Nuori kuokkija

NUORI KUOKKIJA

Ynnä muita novelleja

Kirj.

JAAKKO NIKKINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Nuori kuokkija. Ristiriitaa. Porstuakamari. Katse. Äidin osa. Tehdas. Se huoleton lapsuuden aika. Mattu. Pukki tulee. Rippikoulutoverit. Kello. Vitjamiehenä. Ojaurakka. Kun Hermanni teki jutkun. Pelastaja. Hermot.

NUORI KUOKKIJA.

Hän asetti lakkinsa linjaseipään latvaan ja otti paidankin pois yltään, jotta olisi viileämpi. Sitten alkoi jälleen kuokkia.

Surkeilematta hän lyö kuokkansa ketoutuneeseen kamaraan. Olan takaa iskee. Kuin sankari, joka on viattomasti vangituita vapauttamaan lähtenyt. Vilahtelevat ruskeiksi paahtuneet käsivarret, välähtelee kuokka ja hartiat tärähtelevät. Maa jämähtelee ja kosteahkosta kuokan jäljestä jalkain alla pursuaa likainen vesi. Jokaisella iskulla irroittuu turve ja suhahtaen singahtaa sijoiltaan, jossa lie vuosisatoja virunut ja hautonut – mitä lie hautonut. Ja jokainen turpeen irroittuma on aukko siinä muurissa, jonka takana elämän ihmeellisiä voimia on vuosisatoja vankeudessa pidetty.

Kilahti ilkkuvasti ja täräytti ilkeästi käsivarsiin.

– Shaat-ts, pääsi hänen huuliltaan.

Oli kivimölkki nurmeen piiloutunut ja se sieltä nyt vahingoniloisena ilkkui kuokkijaa.

Mukaan varatulla vasaralla ja viilalla hän takeli ja viilasi kuokan jälleen teräväksi. Kaivoi kiven pois. Sylkäisi kouraansa ja alkoi jälleen rynnätä eteenpäin. Painoi pörröpäisen katajan jalkainsa alle. Pari kolme kuokan iskua sen juuriin, ja sisukas kataja sai siirtyä synnyinsijoiltaan, niin että tumman mehevä multa vain juurista pölisi, ja sen turviin pesänsä rakentaneen keltasirkun puolialastomat poikaset vierivät kuokkaturpeiden sekaan.

Silloin hän tuokioksi pysähtyi. Sekava epävarmuuden ilme silmissään hän katseli sirkun poikasten avutonta räpälehtämistä turpeiden seassa, ja emäsirkkujen hätäistä lentelyä siinä ympärillä.

– Tpho. Kuolevat ne nyt eikä siihen mikään auta, sanoi hän kouraansa sylkäisten, painoi tyhmän pyylevän kuusentarrikan jalkansa alle ja antoi sille saman kyydin kuin äsken katajalle.

Tuli eteen juureva kanto. "Naksis, naksis" sanoi kuokka, kun pureskeli sen hienoimpia juuria. Hän piiritti sen joka taholta, kuokki ja kaivoi. Ja vihdoin asetti kätevän puukangen alle. Meni latvasta painamaan. Kanto ei värähtänyt. Suututtavan itsepäisesti vain könötti paikallaan, niinkuin ei olisi mitään ollut tekeilläkään.

– Kyllä vielä nousetkin, murahti kuokkija itsekseen, ja alkoi jälleen kuokkia ja kaivaa.

Vihdoin hän uudelleen asetti kangen kannon alle ja uudelleen meni painamaan. Jo kohoaa hiukan. Natisee – – ratisee – – rauskahtelee.

– Hoorjop!

Kanto oli nurin maassa, juuret taivasta kohti väristen, kuin voitetun voimaton vihanpurkaus.

Sen enempää kannosta välittämättä hän tarttui jälleen kuokan varteen ja alkoi hakata nurmea kappaleiksi.

Hän on urakkatyössä. Ja kuta enemmän hän saa kuokituksi, sitä enemmän hän myöskin saa palkkaa. Mutta hän ei sitä nyt ajattele. Hän ei ajattele nyt mitään. Ei, mitä varten hän näin kuokkii, eikä mitään muutakaan hän ajattele. Ei sitä viileydelle vivahtavaa riemuakaan, joka hänessä isku iskulta yhä riehahtavammin kuohahtelee, ja isku iskulta kiihoittaa kuokkimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin. Sitäkään hän ei ajattele eikä harkitse. Hän kuokkii vain. Ja omasta kasvamisestaan uuteen kasvuun voimaa saava työn riemu riehahtelee hänen olemuksessaan.

Ei ehdi ajatus herätä silloinkaan, kun hän hetkiseksi pysähtyy huoahtamaan. Hän ei malta huoahtaa niin pitkää aikaa, että ajatus ehtisi havahtua.

Hänellä ei ole taskukelloa. Mistäpä hän sellaista! Mutta kun saman lakeuden toisella reunalla kyntämässä oleva Närppälän Jussi ottaa hevosen valjaista ja asettuu puoliselle, heittää hänkin kuokkansa mättäikköön, menee eväslaukkunsa luo ja tuuhean katajapensaan varjossa istuen alkaa syödä puolistaan.

Siinä syödessä jää aikaa ajatuksenkin herätä.

Hän on köyhän mökkiläisvaimon kaksikymmenvuotias poika. Isä kuoli kuusi vuotta sitten oltuaan kolme vuotta työhön kykenemätön. Perillisilleen hän jätti ränsistyneen mökin ja kaksi vaivaisapuvaroilla laitettua leipää.

Ihmiset moittivat häntä, kun hän ei pysy renkinä. Nyt ne jo sanovat niinkin, ettei häntä kukaan ottaisikaan rengiksi. Vaivoiksensa. Ja niin taitaa ollakin. Onhan hän ehtinyt jo monesta paikasta lähteä pois keskellä vuotta.

Lastula on ainoa talo, jossa hän oli kaksi vuotta yhteen menoon. Ja olisi ollut vaikka kymmenen vuotta. Mutta kun siihen tuli se emännän veli, niin ei sielläkään enää tarvittu.

Sen jälkeen hän ei ole tavannut sellaista taloa, jossa olisi jaksanut vuoden ympäri olla. –

Huhdankorvessa hän suuttui isäntään, kun se kaiket aamut istui paitasillaan sängyn reunalla, särpi kahvia ja haukotteli niin, että siltä sai aina tikulla kaivaa tietoa, minne kulloinkin pitää mennä työhön. Kerran hän sanoi sille: "Eikö vaihdeta virkoja. Ruvetkaa te rengiksi, minä rupean isännäksi." Isäntä luuli, että hänellä on jotakin yhteistä emännän kanssa ja suuttui niin, että lupasi tappaa emännänkin, rengistä puhumattakaan. Renki lähti talosta.

Riatulassa olisi pitänyt syödä vähän ja tehdä paljon työtä. Huomattuaan sen hän alkoi syödä voita, viiliä ja lämmintä maitoa minkä suinkin jaksoi ja työtä tehdä vain sen verran, että tuppi heilui. Isäntä murjotti ja emäntä ynisi, mutta hän makasi vain penkillä ja ähki suuriäänisesti täysinäisen vatsansa takia. Päiväkunnalla ollessaan hän veisteli tikuista jalkoja silakoille ja lähetti ne hakemaan lisää voita. – Juhannukseen saakka jaksettiin. Sitten tuli ero.

Sirkkasessa oli emännällä ja tyttärellä aina vieraitten tullessa suuri sipiseminen ja tuska siitä, annetaanko rengille vehnäskahvia ja ryynipuuroa vai ei. Ja jos jompikumpi antoi, niin toinen aina antajalle riiteli. Hän ei tahtonut olla ruotivaivaisena eikä riitakapulana. Ja niin läksi pois talosta.

Hipiälässä oli niin tuiki hienoa ja puhdasta ja siellä kulki herroja niin paljon, että rapaiselle rengille ei tahtonut olla tilaa missään. Aina hän toi rapaa matoille ja vastapestylle lattialle, joten silkkisatiiniin – tpho – ja rimpsuihin puetut tyttäret eivät ehtineet muualle kuin hänen jälkiään siivoamaan. Helluntailauantaina tulivat jo pihalle varoittamaan, että hän vain pyyhkisi jalkansa hyvin. Hän hyppäsi molemmin jaloin porrasviereen pesuvedestä muodostuneeseen likalätäkköön ja meni tupaan niin että kura vain kengistä tippui. Pöydän luona hän kääntyi takaisin ja sanoi hyvästi Hipiäläisille.

Sakisen emäntä ja isäntä olivat jumalisia. Seuroissa istuivat aina eturivissä naamat hurskaasti väännyksissä, itkivät ja huokailivat maailman pahuutta. Kotona riitelivät palvelijoille ja syytinkiläisille, kun nämä muka "syövät talon ylös". Syytinkiläiselle syysteuraaksi menevä vasikka juotettiin vedellä ja meijerimaidolla, silloinkin, kun itselle jätettävä vasikka ruokittiin lämpimällä maidolla. Hän sanoi isäntää ja emäntää perkeleen parhaimmiksi apureiksi, ja vakuutti, että helvettikin on heille liian hyvä paikka. Ja tuli siinä paljon muutakin sanotuksi. Syntinen ajettiin pois jumalanlasten joukosta.

Ja kun Hupolan nuori isäntä – edistyksen mies ja valistussaarnaaja – rupesi kämmensyrjällään häntä neuvomaan, kuinka pitää elää ja olla, sanoi hän: "elä ensin itse hyvin ja opeta lapsesikin hyvin elämään, ja tule sitten vasta minua neuvomaan", sylkäisi ja sen tien läksi talosta.

Sen jälkeen ei hän ole enää yrittänytkään olla renkinä. Eikä viime aikoina ole enää kukaan häntä sellaiseksi kysellytkään.

Eivät huoli enää.

Hänen kasvonsa vääntyivät vahvasti itkun ilmeitä muistuttavaan itse-ivan hymyyn.

– Hän paneutui pitkälleen, sai mieleensä eilen illalla työväentalolla pidetyn iltaman ja siellä kuulemansa puheen.

– Manttaalijehut, äyhkäisi hän.

Hampaat puristuivat yhteen, silmät saivat kovan ilmeen, ja mielialaan kasvoi aivan kuin jonkinlainen pahkura.

Pian kuitenkin alkoi silmäin ilme lientyä ja muuttua uneksivaksi ja kauaskatsovaksi. Suu vetäytyi hienon hymyn kierteisiin, ja pahkura mielialassa alkoi sulaa.

Siitä iltamasta oli muutakin muistossa kuin se puhe.

    "Mäen syrjään mökkini laitan
    ja rupean isännäksi,
    Tule tule kanssani tanssimahan
    Niin pääset emännäksi!
    Tule tule kanssani tanssimahan,
    Niin pääset emännäksi!"

Kun sitä laulettiin piirileikissä, otti hän Rehulan piika-Miinan parikseen piiriin. Miina punastui ja loi katseensa maahan, kun hän yritti katsoa silmiin – –. Ja piirissä erottaessa puristi hyvin lämpimästi kättä. Ja sitten, kun pois lähdettiin – – –

    Mäen syrjään mökkini laitan
    – – – – –
    – – – – –

Sehän se on soinut hänen mielessään koko päivän. Ja hänestä on tuntunut kuin hän olisi sen tahdissa tanssinut – – Miinan kanssa.

Hän peitti kädellä silmänsä ja näki kauniita utukuvia ja kuuli vienoja sointuja. Vähän ajan kuluttua hän nukkui.

Kun hän heräsi, oli Närppälän Jussi jo kyntämässä. Hän haukotteli ja katsoi Jussin kyntämistä.

– Onpa se nyt ahkera! Mutta miksikäs ei. Kihloissa. Ja maahenkinen. – Oikein pappi! – Tpho! – Hätäkös on olla maahenkinen, kun on talot ja tavarat. Ja hätäkös silloin on kihloihinkin mennä.

"Mäen syrjään mökkini laitan, ja rupean isännäksi."

Pieni tupa metsän laidassa, ja perunapelto ympärillä. Sellainen kun on –

Hän alkoi muistella kenellä on niitä sellaisia pieniä hauskoja tupia. Ja älysi, ettei niitä ole muilla kuin ammattilaisilla, räätäleillä, puusepillä ja muilla, sekä talonsa hinnan syöjillä.

Hän ei ole mikään ammattilainen. Raaka ojuri ja kuokkuri vain. Rengin virastakin pois potkittu.

Ja rahaa hänellä on viitonen kukkarorisassa.

Sellaisten tuvat eivät ole herttaisia. Vinoja ja alakuloisia rotteloita. Lapsista täysiä ja leivästä tyhjiä.

Hän käännähti hermostuneesti.

Palautti ajatuksensa takaisin eilis-iltaan ja Miinaan. Lähti etsimään muita teitä, jotka veisivät jonnekin muualle kuin ojurin mökkiin. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Ojurin mökkirotteloon ne veivät kaikki hänen tiensä.

Mutta sinne hän ei tahdo.

Ja muualle ei hän pääse.

Taas hän käännähti hermostuneesti ja hampaitten välistä purkautui itkunsekaisesti:

– Saatana!

Oli kuin olisi kylmä ja pimittävä harso heitetty kaiken ylle. Pahkura mielialassa paisui suureksi ja muuttui räikeänpunaiseksi.

Miina tuli mieleen. Mieliala lientyi ja pahkura mielialassa suli.

Kun olisi ihmisellä parin tynnyrin ala omaa maata –!

Tai kymmenentuhatta markkaa rahaa – –!

Lintu Leenan Viljamilla sanovat olevan kuusituhatta markkaa pankissa. Eikä mies ole kuin paria vuotta vanhempi häntä, ja kaiken aikaa ollut renkinä. Mutta hiukan narrattava. Ja omituinen. Möhry. – Mutta sellainen sen pitääkin olla, joka renginpalkoilla rikastuu. Sellainen, taikka sitten jumalinen. Oikea täysjärkinen ihminen ei saa renginpalkkaa pankkiin saakka ulottumaan. Vaikka – – miksei saisi, kun yrittäisi! Mutta – – –

Kun joku lahjoittaisi kymmenentuhatta markkaa! Tai edes Amerikan piletin...

Jos joku edes lainaisi niin paljon... Tai tulisi edes takaajaksi...

Mutta kuka tuli... miehelle, joka ehtii yhtenä vuotena kaksi taloa valmiiksi palvella...

Suu vääntyi itse-ivan hymyyn.

Jos lähtisi maailmalle onneaan koettamaan?

Sampan Miska on ollut kolme vuotta. Ja kun viime syksynä kulkeutui kotiin, ei miehellä ollut kuin rikkinäinen trikoopuku yllään ja puoli rasiaa Työmies-paperosseja taskussaan. Nyt elää jumala tietää millä...

Katsoi minne katsoi, niin sama kurjuus on edessä joka taholla. Ei pelastusta missään. Ei muuta tietä kuin se, joka vie lapsista täyteen ja leivästä tyhjään ojurin mökkirotteloon. Tai sitten – jätkäksi, hummeriksi.

Hänen hampaittensa välistä purkautui karkea kirous. –

Miina tuli mieleen, ja mieli heltyi.

Kun voisikin uskoa, että kuta enemmän täällä maan päällä täytyy kärsiä, niin sitä kirkkaampi kruunu taivaassa, niinkuin uskovat äiti ja Harpin Kreeta... Mutta kun sitä niin paljon saarnataan, ettei taivasta ja muuta sellaista olekaan... Kuinka lie? Uskovatko ne papit itsekään, vaikka muille saarnaavat – elinkeinokseen? Sellaisiin seurakuntiinpa nekin pyrkivät, joissa on suuret palkat ja hyvät pappilat. Ei niistäkään kukaan pyydä tämän maallisen elämän kurjuutta osaksensa saada.

Hän haukotteli pitkään ja nousi ylös ruumistaan oikoen. Laahusti kuokkupaikalleen ja sanoi:

– Perkeles!

Kumartui ottamaan kuokan maasta, kohotti sen laiskasti päänsä tasalle ja antoi melkein omin valloin pudota sieltä maahan. Mitään turvetta ei sillä iskulla irtautunut.

– Ei! – suhautti hän, sylkäisi kouraansa ja karisti velttouden pois itsestään.

Kymmenkunta reipasta iskua lyötyään hän taas pysähtyi ja käsillään kuokan varren ponteen nojaten painautui eteensä tuijottamaan.

Kuokka luiskahti turpeelta ja kuokkija oli vähällä tuuskahtaa nenälleen mättäikköön. Siitä hän havahtui ja pakotti itsensä jälleen kuokkimaan.

Aamupäiväistä vauhtia ei hän kuitenkaan saavuttanut. Eikä mikään muukaan ollut niinkuin aamupäivällä. Selkää kivisti, käsivarret olivat hervottomat, kuokka oli tylsä ja nurmi oli sitkeää.

Kaikkein pahinta kuitenkin oli että hän nyt ajatteli, mutta aamupäivällä ei ajatellut ristiriitaa.

RISTIRIITAA.

Mäntylän Vilholla oli kiire näytelmäharjoituksiin. Kello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän. Ja seitsemän aikaan oli määrä olla paikalla. Täsmälleen seitsemän aikaan.

Hät'hätää tekaisi hän appeet hevosille ja sitten juoksujalkaa tupaan. Pesaisi kasvonsa, pyyhki hiukan tukkaansa peilin edessä, veti arkipyhätakin ylleen, "myllymekon" sen päälle, ja niin läksi.

Tallissa jäivät vesiämpärit tyhjiksi, silppukori jäi tyhjäksi, ja melkeinpä tuli tyhjäksi jauhovakkakin. Sen muisti Vilho pihalla mennessään ja ajatteli otsa rypyssä, että aamuksi jäi paljon työtä.

Harjoitukset kestivät myöhään. Kun sieltä lopuksikin lähdettiin, pantiin Vilho vielä saattelemaan Rannan Huldaa kotiin.

Kello oli kaksi yöllä, kun hän vihdoinkin pujottautui kotinsa ylisängyn peiton alle.

Tuvassa ei ollut ketään, kun Vilho aamulla heräsi. Puolisokea kantovalkea vain parkui ja pihisi, kun yli reunainsa kiehuva vesipata purskutti vettä sen silmille. Vesipadan vierellä poriseva perunapannu koetti tyynnyttää riiteleviä.

Kuin nakattu oli Vilho lattialla. Vilkaisi kelloon. Yli puoli seitsemän!

– Perhana!

Juuri kun hän hosui ja touhuili housuja jalkaansa, tuli isä tupaan tallin jauhovakka kädessä. Sanaa puhumatta otti aitan avaimen naulasta sängyn viereltä ja meni saman tien jälleen ulos.

– Hööhs sika, murahti Vilho itselleen, ja kiireellä sivalteli vaatteita ylleen.

Ssshh – Kun tuli illalla jätetyksi kaikki niin rempalleen! Ja kun tuli niin kauan viivytellyksi – – –! Pirr – – Onkohan isä jo ollut silppujakin hakemassa?

Takkia ylleen vetäen Vilho kiiruhti ulos. Ei joutanut kahviakaan juomaan eikä oikein kehdannutkaan. Vaikka pannu oli sitä varten takan kulmalle jätetty.

Kaivolla oli jo käyty. Yöllä sataneessa lumessa näkyivät isän leveät pieksun jäljet. Ne johtivat talliin. Isä oli siis jo hakenut vettä talliin. Samoin oli tallista riihikujalle kahdet ruumenkelkan jäljet, ja isän pieksujen jäljet edestakaisin. Isä oli siis ollut jo silppujakin hakemassa.

Vilho tuhautti ja raapaisi niskaansa.

Hän ei kehdannut kolistaa talliin, jonka jäätyneistä ikkunoista kuulsi heikko valo ja josta kuului silppukapustan kolina pöntön laitaan, kun isä teki silppua hevosille.

Hiljaa hiipi Vilho tallin sivuitse takapihalle.

Kun hän jälleen tuli tupaan, ei siellä ollut vieläkään ketään. Vesipata vain purskutteli, mutta ei jaksanut enää reunojen ylitse sylkeä, mistä ilostuneena valkea ilkkuen nuoleskeli sen kylkiä joka puolelta ja kuiville kiehuneen perunapannun kanssa nauroi padan noloa asemaa.

Vilho tyhjensi padan korvoon, täytti sen uudelleen, ja lisäsi perunapannuunkin vettä. Työrauha palasi takkaan.

Hän kaatoi itselleen kahvia.

Harmitti ja hiukan hävettikin.

Jos sattuisi joku tulemaan, kun hän näin yksin vain kahvinjuontihommissa hääräilee.

Ja vanha isä tallissa tuhertaa. – Hm!

Hän löi kahvikupin pöytään niin, että se särkyi.

– No vielä siinä nyt sun piti särkyä – saakelin, tiuskaisi hän ja täydellä voimalla viskasi kupin sirpaleet takkaan.

– Piruako sen isänkin nyt piti näin talliin mennä. Onhan se monta kertaa muulloinkin joutanut seitsemään asti odottamaan. Kun kerran ei ollut aikomus ulkometsäänkään mennä. Tuukertakoon nyt! Käski mennä! Ei se ole muuta kuin tyhjää kiusantekoa taasen koko kiire ja touhu!

Mieli vain ei ottanut oikein rauhoittuakseen.

– Piti tuon kahvikupinkin juuri nyt särkyä!

Porstuassa kuului joku tulevan.

Vilho kiiruhti takan luo ja oli valkeaa kohentelevinaan.

Äiti ja Sanna siellä vain tulivat lypsyltä.

– Isäkö tallissa on? kysyi Sanna, soimaava väri äänessään.

– Sepä sinne on mennyt! Ja olkoon nyt – käski mennä.

– Kun et sinä noussut ylös.

– Olenpahan noussut! Täss' olen! Etkö näe?

– Älkää nyt siinä, nuhteli äiti. Pane nyt vain se maito, että ehtii kuskin rekeen!

Jotakin vielä mutisten siivilöi Sanna maitoa meijerikannuun.

Isäkin tuli tupaan. Vei aitan avaimen naulaan, tuli takan luo ja kiusaantuneen näköisenä, sanaa puhumatta, lämmitteli kohmettuneita käsiään.

Vilho koetti olla välinpitämätön, jopa saada katseeseensa pirullisuuttakin. Säälinsekaisen harmin ja häpeän vuoksi ei hän kuitenkaan kehdannut kunnollisesti hengittääkään, kun isä siinä valkean loisteessa itseään sulatteli.

Sanna vei täysinäisen meijeriastian ovipuoleen meijerikuskin tuloa vartomaan, pani kattolamppuun valkean ja rupesi kahvikuppeja pesemään.

– Missäs Vilhon kuppi on? kysyi samalla, kun etsi kuppia pöydällä olevain astiain seasta.

– Takanperässä, vastasi Vilho.

Sanna pysähtyi tuikean ällistyneenä.

– Oletko särkenyt? kysyi.

– Eheänä minä sen sinne viskasin, naurahti Vilho kurillisesti.

Isä myhähteli merkitsevästi ja kääntyi selkäpuoltaan lämmittelemään.

Syntyi tuokion kestävä äänettömyys. Äiti valmistautui perunoita kuorimaan ja Sanna meni antamaan aamuheiniä pikkunavetassa olevalle joutokarjalle. Isäkin istuutui perunoita kuorimaan. Vilho asettui ovisängyn viereen penkille käsi poskella istumaan ja eteensä tuijottamaan.

– Kuinkahan kauan maailma mahtaa tällaista kestää? kysyi vihdoin isä selvästi huomattava tarkoitus äänessä.

– Minkälaista? kysyi Vilho.

– Tällaista.

– Tällaista juhlallista murjottamistako?

– Niin tällaista juhlanpitoa. Kun koko elämä aiotaan ainaiseksi juhlanpidoksi tehdä.

– Kuinka niin?

– Missäs sinäkin viime yönä raklasit?

– Seurahuoneella.

– Mitä siellä tehtiin?

– Harjoitettiin näytelmää kynttelinä pidettävään iltamaan.

– Vai niin. No mitä teillä – ja sulla – on siitä hyötyä?

– Ei mitään. Ei penninkään hyötyä.

– No mitä varten te sellaista teette, josta ei ole mitään hyötyä?

– Sitä varten, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä.

– Sitä varten te sellaista teette, jotta olisi jotakin, minkä varjolla yökaudet retkalehtaa, jymäytti isä. – Ei enää viitsitä tehdä työtä kuin vähän kurkottelemalla. Ja jumalansanaa ei viljellä ollenkaan. Harjoituksissa vain juostaan kaiket yöt ja pyhät. Ja päivät ollaan sitten niin että – hooi kättä, hooi jalkaa. Mitä se sellainen on muuta kuin juhlanpitoa. Mutta sen mä vain sanon sulle, poika, että jos ei tästä loppua tule, niin ei sulle kunnian kukko laula.

– Älä nyt – olkaa nyt! koetti emäntä rauhoittaa.

Vilho suoristi ryhtinsä.

– Miksi ei laula? kysyi hän, terävästi isäänsä katsoen.

– Siksi että työmiehen pitää nukkua yönsä rauhassa ja päivät tehdä lujasti työtä, jos elää meinaa. Tuollainen jokaöinen valvominen sopii vain herroille, joilla ei ole muuta virkaa. Mutta oikealle ihmiselle se ei sovi.

– Mutta jos minä olisinkin herra? kysyi Vilho koirankuri suupielissä.

– Laputa tiehesi, ärjäisi isä.

– Kuulkaa, isä, alkoi Vilho tyynesti. Minä en ole herra enkä ainakaan tällä tietoa aio siksi ruvetakaan. Tieheni minä en myöskään laputa vielä tällä käskyllä. Mutta sen sanon, etten ikinä aio elämääni rahan eteen uhrata enkä koskaan alistu niin ahtaaseen ja tyhjään elämään kuin te olette alistunut.

– Vai niin, sanoi isä kuivasti. Meinaatko, että pitäisi saada yökaudet seurahuoneella repalehtia ja sitten kotona särkeä kahvikuppeja?

Vilho ihan hypähti tuolillaan. Kiukku ja harmi myllersivät sekaisin hänessä. Kiukutti se, mitä isä sanoi, ja harmitti, melkein itkuun saakka harmitti, kun ei osaa selittää nuorisoseura-asiaa niin, että isäkin sen ymmärtäisi. Itse sen jotakuinkin tajuaa, mutta ei osaa toisille sanoa.

Ja onhan isä tavallaan oikeassakin. Retkalehtanut hän kyllä ei ole, mutta olisi sieltä viime yönä aiemminkin kotiin ehtinyt, jos olisi oikein tahtonut. Vaikka saattelikin Huldan kotiin – mitä hän ei kadukaan eikä tule koskaan katumaan –

– Siitäkö te nyt olette noin äkääntynyt, kun nukuin tunnin ylitse tavallisen, kysyi Vilho hiljaa.

– Sika huolii siitä, vaikka olisit nukkunut kaksi tuntia, vastasi isä, huonosti salattu lauhtuminen vihaista matkivassa äänessään. – Mutta kun tuollaisten olemattomien touhujen takia jäävät työtkin tekemättä.

– Mitä nyt sitten olisi pitänyt tehdä?

– Ajattelin, että olisi lähdetty ulkosaralta hirsiä hakemaan.

– Mutta eilenhän suunniteltiin, että tänään ajetaan heiniä Kortteistosta – –!

– Niin kyllä – mutta – ajattelin, kun on näin hyvä keli ja ilma – niin – –. Mutta kyllähän se nyt tältä päivältä menemättä jää. Muut ihmiset jo tulevat.

– Olisitte herättänyt minut.

– Herättänyt! Kyllä tuolla iällä jo pitäisi itsekin vähän huolehtia. Kun mä olin sun iälläsi, niin minulla oli jo isännän huolet hartioilla.

Vilho ei sanonut mitään. Hymähti vain ja suu ilkeänkurisessa virnissä tuijotti eteensä. Hän tiesi, niihin isä taas tähtää ja varustautuu.

– Saisit jo ruveta sinäkin olemaan mies! Ottaisit emännän ja rupeaisit taloa asumaan etkä tuollaisissa tyhjänpäiväisissä aikaasi tuhlaisi, sanoi isä nuhdellen ja neuvoen.

– Mistä otti, virnautti Vilho. – Kun ei kukaan huoli.

– Mistä otti, matki isä venyttäen, ja hymähti päätään nyökyttäen. – Mistä otti? Vai sellainen herra siitä meidän pojasta tulikin, ettei siitä huoli kukaan!

– Sellainen siitä tuli.

– Älkää nyt siinä taas, kun asia kuitenkin on aivan toisin, nuhteli äiti. – Mitä sä oikein meinaat, Vilho, kun et sä sitä Partaalan Hannaa ota? Ainoa tytär ja velaton talo. Ei tarvitsisi vävynä kituroida eikä velkain kanssa koko elämäänsä tapella niinkuin meidänkin on pitänyt. Ja monen muun. Hannan äiti –

– Suu kiinni, tiuskaisi Vilho. – Minähän olen sanonut, että Hannasta ei saa mulle puhuakaan.

