[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftKBtvH15cdzxpvxndtVSoDkgd04cGetF_ExOQY5qbb8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1655,"Jääkärien jäljiltä","Kara, Jalmari",1890,1936,"1655-kara-jalmari-jaakarien-jaljilta","1655__Kara_Jalmari__Jääkärien_jäljiltä","Kymmenen kertomusta","novelli",[],[],"fi",1919,null,15506,101820,false,56052,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta\" by Jalmari Kara is a collection of short stories written in the early 20th century. The work presents themes surrounding the experiences of Finnish soldiers during and after World War I, capturing both their emotional struggles and the essence of life in that era. The stories delve into the romantic and poignant moments of soldiers and the profound impacts of war on their lives, with characters that include young women waiting for their loved ones and soldiers grappling with memories and loss.  The opening portion of the collection begins with the story \"Jäähyväiset,\" which describes a young girl on a stormy evening in Finland, lost in her thoughts and emotions as she waits for a young university student. Her internal struggles are heightened by a mysterious letter that hints at a meeting that night. The narrative paints a vivid picture of her longing and curiosity, intermingled with anxiety and confusion about the intentions of the boy she admires. As the tension builds, the girl wrestles with her feelings and the societal expectations surrounding her, breaking the delicate balance of youth, romance, and the looming specter of war in the backdrop of her life. (This is an automatically generated summary.)",[],257,"Kymmenen kertomuksen kokoelma sijoittuu jääkäriliikkeen ja sisällissodan vuosiin. Tarinat kuvaavat sotilaiden ja siviilien kokemuksia, odotuksia ja henkilökohtaisia kohtaloita itsenäistymisen ajan Suomessa.","Jalmari Karan 'Jääkärien jäljiltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1655. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ\n\nKymmenen kertomusta\n\n\nKirj.\n\nJALMARI KARA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Jäähyväiset.\n Majatalon emäntä.\n Harmaa mies.\n Uneksija.\n Zugführerin konjakit.\n Pelko.\n Lähetti.\n Mikä hän oli?\n Kansanopistolla.\n Junassa.\n\n\n\n\nJäähyväiset.\n\n\n    Sa multa pois, ma sulta!\n    Käy kutsu illan hiljaa,\n    kun uinuu maassa multa\n    uneksuin uutta viljaa.\n\n                 _O. Manninen_.\n\nOnhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon\nja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna,\njyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko,\ntoisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä\nkylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet\nkesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt\nruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.\n\nSiinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö,\nvastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin\npöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta.\nMitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli\ntumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan\nkynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka\neteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti\nrutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi\nulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen\nverensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa\nsuuriksi ja avuttomiksi.\n\nKun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea\nkäsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi\nvesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten\nhän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina\nodotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää\njälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään,\npyyhkäisten kiharan ohimoltaan.\n\n\"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin... En... en odota\", ajatteli hän, jopa\nhuuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.\n\nSitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:\n\n    'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin\n    tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.\n\n    Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen\n    nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren\n    painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa\n    laudan särmien estää köyttä luisumasta.\n\n    Tänä iltana, sitten ei.'\n\nSellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.\n\nJa nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä... Miten olikaan tämä poika\nniin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri\ntänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin... Sen souturetken\njälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen\nrannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen\nkolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin\nuistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti\nvalkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja\nalkoi soutaa.\n\n\"Laskekaa toki uistin järveen\", sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta\noikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.\n\nYlioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat\nruskettuneista kasvoista hämärässä.