[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS7UzX5TcapB4xHASdrfsQ7pX6XMZF5iaKen-eJ74v30":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1653,"Nuori kuokkija","Nikkinen, Jaakko",1884,1946,"1653-nikkinen-jaakko-nuori-kuokkija","1653__Nikkinen_Jaakko__Nuori_kuokkija","Ynnä muita novelleja","novelli",[],[],"fi",1927,null,24802,145984,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia maaseudun arjesta, raskaasta työstä ja ihmiskohtaloista. Nimitarina kuvaa nuoren miehen sitkeää uurastusta uuden pellon raivaamisessa. Muissa kertomuksissa käsitellään muun muassa lapsuuden muistoja, tehdastyötä sekä perhe-elämän vaikeuksia ja iloja.","Jaakko Nikkisen 'Nuori kuokkija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1653.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NUORI KUOKKIJA\n\nYnnä muita novelleja\n\n\nKirj.\n\nJAAKKO NIKKINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNuori kuokkija.\nRistiriitaa.\nPorstuakamari.\nKatse.\nÄidin osa.\nTehdas.\nSe huoleton lapsuuden aika.\nMattu.\nPukki tulee.\nRippikoulutoverit.\nKello.\nVitjamiehenä.\nOjaurakka.\nKun Hermanni teki jutkun.\nPelastaja.\nHermot.\n\n\n\n\nNUORI KUOKKIJA.\n\n\nHän asetti lakkinsa linjaseipään latvaan ja otti paidankin pois\nyltään, jotta olisi viileämpi. Sitten alkoi jälleen kuokkia.\n\nSurkeilematta hän lyö kuokkansa ketoutuneeseen kamaraan. Olan takaa\niskee. Kuin sankari, joka on viattomasti vangituita vapauttamaan\nlähtenyt. Vilahtelevat ruskeiksi paahtuneet käsivarret, välähtelee\nkuokka ja hartiat tärähtelevät. Maa jämähtelee ja kosteahkosta\nkuokan jäljestä jalkain alla pursuaa likainen vesi. Jokaisella\niskulla irroittuu turve ja suhahtaen singahtaa sijoiltaan, jossa lie\nvuosisatoja virunut ja hautonut -- mitä lie hautonut. Ja jokainen\nturpeen irroittuma on aukko siinä muurissa, jonka takana elämän\nihmeellisiä voimia on vuosisatoja vankeudessa pidetty.\n\nKilahti ilkkuvasti ja täräytti ilkeästi käsivarsiin.\n\n-- Shaat-ts, pääsi hänen huuliltaan.\n\nOli kivimölkki nurmeen piiloutunut ja se sieltä nyt vahingoniloisena\nilkkui kuokkijaa.\n\nMukaan varatulla vasaralla ja viilalla hän takeli ja viilasi kuokan\njälleen teräväksi. Kaivoi kiven pois. Sylkäisi kouraansa ja alkoi\njälleen rynnätä eteenpäin. Painoi pörröpäisen katajan jalkainsa alle.\nPari kolme kuokan iskua sen juuriin, ja sisukas kataja sai siirtyä\nsynnyinsijoiltaan, niin että tumman mehevä multa vain juurista\npölisi, ja sen turviin pesänsä rakentaneen keltasirkun puolialastomat\npoikaset vierivät kuokkaturpeiden sekaan.\n\nSilloin hän tuokioksi pysähtyi. Sekava epävarmuuden ilme silmissään\nhän katseli sirkun poikasten avutonta räpälehtämistä turpeiden\nseassa, ja emäsirkkujen hätäistä lentelyä siinä ympärillä.\n\n-- Tpho. Kuolevat ne nyt eikä siihen mikään auta, sanoi hän kouraansa\nsylkäisten, painoi tyhmän pyylevän kuusentarrikan jalkansa alle ja\nantoi sille saman kyydin kuin äsken katajalle.\n\nTuli eteen juureva kanto. \"Naksis, naksis\" sanoi kuokka, kun\npureskeli sen hienoimpia juuria. Hän piiritti sen joka taholta,\nkuokki ja kaivoi. Ja vihdoin asetti kätevän puukangen alle. Meni\nlatvasta painamaan. Kanto ei värähtänyt. Suututtavan itsepäisesti\nvain könötti paikallaan, niinkuin ei olisi mitään ollut tekeilläkään.\n\n-- Kyllä vielä nousetkin, murahti kuokkija itsekseen, ja alkoi\njälleen kuokkia ja kaivaa.\n\nVihdoin hän uudelleen asetti kangen kannon alle ja uudelleen meni\npainamaan. Jo kohoaa hiukan. Natisee -- -- ratisee -- -- rauskahtelee.\n\n-- Hoorjop!\n\nKanto oli nurin maassa, juuret taivasta kohti väristen, kuin voitetun\nvoimaton vihanpurkaus.\n\nSen enempää kannosta välittämättä hän tarttui jälleen kuokan varteen\nja alkoi hakata nurmea kappaleiksi.\n\nHän on urakkatyössä. Ja kuta enemmän hän saa kuokituksi, sitä\nenemmän hän myöskin saa palkkaa. Mutta hän ei sitä nyt ajattele.\nHän ei ajattele nyt mitään. Ei, mitä varten hän näin kuokkii, eikä\nmitään muutakaan hän ajattele. Ei sitä viileydelle vivahtavaa\nriemuakaan, joka hänessä isku iskulta yhä riehahtavammin kuohahtelee,\nja isku iskulta kiihoittaa kuokkimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin.\nSitäkään hän ei ajattele eikä harkitse. Hän kuokkii vain. Ja omasta\nkasvamisestaan uuteen kasvuun voimaa saava työn riemu riehahtelee\nhänen olemuksessaan.\n\nEi ehdi ajatus herätä silloinkaan, kun hän hetkiseksi pysähtyy\nhuoahtamaan. Hän ei malta huoahtaa niin pitkää aikaa, että ajatus\nehtisi havahtua.\n\nHänellä ei ole taskukelloa. Mistäpä hän sellaista! Mutta kun saman\nlakeuden toisella reunalla kyntämässä oleva Närppälän Jussi ottaa\nhevosen valjaista ja asettuu puoliselle, heittää hänkin kuokkansa\nmättäikköön, menee eväslaukkunsa luo ja tuuhean katajapensaan\nvarjossa istuen alkaa syödä puolistaan.\n\nSiinä syödessä jää aikaa ajatuksenkin herätä.\n\nHän on köyhän mökkiläisvaimon kaksikymmenvuotias poika.\nIsä kuoli kuusi vuotta sitten oltuaan kolme vuotta työhön\nkykenemätön. Perillisilleen hän jätti ränsistyneen mökin ja kaksi\nvaivaisapuvaroilla laitettua leipää.\n\nIhmiset moittivat häntä, kun hän ei pysy renkinä. Nyt ne jo sanovat\nniinkin, ettei häntä kukaan ottaisikaan rengiksi. Vaivoiksensa. Ja\nniin taitaa ollakin. Onhan hän ehtinyt jo monesta paikasta lähteä\npois keskellä vuotta.\n\nLastula on ainoa talo, jossa hän oli kaksi vuotta yhteen menoon. Ja\nolisi ollut vaikka kymmenen vuotta. Mutta kun siihen tuli se emännän\nveli, niin ei sielläkään enää tarvittu.\n\nSen jälkeen hän ei ole tavannut sellaista taloa, jossa olisi jaksanut\nvuoden ympäri olla. --\n\nHuhdankorvessa hän suuttui isäntään, kun se kaiket aamut istui\npaitasillaan sängyn reunalla, särpi kahvia ja haukotteli niin, että\nsiltä sai aina tikulla kaivaa tietoa, minne kulloinkin pitää mennä\ntyöhön. Kerran hän sanoi sille: \"Eikö vaihdeta virkoja. Ruvetkaa\nte rengiksi, minä rupean isännäksi.\" Isäntä luuli, että hänellä on\njotakin yhteistä emännän kanssa ja suuttui niin, että lupasi tappaa\nemännänkin, rengistä puhumattakaan. Renki lähti talosta.\n\nRiatulassa olisi pitänyt syödä vähän ja tehdä paljon työtä.\nHuomattuaan sen hän alkoi syödä voita, viiliä ja lämmintä maitoa\nminkä suinkin jaksoi ja työtä tehdä vain sen verran, että tuppi\nheilui. Isäntä murjotti ja emäntä ynisi, mutta hän makasi vain\npenkillä ja ähki suuriäänisesti täysinäisen vatsansa takia.\nPäiväkunnalla ollessaan hän veisteli tikuista jalkoja silakoille ja\nlähetti ne hakemaan lisää voita. -- Juhannukseen saakka jaksettiin.\nSitten tuli ero.\n\nSirkkasessa oli emännällä ja tyttärellä aina vieraitten tullessa\nsuuri sipiseminen ja tuska siitä, annetaanko rengille vehnäskahvia\nja ryynipuuroa vai ei. Ja jos jompikumpi antoi, niin toinen aina\nantajalle riiteli. Hän ei tahtonut olla ruotivaivaisena eikä\nriitakapulana. Ja niin läksi pois talosta.\n\nHipiälässä oli niin tuiki hienoa ja puhdasta ja siellä kulki herroja\nniin paljon, että rapaiselle rengille ei tahtonut olla tilaa\nmissään. Aina hän toi rapaa matoille ja vastapestylle lattialle,\njoten silkkisatiiniin -- tpho -- ja rimpsuihin puetut tyttäret eivät\nehtineet muualle kuin hänen jälkiään siivoamaan. Helluntailauantaina\ntulivat jo pihalle varoittamaan, että hän vain pyyhkisi jalkansa\nhyvin. Hän hyppäsi molemmin jaloin porrasviereen pesuvedestä\nmuodostuneeseen likalätäkköön ja meni tupaan niin että kura vain\nkengistä tippui. Pöydän luona hän kääntyi takaisin ja sanoi hyvästi\nHipiäläisille.\n\nSakisen emäntä ja isäntä olivat jumalisia. Seuroissa istuivat\naina eturivissä naamat hurskaasti väännyksissä, itkivät ja\nhuokailivat maailman pahuutta. Kotona riitelivät palvelijoille ja\nsyytinkiläisille, kun nämä muka \"syövät talon ylös\". Syytinkiläiselle\nsyysteuraaksi menevä vasikka juotettiin vedellä ja meijerimaidolla,\nsilloinkin, kun itselle jätettävä vasikka ruokittiin lämpimällä\nmaidolla. Hän sanoi isäntää ja emäntää perkeleen parhaimmiksi\napureiksi, ja vakuutti, että helvettikin on heille liian hyvä paikka.\nJa tuli siinä paljon muutakin sanotuksi. Syntinen ajettiin pois\njumalanlasten joukosta.\n\nJa kun Hupolan nuori isäntä -- edistyksen mies ja valistussaarnaaja\n-- rupesi kämmensyrjällään häntä neuvomaan, kuinka pitää elää ja\nolla, sanoi hän: \"elä ensin itse hyvin ja opeta lapsesikin hyvin\nelämään, ja tule sitten vasta minua neuvomaan\", sylkäisi ja sen tien\nläksi talosta.\n\nSen jälkeen ei hän ole enää yrittänytkään olla renkinä. Eikä viime\naikoina ole enää kukaan häntä sellaiseksi kysellytkään.\n\nEivät huoli enää.\n\nHänen kasvonsa vääntyivät vahvasti itkun ilmeitä muistuttavaan\nitse-ivan hymyyn.\n\n-- Hän paneutui pitkälleen, sai mieleensä eilen illalla\ntyöväentalolla pidetyn iltaman ja siellä kuulemansa puheen.\n\n-- Manttaalijehut, äyhkäisi hän.\n\nHampaat puristuivat yhteen, silmät saivat kovan ilmeen, ja mielialaan\nkasvoi aivan kuin jonkinlainen pahkura.\n\nPian kuitenkin alkoi silmäin ilme lientyä ja muuttua uneksivaksi ja\nkauaskatsovaksi. Suu vetäytyi hienon hymyn kierteisiin, ja pahkura\nmielialassa alkoi sulaa.\n\nSiitä iltamasta oli muutakin muistossa kuin se puhe.\n\n    \"Mäen syrjään mökkini laitan\n    ja rupean isännäksi,\n    Tule tule kanssani tanssimahan\n    Niin pääset emännäksi!\n    Tule tule kanssani tanssimahan,\n    Niin pääset emännäksi!\"\n\nKun sitä laulettiin piirileikissä, otti hän Rehulan piika-Miinan\nparikseen piiriin. Miina punastui ja loi katseensa maahan, kun hän\nyritti katsoa silmiin -- --. Ja piirissä erottaessa puristi hyvin\nlämpimästi kättä. Ja sitten, kun pois lähdettiin -- -- --\n\n    Mäen syrjään mökkini laitan\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\nSehän se on soinut hänen mielessään koko päivän. Ja hänestä on\ntuntunut kuin hän olisi sen tahdissa tanssinut -- -- Miinan kanssa.\n\nHän peitti kädellä silmänsä ja näki kauniita utukuvia ja kuuli\nvienoja sointuja. Vähän ajan kuluttua hän nukkui.\n\nKun hän heräsi, oli Närppälän Jussi jo kyntämässä. Hän haukotteli ja\nkatsoi Jussin kyntämistä.\n\n-- Onpa se nyt ahkera! Mutta miksikäs ei. Kihloissa. Ja maahenkinen.\n-- Oikein pappi! -- Tpho! -- Hätäkös on olla maahenkinen, kun on\ntalot ja tavarat. Ja hätäkös silloin on kihloihinkin mennä.\n\n\"Mäen syrjään mökkini laitan, ja rupean isännäksi.\"\n\nPieni tupa metsän laidassa, ja perunapelto ympärillä. Sellainen kun\non --\n\nHän alkoi muistella kenellä on niitä sellaisia pieniä hauskoja tupia.\nJa älysi, ettei niitä ole muilla kuin ammattilaisilla, räätäleillä,\npuusepillä ja muilla, sekä talonsa hinnan syöjillä.\n\nHän ei ole mikään ammattilainen. Raaka ojuri ja kuokkuri vain. Rengin\nvirastakin pois potkittu.\n\nJa rahaa hänellä on viitonen kukkarorisassa.\n\nSellaisten tuvat eivät ole herttaisia. Vinoja ja alakuloisia\nrotteloita. Lapsista täysiä ja leivästä tyhjiä.\n\nHän käännähti hermostuneesti.\n\nPalautti ajatuksensa takaisin eilis-iltaan ja Miinaan. Lähti etsimään\nmuita teitä, jotka veisivät jonnekin muualle kuin ojurin mökkiin.\nSellaista ei kuitenkaan löytynyt. Ojurin mökkirotteloon ne veivät\nkaikki hänen tiensä.\n\nMutta sinne hän ei tahdo.\n\nJa muualle ei hän pääse.\n\nTaas hän käännähti hermostuneesti ja hampaitten välistä purkautui\nitkunsekaisesti:\n\n-- Saatana!\n\nOli kuin olisi kylmä ja pimittävä harso heitetty kaiken ylle. Pahkura\nmielialassa paisui suureksi ja muuttui räikeänpunaiseksi.\n\nMiina tuli mieleen. Mieliala lientyi ja pahkura mielialassa suli.\n\nKun olisi ihmisellä parin tynnyrin ala omaa maata --!\n\nTai kymmenentuhatta markkaa rahaa -- --!\n\nLintu Leenan Viljamilla sanovat olevan kuusituhatta markkaa pankissa.\nEikä mies ole kuin paria vuotta vanhempi häntä, ja kaiken aikaa\nollut renkinä. Mutta hiukan narrattava. Ja omituinen. Möhry. --\nMutta sellainen sen pitääkin olla, joka renginpalkoilla rikastuu.\nSellainen, taikka sitten jumalinen. Oikea täysjärkinen ihminen ei saa\nrenginpalkkaa pankkiin saakka ulottumaan. Vaikka -- -- miksei saisi,\nkun yrittäisi! Mutta -- -- --\n\nKun joku lahjoittaisi kymmenentuhatta markkaa! Tai edes Amerikan\npiletin...\n\nJos joku edes lainaisi niin paljon... Tai tulisi edes takaajaksi...\n\nMutta kuka tuli... miehelle, joka ehtii yhtenä vuotena kaksi taloa\nvalmiiksi palvella...\n\nSuu vääntyi itse-ivan hymyyn.\n\nJos lähtisi maailmalle onneaan koettamaan?\n\nSampan Miska on ollut kolme vuotta. Ja kun viime syksynä kulkeutui\nkotiin, ei miehellä ollut kuin rikkinäinen trikoopuku yllään ja puoli\nrasiaa Työmies-paperosseja taskussaan. Nyt elää jumala tietää millä...\n\nKatsoi minne katsoi, niin sama kurjuus on edessä joka taholla. Ei\npelastusta missään. Ei muuta tietä kuin se, joka vie lapsista täyteen\nja leivästä tyhjään ojurin mökkirotteloon. Tai sitten -- jätkäksi,\nhummeriksi.\n\nHänen hampaittensa välistä purkautui karkea kirous. --\n\nMiina tuli mieleen, ja mieli heltyi.\n\nKun voisikin uskoa, että kuta enemmän täällä maan päällä täytyy\nkärsiä, niin sitä kirkkaampi kruunu taivaassa, niinkuin uskovat äiti\nja Harpin Kreeta... Mutta kun sitä niin paljon saarnataan, ettei\ntaivasta ja muuta sellaista olekaan... Kuinka lie? Uskovatko ne papit\nitsekään, vaikka muille saarnaavat -- elinkeinokseen? Sellaisiin\nseurakuntiinpa nekin pyrkivät, joissa on suuret palkat ja hyvät\npappilat. Ei niistäkään kukaan pyydä tämän maallisen elämän kurjuutta\nosaksensa saada.\n\nHän haukotteli pitkään ja nousi ylös ruumistaan oikoen. Laahusti\nkuokkupaikalleen ja sanoi:\n\n-- Perkeles!\n\nKumartui ottamaan kuokan maasta, kohotti sen laiskasti päänsä tasalle\nja antoi melkein omin valloin pudota sieltä maahan. Mitään turvetta\nei sillä iskulla irtautunut.\n\n-- Ei! -- suhautti hän, sylkäisi kouraansa ja karisti velttouden pois\nitsestään.\n\nKymmenkunta reipasta iskua lyötyään hän taas pysähtyi ja käsillään\nkuokan varren ponteen nojaten painautui eteensä tuijottamaan.\n\nKuokka luiskahti turpeelta ja kuokkija oli vähällä tuuskahtaa\nnenälleen mättäikköön. Siitä hän havahtui ja pakotti itsensä jälleen\nkuokkimaan.\n\nAamupäiväistä vauhtia ei hän kuitenkaan saavuttanut. Eikä mikään\nmuukaan ollut niinkuin aamupäivällä. Selkää kivisti, käsivarret\nolivat hervottomat, kuokka oli tylsä ja nurmi oli sitkeää.\n\nKaikkein pahinta kuitenkin oli että hän nyt ajatteli, mutta\naamupäivällä ei ajatellut ristiriitaa.\n\n\n\n\nRISTIRIITAA.\n\n\nMäntylän Vilholla oli kiire näytelmäharjoituksiin. Kello oli jo\nkymmenen minuuttia yli seitsemän. Ja seitsemän aikaan oli määrä olla\npaikalla. Täsmälleen seitsemän aikaan.\n\nHät'hätää tekaisi hän appeet hevosille ja sitten juoksujalkaa tupaan.\nPesaisi kasvonsa, pyyhki hiukan tukkaansa peilin edessä, veti\narkipyhätakin ylleen, \"myllymekon\" sen päälle, ja niin läksi.\n\nTallissa jäivät vesiämpärit tyhjiksi, silppukori jäi tyhjäksi, ja\nmelkeinpä tuli tyhjäksi jauhovakkakin. Sen muisti Vilho pihalla\nmennessään ja ajatteli otsa rypyssä, että aamuksi jäi paljon työtä.\n\nHarjoitukset kestivät myöhään. Kun sieltä lopuksikin lähdettiin,\npantiin Vilho vielä saattelemaan Rannan Huldaa kotiin.\n\nKello oli kaksi yöllä, kun hän vihdoinkin pujottautui kotinsa\nylisängyn peiton alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvassa ei ollut ketään, kun Vilho aamulla heräsi. Puolisokea\nkantovalkea vain parkui ja pihisi, kun yli reunainsa kiehuva vesipata\npurskutti vettä sen silmille. Vesipadan vierellä poriseva perunapannu\nkoetti tyynnyttää riiteleviä.\n\nKuin nakattu oli Vilho lattialla. Vilkaisi kelloon. Yli puoli\nseitsemän!\n\n-- Perhana!\n\nJuuri kun hän hosui ja touhuili housuja jalkaansa, tuli isä tupaan\ntallin jauhovakka kädessä. Sanaa puhumatta otti aitan avaimen\nnaulasta sängyn viereltä ja meni saman tien jälleen ulos.\n\n-- Hööhs sika, murahti Vilho itselleen, ja kiireellä sivalteli\nvaatteita ylleen.\n\nSsshh -- Kun tuli illalla jätetyksi kaikki niin rempalleen! Ja kun\ntuli niin kauan viivytellyksi -- -- --! Pirr -- -- Onkohan isä jo\nollut silppujakin hakemassa?\n\nTakkia ylleen vetäen Vilho kiiruhti ulos. Ei joutanut kahviakaan\njuomaan eikä oikein kehdannutkaan. Vaikka pannu oli sitä varten takan\nkulmalle jätetty.\n\nKaivolla oli jo käyty. Yöllä sataneessa lumessa näkyivät isän\nleveät pieksun jäljet. Ne johtivat talliin. Isä oli siis jo hakenut\nvettä talliin. Samoin oli tallista riihikujalle kahdet ruumenkelkan\njäljet, ja isän pieksujen jäljet edestakaisin. Isä oli siis ollut jo\nsilppujakin hakemassa.\n\nVilho tuhautti ja raapaisi niskaansa.\n\nHän ei kehdannut kolistaa talliin, jonka jäätyneistä ikkunoista\nkuulsi heikko valo ja josta kuului silppukapustan kolina pöntön\nlaitaan, kun isä teki silppua hevosille.\n\nHiljaa hiipi Vilho tallin sivuitse takapihalle.\n\nKun hän jälleen tuli tupaan, ei siellä ollut vieläkään ketään.\nVesipata vain purskutteli, mutta ei jaksanut enää reunojen ylitse\nsylkeä, mistä ilostuneena valkea ilkkuen nuoleskeli sen kylkiä joka\npuolelta ja kuiville kiehuneen perunapannun kanssa nauroi padan noloa\nasemaa.\n\nVilho tyhjensi padan korvoon, täytti sen uudelleen, ja lisäsi\nperunapannuunkin vettä. Työrauha palasi takkaan.\n\nHän kaatoi itselleen kahvia.\n\nHarmitti ja hiukan hävettikin.\n\nJos sattuisi joku tulemaan, kun hän näin yksin vain\nkahvinjuontihommissa hääräilee.\n\nJa vanha isä tallissa tuhertaa. -- Hm!\n\nHän löi kahvikupin pöytään niin, että se särkyi.\n\n-- No vielä siinä nyt sun piti särkyä -- saakelin, tiuskaisi hän ja\ntäydellä voimalla viskasi kupin sirpaleet takkaan.\n\n-- Piruako sen isänkin nyt piti näin talliin mennä. Onhan se monta\nkertaa muulloinkin joutanut seitsemään asti odottamaan. Kun kerran ei\nollut aikomus ulkometsäänkään mennä. Tuukertakoon nyt! Käski mennä!\nEi se ole muuta kuin tyhjää kiusantekoa taasen koko kiire ja touhu!\n\nMieli vain ei ottanut oikein rauhoittuakseen.\n\n-- Piti tuon kahvikupinkin juuri nyt särkyä!\n\nPorstuassa kuului joku tulevan.\n\nVilho kiiruhti takan luo ja oli valkeaa kohentelevinaan.\n\nÄiti ja Sanna siellä vain tulivat lypsyltä.\n\n-- Isäkö tallissa on? kysyi Sanna, soimaava väri äänessään.\n\n-- Sepä sinne on mennyt! Ja olkoon nyt -- käski mennä.\n\n-- Kun et sinä noussut ylös.\n\n-- Olenpahan noussut! Täss' olen! Etkö näe?\n\n-- Älkää nyt siinä, nuhteli äiti. Pane nyt vain se maito, että ehtii\nkuskin rekeen!\n\nJotakin vielä mutisten siivilöi Sanna maitoa meijerikannuun.\n\nIsäkin tuli tupaan. Vei aitan avaimen naulaan, tuli takan luo ja\nkiusaantuneen näköisenä, sanaa puhumatta, lämmitteli kohmettuneita\nkäsiään.\n\nVilho koetti olla välinpitämätön, jopa saada katseeseensa\npirullisuuttakin. Säälinsekaisen harmin ja häpeän vuoksi ei hän\nkuitenkaan kehdannut kunnollisesti hengittääkään, kun isä siinä\nvalkean loisteessa itseään sulatteli.\n\nSanna vei täysinäisen meijeriastian ovipuoleen meijerikuskin tuloa\nvartomaan, pani kattolamppuun valkean ja rupesi kahvikuppeja pesemään.\n\n-- Missäs Vilhon kuppi on? kysyi samalla, kun etsi kuppia pöydällä\nolevain astiain seasta.\n\n-- Takanperässä, vastasi Vilho.\n\nSanna pysähtyi tuikean ällistyneenä.\n\n-- Oletko särkenyt? kysyi.\n\n-- Eheänä minä sen sinne viskasin, naurahti Vilho kurillisesti.\n\nIsä myhähteli merkitsevästi ja kääntyi selkäpuoltaan lämmittelemään.\n\nSyntyi tuokion kestävä äänettömyys. Äiti valmistautui perunoita\nkuorimaan ja Sanna meni antamaan aamuheiniä pikkunavetassa olevalle\njoutokarjalle. Isäkin istuutui perunoita kuorimaan. Vilho asettui\novisängyn viereen penkille käsi poskella istumaan ja eteensä\ntuijottamaan.\n\n-- Kuinkahan kauan maailma mahtaa tällaista kestää? kysyi vihdoin isä\nselvästi huomattava tarkoitus äänessä.\n\n-- Minkälaista? kysyi Vilho.\n\n-- Tällaista.\n\n-- Tällaista juhlallista murjottamistako?\n\n-- Niin tällaista juhlanpitoa. Kun koko elämä aiotaan ainaiseksi\njuhlanpidoksi tehdä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Missäs sinäkin viime yönä raklasit?\n\n-- Seurahuoneella.\n\n-- Mitä siellä tehtiin?\n\n-- Harjoitettiin näytelmää kynttelinä pidettävään iltamaan.\n\n-- Vai niin. No mitä teillä -- ja sulla -- on siitä hyötyä?\n\n-- Ei mitään. Ei penninkään hyötyä.\n\n-- No mitä varten te sellaista teette, josta ei ole mitään hyötyä?\n\n-- Sitä varten, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä.\n\n-- Sitä varten te sellaista teette, jotta olisi jotakin, minkä\nvarjolla yökaudet retkalehtaa, jymäytti isä. -- Ei enää viitsitä\ntehdä työtä kuin vähän kurkottelemalla. Ja jumalansanaa ei viljellä\nollenkaan. Harjoituksissa vain juostaan kaiket yöt ja pyhät. Ja\npäivät ollaan sitten niin että -- hooi kättä, hooi jalkaa. Mitä se\nsellainen on muuta kuin juhlanpitoa. Mutta sen mä vain sanon sulle,\npoika, että jos ei tästä loppua tule, niin ei sulle kunnian kukko\nlaula.\n\n-- Älä nyt -- olkaa nyt! koetti emäntä rauhoittaa.\n\nVilho suoristi ryhtinsä.\n\n-- Miksi ei laula? kysyi hän, terävästi isäänsä katsoen.\n\n-- Siksi että työmiehen pitää nukkua yönsä rauhassa ja päivät tehdä\nlujasti työtä, jos elää meinaa. Tuollainen jokaöinen valvominen sopii\nvain herroille, joilla ei ole muuta virkaa. Mutta oikealle ihmiselle\nse ei sovi.\n\n-- Mutta jos minä olisinkin herra? kysyi Vilho koirankuri suupielissä.\n\n-- Laputa tiehesi, ärjäisi isä.\n\n-- Kuulkaa, isä, alkoi Vilho tyynesti. Minä en ole herra enkä\nainakaan tällä tietoa aio siksi ruvetakaan. Tieheni minä en myöskään\nlaputa vielä tällä käskyllä. Mutta sen sanon, etten ikinä aio\nelämääni rahan eteen uhrata enkä koskaan alistu niin ahtaaseen ja\ntyhjään elämään kuin te olette alistunut.\n\n-- Vai niin, sanoi isä kuivasti. Meinaatko, että pitäisi saada\nyökaudet seurahuoneella repalehtia ja sitten kotona särkeä\nkahvikuppeja?\n\nVilho ihan hypähti tuolillaan. Kiukku ja harmi myllersivät sekaisin\nhänessä. Kiukutti se, mitä isä sanoi, ja harmitti, melkein itkuun\nsaakka harmitti, kun ei osaa selittää nuorisoseura-asiaa niin, että\nisäkin sen ymmärtäisi. Itse sen jotakuinkin tajuaa, mutta ei osaa\ntoisille sanoa.\n\nJa onhan isä tavallaan oikeassakin. Retkalehtanut hän kyllä ei ole,\nmutta olisi sieltä viime yönä aiemminkin kotiin ehtinyt, jos olisi\noikein tahtonut. Vaikka saattelikin Huldan kotiin -- mitä hän ei\nkadukaan eikä tule koskaan katumaan --\n\n-- Siitäkö te nyt olette noin äkääntynyt, kun nukuin tunnin ylitse\ntavallisen, kysyi Vilho hiljaa.\n\n-- Sika huolii siitä, vaikka olisit nukkunut kaksi tuntia, vastasi\nisä, huonosti salattu lauhtuminen vihaista matkivassa äänessään. --\nMutta kun tuollaisten olemattomien touhujen takia jäävät työtkin\ntekemättä.\n\n-- Mitä nyt sitten olisi pitänyt tehdä?\n\n-- Ajattelin, että olisi lähdetty ulkosaralta hirsiä hakemaan.\n\n-- Mutta eilenhän suunniteltiin, että tänään ajetaan heiniä\nKortteistosta -- --!\n\n-- Niin kyllä -- mutta -- ajattelin, kun on näin hyvä keli ja ilma --\nniin -- --. Mutta kyllähän se nyt tältä päivältä menemättä jää. Muut\nihmiset jo tulevat.\n\n-- Olisitte herättänyt minut.\n\n-- Herättänyt! Kyllä tuolla iällä jo pitäisi itsekin vähän huolehtia.\nKun mä olin sun iälläsi, niin minulla oli jo isännän huolet\nhartioilla.\n\nVilho ei sanonut mitään. Hymähti vain ja suu ilkeänkurisessa virnissä\ntuijotti eteensä. Hän tiesi, niihin isä taas tähtää ja varustautuu.\n\n-- Saisit jo ruveta sinäkin olemaan mies! Ottaisit emännän ja\nrupeaisit taloa asumaan etkä tuollaisissa tyhjänpäiväisissä aikaasi\ntuhlaisi, sanoi isä nuhdellen ja neuvoen.