– Ka kun sä oot kamala, valitti äiti.

– Kamala mä oon aina ollut. Mutta niin kamalaa ette te minusta koskaan saa, että mä Partaalan Hannan kanssa samaa leipää alkaisin järsiä! Muistakaa se! Ja sanokaa se Hannan äidillekin!

Mielenkuohu ajoi Vilhon kävelemään.

– Vai niin! Vai niin sinä sanot! Härkäpää! puhisi isä. Mä kanssa sanon sulle, että jos sä jonkun toisen meinaat ottaa, niin multa ei sun tarvitse tulla kihlarahoja pyytämään! Muista se!

– Enkä tulekaan, viskasi Vilho.

– Sittenpähän nähdään. Tuskin se sinuun vielä maailma muuttuu, vaikka kuinkakin olisit nuorisoseuralainen. Vai aiotko vanhaksipojaksi jäädä, niinkuin Halmeen Jussi ja muut nuorisoseuralaiset, sanoi isä pilkallisesti.

Meijerikuski tulla kolisteli maitoastiaa ottamaan, ja keskustelu katkesi.

Se ei ollut enää ensimmäinen eikä vielä viimeinenkään sananharkka Mäntylässä. Ja kun seuraava talvi lumensa satoi, oli Vilho jo Amerikassa.

Kun talvesta tuli kevät, valmistautui Rannan Huldakin lähtemään Amerikkaan. Vilho oli kirjoittanut ja toimittanut piletin.

PORSTUAKAMARI.

Syksyllä se jo päätettiin.

Tai – oikeastaan sitä ei varsinaisesti päätetty ollenkaan. Isä vain tuli kerran sanoneeksi, että eikö ole ajan ja polttopuiden tuhlausta kaiken talvea pitää kahta kamaria lämpimänä. Ja siitä se sitten iti, kasvoi ja kypsyi se ajatus, että joulun ohi mentyä, kun Mantakin menee sinne talouskouluunsa ja vieraitten kulku loppuu vähemmälle, jätetään porstuakamari kylmille. Siirretään kukat sieltä tupaan ja tupakamariin ja minne heitä nyt sovittaa, etteivät kylmety. Ne vieraat, mitä Suskalla ja Tussulla käy, ne kyllä pysyvät tupakamarissakin. Ja Heiskan pyhät menevät ylisängyssä aivan yhtä hauskasti, oli porstuakamari lämpimillä tai kylmillä. Ja voihan porstuakamarinkin lämmittää ja kukkia sinne siirtää kun tietää vieraita tulevan. Samoin kuin suurempain pyhäin edellä.

Niin tuumittiin. Ja kun joulu tuli ohimenneeksi, tehtiin tuumasta tosi. Mantan lähdön edellispäivänä tytöt asettelivat porstuakamarissa olleet kukat tupaan ja tupakamariin, ja joitakin pantiin perunakuoppaankin. Huonekalut sujoteltiin seinävierille, minkä jälkeen Suska läksi ilta-navettaan, mutta Manta jäi vielä kamaria lakaisemaan ja muutenkin viimeistelemään.

Mennessään Suska vei veripisaran tupaan ja asetti sen kellokaapin viereen jakkaralle.

Tussu ja Heiska olivat olleet hakkuulla Saarikorvessa ja parhaillaan söivät, kun Suska toi veripisaraa.

– Nyt me olemme tyhjentäneet porstuakamarin, sanoi Suska.

– Vai niin, sanoi Tussu.

Heiska ei sanonut mitään. Puraisi vain silakan keskeltä poikki, alkoi toista puoliskoa jauhaa suussaan ja pani toisen pöydälle vuoroaan odottamaan. Eikä sanonut mitään isäkään, joka selkäänsä kellokaappiin nojaten istui peräpenkillä isävainaalta jäänyt hopeahelapiippu hampaissa.

– Kyllä se on nyt niin autio että – – sanoi Suska jälleen, etsi tulitikkurasian ja meni navettaan.

Äidillä oli vieraita tupakamarissa. Ennenkuin he läksivät pois, vei hän heidät porstuakamariakin katsomaan.

– Voi herra siunatkoon, minkälainen kamari nyt on! huudahti äiti, kun avasi oven. Ja oli vähällä seisahtua kynnykselle. Pääsi kuitenkin kamarin puolelle.

– Tytöt ovat korjanneet kukat täältä pois jotteivät kylmety, selitti äiti vierailleen. Ei tahdo oikein sopia kahta kamaria lämmittää ja puhtaana pitää, kun Mantakin menee pois. Jäisi Suskalle liian paljon työtä.

– Joo – – Vähätkös touhut siinä on, kun ne kunnossa pitää näinkin suuret kamarit kuin teilläkin on, myönsivät vieraat.

– Ja puitakin menee paljon enemmän – – Ja kun ei tässä olla mitään kamari-ihmisiäkään, niin – – – jatkoi äiti, koettaen saada ylpeyden värettä ääneensä.

Äidin vieraiden mentyä meni Tussu hakemaan porstuakamariin eilen illalla jäänyttä lainakirjaa. Hän pysähtyi kynnykselle kuin säikähtynyt, mutta voitti kuitenkin sen tunteen ja sivuilleen katsomatta meni ottamaan kirjan nurkkaan työnnetyltä kirjahyllyltä.

– Kyllä tämä nyt on kamalasti outo, sanoi Manta, ja lakaten lakaisemasta yritti katsoa Tussua silmiin.

– On – mutta kyllä siinä puita säästyy, sanoi Tussu, ja meni pois Mantan katsetta väistäen.

Illallista syötäessä sanoi Suska:

– Kyllä porstuakamari on nyt niin raastetun näköinen, että oikein minulta oli tulla itku, kun äsken käväisin sitä katsomassa.

Jatkettiin syöntiä. Mutta sitten Manta kumartui pöydän alle nenäänsä puhdistamaan, Tussun nenä alkoi nuhista ja Heiskan meni pala väärään kurkkuun. Ja isä sanoi:

– Jopahan – –

Myöhemmin illalla tuli tuttavia, poikia ja tyttöjä, Mantalle hyvästiä sanomaan. Manta meni heidän kanssaan kamariin ja Suska jäi teetä laittamaan. Käytiin porstuakamariakin katsomassa. Manta selitti, minkä vuoksi näin on tehty, ja vieraiden mielestä uusi järjestely oli kaikin puolin järkevä.

– Mutta kyllä se ensin oli niin kamalaa, että itku minulta pääsi kun sain kaikki valmiiksi, tunnusti Manta.

Oli hetkisen väliaikaa, ennenkuin saatiin uudesta keskustelunaiheesta kiinni.

Seuraavana aamuna Manta läksi. Tussu meni kyytiin. Vasta illan pimetessä hän ehti takaisin kotiin.

– Niin – – ei sitä porstuakamaria nyt sitten lämmitetä? sanoi hän, kun lattialla edestakaisin kävelemällä sulatteli itseään.

– Olkoon nyt, koetetaan olla lämmittämättä – – kun halotkin ovat niin hyvässä hinnassa. Saa heitä vähän myydä – – sanoi äiti ja yritti tavoittaa Tussun katsetta, mutta ei tavannut.

Sen enempää ei asiasta puhuttu sinä päivänä eikä seuraavinakaan päivinä. Mutta perjantai-iltana sattui Suska menemään porstuakamaria kohti puusylystä kantaen niinkuin ennenkin. Vasta ovelle ehdittyään hän huomasi erehdyksensä ja kääntyi takaisin. Eikä tiennyt pitäisikö hänen tämän johdosta itkeä vai nauraa. Nauraa hän yritti, kun sitä toisille kertoi.

Samoin kävi Tussun sunnuntaiaamupäivällä. Tapansa mukaan hän aikoi mennä porstuakamariin lainakirjaansa lukemaan. Mutta kun hän avasi oven, hönkäisi sieltä kylmyys vastaan, ja ikkunat olivat valkeassa, kylmän väreitä herättävässä huurteessa. Tussu seisoi hetkisen kynnyksellä, huokasi ja kääntyi takaisin. Heiska tuli juuri ulkoa ja tupaan mennessään katsahti Tussuun. Tussua hävetti. Hän pisti kirjan taskuunsa ja meni pihalle, missä kuljeskeli paikasta toiseen.

Heti tupaan tultuaan otti Heiska takin yltään ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä hän sanoi:

– Tussu aikoi mennä porstuakamariin lukemaan.

Isä hymähteli ja alkoi siirrellä piippua toisesta suupielestä toiseen. Ja äiti sanoi:

– Kyllähän se Tussulle ja Suskalle on vähän paha, kun ei porstuakamari ole lämpimillä. Suskakin silloin meinasi puita sinne viedä – – – ja.

Isä meni ulos. Ja kun Tussu tuli pihalta, näki hän isän seisovan porstuakamarin kynnyksellä ja mietteissään katselevan kylmää kamaria.

Miten kuten mentiin sitten puoliseen saakka.

Isä istui tuolilla takan luona, poltti piippua, yskähteli ja silmäili vuoroin Tussua, vuoroin Suskaa.

Äiti luki postillaa, mutta joka hetki hypähtivät silmät lasien yli katsomaan Suskaa ja Tussua.

Tussu istui penkillä ja yritti lukea, mutta vaipuikin katsomaan eteensä kuin jotakin muistellen.

Suska hääri siivoamis- ja ruuanlaittohommissa ja oli kuin jotakin vailla. Yritti hyräillä, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.

Heiskan joka sunnuntaisesta nukkumisesta ei tullut mitään. Häntä häiritsi se, että Tussunkin nyt täytyi tuvassa istuskella, kun porstuakamari oli kylmillä.

Kukaan ei sanonut mitään.

Puolista syötäessä, kun kaikki olivat paikalla, isä vihdoin alkoi:

– Kuinkahan se on – – –

Hän söi suunsa tyhjäksi ja jatkoi:

– – sen porstuakamarin kylmille jättämisen laita – –?

Toiset katsoivat eteensä pöytään ja söivät.

– Meinaan vain, että eikö siellä pääse ne seinäpaperitkin irti, kun ei sitä lämmitetä, sanoi isä taas.

Toiset liikahtivat kuin vapautuneina.

– Jottako ruvettaisiin uudestaan sitä lämmittämään? kysyi äiti.

– Niin meinaan – – – mutta en suinkaan minä tiedä. Enkä välitä, sanoi isä.

– Mitäs Tussu meinaa? kysyi äiti.

– Mitäs minä siihen tiedän mitään meinata, sanoi Tussu.

– Puita siinä menisi, arveli äiti.

– Puita! suutahti Heiska. Jos ei muuta estettä ole, niin tottahan noita puita nyt sen verran saadaan, mitä yhdessä kamarissa menee, vaikka siellä paljonkin poltettaisiin. Kun kerran on miehiä, hevosia ja metsää itsellä.

Heiska nousi pöydästä. Toiset katsoivat kiitollisen ihmettelevästi Heiskaa ja tunsivat itsensä vielä vapaammiksi.

– Niin – en suinkaan minä tiedä enkä välitä. Suskalle siinä vain työtä lisääntyisi, sanoi äiti.

Toiset katsoivat odottaen Suskaan. Suska joutui hämilleen.

– Ottaisitko sinä sen vaivan päällesi, että rupeaisit kahta kamaria lämmittämään ja siivossa pitämään? kysyi äiti Suskalta.

– En minä tiedä, sanoi Suska venyttäen.

Vaikka ei kukaan mitään tiennytkään, johti asiain kulku kuitenkin siihen, että seuraavana sunnuntaina oli porstuakamari taas lämmin, kukat ja huonekalut entisillä paikoillaan. Ja Tussu istui siellä keinutuolissa ja luki "Ikuista taistelua". Ja ulkona hohtivat kylmät tammikuun hanget.

Suska tuli kukkia kastelemaan, ja kertoi miten koko sen ajan jonka kamari oli kylmillä, tuntui aivan siltä kuin olisi pahaa tehnyt.

– Niinkuin olisi joku ajettu kotoa pois, täydensi Tussu.

– Niin.

Äitikin tulla tupsahti kamariin. Pyörähteli ja ihaili, kun kamari taas oli sievä.

– Olikin niinkuin liiveri kun kukat oli poissa ja ikkunat jäässä. Oikein mun tuli surku niitä kukkia, kun ne joutui niin ajeluksiin. Se veripisarakin oli siellä kellokaapin nurkassa kuin häpeämään tuomittu, ja pelarkuuni kuopassa. Isäkin sanoi äsken tuvassa, että nyt on taas oikea sunnuntai, mutta viime pyhä oli kuin pilvinen luokopäivä. Ja Heiska sanoi, että porstuakamarin lämmittämistä ei saa enää puolellakaan sanalla moittia.

Paljon muutakin äiti jutusti ja poislähtiessään vielä varoitti, että pitää vain hyvin ruveta lämmittämään kamaria, etteivät kukat kylmety.

KATSE.

Jouluaatto.

Tyyni, leuto, kosteahko ja uneksiva sää. Puissa jouluhuurre, ja koko luonto joulurauhan aavistusta täynnä.

Aaro on asemalla hevosineen monien muiden hevosten ja miesten joukossa. Odotellaan junaa, joka tuo muualla asuvia omaisia kotiin jouluksi.

Siinä on vilkas ihmisliike. Tulee ja menee. Suurimmaksi osaksi kai aseman ympärille muodostuneen asutusryhmän asukkaita. Menevillä on tavallisesti tyhjä kori, pussi tai kassi kädessä. Tulevilla taasen täyteen tupattu kori, pussi tai kassi, ja lisäksi monen monet paketit ja kääröt kiikkumassa ja riippumassa mikä missäkin.

– Joulu-ostoksia, ajattelee Aaro myötätuntoisesti ja yrittää löytää heidän silmistään jouluilon hohdetta.

Omaan sarjaansa sijoittaa hän ne kainosti hymyilevät neidot, miehekkäästi kylmän välinpitämättömyyden ilmeellä riemunsa peittävät nuorukaiset, ja muhoilevat vanhukset, jotka tulevat aseman konttorista, kenellä suurempi kellä pienempi paketti tai käärö kainalossaan.

– Joululahjoja, ajattelee Aaro. Postissa tulleita, rakkailta lapsilta, veikoilta, siskoilta, ystäviltä ja – armailta. – – –

Viimeinen sana sai Aaron hieman punastumaan ja äskeistä suuremmalla myötätunnolla ottamaan osaa heidän iloonsa. Heidän, jouluiloonsa, jonka hän etsimättä löysi heidän silmistään ja hymystään.

Tutuista toiset huomasivat hänet ja kauniisti hymyillen nyökkäsivät tervehdykseksi. Toiset eivät huomanneet. Menivät vain ohi, jollekin näkymättömälle hymyillen. Ei Aaro kuitenkaan siitä loukkaantunut. Hän ymmärsi heitä. –

Hän havahtui siihen, että yhtäkkiä tuntui kovin hiljaiselta. Ja kun hän kohotti katseensa, oli äskeinen ihmisvilinän täyttämä tanner aivan tyhjä. Ikäänkuin olisi joku suurella kädellään pyyhkäissyt siitä kaikki menemään. Ei tullut eikä mennyt ainoatakaan ihmistä. Aivan kuin olisi jouluenkelin piharenki käynyt lakaisemassa haltiattarelleen paikan mihin astua, kun tulee joulua maahan tuomaan. Valkopukuiselle rauhanlehvää kädessään kantavalle jouluenkelille.

Aaro jäi jännittyneenä odottamaan, mitä nyt tapahtuu. Ja kun puiden varjostamasta veräjästä pullahti asema-alueelle tuollainen pienenpuoleinen paimenpoika ja alkoi saapastaa puhdistettua aluetta kohti, liikahti Aaro ja äännähti huomauttaakseen pojalle, että juuri oli tapahtunut jotakin ja ettei siihen sovi tulla. Samalla katsahti hän hädissään toisiinkin ja katse näytti kysyvän: eikös pidäkin kieltää tuota poikaa tulemasta. Toiset juttelivat vain levollisesti hevosten hinnoista äskeisillä joulumarkkinoilla ja ohimennen loivat häneen kummastelevan katseen. Mikä tuon pojan tuli?

Itseään häveten kiinnitti Aaro katseensa portilta tulevaan poikaan, joka pitkin, koko olemusta huojuttelevin ja miesmäisyyttä tavoittelevin askelin tuli kohti. Hänellä oli kainalossaan pienehkö ruskea paperipussi – ryynejä joulupuuroon kai. Toinen käsi riippui jäykkänä pitkin sivua, ja sen jatkona oli jotakin vaaleaa. Aaro kiinnitti katseensa siihen ja huomasi, että se oli vehnäukko. Sitä tiukasti reittään vasten painaen ja ryynipussi kainalossa poika asteli mahtipontisesti kovaksi tallattua asematannerta kertaakaan sivuilleen katsomatta. Silloin tällöin vain jäykästi päätään kääntäen kurotti olkansa ylitse katsomaan vieressään kulkevaa vehnäukkoa.

– Niinkuin isä ja poika, ajatteli Aaro, ja melkein säikähti, kun katsoi pojan kasvoihin. Ne olivat todellakin niinkuin vanhan miehen kasvot. Kuivat, surkastuneet ja sopimattoman vakavat tuonkokoiselle ruumiille. Huolien ja ruuanpuutteen, ennen kaikkea tietysti ruuanpuutteen kuihduttamat, ajatteli Aaro. Ja puku ohut, epämääräisen harmaa, lian ja pitkäaikaisen hankauksen silittämä.

Aaron aivoissa alkoi itää kuva köyhästä, hyvin köyhästä mökistä, jossa leski-äiti tai sairas isä suuren lapsilauman kanssa – elää. Elää, niin, vaikka oikeastaan on väärin sanoa sellaisten elävän. "Ovat olemassa ja koettavat ylläpitää ruumistaan" olisi paremmin paikallaan sanoa. Sen pitemmälle hän ei ehtinytkään kuvaa kehittää, kun poika aivan odottamatta nosti päänsä ja loi häneen katseen, joka lopetti alkuunsa kaikki turhat kuvittelut. Kaikki muu aivan kuin haihtui, niin ettei hän nähnyt muuta kuin sen katseen. Ja hänestä tuntui kuin olisi nähnyt satujen prinssin. Sen, joka sai puolisokseen maailman ihanimman ja jaloimman prinsessan, sekä puolen valtakuntaa ja kylvi pari kolme kirstullista kultarahoja häntä seuraavan rahvaan joukkoon. Köyhän mökin nälkää nähneestä pojasta ei siinä katseessa ollut jälkeäkään.

Taas kerran olkansa yli katsahdettuaan vieressään kulkevaan vehnäukkoon poika käänsi päätään ja lähetti uudelleen Aarolle saman katseen. Meni samassa ja katosi makasiinin nurkan taakse.

Aaro oli aivan ihmeissään.

Tätä varten siis tanner puhdistettiin!? Oliko se siis jokin ilmiö? Yliluonnollinen?

Joulutekstin kertomus tallista, vastasyntyneen ensimmäisenä majana ja seimestä hänen ensimmäisenä kätkyeenään, alkoi hänen ajatuksissaan sekautua yhteen tämän ilmiön kanssa. Etäämpää kuuluva porokellojen pauhu ja tiukujen helinä liittyi samaan – enkellauluna. Kunnes vihdoin kaikki hajosi siihen, että rovastin kuomureki ja parivaljakko pauhaavin porokelloin ja helisevin tiu'uin, korkealla pukillaan istuvan kuskin ohjaamana ajoi asemarakennuksen seinustalle.

Toisten mukana meni Aarokin niitä tarkastelemaan. Todellisuudessa hän kuitenkin näki vain sen kylmän ja kuivan tosiasian, että tästä meni äsken köyhän mökin nälkää ja puutetta kokenut poika, joka – kenties kotinsa ainoilla rahoilla – oli kaupasta ostanut kilon ryynejä, ja jolle hyvällä tuulella oleva kauppias oli lahjoittanut viidenkymmenen pennin vehnäukon ja joka sen johdosta oli rajattoman riemun vallassa.

Jotakin raskasta ja painostavaa, syyttävää ja moittivaa laskeutui hänen mieleensä siinä rovastin vehkeiden ääressä, joita toiset asiantuntevina hinnoittelivat. Se raskas ja syyttävä oli jollakin tavoin yhteydessä sen pojan ja hänen katseensa kanssa. Millä tavalla, sitä ei Aaro osannut itselleenkään selittää. Tunsi vain, että niin on.

Hän koetti kuvitella, kuinka poika tulee kotiinsa. Suu mutruilee ja naurunhaluiset silmät pälyilevät kaikkialle muualle, mutta ei vehnäukkoon – niin vaikeaa kuin se muualle katsominen onkin sillä hetkellä. Miehekkäästi vie hän ryynipussin pöydälle – kai heillä pöytä on – ja loan eivät toiset vielä siihen mennessäkään osoita mitään huomiota vehnäukolle, asettaa hän sen pussin viereen seisomaan ja huudahtaa:

– Ka!

Siitä jatkoi Aaro joululehdistä opittuun tapaan kuvitteluaan köyhän mökin jouluiloista ja vehnäukon lahjoittaneen kauppiaan sydämessä vallitsevasta joulurauhasta.

Sitä moittivaa ja syyttävää, raskasta ja painostavaa ei hän kuitenkaan saanut sillä vähääkään vaimentumaan. Vasta kun juna hihkuen ja puhkuen ja hevosia säikytellen porhalsi asemalle ja sylkäisi reet täyteen häliseviä ihmisiä, poika ja hänen katseensa häipyi mielestä.

Kotona ne kuitenkin jälleen palasivat sinne. Ja niiden mukana raskas ja painostava, moittiva ja syyttävä. Se jäyti kaikkialla: joulusaunassa, tallissa, tuvassa, kamarissa ja kaikkialla. Illalla, kun vieraitten takia laitetun joulukuusen valossa syötiin palvattua sianlapaa, lipeäkalaa perunain ja voileivän kanssa ja riisiryynipuuroa, sanoi hän tietävänsä ainakin yhden ihmisen, jolle tämä jouluaatto on tuonut todellista iloa. Ja kertoi, mitä oli asemalla nähnyt.

Siitä syyttävästä ja moittivasta ei hän maininnut mitään. Se painoi häntä jo niin raskaasti, että jouluruokain syöminen ja jouluilon tunteminenkin tuntui vääryydellä anastetulta. Mutta sittenkään hän ei puhunut siitä mitään. Hän ei tahtonut sen mainitsemisella turmella toisten jouluiloa.

Hän tyytyi siihen, että hänen oma jouluilonsa sen takia turmeltui.

Joulupyhäin jälkeisenä arkipäivänä hän näki uudelleen sen saman katseen.

Kaupan rappupielessä seisoi isokokoinen hevonen. Sillä oli perässään tukkirekien etumainen reki, jolle oli asetettu pari lautaa istuin- ja tavaralavaksi, niinkuin tukinajajain tapa on. Ja tukinajohevonen se oli hevonenkin. Ei kylläkään mikään kaakki, mutta kuitenkin vikaiseksi ajettu koni. Se asteli yhtenään etujaloillaan. Heiniä sillä oli edessä, mutta lointa ei ollut selässä, vaikka olikin koko lailla kylmä.

Aaron askelten narskeen kuullessaan hevonen nosti päänsä heinistä ja heinätukkoa pureskellen kääntyi katsomaan häneen. Heidän katseensa sattuivat yhteen ja viipyivät niin lyhyen hetken. Sitten hevonen käänsi päänsä takaisin ja otti uuden heinätukon suuhunsa.

Aarolle ei ollut mitään tapahtunut. Hän ei ollut edes pysähtynytkään. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty päähän. Äskeinen ajatuksenjuoksu katkesi, hämärtyi ja sekaantui, ikäänkuin tupertui.

Sen hän vain ymmärsi selvästi, että tuolla hevosella oli sama katse kuin sillä pojalla siellä asemalla jouluaattona. Ei tosin niin ruhtinaallinen, mutta kuitenkin sama. Siinäkin oli eräänlaista tyytyväisyyttä, onnea, riemua. Se aivan kuin tahtoi sanoa:

– Katsokaa! Heiniä! Minulla! – – –

Kyläin väliselle vainiolle ehdittyään tapasi Aaro aivoissaan tällaisen ajatuksen:

– Se, mitä ihminen on hevoselle tehnyt riittää jo yksinäänkin tuomitsemaan ihmisen iankaikkiseen kadotukseen.

Ei hän pystynyt itselleenkään selvittämään, minkätähden se hevosen katse hänet sellaisia pani ajattelemaan. Hän tunsi vain värisevänsä jonkinlaisesta pyhästä vihasta ja sielullisesta tuskasta. Ja raskaan, verta visvovan usvan tapaisena summana näki aikain kuluessa sotatantereilla silvotut ja ruhjotut, metsissä, teillä, markkinoilla ja talleissa rääkätyt ja ruoskitut, nälässä ja vilussa värjötelleet hevoset, joiden elämä on niin kurjaa, että heinätukon saaminen herättää niissä mitä suurinta onnen ja riemun tunnetta, sellaista, mikä hevosen katseesta kuvastui. Ja ne pienet pojat ja pienet tytöt, joilla on elämässään niin niukasti ilon aiheita, että viidenkymmenen pennin vehnäukko saa heidän silmiinsä loihdituksi ruhtinaskatseen.

Kaikki tämä laskeutui raskaana ja läpipääsemättömänä ihmisten hartioille. Hänenkin hartioilleen. Eikä pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta missään päin. Ei armoa eikä anteeksiantoa.

Sen alla sielullisesti kyyryyn painuneena ja läähättäen laahustaessaan hän nöyrästi tunnusti:

– Yksistään jo se mitä ihminen on hevoselle tehnyt, antaa Sinulle riittävän aiheen tuomita hänet iankaikkiseen kadotukseen.

ÄIDIN OSA.

Jussi oli ollut aamusta alkaen seurahuoneella. Ensin oli raittiustoimikunnan kokous, sitten "Kumarrusmatkan" harjoitukset, ja sitten johtokunnan kokous. Kun niistä kaikista ehti selvitä, oli aika mennyt jo yli puolen päivän.

– Ei ehdi kuin hät'hätää syömässä käydä kotona ja – jo taas pitää lähteä, sanoi hän palttoota ylleen kiskoessaan.

– Mihin? kysyivät toiset.

– Lauluharjoituksiin kansakoululle, vastasi Jussi. Torstai meillä kyllä on varsinainen lauluharjoitusilta, mutta on joitakin uusia lauluja, jotka aiotaan iltamassa illalla esittää ja joita pitää vielä vähäisen hioa.

– Jaha. Sinä tulet sieltä päin sitten iltamaan? kysyi Miska, Jussin tavallinen iltamamatkatoveri.

– Sieltä päin. Mitenkäs minä sitten enää ehdin kotona käymään, vastasi Jussi tavalla, joka osoitti hänen pitävän kysymystä aivan tarpeettomana.

– Iltamassa sitten saa olla niinkuin riihellä: laulaa, näytellä ja jos jotakin tehdä, sanoi Jussi uudelleen, kun oli tuokio tultu äänettöminä. Maanantai on sitten jo hyvällä taimella, kun vihdoin ehtii kotiin ja saa ottaa sängyn selkäänsä.

– Ja kun sitä sitten saisikin pitää selässään! Mutta kun vähän kontalleen ehtii sänkyyn, niin äijä jo alkaa motkottaa talliinmenosta ja metsäänlähdöstä, nurisi joku.

– Kun joutaisikin päivällä nukkua, niin ei se mitään meinaisi, vaikka yö meneekin etenpeten, sanoi Jussi.

– Niin no – kyllähän minä nukkuakin joutaisin, myönteli äskeinen nureksija. Ei minulla tänään ole enää mitään muuta kuin tulo iltamaan illalla. Mutta eipä sitä vain tule nukutuksi.

– Kyllä minä nukkuisin, kun vain joutaisin! huudahti Jussi. Mutta kun joka jumalan pyhä pitää juosta ja huhtoa niin että kieli vyön alla.

Hän tuhahti hermostunutta tyytymättömyyttä ja yhtäkaikkisuutta matkien tyytyväisesti ja ylpeästi. Riuttakunnan nuorisoseurassa ei ollut toista, jota olisi tarvittu niin joka asiassa kuin häntä tarvitaan.

– Kauanpa nyt piti olla, sanoi äiti osaaottavasti, silmälasien ylitse katsoen, kun Jussi vihdoin ehti kotiin. Eikös nyt ole hyvin nälkä?

– Onpa parhaiksi, myönsi Jussi palttoota naulaan asettaessaan.

Äiti otti silmälasit nenältään, asetti ne postillan aukeamalle ja nousi laittamaan Jussille ruokaa.

– Söimme vain palvattua lihaa ja voileipää suolaiseksi, kun ei viitsitty ruveta mitään keittämään, selitti äiti. Lampaanlihaa – se on hyvää. Tule nyt syömään!

