Hämmästyksestä vaaleten\ntyttö tuijotti vuoroin suureen rahakasaan, vuoroin nuorukaisen hurjiin\nkasvoihin ja säihkyviin silmiin.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, herra Löf? kysyi hän vihdoin vavahtelevin\näänin.\n\n-- Se merkitsee sitä, että neiti ei toivottavasti kieltäydy\nvastaanottamasta juomarahaa, jonka kunniallisessa pelissä olen neidin\nnimiin voittanut.\n\nKun tyttö kuuli nämä lujat sanat, pakeni kaikki veri hänen kasvoiltaan.\nVapisevin käsin hän keräili setelit, loi ympärilläolijoihin tuskallisen\nsilmäyksen, kumarsi syvään Konrad Löfille ja poistui mitään sanomatta.\n\n-- Ja se merkitsee sitä, jatkoi Konrad Löf, -- etten jalallani enää\nastu tähän taloon. Jääkää hyvästi, herrat! -- -- --\n\nMutta sinä iltana makasi Konrad Löf myöhään yöhön riisuutumatta\nvuoteellaan, tuijotti kattoon, pusertaen molemmin käsin jyskyttäviä\nohimoitaan ja lukemattomien itsesyytösten vallassa pohtien, minkä\ntähden hän sillätavoin oli heittänyt pois kaiken, mitä omisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelpoituksen huokaus pääsi nuorelta tarjoilijattarelta, kun hän näki\nnuo pimeähköt, kuluneet portaat. Hän ei yrittänyt selvittää itselleen\nminkä vuoksi, mutta selvästi hänestä nyt oli helpompaa toteuttaa\npäätöksensä. Hän kumartui tarkastelemaan nimilappuja, löysi etsimänsä\nja soitti.\n\n-- Onko herra Löf tavattavissa?\n\nEllei sattumalta olisi ollut sunnuntai, olisi hän jotenkin varmasti\nsaanut kieltävän vastauksen; nyt loi huoneiston emäntä häneen pitkän,\nepäilevän silmäyksen, nyökkäsi kuitenkin myöntävästi ja osoitti Konrad\nLöfin oven. Ja siinä seisoi nyt tuo nuori tyttö, sydämen lyödessä niin,\nettä hänen oli pakko viivyttää koputtamistaan. --\n\nJa oven toisella puolen oli Konrad Löf ties kuinka monennen kerran\nnoussut lukupöytänsä äärestä ja kierteli rauhattomasti tupakansauhuista\nhuonettaan. Taas hänen katseensa sattui päivän sanomalehteen, taas\nhäivähti aamulla luettu uutinen mielessä: \"Kihlauksensa ovat julaisseet\nneiti Camilla Braun, konsuli Braunin ja hänen puolisonsa Matildan, o.s.\nWester, tytär sekä teknillinen ylioppilas Eerik Strömmer\". Hän taittoi\nlehden kokoon ja pani sen kirjahyllylle. -- Juuri silloin kuului\nnaputus.\n\nKonrad Löf ei yrittänytkään salata ällistystään.\n\n-- Te... Tekö se olette, Nanni neiti! Te tulette minun luokseni!\n\nKaunis, vaalea tyttö oli luonut maahan kirkkaat silmänsä. Hetken aikaa\nhän oli niin hämillään, että väri vaihteli kasvoilla, mutta sitten hän\nkohotti katseensa ja vastasi:\n\n-- Suokaa anteeksi, herra Löf, että teitä häiritsen. Mutta minä en\nmuuta voinut... Minun oli niin paha olla, että etsin korkeakoulun\nluettelosta teidän osoitteenne ja päätin uskaltaa tänne.\n\nSilloin Konrad Löf jo hymyili iloisesti.\n\n-- Terve tuloa, Nanni neiti, terve tuloa. Otattehan toki päältänne...?\nEttekö! Mutta hyvänen aika, mistä tuo juhlallisuus? Mitä te sitten\naiotte minulle sanoa?\n\nHetkeksi ilmaantuneet hymykuopat hävisivät jälleen tytön poskilta ja\nkirkkaiden, harmaiden silmien kuulto syveni.\n\n-- Herra Löf. Minä tulin tuomaan teille takaisin ne rahat, jotka\nannoitte minulle. Enhän voi mitenkään ottaa vastaan sellaista summaa.\nAjatelkaahan, siinä oli monta tuhatta markkaa.\n\nKonrad Löf rypisti kulmiaan.\n\n-- Kuinka neiti voi luulla, että minä ottaisin ne takaisin?\n\n-- Oi, älkää loukkaantuko, herra Löf, minä pyydän. Otin ne silloin,\nkoska näin teistä, että muussa tapauksessa olisin teitä loukannut.\nMutta eihän kukaan anna sellaista summaa tarjoilijattarelle. Sehän on\naivan kohtuutonta.\n\n-- Mutta nehän olivat pelirahoja, neiti. Olin ne kaikki voittanut. Kuka\ntahansa olisi teidän asemassanne ostanut niillä talvitakin, uuden\npuvun, tai muuta semmoista, ja sitten ollut välittämättä niistä sen\nenempää.\n\n-- Kuulin kyllä jälestäpäin pelistä ja tiedän, että siinä on puolet\nteidän omia rahojanne. Koko klubi oli kiihdyksissä. Jos te ette palaa\nenää, niin herra Lind eroitetaan. Hyvä herra Löf, olkaa kiltti! Ottakaa\nrahat takaisin ja palatkaa klubiin. Siitä on meille kaikille iloa.\n\nKun Konrad Löf miettiväisenä, mitään vastaamatta pudisti päätään, nousi\nkosteus tytön silmiin ja hän jatkoi vavahtelevin huulin.\n\n-- Eihän kukaan voi tätä ymmärtää. Ihmisillä on aina niin ilkeitä\najatuksia. On hyvin luultavaa, että ikäviä huhuja alkaa kierrellä\nteistä.\n\nVarjo kiiti yli nuorukaisen otsan.\n\n-- Niitä kiertelee kyllä ennestäänkin, neiti hyvä. Mutta nyt ne voivat\nkajota myöskin teihin, siinä te olette oikeassa ja minä pyydän\nvilpittömästi anteeksi, jos olen saattanut teidät ikävyyksiin...\nMutta... mutta... Luuletteko, että asia on sillä autettu, että nyt otan\ntakaisin nuo rahat?\n\n-- Mitäs minusta on väliä, herra Löf! huudahti tyttö kiihkeästi heleän\nveren sytyttäessä poskipäät. -- Oi, älkää toki luulko, että olette\nminua loukannut, että pitäisin itseäni liian ylpeänä ottaakseni teiltä\nlahjan! Mutta minä kuulin... Suokaa anteeksi, minulle kerrottiin, että\nte olette rikkonut välinne isänne kanssa... Sanottiin, että te\nopiskelette ihan omin voimin. Ja minä ajattelin, älkää nyt suuttuko\nminuun, herra Löf, mutta minä ajattelin, että niillä rahoilla, jotka te\nkiihdyksissänne annoitte minulle, te voisitte päästä kokonaisen\nlukukauden eteenpäin... Ja... ja sellaisia rahoja minä en voi pitää...\nEn voi, en voi!\n\nJa nuori tyttö puhkesi neuvottomaan nyyhkytykseen.\n\nKonrad Löf katseli häntä ensin hämmästyneenä ja jollain tavoin\ntyytymättömänä. Mutta sitten hänen herkkä sydämensä lämpeni ja otsa\nkirkastui. Hän astui luo, laski lempeästi käden olalle ja sanoi:\n\n-- Mutta neiti hyvä, mitä tuo nyt on! Itkeä tuolla tavoin minun\ntakiani, se tuottaa minulle mielipahaa... Pidättekö te minusta, neiti,\nkoska olette noin paljon minua ajatellut?\n\nTyttö kohotti ylitseen kumartuvaa nuorukaista kohti suuret silmänsä,\njoiden ripsissä kyyneleet riippuivat.\n\n-- Pidän teistä paljon, herra Löf.\n\nSilloin hellä ja hurja riemu sai Konrad Löfin rinnan paisumaan. Tuli\nsyttyi hänen silmiinsä.\n\n-- Ja jos nyt suutelen teitä!\n\n-- ...\n\n-- Jos suutelen teitä, Nanni neiti?\n\nVeri vain pakeni tytön kasvoilta ja silmät ummistuivat, mutta hän ei\nkääntänyt kohotettua päätään.\n\nJa kun hehkuvat, kauniit huulet tapasivat toisensa, niin tytön\nvärisevät kädet kiertyivät nuorukaisen kaulaan.\n\n-- Rakastan teitä, herra Löf, kuului kiihkeä kuiskaus. -- Saatte kyllä\nsuudella minua, koska rakastan teitä.\n\n-- Te rakastatte minua, neiti?\n\n-- Siitä hetkestä asti, jolloin näin teidän nukkuvan klubin sohvalla,\njolloin kannoitte minua, olen rakastanut teitä. Te olette ihana mies,\nherra Löf, ei ole ketään muuta sellaista kuin te... Kun olin\nvalvomisesta väsynyt, kyllästynyt työhöni ja siihen ainaiseen\nimarteluun ja lääppimiseen, jota tarjoilijattaret saavat alituiseen\nkestää, silloin saatoitte te tulla. Valo muuttui kirkkaammaksi, mieli\nkeveni, uupuneet jalat vertyivät. Kiidin kuin siivillä huoneesta\ntoiseen kellon kutsumana, pyytämättä teiltä mitään, katsettakaan.\nRiitti kun tiesin, että olitte läsnä.\n\nJo tempaa väkevä Konrad Löf syliinsä tuon suloisen tytön, pyöräyttää\nympäri, suutelee ja laskee sitten takaisin.\n\n-- Nanni tyttö, hän sanoo. -- Minun opinnoistani ei ole tullut mitään,\nhäväistysjuttuja kiertää ympärilläni, olen ollut huono poika, eikä\nminulla ole kotia enää. Se tyttö, jonka luulin omakseni, on jättänyt\nminut ja mennyt toisen kanssa kihloihin. Mutta nyt tulit sinä, Nanni,\nja sinä olet oleva rakastettuni. Kenties juuri sinussa on se voima,\njoka estää minua luisumasta niihin syvyyksiin, joihin huono luonteeni\nminua vetää.\n\nMutta silloin viiltävä tuska painaa leimansa tytön kasvoihin ja silmien\nkuulto syvenee.\n\n-- Oi, minulla ei ole teille mitään, ei mitään, herra Löf, kuiskaa hän\nkuin kiihkossa. -- Olen vain tarjoilijatar. Minulla ei ole hienojen\nnaisten puhdasta sielua, eikä koskematonta ruumista. En koskaan voi\nmerkitä teille mitään, enkä koskaan pyydä teiltä mitään, kun vaan saan\nrakastaa teitä... kun saan rakastaa teitä.\n\nNuorukainen sulki hänen suunsa suudelmalla. -- -- --\n\n-- Ja otatteko nyt takaisin rahanne, herra Löf?\n\n-- Etkö siis vieläkään halua sinutella minua, Nanni!\n\n-- Otatko nyt rahasi, rakas Konrad? kuiskasi tyttö tulipunaiseksi\nkarahtaen.\n\n-- Minkä kerran olen antanut, se on annettua. Mutta liian ylpeä ja\nitserakas minä olisin, ellen nöyrästi kiittäisi kohtaloa siitä, mitä se\nsinun kauttasi on tehnyt. Olen todellakin aivan köyhä nyt. Niissä\nrahoissa oli kaikki, mitä näissä olosuhteissa omistin. Minä otan ne\nkiittäen sinulta lainaksi. Mutta vain lainaksi. Ja sen maksamisen minä\npidän kunniani asiana.\n\n\n\n\nVIII\n\nEROITTAMINEN\n\n\nTeknillisen Korkeakoulun päätyovi läiskähti ja neljä poikaa syöksähti\nulos. Heidän kasvonsa hehkuivat punaisina, huulet imivät paperosseja\ntuolla hermostuneella himokkuudella, joka on ominaista jännittävän\ntilanteen jälkeen. Ei ollut vaikeata arvata, että he tulivat tentistä;\nolikin paraikaa alkaneen kevätlukukauden kymmenpäiväinen tenttikausi.\n\n-- Sinähän kerrassaan loistit, Konrad, sanoi Eino Aromaa innostuneena.\n-- Mistä hiivatista sinä osasit Polken väittämän todistuksen, eihän\nsitä koskaan ole kysytty.\n\nOli ollut deskriptiivisen geometrian tentti ja Konrad Löf vastasi\nsäteillen:\n\n-- Eihän minulla ollut teidän \"knoppologioitanne\", enkä siis voinut\ntietää, mitä kysytään. Minä luin koko höskän. Ja siihen minulla kyllä\noli aikaa, koko pitkä joululoma. Te olitte poissa, kaikki, jotka\ntunsin, olivat tipotiessään. Minkäs siinä teit ikävissäsi, senkuin istu\nja lue niinkuin hevonen.\n\n-- Sinä saat varmasti kiitettävän.\n\n-- Samantekevää, läpäisyhän tässä on pääasia.\n\nJo oli Aromaa saanut piipun suupieleensä. Poikettiin yhdistykselle\ntenttikahville.\n\n-- Montako tenttiä sinä nyt olet läpäissyt, Konrad?\n\n-- Maltas nyt! Kemia, trigonometria, algebra, deskriptivigeometria.\nNeljä siis, ja huomenna on viides: analyyttinen geometria. Sitten saa\nriittää tälle tenttikaudelle.\n\n-- Ja riittääkin. Jos tuota menoa jatkat, niin suoritat viimeistään\nsyksyyn mennessä diploomitutkinnon ensi osan, etkä ole meistä jäljessä\nyhtään.\n\n-- Älähän nyt sou'a, alotti Konrad, mutta kääntyi sitten nopeasti.\n\n-- Huusiko minua kukaan?\n\n-- Se oli Syvänne.\n\n-- Löf, tulepas hieman tänne, hallituksen huoneeseen, kuului uudestaan.\n\nKonrad Löf lähti seuraamaan Syvännettä. Tämä oli kolmaskurssilainen,\nrikkaan paperitehtailijan poika, joka kuului yhdistyksen hallitukseen.\n\n-- Istupas nyt tähän, Löf, ja kuule, mitä sanon, aloitti Syvänne, mutta\nvaikeni sitten ja mietti kotvan.\n\n-- Osaatko pitää suusi kiinni?\n\n-- Enköhän.\n\n-- Siinäkin tapauksessa, ettet suostu siihen, mitä esitän?\n\n-- Tuohon käteen.\n\n-- Katsos minulla on diploomitutkinnon ensimmäisen osan tenteistä vain\nsähkömekaniikka jäljellä, mutta analyyttinen geometria on samalla\nvanhentunut, siitä kun on jo puolitoista vuotta, kun tentin sen.\nSähkötentti on huomenna ja tenttiaika loppuu ylihuomenna. Minä olen\nsiinä määrin unohtanut analyytin, etten mitenkään ehdi sitä yhdessä\nyössä palauttaa mieleeni, tai päästä edes läpikään koko kirjaa. Saan\nvarmasti reput, jos menen ylihuomenna yrittämään ja \"ukko\" ei kyllä\nanna armoa, kuten hyvin tiedät. En siis saa ensimmäistä osaa nyt\nsuoritettua ja silloin vanhenee kevääksi neljä tenttiä. Semmoista ei\nsentään kestä karhunnahkaiset housutkaan.\n\nKonrad Löf kohautti hartioitaan, ikäänkuin sanoakseen, että minkäpä hän\nsille.\n\n-- Sinullahan on huomenna analyyttisen geometrian tentti, Löf?\n\n-- Niin on.\n\n-- Sinä taidat osata hyvin.\n\n-- Saa nyt nähdä, mutta eiköhän tuosta pärjänne.\n\n-- Jää pois siitä tentistä. Sinä ehdit aivan hyvin suorittaa sen\nkeväälläkin, eikä siitä ole vähäisintäkään haittaa. Ja mene sen sijaan\nminun edestäni ylihuomenna. Minuna, ymmärrätkö, Syvänteenä.\n\nKonrad Löf säpsähti. Syntyi pitkä äänettömyys.\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista? Tunteehan ukko sinut edellisiltä\nkerroilta ja tuntee sitten minutkin, myöhemmin.\n\n-- Ja sitä kun ukko ei juuri tee! Eihän hän näekään tarkasti. Keväällä\ntulee vuosi siitä kun minä olin hänen edessään viimeksi. Mahdotontahan\nhänen on muistaa meidän nimiämme ja kasvot taas ovat kaikki tuttuja\nluentosalista.\n\n-- Ja entäs tenttisakki? Mitäs pojat sanoisivat?\n\n-- Meitä on vain kolme, Seppä, Lehtola ja minä. Kaverini minä kyllä\ntakaan.\n\nKonrad pudisti tuskastuneena päätään.\n\n-- Mutta sehän on väärin, aivan väärin, vaikka se onnistuisikin.\n\n-- Väärin! On kai se väärin sanakirjan mukaan, sehän on selvä. Mutta\nolenhan minä kuitenkin jo kerran analyytin tenttinyt, vaikken nyt\nsiihen pystykään. Ja lunttaaminen, toisen auttaminen koulussa, eikö se\nole väärin, mutta kukahan meistä siinä suhteessa on synnitön? Älä\nerehdy luulemaan että tämä on uutta ja minun keksintöäni. Minä olen\nkuullut yliopistosta somia juttuja, vaikka tämä meidän instituuttimme\nlieneekin säilynyt viattomana.\n\nKonrad Löf oli niin ällistynyt, ettei hän kyennyt vastaamaan.\n\n-- Minä en olisi käynyt tätä esittämään joka jänishousulle. Mutta\nsinulla on nuppia, Löf ja sinä olet muutenkin tähän hommaan sopivin\nMinä näepäs satun tietämään ne sinun ja isä-ukkosi välit. Minä\ntarvitsen apua ja pyydän sitä reilusti sinulta. Sinä taas tarvitset\nrahaa ja sitä on minulla. Viistuhatta markkaa, se on tempun hinta.\nPuolella summalla on kyllä menijöitä, mutta minä en sano sitä\nkerskuakseni, enkä välitä heistä. Eihän tässä rahasta lopultakaan ole\nkysymys, vaan siitä, auttaako mies miestä, kahta puolta. Lyötkö kiinni,\nLöf?\n\nKonradin aivot kehräsivät kuumeisesti ratkaisua. Olihan Syvänne\ntodellakin jo tentin suorittanut, muutamia kuukausia sitten se oli\nvielä täysin pätevä. Ja kokonaista neljä tenttiä tulisi hänen uusia,\nellei hän nyt läpäisisi. Se oli sentään liikaa! Tapahtuisikohan tässä\ntosiasiallisesti niin suuri väärinteko? Mihinkä jouduttaisiin, jos\nkaikki lunttaajat koulusta lähtien laskettaisiin lurjusten luokkaan?\n\n-- Kiinni on, Syvänne. Mutta puhu Seppä ja Lehtola valmiiksi ja vannota\nKerberoksen hampaiden kautta. -- -- --\n\nMuutamia päiviä myöhemmin nähtiin korkeakoulun ilmoitustaululla\nseuraava ilmoitus:\n\n_Diploomitutkinnon yleisen osan ovat suorittaneet seuraavat\nylioppilaat_:\n\nKoneinsinööriosaston sähkötekniikan opintosuunnassa:\n\n        Lauri Ilmari Syvänne\n\nMutta Konrad Löf istui piirustussalissa työnsä yli kumartuneena,\niloisena ja tyytyväisenä, yhtyen toverien reippaaseen lauluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn matematiikan luento parhaillaan ja \"ukko\" selittää\ndifferentiali-yhtälöitä. Ei kuulu muuta kuin liidun sihinä taulua\nvasten ja esityksen yksitoikkoinen ääni. Kuuntelijain päät kohoilevat\nmiltei tahdissa katsomaan taululle ja painuvat sitten jälleen\nmuistiinpanovihkojen puoleen.\n\nMutta ukolla on omat konstinsa. Kesken luennon hän saattaa ruveta\njotakin kyselemään. Hän tahtoo sillätavoin paremmin kiihoittaa\ntarkkaavaisuutta.\n\n-- ... mutta tämä funktiohan on selvästikin muotoa, joka meille on\nentuudestaan jo tuttu, sehän on n.s. Eulerin integrali.\n\nJa nyt professori kaivaa taskustaan peljätyn muistikirjansa, korjaa\nsankalasejaan ja alkaa lukea:\n\n-- Ehkä herra Aromaa selittää, kuinka se ratkaistaan.\n\nEi kuulu mitään. Aromaa on kyllä luennolla, mutta kun hän ei sillä\nhaavaa muista ratkaisua, ei hän ollenkaan nouse ylös; se on varsin\nyleinen tapa.\n\n-- Eikö herra Aromaa ole läsnä? kysyy ukko, tehden pahaatietävän merkin\nkirjaansa.\n\n-- Herra Kantola.\n\nSama täydellinen äänettömyys; sama merkki kirjaan.\n\n-- Herra Löf, jatkaa professori, nyt jo huomattavasti ärtyneenä.\n\nKonrad luuli olevansa selvillä asiasta ja nousi seisomaan.\n\n-- Minä en kysy herra Syvänteeltä, vaan herra Löfiltä.\n\n-- Minun nimeni on Löf, sanoo Konrad punastuen ja pahaa aavistaen.\nMutta muutakaan hän ei voi, toverien takia.\n\n-- Mutta tunnenhan minä teidät. Te olitte tentissä äskettäin.\n\n-- Se on erehdys, änköttää Konrad Löf. -- En minä ole vielä tenttinyt\nmitään herra professorille.\n\nUkko tuijottaa pitkän aikaa nuorukaiseen. Helppo on nähdä, että hänen\närtynyt luonteensa on räjähtämäisillään. Mutta hän hillitsee itsensä ja\nsanoo ihmeen tyynesti.\n\n-- Herra Syvänne tulee minun huoneeseeni luennon loputtua.\n\nSitten hän ei kysy enää keltään, vaan ratkaisee itse yhtälön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitään pelastustietä ei luonnollisesti löytynyt. Asia selvisi\nsellaisena kuin se oli tapahtunut. Sitten rehtori kutsutti Konrad Löfin\npuheilleen.\n\nVanha professori oli niin ilmeisesti pahoillaan, että hän itse\nsamoinkuin hänen äänensäkin vapisi huomattavasti.\n\n-- Tätä minä en olisi teistä uskonut, herra Löf, ja minä en voi sanoin\nkuvata, kuinka syvästi teidän tekonne pahoittaa mieltäni. Siitä asti,\nkun lainasitte minulta rahaa, olen seurannut teidän opintojanne. Vaikka\npiirustustöissänne ilmeni ajottaista epäsäännöllisyyttä, saitte ne\nkuitenkin suoritetuksi. Ja nyt, tenttikaudella, minulla oli pelkkää\niloa teistä. Minä en saata ymmärtää, kuinka olette voinut ryhtyä\ntällaiseen. Kysymyksessähän on ilmeinen petos. Ettekö käsittänyt, että\nse oli törkeää epärehellisyyttä, sillä teitä itseännehän se ei\nhyödyttänyt?\n\nKonrad Löf oli niin järkytetty, että kyyneliä kihoili väkisinkin hänen\nmaahan luotuihin silmiinsä.\n\n-- Minä käsitän sen vasta nyt, herra rehtori. Minä halusin auttaa sekä\ntoveriani että itseäni, enkä tullut ajatelleeksi, että se olisi niin\nsuuri rikos.\n\n-- Luntataanhan kyllä kouluissa ja tehdään kaikenlaisia kepposia\nylioppilaskirjoituksissa. Mutta tämä on korkeakoulu, jossa kukin\nopiskelee omasta vapaasta tahdostaan. Kaikki tuonsuuntaiset yritykset\novat täällä jotain ennenkuulumatonta.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n-- Niin, sekä herra Syvänne että te tulette erotettaviksi. Minä en voi\nvarmuudella sanoa, kuinka tulee käymään, mutta kaikesta huolimatta minä\ntulen ehdottamaan vain määräaikaista erottamista. Teidän ei tulisi\nantautua epätoivoon sen takia. Jatkakaa lukujanne, teillä on kyllä\nkykyjä. Kun teillä on varakas isä, niin ovathan ulkomaat teille\navoimina.\n\n\"Isäkö! Mitä turvaa voisi sahanomistajasta nyt enää olla. Nyt olen\nkyllä mennyttä miestä\", välähti Konrad Löfin mieleen. Mutta enää hän ei\nvoinut puhua. Kyyneleet pursuivat väkisin esille, hän teki syvän ja\nnöyrän kumarruksen ja kiiruhti miltei juosten ovesta. -- -- --\n\nHetkeä myöhemmin hän ilmaantui piirustussaliin. Toverit eivät vielä\ntienneet, kuinka asia oikeastaan oli. He huomasivat vain, että hän oli\nkalpea ja oudon näköinen. He näkivät hänen hillityllä tyyneydellä\nkokoavan piirustusvehkeensä, viivottimensa, vieläpä irroittavan\nlukonkin piirustuspöydästään. Hän pani ne kaikki kainaloonsa. Sitten\nhän hymyili, turhaan iloisuutta tavoitellen, otti kolmioviivottimen\ntahtipuikoksi ja alkoi hurjasti laulaa:\n\n    Älkää te surko te hummeripojat,\n    sillä taivas on paikallansa,\n        hep halialilei, sen salvari vei,\n        sillä taivas on paikallansa...\n\nÄänessä ja esitystavassa oli jotakin niin kummallista, ettei kukaan\nyhtynyt lauluun. Kenellekään hyvästiä sanomatta Konrad Löf poistui.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nI\n\nRAPPIOLLA\n\n\nMaaliskuun heikosti pakastava ilta pimeni pimenemistään; kello oli\nkahdeksan paikkeilla.\n\nKadulla, erään porttikäytävän kohdalla, seisoi nuorukainen, joka näytti\nodottavan jotakin ja tähyili tarkasti ohikulkijoita. Sivulta katsoja\nolisi varmaankin saanut sen käsityksen, että hän oli jollain tavoin\npeloissaan, vetäytyipä hän pari kertaa porttikäytävän pimentoonkin.\nHänellä ei ollut palttoota; takin kaulus oli nostettu pystyyn ja kädet\nolivat syvällä housuntaskuissa. Ihan ilmeisesti häntä kaiken aikaa\npaleli.\n\nEtäämpänä sukeltausi rauhallinen kulkija lyhdyn valopiiriin, joka oli\nniin kirkas, että hyvin saattoi havaita kirjapinkan hänen kädessään;\nnähtävästi oli nuorukainen odotellut juuri häntä, koska suoristi\nryhtiään ja astui pari askelta häntä vastaan.