[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkeg14x40KWzpf8NHW37c-A-9E2wsxJaoUVT5HBqQKqM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1654,"Pyhä hymy","Sauramo, Lauri (oik. Soini, Lauri)",1875,1919,"1654-sauramo-lauri-pyha-hymy","1654__Sauramo_Lauri__Pyhä_hymy",null,"romaani",[],[],"fi",1911,21541,143019,false,55972,[22,23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Hemming, Bishop of Turku, approximately 1290-1366 -- Fiction","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Pyhä hymy: Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä\" by Lauri Soini is a historical narrative written in the early 20th century. The book unfolds in 14th century Finland, centering around the life and times of Hemming, a bishop during a tumultuous period marked by religious fervor and societal change. The narrative delves into themes of faith, artistry, and the human condition as it portrays the lives of characters entwined with the church, including the elderly artist Konradus and his interactions with the younger Anu and Anni.  The opening of the story introduces Konradus, a seasoned and somewhat cantankerous artist, who reflects on his life while navigating the streets of Turku. As he contemplates his work, we witness his relationships with younger characters like Anu and Anni, who are drawn to both the spirit of the marketplace and the church. The narrative is set against the background of a vibrant town, where the characters express youthful dreams and aspirations amidst the looming presence of both the bishop and societal pressures. As they interact and share their stories, the tension between personal desire and communal duty begins to emerge, setting the stage for deeper explorations of character and theme as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Historiallinen romaani sijoittuu 1360-luvun Turkuun piispa Hemmingin valtakaudelle. Tarina seuraa iäkästä porvaria ja taidemaalari Conradus Pictoria keskiaikaisen kaupungin arjessa ja kirkollisissa piireissä.","Lauri Sauramon 'Pyhä hymy' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1654.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PYHÄ HYMY\n\nHistoriallinen kertomus Hemming piispan päiviltä\n\n\nKirj.\n\nLAURI SAURAMO [Lauri Soininen]\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPiispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen\nkäkkyrä.\n\nOlivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaa\nsyystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupu\nhänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että\nheiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia\nhousuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivät\nsyyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut yletti\nnipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen\ntasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän\nKirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua\nitäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin\ntemmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.\n\n... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,\nlahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa\ntyöstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden\nnimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista\nlie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja\nasuikin niin lähellä...\n\nVanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun\npäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen\npaperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet\nhänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen\n-- mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman\npiispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun\npäivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä\nkertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan\npudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.\n\nAprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon\naitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista\nNapaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan\npituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen\nreunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia\npiispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen\npikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka\noli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.\n\nTähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla\nnimi: _\"Conradus Pictor\"_, joka kimmelsi silmää kiehtovana\naamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä\njälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon \"pictorin\" piispan\npapereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen\nmaalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä\nmaalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin\njulistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta\nvuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja\nhaluttiin.\n\nTämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään\nhimmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman\ntotisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet\nnäyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi\nsen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä\najoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.\n\nHyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin\nkipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään\nkoukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.\n\nPortissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja\nneitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.\n\n-- No, mihin nyt? ärähti vanhus.\n\n-- Vähän vilvoittelemaan vain, virkahti nuori mies.\n\n-- Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen\nkirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian\nse menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat\nperniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä\nvielä paljas puu vastaan irvistää!\n\n-- Se on jo maalattu. Läksin vain vähän... että saisin sitä\nkirkkaamman hymyn huulille.\n\n-- Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. --\nIkäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän\näidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin\nsinäkin?\n\n-- Viikkomarkkinoita vähän katsomaan --\n\n-- Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi\nvanhus tuivertaessaan pihaan.\n\nNuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen,\nja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki\npuisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä\ntuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua\nkolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.\n\nLieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta\nkuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet\noikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät\nikäänkuin kahdenvaiheella.\n\nNuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin,\noli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli\nvaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi\nmestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras\ntyö painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi\nhänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva,\niloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä\nkasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.\n\nAnni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan.\nHän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään\noli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,\njonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille\nja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman\naavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät\nesiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista\nsukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely,\nkorkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli\naivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä\nsuojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen,\ntummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein\nkaksinkerroin ympärilleen.\n\nHiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa\nkohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan\nkatseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta\nniskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten\nviehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat\nkasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja\ntummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden\nkeralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä,\njoilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se\nheijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen\nkytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja\nsuu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo\npiskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja\nominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman\ntoimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.\n\nUteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,\njoiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia\nnäin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt\ntuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä\noli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän\nkaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät\nväkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen\ntäytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan\nlevitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.\n\nPääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni\nyhtäkkiä huudahti ihastuneena:\n\n-- Kas, piispa tulee kirkkoon!\n\nAnu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun\nreunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,\njota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu\ntuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin\nsiirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon\njalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin\nasuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli\nperustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin\nsuurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin\nedustalle.\n\nPiispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen\nhitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta\nportille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.\nAnu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä\nnyökäytti ystävällisesti päätänsä.\n\nTämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella\nkymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin\nlumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan\nviileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui\nsuu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti\npaljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka.\nKeskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä\nvartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla\nhartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä\nkiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden\nalta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.\n\nTervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,\nvalkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen\ntuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti\nkallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan.\nNiin katosivat he porttiholviin.\n\n-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin, -- mennään mekin\nkirkkoon!\n\n-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin\nsitä ajatellut --\n\n-- Mitäs me siellä!\n\n-- Oi, tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä\njoenvälkettä ja linnanselän pilkotusta! Silloin tuntuu aina aivan\nkuin valonsäteily sytyttäisi sydämen rinnassa. Kirkkaan saisin sieltä\nhymyn perniöläisten neitsyt-äidin huulille!\n\n-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa\nkuulemassa!\n\n-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.\n\n-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai\nmessun tai saarnaa maalaisille.\n\n-- No mennään sitten.\n\nNapaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan\nmenevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin,\nkun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät\njoukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän\nYrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,\nympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.\n\nSiinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin\nja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut\nkäyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu\nminkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa\nlisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen\nrunkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi\nmuutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka,\nja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää,\nkahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös\nrunkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin\nemärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja\netelään.\n\nAnu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja\npirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta\nvihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen\nrunkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä\nseisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi\nvalaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin\nvahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset\nvarjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin\nlasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan\nniihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi\npääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.\n\nKeskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin\nkirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen\nkivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin\nylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä\nkätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka\nKonradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä,\nkohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen\nja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä\näidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen\npolvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan\nkoskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti\npääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna\npalvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika\nmiehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka\nsuurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi\njuhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen\nholvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia,\njoiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta\nvarsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat\ntäytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät\nryhmiin.\n\nSalahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine \"jocalioineen\" ja\n\"paramentteineen\" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen;\nlisäksi vanha \"dominus Henzsus\", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä\nvitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja\ntoiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne\nlehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen\nhymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat\nholvista toiseen.\n\nLaulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming\npiispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään\nvalkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä\nhimmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa\nhuurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen\nohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä\njaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän\näidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa\nkalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli\nääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain\nsydämiin.\n\n-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,\nsiunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi\nhedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän\npuolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.\n\nAve Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja\nhartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.\nHän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman\npalvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville\nuskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti\nmielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille\nylennys.\n\nHänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi\nlatinankielisen messun.\n\n\n\n\nII\n\n\nAnu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui\nhaihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa\nvaltasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu\ntuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa\nsulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään\nsäteilyyn.\n\nHe palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi\nkatselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun\nmuuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he\nkirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus\nclericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin\nkaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä\nolleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen.\nOli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta\nenimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina\nsuurelle kauppaturulle saakka.\n\nHe menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse,\nsen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla,\nkulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka\nrakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin.\nSe oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.\nKadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun\nylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye\nsaksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa\nmajaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä\npuolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa\nloitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.\n\nNuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui\nVartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien\nympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse\npyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen,\nVartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli\nHelvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin\noli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni\nSamppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.\n\nLuostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain\nkoivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle\nsaakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli\njo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin\nleivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten\nja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta\npitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja\nvettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen\nkalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä\nylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä\nmyöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon\nvesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta\nvei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin\nkulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan\nvain venheellä ja hirsilautalla.\n\n-- Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi\nleikitellen toveriinsa.\n\n-- Tuolta säteilevältä sinitaivaalta ja linnanselältä. Katsos!\n\nAnni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja\npunervain lehtirantojensa välissä.\n\n-- Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten\nuivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen\nhalaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä\npikahtumaisillaan?\n\n-- Ihanko ne hymyilevät sinulle?\n\n-- Eivätkös sitten sinulle?\n\n-- E-en minä tiedä, virkahti Anni ymmällä.\n\nAnu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin,\ntaivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.\n\n-- Eivät ne minullekaan hymyile _niin_, kun olen yksin, tuumi hän\nikäänkuin itsekseen. -- Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet\nkerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin\nkuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua...\n\nHän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin\ntuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.