– Onkohan isä ollut tallissa? kysyi Jussi hieman kuin arkaillen.

– Olen minä ollut, huusi isä sängystä edusverhojen takaa.

– Juuri äsken oli, rauhoitti äiti, kovaäänisesti kuiskaten.

Jussi istuutui syömään.

– Syö nyt kylliksesi, kehoitti äiti. Uunissa on sitten vähän pannukakkua. Hilma paistoi tuossa hiilustalla, ja panin sinua varten uuniin. Ajattelin, että pysyy edes vähän lämpimänä, selitti äiti, vei postillansa pois pöydältä penkille ja vinosti eteenpäin kumartuneena alkoi siinä sitä lukea. Lukemisen ohella hän hyvillä mielin seurasi, kuinka Jussin voimakkaasti käyvään suuhun katosi lihanviipaleita ja voileivän kappaleita toinen toisensa perästä.

– Onko siellä maitoa? kysyi hän, kun Jussi uudelleen täytti läkkisen maitokuppinsa.

– On, murahti Jussi syöntinsä sekaan.

Äiti jatkoi lukemistaan.

– Joko haen pannukakkua? kysyi hän vähän ajan kuluttua, kun Jussi alkoi pyyhkiä huuliansa ja katsella uuniin päin.

– Jo, sanoi Jussi ja voimakkaasti röyhtäisten suoristi jalkansa pöydän alle ja selkäänsä tuolin selustaan nojaten syvämietteisen näköisenä tuijotti eteensä.

Äiti tassutteli uunin luo, otti uunista pyöreän valurautaisen paistinpannun, ja uuninpankon päästä sieppasi sytyketuohen liuskan, jonka asetti pöydälle pannun alle, ettei pöytä nokeentuisi.

– Eiköhän se ole vähän lämmintä? Pannu ainakin siltä tuntuu, sanoi hän ja meni kiireesti kaapille. Täällä olisi vähän – –. Hilma haki pannukakkuun puolukoita ja pani sokeria sekaan. Minä luulen, että se on hyvää sillä tavalla.

Äiti asetti sokeroiduilla puolukoilla täytetyn teevadin pöydälle Jussin eteen ja meni jälleen lukemaan.

– Syö vain se kaikki, sanoi hän kesken lukuaan. Se on hyvää se pannukakku – se on aivan vehnäjauhoista, sanoi hän vielä ja painautui lukemaan.

Pannukakku oli Jussin himoruokaa. Hän söi molemmat pannussa olevat pannukakut. Samoin hän söi puolukatkin kaikki.

– Hoh, ihmetteli hän sitten, kun puhkesi pitkään ja meluavaan röyhtäisyyn.

– No nyt jaksaa, ihaili äiti.

– Eiköhän, myönsi Jussi ja meni puuloukkoon nyppimään hammastikkua halosta.

Kun hän hampaitaan kaivellen kääntyi pöytään päin, näki hän kuinka äiti pyyhki etusormellaan sitä teevatia, josta hän oli puolukat syönyt. Sitten nuoli sen sormen ja arvosteleva ilme silmissään maiskutti suutaan. Paistinpannulle teki samoin, ja sormensa nuoltuaan katsoi siihen sellaisin ilmein kuin olisi jotakin särkynyt hänessä. Sormesta siirtyi katse tyhjään teevatiin ja paistinpannuun, siitä pöydän takana olevaan seinään. Ja peukalon pää alkoi hiljalleen sivellä nuoltua etusormen päätä.

Vihdoin hän raskaasti huoaten rupesi tyhjentämään pöytää.

Hampaittensa kaivelemisen unhoittaen katsoi Jussi hämmästyneenä äitiin. Sitä hän ei miksikään huomannut, että äiti sormellaan sen teevadin ja paistinpannun pyyhki. Niinhän äiti usein teki. Mutta kun hän näki äidin katseen, niin hän vavahti. Ja äidin huokauksen kuullessaan hän pysähdytti hammastikkua pitelevän kätensä kuin jäykistyneenä. Melkein pysähtyi hengityskin.

Ja katse naulautui äitiin.

Hän yritti tavoittaa äidin katsetta, kun tämä kanteli ruokailuvälineitä pöydältä kaappiin. Mutta äidin pää oli aina niin kääntynyt, ettei Jussi nähnyt hänen silmiinsä.

Jussin mielessä vilahti, että äiti tahallaan kääntää silmänsä pois hänestä.

Hän siirtyi ikkunan luo, nosti toisen jalkansa penkille ja sen vapisevaa polvea kädellään painaen jäi katsomaan ulos.

Pöydän tyhjennettyään asettui äiti jälleen äskeiseen asentoonsa lukemaan. Päätään kääntämättä suuntasi Jussi tutkivan katseen häneen. Ja oli huomaavinaan, että äiti on nyt tavallista enemmän kyyryllään.

Häneltä pääsi huokauksen tapainen hengähdys. Ja hän huomasi kuinka se sai äidin vaivautuneesti liikauttamaan hartioitaan kuin olisi hän tuntenut selässään jotakin epämiellyttävää, ja painautumaan vielä syvemmälle kyyrylleen.

Jussi kiiruhti ulos. Hän meni talliin ja hampaitaan kiristellen ja sihisemällä hengittäen alkoi vihaisin liikkein tehdä silppua hevosille. Vei silppupöntöt puolittain viskaamalla soimeen, niin että hevoset eivät uskaltaneetkaan heti ruveta syömään, vaan jäivät ihmeissään katsomaan häneen.

Jauhottuneet kätensä Kimon loimeen pyyhittyään hän yhtäkkiä iski nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäiskähti, ja hevosetkin vavahtivat ja taas keskeyttivät syöntinsä. Käteen koski hiukan, mutta siitä hän ei välittänyt. Hampaitaan kiristellen vain sihisi:

– Perhanan, perhana – –. Kun pitää ihmisen olla – – pöhlö.

Enempää ei hän ääneen päästänyt. Mutta sanattomasti tunnusti sen, mistä oli oikeastaan ollut heti selvillä.

Hän oli syönyt äidin pannukakku- ja puolukkaosuudet – – –

Äiti oli pannut ne yhteen hänen osuutensa kanssa. Oli ajatellut – sen näki hän äidin katseesta – oli ajatellut että hän ei syö kaikkia, vaan jättää, vähäisen edes, äidillekin.

Ja kuitenkin hän söi kaikki. Ihan joka nokareen! Äidille ei jäänyt muuta kuin mitä sormeensa sai hiukan makua – –

Jussin kurkusta kuului kuin heikko itkun tyrskähdys. Ja hän iski uudelleen nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäjähti ja hampaitten välistä sihisi:

– Perrrr – – –.

Ja kun hän hengessään näki sen kauniin ilmeen, mikä äskeisen sijasta olisi äidin kasvoille levinnyt, jos hän olisi jättänyt vaikkapa vain puolikkaan pannukakusta ja hyppysellisen puolukoita ja käskenyt äidin ne syödä, niin hän hampaitaan kiristäen iski kolmannen kerran nyrkkinsä piltun paaluun.

Hänen sormensa kouristuivat kuin haukan kynnet sen saaliiseensa tarttuessa. Ja hän ajatteli, että hän nyt olisi vaikka kuinka nälissään jos vain saisi äidille hänen pannukakku-osuutensa takaisin.

Mutta se on mahdotonta. Ne ovat missä ovat.

Hän on syönyt – mässännyt ja herkutellut niin että mahaa pakottaa. Hän – nuorisoseuralainen – itsekasvattaja – valistusihminen – on palvellut vatsaansa.

– Ja äiti – sai nuolla sormiaan. Niinkuin kerjäläinen!

Hän hymähti, niin että pää keikahti hiukan taaksepäin.

Ja tuokion kuluttua hymähti taas. Kovemmin, niin että pää suorastaan tärähti. Kiristeli hampaitaan ja puolittain hypähti kiukuissaan. Nyökäytteli päätään ja väänsi kasvonsa pilkkahymyyn.

– Joo – Sellainen itsekasvattaja sinä olet, sanoi itselleen ja jäykistynein katsein tuijotti Kimon takana olevaan lantakasaan.

– Mutta mitäs äidin tarvitsee niin tehdä, havahtui hän sitten! Miksei hän syö osuuksiaan niinkuin toisetkin syövät? Mitä hänen aina minulle pitää herkkupaloja säästellä!

– Niinkuin pikkupojalle.

Kiukustuneena Jussi läksi tallista. Mäjäytti oven kiinni niin että lasit helähtivät. Ja tupaan tultuaan sinkautti vihaisen katseen yhä penkillä kyyryllään istuvaan äitiin.

Vinhasti liikkuen hän pesi sitten kasvonsa, kampasi hiukan tukkaansa, puhdisti pahimmat rikat vaatteistaan ja palttoostaan. Ja sanaa puhumatta läksi koululle lauluharjoituksiin.

Eikä äitikään puhunut mitään. Hiljaa sipisten vain luki postillaa laskevan talviauringon pitäessä hienosti väreilevää valokarkeloa hänen sammalvihreän puseronsa selkämyställä.

Muuan viimeisteltävistä lauluista oli: "Älä itke äitini." Kun se oli laulettu, sanoi johtaja, että se kyllä menee. Jussille vain tahtoi huomauttaa, että hänen äänensä kuului hieman liiaksi ja että olisi parempi, jos hän voisi laulaa hiukan hillitymmin.

Jussi säpsähti ja loi tutkivan katseen toisiin kuorolaisiin.

Pian hän kuitenkin rauhoittui jälleen.

Eiväthän ne tienneet eivätkä voineet vielä tästäkään arvata, että hän päivällä söi äidin pannukakku- ja puolukkaosuuden.

TEHDAS.

Lukemattomat ihmiset ovat lukemattomia kertoja kulkeneet sen ohitse. Nähneet sen ja todenneet, että sitä ja sitä siellä tänä päivänä tehdään. Ja enempää saamatta menneet ohi.

Joskus kuitenkin lie yksi ja toinen nähnyt ja tuntenut jotakin mikä on pistänyt syvempään, tarttunut kiinni ja jäänyt mukana seuraamaan.

Niinkuin silloinkin erään lumettoman joulukuun pimeänä ja myrskyisenä aamuyönä, kun vetinen tie kiilsi iljankoisena ja pellot häämöttivät mustina ja paksu pimeä oli taivaan ja maan välisen tyhjän tilan täyttänyt. Ja tuuli tohisi, vinkui ja ulvoi ja rääkkäsi parkuvia puhelinlankoja, ryskytti ovia, takoi räystäsluukkuja, kiskoi irti vuorilautoja ja kattomalkoja ja repalaiset pilvet kiitivät kuin kuoleman hädässä, silloin tällöin päästäen näkyviin vaiheensa loppuun kallistuvan, rappeutuneen ja vetisellä naamallaan tylsästi katselevan kuun.

Jossakin etäisyydessä tuikki vaivalloisesti pimeän lävitse tunkeutuva valo, heikkona ja avuttomana kuin viimeisiään läähättävä elämä. Ja maantiellä yksinäinen, tuulen riepottama kulkija pyrki jonnekin. Niinkuin ihminen aina pyrkii jonnekin. Useimmiten vastatuuleen.

Sellaisena yönä näki tehtaan elementissään.

Kun kaikki muut näyttivät kärsiviltä, nurkuvilta ja kasaantuneilta ja pää hartiain väliin vedettynä, viluissaan ja vesissä silmin värjöttivät, näytti se olevan entistäänkin riehakkaampi. Ikäänkuin entistä suuremmaksikin pöyhistyneenä se rehenteli punakellervän valomerensä keskellä. Ikkunat hehkuivat, ja korkeasta tornista syöksyvä valojen punaama savu liehui ja leiskui kuin lippu voitosta huumaantuneen taistelijan kädessä. Tai: kuin verenhajusta villiintyneen pedon pitkä, tuuheaksi pörhistynyt häntä.

Pedonpa todellakin!

Punaisesta verestä ja kellertävästä hiestä syntyneessä hyhmässä oljentelevan pedon, jonka verestävät silmät verenhimoisina hehkuvat. Ja joka vihoissaan pieksi ja hännällään piiskasi ilmaa. Hampaat irvissä murisi, rouskutti, vinkui, sähisi, karjui ja huohotti ja kynsiään hioen vaani uutta ja uutta raadeltavaa.

Hengitystään hilliten, palttoonsa liepeitä kooten ja sivulle katsoen hiipi kulkija tehtaan valopiirin ylitse. Ja toisella puolella olevaan pimeään vihdoin ehdittyään huoahti ja katsahti taakseen, kuin muureilla suojattuun turvapaikkaan päässyt.

Päivällä oli peto jo talttuneempi. Rouskutti ja murisi kyllä vieläkin, sähisi ja joskus karjaisikin. Mutta silmät eivät enää hehkuneet ja punakellervä hyhmä sen ympäriltä oli kadonnut. Eikä karjuntakaan ollut vihaista niinkuin yöllä. Paremminkin se oli vain voimistaan ylpeilevän hihkumista. Ylimielinen, rintaa röyhistävä huomautus kuormineen, hevosineen ja hirsikankeineen ympärillä räpälehteleville ihmistallukoille:

– Höh!

Häntäkään ei enää piessyt eikä piiskannut ilmaa. Taipuili vain ja kierteli kuin kissan, kun se ystäväksi tekeytyy. Ja maitoa pyytää.

Äkeissään se kuitenkin vieläkin oli. Tukki- ja jyväkuormia sisään kiskoessaan ja lankkuja, lautoja ja polttorimoja, sekä jauho- ja ryynisäkkejä ulos viskoessaan oli sillä ylpeän ilkunnan ja töykeän säälimättömyyden hymy suupielissä. Ja selvästi näki, kuinka sitä kiusasi halu potkaista takapuoleen jokaista kuorman ajajaa.

Seuraavilla kerroilla se oli jo sitäkin talttuneempi. Ilkeä hymy ja potkimisen halukin oli kadonnut. Levollisesti se vain veteli tavaraa sisäänsä ja työnteli toista ulos. Ja rauhallisesti katseli, kun kuormia tuli ja toisia meni pitkinä viivoina joka suunnalle. Kiltisti ja kohteliaasti palveli ihmisiä. Teki heidän tukeistaan lankkuja, lautoja ja polttorimoja ja jyvistään jauhoja, ryynejä ja rouheita. Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja vuosiakin. Toinen toisensa perään.

Sitten eräänä päivänä se nukkui. Valkealla lakanalla peitettynä. Kuin olisi ollut kuollut ja kuolinpaitaan puettu.

Sydämen sykintää ei kuulunut, hengitys oli pysähtynyt, silmät olivat sammuneet ja jäsenet liikkumattomiksi jäykistyneet. Ei se nyt rouskuttanut eikä purrut, ei karjunut eikä murissut, ei mitään sisäänsä kiskonut eikä myöskään ulos mitään työntänyt. Ei jaksanut. Oli äskeisinä lihavina päivinä ahminut itsensä niin täyteen, ettei nyt voinut hengittääkään.

Eikä ainoatakaan ihmistä, kuormaa tai hevosta häärinyt sen ympärillä. Rikkomaton syvä rauha vain kaikkialla. Niin syvä, että ohikulkijakin tahtomattaan hiljensi askeleitaan.

Ettei suinkaan häiritsisi levon saaneen rauhaa.

Oli taivas satanut lumensa ja peittänyt menekin puutteessa seisomaan pannun tehtaan, sen katot, portaat ja lautatapulit, siellä täällä hyljätyn näköisinä nyyköttävät kuormarattaat, rimapinot, roskakasat ja muut. Korkean savupiipun huipussakin oli leveä ja paksu lumilakki.

Eikä ainoakaan ihmisjalan jälki rikkonut lumipinnan sileyttä ja sen hohtavan valkeaa puhtautta.

Kunnes taas entinen elo uudelleen alkoi.

Sitten muuan pimeä syysyö.

Mailla syysyön raskas rauha. Tiellä jokunen kulkija, taivaalla kaamean komea, epäluonnollinen rusotus, ja tehtaan luo tullessa, sen paikalla – punaisena hehkuva tulikuuma hiillos, josta muurit ja putket lihattomaksi palaneena luurankona törröttivät.

Hiillos rasahti ja väreili kuin voimattomasta vihasta vapiseva vangittu kostaja, joka huomaa aikeensa kesken jäävän. Salamurhaajan tavoin se milloin tuolla, milloin täällä syöksäytti ulos ahneesti lipovan kielensä, tavoitteli ympärillä olevia lautakasoja ja rimapinoja. Sai kuitenkin aina kylmän suihkun niskaansa ja veti kielensä takaisin kiukusta; sähisten ja paksua savua sylkien.

Vihdoin se tunnusti itsensä voitetuksi. Riutui, sammui ja tummui.

Ja räytyi kaiken yli leviäväksi mustaksi paarivaatteeksi.

– Siinä se nyt sitten on – sekin laitos, sanoivat ohikulkijat.

Ja katsoivat niinkuin kuolleeseen katsotaan.

Mutta sitten muuanna päivänä he hämmästyivät, eivätkä silmiään uskoneet. Pyyhkivät silmänsä puhtaiksi ja kädellään varjoten katsoivat uudelleen.

Todellakin! Siellä seisoi kaksi pitkää suoraa riviä vankkoja valkeiksi piilutuita pylväitä. Vakavia ja itsestään melua pitämättömiä, mutta kuitenkin sen näköisiä, että tiesivät mitä tässä ollaan.

Uuden elämän koossapitäjiä ja kannattajia ollaan.

Ohikulkijain ruumis sai paremman ryhdin ja heidän askeleensa nopeamman tahdin. Ja he ehtivät kohdalle pikemmin kuin luulivatkaan. Ja näkivät, että tehdas oli alkanut elää uudelleen.

Paukkui ja jyskyi, kolkkui, kiikkui ja sihisi. Kuormia tuli, kuormia meni ja ihmisiä liikkui, heilui ja huojui joka taholla.

Eikä mustasta paarivaatteesta ollut jäljellä muuta kuin jokunen syrjään unhottunut riekale vain.

– – Se on sellaista se elämä. Sitkeää ja itsepintaista. Kuolemaakin vastaan uhmaavaa.

– Kun se on sitä laatua.

Sanoivat ohikulkijat.

Ja jatkoivat matkaansa.

SE HUOLETON LAPSUUDEN AIKA.

Eero ei huomannut ollenkaan, että opettaja oli kohottanut päänsä ja katsoi pulpettinsa takaa suoraan häneen. Eikä hän huomannut sitäkään, että koko muu luokka pulpetteihinsa painautuneena kirjoitti vihkoihin lausetta, jonka opettaja oli luokkataululle malliksi kirjoittanut, ja että hän oli ainoa, jonka pää oli koholla ja joka ei kirjoittanut. Ympäristönsä unhoittaneena hän vain tuijotti. Hän havahtui vasta sitten, kun opettaja kysyi:

– Mitäs se Eero siellä? Etkö sinä saa selkoa, mitä taululle on kirjoitettu?

Opettaja läksi pulpettinsa takaa, koko luokka hieman kohahti, päitä kohosi, katseet suuntautuivat Eeroon ja nukuttava kirjoittamisen rapina häiriintyi. Eero punastui kuin pahanteosta tavattu, sieppasi kynän ja kyyristyi kirjoittamaan.

Opettaja tuli luo, laski toisen kätensä Eeron takana olevan, toisen Eeron oman pulpetin reunalle ja puolittain Eeroa varjostaen luki hänen vihostaan:

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Eero vavahti niin, että kynä oli putoamaisillaan hänen kädestään. Opettaja ei kuitenkaan sitä huomannut. Kirjoitusta hieman pitempään katsottuaan hän vain sanoi:

– Olethan sinä jo paremminkin kirjoittanut. Mitä varten tämä nyt tällaista on? Onko sinulla huono kynänterä?

Kynänterässä ei hän mitään vikaa huomannut ja antoi sen takaisin Eerolle.

– Koeta nyt yrittää kaunokirjoitusta, kun kerran on kaunokirjoitustunti, sanoi opettaja vielä ja palasi takaisin paikalleen. Sieltä hän taas loi yleissilmäyksen luokkaan ja sitten painautui jälleen lukemaan muassaan olevaa kirjaa. Luokkakin hiljentyi jälleen. Hiljaista kynänrapinaa vain kuului ja nenäin nuhinaa sekä yskähtelyä silloin tällöin.

Eerokin kirjoitti näennäisesti rauhallisena. Kaukana kuitenkin oli rauha hänen mielestään. Kuin tuomiokellot soivat hänen korvissaan sanat, jotka opettaja hänen omasta vihostaan luki.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Ja joka kerta, kun hän sai lauseen loppuun kirjoitetuksi, tuntui hänestä kuin hän olisi kirjoittanut oman tuomionsa. Kuta useamman kerran hän ehti sen kirjoittaa, sitä tiukemmin se tuntui kuristuvan hänen ympärilleen.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Häntä ei ole koskaan kuritettu. Ei isä eikä äiti, ei opettaja eikä kukaan ole koskaan tukistanut tai lyönyt. Ei edes nuhdellutkaan. Hän ei ainakaan muista mitään sellaista. Isä kyllä on joskus tiuskaissut, mutta liekö se sellainen mitään kuritusta?

Pitääkö hänen siis kunniatta kuolla? Kuritta hän kuitenkin kasvanut on. Ja: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Ja joutuu sille puolelle, jolle sanotaan: "Menkää pois minun tyköäni te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä", niinkuin oli eilisessä raamatunhistorian läksyssä.

Eeron päätä huimasi. Hän melkein toivoi, että olisi Kreetan Jukan sijassa, jota kuritetaan kotona ja kylällä ja jota kurittaa kuka vain kohdalle sattuu. Jukka ei ainakaan kuritta kasva. Eikä myöskään kunniatta kuole.

Eero muisti nauraneensakin Jukalle. On pitänyt itseään niin paljon parempana. Nyt ei hän enää naura. Jukkahan onkin parempi kuin hän. Kasvaa kurissa ja kuolee kunniassa. Hän sen sijaan kasvaa kuritta ja kuolee kunniatta.

Koko päivän pysyi Eeron ajatus tässä asiassa. Ajatteli hän jo sitäkin, että pitäisi tehdä jotakin, josta kuritettaisiin. Ei sentään koulussa, ei ainakaan vielä. Mutta kotona.

Jos esim. repisi jonkin kirjan. Menisi äidin eteen ja riipaisisi kahtia kirjan, niin että rauskis vain. – Maantieteen – Se on kaikkein huonoimmassa kunnossa hänen kirjoistaan.

Tukistaisikohan äiti silloin – – –?

Koskisikohan hyvin kovasti, kun tukistettaisiin – – –?

Hänen päähänsä melkein jo koski, kun hän tukistamista ajattelikin.

Tai jos äiti löisi vain! Se varmaankaan ei erikoisen kovasti koskisi.

Ajatuksenjuoksun eteen tuli jonkinlainen sumea ja pohjaton rotko.

Sitten hän melkein huokasi.

Kun häntä olisikin kuritettu jo ennen! Niinkuin muitakin poikia – – –!

Jälleen joutui ajatus jonnekin pohjattomaan autiuteen.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko kärsiä kuritus tai kuolla kunniatta.

Hän ei tahdo kunniatta kuolla! Ei! Ennen vaikka kuinka kipeästi koskeva kuritus kuin kunniaton kuolema!

Itku mielessä Eero sen itselleen vannoi. Ja tunsi ryhtinsä kohoavan. Mielikuvituksessaan hän jo näki, kuinka hän kotiin päästyään tarttuu kelkkansa jukopuuhun ja iskee kelkan tuvan nurkkaan, niin että säpäleet sinkoilevat. Ja Sannin kelkan samoin!

Eero ikäänkuin pysähtyi.

Ei hän nyt sentään Sannin kelkkaa. – Mutta jotakin hän tekee sellaista, josta täytyy kurittaa.

Siinä vireessä hän oli koulusta vihdoin lähtiessään.

Hänen kelkkansa oli porrasvieressä kauniisti seinää vasten nostettuna, mihin hän eilen illalla oli sen asettanut tullessaan kotiin riihitöyräältä. Hän tarttui sen jukopuuhun, katsoi sitä, pyyhkäisi kintaallaan sen maalattua lautapohjaa, ja asetti kelkan takaisin paikalleen.

Kuin jotakin häveten hän meni tupaan, purki kirjat pois laukustaan ja asetti ne huolellisesti nurkkakaapin pykälälle. Nurkistaan taittumitta ja muita likaisempaa maantieteen oppikirjaa hän piteli käsissään kauemmin aikaa ja pani sen sitten toisten joukkoon.

Siinä sitä nyt siis ollaan! Hän ei tule nytkään saamaan kuritusta. Ja siis kuolee kunniatta!

Hätäytyneenä Eero katsoi ympärilleen, eikö mitään muuta mahdollisuutta olisi.

Jos hän olisi repinyt maantieteensä, niin mistä hän sitten läksynsä lukisi? Ja jos ei lukisi, niin saisi huomenna jäädä laiskanläksylle. Se taasen oli kamalinta, mitä hänelle voi koulussa tapahtua.

Ja jos hän isän tekemän uuden kelkkansa särkisi, niin millä hän sitten riihitöyräältä mäkeä laskisi?

Niin puolusteli Eero itseään ja sopivampaa pahanteon mahdollisuutta etsien tähyili ympärilleen. Hän äkkäsi pihalla olevan pitkän halkopinon, ja juoksi ulos hajoittaakseen sen ympäri pihan.

Pinon luo ehdittyään hän kuitenkaan ei voinutkaan ruveta sitä hajoittamaan. Se oli niin pitkä ja muutenkin – – Tuntui aivan kuin olisi pohja alta kadonnut, kuin ei olisi oikein pätevää syytä pinon hajoittamiseen. Ja kun hän oikein katsoi, niin hän huomasi, että siihen näkee maantieltä. Ja Ylisten tuvan ikkunasta näkee. Ja Kaikkolan porstuakamarista. Ja jokitöyräältä. Oli aivan mahdotonta ruveta pinoa hajoittamaan.

Perin surkealla ja masentuneella mielellä Eero meni takaisin tupaan.

Äiti siellä yhä vain yksin kehräsi ja Sanni askarteli suurta riepunukkeaan hoidellen, niinkuin äskenkin. Eero laahusti nurkkakaapin luo, otti sen pykälältä maantieteen ja asettui ovenpuolisängyn luo sitä lukemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Katse kohosi yhtenään pois kirjasta ja aran pyytävästi pälyili äitiin. Äiti ei kuitenkaan mitään huomannut. Kehräsi vain.

– Äiti, pääsi vihdoin hiljaa Eeron suusta.

– Mitä? kysyi äiti kehräämistään keskeyttämättä ja edes päätäänkään kohottamatta.

Taas vähän aikaa epäröityään sai poika sanotuksi:

– Miksette te ole minua koskaan kurittanut?

– Kurittanut! ihmetteli äiti ja katsoi Eeroon. Mitä sinä nyt sellaisia? Et sinä ole koskaan tehnyt mitään sellaista, josta olisi pitänyt kurittaa.

Jos Eero olisi sen eilen kuullut, olisi se lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se vihlaisi sitä.

– Mutta sittenkin olisi pitänyt kurittaa, tiuskaisi hän vapisevalla äänellä. Nyt äiti jo laski käden rukin pyörälle, pysäytti rukin ja katsoi ihmeissään Eeroon.

– Mikä sun nyt oikein on, kysyi hän? Mitä varten sinua kurittaa olisi pitänyt?

– Olisi pitänyt, sanoi Eero puolittain huutaen ja itkuun pillahtaen viskasi itsensä suulleen sänkyyn. Sieltä hän tyynyä purren ja itkien huusi:

– Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Äiti aivan kuin lyyhistyi sen kuullessaan. Eikä saanut mitään sanotuksi. Tunsi vain elämän salaperäiset langat entistä tiukemmin ympärillään, ja sen taakan entistä painavampana hartioillaan.

Vihdoin hän sai kuitenkin sanotuksi:

– Älä nyt Eero itke. Kyllä Jumala ja maailma sinua vielä kurittavat, niin ettet sinä kunniatta kuole. Ja itsekin sinä lapsi rukka itseäsi kuritat – Liiaksikin, jatkoi hän hiljaa, vavahtelevin huulin, ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Sannikin oli keskeyttänyt askartelunsa ja kysyvin ilmein seurannut, mitä tuvassa tapahtui. Nyt hän tuli äidin luo ja kysyi:

– Äiti, onko Eero pipi?

– On, vastasi äiti.

– Hakekaa äiti Eerolle nitua! pyysi Sanni.

– Kyllä Eero muutenkin paranee.

– Paraneeko?

– Paranee.

Sanni katsoi miettien vuoroin äitiin, vuoroin sänkyyn päin. Vähän ajan kuluttua hän kysyi jälleen:

– Äiti, paraneeko Eero?

– Paranee! vakuutti äiti.

Sanni meni jatkamaan askarteluaan. Mennessään hän yritti kurkistaa sänkyyn, jossa Eero yhä nyyhkytti.