\n\n-- Terve, Eino. Olin oikeassa, kun arvelin, että näihin aikoihin\npalaisit fysiikan töistä.\n\nYlioppilas Aromaa ällistyi niin, että jäi paikalleen seisomaan.\n\n-- Konrad! huudahti hän ainoastaan ja ojensi sitten kätensä.\n\nJa tosiaan oli Konrad Löf uskomattomasti muuttunut kuluneena kahden\nkuukauden aikana. Hänen kasvonsa olivat laihat, silmät pullottivat\nverestäen, huulet sinertivät ja epäsiisti parransänki peitti leukaa.\nKäsi, jota Aromaa oli pusertanut, tuntui kylmälle ja vapisi.\n\n-- Mistä ihmeestä sinä tulet? Aromaa kysyi.\n\n-- Älä utele, vastasi Konrad Löf, ja hetkeksi hänen outo ja samea\nkatseensa painui maahan. Mutta sitten hän jatkoi miltei kuiskaten:\n\n-- Onko sinulla mitään... väkevää...?\n\nAromaa pudisti päätään ja jatkoi äänetönnä kummastelevaa tarkasteluaan.\n\n-- Anna sitten kymppi... Minulla ei ole kolikkoakaan..\n\n-- Käyhän sisään, vastasi Aromaa siihen.\n\nHetken aikaa näytti Konrad Löf epäröivän, mutta seurasi sitten,\nikäänkuin olisi hänen aivoihinsa välähtänyt, että kaikkihan lopultakin\noli nyt yhdentekevää. --\n\nVasta sisällä Aromaa selvemmin huomasi, kuinka muuttunut hänen\ntoverinsa todellakin oli. Takki oli kyllä ehjä ja hienoa tekoa, mutta\nsiinä näkyi tahroja ja se oli ryppyinen. Ja kädet, nuo ennen niin\nvoimakkaat ja samalla sirot kädet, ne punersivat nyt ja vapisivat,\neivätkä ne olleet puhtaatkaan.\n\nKonrad Löf istui synkän näköisenä, maahan tuijottaen, otti savukkeen,\njonka toveri hänelle tarjosi, mutta vaikeni itsepäisesti. Eikä\nAromaakaan saanut mitään sanotuksi, poltti vain piippuaan ja katsoi\nkatsomistaan.\n\n-- Siinä sinä nyt sitten olet, Konrad, alotti Aromaa vihdoin, vasten\ntahtoaankin huokaisten. Mutta sitten hän jälleen vaikeni ja pitkä hetki\nkului hiljaisuudessa.\n\n-- En jumaliste minä saata käsittää, mikä sinuun meni, silloin kun\njouduit pois polyteekistä. Olithan sinä ennenkin tehnyt jos jotakin,\nmutta sellaista elämää et sinä sentään koskaan ollut viettänyt. Ja\nmitäs siitäkään, sehän on tietysti oma asiasi, mutta sinä erosit meistä\nkaikista ja ihan tahallasi kartoit meitä, ikäänkuin me olisimme olleet\nsyypäät sinun kohtaloosi. Aiheettomalla, suorastaan ilkeällä\nkatkeruudella sinä viittailit, ettei meidän sopinut seurustella\n\"irtolaisten ja yhteiskunnan hylkiöiden\" kanssa ja väistit heti seuraa,\njohon sattui tulemaan entinen toverisi. Jonkun aikaa sinut saattoi\nsentään vilaukselta nähdä, milloin missäkin, mutta sitten katosit\ntykkänään, eikä sinusta kukaan tiennyt mitään. Suuresti minua\nihmetyttää, mikä sinut nyt ajoi luokseni...\n\nKonrad Löf rypisti kulmiaan, mutta ei nostanut katsettaan lattiasta.\n\n-- Kertoisit edes jotakin... Missä sinä asut?\n\n-- Missäpä minä asuisin... En missään.\n\n-- Ja vaatteesikin... Tuossa kunnossa! Älä huoli ottaa itseesi. Sinä\nnähtävästi olet hävittänyt palttoosikin.\n\nKonrad Löf nyökkäsi ja ilmeisesti saattoi havaita, kuinka\nkärsimättömäksi hän alkoi käydä. Aromaa veteli taas piippuaan pitkän\naikaa.\n\n-- Ei vain taida olla mukavaa sinunkaan housuissasi nyt, sanoi hän\nvihdoin.\n\nSilloin Konrad Löf nopeasti kohotti päänsä ja hetken hehkui hänen\nsilmissään raju tuli, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.\n\n-- Mitäs juopon on väliä, juopon on aina hauska!\n\nAromaa miltei säpsähti ääntä ja tuijotti hetken ystäväänsä, josta hän\nyhä vielä paljon piti. Sitten hän vastasi kovin rauhallisesti.\n\n-- Niin, siinä se nyt oli! Sellainen sinä olet... Miksi helvetissä sinä\nheittäydyt tuommoiseksi?\n\nKonrad Löf nousi, huiskautti kärsimättömästi kädellään ja sanoi:\n\n-- Älä viitsi... Niin, lähteekö se kymppi vai ei?\n\nJa kun Aromaa ei heti vastannut, hän jatkoi:\n\n-- Saat sinä sen palttoon panttilipun, jos siitä välität...\n\nSilloin rauhallinen Aromaa karahti tummanpunaiseksi ja syöksähti\npystyyn. Hänen äänensä vapisi huomattavasti, kun hän tapaili:\n\n-- Jos sinä olisit entiselläsi, niin tuohon ei olisi mitään muuta\nvastausta kuin nyrkinisku vasten naamaa... Vaikka sitten kuinka minut\njälestäkäsin löylyttäisit...\n\nSitten Aromaa kaivoi lompakkonsa ja heitti sen Konrad Löfin eteen.\n\n-- Ota tuosta, minkä tarvitset ja mitä sieltä löydät!\n\nVäreitä kiiti yli Konrad Löfin kasvojen ja hänen piirteistään saattoi\nlukea tulvivaa heltymystä. Mutta mitään hän ei sanonut, otti vain\nlompakon, kaivoi sieltä pyytämänsä rahan ja yritti sitten ovea kohti,\nkatsahtamattakaan ystäväänsä.\n\nTämä oli sillävälin rauhoittunut ja ehdotti miltei pyytävästi:\n\n-- Jos jäisit tänne, Konrad, minun luokseni. Käyn hankkimassa jotakin,\nvoileipiä, ruokaa... Tuossa on kahvila vieressä.\n\nKonrad Löf pysähtyi ja mietti, entistä selvempänä heltymys väreili\nhänen kasvoillaan. Mutta nähtävästi hän ei enää voinut sitä hillitä,\nkoska avasi oven kättä ojentamatta ja sanoi vaikeasti:\n\n-- Joskus toiste... jos sattuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli tutuksi käynyt ovi, jolle Konrad Löf nyt kolkutti.\n\n-- Jaha, se on herra. Iltaa, iltaa! Konrad ojensi pullon ja rahan.\n\n-- Pankaa tuon edestä, hän sanoi. -- Minulla ei ole enempää tällä\nkertaa. Pankaa vettä loppu, niin että sitä voi ryypätä.\n\n\"Kauppias\", joka varsin lyhyenä aikana oli nähnyt tuon nuorukaisen\nastuvan ovestaan, ensin mitä siisteimpänä herrasmiehenä, sitten,\nvähitellen, yhä kurjemmaksi käyden, tunsi sääliä ja pisti kauniin\npuolikanisterin Konrad Löfin käteen.\n\n-- Herra on käynyt niin usein, että olkoon nyt näin.\n\nKonrad Löf hämmästyi hiukan, naurahti raukeasti ja ojensi kuitenkin\npullonsa.\n\n-- Pankaa tähän vettä kaikesta huolimatta, olkaa hyvä.\n\nSitten hän kaatoi pulloon kanisteristaan sopivan sekoituksen, ryyppäsi\npitkään ja ahnaasti, pisti molemmat taskuunsa ja lähti.\n\nRinnan alla kierteli suloisesti lämmin virta ja hän kulki kulkemistaan,\nkokonaan päämäärää vailla. Erään pimeän porttikäytävän kohdalla hän\nvilkuili vaanivasti ympärilleen, pujahti pimentoon, veti pullon\ntaskustaan ja ryyppäsi jälleen.\n\nTulivirta, joka kiiti suonia pitkin ei nyt herättänyt hänessä halua\nrajuihin tekoihin, niinkuin ennen oli ollut laita. Se vain kasvatti\nsydämessä pehmeää ja samalla katkeraa hellyyttä, joka oli vähällä\nnostaa kyyneleet silmiin. Hän tunsi olevansa kokonaan irti\nyhteiskunnasta, täydellinen hylkiö. Hän oli lyhyessä ajassa nähnyt\nseuran alituisesti muuttuvan ympärillään, yhä huonommaksi ja\nhuonommaksi. Ja kaikki hän oli suututtanut ärsyttävällä\nkatkeruudellaan, kaikki hän oli nyt jättänyt, korkeakoulutovereista\nalkaen. Hänellä ei enää ollut asuntoa, ei rahaa, tuskin vaatteitakaan.\nEikä hän suurin huolinut siitä, minne joutuisi.\n\nSillätavoin tylsästi kulkiessaan hän oli tullut entisen asuntonsa\novelle. Joku viiltävä tunne näytti kuitenkin olevan hänelle\nmahdollinen; hän kiiruhti askeleitaan, pakeni yhä syrjäisemmille\nkaduille ja ryyppäsi jälleen.\n\nSitten puikahti Nannin kuva hänen hämärään tajuntaansa. Haikea mieliala\nsai siitä vain uutta ravintoa, jopa siten, että hän ikäänkuin nautti\ntuosta hersyvästä orpouden ja yksinäisyyden tunteestaan. Yli kaksi\nviikkoa oli jo siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tytön... oli mennyt\nhäntä vastaan yöllä, kun tiesi hänen tulevan klubilta... ja nähnyt\ntoisen miehen hänen käsipuolessaan... \"Ja minä kun en pyri sille\noksalle, mistä putoaa, minä poika\", sanoi hän itsekseen, miltei ääneen.\nNaurahti sitten veltosti ja vaipui mielikuvituksensa synkkien näkyjen\nlumoihin.\n\nOli tullut yö vähitellen; hän huomasi olevansa humalassa hiukan. Kadut\nolivat ihmeen autioina, lyhtyjen valo tuntui jollain tavoin\nhimmeämmältä ja tasaisemmalta. Hän ei enää juuri tiennyt missä oli,\neipä siitä välittänytkään, jatkoi vain hiljaista kulkuansa.\n\n-- Minä olen ihan yksin... Ihan kerrassaan yksin nyt, sanoi hän aivan\nääneen, suoraan eteensä tuijottaen.\n\n-- Kuka se nyt niin kerrassaan yksin on? kuului ääni pimeästä ja muuan\nmies lähestyi kadun toiselta puolen Konradia.\n\nVaistomaisesti Konrad Löf suoristautui ja nopea mielikuva poliisista\nhäivähti läpi tajunnan.\n\nMutta se oli agronoomi Juuripuro, joka oli ilmestynyt siihen yhtäkkiä\nkadunkulman takaa. Hän oli jo tuntenut Konradin.\n\n-- Ahaa, se olet sinä, Löf! Mitenkäs nyt on asiat?\n\nJos häiritsijä olisi ollut kuka muu tahansa, niin jotenkin varmasti\nKonrad Löf olisi otsaansa rypistäen jatkanut merkillistä vaellustaan,\nmutta kun hän nyt katsoi Juuripuron synkkiin silmiin, jotka tällä\nkertaa pistävän terävinä kiiluivat häntä kohti, tunsi hän kummallisen\nmyötätunnon ja ystävyyden halun läikähtävän rinnassaan. Hän ojensi\nkätensä, puristi lämpimästi, tapaili turhaan huoletonta ilmettä ja\nsanoi ykskaikkisesti:\n\n-- Älä välitä... minä olen päissäni.\n\n-- Ja yksinäsi, lisäsi Juuripuro niin läpitunkevasti katsoen, että\nKonrad tunsi oudon puistatuksen.\n\n-- Lähde mukaan nyt, yöhön eksynyt, runoili Juuripuro teeskennellyn\nkeveästi. -- Tule tule vaan, minulla on taskussa jotakin ja minä vien\nsinut seuraan, jossa et tarvitse olla yksinäsi.\n\nIhmeen mielellään Konrad Löf lähti hänen mukaansa. He kulkivat kotvan\nvaieten. Sitten Konrad kuitenkin alkoi epäröidä, jopa pysähtyi.\n\n-- Mitäs minä sentään... irtolainen.\n\nToinen tajusi heti.\n\n-- Et tarvitse hävetä, luota siihen...\n\nJa sitten pistävämmin:\n\n-- Et sinä ennen juuri piitannut yhteiskunnallisista siteistä, Löf.\n\nKonrad hätkähti ja seurasi häntä entistä nöyremmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortaat, joita pitkin he perätysten pimeässä nousivat, tuntuivat\njatkuvan loppumattomiin. Tultiin ovelle, jonka Juuripuro avasi, mutta\nnousua riitti yhä, ja Konrad Löfiä alkoi jo omituisesti peloittaa, niin\nettä hän tarttui pulloonsa.\n\nMutta samassa alkoi kuulua hillittyä melua, puheensorinaa ja naurua;\nsitten Juuripuro naputti ja ovi aukeni.\n\nHuone oli suuri, mutta hämärä. Katossa oleva ikkuna kajasteli heikosti\nöisen taivaan valoja, nurkassa oli halkopino ja sen vieressä palaa\nhumisi rattoisasti kamiini, jonka päällä vesikattila porisi. Sankka\ntupakansavu kierteli ilmassa. Sen takaa, peremmältä, kuvasteli hämäriä\nhaamuja yksinäisen kynttilän vaisussa valokehässä. He istuivat\nkapsäkkien, jakkaroiden ja laatikoiden päällä, matalan, laudoista\nkyhätyn pöydän ääressä. Oltiin tyypillisessä bohemiatelieerissa.\n\n-- Arvoisat hengen jättiläiset! Minä tuon tänne kuuluisan\nurheilujättiläisen ja kymmenniekan. Herra Löf -- taiteilija...\n\nJa sitten seurasi maalareita, musiikkereja, maistereita niin tiheään,\nettei Löf ikinä olisi uskonut tällaiseen pesään niin paljon mahtuvan.\nJa vihdoin, kaiken huipuksi: raamilla verhotulla matalalla sohvalla\nistui kaksi hienoa rouvaa, toinen oli säveltäjän rouva X., toinen rouva\nJuuripuro.\n\nKonrad Löfin oli tukala olla, hän häpesi sekä humalaansa että\nvaatteitaan. Mutta täällä ei kukaan näyttänyt kiinnittävän vähintäkään\nhuomiota sellaiseen.\n\n-- On sinulla ainakin yksi vanha tuttava täällä, sanoi Juuripuro,\nojentaen hänelle konjakkilasin -- Istupas tähän, vaimoni viereen, ja\nkilistä. Tehän tunnette niin hyvin toisenne.\n\n-- Kuinka te olette täällä, rouva? kysyi Konrad nolona ja ihmeissään.\n\n-- Minähän jo aikoja sitten sanoin teille, että olen taiteilija...\nMutta entäs te? Mitä teille kuuluu? vastasi vaalea rouva iloisesti\nhymyillen.\n\nSilloin Konrad Löf painoi päänsä alas, tuijotti maahan ja vaikeni\nsynkkänä.\n\n-- Älä sinä ole niin tärkeä, Konrad poikaseni, huudahti agronoomi oudon\niloisena. Sitten hän nosti rouvansa polvelleen ja alkoi rallattaa\njotakin hassutusta.\n\nRouva kohotti kapean kätensä, laski sen Konrad Löfin hiuksille niinkuin\nkerran, kauan aikaa sitten, ja suori niitä.\n\n-- Kuinka sekaisin teidän kaunis tukkanne on, herra Löf. Mutta ei se\nole silti sen hullumpi.\n\nKonrad Löf katsoi ja ihmetteli, ihmetteli ja katsoi. Mitä tämä oli?\nKuinka tämä voi olla mahdollista? Oliko tuo iloinen, korkeaotsainen mies\nsama kuin entinen arvoituksellinen, synkkä ja vaitelias agronoomi\nJuuripuro? Ja oliko tuo hetken vallattomuudesta säteilevä rouva sama,\njoka surumielisyydessään oli kerran hänestä näyttänyt suomalaisen soiton\njumalattarelta. Vaisto sanoi hänelle, että syvällisiä sielullisia\ntapahtumia oli vaadittu siihen, tilintekoja, joiden laatua hän ei\nkäynyt arvailemaan. --\n\nMutta itse hän painui yhä apeamielisemmäksi, yhä vaiteliaammaksi ajan\nkuluessa. Laulu ei voinut temmata häntä mukaansa; alkohooli taas vain\nturrutti häntä. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä remuavassa joukossa.\nMahdollista, että nuo kärsivät puutetta niinkuin hänkin. Mutta heillä\noli päämääränsä, elämäntehtävänsä. He uskoivat tulevaisuuteen, he\nodottivat kaikkea juuri siltä; nykyinen ahdinko oli vain välttämätön,\nmutta ohimenevä paha.\n\n\"Mitäs tänne lähdinkään?\" soi hänen sumeassa sielussaan. \"Minähän olen\nkuitenkin aivan yksin, ihan kerrassaan yksin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKellon lähestyessä neljää aamulla, kun seura jo oli suuresti\nharventunut, loi Konrad Löfin horroksissa oleva mielikuvitus\nerinomaisen selvän ja ihan elävältä tuntuvan kuvan Nannista. Haikea\nhellyys tulvahti hänen sydämeensä taas. Hän halusi nähdä tyttöä ja\nmuisti varsin hyvin, että Nanni näihin aikoihin pääsi vapaaksi\nklubilta.\n\nEnempää arvelematta hän jätti hyvästi, vilkaisi kanisteriinsa, joka\ntäällä oli tyhjennetty, mutta tunsi samalla pullonsa vielä taskussaan.\nIsäntä, nuori maalari, johti häntä vähän matkaa, varoitteli portaista\nja sulki sitten välioven. Hetken portaissa hapuiltuaan oli Konrad Löf\njälleen yksin kadulla. Hän odotteli ihmeen kärsivällisesti. Lyhtyjen\nkaartuvat rivit, autius, hiljainen öisen kaupungin jyminä, kaikki\nviihdyttivät häntä. Hän oli valinnut syrjäisen paikan ja seisoi aivan\nliikkumatta, mutta jo selvästi huojuen.\n\nJa taas sama karvas kohtalo, kuin viime kerrallakin, kaksi viikkoa\nsitten: Nanni tuli kyllä, mutta joku saattoi häntä, käveli vilkkaasti\njutellen hänen rinnallaan. Se oli tuomari Kuusi.\n\nKun Konrad kuuli tytön helisevän naurun, kun hän ikäänkuin näki\nhymykuoppien värinän ja silmien säteilevän välkkeen, niin jotakin\nkuohuvaa ja samalla viiltävää liikahti rinnassa. Mutta se ei nyt\nlöytänyt rajua ilmenemismuotoa; se puhkesi lauluun, kuten joskus ennen.\n\nHän tekeytyi tahallaan paljoa humalaisemmaksi kuin todella oli,\nsivuutti pariskunnan röyhkeästi, päätään kääntämättä ja lauloi\njotakuinkin selvästi:\n\n    Minun on heilani Helsingissä\n    viinan mittarina,\n         hep halialilei, sen salvan vei,\n         ja viinan mittarina...\n\nSitten hän jatkoi matkaa pimeää sivukatua pitkin, ajattelematta mitään,\noudon ja raskaan tunnon painaessa mieltä.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin hän kuuli keveitä, nopeita\naskeleita takanaan ja tutun äänen huutavan:\n\n-- Konrad!\n\nSydän hyrskähti kuin haljetakseen, mutta päätä hän ei kääntänyt,\npikemmin vain kiiruhti kulkuaan selittämättömän tunteen ajamana.\n\n-- Konrad! kuului toistamiseen ja askeleet sipsuttivat jo aivan hänen\nvieressään.\n\nSilloin äskeinen laulu jälleen rupesi soimaan hänen korvissaan ja hän\nhyräili edelleen, eräänlaisen raivon vallassa:\n\n    Pikkunen olen minä katsella\n    niin pikkainen kun papu;\n         hep halialilei, sen salvari vei,\n         niin pikkainen kun papu.\n\n    Isolle tytölle haitaksi\n    mutta pikkaiselle apu,\n         hep halialilei, sen salvari vei,\n         mutta pikkaiselle apu.\n\nAh, liian hyvin tunsi tyttö poloinen Konrad Löfin. Liian hyvin hän\ntiesi, ettei tuohon villiin sydämeen mikään pyyntö, mikään rukous voisi\nvaikuttaa. Hän pysähtyi, käsi ojentui kuin tavoittaakseen, mutta\nkohosikin vain kasvoille ja kuivasi kyyneleitä, jotka runsaina,\nhillittyjen nyyhkeiden pusertamina putoilivat alas. --\n\nEikä Konrad Löf suinkaan kääntynyt katsomaan hänen jälkeensä. Hän\njatkoi mistään välittämättä tylsää vaellustaan. Sitten hän kaivoi kuin\nuhalla pullon taskustaan ja ryyppäsi hammasta purren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad heräsi siihen, että vaistosi lyöneensä otsansa johonkin. Hän\nsäikähti ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Mutta ei, kaatunut hän ei\nollut. Sen sijaan hän seisoi syvällä lumessa ja se, mihin hän oli\nlyönyt kasvonsa, oli suuri koivu. Puita oli kaikkialla. Ritvojen\nvälistä kuulsi heikosti kaukaisen lyhdyn valoa.\n\nHän ei tajunnut missä oli. Korvissa humisi sakeasti, ja määrätön pelko\nkuristi sydäntä. Kaikki tuntui kuolleelta hänen ympärillään, puut\nnäyttivät vahakuvilta, joilla ei voinut olla elävää elämää, vaan\npikemminkin eräänlainen veistokuvallinen olemus. Merkillistä, hänestä\ntuntui, että ilma oli jäässä ja liikkumaton.\n\n\"Nyt en enää koskaan pääse täältä pois\", valitti hän hiljaa. Hän oli\nperin väsynyt ja luuli vaipuvansa maahan. Kuoleman pelkoa hän ei\ntuntenut, vaan sellaista neuvotonta hätää, joka eksyneelle lapselle on\nominaista.\n\nSitten hän kuuli auton törähdyksen ja aivojen toiminta elpyi hiukan.\nSokeasti, lumesta välittämättä, hän lähti hoippumaan ääntä kohti. Mutta\npian kuului törähdys kokonaan toiselta suunnalta. Silloin sai hänen\nlapsellinen hätänsä jälleen uutta ravintoa. \"En koskaan enää pääse\ntäältä\", valitti hän uudelleen, juopon äitelällä hellämielisyydellä,\nmutta samosi kuitenkin vaistomaisesti eteenpäin.\n\nYhtäkkiä hän tunsi kovan, sileän tien jalkojensa alla ja vähän matkan\npäässä säteili lämmin, lohduttava lyhty. Hän tuijotti lyhtyä pitkän\naikaa, katseli sitten ympärilleen ja älysi vihdoin olevansa\nKaisaniemessä.\n\nNukuttava, hellä kiitollisuus ihan kehräsi hänen rinnassaan ja hän\nlähti itsekseen hymyillen hiljaa kulkemaan kaupunkia kohti.\n\nMiten ihmeessä kaikki oli tapahtunut? Miten hän oli voinut joutua\ntänne? Varmaankin hän oli nukkunut kävellessään, niinkuin rasittuneiden\nsotilaiden joskus kerrotaan tekevän... Ja herännyt sitten iskusta...\n\nJa hän oli ollut paha ja raaka Nannille! Kuinka se voi olla\nmahdollista? Mutta nyt hän menee ja pyytää anteeksi. Vielä kerran hän\ntahtoo puhua kauniita sanoja Nannille, vaikka sitten tulisi... niin,\nvaikka sitten tulisi loppu...\n\nEikä rukoilevalla lapsella voi olla hartaampaa ja puhtaampaa mieltä\nkuin oli kurjalla, äsken vielä niin synkällä Konrad Löfillä, kun hän\nväsynein askelin riensi tarjoilijatytön asuntoa kohti. -- -- --\n\nTuli vielä näkyviin rippeitä entisestä kekseliäisyydestä, kun hän\nlukittua porttia turhaan kolkutettuaan suunnitteli pääsyä Nannin luo.\nHän muisti, että tohtori S. asui samassa talossa, meni pääportaitten\neteen, soitti yö-kelloa ja sanoi avaajalle.\n\n-- Anteeksi, on sattunut sairaustapaus. Minun on päästävä tohtori S:n\nluo.\n\nJa kun avaaja sitten oli mennyt, pääsi Konrad Löf käytävän läpi\npihamaalle ja sieltä Nannin portaisiin.\n\nHän koputti sydän hellyyttä ja katumusta täynnä. Yhä uudestaan ja\nuudestaan hän koputti.\n\n-- Kuka siellä on? kuului vihdoin.\n\n-- Minä se olen, Konrad!\n\nOvi avautui ja säikähtyneet, kalpeat tytönkasvot tuijottivat raosta;\nsitten ne vetäytyivät taaksepäin ja Konrad astui sisälle.\n\n-- Hyvä Jumala, Konrad! Mitä tämä on? Kuinka sinä tulet tänne\ntällaiseen aikaan... ja tuommoisena. Sinähän toimitat minut pois\nasunnostani... ja toimestani. Tämähän on kauheata, puhui tyttö hiljaa,\nmutta kauhuissaan.\n\nSilloin Konrad Löfin äskeinen katumus ja hellä lapsenmieli olivat\ntuossa tuokiossa tipotiessään ja aikaisempi katkera synkkyys rypisti jo\notsaa. Aivan tahallaan hän jälleen liiotteli humalaansa, kääntyi\navaamaan ovea, jonka tyttö jo oli kiertänyt lukkoon ja sanoi hiljaa.\n\n-- Anteeksi. Olisihan minun se pitänyt tietää.\n\nMutta tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä kaikin voimin\nhuoneeseensa.\n\n-- Voi hyvä Konrad! Älä nyt enää tee pahaa pahemmaksi. Ethän sinä pääse\nportistakaan. Nuku minun sohvallani kiltisti, niin ehkä kaikki vielä\nmenee hyvin.\n\nOmituisen tahdottomasti Konrad antoi tytön kuljettaa itseään, lysähti\nraskaasti sohvalle ja jäi tuijottamaan eteensä.