\n\n-- Anni! virkkoi hän melkein katuvalla äänellä. Ethän ole pahoillasi?\n\n-- Enhän minä mitä... virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti\nlipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta\nsammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla\npolvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen\nkatseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan\nsaarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan\nhuntuun.\n\n\nAnni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti\nhymynvakavana:\n\n-- Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana,\ntuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä.\nTahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen\nviittoisi minulle...\n\nLopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.\n\n-- Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.\n\nAnni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.\n\n-- Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!-- Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu.\nlasketteli hän kuin karkeloa. --\nSinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä\nolen hupakko ja sinä olet... sellainen hymyläinen, vaikka olet niin\ntosissasi.\n\nAnu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti\nliitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen\nihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.\n\nAnnin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet\nihastuneena huudahtamaan:\n\n-- Katsos!\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Laivoja!\n\nSalmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa\npullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.\n\n-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja\ntänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein\nsanoin.\n\nHiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi\ntäältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput\nja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit.\nLinnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen\nnähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön\nsalkoon tornilakan ylle.\n\n-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.\n\nHe laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle.\nMusta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen\ntulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen\nyli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki\nriensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että\nlaivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten\nsaivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu\nja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan\nluo.\n\nLinnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja\ntullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.\nLaivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat\nolivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä\nodottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.\n\nKaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään,\nmitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla\nkorukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka\nmerirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli\nsuolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa\npakoissa, \"lakanoissa\", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita\nteollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.\n\nTöllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät\netumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan\nnuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin\nylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun\nvartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kenstiin, kaarteiseen asentoon\noli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä\nlanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle.\nKun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään\nympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja\nmuuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen\njalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.\n\nHän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli\nhuovi vastassa hänellekin selittämässä, ettei laivasta saanut\nviedä pois mitään, ennenkuin linnan vuoti oli saanut säädetyn ajan\npäättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli\nympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö\nmahtoi sisältää.\n\n-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.\n\n-- Mitä siinä sitten on?\n\nJoku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön\nääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:\n\n-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.\n\nYlpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi\njättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan\nlievettä ja virkahti:\n\n-- Pyhä madonna!\n\nKunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.\n\nJa uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta\nkansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen\njälestä.\n\nVäkijoukon reunalla hän yhtäkkiä keksi jotakin ihastuttavaa. Hän\npysähtyi kuin naulattu Annin eteen, joka siinä seisoi Anun rinnalla.\nIkäänkuin ahmivaa katsettaan peittääkseen kysyi hän ylävästi\nhymyillen:\n\n-- Kaunis neitsyt, tiedättekö mistä kesti saa majaisännän?\n\nHänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän\nkohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi\nhäneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.\n\nEtte meillä ainakaan, virkahti Anu ynseän arastelevasti.\n\n-- Veljennekö? kysäisi kesti Annilta.\n\n-- Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. -- Muuten vain saman talon\nväkeä.\n\n-- Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia\nlähennellen.\n\nLähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan\nmahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa\nantamaan.\n\nKesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli\nniin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi\npunastuvat kasvonsa.\n\nHelye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä\nkestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui\nhän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja\ntoivotti pikaista näkemää.\n\nTämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään,\nniinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista\nrajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla\nkuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa,\nja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä\nkatseen täynnä rusohohteista kaihoa.\n\nÄänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden\nkotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei\nollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli\nsamean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut\nheidän välilleen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut\ntuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa\nsäilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.\nMutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan.\nTänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut\npiispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan\nsyventyneenä.\n\nHyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua\npergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia\nvanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat\nHemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun\nvanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen\nkirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun\nmustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina\nRoomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta\nkirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja\nsen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien\nteoksia, oli sententiat, libri sententiarum, sanansaivarruksineen\nja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori\nvainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit\nvarmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä\nkirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin.\nJokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset\nalkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio\noli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja\nvaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.\n\nHemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,\nfransiskolaisveljen Nicolai de Lyran \"Postillæ perpetuæ\", joka\nsisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan,\ntuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui\najattelemaan vähemmän veljistön palavasieluista kantaisää, itseään\npyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten\nihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin\noli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä\njumaluutta.\n\nVihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset\nhiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani\nkiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt,\nvallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein\nhämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään\ntyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa\nkattoholveja kuvittamaan mestaria, joka olisi ollut taiteensa\nhuipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa,\nja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus\nmestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita\nja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut\nedes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja\nlopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon\nhän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua kuorituolia,\npiispan tuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.\n\nÄkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.\nRukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että\nehtisi hankkia herranpyhättöön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...\n\nKirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli\nhän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman\nlyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,\njoka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli\nsanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.\n\n-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.\n\n-- Oli.\n\n-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...\n\n-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.\n\n-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti\ntilauksia kyselemään?\n\n-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä\nneljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.\n\n-- Oh, väkeä kuin helluntain hengen vuodatuksessa! virkahti vanha\npiispa silmät hymystä sirrallaan.\n\n-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.\n\nTämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että\nselvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta\nHemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden\nvivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,\nvaikka sitä tuskin huomasi.\n\nVeli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta\nsitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin\nreposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä\nherkimmän ja tarkimman \"korvan\" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin\nja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan,\nHartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan\nhienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.\n\nSaksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni\nvielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus\nkappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa\nvastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.\n\nHemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.\n\n-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.\n\n-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja\nkerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.\n\n-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin\nnähden.\n\n-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --\n\n-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.\n\n-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan\nlähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä se on\njulkinen pahennus.\n\n-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä\nsilloin kirkkoäidin omaa nakerra.\n\n-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä\novat niin koko seurakunnan silmien alla!\n\n-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla\nvaroillaan... julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!\n\n-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo\nkirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.\n\nMutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi\nhiljaa, mutta värähtävällä äänellä:\n\n-- Toivon teidän muistavan asemanne!\n\nJa Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu\n\"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan,\nei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa\ntoteltava hänen käskyjään\".\n\n-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä\nkirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän\nyksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja\nomantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon\ntiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan\nulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat\njärjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin\nsydämenasioissa ohjatkoon!\n\nSamassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder\nJohannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.\n\nLiukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella\nnotkeudella.\n\nPiispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen\nälykkäästä silmänurkastaan.\n\nKumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä\npuunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista\nkisälliä ja kymmeniä oppilaita.\n\n-- Mitä teillä sitten tehdään?\n\n-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden\nmadonnan näytteeksikin -- ja...\n\n-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka\nvuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.\n\n-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä\nmadonnamme, niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita,\nkuorituoleja, krusifikseja, triumfiristejä, ciboriumeja,\nrelikvarioita ja --\n\n-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.\n\n-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme\npyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.\n\nPiispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti\nvinoon.\n\n-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat,\njatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja\nkattoholveihin.\n\nKesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään\nsivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.\n\n-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle\nmonitaituruudelle? kysäisi piispa.\n\n-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja\nluonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksetkin\nsuorittavat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.\n\n-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä\ntuumivaan asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --\n\n-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa\nsiipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi\nsamalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin\nupeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.\n\n-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --.\n\n-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi\non mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.\n\n-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.\n\n-- Hetikö?\n\n-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.\n\nLoistelias kesti puraisi huultaan, mutta teki sitten aivan\nkoruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKonradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka\nPerniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää\nkaappineitsyttä tiedustamaan.\n\nLautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun\nlepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin\nsivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki\njärjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi\ntytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan,\nKonradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua\nvapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä\nrusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa\nnäyttämään.\n\n-- Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten\nvahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.\n\n-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille\ntulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies\nnahoistaan ja turkiksistaan.\n\nHe, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti\nvuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat\nne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,\ntuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.\n\n-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin\nsilmin leikkotukkansa alta.\n\n-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia\nkissoja.\n\n-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.\n\n-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää\nkestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.\n\n-- Kieltääkö?\n\n-- Syysmariaan päättyi heidän kauppalupansa.\n\n-- No mitenkäs he sitten --?\n\n-- Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on\nsääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen\nasti he täällä äytäröivät.\n\n-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies\ntuohtuneena.\n\n-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina\nvälittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät\nvielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin\ntänne koijineen.\n\n-- Mutta eikö esivalta --?\n\n-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta\nkuningasruunua myöten!\n\n-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?\n\n-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!\nRiihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia\npoikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään\nja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko\nmaasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä\nkuningashuonetta kukistamaan.\n\n-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?\n\n-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat\navosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa.\nTäällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa\nsai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas\nlähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä,\nmutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin\nloppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat\nparastaan ja itse piispa vanhuskin taipui --\n\n-- Piispakin!\n\n-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti\nsen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan\nasemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --\n\n-- Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon\nkymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut\npiispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat\nveronahkansa, kertoi Junu lautamies.\n\n-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä\nkesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään\npisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja\nheidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin.\nPiispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen\npäänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika,\ntämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se\nlautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti,\nElavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä\nistui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan\nHenrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä\nkaivanneekaan!\n\nLautamies nyökytteli vain päätään.\n\n-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi\naisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää\npuolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi\ntyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu\nmeikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!\n\nTämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,\nsynkkiin mietteihin.\n\nKotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut\npuhettakaan:\n\n-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun\ntaideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä\nlestistään!