Ja äidistä tuntui siltä kuin olisi Sanni jäänyt epäilemään Eeron parantumista.

Eikä hän tuntenut itsekään olevansa siitä aivan varma.

Vähän aikaa kehrättyään hän taas pysäytti rukin ja sänkyyn katsoen kuunteli.

Sieltä kuului vain nukkuvan lapsen tasainen hengitys.

MATTU.

Mattu ei ollut oikein hyvillään.

Isä oli mennyt tikapuita myöten liiverin katolle. Mutta kun Mattu aikoi mennä perässä, niin pudisti isä kättään ja päätään ja sanoi että Mattu ei saa tulla. Hiekkakasalle tallin seinän vieressä vain käski mennä leikkimään ja sieltä katsoa, kun isä tekee katolla työtä.

Isä sanoi sen sillä äänellä, jota Mattu oli oppinut ehdottomasti tottelemaan. Eikä hän nytkään uskaltanut muuta kuin mennä vain hiekkakasalle, nelipyöräisiä vankkureitaan perässään vetäen. Leikkiminen kuitenkin supistui siihen, että hän käsillään heitteli hiekkaa tallin seinään ja silmillään seurasi isän puuhia katolla.

Isä kiskoi jotakin lautaa katosta irti. Ja irti saatuaan pani sen menemään toiselle puolelle. Sieltä kuului ensin rohinaa ja sitten rätkähtävä rauskaus.

– Hooii – huudahti Mattu ja hyökkäsi hiekkakasalta mennäkseen katsomaan.

– Ei saa mennä! huusi isä ankarana. Mene äidin luo tupaan!

Mattu pysähtyi ja kääntyi sormi suussa hitaasti takaisin hiekkakasalle ja jäi happamen näköisenä siihen seisomaan.

– Pitää olla siinä tai sitten mennä äidin luo tupaan, komensi isä.

Mattu ei mennyt tupaan. Hiekkakasalle vain pudottautui istumaan.

Siitä hän näki, kuinka isä ensin lautoja irti kiskottuaan ja maahan pudotettuaan alkoi "apiolla" raapia kattoa, niinkuin äidin oli tapana tehdä navetan lattialla. Ja kun isä oli vähän aikaa niin raapinut, putosi katolta mäiskähtäen alas suuri kasa vanhaa pärekaton rouhetta.

– Ho-ho-ho, nauroi Mattu, kiepsahti seisaalleen ja kädet ojossa aikoi taas juosta sinne.

– Ei saa tulla, ei saa tulla, huusi isä katolta ja hosui lapiollaan. Enkö minä ole sulle sanonut, että ei saa tulla! Joudut alle, niin mitäs sitten – –?

Matun täytyi taas pysähtyä.

– Mene heti hiekkakasalle! komensi isä ankarana.

Nyrpeyttään salaamatta lähti Mattu vastahakoisesti.

– Ja jos et sä pysy siellä niin mun täytyy sanoa äidille, että se tulee hakemaan sinut tupaan ja sitoo sängyn jalkaan, niin ettet pääse ollenkaan ulos, jatkoi isä torumistaan katsoen tiukasti Mattuun, joka sormi suussa murjotti hiekkakasalla ja toisella kädellä kaivoi hiekkaa.

Isä rupesi jälleen kaapimaan kattoa. Pian tuli sieltä alas samanlainen kasa kuin äskenkin. Ja sen perästä toinen. Ja kolmas. Ja monta.

Mattu ei ollut sitä kuitenkaan huomaavinaan. Murjotti vain ja kaivoi hiekkaa toisella kädellä.

– – – Hän ei olekaan enää isän kanssa – – Kun isä on noin ilkeä – –.

Itkemään ei hän kuitenkaan ruvennut, eikä myöskään tupaan mennyt. Entistä vihaisemmin alkoi vain penkoa hiekkaa. Täytti sillä vankkurinsakin. – Ja vihdoin hautasi vankkurit kokonaan hiekkaan.

Sitten hän meni tupaan pyytämään äidiltä "voipööpää".

Kun hän tuli takaisin, ei isää enää näkynyt katolla. Rapinaa ja rosahtelua vain kuului toiselta puolelta.

– Itä! huusi Mattu.

– Ole siellä vain, vastasi isä näkyviin tulematta.

Mattu istui hiekkakasalle ja kuunteli katolta kuuluvia ääniä silmissään äsken syöneen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.

Kun äänet lakkasivat kuulumasta, kohotti Mattu katseensa katolle. Samassa tuli sieltä isäkin näkyviin.

– Itä, itä, itä, alkoi Mattu nauraen ja käsiään taputtaen hokea.

– Ole nyt vain siellä! varoitti isä. Ja katso kun minä pudottelen täältä lautoja alas.

Mattu nousi seisomaan ja suu naurun kierteessä seurasi, kun isä rautatangolla väänteli katon aluslautoja irti.

– Katsos nyt! huusi isä ja työnsi laudan tulemaan alas. Se putosi pystyyn ja siitä se kaatui maahan niin että räiskähti.

Matulta puhkesi helisevä nauru. Ja kun toinen lauta putosi, niin hän nauroi vielä enemmän ja takoi käsiään koltun helmaan.

Välillä hän kävi äidillekin kertomassa kuinka "itä puottelee lautoja ja ne tanovat jotta: lätkit."

Kun laudat ja katon kannattimet oli kaikki otettu irti, menivät isä ja Mattu puoliselle. Isä käski Matun syödä lujasti, jotta jaksaa, kun pitää ruveta raskaita hirsiä alas pudottelemaan.

Mattu koetti syödä. Ja kun oli pidetty Matulle pitkäksi käypä puolislepo, mentiin taas töihin. Matun kylläkin piti nytkin jäädä vain hiekkakasalle, ja isä vain meni ylös. Mutta Mattu tyytyi siihe siihenkin.

– Itä on "kookialla", sanoi hän ja oli hyvillään, kun isä ehti harjahirrelle.

– Korkealla isä nyt on, myönsi isä ja alkoi takoa harjahirttä irti. Joka kohdasta irti päästyään tuli se alas kolisten ja jyristen.

Ja Mattu näki, että isäkin meni alas liiveriin.

– Itä yppät, huudahti hän ilostuneena. Kookialta, sanoi vielä, ja jäi odottamaan, milloin isä tulee näkyviin.

Isä ei kuitenkaan tullut näkyviin.

– Itä – yppät – kookialta, sanoi Mattu uudelleen, kaivoi vankkurinsa hiekkakasasta ja niitä perässään vetäen läksi liiveriä kohti.

Hän ymmärsi mennä sen liiverin oviaukolle, jonka kohdalla näki isän tulevan alas.

– Itä yppäs kookialta, kehaisi isälle, kun näki hänen makaavan liiverin lattialla rekien ja muiden kapineiden seassa.

Isä ei liikahtanut.

– Itä nukkuu, kuiskasi Mattu varoittaen.

Ja kielenpää suusta näkyviin pistäytyen hän alkoi ähkien nostaa hiekkaisia vankkureitaan liiverin korkean kynnyksen ylitse. Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun koltunhelmakin tuli mukaan, eikä se ylettynyt kynnykselle. Itkunsekaista kiukkua tuhisten Mattu ähki ja väänsi. Mutta turhaa se oli. Vankkurit eivät päässeet nousemaan kynnykselle asti.

Vihdoin hän uskoi, laski vankkurit maahan ja tuokion puhallettuaan alkoi uudelleen vääntää. Ja nyt sattuikin niin hyvin, että koltun helma ei tullut mukaan, ja vankkurit pääsivät nousemaan kynnyksen ylitse.

– Itä yppäth – kookialtah – – ähki Mattu ja alkoi vääntää itseäänkin korkean, etusillattoman kynnyksen ylitse. Jonkin aikaa siinä rähmittyään hän vihdoin kierahtikin liiverin puolelle, kynnyksen viereen pitkälleen.

Siitä ylös päästyään ja taas isän huomattuaan hän sormeaan kohottaen ja päätään vääntäen kuiskasi:

– Itä nukkuu.

Tarttuen vankkurien nuoraan hän alkoi niitä vetää pitkin kolisevaa liiverin lattiaa. Isä liikahti hieman, mutta Mattu ei huomannut sitä. Vankkureitaan kolisuttaen hän vain kuiski:

– Itä nukkuu – –

Ehdittyään vihdoin perille Mattu asettui pitkälleen isän viereen.

– Mattu nukkuu itän kant, sanoi poika ja painoi silmänsä kiinni.

Isä liikahti taas. Mattu tunsi sen, avasi silmänsä ja kysyi:

– Eikö itä nukukkaan?

– Mene – – käskemään – – – paappaa – – – sai isä ähkien sanotuksi.

– Nukkumaan itän ja Matun kant, ymmärsi Mattu ja nousi. Hän aikoi ensin ottaa vankkurinsakin mukaan, mutta jätti ne kuitenkin.

Meno kynnyksen yli kävi niin onnellisesti, että hän kiepsahti seisoalleen maahan kynnyksen viereen. Siitä hän kipitti tallin nurkitse kuistin luo, nousi nelinkontan kuistinraput ja molemmin käsin oven pielestä pitäen pääsi kynnyksen ylitse porstuaan. Nyt hän oli pian paapan kamarin ovella.

– Paappa, huusi hän siinä.

Paappa avasi oven, varovasti, ettei vain kaataisi huutajaa.

– Mitä nyt? kysyi paappa.

– Itä kätki paapan tulla nukkumaan, selitti Mattu.

– Nukkumaan! ihmetteli paappa. Missä isä on?

– Te on tuolla tiuvari tolat, selitti Mattu.

Mitään sanomatta läksi paappa menemään, ja meni niin kiireesti, että oli jo kaukana ennenkuin Mattu ehti päästä kynnyksen ylitse ja laskeutua kuistin raput.

– Itä nukkuu tiälä, huusi Mattu ja itkua tehden taapersi perässä.

Kun hän ehti liiverin luo, oli paappa jo isän viereen kumartuneena.

– Mattukin tuloo nukkumaan. Paappa tuloo nottaan, kitisi Mattu hartioitaan nytkien.

Paappa tulikin. Mutta Mattua ei hän nostanut, vaan meni kiireesti tupaa kohti.

Itkua hynkkien jäi Mattu siihen kynnysviereen seisomaan.

Ei hän kuitenkaan ehtinyt vielä mihinkään ryhtyä, kun tuvasta päin tuli äiti avopäin, ja hätäisesti juosten. Paappa tuli jäljessä.

Ja niinkuin ei olisi Mattua huomannutkaan hyppäsi äiti kynnyksen ylitse liiverin puolelle ja siitä isän luo.

– Kuinka Jumalan tähden! kuuli Mattu äidin parahtavan ja jäi hämmästyneenä ja itkunhynkkeensä unhottaen tuijottamaan isään ja äitiin.

Isä ei puhunut mitään. Hiukan vain kohotti käsiään, mutta samassa jo päästi ne jälleen alas.

– Voi Jumala! siunasi äiti, ja Matun silmissä kyynelet jähmettyivät.

Paappakin tuli paikalle ja alkoi äidin kanssa nostaa isää, joka vain ähki ja korahteli ja jonka suusta pursui vaahtoa.

Äiti rupesi itkemään. Ja kun Mattu katsoi paappaan, luuli hän paapankin itkevän – – Hänen meni sormi suuhun ja silmäin liike pysähtyi.

Ja kun äiti ja paappa saivat isän kynnyksen ylitse ja alkoivat viedä häntä tupaa kohti jäi Mattu sormi suussa ja unohdetun näköisenä kynnyksen viereen seisomaan. Vasta kun toiset jo olivat kuistille nousemassa, läksi hän heitä kohti juoksemaan ja hillittömään itkuun ratketen huusi:

– Itääh, itääh –

Illalla piti Matun mennä yksin nukkumaan, kun ei hänellä enää ollutkaan isää.

PUKKI TULEE.

Kaksi päivää oli jo tullut lunta. Toisin ajoin niin paljon kuin taivaasta mahtui, toisin ajoin vähemmän. Sellaista hetkeä, ettei vähääkään olisi lunta tullut, näinä päivinä tuskin oli.

Mutta sitten kolmantena päivänä alkoi puolisen ajoissa pyry harventua ja pilvet lohkeilla, niin että vanhaa taivastakin rupesi näkymään. Ja kun iltaan ehdittiin, ei ollut enää pilven häivääkään taivaalla. Tähtiä vain niin että naskui, ja pari vuorokautta sitten syntyneen kuun kapea sirppi alareunassa. Maasta, ilmasta ja paksun lumitaakan alla hartoilevista pihapuista huokui jännittyneen odotuksen ja kireän rauhan tuntu. Ikäänkuin ne olisivat valmistautuneet vastaanottamaan jotakin.

Aamulla sitten oli pakkanen. Paukutteli seinissä ja nurkissa, korvia kipristeli ja kengän alla parkui. Pihapuut seisoivat jäykkinä ja sulkeutuneina ikäänkuin olisivat päättäneet valittamatta kestää. Taivaalla ei ollut jälkeäkään kuusta. Tähdet sieltä vain sumun läpi tuikkivat unisina ja viluisen näköisinä, aivan kuin odottaen vain sitä, että aurinko nousisi ja vapauttaisi heidät vahtivuorostaan.

Vihdoin alkoikin kaakkoinen taivas ruskottaa. Ensin sieltä näkyi vain kalpeaa kajastusta, sitten helakan kellervää punnerrusta ja lopuksi hehkuvana väräjävä tulimeri. Ja vihdoin selvisi sieltä itse aurinkokin. Hitaasti ja kohmettuneen näköisenä. Ja suurena kuin se olisi ollut paksuihin tuliturkkeihin puettuna.

Ensimmäiseksi se tervehti vainion takana raskasta lumitaakkaansa äänettömänä kantavaa metsää. Ja sai siihen houkutelluksi vaisun punerruksen. Sellaisen ohimenevän tuokion kestävän hymyn väreen, joka joskus kirkastaa taakkansa alla murtumaisillaan olevan kasvoja. Mutta joka samassa kuitenkin haihtuu ja jättää kasvot yhtämittaisen rasittuneisuuden, huolekkuuden ja alistuneisuuden ilmeeseen.

Metsänkin punerrus katosi. Aurinko levitti valonsa hangille ja unhotti metsän lumitaakkaansa kantamaan.

– On se nyt taas komea! hymähti isäntä kun pihalta katsoi vainion ylitse metsään. Oikein joulupuvussa. – Hm.

Hän katsoi ja harkitsevan näköisenä piippua imeskellen hymähteli.

– Tuonne ei ilkeä mennä susikaan, murahti hän vihdoin, ja päätöksen tehneen ilmein läksi liiveriä kohti.

– Pikkuisenkin sattuu puuta kolhaisemaan, niin saa kuorman lunta niskaansa. Tällaisella pakkasella, mutisi hän vielä, ja hartioissaan kylmää puistatusta tuntien avasi liiverin oven. Hän valikoi liiveristä pari koivun puolikasta, palasi kantamuksineen tupaan ja alkoi luonnostella niistä kirvesvarsia.

Ensin hiukan kiusasi epäilyn ja hienon nuhteen sekainen levottomuus: olikohan ihan oikein jäädä tupaan. Kun on jo kaksi päivää mennyt, ettei ole ajosta mitään tullut. – Mutta kun hän ulkona käydessään tunsi, kuinka pakkanen ratisten, naskuen ja jyskyen yhä vain kiristyi ja kuinka auringon lämpökin oli kylmää ja valo kuin jotakin jähmeästi valuvaa kellertävää hyydettä, alkoi hän rauhoittua.

– Kuka sinne menee itseään palelluttamaan, puheli hän, yhtä paljon itselleen kuin joululeipäin leipomispuuhissa häärivälle emännällekin ja veistolastujen ääressä askartelevalle Jukalle.

– Kun ei kerran ole mikään pakko.

– Riihipinokin jo valmiina. – Ja siellä ovat tietkin niin tukossa, ettei siellä mitään kuormaa jaksa hevonen vetää. Parempi kun saa olla tallissa sekin. – Sopii ajaa sitten sitä enemmän, kun muuttuvat ilmat oikeankaltaisiksi.

Hän sylkäisi kouraansa, tarttui kirveen varteen ja alkoi toista koivun puolikasta veistää. Lastut sinkoilivat kauas, ja Jukkaa huvitti.

Ja kuta enemmän ulkona hyytyi ja jähmettyi ja kuta korkeammaksi kasvoivat jääkukat ikkunoissa, sitä suloisemmalta tuntui uunista huokuva lämpö ja sitä rattoisammin kävi rupattelu.

Illan puolella keskipäivää, kun jääkukat ikkunoissa ulottuivat melkein ruutujen yläreunoihin saakka ja kun lounainen taivas pohotti kylmän keltaisena ja ilma kylmää kuivuuttaan ritisi, hullaantui isäntä juttelemaan Jukalle joulusta. Vuoleskeli terävällä puukolla hienoja viimeistely lastuja valmistumaisillaan olevasta kirvesvarresta ja sitä kieli hampaiden välissä seuraavalle Jukalle kertoi, kuinka jouluaattona keskipäivällä mennään saunaan. Siellä kylvetään ja peseydytään oikein puhtaiksi. Sitten pukeudutaan puhtaisiin ja mennään sänkyyn vällyjen alle, jottei tule kylmä. Illalla äiti sitten keittää riisipuuroa ja lipeäkalaa ja hakee aitasta palvatun sian lavan. Ja sitten syödään niin, että on ison ajan paha olla. Ja kun sattuu, niin pukkikin kulkee. Avaa oven ja viskaa jotakin tupaan ja huutaa: Jukalle.

Mielihyvästä hytisten kuunteleva Jukka puhkesi ääneen nauramaan. Juoksi äidin luo, laski kätensä hänen syliinsä ja kertoi silmiin katsoen, kuinka pukki tulee ja huutaa: Jukalle.

– Niin se huutaa, vastasi äiti päätään puistaen ja huulet torvelle suipistaen.

Jukka palasi isän luo.

– Huutaakot pukki: äidille?

– Eipä tiedä vaikka huutaisi äidillekin.

– Ja itälle pukki kant uutaa –.

– Millaisella tuulella sattuu olemaan. Voi huutaa isällekin.

– Kaikille pukki uutaa! Jukalle, itälle, äitille, Mantikille, Pilkolle ja kittalle?

– Kaikille se huutaa, myönsi isä.

Jukka meni taas äidin luo.

– Uutaako, äiti, pukki kaikille? kysyi hän.

– Huutaa, huutaa. Kaikille se huutaa, vakuutti äiti.

Jukka tuli niin täyteen hyvää mieltä, ettei voinut enää olla rauhassa. Kierteli ympäri tuvan, konttasi sängyn alla vasikan kiulujen, isän saappaiden ja äidin rullapenkkien seassa. Yritti kiivetä uunin päälle, mutta kun ei päässyt, niin meni ja kiipesi kellokaapin viereltä tuvan peräpenkille. Konttasi penkkiä pitkin peräsängyn luo. Vielä nousi penkille seisomaan ja kasvonsa ikkunaan painaen katsoi alimmaisen ruudun jäättömän yläsyrjän lävitse ulos.

– Voi, lintuja! huudahti. Ykki, kakki, koome, teittemän, viiti, yyhekkän, ainakin tata lintua!

– Vai niin paljon, nauroi isä.

Jukka jäi äänettömänä seisomaan kasvot ikkunaan painettuina. Sitten hän laskeutui hiljaa penkiltä alas ja tuli isän luo.

– Itä. Huutaako pukki niin jotta: linnuille?

Isä ällistyi.

– Ei isä tiedä – mutta –. Kyllä kai se niinkin huutaa, sopersi hän sitten.

– Jotta: linnuille?

– Niin.

– Ja sinäkin niille saat antaa, sanoi äiti. Varpusille ohria aitasta ja tiaisille talia.

Jukan kasvot levisivät yhdeksi hymyksi.

– Taanko itä? Antaa valpuutille oolia ja tiijaatille talia? kysyi isältä.

– Saat. Kovasti sinä saat, vakuutti isä.

Naurun höräykseen puhjeten läksi Jukka taas ikkunaa kohti. Penkille rähmiessään hän rallatti:

    Valpuutille oolia.
    Tiijaatille taalia.
    Ja valpuutille oolia.
    Ja tiijaatille taalia.

Yhä vain rallatustaan jatkaen nousi Jukka seisomaan penkille. Ja seisomaan päästyään hän alkoi rynkyttää itseään yhä kovemmassa ja kovemmassa tahdissa ja rallatti yhä kovemmalla äänellä, kunnes lopuksi melkein hyppi ja koko voimallaan hoilasi niin että tupa raikui:

    Valpuutille oolia
    Tiijaatille taalia.
    Ja valpuutille oolia
    Ja tiijaatille taalia.

Isä ja äiti katsahtivat kumpikin ensin Jukkaan, sitten toisiinsa ja sitten yhdistynein voimin jälleen Jukkaan.

– Evonen, räjähti Jukka yht'äkkiä ja silmät suurina kääntyi lattialle päin.

Isäntä havahtui ja liikahti kuin jotakin sanoakseen. Mutta silloin jo kuuluikin pihanpuoleisen akkunan takaa surkeaääninen ratina, ratina ja kitinä, joka tuntui vaivalloisesti pyrkivän pihanperälle tallia kohti. Ja kun isäntä ehti pihanpuoli-ikkunasta katsomaan, näki hän tallin edessä pienen kuuraisen hevosen tyhjä halko reki perässä. Reestä kömpi mies, otti jäätyneen loimen ja levitti sen hevosen selkään, niisti sitten nenänsä kintaaseen, ja ympärilleen silmäillen alkoi tulla tupaa kohti.

– Kuka se on? kysyi emäntä, kun isäntä tuli pois ikkunan luota.

– En minä tunne, vastasi isäntä ja kokonaan työhönsä syventyneen ilmeisenä rupesi vuoleskelemaan toista kirvesvarren tekelettä.

Emäntä loi tarkastelevan katseen yli tuvan.

– Tule nopeaan pois penkiltä! käski hän Jukkaa. Kylän setä nauraa, kun sä penkillä seisot.

Jukka hiplasi itsensä alas niin pian kuin voi. Ja hän ehti juuri parhaiksi äidin luo, kun porstuasta alkoi kuulua askelten raminaa.

Äskeinen vapaa ja rattoisa henki oli kokonaan piiloon painettuna, kun ovi avautui ja sieltä kylmän huurrevirran mukana hilautui tupaan kauttaaltaan kuuran peittämä mies.

– Päivää, sanoi mies, otti kintaan kädestään ja käsiselällä pyyhkäisi huurretta parrastaan.

– Päivää! vastasi isäntä. Käykää istumaan.

Mies meni.

– Siellä on pakkanen, sanoi.

– On, myönsi isäntä.

– Kuinka siellä vähääkään tarkenee, kysyi emäntä ja katsoi tutkivasti miehen pukua, johon ei kuulunut minkäänlaista päällystakkia. Kaksi tavallista takkia vain päällekkäin. Ja vanhan ja tiukan näköiset paikatut saappaat jalassa.

– Kyllähän sitä aina – sanoi mies epämääräisesti. Ja samassa kasvojaan väärään vetäen nosti toista jalkaansa ja paineli sen kenkää kädellään. – Kengät vähän liian pienet, jotta tuppaa –

Isäntä käski ottaa kengät pois ja lämmittää jalkoja takan luona.

– Kylläpä he lämpenevätkin, sanoi mies välinpitämättömyyttä tehden. – Onko isännällä elukoita myydä?

Ei ollut.

– Vai ei ole.

Oli tuokio hiljaisuutta.

– Eikös isäntä hevosta osta? kysyi vieras taas.

Ei isäntä luvannut ostaa.

– Hm. Jaha.

Oltiin taas vaiti. Vieras tuijotti lattiaan ja hänen päänsä alkoi ikäänkuin painua. Lääkkeen hajua alkoi tuvassa myöskin tuntua.

– Vai ei isäntä osta hevosta, sanoi vieras sitten raukeasti. Ja päätään nostaen kysyi saisiko emännältä kahvia ostaa.

Emäntä arveli sen olevan vielä lämmintä äskeiseltä ja ryhtyi hommaamaan kahvivehkeitä pöytään.

Ikäänkuin siitä näystä virkistyneenä puhkesi mies sanomaan:

– Ne on raskaat nyt nuo verot.

– On ne, myönsi isäntä samalla tarkaten tutkivasti vierasta.

Jonkinverran takertaen rupesi tämä selittämään, että hän on ollut kaupungissa. Vienyt halkokuorman sinne. Ja tuli tästä kautta kotiin menemään, kun piti käydä maksamassa rästiin jääneet kunnanverot. Samassa yhteydessä selvisi, että hän asuu pitäjän syrjäisimmällä ulkopalstalla, neljän pitäjän rajaristeyksessä. Ja kuuluu vähän joka pitäjään. Matkaa oli sinne vielä kolmenkymmenen kilometrin paikkeille.

– Koska olette kotoa lähtenyt? kysyi isäntä.

– Toissa iltana. Kaksi yötä ja kohta kaksi päivääkin jo oltu matkassa, selitti vieras. – Siellä on huono reen luisto, sanoi hän vielä ja jäi lattiaan tuijottamaan.

Isäntä kohotti päätään kuin sysäyksen saanut ja katsoi vieraaseen kuin jotakin harkiten. Nousi, pudisteli lastut housuistaan ja meni ikkunasta katsomaan. Näki, että hevonen seisoi pää painuneena ja ettei sillä ollut heiniä edessä. Eikä reessäkään ollut heiniä. Joitakin loimia tai tyhjiä säkkejä vain ja ämpäri. Taas katsoi isäntä vieraaseen kuin tutkien, uskaltaisiko tuon jättää tupaan. Taputteli äänetönnä seisovan Jukan päätä ja käväisi pöydänpää-ikkunastakin ulos katsomaan.

Emäntä kaatoi kahvia vieraalle. Isäntä käveli ovipuolelle, ja kun vieras rupesi juomaan, livahti hän ulos. Juoksujalassa hän haki ladosta tukon heiniä ja heitti sen hevosen eteen.

– Mitähän kuormaa lie sinullakin kaupunkiin kiskottu? Tällä kelillä – hevosparka – puheli isäntä. Ja ehti huomata että hevonen oli pieni ja laiha, väriltään kirjava, pää valkoinen ja silmissä tylyn välinpitämättömyyden ilme.

Pitemmälle hevosta tarkastelematta kiiruhti isäntä tupaan. Jo ovessa lemahti häntä vastaan väkevä spriin tuoksu. Ja mies istui pöydän luona jalat lattialle suoristettuina, selkä tuolin karmiin nojaten ja leuka rintaan painuneena. Kädet retkottivat alhaalla, molemmat takit olivat levällään ja alemman takin povitaskusta näkyi pullonkaula. Pöydällä oli kuppi vadin vierellä, kahvia puolillaan. Isännän tupaan tultua hän havahtui sen verran, että joi kupin tyhjäksi. Sitten hän painui äskeiseen asentoonsa. Ei näyttänyt huomaavan sitäkään, että emäntä kaatoi toisen kupin. Istui vain pää retkallaan.

Tuokion niin istuttuaan vieras taas kohensi itseään. Ja kermaa kahviin kaataessaan kuin anteeksi pyytäen sammalsi:

– Ne on niin raskaat nuo verot, jotta ne panevat tuumimaan.

Käsi unohtui pöydälle ja pää retkahti taas alas.

– Kun ei tahdo olla tuloja.

Se kuului puolittain parahdukselta.

– Kun kaikki on niin halpaa.

Sen sanottuaan hän joi kahvinsa yhteen menoon ja nousi pöydästä.

– Ostakaa isäntä hevonen! Mikään kirkkohevonen se kylläkään ei ole. Mutta talon työt se tekee. Ja syö sitten vaikka mitä.

– En minä osta, vastasi isäntä.

– Vaihdetaan lehmää ja hevosta.

– Ei ole liikoja lehmiä.

Mies vaipui äänettömyyteen hetkiseksi. Sitten hän sanoi:

– Jahas. Ei sitten tule kauppaa.

– Ei tule.

Isännän äänessä tuntui tahallinen uloskäskevä sävy. Vieras näkyi sen ymmärtävän. Rupesi haparoimaan takkejaan kiinni ja kintaita käsiinsä. Ja lakin syvemmälle vedettyään läksi.

Ovelta hän karkeasti kiroten kääntyi takaisin.

– Kahvi on maksamatta.

Emäntä esteli maksun ottamista.

– Se maksetaan, vastasi vieras. Ja aikansa kopeloituaan tyhjältä näyttävää kukkaroaan hän sai sieltä markan hyppysiinsä.

– Ei tässä sentään vielä lurjuna kuljeta, sanoi ja antoi markan emännälle.

Sitten hän vihdoinkin läksi.

Pitkän tuokion kuluttua kuului pihanpuoliakkunan takaa taas surkea ratina, ramina ja kitinä. Pihalta pois päin pyrkivä.