\n\n-- Mistä otti, virnautti Vilho. -- Kun ei kukaan huoli.\n\n-- Mistä otti, matki isä venyttäen, ja hymähti päätään nyökyttäen. --\nMistä otti? Vai sellainen herra siitä meidän pojasta tulikin, ettei\nsiitä huoli kukaan!\n\n-- Sellainen siitä tuli.\n\n-- Älkää nyt siinä taas, kun asia kuitenkin on aivan toisin, nuhteli\näiti. -- Mitä sä oikein meinaat, Vilho, kun et sä sitä Partaalan\nHannaa ota? Ainoa tytär ja velaton talo. Ei tarvitsisi vävynä\nkituroida eikä velkain kanssa koko elämäänsä tapella niinkuin\nmeidänkin on pitänyt. Ja monen muun. Hannan äiti --\n\n-- Suu kiinni, tiuskaisi Vilho. -- Minähän olen sanonut, että\nHannasta ei saa mulle puhuakaan.\n\n-- Ka kun sä oot kamala, valitti äiti.\n\n-- Kamala mä oon aina ollut. Mutta niin kamalaa ette te minusta\nkoskaan saa, että mä Partaalan Hannan kanssa samaa leipää alkaisin\njärsiä! Muistakaa se! Ja sanokaa se Hannan äidillekin!\n\nMielenkuohu ajoi Vilhon kävelemään.\n\n-- Vai niin! Vai niin sinä sanot! Härkäpää! puhisi isä. Mä kanssa\nsanon sulle, että jos sä jonkun toisen meinaat ottaa, niin multa ei\nsun tarvitse tulla kihlarahoja pyytämään! Muista se!\n\n-- Enkä tulekaan, viskasi Vilho.\n\n-- Sittenpähän nähdään. Tuskin se sinuun vielä maailma\nmuuttuu, vaikka kuinkakin olisit nuorisoseuralainen. Vai\naiotko vanhaksipojaksi jäädä, niinkuin Halmeen Jussi ja muut\nnuorisoseuralaiset, sanoi isä pilkallisesti.\n\nMeijerikuski tulla kolisteli maitoastiaa ottamaan, ja keskustelu\nkatkesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe ei ollut enää ensimmäinen eikä vielä viimeinenkään sananharkka\nMäntylässä. Ja kun seuraava talvi lumensa satoi, oli Vilho jo\nAmerikassa.\n\nKun talvesta tuli kevät, valmistautui Rannan Huldakin lähtemään\nAmerikkaan. Vilho oli kirjoittanut ja toimittanut piletin.\n\n\n\n\nPORSTUAKAMARI.\n\n\nSyksyllä se jo päätettiin.\n\nTai -- oikeastaan sitä ei varsinaisesti päätetty ollenkaan. Isä\nvain tuli kerran sanoneeksi, että eikö ole ajan ja polttopuiden\ntuhlausta kaiken talvea pitää kahta kamaria lämpimänä. Ja siitä se\nsitten iti, kasvoi ja kypsyi se ajatus, että joulun ohi mentyä, kun\nMantakin menee sinne talouskouluunsa ja vieraitten kulku loppuu\nvähemmälle, jätetään porstuakamari kylmille. Siirretään kukat\nsieltä tupaan ja tupakamariin ja minne heitä nyt sovittaa, etteivät\nkylmety. Ne vieraat, mitä Suskalla ja Tussulla käy, ne kyllä pysyvät\ntupakamarissakin. Ja Heiskan pyhät menevät ylisängyssä aivan yhtä\nhauskasti, oli porstuakamari lämpimillä tai kylmillä. Ja voihan\nporstuakamarinkin lämmittää ja kukkia sinne siirtää kun tietää\nvieraita tulevan. Samoin kuin suurempain pyhäin edellä.\n\nNiin tuumittiin. Ja kun joulu tuli ohimenneeksi, tehtiin tuumasta\ntosi. Mantan lähdön edellispäivänä tytöt asettelivat porstuakamarissa\nolleet kukat tupaan ja tupakamariin, ja joitakin pantiin\nperunakuoppaankin. Huonekalut sujoteltiin seinävierille, minkä\njälkeen Suska läksi ilta-navettaan, mutta Manta jäi vielä kamaria\nlakaisemaan ja muutenkin viimeistelemään.\n\nMennessään Suska vei veripisaran tupaan ja asetti sen kellokaapin\nviereen jakkaralle.\n\nTussu ja Heiska olivat olleet hakkuulla Saarikorvessa ja parhaillaan\nsöivät, kun Suska toi veripisaraa.\n\n-- Nyt me olemme tyhjentäneet porstuakamarin, sanoi Suska.\n\n-- Vai niin, sanoi Tussu.\n\nHeiska ei sanonut mitään. Puraisi vain silakan keskeltä poikki, alkoi\ntoista puoliskoa jauhaa suussaan ja pani toisen pöydälle vuoroaan\nodottamaan. Eikä sanonut mitään isäkään, joka selkäänsä kellokaappiin\nnojaten istui peräpenkillä isävainaalta jäänyt hopeahelapiippu\nhampaissa.\n\n-- Kyllä se on nyt niin autio että -- -- sanoi Suska jälleen, etsi\ntulitikkurasian ja meni navettaan.\n\nÄidillä oli vieraita tupakamarissa. Ennenkuin he läksivät pois, vei\nhän heidät porstuakamariakin katsomaan.\n\n-- Voi herra siunatkoon, minkälainen kamari nyt on! huudahti äiti,\nkun avasi oven. Ja oli vähällä seisahtua kynnykselle. Pääsi kuitenkin\nkamarin puolelle.\n\n-- Tytöt ovat korjanneet kukat täältä pois jotteivät kylmety, selitti\näiti vierailleen. Ei tahdo oikein sopia kahta kamaria lämmittää ja\npuhtaana pitää, kun Mantakin menee pois. Jäisi Suskalle liian paljon\ntyötä.\n\n-- Joo -- -- Vähätkös touhut siinä on, kun ne kunnossa pitää näinkin\nsuuret kamarit kuin teilläkin on, myönsivät vieraat.\n\n-- Ja puitakin menee paljon enemmän -- -- Ja kun ei tässä olla\nmitään kamari-ihmisiäkään, niin -- -- -- jatkoi äiti, koettaen saada\nylpeyden värettä ääneensä.\n\nÄidin vieraiden mentyä meni Tussu hakemaan porstuakamariin eilen\nillalla jäänyttä lainakirjaa. Hän pysähtyi kynnykselle kuin\nsäikähtynyt, mutta voitti kuitenkin sen tunteen ja sivuilleen\nkatsomatta meni ottamaan kirjan nurkkaan työnnetyltä kirjahyllyltä.\n\n-- Kyllä tämä nyt on kamalasti outo, sanoi Manta, ja lakaten\nlakaisemasta yritti katsoa Tussua silmiin.\n\n-- On -- mutta kyllä siinä puita säästyy, sanoi Tussu, ja meni pois\nMantan katsetta väistäen.\n\nIllallista syötäessä sanoi Suska:\n\n-- Kyllä porstuakamari on nyt niin raastetun näköinen, että oikein\nminulta oli tulla itku, kun äsken käväisin sitä katsomassa.\n\nJatkettiin syöntiä. Mutta sitten Manta kumartui pöydän alle nenäänsä\npuhdistamaan, Tussun nenä alkoi nuhista ja Heiskan meni pala väärään\nkurkkuun. Ja isä sanoi:\n\n-- Jopahan -- --\n\nMyöhemmin illalla tuli tuttavia, poikia ja tyttöjä, Mantalle hyvästiä\nsanomaan. Manta meni heidän kanssaan kamariin ja Suska jäi teetä\nlaittamaan. Käytiin porstuakamariakin katsomassa. Manta selitti,\nminkä vuoksi näin on tehty, ja vieraiden mielestä uusi järjestely oli\nkaikin puolin järkevä.\n\n-- Mutta kyllä se ensin oli niin kamalaa, että itku minulta pääsi kun\nsain kaikki valmiiksi, tunnusti Manta.\n\nOli hetkisen väliaikaa, ennenkuin saatiin uudesta keskustelunaiheesta\nkiinni.\n\nSeuraavana aamuna Manta läksi. Tussu meni kyytiin. Vasta illan\npimetessä hän ehti takaisin kotiin.\n\n-- Niin -- -- ei sitä porstuakamaria nyt sitten lämmitetä? sanoi hän,\nkun lattialla edestakaisin kävelemällä sulatteli itseään.\n\n-- Olkoon nyt, koetetaan olla lämmittämättä -- -- kun halotkin ovat\nniin hyvässä hinnassa. Saa heitä vähän myydä -- -- sanoi äiti ja\nyritti tavoittaa Tussun katsetta, mutta ei tavannut.\n\nSen enempää ei asiasta puhuttu sinä päivänä eikä seuraavinakaan\npäivinä. Mutta perjantai-iltana sattui Suska menemään porstuakamaria\nkohti puusylystä kantaen niinkuin ennenkin. Vasta ovelle ehdittyään\nhän huomasi erehdyksensä ja kääntyi takaisin. Eikä tiennyt pitäisikö\nhänen tämän johdosta itkeä vai nauraa. Nauraa hän yritti, kun sitä\ntoisille kertoi.\n\nSamoin kävi Tussun sunnuntaiaamupäivällä. Tapansa mukaan hän aikoi\nmennä porstuakamariin lainakirjaansa lukemaan. Mutta kun hän avasi\noven, hönkäisi sieltä kylmyys vastaan, ja ikkunat olivat valkeassa,\nkylmän väreitä herättävässä huurteessa. Tussu seisoi hetkisen\nkynnyksellä, huokasi ja kääntyi takaisin. Heiska tuli juuri ulkoa ja\ntupaan mennessään katsahti Tussuun. Tussua hävetti. Hän pisti kirjan\ntaskuunsa ja meni pihalle, missä kuljeskeli paikasta toiseen.\n\nHeti tupaan tultuaan otti Heiska takin yltään ja kiipesi ylisänkyyn.\nSieltä hän sanoi:\n\n-- Tussu aikoi mennä porstuakamariin lukemaan.\n\nIsä hymähteli ja alkoi siirrellä piippua toisesta suupielestä\ntoiseen. Ja äiti sanoi:\n\n-- Kyllähän se Tussulle ja Suskalle on vähän paha, kun ei\nporstuakamari ole lämpimillä. Suskakin silloin meinasi puita sinne\nviedä -- -- -- ja.\n\nIsä meni ulos. Ja kun Tussu tuli pihalta, näki hän isän seisovan\nporstuakamarin kynnyksellä ja mietteissään katselevan kylmää kamaria.\n\nMiten kuten mentiin sitten puoliseen saakka.\n\nIsä istui tuolilla takan luona, poltti piippua, yskähteli ja silmäili\nvuoroin Tussua, vuoroin Suskaa.\n\nÄiti luki postillaa, mutta joka hetki hypähtivät silmät lasien yli\nkatsomaan Suskaa ja Tussua.\n\nTussu istui penkillä ja yritti lukea, mutta vaipuikin katsomaan\neteensä kuin jotakin muistellen.\n\nSuska hääri siivoamis- ja ruuanlaittohommissa ja oli kuin jotakin\nvailla. Yritti hyräillä, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.\n\nHeiskan joka sunnuntaisesta nukkumisesta ei tullut mitään. Häntä\nhäiritsi se, että Tussunkin nyt täytyi tuvassa istuskella, kun\nporstuakamari oli kylmillä.\n\nKukaan ei sanonut mitään.\n\nPuolista syötäessä, kun kaikki olivat paikalla, isä vihdoin alkoi:\n\n-- Kuinkahan se on -- -- --\n\nHän söi suunsa tyhjäksi ja jatkoi:\n\n-- -- sen porstuakamarin kylmille jättämisen laita -- --?\n\nToiset katsoivat eteensä pöytään ja söivät.\n\n-- Meinaan vain, että eikö siellä pääse ne seinäpaperitkin irti, kun\nei sitä lämmitetä, sanoi isä taas.\n\nToiset liikahtivat kuin vapautuneina.\n\n-- Jottako ruvettaisiin uudestaan sitä lämmittämään? kysyi äiti.\n\n-- Niin meinaan -- -- -- mutta en suinkaan minä tiedä. Enkä välitä,\nsanoi isä.\n\n-- Mitäs Tussu meinaa? kysyi äiti.\n\n-- Mitäs minä siihen tiedän mitään meinata, sanoi Tussu.\n\n-- Puita siinä menisi, arveli äiti.\n\n-- Puita! suutahti Heiska. Jos ei muuta estettä ole, niin tottahan\nnoita puita nyt sen verran saadaan, mitä yhdessä kamarissa menee,\nvaikka siellä paljonkin poltettaisiin. Kun kerran on miehiä, hevosia\nja metsää itsellä.\n\nHeiska nousi pöydästä. Toiset katsoivat kiitollisen ihmettelevästi\nHeiskaa ja tunsivat itsensä vielä vapaammiksi.\n\n-- Niin -- en suinkaan minä tiedä enkä välitä. Suskalle siinä vain\ntyötä lisääntyisi, sanoi äiti.\n\nToiset katsoivat odottaen Suskaan. Suska joutui hämilleen.\n\n-- Ottaisitko sinä sen vaivan päällesi, että rupeaisit kahta kamaria\nlämmittämään ja siivossa pitämään? kysyi äiti Suskalta.\n\n-- En minä tiedä, sanoi Suska venyttäen.\n\nVaikka ei kukaan mitään tiennytkään, johti asiain kulku kuitenkin\nsiihen, että seuraavana sunnuntaina oli porstuakamari taas lämmin,\nkukat ja huonekalut entisillä paikoillaan. Ja Tussu istui siellä\nkeinutuolissa ja luki \"Ikuista taistelua\". Ja ulkona hohtivat kylmät\ntammikuun hanget.\n\nSuska tuli kukkia kastelemaan, ja kertoi miten koko sen ajan jonka\nkamari oli kylmillä, tuntui aivan siltä kuin olisi pahaa tehnyt.\n\n-- Niinkuin olisi joku ajettu kotoa pois, täydensi Tussu.\n\n-- Niin.\n\nÄitikin tulla tupsahti kamariin. Pyörähteli ja ihaili, kun kamari\ntaas oli sievä.\n\n-- Olikin niinkuin liiveri kun kukat oli poissa ja ikkunat jäässä.\nOikein mun tuli surku niitä kukkia, kun ne joutui niin ajeluksiin.\nSe veripisarakin oli siellä kellokaapin nurkassa kuin häpeämään\ntuomittu, ja pelarkuuni kuopassa. Isäkin sanoi äsken tuvassa, että\nnyt on taas oikea sunnuntai, mutta viime pyhä oli kuin pilvinen\nluokopäivä. Ja Heiska sanoi, että porstuakamarin lämmittämistä ei saa\nenää puolellakaan sanalla moittia.\n\nPaljon muutakin äiti jutusti ja poislähtiessään vielä varoitti, että\npitää vain hyvin ruveta lämmittämään kamaria, etteivät kukat kylmety.\n\n\n\n\nKATSE.\n\n\nJouluaatto.\n\nTyyni, leuto, kosteahko ja uneksiva sää. Puissa jouluhuurre, ja koko\nluonto joulurauhan aavistusta täynnä.\n\nAaro on asemalla hevosineen monien muiden hevosten ja miesten\njoukossa. Odotellaan junaa, joka tuo muualla asuvia omaisia kotiin\njouluksi.\n\nSiinä on vilkas ihmisliike. Tulee ja menee. Suurimmaksi osaksi kai\naseman ympärille muodostuneen asutusryhmän asukkaita. Menevillä on\ntavallisesti tyhjä kori, pussi tai kassi kädessä. Tulevilla taasen\ntäyteen tupattu kori, pussi tai kassi, ja lisäksi monen monet paketit\nja kääröt kiikkumassa ja riippumassa mikä missäkin.\n\n-- Joulu-ostoksia, ajattelee Aaro myötätuntoisesti ja yrittää löytää\nheidän silmistään jouluilon hohdetta.\n\nOmaan sarjaansa sijoittaa hän ne kainosti hymyilevät neidot,\nmiehekkäästi kylmän välinpitämättömyyden ilmeellä riemunsa peittävät\nnuorukaiset, ja muhoilevat vanhukset, jotka tulevat aseman\nkonttorista, kenellä suurempi kellä pienempi paketti tai käärö\nkainalossaan.\n\n-- Joululahjoja, ajattelee Aaro. Postissa tulleita, rakkailta\nlapsilta, veikoilta, siskoilta, ystäviltä ja -- armailta. -- -- --\n\nViimeinen sana sai Aaron hieman punastumaan ja äskeistä suuremmalla\nmyötätunnolla ottamaan osaa heidän iloonsa. Heidän, jouluiloonsa,\njonka hän etsimättä löysi heidän silmistään ja hymystään.\n\nTutuista toiset huomasivat hänet ja kauniisti hymyillen nyökkäsivät\ntervehdykseksi. Toiset eivät huomanneet. Menivät vain ohi, jollekin\nnäkymättömälle hymyillen. Ei Aaro kuitenkaan siitä loukkaantunut. Hän\nymmärsi heitä. --\n\nHän havahtui siihen, että yhtäkkiä tuntui kovin hiljaiselta. Ja kun\nhän kohotti katseensa, oli äskeinen ihmisvilinän täyttämä tanner\naivan tyhjä. Ikäänkuin olisi joku suurella kädellään pyyhkäissyt\nsiitä kaikki menemään. Ei tullut eikä mennyt ainoatakaan ihmistä.\nAivan kuin olisi jouluenkelin piharenki käynyt lakaisemassa\nhaltiattarelleen paikan mihin astua, kun tulee joulua maahan tuomaan.\nValkopukuiselle rauhanlehvää kädessään kantavalle jouluenkelille.\n\nAaro jäi jännittyneenä odottamaan, mitä nyt tapahtuu. Ja kun\npuiden varjostamasta veräjästä pullahti asema-alueelle tuollainen\npienenpuoleinen paimenpoika ja alkoi saapastaa puhdistettua aluetta\nkohti, liikahti Aaro ja äännähti huomauttaakseen pojalle, että juuri\noli tapahtunut jotakin ja ettei siihen sovi tulla. Samalla katsahti\nhän hädissään toisiinkin ja katse näytti kysyvän: eikös pidäkin\nkieltää tuota poikaa tulemasta. Toiset juttelivat vain levollisesti\nhevosten hinnoista äskeisillä joulumarkkinoilla ja ohimennen loivat\nhäneen kummastelevan katseen. Mikä tuon pojan tuli?\n\nItseään häveten kiinnitti Aaro katseensa portilta tulevaan\npoikaan, joka pitkin, koko olemusta huojuttelevin ja miesmäisyyttä\ntavoittelevin askelin tuli kohti. Hänellä oli kainalossaan pienehkö\nruskea paperipussi -- ryynejä joulupuuroon kai. Toinen käsi riippui\njäykkänä pitkin sivua, ja sen jatkona oli jotakin vaaleaa. Aaro\nkiinnitti katseensa siihen ja huomasi, että se oli vehnäukko. Sitä\ntiukasti reittään vasten painaen ja ryynipussi kainalossa poika\nasteli mahtipontisesti kovaksi tallattua asematannerta kertaakaan\nsivuilleen katsomatta. Silloin tällöin vain jäykästi päätään kääntäen\nkurotti olkansa ylitse katsomaan vieressään kulkevaa vehnäukkoa.\n\n-- Niinkuin isä ja poika, ajatteli Aaro, ja melkein säikähti, kun\nkatsoi pojan kasvoihin. Ne olivat todellakin niinkuin vanhan miehen\nkasvot. Kuivat, surkastuneet ja sopimattoman vakavat tuonkokoiselle\nruumiille. Huolien ja ruuanpuutteen, ennen kaikkea tietysti\nruuanpuutteen kuihduttamat, ajatteli Aaro. Ja puku ohut, epämääräisen\nharmaa, lian ja pitkäaikaisen hankauksen silittämä.\n\nAaron aivoissa alkoi itää kuva köyhästä, hyvin köyhästä mökistä,\njossa leski-äiti tai sairas isä suuren lapsilauman kanssa -- elää.\nElää, niin, vaikka oikeastaan on väärin sanoa sellaisten elävän.\n\"Ovat olemassa ja koettavat ylläpitää ruumistaan\" olisi paremmin\npaikallaan sanoa. Sen pitemmälle hän ei ehtinytkään kuvaa kehittää,\nkun poika aivan odottamatta nosti päänsä ja loi häneen katseen, joka\nlopetti alkuunsa kaikki turhat kuvittelut. Kaikki muu aivan kuin\nhaihtui, niin ettei hän nähnyt muuta kuin sen katseen. Ja hänestä\ntuntui kuin olisi nähnyt satujen prinssin. Sen, joka sai puolisokseen\nmaailman ihanimman ja jaloimman prinsessan, sekä puolen valtakuntaa\nja kylvi pari kolme kirstullista kultarahoja häntä seuraavan rahvaan\njoukkoon. Köyhän mökin nälkää nähneestä pojasta ei siinä katseessa\nollut jälkeäkään.\n\nTaas kerran olkansa yli katsahdettuaan vieressään kulkevaan\nvehnäukkoon poika käänsi päätään ja lähetti uudelleen Aarolle saman\nkatseen. Meni samassa ja katosi makasiinin nurkan taakse.\n\nAaro oli aivan ihmeissään.\n\nTätä varten siis tanner puhdistettiin!? Oliko se siis jokin ilmiö?\nYliluonnollinen?\n\nJoulutekstin kertomus tallista, vastasyntyneen ensimmäisenä majana ja\nseimestä hänen ensimmäisenä kätkyeenään, alkoi hänen ajatuksissaan\nsekautua yhteen tämän ilmiön kanssa. Etäämpää kuuluva porokellojen\npauhu ja tiukujen helinä liittyi samaan -- enkellauluna. Kunnes\nvihdoin kaikki hajosi siihen, että rovastin kuomureki ja parivaljakko\npauhaavin porokelloin ja helisevin tiu'uin, korkealla pukillaan\nistuvan kuskin ohjaamana ajoi asemarakennuksen seinustalle.\n\nToisten mukana meni Aarokin niitä tarkastelemaan. Todellisuudessa hän\nkuitenkin näki vain sen kylmän ja kuivan tosiasian, että tästä meni\näsken köyhän mökin nälkää ja puutetta kokenut poika, joka -- kenties\nkotinsa ainoilla rahoilla -- oli kaupasta ostanut kilon ryynejä, ja\njolle hyvällä tuulella oleva kauppias oli lahjoittanut viidenkymmenen\npennin vehnäukon ja joka sen johdosta oli rajattoman riemun vallassa.\n\nJotakin raskasta ja painostavaa, syyttävää ja moittivaa laskeutui\nhänen mieleensä siinä rovastin vehkeiden ääressä, joita toiset\nasiantuntevina hinnoittelivat. Se raskas ja syyttävä oli jollakin\ntavoin yhteydessä sen pojan ja hänen katseensa kanssa. Millä tavalla,\nsitä ei Aaro osannut itselleenkään selittää. Tunsi vain, että niin on.\n\nHän koetti kuvitella, kuinka poika tulee kotiinsa. Suu mutruilee\nja naurunhaluiset silmät pälyilevät kaikkialle muualle, mutta ei\nvehnäukkoon -- niin vaikeaa kuin se muualle katsominen onkin sillä\nhetkellä. Miehekkäästi vie hän ryynipussin pöydälle -- kai heillä\npöytä on -- ja loan eivät toiset vielä siihen mennessäkään osoita\nmitään huomiota vehnäukolle, asettaa hän sen pussin viereen seisomaan\nja huudahtaa:\n\n-- Ka!\n\nSiitä jatkoi Aaro joululehdistä opittuun tapaan kuvitteluaan köyhän\nmökin jouluiloista ja vehnäukon lahjoittaneen kauppiaan sydämessä\nvallitsevasta joulurauhasta.\n\nSitä moittivaa ja syyttävää, raskasta ja painostavaa ei hän\nkuitenkaan saanut sillä vähääkään vaimentumaan. Vasta kun juna\nhihkuen ja puhkuen ja hevosia säikytellen porhalsi asemalle ja\nsylkäisi reet täyteen häliseviä ihmisiä, poika ja hänen katseensa\nhäipyi mielestä.\n\nKotona ne kuitenkin jälleen palasivat sinne. Ja niiden mukana\nraskas ja painostava, moittiva ja syyttävä. Se jäyti kaikkialla:\njoulusaunassa, tallissa, tuvassa, kamarissa ja kaikkialla.\nIllalla, kun vieraitten takia laitetun joulukuusen valossa syötiin\npalvattua sianlapaa, lipeäkalaa perunain ja voileivän kanssa ja\nriisiryynipuuroa, sanoi hän tietävänsä ainakin yhden ihmisen, jolle\ntämä jouluaatto on tuonut todellista iloa. Ja kertoi, mitä oli\nasemalla nähnyt.\n\nSiitä syyttävästä ja moittivasta ei hän maininnut mitään. Se painoi\nhäntä jo niin raskaasti, että jouluruokain syöminen ja jouluilon\ntunteminenkin tuntui vääryydellä anastetulta. Mutta sittenkään hän ei\npuhunut siitä mitään. Hän ei tahtonut sen mainitsemisella turmella\ntoisten jouluiloa.\n\nHän tyytyi siihen, että hänen oma jouluilonsa sen takia turmeltui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulupyhäin jälkeisenä arkipäivänä hän näki uudelleen sen saman\nkatseen.\n\nKaupan rappupielessä seisoi isokokoinen hevonen. Sillä oli perässään\ntukkirekien etumainen reki, jolle oli asetettu pari lautaa istuin-\nja tavaralavaksi, niinkuin tukinajajain tapa on. Ja tukinajohevonen\nse oli hevonenkin. Ei kylläkään mikään kaakki, mutta kuitenkin\nvikaiseksi ajettu koni. Se asteli yhtenään etujaloillaan. Heiniä\nsillä oli edessä, mutta lointa ei ollut selässä, vaikka olikin koko\nlailla kylmä.\n\nAaron askelten narskeen kuullessaan hevonen nosti päänsä heinistä ja\nheinätukkoa pureskellen kääntyi katsomaan häneen. Heidän katseensa\nsattuivat yhteen ja viipyivät niin lyhyen hetken. Sitten hevonen\nkäänsi päänsä takaisin ja otti uuden heinätukon suuhunsa.\n\nAarolle ei ollut mitään tapahtunut. Hän ei ollut edes pysähtynytkään.\nMutta sittenkin hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty päähän.\nÄskeinen ajatuksenjuoksu katkesi, hämärtyi ja sekaantui, ikäänkuin\ntupertui.\n\nSen hän vain ymmärsi selvästi, että tuolla hevosella oli sama katse\nkuin sillä pojalla siellä asemalla jouluaattona. Ei tosin niin\nruhtinaallinen, mutta kuitenkin sama. Siinäkin oli eräänlaista\ntyytyväisyyttä, onnea, riemua. Se aivan kuin tahtoi sanoa:\n\n-- Katsokaa! Heiniä! Minulla! -- -- --\n\nKyläin väliselle vainiolle ehdittyään tapasi Aaro aivoissaan\ntällaisen ajatuksen:\n\n-- Se, mitä ihminen on hevoselle tehnyt riittää jo yksinäänkin\ntuomitsemaan ihmisen iankaikkiseen kadotukseen.\n\nEi hän pystynyt itselleenkään selvittämään, minkätähden se hevosen\nkatse hänet sellaisia pani ajattelemaan. Hän tunsi vain värisevänsä\njonkinlaisesta pyhästä vihasta ja sielullisesta tuskasta. Ja\nraskaan, verta visvovan usvan tapaisena summana näki aikain kuluessa\nsotatantereilla silvotut ja ruhjotut, metsissä, teillä, markkinoilla\nja talleissa rääkätyt ja ruoskitut, nälässä ja vilussa värjötelleet\nhevoset, joiden elämä on niin kurjaa, että heinätukon saaminen\nherättää niissä mitä suurinta onnen ja riemun tunnetta, sellaista,\nmikä hevosen katseesta kuvastui. Ja ne pienet pojat ja pienet tytöt,\njoilla on elämässään niin niukasti ilon aiheita, että viidenkymmenen\npennin vehnäukko saa heidän silmiinsä loihdituksi ruhtinaskatseen.\n\nKaikki tämä laskeutui raskaana ja läpipääsemättömänä ihmisten\nhartioille. Hänenkin hartioilleen. Eikä pienintäkään pelastumisen\nmahdollisuutta missään päin. Ei armoa eikä anteeksiantoa.\n\nSen alla sielullisesti kyyryyn painuneena ja läähättäen\nlaahustaessaan hän nöyrästi tunnusti:\n\n-- Yksistään jo se mitä ihminen on hevoselle tehnyt, antaa Sinulle\nriittävän aiheen tuomita hänet iankaikkiseen kadotukseen.\n\n\n\n\nÄIDIN OSA.\n\n\nJussi oli ollut aamusta alkaen seurahuoneella. Ensin oli\nraittiustoimikunnan kokous, sitten \"Kumarrusmatkan\" harjoitukset, ja\nsitten johtokunnan kokous. Kun niistä kaikista ehti selvitä, oli aika\nmennyt jo yli puolen päivän.\n\n-- Ei ehdi kuin hät'hätää syömässä käydä kotona ja -- jo taas pitää\nlähteä, sanoi hän palttoota ylleen kiskoessaan.\n\n-- Mihin? kysyivät toiset.\n\n-- Lauluharjoituksiin kansakoululle, vastasi Jussi. Torstai meillä\nkyllä on varsinainen lauluharjoitusilta, mutta on joitakin uusia\nlauluja, jotka aiotaan iltamassa illalla esittää ja joita pitää vielä\nvähäisen hioa.\n\n-- Jaha. Sinä tulet sieltä päin sitten iltamaan? kysyi Miska, Jussin\ntavallinen iltamamatkatoveri.\n\n-- Sieltä päin. Mitenkäs minä sitten enää ehdin kotona käymään,\nvastasi Jussi tavalla, joka osoitti hänen pitävän kysymystä aivan\ntarpeettomana.\n\n-- Iltamassa sitten saa olla niinkuin riihellä: laulaa, näytellä\nja jos jotakin tehdä, sanoi Jussi uudelleen, kun oli tuokio tultu\näänettöminä. Maanantai on sitten jo hyvällä taimella, kun vihdoin\nehtii kotiin ja saa ottaa sängyn selkäänsä.\n\n-- Ja kun sitä sitten saisikin pitää selässään! Mutta kun vähän\nkontalleen ehtii sänkyyn, niin äijä jo alkaa motkottaa talliinmenosta\nja metsäänlähdöstä, nurisi joku.\n\n-- Kun joutaisikin päivällä nukkua, niin ei se mitään meinaisi,\nvaikka yö meneekin etenpeten, sanoi Jussi.\n\n-- Niin no -- kyllähän minä nukkuakin joutaisin, myönteli äskeinen\nnureksija. Ei minulla tänään ole enää mitään muuta kuin tulo iltamaan\nillalla. Mutta eipä sitä vain tule nukutuksi.\n\n-- Kyllä minä nukkuisin, kun vain joutaisin! huudahti Jussi. Mutta\nkun joka jumalan pyhä pitää juosta ja huhtoa niin että kieli vyön\nalla.