\n\n\"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea... Ehkä soudan\nneidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on\nnoin syrjään joutunut.\"\n\n\"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa.\"\n\nSiihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä\nsilmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! -- Sitten tarttui\nkuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen\nylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria\ntoisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot\nmuuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.\n\nSen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään,\nja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla\nkipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin\nvieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi\nniityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja\nruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut\njuttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan\ntuppausi renkien joukkoon. -- Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä\nluvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka\nteki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä\nkynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei\nollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja\nnotkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna\nsuurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä\nseisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä\nkyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä\npysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei\ntullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän\nsiihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä,\npikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus,\njota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas\ntanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin\nhänen otsallaan.\n\n\"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta\naina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään.\"\n\n\"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä\ntalkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties\nloukkaavaa.\"\n\nSilläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla\nhurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties\nhiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä,\nparemmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään\nnenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:\n\n\"Pirtuako oikein?\"\n\nJumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvot\nkirkastuivat.\n\n\"Saunakuupasta kerrassaan\", hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjään\nja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.\n\n\"Näin talkoissa hieman.\"\n\nSilloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynyt\nposkille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsi\nsyvään.\n\nNyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niin\nhirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin,\njotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan hän\ntiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilas\nnäytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, aina\ntuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihan\ntahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikka\nhuomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahti\nnuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sitten\nlakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja sai\nhänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.\n\n\"Nyt tanssitan teitä\", sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli miltei\nvihaa. \"Äsken taisitte moittia minua.\"\n\nMuuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattua\nmaalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.\n\nEnsin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, no\nkoetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkin\ntäytyi antaa perää.\n\n\"Nyt tulee minun kuuma!\"\n\n\"Niin minunkin\", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti\ntanssitoverinsa ulos.\n\nJärvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus\nahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui\nriippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli\nnenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta,\njommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin\nhiukan, tämä alkoi olla noloa.\n\n\"Mitä lienee kello jo?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Ei yhtätoista vielä.\"\n\n\"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä... Hyvästi!\"\nTyttö ojensi kätensä.\n\nJotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän\nvaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti\nhaltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka\ntyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut.\nMitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat\nhuomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.\n\n\"Älkää saattako minua.\"\n\nYlioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen\nkasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi,\nsanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen\ntuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta\nylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.\n\n\"Ymmärrättekö minua?