\n\nHän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.\n\n-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on\nkorea, on vain...\n\nHänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,\noliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.\n\n-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka\naulistellen.\n\n-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada\nsitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä\npurilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa\nsulakelillä. Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?\n\n-- Missä?\n\n-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin\nkainaloon.\n\nKoko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla\nylen hämmennyksiinsä.\n\n-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.\n\n-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten\ntuhmuuttaan. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!\n\nJa sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille\ntummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon\nhöllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa\nyläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla\ntähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää\npilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän\nherkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,\njoilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt\nmitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin\nja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus.\nJuuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin\nkotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.\n\nTämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen,\nettä hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin\nolevansa asioista vähän perillä.\n\n-- Mille se nauraa? kysyi hän.\n\n-- Eihän se naura...\n\n-- Mitäs se sitten muhoilee?\n\n-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --\n\n-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai,\nettä hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, --\nhymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.\n\n-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen\npäätään. -- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan\nhymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.\n\n-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi\nmestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja\npuupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun\nmuistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --\n\nKonradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että\nnäytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen\nvaloisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan\nVisbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja\nmuille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,\nviitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä\nsilmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että\nmestarin muistelma katkesi alkuunsa.\n\n-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua\npitelevään Anniin) _hän_... ilmetty Anni!\n\nAnu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian\noikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.\n\n-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!\n\n-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,\nikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.\n\n-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti\nja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi,\nettä kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.\n\n-- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --\n\nLautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän\npulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa\npyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta\nalunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...\n\n-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!\n\nNäin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen\nja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.\n\nKuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin\nhuolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti\nvetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella\nkohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista\näitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei\nollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan\nmyhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan,\nvaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen\nkiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.\n\n-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.\n\n-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan\nsiunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.\n\n-- Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen\nmadonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet\nsalli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä\nluovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli\ntilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.\n\nSiinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan\nkasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja\npuupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset\ntekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan\nnähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista\nniin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus\nukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen\nkantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja\nistuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin\nniin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka\nvaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli\njotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista,\nihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno\nvälittömyys.\n\nMuistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan\nmerkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:\n\n-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän\nhymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --\n\nHänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle\nlämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen.\nAnni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret\nistuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha\nmestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia\nedessään.\n\n\n\n\nV\n\n\nJa vanha Konradus mestari kertoi:\n\n-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut\nmaailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle,\nettä vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan\nkertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen\nsaapuneen.\n\nOli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta,\ntiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan\npohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta\npalaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin\nWiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä\nMaunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.\n\nMutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei\nsäästänyt ristittyjä eikä pakanoita.\n\nKirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni\nviisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa\ntuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani\nLaurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa,\njoka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä\nvuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt\nkaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon\nnukkumaan.\n\nYhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt\nse rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt\nTukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti\nsen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse\nPuraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa\nja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut\ntummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi.\nHätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan,\naikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet\nkantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä\nhuimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät,\nsamat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka\njäsenessä.\n\nKertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi\nperille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää\njälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit\nsiellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei\nuskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei\npelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia,\nmuutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.\n\nSaarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.\nHe rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään\nniin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa.\nHe ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään\nkantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia\nkiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui\nkahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet\nvaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja\nkohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli\nsaarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun\nkulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä\nmatkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka\nlihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän\nvaeltaessaan.\n\nHurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä\nhaudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo\nilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra,\njoka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein\nolvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista.\nLähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran\npaimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua\nseurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa\nhirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö\nvain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan,\nlienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa\nystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä\nolivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa\nlukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia,\nvaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan\npääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.\n\nMonet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä\nlyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet,\ntulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten\nääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja\nRengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.\n\nSillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa\nyksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin\nsalvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät\nsiten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui\nkalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain\nlähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki\nkalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois\nruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen\nparivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.\n\nMutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä\npäivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä\nkylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan\npesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain\nkyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan\ntielle nyykistyneet.\n\nLaahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja\nvuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta\nkavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton\nosanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen\nyksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä.\nPinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin\nvoihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas.\nMuut olivat paenneet, paenneet!\n\nYhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo\nvirittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!\n\nPellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,\nmusta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä\nistui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen,\nitkeä tihersi ja vaikeroi, että \"äiti sanoi, etten saa tulla hänen\nluoksensa\". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin\nantanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli,\nettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan\nhoukutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.\n\nMuutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin\nkädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti,\nnäen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi\nvalahtavat. \"Polttaa!\" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja\ntutista ja vaipuu maahan. \"Rutto!\" tunnen mielessäni välähtävän,\nmustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja\najattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei\nmeidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut\npuhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi,\nniinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo\nmustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki\nhätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen,\nmiten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja,\nkiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu\nkiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin\nalkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.\n\nMinut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut,\nAnni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään,\nen kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi\npaeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin,\nlaahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut\npojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana\nhetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni,\nen tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni\npelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin\nlaahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi\nminut nyykälleni maahan ja nukuin.\n\nEn tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset.\nNälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi\npäähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle\nsuolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni,\nniitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund.\nVirkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä\nkiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit\nsylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.\n\nHarhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla\nmakeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme\nyksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta\nsurmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa\nja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein\ntyötä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he\nsiellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen\ntaioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme\nvain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi\nkokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden\nmittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken\nhalusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita\nkorjaamaan.\n\nParin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli\nuusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja\nottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois,\nharvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut\nkolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin.\nJa poikani -- ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin --\nmihin he nyykistyivät. --\n\nNäin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat\nkauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein\nmielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen.\nVanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi\nsydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.\n\n-- Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, -- sinut\njohdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma\nyleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on\nsiunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan.\nSuuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän\nelämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin\npakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!\n\nHän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet\nsilmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.\n\n-- Tulkaa, että siunaan!\n\nJa isäukko avasi sylinsä.\n\nMutta samassa aukeni ovi ja piispan palvelija astui tupaan.\n\n-- Hänen armonsa kutsuu tulemaan luokseen, sanoi hän.\n\n-- Minuako taas? kysyi Konradus mestari kummissaan.\n\n-- Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla\nopettavaa, jos tulisi mukaan.\n\n-- Mitä nyt sitten?\n\n-- Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja\nkaupittelemaan.\n\nKonradus ukko seisoi aivan kuin tyrmistyneenä.\n\n-- Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi\npalvelija.\n\n-- Täytynee tulla sitten, murahti vanha mestari.\n\nMutta vanhalle lautamiehelle ärähti hän:\n\n-- Rutto ja saksat... kun ne ovat liikkeellä, tunkeutuvat ne joka\nsoppeen!\n\nSiihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä\nmajapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja\njolta osti suolansa.\n\nKonradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli\nlähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin.\nPärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen,\nmutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin\nsynkkää taustaa vasten.\n\nAnni seisoi allasilmin ja vältti Anun katsetta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKonradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.\n\nEnsimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui\njalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen\niski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.\n\nLyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti\nKonradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa\npiispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä\nmaksoi, voittaa heidät puolelleen.\n\nSitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori\nmies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän\npäiväpaisteisesti selittämään:\n\n-- Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa\nnähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja\nmestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa\ntutustua, Konradus mestari!\n\n-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.\n\nHän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena\nvälähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, \"mille se\nnauraa\", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä\nolivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti\nsirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui\nkaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi\nviivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä\nvasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi.\nKäsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut...\n\nKonradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin\nkaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet\najattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia\nnikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä\nporvaristytön virnakkeita.\n\nJa ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi\nhyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista\nmadonnaa vaarallisena.\n\nPiispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy\nsilmäkulmassaan.\n\n-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?\n\n-- Onhan se... narahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän\nkestiin kääntyen.\n\n-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii\nluontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --\n\n-- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa\nliekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.\n\n-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen\njumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne,\nkenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona\nei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen\nsuojateilleen.\n\nKesti puraisi alihuultaan.