– Hyi kun parkuu! huudahti emäntä.

– Kuin tuskissaan vaikertaisi, sanoi isäntä ja meni pöydänpääikkunasta katsomaan.

Jukka kiipesi penkille ja isän edessä seisoen katsoi ikkunan alimman ruudun yläreunasta.

– Mikähän sekin mies oli? sanoi emäntä.

– Tiedä – vastasi isäntä muuta ajatellen.

– Voi olla vaikka viinankeittäjä.

– Tai muuten sortumassa oleva erämaan eläjä.

Raskas tunne laskeutui tupaan.

Isäntä ja Jukka seisoivat yhä ikkunassa ja näkivät, kuinka mies hevosineen yhä himmeni ja himmeni ja lopulta kokonaan katosi. Ikäänkuin olisi jokin hänet niellyt.

Jukka kääntyi isäntään päin.

– Itä. Kuka te oli? kysyi.

– Kylänsetä se oli.

– Kaukaako, itä?

– Kaukaa.

Jukka kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pian hän kääntyi kuitenkin taas takaisin isään päin.

– Itä. Tulooko tinnekin joulupukki? Ja huutaako te jotta: kyläntejälle?

Isäntä säpsähti ja katsoi pitkään Jukkaan. Pani kätensä Jukan pään päälle. Mutta ei sanonut mitään.

– Tulooko, itä? uudisti Jukka.

– Tulee. Kyllä se tulee, sanoi isä, jätti Jukan siihen ja läksi ulos kuin jotakin paeten.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän valehdellut.

Omalle pojalleen – – –

RIPPIKOULUTOVERIT.

– No nytkö sieltä taas on yksi pudonnut? mutisi mummo hiukan hermostuneesti. Ja vapisevin sormin kudintaan hypistellen hän rupesi uudelleen laskemaan puikoilla olevia silmiä. Hiljaa sipisten: "yksi, kaksi, kolme" hän peukalon kynnellä hieman siirsi jokaista silmää, tarkasti varoen, ettei vaan siirrä kahta yht'aikaa eikä myöskään yhtä kahteen kertaan.

Yksi niistä oli poissa, ei siitä minnekään päässyt.

– Voi onnetonta, tuskaisi mummo ja sormilla hypistellen koetti etsiä kadonnutta silmää, kurttuisilla kasvoillaan ilme, joka näytti tunnustavan asian mahdottomaksi, mutta kuitenkin odotti onnellista sattumaa.

– Olipas se nyt taas!

Silmää ei löytynyt.

– Kun ei näe! huokasi mummo vihdoin alistuneesti, asetti kutimen pöydälle, otti lankakerän lattialta ja asetti senkin pöydälle.

– Hjoojjoo, huokasi hän vielä ja otti kaapista leivänpalan. Kumartui sitten ja veti sängyn alta pienen kannellisen voipytyn ja alkoi syödä. Puolikovalla leipäpalan kulmalla kaivoi pytystä voinokareen, pisti sen suuhunsa ja haukkasi kipenen leipää joukkoon. Etuhampaillaan niitä mutustellen keinotteli samalla tavalla uuden voinokareen leipäpalansa nurkkaan, ja valmistaessaan hetkeä, jolloin se joutuisi suuhun, rauhan ilme himmentyneissä silmissään, katseli ulkona kevätauringon valossa hohtavia hankia. Ja kuunteli tuvasta tupakamarin lävitse kuuluvaa lasten melua.

Lopulta leivänpala jyrsiintyi niin pyöreäksi ja tuli niin kosteaksi, ettei se enää pystynytkään voihin, vaan alkoi pitkin pintaa liukua. Silloin rupesi mummo kynnellään viiltelemään voinokareita irti ja nosteli ne hyppysin leivän päälle.

Leivän kaikki syötyään ja voipytyn takaisin sängyn alle työnnettyään hän asettui sängylle pitkälleen.

Kamarissa oli suloisen lämmin, ja ikkunantakaisista hangista heijastui rauhoittava valonhohde. Lasten hälinä alkoi kuulua kuin jostakin kaukaa ja sekautui katossa liukuilevan kärpäsen pörinään. Ja lopulta alkoi kaikki häipyä jonnekin kaukaisuuteen.

Juuri silloin räjähti lasten melu kuulumaan kuin se olisi jonkin padon puhkaissut. Mummo havahtui ja tuokion tuijotettuaan tajusi, että tuvan ja tupakamarin välinen ovi on auki. Hetkisen kuluttua melu jälleen taukosi. Mummo ymmärsi, että ovi pantiin kiinni. Joku, emäntä kai, kävi kamarissa.

Nyt olisi hänen sopinut jälleen ruveta nukkumaan. Ja hän olisikin nukkunut. Kun sen kutimenkin taas noin kävi. Mutta ei saanut enää unen päästä kiinni. Väsymys katosi ruumiista aivan kuin olisi sängyn alle varissut. Ja ajatus piipahteli asiasta toiseen.

Pöydällä olevasta kutimesta se hyppäsi niihin Mikin eli isännän rikkinäisiin sukkiin, joita eilen katseltiin ja joitten avuksi näistä tekeillä olevista pitäisi sukat tulla. Siitä se suljahti emännän huolimattomuuteen. Jos ei hän pitäisi isännän sukista ja vanttuista huolta, niin se saisi käyttää säkit jalkoihinsa ja käsiinsä. Emännältä ei ainakaan tulisi laitetuksi. Sen menevät ajat muussa hussaamisessa. Siitä teki ajatus pikkukierroksen läpi kylän eikä löytänyt missään muualla sellaista emäntää kuin Mikillä on. Mikä hänessä lie ollut, jotta sen Mikin piti se ottaa, vaikka kyllä koetettiin vastaan olla! Hänen isävainajansakin. Ja muitakin olisi saanut, joten ei ainakaan senkään takia – – – Ajatus viivähti pitemmältäkin niissä ajoissa – – –

– Hjoojjoo, huokasi mummo taas, kun sai ajatuksensa palautetuksi takaisin. Onhan sillä kyllä parhaiksi näiden lastenkin hoitamisessa, joita on siunautunut enemmän kuin monelle muulle. Mutta kyllä siinä on muutakin.

Siitä meni ajatus taas Mikin rikkinäisiin sukkiin. Ja niistä pöydällä olevaan kutimeen.

Pitäisi mennä emännällä otattamaan se silmä puikolle – mutta. – Kun ne tytöt edes olisivat jo sellaisia, että ne osaisivat, mutta mitäs ne vielä. Eilenkin – mummon suu meni hymyyn – kun hän istui tuvassa kutimineen, putosi silmä puikolta. Ja kun hän sanoi: "Nyt putosi silmä", niin Lempi huusi: "Antakaa, mummo, minä haen sen!" ja alkoi kontata lattialla ja etsiä silmää – – Lempukka –

Mummo virkistyi niin, että nousi seisomaan.

– Ei tuollainen makuu mitään päältänsä nakkaa! Kun ei kerran nukuta, sanoi hän, kokosi keränsä ja kutimensa ja aikoi mennä tupaan. Mutta samassa avautuikin kamarin ovi ja sieltä hilautui kamariin vanha vaimo, kylki edellä ja nyytti kädessä. Ovea sulkiessaan hän kääntyi kokonaan selin.

– Hyvää päivää, tervehti tulija, kun vihdoin sai oven lukkoon ja ehti kääntyä päin.

– Päivää, vastasi mummo venyttäen ja ikäänkuin epäröiden. Onhan siinä tuoli, sanoi hän vielä ja katsoi tutkivasti tulijaa.

Vieras istuutui.

– Et taida tuntea? kysyi hän.

– Ee-en ainakaan vielä, myönsi mummo.

Kukas sä sitten oot?

– Altoisten kylästä mä oon. Erkin Leena.

– Erkin Leen – –? Mikäs se – –?

– Tapsin Lessu – jos sä siitä paremmin tuut päällen.

Mummo löi hiljaa kätensä yhteen ja katsoi ällistyneenä.

– Se, joka otti sen kiertäjä-Erkin?

– No se justiin.

Mummo löi uudelleen kätensä yhteen niin että läiskähti.

– No hyvä ihminen! Tottahan mä nyt Tapsin Lessun muistan! Rippikoulukampraatin. Ja niin monen monituiset katrillit kun on yhdessä hypelty ja toisetkin kreekumit pidetty. Mutta kun en mä yhtään ymmärtänyt ajatella. Ja mun on tullut jo näkönikin niin huonoksi, että sekin taitaa tehdä haittaa.

– Niin – ja enkä suinkaan mä oo enää sellainen kuin silloin olin, sanoi Leena alamielisesti. Etkä oo sinäkään. Ei tuntisi, jos ei muuten tietäisi.

– Vai Tapsin Leena siinä nyt on! ihmetteli mummo yhä. Niin kuin sanoin, niin kyllä mä Lessun muistan. Kun aina tavattiin olla yhdessä, jos mitä reijuja olisi pidetty.

– Rippikoulusta ruveten, sanoi Leena.

– No niin justiin! Rippikoulusta ruveten. Sinä olit silloin Kolinan Antin isävainaalla piikana?

– Niin olin.

– Kyllä mä muistan. Kuule, istu nyt vain! Mä käyn hakemassa puita ja teen vähän valkeaa.

Mummo heitti kutimensa ja lankakeränsä pöydälle ja ketterin askelin tipsutti ulos.

– Minä olen tässä katsellut, jotta kyllä sulla on mukava olento, sanoi Leena, kun mummo tuli puusylillistä kantaen sisään. Näin lämmin kamari ja oikein kuvapaperit seinissä. Ja katto maalattu ja muuri. Eikä ainakaan mistään puutetta.

– No kyllähän tässä, myönsi mummo. Vaikka ristinsähän sitä on kullakin tässä maailmassa.

– No niin, mutta ei oo kumminkaan mitään puutteita eikä elämisen murehia. Tällaisessa evästalossa syytingillä! Ja oma poika isäntänä! Toista se on mun moisten, jolla ei ole mökkiä ei mitään.

– Niin, myönsi mummo kuivasti. Missäs sä nyt pidät olentoasi.

– No siellä Hermanni-poikani luona mä oon nyt koettanut kikuroida. Mutta kikuroimista se on siinäkin.

Syntyi pitkähkön tuokion kestävä äänettömyys. Leena pyöritteli peukaloja sylissään ja mummo tuhersi kahvipannun kanssa.

– Jokos siitä on kauan, kun Erkki kuoli? kysyi mummo vihdoin.

– Keväällä Ristinpäivänä tulee viisi vuotta. Oli juuri Ristinpäivä, kun se kuoli.

– Jassoo. No vieläkös se Marttilan Riika elää? Se oli kanssa silloin rippikoulussa.

– Riika on jo ajat ja mitkä maan mullissa maannut. Ennen se kuoli kuin Erkki. Paljonkin ennen.

– Vai niin! Enkö mä oo sitä kuullut vai enkö enää muista, ihmetteli mummo.

– Se Juha vielä elää, joka kanssa oli silloin koulussa.

– Mun pitikin kysyä, jotta vieläkö se elää. Niillä oli oikein kruunuhäät. Mä muistan kun Alanauriin Miska siellä juovuksissa pölläili niin jotta meni päälleen puurokorvoon. Muistatko sä sitä?

– En mä muista, en suinkaan mä oo ollutkaan siellä, kun en yhtään muista.

– Tapolan lautamiesvainaja oli kenkkärinä ja se otti Miskan housunkaulukseen ja siitä kantoi porrasviereen hankeen. Toisella kädellä vain. Missähän sekin mies nyt mahtaa mennä? Elääköhän enää?

– Ei siitä tiedä kukaan mitään. Amerikkaan se meni ja sinne se on kadonnut. Miina on vaivaistalolla, tiesi Leena.

– Vai niin! päivitteli mummo. Vai niin niidenkin kävi. Kelläs se niiden talo nyt on?

– Krinkan Ista sen niiltä osti, mutta nyt se on Istan pojalla, Antti nimisellä.

– Totta kai Ista vielä elää!

– Elää. Ja Sussu elää. Mikäs niitä tappaa. Molemmat lihavia niinkuin härät.

– Tottapa sä sen muistat kun sitä Istaa tavattiin rippikoulussa haukkua juurihulikaksi, nauroi mummo. Kun sen oli aina suu auki ja nenänpäässä räkätippa.

– Muistan toki. Se sai käydäkin ainakin kahtena, jos ei vain kolmena vuotena koulua.

– Niin vissiin se sai. Mutta isännäksi vain itsensä väänsi, vaikka ei kodistakaan ollut paljon mitään haaraa silloin. Vaikka niinhän sitä sanotaankin jotta: räkänenästä mies tulee, mutta ei tyhjän naurajasta.

– Niin se menee muutamain tässä maailmassa, myönsi Leena.

– Muistatkos sä sitä, kun oli kerran Mikintuvan Jaakoon luona kisat? Mikset sä sitä muistaisi! Se sama Alanauriin Miska oli silloin Miinan kanssa paraimmillaan sulhasena ja morsiamena. Ja Ista myös Sussunsa kanssa. Miska ja Miina tulivat sinne, Miina niin punakuvaisissa silkkisaaleissa ja mustissa kengissä kuin ikinä ja Miska hopeapislaipiipuissa, hillerilakeissa ja punasuisissa saappaissa. Ja kun ne sitten menivät hyppelemään, niin Istakin meni Suskansa kanssa rötköttelemän, jotta pieksut mouhusi. Molemmat sellaisia vähän koison näköisiä ja puettuna niinkuin rengit ja piiat siihen aikaan olivat. Kyllä niillä sitten naurettiin! Ketään muita ei mennyt lattialle. Jokainen vain nauroi. Ja Toppisen porvari huusi jotta: "koettakaa nyt, kumpiko on parempi!"

Mummo nauroi niin, että vesi tippui silmistä.

Ja rupesi laittelemaan kahvikuppeja pöydälle.

Kaksi korppuakin kävi emännältä lainaamassa.

Kahvin juotuaan Leenakin pääsi oikein vauhtiin. Ja niin pulpahti mieleen muisto muiston perästä sieltä vuosien takaa. Päät painuivat lähemmäksi toisiaan ja puhelu kävi toisin vuoroin kuiskaamallakin. Ryppyisille poskille nousi heikko punerrus ja silmät alkoivat heikosti hehkua, kuin olisi niihin heijastanut jostakin nuoruuden ajan hohdetta.

Kun Leena vihdoin rupesi tekemään lähtöä, haki mummo juuston ja kaksi leipää ja käski Leenan panna ne nyyttiinsä.

– Rippikoulukampraatilta, sanoi hän ja asetti kahvipannun muurin olalle.

KELLO.

Sisar Liisa oli juuri lähtenyt.

Toiset hautajaisvieraat olivat jo eilen kirkolta menneet koteihinsa. Vain vainajan veljet ja sisar perheineen ja Liisa, hänen ainoa elossaoleva sisarensa, sekä lähimmät naapurit olivat vielä kirkolta tulleet kahville. Mutta hekin menivät jo eilen illalla, muut paitsi Liisa. Hän jäi järjestelemään paikkoja ja avustamaan naapureilta lainattujen kahvivehkeiden ja muiden takaisintoimittamisessa.

Anna-vainajan lapsista ei kukaan tullut enää kirkolta tänne. Ei Leenakaan, vaikka asuu samassa kylässä. Liisa arvelikin että niillä taitaa olla jotakin mielen päällä ja käski katsoa eteensä, ettei aivan paljaille jää. Vielä lähtiessäkin varoitti: "Kun ei ole mitään kirjojakaan."

Niin – eihän niitä ole – kirjoja. Mutta tokko nuo sentään – – Kun hän niin kauan on hoitanut vainajaa – heidän isäänsä. Vaikka – eihän sitä tiedä –. Eikä hän sillä että palkkaa pitäisi saada – mutta –

Hän pyyhkäisi kyynelen pois silmästään.

Mikkikin on nyt sitten maan mullissa. Ja hän on yksin. Aivan yksin maailmassa – –

Hänen katseensa meni sänkyyn. Ei siellä enää Mikki maannut. Viittä päivää vailla kolme vuotta oli siinä maannut. Aivan minnekään kelpaamattomana. Nyt ei enää makaa. Nyt ei Mikki enää koskaan sano: "Sussu. Tules kääntämään mua toiselle kyljelle." Eikä juotavaa pyydä tuomaan. Eikä enää koskaan kehu: "Kyllä sä oot Sussu mulle hyvä." Eikä enää koskaan tarvitse antaa Mikille sydämenvahvistustippoja.

Hänen silmänsä räpyttelivät, leuka vavahteli ja posket nytkivät. Kasvot vääristyivät ja pitkin poskia alkoi virrata kyyneleitä.

Hän painui penkille istumaan.

Lyhyen joulukuisen päivän iltahämärä tihentyi yhä. Ja hiljaisuus ikäänkuin syventyi ja herkistyi. Tuntui melkein samalta kuin kirkossa jumalanpalveluksen alkamista odotellessa.

Hän hillitsi itkunsa, kohotti päätään ja kuunteli.

Hän oli äsken kuulevinaan jotakin. Niinkuin olisi pimeässä joku liikkunut.

Hän heristi korviaan, vei vasemman käden korvan taakse ja kuunteli.

Dikk-dakk, dikk dakk, dikk dakk.

– Kello! huudahti hän vapautuneesti. Nousi ja aikoi mennä katsomaan sitä. Mutta oli jo niin pimeää, ettei voinut mitään nähdä. Harvaan lyövän heilurin hiljaisen naskahtelun ja rasahtelun vain kuuli.

Kiireesti hän haki muurin olalta tulitikkuja ja uuni-ikkunalta läkkisen pillipopan. Asetti sen pöydälle kellon alle ja raapaisi siihen tulen. Tikkuun syljettyään, hyppysissään sen vaarattomaksi kierrettyään ja tulitikkurasian muurin olalle vietyään hän tuli jälleen pöydän luo.

Lamppu oli sillä välin ehtinyt täyteen loistoonsa, ja sen valossa näkyi savustuneilla sanomalehdillä tapiseeratulla seinällä mökin muusta sisustuksesta jyrkästi poikkeava kello. Oikein sorvauksilla koristettu ja tummanruskeaksi kiilloitettu kaappi, kotkan kuva päällä. Lasiovi ja kullattu heilurin tasku ja kullatut numerot ja viisarit.

– Sinä – – kun olit oikein säikäyttää minut, leperteli hän kellolle ja jäi sitä katsomaan molemmin käsin pöytään nojaten.

Hänen hyväntahtoisille mummukasvoilleen levisi hymy. Ja kuta kauemmin hän kelloa katsoi, sitä muhoilevammaksi muuttui hymy hänen kasvoillaan.

Hän haki Mikin kanssa sen kaupungista silloin, kun he yhteen menivät. "Niinkuin kihloiksi – tuota" –. Ja vielä Mikki silloin lisäsi: "Kun me lopuksikin – tuota" –

Sillä se meinasi sitä, että he jo nuoruudessa friijasivat ja meinasivat yhteen mennä. Mutta isä ja äiti pitivät Mikkiä liian huonona ja köyhänä. Kun se oli vain tavallinen renki. Ja panivat menemään Antille, kun se oli rakennusmies niinkuin isäkin.

Mikki otti sitten sen Anna-vainajan ja laittoi tämän tuvan itselleen.

Hänen hymynsä jäykistyi ja sai jonkinlaisen tumman sävyn.

Ne olivat niitä aikoja, ajatteli hän ja huokasi.

Viisi vuotta hän eli Antin kanssa yhdessä. Kaksi lastakin oli, mutta ne kuolivat molemmat pieninä. Sitten kuolivat isä ja Antti samana vuonna, ja hän muutti äidin kanssa asumaan Mikin ja Annan naapuruuteen.

Niin he elivät sitten kunnes äiti kuoli. Vähää vaille seitsemän vuotta. Äidin kuoltua hän asui viisi vuotta yksin samassa tuvassa.

Sitten kuoli Anna.

Hymyn kierteet hänen kasvoillaan jäykistyivät yhä, lyhenivät ja ohenivat. Ja katse suuntautui kellon sivulle ikkunaan.

Olikohan se syntiä silloin. Hän oli Annaa hoitamassa silloin kun se kuoli. Hän sen silmätkin kiinni painoi ja ruumiin suoristi. Ja pesi ja laudalle asetti. Eikä hänelle siinä mitään mieleen tullut.

Mutta kun hän tuli kotiin, niin oli aivan kuin olisi joku alkanut hänen korvaansa kuiskia: "Nyt on Mikkikin yksin." Ja siitä alkaen hän ei saanut millään pois mielestään sitä, että heitä on nyt kaksi yksinäistä, hän ja Mikki.

Ja kun Mikki pian hautajaisten jälkeen alkoi käydä hänen tuvassaan istuskelemassa, niin tuntui se samanlaiselta kuin silloin nuoruudessa, kun Mikki hänellä kulki.

Siitä se sitten meni – ei itsekään oikein ymmärrä, kuinka se niin meni – siihen, että heistä tuli pari ja hän myi oman tupansa ja muutti Mikin kanssa asumaan.

Oliko se synti?

Kun he niin heti – –?

Katse painui pöytään, ja kaikki tuntui hiljenevän.

Vihdoin hän huokasi kuin heräten ja kohotti päätään.

Kukapa sen tietää. Siinä hän vain on viaton, että mitään synnillisiä tarkoituksia heillä ei ollut. – Eikäpä heille myöskään mitään tapahtunut sellaista, jota sopisi rangaistukseksi ajatella. Kaikki meni niin hyvin kuin heidänmoisten voi mennäkin. Jos siitä jotakin sopii päätellä.

Silloin he hakivat tämän kellon. Mäkimattilan hevosella olivat kaupungissa ja melkein vain kelloa varten. Puolen päivää kuljeskelivat kellopuodista kellopuotiin ja Ransuuperilta viimein ostivat. Sieltä sai kaikkein halvimmalla. Kolmellakymmenellä kahdella ja puolella markalla. Muualla määrättiin kolmekymmentäviisi ja neljäkymmentäkin. Mutta se Mikki oli sellainen, ettei se hevillä liikoja maksellut.

Kun ihmiset sitten ihmettelivät, kuinka komea kello heillä on, niin Mikki sanoi: "Noo – Se on kihlakello. Eihän kihloiksi koskaan rumia osteta." Ja toisinaan se sanoi: "Saahan sitä meilläkin olla jotakin komeaa. Kun ei ole kamariakaan."

Jälleen hän hymyili kellolle eheää ja täyteläistä hymyään. Eikä vain kellolle. Hänestä tuntui kuin olisi Mikkikin siellä jossakin ja näkisi hänet. Ikäänkuin juuri Mikki olisikin kellon heiluria liikuttelemassa.

Hän naurahti sellaiselle. Lapsellisuudelle.

Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää aivan niin yksin kuin äsken.

Vihdoin hän kävi lukitsemassa oven, riisuutui, sammutti lampun ja meni makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Täytyi kuunnella pimeässä entistä selvemmin kuuluvaa kellon naskahtelua ja ajatella Mikkiä. Se muistutti, tuo kellon naskahtelu, hyvin selvästi Mikin askelten ääntä, kun hän pitkään ja harvaan asteli lattialla. Ja lopuksikin unen päästä kiinni saatuaan hän aivan kuin tunsi, että Mikki siellä takan luona riisuskelee ja tulee makuulle hänkin, kun ehtii.

Naapurimökkien akat alkoivat Sussulta kysellä: – Kuinka sä uskallat yksin olla öitä?

– Kuinkako uskallan, Sussu vain siihen naurahti. Mitä minun sitten pitäisi pelätä?

– No, en mä nyt mitään erityistä tiedä, jota sun pelätä pitäisi. Mutta vain – kun pitää yksin olla. Pelkäisin minä ainakin.

Sussu vain naurahti sellaisille.

Yksin olla – –!

Toisinaan teki hänen mielensä heille suoraan sanoa, ettei hän yksin ole. Onhan hänellä kello – ja – –

Ei hän kuitenkaan koskaan sanonut. Eihän ne olisi muuta kuin nauraneet sille.

Mutta aina kylälle lähtiessään hän viimeiseksi ja kyliltä tultuaan ensimmäiseksi hymyili kellolle. Ja joka ilta siitä pölyä pyyhkiessään hän tunsi samanlaista kuin ennen Mikille sydämenvahvistustippoja antaessaan. Ja kun hän lauantai-iltana oli kellon vetänyt, tuntui hänestä siltä kuin olisi saanut Mikin saunoitetuksi ja puhtaan paidan hänen päälleen pannuksi.

Jonakin sunnuntaina tuli Alvetun Kassu, se Mikki- ja Annavainajan vanhimman tyttären Leenan mies, juuri kun Sussu aikoi ruveta lukemaan päivän tekstiä virsikirjasta.

Sussu ällistyi.

Kassu ei ollut käynyt hänen aikanaan kuin kerran ennen hakemassa jauhopussia, jonka Leena oli ensin käynyt pyytämässä.

Jotenkuten tuli hän Kassua istumaan käskeneeksi. Pani virsikirjan laudakolle ja rupesi hommaamaan kahvia, kaiken aikaa mielessä pelonsekainen kysymys: mitähän sillä on asiana.

Kahvin juotuaan Kassu sylkäisi ja honottamalla sanoi:

– Koska te aiotte pesänkirjoituksen pitää?

– Pesänkirjoituksen – –? ällistyi Sussu.

– Niin. Me meinaamme ottaa omamme pois, honotti Kassu.

– Niin - nuan – – Kyllähän minä – – tuota – –hätäili Sussu. Koskahan se pitäisi pitää?

– Mitäs siinä on muuta kuin pitää niin pian kuin vain suinkin sopii. Jotta on kaikki vielä paikoillaan, sanoi Kassu.

– No – kyllä mä koetan, myöntyi Sussu.

– Joo. Pitäkää vain niin pian kuin suinkin, honotti Kassu mahtavasti.

– Pitää tästä lähteä kanssa, sanoi vieras vielä ja lähti.

Sussu jäi holtittomana istumaan kädet helmassa ja katse lattiaan luotuna.

Hän muisti että sisar-Liisa käski katsoa eteensä, ettei aivan paljaille panna. Ja ymmärsi, että nyt ne aikovat sen tehdä. Aikovat ajaa hänet vaivaistalolle.

Ja ajavatkin.

Minkä hän niille mahtaa! Tällainen yksinäinen akka-ihminen! Eihän hän ymmärrä mitään laeista eikä mistään. Eikä saa niiden päätä kääntymään. Tuollaisten kuin tuo Kassukin. Plösönaama – –! Ei ymmärrä edes päivää sanoa, kun tupaan tulee.

Ja sellaisten kanssa joutuu asioihin!

Olisi nyt edes se tupa vielä itsellä. Mutta kun hän senkin myi – hulluparka! Ja kun sen Mikin piti ensin kuolla. Olisi se jäänyt, niin se olisi paremmin tullut toimeen noiden kanssa.

Sussu pyyhki silmiään sunnuntaiesiliinaan.

"Dikk dakk, dikk dakk, dikk dakk", naskahteli ja rasahteli kello niinkuin ennenkin. Mutta nyt ei se saanut Sussun huomiota puoleensa vedetyksi. Sussu istui vain ja tuijotti lattiaan.

Yht'äkkiä hän kohotti päätään kuin olisi tehnyt odottamattoman havainnon.

Sepä kamalaa on, jos tästä kerjuulle pitää lähteä tuollaisten tähden! Mikä laki se on, joka niin määrää? Omansa pois, se sanoi. Vai niin, vai omansa pois. Mikä tässä Kassun omaa on? Mikä jo? Ei ole mies päivääkään työtä tässä tehnyt. Auttaa on saanut kaikella lailla, enemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tunkionpönkä – – Tekisi työtä ja eläisi sitä mukaa, ettei tarvitsisi olla köyhyydessä. – Vai omansa pois! Eipä nyt vähät mitänä!

Jos minä myöskin otan omani pois! Mitäs sitten sanot. – Kytöristipuu.

Vihoissaan mumisten Sussu haki vintiltä tummanruunin villahuivinsa ja vanhan toppatakkinsa.

Sitoi huivin päähänsä toisen huivin päälle. Katseli takkiaan epäillen, kehtaako sitä panna ylleen.

Nauravat, kun se on niin vanhanaikainen ja outo tämän ajan ihmisille.

– Mutta vilu ei naura, tuhahti hän sitten ja kuin uhalla puki sen ylleen. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin naurakoot sitten minulle.

Ei hän nyt joutanut kellollekaan hymyilemään.

Oven vain lukitsi ja kättä viuhtoen läksi sisar Liisan luo.

Liisa neuvoi menemään Harjurannan lautamiehen puheille. Se ymmärtää lait ja on paljon tekemisissä tällaisten asiain kanssa.

Maanantai-aamuna Sussu meni Harjurantaan.

Ja kun hän sieltä palasi, hymyili hän taas kellolle.

Niinkuin ystävälle, jonka oli jättänyt pelkoon ja epävarmuuteen, mutta jolle nyt voi sanoa, että kaikki on hyvin.