\n\nHän tuhahti hermostunutta tyytymättömyyttä ja yhtäkaikkisuutta\nmatkien tyytyväisesti ja ylpeästi. Riuttakunnan nuorisoseurassa\nei ollut toista, jota olisi tarvittu niin joka asiassa kuin häntä\ntarvitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kauanpa nyt piti olla, sanoi äiti osaaottavasti, silmälasien\nylitse katsoen, kun Jussi vihdoin ehti kotiin. Eikös nyt ole hyvin\nnälkä?\n\n-- Onpa parhaiksi, myönsi Jussi palttoota naulaan asettaessaan.\n\nÄiti otti silmälasit nenältään, asetti ne postillan aukeamalle ja\nnousi laittamaan Jussille ruokaa.\n\n-- Söimme vain palvattua lihaa ja voileipää suolaiseksi, kun ei\nviitsitty ruveta mitään keittämään, selitti äiti. Lampaanlihaa -- se\non hyvää. Tule nyt syömään!\n\n-- Onkohan isä ollut tallissa? kysyi Jussi hieman kuin arkaillen.\n\n-- Olen minä ollut, huusi isä sängystä edusverhojen takaa.\n\n-- Juuri äsken oli, rauhoitti äiti, kovaäänisesti kuiskaten.\n\nJussi istuutui syömään.\n\n-- Syö nyt kylliksesi, kehoitti äiti. Uunissa on sitten vähän\npannukakkua. Hilma paistoi tuossa hiilustalla, ja panin sinua varten\nuuniin. Ajattelin, että pysyy edes vähän lämpimänä, selitti äiti, vei\npostillansa pois pöydältä penkille ja vinosti eteenpäin kumartuneena\nalkoi siinä sitä lukea. Lukemisen ohella hän hyvillä mielin seurasi,\nkuinka Jussin voimakkaasti käyvään suuhun katosi lihanviipaleita ja\nvoileivän kappaleita toinen toisensa perästä.\n\n-- Onko siellä maitoa? kysyi hän, kun Jussi uudelleen täytti läkkisen\nmaitokuppinsa.\n\n-- On, murahti Jussi syöntinsä sekaan.\n\nÄiti jatkoi lukemistaan.\n\n-- Joko haen pannukakkua? kysyi hän vähän ajan kuluttua, kun Jussi\nalkoi pyyhkiä huuliansa ja katsella uuniin päin.\n\n-- Jo, sanoi Jussi ja voimakkaasti röyhtäisten suoristi jalkansa\npöydän alle ja selkäänsä tuolin selustaan nojaten syvämietteisen\nnäköisenä tuijotti eteensä.\n\nÄiti tassutteli uunin luo, otti uunista pyöreän valurautaisen\npaistinpannun, ja uuninpankon päästä sieppasi sytyketuohen liuskan,\njonka asetti pöydälle pannun alle, ettei pöytä nokeentuisi.\n\n-- Eiköhän se ole vähän lämmintä? Pannu ainakin siltä tuntuu, sanoi\nhän ja meni kiireesti kaapille. Täällä olisi vähän -- --. Hilma haki\npannukakkuun puolukoita ja pani sokeria sekaan. Minä luulen, että se\non hyvää sillä tavalla.\n\nÄiti asetti sokeroiduilla puolukoilla täytetyn teevadin pöydälle\nJussin eteen ja meni jälleen lukemaan.\n\n-- Syö vain se kaikki, sanoi hän kesken lukuaan. Se on hyvää se\npannukakku -- se on aivan vehnäjauhoista, sanoi hän vielä ja\npainautui lukemaan.\n\nPannukakku oli Jussin himoruokaa. Hän söi molemmat pannussa olevat\npannukakut. Samoin hän söi puolukatkin kaikki.\n\n-- Hoh, ihmetteli hän sitten, kun puhkesi pitkään ja meluavaan\nröyhtäisyyn.\n\n-- No nyt jaksaa, ihaili äiti.\n\n-- Eiköhän, myönsi Jussi ja meni puuloukkoon nyppimään hammastikkua\nhalosta.\n\nKun hän hampaitaan kaivellen kääntyi pöytään päin, näki hän kuinka\näiti pyyhki etusormellaan sitä teevatia, josta hän oli puolukat\nsyönyt. Sitten nuoli sen sormen ja arvosteleva ilme silmissään\nmaiskutti suutaan. Paistinpannulle teki samoin, ja sormensa nuoltuaan\nkatsoi siihen sellaisin ilmein kuin olisi jotakin särkynyt hänessä.\nSormesta siirtyi katse tyhjään teevatiin ja paistinpannuun, siitä\npöydän takana olevaan seinään. Ja peukalon pää alkoi hiljalleen\nsivellä nuoltua etusormen päätä.\n\nVihdoin hän raskaasti huoaten rupesi tyhjentämään pöytää.\n\nHampaittensa kaivelemisen unhoittaen katsoi Jussi hämmästyneenä\näitiin. Sitä hän ei miksikään huomannut, että äiti sormellaan sen\nteevadin ja paistinpannun pyyhki. Niinhän äiti usein teki. Mutta\nkun hän näki äidin katseen, niin hän vavahti. Ja äidin huokauksen\nkuullessaan hän pysähdytti hammastikkua pitelevän kätensä kuin\njäykistyneenä. Melkein pysähtyi hengityskin.\n\nJa katse naulautui äitiin.\n\nHän yritti tavoittaa äidin katsetta, kun tämä kanteli\nruokailuvälineitä pöydältä kaappiin. Mutta äidin pää oli aina niin\nkääntynyt, ettei Jussi nähnyt hänen silmiinsä.\n\nJussin mielessä vilahti, että äiti tahallaan kääntää silmänsä pois\nhänestä.\n\nHän siirtyi ikkunan luo, nosti toisen jalkansa penkille ja sen\nvapisevaa polvea kädellään painaen jäi katsomaan ulos.\n\nPöydän tyhjennettyään asettui äiti jälleen äskeiseen asentoonsa\nlukemaan. Päätään kääntämättä suuntasi Jussi tutkivan katseen häneen.\nJa oli huomaavinaan, että äiti on nyt tavallista enemmän kyyryllään.\n\nHäneltä pääsi huokauksen tapainen hengähdys. Ja hän huomasi kuinka\nse sai äidin vaivautuneesti liikauttamaan hartioitaan kuin olisi hän\ntuntenut selässään jotakin epämiellyttävää, ja painautumaan vielä\nsyvemmälle kyyrylleen.\n\nJussi kiiruhti ulos. Hän meni talliin ja hampaitaan kiristellen\nja sihisemällä hengittäen alkoi vihaisin liikkein tehdä silppua\nhevosille. Vei silppupöntöt puolittain viskaamalla soimeen, niin\nettä hevoset eivät uskaltaneetkaan heti ruveta syömään, vaan jäivät\nihmeissään katsomaan häneen.\n\nJauhottuneet kätensä Kimon loimeen pyyhittyään hän yhtäkkiä iski\nnyrkkinsä piltun paaluun niin että mäiskähti, ja hevosetkin\nvavahtivat ja taas keskeyttivät syöntinsä. Käteen koski hiukan, mutta\nsiitä hän ei välittänyt. Hampaitaan kiristellen vain sihisi:\n\n-- Perhanan, perhana -- --. Kun pitää ihmisen olla -- -- pöhlö.\n\nEnempää ei hän ääneen päästänyt. Mutta sanattomasti tunnusti sen,\nmistä oli oikeastaan ollut heti selvillä.\n\nHän oli syönyt äidin pannukakku- ja puolukkaosuudet -- -- --\n\nÄiti oli pannut ne yhteen hänen osuutensa kanssa. Oli ajatellut\n-- sen näki hän äidin katseesta -- oli ajatellut että hän ei syö\nkaikkia, vaan jättää, vähäisen edes, äidillekin.\n\nJa kuitenkin hän söi kaikki. Ihan joka nokareen! Äidille ei jäänyt\nmuuta kuin mitä sormeensa sai hiukan makua -- --\n\nJussin kurkusta kuului kuin heikko itkun tyrskähdys. Ja hän iski\nuudelleen nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäjähti ja hampaitten\nvälistä sihisi:\n\n-- Perrrr -- -- --.\n\nJa kun hän hengessään näki sen kauniin ilmeen, mikä äskeisen sijasta\nolisi äidin kasvoille levinnyt, jos hän olisi jättänyt vaikkapa vain\npuolikkaan pannukakusta ja hyppysellisen puolukoita ja käskenyt\näidin ne syödä, niin hän hampaitaan kiristäen iski kolmannen kerran\nnyrkkinsä piltun paaluun.\n\nHänen sormensa kouristuivat kuin haukan kynnet sen saaliiseensa\ntarttuessa. Ja hän ajatteli, että hän nyt olisi vaikka kuinka\nnälissään jos vain saisi äidille hänen pannukakku-osuutensa takaisin.\n\nMutta se on mahdotonta. Ne ovat missä ovat.\n\nHän on syönyt -- mässännyt ja herkutellut niin että mahaa pakottaa.\nHän -- nuorisoseuralainen -- itsekasvattaja -- valistusihminen -- on\npalvellut vatsaansa.\n\n-- Ja äiti -- sai nuolla sormiaan. Niinkuin kerjäläinen!\n\nHän hymähti, niin että pää keikahti hiukan taaksepäin.\n\nJa tuokion kuluttua hymähti taas. Kovemmin, niin että pää suorastaan\ntärähti. Kiristeli hampaitaan ja puolittain hypähti kiukuissaan.\nNyökäytteli päätään ja väänsi kasvonsa pilkkahymyyn.\n\n-- Joo -- Sellainen itsekasvattaja sinä olet, sanoi itselleen ja\njäykistynein katsein tuijotti Kimon takana olevaan lantakasaan.\n\n-- Mutta mitäs äidin tarvitsee niin tehdä, havahtui hän sitten!\nMiksei hän syö osuuksiaan niinkuin toisetkin syövät? Mitä hänen aina\nminulle pitää herkkupaloja säästellä!\n\n-- Niinkuin pikkupojalle.\n\nKiukustuneena Jussi läksi tallista. Mäjäytti oven kiinni niin että\nlasit helähtivät. Ja tupaan tultuaan sinkautti vihaisen katseen yhä\npenkillä kyyryllään istuvaan äitiin.\n\nVinhasti liikkuen hän pesi sitten kasvonsa, kampasi hiukan tukkaansa,\npuhdisti pahimmat rikat vaatteistaan ja palttoostaan. Ja sanaa\npuhumatta läksi koululle lauluharjoituksiin.\n\nEikä äitikään puhunut mitään. Hiljaa sipisten vain luki postillaa\nlaskevan talviauringon pitäessä hienosti väreilevää valokarkeloa\nhänen sammalvihreän puseronsa selkämyställä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan viimeisteltävistä lauluista oli: \"Älä itke äitini.\" Kun se oli\nlaulettu, sanoi johtaja, että se kyllä menee. Jussille vain tahtoi\nhuomauttaa, että hänen äänensä kuului hieman liiaksi ja että olisi\nparempi, jos hän voisi laulaa hiukan hillitymmin.\n\nJussi säpsähti ja loi tutkivan katseen toisiin kuorolaisiin.\n\nPian hän kuitenkin rauhoittui jälleen.\n\nEiväthän ne tienneet eivätkä voineet vielä tästäkään arvata, että hän\npäivällä söi äidin pannukakku- ja puolukkaosuuden.\n\n\n\n\nTEHDAS.\n\n\nLukemattomat ihmiset ovat lukemattomia kertoja kulkeneet sen ohitse.\nNähneet sen ja todenneet, että sitä ja sitä siellä tänä päivänä\ntehdään. Ja enempää saamatta menneet ohi.\n\nJoskus kuitenkin lie yksi ja toinen nähnyt ja tuntenut jotakin mikä\non pistänyt syvempään, tarttunut kiinni ja jäänyt mukana seuraamaan.\n\nNiinkuin silloinkin erään lumettoman joulukuun pimeänä ja myrskyisenä\naamuyönä, kun vetinen tie kiilsi iljankoisena ja pellot häämöttivät\nmustina ja paksu pimeä oli taivaan ja maan välisen tyhjän tilan\ntäyttänyt. Ja tuuli tohisi, vinkui ja ulvoi ja rääkkäsi parkuvia\npuhelinlankoja, ryskytti ovia, takoi räystäsluukkuja, kiskoi irti\nvuorilautoja ja kattomalkoja ja repalaiset pilvet kiitivät kuin\nkuoleman hädässä, silloin tällöin päästäen näkyviin vaiheensa loppuun\nkallistuvan, rappeutuneen ja vetisellä naamallaan tylsästi katselevan\nkuun.\n\nJossakin etäisyydessä tuikki vaivalloisesti pimeän lävitse tunkeutuva\nvalo, heikkona ja avuttomana kuin viimeisiään läähättävä elämä. Ja\nmaantiellä yksinäinen, tuulen riepottama kulkija pyrki jonnekin.\nNiinkuin ihminen aina pyrkii jonnekin. Useimmiten vastatuuleen.\n\nSellaisena yönä näki tehtaan elementissään.\n\nKun kaikki muut näyttivät kärsiviltä, nurkuvilta ja kasaantuneilta\nja pää hartiain väliin vedettynä, viluissaan ja vesissä silmin\nvärjöttivät, näytti se olevan entistäänkin riehakkaampi. Ikäänkuin\nentistä suuremmaksikin pöyhistyneenä se rehenteli punakellervän\nvalomerensä keskellä. Ikkunat hehkuivat, ja korkeasta tornista\nsyöksyvä valojen punaama savu liehui ja leiskui kuin lippu\nvoitosta huumaantuneen taistelijan kädessä. Tai: kuin verenhajusta\nvilliintyneen pedon pitkä, tuuheaksi pörhistynyt häntä.\n\nPedonpa todellakin!\n\nPunaisesta verestä ja kellertävästä hiestä syntyneessä hyhmässä\noljentelevan pedon, jonka verestävät silmät verenhimoisina hehkuvat.\nJa joka vihoissaan pieksi ja hännällään piiskasi ilmaa. Hampaat\nirvissä murisi, rouskutti, vinkui, sähisi, karjui ja huohotti ja\nkynsiään hioen vaani uutta ja uutta raadeltavaa.\n\nHengitystään hilliten, palttoonsa liepeitä kooten ja sivulle katsoen\nhiipi kulkija tehtaan valopiirin ylitse. Ja toisella puolella olevaan\npimeään vihdoin ehdittyään huoahti ja katsahti taakseen, kuin\nmuureilla suojattuun turvapaikkaan päässyt.\n\nPäivällä oli peto jo talttuneempi. Rouskutti ja murisi kyllä\nvieläkin, sähisi ja joskus karjaisikin. Mutta silmät eivät enää\nhehkuneet ja punakellervä hyhmä sen ympäriltä oli kadonnut. Eikä\nkarjuntakaan ollut vihaista niinkuin yöllä. Paremminkin se oli vain\nvoimistaan ylpeilevän hihkumista. Ylimielinen, rintaa röyhistävä\nhuomautus kuormineen, hevosineen ja hirsikankeineen ympärillä\nräpälehteleville ihmistallukoille:\n\n-- Höh!\n\nHäntäkään ei enää piessyt eikä piiskannut ilmaa. Taipuili vain ja\nkierteli kuin kissan, kun se ystäväksi tekeytyy. Ja maitoa pyytää.\n\nÄkeissään se kuitenkin vieläkin oli. Tukki- ja jyväkuormia sisään\nkiskoessaan ja lankkuja, lautoja ja polttorimoja, sekä jauho- ja\nryynisäkkejä ulos viskoessaan oli sillä ylpeän ilkunnan ja töykeän\nsäälimättömyyden hymy suupielissä. Ja selvästi näki, kuinka sitä\nkiusasi halu potkaista takapuoleen jokaista kuorman ajajaa.\n\nSeuraavilla kerroilla se oli jo sitäkin talttuneempi. Ilkeä hymy ja\npotkimisen halukin oli kadonnut. Levollisesti se vain veteli tavaraa\nsisäänsä ja työnteli toista ulos. Ja rauhallisesti katseli, kun\nkuormia tuli ja toisia meni pitkinä viivoina joka suunnalle. Kiltisti\nja kohteliaasti palveli ihmisiä. Teki heidän tukeistaan lankkuja,\nlautoja ja polttorimoja ja jyvistään jauhoja, ryynejä ja rouheita.\nPäiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja vuosiakin. Toinen toisensa perään.\n\nSitten eräänä päivänä se nukkui. Valkealla lakanalla peitettynä. Kuin\nolisi ollut kuollut ja kuolinpaitaan puettu.\n\nSydämen sykintää ei kuulunut, hengitys oli pysähtynyt, silmät\nolivat sammuneet ja jäsenet liikkumattomiksi jäykistyneet. Ei se\nnyt rouskuttanut eikä purrut, ei karjunut eikä murissut, ei mitään\nsisäänsä kiskonut eikä myöskään ulos mitään työntänyt. Ei jaksanut.\nOli äskeisinä lihavina päivinä ahminut itsensä niin täyteen, ettei\nnyt voinut hengittääkään.\n\nEikä ainoatakaan ihmistä, kuormaa tai hevosta häärinyt sen ympärillä.\nRikkomaton syvä rauha vain kaikkialla. Niin syvä, että ohikulkijakin\ntahtomattaan hiljensi askeleitaan.\n\nEttei suinkaan häiritsisi levon saaneen rauhaa.\n\nOli taivas satanut lumensa ja peittänyt menekin puutteessa seisomaan\npannun tehtaan, sen katot, portaat ja lautatapulit, siellä täällä\nhyljätyn näköisinä nyyköttävät kuormarattaat, rimapinot, roskakasat\nja muut. Korkean savupiipun huipussakin oli leveä ja paksu lumilakki.\n\nEikä ainoakaan ihmisjalan jälki rikkonut lumipinnan sileyttä ja sen\nhohtavan valkeaa puhtautta.\n\nKunnes taas entinen elo uudelleen alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten muuan pimeä syysyö.\n\nMailla syysyön raskas rauha. Tiellä jokunen kulkija, taivaalla\nkaamean komea, epäluonnollinen rusotus, ja tehtaan luo tullessa, sen\npaikalla -- punaisena hehkuva tulikuuma hiillos, josta muurit ja\nputket lihattomaksi palaneena luurankona törröttivät.\n\nHiillos rasahti ja väreili kuin voimattomasta vihasta vapiseva\nvangittu kostaja, joka huomaa aikeensa kesken jäävän. Salamurhaajan\ntavoin se milloin tuolla, milloin täällä syöksäytti ulos ahneesti\nlipovan kielensä, tavoitteli ympärillä olevia lautakasoja ja\nrimapinoja. Sai kuitenkin aina kylmän suihkun niskaansa ja veti\nkielensä takaisin kiukusta; sähisten ja paksua savua sylkien.\n\nVihdoin se tunnusti itsensä voitetuksi. Riutui, sammui ja tummui.\n\nJa räytyi kaiken yli leviäväksi mustaksi paarivaatteeksi.\n\n-- Siinä se nyt sitten on -- sekin laitos, sanoivat ohikulkijat.\n\nJa katsoivat niinkuin kuolleeseen katsotaan.\n\nMutta sitten muuanna päivänä he hämmästyivät, eivätkä silmiään\nuskoneet. Pyyhkivät silmänsä puhtaiksi ja kädellään varjoten\nkatsoivat uudelleen.\n\nTodellakin! Siellä seisoi kaksi pitkää suoraa riviä vankkoja\nvalkeiksi piilutuita pylväitä. Vakavia ja itsestään melua\npitämättömiä, mutta kuitenkin sen näköisiä, että tiesivät mitä tässä\nollaan.\n\nUuden elämän koossapitäjiä ja kannattajia ollaan.\n\nOhikulkijain ruumis sai paremman ryhdin ja heidän askeleensa\nnopeamman tahdin. Ja he ehtivät kohdalle pikemmin kuin luulivatkaan.\nJa näkivät, että tehdas oli alkanut elää uudelleen.\n\nPaukkui ja jyskyi, kolkkui, kiikkui ja sihisi. Kuormia tuli, kuormia\nmeni ja ihmisiä liikkui, heilui ja huojui joka taholla.\n\nEikä mustasta paarivaatteesta ollut jäljellä muuta kuin jokunen\nsyrjään unhottunut riekale vain.\n\n-- -- Se on sellaista se elämä. Sitkeää ja itsepintaista. Kuolemaakin\nvastaan uhmaavaa.\n\n-- Kun se on sitä laatua.\n\nSanoivat ohikulkijat.\n\nJa jatkoivat matkaansa.\n\n\n\n\nSE HUOLETON LAPSUUDEN AIKA.\n\n\nEero ei huomannut ollenkaan, että opettaja oli kohottanut päänsä ja\nkatsoi pulpettinsa takaa suoraan häneen. Eikä hän huomannut sitäkään,\nettä koko muu luokka pulpetteihinsa painautuneena kirjoitti vihkoihin\nlausetta, jonka opettaja oli luokkataululle malliksi kirjoittanut, ja\nettä hän oli ainoa, jonka pää oli koholla ja joka ei kirjoittanut.\nYmpäristönsä unhoittaneena hän vain tuijotti. Hän havahtui vasta\nsitten, kun opettaja kysyi:\n\n-- Mitäs se Eero siellä? Etkö sinä saa selkoa, mitä taululle on\nkirjoitettu?\n\nOpettaja läksi pulpettinsa takaa, koko luokka hieman kohahti, päitä\nkohosi, katseet suuntautuivat Eeroon ja nukuttava kirjoittamisen\nrapina häiriintyi. Eero punastui kuin pahanteosta tavattu, sieppasi\nkynän ja kyyristyi kirjoittamaan.\n\nOpettaja tuli luo, laski toisen kätensä Eeron takana olevan, toisen\nEeron oman pulpetin reunalle ja puolittain Eeroa varjostaen luki\nhänen vihostaan:\n\n\"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\"\n\nEero vavahti niin, että kynä oli putoamaisillaan hänen kädestään.\nOpettaja ei kuitenkaan sitä huomannut. Kirjoitusta hieman pitempään\nkatsottuaan hän vain sanoi:\n\n-- Olethan sinä jo paremminkin kirjoittanut. Mitä varten tämä nyt\ntällaista on? Onko sinulla huono kynänterä?\n\nKynänterässä ei hän mitään vikaa huomannut ja antoi sen takaisin\nEerolle.\n\n-- Koeta nyt yrittää kaunokirjoitusta, kun kerran on\nkaunokirjoitustunti, sanoi opettaja vielä ja palasi takaisin\npaikalleen. Sieltä hän taas loi yleissilmäyksen luokkaan ja sitten\npainautui jälleen lukemaan muassaan olevaa kirjaa. Luokkakin\nhiljentyi jälleen. Hiljaista kynänrapinaa vain kuului ja nenäin\nnuhinaa sekä yskähtelyä silloin tällöin.\n\nEerokin kirjoitti näennäisesti rauhallisena. Kaukana kuitenkin oli\nrauha hänen mielestään. Kuin tuomiokellot soivat hänen korvissaan\nsanat, jotka opettaja hänen omasta vihostaan luki.\n\n\"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\"\n\nJa joka kerta, kun hän sai lauseen loppuun kirjoitetuksi, tuntui\nhänestä kuin hän olisi kirjoittanut oman tuomionsa. Kuta useamman\nkerran hän ehti sen kirjoittaa, sitä tiukemmin se tuntui kuristuvan\nhänen ympärilleen.\n\n\"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\"\n\nHäntä ei ole koskaan kuritettu. Ei isä eikä äiti, ei opettaja eikä\nkukaan ole koskaan tukistanut tai lyönyt. Ei edes nuhdellutkaan. Hän\nei ainakaan muista mitään sellaista. Isä kyllä on joskus tiuskaissut,\nmutta liekö se sellainen mitään kuritusta?\n\nPitääkö hänen siis kunniatta kuolla? Kuritta hän kuitenkin kasvanut\non. Ja: \"joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\" Ja joutuu sille\npuolelle, jolle sanotaan: \"Menkää pois minun tyköäni te kirotut,\nsiihen iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen\nenkeleillensä\", niinkuin oli eilisessä raamatunhistorian läksyssä.\n\nEeron päätä huimasi. Hän melkein toivoi, että olisi Kreetan Jukan\nsijassa, jota kuritetaan kotona ja kylällä ja jota kurittaa kuka\nvain kohdalle sattuu. Jukka ei ainakaan kuritta kasva. Eikä myöskään\nkunniatta kuole.\n\nEero muisti nauraneensakin Jukalle. On pitänyt itseään niin paljon\nparempana. Nyt ei hän enää naura. Jukkahan onkin parempi kuin hän.\nKasvaa kurissa ja kuolee kunniassa. Hän sen sijaan kasvaa kuritta ja\nkuolee kunniatta.\n\nKoko päivän pysyi Eeron ajatus tässä asiassa. Ajatteli hän jo\nsitäkin, että pitäisi tehdä jotakin, josta kuritettaisiin. Ei sentään\nkoulussa, ei ainakaan vielä. Mutta kotona.\n\nJos esim. repisi jonkin kirjan. Menisi äidin eteen ja riipaisisi\nkahtia kirjan, niin että rauskis vain. -- Maantieteen -- Se on\nkaikkein huonoimmassa kunnossa hänen kirjoistaan.\n\nTukistaisikohan äiti silloin -- -- --?\n\nKoskisikohan hyvin kovasti, kun tukistettaisiin -- -- --?\n\nHänen päähänsä melkein jo koski, kun hän tukistamista ajattelikin.\n\nTai jos äiti löisi vain! Se varmaankaan ei erikoisen kovasti koskisi.\n\nAjatuksenjuoksun eteen tuli jonkinlainen sumea ja pohjaton rotko.\n\nSitten hän melkein huokasi.\n\nKun häntä olisikin kuritettu jo ennen! Niinkuin muitakin\npoikia -- -- --!\n\nJälleen joutui ajatus jonnekin pohjattomaan autiuteen.\n\n\"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\"\n\nMuuta mahdollisuutta ei ole kuin joko kärsiä kuritus tai kuolla\nkunniatta.\n\nHän ei tahdo kunniatta kuolla! Ei! Ennen vaikka kuinka kipeästi\nkoskeva kuritus kuin kunniaton kuolema!\n\nItku mielessä Eero sen itselleen vannoi. Ja tunsi ryhtinsä kohoavan.\nMielikuvituksessaan hän jo näki, kuinka hän kotiin päästyään tarttuu\nkelkkansa jukopuuhun ja iskee kelkan tuvan nurkkaan, niin että\nsäpäleet sinkoilevat. Ja Sannin kelkan samoin!\n\nEero ikäänkuin pysähtyi.\n\nEi hän nyt sentään Sannin kelkkaa. -- Mutta jotakin hän tekee\nsellaista, josta täytyy kurittaa.\n\nSiinä vireessä hän oli koulusta vihdoin lähtiessään.\n\nHänen kelkkansa oli porrasvieressä kauniisti seinää vasten\nnostettuna, mihin hän eilen illalla oli sen asettanut tullessaan\nkotiin riihitöyräältä. Hän tarttui sen jukopuuhun, katsoi sitä,\npyyhkäisi kintaallaan sen maalattua lautapohjaa, ja asetti kelkan\ntakaisin paikalleen.\n\nKuin jotakin häveten hän meni tupaan, purki kirjat pois laukustaan\nja asetti ne huolellisesti nurkkakaapin pykälälle. Nurkistaan\ntaittumitta ja muita likaisempaa maantieteen oppikirjaa hän piteli\nkäsissään kauemmin aikaa ja pani sen sitten toisten joukkoon.\n\nSiinä sitä nyt siis ollaan! Hän ei tule nytkään saamaan kuritusta. Ja\nsiis kuolee kunniatta!\n\nHätäytyneenä Eero katsoi ympärilleen, eikö mitään muuta\nmahdollisuutta olisi.\n\nJos hän olisi repinyt maantieteensä, niin mistä hän sitten läksynsä\nlukisi? Ja jos ei lukisi, niin saisi huomenna jäädä laiskanläksylle.\nSe taasen oli kamalinta, mitä hänelle voi koulussa tapahtua.\n\nJa jos hän isän tekemän uuden kelkkansa särkisi, niin millä hän\nsitten riihitöyräältä mäkeä laskisi?\n\nNiin puolusteli Eero itseään ja sopivampaa pahanteon mahdollisuutta\netsien tähyili ympärilleen. Hän äkkäsi pihalla olevan pitkän\nhalkopinon, ja juoksi ulos hajoittaakseen sen ympäri pihan.\n\nPinon luo ehdittyään hän kuitenkaan ei voinutkaan ruveta sitä\nhajoittamaan. Se oli niin pitkä ja muutenkin -- -- Tuntui aivan\nkuin olisi pohja alta kadonnut, kuin ei olisi oikein pätevää syytä\npinon hajoittamiseen. Ja kun hän oikein katsoi, niin hän huomasi,\nettä siihen näkee maantieltä. Ja Ylisten tuvan ikkunasta näkee. Ja\nKaikkolan porstuakamarista. Ja jokitöyräältä. Oli aivan mahdotonta\nruveta pinoa hajoittamaan.\n\nPerin surkealla ja masentuneella mielellä Eero meni takaisin tupaan.\n\nÄiti siellä yhä vain yksin kehräsi ja Sanni askarteli suurta\nriepunukkeaan hoidellen, niinkuin äskenkin. Eero laahusti\nnurkkakaapin luo, otti sen pykälältä maantieteen ja asettui\novenpuolisängyn luo sitä lukemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut\nmitään. Katse kohosi yhtenään pois kirjasta ja aran pyytävästi\npälyili äitiin. Äiti ei kuitenkaan mitään huomannut. Kehräsi vain.\n\n-- Äiti, pääsi vihdoin hiljaa Eeron suusta.\n\n-- Mitä? kysyi äiti kehräämistään keskeyttämättä ja edes päätäänkään\nkohottamatta.\n\nTaas vähän aikaa epäröityään sai poika sanotuksi:\n\n-- Miksette te ole minua koskaan kurittanut?\n\n-- Kurittanut! ihmetteli äiti ja katsoi Eeroon. Mitä sinä nyt\nsellaisia? Et sinä ole koskaan tehnyt mitään sellaista, josta olisi\npitänyt kurittaa.\n\nJos Eero olisi sen eilen kuullut, olisi se lämmittänyt hänen\nmieltään. Nyt se vihlaisi sitä.\n\n-- Mutta sittenkin olisi pitänyt kurittaa, tiuskaisi hän vapisevalla\näänellä. Nyt äiti jo laski käden rukin pyörälle, pysäytti rukin ja\nkatsoi ihmeissään Eeroon.\n\n-- Mikä sun nyt oikein on, kysyi hän? Mitä varten sinua kurittaa\nolisi pitänyt?\n\n-- Olisi pitänyt, sanoi Eero puolittain huutaen ja itkuun pillahtaen\nviskasi itsensä suulleen sänkyyn. Sieltä hän tyynyä purren ja itkien\nhuusi:\n\n-- Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\n\nÄiti aivan kuin lyyhistyi sen kuullessaan. Eikä saanut mitään\nsanotuksi. Tunsi vain elämän salaperäiset langat entistä tiukemmin\nympärillään, ja sen taakan entistä painavampana hartioillaan.