\n\n-- Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa\nviitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin,\njotka olivat hujanhajan pöydällä. -- Tahdon tilata teiltä\nalttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa\nsijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan\naikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita\nkuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.\n\n-- Nöyrin palvelijanne!\n\n-- Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?\n\n-- Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä\nsyksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.\n\n-- Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse\npuhuttelemassa seurakuntain pappeja.\n\nKonradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.\n\n-- Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne,\nvirkkoi kesti mielistellen.\n\nKonradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.\n\n-- Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti\npiispa myhäillen.\n\n-- Saahan hän... käyköön, missä haluaa!\n\nMutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua\ntupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin\npysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa\njälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän\ntappion tähden.\n\n... Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava\npuolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna\nheihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä\nluonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin... se aina\ntepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se\ntehtävä yksistään heidän kuullensa... häikäilemättä, mutta hienosti...\n\nHän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän\nnäki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä,\nmutta heti oli jälleen pimeää.\n\nKonradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta\njälestä.\n\n-- Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten\nmadonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.\n\nAnni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan\novella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa\nhaparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja\npimenneen valon johdolla.\n\n-- Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin\nsytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen\nvoittonsa seppelöivä!\n\nAnni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena\npaikoillaan.\n\n-- Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.\n\nJa Anni pujahti porstuaan.\n\nLyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan\nhöröstellen.\n\n-- Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne\npimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!\n\nHän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan,\nkun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan\npäresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen --\nja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.\n\n-- Mutta -- tuumi hän ikäänkuin itsekseen. -- Ah, kuka olisi uskonut!\nMikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys\nylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä\nkylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö\ntahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne...?\n\nKiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen;\neteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan\nilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että\nmuukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden.\nImarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä,\nja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten\nyksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä\nnyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa\ntunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen\ntäytyi olla... ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan,\nsiihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli\nkeksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun\npohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun\nkuulematonta, päivän näkemätöntä!\n\nAnu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan\nmestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon\näkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen\nmyhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti\nmelkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi\nvaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja\nsamalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.\n\nMutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.\n\n-- Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko\nystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin,\nlisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.\n\nLyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän\nkuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja\ntarkastelemaan.\n\nSillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi\nluullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua\nraavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä\nyksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä\npöytään.\n\nLyder kestin katse käännähti häneen.\n\nKonradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:\n\n-- Tuo olutta, hopeahaarikalla!\n\nAnni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen\ntynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta\nhänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.\n\nYhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen\nmadonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui\nvarmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan\nvain, ja näytti kireästi miettivän.\n\nAnni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota\nElavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin\nkäytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin\nepäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti\ntarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista\nvaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään...\n\nAnni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua\nkatsomaan.\n\nLyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen\npäässänsä ajatus... niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat...\n\n... Tyttö oli viehkeä, kiehtova -- ja kuvassa oli lempivän pojan\nihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin,\nsamalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen\nsuloisen mallinsa...\n\nJa hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä\narvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.\n\n-- Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu,\nja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä\nkirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien\nkuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet\nvienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen\nmehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu\nkatseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse\njumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut\npoikansa äidiksi ja kutsuu: \"Tule!\"\n\nAnni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän\ntunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui\nikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla\navaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta\npalaen.\n\nAnu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin\nymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan\nylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien\nhymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti\nvirittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis\nsamanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt\nluonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan\nsen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.\n\nMutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin.\nHän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt\nsyväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen,\noli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen\ntahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään\nkohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi\npuristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian\ntarrannut vieraan niskaan.\n\nMutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi\nmestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.\n\nKestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi\nkahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti\ntultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja\nsitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan\nlastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden\nkulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja\nkääkersi porstuaan.\n\nHän kuuli kuisketta pihalta.\n\n-- Anni!\n\nEi vastausta.\n\n-- Anni, oletko siellä?\n\n-- Tulen heti, isä!\n\n-- Heti paikalla!\n\nUkko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän\nkatseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden\nluo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.\n\n-- No, syömään! ärähti isä.\n\nHe söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa\nrypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta\nAnni vältti Anun katsetta.\n\nAnni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu\nvalvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan.\nMestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän\nvuoteessaan. --\n\nAamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.\n\nHän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta\nKonradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja\nvuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille\nkiukuissaan.\n\nLyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä\nAnnille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan\nkatseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren\numpuunsa...\n\nLyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSyysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus\nmestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan\nkysymys uusista tilauksista.\n\nAnni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa\nja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä\nteinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. \"Ramus virens\nolivarum\", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja.\nJa niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.\n\nMutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti\nhelmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta\nmiestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.\n\n... Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä\najatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi\nkohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin...\nsaattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti... Sillä hieno\nhän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä\nei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa\npuoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit...\nMitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin\nkummallisesti... tuntui aivan kuin puhuisi hänelle... ei, sitä ei\nuskaltanut uskoa... mutta sittenkin...\n\nHän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.\n\nOvi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan,\nmutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.\n\nHän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja\noli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.\n\n-- Isä ei ole kotona, selitti Anni.\n\n-- Sepä ikävää! Mihin he...?\n\n-- Piispan luo menivät.\n\n-- Ah, viipyvätkö he kauankin?\n\n-- Väliin kauemminkin.\n\nAnni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua\ntakaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.\n\n-- Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi... ja\nkaulasi... (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta\nvarpaankärkeen)... mutta vartalosi vasta... kuinka _hän_ on voinut\nkuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan)\n_tuollaisena_ tynkänä!\n\n-- Mutta itsehän te taannoin...\n\n-- Sinua, neitsyt, ylistin!\n\nAnni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!\n\n-- Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue,\nei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle\npuvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?\n\n-- Kyllä, jos vain isä antaa luvan.\n\n-- Luvan?\n\n-- Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa\nkankaan.\n\n-- Minä ostan, parasta flanderilaista!\n\n-- Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.\n\n-- Miksei?\n\n-- Ei sallisi isäkään.\n\n-- Kenties kerran...\n\nAnni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.\n\nMutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti\nsitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman\nluontevalla äänensävyllä:\n\n-- Anni, ota pois tuo puku!\n\n-- Kuinka?\n\nAnni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.\n\n-- Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!\n\nSanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.\n\n-- Mutta... mitä varten?\n\n-- Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu\nmadonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan\nsitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!\n\n-- Mutta eihän madonnaa kuvata... alasti!\n\nViimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.\n\n-- Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset\nvoidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja\ntuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet\nsuuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla\nhänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!\n\n-- Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.\n\n-- Oh, joutavaa lapsellisuutta!\n\n-- Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.\n\n-- Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos\nsaisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!\n\nLyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän\nkotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään.\nJa olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon\ntusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.\n\n-- Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.\n\n-- Pannaan ovi salpaan!\n\nJa Lyder kesti toteutti heti tuumansa.\n\n-- En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.\n\n-- Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun\nvoin piirtää puvun kuosinkaan.\n\n-- Enhän voi ottaa pukuja vierailta --\n\n-- Ainakin sitten -- häihimme!\n\nAnni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.\n\n-- Pian nyt... pian... ennenkun...\n\nAnni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne\nolivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.\n\nKesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi\njalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan\nalle vajoamaisillaan.\n\n-- Pois tuokin!\n\n-- Voi, ei, ei...\n\n-- Anni, rakas...!\n\n-- Ei, voi, ei...\n\n-- Jumalanäidin tähden!\n\nAnnia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella\nselkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja\nvetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon\nponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä\nsolkeen.\n\n-- Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin...\n\nJa hän riensi avaamaan salvan.\n\nIntohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä.\nMutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti\nintohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin\njärjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon\nponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja\npuuskahteli tulenhehkuvin äänin:\n\n-- Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä... sinä...! Suo minun vain\nsuudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!\n\nAnni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa\npystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties\nollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa\nsyliinsä.\n\nSilloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut\nlevottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen\nmielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden\njuttelemaan.\n\nÄllistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän\nkestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden\nvaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja\noli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut\nolla purskahtamatta nauruun.\n\nLyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi\nmahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin\naseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen\nauliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu\noli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin \"... kauppatorille\nlauttarantaan...\" Ja muistamatta edes kopistella lattialta\ntarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.\n\nAnni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen\npäretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei\nhäntä liikuttaisi mikään.\n\nAnu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse\njoksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta\npaikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien\nallapäin.\n\n-- Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.\n\nAnni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.\n\n-- Anni, kuule, hyvä, rakas... ethän sinä...\n\nAnni hytkähteli levotonna.\n\n-- Kuule, ethän sinä rakasta häntä --\n\n-- Mitäs sitten, virkahti Anni.\n\nAnu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.\n\n-- Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?\n\nÄänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.\n\n-- Kyllä kai hän...\n\n-- Minun pitää sitten laittaa iltaista.\n\nJa hän pujahti porstuaan.\n\nHän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka\nvivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa.\nPihalta ei kuulunut mitään.\n\nHän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla\nhiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.\n\nAnni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.\n\n-- Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.\n\n-- Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.\n\nAnu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat\nsäkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa\nsakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen\nhereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku\nhuolet.\n\n-- Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, -- mitä isä Andreas\nkerran ennusti meille tähdistä?\n\n-- Hieman, niinkuin unennäköä.\n\n-- Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori\nolivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme\nhengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle\nja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa\ntähysteli taivaalle.\n\n-- Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun\npäälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan...\n\nVihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä\nylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen\nja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä\nluki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan\nlähekkäin --\n\n-- Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!\n\n-- Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän\nvielä, että oinas tulee väliin...\n\nPortilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet,\njotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.\n\nAnu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta\njälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan\nisännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSeuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen\nlähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut\nuuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä,\nKoroisten piispanlinnan vieressä.\n\nVeistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla\nhiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.\n\nKonradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei\nenää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri\nristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän\noli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa\nsyntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista\nvuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen\nmaille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua\nryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.