\n\nTyttö katsoi häntä kauan ja odotti, mutta kun toinen ei mitään puhunut,\nsanoi hän vihdoin:\n\n-- Mikä sinun oikein on, Konrad? Mistä sinä olet minulle vihainen?\n\nEi vastausta.\n\n-- Rakas Konrad. Tiedänhän minä oman vähäpätöisyyteni, mutta sanoisit\nkuitenkin.\n\nKonrad Löf loi häneen sameat, verestävät silmänsä.\n\n-- Nuori neito, muistatko mitä Pilatus kerran kysyi?\n\nTytön suuret silmät ihan riippuivat hänen huulissaan. Mutta vasta\npitkän ajan kuluttua Konrad Löf jatkoi:\n\n-- Hänpä kysyi: mikä on totuus?\n\nSuuret kyyneleet alkoivat harvaan tipahdella kalpean tytön\ntuijottavista silmistä. Konrad Löf vaipui hiljalleen uneen.\n\n\n\n\nII\n\nKOE\n\n\n\"Nikolainkirkon tornikello löi kumeasti kaksitoista lyöntiä.\"\n\nSilloin nähtiin kahden herrasmiehen nopein askelin ja \"napit tiukasti\nsuljettuina\" rientävän katua pitkin klubin huoneistoa kohti.\n\nToinen, joka oli kovan ja käskevän näköinen ja joka tuskin\nhuomattavasti ontui, virkkoi seuralaiselleen:\n\n-- Teidän mielipiteenne on siis se, että hänen nykyinen rappiotilansa,\njosta äsken kerroitte, on ohimenevää, satunnaisten olosuhteiden\nvaikuttamaa.\n\n-- Mielipiteeni on se, että hänen itsetuntonsa on erittäin arka. Omaksi\nhyväkseen, vain pitääkseen itsensä hengissä, hän tuskin ryhtyy\nmihinkään arkipäiväiseen aherrukseen, vielä vähemmän rikokseen,\nolkoonpa, että siitä hänelle koituisi huomattavaa voittoa. Mutta pankaa\nhänen niskoilleen vaikea työ, sälyttäkää hänen harteilleen edesvastuun\ntunto, silloin hän kykenee paljoon. Tai sytyttäkää hänen innostuva\nmielensä, antakaa hänelle aate, kuinka huima tahansa, silloin on hän\nteidän miehiänne. Sitä en kyllä mene sanomaan, että hän olisi kestävä,\npäin vastoin, kevytmielisenä hetkenä hän saattaa kääntää kaikki nurin.\n\nHe olivat tulleet klubiin, astuivat yksityishuoneeseen ja tilasivat\naterian.\n\n-- Ja missä on se neiti? kysyi ontuva herra.\n\n-- Hän ei ole nyt palveluksessa, mutta odottaa täällä. Minä kutsun\nhänet, vastasi agronoomi Juuripuro, toinen keskustelijoista.\n\nKun Nanni oli astunut sisään, jatkoi agronoomi:\n\n-- Niin, Nanni neiti, on kysymys Konrad Löfistä. Insinööri Jäkälä\nhaluaisi kuulla teiltä hänestä.\n\nKuullessaan vieraan nimen [Insinööri Jäkälä oli sittemmin niin\nkuuluisan Oy. Petsamon toimeenpaneva johtaja. Katso lähemmin: Kapteeni\nTeräs: Petsamon rata, ilmest. v. 1921, kustantaja Kirja. Tekijän huom.]\nNanni ehdottomasti hätkähti ja vaistomaisesti polvet taivahtivat\nkumarrukseen. Miltei pelokkaana hän tarkasteli tuota kulmikasta,\ntanakkaa miestä, jonka harmaat silmät tähtäsivät niin kylminä valtavien\notsaluiden alta.\n\nSitten, ikäänkuin nyt vasta käsittäen asiantilan, hän huudahti\nhämillään:\n\n-- En voi ymmärtää, kuinka agronoomia kiinnittää hänen asiansa. Minähän\npuhuin hänestä kauppias Vainiolle, mutta häntä ei näy täällä ollenkaan,\nvaikka...\n\n-- Rauhoittukaa, neiti hyvä, juuri Vainion pyynnöstä minä toimin,\nvastasi Juuripuro.\n\n-- Niin, mitä te arvelette herra Löfistä, neiti? kysyi vieras\nystävällisellä äänellä.\n\n-- Oi, herra insinööri. Mitäpä minä voisin sanoa. Varmaa vain on että\nhän kovin lyhyessä ajassa on kokonaan muuttunut. Ennen hän oli niin\nhyvä ja reipas ja nyt... Hänellä ei enää ole tovereitakaan, eikä hänen\nkanssaan voi tulla toimeen. Hän suree kai sitä, että on joutunut pois\nkorkeakoulusta.\n\n-- Onko hän paha teille? kysyi Juuripuro terävästi.\n\nNanni lehahti punaiseksi ja loi agronoomiin vihaisen silmäyksen.\n\n-- Agronoomi ei ole hänen ystävänsä, hän vastasi lyhyesti.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n-- Puheestanne kuulostaa, että hän on synkkämielinen, huomautti\ninsinööri Jäkälä.\n\n-- Hän on niin katkera ja synkkä, että pelkään hänen tekevän pahaa\nitselleen... Voi, kyllä hän nyt tarvitsisi voimakkaan käden tukea.\nHänen pitäisi päästä työhön kiinni.\n\nJäkälä mietiskeli. Sitten hän nyökäytti päätään, merkiksi siitä, että\ntyttö sai mennä. Kun tämä oli jo ovella, sanoi Juuripuro vakavasti:\n\n-- Eikä teillä voi olla selkoa Konrad Löfin ja minun suhteista, neiti.\nAsiantila vaatii, että luotatte minuun. Pyydän sitä.\n\nVielä kerran nuori tyttö katsahti Jäkälän kirkkaisiin, Juuripuron\nomituisiin ja hämäriin silmiin, kumarsi sitten ja painoi oven kiinni.\n\n-- Tuo tyttö pelkää, että hän tekee lopun itsestään, aloitti insinööri\nJäkälä harkitsevalla tavallaan. -- Ja te, joka tytön väitteen mukaan\nette ole ollut Löfin ystävä, uskotte kuitenkin, ettei hän puhtaasta\nomanvoitonpyynnöstä ryhdy valoa kaihtaviin tekoihin... Voimmehan\nkokeilla, sopiihan todellakin varsin hyvin tehdä koe, niin pääsemme\nturhista arvailuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä selvemmin ja selvemmin ilmoitti heräävä tajunta Konrad Löfille,\nettä häntä ravistettiin kovasti käsivarresta. Hän sai vihdoin silmänsä\nauki ja ällistyi täydellisesti, kun ensimmäiseksi näki Juuripuron\nylitseen kumartuneet kasvot.\n\n-- Kylläpä nukuit sikeästi, Löf veikkoseni, aloitti Juuripuro, ja kun\nhän huomasi, ettei toinen vielä nytkään ollut täysin valveilla, hän\nhyräili iloisuutta näytellen:\n\n    Heräjä, taivaan rantehilla,\n    jo aamun koitto leimu-a-aa.\n\nKonrad Löfin harhaileva katse kierteli huonetta; pitkään aikaan hän ei\nkäsittänyt, missä oli. Mutta sitten palasi muisti, hämäriä mielikuvia\neilisillasta vilahti ohi, hän rypisti kulmiaan ja kysyi:\n\n-- Kuinka sinä olet täällä? Kuinka sinä olet päässyt sisään?\n\n-- Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyselin siltä eiliseltä sakilta, minne\nsinä olit joutunut. Kun kukaan ei tiennyt, kysyin Nannilta ja sain\nhäneltä avaimet... Hän tulee muuten pian itsekin.\n\n-- Mitä kello on?\n\n-- Puoli kolmen paikkeilla.\n\n-- Kylläpä olen nukkunut.\n\nSitten oli kauan aikaa äänetöntä. Konrad istui sohvalla tukka\nharrillaan, jäsenet vapisevina; hänen oli sanomattoman tukala olla.\n\nYhtäkkiä jotakin tuntui iskeytyvän hänen aivoihinsa, hän katsahti\nepäillen ja synkästi Juuripuron vaaniviin silmiin ja kysyi tylysti:\n\n-- Mitä sinä minusta sitten tahdot?\n\n-- Mitäpä minä tahtoisin. Ajattelin vain, ettei se sinunkaan\nheräämisesi taida niin autuaallinen olla.\n\nSitten hän kaatoi taskumatistaan lasiin ja jatkoi:\n\n-- Saas tästä, hyvä mies, saas tästä! Sen verran, ettäs pääset elämän\nalkuun.\n\nEpäröinnin häive kiiti yli Konrad Löfin kasvojen, mutta sitten hän\ntarttui miltei rajusti lasiin, sai sen vapisevalla kädellään vaivoin\nhuulilleen ja tyhjensi pohjaan saakka.\n\n-- Näkyy se sentään menevän, vaikka nelin kontin, huomautti Juuripuro\nkatselijan harrastuksella. Sitten hän nousi, vihelteli hiljaa,\ntarkasteli kuvia, kalustoa, koruesineitä. Konrad istui kaiken aikaa\närtyneen näköisenä, itsepintaisesti maahan tuijottaen; puna alkoi\nkohota hänen kasvoilleen.\n\n-- En vieläkään saa päähäni, mitä intressiä sinulla on juosta minua\nparantelemassa.\n\nJuuripuro istahti häntä vastapäätä ja katsoi häntä pitkään\npohjattomilla silmillään.\n\n-- Kuulepas, aloitti hän vihdoin hyvin hitaasti ja vakavasti -- On\nhyvin vanha, vaikka kummallinen totuus, että mies kiintyy siihen\nhenkilöön, johon hänen vaimonsakin... Ajatteletko... luuletko sinä Löf,\nettä tahtoisin sinulle joten kuten pahaa?\n\nSanojen vaikutus oli selvästi havaittava. Hellämielisyyden väreitä\nkiiti yli Konrad Löfin kasvojen. Hän teki joitakin tahattomia liikkeitä\nja kun hän hetkeksi kohotti silmänsä Juuripuroon, väikähti niistä\njotakin entistä, hyvää. Mutta pian painui hänen päänsä jälleen ja hän\nvastasi vaikeasti:\n\n-- Mitäs minun luuloistani.\n\n-- Meillä oli Vainion kanssa vastikään sinusta puhe. Kaikki tahtovat\nparastasi. Sinun ei ole vaikeata saada sellainen homma, että sillä\nhyvin eläisit... eläisit siihen saakka, että taas pääsisit jatkamaan.\nMutta jostakin kummallisesta syystä sinä väistät kerrassaan kaikkia,\nepäilet kaikkia ja jurotat yksinäsi. Usko pois, väärään sinun\nkatkeruutesi osuu.\n\n-- Ei minusta ole sellaiseen työhön... eikä mihinkään... Enkä minä\nhalua kenenkään armoille, enkä haitaksi.\n\n-- No, hyvä on! Mutta koska nyt niin pidät kiinni irtolaisuudestasi,\nniinkuin sitä itse nimität, niin toteuta se sitten täydelleen. Ei ole\nainakaan keinojen puutetta! Vaikka tänä päivänä minä pystyn hankkimaan\nsinulle pirtutrokarin paikan, ja sellaisen, että ei ole muuta kuin\nkallistella seteleitä. Silloin ei ole kysymys armoilla elämisestä.\n\nVarjelkoon, kuinka kirkas verivirta vielä leimahtaa Konrad Löfin\nposkille! Ryhti suoristuu, silmät säihkyvät miltei kuin ennen ja huulet\ntapailevat sanoja.\n\n-- En! huudahtaa hän jyrkästi ja rinta nousee. -- En koskaan! Ennemmin\nminä varastan suoraan... tai menen hirteen.\n\nJuuripuro ei hämmästy, ei tee liikettäkään. Hänen silmänsä vain ihan\nuppoavat Konrad Löfin silmiin. Niissä on tutkijan ja havainnontekijän\ntieteellinen uteliaisuus, eikä ole taattua, ettei kuohahtanut\nnuorukainen tuottanut hänelle nautintoa.\n\nKonrad Löf näyttää häpeävän innostustaan ja lysähtää jälleen kumaraan\nasentoonsa. Kuluu pitkä, äänetön hetki.\n\nJuuripuro sytyttää savukkeen, polttelee, tiirottelee ulos ikkunasta.\nSitten hän täyttää jälleen Konrad Löfin lasin, vetää pitkämäisen pullon\ntaskustaan, tarkastaa sitä hetken valoa vasten ja laskee sitten\npöydälle.\n\n-- Hm, sanoo hän olkapäitään kohauttaen. -- Hitto sinusta selvän\nottakoon. Siinä on ryyppy. Ja tuossa, tuossa on parempaa ainetta. Ota\nsiitä muutama tippa, niin pääset uneen... Taikka ota kaikki, niin et\nenää herää. Siinä on morfiinia.\n\nKonrad Löf katsahtaa välinpitämättömästi, mutta samalla uteliaasti\npulloon. Sitten Juuripuro nousee.\n\n-- Niin, terve mieheen taas! Minun pitää lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juuripuro oli mennyt, istui Konrad Löf hetken aikaa ainaisissa\nmietteissään. Mutta sitten hän hypähti pystyyn, hieroi kiivaasti\nohimoitaan. \"Ei, minun on taas lähdettävä... minnekä?... Jonnekin...\nMutta pois täältä.\"\n\nHän näki pesutelineet ja peseytyi, suori tukkansa ja korjasi\nrypistynyttä kaulanauhaansa. Surullinen hymy kaartui hänen huulilleen,\nkun hän peilistä tarkkasi kuvaansa. \"Taitaa olla menoa kaikki, Konrad\nLöf.\"\n\nMutta kun hän pani päälleen takkia, jonka Nanni oli ripustanut tuolin\nselkänojaan, ei toinen käsi päässyt ulos hihan suusta. Tutkittuaan\nsyytä, hän huomasi, että hiha oli pistetty kiinni hakaneulalla ja että\nsisällä oli hänelle osoitettu kirjelippu.\n\n    Rakas Konrad.\n\n    \"Mikä on totuus\" Muistatkohan vielä noita sanoja, jotka illalla\n    sanoit uneen vaipuessasi? Olen itkenyt tässä kauan ja miettinyt\n    niitä, mutta kuinka voisin päästä ajatuksestasi selvyyteen. Mistä\n    sinä minua syytät ja epäilet, rakas Konrad? Kun olet jättänyt\n    kaikki toverisi ja entiset ystäväsi, miksi et anna minun jäädä,\n    enhän minä voi olla edes haittana sinulle. Johan minä alussa sanoin\n    sinulle kaikki, minulla ei ole mitään muuta kuin kasvoni, joita\n    minulle iloksi olet sanonut kauniiksi, kuin vähäinen olentoni,\n    jonka onni on kaikki ollut niissä hetkissä, joina olet minua\n    rakastanut. Rakas Konrad, mistä sinä olet minulle katkera?\n    Mustasukkaisuuden esineeksihän ei kai minunlaiseni tyttö sovellu.\n    Ja rakkauttani sinä olet liikaa hyvä epäilemään, minun suurta\n    rakkauttani, joka on kaikki, mitä minulla on ja pysyy.\n\n    En ymmärrä sinua. Jätän sinut nyt nukkumaan, mutta palaan kello 4\n    iltapäivällä. Ole silloin vielä täällä, pyydän sitä niin hartaasti.\n    Näkemiin siis, rakas Konrad!\n\n                                                         Nanni.\n\nKonrad Löf vaipui pöydän ääreen istumaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki\nherkästi, kanan aikaa, mitään erikoisemmin pohtimatta. Synkkä katkeruus\nsuli lapselliseksi, hersyväksi mielipahaksi, jonka luonne lähenteli\nkaipuuta.\n\nVihdoin hänen silmänsä kuivuivat, hän tuijotteli hajamielisenä eteensä,\nkunnes hänen silmänsä sattuivat Juuripuron jättämään pulloon. \"Ota\nkaikki, niin et enää herää\", soinnahti hänen korvissaan, kuin uudelleen\nlausuttuna. Pitkän aikaa hän katsoi siihen värähtämättä.\n\nMutta sitten, nopeasti kuten tavallisesti, hän nosti päänsä. Tuokion\nhän tuijotti ulos mitään havaitsematta. Sitten hän veti kiireesti\npöytälaatikon auki, löysi paperia ja kuoria ja kirjoitti:\n\n    Rakas Nanni.\n\n    Sinä olet puhtaampi ja sivistyneempi nainen kuin itse ollenkaan\n    osaat luulla; en koskaan ole tavannut sinun kaltaistasi.\n\n    Jos itse voisin olla sellainen kuin sinä, kävisi kaikki toisin.\n    Mutta niinhän ei ole... siksi sanon jäähyväiset.\n\n    Älä vastusta viimeistä pientä toivomustani, jonka myöhemmin\n    saat tietää.\n\n                                                     Konrad.\n\nJa sitten:\n\n    Sahanomistaja Vilhelm Löf.\n\n    Pyydän Teitä hyväntahtoisesti antamaan henkivakuutusrahani neiti\n    Nanni Ruuhivedelle, jonka luona tätä kirjoitan ja jolle olen\n    velkaa.\n\n    Antakaa anteeksi minulle, niinkuin annoitte äidillekin.\n\n                                                        Konrad.\n\nHän kirjoitti osoitteet, sulki kuoret ja nousi ylös. Kummallisen tyhjää\noli ympärillä, ilma humisi, joku laulun sävel juolahti mieleen. Hän\nseisoi pitkän aikaa tekemättä mistään tiliä itselleen. Muisti palautti\ntavattoman selvästi sen hetken, jolloin hän eilen oli seisonut\nKaisaniemessä ja uskonut, että ilma oli aivan jäässä ja liikkumaton.\n\nSitten hän otti Juuripuron jättämän pullon, tyhjensi sen viimeistä\npisaraa myöten ja vaipui sohvalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonessa paikassa, monenlaisen mielialan vallassa oli Konrad Löf\nherännyt nuoren elämänsä aikana. Usein oli hän saanut hämmästyneenä\ntunnustella esineitä ja kaivaa muististaan edellisen illan tapahtumia,\nennenkuin oli päässyt selville olinpaikastaan. Mutta sellaista kuin nyt\nei hän kuitenkaan ollut koskaan kokenut.\n\nKun hän näet avasi silmänsä, paistoi päivä täydeltä terältä uudinten\nyli hänen vuoteeseensa. Vuode itse oli siisti, lakanat hohtavan\nvalkeat. Huonekalusto niukka, mutta hyvä ja käytännöllinen, tauluja ei\nollenkaan.\n\nHänen katseensa kiersi ja kiersi huonetta, turhaan etsien tuttua\npiirrettä tai esinettä. Hän ponnistihe istumaan, jännitti aivojaan ja\nmuisti sitten, että hän vastikään oli jättänyt jäähyväiset tälle\nelämälle.\n\n-- Missä minä olen?... Missä ihmeessä minä olen?... Eihän tämä voi olla\nsairaalakaan.\n\nYöpöydällä hänen vieressään oli tupakkaa ja lasi, jonka varaan oli\nasetettu paperipala pystyyn.\n\n\"Juokaa tämä!\"\n\nNiin oli paperille kirjoitettu. Ja sitten:\n\n\"Kun olette pukeutunut, tulkaa viereiseen huoneeseen.\"\n\nKonrad havaitsi nyt, että huoneesta johti kaksi ovea, toinen nähtävästi\nporraskäytävään. Hän nousi ylös, tunsi vieläkin omituista pahoinvointia\nja tyhjensi kehoituksen mukaan hänelle varatun lasin. Sitten hän\npeseytyi ja huomasi yhä uudeksi ihmeekseen, että hänen partansa oli\najeltu. Eikä siinä kyllin, pöydällä oli puhdas paita, puhtaita\nkauluksia, tuolilla hänen pukunsa puhdistettuna ja silitettynä. Mitä\nihmettä tämä oikeastaan oli? Ainakin tuo puku oli hänen omansa, joten\ntässä maailmassa sitä kaiketi yhä oltiin.\n\nHän pukeutui kiiruusti ja naputti sivuovelle.\n\n-- Käykää sisään.\n\nPiirustuspöydän ääressä istui laihakas mies, jonka kulmikkaista\nkasvoista loisti kaksi harmaata, kovaa silmää.\n\n-- Hyvä herra. Tehkää hyvin ja sanokaa minulle, missä olen, kysyi\nKonrad Löf, joka nauttimansa nesteen vaikutuksesta tunsi itsensä\nelinvoimaiseksi ja virkeäksi.\n\n-- Te olette minun luonani... Olen insinööri Jäkälä, teille luultavasti\nvieras nimi.\n\n-- Mutta kuinka... miten on selitettävissä...?\n\n-- Olette nukkunut erinomaisen hyvin, lähes vuorokauden, sanoi Jäkälä\ntuskin huomattavasti hymyillen.\n\nJa kun Konrad Löf ei tietänyt, mitä olisi sanonut, viittasi Jäkälä\nkohteliaasti, mutta jälleen hyvin vakavaksi muuttuen tuolia.\n\n-- Tehkää hyvin.\n\nSitten Jäkälä mietti hetkisen ja alkoi:\n\n-- Ehdimme kyllä myöhemmin palata siihen, miten olette tänne joutunut.\nSe ei ole nyt pääasia. Pääasia on, loukkaako ylpeyttänne se seikka,\nettä on puututtu teidän kohtaloonne, loukkaako se teitä siinä määrin,\nettä pidempi keskustelu käy mahdottomaksi. Toivoisin hyvin vakavasti,\nettä niin ei olisi asianlaita.\n\nHerkkä Konrad Löf tunsi jo alun perin mielenkiintoa tuota käskevää,\nliikkumatonta henkilöä kohtaan.\n\n-- Jatkakaa, hyvä herra, sanoi hän ihmeissään.\n\n-- Me tarvitsemme teidän kaltaistanne miestä. Ei ole sanottu, että\ntarjoamamme työ teitä miellyttää, ei myöskään se, tuletteko meitä\ntyydyttämään. Mutta mielestäni olisi täysi syy yrittää. Ainoa, minkä\nvoin taata, on toimeentulonne. Lisään vielä sen, että jos työsuhteemme\njatkuu, ei teiltä tule puuttumaan kehityksen mahdollisuutta --\nsilläkään uralla, mitä itse olitte ajatellut.\n\n-- Ja mitä minun pitäisi tehdä?\n\n-- Aluksi rauhoittua, ei ole mitään kiirettä. Ja sitten, suokaa\nanteeksi, sitten luopua nykyisestä elintavastanne paljoa\ntarmokkaammalla tavalla kuin äskeisen unenne toisessa päässä.\n\nKonrad Löf karahti punaiseksi, mutta vaikeni.\n\n-- Minulla on eräs kiireellinen piirustus. Se koskee muuatta parannusta\nNarvikin radan pyöröauraan. [Vert. Kapteeni Teräs: Petsamon rata siv.\n27. Tekijän huom.] Siihen on niin selvät laskut ja luonnokset, että\npystytte sen varsin hyvin tekemään...\n\nIhan kuin kesken lausetta Jäkälä nousi, katsoi avoimesti kirkkailla\nsilmillään ja ojensi yllättävästi kätensä.\n\n-- Sovimmeko siitä.\n\nKonrad Löf tunsi olevansa tämän voimakkaan tahdon lumoissa. Hänkin\nnousi tahattomasti, ojensi kätensä, tuskin tietäen, mitä teki, mutta\npuristi sitten Jäkälän kättä sydämestään, niinkuin aina, kun johonkin\nsuostui.\n\n\n\n\nIII\n\nINSINÖÖRI JÄKÄLÄN ESITELMÄ\n\n\nKevät väikkyi huhtikuun auringon säteissä, kevättä oli tulvillaan\nkaunis, iloinen Helsinki viimeistä soppea myöten, ja kevät hymyili\nNannin ja Konrad Löfin kasvoilla, kun he rinnatusten kulkivat kadun\nvilkkaassa ihmisvilinässä.\n\n--- Niin, en minä tiedä sen enempää itsekään, Nanni, sanoi Konrad Löf,\njoka taas oli entisellään, komean ja siistin näköinen.\n\n-- Piirtelen siellä päivästä päivään. Jäkälä tulee, jäykkänä kuin\npuuhevonen, tutkii, tarkastaa. En käsitä, mikä hänessä niin herättää\nmyötätuntoani, samalla kun häntä melkein pelkään... Enhän minä ole\nmikään teknikko, ainakaan vielä, minulle tulee virheitä. Mutta kun\neräänä päivänä tein koko päivän työn ihan päin mäntyä, niin Jäkälä\nkatseli sitä aivan rauhallisesti. \"Tällä tavoin tämä ei käy\", hän sanoi\nja selitti sitten, selitti siten, että se tuskin koskaan lähtee\nmielestäni. Ja toisen kerran, toissa päivänä, olin laskenut erään\npultin väärin. Voi taivasten tekijä sitä saarnaa, jonka sain! Sanoja\ntosin niukalti, mutta purevia, masentavia sanoja. \"Tietoja puuttuu\nkaikilta, mutta tämä on leväperäisyyttä; sitä emme täällä tunne. Se\nsiitä asiasta\". Hänen ohimoillaan kiemurteli sinisiä suonia ja silmät\nkiilsivät kuin teräs. Ja sitten, sama tasainen ystävällisyys heti sen\njälkeen.\n\n-- Ja sinä asut siellä, hänen luonaan.\n\n-- Hänen luonaanko! Ei hän siellä ole, en minä tiedä hänen asuntoaan.\nSe on vain hänen yksityiskonttorinsa, tai miksi sitä sanoisin. Olen\nsiellä yksin, eikä hän suinkaan käy usein. Ja tiedäpäs, mitä hän sanoi:\n\"Voitte asua täällä, herra Löf, mutta ei ole tarpeellista kiinnittää\nnimeä ovellenne. Ei ainakaan ennen lopullista sopimustamme.\"\n\n-- Voi Konrad, minä pelkään häntä jollain tavoin. Hän on niin\nsalaperäinen. Sinä et tiedä vielä... enkä minä saa sanoa edes\narvailujani... ennen tuota viitattua sopimusta... Niin, mitä sinä siitä\nihmettelet... Älä katso tuolla tavoin, Konrad. Kun saat kaiken tietää,\nniin... meille voi taas tulla ristiriitaa... sinä voit ehkä...\n\n-- Kuulepas Nanni, kauan minä en tätä enää kärsi. Te olette kaikki\nsalaliitossa minua vastaan. Te käsittelette minua kuin koe-eläintä,\njuotatte unijuomaa ja näytätte \"tuhannen ja yhden yön\" ihmeitä. Ja\nsitten ette sano minulle mitään, puhutte vain tulevaisuudesta,\nhämäräperäisestä sopimuksesta. Mitä hittoa tämä oikeastaan on? Sinä\nsiinä valittelet pelkääväsi Jäkälää, vaikka itse toimitit minut hänen\nkäsiinsä.