\n\nVihdoin hän sai kuitenkin sanotuksi:\n\n-- Älä nyt Eero itke. Kyllä Jumala ja maailma sinua vielä kurittavat,\nniin ettet sinä kunniatta kuole. Ja itsekin sinä lapsi rukka itseäsi\nkuritat -- Liiaksikin, jatkoi hän hiljaa, vavahtelevin huulin, ja\npyyhki kyyneleitä silmistään.\n\nSannikin oli keskeyttänyt askartelunsa ja kysyvin ilmein seurannut,\nmitä tuvassa tapahtui. Nyt hän tuli äidin luo ja kysyi:\n\n-- Äiti, onko Eero pipi?\n\n-- On, vastasi äiti.\n\n-- Hakekaa äiti Eerolle nitua! pyysi Sanni.\n\n-- Kyllä Eero muutenkin paranee.\n\n-- Paraneeko?\n\n-- Paranee.\n\nSanni katsoi miettien vuoroin äitiin, vuoroin sänkyyn päin. Vähän\najan kuluttua hän kysyi jälleen:\n\n-- Äiti, paraneeko Eero?\n\n-- Paranee! vakuutti äiti.\n\nSanni meni jatkamaan askarteluaan. Mennessään hän yritti kurkistaa\nsänkyyn, jossa Eero yhä nyyhkytti.\n\nJa äidistä tuntui siltä kuin olisi Sanni jäänyt epäilemään Eeron\nparantumista.\n\nEikä hän tuntenut itsekään olevansa siitä aivan varma.\n\nVähän aikaa kehrättyään hän taas pysäytti rukin ja sänkyyn katsoen\nkuunteli.\n\nSieltä kuului vain nukkuvan lapsen tasainen hengitys.\n\n\n\n\nMATTU.\n\n\nMattu ei ollut oikein hyvillään.\n\nIsä oli mennyt tikapuita myöten liiverin katolle. Mutta kun Mattu\naikoi mennä perässä, niin pudisti isä kättään ja päätään ja sanoi\nettä Mattu ei saa tulla. Hiekkakasalle tallin seinän vieressä vain\nkäski mennä leikkimään ja sieltä katsoa, kun isä tekee katolla työtä.\n\nIsä sanoi sen sillä äänellä, jota Mattu oli oppinut ehdottomasti\ntottelemaan. Eikä hän nytkään uskaltanut muuta kuin mennä vain\nhiekkakasalle, nelipyöräisiä vankkureitaan perässään vetäen.\nLeikkiminen kuitenkin supistui siihen, että hän käsillään heitteli\nhiekkaa tallin seinään ja silmillään seurasi isän puuhia katolla.\n\nIsä kiskoi jotakin lautaa katosta irti. Ja irti saatuaan pani sen\nmenemään toiselle puolelle. Sieltä kuului ensin rohinaa ja sitten\nrätkähtävä rauskaus.\n\n-- Hooii -- huudahti Mattu ja hyökkäsi hiekkakasalta mennäkseen\nkatsomaan.\n\n-- Ei saa mennä! huusi isä ankarana. Mene äidin luo tupaan!\n\nMattu pysähtyi ja kääntyi sormi suussa hitaasti takaisin\nhiekkakasalle ja jäi happamen näköisenä siihen seisomaan.\n\n-- Pitää olla siinä tai sitten mennä äidin luo tupaan, komensi isä.\n\nMattu ei mennyt tupaan. Hiekkakasalle vain pudottautui istumaan.\n\nSiitä hän näki, kuinka isä ensin lautoja irti kiskottuaan ja maahan\npudotettuaan alkoi \"apiolla\" raapia kattoa, niinkuin äidin oli tapana\ntehdä navetan lattialla. Ja kun isä oli vähän aikaa niin raapinut,\nputosi katolta mäiskähtäen alas suuri kasa vanhaa pärekaton rouhetta.\n\n-- Ho-ho-ho, nauroi Mattu, kiepsahti seisaalleen ja kädet ojossa\naikoi taas juosta sinne.\n\n-- Ei saa tulla, ei saa tulla, huusi isä katolta ja hosui lapiollaan.\nEnkö minä ole sulle sanonut, että ei saa tulla! Joudut alle, niin\nmitäs sitten -- --?\n\nMatun täytyi taas pysähtyä.\n\n-- Mene heti hiekkakasalle! komensi isä ankarana.\n\nNyrpeyttään salaamatta lähti Mattu vastahakoisesti.\n\n-- Ja jos et sä pysy siellä niin mun täytyy sanoa äidille, että se\ntulee hakemaan sinut tupaan ja sitoo sängyn jalkaan, niin ettet pääse\nollenkaan ulos, jatkoi isä torumistaan katsoen tiukasti Mattuun,\njoka sormi suussa murjotti hiekkakasalla ja toisella kädellä kaivoi\nhiekkaa.\n\nIsä rupesi jälleen kaapimaan kattoa. Pian tuli sieltä alas\nsamanlainen kasa kuin äskenkin. Ja sen perästä toinen. Ja kolmas. Ja\nmonta.\n\nMattu ei ollut sitä kuitenkaan huomaavinaan. Murjotti vain ja kaivoi\nhiekkaa toisella kädellä.\n\n-- -- -- Hän ei olekaan enää isän kanssa -- -- Kun isä on noin ilkeä\n-- --.\n\nItkemään ei hän kuitenkaan ruvennut, eikä myöskään tupaan mennyt.\nEntistä vihaisemmin alkoi vain penkoa hiekkaa. Täytti sillä\nvankkurinsakin. -- Ja vihdoin hautasi vankkurit kokonaan hiekkaan.\n\nSitten hän meni tupaan pyytämään äidiltä \"voipööpää\".\n\nKun hän tuli takaisin, ei isää enää näkynyt katolla. Rapinaa ja\nrosahtelua vain kuului toiselta puolelta.\n\n-- Itä! huusi Mattu.\n\n-- Ole siellä vain, vastasi isä näkyviin tulematta.\n\nMattu istui hiekkakasalle ja kuunteli katolta kuuluvia ääniä\nsilmissään äsken syöneen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.\n\nKun äänet lakkasivat kuulumasta, kohotti Mattu katseensa katolle.\nSamassa tuli sieltä isäkin näkyviin.\n\n-- Itä, itä, itä, alkoi Mattu nauraen ja käsiään taputtaen hokea.\n\n-- Ole nyt vain siellä! varoitti isä. Ja katso kun minä pudottelen\ntäältä lautoja alas.\n\nMattu nousi seisomaan ja suu naurun kierteessä seurasi, kun isä\nrautatangolla väänteli katon aluslautoja irti.\n\n-- Katsos nyt! huusi isä ja työnsi laudan tulemaan alas. Se putosi\npystyyn ja siitä se kaatui maahan niin että räiskähti.\n\nMatulta puhkesi helisevä nauru. Ja kun toinen lauta putosi, niin hän\nnauroi vielä enemmän ja takoi käsiään koltun helmaan.\n\nVälillä hän kävi äidillekin kertomassa kuinka \"itä puottelee lautoja\nja ne tanovat jotta: lätkit.\"\n\nKun laudat ja katon kannattimet oli kaikki otettu irti, menivät isä\nja Mattu puoliselle. Isä käski Matun syödä lujasti, jotta jaksaa, kun\npitää ruveta raskaita hirsiä alas pudottelemaan.\n\nMattu koetti syödä. Ja kun oli pidetty Matulle pitkäksi käypä\npuolislepo, mentiin taas töihin. Matun kylläkin piti nytkin jäädä\nvain hiekkakasalle, ja isä vain meni ylös. Mutta Mattu tyytyi siihe\nsiihenkin.\n\n-- Itä on \"kookialla\", sanoi hän ja oli hyvillään, kun isä ehti\nharjahirrelle.\n\n-- Korkealla isä nyt on, myönsi isä ja alkoi takoa harjahirttä irti.\nJoka kohdasta irti päästyään tuli se alas kolisten ja jyristen.\n\nJa Mattu näki, että isäkin meni alas liiveriin.\n\n-- Itä yppät, huudahti hän ilostuneena. Kookialta, sanoi vielä, ja\njäi odottamaan, milloin isä tulee näkyviin.\n\nIsä ei kuitenkaan tullut näkyviin.\n\n-- Itä -- yppät -- kookialta, sanoi Mattu uudelleen, kaivoi\nvankkurinsa hiekkakasasta ja niitä perässään vetäen läksi liiveriä\nkohti.\n\nHän ymmärsi mennä sen liiverin oviaukolle, jonka kohdalla näki isän\ntulevan alas.\n\n-- Itä yppäs kookialta, kehaisi isälle, kun näki hänen makaavan\nliiverin lattialla rekien ja muiden kapineiden seassa.\n\nIsä ei liikahtanut.\n\n-- Itä nukkuu, kuiskasi Mattu varoittaen.\n\nJa kielenpää suusta näkyviin pistäytyen hän alkoi ähkien nostaa\nhiekkaisia vankkureitaan liiverin korkean kynnyksen ylitse.\nEnsimmäinen yritys epäonnistui, kun koltunhelmakin tuli mukaan, eikä\nse ylettynyt kynnykselle. Itkunsekaista kiukkua tuhisten Mattu ähki\nja väänsi. Mutta turhaa se oli. Vankkurit eivät päässeet nousemaan\nkynnykselle asti.\n\nVihdoin hän uskoi, laski vankkurit maahan ja tuokion puhallettuaan\nalkoi uudelleen vääntää. Ja nyt sattuikin niin hyvin, että koltun\nhelma ei tullut mukaan, ja vankkurit pääsivät nousemaan kynnyksen\nylitse.\n\n-- Itä yppäth -- kookialtah -- -- ähki Mattu ja alkoi vääntää\nitseäänkin korkean, etusillattoman kynnyksen ylitse. Jonkin aikaa\nsiinä rähmittyään hän vihdoin kierahtikin liiverin puolelle,\nkynnyksen viereen pitkälleen.\n\nSiitä ylös päästyään ja taas isän huomattuaan hän sormeaan kohottaen\nja päätään vääntäen kuiskasi:\n\n-- Itä nukkuu.\n\nTarttuen vankkurien nuoraan hän alkoi niitä vetää pitkin kolisevaa\nliiverin lattiaa. Isä liikahti hieman, mutta Mattu ei huomannut sitä.\nVankkureitaan kolisuttaen hän vain kuiski:\n\n-- Itä nukkuu -- --\n\nEhdittyään vihdoin perille Mattu asettui pitkälleen isän viereen.\n\n-- Mattu nukkuu itän kant, sanoi poika ja painoi silmänsä kiinni.\n\nIsä liikahti taas. Mattu tunsi sen, avasi silmänsä ja kysyi:\n\n-- Eikö itä nukukkaan?\n\n-- Mene -- -- käskemään -- -- -- paappaa -- -- -- sai isä ähkien\nsanotuksi.\n\n-- Nukkumaan itän ja Matun kant, ymmärsi Mattu ja nousi. Hän aikoi\nensin ottaa vankkurinsakin mukaan, mutta jätti ne kuitenkin.\n\nMeno kynnyksen yli kävi niin onnellisesti, että hän kiepsahti\nseisoalleen maahan kynnyksen viereen. Siitä hän kipitti tallin\nnurkitse kuistin luo, nousi nelinkontan kuistinraput ja molemmin\nkäsin oven pielestä pitäen pääsi kynnyksen ylitse porstuaan. Nyt hän\noli pian paapan kamarin ovella.\n\n-- Paappa, huusi hän siinä.\n\nPaappa avasi oven, varovasti, ettei vain kaataisi huutajaa.\n\n-- Mitä nyt? kysyi paappa.\n\n-- Itä kätki paapan tulla nukkumaan, selitti Mattu.\n\n-- Nukkumaan! ihmetteli paappa. Missä isä on?\n\n-- Te on tuolla tiuvari tolat, selitti Mattu.\n\nMitään sanomatta läksi paappa menemään, ja meni niin kiireesti,\nettä oli jo kaukana ennenkuin Mattu ehti päästä kynnyksen ylitse ja\nlaskeutua kuistin raput.\n\n-- Itä nukkuu tiälä, huusi Mattu ja itkua tehden taapersi perässä.\n\nKun hän ehti liiverin luo, oli paappa jo isän viereen kumartuneena.\n\n-- Mattukin tuloo nukkumaan. Paappa tuloo nottaan, kitisi Mattu\nhartioitaan nytkien.\n\nPaappa tulikin. Mutta Mattua ei hän nostanut, vaan meni kiireesti\ntupaa kohti.\n\nItkua hynkkien jäi Mattu siihen kynnysviereen seisomaan.\n\nEi hän kuitenkaan ehtinyt vielä mihinkään ryhtyä, kun tuvasta päin\ntuli äiti avopäin, ja hätäisesti juosten. Paappa tuli jäljessä.\n\nJa niinkuin ei olisi Mattua huomannutkaan hyppäsi äiti kynnyksen\nylitse liiverin puolelle ja siitä isän luo.\n\n-- Kuinka Jumalan tähden! kuuli Mattu äidin parahtavan ja jäi\nhämmästyneenä ja itkunhynkkeensä unhottaen tuijottamaan isään ja\näitiin.\n\nIsä ei puhunut mitään. Hiukan vain kohotti käsiään, mutta samassa jo\npäästi ne jälleen alas.\n\n-- Voi Jumala! siunasi äiti, ja Matun silmissä kyynelet jähmettyivät.\n\nPaappakin tuli paikalle ja alkoi äidin kanssa nostaa isää, joka vain\nähki ja korahteli ja jonka suusta pursui vaahtoa.\n\nÄiti rupesi itkemään. Ja kun Mattu katsoi paappaan, luuli hän\npaapankin itkevän -- -- Hänen meni sormi suuhun ja silmäin liike\npysähtyi.\n\nJa kun äiti ja paappa saivat isän kynnyksen ylitse ja alkoivat viedä\nhäntä tupaa kohti jäi Mattu sormi suussa ja unohdetun näköisenä\nkynnyksen viereen seisomaan. Vasta kun toiset jo olivat kuistille\nnousemassa, läksi hän heitä kohti juoksemaan ja hillittömään itkuun\nratketen huusi:\n\n-- Itääh, itääh --\n\nIllalla piti Matun mennä yksin nukkumaan, kun ei hänellä enää\nollutkaan isää.\n\n\n\n\nPUKKI TULEE.\n\n\nKaksi päivää oli jo tullut lunta. Toisin ajoin niin paljon kuin\ntaivaasta mahtui, toisin ajoin vähemmän. Sellaista hetkeä, ettei\nvähääkään olisi lunta tullut, näinä päivinä tuskin oli.\n\nMutta sitten kolmantena päivänä alkoi puolisen ajoissa pyry harventua\nja pilvet lohkeilla, niin että vanhaa taivastakin rupesi näkymään.\nJa kun iltaan ehdittiin, ei ollut enää pilven häivääkään taivaalla.\nTähtiä vain niin että naskui, ja pari vuorokautta sitten syntyneen\nkuun kapea sirppi alareunassa. Maasta, ilmasta ja paksun lumitaakan\nalla hartoilevista pihapuista huokui jännittyneen odotuksen ja kireän\nrauhan tuntu. Ikäänkuin ne olisivat valmistautuneet vastaanottamaan\njotakin.\n\nAamulla sitten oli pakkanen. Paukutteli seinissä ja nurkissa, korvia\nkipristeli ja kengän alla parkui. Pihapuut seisoivat jäykkinä ja\nsulkeutuneina ikäänkuin olisivat päättäneet valittamatta kestää.\nTaivaalla ei ollut jälkeäkään kuusta. Tähdet sieltä vain sumun läpi\ntuikkivat unisina ja viluisen näköisinä, aivan kuin odottaen vain\nsitä, että aurinko nousisi ja vapauttaisi heidät vahtivuorostaan.\n\nVihdoin alkoikin kaakkoinen taivas ruskottaa. Ensin sieltä näkyi\nvain kalpeaa kajastusta, sitten helakan kellervää punnerrusta ja\nlopuksi hehkuvana väräjävä tulimeri. Ja vihdoin selvisi sieltä itse\naurinkokin. Hitaasti ja kohmettuneen näköisenä. Ja suurena kuin se\nolisi ollut paksuihin tuliturkkeihin puettuna.\n\nEnsimmäiseksi se tervehti vainion takana raskasta lumitaakkaansa\näänettömänä kantavaa metsää. Ja sai siihen houkutelluksi vaisun\npunerruksen. Sellaisen ohimenevän tuokion kestävän hymyn väreen,\njoka joskus kirkastaa taakkansa alla murtumaisillaan olevan kasvoja.\nMutta joka samassa kuitenkin haihtuu ja jättää kasvot yhtämittaisen\nrasittuneisuuden, huolekkuuden ja alistuneisuuden ilmeeseen.\n\nMetsänkin punerrus katosi. Aurinko levitti valonsa hangille ja\nunhotti metsän lumitaakkaansa kantamaan.\n\n-- On se nyt taas komea! hymähti isäntä kun pihalta katsoi vainion\nylitse metsään. Oikein joulupuvussa. -- Hm.\n\nHän katsoi ja harkitsevan näköisenä piippua imeskellen hymähteli.\n\n-- Tuonne ei ilkeä mennä susikaan, murahti hän vihdoin, ja päätöksen\ntehneen ilmein läksi liiveriä kohti.\n\n-- Pikkuisenkin sattuu puuta kolhaisemaan, niin saa kuorman lunta\nniskaansa. Tällaisella pakkasella, mutisi hän vielä, ja hartioissaan\nkylmää puistatusta tuntien avasi liiverin oven. Hän valikoi\nliiveristä pari koivun puolikasta, palasi kantamuksineen tupaan ja\nalkoi luonnostella niistä kirvesvarsia.\n\nEnsin hiukan kiusasi epäilyn ja hienon nuhteen sekainen levottomuus:\nolikohan ihan oikein jäädä tupaan. Kun on jo kaksi päivää mennyt,\nettei ole ajosta mitään tullut. -- Mutta kun hän ulkona käydessään\ntunsi, kuinka pakkanen ratisten, naskuen ja jyskyen yhä vain kiristyi\nja kuinka auringon lämpökin oli kylmää ja valo kuin jotakin jähmeästi\nvaluvaa kellertävää hyydettä, alkoi hän rauhoittua.\n\n-- Kuka sinne menee itseään palelluttamaan, puheli hän, yhtä paljon\nitselleen kuin joululeipäin leipomispuuhissa häärivälle emännällekin\nja veistolastujen ääressä askartelevalle Jukalle.\n\n-- Kun ei kerran ole mikään pakko.\n\n-- Riihipinokin jo valmiina. -- Ja siellä ovat tietkin niin tukossa,\nettei siellä mitään kuormaa jaksa hevonen vetää. Parempi kun saa olla\ntallissa sekin. -- Sopii ajaa sitten sitä enemmän, kun muuttuvat\nilmat oikeankaltaisiksi.\n\nHän sylkäisi kouraansa, tarttui kirveen varteen ja alkoi toista\nkoivun puolikasta veistää. Lastut sinkoilivat kauas, ja Jukkaa\nhuvitti.\n\nJa kuta enemmän ulkona hyytyi ja jähmettyi ja kuta korkeammaksi\nkasvoivat jääkukat ikkunoissa, sitä suloisemmalta tuntui uunista\nhuokuva lämpö ja sitä rattoisammin kävi rupattelu.\n\nIllan puolella keskipäivää, kun jääkukat ikkunoissa ulottuivat\nmelkein ruutujen yläreunoihin saakka ja kun lounainen taivas\npohotti kylmän keltaisena ja ilma kylmää kuivuuttaan ritisi,\nhullaantui isäntä juttelemaan Jukalle joulusta. Vuoleskeli terävällä\npuukolla hienoja viimeistely lastuja valmistumaisillaan olevasta\nkirvesvarresta ja sitä kieli hampaiden välissä seuraavalle Jukalle\nkertoi, kuinka jouluaattona keskipäivällä mennään saunaan. Siellä\nkylvetään ja peseydytään oikein puhtaiksi. Sitten pukeudutaan\npuhtaisiin ja mennään sänkyyn vällyjen alle, jottei tule kylmä.\nIllalla äiti sitten keittää riisipuuroa ja lipeäkalaa ja hakee\naitasta palvatun sian lavan. Ja sitten syödään niin, että on ison\najan paha olla. Ja kun sattuu, niin pukkikin kulkee. Avaa oven ja\nviskaa jotakin tupaan ja huutaa: Jukalle.\n\nMielihyvästä hytisten kuunteleva Jukka puhkesi ääneen nauramaan.\nJuoksi äidin luo, laski kätensä hänen syliinsä ja kertoi silmiin\nkatsoen, kuinka pukki tulee ja huutaa: Jukalle.\n\n-- Niin se huutaa, vastasi äiti päätään puistaen ja huulet torvelle\nsuipistaen.\n\nJukka palasi isän luo.\n\n-- Huutaakot pukki: äidille?\n\n-- Eipä tiedä vaikka huutaisi äidillekin.\n\n-- Ja itälle pukki kant uutaa --.\n\n-- Millaisella tuulella sattuu olemaan. Voi huutaa isällekin.\n\n-- Kaikille pukki uutaa! Jukalle, itälle, äitille, Mantikille,\nPilkolle ja kittalle?\n\n-- Kaikille se huutaa, myönsi isä.\n\nJukka meni taas äidin luo.\n\n-- Uutaako, äiti, pukki kaikille? kysyi hän.\n\n-- Huutaa, huutaa. Kaikille se huutaa, vakuutti äiti.\n\nJukka tuli niin täyteen hyvää mieltä, ettei voinut enää olla\nrauhassa. Kierteli ympäri tuvan, konttasi sängyn alla vasikan\nkiulujen, isän saappaiden ja äidin rullapenkkien seassa. Yritti\nkiivetä uunin päälle, mutta kun ei päässyt, niin meni ja kiipesi\nkellokaapin viereltä tuvan peräpenkille. Konttasi penkkiä pitkin\nperäsängyn luo. Vielä nousi penkille seisomaan ja kasvonsa ikkunaan\npainaen katsoi alimmaisen ruudun jäättömän yläsyrjän lävitse ulos.\n\n-- Voi, lintuja! huudahti. Ykki, kakki, koome, teittemän, viiti,\nyyhekkän, ainakin tata lintua!\n\n-- Vai niin paljon, nauroi isä.\n\nJukka jäi äänettömänä seisomaan kasvot ikkunaan painettuina. Sitten\nhän laskeutui hiljaa penkiltä alas ja tuli isän luo.\n\n-- Itä. Huutaako pukki niin jotta: linnuille?\n\nIsä ällistyi.\n\n-- Ei isä tiedä -- mutta --. Kyllä kai se niinkin huutaa, sopersi hän\nsitten.\n\n-- Jotta: linnuille?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja sinäkin niille saat antaa, sanoi äiti. Varpusille ohria aitasta\nja tiaisille talia.\n\nJukan kasvot levisivät yhdeksi hymyksi.\n\n-- Taanko itä? Antaa valpuutille oolia ja tiijaatille talia? kysyi\nisältä.\n\n-- Saat. Kovasti sinä saat, vakuutti isä.\n\nNaurun höräykseen puhjeten läksi Jukka taas ikkunaa kohti. Penkille\nrähmiessään hän rallatti:\n\n    Valpuutille oolia.\n    Tiijaatille taalia.\n    Ja valpuutille oolia.\n    Ja tiijaatille taalia.\n\nYhä vain rallatustaan jatkaen nousi Jukka seisomaan penkille. Ja\nseisomaan päästyään hän alkoi rynkyttää itseään yhä kovemmassa ja\nkovemmassa tahdissa ja rallatti yhä kovemmalla äänellä, kunnes\nlopuksi melkein hyppi ja koko voimallaan hoilasi niin että tupa\nraikui:\n\n    Valpuutille oolia\n    Tiijaatille taalia.\n    Ja valpuutille oolia\n    Ja tiijaatille taalia.\n\nIsä ja äiti katsahtivat kumpikin ensin Jukkaan, sitten toisiinsa ja\nsitten yhdistynein voimin jälleen Jukkaan.\n\n-- Evonen, räjähti Jukka yht'äkkiä ja silmät suurina kääntyi\nlattialle päin.\n\nIsäntä havahtui ja liikahti kuin jotakin sanoakseen. Mutta silloin jo\nkuuluikin pihanpuoleisen akkunan takaa surkeaääninen ratina, ratina\nja kitinä, joka tuntui vaivalloisesti pyrkivän pihanperälle tallia\nkohti. Ja kun isäntä ehti pihanpuoli-ikkunasta katsomaan, näki hän\ntallin edessä pienen kuuraisen hevosen tyhjä halko reki perässä.\nReestä kömpi mies, otti jäätyneen loimen ja levitti sen hevosen\nselkään, niisti sitten nenänsä kintaaseen, ja ympärilleen silmäillen\nalkoi tulla tupaa kohti.\n\n-- Kuka se on? kysyi emäntä, kun isäntä tuli pois ikkunan luota.\n\n-- En minä tunne, vastasi isäntä ja kokonaan työhönsä syventyneen\nilmeisenä rupesi vuoleskelemaan toista kirvesvarren tekelettä.\n\nEmäntä loi tarkastelevan katseen yli tuvan.\n\n-- Tule nopeaan pois penkiltä! käski hän Jukkaa. Kylän setä nauraa,\nkun sä penkillä seisot.\n\nJukka hiplasi itsensä alas niin pian kuin voi. Ja hän ehti juuri\nparhaiksi äidin luo, kun porstuasta alkoi kuulua askelten raminaa.\n\nÄskeinen vapaa ja rattoisa henki oli kokonaan piiloon painettuna,\nkun ovi avautui ja sieltä kylmän huurrevirran mukana hilautui tupaan\nkauttaaltaan kuuran peittämä mies.\n\n-- Päivää, sanoi mies, otti kintaan kädestään ja käsiselällä\npyyhkäisi huurretta parrastaan.\n\n-- Päivää! vastasi isäntä. Käykää istumaan.\n\nMies meni.\n\n-- Siellä on pakkanen, sanoi.\n\n-- On, myönsi isäntä.\n\n-- Kuinka siellä vähääkään tarkenee, kysyi emäntä ja katsoi\ntutkivasti miehen pukua, johon ei kuulunut minkäänlaista\npäällystakkia. Kaksi tavallista takkia vain päällekkäin. Ja vanhan ja\ntiukan näköiset paikatut saappaat jalassa.\n\n-- Kyllähän sitä aina -- sanoi mies epämääräisesti. Ja samassa\nkasvojaan väärään vetäen nosti toista jalkaansa ja paineli sen kenkää\nkädellään. -- Kengät vähän liian pienet, jotta tuppaa --\n\nIsäntä käski ottaa kengät pois ja lämmittää jalkoja takan luona.\n\n-- Kylläpä he lämpenevätkin, sanoi mies välinpitämättömyyttä tehden.\n-- Onko isännällä elukoita myydä?\n\nEi ollut.\n\n-- Vai ei ole.\n\nOli tuokio hiljaisuutta.\n\n-- Eikös isäntä hevosta osta? kysyi vieras taas.\n\nEi isäntä luvannut ostaa.\n\n-- Hm. Jaha.\n\nOltiin taas vaiti. Vieras tuijotti lattiaan ja hänen päänsä alkoi\nikäänkuin painua. Lääkkeen hajua alkoi tuvassa myöskin tuntua.\n\n-- Vai ei isäntä osta hevosta, sanoi vieras sitten raukeasti. Ja\npäätään nostaen kysyi saisiko emännältä kahvia ostaa.\n\nEmäntä arveli sen olevan vielä lämmintä äskeiseltä ja ryhtyi\nhommaamaan kahvivehkeitä pöytään.\n\nIkäänkuin siitä näystä virkistyneenä puhkesi mies sanomaan:\n\n-- Ne on raskaat nyt nuo verot.\n\n-- On ne, myönsi isäntä samalla tarkaten tutkivasti vierasta.\n\nJonkinverran takertaen rupesi tämä selittämään, että hän on ollut\nkaupungissa. Vienyt halkokuorman sinne. Ja tuli tästä kautta kotiin\nmenemään, kun piti käydä maksamassa rästiin jääneet kunnanverot.\nSamassa yhteydessä selvisi, että hän asuu pitäjän syrjäisimmällä\nulkopalstalla, neljän pitäjän rajaristeyksessä. Ja kuuluu vähän joka\npitäjään. Matkaa oli sinne vielä kolmenkymmenen kilometrin paikkeille.\n\n-- Koska olette kotoa lähtenyt? kysyi isäntä.\n\n-- Toissa iltana. Kaksi yötä ja kohta kaksi päivääkin jo oltu\nmatkassa, selitti vieras. -- Siellä on huono reen luisto, sanoi hän\nvielä ja jäi lattiaan tuijottamaan.\n\nIsäntä kohotti päätään kuin sysäyksen saanut ja katsoi vieraaseen\nkuin jotakin harkiten. Nousi, pudisteli lastut housuistaan ja meni\nikkunasta katsomaan. Näki, että hevonen seisoi pää painuneena ja\nettei sillä ollut heiniä edessä. Eikä reessäkään ollut heiniä.\nJoitakin loimia tai tyhjiä säkkejä vain ja ämpäri. Taas katsoi isäntä\nvieraaseen kuin tutkien, uskaltaisiko tuon jättää tupaan. Taputteli\näänetönnä seisovan Jukan päätä ja käväisi pöydänpää-ikkunastakin ulos\nkatsomaan.\n\nEmäntä kaatoi kahvia vieraalle. Isäntä käveli ovipuolelle, ja kun\nvieras rupesi juomaan, livahti hän ulos. Juoksujalassa hän haki\nladosta tukon heiniä ja heitti sen hevosen eteen.\n\n-- Mitähän kuormaa lie sinullakin kaupunkiin kiskottu? Tällä kelillä\n-- hevosparka -- puheli isäntä. Ja ehti huomata että hevonen oli\npieni ja laiha, väriltään kirjava, pää valkoinen ja silmissä tylyn\nvälinpitämättömyyden ilme.\n\nPitemmälle hevosta tarkastelematta kiiruhti isäntä tupaan. Jo ovessa\nlemahti häntä vastaan väkevä spriin tuoksu. Ja mies istui pöydän\nluona jalat lattialle suoristettuina, selkä tuolin karmiin nojaten ja\nleuka rintaan painuneena. Kädet retkottivat alhaalla, molemmat takit\nolivat levällään ja alemman takin povitaskusta näkyi pullonkaula.\nPöydällä oli kuppi vadin vierellä, kahvia puolillaan. Isännän tupaan\ntultua hän havahtui sen verran, että joi kupin tyhjäksi. Sitten hän\npainui äskeiseen asentoonsa. Ei näyttänyt huomaavan sitäkään, että\nemäntä kaatoi toisen kupin. Istui vain pää retkallaan.\n\nTuokion niin istuttuaan vieras taas kohensi itseään. Ja kermaa\nkahviin kaataessaan kuin anteeksi pyytäen sammalsi:\n\n-- Ne on niin raskaat nuo verot, jotta ne panevat tuumimaan.\n\nKäsi unohtui pöydälle ja pää retkahti taas alas.\n\n-- Kun ei tahdo olla tuloja.\n\nSe kuului puolittain parahdukselta.\n\n-- Kun kaikki on niin halpaa.\n\nSen sanottuaan hän joi kahvinsa yhteen menoon ja nousi pöydästä.\n\n-- Ostakaa isäntä hevonen! Mikään kirkkohevonen se kylläkään ei ole.\nMutta talon työt se tekee. Ja syö sitten vaikka mitä.\n\n-- En minä osta, vastasi isäntä.\n\n-- Vaihdetaan lehmää ja hevosta.\n\n-- Ei ole liikoja lehmiä.\n\nMies vaipui äänettömyyteen hetkiseksi. Sitten hän sanoi:\n\n-- Jahas. Ei sitten tule kauppaa.\n\n-- Ei tule.\n\nIsännän äänessä tuntui tahallinen uloskäskevä sävy. Vieras näkyi sen\nymmärtävän. Rupesi haparoimaan takkejaan kiinni ja kintaita käsiinsä.