Lautamies oli kysellyt kaikkia. Kuinka paljon hän sai tuvastaan. Ja oliko velkaa kellekään silloin. Ja kuinka kauan Mikki sairasti. Ja kaikkia sellaisia. Ja kun hän oli kaikkiin vastannut, niin oli kysynyt, olisiko todistajia, jos tarvis tulisi. Niitä hänellä nyt on jos kuinka pitkälti. "Kyllä asia sitten saadaan järjestykseen", oli lautamies sanonut. Ja lupasi ensi lauantaina tulla pitämään pesänkirjoitusta. Käski vain antaa tiedon Annavainajan lapsille ja hommata toisenkin vieraanmiehen. Joka nyt ei ollut mikään tuska eikä työ.

Illalla kellosta pölyä pyyhkiessä Sussusta taas tuntui siltä kuin hän antaisi Mikille sydämenvahvistustippoja. Ja kuin Mikki sanoisi: "Kyllä sä oot Sussu hyvä mulle."

Huutokauppapäivän edellisenä iltana kelloa pyyhkiessään Sussu puheli sille:

– Kun me nyt vielä huomisen päivän jaksamme, sitten saamme olla rauhassa. Ei kukaan sitten enää pääse meidän asioihimme sekaantumaan.

Dikk dakk, vastasi kello.

Ja Sussu ajatteli taaskin kuinka hyvin hänen oli käynyt.

Kyllä se lautamies silloin pesäkirjoituksessa osasi asian järjestää! Ei ikinä hän olisi itse niin ymmärtänyt! Kun se pani hänelle maksun siitäkin, että hän Mikkiä niin kauan hoiti. Hyvän panikin, puoli kuudetta tuhatta. Ja sitten kaikesta muustakin. Niin että hän tulee nyt saamaan yli seitsemän tuhatta.

– Niinkuin parasten talojen tyttäret ennen, hymähti hän. Mutta se on tämä sota-aika sellaista, että kaikki nousee niin korkealle.

Kassu kyllä koetti jo lopulta murista vastaankin, mutta mitä se enää auttoi, kun kirjat kerran oli tehty ja vieraittenmiesten aikana oli jokainen pannut nimensä alle.

– Hjoo hjoo!

Tuvan hän huutaa itselleen. Ja kelloa hän ei millään jätä. Hätäkö hänen nyt onkaan se huutaa.

Vaikka se tulisi samaan hintaan kuin uutena maksoi –!

Kolmekymmentäkaksi ja puoli markkaa –! Mitä tuo nyt sitten on!

Kolmekymmentäviisikin hän siitä maksaa ennenkuin antaa sen muille mennä.

Mutta mitäs sen niin korkealle tarvitsee mennä. Kun ei uutenakaan sitä maksanut. Ja nyt on kohta kymmenen vuotta tuossa käydä raksutellut.

– Raksutellut, toisti Sussu ääneen ja virren säveltä hyräillen teki askarettaan.

Tuvan sen jatkoksi rakennettuine lautavajoineen ja vajassa olevat halot hän huusikin itselleen. Muuta ei hän tarvinnutkaan. Oman patansa, pannunsa ja vatinsa hän oli jo pesän kirjoituksessa erottanut pois. Mikin omat, samoin kuin kuokat, lapiot, kirveet, tahkon, vaatteet ja muut sai kuka kunkin sai. Taskukellon sai Haliston Juha. Jouti saadakin, Mikki-vainaan paras ystävä.

– Sitten myydään seinäkello, sanoi vasaramies, kun taskukello tuli myydyksi. – Mitä luvataan hyvästä kellosta? Ei ole mitään sota-ajan teollisuutta. Näyttää ajankin paremmin kuin aurinko.

– Taidetaan aurinkokin tarkistaa sen mukaan? virnailtiin yleisön puolelta.

– Joo. Kerran kuukaudessa. Muuten se jää jälkeen. Mitä luvataan sellaisesta kellosta?

Sussu odotti jännittyneenä, mitä ne lupaavat. Hän oli päättänyt olla viisas ja antaa toisten ensin luvata jotakin – kymmenen, viistoista – mitä he lupaavat, ja sitten hän vasta lisää vähän kerrallaan niin kauan, että toiset eivät enää lupaa enempää.

– No. Luvatkaa nyt jotakin, että päästään alkuun! yllytti vasaramies.

– Kaksisataa, huusi joku.

Sussulta pääsi heikko älähdys ja hän jäi suu auki katsomaan.

– Kaksisataa markkaa, alkoi vasaramies.

Kaksisataa. Kaksisataa ensimmäinen, kaksisataa. Lisätkää, lisätkää, hyvät ihmiset! Kaksisataa.

– Vielä kymmenen, huusi joku.

– Kaksisataa ja kymmenen markkaa. Kaksisataa kymm –

– Vielä viistoista.

– Vielä viistoista, hairahtui vasaramies, mutta huomasi samassa ja jatkoi: "Kaksisataa kaksikymmentä viisi markkaa, kaksisataa kaksikymmentä ja viisi markkaa ensimmäinen –"

– Kymppi vielä.

Sillä tavalla mentiin niin kauas, että ehdittiin kolmeensataan kolmeenkymmeneen markkaan.

Sussu ei osannut ajatella mitään. Tyrmistyneenä vain kuunteli, kun toiset nostivat kellon hintaa, ja tunsi, kuinka kello joka nousulla siirtyi yhä kauemmaksi hänestä. Aluksi hän koetti uskotella, että tämä on vain leikkiä. Kiusoittelevat häntä kun ovat kuulleet, että hän aikoo huutaa kellon. Mutta kun vasaramies paukutti vasarallaan pöytään ja kysyi: "Kuka sai?" ja joukosta vastattiin: "Tuomas Luutasalo", ymmärsi hän, että se ei ollut mitään leikkiä. Kello ei ole enää hänen.

Oli kuin olisi jotakin reväisty irti hänestä. Niinkuin olisi nykäisty lauta pois jalkain alta ja hän alkaisi vajota jonnekin pohjattomaan tyhjyyteen.

Loppu huutokauppaa meni Sussulta kuin puoli unessa. Ja huutokaupan toimimiesten passaus, kahvin ja ruuan laitto pöytään ja muu jäi kokonaan Katrin Hilman huoleksi, mitä varten hänet oli tilaisuuteen hommattukin.

Vasta kun Luutasalon Tuomas, joka oli ollut tavarain esillevetäjänä ja siis myöskin jäi syömään ja juomaan, alkoi irroittaa kelloa seinästä, havahtui Sussu ja rupesi toimekkaasti puuhaamaan ja järjestelemään. Hän oli juuri avonaiseen uunipenkkiin kumartuneena järjestelemässä siellä jotakin, kun kellon äänijousi yht'äkkiä soinnahti. Sussu hätkähti niin, että oli lyödä päänsä penkin reunaan.

– Hoh, jos menin päälleni patapenkkiin, sanoi naurahtaen ja vilkaisi pöytäänpäin.

Siellä Tuomas juuri sovitteli kellon kotkankuvaa povitaskuunsa, ja kello makasi pöydällä.

Niinkuin kuollut –

Sussu rupesi vinhasti hankaamaan pankoa rievulla ja torui itseään: "Kun pitää tuolla tavalla noeta – aivan tarpeettomasti."

Hankaamista kesti täsmälleen niin kauan, että miehet, ja Hilma heidän mukanaan, läksivät pois. Tuomas meni viimeisenä kello kainalossaan.

– No hyvästi nyt, sanoi Tuomas ovessa.

– Hyvästi, hyvästi, vastasi Sussu, lopetti hankaamisen ja meni ikkunasta katsomaan, kun Tuomas vie kelloa.

– Paneekohan se sen kamarin seinään, ajatteli hän ja painautui niin lähelle ikkunaa, että nenä koski lasiin.

Huitulan kartanon taakse Tuomas kelloineen katosi näkyvistä. Mutta Sussu seisoi vielä pitkän aikaa ikkunassa ja katsoi pitkin kujaa.

Kun hän vihdoin kääntyi tupaan päin ja vilkaisi sinne, missä kello oli ollut, irvisteli sieltä vastaan kellon alle paperoimatta jäänyt kappale törröttäväin sanomalehdensyrjäin ja hämähäkinverkkojen reunustamaa sammalrakoista hirsiseinää.

Sussu säpsähti ja kiiruhti ulos. Portailla hän pysähtyi ja hätääntyneen näköisenä katseli ympärilleen. Keksi vihdoin, että nyt on kylmä ja haki lautavajasta sylin täyden Mikin laittamia halkoja, meni tupaan ja teki iloisen pysty valkean takkaan.

Sen ääressä hän sitten istui ja hiilihanko kädessä tuijotti valkeaan. Taakseen, sinne päin, jossa kello oli ollut, hän ei kertaakaan katsahtanut. Eikä lamppuun ottanut tulta. Hiilustan röydyttyä löi vain pellin kiinni, riisuutui ja meni sänkyyn.

Ei hänen nyt enää tarvitse kellosta pölyä pyyhkiä eikä – – –

Hän kääntyi seinään päin ja veti vällyt päänsä ylitse – –

Seuraavan yön Sussu oli Liisa-sisarensa luona. Sitä seuraavan myöskin. Sitten alkoi hän kuljettaa sinne tavaroitaankin. – Ja lopuksi hän myi koko tuvan ja asettui pysyväisesti asumaan Liisa-sisarensa luokse.

– On niin kolkkoa olla yksin, sanoi hän.

VITJAMIEHENÄ.

Leppäpuskan Mikki oli päässyt vitjamieheksi maanmittarille. Jakokunnan miehet olivat antaneet maanmittarin haltuun vitjamiesten hankkimisen. Tämä oli toiseksi ottanut Kiviharjun Heikin, joka oli hänellä ennenkin ollut samassa työssä. Heikin tehtäväksi oli jäänyt hommata itselleen kaveri. Heikki oli puhunut asiasta Mikille. Mikki oli ensin ollut vähän epäilevällä kannalla, mutta kun Riikakin sanoi: "Mistä muualta luulet saavasi neljäkymmentä markkaa päivältä – eikä ainakaan työ hartioita riko", oli Mikki suostunut.

Viikon päästä tuli töiden alkaa.

Lupauksestaan ja Heikin ja Riikan vakuutteluista huolimatta tunsi Mikki hienoa levottomuutta sen johdosta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi aivan kaikin puolin sellainen kuin vitjamiehen pitäisi olla. Heikillä oli pitkävartiset saappaat ja tehtaankankainen puku. Ja kaulassa punainen silkkihuivi. Hänellä, Mikillä, oli vain puolivillaiset Ylituvan vaari-vainajan huutokaupasta ostetut vaatteet, joita hän on pitänyt pyhäisin. Nyt ne tietysti täytyy ottaa arkivaatteiksi. Riikakin sanoi: "Ei se sovi seiniinkään, jotta herrain joukkoon menee ojanutkun riekaleissa." Ja niin hän ajattelee itsekin. Pieksut hänellä on ja hyvät pieksut onkin. Uudet ja paksusta nahasta. Mutta ne on vain pieksut. Sellaiset vanhanaikaiset paulapieksut, jotka oja- ja peltotöissä kylläkin ovat hyvät, mutta käyttävätkö niitä vitjamiehet koskaan! – Eikä suinkaan siellä sovi "propeetaria" poltella! Paperossithan ne ovat herrain tupakkaa. Mutta hän on niidenkin käsittelemisessä niin nolo, että oli vähällä polttaa silmänsä, kun Heikki silloin antoi hänelle paperossin. Olisi edes letkuvarsinen piippu, sellainen, jollaisella Nevalan Matti ryöhyyttää, kun pyhäisin on kotona kaupungintyöstä. Sellaista ei olekaan joka miehellä! Sellaisella sitä kyllä kehtaisi maanmittarin joukossakin polttaa. – Mutta kun ei ole sitäkään. Tällainen karipaltti vain...

Mitähän se Matti tahtoisi siitä piipusta?

Mikki ei saanut rauhaa, ennenkuin asianalkain läksi Matin mökille kysymään, tuleeko Matti ensi sunnuntaiksi kotiin. Saman tien hän poikkesi suutarillakin saappaittenteosta puhumaan. Mutta suutarilla oli niin kiire, ettei sanonut millään pelillä ehtivänsä niin pian tehdä, vaikka Mikki sanoi maanmittarin joukkoon menevänsä.

Kotiin tullessaan Mikki poikkesi vielä kauppapuotiin. Osti puolen askia Armiroa ja samalla sivumennen kysyi katossa kiikkuvain oululaisten saappaiden hintaa.

– Sata kahdeksankymmentä markkaa, – sanoi puotimies ja haarukallaan otti saappaat alas.

– Sata kahdeksankymmentä markkaa, eikä se ole paljon, – sanoi vielä, läjäytti kämmenellään saapasvarsiin ja heitti saappaat Mikin eteen. – Ostakaa pois hyvät kengät!

– Tarvitsisi kyllä, kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin viikon perästä... mutta... – paneskeli Mikki.

– Mitä mutta? – tiukkasi puotimies.

– Ovat kalliinmoiset.

– Kalliit! Oho! Vai kalliit! Jos saatte jostakin halvemmalla tällaiset kengät, niin minä heti ostan ne teiltä, – sanoi puotimies ja meni puotiin tulleen Alakankurin isännän kanssa asioimaan.

– Aikooko Mikki ostaa oikein souvarin saappaat? – kysyi isäntä Mikiltä sill'aikaa kuin puotimies punnitsi hänelle neljänneksen kahvia ja puolenkiloa sokeria.

– Tarvitsisi ostaa... kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin viikon päästä, ja...?

– Sinullahan on hyvät pieksut jalassa, – sanoi isäntä.

– O-on kyllä, mutta...

– No tuleeko kenkäkauppaa? – kysyi puotimies jälleen Mikin luo tullen, kun isäntä meni pois. – Ostakaa pois silloin, kun saatte hyvät kengät, ja huokealla!

– Jopa minä en taida nyt ostaa, – kielteli Mikki, ja hetkisen vielä myymäpöytään nojailtuaan ja yhtä ja toista kyseltyään lähti pois.

Satakahdeksankymmentä markkaa... Kengistä...

Mikki pudisti päätään ja katsoi pieksuihinsa. Ne eivät olleet tulleet maksamaan täyteen kuuttakaankymmentä markkaa. – Kun olisi edes voinut ne heti maksaa. Vaikkapa osan. Mutta kun aivan velaksi olisi pitänyt ottaa...

Mikin päätä puistatti uudelleen, ja katse suuntautui tiehen.

Mutta – saakuri sittenkin!

Mikki kouraisi tukkaansa ja melkein seisahtui.

Olisipa niin tuhannen tavalla mukavaa kävellä pitkävartisissa saappaissa!

Mikin kääntyivät jalkaterät ulospäin ja askel kehittyi tavallista reippaammaksi.

Pitkävartiset saappaat jalassa... ja letkuvarsipiippu hampaissa!

Jo kohosi Mikin pääkin, alahuuli ulkoni ja ylähuuli painui tiukasti sitä vastaan, niinkuin tavallisesti tekee Nevalan Matin, kun hän kylän raitilla kävelee ja letkuvarsipiippua polttaa.

Peru olkoon! Silloin sitä vähän näyttäisi vitjamieheltä!

Ja hengessään Mikki päätti, että ensi sunnuntaina hän menee Nevalaan, Matin kanssa piippukauppoja tekemään – Mutta ne saappaat –

Sata kahdeksankymmentä markkaa –

Mikin ryhti painui jälleen alempana kulkevaksi ojamiehen ryhdiksi.

Heikillä oli hattukin vähän erikoisempi. Musta ja kova. Niinkuin pata. Reunat sivuilta ylös käiverretyt, mutta edestä ja takaa melkein suorat. Hattuhan hänelläkin kyllä on, mutta vain sellainen – ruskea tai mitä väriä hän lienee, ja sen reunatkin ovat – – mutta – –

Mikki pysähtyi kuin hyvän ajatuksen löytänyt, ja kohotti kättään ottaakseen siihen hatun ja katsoakseen, eikö sen reunoja mitenkään saisi siihen tyyliin kuin Heikin hatun reunat olivat. Käden kohotessa kohosi katsekin, ja silloin hän huomasi aivan lähellä vastaan tulevan hevosen. Näkyi olevan Alakankurin renki lantakuormalla.

– Sontaa pitää ajaa, sanoi Mikki kohdalle tultuaan.

– Sontaa pitää ajaa, vastasi renki. Hattua päästään ottamatta Mikki ohi päästyään päätti, että vaikka ei siitä sellaista saakaan kuin Heikillä on, niin saa siitä kuitenkin sellaisen, että se hänelle kelpaa. Eihän sen aivan samanlainen tarvitse ollakaan. Kun vain ne kengät – –

Mikin katse suuntautui jälleen alas pieksuihin

Leppäpuskan mökki oli muiden mökkien joukossa kivisellä mäellä kylän laidassa. Riikan, Mikin vaimon, isä sen oli rakentanut, ja häneltä oli Riika sen perinyt, – sen ja lehmän, – jo ennenkuin menikään yhteen Mikin kanssa. Tästä johtui, että Riika tunsi olevansa läheisemmässä suhteissa mökkiin kuin Mikki, joka ei ollut sitä perinyt, vaan oli tullut siihen hänen kanssaan avioliitossa elämään ja siinä kuolemaankin, jos niin on Herran tahto, kuten Riika sillä tuulella ja sellaisessa seurassa ollessaan sanoi. Tosin hän ei millään tavoin olisi tahtonut niinkuin syrjäyttää Mikkiä. Mutta hän piti, että tuvan vaaliminen ja siitä huolehtiminen on Riikan asia paremmin kuin Mikin, joka ei sitä ole perinyt eikä siinä syntynyt ja kasvanut niinkuin hän.

Yhdessä suhteessa mökki ei oikein Riikaa tyydyttänyt. Siinä ei ollut kamaria, muuta kuin eräänlainen uuniton putka, jossa ei kunnollisesti kääntymäänkään päässyt. Kun siis vieraita tuli, ei ollut mitään, mihin ne olisi vienyt.

Oikea kamari ja siellä kaakeliuuni, siitä oli Riika aina unelmoinut. Unelma oli kuitenkin tähän saakka jäänyt toteutumatta. Ja Riika oli jo alkanut alistua siihen uskoon, että se ei toteudukaan. Ojamiehen palkoilla ei sellaisia laiteta. Saa jo kylliksensä kitua, kun saa hoidetuksi lehmän ja joukkonsa pitää edes jonkinlaisessa ruuassa ja vaatteessa.

Mutta nyt, kun Mikki pääsee oikeille palkoille, päätti Riika tehdä siitä toden. Porstuan ja kamarin välinen seinä poistetaan ja niistä yhteensä tehdään kamari. Tuvan eteen laitetaan laudoista porstua niinkuin Nikkari Antinkin tuvan edessä on. Ja muukin kitu nyt ajetaan pois. Lapsille laitetaan oikeat vaatteet, ja Sandra otetaan pois Nikolasta piiattamasta. Aletaan elää niinkuin talolliset.

Riika ei ollut vielä ennen puhunut Mikille mitään näistä asioista. Mutta kun Mikki nyt tuli kotiin, otti hän heti ne puheeksi. Mikillä ei ollut siihen mitään vastaansanomista. Laitetaan vain sillä tavalla. Sitten otti Mikki puheeksi kenkäasiansa, ja sanoi että Kemppusella olisi hyviä saappaita.

– No osta – sanoi Riika. – Ei se kuitenkaan mihinkään sovi, että sinä ojapieksuissa maanmittarin joukkoon menet. Herrain joukkoon!

– Ne maksaa sata kahdeksankymmentä markkaa, sanoi Mikki arasti.

– No, mitä tuo nyt sitten on, nauroi Riika leveästi. Viikossa sinä ne maksat. Eikä koko viikon palkka menekään. Jääkin vielä – mitä jääkään.

Mikki jäi suu auki ihmettelemään Riikan laskutaitoa.

Hiljalleen jäytävästä hienosta levottomuudesta Mikki ei kuitenkaan voinut vapautua. Kun se päivä valkeni, jolloin työhön oli mentävä, nousi se siihen määrään, että ihan vapisutti. Syöminenkään ei tullut mihinkään toteen. Ja vielä aivan lähtöhetkinä oli epävarmaa, minkälainen eväslaukku siellä pitäisi olla. Tuohikonttia Riika piti aivan mahdottomana. Nauraisivat sille toiset! Selässä kannettavasta nahkalaukusta Riikakaan ei ollut varma. Varovaisuuden vuoksi he kuitenkin päättivät, ettei Mikki nyt tällä kertaa ota minkäänlaista laukkua, ennenkuin näkee, minkälaisia toisilla on. Jos niillä on kaikilla sellaiset amerikkalaiset "setselit", niin laitetaan sitten sellainen. Ja niin Mikki otti vain taskuun kappaleen leipää ja viipaleen Amerikan-silavaa, viritti letkuvarsipiippunsa, loi vielä ujosti hymyilevän katseen uusiin saappaisiinsa ja lähti. Porstuassa hän vielä otti ja oikein kädestään katsoi hattuaan, jonka reunat oli sivuilta käiverretty niin kuin Heikinkin hattu ja langalla pistetty kiinni, että pysyvät siinä tyylissä.

Riika katsoi ikkunasta Mikin menoa ja ajatteli: – Kyllä Mikki nyt vain maanmittarin joukkoon kelpaa. Tuskin vain on monellakaan miehellä tuollaisia saappaita. – Lapsille, jotka siinä ympärillä pyörivät ja hameista nykien kyselivät, minne isä menee, hän sanoi:

– Isä meni nyt, lapsikullat, maanmittarin joukkoon.

Työ aloitettiin jakokunnan ulkopalstalla, jonne oli matkaa kuudenkymmenen kilometrin tienoille. Sellaista matkaa ei joutavanpäiten kehtaa kulkea, ja niin siellä oltiinkin yhtä kyytiä niin kauan kuin työ kesti. Vasta seuraavan viikon lauantai-iltana Mikkikin tuli kotiin.

Samana päivänä oli maksettu ensimmäinen tili. Eikä Mikki muistanut koskaan saaneensa niin paljon rahaa niin lyhyessä ajassa kokoon. Matkalla hän oli ostanut koko askin "Armiroita" ja kotiin päästyään piirsi kynnellään askin reunapaperin halki, kopautti sormellaan askin kanteen ja sanoi:

– Pannaans miehet tupakaksi.

Sen kaiken hän oli oppinut maanmittarilta.

Kahdella sormella paperossia hoidellen ja silmiin tuppaavaa savua pois puhallellen hän alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.

Senkin hän oli oppinut maanmittarilta. Lapset seisoivat ujoina sormi suussa, ja tulokahvia keittävä Riika ihaili Mikissä tapahtunutta muutosta. Kun on kuin puoli herra!

– Oikein nyt kannattaisi juoda vehnäkahvit, – sanoi Riika hymyillen.

– Se mallaa, – sanoi Mikki, taas maanmittarilta opittuun tapaan, otti kukkaron taskustaan ja silmiään siristäen ja paperossin savun ohi kukkaroon tähdäten kaivoi sieltä viisimarkkasen, jonka antoi Heikulle.

– Tuo koko rahalla, – sanoi, kun Heikku kysyen katsoi.

Raha kourassa vilahti Heikku ulos.

– Älä vain pudota rahaa, – huusi Riika.

– Annetaan uusi, jos putoaa, – sanoi Mikki, puhalsi tuhan pois paperossin päästä ja jatkoi kävelemistään.

Kun kahvi oli juotu, läksi Riika itse ostoksille. Tuli takaisin avopäin, toisessa kädessään suurta nyyttiä kantaen ja toisessa kainalossa iso paperiin kääritty möttö.

– Hohhoh, kun oikein tuli hiki noiden kanssa.

Huoahtaen laski Riika taakkansa pöydälle.

– Mitä sinä olet oikein tuonutkaan! – naurahti Mikki ja tuli lähemmä. Mikku ja Mantu kiipesivät pöydän taakse penkille, ja Heikku asettui pöydän päähän seisomaan.

– No onhan siinä nyt jo vähän aluksi, – sanoi

Riika ja alkoi kirvoittaa nyyttiä auki. – Tuossa on riisiryyniä, tuossa mannaryyniä, tuossa rusinoita, tuossa herneitä, tuossa neljä kiloa sianlihaa, ja tuossa – mitäs siinä olikaan? – Riika avasi pussin. – Siinä on ne perunajauhot. Ja tuoss' on tuo teille. – Riika työnsi suuren karamellitötterön lapsille. – Jakakaa ne tasan – tai – antakaa minä jaan.

– Mitäs tuossa on? kysyi Mikki muuatta möttöä osoittaen.

– Vehnäjauhoja. Kahvia ja sokeria minä myöskin ostin, mutta ne täytyi jättää osuuskauppaan, kun en jaksanut kaikkia kantaa, toimesi Riika, karisti pölyt ja rikat pois nyyttinä olleesta huivistaan ja sitoi sen päähänsä.

– Osuuskaupassako sinä oletkin ollut? kysyi Mikki.

– Osuuskaupassa. Se Kemppunen on sellainen kitupiikki, ettei sinne kehtaa mennä. Punnitsee sormensakin joka kerta ja ottaa maksun paperistakin. – Riika liikkui niin että hame heilahteli. – Sinä saat mennäkin hakemaan ne kahvit ja sokerit. Mun täytyy ruveta ryynipuuroa keittämään. Ja sinä, Heikku, ota hinkki ja mene Alakankurista hakemaan lisää maitoa. Tuoss'on raha. Ja kysy samalla, saisiko hakea pari kolme kiloa voita huomenna, huusi vielä Heikun jälkeen. – Laittaa tässä täytyy, lisäsi hän ja meni hakemaan puita.

– Mitä varten sinä osuuskaupasta? Jos Kemppunen suuttuu – kun ne saappaatkin, alkoi Mikki kun Riika tuli tupaan. Olisikohan sitä rahaa vielä niin paljon, että ne saappaat saisi maksetuksi?

– Ei niitä tästä litviikistä makseta, – sanoi Riika ja kolautti puut lattialle. – Suuttukoon Kemppunen, jos tahtoo, mutta kyllä saa hetken odottaa. Käski kiskoa sellaisen hinnan. Muualta olisi saanut paljoa halvemmalla.

Riika otti pannun pankolta ja voimakkaalla puhalluksella puhdisti sen pölystä.

– Käy nyt vain hakemassa se kahvipussi ja se sokeri sieltä osuuskaupasta, ennenkuin ovet pannaan kiinni. Ja tuo samalla vehnästä. Heikun hakemat näkyvät jo olevan kaikki. Tuossa on kukkaro. Mikki liikkui lähtöä tehdäkseen.

– Kuinka paljon niitä vehnäsiä tuodaan? – kysyi hän.

– No tuo heitä nyt edes viidellä markalla. On huomenna pyhäkin, ja kylläpä ne luistavan näkyvät.

Mikki läksi kauppaan ja Riika jäi puuronkeittopuuhiin.

Huomisin tuli Sandrakin kotiin, ja päivästä tuli sellainen kuin Riikan mielestä sunnuntain piti ollakin. Juotiin moneen kertaan vehnäskahvit ja syötiin käristettyä silavaa sekä vehnä- ja perunajauhoilla vahvistettua riisiryynipuuroa voisilmän ja kuorimattoman maidon höystämänä.

Illan lähestyessä Sandra itki ja sanoi, ettei hän enää mene Nikolaan. Kun pitää joka aamu nousta niin varhain lehmiä viemään ja kun pitää syödä silakkaa ja piimää. Eikä kahviakaan saa muuta kuin yhden kerran päivässä.

– Ei sun tarvitsekaan mennä, – sanoi Riika siihen. – Syökööt itse silakkansa ja piimänsä, muutamat... täinnylkijät! Toisen lasta sillä tavalla!

Siitä riitti pitemmällekin puhetta, ja se päättyi siihen, että Riika jo samana iltana haki Sandran vaatteet ja muut Nikolasta pois. Ja Mikkikin sanoi:

– Ole vain kotona, lapsi-parka. Kyllä minä tienaan.

Syyssateiden tultua maanmittarin työt pysäytettiin sille vuodelle.

Leppäpuskan Riika suuttui siitä. Kun juuri talven tullessa lopettavat! Hänkin oli aikonut laittaa Heikulle, Mikulle ja Mantulle uudet vaatteet talveksi. Aikoi hän kyllä jo kesäksikin ne laittaa, mutta sitten hän oli ajatellut, että kyllä sitä kesällä aina menee, kun on edes jotakin päälle panna. Parempi kun laittaa talveksi. Mutta... se on köyhän elämä sellaista, että kun makuun pääsee, niin silloin siepataan huulilta pois.

Niin jutteli Riika jonakin heikkona hetkenään naapurimökkien akoille, kun nämä heillä istuskelivat. Mikki ei puhunut mitään. Katseli vain ulos sumuiseen syysilmaan.