\n\nNuori tyttö loi häneen säikähtyneet silmänsä.\n\n-- Minäkö, Konrad! Oi, en! Sellaista minä en olisi voinut, enkä\nuskaltanut. Minä puhuin sinusta vain kauppias Vainiolle. Tarkoitin ihan\ntoista. Ajattelin, että hän ja kauppaneuvos Brax ja monet muut entiset\nystäväsi voisivat auttaa sinua, kun olit... kun olit sellainen kuin\nolit. Mutta Vainio oli keskustellut Juuripuron kanssa, enkä minä siitä\npitänyt ollenkaan. Juuripuro tässä on kaiken takana, enkä minä tiedä\ntarkoittaako hän sinulle hyvää.\n\n-- Siinähän se on taas yksi arvoitus lisää. Ymmärrätkö yhtään koko\nmiestä? Ennen hän oli vaiti kuin kala; nyt hänen iloisuutensa on yhtä\nouto ja arvoituksellinen.\n\nHe olivat tulleet klubin ovelle ja Nanni pysähtyi.\n\n-- Hän ei ole paljoa klubilla nykyisin. Siellä sanotaan hänen viihtyvän\nhyvin kotonaan.\n\nKonrad Löf mietti vähän aikaa.\n\n-- No niin, olen huomenna sinua vastassa tavalliseen aikaan. Mennään\nsitten johonkin.\n\n-- Hyvästi, Konrad, sanoi tyttö ojentaen kätensä.\n\nMutta kun Konrad Löf oli heilauttanut hattuaan ja kääntynyt, kurkisti\ntyttö portailta vielä kerran hänen peräänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ratkaisu tuli pikemmin kuin Konrad Löf osasi odottaakaan. Sillä\ntuskin hän oli ehtinyt työpöytänsä ääreen, kun insinööri Jäkälä astui\nsisään. Hän tervehti, riisui takkinsa, mutta sensijaan että olisi\ntapansa mukaan ryhtynyt tarkastamaan piirustusta, hän istuutui, ojensi\nKonrad Löfille savukekotelonsa ja alotti sitten:\n\n-- On kaksi seikkaa, jotka pakoittavat minut käymään suoraan asiaan.\nEnsinnäkin matkustan piakkoin ulkomaille. Toiseksi olemme riittävän\nselvästi jo havainneet, että olette täysin muuttanut äskeisen, suokaa\nanteeksi, turmiollisen elintapanne.\n\n-- Piirtäjää teistä ei alun perinkään aiottu, siihen saamme kyllä\nsopivampiakin miehiä. Tehtävänne tulisi olemaan kokonaan toinen. Mutta\nennenkuin sen esitän, on tarpeellista, että kuuntelette minua\nvakavasti.\n\nHän mietti hetken; Konrad Löf odotti.\n\n-- Kun on koetettu kasvattaa Suomen kansaa raittiiksi, mikä kieltämättä\non suuriarvoinen asia, on käytetty kahta menettelytapaa. Toinen on\nraittiustyö, joka valistuksen ja vakaumuksen tietä on pyrkinyt\npäämääräänsä; toinen kieltolaki, joka on koettanut ehkäistä\nturmiollisten juomien saannin. -- Meidän maassamme oli raittiustyö\nilahuttavan hyvällä alulla ja kansamme oli maailman kaikkein\nraittiimpia kansoja. Näin ollen on vaikea käsittää, mistä syystä\nkieltolaki säädettiin, vieläpä aikana, joka vasta vapautuneelle maalle\noli taloudellisesti erittäin vaikea. Se kumminkin säädettiin, siinä\ntosiasia, joka ei pohtimalla muutu.\n\n-- Siitä on sitten taisteltu tavalla jos toisellakin, on muodostettu\nliittoja sitä vastaan ja sen puolesta, olevaisten olojen pysyessä\nsuhteellisesti muuttumattomina. Omalta osaltani en voi ymmärtää koko\ntuon taistelun monisanaisuutta. Kieltolain perimmäinen tarkoitushan on\nehkäistä yksilöä saamasta väkijuomia. Jos voitte esittää minulle\nyhdenkään sellaisen henkilön, joka on ollut raittiina sen vuoksi, ettei\nhän millään keinolla ole väkijuomia saanut, niin tunnustan kieltolain\nmerkityksen. Epäilen vain, ettei sellaista henkilöä löydy. Jos taas\njoku on ollut juomatta tai hankkimatta alkoholipitoisia aineita sen\nvuoksi, että se on laissa kielletty, on hänen moraalinen voimansa niin\nsuuri, että laki, vieläpä raittiustyökin on häneen nähden kokonaan\ntoisarvoinen. Jos taas joku, huomatessaan alkoholin turmiollisen\nvaikutuksen, on tullut raittiiksi kieltolain voimassaoloaikana, niin\nsehän on täydelleen vakaumuksen, eikä suinkaan lain ansio. Lyhyesti:\nminä en voi nähdä mitään hyötyä kieltolaista.\n\n-- Sen vaikutuksesta taikka sen aikana kehkeytyneet turmiolliset olot\non taas niin räikein värein julkisuudessa esitetty, ettei siihen\nlisäystä tarvita. Se on ensinnäkin isku raittiustyölle, koska mikään\nvapaaehtoisuus ei voi kukoistaa pakon pohjalta. Emmehän me voi perustaa\nesimerkiksi \"Varastamattomien seuraa\", sellainenhan tietää solvausta.\nErotus raittiusseuraan nähden on kyllä johdettavissa, mutta\nkäsittänette kuitenkin, mitä tarkoitan. -- On sitten usein viitattu\nsiihen moraaliseen rappiotilaan, jota merkitsee se seikka, ettei Suomen\nkansa tunnusta eikä noudata omaa laatimaansa lakia. Voisi tosin saattaa\nkysymyksenalaiseksi, onko kieltolaki enemmistön vakaumuksesta syntynyt\nsopimusluontoinen elämän ohje, niinkuin lain syvemmässä mielessä tulisi\nolla, vaiko puolue-elämän keppihevonen. Kuinka tahansa, tosiasiana\npysyy, että maassamme nyt juodaan enemmän kuin koskaan ennen. Sanotaan,\nettä siihen on syynä ajan henki. Olkoon, mutta kieltolaki on syynä\nsiihen, että nautitut aineet ovat niin epäpuhtaita ja turmiollisia. On\narvaamatonta, mitä ne perinnöllisyyden tietä voivat aikaansaada; ajan\nhenki voi muuttua, mutta perityt vammat jatkavat tuhojaan. -- Tulee\ntässä, puhuessani, mieleen muutamia hajanaisia psykologisia näkökohtia.\nLienette ollut maalla, maalaisiltamissa ja huvitilaisuuksissa.\nTakavuosina pitivät kylän parhaat pojat kunnianasianaan esiintyä\nsellaisissa tilaisuuksissa siivosti. Suuressa määrin on nyt päin\nvastoin. Juuri parhaimmilla on kanisterit taskussa; heillä on, ja he\ntarjoavat. Se on niin reilua! Ja vähäisemmät kuiskuttelevat ihaillen:\n\"sillä on sitten aina, mistähän se sitä aina saa\". Se on tuota samaa,\nomituista sankarihenkeä, joka saa koulupojan tupakoimaan ja joka niin\nsyvällisenä ja kauniinakin kuvastelee \"ruunua\", \"esivaltaa\" ja\n\"vallesmannia\" vähäksyvissä kansanlauluissa. -- Tai ajatelkaapa\ntyöläisperhettä kaupungissa. Ennen kävi isä kapakassa, jossa hänen\njuopotteluaan kutakuinkin ankarasti säännösteltiin. Jos hän siitä\nhuolimatta tuli humalassa kotiin, oli hän vaimolleen ja lapsilleen\nilmeinen kauhistus, varoittava paheen kuva. Nyt hänellä on kanisteri\nmukanaan työstä palatessaan. Hän on selvä ja miellyttävä alkaessaan\nsekoittaa siitä laseja, hän tarjoo siitä vaimolleen: \"se tekee sinulle\nhyvää, kun pääsi on niin kipeä\". Hän saattaa antaa sitä lapsilleen:\n\"ehkä siitä olisi hoivaa tuon pojan yskään\". Tullaan siihen, että\nlapset oppivat näkemään, kuinka humala kehittyy; he eivät enää pelkää\nsitä, vaan se herättää heidän uteliaisuuttaan, ainakin alkuasteillaan.\nJa niin ollaan vähitellen siinä, että kansakoulupojilla on pirtua\nmukanaan koulussa, kuten sanomalehdissä kerrotaan. -- Tällaisia\nseikkoja voidaan tietysti tarkastella monelta eri puolelta ja olla\nniihin nähden hyvin eri mieltä. Mutta mitä tuskin voidaan kieltää, on\nsalakauppiaiden ja -kuljettajien kymmeniin tuhansiin nouseva\nturmiollinen ihmisluokka, joka on kieltolain synnyttämä. On turhaa\nväittääkään, että valtiossa, joka itse hoitaa väkijuomakaupan ja siis\nhintoja säännöstelemällä voi kohota yli kaiken markkinakilpailun, ja\njoka samalla uhraa osan voitosta juuri salakuljetuksen ehkäisemiseen,\nmikään merkittävä trokarilauma voisi menestyksellisesti toimia. --\nVielä kieltämättömämpi totuus on se, että kieltolaki maksaa valtiolle\nmonia satoja miljoonia vuosittain.\n\n-- Näihin epäkohtiin joihin tässä olen vain lyhyesti viitannut, on\njulkisuudessakin kiinnitetty vakavaa huomiota. Yksimielisiä ollaan\nkyllä siihen nähden, että perinpohjaisia parannuksia tarvitaan, mutta\nmenettelytavoista ei näytä päästävän selvyyteen. Toiset vaativat\nkieltolain valvonnan ankaraa ja pitkälle menevää tehostamista; en saata\nvain omasta puolestani käsittää, miten se olisi mahdollista niin kauan\nkuin markkinat ovat avoimina. Tehtäköön mitä tahansa, niin kauan kuin\nkysyntää on ja hinnat ovat myyjän määrättävissä, niin kauan tulee\nolemaan tavaraakin, olkoon sen hankinta sitten kuinka vaikeata hyvänsä.\nToiset taas haluaisivat kumota kieltolain ja uskovat, että epäkohdat\nsilloin ilman muuta poistuisivat. Onhan tosin ajateltavissa, että jos\nvaltio ottaisi haltuunsa väkijuomakaupan, niin salakuljettajat\nmenettäisivät sen \"kansansuosion\", joka heillä kieltämättä nyt on.\nMutta ennenkuin voitaisiin ajatella salakaupan loppumista, olisi\npäästettävä markkinoille niin valtainen määrä väkijuomia ja niin\nhalvalla hinnalla, että se ehdottomasti tietäisi yhteiskunnallista\nvaaraa. -- Lyhyesti: tuskin voinee sanoa muuta kuin että tähän mennessä\nei ole keksitty sellaista menettelytapaa, joka tyydyttävästi voisi\npoistaa ne monet vaikeudet, joihin kieltolaki on meidät saattanut.\nMutta se on uskoni ja niin optimistinen käsitys minulla on Suomen\nkansasta, että ajan mittaan sopivat keinot kyllä keksitään. Jo nyt on\npyrkimys siihen niin vakava ja niin laajat kansalaispiirit sitä\npohtivat, että ratkaisu kyllä aikanaan löytyy. Aikanaan, sanon sen\nsanan vieläkin kerran, koska pidän sitä tärkeänä. Ja juuri siinä on\nyksi esitykseni peruskohtia: mitä olisi tehtävä, että tuo aika, jota\nhyvin sopii sanoa kokeiluajaksi, kuluisi, tuottamatta maallemme\nsuhdattomia tappioita?\n\nJäkälä pysähtyi ja mietti vähän aikaa. Konrad Löf, joka oli kuunnellut\nihmeissään, vielä käsittämättä, mihin toinen tähtäsi, odotti\njännittyneenä jatkoa.\n\n-- Herra Löf. Ajatelkaahan, jos olisi yhtymä, jolla olisi\nvaikutusvaltaa, pääomaa, suhteita, joka järjestäisi salakaupan\nsuurpiirteisesti ja hankkisi maahan oikeita, terveydelle mahdollisimman\n\"vaarattomia\" väkijuomia, joita se möisi mahdollisimman halpaan\nhintaan. Mitä te sanoisitte sellaisesta yhtymästä?\n\n-- Että se toimisi vastoin maan lakia ja jo siitäkin syystä\nehdottomasti epämoraalisella pohjalla.\n\n-- Kieltämättä. Ja kuitenkin sen toiminta riistäisi\ntoimeentulomahdollisuuden arvaamattomalta laumalta trokareita ja hyvin\nluultavasti pelastaisi monen tuhannen vielä syntymättömän lapsen\nterveyden. Ihmisethän ovat kerta kaikkiaan sellaisia kuin ovat,\nottakoot sitten miten mahtavan asenteen tahansa, puhukoot kokouksissaan\nja sanomalehdissään miten juhlallisesti hyvänsä. Tuollainen yhtymä\nottaisi heihin nähden tuntijan kannan. Se saisi kyllä osakseen heidän\ntuomionsa, mutta kuitenkin se tarjoisi heille kahdesta pahasta\npienimmän. Ettekö myönnä, että sellaiseen menettelyyn olisi syvemmässä\nmielessä täysin moraalinen oikeutus?\n\n-- Ehkä... en voi väitettänne kumota.\n\n-- Mutta jos sitten olisi toinen yhtymä, joka havaitessaan kuinka\nvoimaton valtiovalta on salakuljettajiin nähden, julistaisi sodan näitä\nvastaan, tarjoisi valtion palvelukseen nopeakulkuiset moottorinsa ja\nautonsa, palkkaamansa miehistön ja niin edespäin; jos se antaisi ilmi\nsalakauppiaita ja vainoisi näitä kaikilla mahdollisilla tavoilla,\nvoisitteko kieltää yhtymän tarkoitusperän tähtäävän hyvään?\n\n-- En osaa sanoa. Julkinen sana sellaiselle yhtymälle kylläkin kantaisi\nkiitoksensa.\n\n-- Luultavasti. Ja kuitenkin yhtymän toiminta olisi oikeutettua vain\nnäennäisesti, koskapa ilmianto syvemmässä mielessä aina on jotakin\nhalveksittavaa. Eikö se ole omituista?\n\n-- Mutta entäs, jos yksi ja sama yhtymä ottaisi hoitaakseen nämä\nmolemmat esitetyt seikat! Jos se toiselta puolen, hyvin organisoituna\nsalakuljetusliikkeenä ansaitsisi yleisen mielipiteen tuomion ja häpeän,\nmutta kuitenkin asiallisesti suorittaisi sen vähäisen hyvän, mikä\ntehtävissä on; ja jos se toiselta puolen, ilmiantajana ja omien\nkilpailijoittensa tuhoojana, vihasta ja häpeästä välittämättä kaikin\nvoimin koettaisi ehkäistä trokariluokan turmiollista kasvua, ettekö\nusko, että juuri sillä olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet saada\naikaan jotakin. Se voisi kilpailla markkinoilla samaan aikaan kun se\nsäälimättä, valtiovaltaa tukien, hävittäisi noita tunnottomia\nparasiitteja. Ja jos se sitten voimakkaasti auttaisi raittiustyötä\nmaassa, jos se luopuisi kaikesta oman voiton pyynnistä ja tallettaisi\nja kartuttaisi voittojansa, jotka se sopivana hetkenä jälleen\nluovuttaisi isänmaalle, niin tokkohan sen toiminnalta puuttuisi\nmoraalista oikeutusta sanan syvemmässä merkityksessä. Sehän olisi\nvaltio valtiossa. Se tekisi kaiken, mikä kenties ollenkaan on\ntehtävissä tänä kevytmielisenä ja kauheana aikana. Se ei tietenkään\nvoisi kokonaan hävittää salakauppaa, mutta se kokoaisi sen sanoakseni\nyksiin käsiin. Ja kun sitten eduskunta ja hallitus ehtivät keksiä\nsopivat keinot, keinot sellaiset, että salakauppiaiden myrkyllinen\nsikiäminen voidaan katsoa pätevästi ehkäistyksi, silloin sopisi sen\njuhlallisesti laskea aseensa: lakata toimimasta. Vaikka sitä kuinka\nkirottaisiin, vaikka miten tuomittaisiin, niin se olisi ainakin\npelastanut niiden vuosien miljoonat, jotka nyt kuluvat neuvottomuudessa\nja se voisi lahjoittaa kertyneen pääomansa takaisin valtiolle paljoa\npuhtaammin otsin kuin ne, jotka puhtaudestaan niin suurta ääntä\npitävät. Voitteko tunnustaa tällaisen teorian oikeutuksen?\n\nKonrad Löf oli kohoutunut suorempaan asentoon ja hänen kauniit silmänsä\nloistivat kuin lapsen, jolle kerrotaan satuja jättiläisistä.\n\n-- Kyllä, ehdottomasti. Mutta kaikki tuo on mahdotonta. Eivät ihmiset\nole niin jaloja. Ilman suuren voiton toivetta ei kukaan ota päälleen\ntuollaista riskiä, ryhdy taistelemaan tuollaisia vaikeuksia vastaan.\nOdotan jännittyneenä, mihin tahdotte tulla, sillä kuvaamanne yhtymä on\nkäytännössä ilmeisesti mahdoton.\n\nInsinööri Jäkälä tuijotti suoraan eteensä ja hänen kasvoillaan viipyi\nomituisen hajamielinen ilme. Kuin ajatuksissaan hän sipaisi\nkaulanauhaansa voimakkaalla kädellään. Sitten hän loi Konrad Löfiin\nkylmät, rauhalliset silmänsä ja sanoi hyvin tyynesti:\n\n-- Sellainen yhtymä on kyllä olemassa, herra Löf.\n\nVasta silloin tuli hämmästynyt Konrad tarkemmin kiinnittäneeksi\nhuomionsa Jäkälän kaulanauhaan: Siinä loisti himmeästi soikea, tumma\nonyxneula, jonka yläpäässä kiilsi pieni keltainen piste kuin kruunu; se\noli kultainen ilveksen käpälä.\n\nOli pitkän aikaa aivan hiljaista.\n\n-- Niin, sellainen yhtymä on olemassa, toisti Jäkälä vihdoin. -- Ja se\nyhtymä tarvitsee teidän kaltaistanne miestä. Me saamme kyllä piirtäjiä,\nkätevämpiä kuin te. Mutta teissä on ainesta vaikeampaan, rohkeampaan.\nJos hyväksytte periaatteen, jos esittämäni ajatus ei teistä ole väärä,\nsilloin voitte palvella maatanne tavalla, joka lienee harvinaista. Te\ntiedätte jo, mitä häpeä on; se ei teitä päästä merkeistään, jos\nryhdytte meitä palvelemaan. Teitä uhkaa kunniattomuus, jopa vangin\nkahleita myöten. Te saatte luopua kaikista itsekkäistä pyyteistä ja\nkuitenkin panna kaikki alttiiksi. Ainoa, mitä teille lupaan, on se,\nettä kehitysmahdollisuuksia tulevaisuutta varten teiltä ei tule\npuuttumaan.\n\nTaas Jäkälä piti paussin. Konrad Löf oli tullut vakavaksi ja vaikeni.\n\n-- En vaadi, että tässä tilaisuudessa antaisitte ratkaisevan sanan.\nHaluan näyttää teille jotakin yhtiön toiminnasta. Tiedän voivani\nluottaa vaiteliaisuuteenne -- silti en pane mitään vaaralle alttiiksi.\nSeuratkaa minua.\n\n\n\n\nIV\n\nSITOUMUS\n\n\n    L.K. Ojala\n    Asianajotoimisto\n\nNiin oli ovella; ja huoneisto tosiaan muistuttikin asianajokonttoria.\n\nPerältä vei ovi johtajan huoneeseen; Jäkälä naputti ja avasi sen Konrad\nLöfille.\n\nKun esittely tapahtui, kumarsi pieni, hyvin laiha, ruskeasilmäinen mies\nhuomattavan syvään ja tarjosi sitten tupakkaa.\n\n-- Kas niin, herra Ojala. Kertokaahan meille jotakin viime viikkojen\ntuloksista, aloitti Jäkälä, ja huomatessaan ruskeiden silmien\nepäilevästi kiintyvän Konrad Löfiin, hän lisäsi: -- Ei edellytä\nvarovaisuutta.\n\n-- Tahtoisiko insinööri numeroita? vastasi pieni mies etsiessään\njoitakin papereita. -- On ollut verraten hiljaista. Viidelle\nraittiusseuralle on kullekin annettu 10.000 mk. Niistä on kaksi aivan\nuutta, maaseudulle perustettua... Sitten ovat nuo asiamiehet, joista\nviime kerralla oli puhe. Me olemme nyt lisänneet heidän lukuaan. Tulos\nnäyttää hyvältä. Monin paikoin maata on pidetty kokouksia ja pohdittu\nniissä keinoja salakuljetuksen vastustamiseksi. Jos insinööri haluaa\nsilmäillä asiamiesten matkakertomuksia, niin ne ovat tässä. Kaikissa\nniissä vakuutetaan, että jotakin tavallista vakavampaa pyrkimystä on\nilmassa. Kansan parhain aines näyttää lopultakin heräävän ja menettävän\nkärsivällisyytensä rehottavaa ja yhä lisääntyvää pahennusta kohtaan.\n\nJäkälä silmäili sieltä täältä paperipinkkaa, jonka johtaja Ojala oli\nhänelle antanut.\n\n-- Tähän liittyy varsin huvittavana vastapuolueen toiminta, jatkoi\nlaiha mies hymähtäen. -- Meidän onnistui päästä muutamien johtavien\nsalakauppiaiden kokoukseen, tai paremminkin, \"kuulla\" heidän pontensa.\nHe tukevat kaikin voimin agitatsioonia kieltolain hyväksi. He\nkannattavat sitä, että eduskunnassa niin paljon kuin suinkin pidetään\nmelua salakuljetuksen ehkäisemisestä ja koetetaan keksiä uusia\ntehokkaita keinoja. \"Se merkitsee vain hintain nousua\", oli\nperivihollisemme Verner Lehtiö nauraen huudahtanut. \"Älkää sitä surko,\nei siinä ole mitään vaaraa. Mutta pitäkää silloin varanne, jos niiden\npäähän pälkähtäisi ruveta peruuttelemaan lain tiukkuutta. Siinä loppuu\nleipä monelta meikäläiseltä.\"\n\n-- No, ja mitä hyvää ystävämme Lehtiö on nyt meille keksinyt?\n\n-- Ei mitään. Päin vastoin, hän on ollut ihmeen hiljaa. Mutta hänellä\non mielihauteita ja kun purjehduskausi alkaa, niin leikki saattaa olla\nkaukana. Stenbergin käyttäminen johdossa on ennen pitkää täysin\nmahdotonta.\n\n-- Tiedän kyllä... Olen ajatellut herra Löfiä siihen, mutta asia ei\nvielä ole sovittu.\n\nPieni mies loi Konrad Löfiin hyvin terävän ja hyvin uteliaan katseen.\n\n-- Me toimitimme raittiuslautakunnan kautta pari Lehtiön autoa joku\naika sitten takavarikkoon. Hän on täysin selvillä, ketä hänen\non tästä kiittäminen. Mutta hän ei näytä edes kynsiään. Sensijaan\nolemme varmuudella saaneet tietää, että hän on hankkinut kaksi\nmoottorivenettä, jotka nopeudessa pyrkivät meidän \"Haukan\" tasalle. Hän\naikoo kai maksaa viime suven kolttoset meille.\n\nJäkälä mietti hetken äänettömänä.\n\n-- Stenberg mainitsi minulle jotakin Berglundin apteekista, mutta minä\nen ehtinyt saada selvää siitä. Mitä siellä on tapahtunut?\n\n-- Eikö insinööri tiedä sitä? Ei siinä ole mitään ihmeellistä.\nApteekkari lähti matkalle ja me sijoitimme sinne oman miehemme, kuului\nvarovainen vastaus ja ruskeat, vaanivat silmät tähtäsivät jälleen\nKonrad Löfiä. Syntyi hiljaisuus.\n\n-- Stenberg on tuolla nyt, vai kuinka? kysyi Jäkälä päätään nyökäten.\n\n-- Hän juuri. -- -- --\n\nHuone, johon he nyt tulivat, oli vain pieni komero. Nuori, tarmokkaan\nnäköinen mies istui pöydän ääressä, vieressään telefooni ja edessään\navonainen, kapea kirja. Hän kumarsi Jäkälälle kuulotorvi kädessään ja\njatkoi sitten puheluaan:\n\n-- Albertinkatu 19. Ja nimi?\n\n-- ...\n\n-- Suokaa anteeksi. Mutta me emme toimita ilman nimeä... Tamminen, V.\nTamminen... Siis yksi \"King George\" ja yksi \"Bisquit\". Aivan heti.\n\nSitten hän laski kuulotorven pois ja otti toisen, toisesta koneesta.\n\n-- Numero yksi, hän pyysi.\n\nJa kun vastausta ei kuulunut, huomautti hän Jäkälälle naurahtaen:\n\n-- Ei ole palannut vielä... Numero kaksi.\n\nVastausta ei kuulunut vieläkään.\n\n-- Numero kahdeksantoista... Yksi \"King George\" ja yksi \"Bisquit\"\nAlbertinkatu 19. V. Tamminen. Onko selvä?\n\n-- Meillä on harvinaisen kiire tänään, vaikka on aamupäivä, sanoi hän\nJäkälälle laskettuaan torven ja kumartuen merkitsemään nimen ja\ntilauksen kirjaansa. -- Oli pakko panna kahdeksastoista lähetti jo\ntuleen, eikä ensimmäinen vielä ole palannut. Kohta ovat kaikki\nkaksikymmentä menneet, enkä minä ymmärrä, mitä sitten teen.\n\n-- Herra Stenberg -- Herra Löf, esitti Jäkälä.\n\nSitten puhelin jälleen kilisi.\n\n-- Täällä, tässä huoneessa, te saatte aavistuksen siitä helvetistä,\nmikä pääkaupunkimme todellisuudessa on, sanoi Jäkälä Löfille, silmissä\nkolkko hehku. -- Ajatelkaahan, nyt on aamupäivä, parhain työaika,\njolloin luulisi jokaisen ihmisen olevan toimessaan. Mutta silmätkääpä\nsitten tätä kirjaa, se puhuu kokonaan toista. Ja kuitenkin tämä on vain\nyksi ainoa keskuskonttori. Lukekaahan tähän vaikkapa vain ravintolat\nlisäksi, niin saatte kuvan, jonka todellisuusarvo on kokonaan toinen\nkuin tilaston antama. Kuinka mielelläni toisinkaan tänne päiväksi\nsellaisen henkilön, joka hurskaassa uskossa väittää, että väkijuomain\nkäyttö on vähenemään päin. Ja kuinka kernaasti ojentaisin\ntilastomiehelle tuon kirjan, joka sisältää tuhansittain nimiä, nimiä\nhallituksen mahtavalta tuolilta työläisen köyhään majaan saakka.