\nJa lakin syvemmälle vedettyään läksi.\n\nOvelta hän karkeasti kiroten kääntyi takaisin.\n\n-- Kahvi on maksamatta.\n\nEmäntä esteli maksun ottamista.\n\n-- Se maksetaan, vastasi vieras. Ja aikansa kopeloituaan tyhjältä\nnäyttävää kukkaroaan hän sai sieltä markan hyppysiinsä.\n\n-- Ei tässä sentään vielä lurjuna kuljeta, sanoi ja antoi markan\nemännälle.\n\nSitten hän vihdoinkin läksi.\n\nPitkän tuokion kuluttua kuului pihanpuoliakkunan takaa taas surkea\nratina, ramina ja kitinä. Pihalta pois päin pyrkivä.\n\n-- Hyi kun parkuu! huudahti emäntä.\n\n-- Kuin tuskissaan vaikertaisi, sanoi isäntä ja meni\npöydänpääikkunasta katsomaan.\n\nJukka kiipesi penkille ja isän edessä seisoen katsoi ikkunan alimman\nruudun yläreunasta.\n\n-- Mikähän sekin mies oli? sanoi emäntä.\n\n-- Tiedä -- vastasi isäntä muuta ajatellen.\n\n-- Voi olla vaikka viinankeittäjä.\n\n-- Tai muuten sortumassa oleva erämaan eläjä.\n\nRaskas tunne laskeutui tupaan.\n\nIsäntä ja Jukka seisoivat yhä ikkunassa ja näkivät, kuinka mies\nhevosineen yhä himmeni ja himmeni ja lopulta kokonaan katosi.\nIkäänkuin olisi jokin hänet niellyt.\n\nJukka kääntyi isäntään päin.\n\n-- Itä. Kuka te oli? kysyi.\n\n-- Kylänsetä se oli.\n\n-- Kaukaako, itä?\n\n-- Kaukaa.\n\nJukka kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pian hän kääntyi kuitenkin taas\ntakaisin isään päin.\n\n-- Itä. Tulooko tinnekin joulupukki? Ja huutaako te jotta:\nkyläntejälle?\n\nIsäntä säpsähti ja katsoi pitkään Jukkaan. Pani kätensä Jukan pään\npäälle. Mutta ei sanonut mitään.\n\n-- Tulooko, itä? uudisti Jukka.\n\n-- Tulee. Kyllä se tulee, sanoi isä, jätti Jukan siihen ja läksi ulos\nkuin jotakin paeten.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän valehdellut.\n\nOmalle pojalleen -- -- --\n\n\n\n\nRIPPIKOULUTOVERIT.\n\n\n-- No nytkö sieltä taas on yksi pudonnut? mutisi mummo hiukan\nhermostuneesti. Ja vapisevin sormin kudintaan hypistellen hän rupesi\nuudelleen laskemaan puikoilla olevia silmiä. Hiljaa sipisten: \"yksi,\nkaksi, kolme\" hän peukalon kynnellä hieman siirsi jokaista silmää,\ntarkasti varoen, ettei vaan siirrä kahta yht'aikaa eikä myöskään yhtä\nkahteen kertaan.\n\nYksi niistä oli poissa, ei siitä minnekään päässyt.\n\n-- Voi onnetonta, tuskaisi mummo ja sormilla hypistellen koetti\netsiä kadonnutta silmää, kurttuisilla kasvoillaan ilme, joka näytti\ntunnustavan asian mahdottomaksi, mutta kuitenkin odotti onnellista\nsattumaa.\n\n-- Olipas se nyt taas!\n\nSilmää ei löytynyt.\n\n-- Kun ei näe! huokasi mummo vihdoin alistuneesti, asetti kutimen\npöydälle, otti lankakerän lattialta ja asetti senkin pöydälle.\n\n-- Hjoojjoo, huokasi hän vielä ja otti kaapista leivänpalan.\nKumartui sitten ja veti sängyn alta pienen kannellisen voipytyn\nja alkoi syödä. Puolikovalla leipäpalan kulmalla kaivoi pytystä\nvoinokareen, pisti sen suuhunsa ja haukkasi kipenen leipää joukkoon.\nEtuhampaillaan niitä mutustellen keinotteli samalla tavalla uuden\nvoinokareen leipäpalansa nurkkaan, ja valmistaessaan hetkeä, jolloin\nse joutuisi suuhun, rauhan ilme himmentyneissä silmissään, katseli\nulkona kevätauringon valossa hohtavia hankia. Ja kuunteli tuvasta\ntupakamarin lävitse kuuluvaa lasten melua.\n\nLopulta leivänpala jyrsiintyi niin pyöreäksi ja tuli niin kosteaksi,\nettei se enää pystynytkään voihin, vaan alkoi pitkin pintaa liukua.\nSilloin rupesi mummo kynnellään viiltelemään voinokareita irti ja\nnosteli ne hyppysin leivän päälle.\n\nLeivän kaikki syötyään ja voipytyn takaisin sängyn alle työnnettyään\nhän asettui sängylle pitkälleen.\n\nKamarissa oli suloisen lämmin, ja ikkunantakaisista hangista\nheijastui rauhoittava valonhohde. Lasten hälinä alkoi kuulua kuin\njostakin kaukaa ja sekautui katossa liukuilevan kärpäsen pörinään. Ja\nlopulta alkoi kaikki häipyä jonnekin kaukaisuuteen.\n\nJuuri silloin räjähti lasten melu kuulumaan kuin se olisi jonkin\npadon puhkaissut. Mummo havahtui ja tuokion tuijotettuaan tajusi,\nettä tuvan ja tupakamarin välinen ovi on auki. Hetkisen kuluttua melu\njälleen taukosi. Mummo ymmärsi, että ovi pantiin kiinni. Joku, emäntä\nkai, kävi kamarissa.\n\nNyt olisi hänen sopinut jälleen ruveta nukkumaan. Ja hän olisikin\nnukkunut. Kun sen kutimenkin taas noin kävi. Mutta ei saanut enää\nunen päästä kiinni. Väsymys katosi ruumiista aivan kuin olisi sängyn\nalle varissut. Ja ajatus piipahteli asiasta toiseen.\n\nPöydällä olevasta kutimesta se hyppäsi niihin Mikin eli isännän\nrikkinäisiin sukkiin, joita eilen katseltiin ja joitten avuksi\nnäistä tekeillä olevista pitäisi sukat tulla. Siitä se suljahti\nemännän huolimattomuuteen. Jos ei hän pitäisi isännän sukista ja\nvanttuista huolta, niin se saisi käyttää säkit jalkoihinsa ja\nkäsiinsä. Emännältä ei ainakaan tulisi laitetuksi. Sen menevät ajat\nmuussa hussaamisessa. Siitä teki ajatus pikkukierroksen läpi kylän\neikä löytänyt missään muualla sellaista emäntää kuin Mikillä on.\nMikä hänessä lie ollut, jotta sen Mikin piti se ottaa, vaikka kyllä\nkoetettiin vastaan olla! Hänen isävainajansakin. Ja muitakin olisi\nsaanut, joten ei ainakaan senkään takia -- -- -- Ajatus viivähti\npitemmältäkin niissä ajoissa -- -- --\n\n-- Hjoojjoo, huokasi mummo taas, kun sai ajatuksensa palautetuksi\ntakaisin. Onhan sillä kyllä parhaiksi näiden lastenkin hoitamisessa,\njoita on siunautunut enemmän kuin monelle muulle. Mutta kyllä siinä\non muutakin.\n\nSiitä meni ajatus taas Mikin rikkinäisiin sukkiin. Ja niistä pöydällä\nolevaan kutimeen.\n\nPitäisi mennä emännällä otattamaan se silmä puikolle -- mutta. -- Kun\nne tytöt edes olisivat jo sellaisia, että ne osaisivat, mutta mitäs\nne vielä. Eilenkin -- mummon suu meni hymyyn -- kun hän istui tuvassa\nkutimineen, putosi silmä puikolta. Ja kun hän sanoi: \"Nyt putosi\nsilmä\", niin Lempi huusi: \"Antakaa, mummo, minä haen sen!\" ja alkoi\nkontata lattialla ja etsiä silmää -- -- Lempukka --\n\nMummo virkistyi niin, että nousi seisomaan.\n\n-- Ei tuollainen makuu mitään päältänsä nakkaa! Kun ei kerran nukuta,\nsanoi hän, kokosi keränsä ja kutimensa ja aikoi mennä tupaan. Mutta\nsamassa avautuikin kamarin ovi ja sieltä hilautui kamariin vanha\nvaimo, kylki edellä ja nyytti kädessä. Ovea sulkiessaan hän kääntyi\nkokonaan selin.\n\n-- Hyvää päivää, tervehti tulija, kun vihdoin sai oven lukkoon ja\nehti kääntyä päin.\n\n-- Päivää, vastasi mummo venyttäen ja ikäänkuin epäröiden. Onhan\nsiinä tuoli, sanoi hän vielä ja katsoi tutkivasti tulijaa.\n\nVieras istuutui.\n\n-- Et taida tuntea? kysyi hän.\n\n-- Ee-en ainakaan vielä, myönsi mummo.\n\nKukas sä sitten oot?\n\n-- Altoisten kylästä mä oon. Erkin Leena.\n\n-- Erkin Leen -- --? Mikäs se -- --?\n\n-- Tapsin Lessu -- jos sä siitä paremmin tuut päällen.\n\nMummo löi hiljaa kätensä yhteen ja katsoi ällistyneenä.\n\n-- Se, joka otti sen kiertäjä-Erkin?\n\n-- No se justiin.\n\nMummo löi uudelleen kätensä yhteen niin että läiskähti.\n\n-- No hyvä ihminen! Tottahan mä nyt Tapsin Lessun muistan!\nRippikoulukampraatin. Ja niin monen monituiset katrillit kun on\nyhdessä hypelty ja toisetkin kreekumit pidetty. Mutta kun en mä\nyhtään ymmärtänyt ajatella. Ja mun on tullut jo näkönikin niin\nhuonoksi, että sekin taitaa tehdä haittaa.\n\n-- Niin -- ja enkä suinkaan mä oo enää sellainen kuin silloin olin,\nsanoi Leena alamielisesti. Etkä oo sinäkään. Ei tuntisi, jos ei\nmuuten tietäisi.\n\n-- Vai Tapsin Leena siinä nyt on! ihmetteli mummo yhä. Niin kuin\nsanoin, niin kyllä mä Lessun muistan. Kun aina tavattiin olla\nyhdessä, jos mitä reijuja olisi pidetty.\n\n-- Rippikoulusta ruveten, sanoi Leena.\n\n-- No niin justiin! Rippikoulusta ruveten. Sinä olit silloin Kolinan\nAntin isävainaalla piikana?\n\n-- Niin olin.\n\n-- Kyllä mä muistan. Kuule, istu nyt vain! Mä käyn hakemassa puita ja\nteen vähän valkeaa.\n\nMummo heitti kutimensa ja lankakeränsä pöydälle ja ketterin askelin\ntipsutti ulos.\n\n-- Minä olen tässä katsellut, jotta kyllä sulla on mukava olento,\nsanoi Leena, kun mummo tuli puusylillistä kantaen sisään. Näin lämmin\nkamari ja oikein kuvapaperit seinissä. Ja katto maalattu ja muuri.\nEikä ainakaan mistään puutetta.\n\n-- No kyllähän tässä, myönsi mummo. Vaikka ristinsähän sitä on\nkullakin tässä maailmassa.\n\n-- No niin, mutta ei oo kumminkaan mitään puutteita eikä elämisen\nmurehia. Tällaisessa evästalossa syytingillä! Ja oma poika isäntänä!\nToista se on mun moisten, jolla ei ole mökkiä ei mitään.\n\n-- Niin, myönsi mummo kuivasti. Missäs sä nyt pidät olentoasi.\n\n-- No siellä Hermanni-poikani luona mä oon nyt koettanut kikuroida.\nMutta kikuroimista se on siinäkin.\n\nSyntyi pitkähkön tuokion kestävä äänettömyys. Leena pyöritteli\npeukaloja sylissään ja mummo tuhersi kahvipannun kanssa.\n\n-- Jokos siitä on kauan, kun Erkki kuoli? kysyi mummo vihdoin.\n\n-- Keväällä Ristinpäivänä tulee viisi vuotta. Oli juuri Ristinpäivä,\nkun se kuoli.\n\n-- Jassoo. No vieläkös se Marttilan Riika elää? Se oli kanssa silloin\nrippikoulussa.\n\n-- Riika on jo ajat ja mitkä maan mullissa maannut. Ennen se kuoli\nkuin Erkki. Paljonkin ennen.\n\n-- Vai niin! Enkö mä oo sitä kuullut vai enkö enää muista, ihmetteli\nmummo.\n\n-- Se Juha vielä elää, joka kanssa oli silloin koulussa.\n\n-- Mun pitikin kysyä, jotta vieläkö se elää. Niillä oli oikein\nkruunuhäät. Mä muistan kun Alanauriin Miska siellä juovuksissa\npölläili niin jotta meni päälleen puurokorvoon. Muistatko sä sitä?\n\n-- En mä muista, en suinkaan mä oo ollutkaan siellä, kun en yhtään\nmuista.\n\n-- Tapolan lautamiesvainaja oli kenkkärinä ja se otti Miskan\nhousunkaulukseen ja siitä kantoi porrasviereen hankeen. Toisella\nkädellä vain. Missähän sekin mies nyt mahtaa mennä? Elääköhän enää?\n\n-- Ei siitä tiedä kukaan mitään. Amerikkaan se meni ja sinne se on\nkadonnut. Miina on vaivaistalolla, tiesi Leena.\n\n-- Vai niin! päivitteli mummo. Vai niin niidenkin kävi. Kelläs se\nniiden talo nyt on?\n\n-- Krinkan Ista sen niiltä osti, mutta nyt se on Istan pojalla, Antti\nnimisellä.\n\n-- Totta kai Ista vielä elää!\n\n-- Elää. Ja Sussu elää. Mikäs niitä tappaa. Molemmat lihavia niinkuin\nhärät.\n\n-- Tottapa sä sen muistat kun sitä Istaa tavattiin rippikoulussa\nhaukkua juurihulikaksi, nauroi mummo. Kun sen oli aina suu auki ja\nnenänpäässä räkätippa.\n\n-- Muistan toki. Se sai käydäkin ainakin kahtena, jos ei vain kolmena\nvuotena koulua.\n\n-- Niin vissiin se sai. Mutta isännäksi vain itsensä väänsi, vaikka\nei kodistakaan ollut paljon mitään haaraa silloin. Vaikka niinhän\nsitä sanotaankin jotta: räkänenästä mies tulee, mutta ei tyhjän\nnaurajasta.\n\n-- Niin se menee muutamain tässä maailmassa, myönsi Leena.\n\n-- Muistatkos sä sitä, kun oli kerran Mikintuvan Jaakoon luona kisat?\nMikset sä sitä muistaisi! Se sama Alanauriin Miska oli silloin Miinan\nkanssa paraimmillaan sulhasena ja morsiamena. Ja Ista myös Sussunsa\nkanssa. Miska ja Miina tulivat sinne, Miina niin punakuvaisissa\nsilkkisaaleissa ja mustissa kengissä kuin ikinä ja Miska\nhopeapislaipiipuissa, hillerilakeissa ja punasuisissa saappaissa. Ja\nkun ne sitten menivät hyppelemään, niin Istakin meni Suskansa kanssa\nrötköttelemän, jotta pieksut mouhusi. Molemmat sellaisia vähän koison\nnäköisiä ja puettuna niinkuin rengit ja piiat siihen aikaan olivat.\nKyllä niillä sitten naurettiin! Ketään muita ei mennyt lattialle.\nJokainen vain nauroi. Ja Toppisen porvari huusi jotta: \"koettakaa\nnyt, kumpiko on parempi!\"\n\nMummo nauroi niin, että vesi tippui silmistä.\n\nJa rupesi laittelemaan kahvikuppeja pöydälle.\n\nKaksi korppuakin kävi emännältä lainaamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvin juotuaan Leenakin pääsi oikein vauhtiin. Ja niin pulpahti\nmieleen muisto muiston perästä sieltä vuosien takaa. Päät painuivat\nlähemmäksi toisiaan ja puhelu kävi toisin vuoroin kuiskaamallakin.\nRyppyisille poskille nousi heikko punerrus ja silmät alkoivat\nheikosti hehkua, kuin olisi niihin heijastanut jostakin nuoruuden\najan hohdetta.\n\nKun Leena vihdoin rupesi tekemään lähtöä, haki mummo juuston ja kaksi\nleipää ja käski Leenan panna ne nyyttiinsä.\n\n-- Rippikoulukampraatilta, sanoi hän ja asetti kahvipannun muurin\nolalle.\n\n\n\n\nKELLO.\n\n\nSisar Liisa oli juuri lähtenyt.\n\nToiset hautajaisvieraat olivat jo eilen kirkolta menneet koteihinsa.\nVain vainajan veljet ja sisar perheineen ja Liisa, hänen ainoa\nelossaoleva sisarensa, sekä lähimmät naapurit olivat vielä kirkolta\ntulleet kahville. Mutta hekin menivät jo eilen illalla, muut paitsi\nLiisa. Hän jäi järjestelemään paikkoja ja avustamaan naapureilta\nlainattujen kahvivehkeiden ja muiden takaisintoimittamisessa.\n\nAnna-vainajan lapsista ei kukaan tullut enää kirkolta tänne. Ei\nLeenakaan, vaikka asuu samassa kylässä. Liisa arvelikin että niillä\ntaitaa olla jotakin mielen päällä ja käski katsoa eteensä, ettei\naivan paljaille jää. Vielä lähtiessäkin varoitti: \"Kun ei ole mitään\nkirjojakaan.\"\n\nNiin -- eihän niitä ole -- kirjoja. Mutta tokko nuo sentään -- --\nKun hän niin kauan on hoitanut vainajaa -- heidän isäänsä. Vaikka --\neihän sitä tiedä --. Eikä hän sillä että palkkaa pitäisi saada --\nmutta --\n\nHän pyyhkäisi kyynelen pois silmästään.\n\nMikkikin on nyt sitten maan mullissa. Ja hän on yksin. Aivan yksin\nmaailmassa -- --\n\nHänen katseensa meni sänkyyn. Ei siellä enää Mikki maannut. Viittä\npäivää vailla kolme vuotta oli siinä maannut. Aivan minnekään\nkelpaamattomana. Nyt ei enää makaa. Nyt ei Mikki enää koskaan sano:\n\"Sussu. Tules kääntämään mua toiselle kyljelle.\" Eikä juotavaa pyydä\ntuomaan. Eikä enää koskaan kehu: \"Kyllä sä oot Sussu mulle hyvä.\"\nEikä enää koskaan tarvitse antaa Mikille sydämenvahvistustippoja.\n\nHänen silmänsä räpyttelivät, leuka vavahteli ja posket nytkivät.\nKasvot vääristyivät ja pitkin poskia alkoi virrata kyyneleitä.\n\nHän painui penkille istumaan.\n\nLyhyen joulukuisen päivän iltahämärä tihentyi yhä. Ja hiljaisuus\nikäänkuin syventyi ja herkistyi. Tuntui melkein samalta kuin kirkossa\njumalanpalveluksen alkamista odotellessa.\n\nHän hillitsi itkunsa, kohotti päätään ja kuunteli.\n\nHän oli äsken kuulevinaan jotakin. Niinkuin olisi pimeässä joku\nliikkunut.\n\nHän heristi korviaan, vei vasemman käden korvan taakse ja kuunteli.\n\nDikk-dakk, dikk dakk, dikk dakk.\n\n-- Kello! huudahti hän vapautuneesti. Nousi ja aikoi mennä katsomaan\nsitä. Mutta oli jo niin pimeää, ettei voinut mitään nähdä. Harvaan\nlyövän heilurin hiljaisen naskahtelun ja rasahtelun vain kuuli.\n\nKiireesti hän haki muurin olalta tulitikkuja ja uuni-ikkunalta\nläkkisen pillipopan. Asetti sen pöydälle kellon alle ja raapaisi\nsiihen tulen. Tikkuun syljettyään, hyppysissään sen vaarattomaksi\nkierrettyään ja tulitikkurasian muurin olalle vietyään hän tuli\njälleen pöydän luo.\n\nLamppu oli sillä välin ehtinyt täyteen loistoonsa, ja sen valossa\nnäkyi savustuneilla sanomalehdillä tapiseeratulla seinällä mökin\nmuusta sisustuksesta jyrkästi poikkeava kello. Oikein sorvauksilla\nkoristettu ja tummanruskeaksi kiilloitettu kaappi, kotkan kuva\npäällä. Lasiovi ja kullattu heilurin tasku ja kullatut numerot ja\nviisarit.\n\n-- Sinä -- -- kun olit oikein säikäyttää minut, leperteli hän\nkellolle ja jäi sitä katsomaan molemmin käsin pöytään nojaten.\n\nHänen hyväntahtoisille mummukasvoilleen levisi hymy. Ja kuta\nkauemmin hän kelloa katsoi, sitä muhoilevammaksi muuttui hymy hänen\nkasvoillaan.\n\nHän haki Mikin kanssa sen kaupungista silloin, kun he yhteen menivät.\n\"Niinkuin kihloiksi -- tuota\" --. Ja vielä Mikki silloin lisäsi: \"Kun\nme lopuksikin -- tuota\" --\n\nSillä se meinasi sitä, että he jo nuoruudessa friijasivat ja\nmeinasivat yhteen mennä. Mutta isä ja äiti pitivät Mikkiä liian\nhuonona ja köyhänä. Kun se oli vain tavallinen renki. Ja panivat\nmenemään Antille, kun se oli rakennusmies niinkuin isäkin.\n\nMikki otti sitten sen Anna-vainajan ja laittoi tämän tuvan itselleen.\n\nHänen hymynsä jäykistyi ja sai jonkinlaisen tumman sävyn.\n\nNe olivat niitä aikoja, ajatteli hän ja huokasi.\n\nViisi vuotta hän eli Antin kanssa yhdessä. Kaksi lastakin oli,\nmutta ne kuolivat molemmat pieninä. Sitten kuolivat isä ja Antti\nsamana vuonna, ja hän muutti äidin kanssa asumaan Mikin ja Annan\nnaapuruuteen.\n\nNiin he elivät sitten kunnes äiti kuoli. Vähää vaille seitsemän\nvuotta. Äidin kuoltua hän asui viisi vuotta yksin samassa tuvassa.\n\nSitten kuoli Anna.\n\nHymyn kierteet hänen kasvoillaan jäykistyivät yhä, lyhenivät ja\nohenivat. Ja katse suuntautui kellon sivulle ikkunaan.\n\nOlikohan se syntiä silloin. Hän oli Annaa hoitamassa silloin kun se\nkuoli. Hän sen silmätkin kiinni painoi ja ruumiin suoristi. Ja pesi\nja laudalle asetti. Eikä hänelle siinä mitään mieleen tullut.\n\nMutta kun hän tuli kotiin, niin oli aivan kuin olisi joku alkanut\nhänen korvaansa kuiskia: \"Nyt on Mikkikin yksin.\" Ja siitä alkaen\nhän ei saanut millään pois mielestään sitä, että heitä on nyt kaksi\nyksinäistä, hän ja Mikki.\n\nJa kun Mikki pian hautajaisten jälkeen alkoi käydä hänen tuvassaan\nistuskelemassa, niin tuntui se samanlaiselta kuin silloin\nnuoruudessa, kun Mikki hänellä kulki.\n\nSiitä se sitten meni -- ei itsekään oikein ymmärrä, kuinka se niin\nmeni -- siihen, että heistä tuli pari ja hän myi oman tupansa ja\nmuutti Mikin kanssa asumaan.\n\nOliko se synti?\n\nKun he niin heti -- --?\n\nKatse painui pöytään, ja kaikki tuntui hiljenevän.\n\nVihdoin hän huokasi kuin heräten ja kohotti päätään.\n\nKukapa sen tietää. Siinä hän vain on viaton, että mitään synnillisiä\ntarkoituksia heillä ei ollut. -- Eikäpä heille myöskään mitään\ntapahtunut sellaista, jota sopisi rangaistukseksi ajatella. Kaikki\nmeni niin hyvin kuin heidänmoisten voi mennäkin. Jos siitä jotakin\nsopii päätellä.\n\nSilloin he hakivat tämän kellon. Mäkimattilan hevosella olivat\nkaupungissa ja melkein vain kelloa varten. Puolen päivää\nkuljeskelivat kellopuodista kellopuotiin ja Ransuuperilta viimein\nostivat. Sieltä sai kaikkein halvimmalla. Kolmellakymmenellä kahdella\nja puolella markalla. Muualla määrättiin kolmekymmentäviisi ja\nneljäkymmentäkin. Mutta se Mikki oli sellainen, ettei se hevillä\nliikoja maksellut.\n\nKun ihmiset sitten ihmettelivät, kuinka komea kello heillä on, niin\nMikki sanoi: \"Noo -- Se on kihlakello. Eihän kihloiksi koskaan rumia\nosteta.\" Ja toisinaan se sanoi: \"Saahan sitä meilläkin olla jotakin\nkomeaa. Kun ei ole kamariakaan.\"\n\nJälleen hän hymyili kellolle eheää ja täyteläistä hymyään. Eikä\nvain kellolle. Hänestä tuntui kuin olisi Mikkikin siellä jossakin\nja näkisi hänet. Ikäänkuin juuri Mikki olisikin kellon heiluria\nliikuttelemassa.\n\nHän naurahti sellaiselle. Lapsellisuudelle.\n\nMutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää aivan niin\nyksin kuin äsken.\n\nVihdoin hän kävi lukitsemassa oven, riisuutui, sammutti lampun ja\nmeni makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Täytyi\nkuunnella pimeässä entistä selvemmin kuuluvaa kellon naskahtelua ja\najatella Mikkiä. Se muistutti, tuo kellon naskahtelu, hyvin selvästi\nMikin askelten ääntä, kun hän pitkään ja harvaan asteli lattialla.\nJa lopuksikin unen päästä kiinni saatuaan hän aivan kuin tunsi, että\nMikki siellä takan luona riisuskelee ja tulee makuulle hänkin, kun\nehtii.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapurimökkien akat alkoivat Sussulta kysellä: -- Kuinka sä uskallat\nyksin olla öitä?\n\n-- Kuinkako uskallan, Sussu vain siihen naurahti. Mitä minun sitten\npitäisi pelätä?\n\n-- No, en mä nyt mitään erityistä tiedä, jota sun pelätä pitäisi.\nMutta vain -- kun pitää yksin olla. Pelkäisin minä ainakin.\n\nSussu vain naurahti sellaisille.\n\nYksin olla -- --!\n\nToisinaan teki hänen mielensä heille suoraan sanoa, ettei hän yksin\nole. Onhan hänellä kello -- ja -- --\n\nEi hän kuitenkaan koskaan sanonut. Eihän ne olisi muuta kuin\nnauraneet sille.\n\nMutta aina kylälle lähtiessään hän viimeiseksi ja kyliltä tultuaan\nensimmäiseksi hymyili kellolle. Ja joka ilta siitä pölyä pyyhkiessään\nhän tunsi samanlaista kuin ennen Mikille sydämenvahvistustippoja\nantaessaan. Ja kun hän lauantai-iltana oli kellon vetänyt, tuntui\nhänestä siltä kuin olisi saanut Mikin saunoitetuksi ja puhtaan paidan\nhänen päälleen pannuksi.\n\nJonakin sunnuntaina tuli Alvetun Kassu, se Mikki- ja Annavainajan\nvanhimman tyttären Leenan mies, juuri kun Sussu aikoi ruveta lukemaan\npäivän tekstiä virsikirjasta.\n\nSussu ällistyi.\n\nKassu ei ollut käynyt hänen aikanaan kuin kerran ennen hakemassa\njauhopussia, jonka Leena oli ensin käynyt pyytämässä.\n\nJotenkuten tuli hän Kassua istumaan käskeneeksi. Pani virsikirjan\nlaudakolle ja rupesi hommaamaan kahvia, kaiken aikaa mielessä\npelonsekainen kysymys: mitähän sillä on asiana.\n\nKahvin juotuaan Kassu sylkäisi ja honottamalla sanoi:\n\n-- Koska te aiotte pesänkirjoituksen pitää?\n\n-- Pesänkirjoituksen -- --? ällistyi Sussu.\n\n-- Niin. Me meinaamme ottaa omamme pois, honotti Kassu.\n\n-- Niin - nuan -- -- Kyllähän minä -- -- tuota -- --hätäili Sussu.\nKoskahan se pitäisi pitää?\n\n-- Mitäs siinä on muuta kuin pitää niin pian kuin vain suinkin sopii.\nJotta on kaikki vielä paikoillaan, sanoi Kassu.\n\n-- No -- kyllä mä koetan, myöntyi Sussu.\n\n-- Joo. Pitäkää vain niin pian kuin suinkin, honotti Kassu mahtavasti.\n\n-- Pitää tästä lähteä kanssa, sanoi vieras vielä ja lähti.\n\nSussu jäi holtittomana istumaan kädet helmassa ja katse lattiaan\nluotuna.\n\nHän muisti että sisar-Liisa käski katsoa eteensä, ettei aivan\npaljaille panna. Ja ymmärsi, että nyt ne aikovat sen tehdä. Aikovat\najaa hänet vaivaistalolle.\n\nJa ajavatkin.\n\nMinkä hän niille mahtaa! Tällainen yksinäinen akka-ihminen! Eihän\nhän ymmärrä mitään laeista eikä mistään. Eikä saa niiden päätä\nkääntymään. Tuollaisten kuin tuo Kassukin. Plösönaama -- --! Ei\nymmärrä edes päivää sanoa, kun tupaan tulee.\n\nJa sellaisten kanssa joutuu asioihin!\n\nOlisi nyt edes se tupa vielä itsellä. Mutta kun hän senkin myi --\nhulluparka! Ja kun sen Mikin piti ensin kuolla. Olisi se jäänyt, niin\nse olisi paremmin tullut toimeen noiden kanssa.\n\nSussu pyyhki silmiään sunnuntaiesiliinaan.\n\n\"Dikk dakk, dikk dakk, dikk dakk\", naskahteli ja rasahteli kello\nniinkuin ennenkin. Mutta nyt ei se saanut Sussun huomiota puoleensa\nvedetyksi. Sussu istui vain ja tuijotti lattiaan.\n\nYht'äkkiä hän kohotti päätään kuin olisi tehnyt odottamattoman\nhavainnon.\n\nSepä kamalaa on, jos tästä kerjuulle pitää lähteä tuollaisten tähden!\nMikä laki se on, joka niin määrää? Omansa pois, se sanoi. Vai niin,\nvai omansa pois. Mikä tässä Kassun omaa on? Mikä jo? Ei ole mies\npäivääkään työtä tässä tehnyt. Auttaa on saanut kaikella lailla,\nenemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tunkionpönkä -- -- Tekisi työtä ja\neläisi sitä mukaa, ettei tarvitsisi olla köyhyydessä. -- Vai omansa\npois! Eipä nyt vähät mitänä!\n\nJos minä myöskin otan omani pois! Mitäs sitten sanot. -- Kytöristipuu.\n\nVihoissaan mumisten Sussu haki vintiltä tummanruunin villahuivinsa ja\nvanhan toppatakkinsa.\n\nSitoi huivin päähänsä toisen huivin päälle. Katseli takkiaan\nepäillen, kehtaako sitä panna ylleen.\n\nNauravat, kun se on niin vanhanaikainen ja outo tämän ajan ihmisille.\n\n-- Mutta vilu ei naura, tuhahti hän sitten ja kuin uhalla puki sen\nylleen. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin naurakoot sitten\nminulle.\n\nEi hän nyt joutanut kellollekaan hymyilemään.\n\nOven vain lukitsi ja kättä viuhtoen läksi sisar Liisan luo.\n\nLiisa neuvoi menemään Harjurannan lautamiehen puheille. Se ymmärtää\nlait ja on paljon tekemisissä tällaisten asiain kanssa.\n\nMaanantai-aamuna Sussu meni Harjurantaan.\n\nJa kun hän sieltä palasi, hymyili hän taas kellolle.\n\nNiinkuin ystävälle, jonka oli jättänyt pelkoon ja epävarmuuteen,\nmutta jolle nyt voi sanoa, että kaikki on hyvin.\n\nLautamies oli kysellyt kaikkia. Kuinka paljon hän sai tuvastaan.\nJa oliko velkaa kellekään silloin. Ja kuinka kauan Mikki sairasti.\nJa kaikkia sellaisia. Ja kun hän oli kaikkiin vastannut, niin oli\nkysynyt, olisiko todistajia, jos tarvis tulisi. Niitä hänellä nyt\non jos kuinka pitkälti. \"Kyllä asia sitten saadaan järjestykseen\",\noli lautamies sanonut. Ja lupasi ensi lauantaina tulla pitämään\npesänkirjoitusta. Käski vain antaa tiedon Annavainajan lapsille ja\nhommata toisenkin vieraanmiehen. Joka nyt ei ollut mikään tuska eikä\ntyö.\n\nIllalla kellosta pölyä pyyhkiessä Sussusta taas tuntui siltä kuin\nhän antaisi Mikille sydämenvahvistustippoja. Ja kuin Mikki sanoisi:\n\"Kyllä sä oot Sussu hyvä mulle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuutokauppapäivän edellisenä iltana kelloa pyyhkiessään Sussu puheli\nsille:\n\n-- Kun me nyt vielä huomisen päivän jaksamme, sitten saamme olla\nrauhassa. Ei kukaan sitten enää pääse meidän asioihimme sekaantumaan.\n\nDikk dakk, vastasi kello.\n\nJa Sussu ajatteli taaskin kuinka hyvin hänen oli käynyt.\n\nKyllä se lautamies silloin pesäkirjoituksessa osasi asian järjestää!\nEi ikinä hän olisi itse niin ymmärtänyt! Kun se pani hänelle maksun\nsiitäkin, että hän Mikkiä niin kauan hoiti. Hyvän panikin, puoli\nkuudetta tuhatta. Ja sitten kaikesta muustakin. Niin että hän tulee\nnyt saamaan yli seitsemän tuhatta.\n\n-- Niinkuin parasten talojen tyttäret ennen, hymähti hän. Mutta se on\ntämä sota-aika sellaista, että kaikki nousee niin korkealle.\n\nKassu kyllä koetti jo lopulta murista vastaankin, mutta mitä se enää\nauttoi, kun kirjat kerran oli tehty ja vieraittenmiesten aikana oli\njokainen pannut nimensä alle.\n\n-- Hjoo hjoo!\n\nTuvan hän huutaa itselleen. Ja kelloa hän ei millään jätä. Hätäkö\nhänen nyt onkaan se huutaa.\n\nVaikka se tulisi samaan hintaan kuin uutena maksoi --!\n\nKolmekymmentäkaksi ja puoli markkaa --! Mitä tuo nyt sitten on!\n\nKolmekymmentäviisikin hän siitä maksaa ennenkuin antaa sen muille\nmennä.\n\nMutta mitäs sen niin korkealle tarvitsee mennä. Kun ei uutenakaan\nsitä maksanut. Ja nyt on kohta kymmenen vuotta tuossa käydä\nraksutellut.\n\n-- Raksutellut, toisti Sussu ääneen ja virren säveltä hyräillen teki\naskarettaan.\n\nTuvan sen jatkoksi rakennettuine lautavajoineen ja vajassa olevat\nhalot hän huusikin itselleen. Muuta ei hän tarvinnutkaan. Oman\npatansa, pannunsa ja vatinsa hän oli jo pesän kirjoituksessa\nerottanut pois. Mikin omat, samoin kuin kuokat, lapiot, kirveet,\ntahkon, vaatteet ja muut sai kuka kunkin sai. Taskukellon sai\nHaliston Juha. Jouti saadakin, Mikki-vainaan paras ystävä.\n\n-- Sitten myydään seinäkello, sanoi vasaramies, kun taskukello tuli\nmyydyksi. -- Mitä luvataan hyvästä kellosta? Ei ole mitään sota-ajan\nteollisuutta. Näyttää ajankin paremmin kuin aurinko.\n\n-- Taidetaan aurinkokin tarkistaa sen mukaan? virnailtiin yleisön\npuolelta.\n\n-- Joo. Kerran kuukaudessa. Muuten se jää jälkeen. Mitä luvataan\nsellaisesta kellosta?\n\nSussu odotti jännittyneenä, mitä ne lupaavat. Hän oli päättänyt olla\nviisas ja antaa toisten ensin luvata jotakin -- kymmenen, viistoista\n-- mitä he lupaavat, ja sitten hän vasta lisää vähän kerrallaan niin\nkauan, että toiset eivät enää lupaa enempää.\n\n-- No. Luvatkaa nyt jotakin, että päästään alkuun! yllytti vasaramies.\n\n-- Kaksisataa, huusi joku.\n\nSussulta pääsi heikko älähdys ja hän jäi suu auki katsomaan.\n\n-- Kaksisataa markkaa, alkoi vasaramies.\n\nKaksisataa. Kaksisataa ensimmäinen, kaksisataa. Lisätkää, lisätkää,\nhyvät ihmiset! Kaksisataa.\n\n-- Vielä kymmenen, huusi joku.\n\n-- Kaksisataa ja kymmenen markkaa. Kaksisataa kymm --\n\n-- Vielä viistoista.\n\n-- Vielä viistoista, hairahtui vasaramies, mutta huomasi samassa\nja jatkoi: \"Kaksisataa kaksikymmentä viisi markkaa, kaksisataa\nkaksikymmentä ja viisi markkaa ensimmäinen --\"\n\n-- Kymppi vielä.\n\nSillä tavalla mentiin niin kauas, että ehdittiin kolmeensataan\nkolmeenkymmeneen markkaan.\n\nSussu ei osannut ajatella mitään. Tyrmistyneenä vain kuunteli, kun\ntoiset nostivat kellon hintaa, ja tunsi, kuinka kello joka nousulla\nsiirtyi yhä kauemmaksi hänestä. Aluksi hän koetti uskotella, että\ntämä on vain leikkiä. Kiusoittelevat häntä kun ovat kuulleet, että\nhän aikoo huutaa kellon. Mutta kun vasaramies paukutti vasarallaan\npöytään ja kysyi: \"Kuka sai?\" ja joukosta vastattiin: \"Tuomas\nLuutasalo\", ymmärsi hän, että se ei ollut mitään leikkiä. Kello ei\nole enää hänen.\n\nOli kuin olisi jotakin reväisty irti hänestä. Niinkuin olisi nykäisty\nlauta pois jalkain alta ja hän alkaisi vajota jonnekin pohjattomaan\ntyhjyyteen.\n\nLoppu huutokauppaa meni Sussulta kuin puoli unessa. Ja huutokaupan\ntoimimiesten passaus, kahvin ja ruuan laitto pöytään ja muu jäi\nkokonaan Katrin Hilman huoleksi, mitä varten hänet oli tilaisuuteen\nhommattukin.\n\nVasta kun Luutasalon Tuomas, joka oli ollut tavarain esillevetäjänä\nja siis myöskin jäi syömään ja juomaan, alkoi irroittaa kelloa\nseinästä, havahtui Sussu ja rupesi toimekkaasti puuhaamaan ja\njärjestelemään. Hän oli juuri avonaiseen uunipenkkiin kumartuneena\njärjestelemässä siellä jotakin, kun kellon äänijousi yht'äkkiä\nsoinnahti. Sussu hätkähti niin, että oli lyödä päänsä penkin reunaan.\n\n-- Hoh, jos menin päälleni patapenkkiin, sanoi naurahtaen ja vilkaisi\npöytäänpäin.\n\nSiellä Tuomas juuri sovitteli kellon kotkankuvaa povitaskuunsa, ja\nkello makasi pöydällä.\n\nNiinkuin kuollut --\n\nSussu rupesi vinhasti hankaamaan pankoa rievulla ja torui itseään:\n\"Kun pitää tuolla tavalla noeta -- aivan tarpeettomasti.\"\n\nHankaamista kesti täsmälleen niin kauan, että miehet, ja Hilma heidän\nmukanaan, läksivät pois. Tuomas meni viimeisenä kello kainalossaan.\n\n-- No hyvästi nyt, sanoi Tuomas ovessa.\n\n-- Hyvästi, hyvästi, vastasi Sussu, lopetti hankaamisen ja meni\nikkunasta katsomaan, kun Tuomas vie kelloa.\n\n-- Paneekohan se sen kamarin seinään, ajatteli hän ja painautui niin\nlähelle ikkunaa, että nenä koski lasiin.\n\nHuitulan kartanon taakse Tuomas kelloineen katosi näkyvistä. Mutta\nSussu seisoi vielä pitkän aikaa ikkunassa ja katsoi pitkin kujaa.\n\nKun hän vihdoin kääntyi tupaan päin ja vilkaisi sinne, missä kello\noli ollut, irvisteli sieltä vastaan kellon alle paperoimatta jäänyt\nkappale törröttäväin sanomalehdensyrjäin ja hämähäkinverkkojen\nreunustamaa sammalrakoista hirsiseinää.\n\nSussu säpsähti ja kiiruhti ulos. Portailla hän pysähtyi ja\nhätääntyneen näköisenä katseli ympärilleen. Keksi vihdoin, että nyt\non kylmä ja haki lautavajasta sylin täyden Mikin laittamia halkoja,\nmeni tupaan ja teki iloisen pysty valkean takkaan.\n\nSen ääressä hän sitten istui ja hiilihanko kädessä tuijotti valkeaan.\nTaakseen, sinne päin, jossa kello oli ollut, hän ei kertaakaan\nkatsahtanut. Eikä lamppuun ottanut tulta. Hiilustan röydyttyä löi\nvain pellin kiinni, riisuutui ja meni sänkyyn.\n\nEi hänen nyt enää tarvitse kellosta pölyä pyyhkiä eikä -- -- --\n\nHän kääntyi seinään päin ja veti vällyt päänsä ylitse -- --\n\nSeuraavan yön Sussu oli Liisa-sisarensa luona. Sitä seuraavan\nmyöskin. Sitten alkoi hän kuljettaa sinne tavaroitaankin. --\nJa lopuksi hän myi koko tuvan ja asettui pysyväisesti asumaan\nLiisa-sisarensa luokse.\n\n-- On niin kolkkoa olla yksin, sanoi hän.\n\n\n\n\nVITJAMIEHENÄ.\n\n\nLeppäpuskan Mikki oli päässyt vitjamieheksi maanmittarille.\nJakokunnan miehet olivat antaneet maanmittarin haltuun vitjamiesten\nhankkimisen. Tämä oli toiseksi ottanut Kiviharjun Heikin, joka oli\nhänellä ennenkin ollut samassa työssä. Heikin tehtäväksi oli jäänyt\nhommata itselleen kaveri. Heikki oli puhunut asiasta Mikille. Mikki\noli ensin ollut vähän epäilevällä kannalla, mutta kun Riikakin sanoi:\n\"Mistä muualta luulet saavasi neljäkymmentä markkaa päivältä -- eikä\nainakaan työ hartioita riko\", oli Mikki suostunut.\n\nViikon päästä tuli töiden alkaa.\n\nLupauksestaan ja Heikin ja Riikan vakuutteluista huolimatta tunsi\nMikki hienoa levottomuutta sen johdosta. Hänestä tuntui kuin hän\nei olisi aivan kaikin puolin sellainen kuin vitjamiehen pitäisi\nolla. Heikillä oli pitkävartiset saappaat ja tehtaankankainen\npuku. Ja kaulassa punainen silkkihuivi. Hänellä, Mikillä, oli\nvain puolivillaiset Ylituvan vaari-vainajan huutokaupasta ostetut\nvaatteet, joita hän on pitänyt pyhäisin. Nyt ne tietysti täytyy\nottaa arkivaatteiksi. Riikakin sanoi: \"Ei se sovi seiniinkään, jotta\nherrain joukkoon menee ojanutkun riekaleissa.\" Ja niin hän ajattelee\nitsekin. Pieksut hänellä on ja hyvät pieksut onkin. Uudet ja\npaksusta nahasta. Mutta ne on vain pieksut. Sellaiset vanhanaikaiset\npaulapieksut, jotka oja- ja peltotöissä kylläkin ovat hyvät, mutta\nkäyttävätkö niitä vitjamiehet koskaan! -- Eikä suinkaan siellä sovi\n\"propeetaria\" poltella! Paperossithan ne ovat herrain tupakkaa.\nMutta hän on niidenkin käsittelemisessä niin nolo, että oli vähällä\npolttaa silmänsä, kun Heikki silloin antoi hänelle paperossin. Olisi\nedes letkuvarsinen piippu, sellainen, jollaisella Nevalan Matti\nryöhyyttää, kun pyhäisin on kotona kaupungintyöstä. Sellaista ei\nolekaan joka miehellä! Sellaisella sitä kyllä kehtaisi maanmittarin\njoukossakin polttaa. -- Mutta kun ei ole sitäkään. Tällainen\nkaripaltti vain...\n\nMitähän se Matti tahtoisi siitä piipusta?\n\nMikki ei saanut rauhaa, ennenkuin asianalkain läksi Matin mökille\nkysymään, tuleeko Matti ensi sunnuntaiksi kotiin. Saman tien hän\npoikkesi suutarillakin saappaittenteosta puhumaan. Mutta suutarilla\noli niin kiire, ettei sanonut millään pelillä ehtivänsä niin pian\ntehdä, vaikka Mikki sanoi maanmittarin joukkoon menevänsä.\n\nKotiin tullessaan Mikki poikkesi vielä kauppapuotiin. Osti puolen\naskia Armiroa ja samalla sivumennen kysyi katossa kiikkuvain\noululaisten saappaiden hintaa.\n\n-- Sata kahdeksankymmentä markkaa, -- sanoi puotimies ja haarukallaan\notti saappaat alas.\n\n-- Sata kahdeksankymmentä markkaa, eikä se ole paljon, -- sanoi\nvielä, läjäytti kämmenellään saapasvarsiin ja heitti saappaat Mikin\neteen. -- Ostakaa pois hyvät kengät!\n\n-- Tarvitsisi kyllä, kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin\nviikon perästä... mutta... -- paneskeli Mikki.\n\n-- Mitä mutta? -- tiukkasi puotimies.\n\n-- Ovat kalliinmoiset.\n\n-- Kalliit! Oho! Vai kalliit! Jos saatte jostakin halvemmalla\ntällaiset kengät, niin minä heti ostan ne teiltä, -- sanoi puotimies\nja meni puotiin tulleen Alakankurin isännän kanssa asioimaan.\n\n-- Aikooko Mikki ostaa oikein souvarin saappaat? -- kysyi isäntä\nMikiltä sill'aikaa kuin puotimies punnitsi hänelle neljänneksen\nkahvia ja puolenkiloa sokeria.\n\n-- Tarvitsisi ostaa... kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin\nviikon päästä, ja...?\n\n-- Sinullahan on hyvät pieksut jalassa, -- sanoi isäntä.\n\n-- O-on kyllä, mutta...\n\n-- No tuleeko kenkäkauppaa? -- kysyi puotimies jälleen Mikin luo\ntullen, kun isäntä meni pois. -- Ostakaa pois silloin, kun saatte\nhyvät kengät, ja huokealla!\n\n-- Jopa minä en taida nyt ostaa, -- kielteli Mikki, ja hetkisen vielä\nmyymäpöytään nojailtuaan ja yhtä ja toista kyseltyään lähti pois.\n\nSatakahdeksankymmentä markkaa... Kengistä...\n\nMikki pudisti päätään ja katsoi pieksuihinsa. Ne eivät olleet tulleet\nmaksamaan täyteen kuuttakaankymmentä markkaa. -- Kun olisi edes\nvoinut ne heti maksaa. Vaikkapa osan. Mutta kun aivan velaksi olisi\npitänyt ottaa...\n\nMikin päätä puistatti uudelleen, ja katse suuntautui tiehen.\n\nMutta -- saakuri sittenkin!\n\nMikki kouraisi tukkaansa ja melkein seisahtui.\n\nOlisipa niin tuhannen tavalla mukavaa kävellä pitkävartisissa\nsaappaissa!\n\nMikin kääntyivät jalkaterät ulospäin ja askel kehittyi tavallista\nreippaammaksi.\n\nPitkävartiset saappaat jalassa... ja letkuvarsipiippu hampaissa!\n\nJo kohosi Mikin pääkin, alahuuli ulkoni ja ylähuuli painui tiukasti\nsitä vastaan, niinkuin tavallisesti tekee Nevalan Matin, kun hän\nkylän raitilla kävelee ja letkuvarsipiippua polttaa.\n\nPeru olkoon! Silloin sitä vähän näyttäisi vitjamieheltä!\n\nJa hengessään Mikki päätti, että ensi sunnuntaina hän menee Nevalaan,\nMatin kanssa piippukauppoja tekemään -- Mutta ne saappaat --\n\nSata kahdeksankymmentä markkaa --\n\nMikin ryhti painui jälleen alempana kulkevaksi ojamiehen ryhdiksi.\n\nHeikillä oli hattukin vähän erikoisempi. Musta ja kova. Niinkuin\npata. Reunat sivuilta ylös käiverretyt, mutta edestä ja takaa melkein\nsuorat. Hattuhan hänelläkin kyllä on, mutta vain sellainen -- ruskea\ntai mitä väriä hän lienee, ja sen reunatkin ovat -- -- mutta -- --\n\nMikki pysähtyi kuin hyvän ajatuksen löytänyt, ja kohotti kättään\nottaakseen siihen hatun ja katsoakseen, eikö sen reunoja mitenkään\nsaisi siihen tyyliin kuin Heikin hatun reunat olivat. Käden kohotessa\nkohosi katsekin, ja silloin hän huomasi aivan lähellä vastaan tulevan\nhevosen. Näkyi olevan Alakankurin renki lantakuormalla.\n\n-- Sontaa pitää ajaa, sanoi Mikki kohdalle tultuaan.\n\n-- Sontaa pitää ajaa, vastasi renki. Hattua päästään ottamatta Mikki\nohi päästyään päätti, että vaikka ei siitä sellaista saakaan kuin\nHeikillä on, niin saa siitä kuitenkin sellaisen, että se hänelle\nkelpaa. Eihän sen aivan samanlainen tarvitse ollakaan. Kun vain ne\nkengät -- --\n\nMikin katse suuntautui jälleen alas pieksuihin\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeppäpuskan mökki oli muiden mökkien joukossa kivisellä mäellä\nkylän laidassa. Riikan, Mikin vaimon, isä sen oli rakentanut, ja\nhäneltä oli Riika sen perinyt, -- sen ja lehmän, -- jo ennenkuin\nmenikään yhteen Mikin kanssa. Tästä johtui, että Riika tunsi olevansa\nläheisemmässä suhteissa mökkiin kuin Mikki, joka ei ollut sitä\nperinyt, vaan oli tullut siihen hänen kanssaan avioliitossa elämään\nja siinä kuolemaankin, jos niin on Herran tahto, kuten Riika sillä\ntuulella ja sellaisessa seurassa ollessaan sanoi. Tosin hän ei\nmillään tavoin olisi tahtonut niinkuin syrjäyttää Mikkiä. Mutta hän\npiti, että tuvan vaaliminen ja siitä huolehtiminen on Riikan asia\nparemmin kuin Mikin, joka ei sitä ole perinyt eikä siinä syntynyt ja\nkasvanut niinkuin hän.\n\nYhdessä suhteessa mökki ei oikein Riikaa tyydyttänyt. Siinä ei ollut\nkamaria, muuta kuin eräänlainen uuniton putka, jossa ei kunnollisesti\nkääntymäänkään päässyt. Kun siis vieraita tuli, ei ollut mitään,\nmihin ne olisi vienyt.\n\nOikea kamari ja siellä kaakeliuuni, siitä oli Riika aina unelmoinut.\nUnelma oli kuitenkin tähän saakka jäänyt toteutumatta. Ja Riika oli\njo alkanut alistua siihen uskoon, että se ei toteudukaan. Ojamiehen\npalkoilla ei sellaisia laiteta. Saa jo kylliksensä kitua, kun saa\nhoidetuksi lehmän ja joukkonsa pitää edes jonkinlaisessa ruuassa ja\nvaatteessa.\n\nMutta nyt, kun Mikki pääsee oikeille palkoille, päätti Riika tehdä\nsiitä toden. Porstuan ja kamarin välinen seinä poistetaan ja niistä\nyhteensä tehdään kamari. Tuvan eteen laitetaan laudoista porstua\nniinkuin Nikkari Antinkin tuvan edessä on. Ja muukin kitu nyt ajetaan\npois. Lapsille laitetaan oikeat vaatteet, ja Sandra otetaan pois\nNikolasta piiattamasta. Aletaan elää niinkuin talolliset.\n\nRiika ei ollut vielä ennen puhunut Mikille mitään näistä asioista.\nMutta kun Mikki nyt tuli kotiin, otti hän heti ne puheeksi. Mikillä\nei ollut siihen mitään vastaansanomista. Laitetaan vain sillä\ntavalla. Sitten otti Mikki puheeksi kenkäasiansa, ja sanoi että\nKemppusella olisi hyviä saappaita.\n\n-- No osta -- sanoi Riika. -- Ei se kuitenkaan mihinkään sovi, että\nsinä ojapieksuissa maanmittarin joukkoon menet. Herrain joukkoon!\n\n-- Ne maksaa sata kahdeksankymmentä markkaa, sanoi Mikki arasti.\n\n-- No, mitä tuo nyt sitten on, nauroi Riika leveästi. Viikossa sinä\nne maksat. Eikä koko viikon palkka menekään. Jääkin vielä -- mitä\njääkään.\n\nMikki jäi suu auki ihmettelemään Riikan laskutaitoa.\n\nHiljalleen jäytävästä hienosta levottomuudesta Mikki ei kuitenkaan\nvoinut vapautua. Kun se päivä valkeni, jolloin työhön oli mentävä,\nnousi se siihen määrään, että ihan vapisutti. Syöminenkään ei\ntullut mihinkään toteen. Ja vielä aivan lähtöhetkinä oli epävarmaa,\nminkälainen eväslaukku siellä pitäisi olla. Tuohikonttia Riika piti\naivan mahdottomana. Nauraisivat sille toiset! Selässä kannettavasta\nnahkalaukusta Riikakaan ei ollut varma. Varovaisuuden vuoksi he\nkuitenkin päättivät, ettei Mikki nyt tällä kertaa ota minkäänlaista\nlaukkua, ennenkuin näkee, minkälaisia toisilla on. Jos niillä on\nkaikilla sellaiset amerikkalaiset \"setselit\", niin laitetaan sitten\nsellainen. Ja niin Mikki otti vain taskuun kappaleen leipää ja\nviipaleen Amerikan-silavaa, viritti letkuvarsipiippunsa, loi vielä\nujosti hymyilevän katseen uusiin saappaisiinsa ja lähti. Porstuassa\nhän vielä otti ja oikein kädestään katsoi hattuaan, jonka reunat oli\nsivuilta käiverretty niin kuin Heikinkin hattu ja langalla pistetty\nkiinni, että pysyvät siinä tyylissä.\n\nRiika katsoi ikkunasta Mikin menoa ja ajatteli: -- Kyllä Mikki\nnyt vain maanmittarin joukkoon kelpaa. Tuskin vain on monellakaan\nmiehellä tuollaisia saappaita. -- Lapsille, jotka siinä ympärillä\npyörivät ja hameista nykien kyselivät, minne isä menee, hän sanoi:\n\n-- Isä meni nyt, lapsikullat, maanmittarin joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyö aloitettiin jakokunnan ulkopalstalla, jonne oli matkaa\nkuudenkymmenen kilometrin tienoille. Sellaista matkaa ei\njoutavanpäiten kehtaa kulkea, ja niin siellä oltiinkin yhtä kyytiä\nniin kauan kuin työ kesti. Vasta seuraavan viikon lauantai-iltana\nMikkikin tuli kotiin.\n\nSamana päivänä oli maksettu ensimmäinen tili. Eikä Mikki muistanut\nkoskaan saaneensa niin paljon rahaa niin lyhyessä ajassa kokoon.\nMatkalla hän oli ostanut koko askin \"Armiroita\" ja kotiin päästyään\npiirsi kynnellään askin reunapaperin halki, kopautti sormellaan askin\nkanteen ja sanoi:\n\n-- Pannaans miehet tupakaksi.\n\nSen kaiken hän oli oppinut maanmittarilta.\n\nKahdella sormella paperossia hoidellen ja silmiin tuppaavaa savua\npois puhallellen hän alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.\n\nSenkin hän oli oppinut maanmittarilta. Lapset seisoivat ujoina sormi\nsuussa, ja tulokahvia keittävä Riika ihaili Mikissä tapahtunutta\nmuutosta. Kun on kuin puoli herra!\n\n-- Oikein nyt kannattaisi juoda vehnäkahvit, -- sanoi Riika hymyillen.\n\n-- Se mallaa, -- sanoi Mikki, taas maanmittarilta opittuun tapaan,\notti kukkaron taskustaan ja silmiään siristäen ja paperossin savun\nohi kukkaroon tähdäten kaivoi sieltä viisimarkkasen, jonka antoi\nHeikulle.\n\n-- Tuo koko rahalla, -- sanoi, kun Heikku kysyen katsoi.\n\nRaha kourassa vilahti Heikku ulos.\n\n-- Älä vain pudota rahaa, -- huusi Riika.\n\n-- Annetaan uusi, jos putoaa, -- sanoi Mikki, puhalsi tuhan pois\npaperossin päästä ja jatkoi kävelemistään.\n\nKun kahvi oli juotu, läksi Riika itse ostoksille. Tuli takaisin\navopäin, toisessa kädessään suurta nyyttiä kantaen ja toisessa\nkainalossa iso paperiin kääritty möttö.\n\n-- Hohhoh, kun oikein tuli hiki noiden kanssa.\n\nHuoahtaen laski Riika taakkansa pöydälle.\n\n-- Mitä sinä olet oikein tuonutkaan! -- naurahti Mikki ja tuli\nlähemmä. Mikku ja Mantu kiipesivät pöydän taakse penkille, ja Heikku\nasettui pöydän päähän seisomaan.\n\n-- No onhan siinä nyt jo vähän aluksi, -- sanoi\n\nRiika ja alkoi kirvoittaa nyyttiä auki. -- Tuossa on riisiryyniä,\ntuossa mannaryyniä, tuossa rusinoita, tuossa herneitä, tuossa neljä\nkiloa sianlihaa, ja tuossa -- mitäs siinä olikaan? -- Riika avasi\npussin. -- Siinä on ne perunajauhot. Ja tuoss' on tuo teille. --\nRiika työnsi suuren karamellitötterön lapsille. -- Jakakaa ne tasan\n-- tai -- antakaa minä jaan.\n\n-- Mitäs tuossa on? kysyi Mikki muuatta möttöä osoittaen.\n\n-- Vehnäjauhoja. Kahvia ja sokeria minä myöskin ostin, mutta ne\ntäytyi jättää osuuskauppaan, kun en jaksanut kaikkia kantaa, toimesi\nRiika, karisti pölyt ja rikat pois nyyttinä olleesta huivistaan ja\nsitoi sen päähänsä.\n\n-- Osuuskaupassako sinä oletkin ollut? kysyi Mikki.\n\n-- Osuuskaupassa. Se Kemppunen on sellainen kitupiikki, ettei\nsinne kehtaa mennä. Punnitsee sormensakin joka kerta ja ottaa\nmaksun paperistakin. -- Riika liikkui niin että hame heilahteli.\n-- Sinä saat mennäkin hakemaan ne kahvit ja sokerit. Mun täytyy\nruveta ryynipuuroa keittämään. Ja sinä, Heikku, ota hinkki ja mene\nAlakankurista hakemaan lisää maitoa. Tuoss'on raha. Ja kysy samalla,\nsaisiko hakea pari kolme kiloa voita huomenna, huusi vielä Heikun\njälkeen. -- Laittaa tässä täytyy, lisäsi hän ja meni hakemaan puita.\n\n-- Mitä varten sinä osuuskaupasta? Jos Kemppunen suuttuu -- kun ne\nsaappaatkin, alkoi Mikki kun Riika tuli tupaan. Olisikohan sitä rahaa\nvielä niin paljon, että ne saappaat saisi maksetuksi?\n\n-- Ei niitä tästä litviikistä makseta, -- sanoi Riika ja kolautti\npuut lattialle. -- Suuttukoon Kemppunen, jos tahtoo, mutta kyllä saa\nhetken odottaa. Käski kiskoa sellaisen hinnan. Muualta olisi saanut\npaljoa halvemmalla.\n\nRiika otti pannun pankolta ja voimakkaalla puhalluksella puhdisti sen\npölystä.\n\n-- Käy nyt vain hakemassa se kahvipussi ja se sokeri sieltä\nosuuskaupasta, ennenkuin ovet pannaan kiinni. Ja tuo samalla\nvehnästä. Heikun hakemat näkyvät jo olevan kaikki. Tuossa on kukkaro.\nMikki liikkui lähtöä tehdäkseen.\n\n-- Kuinka paljon niitä vehnäsiä tuodaan? -- kysyi hän.\n\n-- No tuo heitä nyt edes viidellä markalla. On huomenna pyhäkin, ja\nkylläpä ne luistavan näkyvät.\n\nMikki läksi kauppaan ja Riika jäi puuronkeittopuuhiin.\n\nHuomisin tuli Sandrakin kotiin, ja päivästä tuli sellainen\nkuin Riikan mielestä sunnuntain piti ollakin. Juotiin moneen\nkertaan vehnäskahvit ja syötiin käristettyä silavaa sekä vehnä-\nja perunajauhoilla vahvistettua riisiryynipuuroa voisilmän ja\nkuorimattoman maidon höystämänä.\n\nIllan lähestyessä Sandra itki ja sanoi, ettei hän enää mene Nikolaan.\nKun pitää joka aamu nousta niin varhain lehmiä viemään ja kun pitää\nsyödä silakkaa ja piimää. Eikä kahviakaan saa muuta kuin yhden kerran\npäivässä.\n\n-- Ei sun tarvitsekaan mennä, -- sanoi Riika siihen. -- Syökööt itse\nsilakkansa ja piimänsä, muutamat... täinnylkijät! Toisen lasta sillä\ntavalla!\n\nSiitä riitti pitemmällekin puhetta, ja se päättyi siihen, että Riika\njo samana iltana haki Sandran vaatteet ja muut Nikolasta pois. Ja\nMikkikin sanoi:\n\n-- Ole vain kotona, lapsi-parka. Kyllä minä tienaan.\n\nSyyssateiden tultua maanmittarin työt pysäytettiin sille vuodelle.\n\nLeppäpuskan Riika suuttui siitä. Kun juuri talven tullessa\nlopettavat! Hänkin oli aikonut laittaa Heikulle, Mikulle ja Mantulle\nuudet vaatteet talveksi. Aikoi hän kyllä jo kesäksikin ne laittaa,\nmutta sitten hän oli ajatellut, että kyllä sitä kesällä aina menee,\nkun on edes jotakin päälle panna. Parempi kun laittaa talveksi.