Mikille tuppasi aika käymään pitkäksi. Oli hänelle kyllä työtäkin tarjottu. Alakankurin isäntäkin tuli tarjoamaan ojanluontia heti seuraavana päivänä, kun hän maanmittarin töistä pääsi. Sanoi, että olisi kyllä muitakin saatavissa, mutta kun Mikki on aina ennenkin ollut hänellä ojamiehenä ja kun aina on kaikista hyvin sovittu, niin hän nytkin ottaisi Mikin mieluummin kuin muita. Eikä Mikki olisi välittänyt. Hän olisi kyllä mennyt ojalle. Mutta Riika sanoi, ettei Mikki jouda. Pitää ruveta tupaa korjaamaan. Ja isännän pois mentyä hän puhisi:

– Vai ojalle tässä pitäisi! Ottakoon sellaisia, jotka eivät muualle kelpaa.

Kyllähän Mikinkin mielestä niinkin oli, mutta oli se vähän toisinkin. Elää kuitenkin pitää.

Tuvan korjaamisen Riika toi esteeksi silloinkin, kun Kemppusen porvari tarjosi Mikille työtä uuden makasiininsa perustuksen kaivamisessa. Ja kun Kemppunen muistutti saappaiden hinnasta ja käski edes sen edestä tulla työhön, suuttui Riika niin, että kauppiaan pois mentyä sanoi, että sitä saappaiden hintaa ei makseta ikinä.

– Saappaat on pidetty, ota sian suolista maksu, – sanoi vielä ja nauroi kovaäänisesti.

Mikin mielestä se ei ollut aivan oikein. Kun jotakin ostaa, niin kyllä se maksaakin pitäisi.

– Maksa! Jos sull' on millä maksat, – kivahti Riika.

Mikki ei osannut siihen sanoa mitään. Eikä hän uskaltanut kysyä myöskään, mitä korjaamista siinä mökissä nyt niin on, ettei töihin jouda. Multapenkitkin pantiin viime syksynä uudet, ja ovia ja ikkunoitakin korjattiin. Kuistin ja kamarin laittamisestahan se Riika kyllä on puhetta pitänyt, mutta eihän niistäkään nyt mitään tule... kun ei ole lautoja, ei mitään.

Kun tuli tiedoksi, että Leppäpuskan Mikki ei jouda enää töihin, hymyilivät ihmiset. Toiset ivallisesti, toiset surumielisesti. Ja pojanviikarit matkivat Mikkiä, joka ihmisten joukkoon sattuessaan aina alkoi puhua: "Kun minä olin vitjamiehenä maanmittarin joukossa."

Riika kyllä huomasi kaikki, mutta vakuutti itselleen, ettei hän niistä mitään välitä. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin naurakoot sille.

Mutta kun jouluun tullessa asiat menivät siihen, että lehmä täytyi myydä, silloin Riikakin murtui. Se oli sen lehmän vasikan vasikka, jonka hän oli isävainajaltaan perinyt, ja hän oli itse sen kasvattanut. Se kuului siis isänperintöön sekin. Ja Riikasta tuntuikin kuin isävainaja katsoisi jostakin, pudistaisi päätään ja sanoisi:

– Riika! Mitäs sinä nyt olet tehnyt! Ja kun Alakankurin isäntä aaton edellispäivänä vei lehmän, katsoi Riika navetan ovelta heidän menoaan. Kujaan kääntyessään lehmä käänsi päätään ja katsoi navettaan, pihaan ja Riikaan kuin hyvästiä sanoen. Riika huomasi sen, peräytyi tyhjään navettaan ja purskahti itkemään.

Mikki oli mennyt Tarkin Juhan luona käymään. Mutta unohtuikin siellä pidemmälle istumaan ja juttelemaan siitä, miten hän oli vitjamiehenä maanmittarin joukossa.

OJAURAKKA.

Näin kertomuksissa pannaan ihmisten nimiksi useinkin mitä sattuu. Hegesippuksia, Tipurtiuksia ja muita. Eikä se mikään solvaus olekaan silloin, kun on kysymys tavallisista tusinaihmisistä. Heihinhän nähden on samantekevää, sanoi heitä Istaksi tai Simunaksi. Mutta kun on kysymys persoonallisuuksista, niin silloin sellainen on väärin. Se on loukkaus persoonallisuutta kohtaan.

Tällä kertaa on kysymys persoonallisuudesta.

Ja sen vuoksi saa hänen nimensä olla Juha.

Jonakin kauniina kesäkuun sunnuntaiaamupäivänä istui Juha pienen tupansa ainoan ikkunan luona penkillä. Avojaloin ja paitahihasillaan, kyynärpäät polviin ja posket kämmenien sisään painautuneina, verkkaisin ilmein katsellen lattiaan ja imeskellen piippuaan.

Arkista myöhäisempi sunnuntaiaamiainen oli juuri syöty. Iitan Kallelta eilen ostettua tuoretta silakkaa, perunaa ja Mäkitalosta haettua separaattorimaitoa. Vatsa on täysi ja ikkunasta paistava aurinko lämmittää suloisesti eilen illalla saunassa puhtaaksi pestyä ja puhtaan paidan peittämää selkää. Koko olemuksessa tuntuu täysi, eheä ja raukaiseva sunnuntaitunnelma. – Tuli vielä se Maatulan ojaurakkakin eilen kaikki. Sellaista litsusavikkoa, että ihan sai ruumiinsa puuduksiin nytkiä ja tömpätä, jos vähänkin aikoi valmista saada. Eilenkin illalla repi ja särki joka paikkaa niin, että oli ihan pääsemättömissä. Ja koko ruumis oli niinkuin puupölkky. Mutta kun saunassa oikein otti löylyä ja kylpi ja hautoi, niin ei ollut enää pahaa paikkaa. Raukaisee vain ja vähän noin niinkuin kivisteleekin. Mutta se tulee vain siitä kun näin rauhassa istuu.

Nyt ei hänellä ole mitään tietoa uusista töistä. Nuppalan isäntä kyllä puhui ojanluonnista kerran. Ja Hauskolainen myös. Mutta tiedä – – Molemmat vähän sellaisia isäntiä, ettei – paljoisin perustele heidän töistään.

Pitkään haukotellen ja käsiään oikoen Juha nousi, asetti piippunsa ikkunalaudalle ja parilla askelella siirtyi sängyn luo ja paneutui pitkälleen.

– Se oli hyvä sauna taas eilen illalla, sanoi hän sängystä Annalle.

– Ainahan Mäkitalossa sauna kunnollisesti lämmitetään, vastasi tämä pöytää pyyhkiessään. – Ei siellä niin tehdä kuin Maatulassa – missä sen verran vain kiuasta höräytetään, että katkua tulee.

– Mun oli ruumiini illalla niinkuin olisin hyvin pahasti tapellut. Ei tervettä paikkaa! Ja nyt ei mun oo enää mikään!

– Sauna on köyhän apteekki.

– Niin sitä sanotaan. Ja kyllä se kans niin onkin, vakuutti Juha.

Juha makasi selällään ja katsoi savun mustentamaan kattoon.

– Mitäs se sanoitkaan noiden silakkain maksaneen kilo? kysyi hän vähän ajan kuluttua.

– Ne oli hyviä silakoita. Söin niitä oikein hulluuden päähän, sanoi hän jälleen, kun sai kuulla hinnan. Ja jäi katsomaan savustuneeseen kattoon ja kuuntelemaan pihalta seinän takaa vaimennetusti kuuluvaa lasten hälinää.

Kauan ei hän kuitenkaan ehtinyt siinä loikoilla, kun tupaan tuli Askisalon isäntä ja häveliäästi jonnekin epämääräisyyteen katsoen ja puolittain kuiskaamalla sanoi hyvän päivän.

Anna otti jostakin uunin puolelta rievun, jolla pyyhki penkin. Sitten hän käski isännän tulla istumaan.

– Tuo meidän mies ei ole vielä päässyt pukeisiinkaan ja isäntä on jo kylille ehtinyt, puheli hän.

– Tuli siitä lähdettyä, kun ei näin pyhäisin ole mitään työhommiakaan, puheli isäntä istuutuessaan.

Juhakin nousi sängyn reunalle istumaan. Puhelu ohjautui ilmoihin, olleisiin ja mahdollisesti tuleviin, sekä vuodentulon toiveisiin. Puittenlehden kasvamisen ja tuomen kukinnan mukaan pitäisi viljan saada keskeytymättä valmistua ja aikaisin kypsyä. Kuinkahan sitten käynee. Siitä johduttiin muistelemaan viime talven säitä ja niiden mukaisesti arvailemaan lähiaikojen ilmoja. Ja kun se puoli tuli käsitellyksi, siirryttiin muistelemaan ennen olleita tämän tapaisia kevätkesiä ja niinä vuosina saatuja vuodentuloja. Siitä johtui mieliin kuinka sen ja sen entisen isännän oli tapana sanoa, että kun silloin ja silloin on sellainen ja sellainen sää tai työt tehdään niin ja niin, niin saadaan sellaiset ja sellaiset tulokset. – Aukkojen täytteeksi käsiteltiin aina muitakin asioita, sairauksia, kuolemantapauksia, Amerikan prisitäntin vaalia, tapaturmia, talonkauppoja. Amerikasta tulleita rikkauksineen ja hattupäisyyksineen, kylässä sattuneita perhekahakoita, pyrstötähtiä ja muita taivaanilmiöitä, karviaismarjahometta, silakkain hintaa ja monta muuta samantapaista asiaa.

Kunnes isäntä vihdoin erään pitemmäksi venyvän aukon kohdalla kysyi Juhalta:

– Onkos sulla nyt kuinka kiirettä tätä nykyä?

Juha painoi suunsa arvokkaisiin kureisiin ja katsoi harkiten lattiaan ennenkuin vastasi:

– Noo – – Ei suinkaan mulla nyt mitään niin erikoista ole. Sain eilen sen Maatulaisenkin ojan kaikki.

– Meinasin vain, että olisitko tullut meille luomaan kesannon-ojia. Ajattelin? kyllä keväällä, että ei niitä nyt luodakaan, mutta niinpä se näyttää kovin puolitekoiselta, että ei niitä kehtaa luomatta jättää, sanoi isäntä.

– Hmm – pani Juha myöntävästi. Nuppalainen tässä kyllä on käynyt ojanluontia tarjoamassa ja puhui se Haukolainenkin kerran tuolla tiellä. Mutta en mä mitään luvannut kummallekaan. Jotta sen puolesta kyllä – – Missäs teidän kesanto nyt olikaan?

Isäntä ilmoitti. Ja Juha kyllä tiesi paikan. Olihan hän siellä jo monta kertaa ollut ojaa kaivamassa ja kuokkimassa ja aina väliin muissakin töissä. Ei ole niin maailman pitkät ajat siitäkään, kun hän avasi juuri nämä samat ojat.

Hän venytti alahuulen ylähuulen päälle ja katsoi harkitsevin ilmein lattiaan. Laskeutui sängyltä alas ja otti piippunsa ikkunalaudalta. Sen viritetyksi saatuaan hän sanoi savun seasta:

– Niin no – – Miksei mun tulla sovi.

– Sopii vaikka jo huomenna tulla mun puolestani, huomautti isäntä.

– Mä tulen huomenna, päätti Juha.

– Ja siellä sopii sitten jatkaa sen uudismaan ojainluontia, vaikka heinäaikaan, ja vaikka leikkuuaikaankin asti, lisäsi isäntä vielä ja nousi poislähtöä varten.

Ovella mennessään hän sanoi:

– Maksusta en mä osaa nyt tässä mitään sanoa; mutta voidaanhan siitä sopia sitten kun olet jonkin aikaa ollut, jotta näet mitä pitäisi syleltä saada.

– Kylläpähän niistä aina sovitaan, sanoi Juha. Isäntä sitä tuskin kuitenkaan kuuli enää, sillä hän meni jo porstuassa.

Juha ei ollut niitä miehiä, jotka lupaavat huomenna tulla, mutta viikon tai parin päästä vasta tulevat. Hän tuli huomenna. Täsmällisin, harkituin askelin ja täsmällisin, harkituin ilmein, huulet yhteen puristettuina. Kädessä oli vyyhdelle kääritty ojanuora ja olalla puupesäinen ojalapio, jonka varsi oli kiiltäväksi hankautunut ja terärauta kulunut ohueksi ja lyhyeksikin jo. Nahkainen, huolellisesti paikattu, suola- ja muista pilkuista puhdas eväslaukku kiikkui vasemmalla kyljellä, oikeaa olkaa painavan, selän ja rinnan yli viistoon kulkevan hihnan varassa. Hihnan solki, samoin kuin kansikielekkeen hihnain soljetkin, oli pantu tarkasti kiinni ja pää pistetty lenkkiin. Hätäilyn tai huolimattomuuden merkkiä ei näkynyt missään.

Perille päästyään hän etsi ladon seinusteelta puuliuskan, veisteli siitä litteähkön vaarnan ja pisti sen pohjoispuoliseen seinään hirren halkeamaan. Niin korkealle, että kun asetti laukkunsa hihnasta sille kiikkumaan niin eivät madot ja muut matavaiset laukkuun pääse. Eikä myöskään aurinko voita velliksi sulata. Sitten hän katkaisi aidasta kaksi seipään latvaa ja ladon porraspenkillä auringon paisteessa istuen veisteli niistä ojanuoran kepit ja kiinnitti ne nuoran päissä valmiina oleviin juokseviin silmukkoihin. Vielä oli tehtävä ojan leveyden mittapuu ja sitä varten katkaistava aidasta kolmaskin seiväs, mitään muuta sopivaa kalikkaa kun ei näkynyt. Kaikki olikin sitä myöten valmista. Hetkisen kuitenkin hän vieläkin istui ja silmäili uutta työmaataan ja huokaisi sitten raskaasti, niinkuin huokaisee ajatteleva mies, joka ruumiissaankin tuntee mitä työ on ja mitä on omalla työllään elättää kuusihenkinen perhe.

– Hjuu, juu, sanoi hän vielä itsekseen, huokaisemalla senkin, nousi ja kokosi työvälineensä ja lähti menemään pitkin ojan reunaa sen laskuojan puoleiseen päähän, jännitti nuoransa pientareeseen ja alkoi luoda ojaa.

Juha tunsi, että työ ei ole mitään herkkua. Ja tiesi, että jos työ herkkua olisi, niin herrat olisivat jo aikoja sitten sen tehneet. Ei sitä hänen kaltaisilleen olisi silloin jätetty. Herrat sen olisivat vieneet niinkuin ne ovat vieneet kaikki muutkin hyvät ja hauskat. Vehnäskahvit, makeat ruuat, kauniit vaatteet, komeat asumukset ja kaikki. Se työnilokin ja maahenki, josta niissä sanomalehdissä nyt on niin kovasti ruvettu kirjoittamaan ja josta se Yläkavun herraspoika eilen illalla koululla saarnata mäikötti niinkuin pappi, mitä lie sekin? Taitaa sekin olla vain herroille kuuluvaa, ja sellaisille, joiden ei tarvitse tehdä työtä? Hän ainakaan ei muista saaneensa koskaan mitään sellaista havaita. Ja liekö kukaan muukaan? Tehneekö tuota ilokseen työtä kukaan, jonka siitä elää pitää?

Sen hänkin on kyllä tullut huomaamaan, että toiselle isännälle on paljon helpompi tehdä työtä kuin toiselle. Niinkuin tälle Askisalon isännällekin. Joka vie kaikki perille, minkä kerran alkaa. Kun taas tuolla Haukolaisella on kaikki rempallaan ja puolitekoista, ja kun sille joutuu työtä tekemään, niin ovat päivät niinkuin vesikopissa olisi. Vaikka se palkan maksaa aina sen minkä joku toinenkin. Mutta sittenkin se vain on sellaista, että kun vain muualta työtä saa, niin sen työhön hän ei mene. – Eihän ne kaikki sellaisesta välitä. Tämän aikaiset nuoret miehet varsinkaan. Raha kuin raha, sanovat. Yhtä väkevää se on, sai sen keneltä tahansa. Niinkuin onkin, kyllä hän sen myöntää. Ja eihän se työmiehelle oikeastaan mitään kuulu kuinka isäntä asiansa hoitaa. Kun vain palkan maksaa puheen mukaisesti. Mutta sittenkin hän vain Askisalon isännälle ja Mäkitalolle kaikkein mieluimmin työtä tekee. Ja vain silloin menee muualle, kun ei heillä ole työtä.

Ja sitten se ojan sileys ja suoruus myöskin. Ymmärtäähän hän sen, että enemmän sitä valmista saisi ja paremmille palkoille pääsisi, jos huolimattomasti loisi. Ja talvihan sen ojan puree, ettei siitä seuraavana kesänä enää kukaan mitään ymmärrä, onko se ollut roppoisesti vai siististi luotu. Mutta niinpä se silmä on tullut sellaiseksi, että se vaatii suorat ja sileät reunat ojaan. Samoin kuin halkopinoonkin. Ja kun sen niin tekee, niin sitten sen tietää, että se on valmista. Ja kelpaa.

Ei Juha näitä ajatellut aina. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan noin oikein asian alkaen niitä ajatellut. Vielä vähemmin puhunut. Ne olivat sellaisia elämän mittaan itsestään kehittyneitä ja kiteytyneitä tosiasioita, jotka ovat selviä ilman ainaista ajattelemistakin ja puhumista. Vain toisinaan tulee niitä jostakin syystä ajatelleeksi. Niinkuin nytkin johtui niitä ajattelemaan sen Yläkavun herraspojan eilisiltaisen saarnan johdosta.

Se työntekijän olon ja elämisen kantakin, siinähän sitä olisi kyllä ajattelemisen syytä ja puhumisenkin syytä. Mutta mitäs se sekään sillä paranee, vaikka hänen kaltaisensa siitä kuinka pärmänttäisivät ja pisputeeraisivat. Niinkuin tuo Leuanperän Simokin. Mitä se senkään velli on valjennut, vaikka melkein yöt päivät huutaa ja huuhtoo siitä vallankumouksesta, niin että kieli vyön alla? Sen on sillä voittanut, ettei kukaan enää työhönsä ota. Millä häntä sitten joukkonsa elättää sekin mies?

Parhaimman sitä hänen kaltaisensa pitää, kun vain äänestämässä käy sitä omaa puoluetta. Totta he hänen joskus saavat korjautumaan ne, jotka kerran sinne herrainpäiville kelpaavat. – Vain joskus, kun on siinä tilassa asiat, että kaikki on lopussa, rahat ja ruuat ja sydän oikein täyttyy, niin ei hänkään voi olla ajattelematta ja sanomattakin. Toisin ajoin taas, varsinkin tämän Askisalon Jussipojan kanssa, joka on sellainen hiljainen ja mukava poika, lukenut kaiken maailman kirjat ja ymmärtää työntekijän kohdankin, sen kanssa tulee toisinaan siitäkin asiasta puhelluksi.

Nyt ei Juhan sydän kuitenkaan ollut täysi eikä myrtynyt. Viime viikolla haettiin kaupasta viidenkymmenen kilon ruisjauhosäkki, ja silakoita on ostettuna, suolaisia ja tuoreita, isoksi aikaa. Voitakin haettiin eilen kokonainen kilo ja perunoita on omasta takaa. Kun sattuu, niin on siihen saakka, kun uusia rupeaa pellosta saamaan. Eikä ole rahakaan vielä lopussa. Parinkymmenen markan vaiheille jäi sitäkin kukkaroon. Maitorahoiksi. Ja nyt taas on hätä kaukana, kun tähän taloon työhön pääsi. Tällaiseen evästaloon, josta saa vaikka mitä tarvitsisi, ruokaa tai rahaa. Eikä työn loppumisesta ole pelkoa. Tällainen vainio tässä hallussa ja sitten tuolla tuollainen uudismaa.

Keveästi liikkui Juhan lapio ja keveä oli hänen mielensäkin. Saman kymmenen minuutin kuluessa hän joka aamu ilmaantui työmaalleen, ja illalla taas saman kymmenen minuutin aikana katosi sieltä. Oja toisensa perästä avautui sarkojen väliin, laidat ja pohjat sileinä kuin höylällä tehdyt ja reunat suorina kuin viivottimella vedetyt. Taideteoksia alallaan. Kun isäntä tai poika Jussi samalla maalla työssä ollessaan tulivat luo, niin istuttiin ojan pientareelle ja juteltiin ilman kylmyydestä tai lämpimyydestä, kumpaanko olevat olot kulloinkin aihetta antoivat, tuulensuunnasta ja voimakkuudesta, pilvien laadusta, sateen tai poudan merkeistä, hiirien, myyräin, västäräkkien, kivitaskujen, haukkain, varisten, harakkain ja muiden elämästä tehdyistä havannoista, joista lähtien jouduttiin toisinaan kahlailemaan kautta maailman, Amerikat ja Afrikat, Austraaliat ja Kiinan muurit. Varsinkin Jussin kanssa. Kylän uutisia ja muita päivän tapahtumia pohdittiin myös ja johduttiin niistäkin toisinaan menemään hyvinkin kauas.

Aika kului niin hupaisesti, että Juha ihan silmänsä levitti, kun eräänä päivänä huomasi, että työ on huomenna lopussa ja että heti on leikkuuaika käsissä. Hän oli kyllä joka päivä kulkenut Mäkitalon ruisvainion ohitse ja seurannut sen kasvua heilimöimisestä saakka. Mutta sittenkään ei ollut tullut ajatelleeksi, että kesä on jo niin pitkällä.

– Kyllä se on lyhyt tuo kesä! Kun nyt on jo heti leikkuuaika, ja sen perästä se on sitten pimeä ja rapainen syksy. Eikä oikeaa kesää ole vielä paljon ollutkaan, valitti Juha isännälle, joka, eilen heinänteon loppuun saatuaan, tuli katsomaan miten Juhan työ edistyy.

– No eihän sitä paljonkaan ole sitä kesää, myönsi isäntä.

– E-i painosti Juha. Juhannukseen saakka se on aina tulossa, ja juhannuksesta alkaen se rupeaa olemaan jo menossa. Oikein lyö sumeaksi mielen aina kun juhannus on mennyt ja päivät rupeavat lyhenemään. Kun sellaista oikein seisovaa kesää ei juuri lainkaan ole.

Lyhyen tuokion kumpainenkin sanaa sanomatta katsoi ojan pohjaan.

– Sinne tästä mennä pitää, jonne se Aapramin Kustaa meni, tuhahti Juha jälleen. – Toiselle puolelle auringon. Siellä on aina kesä, eikä tarvitse muuta kuin puun juurella maata ja aika-ajoin kepillä puuhun kopauttaa, niin kypsät omenat putoilevat suuhun.

Isäntä hymähti.

– Missähän se Kustaa oikein menee? kysyi.

Ei Juha tietänyt. Toiset sanovat, että se on Italiassa, toiset, että Austraaliassa. Kuka hänen sitten tiennee. Tienneekö tuo kaikin ajoin itsekään missä on.

Siitä johduttiin muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden aikoja ja ikätovereita, Kustaata ja monia muita. Kustaan olo toisella puolella aurinkoa taas puolestaan johti maa- ja tähtitieteellisten kysymysten pohtimiseen.

– Johan sitä on kaikenlaista tässä maailmassa, sanoi isäntä lopuksi ja nousi seisomaan. – Tuolla kesantomaan ladon alla näkyy olevan sinun mittahaarasi silloiselta vielä, kun ne ojat tämän edellä loit.

– Kyllä mä oon nähnyt, sanoi Juha, hänkin seisomaan nousten ja kädet taskuissa ilmaa nuuskien ja taivaalle tähystellen. – Tuleekohan sade? Tuntuu vähän kuin sellaiselta.

– Voipa tulla, myönsi isäntä ja läksi kesantomaalle päin kävelemään.

Puoliseen saakka kesti Juhan työ seuraavana päivänä. Tavallista pitemmän puolislevon nukuttuaan hän haki isännän mainitseman, latinalaisen ison A:n muotoisen mittahaarun, jonka sakarain väli oli syli ja jonka toisen sakaran yläpää oli vedetty palasen ylitse yhtymäkohdan. Sitten hän ladon takaa vesakosta katkaisi korttelin mittaisen koivuvarvun kappaleen ja alkoi mitata ojia. Yhtymäkohdan ylitse jatkuvaa sakaran päätä kouransa sisällä pyörittäen hän taitavasti astelutti haarua pitkin piennarta ja puoliääneen sipisten luki sen askeleet: yks, kaks, kolme jne.

– Sata, sanoi vihdoin ääneen, pysähtyi ja veisti loven varvun kappaleeseen. Sitten alkoi jälleen kävelyttää haarua ja sipistä, kunnes taas sanoi "sata", pysähtyi ja veisti loven varvun kappaleeseen.

Kaikki kesannon ojat sillä tavalla mitattuaan hän laski varpuun tulleet lovet. Niitä oli yhdeksän. Yhdeksänsataa syltä siis. Oli niitä pari päällekin, mutta ne hän jätti laskusta pois.

Uudismaalla veisti hän lovet varvun toiselle puolelle. Niitäkin tuli yhdeksän. Sitten oli vielä yhdeksäntoista syltä sen yli. Hän vuolaisi varvun päästä lastun ja sen jälkeen piirsi yhden numeron ja yhdeksän numeron. Yhdeksänsataa yhdeksäntoista syltä siis uudismaan ojaa.

Juha pisti varvunkappaleen takin taskuun, asetti laukun lonkalleen ja, vielä noin niinkuin jäähyväiskatseen heitettyään yli työmaansa, huokasi ja läksi kotiin.

Illalla hän meni Askisaloon tiliä tekemään.

Kun ensin oli taas säät ja muut läpikäyty, niin isäntä vihdoin kysyi:

– No – sä oot mitannut ne ojat?

– Oon mä, vastasi Juha.

– No – kuinkas paljon sitä nyt sitten tuli kumpaakin?

Juha otti varvun kappaleen taskustaan, laski siinä olevat lovet ja sanoi summat.

– Niin minä sain. Mutta sopiihan teidänkin mennä ne mittaamaan, sanoi vielä.

– Mitäs se sillä paranee, kun ne nyt kerran on mitattu, torjui isäntä. Mitäs sä nyt oot sitten ajatellut, jotta pitäisi niinkuin syleltä saada?

Juha sanoi, mitä hän on kummastakin ajatellut.

– Jos ei se liikaa ole? tunnusteli vielä.

– Ei – mitäs se liikaa on.

Kun sitten vielä tehtiin selvä siitä, mitä Juha oli tähän mennessä saanut rahaa ja tavaraa ja kun isäntä maksoi jäljellä olevan saatavan, oli asia selvä.

Vehnäskahvit vain juotiin vielä päällisiksi. Ja juteltiin muista asioista.

KUN HERMANNI TEKI JUTKUN.

Hermannin huulet mutruilivat ja porstuaan päästyään hän oli purskahtaa nauruun. Oikein piti panna käsi suun eteen, jotta ei vain pääsisi ääneen.

Se häntä niin naurattamaan tuppasi, kun ei isäntä eikä kukaan muukaan talon väestä ollenkaan muistanut, että ensi perjantaina on pitkäperjantai. Eivät mitään sanoneet, ettei silloin sovi tulla työhön, eivätkä mitään muutakaan päivää määränneet. Eivät kyllä niinkään sanoneet, että ensi perjantaina taas olisi tultava. Mutta ei sitä ole muulloinkaan niin sanottu. Kun kontrahdissa kerran on, että taksvärkkiä on tehtävä päivätyö viikossa jokaisena perjantaina, niin se on ollut aina selvä sillä ilman eri puhetta.

Ja niin se on selvä nytkin. Hän menee taas ensi perjantaina taksvärkkiin. Pitkänäperjantaina.

Hermannilta pääsi naurun pihaus.

Eilen hän sen sai päähänsä. Almanakkaa katsellessaan hän huomasi, että ensi perjantaina on pitkäperjantai. Ja silloin piskahti hänelle mieleen, että hänpäs tekeekin Ison Karkkilan isännälle pienen jutkun. Halkoranteella yksin ollessa on tänään koko päivän nauru mieltä kutittanut, kun on ajatellut kuinka metka juttu siitä repeää, kun hän pitkänperjantain aamuna tulee taloon taksvärkkiä tekemään. Varsinkin silloin on ollut naurunsa pitämistä, kun isäntä on käynyt ranteella katsomassa. Oikein jo ajatutti toisinaan, että jos se huomaisi. Mutta eipäs huomannut! Eipäs huomannut! Kun ei kerran mitään puhunut.

Hermanni napsautti sormillaan, iski silmää ja nauraa pihautti.

– Pikku-Manun Hermanni tekee Ison-Karkkilan isännälle pienen jutkun, sanoi hän hengessään ja nyökkäsi merkitsevästi päätään.

Koko viikoksi riitti siitä Hermannille mielenvirkistystä, ja monta naurun pihausta häneltä yksin ollessa pääsi, kun hän ajatteli, minkä näköiseksi isäntä menee ja mitä se sanoo, kun hän pitkänperjantain aamuna tulee tupaan ja menee ovisängyn viereen penkille istumaan. Niinkuin muinakin perjantaiaamuina.