\n\n-- Ja tuollaista siedetään ja on siedetty jo vuosikausia, jatkoi hän\nmiltei kauhuissaan, rientäessään portaita alas Konrad Löfin seuraamana.\n-- Kieltolain puoltajat pitävät kaikkea ohimenevänä alkukautena, joka\nmuka ennen pitkää korjaantuu, ja ne, jotka ovat vapaat tällaisesta\ntietämättömästä optimismista, kohauttavat kylmästi olkapäitään. Kun\ntäysikiellottoman raittiuden edistämisliitto vakavasti osoittaa\nasiantilan ja esittää sen maamme puolueille, niin huomautetaan,\nettei se ole puolueasia, vaikka puolueasiaksi muuten kelpaa mikä\nvähäpätöisyys tahansa ja viitataan selventävän tutkimuksen puutteeseen\n-- tutkimuksen, jonka varmuuteen ei koskaan voida luottaa ja joka aina\non tuomittu syntymään ikäloppuna vanhuksena.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minun ei ole helppoa olla avomielinen, sanoi Jäkälä, kun he olivat\nehtineet takaisin Konrad Löfin asuntoon. Hän oli omituisen vakava,\nmelkeinpä surumielinen, ja hänen aina niin kylmissä silmissään oli\njotakin raukeaa ja samalla raskasta.\n\n-- Sanon teille kuitenkin kaiken, minkä voin. En ole teitä hyvin paljoa\nvanhempi mies. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisi kokonainen\nihmisikä kulunut siitä, kun nuorina ylioppilaina, uskossa ja\ninnostuksessa ryhdyimme tähän. Olen nähnyt kaiken kasvavan lumivyöryyn\nverrattavalla vauhdilla. Meidän, silloin yhteenliittyneiden, silmien\nedessä on tapahtunut näytelmiä, jotka järkyttävät lujahermoisintakin\nmiestä. Ja sitten työtä, työtä, aina vain työtä. En kiellä teiltä\nsitäkään, että epäily ja kauhu ovat hiipineet vieraiksemme. Mutta\nperääntymistietä ei enää ole, eikä saa olla. Meidän täytyy onnistua tai\nsortua, meidän täytyy saavuttaa päämäärämme. Ja me saavutamme sen,\nainakin osaksi. Tarkoituksemme on korkea, riidelkööt keinojen teoriasta\nne, joilla on siihen aikaa.\n\nSitten hänen äänensävynsä jälleen muuttui tyynemmäksi ja\nasiallisemmaksi.\n\n-- Ajattelin teitä Stenbergin sijaiseksi; hänen jalkojensa alla polttaa\nmaa liiaksi. Saatte käydä läpi alusta alkaen kaikki asteet ja kesän\ntullen hoitaa meriliikennettä. Se on vaikea tehtävä ja te saatte kyllä\npätevää opetusta. Yhtä vaikeata siihen on löytää kunnollista miestä.\nTuon miehen on täydelleen syrjäytettävä omat edut, niinkuin jo olen\nmaininnut. Eikä siinä riitä hurskas toivomus, siitä on annettava miehen\nsana, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Suostutteko, annatteko sen\nsanan?\n\nKonrad Löf epäröi. Jäkälän pistävät silmät ja raskas vakavuus miltei\npeloittivat häntä.\n\n-- Minä epäilen itseäni, vastasi hän hiljaa.\n\n-- Puutuin kohtaloonne sekä siitä syystä, että tarvitsin teitä, että\nmyöskin siitä, että halusin tarjota teille tilaisuuden uudelleen\nkohota. Turhaa teidän on loukkaantua, kun sanon suoraan, että hyvin\nsopii aloittaa siltä tasolta, mihin lopetittekin. Vaikea aika kestää\ntämän kesän; syksyllä on ajateltu toimittaa teidät Amerikkaan, missä\nvoitte täydentää opintonne, ja astua siellä olevien tehtaittemme\npalvelukseen. Miestä siinä kysytään, mutta epäröintiä ei.\n\n-- Minusta ei nyt ole väliä, minun tulevaisuudestani, tarkoitan,\nhuomautti Konrad Löf silmien syttyessä. -- Siinä tapauksessa olisi\nepäävä vastaus varma ja sen te tiedätte. Mutta tässä on nähdäkseni\nkysymys jostakin hyvin suuresta. Kuitenkaan ette ole minulle vielä\nilmoittanut, mihin rahavoitto on aiottu käyttää.\n\nJäkälä oli noussut ja omituinen valo hehkui hänen harmaissa silmissään.\n\n-- Odotin teiltä tuota sanaa, virkkoi hän hyvin ystävällisesti. -- Minä\nolen teille selittävä suunnitelmamme niin tarkoin, että koko sen\nsuuruus selkenee teille. [Selitetty teoksessa Petsamon rata. Tekijän\nhuom.] Sillä suuri se todella on.\n\n-- Silloin minä annan teille sanani. Mutta älkää sälyttäkö liikaa\nvastuulleni. Luonteeni on heikko.\n\nJäkälä puristi hänen kättään.\n\n-- Ja muistakaa lääkäriä nuori mies, kun epäily astuu sydämeenne. Ei\nole suinkaan miellyttävä se näky, joka häntä kohtaa sairashuoneessa,\neikä se työ, mikä hänellä on edessään. Mutta kuitenkin hänen on\nleikkaus suoritettava.\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\nVANHOJA TUTTAVIA\n\n\nKonrad Löf seisoo huoneessaan auringon paistaessa viistoon ikkunasta.\nHänen kädessään on kirje, jota hän ilmeisesti hämmästyneenä tutkii,\nryhtymättä vielä sitä avaamaan.\n\nSiinä sopii häntä hyvin tarkastella. Hän on yhtä komea kuin ennenkin ja\nhuolellisesti puettu. Mutta kasvot ovat hieman kalvakammat, hieman\nlaihemmat; niissä on havaitsevinaan jotakin vakavampaa, selkeämpiä\njuonteita, merkkejä alkavasta miehuusiästä. Hyvin terävä katsoja\nkeksisi kenties silmien vaiheilta valvottujen öiden ja huolten jälkiä.\n\nHän tutkii ja tutkii kirjettä, kuorta, postileimaa ja osoitetta. Hän ei\nvoi erehtyä. Tuo lyhyt, selvä, vaikka hieman vapiseva käsiala on\nkieltämättä isän. Mutta mitä voi isällä olla kirjoittamista ja mistä on\nhän saanut selville osoitteen?\n\n                                        Rautalahti, 27.5.\n\n    Rakas Konrad!\n\nKonrad Löf hätkähtää ja tuijottaa otsikkoon. Rakas Konrad! Niinhän\nsiinä todellakin on. Mutta kuinka voi sahanomistaja Löf käyttää\ntällaista kieltä!\n\nJa sitten:\n\n    'Olen odottanut sinulta jotakin tietoa varsinkin sen jälkeen, kun\n    sain kuulla, että olet joutunut pois korkeakoulusta. Kun et antanut\n    mitään elonmerkkiä itsestäsi, tein tiedusteluja, jotka johtivatkin\n    osoitteesi selvillesaamiseen.\n\n    Kun voi olla mahdollista, että liikaa paisutetut tunnesyyt estävät\n    sinua lähestymästä minua, pidin velvollisuutenani kirjoittaa\n    sinulle ja kehoittaa sinua palaamaan kotiin. Olisi syytä yhdessä\n    neuvotella tulevaisuudestasi, minun apuuni siinä suhteessa voit\n    täydellisesti luottaa. Olen aina ollut hyvin yksinäinen, ja nyt\n    kun sinäkin olet poissa, on siitä tullut minulle raskas taakka.\n    Luonteeni lienee vieroittava, minä olen siitä itse saanut kärsiä\n    elämäni taipaleella. Syvintä mielipahaa tuottaa minulle kuitenkin,\n    jos ne vuodet, jotka olet kasvanut silmieni alla, eivät ole\n    voineet jättää sinuun muuta kuin vieraan, kenties vihamielisen\n    muiston.\n\n    Minä alan tulla jo vanhaksi, Konrad. Meillä on sentään yhteinen\n    nimi; minulla ei ole ketään sinua läheisempää. Siksi pyydän sinua\n    käymään luonani.\n\n                                                     Isäsi.'\n\nEllei Konrad niin hyvin olisi tuntenut isänsä luonnetta, ei tuo suppea\nkirje olisi voinut liikuttaa häntä siinä määrin kuin se nyt teki. Kuin\nteatterissa, vaikuttavan esityksen aikana, kiiti kylmänväreitä läpi\nruumiin ja silmät kostuivat. Hänen herkkä sydämensä hyrskysi. Yhä\nuudestaan hän tutki käsialaa, sen värähdyksiä ja pysähtymisiä. \"Isäsi\",\nsen sanan kohdalla oli isä kai kauan epäröinyt ja I:n selkäviiva oli\nhuomattavasti koukeroinen.\n\nMutta mitä voisi hän nyt vastata, nythän hänen kätensä olivat sidotut?\nHänen mielikuvituksensa loihti esiin sen ajan, jona hän oli vaeltanut\nkuoleman rajoilla, kaikelle turtuneena, epätoivo ja häpeä ainoina\nsaattomiehinään. Silloin ei kukaan hänestä välittänyt, eikä kukaan\nhäntä lähestynyt. \"Ja jos olisi lähestynytkin\", iski äkkiä hänen\naivoihinsa, \"silloin olisin kyllä työntänyt luotani jokaikisen auttavan\nkäden\".\n\nHän istahti, vaipui haaveisiin. Varjo kulki yli otsan, sitten\nylimielinen hymy väikehti huulilla. Elämässä ei lopultakaan muuta ollut\nkuin sattumaa, tunteen korskea kuohu, kaikkensa uskaltaneen\nsurumielinen ja ylpeä uljuus...\n\nKun puhelin äkkiä kilahti soimaan, hän säpsähti ja hypähti tuoliltaan.\n\n-- Onko Löf?\n\n-- Se olen minä.\n\n-- Ojala täällä, terve. Kuulepas, kuka se tullivirkamies oli, jolle\nsinä eilen puhuit siitä Lehtiön jutusta?\n\n-- Se oli Tauno Vikman, sama, jonka puoleen ennenkin olen kääntynyt...\nKuinka niin? Miksi sinä sitä kyselet? Onko jotakin hullusti?\n\n-- Ei, päinvastoin. Ajattelin vain, oletko sinä kuullut asiasta\nlähemmin Vikmanilta?\n\n-- En minä tiedä siitä yhtään enempää kuin eilenkään.\n\n-- No veikkonen! Lehtiöhän on joutunut kiinni ja hänen toinen\niso-moottorinsa on mennyttä kalua lasteineen päivineen. Olisi hauska\ntietää asiasta lähemmin. Voitko soittaa Vikmanille?\n\n-- Ei hänelle ole kotiin puhelinta. Mutta minulla on tapa käydä hänen\nluonaan ja voin sen tehdä nytkin.\n\n-- Jos menet, niin soita sitten minulle myöhemmin. Terve.\n\nKonrad Löf laski kuulotorven ja oli ikäänkuin näkevinään koko tapauksen\nkulun. Hän rypisti otsaansa. Hänen miehensä olivat tiedoittaneet,\nkuinka huono satamapaikka Lehtiöllä oli. Hän oli ilmoittanut siitä\nVikmanille ja nyt oli tuo kurja saakeli kiikissä. Ja kymmenet aivot\npunoivat kostoa hänelle, Konrad Löfille, jolle Lehtiön kaikki\nedesottamiset lopultakin olivat aivan yhdentekeviä. Hän kohautti\nhartioitaan ja sipaisi huokaisten otsaansa. \"Minä en kestä tätä\", hän\najatteli, \"minussa on äitini verta, joka vierastaa tällaisia\nhelvetillisiä laskelmia ja suunnitelmia.\" Hänen hermonsa kiihtyivät,\nhän sytytti savukkeen ja käveli kiivaasti muutamia kertoja yli lattian.\n\nSitten isän kirje taas otti ajatuksissa ylivallan. Hän nakkasi päätään,\nhuulet supistuivat hiukan. Enempää pohtimatta hän otti kynän ja\npaperia.\n\n    Sahanomistaja Vilhelm Löf.\n\n                               Rautalahti.\n\nHetkeksi hän pysähtyi. Silmiin ilmaantui raukea, hyvin lempeä ja kaunis\nhohde, kun hän siinä kuvitteli isää istumassa vanhan pöytänsä ääressä\nja epäröiden piirtämässä: \"Isäsi\". Kohtuutonta ja raakaa hänen olisi\ntässä asiassa muuttaa menettelyä ja näpsäyttää sonnille vanhaa miestä.\nJa niinpä hän jatkoi:\n\n    'Rakas isä.\n\n    Kiitän Teitä ystävällisestä kirjeestänne, joka minut äsken yllätti.\n    Olen kulkenut teitä, jotka toivottavasti ovat ainakin jossain\n    määrin kypsyttäneet ajatuksiani. Nyt olen sitonut käteni, enkä voi\n    palata kotiin, suoraan sanoen en sitä haluakaan, ellen voi sitä\n    tehdä jotakin saavuttaneena miehenä. Toimeentulostani ei nyt ole\n    mitään huolta ja minulla on toiveita päästä syksyllä Amerikkaan\n    opintojani jatkamaan. En silloinkaan ole vapaa mies, mutta käyn\n    joka tapauksessa sanomassa Teille hyvästit.\n\n                                                       Konrad.'\n\nKonrad ravisti päätään tyytymättömänä kirjeeseensä, sulki sen nopeasti\nja sulloi taskuunsa. \"Olkoon\", hän sanoi miltei ääneen, \"mitä hittoa ne\nminusta nyt enää tahtovat\". Hän nousi, teki muutamia rajuja liikkeitä\nnyrkkitaistelijan tapaan, hymähti sitten, otti kätköstä kaksi pulloa,\nkiinnitti niihin naureskellen Berglundin apteekin reseptit, kiskoi\nkiiruusti väljän palttoonsa päälleen, pisti pullot hihoihinsa ja meni.\n\nKuinka hyvin hän jo tunsikaan ihmisten menettelyn! Tuossa tulee\ntuttava, huomaa, ei voi salata kasvojensa värähdystä, menee yli kadun,\njos siihen on mahdollisuutta; ellei ole, kiiruhtaa hän askeleitaan ja\nnäyttää hirveästi pelkäävän sitä, että Konrad Löf pysähtyy juttelemaan,\ntervehtimään. Ei mikään leviä nopeammin kuin huono maine, ajattelee\nKonrad päätään kohottaen. Hän ei suinkaan pysähtele tervehtimään. Mutta\nivallisesti hymyten hän muistaa, kuinka tuttavallinen on tuo, kuinka\nystävällisyyttä teeskentelevä tämä, kun sattuu olemaan oikea paikka,\nravintolan sali, hämärä katu, \"kuivin\" suin istuva seurue. Ja yhtä\npilkallisesti hän ajattelee, että hänen hihoissaan on mitä tervetullein\nlahja Elsa Vikmanille, virkamiehen kauniille, vähän tärkeälle ja vähän\nyksinkertaiselle rouvalle, jolle herra Konrad Löf on \"keskuspoliisin\nasiamies\" ja jonka mies on tehnyt jo monta hyvää kaappausta samaisen\nherra Löfin ilmoituksesta.\n\nKun hän kulkee yli Tehtaankadun puistikon, pysäyttää hänet kaksi\netsivää.\n\n-- Mitä teillä on taskussa, herra?\n\nKonrad Löf nostaa heti molemmat kätensä.\n\n-- Olkaa hyvä ja tarkastakaa.\n\nPoliisit kopeloivat turhaan hänen ruumistaan löytämättä mitään.\n\n-- On kaiketi sattunut erehdys, sanoo Konrad ystävällisesti pistäen\nkädet taskuunsa ja jatkaa sitten matkaansa. --\n\nMutta eikö tuo ole juuri rouva Vikman, joka tulee nyt häntä vastaan.\nVarmasti tuo keinuva, hekumallinen käynti on hänen. Hänellä on joku\nseuranaan. Yhtäkkiä Konrad Löfin sydän hypähtää rajusti ja polvissa\ntuntuu omituiselta. Taivas! Sehän on... Sehän on Camilla Braun. Kuinka\nihmeessä nämä kaksi nyt ovat joutuneet yhteen?\n\nKonradilla ei ole mitään muuta pakomahdollisuutta kuin nopeasti kääntyä\nnäyteikkunaan. Hän tuijottaa siihen päätään kääntämättä sydämen\njyskyttäessä yhä levottomammin. Tottakai ne kääntyvät! Huomaahan toki\nCamilla ja ymmärtää väistyä. Mutta ei. Naiset tulevat yhä lähemmäksi ja\nKonrad tuntee asemansa yhä nolommaksi. Kaikkein viimeksi hän tahtoisi\ntavata Camillaa.\n\nMutta se on juuri Camilla, joka ilman muuta puhuttelee häntä:\n\n-- Mitä sinä, Konrad, niin ihailet tuosta tyhjästä kellosepän\nikkunasta?\n\nSilloin Konrad kääntyy nopeasti, on ällistyvinään, nostaa lakkiaan ja\nkäy tervehtimään, pakoittaen hymyn huulilleen.\n\n-- Haaveilin sormuksesta, hyvät rouvat. Niin, tietysti se teistä on\nnaurettavaa, kun teillä jo on omanne.\n\n-- Minä en tiennyt, että te tunnette toisenne, ennenkuin rouva Vikman\nhuomautti, että tuossa on Konrad Löf, jatkaa Camilla voimatta täysin\nsalata hämmennystään.\n\n-- Enkä minä tiennyt, että te tunnette toisenne, ennenkuin näin teidät\nedessäni rinnakkain, naurahtaa Konrad Löf.\n\n-- Oh, jo soittotuntien ajoilta saakka, huudahtaa rouva Vikman.\n\nSitten syntyy hiukan nolo hiljaisuus.\n\n-- Onko miehenne kotona, rouva? kysyy Konrad. -- Minulla oli oikeastaan\naikomus käydä häntä tapaamassa.\n\n-- Hän ei ole tullut vielä, mutta tulee kai pian... Ah, siitähän tuli\nmainio juttu, mistä te eilen ilmoititte. Kokonainen moottori on\ntakavarikoitu.\n\nKonrad Löfin nopea katse käväisee Camillan kasvoilla, eikä häneltä jää\nhuomaamatta tytön omituinen ilme.\n\n-- Mutta miksi me tässä seisomme, hyvä herrasväki? Te herra Löf,\ntulette tietysti mukaan; mieheni voi olla kotona jo tällä hetkellä. Ja\nsinä, Camilla, nyt sinä kerrankin tulet meille! Mehän olemme kaikki\ntuttavia ja se sopii... Minä vain ensin käyn vähän asialla, tässä näin,\naivan lähellä. Se on salaisuus... No, voinhan sen sanoakin, minä käyn\nsovittamassa uutta pukuani... Sht, ei mitään miehelleni! Minä aion\nyllättää hänet... Sinä, Camilla, voit tulla mukaan, jos tahdot. Mutta\non kyllä kohteliaampaa, jos pidät seuraa herra Löfille.\n\n-- Mene sinä vaan, me kävelemme hiljaa ja odotamme sinua, vastaa\nCamilla Konrad Löfin suureksi ihmeeksi. Hän ei voi olla katsahtamatta\ntyttöön, jonka silmissä hän jälleen vilaukselta on havaitsevinaan\njotain kummallista.\n\nKiusallista vaitioloa kestää ja Konradin otsa synkkenee. Hän ei voi\nkäsittää, mitä Camilla tarkoittaa, mikä on hänen menettelynsä perussyy\nja hän päättää itsepäisesti vaieta.\n\n-- Konrad, alottaa Camilla vihdoin arasti värähtävällä äänellä. -- Minä\nolen etsinyt tilaisuutta saadakseni puhua kanssasi ja nyt tarjoaa sen\nsattuma... Setä kävi meillä, Konrad... sinun isäsi.\n\nKun nuorukainen yhä tuijottaa maahan mitään sanomatta, jatkaa tyttö:\n\n-- Sinä et tuntisi isääsi, niin kovasti hän on muuttunut ja\nvanhettunut. Hän suree sinua. Hänellä ei ole muuta kuin sinä... joka et\npalaa kotiin. Minä en tiedä, mitä he isän kanssa puhuivat, mutta hän ei\nkäynytkään sinua tapaamassa, vaikka ensin aikoi.\n\nKummallinen katkeruus pursui Konrad Löfin sydämessä. Tässä tuli isä\nuudelleen häntä vastaan, tuon tytön suun kautta... joka kerran oli\npyytänyt rauhaa. Miksei hän siis nyt itse suonut rauhaa... Tällaiselle,\nhylkiölle, jonka rinnalla oli häpeä seista kadullakin. Ajatuksia\nristeili Konradin kuumentuneessa päässä. Entäpä, jos hän sanoisi tuolle\ntytölle, mikä isä oikeastaan oli... pelkkä vieras! Jos hän kertoisi...\nMutta sehän ei voinut tulla kysymykseen. Hän nieli kuohuvat sanansa ja\nvirkkoi pistävästi:\n\n-- Eikö hänelle tuota iloa sinun hääsi, jotka kaiketi ovat pian?\n\nMutta kun hän näki, kuinka Camilla hätkähti, kuinka surullisesti tytön\nkauniit silmät kiintyivät häneen, niin hän katui sanojaan, eikä\njatkanut.\n\n-- Vasta syksyllä, Konrad, huomautti Camilla hiljaa. -- Mutta ei puhuta\nniistä nyt... Minä en tahtonut loukata sinua. Mutta minä en osaa\nvaietakaan... Kerrotaan niin kummallisia asioita... pahaa sinusta. Sano\nminulle, onko se totta?\n\n-- Ja mitä minusta kerrotaan, kysyi Konrad Löf päätään kohottaen.\n\n-- Että... että sinun toimeentulosi on hyvin... hyvin epäilyttävää\nlaatua.\n\nViiltävä tunne karmaisi Konrad Löfin sydäntä; hänen katseensa synkkeni\nja terävöityi.\n\n-- Kuka kertoo?\n\n-- Ihmiset... toverisi... Minä olen kuullut Eerikiltä...\n\nKarvas hymy karehtii Konradin vaalenneilla huulilla.\n\n-- Niinkuin sopiikin... Mitä tulee toimeentulooni, niin se on varma,\neikä suinkaan epäilyttävä... yhdeltä puolen. Toiselta puolen... oh,\nmitä se kehenkään kuuluu!\n\nJa hetken kuluttua hän jatkaa pistävästi:\n\n-- Sinä olet tietysti tutkinut rouva Vikmania ja puhunut hänelle tästä?\n\n-- En! En yhdellekään kuolevaiselle... Kuinka voit sellaista luulla?\n\nSyntyy vaitiolo. Suljetun ja kylmän näköisenä Konrad Löf tuijottaa\neteensä. Camillan silmiin heruu suuria kyyneleitä, yksi toisensa\njälkeen; ne tipahtelevat poskia pitkin, yhä ja yhä.\n\nSilloin taas, vain yhden tuollaisen kyyneleen, raskaan ja kimmeltelevän\nvaikutuksesta Konrad Löfin sydän hetkessä sulaa ja herkkenee. Hän\ntahtoisi ottaa tuon tytön polvelleen kuin sisaren ja kertoa hänelle\nsatuja kaukomailta. Kipeästi välähtää mieleen, että jos hän voisi\nesittää kaikki asiat oikeassa valossaan, niin nuo kyyneleet kuivuisivat\nihmetyksestä, eikä hänen itsensä tarvitsisi niin täydellisesti kumartua\nomaan alennukseensa. Kaikki ilkeä ja kova haihtuu hänen mielestään.\nMutta hän ei löydä purkautumistietä. Vasta silloin kun rouva Vikman jo\non näkyvissä hän kiireesti sanoo tytölle:\n\n-- Camilla, mitä tahansa saatkin kuulla, niin usko ainakin, että minä\nen itse häpeä mitään... ja sinä tiedät kyllä, että minä osaan hävetä.\nJos siinä, mitä teen, on jotakin väärää, ei vastuu ole minun... enkä\nminä voi sitä muuttaa. Mutta vaikene, Camilla.\n\nKun tyttö nyt katsoo tuota nuorukaista, joka seisoo siinä silmät syvinä\nja avoimina, sieraimet väristen, posket liikutuksesta kalvenneina, niin\nkiitävässä tuokiossa vilahtaa kesän tuoksut, lapsuus, entisyys hänen\nohitseen. Ruskea katse paistaa hellänä ja ihmettelevänä, tekisi mieli\ntarttua vielä kerran tuota väkevää, oikuttelevaa, mutta syttyessään\nkaunista poikaa käteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Konrad on nyt aivan kuin uudesti syntynyt. Hän rupattelee\njoutavuuksia, laskettelee hassutuksia ja on valmis mihin kepposeen\ntahansa. Outo ilo virtailee hänen alati vaihtelevassa sydämessään. Ja\nkun päästään rouva Vikmanin asuntoon, sanoo hän nauraen:\n\n-- Vai niin. Miehenne ei ole vielä tullut. Mutta silloin me valmistamme\nhänelle tervetuliaiset. Katsokaas tätä, rouva: shamppanjaa; ja tätä:\nmadeiraa! Kumpiko vain herrasväkeä miellyttää! Oikeata tavaraa,\nlääkärin määräyksestä, \"viinilasillinen tarvittaissa\". Nyt ei muuta\nkuin grammofooni soittamaan iloista shimmyä tai fox bluesia tai jotakin\nmuuta yhtä mieletöntä.\n\nHän on vetänyt pullot avarista taskuistaan ja ojentaa ne silmät\nsäteilevinä rouvalle. Häivähdys Camillan kasvoilla ei kyllä jää häneltä\nhuomaamatta, mutta nyt hän ei välitä siitä, hän tahtoo temmata kaikki\nkevytmielisen ilonsa pyörteeseen.\n\nKun rytmikäs shimmy soi ja pöytä on saatu parhaaseen kuntoon, kilisee\novikello.\n\n-- Nyt se on Tauno, huudahtaa rouva Vikman ja rientää itse avaamaan.