\nMutta... se on köyhän elämä sellaista, että kun makuun pääsee, niin\nsilloin siepataan huulilta pois.\n\nNiin jutteli Riika jonakin heikkona hetkenään naapurimökkien akoille,\nkun nämä heillä istuskelivat. Mikki ei puhunut mitään. Katseli vain\nulos sumuiseen syysilmaan.\n\nMikille tuppasi aika käymään pitkäksi. Oli hänelle kyllä työtäkin\ntarjottu. Alakankurin isäntäkin tuli tarjoamaan ojanluontia heti\nseuraavana päivänä, kun hän maanmittarin töistä pääsi. Sanoi, että\nolisi kyllä muitakin saatavissa, mutta kun Mikki on aina ennenkin\nollut hänellä ojamiehenä ja kun aina on kaikista hyvin sovittu, niin\nhän nytkin ottaisi Mikin mieluummin kuin muita. Eikä Mikki olisi\nvälittänyt. Hän olisi kyllä mennyt ojalle. Mutta Riika sanoi, ettei\nMikki jouda. Pitää ruveta tupaa korjaamaan. Ja isännän pois mentyä\nhän puhisi:\n\n-- Vai ojalle tässä pitäisi! Ottakoon sellaisia, jotka eivät muualle\nkelpaa.\n\nKyllähän Mikinkin mielestä niinkin oli, mutta oli se vähän toisinkin.\nElää kuitenkin pitää.\n\nTuvan korjaamisen Riika toi esteeksi silloinkin, kun Kemppusen\nporvari tarjosi Mikille työtä uuden makasiininsa perustuksen\nkaivamisessa. Ja kun Kemppunen muistutti saappaiden hinnasta ja käski\nedes sen edestä tulla työhön, suuttui Riika niin, että kauppiaan pois\nmentyä sanoi, että sitä saappaiden hintaa ei makseta ikinä.\n\n-- Saappaat on pidetty, ota sian suolista maksu, -- sanoi vielä ja\nnauroi kovaäänisesti.\n\nMikin mielestä se ei ollut aivan oikein. Kun jotakin ostaa, niin\nkyllä se maksaakin pitäisi.\n\n-- Maksa! Jos sull' on millä maksat, -- kivahti Riika.\n\nMikki ei osannut siihen sanoa mitään. Eikä hän uskaltanut kysyä\nmyöskään, mitä korjaamista siinä mökissä nyt niin on, ettei töihin\njouda. Multapenkitkin pantiin viime syksynä uudet, ja ovia ja\nikkunoitakin korjattiin. Kuistin ja kamarin laittamisestahan se Riika\nkyllä on puhetta pitänyt, mutta eihän niistäkään nyt mitään tule...\nkun ei ole lautoja, ei mitään.\n\nKun tuli tiedoksi, että Leppäpuskan Mikki ei jouda enää töihin,\nhymyilivät ihmiset. Toiset ivallisesti, toiset surumielisesti. Ja\npojanviikarit matkivat Mikkiä, joka ihmisten joukkoon sattuessaan\naina alkoi puhua: \"Kun minä olin vitjamiehenä maanmittarin joukossa.\"\n\nRiika kyllä huomasi kaikki, mutta vakuutti itselleen, ettei hän\nniistä mitään välitä. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin\nnaurakoot sille.\n\nMutta kun jouluun tullessa asiat menivät siihen, että lehmä\ntäytyi myydä, silloin Riikakin murtui. Se oli sen lehmän vasikan\nvasikka, jonka hän oli isävainajaltaan perinyt, ja hän oli itse\nsen kasvattanut. Se kuului siis isänperintöön sekin. Ja Riikasta\ntuntuikin kuin isävainaja katsoisi jostakin, pudistaisi päätään ja\nsanoisi:\n\n-- Riika! Mitäs sinä nyt olet tehnyt! Ja kun Alakankurin isäntä\naaton edellispäivänä vei lehmän, katsoi Riika navetan ovelta\nheidän menoaan. Kujaan kääntyessään lehmä käänsi päätään ja katsoi\nnavettaan, pihaan ja Riikaan kuin hyvästiä sanoen. Riika huomasi sen,\nperäytyi tyhjään navettaan ja purskahti itkemään.\n\nMikki oli mennyt Tarkin Juhan luona käymään. Mutta unohtuikin siellä\npidemmälle istumaan ja juttelemaan siitä, miten hän oli vitjamiehenä\nmaanmittarin joukossa.\n\n\n\n\nOJAURAKKA.\n\n\nNäin kertomuksissa pannaan ihmisten nimiksi useinkin mitä sattuu.\nHegesippuksia, Tipurtiuksia ja muita. Eikä se mikään solvaus olekaan\nsilloin, kun on kysymys tavallisista tusinaihmisistä. Heihinhän\nnähden on samantekevää, sanoi heitä Istaksi tai Simunaksi. Mutta kun\non kysymys persoonallisuuksista, niin silloin sellainen on väärin. Se\non loukkaus persoonallisuutta kohtaan.\n\nTällä kertaa on kysymys persoonallisuudesta.\n\nJa sen vuoksi saa hänen nimensä olla Juha.\n\nJonakin kauniina kesäkuun sunnuntaiaamupäivänä istui Juha pienen\ntupansa ainoan ikkunan luona penkillä. Avojaloin ja paitahihasillaan,\nkyynärpäät polviin ja posket kämmenien sisään painautuneina,\nverkkaisin ilmein katsellen lattiaan ja imeskellen piippuaan.\n\nArkista myöhäisempi sunnuntaiaamiainen oli juuri syöty. Iitan\nKallelta eilen ostettua tuoretta silakkaa, perunaa ja Mäkitalosta\nhaettua separaattorimaitoa. Vatsa on täysi ja ikkunasta paistava\naurinko lämmittää suloisesti eilen illalla saunassa puhtaaksi pestyä\nja puhtaan paidan peittämää selkää. Koko olemuksessa tuntuu täysi,\neheä ja raukaiseva sunnuntaitunnelma. -- Tuli vielä se Maatulan\nojaurakkakin eilen kaikki. Sellaista litsusavikkoa, että ihan sai\nruumiinsa puuduksiin nytkiä ja tömpätä, jos vähänkin aikoi valmista\nsaada. Eilenkin illalla repi ja särki joka paikkaa niin, että\noli ihan pääsemättömissä. Ja koko ruumis oli niinkuin puupölkky.\nMutta kun saunassa oikein otti löylyä ja kylpi ja hautoi, niin ei\nollut enää pahaa paikkaa. Raukaisee vain ja vähän noin niinkuin\nkivisteleekin. Mutta se tulee vain siitä kun näin rauhassa istuu.\n\nNyt ei hänellä ole mitään tietoa uusista töistä. Nuppalan isäntä\nkyllä puhui ojanluonnista kerran. Ja Hauskolainen myös. Mutta tiedä\n-- -- Molemmat vähän sellaisia isäntiä, ettei -- paljoisin perustele\nheidän töistään.\n\nPitkään haukotellen ja käsiään oikoen Juha nousi, asetti piippunsa\nikkunalaudalle ja parilla askelella siirtyi sängyn luo ja paneutui\npitkälleen.\n\n-- Se oli hyvä sauna taas eilen illalla, sanoi hän sängystä Annalle.\n\n-- Ainahan Mäkitalossa sauna kunnollisesti lämmitetään, vastasi tämä\npöytää pyyhkiessään. -- Ei siellä niin tehdä kuin Maatulassa -- missä\nsen verran vain kiuasta höräytetään, että katkua tulee.\n\n-- Mun oli ruumiini illalla niinkuin olisin hyvin pahasti tapellut.\nEi tervettä paikkaa! Ja nyt ei mun oo enää mikään!\n\n-- Sauna on köyhän apteekki.\n\n-- Niin sitä sanotaan. Ja kyllä se kans niin onkin, vakuutti Juha.\n\nJuha makasi selällään ja katsoi savun mustentamaan kattoon.\n\n-- Mitäs se sanoitkaan noiden silakkain maksaneen kilo? kysyi hän\nvähän ajan kuluttua.\n\n-- Ne oli hyviä silakoita. Söin niitä oikein hulluuden päähän, sanoi\nhän jälleen, kun sai kuulla hinnan. Ja jäi katsomaan savustuneeseen\nkattoon ja kuuntelemaan pihalta seinän takaa vaimennetusti kuuluvaa\nlasten hälinää.\n\nKauan ei hän kuitenkaan ehtinyt siinä loikoilla, kun tupaan tuli\nAskisalon isäntä ja häveliäästi jonnekin epämääräisyyteen katsoen ja\npuolittain kuiskaamalla sanoi hyvän päivän.\n\nAnna otti jostakin uunin puolelta rievun, jolla pyyhki penkin. Sitten\nhän käski isännän tulla istumaan.\n\n-- Tuo meidän mies ei ole vielä päässyt pukeisiinkaan ja isäntä on jo\nkylille ehtinyt, puheli hän.\n\n-- Tuli siitä lähdettyä, kun ei näin pyhäisin ole mitään\ntyöhommiakaan, puheli isäntä istuutuessaan.\n\nJuhakin nousi sängyn reunalle istumaan. Puhelu ohjautui ilmoihin,\nolleisiin ja mahdollisesti tuleviin, sekä vuodentulon toiveisiin.\nPuittenlehden kasvamisen ja tuomen kukinnan mukaan pitäisi viljan\nsaada keskeytymättä valmistua ja aikaisin kypsyä. Kuinkahan\nsitten käynee. Siitä johduttiin muistelemaan viime talven säitä\nja niiden mukaisesti arvailemaan lähiaikojen ilmoja. Ja kun se\npuoli tuli käsitellyksi, siirryttiin muistelemaan ennen olleita\ntämän tapaisia kevätkesiä ja niinä vuosina saatuja vuodentuloja.\nSiitä johtui mieliin kuinka sen ja sen entisen isännän oli tapana\nsanoa, että kun silloin ja silloin on sellainen ja sellainen sää\ntai työt tehdään niin ja niin, niin saadaan sellaiset ja sellaiset\ntulokset. -- Aukkojen täytteeksi käsiteltiin aina muitakin asioita,\nsairauksia, kuolemantapauksia, Amerikan prisitäntin vaalia,\ntapaturmia, talonkauppoja. Amerikasta tulleita rikkauksineen ja\nhattupäisyyksineen, kylässä sattuneita perhekahakoita, pyrstötähtiä\nja muita taivaanilmiöitä, karviaismarjahometta, silakkain hintaa ja\nmonta muuta samantapaista asiaa.\n\nKunnes isäntä vihdoin erään pitemmäksi venyvän aukon kohdalla kysyi\nJuhalta:\n\n-- Onkos sulla nyt kuinka kiirettä tätä nykyä?\n\nJuha painoi suunsa arvokkaisiin kureisiin ja katsoi harkiten lattiaan\nennenkuin vastasi:\n\n-- Noo -- -- Ei suinkaan mulla nyt mitään niin erikoista ole. Sain\neilen sen Maatulaisenkin ojan kaikki.\n\n-- Meinasin vain, että olisitko tullut meille luomaan kesannon-ojia.\nAjattelin? kyllä keväällä, että ei niitä nyt luodakaan, mutta niinpä\nse näyttää kovin puolitekoiselta, että ei niitä kehtaa luomatta\njättää, sanoi isäntä.\n\n-- Hmm -- pani Juha myöntävästi. Nuppalainen tässä kyllä on käynyt\nojanluontia tarjoamassa ja puhui se Haukolainenkin kerran tuolla\ntiellä. Mutta en mä mitään luvannut kummallekaan. Jotta sen puolesta\nkyllä -- -- Missäs teidän kesanto nyt olikaan?\n\nIsäntä ilmoitti. Ja Juha kyllä tiesi paikan. Olihan hän siellä jo\nmonta kertaa ollut ojaa kaivamassa ja kuokkimassa ja aina väliin\nmuissakin töissä. Ei ole niin maailman pitkät ajat siitäkään, kun hän\navasi juuri nämä samat ojat.\n\nHän venytti alahuulen ylähuulen päälle ja katsoi harkitsevin ilmein\nlattiaan. Laskeutui sängyltä alas ja otti piippunsa ikkunalaudalta.\nSen viritetyksi saatuaan hän sanoi savun seasta:\n\n-- Niin no -- -- Miksei mun tulla sovi.\n\n-- Sopii vaikka jo huomenna tulla mun puolestani, huomautti isäntä.\n\n-- Mä tulen huomenna, päätti Juha.\n\n-- Ja siellä sopii sitten jatkaa sen uudismaan ojainluontia, vaikka\nheinäaikaan, ja vaikka leikkuuaikaankin asti, lisäsi isäntä vielä ja\nnousi poislähtöä varten.\n\nOvella mennessään hän sanoi:\n\n-- Maksusta en mä osaa nyt tässä mitään sanoa; mutta voidaanhan siitä\nsopia sitten kun olet jonkin aikaa ollut, jotta näet mitä pitäisi\nsyleltä saada.\n\n-- Kylläpähän niistä aina sovitaan, sanoi Juha. Isäntä sitä tuskin\nkuitenkaan kuuli enää, sillä hän meni jo porstuassa.\n\nJuha ei ollut niitä miehiä, jotka lupaavat huomenna tulla,\nmutta viikon tai parin päästä vasta tulevat. Hän tuli huomenna.\nTäsmällisin, harkituin askelin ja täsmällisin, harkituin ilmein,\nhuulet yhteen puristettuina. Kädessä oli vyyhdelle kääritty ojanuora\nja olalla puupesäinen ojalapio, jonka varsi oli kiiltäväksi\nhankautunut ja terärauta kulunut ohueksi ja lyhyeksikin jo.\nNahkainen, huolellisesti paikattu, suola- ja muista pilkuista puhdas\neväslaukku kiikkui vasemmalla kyljellä, oikeaa olkaa painavan, selän\nja rinnan yli viistoon kulkevan hihnan varassa. Hihnan solki, samoin\nkuin kansikielekkeen hihnain soljetkin, oli pantu tarkasti kiinni\nja pää pistetty lenkkiin. Hätäilyn tai huolimattomuuden merkkiä ei\nnäkynyt missään.\n\nPerille päästyään hän etsi ladon seinusteelta puuliuskan, veisteli\nsiitä litteähkön vaarnan ja pisti sen pohjoispuoliseen seinään hirren\nhalkeamaan. Niin korkealle, että kun asetti laukkunsa hihnasta sille\nkiikkumaan niin eivät madot ja muut matavaiset laukkuun pääse. Eikä\nmyöskään aurinko voita velliksi sulata. Sitten hän katkaisi aidasta\nkaksi seipään latvaa ja ladon porraspenkillä auringon paisteessa\nistuen veisteli niistä ojanuoran kepit ja kiinnitti ne nuoran päissä\nvalmiina oleviin juokseviin silmukkoihin. Vielä oli tehtävä ojan\nleveyden mittapuu ja sitä varten katkaistava aidasta kolmaskin\nseiväs, mitään muuta sopivaa kalikkaa kun ei näkynyt. Kaikki olikin\nsitä myöten valmista. Hetkisen kuitenkin hän vieläkin istui ja\nsilmäili uutta työmaataan ja huokaisi sitten raskaasti, niinkuin\nhuokaisee ajatteleva mies, joka ruumiissaankin tuntee mitä työ on ja\nmitä on omalla työllään elättää kuusihenkinen perhe.\n\n-- Hjuu, juu, sanoi hän vielä itsekseen, huokaisemalla senkin, nousi\nja kokosi työvälineensä ja lähti menemään pitkin ojan reunaa sen\nlaskuojan puoleiseen päähän, jännitti nuoransa pientareeseen ja alkoi\nluoda ojaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuha tunsi, että työ ei ole mitään herkkua. Ja tiesi, että jos työ\nherkkua olisi, niin herrat olisivat jo aikoja sitten sen tehneet. Ei\nsitä hänen kaltaisilleen olisi silloin jätetty. Herrat sen olisivat\nvieneet niinkuin ne ovat vieneet kaikki muutkin hyvät ja hauskat.\nVehnäskahvit, makeat ruuat, kauniit vaatteet, komeat asumukset ja\nkaikki. Se työnilokin ja maahenki, josta niissä sanomalehdissä nyt on\nniin kovasti ruvettu kirjoittamaan ja josta se Yläkavun herraspoika\neilen illalla koululla saarnata mäikötti niinkuin pappi, mitä lie\nsekin? Taitaa sekin olla vain herroille kuuluvaa, ja sellaisille,\njoiden ei tarvitse tehdä työtä? Hän ainakaan ei muista saaneensa\nkoskaan mitään sellaista havaita. Ja liekö kukaan muukaan? Tehneekö\ntuota ilokseen työtä kukaan, jonka siitä elää pitää?\n\nSen hänkin on kyllä tullut huomaamaan, että toiselle isännälle on\npaljon helpompi tehdä työtä kuin toiselle. Niinkuin tälle Askisalon\nisännällekin. Joka vie kaikki perille, minkä kerran alkaa. Kun taas\ntuolla Haukolaisella on kaikki rempallaan ja puolitekoista, ja kun\nsille joutuu työtä tekemään, niin ovat päivät niinkuin vesikopissa\nolisi. Vaikka se palkan maksaa aina sen minkä joku toinenkin. Mutta\nsittenkin se vain on sellaista, että kun vain muualta työtä saa, niin\nsen työhön hän ei mene. -- Eihän ne kaikki sellaisesta välitä. Tämän\naikaiset nuoret miehet varsinkaan. Raha kuin raha, sanovat. Yhtä\nväkevää se on, sai sen keneltä tahansa. Niinkuin onkin, kyllä hän\nsen myöntää. Ja eihän se työmiehelle oikeastaan mitään kuulu kuinka\nisäntä asiansa hoitaa. Kun vain palkan maksaa puheen mukaisesti.\nMutta sittenkin hän vain Askisalon isännälle ja Mäkitalolle kaikkein\nmieluimmin työtä tekee. Ja vain silloin menee muualle, kun ei heillä\nole työtä.\n\nJa sitten se ojan sileys ja suoruus myöskin. Ymmärtäähän hän sen,\nettä enemmän sitä valmista saisi ja paremmille palkoille pääsisi,\njos huolimattomasti loisi. Ja talvihan sen ojan puree, ettei\nsiitä seuraavana kesänä enää kukaan mitään ymmärrä, onko se ollut\nroppoisesti vai siististi luotu. Mutta niinpä se silmä on tullut\nsellaiseksi, että se vaatii suorat ja sileät reunat ojaan. Samoin\nkuin halkopinoonkin. Ja kun sen niin tekee, niin sitten sen tietää,\nettä se on valmista. Ja kelpaa.\n\nEi Juha näitä ajatellut aina. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan\nnoin oikein asian alkaen niitä ajatellut. Vielä vähemmin puhunut.\nNe olivat sellaisia elämän mittaan itsestään kehittyneitä ja\nkiteytyneitä tosiasioita, jotka ovat selviä ilman ainaista\najattelemistakin ja puhumista. Vain toisinaan tulee niitä jostakin\nsyystä ajatelleeksi. Niinkuin nytkin johtui niitä ajattelemaan sen\nYläkavun herraspojan eilisiltaisen saarnan johdosta.\n\nSe työntekijän olon ja elämisen kantakin, siinähän sitä olisi kyllä\najattelemisen syytä ja puhumisenkin syytä. Mutta mitäs se sekään\nsillä paranee, vaikka hänen kaltaisensa siitä kuinka pärmänttäisivät\nja pisputeeraisivat. Niinkuin tuo Leuanperän Simokin. Mitä se senkään\nvelli on valjennut, vaikka melkein yöt päivät huutaa ja huuhtoo siitä\nvallankumouksesta, niin että kieli vyön alla? Sen on sillä voittanut,\nettei kukaan enää työhönsä ota. Millä häntä sitten joukkonsa elättää\nsekin mies?\n\nParhaimman sitä hänen kaltaisensa pitää, kun vain äänestämässä käy\nsitä omaa puoluetta. Totta he hänen joskus saavat korjautumaan ne,\njotka kerran sinne herrainpäiville kelpaavat. -- Vain joskus, kun\non siinä tilassa asiat, että kaikki on lopussa, rahat ja ruuat ja\nsydän oikein täyttyy, niin ei hänkään voi olla ajattelematta ja\nsanomattakin. Toisin ajoin taas, varsinkin tämän Askisalon Jussipojan\nkanssa, joka on sellainen hiljainen ja mukava poika, lukenut kaiken\nmaailman kirjat ja ymmärtää työntekijän kohdankin, sen kanssa tulee\ntoisinaan siitäkin asiasta puhelluksi.\n\nNyt ei Juhan sydän kuitenkaan ollut täysi eikä myrtynyt. Viime\nviikolla haettiin kaupasta viidenkymmenen kilon ruisjauhosäkki, ja\nsilakoita on ostettuna, suolaisia ja tuoreita, isoksi aikaa. Voitakin\nhaettiin eilen kokonainen kilo ja perunoita on omasta takaa. Kun\nsattuu, niin on siihen saakka, kun uusia rupeaa pellosta saamaan.\nEikä ole rahakaan vielä lopussa. Parinkymmenen markan vaiheille jäi\nsitäkin kukkaroon. Maitorahoiksi. Ja nyt taas on hätä kaukana, kun\ntähän taloon työhön pääsi. Tällaiseen evästaloon, josta saa vaikka\nmitä tarvitsisi, ruokaa tai rahaa. Eikä työn loppumisesta ole pelkoa.\nTällainen vainio tässä hallussa ja sitten tuolla tuollainen uudismaa.\n\nKeveästi liikkui Juhan lapio ja keveä oli hänen mielensäkin. Saman\nkymmenen minuutin kuluessa hän joka aamu ilmaantui työmaalleen,\nja illalla taas saman kymmenen minuutin aikana katosi sieltä. Oja\ntoisensa perästä avautui sarkojen väliin, laidat ja pohjat sileinä\nkuin höylällä tehdyt ja reunat suorina kuin viivottimella vedetyt.\nTaideteoksia alallaan. Kun isäntä tai poika Jussi samalla maalla\ntyössä ollessaan tulivat luo, niin istuttiin ojan pientareelle ja\njuteltiin ilman kylmyydestä tai lämpimyydestä, kumpaanko olevat olot\nkulloinkin aihetta antoivat, tuulensuunnasta ja voimakkuudesta,\npilvien laadusta, sateen tai poudan merkeistä, hiirien, myyräin,\nvästäräkkien, kivitaskujen, haukkain, varisten, harakkain ja muiden\nelämästä tehdyistä havannoista, joista lähtien jouduttiin toisinaan\nkahlailemaan kautta maailman, Amerikat ja Afrikat, Austraaliat ja\nKiinan muurit. Varsinkin Jussin kanssa. Kylän uutisia ja muita päivän\ntapahtumia pohdittiin myös ja johduttiin niistäkin toisinaan menemään\nhyvinkin kauas.\n\nAika kului niin hupaisesti, että Juha ihan silmänsä levitti, kun\neräänä päivänä huomasi, että työ on huomenna lopussa ja että heti\non leikkuuaika käsissä. Hän oli kyllä joka päivä kulkenut Mäkitalon\nruisvainion ohitse ja seurannut sen kasvua heilimöimisestä saakka.\nMutta sittenkään ei ollut tullut ajatelleeksi, että kesä on jo niin\npitkällä.\n\n-- Kyllä se on lyhyt tuo kesä! Kun nyt on jo heti leikkuuaika, ja\nsen perästä se on sitten pimeä ja rapainen syksy. Eikä oikeaa kesää\nole vielä paljon ollutkaan, valitti Juha isännälle, joka, eilen\nheinänteon loppuun saatuaan, tuli katsomaan miten Juhan työ edistyy.\n\n-- No eihän sitä paljonkaan ole sitä kesää, myönsi isäntä.\n\n-- E-i painosti Juha. Juhannukseen saakka se on aina tulossa, ja\njuhannuksesta alkaen se rupeaa olemaan jo menossa. Oikein lyö\nsumeaksi mielen aina kun juhannus on mennyt ja päivät rupeavat\nlyhenemään. Kun sellaista oikein seisovaa kesää ei juuri lainkaan ole.\n\nLyhyen tuokion kumpainenkin sanaa sanomatta katsoi ojan pohjaan.\n\n-- Sinne tästä mennä pitää, jonne se Aapramin Kustaa meni, tuhahti\nJuha jälleen. -- Toiselle puolelle auringon. Siellä on aina kesä,\neikä tarvitse muuta kuin puun juurella maata ja aika-ajoin kepillä\npuuhun kopauttaa, niin kypsät omenat putoilevat suuhun.\n\nIsäntä hymähti.\n\n-- Missähän se Kustaa oikein menee? kysyi.\n\nEi Juha tietänyt. Toiset sanovat, että se on Italiassa, toiset, että\nAustraaliassa. Kuka hänen sitten tiennee. Tienneekö tuo kaikin ajoin\nitsekään missä on.\n\nSiitä johduttiin muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden aikoja ja\nikätovereita, Kustaata ja monia muita. Kustaan olo toisella puolella\naurinkoa taas puolestaan johti maa- ja tähtitieteellisten kysymysten\npohtimiseen.\n\n-- Johan sitä on kaikenlaista tässä maailmassa, sanoi isäntä lopuksi\nja nousi seisomaan. -- Tuolla kesantomaan ladon alla näkyy olevan\nsinun mittahaarasi silloiselta vielä, kun ne ojat tämän edellä loit.\n\n-- Kyllä mä oon nähnyt, sanoi Juha, hänkin seisomaan nousten ja kädet\ntaskuissa ilmaa nuuskien ja taivaalle tähystellen. -- Tuleekohan\nsade? Tuntuu vähän kuin sellaiselta.\n\n-- Voipa tulla, myönsi isäntä ja läksi kesantomaalle päin kävelemään.\n\nPuoliseen saakka kesti Juhan työ seuraavana päivänä. Tavallista\npitemmän puolislevon nukuttuaan hän haki isännän mainitseman,\nlatinalaisen ison A:n muotoisen mittahaarun, jonka sakarain väli\noli syli ja jonka toisen sakaran yläpää oli vedetty palasen ylitse\nyhtymäkohdan. Sitten hän ladon takaa vesakosta katkaisi korttelin\nmittaisen koivuvarvun kappaleen ja alkoi mitata ojia. Yhtymäkohdan\nylitse jatkuvaa sakaran päätä kouransa sisällä pyörittäen hän\ntaitavasti astelutti haarua pitkin piennarta ja puoliääneen sipisten\nluki sen askeleet: yks, kaks, kolme jne.\n\n-- Sata, sanoi vihdoin ääneen, pysähtyi ja veisti loven varvun\nkappaleeseen. Sitten alkoi jälleen kävelyttää haarua ja sipistä,\nkunnes taas sanoi \"sata\", pysähtyi ja veisti loven varvun\nkappaleeseen.\n\nKaikki kesannon ojat sillä tavalla mitattuaan hän laski varpuun\ntulleet lovet. Niitä oli yhdeksän. Yhdeksänsataa syltä siis. Oli\nniitä pari päällekin, mutta ne hän jätti laskusta pois.\n\nUudismaalla veisti hän lovet varvun toiselle puolelle. Niitäkin tuli\nyhdeksän. Sitten oli vielä yhdeksäntoista syltä sen yli. Hän vuolaisi\nvarvun päästä lastun ja sen jälkeen piirsi yhden numeron ja yhdeksän\nnumeron. Yhdeksänsataa yhdeksäntoista syltä siis uudismaan ojaa.\n\nJuha pisti varvunkappaleen takin taskuun, asetti laukun lonkalleen\nja, vielä noin niinkuin jäähyväiskatseen heitettyään yli työmaansa,\nhuokasi ja läksi kotiin.\n\nIllalla hän meni Askisaloon tiliä tekemään.\n\nKun ensin oli taas säät ja muut läpikäyty, niin isäntä vihdoin kysyi:\n\n-- No -- sä oot mitannut ne ojat?\n\n-- Oon mä, vastasi Juha.\n\n-- No -- kuinkas paljon sitä nyt sitten tuli kumpaakin?\n\nJuha otti varvun kappaleen taskustaan, laski siinä olevat lovet ja\nsanoi summat.\n\n-- Niin minä sain. Mutta sopiihan teidänkin mennä ne mittaamaan,\nsanoi vielä.\n\n-- Mitäs se sillä paranee, kun ne nyt kerran on mitattu, torjui\nisäntä. Mitäs sä nyt oot sitten ajatellut, jotta pitäisi niinkuin\nsyleltä saada?\n\nJuha sanoi, mitä hän on kummastakin ajatellut.\n\n-- Jos ei se liikaa ole? tunnusteli vielä.\n\n-- Ei -- mitäs se liikaa on.\n\nKun sitten vielä tehtiin selvä siitä, mitä Juha oli tähän mennessä\nsaanut rahaa ja tavaraa ja kun isäntä maksoi jäljellä olevan\nsaatavan, oli asia selvä.\n\nVehnäskahvit vain juotiin vielä päällisiksi. Ja juteltiin muista\nasioista.\n\n\n\n\nKUN HERMANNI TEKI JUTKUN.\n\n\nHermannin huulet mutruilivat ja porstuaan päästyään hän oli\npurskahtaa nauruun. Oikein piti panna käsi suun eteen, jotta ei vain\npääsisi ääneen.\n\nSe häntä niin naurattamaan tuppasi, kun ei isäntä eikä kukaan\nmuukaan talon väestä ollenkaan muistanut, että ensi perjantaina on\npitkäperjantai. Eivät mitään sanoneet, ettei silloin sovi tulla\ntyöhön, eivätkä mitään muutakaan päivää määränneet. Eivät kyllä\nniinkään sanoneet, että ensi perjantaina taas olisi tultava. Mutta ei\nsitä ole muulloinkaan niin sanottu. Kun kontrahdissa kerran on, että\ntaksvärkkiä on tehtävä päivätyö viikossa jokaisena perjantaina, niin\nse on ollut aina selvä sillä ilman eri puhetta.\n\nJa niin se on selvä nytkin. Hän menee taas ensi perjantaina\ntaksvärkkiin. Pitkänäperjantaina.\n\nHermannilta pääsi naurun pihaus.\n\nEilen hän sen sai päähänsä. Almanakkaa katsellessaan hän huomasi,\nettä ensi perjantaina on pitkäperjantai. Ja silloin piskahti hänelle\nmieleen, että hänpäs tekeekin Ison Karkkilan isännälle pienen jutkun.\nHalkoranteella yksin ollessa on tänään koko päivän nauru mieltä\nkutittanut, kun on ajatellut kuinka metka juttu siitä repeää, kun hän\npitkänperjantain aamuna tulee taloon taksvärkkiä tekemään. Varsinkin\nsilloin on ollut naurunsa pitämistä, kun isäntä on käynyt ranteella\nkatsomassa. Oikein jo ajatutti toisinaan, että jos se huomaisi. Mutta\neipäs huomannut! Eipäs huomannut! Kun ei kerran mitään puhunut.\n\nHermanni napsautti sormillaan, iski silmää ja nauraa pihautti.