\n\nPiispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon\nnimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen\nsiihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää\nristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko\najatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli\njälleen saanut syytä mielistyä.\n\n... Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu\nitse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan.\nSiinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja\nhymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka\non kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee\nilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat\npuut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus\nsellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa\noppia iäkseen!\n\n... Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen\nnimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan\ntämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan.\nVisbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan\njuttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli\nkorusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin\npuolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin\nparhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!\n\n... Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan!\nPuhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen\nmieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa\nvirittämään... ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia\npää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista,\njotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin\nmaankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten\nhän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen\nomasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin\nmuistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee,\nettä se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa\njalkojensa alle Lallia, surmaajaansa... sillä hän se iäisyydessä\nvoittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota\nratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan...\n\nKyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden\nnäki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.\n\nPimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti\nlaittoi hän iltaisen pöytään.\n\nAnu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan\nheiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.\n\nHänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen.\nAnni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten\nsalavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.\n\nAnu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.\n\n-- Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.\n\n-- Pistäydyn vain vähän...\n\nHän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti\npystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka\nkurittomiksi nuoret kävivät... lähtivät yön selkään, sanomatta edes\nmihin menivät...\n\nAnu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle\npäästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan.\nHän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen\nvuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan\nkaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen\njuoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien\nvälistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian\nmiehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki\nhän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja\nLyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.\n\nPari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti\nLuostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän\nkaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen\nristeyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut\nAnnin kainaloonsa... ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.\n\nAnu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän\nvaroi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei\ntullut niin tehneeksi Anukaan... eikä huomannut, että hänen jälestään\ntuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin\nketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei\ntulisi liian lähelle.\n\nTäällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua\nollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen,\nvarastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan\nsivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään,\nSamppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama\njälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna\nnäkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten\nkesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen\nvapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan,\nja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan,\nmihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.\n\n-- Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on\ntäällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään\nedes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta\nhäikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja\ntalonne sitten... piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät\nvertoja millekään lyypekkiläiselle talolle... isäni talo on muhkeampi\nkuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit\naina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä\nja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla,\nkullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi\naina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla?\nSano, että tahdot!\n\n-- Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi\narastelevan kysymyksen.\n\n-- Niin totta kuin...\n\n-- Pidätkö sinä niin... kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.\n\n-- Ah, Anni! Sinua minä... sinä suloisin ja ihanin... sinua minä\nrakastan, etten voi elää!\n\nSitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja\nikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan\nvajoavan altansa.\n\n-- ... että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava -- nyt sinä olet minun\n-- tästä hetkestä -- iäti -- lemmen palossa me sulamme yhteen --\nsieluinemme, ruumiinemme...\n\nAnu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli\nsamalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:\n\n-- Voi, elä, Lyd... (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä\nsuustaan) elä, hyvä, rakas... elä... voi, eiii...\n\nAnu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään,\nei kuullut mitään. -- Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun\nmalttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.\n\nKesti oli ykskaks pystyssä.\n\n-- Potzblitz! Kuka...!?\n\nHän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään\nhäiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa\nkepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin\naikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi\nsiinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä\niskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta\nlähteä käpälämäkeen.\n\nMestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti\nnyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan\nolivat kestin kera istuneet.\n\nKesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän\nvaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia.\nHän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.\n\n-- Kas, mestariko se... valitan... tässä on varmaan onneton\nväärinkäsitys!\n\n-- Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.\n\nKesti toimitti jälessä:\n\n-- Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi,\nniin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen --\n\nKonradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli\nhänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti\njuoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.\n\n-- Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä... pyydän tyttärenne kättä!\nhuusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä\nroutautunut loka kopisi jaloissa.\n\nMutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja\nkimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.\n\n-- Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. -- Tuosta saat, tuosta...\n\n-- Elä lyö! Minähän pyydän...\n\n-- Tuosta saat...\n\nUkon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut\nmuuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.\n\n-- Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja\nkuulemaan... luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.\n\nHän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa\nKatinhännästä Luostarijokikatua pitkin.\n\n-- Jollei olisi niinkuin on... niin kyllä minä näyttäisin, kirskui\nkesti hammasta purren.\n\nMutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä\nvoittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.\n\n-- Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!\n\nHän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen\npäähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut... hän ei edes itsekseenkään\ntunnustanut mitään sellaista saaneensa... vaan se, että kehtasivat\nnoin paeta muka voittosaaliinsa keralla... ja mikäs oli pelko\npaetessa... kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!\n\n... Mutta ukko, ärrinpurri... äh, hänellä varmaankin oli vielä\nilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä... ei tietenkään uskonut\nhänen kosintansakaan vilpittömyyteen... Oh, moinen rajaton\nhävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista\nhansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta\nhuomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on\nkosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel...\nhurmaava askel -- kostoon!\n\nSe ajatus aivan lämmitti sydäntä... siten täytyi haihtua kaikkien\nepäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon\nja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys!\nJa kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava,\nkenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein\nvain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä\nvälittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa\najatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin,\nhäipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana... Hän mietti vain\nintohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi\nvilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä\ntunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä\nlujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.\n\nTulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta\nja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua\nkauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.\n\nSuoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.\n\n-- Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, -- että tulette\nhuomenna kanssani...\n\n-- No, mihin nyt?\n\n-- Sulhasiksi!\n\n-- Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. -- Mihin\nsitten?\n\n-- Konradus mestarille...\n\nHyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi\nhäneltä leveä nauru.\n\n-- Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?\n\n-- Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä\npuolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.\n\n-- Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin\npitkälle totta tehdyn. -- Että ihanko...?\n\n-- Asia on ehdottomasti päätetty!\n\n-- Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen\nlaiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.\n\nLyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen\njotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi\nkalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta\nkarkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:\n\n-- En minä... en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut\nsanani Konradus mestarille... mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja\nkunnian miehenä...\n\n-- Pyh! virkahti vilpitön saksa.\n\nLyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.\n\n-- Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken.\nJa se työ on satoisaa... kun vain näytän piispan suosituksen,\ntarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta...\n\n-- Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta\nauliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.\n\n-- Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden\ntilausten keruuta jatkamaan.\n\n-- Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden\nperästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni\npitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä\nporvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan\npitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi... kyllähän\nosaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.\n\n-- Ei, hän on verraton!\n\n-- -- Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan\ntiluksilla.\n\n-- Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan\ntulla mukaan?\n\n-- Tuumi nyt edes muutamia päiviä!\n\n-- Ei, huomenna!\n\nSamassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta\nyläkerrasta.\n\n-- Mikä se oli? kysäisi kesti.\n\n-- Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin\ntalvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.\n\n-- Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä\njokikin.\n\n-- Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!\n\n-- Meri?\n\n-- Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.\n\nLyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.\n\n-- Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi\nhän melkein ilohelähtävällä äänellä.\n\n-- Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.\n\n-- No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti\nhuoahtaen.\n\nNäki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä\navarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin\nyhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa\nKonradus ukon luottamus.\n\nJa kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna\nlähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli\ntämän lemmenpuuskalle.\n\nKoko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla\njännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja\nmietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa\naluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä\nparveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin\nmokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen\npäätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla\nensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä\nlaivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin\ntalonlämmittäjäisissä.\n\n\n\n\nX\n\n\nKirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä\neteenpäin!\n\nJäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos\nsentään sulana elää aivoja kihelmöiden.\n\n... Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon\nkarilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka\ntuossa tien varrella!\n\n... Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään\nmiessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa... mutta\nhäntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin\nkosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!\n\n... Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi,\njoihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo\nkuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli... saa\npuhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla\nhänen tyttärelleen: se hänestä on vain \"_senkin_ onni ja kunnia\"...\nsaat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen\nLyypekkiin: \"Huutia, junge!\" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan...\nsaat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne\nkuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa,\ntulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä\nliikutakaan... ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!\n\n... Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille\nlumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen\njoulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen\ntienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman\nlammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään... saat juosta jokaiseen\nhökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella,\nkysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä\nolisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet,\nkaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen,\nettä on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan,\nmutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät\nsaa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain\nkulkevat... ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin\nutelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee...\n\n... Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden\nyhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin\nviipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on\npakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi... hän\ntahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan... aikanaan\nvarmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä\nkaulukseen!\n\nKirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja\nläpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni\nedessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli\nHelye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen.\n--\n\nHelye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat\nsaksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään\nmyöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty\nupeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli\nhopea.\n\nKohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia\nsuursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner,\njoka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha\nThorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap\nnuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus\nSwarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä\nkeralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen\nDetmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä\nsaksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye\nsaksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse\nleveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan\nja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän\nhurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin\ntoivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen\nkohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti\nErnst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari\nDidrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.\n\nVaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat\nsielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä,\nettä porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä.\nVasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit\nkimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen\nliueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta\npimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.\n\nKun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset\nalkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana\ntoisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi.\nPorvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten\npainostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin\noli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka\nsaksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta\nkauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin,\njoita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään\nvain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat\nsaada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan\nvaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa\nkuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.\n\n-- Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on\nsaatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen\nBertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten\noli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja\njota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.\n\n-- Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti\nkokenut ukko Swarte. -- Mutta se tekisi suurta hallaa meidän\nkaupallemme.\n\n-- Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. -- Meille\ntänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi\netua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja\nepäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se,\nettä täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen\nhansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan\nohjakset käsissään.