\n\nTulija ei kuitenkaan ole hänen miehensä, vaan tuomari Kuusi, jolla\nniinikään on asiaa herra Vikmanille.\n\n-- Käykää sisään, tuomari, käykää sisään. Tänään on merkillinen päivä,\nkaikki ihmiset etsivät miestäni. Täällä on herra Löf häntä paraikaa\nodottamassa. Ja sitäpaitsi on täällä vielä muutakin, nuoria neitejä ja\niloa, paljon iloa.\n\nMutta Konrad Löfin otsa rypistyy, kun hän kuulee tuomari Kuusen nimen.\nLiian hyvin hän vielä muistaa pelikohtauksen klubilta, kenties sitäkin\nparemmin erään yön, jona Nanni ja tuomari astuivat kadulla rinnakkain.\nMutta jo seuraavassa tuokiossa on hän jälleen entisellään ja esittää\ntuomarin Camillalle, sillä aikaa kun rouva Vikman noutaa lasin.\n\n-- Vai niin! Tällaista, ja vielä lakia valvovan virkamiehen perheessä!\nAijai, aijai!\n\n-- Mutta lääkärin määräyksestä, sen voi herra Löf todistaa, huomauttaa\nrouva nauraen.\n\n-- Jaha. Herra Löf on nämä ekspedieerannut. Sittenhän alkuperästä voi\nolla vanna, sanoo tuomari ivallisesti ja maistaa lasistaan.\n\nKonrad hätkähtää, mutta huomauttaa nauraen:\n\n-- Väärinhän te syytätte perhettä, kun virkamies itse ei ole läsnä.\nMinun mielestäni te itse, äsken juuri maistaessanne, teitte paljoa\nsuuremman synnin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siksi vain, että te kukaties tänäänkin olette tuominnut monta\nkiinnijoutunutta raukkaa juuri samasta synnistä.\n\n-- Minkäpä sille, sanoo tuomari Kuusi olkapäitään kohauttaen. --\nIstuessani tuomarin pöydän takana minä olen vain pelkkä välikappale.\nJos kieltäydyn tuomitsemasta siitä syystä, että en periaatteessa\nhyväksy jotakin lakia, niin mitään asiallista muutosta ei tapahdu.\nTilalleni pannaan toinen ja syytettyä kohtaa kuitenkin sama rangaistus.\n\n-- Tuolla perustelulla voisi paljoa paremmin puoltaa salakauppiasta\nkuin tuomaria, huomauttaa Konrad Löf pisteliäästi. -- Malttakaahan,\npyydän, minä selitän kyllä. Kuinka paljon luulette Suomessa olevan\nlakimiehiä, jotka noudattavat kieltolakia, sanokaamme nyt esimerkiksi\nhallussapitoon t.m.s. nähden? Lukumäärä on kai sangen vähäinen. Jos nyt\nkaikki ne, jotka tavalla tai toisella ovat lakia joutuneet rikkomaan,\nliittyisivät yhteen ja sanoisivat: \"Me kieltäydymme tuomitsemasta,\nkoska emme itse ole puhtaita\", ettekö luule, että sellaisella\nmenettelyllä olisi suuresti tilannetta selvittävä merkitys? Niin, minun\nkäsittääkseni tuomarien pitäisi näin tehdäkin. -- Mutta salakauppias,\nhän se todellisuudessa on vain välikappale. Kun tarvitsemme \"ainetta\",\nvetoamme häneen. Jos hän kieltäytyy, ilmaantuu toinen. Ja hän ei\nkylläkään voi edes ajatella mitään yhteistä rengasta, joka saattaisi\nkerta kaikkiaan tehdä lakon; siinä suhteessa hänen omatuntonsa on\nlakimiehen omaatuntoa puhtaampi.\n\nTuomari Kuusi oli noussut ja tutki hyvin tarkoin pullon kylkeen\nkiinnitettyä reseptiä.\n\n-- Pyydän teitä huomaamaan, rouva, kuinka hartaasti herra Löf puoltaa\nsalakauppiaita, huomauttaa hän ivallisesti hymyillen.\n\n-- Sitähän minä juuri ihmettelen. Ja kuitenkin juuri hän neuvoi mieheni\nsille apajalle, josta häntä nyt odotamme palaavaksi.\n\n-- Herra Löfkö ilmiantoi Taunolle tuon Lehtiön, vai mikä hänen nimensä\non?\n\n-- Hän juuri... Tehän keskuspoliisin palveluksessa saatte niin usein\nselville tuollaista, eikö totta, herra Löf?\n\n-- Onko herra Löf keskuspoliisin palveluksessa? kysyy tuomari\nkummissaan.\n\nKonrad Löf puree huultaan. Sitten hän häristää sormeaan ja vastaa\nröyhkeästi:\n\n-- Se oli salaisuus, rouva Vikman. Ei teidän olisi pitänyt siitä\nmainita.\n\n-- Jestas! Suokaa anteeksi!\n\nSyntyy nolo hiljaisuus. Tuomari Kuusi selailee osoitekalenteria ja luo\nsitten pitkän, terävän katseen Konrad Löfiin.\n\n-- Mitä te sieltä niin etsitte? kysyy rouva Vikman kääntääkseen\npuheenaiheen.\n\n-- Erästä lääkärin nimeä. Sitä, joka on tuossa reseptissä. Sellaista\nlääkäriä ei nähtävästi ole Helsingissä, kuuluu tyyni vastaus.\n\nIlme muuttuu Konrad Löfin kasvoilla. Camilla on pelosta vaalea. Rouva\nVikman, joka vihdoinkin on huomannut jotakin, katsoo hämmästyneenä\nvuoroin kutakin. Hiljaisuus on sietämätön.\n\nJuuri silloin kuuluu oven käynti etehisestä, ja hetken kuluttua astuu\nherra Vikman sisään. Mutta hän ei näytä ollenkaan tyytyväiselle. Pilvi\non otsalla, kun hän tervehtii vieraita, ja sitten hän huomauttaa:\n\n-- Te näemmä juhlitte täällä... Oikein shampanjaa, huomaan... Lääkärin\nmääräyksestä, niinpä niin. Kaiketi sinun töitäsi, Löf?\n\nKonrad Löf nyökkää, mutta vaikenee. Kun kukaan muukaan ei puhu mitään,\nsanoo Vikman, jutun alkuun päästäkseen:\n\n-- Tiedäpäs, mitä se Lehtiö nyt on keksinyt. Väittää, että sinä olet\nhänen kilpailijansa, salakuljettaja, joka kateudesta olet antanut hänet\nilmi, vieläpä pahempi kuin hän.\n\nMutta nyt on Konrad Löf jo jälleen omaa itseään ja ivallinen ilo\nräiskyy hänen kauniista silmistään.\n\n-- Tuohon samaanhan tuomari Kuusi on tässä kaiken aikaa pyrkinyt,\ntokaisee hän julkeasti.\n\nVikman sävähtää ja luo häneen tuimat silmänsä.\n\n-- Älä nyt leikittele. Se oli hyvin ruma juttu, minkä hän kertoi siitä,\nkun sinä äskettäin, minun poissaollessani, rouvani apuna muutit tavaraa\nmeidän saarihuvilaamme. Hän väitti, että sinä palatessasi olit\nkuljettanut väkijuomia tullilaitoksen moottoriveneellä ja lupasi vielä\ntodistaakin väitteensä.\n\n-- Niinkuin näet, kiikissä olen. Ei pääse minnekään, vaikka kuinka\npyristelisi.\n\nMutta nyt luulee kaunis rouva Vikman vihdoinkin olevansa täysin\nselvillä kaikesta. Konrad Löf on ollut hänelle kuin salaperäinen\nsatujen sankari. Hän on ylpeillyt tuon väkevän ja komean\nnuorukaisen seurasta, hän on tuntenut itsensä imarrelluksi hänen\nkohteliaisuudestaan. Ja nyt aleneekin kaikki petokseksi, häpeäksi,\njosta kyllä pahat kielet tietävät aikoinaan kuiskailla. Vihan veret\nkohoavat rouvan poskille ja hän nousee ylpeänä tuoliltaan.\n\n-- Sellainenko te olettekin, herra Löf? Te olette pettänyt minua, meitä\nkaikkia. Ja sitten vielä olette niin kurjan kurja, että annatte ilmi\nomia rikostovereitanne pelkästä kateudesta.\n\n-- Teen kuten tuomari Kuusi. Hän tuomitsee, minä annan ilmi. Erotus on\nsangen vähäinen, vastaa Konrad, yhä rauhallisesti hymyillen, mutta\nkuitenkin nousten paikaltaan.\n\n-- Häpeän, että mieheni on ollut teille kiitollisuuden velassa, häpeän,\nettä olen puristanut kättänne, häpeän, että olette ollut kodissani\nkuin...\n\nMutta nyt on Konrad Löf jo saanut kyllikseen. Kaunis pää lentää\npystympään, silmistä syöksyy kirkas loimu ja hän huitaisee\nykskaikkisesti kädellään.\n\n-- Kuinka te olette tärkeitä ja kuinka te olette pyhiä! Kun lääkäri\nmäärää väkijuomia, niin te nautitte niitä ilolla, olkoonpa ne määrätty\nkenelle tahansa. Ja vaikka ne olisivat teille itsellenne, mitä se\nmuuttaa asiaa, ellette sairasta sellaista tautia, johon niitä\nehdottomasti tarvitaan. Mitä salainen lääkäri on muuta kuin lain\nsuojelema salakauppias? Mutta häntä te kumarratte, kunnioitatte ja\npalvelette. Kuinka se on rehellistä, viatonta ja etevää! Hahhah!\nLienempä salakauppias tai en, teidän hyveellisyydeltänne ei minulla\nainakaan ole mitään opittavaa.\n\nJa aivan liian syvään ja juhlallisesti kumartaen hän lähtee huoneesta.\n\nMutta silloin kuuluu hiljaisuuden keskeltä kalpean Camilla Braunin\nyllättävä, mutta päättävä huudahdus:\n\n-- Toivon, että saatat minut kotiin, Konrad.\n\nKonrad Löf seisahtuu kynnykselle odottamaan ja luo ihmetyksen vallassa\nsäihkyvät silmänsä tuohon nuoreen tyttöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mitä sinä ajattelit, Camilla? kysyy Konrad Löf melkein vihaisesti,\nkun he ovat ehtineet kadulle. -- Hyvää ei sinusta siellä nyt sanota,\nvielä vähemmin ajatellaan.\n\nCamilla on yhä mielenliikutuksen vallassa. Hän näyttää neuvottomalta ja\nhänen silmänsä ovat hätääntyneet ja samalla hyvin totiset. Mutta sitten\nhän pakoittaa itsensä puhumaan:\n\n-- Minä en voinut jäädä sinne, Konrad, en millään ehdolla... Istuin\nsiinä äänettömänä ja näin kaiken kehittyvän... kohtaus kohtaukselta,\nkuin jossakin näytelmässä. Minä en voinut ymmärtää sinua ja kuvaamaton\nahdistus kasvoi hetki hetkeltä sydämessäni... Mutta minä en myöskään\nunohtanut sanojasi... niitä, jotka lausuit, ennenkuin menimme sisään.\nNe soivat kaiken aikaa korvissani, ihan kaiken aikaa... ja kaikesta\nhuolimatta minä uskoin niihin. Sinä olit niin sama kuin ennen, ilmeet,\nmielialat, kaikki sinussa syttyi ja sammui hetkessä. Sinä olet pysynyt\nyhtä poikamaisena kuin ennenkin, mutta sinuun on tullut katkeruutta...\nKonrad, kun näin sinun taistelevan... mielestäni väärän asian\npuolesta... niin sain vastustamattoman halun puhua sinulle...\n\nHe kulkivat Kaivopuistoa kohti. Konrad Löf tuijotti suoraan eteensä,\nsulkeutuneen ja tyytymättömän näköisenä.\n\n-- Eikö ole omituista, että nyt voin näin helposti puhua sinulle.\nEnnen, silloin kun vielä olimme yhdessä, olisin ennemmin kuollut kuin\nsaanut sanotuksi, mitä liikkui sydämessäni. Mutta tuleva avioliittoni\non ikäänkuin jokin varustus. Olen niin paljon miettinyt näinä aikoina\nja tullut vanhaksi. Se on totta, Konrad, minä olen mielestäni monta\nvuotta vanhempi kuin viimeksi tavatessamme... Oi, minä kärsin kovasti\nsilloin erotessamme. Minä odotin ja toivoin, että olisit sitkeästi\ntavoitellut minua, taistellut ja ponnistellut saavuttaaksesi minut\njälleen. Mutta kun sitten loittonit yhä etäämmälle, niin melkein\nvihasin sinua. En ymmärtänyt, että luonteesi oli niin ylpeä... enkä\nymmärtänyt edes omaa ylpeyttäni... Sitten tuli Eerik, joka on niin\ntasainen, johon voi niin täydelleen luottaa. Hän on minulle vankka tuki\narkielämän ja käytännön huolissa ja minä olen sellainen, että tarvitsen\nsitä ja kaipaan sitä... Mutta sinä olet lapsuuteni sankari... Aina,\nsilloinkin, kun tuskin sitä uskoit, olen sisimmässäni ollut ystäväsi.\nSinun menestyksesi on minulle kallis asia ja kun kuulen sinusta jotakin\nikävää, niin se koskee minuun... Hyvä Konrad, etkö voi taipua? Etkö voi\npalata isäsi luo, joka odottaa sinua, jolla ei muuta ole kuin sinä.\nKuulethan, kuinka sydämestäni sinua pyydän.\n\nKonrad Löf pudisti hitaasti päätään.\n\n-- Sinä näet turhaa vaivaa, Camilla, sanoi hän lyhyesti.\n\nSyntyi äänettömyys. He olivat ehtineet puiston varjoon.\n\n-- Sano minulle Konrad, jatkoi Camilla värähtävin äänin, -- jos en\nolisi ollut niin lapsellinen ja ylpeä silloin, erotessamme, jos olisin\nlähestynyt sinua, ollut hellä ja taipuvainen sinulle, olisiko silloin\nkaikki toisin? Sano olenko... olenko minä syypää sinun kohtaloosi?\n\nSilloin kirvelevä katkeruus kuohuttaa taas Konrad Löfin rintaa.\n\n-- Kuinka hyvin minä sinua ymmärrän, Camilla! Naisen ainoa kunniamerkki\non hänen tähtensä rappiolle joutunut mies. Joka ikisen tytön\nturhamaisuus toivoo sellaista. Se luo niin mielenkiintoisen entisyyden\nja lahjoittaa kuiskailevien huhujen kunniakehän... Ja kuinka osuvasti\nsinä mainitsitkaan \"varustuksestasi\", kuten avioliittoasi suvaitsit\nnimittää. Kun olin auttavan käden tarpeessa, sinä vaadit itsellesi\nrauhaa. Mutta nyt, varustuksestasi, sinun sopii ojentaa pikkusormesi ja\ntaluttaa eksynyttä, nostaa vaipunutta. Se on niin armeliasta ja\nkiitettävää... Mutta minä en ole ensinkään sen tarpeessa. Voit\ntuudittaa omantuntosi mitä vaikeimpaan rauhaan minuun nähden. Sillä\nminä, minä löysin rakkauden sieltä, mikä sinulle olisi kauhistus.\nMinulta ei kysytty mitä tein, mikä olin, miksi aioin. Minua vain\nrakastettiin, koska siihen oli pakko, kurjimpina hetkinänikin\nrakastettiin, mitään toivomatta. Ja sen rakkauden minä luulen osaavani\nsäilyttää.\n\nKuka voi lopultakaan sanoa, millainen naissydän on? Oliko siinä, mitä\nKonrad sanoi rakkaudestaan, hieno, syvään pistävä piikki, vai oliko\nkatkera äänensävy riittävä järkyttämään nuoren tytön sydämen? Joka\ntapauksessa hän tarttui hermostuneine käsineen nuorukaista käsivarteen,\nkyynelkosteus kihosi hätääntyneisiin silmiin ja hän puhui vaikeasti,\nkatkonaisesti, toisinaan kuin muistojensa hurmioon vaipuen:\n\n-- Oi, älä loukkaannu, Konrad, älä suutu. Minä en tahtonut pahoittaa\nmieltäsi... Sinä olet väärässä, mutta minä en kykene sitä sinulle\nosoittamaan... Sanoinhan jo, että sinä olet lapsuuteni sankari. Kun\nmuistan aurinkoisia leikkitanhuita, niin sinä kuulut niihin, sinä\nelävöität ne. Ja kun muistelen orastavia tunteita, niin sinä olet\nniiden valtias. Ja minä muistelen niitä usein... Sinä elät minun\nmielikuvissani, rohkeana, kauniina, alati mieleltäsi vaihtelevana ja\nminä rakastan sinua niissä, nyt ja aina... Oi, rakastanhan minä\nsulhastanikin, toisella tapaa... sanoakseni vanhasti ja vakavasti.\nMutta sen rinnalla elää toinen rakkaus, se, joka kohdistuu sinuun,\njonka kutsun esiin haaveen hetkellä ja joka on puhdas ja korkea. Minä\nen häpeä sitä, Konrad, mitään pahaa siinä ei voi olla... -- Ja nyt olet\nsinä löytänyt rakkautesi, Konrad... Kuinka rukoilen jumalaa, että\nolisit onnellinen... että se nostaisi ja kannattaisi sinua voimakkain\nsiivin... että se tekisi sinusta sellaisen miehen, jota unelmani\nodottavat... Sallithan sinä, että toivon sinulle hyvää, kuinka\nsaattaisi se sinua loukata... Ymmärräthän, että tahtoisin säilyttää\nhaaveitteni ystävän sellaisena, ettei ristiriita ja katkeran eron\nkarvaus himmentäisi sen kirkasta kuvaa...\n\nHänen kasvonsa olivat vaaleat liikutuksesta, sieraimet värähtelivät ja\nouto hurmio kuulsi silmien syvyydessä. Hän puristi nuorukaisen käsiä\nkuumentunein, hermostuneesti liikkuvin sormin, vavahtelevat huulet\ntapailivat hetken sanoja ja kuiskasivat sitten:\n\n-- Suutele minua vielä kerran, Konrad.\n\nJo tytön puhuessa oli Konrad tuntenut kosteuden kihoovan silmiinsä.\nHaikea kaipaus viilsi häntä, kun hän kumartui, painaakseen huulensa\nnoille verettömille huulille.\n\nMutta samassa jo riehahtaa hänen sydämessään. Ihon tuttu tuoksu\nvälähyttää sumuisen kuvan jostakin aikaa sitten menneestä. Salaman\nnopeasti tulvehtii hänen sydämessään kuin hämärä koston tunne, miehisen\nvoiman ja valloittamisen halu, ties mikä. Hän kiertää lujasti\nkäsivartensa tytön ympärille ja suutelee häntä rajusti. Camilla vetää\npäänsä taaksepäin.\n\n-- Oi, ei niin... ei niin, Konrad.\n\nMutta nuorukaisen rinta nousee ja laskee valtavin aalloin, hengitys\nhuohottaa, silmistä leimahtaa polttava säde ja hän puristaa uudelleen\nCamillan syliinsä.\n\nSamassa hän jo työntää hänet pois, päästää hänet, perääntyy. Ja kun hän\nnäkee tytön horjuvana, kalvenneena ja vapisevana, niin kuuma häpeän\nlaine nostaa veren otsalle ja silmät väistyvät maahan.\n\n-- Nyt häpeän sinua, Camilla, kuiskaa hän tukahtuneesti.\n\nVielä kerran hän luo aran katseen kalpeaan tyttöön.\n\n-- Jää hyvästi, hän sanoo, ja poistuu miltei juosten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästessään huoneeseensa on Konrad Löf yhä vielä sekavan mielialan\nvallassa. Hänen rinnassaan soi yhtaikaa kumea riemu ja hiljainen\nnyyhkytys. Epämääräinen, yhä kasvava halu johonkin hurjaan tekoon\nkuohuttaa taas hänen sydäntään.\n\nPostiluukusta on pudotettu kirje; hän riuhtaisee sen auki.\n\n    'Ojennan alamaisesti käteni onnitteluasi varten: olen tänään\n    suorittanut tutkinnon ensi osan.\n\n    En viitsi enempää rimputtaa puhelinta. Jos palaat ennen puolta\n    yötä, niin tule Königiin. Siellä me kaikki sinua odotamme.\n\n                                                      Aromaa.'\n\nHeti paikalla Konrad tilaa auton.\n\nJa kun hän hetkeä myöhemmin ilmaantuu yksityishuoneen kynnykselle, ovat\nhänen silmänsä omituisen syvät ja loistavat ja vaaleilla kasvoilla\nväikkyy kaunis, surumielinen hymy.\n\n-- Terve, tekniikan kandidaatit! Kas täältä minä teidät jälleen löydän,\nteidät, joiden käsi miehevästi sopii käteen, teidät ja ilmapiirin,\njossa ihminen, vaimosta syntynyt, vapaasti voi hengittää. Täällä ei\nkysytä, millä tuolilla istun, montako minulla on ristiä rinnassa, mikä\non kunniani asteluku mädänneen maailman mittapuussa. Täällä ei tarvitse\nhapuilla sanoja, jotka kuitenkin ovat vain pintaa ja peitettä. -- Minä,\njoka olen kaiken heittänyt kuin mustan virran vietäväksi, minä olen\ntänään nähnyt, kuinka sitä, jonka alla kosken nielu jo ärjyy, haaveen\nkultamaa itsestänsä lähenee. Kaivattu käsi ojentuu, turhaan etsitty\nsydän aukeaa, suljettu sielu karistaa kuorensa. Veljet, toverit!\nMatalat ja pienet ovat ihmisten päämäärät. Ei ole oikeata, ei väärää\ntietä mitään, on vain sykkivä elämä itse, kuin metsässä tuulen humu,\nvain kiitävän hetken korskea, surumielinen uljuus.\n\nJo huomaa hän toisten vaiteliaan hämmästyksen, pysähtyy, nakkaa päätä,\nhuitaisee kädellään.\n\n-- Lorua... sanoja... turhuutta. Älkää sitä kuunnelko. Älkääkä luulko,\nettä ryhdyn pitämään onnittelupuheita. Laulua minä ehdotan, laulua,\njoka sytyttää riemun rintaan kuin entisinä aikoina:\n\n    Ota sinä ilo irti elämästä\n    ja täytä se pimeyden lovi.\n    Myöhäistä on silloin, kun tuonen maille tullaan\n    ja madon suu on viimeinen ovi.\n\nJa kuitenkin, kun Konrad Löf aamuyöstä kulki Aromaan rinnalla kotiin,\nsanoi hän masentuneena, hiljaa, pitkän äänettömyyden jälkeen:\n\n-- Sinä tiedät minusta enemmän kuin kukaan muu. Käteni ovat sidotut,\nenkä minä sitä kadu, enkä valita. Mutta minä en kestä tätä. Mikä\ntahansa saattaa muuttua oikeaksi, jos suorittajan persoona on kyllin\nvoimakas polttamaan kuonan pois. Mutta minä... minusta ei ole\nsemmoiseen. Minä vain en löydä raidetta, joka ei allani katkeaisi.\n\n\n\n\nII\n\nSEIKKAILU MERELLÄ\n\n\nOli keskikesä.\n\nVielä myöhään sydänyön aikana Konrad Löf istui huoneessaan lukien\nmuuatta englanninkielistä kirjaa, josta hän sanakirjan avulla pyrki\nsaamaan selkoa. Hän ei ollut sytyttänyt valoa, mutta hämärä oli niin\nsakea jo, että se vaivasi hänen silmiään. Hän huoahti, siirsi kirjat\nsyrjään ja jäi hetkiseksi katselemaan ikkunasta ulos. Harvinaisen\ntiheää usvaa leijaili ilmassa; katukivet olivat aivan märkiä, mikäli\nniitä saattoi nähdä.\n\nHän oli ilmeisesti laihtunut. Hänen piirteensä olivat käyneet\nhuomattavasti terävämmiksi, ja jos hänen kasvonsa olisivat olleet\nvähemmän ruskeat, olisi niiden kalvakkuus varmaankin pistänyt silmään.\n\nTaas epäileviä mietteitä alkoi risteillä hänen aivoissaan. Muisti\npalautti synkkiä kuvia, joita hän oli nähnyt sadottain: rauhallisia\nkoteja, jotka olivat muuttuneet Bakkuksen temppeleiksi; joissa\ntylsistyneitä ihmisiä virui puolihorroksissa tuoleilla, taikka joissa\nnuoret tytöt puolipukimissaan tanssivat lätäköiden ja särkyneiden\nlasien peittämällä pöydällä. Hän oli niissä käynyt, nähnyt kaiken\nnopealla silmäyksellä ja taas mennyt. Se oli jättänyt jälkiä hänen\nhermostoonsa ja muuttanut iloisen katseen synkäksi ja katkeraksi.\n\nVaikka hänen järkensä ei voinut kumota Jäkälän suunnitelman\nperusteluja, niin hänen herkkä sydämensä vieroksui niitä. Hän ei voinut\npitää katsettaan tarmokkaasti suunnattuna tulevaisuutta, päämäärää\nkohti ja unohtaa nykyisyyttä. Hän oli liikaa impulsiivinen. Kesän\nkukkien tuoksu, laineiden laulu, ohikiitävän hetken kevytmielinen ilo,\nkaikki se oli hänelle enemmän kuin järkähtämätön, kolkko työskentely\nasetetun tarkoitusperän saavuttamiseksi. Katsellessaan siinä sumuista\nyötä hän haikean kaipuun vallassa muisteli jotakin kaukaista\nmetsälampea, jonka poukamassa yksinäinen onkimies harjoittaa pyyntiään.\n\nSitten hän johtui ajattelemaan tarmokasta valtiomiestä, joka keksii\nnerokkaan hyökkäyssuunnitelman ja valmistaa vuosikausia armeijaa sitä\nvarten, hankkii murhakoneita, punoo juonia. Kuinka ei tällainen mies\nmielikuvituksessaan kuule niitä hätähuutoja, näe sitä kurjuutta, jonka\nhänen suunnitelmansa täytäntöönpano vaatii? Kuinka hänellä voi olla\nvoimaa kylmästi sivuuttaa laskelmissaan kaikki tuo?\n\n\"En kestä tätä\", ajatteli hän taas itsekseen, kuten niin usein viime\naikoina. \"Jos vielä pääsisin tavalliseen työhön kiinni, kuinka toisin\nsitä nyt tekisinkään. Kuinka mielelläni uhraisin kaikki voimani Jäkälän\nsuunnitelman hyväksi, jos saisin tehdä jotakin muuta, jotakin, mitä\ntahansa, mutta ei tätä... ei tätä. Uhraisinkohan?... Eiköhän se ole\nharhaluulo jälleen? Ei minusta lopultakaan ole mihinkään... Kuinka\nturhia ovat nämä mietteenikin?