Käskeekö silloinkin kirveitä hiomaan aamiaista odoteltaessa, niinkuin muulloinkin – Ei taida käskeä. Taitaa mennä vähän nolon näköiseksi. Taitaa vähän silmät seisahtaa, kun Pikku-Manun Hermanni poukahtaa pitkänperjantain aamuna taksvärkkiä tekemään. Taitaapa jo – isonviisaan!

Taitaa jäädä höristelemättä tällä kertaa: "Myöhällepäs akka nyt on Hermannia makuuttanut. Emäntä aikoi juuri korjata kahvipannun pois, kun luultiin, että Hermanni ei enää tulekaan." – Muutama! – Kyllä minä nyt tulen niin että ei emännän tarvitse kahvipannua pois korjata! Kun oikein pahat päähäni panen, niin tulen niin, että ei isäntä ole vielä ehtinyt sängystä mihinkään. Totta vie tulenkin! Niin että topsahtaa vain!

Hermannilta pääsi vihainen naurun pihaus.

Sitten hän taas kerralleen ajatteli, kuinka isäntä silmät selällänsä kysyy: "M-mitäs nyt? Onko tapahtunut jotakin?" Ja kuinka hän vain levollisesti lyö kintaansa muurin olalle ja vastaa: "Ei mitään. Tulin vain taksvärkkiin niinkuin kontrahti määrää, että taksvärkkiä on tehtävä päivätyö viikossa jokaisen viikon perjantaina."

Se oli Hermannista niin metkaa, että hän tähän kohtaan tultuaan aina puhkesi sisäiseen hytistyttävään nauruun. Eikä sen pidemmälle koskaan jatkanut kuvitteluaan.

Tuli hänelle jossakin välissä mieleen pukukin. Paneeko pyhäpuvun vai arkipuvun? Jos pyhäpuvun panee, niin se ei näytä oikein taksvärkkiin menolta. Mutta ei näissä paikatuissa ja likaisissa arkivaatteissakaan oikein kehtaisi mennä. Kun se kuitenkin on pyhäpäivä. Housuissakin on oikein lantapilkkuja.

Siitä oli tulia jo pitemmällekin päänvaivaa, mutta sitten hän muisti, että onhan hänellä kolmannetkin housut. Ne sammaleenvehrahtavat, joissa on vain takapuolessa kaksi paikkaa ja vasemmassa polvessa yksi pieni paikka. Ne hän panee ja sitten sen Jussi-veikolta jääneen takin, jota hän joskus ennenkin jo on käyttänyt. Niillä kyllä sopii mennä. Eihän pitkänäperjantaina kukaankaan parhaimpiinsa pukeudu.

Pitkänperjantain aamuna Hermanni sitten astui Ison-Karkkilan tupaan tiiviisti suljettua suutaan mutistellen ja silmät totisina.

– Ha ha ha. Kauanpas akka nyt on Hermannia makuuttanut, nauroi takan luona istuva isäntä. Emäntä juuri aikoi korjata kahvipannun pois. Kun luultiin, että ei Hermanni enää tulekaan.

Hermannin suu lakkasi mutistelemasta ja hänen päässään vilahti säikähtynyt ajatus, että hän ehkä onkin erehtynyt? Jos ei nyt olekaan pitkäperjantai? Kun isäntä on aivan niinkuin ennenkin. Ja emäntä kaataa kahvia niinkuin muinakin perjantaiaamuina.

Mutta muistaessaan, kuinka Kreetakin aamulla ylösnoustessaan huokasi ja sanoi: "Nyt on sitten taas pitkäperjantai. Oikein tarvitsisi kirkkoon päästä", niin rauhoittui. Ja ymmärsi, että isäntä ja emäntä ne ovatkin, joiden puolella erehdys on. Luulevat, että nyt on vain tavallinen perjantai.

Hermannilta oli taas päästä naurun pihaus. Saas nähdä, käskeekö isäntä kirveitä hiomaan? Hän alkoi jännityksestä ja pidätetystä naurusta hytkyä niin, että kahvi meni väärään kurkkuun. Sieltä se alkoi suun ja nenän kautta, vielä muutakin mukanaan tuoden, purskua yli pöydän. Aina pöydäntaustaseinän laudoitukseen, maalattuihin koreisiin puunkuviin saakkakin sitä pärskyi.

– No mikäs nyt! ihmetteli isäntä osaaottavasti.

– E-ei mi-mi-mitään. Meni vain väärään kurkkuun, kakisteli Hermanni ja kasvot punaisina ja silmistään vettä pyyhkien meni ovisängyn luo penkille istumaan.

Isäntä ei puhunut mitään kirveiden hiomisesta. Eikä muutakaan puhunut. Istui vain takan luona kahareisin, karmi eteen käännetyllä tuolilla, ja nojasi leukaansa tuolin karmilla ristikkäin olevien kättensä rystysiin. Ja katsoi takkaan. Ja kun Jussi tuli tallitöistään ja Maija navetasta, niin ei Hermanni huomannut, että hekään olisivat vähääkään kummastelleet sitä, että hän penkillä istui. Jos isäntä olisi käskenyt kirveitä hiomaan, niin ei olisi tarvinnut yhtään epäillä. Vaikka – voihan se olla käskemättä senkin vuoksi, että sen kahvinjuonnin niin kävi.

Emäntä käski syömään.

– Jahas, sanoi isäntä siihen, nousi heti, vei tuolinsa peräsängyn viereen ja asettui pöydän taakse penkille istumaan.

– Tule syömään nyt, Hermanni! sanoi hän sitten.

Hermannin huulet tuppasivat taas mutistelemaan ja silmät räpyttivät, kun hän asetti lakkinsa penkille ja läksi pöytään.

– Kuivat tuulet rupesi taas olemaan, sanoi isäntä.

– Niin rupesi, myönsi Hermanni.

– Vaikka sellaistahan se tuppaa aina olemaan näin tähän aikaan, jatkoi isäntä.

Hermanni pani merkille, että isäntä ei sanonut näin pitkänperjantain aikaan. – Jo oli taas saamaisillaan väärään kurkkuun. Eikä hänen syönnistään oikein paljon mitään tullutkaan kun kaiken aikaa vain tuppasi nauru, niin ettei tahtonut niellyksi saada. Hän nousikin pöydästä ennenkuin toiset. Ja ruumistaan oikoessaan hän oli jo sanomaisillaan: nyt on sitten taas pitkäperjantai. Hillitsi kuitenkin vielä itsensä niin kauaksi, että isäntä käskee työhön. Sitten vasta sanoo – –. Saapahan sitten oikein nauraa, kun toiset seisovat niinkuin puusta pudonneina ja hiukan pelästyneinä.

Vihdoin isäntäkin nousi pöydästä ja tapansa mukaan meni täyttämään piippunsa nurkkakaapin pykälällä olevasta tupakkalaatikosta ja sitten käveli takasta kekäleellä sen sytyttämään. Asetuttuaan seisomaan takan luo kädet selän takana ja selkä takkaan päin hän rauhallisesti veteli savuja piipusta.

Hermanni istui ja jännityksestä nytkien odotti mitä isäntä sanoo. Mihin työhön määrää? Mutta isäntä ei sanonut mitään. Vähän aikaa siinä savuja vedeltyään hän läksi vain verkkaisesti kävelemään, takaisin nurkkakaapille. Kopeloi hetken kaapilla ja sai sieltä käteensä vanhan suurikokoisen virsikirjan, tuli Hermannin luo ja tavallisella työhönkäskyäänellään rauhallisesti sanoi:

– Hermanni saa tämän päivän veisata. Taitaa se olla sopivinta työtä näin pitkänäperjantaina.

Hän pani virsikirjan Hermannin käteen.

Hermanni tunsi huojuvansa ja vajoavansa jonnekin. Ja kun hän hämärtyneillä silmillään loi apua etsivän katseen toisiin tuvassaolijoihin näki hän, mitenkä jokainen, poispäin kääntyen, vapisi pidätetystä naurusta.

– Joo. Sopii alkaa vain, sanoi isäntä komentavasti, käveli vakavasti peräsängyn luo, riisui takin pois yltään ja meni sänkyyn.

Ja veti edusverhot huolellisesti kiinni.

Kun Hermanni illalla kotiin tullessaan pääsi tuvan puolelle ovea, huusi Kreeta heti:

– No nyt se sen kuvainen viimeinkin tulee! Missä sä oot ollut? Kun on koko päivän saanut murehtia, jotta minne sä oot joutunut.

– Käskee murehtia, kärisi Hermanni.

– Käskee murehtia, huusi Kreeta. Vai käskee murehtia! Hy-hy-hy. Vai käskee murehtia! Vaikka aamulla pimeässä lähdetään eikä mitään puhuta, mihin lähdetään! Ja koko Jumalan pitkä päivä ollaan. Ja sittenkin vain sanotaan, että käskee murehtia!

Kreeta teki itkua.

– Missä sä oot ollut? Sano!, tiuskaisi hän itkunsa sekaan.

– Missä sä oot ollut, kähisi Hermanni matkien. Isossa-Karkkilassa minä oon ollut.

– Isossa-Karkkilassa! huudahti Kreeta. Koko päivän? Mitä sä siellä oot tehnyt? Ja mikä sulta on äänenkin vienyt? Kun kähäjää ja käräjyttää kuin muikean piimäleilin tappi.

Hermanni ei puhunut mitään, asetteli vain takkiaan, sitä Jussi-veljen jättämää, naulaan.

– Häh? tomahti Kreeta ja tarttui Hermannin paidanhihaan. Mitä sä oot tehnyt siellä Isossa-Karkkilassa? Sano!

Kreeta ravisteli uhkaavasti Hermannia paidanhihasta.

– Mitähän mä siellä nyt sitten oon tehnyt, kähisi Hermanni ja töyttäsi Kreetan menemään. Taksvärkissä minä siellä oon ollut, tiuskaisi hän sitten vinkumalla ja tuolille istuutuen alkoi hampaat irvissä kiskoa saappaita jaloista.

– Sus siunatkoon! kiljaisi Kreeta käsiään yhteen läjähyttäen ja uuninpankolle istumaan lysähtäen. – Taksvärkissä pitkänäperjantaina!

Kreeta ei voinut enää puhuakaan. Istui vain kädet sylissä, raskaasti huokaillen huojutteli ruumistaan ja seurasi Hermannin riisuutumista.

– Vai taksvärkissä, – vai taksvärkissä! Pitkänäperjantaina! Hyh hyh –! Hhyyhh, hyh –!

Vai taksvärkissä, alkoi hän sitten päätään nyökytellen valittaa, kun sai sydäntään vähän rauhoitetuksi. – Vai taksvärkissä! On se ollut eri taksvärkkiä! Josta tullaan sutena ja jossa on äänikin ihmiseltä kadonnut. Hjoo-oh, hjoo-oh!

– On se ollut sellainen taksvärkkipäivä, että en mä vain toista sellaista vielä tehnyt, kähisi Hermanni, kömpi sänkyyn ja veti vällyt päänsä ylitse.

Kreeta marmatti vielä pitkän aikaa. Mutta Hermanni ei sanonut enää halaistua sanaa koko iltana. Eikä vielä seuraavana aamunakaan.

PELASTAJA.

Emäntäin keskusteluun tuli kiusallinen pysähdyskohta. Äskeinen aihe, Tallukkalaisten kotielämässä sattunut uusi tapaus, jota oli pohdittu vuoroin alhaalla kulkevin kuiskauksin, vuoroin toistensa ylitse huutaen, oli loppuunkäsitelty. Auttamattomasti loppuunkäsitelty. Niin loppuun, että vaikka aihe olikin arvoltaan aivan ensiluokkainen ja aivan tuore, siitä ei kuitenkaan nyt enää yrittämälläkään löytänyt mitään sellaista, mitä ei olisi vähintään kahteen kertaan jo käsitelty.

Ja uutta asiaa ei kukaan saanut mieleensä johdetuksi. Ei vaikka kuinka olisi pinnistänyt.

Turvattomuuden ja avuttomuuden tunne valtasi jokaisen.

Talon emäntä huokasi ja pani rukkinsa vinhasti pyörimään. Alkulan emäntä mittasi tekeillä olevaa sukanvartta valmiilla sukanvarrella, kudinvarras poikittain hampaissa. Sitten hänkin huoahti ja pani kudinvartaansa liikkumaan, niin että hiljainen kalahtelu vain kuului. Ja huoahti Lappulan emäntäkin, joukon nuorin, syventyessään villojen karttaamiseensa.

Tilanne kehittyi yhä murheellisemmaksi.

Talon emäntä katsoi jo kelloonkin. Mutta oli vielä liian aikaista ruveta työssä istuville lähtökahvia keittämään. Ja salaa silmättyään vieraisiinsa, jotka näyttivät töihinsä syventyneiltä, mutta salaa heittelivät virheitä etsiviä katseitaan ympäri tuvan, hän jälleen antautui kokonaan kehruutyöhönsä.

Alkulan emäntä yskähti ja nyysäsi.

– Yskääpä sä oot saanut, totesi Lappulan emäntä.

– Oon vähän. Tulee oltua vähän huolimatoin itsensä kanssa. Näillä kylmilläkin vain avopäin pihallakin hypännyt.

– Kylläpä sä ootkin, kun avopäin! Mull'on usein kaksikin huivia, ja sittenkin pakkaan yskällä olemaan.

– Eikö sitä tule vain sen pahemmin, kun oikein itsensä köyttää.

– Mutta kun mull'on sellainen huono pää. Se on melkein aina kipeä.

– Mun ei oo koskaan pääni kipeä, sanoi Alkulan emäntä ja rupesi laskemaan kutimensa silmiä.

– Sun on hyvä, koetti Lappulan emäntä vielä. Mutta Alkulan emäntä ei sanonut enää mitään. Kutimensa silmiä vain laski.

Ja niin tussahti sekin asia siihen.

Tilanteen pelasti vihdoin talon Selma tyttö, joka koulusta tullessaan toi postin.

– Jassoo, lehti tuli! huudahti emäntä vapautuneesti. Tuopas tänne, niin minä vähän katson sitä!

Selma vei lehden äidilleen. Lehteä silmäillen tämä selitti Selmalle mitä ja miten tämän oli laitettava itsellensä ruokaa pöytään.

– Onko ketään kuolleita lehdessä? kysyi Alkulan emäntä.

– Kihloissa: Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki emäntä, ääntään korottaen vastaukseksi.

– Ohhoh-hoh! huudahtivat Alkulan ja Lappulan emännät yht'aikaa ja työnsä syrjään heittäen tulivat molemmin katsomaan.

– Näytä nyt hyvä ihminen!

Emäntä näytti sormellaan ilmoitusta.

– Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki Alkulan emäntä venyttäen ja ikäänkuin maistellen.

– Hm hm – hymähteli sitten ja osoitti ilmoitusta Lappulan emännälle.

– Lue nyt sinäkin.

– Mitäs – johan mä sen nyt jo uskon, soperteli Lappulan emäntä, mutta kuitenkin itsekseen mumisten luki:

– Aini Iittala, Vilho Pönkä.

– Voi vanhat vällyt, naurahti talon emäntä.

– Nii'in – sanos muuta.

– Kaksi köyhää.

– Mutta komiaa.

– Ja taitamatonta.

– Kummallakin aina kaikki mukana, paitsi sänkyvaatteet.

– Liekö noilla edes niitäkään.

– Lainakaluilla riiaavat.

Nauraa täytyi.

– Mitäs te nyt – nuhteli Lappulan emäntä ja laski sanomalehden talon emännän syliin. Ainihan on talon tytär.

– Joo. Talon tytär – hieno lisäksi. Niin että ei omalla nenällään haistele. Mutta luuletko sä, että se Iittalasta jotain mukaansa saa. Phyh! Velkaa niin että ei seasta näy. Eikä suinkaan se Iittalan isäntäkään nyt niin hullu ole, että tuollaisten huidittavaksi tavaransa antaisi, jos jotakin antamista olisikin.

– Sanoo niin kuin mä sanoin Tyynelle: jos Vilhon rekeen istut, niin yhtä tyhjänä saat talosta mennä kun oot taloon tullutkin.

– Onko se Tyyneäkin meinannut? kysyi Alkulan emäntä kaulaansa kurottaen.

– Kaikkien perässähän se on juossut, tuhahti talon emäntä ja venytti meneillä olevaa hahtuvaa tavallista pidempään

– Vai niin se on ollutkin. Minä olen ajatellutkin! Kun ne ovat puhuneet, että tytöt olisivat sen Vilhon perässä juosseet. Ne paremmaisetkin, Anttilan Mandat ja muut.

– Kukahan tämän perässä on juossut!

– Mikä se on oikein, se Vilho? En minä ole oikein selvillä siitäkään, kysyi Lappulan emäntä.

– No se on sen Kaisa-Maijan poika.

– Sen nenättömän Tuomaan tyttären poika. – Tottahan sä sen Tuomaan muistat, sen joka aina kiroili: "hnsaaterin hnsälli", ja joka oli puolittain niinkuin ruodilla siellä meidän kylällä ennen maailmassa.

– Kyllä mä muistan. Ja kyllä mä sen Kaisankin muistan.

– No sen poika tämä nyt sitten on.

– Eikös se ole siellä kirkonkylässä sillä Alvutin porvarilla – konttoristi, vai mikä se siellä on?

– Phyh – konttoristi. – Jopa se sitten olisikin! Renki se on, jokin makasiinimies, mikähän lie.

– Niin – en mä muuta tiedä, mutta mä oon kuullut vain meidän Jussin sitä ihailevan, että siinä se on poika, joka ilman kouluja on päässyt konttoristiksi, myönnytteli Lappulan emäntä.

Toiset ryähtelivät. Ja oli taas syntyä äänettömyys. Siitä kuitenkin pelastuttiin, kun Alkulan emäntä haki lehden.

– Katson vähän onko ketään kuollut, sanoi.

– Eikö Honkalan isännän kuolemaa jo ole?

– Alpakan emännän kuolema ainakin näkyy olevan.

– Jaa niin, ei sekään ole vielä ennen ollut. Koetas lukea se.

Alkulan emäntä luki.

– Ei ollut kuin kahta vuotta vanhempi minua, sanoi talon emäntä.

– Vai olet sinäkin jo niin vanha! Ei luulisi päältä katsomalla.

– Onko siellä muistovärsyä?

– On täällä.

– Koetas lukea.

Alkulan emäntä luki.

– Korea värsy. Mutta ei ollut niin sievä kuin Alakuhan emännällä oli.

– Ooppalan Annalla kanssa oli sievä.

– Oliko teistä kumpikaan Alpakassa hautajaisissa? kysyi talon emäntä.

Ei ollut kumpikaan ollut. Ei oltu sukulaisia eikä erikoisemmin tuttaviakaan.

– Pääseeköhän kukaan Honkalaan hautajaisiin?

Lappulan emäntä arveli pääsevänsä. On jonkin verran sukua.

– Sinne luultavasti tuleekin mahtavat hautajaiset, sanoi Alkulan emäntä. Ja täyteen painetuita lehden sisäsivuja esille kääntäessään hän sanoi:

– Pitää katsoa onko täällä mitään lukemista.

Yhden saunanpalon ja silppukoneessa katkenneen käden hän sieltä löysi.

Takasivulla oli "Kaikenlaisia".

– Hjoo joo, huokasi emäntä "Kaikenlaiset" luettuaan, taitteli lehden pöydälle ja otti työn käteensä.

– Mä menen vielä siihen Ainin ja Vilhon kihlaukseen, että kyllä se vain on niinkuin onnenkauppaa sellaistenkin yhteenmeno, virkkoi hän työn alkuun saatuaan.

– No jos se pari koko ikänsä selvän leivän syö, niin mun saa – – –. Olin jo sanoa, mutta en sanokaan, tarttui talon emäntä heti.

Eikä keskusteluun enää sinä päivänä pysäystä tullut.

HERMOT.

Jyrskähdellen iskivät silppumyllyn terät myllyn ruuhesta ulos työntyvään olkiruumiiseen ja joka iskulla viilsivät sen päätään lyhemmäksi. Paksuista valurautameltoista valetut pyöreähampaiset rattaat helisivät alakuloista kuolinsäveltä, ja kampisalko natisi vääntäjäin käsissä. Teräpuomin ja puisen voimapyörän ympärillä leijaili keveitä oljen lehviä ja akanoita kuin vainajain henkiä kuolinkenttänsä ilmapiirissä.

Kukaan ei puhunut mitään. Suutaan vain mutistellen ja tupakkamälliä poskesta toiseen mommeltaen Hetveden Iikkakin, silppumestari ja kaksiteräisen silppumyllyn omistaja, paineli ja tasoitteli olkia ruuhessa, ja työnsi niitä teräpuomia kohti. Kansakoulusta sitä varten pidätetty Hanna nosteli olkia ruuheen. Aluksi hänelle ja mestarille tuppasi tulemaan pientä käsitteiden ristiriitaa. Hanna uskoi että ruuhessa pitää olla aina olkia niin paljon kuin vain pysyy. Mutta mestari sanoi ettei sen niin yli reunainsa kukkuroituna tarvitse olla. Kun vain on tasaisesti kautta ruuhen niin silloin eniten silppuja tulee. Hanna kuunteli vastaansanomatta mestarin neuvoja ja tuppasi ruuhen täyteen olkia. Varmempaahan se oli, että siellä on niitä liikaa kuin liian vähän. Sitä oikeaa määrää kun ei kuitenkaan osaa saada.

– Etkö sä flikka kuule, tiuskasi mestari ja työnsi ruuhen melkein tyhjäksi.

Hannan valahti kieli alahuulen päälle, ja selälleen rävähtäneillä silmillään hän katsoi arasti, mitä isä sanoo. Isä ei kuitenkaan sanonut mitään. Ei edes katsonutkaan. Muutti vain toisen käden veiviin ja vapaaksi tulleella kädellä niisti nenänsä. Eivätkä toiset pyörittäjätkään, poika Miska ja päiväläisenä oleva Hessun Kustu, olleet huomaavinaankaan koko asiaa. Piika Littu vain hymyili toverillisesti Hannalle.

Hanna rupesi nyt entistä huolellisemmin asettelemaan olkia ruuheen ja koetti mestarin ilmeistä nähdä, mitä hän ajattelee. Ja jos huomasi hänen kasvoihinsa ilmaantuvan äkäisiä kurttuja, niin heti riensi korjaamaan olkia ruuhessa. Eikä mestari enää mitään puhunutkaan. Suutaan vain mutruili ja mälliä poskessaan käänteli ja silloin tällöin asentoaan korjatessaan päästi hyvin syöneen ja tahtonsa läpitse ajaneen miehen hyvätuulisen ähkäisyn. Aluksi Hanna aina silloin nauruaan pidättäen etsi Litun katsetta. Pian hän kuitenkin tottui siihen ja vain omia kuvitelmiaan rakennellen kanteli olkia ruuheen.

Omiin sisäisiin maailmoihinsa vajonneina toisetkin äänettöminä keikkuivat kampisalon mukana. Koneen terät vain jyrskähtelivät karkeahenkisesti, ikäänkuin tietoisina siitä, että he ovat kaiken keskuksena tässä, ja silpoivat raa'asti olkia. Hammasrattaat soittivat surumarssia, ja seinän raoista tunkeutuvat helmikuisen auringon säteet kirkastivat koneen yläpuolella leijailevia akanoita ja helpeitä, kaikkialla liitelevää pölyä ja katosta riippuvia hämähäkinseittejä. Ja pakkanen, joka ulkona nuijallaan jymäytteli seiniä ja nurkkia ja aidassa naskutteli pikkuvasaralla, tuli luuvaankin ja alkoi siellä tuikkia neuloilla koneen pyörittäjäin jalkapohjia. Heidän muusta ruumiista kohoavasta hiestä se valmisti harmahtavan maalin, jolla sitten siveli vaatteiden selkämykset, päähineiden reunat ja päähineiden alta näkyvän tukan, kulmakarvat, silmäripset ja parrat hopeanharmaaseen pohjaväriin.

– Pysähdytään, huusi isäntä, päästi veivistä irti ja kasvojaan pyyhkien vetäytyi ulommaksi. Toiset tekivät samoin. Kone pysähtyi ja luuvaan tuli hiljaisuus.

– Joo, sanoi Iikka ja ponnahti ruuhen päälle poikittain istumaan.

Toiset alkoivat hangoilla ja haravilla tupata silppuja riiheen menemään.

– Menes katsomaan, mikä tuolla pihalla on, käski mestari ruuhen vierellä toimettomana seisovaa Hannaa.

Hanna katsoi mestariin epäluuloisesti hymyillen eikä mennyt.

– Sieltä kuuluu kahinaa, vakuutti mestari.

Toisetkin pysähtyivät kuuntelemaan. – Kyllä siellä jotakin on, sanoi isäntä ja aikoi hanko kädessä mennä katsomaan. Hanna kuitenkin kiiruhti edelle, raotti varovaisesti luuvan ovea ja tuli takaisin kuin hiukan häpeissään.

– Kuka siellä oli? kysyi mestari.

– Salmen Eljas siellä vain.

– Mitä sen siellä – – – alkoi isäntä, mutta samassa luuvan ovi jo avautuikin ja sieltä kohosi näkyviin Salmen Eljaksen ruokkoamaton, kuluneen lakin peittämä pää ja paikatun takin verhoama yläruumis.

– Päivää! sanoi Eljas.

– Päivää, päivää! vastasi mestari rennosti.

– Täällä tehdään silppuja, Eljas sanoi.

– Joo. Silppuja täällä huhdotaan, jotta kärty haisee, vastasi mestari äskeiseen tapaan.

– Joo joo, naurahteli Eljas.

– Mitäs se Eljas nyt hommaa? kysyi mestari.

– Noo – – Enpä häntä nyt mitään erikoisempia. Muuten vain – – paneskeli Eljas. Mull'on kärpän loukkuja tuolla latojen alla ja ajattelin, jotta jos olisitte sattunut hiiriä näkemään – jotta jos sais syötiksi –

– Ei oo näkynyt hiiriä, sanoi mestari.

– Joo joo – Eipä niitä tahdo olla, tuumi Eljas. – Mikä hänessä sitten lienee.

– Köyhä vuosi, sanoi isäntä.

– Joo joo – niinpä. Pitää tästä lähteä kanssa, lausahteli Eljas, laskeutui alas ja painoi oven kiinni.

Kun oli saatu olkiladosta olkia luuvaan, hyppäsi mestari pois ruuhen päältä ja ruvettiin töihin taas.

– Hyi, mitä teidän niskassa on? kirkaisi Hanna. Hiiri!

Mestari katseli ällistyneenä toisiin ja sitten Hannaan.

– Teidän, teidän, huusi Hanna ja hyppi ja räpisteli käsillään.

– Munko? kysyi mestari.

– Niin niin – hyppi ja räpisteli Hanna.

Hyi! Nyt se menee – – vähän häntää vain enää näkyy! kirkui hän ja kuin vilusta väristen juoksi Litun turviin.

Mestari kahmaisi niskaansa ja sai kun saikin hiiren häntään kiinni ja veti sen ulos.

– Mä ajattelinkin, että mikä siellä niskas kutalehtaa, mutta arvelin, että sinne on olki mennyt. Vai sinä siellä olitkin, puheli mestari räpistelevää hiirtä hännästä kiikuttaen. – Vai sinä siellä olitkin, toisti hän ja iski hiiren pään ruuhen laitaan.

Hanna värisi kuin oksennuksen edellä.

– Eetkös vielä kuollutkaan, sanoi mestari ja iski toisen kerran. Kiikutti taas hiirtä nenänsä edessä. – No nyt se on kuollut, sanoi hän sitten ja vei sen luuvan kynnykselle. Makaa nyt siinä.

– Siinä nyt olisi Eljakselle kärpänloukun syötti, huomautti isäntä puolipiloillaan.

– Jaa mutta – siinä se nyt olisi! huomasi mestarikin. Jokohan se ehti kauas.

Hän pyörähti takaisin, avasi luuvan oven ja huusi:

– Hooi Eljas! Äläs mene! Täällä olis nyt kärpän syötti!

Toiset nauraa hihittivät, kun mestari ovella seisoi ja odotti.

– Mi-mih-mihstä shä shen nyt shait? kuului ulkoa Eljaksen huohotus.

– Noo – Niskastani minä vain niitä noukin, kun mä sillä päällä olen, rehenteli mestari ja viskasi hiiren pihalle.

– Hi hi hi, nauroi Eljas siellä.

– Ja jos ei sillä hiirellä nyt tule kärppää, niin sitten on miehessä vika, sanoi mestari, veti oven kiinni ja tuli koneen luo. Veti kintaat käsiinsä, sylkäisi kintaisiinsa ja asettui työasentoon. Katsoi nauravin ilmein Hannaan ja ihmetteli:

– Kun tuo flikka pelkäsi! Luulitko sä, jotta se tappaa mun?