\n\n-- Pikku-Manun Hermanni tekee Ison-Karkkilan isännälle pienen jutkun,\nsanoi hän hengessään ja nyökkäsi merkitsevästi päätään.\n\nKoko viikoksi riitti siitä Hermannille mielenvirkistystä, ja monta\nnaurun pihausta häneltä yksin ollessa pääsi, kun hän ajatteli, minkä\nnäköiseksi isäntä menee ja mitä se sanoo, kun hän pitkänperjantain\naamuna tulee tupaan ja menee ovisängyn viereen penkille istumaan.\nNiinkuin muinakin perjantaiaamuina.\n\nKäskeekö silloinkin kirveitä hiomaan aamiaista odoteltaessa, niinkuin\nmuulloinkin -- Ei taida käskeä. Taitaa mennä vähän nolon näköiseksi.\nTaitaa vähän silmät seisahtaa, kun Pikku-Manun Hermanni poukahtaa\npitkänperjantain aamuna taksvärkkiä tekemään. Taitaapa jo --\nisonviisaan!\n\nTaitaa jäädä höristelemättä tällä kertaa: \"Myöhällepäs akka nyt\non Hermannia makuuttanut. Emäntä aikoi juuri korjata kahvipannun\npois, kun luultiin, että Hermanni ei enää tulekaan.\" -- Muutama! --\nKyllä minä nyt tulen niin että ei emännän tarvitse kahvipannua pois\nkorjata! Kun oikein pahat päähäni panen, niin tulen niin, että ei\nisäntä ole vielä ehtinyt sängystä mihinkään. Totta vie tulenkin! Niin\nettä topsahtaa vain!\n\nHermannilta pääsi vihainen naurun pihaus.\n\nSitten hän taas kerralleen ajatteli, kuinka isäntä silmät selällänsä\nkysyy: \"M-mitäs nyt? Onko tapahtunut jotakin?\" Ja kuinka hän vain\nlevollisesti lyö kintaansa muurin olalle ja vastaa: \"Ei mitään. Tulin\nvain taksvärkkiin niinkuin kontrahti määrää, että taksvärkkiä on\ntehtävä päivätyö viikossa jokaisen viikon perjantaina.\"\n\nSe oli Hermannista niin metkaa, että hän tähän kohtaan tultuaan aina\npuhkesi sisäiseen hytistyttävään nauruun. Eikä sen pidemmälle koskaan\njatkanut kuvitteluaan.\n\nTuli hänelle jossakin välissä mieleen pukukin. Paneeko pyhäpuvun vai\narkipuvun? Jos pyhäpuvun panee, niin se ei näytä oikein taksvärkkiin\nmenolta. Mutta ei näissä paikatuissa ja likaisissa arkivaatteissakaan\noikein kehtaisi mennä. Kun se kuitenkin on pyhäpäivä. Housuissakin on\noikein lantapilkkuja.\n\nSiitä oli tulia jo pitemmällekin päänvaivaa, mutta sitten hän muisti,\nettä onhan hänellä kolmannetkin housut. Ne sammaleenvehrahtavat,\njoissa on vain takapuolessa kaksi paikkaa ja vasemmassa polvessa\nyksi pieni paikka. Ne hän panee ja sitten sen Jussi-veikolta jääneen\ntakin, jota hän joskus ennenkin jo on käyttänyt. Niillä kyllä sopii\nmennä. Eihän pitkänäperjantaina kukaankaan parhaimpiinsa pukeudu.\n\nPitkänperjantain aamuna Hermanni sitten astui Ison-Karkkilan tupaan\ntiiviisti suljettua suutaan mutistellen ja silmät totisina.\n\n-- Ha ha ha. Kauanpas akka nyt on Hermannia makuuttanut, nauroi takan\nluona istuva isäntä. Emäntä juuri aikoi korjata kahvipannun pois. Kun\nluultiin, että ei Hermanni enää tulekaan.\n\nHermannin suu lakkasi mutistelemasta ja hänen päässään vilahti\nsäikähtynyt ajatus, että hän ehkä onkin erehtynyt? Jos ei nyt olekaan\npitkäperjantai? Kun isäntä on aivan niinkuin ennenkin. Ja emäntä\nkaataa kahvia niinkuin muinakin perjantaiaamuina.\n\nMutta muistaessaan, kuinka Kreetakin aamulla ylösnoustessaan huokasi\nja sanoi: \"Nyt on sitten taas pitkäperjantai. Oikein tarvitsisi\nkirkkoon päästä\", niin rauhoittui. Ja ymmärsi, että isäntä ja emäntä\nne ovatkin, joiden puolella erehdys on. Luulevat, että nyt on vain\ntavallinen perjantai.\n\nHermannilta oli taas päästä naurun pihaus. Saas nähdä, käskeekö\nisäntä kirveitä hiomaan? Hän alkoi jännityksestä ja pidätetystä\nnaurusta hytkyä niin, että kahvi meni väärään kurkkuun. Sieltä se\nalkoi suun ja nenän kautta, vielä muutakin mukanaan tuoden, purskua\nyli pöydän. Aina pöydäntaustaseinän laudoitukseen, maalattuihin\nkoreisiin puunkuviin saakkakin sitä pärskyi.\n\n-- No mikäs nyt! ihmetteli isäntä osaaottavasti.\n\n-- E-ei mi-mi-mitään. Meni vain väärään kurkkuun, kakisteli Hermanni\nja kasvot punaisina ja silmistään vettä pyyhkien meni ovisängyn luo\npenkille istumaan.\n\nIsäntä ei puhunut mitään kirveiden hiomisesta. Eikä muutakaan\npuhunut. Istui vain takan luona kahareisin, karmi eteen käännetyllä\ntuolilla, ja nojasi leukaansa tuolin karmilla ristikkäin olevien\nkättensä rystysiin. Ja katsoi takkaan. Ja kun Jussi tuli\ntallitöistään ja Maija navetasta, niin ei Hermanni huomannut, että\nhekään olisivat vähääkään kummastelleet sitä, että hän penkillä\nistui. Jos isäntä olisi käskenyt kirveitä hiomaan, niin ei olisi\ntarvinnut yhtään epäillä. Vaikka -- voihan se olla käskemättä senkin\nvuoksi, että sen kahvinjuonnin niin kävi.\n\nEmäntä käski syömään.\n\n-- Jahas, sanoi isäntä siihen, nousi heti, vei tuolinsa peräsängyn\nviereen ja asettui pöydän taakse penkille istumaan.\n\n-- Tule syömään nyt, Hermanni! sanoi hän sitten.\n\nHermannin huulet tuppasivat taas mutistelemaan ja silmät räpyttivät,\nkun hän asetti lakkinsa penkille ja läksi pöytään.\n\n-- Kuivat tuulet rupesi taas olemaan, sanoi isäntä.\n\n-- Niin rupesi, myönsi Hermanni.\n\n-- Vaikka sellaistahan se tuppaa aina olemaan näin tähän aikaan,\njatkoi isäntä.\n\nHermanni pani merkille, että isäntä ei sanonut näin pitkänperjantain\naikaan. -- Jo oli taas saamaisillaan väärään kurkkuun. Eikä hänen\nsyönnistään oikein paljon mitään tullutkaan kun kaiken aikaa vain\ntuppasi nauru, niin ettei tahtonut niellyksi saada. Hän nousikin\npöydästä ennenkuin toiset. Ja ruumistaan oikoessaan hän oli jo\nsanomaisillaan: nyt on sitten taas pitkäperjantai. Hillitsi kuitenkin\nvielä itsensä niin kauaksi, että isäntä käskee työhön. Sitten vasta\nsanoo -- --. Saapahan sitten oikein nauraa, kun toiset seisovat\nniinkuin puusta pudonneina ja hiukan pelästyneinä.\n\nVihdoin isäntäkin nousi pöydästä ja tapansa mukaan meni täyttämään\npiippunsa nurkkakaapin pykälällä olevasta tupakkalaatikosta ja sitten\nkäveli takasta kekäleellä sen sytyttämään. Asetuttuaan seisomaan\ntakan luo kädet selän takana ja selkä takkaan päin hän rauhallisesti\nveteli savuja piipusta.\n\nHermanni istui ja jännityksestä nytkien odotti mitä isäntä sanoo.\nMihin työhön määrää? Mutta isäntä ei sanonut mitään. Vähän aikaa\nsiinä savuja vedeltyään hän läksi vain verkkaisesti kävelemään,\ntakaisin nurkkakaapille. Kopeloi hetken kaapilla ja sai sieltä\nkäteensä vanhan suurikokoisen virsikirjan, tuli Hermannin luo ja\ntavallisella työhönkäskyäänellään rauhallisesti sanoi:\n\n-- Hermanni saa tämän päivän veisata. Taitaa se olla sopivinta työtä\nnäin pitkänäperjantaina.\n\nHän pani virsikirjan Hermannin käteen.\n\nHermanni tunsi huojuvansa ja vajoavansa jonnekin. Ja kun hän\nhämärtyneillä silmillään loi apua etsivän katseen toisiin\ntuvassaolijoihin näki hän, mitenkä jokainen, poispäin kääntyen,\nvapisi pidätetystä naurusta.\n\n-- Joo. Sopii alkaa vain, sanoi isäntä komentavasti, käveli vakavasti\nperäsängyn luo, riisui takin pois yltään ja meni sänkyyn.\n\nJa veti edusverhot huolellisesti kiinni.\n\nKun Hermanni illalla kotiin tullessaan pääsi tuvan puolelle ovea,\nhuusi Kreeta heti:\n\n-- No nyt se sen kuvainen viimeinkin tulee! Missä sä oot ollut? Kun\non koko päivän saanut murehtia, jotta minne sä oot joutunut.\n\n-- Käskee murehtia, kärisi Hermanni.\n\n-- Käskee murehtia, huusi Kreeta. Vai käskee murehtia! Hy-hy-hy.\nVai käskee murehtia! Vaikka aamulla pimeässä lähdetään eikä mitään\npuhuta, mihin lähdetään! Ja koko Jumalan pitkä päivä ollaan. Ja\nsittenkin vain sanotaan, että käskee murehtia!\n\nKreeta teki itkua.\n\n-- Missä sä oot ollut? Sano!, tiuskaisi hän itkunsa sekaan.\n\n-- Missä sä oot ollut, kähisi Hermanni matkien. Isossa-Karkkilassa\nminä oon ollut.\n\n-- Isossa-Karkkilassa! huudahti Kreeta. Koko päivän? Mitä sä siellä\noot tehnyt? Ja mikä sulta on äänenkin vienyt? Kun kähäjää ja\nkäräjyttää kuin muikean piimäleilin tappi.\n\nHermanni ei puhunut mitään, asetteli vain takkiaan, sitä Jussi-veljen\njättämää, naulaan.\n\n-- Häh? tomahti Kreeta ja tarttui Hermannin paidanhihaan. Mitä sä oot\ntehnyt siellä Isossa-Karkkilassa? Sano!\n\nKreeta ravisteli uhkaavasti Hermannia paidanhihasta.\n\n-- Mitähän mä siellä nyt sitten oon tehnyt, kähisi Hermanni ja\ntöyttäsi Kreetan menemään. Taksvärkissä minä siellä oon ollut,\ntiuskaisi hän sitten vinkumalla ja tuolille istuutuen alkoi hampaat\nirvissä kiskoa saappaita jaloista.\n\n-- Sus siunatkoon! kiljaisi Kreeta käsiään yhteen läjähyttäen ja\nuuninpankolle istumaan lysähtäen. -- Taksvärkissä pitkänäperjantaina!\n\nKreeta ei voinut enää puhuakaan. Istui vain kädet sylissä, raskaasti\nhuokaillen huojutteli ruumistaan ja seurasi Hermannin riisuutumista.\n\n-- Vai taksvärkissä, -- vai taksvärkissä! Pitkänäperjantaina! Hyh\nhyh --! Hhyyhh, hyh --!\n\nVai taksvärkissä, alkoi hän sitten päätään nyökytellen valittaa, kun\nsai sydäntään vähän rauhoitetuksi. -- Vai taksvärkissä! On se ollut\neri taksvärkkiä! Josta tullaan sutena ja jossa on äänikin ihmiseltä\nkadonnut. Hjoo-oh, hjoo-oh!\n\n-- On se ollut sellainen taksvärkkipäivä, että en mä vain toista\nsellaista vielä tehnyt, kähisi Hermanni, kömpi sänkyyn ja veti vällyt\npäänsä ylitse.\n\nKreeta marmatti vielä pitkän aikaa. Mutta Hermanni ei sanonut enää\nhalaistua sanaa koko iltana. Eikä vielä seuraavana aamunakaan.\n\n\n\n\nPELASTAJA.\n\n\nEmäntäin keskusteluun tuli kiusallinen pysähdyskohta. Äskeinen aihe,\nTallukkalaisten kotielämässä sattunut uusi tapaus, jota oli pohdittu\nvuoroin alhaalla kulkevin kuiskauksin, vuoroin toistensa ylitse\nhuutaen, oli loppuunkäsitelty. Auttamattomasti loppuunkäsitelty. Niin\nloppuun, että vaikka aihe olikin arvoltaan aivan ensiluokkainen ja\naivan tuore, siitä ei kuitenkaan nyt enää yrittämälläkään löytänyt\nmitään sellaista, mitä ei olisi vähintään kahteen kertaan jo\nkäsitelty.\n\nJa uutta asiaa ei kukaan saanut mieleensä johdetuksi. Ei vaikka\nkuinka olisi pinnistänyt.\n\nTurvattomuuden ja avuttomuuden tunne valtasi jokaisen.\n\nTalon emäntä huokasi ja pani rukkinsa vinhasti pyörimään. Alkulan\nemäntä mittasi tekeillä olevaa sukanvartta valmiilla sukanvarrella,\nkudinvarras poikittain hampaissa. Sitten hänkin huoahti ja pani\nkudinvartaansa liikkumaan, niin että hiljainen kalahtelu vain kuului.\nJa huoahti Lappulan emäntäkin, joukon nuorin, syventyessään villojen\nkarttaamiseensa.\n\nTilanne kehittyi yhä murheellisemmaksi.\n\nTalon emäntä katsoi jo kelloonkin. Mutta oli vielä liian aikaista\nruveta työssä istuville lähtökahvia keittämään. Ja salaa silmättyään\nvieraisiinsa, jotka näyttivät töihinsä syventyneiltä, mutta salaa\nheittelivät virheitä etsiviä katseitaan ympäri tuvan, hän jälleen\nantautui kokonaan kehruutyöhönsä.\n\nAlkulan emäntä yskähti ja nyysäsi.\n\n-- Yskääpä sä oot saanut, totesi Lappulan emäntä.\n\n-- Oon vähän. Tulee oltua vähän huolimatoin itsensä kanssa. Näillä\nkylmilläkin vain avopäin pihallakin hypännyt.\n\n-- Kylläpä sä ootkin, kun avopäin! Mull'on usein kaksikin huivia, ja\nsittenkin pakkaan yskällä olemaan.\n\n-- Eikö sitä tule vain sen pahemmin, kun oikein itsensä köyttää.\n\n-- Mutta kun mull'on sellainen huono pää. Se on melkein aina kipeä.\n\n-- Mun ei oo koskaan pääni kipeä, sanoi Alkulan emäntä ja rupesi\nlaskemaan kutimensa silmiä.\n\n-- Sun on hyvä, koetti Lappulan emäntä vielä. Mutta Alkulan emäntä ei\nsanonut enää mitään. Kutimensa silmiä vain laski.\n\nJa niin tussahti sekin asia siihen.\n\nTilanteen pelasti vihdoin talon Selma tyttö, joka koulusta tullessaan\ntoi postin.\n\n-- Jassoo, lehti tuli! huudahti emäntä vapautuneesti. Tuopas tänne,\nniin minä vähän katson sitä!\n\nSelma vei lehden äidilleen. Lehteä silmäillen tämä selitti Selmalle\nmitä ja miten tämän oli laitettava itsellensä ruokaa pöytään.\n\n-- Onko ketään kuolleita lehdessä? kysyi Alkulan emäntä.\n\n-- Kihloissa: Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki emäntä, ääntään\nkorottaen vastaukseksi.\n\n-- Ohhoh-hoh! huudahtivat Alkulan ja Lappulan emännät yht'aikaa ja\ntyönsä syrjään heittäen tulivat molemmin katsomaan.\n\n-- Näytä nyt hyvä ihminen!\n\nEmäntä näytti sormellaan ilmoitusta.\n\n-- Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki Alkulan emäntä venyttäen ja\nikäänkuin maistellen.\n\n-- Hm hm -- hymähteli sitten ja osoitti ilmoitusta Lappulan emännälle.\n\n-- Lue nyt sinäkin.\n\n-- Mitäs -- johan mä sen nyt jo uskon, soperteli Lappulan emäntä,\nmutta kuitenkin itsekseen mumisten luki:\n\n-- Aini Iittala, Vilho Pönkä.\n\n-- Voi vanhat vällyt, naurahti talon emäntä.\n\n-- Nii'in -- sanos muuta.\n\n-- Kaksi köyhää.\n\n-- Mutta komiaa.\n\n-- Ja taitamatonta.\n\n-- Kummallakin aina kaikki mukana, paitsi sänkyvaatteet.\n\n-- Liekö noilla edes niitäkään.\n\n-- Lainakaluilla riiaavat.\n\nNauraa täytyi.\n\n-- Mitäs te nyt -- nuhteli Lappulan emäntä ja laski sanomalehden\ntalon emännän syliin. Ainihan on talon tytär.\n\n-- Joo. Talon tytär -- hieno lisäksi. Niin että ei omalla nenällään\nhaistele. Mutta luuletko sä, että se Iittalasta jotain mukaansa saa.\nPhyh! Velkaa niin että ei seasta näy. Eikä suinkaan se Iittalan\nisäntäkään nyt niin hullu ole, että tuollaisten huidittavaksi\ntavaransa antaisi, jos jotakin antamista olisikin.\n\n-- Sanoo niin kuin mä sanoin Tyynelle: jos Vilhon rekeen istut, niin\nyhtä tyhjänä saat talosta mennä kun oot taloon tullutkin.\n\n-- Onko se Tyyneäkin meinannut? kysyi Alkulan emäntä kaulaansa\nkurottaen.\n\n-- Kaikkien perässähän se on juossut, tuhahti talon emäntä ja venytti\nmeneillä olevaa hahtuvaa tavallista pidempään\n\n-- Vai niin se on ollutkin. Minä olen ajatellutkin! Kun ne ovat\npuhuneet, että tytöt olisivat sen Vilhon perässä juosseet. Ne\nparemmaisetkin, Anttilan Mandat ja muut.\n\n-- Kukahan tämän perässä on juossut!\n\n-- Mikä se on oikein, se Vilho? En minä ole oikein selvillä\nsiitäkään, kysyi Lappulan emäntä.\n\n-- No se on sen Kaisa-Maijan poika.\n\n-- Sen nenättömän Tuomaan tyttären poika. -- Tottahan sä sen Tuomaan\nmuistat, sen joka aina kiroili: \"hnsaaterin hnsälli\", ja joka oli\npuolittain niinkuin ruodilla siellä meidän kylällä ennen maailmassa.\n\n-- Kyllä mä muistan. Ja kyllä mä sen Kaisankin muistan.\n\n-- No sen poika tämä nyt sitten on.\n\n-- Eikös se ole siellä kirkonkylässä sillä Alvutin porvarilla --\nkonttoristi, vai mikä se siellä on?\n\n-- Phyh -- konttoristi. -- Jopa se sitten olisikin! Renki se on,\njokin makasiinimies, mikähän lie.\n\n-- Niin -- en mä muuta tiedä, mutta mä oon kuullut vain meidän Jussin\nsitä ihailevan, että siinä se on poika, joka ilman kouluja on päässyt\nkonttoristiksi, myönnytteli Lappulan emäntä.\n\nToiset ryähtelivät. Ja oli taas syntyä äänettömyys. Siitä kuitenkin\npelastuttiin, kun Alkulan emäntä haki lehden.\n\n-- Katson vähän onko ketään kuollut, sanoi.\n\n-- Eikö Honkalan isännän kuolemaa jo ole?\n\n-- Alpakan emännän kuolema ainakin näkyy olevan.\n\n-- Jaa niin, ei sekään ole vielä ennen ollut. Koetas lukea se.\n\nAlkulan emäntä luki.\n\n-- Ei ollut kuin kahta vuotta vanhempi minua, sanoi talon emäntä.\n\n-- Vai olet sinäkin jo niin vanha! Ei luulisi päältä katsomalla.\n\n-- Onko siellä muistovärsyä?\n\n-- On täällä.\n\n-- Koetas lukea.\n\nAlkulan emäntä luki.\n\n-- Korea värsy. Mutta ei ollut niin sievä kuin Alakuhan emännällä oli.\n\n-- Ooppalan Annalla kanssa oli sievä.\n\n-- Oliko teistä kumpikaan Alpakassa hautajaisissa? kysyi talon emäntä.\n\nEi ollut kumpikaan ollut. Ei oltu sukulaisia eikä erikoisemmin\ntuttaviakaan.\n\n-- Pääseeköhän kukaan Honkalaan hautajaisiin?\n\nLappulan emäntä arveli pääsevänsä. On jonkin verran sukua.\n\n-- Sinne luultavasti tuleekin mahtavat hautajaiset, sanoi Alkulan\nemäntä. Ja täyteen painetuita lehden sisäsivuja esille kääntäessään\nhän sanoi:\n\n-- Pitää katsoa onko täällä mitään lukemista.\n\nYhden saunanpalon ja silppukoneessa katkenneen käden hän sieltä löysi.\n\nTakasivulla oli \"Kaikenlaisia\".\n\n-- Hjoo joo, huokasi emäntä \"Kaikenlaiset\" luettuaan, taitteli lehden\npöydälle ja otti työn käteensä.\n\n-- Mä menen vielä siihen Ainin ja Vilhon kihlaukseen, että kyllä se\nvain on niinkuin onnenkauppaa sellaistenkin yhteenmeno, virkkoi hän\ntyön alkuun saatuaan.\n\n-- No jos se pari koko ikänsä selvän leivän syö, niin mun saa\n-- -- --. Olin jo sanoa, mutta en sanokaan, tarttui talon\nemäntä heti.\n\nEikä keskusteluun enää sinä päivänä pysäystä tullut.\n\n\n\n\nHERMOT.\n\n\nJyrskähdellen iskivät silppumyllyn terät myllyn ruuhesta ulos\ntyöntyvään olkiruumiiseen ja joka iskulla viilsivät sen päätään\nlyhemmäksi. Paksuista valurautameltoista valetut pyöreähampaiset\nrattaat helisivät alakuloista kuolinsäveltä, ja kampisalko natisi\nvääntäjäin käsissä. Teräpuomin ja puisen voimapyörän ympärillä\nleijaili keveitä oljen lehviä ja akanoita kuin vainajain henkiä\nkuolinkenttänsä ilmapiirissä.\n\nKukaan ei puhunut mitään. Suutaan vain mutistellen ja tupakkamälliä\nposkesta toiseen mommeltaen Hetveden Iikkakin, silppumestari ja\nkaksiteräisen silppumyllyn omistaja, paineli ja tasoitteli olkia\nruuhessa, ja työnsi niitä teräpuomia kohti. Kansakoulusta sitä varten\npidätetty Hanna nosteli olkia ruuheen. Aluksi hänelle ja mestarille\ntuppasi tulemaan pientä käsitteiden ristiriitaa. Hanna uskoi että\nruuhessa pitää olla aina olkia niin paljon kuin vain pysyy. Mutta\nmestari sanoi ettei sen niin yli reunainsa kukkuroituna tarvitse\nolla. Kun vain on tasaisesti kautta ruuhen niin silloin eniten\nsilppuja tulee. Hanna kuunteli vastaansanomatta mestarin neuvoja ja\ntuppasi ruuhen täyteen olkia. Varmempaahan se oli, että siellä on\nniitä liikaa kuin liian vähän. Sitä oikeaa määrää kun ei kuitenkaan\nosaa saada.\n\n-- Etkö sä flikka kuule, tiuskasi mestari ja työnsi ruuhen melkein\ntyhjäksi.\n\nHannan valahti kieli alahuulen päälle, ja selälleen rävähtäneillä\nsilmillään hän katsoi arasti, mitä isä sanoo. Isä ei kuitenkaan\nsanonut mitään. Ei edes katsonutkaan. Muutti vain toisen käden\nveiviin ja vapaaksi tulleella kädellä niisti nenänsä. Eivätkä\ntoiset pyörittäjätkään, poika Miska ja päiväläisenä oleva Hessun\nKustu, olleet huomaavinaankaan koko asiaa. Piika Littu vain hymyili\ntoverillisesti Hannalle.\n\nHanna rupesi nyt entistä huolellisemmin asettelemaan olkia ruuheen ja\nkoetti mestarin ilmeistä nähdä, mitä hän ajattelee. Ja jos huomasi\nhänen kasvoihinsa ilmaantuvan äkäisiä kurttuja, niin heti riensi\nkorjaamaan olkia ruuhessa. Eikä mestari enää mitään puhunutkaan.\nSuutaan vain mutruili ja mälliä poskessaan käänteli ja silloin\ntällöin asentoaan korjatessaan päästi hyvin syöneen ja tahtonsa\nläpitse ajaneen miehen hyvätuulisen ähkäisyn. Aluksi Hanna aina\nsilloin nauruaan pidättäen etsi Litun katsetta. Pian hän kuitenkin\ntottui siihen ja vain omia kuvitelmiaan rakennellen kanteli olkia\nruuheen.\n\nOmiin sisäisiin maailmoihinsa vajonneina toisetkin äänettöminä\nkeikkuivat kampisalon mukana. Koneen terät vain jyrskähtelivät\nkarkeahenkisesti, ikäänkuin tietoisina siitä, että he ovat kaiken\nkeskuksena tässä, ja silpoivat raa'asti olkia. Hammasrattaat\nsoittivat surumarssia, ja seinän raoista tunkeutuvat helmikuisen\nauringon säteet kirkastivat koneen yläpuolella leijailevia akanoita\nja helpeitä, kaikkialla liitelevää pölyä ja katosta riippuvia\nhämähäkinseittejä. Ja pakkanen, joka ulkona nuijallaan jymäytteli\nseiniä ja nurkkia ja aidassa naskutteli pikkuvasaralla, tuli\nluuvaankin ja alkoi siellä tuikkia neuloilla koneen pyörittäjäin\njalkapohjia. Heidän muusta ruumiista kohoavasta hiestä se valmisti\nharmahtavan maalin, jolla sitten siveli vaatteiden selkämykset,\npäähineiden reunat ja päähineiden alta näkyvän tukan, kulmakarvat,\nsilmäripset ja parrat hopeanharmaaseen pohjaväriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Pysähdytään, huusi isäntä, päästi veivistä irti ja kasvojaan\npyyhkien vetäytyi ulommaksi. Toiset tekivät samoin. Kone pysähtyi ja\nluuvaan tuli hiljaisuus.\n\n-- Joo, sanoi Iikka ja ponnahti ruuhen päälle poikittain istumaan.\n\nToiset alkoivat hangoilla ja haravilla tupata silppuja riiheen\nmenemään.\n\n-- Menes katsomaan, mikä tuolla pihalla on, käski mestari ruuhen\nvierellä toimettomana seisovaa Hannaa.\n\nHanna katsoi mestariin epäluuloisesti hymyillen eikä mennyt.\n\n-- Sieltä kuuluu kahinaa, vakuutti mestari.\n\nToisetkin pysähtyivät kuuntelemaan. -- Kyllä siellä jotakin on,\nsanoi isäntä ja aikoi hanko kädessä mennä katsomaan. Hanna kuitenkin\nkiiruhti edelle, raotti varovaisesti luuvan ovea ja tuli takaisin\nkuin hiukan häpeissään.\n\n-- Kuka siellä oli? kysyi mestari.\n\n-- Salmen Eljas siellä vain.\n\n-- Mitä sen siellä -- -- -- alkoi isäntä, mutta samassa luuvan ovi jo\navautuikin ja sieltä kohosi näkyviin Salmen Eljaksen ruokkoamaton,\nkuluneen lakin peittämä pää ja paikatun takin verhoama yläruumis.\n\n-- Päivää! sanoi Eljas.\n\n-- Päivää, päivää! vastasi mestari rennosti.\n\n-- Täällä tehdään silppuja, Eljas sanoi.\n\n-- Joo. Silppuja täällä huhdotaan, jotta kärty haisee, vastasi\nmestari äskeiseen tapaan.\n\n-- Joo joo, naurahteli Eljas.\n\n-- Mitäs se Eljas nyt hommaa? kysyi mestari.\n\n-- Noo -- -- Enpä häntä nyt mitään erikoisempia. Muuten vain -- --\npaneskeli Eljas. Mull'on kärpän loukkuja tuolla latojen alla ja\najattelin, jotta jos olisitte sattunut hiiriä näkemään -- jotta jos\nsais syötiksi --\n\n-- Ei oo näkynyt hiiriä, sanoi mestari.\n\n-- Joo joo -- Eipä niitä tahdo olla, tuumi Eljas. -- Mikä hänessä\nsitten lienee.\n\n-- Köyhä vuosi, sanoi isäntä.\n\n-- Joo joo -- niinpä. Pitää tästä lähteä kanssa, lausahteli Eljas,\nlaskeutui alas ja painoi oven kiinni.\n\nKun oli saatu olkiladosta olkia luuvaan, hyppäsi mestari pois ruuhen\npäältä ja ruvettiin töihin taas.\n\n-- Hyi, mitä teidän niskassa on? kirkaisi Hanna. Hiiri!\n\nMestari katseli ällistyneenä toisiin ja sitten Hannaan.\n\n-- Teidän, teidän, huusi Hanna ja hyppi ja räpisteli käsillään.\n\n-- Munko? kysyi mestari.\n\n-- Niin niin -- hyppi ja räpisteli Hanna.\n\nHyi! Nyt se menee -- -- vähän häntää vain enää näkyy! kirkui hän ja\nkuin vilusta väristen juoksi Litun turviin.\n\nMestari kahmaisi niskaansa ja sai kun saikin hiiren häntään kiinni ja\nveti sen ulos.\n\n-- Mä ajattelinkin, että mikä siellä niskas kutalehtaa, mutta\narvelin, että sinne on olki mennyt. Vai sinä siellä olitkin, puheli\nmestari räpistelevää hiirtä hännästä kiikuttaen. -- Vai sinä siellä\nolitkin, toisti hän ja iski hiiren pään ruuhen laitaan.\n\nHanna värisi kuin oksennuksen edellä.\n\n-- Eetkös vielä kuollutkaan, sanoi mestari ja iski toisen kerran.\nKiikutti taas hiirtä nenänsä edessä. -- No nyt se on kuollut, sanoi\nhän sitten ja vei sen luuvan kynnykselle. Makaa nyt siinä.\n\n-- Siinä nyt olisi Eljakselle kärpänloukun syötti, huomautti isäntä\npuolipiloillaan.\n\n-- Jaa mutta -- siinä se nyt olisi! huomasi mestarikin. Jokohan se\nehti kauas.\n\nHän pyörähti takaisin, avasi luuvan oven ja huusi:\n\n-- Hooi Eljas! Äläs mene! Täällä olis nyt kärpän syötti!\n\nToiset nauraa hihittivät, kun mestari ovella seisoi ja odotti.\n\n-- Mi-mih-mihstä shä shen nyt shait? kuului ulkoa Eljaksen huohotus.\n\n-- Noo -- Niskastani minä vain niitä noukin, kun mä sillä päällä\nolen, rehenteli mestari ja viskasi hiiren pihalle.\n\n-- Hi hi hi, nauroi Eljas siellä.\n\n-- Ja jos ei sillä hiirellä nyt tule kärppää, niin sitten on miehessä\nvika, sanoi mestari, veti oven kiinni ja tuli koneen luo. Veti\nkintaat käsiinsä, sylkäisi kintaisiinsa ja asettui työasentoon.\nKatsoi nauravin ilmein Hannaan ja ihmetteli:\n\n-- Kun tuo flikka pelkäsi! Luulitko sä, jotta se tappaa mun?\n\n\n\n"]