\"\n\nAavistuksellinen valon kajo ilmoitti aamun lähenevän. Hän nousi, alkoi\nriisuutua. Silloin puhelin kilisi. Synkkä pilvi kulki yli hänen\notsansa, kun hän tarttuu kuulotorveen.\n\n-- Onko Löf?\n\n-- Puhelimessa.\n\n-- Ojala täällä. \"Haukka\" on ajanut karille sumussa, meripimeässä. Se\non Leppäsaaren itäpäässä. Vänttinen soitti, he ovat jättäneet yhden\nmiehen vahtiin ja soutaneet itse pikku veneellä maihin... Kuule, \"Alli\"\non nyt rannassa, tavallisessa satamassaan. Ota heti auto ja aja sinne.\nSinä olet siellä tunnin päästä. Ota miehet mukaasi ja tee sitten mitä\nparhaaksi näet. Vuoto kuuluu olevan aivan mitätön, mutta alus on\npahasti karilla kiinni... En minä tiedä enempää, mutta koeta joutua.\nSumu haihtuu kyllä, kun aurinko nousee, mutta silloin on myöskin vaara\nkäsillä... Terve sitten ja soita heti kun voit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlli on pieni mutta nopeakulkuinen moottorivene ja nyt kiitää se täyttä\nvauhtia kesäistä, sumun kattamaa merta pitkin. Aurinko on nousemassa,\ntuuli viriää ja kiihtyy. Usva häälyy kuin huntu ja ohenee ohenemistaan;\nsen sylistä sukeltaa yhä uusia saaria näkyviin.\n\nKonrad Löf seisoo keulakannella ja tuijottaa etäisyyteen. Rinta\nkohoilee vauhdin synnyttämän vapauden tunteen vallassa, mutta samalla\nkaihertaa sitä kipeä, hapuileva kaipuu. Kuinka ihana on yö ja loputon\nmeri! Se kiihtää ja viekottaa, kutsuu rannattomille ulapoilleen. Orpo\ntunnelma täyttää mielen; hän on yksinään; polyteekkarit, ainoat\ntoverit, ovat aikoja sitten hajaantuneet mikä minnekin, mutta häntä\nsitoo tämä helvetillinen työ... Hän vetää raikasta aamuilmaa keuhkonsa\ntäyteen ja laulaa, laulaa taas, kuten entisinä, valoisina aikoina:\n\n    Mitä huolin minä huolistani!\n    Teen maljan taas itselleni.\n    Sen maljan kun pohjahan nautin,\n    niin haihtuvat taas huoleni.\n\nEdessä, hieman oikealla, näkyy pieni tumma pilkku niinkuin matala\npitkähkö kivi. Konrad Löf kohottaa kiikarinsa ja tarkastelee sitä:\nsehän on vene, joka keinuu kuin irti päässeenä yhä kasvavilla\naamu-aalloilla. Ilmeisesti se on pieni moottorivene, mutta kone ei käy;\njoku istuu liikkumattomana tuhdolla.\n\nNyt veneessäolija on havainnut \"Allin\". Hän nousee, tähyilee hetken ja\nalkaa sitten liehuttaa jotakin valkeata, varmaankin hän on joutunut\ntuuliajolle; kone kai on mennyt rikki... Mutta mitä, sehän on nainen,\naivan selvästi! Ja yhä vimmatummin heiluu valkea liina kädessä...\n\nAlli syöksyy yhä lähemmäksi ja Konrad Löf katsoo ja katsoo. Mitä?...\nEihän se voi olla mahdollista! Ja kuitenkin, hän ei voi erehtyä:\nveneessä seisoo kaunis rouva Vikman kalpean ja hätääntyneen näköisenä.\nNyt tuntee hän jo Konrad Löfin ja ilon puna kohoaa kasvoille.\n\n-- Ah, tekö se olette, herra Löf, tekö se todellakin olette! Kuinka\nkiitän jumalaa, että huomasitte minut, huudahtaa hän vilpittömästi,\nsamalla kuin pelastuksen riemu saa hänen kyynelten punaamat silmänsä\njälleen kostumaan.\n\nMutta Konrad Löfin muoto synkkenee ja ohimosuonet kohoavat esille.\nSiinä oli taas yksi niitä, jotka häpesivät sitä, että hän oli astunut\nheidän kynnyksensä yli ja puristanut heidän kättään. Hän kysyy kylmästi\nja asiallisesti:\n\n-- Miten ihmeessä te rouva olette täällä tähän aikaan?\n\n-- Voi, herra Löf, minä olen ollut täällä koko yön. Minä lähdin illalla\nviemään miestäni yhdeksän laivalle, meidän huvilastamme, tiedättehän.\nNiinhän minä olen tehnyt monen monet kerrat. Mutta kun käännyin kotiin,\nniin kone seisoi vähän matkan päässä. Jo silloin oli hiukan usvaa\nmerellä. Minä osasin muuttaa kynttilän ja kone lähtikin sitten taas\nkäyntiin. Mutta sumupilvi oli nopeasti kasvanut paksuksi kuin seinä.\nMinä en nähnyt kuin vähän matkaa eteeni, lopuksi vain muutaman metrin.\nOli pakko hiljentää vauhtia, enkä minä enää tiennyt, missä olin. Voi,\nminä ajoin ja ajoin hiljalleen niin kauan kuin bensiiniä riitti. Mutta\nsitten loppui sekin ja minä olin aivan neuvoton. Meri oli onneksi aivan\ntyyni, mutta kyllä tämä yö on silti ollut kauhea.\n\n-- Kauaksi te olette eksynyt huvilaltanne, huomauttaa Konrad Löf. -- No\nniin, meiltä te kyllä saatte bensiiniä.\n\n-- Voi, herra Löf, mitä se auttaa, kun en yhtään tiedä, missä olen.\nRupeaa tuulemaan ja minä pelkään. Tehkää niin hyvin ja opastakaa minut\nperille.\n\n-- Siihen meillä ei nyt ole mitenkään aikaa, vastaa Löf otsaansa\nrypistäen. -- Ei millään muotoa.\n\nMutta sitten jotakin välähtää hänen mieleensä. Hän nakkaa päätä ja\nsilmät säihkyvät oudosti.\n\n-- Mutta te voitte tulla veneeseen, tulla mukaan. Kun työmme on tehty,\nsaatamme teidät kotiin.\n\nJa kun hän on auttanut rouvan \"Alliin\", hän miltei huutaa:\n\n-- Niin, te saatte nyt nähdä, kuinka trokarit työskentelevät. Hah, hah!\nEikö se ole sopiva loppu öisille seikkailuillenne... Miehet, tässä on\ntullivirkamiehen rouva, minulla on kunnia esittää hänet teille. Ei ole\nhaitaksi hänen miehensä ammatille jos hän nyt tutustuu meidän\npuuhiimme. Hanat auki! Täysi vauhti päälle! Ja sitokaa pikku vene niin\nlujaan, ettei se matkalla irtaannu... Eteenpäin! Yhä kiivaammin! Sillä\nlailla!... Elomme päivät ovat elämyksistä rikkaat ja hylkiöiden kohtalo\non armollinen!\n\nSitten hän kääntää rouvalle selkänsä, menee jälleen keulakannelle\nseisomaan ja hyräilee siellä jotakin yrmeänä ja epäkohteliaana, kädet\ntaskuihin sullottuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeppäsaari aamuauringon viistojen säteiden kultaamana!\n\nKarille ajanutta Haukkaa ei vielä näkynyt; se oli varmaankin pitkän\ntuuhealeppäisen niemen suojassa. Vauhtia hiljennettiin ja eteneminen\ntapahtui varovammin; eihän voinut tietää, mitä oli odotettavissa.\n\nTuuli kantoi korviin joitakin teräviä ääniä, ikäänkuin vasaran lyöntejä\njotakin kumahtavaa pohjaa vasten. Konrad Löf komensi kaikki\nkyyristymään moottorin pohjalle ja hiljensi vieläkin vauhtia.\n\nJo pääsee Alli niemen takaa ja kimmeltävä ulappa avartuu sen eteen.\nSiellä, noin puolen kilometrin päässä, köllöttää Haukka hieman\nkallistuneena. Mutta siellä näkyy miehiä, yksi kaksi, neljä miestä ja\nsuuri moottorivene seisoo liikkumatta aivan lähellä... Nyt ovat miehet\njo huomanneet Allin, he hyppäävät moottoriinsa, joka lähtee täyttä\nvauhtia Allia kohti...\n\n-- Jyrkkä käännös ympäri! Pieni vene irti! Katkaiskaa vetoköysi. Ja\npysykää kumarruksissa, ne ovat Lehtiön miehiä!\n\nTerävinä kajahtavat Konrad Löfin komentosanat ja Alli tekee kauniin\nkäännöksen samalla kuin sen vauhti jälleen lisääntyy. Rouva Vikmanin\npieni ulkolaitamoottori jää kellumaan vaahtoihin.\n\nSamassa pamahtaa laukaus, toinen, kolmas. Kuulat vinkuvat ilmassa ja\nroiskuttavat korkealle vettä aivan Allin vierestä.\n\n-- Ne ampuvat suoraan päin! Laskekaa niemen taakse ja niin lähelle\nrantaa kuin voitte, huutaa Löf jälleen.\n\nJa sitten:\n\n-- Jos me joudumme heidän käsiinsä, olemme hukassa. He ovat jotenkin\nsaaneet tietoonsa Haukan haaksirikon ja aikovat takavarikoida sen...\nkostaa entiset kolttoset... Siellä on itse Lehtiö, joka taas on\nvapaalla jalalla... Mitään armoa ei ole odotettavissa.\n\nSitten Konrad Löf tempaa nopeasti pelastusrenkaan ja työntää sen rouva\nVikmanin kaulaan.\n\n-- Hiljentäkää... Lähemmäs rantaa... Rouvan ja minun on yritettävä\nmaihin niin kauan kun he eivät ole vielä selvillä, kuinka monta ja ketä\nmeitä on täällä... Ajakaa sitten seuraavan niemen ympäri ja suoraan\nulapalle... Ja antautukaa, muuten he ampuvat teidät upoksiin...\nAntautukaa ajoissa, he eivät tapa teitä. Mutta älkää henkenne uhalla\npuhuko mitään meistä, vaan sanokaa, että olitte kahden.\n\nAlli hiljentää vauhtiaan. Konrad Löf luo vielä nopean silmäyksen\nniemen kärkeen, mutta Lehtiön miehet ovat toki vielä sen takana. Sitten\nhän tarttuu tuimasti kalpean rouvan käteen.\n\n-- Rohkeutta! Hypätkää, se on ainoa mahdollisuus! He tuntevat teidät ja\nhe tuntevat minut... tämä on ainoa pelastuskeino... Nyt!\n\nHän on riuhtaissut pelosta taintumaisillaan olevan rouvan mukanaan\nmereen. Vettä on vielä kainaloon saakka. Hän miltei kantaa rouvaa\nsylissään ja rientää kaikin voimin rantaa kohti.\n\n-- Antakaa mennä, huutaa hän vielä miehilleen kättään heiluttaen ja\nAlli kiitää kuin lintu toista niemenkärkeä kohti.\n\nHän tuntee hien pisartuvan otsalleen huolimatta viileästä kylvystä.\nOnnistuuko tämä? Ehtivätkö he leppien suojaan? Ranta lähenee, mutta\nrouvan jalat eivät enää kestä. Kun vettä on vain polviin saakka, tempaa\nKonrad hänet syliinsä ja ponnistaa henkensä edestä maata kohti.. Siinä\non vallinmuotoinen rantaäyräs, jonka päällä kasvaa muutamia vaivaisia\npensaita. Huohottaen hän heittäytyy taakkansa kanssa sen taakse ja luo\nsitten kuoleman jännityksessä silmänsä merelle. Sekunti... kymmenen\nsekuntia... Siinä syöksyy Lehtiön komea Hai niemen takaa... Onko hän\nhuomannut? Laskeeko hän rantaan?... Mutta ei, suunta on suoraan Allia\nkohti. Taas pamahtaa kivääri, mutta samassa Alli on jo toisen niemen\nsuojassa... Ah,, varsin pian se kyllä on joutuva kiinni... Kunhan\nmiehet ymmärtäisivät jo heti seisottaa koneen, niin ei olisi enää\nvaaraa ampumisesta.\n\nNyt katoaa Haikin niemen taa. Nopeasti tempaa Konrad Löf hiljaa\nuikuttavan rouvan jälleen syliinsä ja kantaa hänet syvälle\nleppätiheikköön. Jumalan kiitos, pahin näyttää nyt olevan ohitse.\n\n-- Tämähän on hirveätä, valittaa rouva Vikman yhä itkien. -- Minä olen\naivan märkä. Miksi te pakoititte minut hyppäämään mereen? Saarihan on\naivan autio, me emme pääse koskaan täältä.\n\nKonrad Löf ei juuri häntä kuuntele, mutta vastaa kuitenkin jotakuinkin\ntylysti:\n\n-- Se ei ole pahinta, rouva. Jos minä olisin joutunut heidän käsiinsä,\nolisin mennyttä miestä, ja te tiedätte varsin hyvin, mistä syystä. Ja\nte! Tullivirkamiehen rouva! He olisivat kyllä saaneet selville, kuka te\nolette, ja silloin teillä ei olisi ollut odotettavissa mitään hyvää\nnoilta roistoilta... sitäpaitsi, emme me suinkaan vielä ole päässeet\nheistä.\n\nNuorukaisen viimeiset sanat saivat rouvan vaikenemaan säikähdyksestä ja\npelosta. Mutta Konrad Löf itse kuulosteli jännittyneesti merelle. Ei\ntoki enää ammuttu, eikä ihmishenkiä ollut vaarassa. Nyt oli varmaankin\nHai jo saavuttanut Allin ja hän oli laskenut oikein arvellessaan, ettei\nLehtiö kuitenkaan uskaltaisi tahrata käsiään vereen ilman aihetta.\n\nNyt kuului moottorin tykytys jälleen. Se läheni, kiertäen saaren toista\npuolta. Konrad kehoitti rouva Vikmania pysymään ääneti paikallaan ja\nhiipi itse varovaisesti eteenpäin leppien suojassa. Aivan oikein. Hai\nläheni hiljaa, vetäen Allia perässään. Nähtävästi he eivät niin vain\nhalunneet jättää Haukkaa... Nyt he laskivat ankkurin. Sitten heitettiin\nLöfin kaksi sidottua miestä Hain pohjalle niin säälimättömästi, että\nheidän valitushuudahduksensa kuului myötätuulessa tänne saakka... Ja\nnyt! Lehtiö miehinensä siirtyy kiväärit kädessä Alliin. He menevät\nkarilla kellettävän Haukan luo. Kolme miestä astuu sisään, mutta neljäs\najaa Allilla kiinni rouva Vikmanin pienen veneen ja jää sitten pitkän,\nleppäisen niemen kärkeen vahdiksi... Nähtävästi eivät Lehtiön miehet\nhalua tulla toista kertaa yllätetyiksi.\n\nSilloin välähtää Konrad Löfin päähän uskalias tuuma. Hetken hän\ntähystelee, arvioi mahdollisuuksia. Sitten hän hiipii takaisin rouvan\nluo ja kuiskaa tälle:\n\n-- Minä jätän teidät nyt yksin. Olkaa hievahtamatta, ääntä päästämättä,\nmitä tahansa kuulettekin. Jos onnistun, on se samalla teidänkin\npelastuksenne. Jos minun käy huonosti, niin teillä on kaksi\nmahdollisuutta: joko huutaa ja näyttäytyä noille tylyille miehille, tai\nsitten jäädä tänne. Suosittelisin omasta puolestani jälkimmäistä. Kun\npäivä nousee, ei teidän enää ole vilu, vaikka olettekin märkä. Tämän\nsaaren toisessa päässä on kalasauna, olen varma, että siellä on\ntulitikkuja. Aluksia kulkee tästä niin usein ohi, että nälkään ette\nkuole, se ei ainakaan ole luultavaa. Ja jos teette suuren tulen\nrannalle, on todennäköistä, että se hyvin pian huomataan. Eihän\nluotsitupakaan ole kaukana.\n\nTuskan vallassa on rouva kuullut hänen sanojaan.\n\n-- Te ette saa jättää minua yksin, herra Löf.\n\n-- Ei ole muuta mahdollisuutta.\n\n-- Voi, sehän on kauheata. Mitä te sitten aiotte?\n\n-- Koetan saada heidän moottorinsa haltuuni.\n\n-- Mutta hehän ampuvat teidät!\n\nKonrad kohauttaa olkapäitään.\n\n-- Ei, ei, te ette saa jättää minua. Tehän menette suoraan surman\nsuuhun, enkä minä edes ymmärrä, mikä teidän tarkoituksenne oikein on.\nEn minä uskalla olla täällä yksinäni. Voimmehan me odottaa, kunnes he\novat menneet ja sitten yhdessä tehdä merkkitulet. Voi, hyvä herra Löf!\nÄlkää toki jättäkö minua!\n\nJa rouva itkee hiljaa, ihan äänettömästi, kuumien kyynelten vieriessä\nkalpeita poskia pitkin.\n\nKonrad Löf katselee häntä hetken aikaa ja hänen otsansa synkkenee.\n\n-- En juuri ole sopiva seuramies rouvalle. Sehän on muistaakseni oma\nmielipiteenne.\n\nRouva tarttuu kiihkeästi häntä käteen ja puristaa sitä polttavin\nsormin.\n\n-- Voi, herra Löf, herra Löf.\n\nMutta Konrad tuijottaa jurosti maahan. Sitten päättävä ilme jälleen\nnäkyy hänen kasvoillaan.\n\n-- Älkää olko huolissanne, hän sanoo. -- Mikään vaara ei teitä uhkaa,\nymmärtääkseni.\n\n-- Mutta te, mutta te...\n\nKonrad Löf katsoo häneen kummallisesti; hänen silmissään on uneksiva ja\nsamalla kolkko hohde.\n\n-- Mitäs minusta... Jääkää hyvästi.\n\nJa niin hän lähtee, jättäen rouvan kyyristyneeseen asentoonsa\nitkemään. -- -- --\n\nHän hiipii vatsallaan veteen ja jättäytyy aaltojen varaan; nämä käyvät\ntasaisina, mutta kuitenkin riittävän korkeina tarjotakseen hänelle aika\najoin hiukan suojaa. Niemen kärjessä oleva vahtimies ei voi nähdä tähän\npaikkaan, ja nuo kolme, jotka ovat Haukassa, tekevät työtä niin\nahkerasti, että onnistumisen mahdollisuuksia kyllä on. Hän sukeltaa,\nnostaa vain sen verran päätään, että saa siemaistuksi ilmaa ja sukeltaa\njälleen. Pääseekö hän perille, ankkurissa kiikkuvan Hain luo? Jos hänet\nhuomataan, on hän varmasti kuoleman oma.\n\nYhä suurempana, yhä lähempänä kuvastuu Hain harmaa kylki. Hän on\nsuorittanut jo puolet matkasta, kaksi kolmannesta... Vielä muutama veto\nja hän on veneen luona... Nyt hän pääsee jo sen suojaan ja hengähtää\nhelpotuksesta... Nyt hän tarttuu ankkuriketjuun toisella kädellään ja\nkoettaa toisella kohottaa ankkuria. Se on lujassa, hyvin lujassa, mutta\nkun hän ponnistaa kaiken voimansa se vihdoinkin antaa perää. Varovasti\nhän vetää sen yhä lähemmäs; vene lipuu jo hiljaa ja nyt on kiire. Hän\nsaa ankkurin viimein käteensä, kietaisee ankkuriketjua sen sakarain\nympärille ja jättää sen sitten veden pintaan riippumaan... Nyt ui hän\nveneen keskikohdalle, tavoittaa äärimmäisellä ponnistuksella sen\nreunan, vetää itseään varovasti yhä ylemmäs ja ylemmäs, kaiken aikaa\ntarkasti pitäen silmällä Haukan miehiä. Jo pyöräyttää hän ruumiinsa yli\nlaidan... on veneessä ja tekee hiljaisuuseleitä sidotuille,\nällistyneille miehilleen, jotka veneen pohjalla maaten tuijottavat\nhäneen kuin kummitukseen. --\n\nSeuraavana hetkenä humahtaa Hain suuri moottori täydellä voimalla\nkäyntiin. Vene vavahtaa, sitten se tuntuu hypähtävän ilmaan ja syöksyy\nkauniissa kaaressa, perän vaahdotessa korkeina kuohuina, leppäisen\nsaaren taa.\n\nHaukassa olevat miehet ällistyvät ensin niin, että he eivät tuokioon\nosaa tehdä mitään. Sitten he tempaavat kiväärinsä ja useita laukauksia\npamahtaa. Mutta Hai on silloin jo miltei saaren suojassa ja jatkaa\nhirmuisella vauhdilla kulkuaan. Kun yhtäkään päätä ei näy yli laidan,\neivät Haukan miehet osaa ajatella muuta kuin että joku sidotuista on\nonnistunut pääsemään kaikesta huolimatta irti.\n\nKonrad Löf on leikannut miestensä siteet ja seisoo nyt peräsimeen\nnojaten, hurjasti hurraten ja heiluttaen likomärkää lakkiaan.\n\n-- Hurraa! Kas se kauppa veteli! Jos teille jäi Alli, niin meillä on\nHai, ei ole vaihdossa valittamista!\n\nHän ohjaa luotsitupaa kohti täydellä vauhdilla.\n\n-- Saadaanpa nähdä, kuka Haukan perii, jatkaa hän yhä hurjan ilon\nvallassa. Hänen silmänsä säihkyvät ja kasvojen ilme on ikäänkuin\nkirkastunut seikkailun hurmiosta.\n\nKun Lehtiö näkee Hain kiitävän luotsitupaa kohti, ymmärtää hän heti,\nmikä on tarkoituksena. Alli ajaa nopeasti karilla olevan Haukan\nrinnalle, joitakin laatikoita nostetaan kiireesti toisesta veneestä\ntoiseen ja sitten aikaa nopea pako.\n\nMuuan Löfin miehistä on ojentanut kiikarin ja seuraa heidän puuhaansa.\n\n-- Yrittäkää vaan, sanoo hän vahingoniloisena. -- Ette siihen\npaljoakaan lastaa, siinä on melkoinen vuoto.\n\n-- Onko Allissa vuoto? kysyy Löf.\n\n-- Ne saivat ammutuksi perän läpi ja kuula vei melkoisen kappaleen\nmennessään.\n\nHeti paikalla Konradin päässä syntyy uusi ajatus. Hän hiljentää vauhtia\nja tarkkaa vihollistensa pakoa huolellisesti. Jos kerran Alli vuotaa,\nniin ei ole pelkoa siitä, että he palaisivat. Hän hiljentää yhä ja\nodottaa. Nyt katoaa Alli saarten suojaan. Silloin Konrad pyörtää\nhitaasti ja palaa Haukan luo.\n\nLehtiön miehet ovat saaneet sen melkein kuntoon. Hän komentaa miehet\ntyöhön ja auttaa itse minkä voi. Kuluu puolituntinen. Silloin hyppäävät\nkaikki veteen, matalalle karille. Huutoa, ponnistusta hetkinen ja\nHaukka kiikkuu vapaana aalloilla.\n\n-- Te viette sen määräpaikkaan. Siellä on kaikki kunnossa, sanoo Konrad\nLöf. -- Minä pidän huolta Haista, kun ensin olen vienyt sillä tuon\nrouvan kotiin.\n\n-- Osaatteko te? kysyy muuan miehistä.\n\n-- Huonosti minä tätä merta tunnen, mutta sen verran luulisin aivan\nhyvin osaavani. Ja onhan minulla merikortti. Ainahan siitäkin on apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löf on ajanut kiinni rouva Vikmanin pienen veneen, sitonut sen\nlujasti Hain perään ja pannut sitten koneen käymään täydellä voimalla.\nKun hän kuulee, kuinka moottorin humu yhä kiihtyy, tuntee, kuinka vene\nvapisee, ja näkee, kuinka kuohut valkeassa raivossa syöksyvät toisiaan\nvastaan veneen perässä, niin omituinen, aiheeton raivon tunne herää\nhänen omassa rajussa sydämessäänkin.\n\nMoottorin huumaava ääni ja tavaton vauhti ovat hänestä kuin jotakin\nvilliä musiikkia; hän haluaisi syöksyä jonnekin, tappelun tuoksinaan,\nsodan veriseen temmellykseen ja iskeä, hosua sokeasti ympärilleen, niin\nkauan kuin voimia riittäisi. Väreitä kiitää läpi hänen ruumiinsa ja\nhänen silmistään säihkyy tyly ja raaka viha, kun hän katsoo tuota\nrouvaa, joka nyt istuu tuossa peloissaan ja äänettömänä, mutta joka\nkerran on juhlallisesti ilmoittanut häpeävänsä hänen kätensä\npuristusta. Joka kyllä oli äsken lentää hänen kaulaansa pelastuksensa\nrajattomassa riemussa, mutta joka rantaan päästyään kukaties häpeäisi\nmainita pelastajansa nimeäkin.\n\n-- Te olette rohkea ja neuvokas mies, herra Löf, yrittää rouva parka\npelkonsa keskeltä, toisen tylyn ilmeen masentamana.\n\nMutta Konrad vastaa purevasti:\n\n-- Se kuuluu ammattiin.\n\nJa kun hän näkee rouvan pelosta tarttuvan vaistomaisesti veneenlaitaan\nja samalla nolostuneena ja pahoilla mielin kääntävän katseensa pois,\nniin tuo omituinen raivo kuohahtaa hänessä uudella voimalla. Hän etsii\nsanoja johonkin ilkeyteen, pistävään raakuuteen... Sitten hän\nkiinnittää peräsimen suoraan asentoon ja hyppää kalpeana perälaudalle,\nniin rajusti, että vene rysähtää, ja alkaa hurjasti laulaa:\n\n    Vaikka minä olen näin pikkunen poika\n    ei tarvitte irvistellä,\n    hep halialilei, sen salvari vei,\n    ei tarvitte irvistellä.\n\n    Eihän sitä tiedä kenen mamman poika\n    saa rautoja helistellä,\n    hep halialilei, sen salvari vei,\n    saa rautoja helistellä.\n\n    Pikkuinen olen minä kattella,\n    mutta iso minä olen syödä,\n    hep halialilei, sen salvari vei,\n    mutta iso minä olen syödä...\n\nKun hän näkee rouvan kiusaantuneen ilmeen ja maahanpainetut silmät,\nniin etova itseinhon tunne käväisee hänen mielessään. Mutta seuraavana\nhetkenä hänen silmänsä leimahtavat ja hän hypähtää raivoisana rouvan\neteen. Hänen rintansa nousee ja laskee ja sanat tulvivat sekavana\nryöppynä, kun hän kähisee:\n\n-- Keneksi te minut oikeastaan luulette, rouva? Olenko joku\nromaanisankari, joka ritarillisesti panee henkensä alttiiksi naisen\nedestä ja saattaa hänet sitten kainosti kumartaen kotiin? Kaukana\nsiitä, minä vaadin palkkani! Salakuljettaja ja trokari, jonka jäljestä\nsäädylliset ihmiset lakaisevat huoneensa tomun, tietää kyllä, kuinka se\nkäy päinsä! Te luulette nyt olevanne turvassa, olevanne pelastettu.