\n\nTämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.\n\n-- Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit\nmyisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. --\nSilloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut\nsaksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi\nmaalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.\n\n-- Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi\nsaksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.\n\nTämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.\n\n-- Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta\nviiniä pikareihin. -- Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin\nsaatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin\nosapuilleen käytännössä toteutetuksi.\n\n-- Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. --\nSellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi\nvarmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla\non asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo\nennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa,\nkenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan\n[markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta\ntodellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin\nkorkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme,\nja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta,\nauttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista\netua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit\nsupistuisivat mahdollisimman vähiin.\n\n-- Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat,\ntokaisi Detmar Lüdenscheid.\n\n-- Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä\nkanssamme, viiruili ovela Zoltzak.\n\n-- Aina heidät voi asioissa kietoa!\n\nSiitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa\ntoisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden\nkaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus\nottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan\noli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin\ntiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun\npanttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot\npanttausajalta.\n\nTämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän\npelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla\njo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli\nhallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.\n\nKeskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin,\nniin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän\nviisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja\nviini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja\ntolkuttomammaksi.\n\nVihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari\nDidrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst\nherran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät\nnaisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät\nvuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan\npoislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen,\npuoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan,\nlopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia,\nmutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse\npormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.\n\nNyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.\nLiikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.\n\nMutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder\nkestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen\noli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.\n\n-- Katsokaas, huusi hän, -- siinä on minulla vaivainen syntinen, joka\npanee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder\nClippiator!\n\nNauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer\ntiirotti häneen muistellen.\n\n-- Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.\n\n-- Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.\n\nHerman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi\nhänet.\n\n-- Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon\nylimmilleen.\n\n-- Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.\n\n-- Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli\npormestari.\n\n-- Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.\n\n-- Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.\n\n-- Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?\n\n-- Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on\ntähtäimessään.\n\n-- Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.\n\n-- Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin,\nsillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan\nsydämensalaisuuden.\n\n-- Suomalaisnypykkä!\n\n-- Ja typötyhjä!\n\n-- Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis\nkaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. -- Uskollisempaa sydäntä\ntuskin lie kenelläkään!\n\n-- Niin, veli kyllä tietää... leikitteli tuomiorovasti leveästi.\n\nJa kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi,\nmiten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka\nhäntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien.\nHenricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän\nvielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon\ntenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet,\nettä hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen\nluotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle\nnaissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.\n\n-- No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.\n\nMuidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui\nnolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.\n\n-- Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla\nliehkassa.\n\nLyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.\nMuitakin näytti uutinen hämmästyttävän.\n\n-- Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. -- Ne rukkaset eivät\nmiestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.\n\n-- Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.\n\n-- Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.\n\n-- Ja miksi?\n\n-- Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.\n\nTämä näytti koko seuraa kuohuttavan.\n\n-- Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.\n\n-- Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti\nmuuan juopunut saksa.\n\n-- Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.\n\nTuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta\nheimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi\noli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto\nlyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi\ntavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen\nkirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti\nja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman\njuhlallisella äänellä.\n\n-- Tule huomenna luokseni piispantaloon!\n\n-- No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä\ntuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille\nensi kerralla.\n\nTämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut\nlevottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin\npitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän\ntuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties\ntietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti,\noli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko\nseurassa.\n\nSeura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat\nniin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan\nkotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta,\njota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.\n\nOli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia\nkatuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet\nkoteihinsa.\n\nLyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen.\nHän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen\nlemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia\nottamaan asian oikein omakseen.\n\n-- Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. -- Kyllä\npuhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä\nminä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten...\npiispan... puvussa...\n\nTällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen,\nettä hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain\nkierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan\nviittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.\n\nKovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun\nkesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi\nprofeetallisesti:\n\n-- Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla\njo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne\nkirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!\n\nTuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä,\nniin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin\nhauskaa juttelivat.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKoroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä\npienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia\npyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka\nviehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten\nkirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa\nkuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä.\nHemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin\nkuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua\ntähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen\njokellusta hyvälle isälle ja äidille.\n\nHänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että\nyöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa\nreellä kaupunkiin.\n\nTietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin\nlapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan\njuhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset\nnuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa\nhän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan\nlumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen\nsuusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, _nix nive candidior_.\n\nSillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin,\nettä hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut\naika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa\nkeittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka,\nvaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen\nolivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja\nmetsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia\ntehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja\nseppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin\npalvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä\nasemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa\npiispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt\nliikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen\nsotaisemmilla edeltäjillään.\n\nPian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt\narmollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain\nporrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian\nsolakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa\nistui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka\nlakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy\nehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet\nkäärittiin turkispeitteihin.\n\nKoroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla,\njyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen\nhaaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella\nkärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse,\njättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille\näkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien\nsylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena\nvallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen\npohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki,\nvirtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni\nVälijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku\njoki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen\nkohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea\nvallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli\nkahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen\nvetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä,\nsivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman\npihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha\nja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta\nedessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet\nmolemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan\noli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi.\nHe ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu\nkiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta\nSanttamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko,\njoiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen.\nLoitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa\naamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan\noli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset\nhämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan\nvallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu,\njolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat\nvieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka\nkaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.\n\nHe ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi\nVälijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi\nhiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä\nHemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin\nvilla ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli\nsiinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.\n\n... Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies\nhurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset\nvillavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin\nsaattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta _dat nivem\nsicut lanam_, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos\nhänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun.\nSellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä\nkirkko sieluille kylmässä pohjolassa... Etelässä ovat taivaan\nihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta\nniin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan\nluminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon\npohjapiirroksen...\n\nKaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti\ntunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat\njoutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla\nja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui,\nsitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun\npysähdyttiin kapitulitalon eteen. --\n\nIltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja\npiispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin\nvain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan\nmyöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli\ntaipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.\n\n-- No, minkäpäs sille...\n\n-- Sääli kunnon poikaa!\n\n-- Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille...\n\n-- Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!\n\n-- Voihan pohjalla olla sitäkin.\n\n-- Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden... olisihan laadullaan,\njos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti\nedistää kirkkotaidetta täällä.\n\n-- Mitenkäpä se...\n\n-- Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa\npian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä\nkotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita --\n\n-- Ja etevämpiä!\n\n-- Meillä täällä sitä vastoin...\n\n-- On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.\n\nHenricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä\nmiehinäänkään.\n\n-- Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike\nolisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla\ntyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!\n\nPiispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.\n\n-- Ai -- varakkuudesta puhuen -- johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen\nvanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi\ntäällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä,\neivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa,\nkun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi,\netteivätkös Clippiatorit tee ylen \"puisia\" kuvia. \"Tunnetteko sitten\nliikkeen?\" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli\nviitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä,\nJohannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan\nja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja\nlainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt\npantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin.\nMutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan\nkuvaansa takaisin.\n\n-- Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa --!\n\n-- Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina...\nhuomautti piispa terävästi.\n\n-- Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee\nmyymään --\n\n-- No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin\npanttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän\nsellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin\ntiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä\nnostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta\nraadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä\nluvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei\ntullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.\n\n-- Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on\nLyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin\nPictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.\n\n-- Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut\njärkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa\npoika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua\nselkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata\nsamalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo\nlähtenyt Räävelistä teille tietymättömille... jostakin hämärästä\nsyystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut...\n\n-- Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta\nkuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja\nvaurastua.\n\n-- No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.\n\n-- Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää\nnaimasta mestarin tytärtä.\n\n-- Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.\n\n-- Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin\nmuukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.\n\nMiksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden\non syytä olla varovainen.\n\nSamassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.\n\n-- Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle\nsalavihkaa.\n\n-- Ja hän...?\n\n-- Kaikki hyvin.\n\nLyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja\nimartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli\ntuonut mukanaan.\n\nPiispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja\nlupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin\nseurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.\n\nMutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan\nasiaan.\n\n-- Teidän armonne, alotti hän, -- lähtiessäni en luonnollisesti\naavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne\nkevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein\ntiedä... katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita\npulani...\n\n-- Onko rahoista kysymys?\n\n-- Niin, pikku lainasta... jos...\n\n-- Kuinka suuresta?\n\n-- Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa...\n\n-- Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.\n\n-- Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän\narmonne...\n\nHenricus herra iski varoittavasti silmää.\n\n-- Tuota... jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen...\n\n-- Tuleepa mieleeni, virkahti piispa... onko isänne ennen asunut\nRäävelissä?\n\nKesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa\nkäpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:\n\n-- Kyllä hän on ollut... mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun\nkolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani...\n\n-- Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani\nkuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?\n\n-- Sitä en tiedä niin tarkoin... ensimäinen muistoni elämässäni on,\nettä äitini voi pahoin merimatkalla... merikipeänä oli tietenkin.\nMutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt\nLyypekkiin...\n\nPiispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:\n\n-- Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon\nkirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin,\nenkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen.\nSikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita\nevankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen\nhän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.\n\n-- Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti\nLyder kesti.\n\n-- Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on\nsaksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin\nsamalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka\nlaittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.\n\n-- Onko se kaukana?\n\n-- Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.\n\n-- Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti\nkauhuissaan.\n\n-- Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan\ntyöpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein\nkaikki mitä tarvitaan.\n\nLyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.\n\n-- Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka\nilmaisi puhuttelun päättyneen.\n\nPää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan.\nHän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa\ntaivuttamaan.\n\nNapaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa\npuhemiestehtävänsä ilman sulhasta.\n\n-- Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.\n-- Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!\n\n-- Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja... virkahti sulhanen samalla\nkertaa toivehikkaana ja surkeissaan.\n\n-- Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran\nniin pitkälle päästään.\n\n-- Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies...\n\n-- No, tottapahan katsotaan!\n\n-- Ja sitten kauas salolle...\n\n-- Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties\nvoisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!\n\nHenricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi\nkirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKonradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra\nkumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä\nnykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.\n\nAnni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa\nnäyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin\nhautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva\nvivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut\nvuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä,\nniin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.\n\nUkko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan\nkuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili\nhänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti,\nsitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat\npyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet\nolevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon\nainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle\ntaiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen\nmielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista\nsopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen\ntyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.\n\nKunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän\nHenricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä\ntoisi olutta hopeahaarikalla.\n\n-- Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut\nmajallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä\nneitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan\nmoneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.\n\nHenricus rovasti myhäili suopeasti.\n\nAnni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa\nsivuitse.\n\nMutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen\njuttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen.\nSe alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja\nsisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa\nsovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli\nsiitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja\ntukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana\nolivat...\n\nSiitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti\nsanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän\nsaksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin\njuhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan\nsuunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.\n\nSitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan\nrieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana\noli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui\nvähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun\nrovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli\nnaitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei\ntuimiin kurttuihin.\n\n-- Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa\nsaatuaan, -- enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä\nvähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en\ntiedä mitään enempää.\n\n-- Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.\n\n-- Keneltä?\n\nRovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja\nlisäsi:\n\n-- Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon\nnuori mies.\n\n-- Hohoi, huokasi vanhus. -- Elämäni toivo ja valo on ollut siitä\npäivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että\nnäkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen\nkanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi\npoikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani\nluovuttava?\n\n-- Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella\nainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa,\non lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.\n\n-- Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja\nsamalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin\nolisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.\n\n-- Niin, kysykäämme häneltä!\n\n-- Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden,\nikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. -- Tahdotko sinä ottaa\nkasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?\n\nAnni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.\n\n-- Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin\ntytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?\n\nAnni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.\n\n-- Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?\n\nAnni hypelöi punastellen esiliinaansa.\n\n-- Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!\n\n-- Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.\n\n-- Anunko? ehätti isäukko kysymään.\n\nAnni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.\n\n-- Lyderinkö? kysyi rovasti.\n\n-- Niin.\n\nPieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla\nnäyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna\nhänen poskilleen.\n\nAnu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen\nryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä\nhänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin\nolla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni\npihalle kalpein kasvoin.\n\nAnni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.\n\nKonradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena... tuokion\nvain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen\nja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan\npilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin\nedessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.\n\n-- Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin,\n-- en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt\nja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja\nmanallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka\nelämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää\nkuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka\ntaivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne\nkuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että\nlapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman\nonnellisen elämän soisit ja valmistaisit.\n\nNyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha\nmestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli\nvoitettu.\n\n-- Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. -- Ota hänet! virkkoi\nhän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.\n\n-- Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja\nlähtevän näköisenä.\n\nMutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.\n\n-- Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.\n\n-- Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies\nkerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää\napua.\n\nTämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian\nlähelle.\n\n-- Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään\nkorville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin\npäättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa\njärkyttää.\n\n-- Kuten tahdotte, vastasi hän.\n\n-- Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran\nviikossa täällä näkyvissäni.\n\n-- Ah, virkkoi rovasti -- muistin aikaan. Lyder kesti on saanut\nmuutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän\ntyöpajassanne?\n\n-- Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.\n\n-- No, jollei sovi... Herran haltuun sitten!\n\nAnu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen\nkatseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko\nosoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän\nkoskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä\nukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. --\n\nLyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin\npalaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa,\nvaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus\nherran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot\nolivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.\n\n-- Ukko suostui.\n\n-- Ah!\n\n-- Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.\n\n-- Ah!\n\nMitä kaikkea yksi pikkuinen \"ah\" voikaan ilmaista! Se helähti\nensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin\numpeenluodusta haudasta.\n\n-- Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.\n\nEi tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.\n\n-- Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta\nlaittamaan.\n\n-- Oh!\n\n-- Työssä parhaiten kuluu talvikin.\n\n-- Eikös hänen työpajassaan...\n\n-- Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti\npäättävästi.\n\nLyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän\noli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se\nhäntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.\n\n... Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se\nvähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi\njollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan,\nolla haitaksi hänen pappisuralleen... kenties laimentaisi\nvirkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties\ntuli sanotuksi liikoja... mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli\nkuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.\n\nHänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti\nnuorta saksaa noutamaan.\n\nHerman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä\nalkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein\nyökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut\nlapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän\nkuului olleen kansallisuudeltaanko.\n\nJohannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan.\nSaksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja\nkoristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan\noli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä\nlie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku\npoikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin\nporvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti\nvaimo jälkeen... eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.\n\nHämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet.\nLyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat\nolivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin\nmuisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen\nrippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.\n\nKyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä\nmuutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt\nmieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut\npyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen\nvuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.\n\nHenricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä,\nkoskei heistä tietty sen erikoisempaa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\n... Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa\noksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta --\ntoinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei\nkovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, --\nmuuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!\n\n... Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo\nennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään,\nvaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna\nkyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen!\nVaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä\nmennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan... ei pääse\nkoko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!\n\n... Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut.\nViimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta\nsen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka\nlaitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon -- kirkossa,\njossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä,\nja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä\nkouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka\nvielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta\nhän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin.\nKohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä\ntoki pääsee, täytyy päästä!\n\n... Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain!\nLumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa\nsäteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan\npakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan...\n\n... Mutta pian täytyy päästä!\n\nJa levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon\nkuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.\n\nSillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis.\nPaikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli\nkaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan\nevankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat\nlehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat,\njoissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine\nkorulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.\n\nJa illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla\nkyydin kaupunkiin.\n\nKieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä\nvalotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun\nlumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi\nhuumaavista häistä -- ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti\nsydäntä...\n\nVihdoinkin!\n\nTuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,\nKonradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.\n\nKonradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän\nsakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa\nsairaana, vuoteen omana.\n\nVihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle\naterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita\nkuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli\nsuvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan\nkunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha\nsuntio, \"dominus Henzsus\", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa\nvanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä\najoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen\nVibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli\noikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä\nsai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin\nvakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset\nHennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta;\nHennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada\nraatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä\noli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin\nLeinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla\nvähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta\nhänelle ei kelvannut Sarka, vaan \"Watmal\" oli hienompi; molempain\nnuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin \"af Lennepe\".\nArno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa\nLyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen\njaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi\nLiinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa\nmaalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen\nMarian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat\nporvaritkin olivat perheineen.\n\nErillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan,\nseisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi\nmadonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen\nasunsa.\n\nJylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi\nSylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään\nmolempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat\nkatkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle\nSigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän\noli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä\nvoitonmerkkinään.\n\nVieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt\nollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren\nmestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella\nviety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei\nse ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin\nennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän\nelämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei\nhäävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin.\nTämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren\ninhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen\npakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.\n\nTämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen,\njonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä\ntuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja\nse painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa\nolevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.\n\nSulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.\n\nIntohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon\nei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat,\njotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä\npimeää salamain valaiseman kuvan: _ennen vihityn vaimonsa kaukana\nkotirannoilla_. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus,\njoka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan.\nMaailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin\nvaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että\ntäytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.\n\nJa kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se\ntuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi\naukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä\ntyyneydellä, mitä oli tuleva.\n\nHän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä\nliikkeestä.\n\nHän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.\n\n-- Miten sinä tulit?\n\n-- Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin\nhevoskyydillä.\n\n-- Mitä... mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi\nsamassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.\n\n-- Vaimosi oli kuolemaisillaan ja...\n\nKesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.\n\nMutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.\n\n-- Tule pian! huusi hän.\n\nHän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului\nruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.\n\nHääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi\nkättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.\n\nUseimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi,\nmiten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva\nlähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät\nlähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli\ntäytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.