\"\n\nYlioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen\nkäteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui\nkuin uneksi... Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin\nunessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen... Kun lumous\nhaihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi\nvielä kuuma kuiskaus:\n\n\"Ymmärrän sinua... Mene.\"\n\nSitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan\nhiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma\nolivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt\nkirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti\nresedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella,\naina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta\nriehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli\naina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa\nkyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat,\nurheiluasiain yhteydessä.\n\n\"Juovan kuuluu se kylän maisteri.\"\n\n\"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison\nseuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan\noleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina\nauttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla\npitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin\njoukossa ollen... No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa\npyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää,\nsuosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin\nmaanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin\nohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu\nvälttelevän.\"\n\nSellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan\ntullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat\nkasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen\nonni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin\ntaikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain\nloistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän\nmuuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili\npoismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle\ntullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.\n\nTyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.\nMitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?\n\nSamassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys\nsalpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät... Heti sen\njälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli\nodottaja alhaalla; \"tänä iltana, sitten ei\". Kuin huumeessa tyttö\nsieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten\nhermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain\npimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt\njostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja\nheitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka\nsen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus,\nyksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin\ntaakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää\nvasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta\nvapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka\nhillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan\nkamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi\nauttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen\nsopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.\n\nHiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli\nvain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi\nnuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon\nkalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö\nseisoi hievahtamatta.\n\n\"Tahdotko, että poistun?\" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella,\nsärkymäisillään olevalla äänellä.\n\nEi vastausta, ei liikahdusta.\n\n\"Sano\", kuului jälleen aivan hiljaa.\n\nSilloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa\nvasten ja kuiskasi.\n\n\"Rakas.\"\n\nKoskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä\nhehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän\nluotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista\nkuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei\nsyntynyt.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi tyttö ihmeissään.\n\nSilloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi\ntukahtuneesti.\n\n\"Tule luokseni!\"\n\nTytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja\nkatseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken\nentisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas\nkerran oli lausunut: \"sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en\ntavoita sinua.\" Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut\nruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin\nunessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.\n\n\"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet\ntällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?\"\n\nYlioppilas hengitti raskaasti.\n\n\"Tule\", toisti hän.\n\nSilloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän\nesteli:\n\n\"Rakas.\"\n\nYlioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä\npäättävämmin hän toisti:\n\n\"Tule!\"\n\nJo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat\niskeytyivät mieleen: \"tänä iltana, sitten ei\". Hänet valtasi hetkeksi\nneuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo\nja poskille kohosi puna.\n\nYhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi...\n\nYlioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa.\nSitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon\nhuikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi\nkuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen\nääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin\nolisi hän nyyhkyttänyt.\n\n\"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?\" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan\nkuluttua.\n\nSilloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja\nhänen silmissään oli tavaton lempeys.\n\n\"Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt... kun lähden.\"\n\n\"Ja minne lähdet, sano?\"\n\n\"Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi.\"\n\n\"Ja miksi lähdet?\"\n\n\"Lähden, koska rakastan.\"\n\n\"Toista... enemmän kuin minua?\"\n\n\"Enemmän kuin sinua.\"\n\n\"Ja loukkasit minua tällä tavalla\", kuiskasi tyttö kiihkeästi,\npurskahtaen haikeaan itkuun ja kääntyen selin, kasvojaan tyynyyn\npainaen.\n\n\"Mustasukkainenko olet, pieni?\" sanoi ylioppilas miltei iloisesti.\n\n\"Anna minun olla!\" nyyhkytti tyttö peitteeseensä kätkeytyen. Sitten\nvallitsi hiljaisuus pitkän aikaa.\n\nKuului outoa rapinaa. Tyttö kavahti istumaan, mutta ylioppilasta ei\nollut missään. Säikähdys oli ihan pakahuttaa sydämen ja nopeasti riensi\ntyttö ikkunaan.\n\nKöysi oli sidottu välipuuhun; se heilui vielä. Hän kurkoittui pimeään\nyöhön ja kuiskasi ylioppilaan nimeä, yhä uudestaan, kyyneliin puhjeten,\nmutta kaikki oli hiljaista, kukaan ei hänelle vastannut. -- -- --\n\nSeuraavana päivänä tuli kirje:\n\n    'Kadun, että tulinkaan. Se oli minussa vain turhamaisuutta ja\n    itsekkyyttä; halusin koetella voimiani ja loukkasin sinua.\n    Älä ole toivoton, mutta älä myöskään lupaa mitään, itsellesikään,\n    muustahan ei ole kysymys. Älä kahlehdi muistojasi minuun, äläkä\n    aseta itsellesi velvollisuuksia minun suhteeni.\n\n    Kadun, että tulin. Jos olisin vastaanottanut suuren lahjasi, olisit\n    ehkä pitänyt itseäsi minuun sidottuna. Ja kuitenkin, kenties\n    sairaammin syöpyy sen miehen kuva nuoreen sieluusi, jolla oli\n    ylitsesi valta, suurempi kuin hän itsekään uskoi ja joka kuitenkin\n    kieltäytyi kaikesta... vaikka rakasti sinua.\n\n    Olitko mustasukkainen, pieni? Niin, rakastan toista enemmän\n    kuin sinua. Se on oikein ja kerran sen ymmärrät. Se toinen on\n    _Isänmaa_.'\n\n\n\n\nMajatalon emäntä.\n\n\n    Suru häll' oli vaikkakin huulillaan\n    hymyt pilkahti petteliäät,\n    suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan\n    oli kosteat poskipäät.\n\n                        _J. L. Runeberg_.\n\nOn sangen kiusallista, kun reessä, pitkää matkaa kievarikyydillä\najaessa, rupeaa paleltamaan. Aluksi yrittää hieroa käsiään ja\nliikutella varpaitaan sukkia täyteen sullotuissa jalkineissa, mutta\nsitä ei malta, eikä jaksa tehdä niin kauan, että siitä olisi apua. Yhä\ntuskallisemmaksi muuttuu vaiva ja pistely, ei enää huomaa luonnon\nkauneutta ympärillään, ei kykene antautumaan tunnelmalle, vaikka\nkulkunen kulisee huuruisen hevosen niskassa ja luminen metsä seisoo\nkuin kivettynyt erämaa, pehmeä-sävyisiä viirejä heijastellen. Vihdoin\nkarkaa reestä, juoksee lumisella tiellä, joka pettää jalan alla, mutta\nei viitsi sitäkään riittävästi, vaan palaa istumaan jälleen, kietoo\npeitteen ympärilleen ja odottaa, eikö lämpö ala virrata suoniin. Mutta\neipäs, lumi sulaa vähitellen ja jalkoja alkaa entistä enemmän palella.\n\nSemmoisessa tilassa juuri olimme. Nenää piti maiskuttaa, kun\nkohmettuneilla käsillään ei viitsinyt kaivaa liinaa taskusta, paperossi\ntutisi hampaitten välissä ja kyytipoika sai sen sytyttää. Ja\nkilometripylväitä vaanimme kuin vihollista ja pimenevästä hämystä\nhuolimatta tiesimme vallan tarkoin niiden numerot.\n\nVihdoinkin tuli siunattu poikkeus tieltä ja reki hurahti majatalon\npihaan.\n\nVastaamme tuli muuan mies, josta ei pimeässä näkynyt muuta kuin\nvälähtävät silmät ja pitkä parta. Emäntä, kuullessaan kulkusen äänen,\nkiepsahti portaille ja katseli siinä äänettömänä, kiukkuisen näköisenä,\nkädet asetettuina päällekkäin kunnioitusta herättävän vatsan päälle.\n\n\"No, emäntä. Kiehauttakaapas nyt tulinen kahvi ja sitten kyyti\nseuraavaan majataloon. Mutta hyvä hevonen.\"\n\n\"Hm. Vai vielä tässä kahvi. Mistä täällä kahvin otat, metsän\nsydämessä.\"\n\n\"Hyvänen aika. Älkää toki suuttuko. Kuumaa vettä sitten, sillä jotakin\nlämmintä meidän pitää saada\", sanoimme reestä noustessamme.\n\n\"Hevosetkin on tässä kaikki kyydissä juuri.\"\n\nJa vastaväitteitämme kuulematta hän huusi miehelle, joka oli tullut\nmeitä vastaan:\n\n\"Hoi! Älkääs menkö. Tulkaa katsomaan näiden herrain passit, että\nsopiiko niille kyytiä antaa.\"\n\nMies kääntyi veräjältä takaisin ja äkäinen emäntä jatkoi.\n\n\"Ja katsokaa tarkkaan kaikki tavarat, ettei sitten tarvitse alvariin\nmeillä juosta menoamassa kuinka sitä muka kaikenlaista roikaletta\nhyyssätään ja salatavaraa.\"\n\nOlimme jo ymmärtäneet, että mies oli santarmi-urkkija ja kaivoimme\npapereita taskuistamme kohmettunein käsin.\n\n\"Panimajetje li vyi pafinski?\" kysyin.\n\nPitkäpartainen, ilkeäsilmäinen mies oli ymmällä, eikä osannut vastata.\n\n\"Ymmärtääkö se suomea?\" kysyin emännältä.\n\n\"Ka, tottakai tuo suomalainen poliisi suomea osaa.\"\n\n\"Anteeksi, minä luulin teitä santarmiksi, teillä kun näyttää olevan\nsama toimintatapa ja vieläpä ulkomuotokin. Tässä olisi passi.