\nMutta te unohdatte, kuka minä olen. Katsokaa, ei ole muuta kuin taivas\nja meri ja tämä kiitävä venhe. Huutakaa vaikka kuinka, kukaan ei kuule,\ntaistelkaa vaikka kuinka, mitään ei se auta. Huultenne hehku on kyllin\nsuloinen Konrad Löfin palkaksi!\n\nJa hän kiertää rajusti märän käsivartensa rouvan kauniin vartalon\nympärille ja suutelee kiihkeästi, sairaassa raivossa noita verettömiä\nhuulia.\n\nJos hän on luullut kohtaavansa vastustusta, saavansa nauttia heikomman\ntaistelusta, niin hän erehtyy. Rouva ei tee liikettäkään; hän on kuin\npelon herpaisema... Sitten Konrad Löf tuntee noiden kauniiden huulten\nkuumenevan ja kun hän katsoo kasvoihin, näkee hän vienon punan kohoavan\nposkipäille. Hän hämmästyy, katsoo ja katsoo. Rouvan pää on yhä taapäin\ntaipunut, eikä hän tee liikettäkään. Sitten noruu suljettujen luomien\nraoista raskaat kyynelpisarat ja pidätetty itku värähtelee huulten\nvaiheilla.\n\nKonrad Löf saa kuin lyönnin. Hän tuijottaa yhä, polttavan häpeän ja\nkarvaan katumuksen raadellessa rintaa. Hän näkee noiden hienojen\nsierainten värisevän mielenliikutuksesta. Silloin haluaisi hän\nkätkeytyä synkimpään pimeyteen, upota aaltoihin. Hän vaipuu polvilleen,\nsuutelee rouvan kättä kunnioittavasti ja hartaasti, voimatta sanoa\nsanaakaan, hiipii sitten hiljaa peräpenkille ja laskee päänsä käsien\nvaraan... Hän antaisi mitä tahansa, jos saisi äskeisen tekonsa\ntekemättömäksi.\n\nHän istuu siinä kuin lyötynä, tietämättä mitään ajan kulusta. Hän ei\nvälitä venheestä, tuskin muistaa, että ollaan merellä. Hän vain\ntuijottaa suoraan eteensä. --\n\nKun käsi lempeästi laskeutuu hänen olalleen, niin hän säpsähtää. Rouva\non tullut hänen viereensä ja sanoo hiljaa:\n\n-- Minä olen syvästi loukannut teitä ja te olette minulle vihainen.\nMutta minä kadun sitä, kadun sydämestäni. En koskaan enää ajattele\nteistä mitään pahaa.\n\nKonrad Löf kuulee sanat, mutta ei nosta päätään, ei voi nostaa päätään.\nHänen hengityksensä tahti vain muuttuu hiukan. Sitten hänen hartiansa\nalkavat vavahdella... Hän puhkeaa äänettömään, kipeään nyyhkytykseen ja\nkätkee kasvot käsiinsä.\n\nHän nyyhkyttää kauan, hiljaa, mutta hillittömästi, sydämensä pohjasta\nsaakka. Silloin nuori rouva sivelee kädellään hänen kiharoitaan, monta\nkertaa, ja hänen silmissään on neuvoton ilme kun hän kuiskaa:\n\n-- Mikä teidän on, herra Löf? Mikä teidän on?\n\n\n\n\nIII\n\nUUTEEN ELÄMÄÄN\n\n\nHuhu, joka leviää paljoa salaperäisempää tietä kuin konsanaan\nradiosanoma, teki tämän meriseikkailun johdosta Konrad Löfin jälleen\nkuuluisaksi. Ja, kuten jo ennen on sanottu, kuuluisuus ei suinkaan\nollut hänenlaiselleen miehelle onneksi. Esivallan verkot kiristyivät\nhänen ympärillään ja silmälläpito kävi huolellisemmaksi. Kunnes hän\neräänä päivänä oli täydellisesti kiinni.\n\nTässä hänen kiinnijoutumisessaan ei ole mitään kerrottavaa; ken ottaa\nkäteensä jokapäiväisen sanomalehden, hän löytää sieltä melkeinpä\nmilloin tahansa samankaltaisia juttuja, selostettuina sillä notkealla\nasiallisuudella, jota kynämme turhaan yrittäisi tapailla. Lainaamme\ntähän noista uutisista ainoastaan kaikkein välttämättömimmän:\n\n    '-- -- -- Kun auto ei varoituslaukauksesta huolimatta pysähtynyt,\n    ampui poliisi kohti, lävistäen kuula ajajan oikean keuhkon ja\n    sortui tällöin auto ojaan.\n\n    Poliisikuulustelua ei vielä ole pidetty. Konrad Löf, joka jo\n    kauan on ollut poliisiviranomaisten silmälläpidon alaisena, on\n    suorittanut ylioppilastutkinnon. Hänet erotettiin teknillisestä\n    korkeakoulusta törkeän petoksen takia ja lienee hän sen jälkeen\n    vaipunut yhä syvemmälle rikollisuuden tiellä.'\n\nSaattaisi luulla tämän tapahtuman olevan alkuna varsinaiseen\nmurhenäytelmään Konrad Löfin elämässä. Mutta nykyaikainen kohtalo\nseuraa muotia: se rakastaa sovinnaisuutta, kuten moderni suomalainen\nnäytelmätaidekin. Se antoi vaihemieliselle sankarillemme pääsylipun\nhiukan väljemmille vesille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvonainen akkuna liikahtelee heikosti narahdellen lauhkeassa\nkesätuulessa ja tuuhean seljän tummanviheriät lehdet suhisevat\nvienosti. Aurinko paistaa; edes takaisin kiitävien pääskysten viserrys\nkuuluu selvästi.\n\nSairaalan siistillä vuoteella lepää nopeasti toipuva Konrad Löf. Hän on\nkyllä hieman kalpea, mutta hänen silmänsä säteilevät ja hänen\nkasvoiltaan kuvastuu aivan kehräävä tyytyväisyys ja iloisuus, kun hän\npuhuttelee nuorta tyttöä, joka juuri on ojentanut kätensä hyvästiksi:\n\n-- Niin, älä ollenkaan ole huolissasi, Nanni. Tulkoonpa mitä tahansa,\nminä kestän sen kyllä ja olen valmis kärsimään. Minä en välitä siitä\nvähääkään. Päin vastoin, minusta tuntuu kuin olisin päässyt jonkun\nhirveän taakan alta, ainakin vähäksi aikaa. En edes muista, milloin\nminun viimeksi on ollut näin keveä olla.\n\nNuori tyttö puristaa hänen kättään.\n\n-- Pysythän kiltisti vuoteessa, Konrad, että paranet pikemmin. Tulen\ntaas, heti kun saan aikaa.\n\nKonrad Löf hymyilee hänelle ja hymyilee vielä sittenkin, kun on jäänyt\nyksin. Tosiaan on hänen mielensä harvinaisen keveä. Auringon valo,\nkesän leppoisa tuntu, rauha, yksinpä tämä sairauskin tuottavat hänelle\npelkkää iloa. Aavistus kuiskaa hänelle, että joku jakso hänen\nelämässään on päättynyt.\n\nTuossa pöydällä, jonka yllä keveä tomu parveilee auringon\nkultajuovassa, hehkuu suuri, tummanpunainen ruusu. Sen juurella on\nnimilippu, johon on merkitty C.B., eikä mitään muuta. Nopea\nmielikuvakudelma kiitää kuin filmi hänen tajunnassaan, mutta hän ei\nhuoli syventyä siihen, sulkee vain silmänsä ja hengittää hiljaa ja\ntasaisesti.\n\nOvelle koputettiin. Suurimmaksi hämmästyksekseen Konrad näki insinööri\nJäkälän astuvan sisään.\n\n-- Te... Te, insinööri! Te olette Suomessa jälleen!\n\n-- Olin täällä jo silloin, kun teidän onnettomuutenne tapahtui.\n\nMutta Jäkälä ei ollut niitä miehiä, jotka käyttävät sanoja ilman\nvakavaa tarvetta. Enempää siekailematta hän kaivoi sanomalehden\ntaskustaan, haki esiin punaisella viivalla merkityn uutisen, taittoi\nlehden ja ojensi sen Konrad Löfille.\n\n    '_Kiintoisa oikeusjuttu odotettavissa_.\n\n    Konrad Löf tekee paljastuksia.\n\n    Asiantuntevalta taholta on meille ilmoitettu, että äskettäin\n    kiinni joutunut Konrad Löf tulee oikeuden istunnossa tekemään\n    täydellisen tunnustuksen ja antamaan yksityiskohtaisen\n    selostuksen toiminnastaan. Asiakirjoissa mainitaan yli 4,000\n    mitä kunnioitetuimpiin helsinkiläisiin perheisiin kuuluvaa\n    nimeä, joiden syyllisyyden kieltolainrikkomuksiin Löf lupaa\n    vastaansanomattomasti todistaa.'\n\n\"Jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi\", nämä runoilijan sanat\nkuvaavat erinomaisesti Konrad Löfiä nyt. Hän on todellakin ponnahtanut\nistumaan ja heleä veri palaa poskipäillä.\n\n-- Mutta tämähän on silkkaa valhetta. Tällaista minä en ole luvannut,\nenkä ikinä tee. En, vaikka elämäni riippuisi siitä, huohottaa hän\nkiihkeästi.\n\nInsinööri Jäkälä ei vastaa halaistua sanaa, katselee vain nuorukaista\nhyvin tarkoin, hyvin uteliaasti.\n\n-- Minä olen kyllä antanut ilmi roistoja ja konnia ja toimittanut niitä\nsamaan kadotukseen, jossa nyt olen itse. Mutta minä olen hävennyt\nsitäkin. Ja tähän, tähän minä en suostu... Minä en muutenkaan enää\nkestä teidän suunnitelmanne hirmuisuutta. Minä kyllä voin sen hyväksyä,\nmutta minä menehdyn sen alle... Insinööri Jäkälä, olen jo kauan aikaa\naikonut kääntyä teidän puoleenne, mutta te olette ollut poissa. Minä\nteen sen nyt. Minä pyydän suoraan: vapauttakaa minut sitoumuksestani.\n\nJäkälän rauhallisuutta ei tämä kuohuva sanatulva vähimmässäkään\nmäärässä häiritse. Hän on vaiti pitkän aikaa ja sanoo sitten:\n\n-- Ja mihin te sitten ryhtyisitte?\n\n-- Johonkin, mihin tahansa. En tiedä sitä, enkä ole ajatellut sitä.\nMinä menen isäni luo kuin tuhlaajapoika... Hän on kutsunut minua.\n\nJäkälän harmaisiin silmiin ilmaantuu hyvin lempeä, jopa surumielinenkin\nloiste. Hän sanoo hyvin ystävällisesti:\n\n-- Kuinka vähän te teette laskelmia, Löf!\n\nJa hetken kuluttua hän jatkaa:\n\n-- Uutinen on minun antamani, ettekö sitä ymmärrä. Ei ole tarkoitus,\nettä te tekisitte siinä mainitulla tavalla, riittää, kun varmuudella\ntiedetään, että te voisitte niin tehdä. Se muuttaa oikeudenkäyntiä koko\njoukon, eikö se ole selvää. Hyvässä onnessa se saattaa johtaa siihen,\nettä koko oikeudenkäynti jää...\n\nKonrad Löfin otsa selkenee ja ihmetys syventää silmät. Taas tuo\nmerkillinen myötätunto, jota hän aikaisemminkin on tuntenut Jäkälää\nkohtaan, väreilee hänen rinnassaan. Hän on kauan aikaa vaiti ja\nkummissaan, mutta lausuu sitten:\n\n-- Ymmärrän... nyt kyllä ymmärrän. Mutta se ei muuta sitä, mitä sanoin\nsopimuksestamme. Olen monta kertaa muistanut, että te kehoititte minua\najattelemaan lääkäriä, jos työ tuntuisi vaikealta. Olen yrittänyt sitä,\nmutta sydämeni kapinoi. Nytkään en muuta voi kuin uudistaa äskeisen\npyyntöni.\n\n-- Silloin, samalla kertaa kun mainitsin teille lääkäristä, minä sanoin\nteille muutakin, vastaa Jäkälä verkalleen. -- Minä sanoin, että teidän\nhyvin sopi alottaa siltä tasolta, mihin olitte lopettanutkin.\n\nJa tuokion kuluttua hän lisää:\n\n-- Se puoli toiminnastanne on nyt ohi, järjetöntä olisi ajatella sen\njatkamista. Olisi edessä toinen puoli: teknillisen kehityksenne\njatkaminen esittämääni päämäärää silmällä, pitäen... Mutta se päämäärä\nei enää tunnu teitä viehättävän.\n\n-- Oi, kyllä, kyllä. Minä olen valmis yrittämään kaikkeni, kun vain\npääsen tästä.\n\n-- Teillähän on kyllä turva isässänne, sanojenne mukaan, jatkaa Jäkälä\nhajamielisesti. -- Mutta, luvallanne, luonteenne on sellainen, että se\nkaivannee säätelyä, ja siihen on määräsuuntainen tarkoitusperä, mikäli\nse on kyllin suuri ja ylevä, parahiksi omiaan. Niin, minä en suinkaan\nhalua teitä sitoa, kaikki on omassa vallassanne.\n\nKonrad Löfin silmät loistavat ja hän kysyy hätäisesti ja uteliaasti\nkuin lapsi isältään:\n\n-- Päästättekö te minut Amerikkaan?\n\nTaas lempeä välähdys käväisee Jäkälän silmissä.\n\n-- Milloinka te haluaisitte?\n\n-- Heti! Heti paikalla kun pääsen tästä. Minä toivun kyllä laivalla.\nMutta jos minun on pakko viipyä täällä, niin ihmisten ylenkatse painaa\nminut maahan. Täällä minua ei sido mikään.\n\nJäkälä mietiskelee hetken.\n\n-- Kun toivutte, niin lähdette; siihen mennessä minä järjestän asian.\nKirjoitan insinööri Johanssonille [vert. Petsamon rata. Tekijän huom.]\nChicagoon. Hän on iloinen mies, hieman teidän kaltaisenne.\n\nKonrad Löf ei lausu kiitoksen sanaa. Kaikki tavalliset lauseparret\ntuntuvat niin turhille tähän merkilliseen mieheen kohdistettuina.\nKonrad vaikenee; Jäkälä vaikenee. Kuluu pitkä aika täydellisessä\nhiljaisuudessa.\n\n-- Etsin teidät melkein väkivalloin ja olen teistä tavallaan vastuussa!\nTeidän huolenne ovat osaltaan minunkin hartioillani.\n\nJäkälän ääni on oudon tukahtunut, kun hän hiljaa lausuu nämä sanat.\nSitten hän näyttää niitä häpeävän; omituinen häivähdys kiitää yli\nkasvojen ja silmät rävähtävät; hän jää tuijottamaan hajamielisenä ulos.\n\nKonrad Löf, joka siinä makaa vammastaan vielä heikkona ja herkkä sydän\nkaikelle alttiina, kuulee kyllä äänen ja katsoo häntä. Aurinko paistaa\nJäkälän ohimoille; siinä näkyy jo kimmeltäviä, hopeanhohtoisia hiuksen\npäitä. Ja nyt tahtoisi Konrad Löf, joka uudelleen on muuttunut\nlapseksi, syleillä tuota yksinäistä miestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Löf istuu nojatuolissa iloisenvärinen huopa ympärillään ja\ntarkastelee erästä luetteloa. Hän on jotakuinkin toipunut ja sangen\nkeveällä mielellä.\n\nNanni, jonka ilmeessä, liikkeissä, koko olennossa on eräänlaista\nkuumeista ja tavoiteltua iloa, kuuntelee hänen esitystään.\n\n-- Kun pääsen tästä, en tahdo mennä yhteenkään kauppaliikkeeseen, ettäs\nsen tiedät. Minä menen suoraan laivaan, sitä varten sinun pitää hankkia\nminulle kaikki, partasaippuaa myöten. Saat kyllä juosta, Nanni parka,\nmutta ei auta. Ja sitten sinun pitää huomauttaa minulle, jos mitä vielä\npuuttua.\n\n-- Kyllä sinun matka-arkkusi pitäisi olla kunnossa, vaikka lähtisit\nhuomenna, naurahtaa nuori tyttö.\n\nKonrad hymyilee hänelle ja saa kurkoittamalla hänen kätensä omaansa.\n\n-- Ja muistatkohan enää koskaan minua, Nanni, kun olen siellä kaukana?\n\n-- Sinä tiedät sen liian hyvin, Konrad. Minä en kyllä sinua koskaan\nunohda.\n\nHän koettaa sanoa sen iloisesti ja rauhallisesti ja hymyn keveys on\nkokonainen naisellinen sankarityö. Mutta pieninkin värähdys äänessä,\nsilmien vähäisinkin petos paljastaa Konradille riittävän hyvin hänen\nmielensä levottomuuden. Nuorukainen tutkii häntä, kiusaa häntä,\nhyväilee häntä ja odottaa odottamistaan. Miksei tuo tyttö sano: \"mutta\nentä sinä, Konrad, muistatko sinä koskaan minua\", tai \"minä olen kyllä\njo haihtunut mielestäsi, ennenkuin ehdit rantaankaan\". Mutta hän ei\nsano, ei viittaakaan mihinkään sellaiseen. Veri vain polttelee täplinä\nposkipäitä ja hymykuopat värisevät väkinäistä naurua. Hän vain\ntoimittelee Konrad Löfin ostoksia huolekkaalla ja käytännöllisellä\nasiallisuudella.\n\nKunnes Konrad yllättävästi laukaisee:\n\n-- Jaha, Nanni, nytpä taas muistan jotakin. Sinun pitää mennä ostamaan\nkaksi sormusta.\n\nTyttö ei vielä tajua, mutta muuttuu totiseksi; nuorukainen tarkastaa\nhäntä nautinnolla.\n\n-- Niin, kaksi sileää kultasormusta, ihan ensi tilassa. Toisen, joka\nsopii sinun sormeesi, ja toisen, jonka arvaat sopivan minulle...\n\nSilloin tyttö valahtaa lumivalkeaksi ja hänen hento ruumiinsa vapisee;\nsilmät tuijottavat auenneina, liikkumattomina suoraan nuorukaisen\nsilmiin. Konrad säikähtää, luulee hänen pyörtyvän.\n\n-- No, mikä nyt tuli, Nanni?\n\nTyttö lysähtää polvilleen hänen viereensä ja pusertaa kuin\nkouristuksessa hänen käsivarttaan. Silmät ovat kuivat, mutta\nloistavat kuin kuumeessa; sitten kalpeus katoaa ja poskille kohoaa\nteräväreunaiset, polttavat läikät.\n\n-- Ei, ei, ei, ei, kuiskaa hän kiihkeästi, ravistaen päätään moneen\nkertaan. -- Se ei käy päinsä.\n\nMutta Konrad Löf on nyt voimakas ja tyyni; hän on miltei utelias;\njoku vaisto sanoo hänelle, että hän tällä hetkellä voi nähdä\ntulevaisuutensa, jos osaa katsoa.\n\n-- Eikö käy päinsä? Etkö sinä huoli sormusta minulta, Nanni?\n\nOn mahdotonta kuvata ilmettä, joka syttyy tytön suuriin silmiin, kun\nhän luo ne nuorukaiseen; koko hänen sielunsa on siinä katseessa. Mutta\nhän ei sano mitään. Sitten, kummallisen hurmiotilan vallassa, hän\nnopeasti, polttavin huulin suutelee nuorukaisen kättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten, toisella kertaa, kun he jälleen keskustelevat\ntulevaisuudestaan, sanoo Konrad Löf:\n\n-- Se sormus ei ole mikään side, Nanni, eikä siihen liity mitään\nvaloja. Se on pikemmin muisto, johon kaikki toiveemme kohdistukoot. Jos\nminusta koskaan tulee mitään, sitten vasta katsomme vieläkö se\nkiiltelee yhtä kirkkaana, vai onko se ruostunut.\n\nOvelle koputettiin. Sairaanhoitajatar ilmoitti, että joku vieras pyysi\npuhutella Konrad Löfiä, ja ojensi käyntikortin.\n\n        Vilhelm Löf\n        Sahanomistaja\n\n-- Mene nyt, Nanni, mutta sinä et saa poistua vielä. Voi olla, että\nkutsun sinua, sanoi Konrad totiseksi muuttuen. -- -- --\n\nKonrad ei ollut tuntea isäänsä, kun tämä astui ovesta. Hän oli\nlaihtunut ja vanhettunut ja silmät olivat painuneet syvälle päähän.\nEntinen varmuus näytti kadonneen hänestä, hän oli kalpea ja epävarma ja\nhänen kätensä vapisi, kun hän ojensi sen tervehdykseen.\n\nSyntyi sietämätön hiljaisuus. Isä ei sanonut mitään ja Konrad ei\nkatsonut voivansa alkaa; hän kuunteli sydämensä kumeita lyöntejä.\n\n-- Oletko sinä hyvin heikko vielä? kysyi isä vihdoin.\n\n-- Minä olen jo melkein terve ja voin varsin hyvin.\n\nSitten taas kului pitkä äänetön hetki, eikä vanha mies voinut mitään\nsanoa. Vihdoin hän nousi tuoliltaan, astui askeleen ja laski kätensä\nnuorukaisen olalle.\n\n-- Tuletko sinä nyt kotiin, Konrad?\n\n-- Näyttää käyvän, niinkuin kerran kirjoitin: en tule sinne ellen ensin\nitse tule joksikin... Minä olen nyt hyvissä käsissä, isä, ja pääsen\nAmerikkaan jatkamaan lukujani. Minulla ei ole mitään hätää.\n\nMutta kun hän näki vanhan miehen mielipahan, hän kysyi yhtäkkiä\npulpahtaneen tunteen vallassa, tahtoen jollain tavoin hyvittää\nkasvattajaansa:\n\n-- Isä, enkö saa sanoa teitä sinuksi... niinkuin muut pojat?\n\nSahanomistaja hämmästyi ja vastasi hätäisesti:\n\n-- Kyllä, tietysti... mielellään.\n\n-- Sittenhän minä vielä saan olla sinun poikasi, isä... kaikesta\nhuolimatta. Ja jos mitään tarvitsen, niin luonnollisesti ensinnä\nkäännyn sinun puoleesi. -- -- --\n\n-- Niin, sanoi Konrad kellon nappulaa painaen, -- hän rakasti minua\nsilloin, kun en ollut mitään, kun minulla ei ollut mitään, kun luulin\nolevani aivan yksin ja hyljätty. Se ei mene koskaan mielestäni. Pidä\nvähän huolta hänestä, isä. Hän on hyvä sinulle, paljoa parempi kuin\nminä. Ja hän on kaunis ja nöyrä.\n\nKun sairaanhoitajatar avasi oven, sanoi Konrad:\n\n-- Pyytäkää, että neiti tulee sisään, jos hän vielä on täällä.\n\nJa kun nuori tyttö miltei pelokkaana oli astunut ovesta, hän jatkoi:\n\n-- Tässä on morsiameni, isä... Nanni, tässä on isäni.\n\nSahanhoitaja ojensi kätensä, johon tyttö tarttui tarpeettoman syvään\nkumartaen ja lehahtaen punaiseksi kuin ruusu. Sitten molemmat jäivät\nvastakkain seisomaan hyvin hämillään, tietämättä, mitä olisivat\nsanoneet toisilleen.\n\nHyrskyvä onnen tuntu sai Konrad Löfin vallattomaksi. Hän katseli heitä\nhetken hymyssä suin. Sitten hän sieppasi tyynyn selkänsä takaa ja\nheitti sillä morsiantaan.\n\n-- Varjelkoon, kuinka juhlallisia te olette! Suutele toki isääni,\nNanni.\n\nTilanteen koomillisuus ei suinkaan tuosta kehoituksesta muuttunut.\nKonrad ojensi päänsä taaksepäin ja nauroi hillittömästi, täyttä\nkurkkua.\n\n-- Älä pahastu, isä! Suo anteeksi, Nanni... Voi isä, monta saarnaa sinä\nolet minulle pitänyt, enkä minä ole uskaltanut sanoa mitään. Mutta nyt\nminä uskallan. Nyt minä ryhdyn sinua neuvomaan. Sinun pitää nauraa! Et\nsaa suuttua, isä, mutta tosiaan, sinun pitää nauraa. Sinun pitää\nrakastaa tuota lasta. Ja silloin ei vainkaan käy laatuun, että olet\nniin hirvittävän totinen.\n\nJa hän nauroi jälleen ilostaan juopuneena.\n\n-- Voi, sanoi hän sitten, -- minkä ihmeen takia me olemme aina niin\ntärkeitä. Jos vain pääsisin ylös tältä tuolilta, tulisin ja syleilisin\nteitä molempia.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT\n\n\nSen mukaan kuin laiva lähenee Amerikan rannikkoa, luisuu samalla Konrad\nLöfin elämä pois sen alaotsikon alta, jonka olemme tämän kirjan kanteen\nmerkinneet, eikä meillä enää ole oikeutta siihen näissä merkeissä\npuuttua. Hänen vaiheensa eivät kyllä vastedeskään olleet sellaiset,\nettä ne olisivat kestäneet vertailua meidän, kunniallisten ihmisten\nsäädyllisen elämän kanssa, mutta kuitenkin jotakin toista kuin hänen\nseikkailunsa hylkiönä.\n\nSiltä varalta, että joku armelias lukija -- kun nyt kerran maku on niin\nerilainen -- sattuisi olemaan hänelle myötätuntoinen ja haluaisi vielä\nkuulla hänestä jotakin, lainaamme pari uutista myöhemmiltä vuosilta:\n\n\"Kansalaisemme Amerikassa. Konrad Löf, suomalainen ylioppilas, on t.k.\n20 p. suorittanut diploomi-insinöörin tutkinnon Chicagon teknillisessä\nopistossa. Samana päivänä hänet vihittiin neiti Nanni Ruuhiveden\nkanssa, joka niinikään on suomalainen. -- Hra Löf siirtynee suomalaisen\nyhtiön omistaman gyroskoopi-tehtaan palvelukseen Chicagossa.\"\n\n\"_Rautalahden Saha_ on oston katitta siirtynyt Oy. Petsamon haltuun.\nYhtiö aikonee perustaa sahan läheisyyteen suuren konepajan\npuuteollisuuskoneiden valmistusta varten ja tultanee sahaa käyttämään\nkokeilutarkoituksiin. Yrityksen teknilliseksi johtajaksi on kutsuttu\ninsinööri Konrad Löf Amerikasta, sahan entisen omistajan Vilhelm Löfin\npoika.\"\n\n\n\n"]