\n\nVasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus\noli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.\n\nOli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät\nja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan\nsuussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan:\nsakramentin häväistys.\n\nJa hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.\n\nVähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka\nistui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen\nkysyen, selitystä vaatien.\n\n... Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?\n\nKonradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.\n\n... Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?\n\nJa ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti\naterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.\n\nVihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän\nnousi ja teki lähtöä.\n\n-- Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, -- kukapa tätä aavisti; ei\nhänen armonsakaan -- sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta -- --\n\n-- Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus.\nJa ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän\nsiepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.\n\nNiinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti\ntakaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei\npelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä\npääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.\n\nHän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi\njuosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven\nja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.\n\nAnni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon\nnähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä\nhoivaamaan.\n\nHenricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään.\nHän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän\nkatseen.\n\n-- Luostarista -- yrtintuntija --\n\nDominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään,\nettä apu joutuisi pikemmin.\n\nSamassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän\nhuusi vavahtelevin leuvoin:\n\n-- Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!\n\nHenricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.\n\n-- Kiinni... mur... haaja! ähkyi hän.\n\nMutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.\n\nSillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat\nkaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa\npitäneen.\n\nJa kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan\nkeralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon\nedustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.\n\nVanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon.\nHän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän\noli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti,\nsama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut\nseurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt\nlakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan.\nIhmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen\nkirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa\nrientäessään apuun.\n\nEhdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut\nvaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse.\nJa kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut\nvaaraa verenvuodostakaan.\n\nHenricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi\nkannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. --\n\nSamana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.\nHe olivat tulleet sen asukkaita häätämään.\n\n-- Pyhä neitsyt, onko piispa...? pääsi Anulta.\n\n-- Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen\nsijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.\n\n-- Mutta isä --? pääsi Annilta.\n\n-- Häntä etsitään.\n\nAnu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.\nKasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.\n\nIlta pimeni ja yö oli kylmä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nYötä päivää, ponnistaen voimansa viimeisiin, riensi ja rehki Konradus\nmestari Kyminpäätä eli Hankonientä kohden.\n\nVihdoin saapui hän sinne illan suussa, uupumuksesta ja nälästä\nnääntymäisillään.\n\nHän kysyi saksanlaivaa kalamiehiltä, jotka tapasi kylän rannassa.\n\nOlihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana\ntullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka\nvaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa\nkera saapunut parahiksi laivan lähtöön.\n\nVanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle,\nmissä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja\nmerenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren\naallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa.\nSiihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.\n\nMutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä\ntaivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä.\nSysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.\n\nKeskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi\nräjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys.\nKolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan\nyöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi\nraunioiksi luhistunut.\n\nSiihen ukko heräsi, kohotti päätänsä ja katsoi.\n\n... Ukkonen talvella, kesällä halla, oli hänen ensi ajatuksensa.\n\nMutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa\nja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin,\nvalaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi\nherkeämättä.\n\nKonradus ukon päähän iski salama, ajatuksen salama, ihanan kamala.\n\nHän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan\nkuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan\nluo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut\nkätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja\nrangaistusta.\n\nJa vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän\nhäilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle\nmerelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.\n\nVanhus näki laivan ärjyvillä aalloilla, näki laivan heittelehtävän\nylhäisiin taivaihin ja alhaisiin aaltojen syvänteihin. Ja laivan\nkannella näki hän salamasoihtujen valossa kestin, mastoon sidottuna,\ntuhkanharmain kasvoin.\n\nVälähti salama, kirkas kuin putoava aurinko. Sen valossa näki\nKonradus ukko laivan leiskahtavan korkealle ilmaan ja putoavan meren\nsyvyyteen. -- Kiitetty! Ole kiitetty, Jumala! Alkoi sataa jäitä,\nsuuria, kuivia jäärakeita, niinkuin vierinkiviä.\n\n\n\n\nXV\n\nHentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten\nkoivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen\nyllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.\n\nPiispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien... hänen\narmonsa oli uinahtanut.\n\nSaapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa,\ntassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi,\nettä hänen armonsa oli uinahtanut.\n\nHiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi\nsilmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.\n\n-- Kiuru livertää, kuiskasi sairas hymyillen.\n\nVanha rippi-isä katsoi häneen lempeästi myhäillen.\n\n-- Kevät on, valo täyttää maan!\n\nHiljaa pani vanha pappi kädet ristiin rinnalleen.\n\n-- Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa,\nja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. -- Pääsen pois ennen häntä,\npyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä\nvaeltaessaan.\n\nIsä Juhannus kuunteli äänetönnä ja katseli hartain silmin sairasta.\n\n-- Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas,\nistuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän\nherkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä\nrouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita\nnähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä?\nEi silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi\ntuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli\nhän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani.\nNöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi\npuolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä\näiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: \"Sano Hemming piispalle, koska\nhänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on\nlempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä\nja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle.\" --\n\nVäsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta\npani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.\n\n-- Pyhä äiti, siunaa minua ja meitä kaikkia!\n\nRistissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha\nAmos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.\n\nKotvan levättyään sairas avasi jälleen silmänsä.\n\n-- Lähetä Henricus herraa noutamaan, sanoi hän heikolla äänellä.\n\nEnnen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen,\nhänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.\n\nTuomiorovasti saapui iltahämärissä.\n\n-- Veli, virkkoi sairas heikosti, -- olen kuullut Konradus mestarin\nteosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo\nheidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan\nkaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!\n\nHenricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.\n\n-- Anna anteeksi --!\n\n-- Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. -- Jollei\nsellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.\n\n-- Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas\nheikoin, katkonaisin äänin. -- Olen minäkin saanut kokea samanlaista\nkuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan,\njolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän\ntietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä\nParisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan\nolisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta,\nettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän\nsai luvan astua papilliseen säätyyn.\n\n-- Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.\n\n-- Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen,\nvaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin\nkuuluvasti.\n\nJa täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.\n\nYöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän\niäiseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin\njuhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja\nkoska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen,\nvalitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin\npiispakseen.\n\nVaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä\nJönis Vestfalin kanssa.\n\n-- Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni.\nMutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan\nkutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen\nvuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut\nmaisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta\naikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.\n\nTämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi\nheti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille\nPragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat\nveljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta\nhellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen\nuskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen\nsäteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia\nvanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.\n\nValittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän\nperästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta\nvaalilleen.\n\nTie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja\nsakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa\nlähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa\nniskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville\nsaarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita\ntoimitettavaksi samalla tiellä.\n\nSilloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin\nkuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi\npäättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus\nherra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli\nmukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä\nisä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän\nkotiin painamaan hiipan päähänsä.\n\nJumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi\nvuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä\ntakaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi\nhän mielellään pyhää isää -- lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt\ntämän ainoan vertaisensa luo...\n\nHänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa\nAvignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja\npalausmatkalla Avignonista hän kuolikin.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nSyyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi\nvalkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.\n\nAnni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna\nhelmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään\nerityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein\nsilmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.\n\nAnu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt\nhänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän\nmiehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen\nsuuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään.\nJalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.\n\nAjatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän\nHenrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin\npäässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä\nhymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki\nkipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän\ntyöhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.\n\nMutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa,\noli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä\nmaahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja\npiispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne\nkävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei\nauttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima,\njoka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna\nikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti\nvuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan\nihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä\nkuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.\n\n... Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut\nlainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla\ntoista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla\nAvignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin\nihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja\nsamaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen\nonnensa ja elämänsä ja tallannut...? Niin, oliko kääpiö tämän jätin\njalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut -- --?\n\nNuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun\nhän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä.\nJa tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan,\nepätoivon kiihkeydellä.\n\nSilloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa.\nMolemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei\ntulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui\nniin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.\n\nOvi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon\nlaahautui mies...\n\nAnnilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.\n\nMolemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä\nvaluivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä\ntaluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.\n\nHe veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan\npuunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli\nistunut häissä...\n\nHe riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.\n\nVanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan\nselittäen tai anteeksi pyytäen.\n\n-- En voinut olla... tiesin... että olen... tuomittu... tuomittu...\nMutta en voinut... voinut elää... ilman... ilman vuoluveistä... en\nvoinut... tulin tänne... tänne... kuolemaan...\n\nNämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen\nseasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen\nmärät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi\nkiireimmiten vuoteen.\n\nAnu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean\nkätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta\nsaattaa vuoteeseen.\n\nHe tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen\nsammuva katse sattui siihen.\n\nHän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti\nhänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa\nkasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.\n\n-- Sinä... vuolet... vuolet... tietysti... Hän katsoi kuvaan...\nja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi\nkasvattiinsa kysyvän katseen.\n\n-- Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.\n\nSairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen\npitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.\n\nYhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.\n\n-- Laupias... sehän... sehän on... _hän!_ Hänen katseensa liukui\nkääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.\n\n-- Ja... _minä!_\n\nViimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena\nkantoi Anu hänet vuoteeseen.\n\nJa katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu\nja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha\nisänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen\nhivuttavaan tautiin.\n\nKotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa\nkuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat\nsanat:\n\n-- Kuolen... isä Andreas...\n\nAnu riensi luostariin.\n\nSairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna\npitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi\ntyttäreensä pitkään.\n\nVihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:\n\n-- Oletko... oletko sinä... hänen...?\n\nKyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.\n\nVanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän\nsilmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa\nponnistelua.\n\nVihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin\nvanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina\ntavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.\n\nIsä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa\npäätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä\nparannusta.\n\nSairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus\nvoimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi\nkohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.\n\nMutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti\nrukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä\nvaipuivat hervottomina peitteelle.\n\nHän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen\nsurkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:\n\n-- Mihin sinä, tyttö parka, joudut?\n\nAnnin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.\n\nMutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.\n\n-- Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille\nsieluille.\n\nAnnin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun\nvaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä\nkuolinvuoteen ääreen.\n\nAnu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt\nhänen sieluunsa.\n\nMutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja\nviimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli\nehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.\n\n-- Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, -- tänään se on\nHenricus piispakin tuotu kotiin.\n\n-- Tuotu? kysäisi Anu oudosti.\n\n-- Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi\nvanhus ja lähti.\n\nAnu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien\nedessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima,\nniin että ajatuskin jähmettyi.\n\nHän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla,\nnääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä\nkasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi\nkääpiötä jalkoihinsa.\n\nNiinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä\nkirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.\n\nEikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen\npimeihin kirkkoihin.\n\n\n\n"]