\"\n\nHämmentyneenä mies tarkasti tuvan ikkunan kajastuksessa \"12 kuukauden\nlupaa oleskella maaseudulla\". Eikä hän sanonut luotua sanaa.\n\n\"Tavarat kanssa\", kannusti terhakka emäntä.\n\n\"Se toimitetaan vasta sisällä\", tiuskasin. \"Minä en rupea tässä\navaamaan myttyjäni, saattaa pimeässä kadota.\"\n\n\"Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu\ntarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa,\nkun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa\", sammalteli poliisi\nhämillään.\n\n\"Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja\nsyytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan\", ärhenteli emäntä yhä.\n\nMutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme\nsisään.\n\nTarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme\nolivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme\nmuuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka\nhämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu,\nkori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli\nsitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat\nystävällisyyttä.\n\n\"Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne,\nkievarivälikin on niin pitkä sinnepäin.\"\n\n\"Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa.\"\n\n\"Pohjoiseen matkataan?\"\n\n\"Sinnehän sitä.\"\n\n\"Saisko kysyä millä asioilla liikutaan.\"\n\n\"Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein\ntoden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään\npiirustuksia paikan päälle.\"\n\nEmäntä rävähytti silmiään ja hypisteli vakavana esiliinaansa. Syntyi\näänettömyys.\n\n\"Tehkää nyt hyvin ja ottakaa leipää runsaasti. Ei sitä tahdo niin saada\ntäällä pohjan puolessa\", kehoitti emäntä ja poistui.\n\nSanomattakin on selvää, että me mielihyvällä noudatimme kehoitusta. Ja\nkun kahvi oli juotu, istuuduimme tulen ääreen, joka meitä varten oli\nuuniin tehty ja sytytimme paperossit. Hyvä oli siinä olla ja lämmitellä\nkangistuneita jäseniä, mielen pyrkiessä väkisinkin turhaan menneitä\nmuistamaan ja kiusattoman äänettömyyden vallitessa.\n\n\"Hevonen on valmiina\", kuului vihdoin ovelta.\n\n\"Saammeko maksaa.\"\n\nPalvelustyttö otti rahat ja me puimme jälleen päällemme ohuet takkimme\nja otimme myttymme nurkasta.\n\nMutta etehisessä seisoi emäntä, huulilla arka hymy ja tutkiva katse\nsilmissä.\n\n\"Herrat tekevät hyvin ja ottavat tämän mukaan\", pyysi hän hiljaa,\nojentaen minulle huolellisesti käärityn paketin.\n\n\"Mihinkä tämä on jätettävä?\"\n\nEmännän katse painui maahan.\n\n\"Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne\", vastasi hän epävarmasti,\nhämmentyneen näköisenä.\n\nKatsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi\nhämärästi selvitä.\n\n\"En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos\", sain vaivoin sanotuksi. Ja\nhän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat\nhänen ripsissään.\n\n\"Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan... niin sanokaa terveisiä... Se\nkun kanssa lähti sinne... sinne pohjoiseen... Ja että hyvin voidaan...\nJumala kanssanne.\"\n\nEnempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni\nnopeasti ovesta.\n\nUljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.\n\nIstuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen\nyli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut\nsiinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän\npakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.\n\n\"Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa\", kääntyi isäntä\nkysymään.\n\n\"Ei tuntunut haluttavan.\"\n\n\"Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä\nnuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä.\nJa se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat\nukaasinsa.\"\n\n\"Ryssän ukaasit.\"\n\n\"Ryssänpä joutavat olemaan.\"\n\nJa hetken päästä isäntä jatkoi.\n\n\"Olen minä sille sanonutkin, jotta on kai tässä maassa ihmisillä oikeus\nkulkea, vaan se siinä virassaan kokee olla, nuuskimassa.\"\n\n\"Suomessa on nyt, hyvä isäntä, nuuskijata jos minkä kaltaista. Mutta en\ntoki olisi uskonut, että suomalainen maalaispoliisi noin ryhtyy ryssää\npalvelemaan.\"\n\n\"Ka, sepä sen.\"\n\nVilauksessa oli matka suoritettu. Mutta kun tarjosimme isännälle\nkyytimaksua, sanoi hän hevostaan kääntäessään.\n\n\"Eihän tästä mitä, tällä kertaa. Lähdin vain tuota oritta\njaloittelemaan, se kun yhtä mittaa seisoksii siellä tallissa. --\nHyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, isäntä. Kiitos mainiosta kyydistä.\"\n\nKaulaa kaartaen, hulmuavin harjoin hepo lähti juoksemaan. Ja tuntui,\nkuin olisi meihinkin siirtynyt osa orhin meno-intoa, niin oli keveä\njatkaa matkaa.\n\n\n\n\nHarmaa mies.\n\n\n    Istuu yössä silmäkulman\n    peikko sallimuksen julman.\n    Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo,\n    silmu silmukalta putoo.\n\n                        _L. Onerva_.\n\nNyt, kuten usein ennenkin, vallitsi raskas hiljaisuus; vain joku\nkatkonainen sana, joku lyhyt huomautus, joka ei ollut edes mieli-alan\nkanssa sopusoinnussa.\n\nMaattiin rantaharjulla, tuijottaen merelle, joka pauhasi vaahtoisena,\nnäyttäen hämärässä salaperäiseltä ja kammottavalta. Selkämme takana\nnotkossa kyti vielä nuotio ja sen ääressä joku yhä paistoi perunoitaan,\nmutta useimmat olivat nousseet harjulle kuullakseen meren kohinan, joka\nkertoi kotimaasta. Yö oli lauha ja taivas sees; syksyn suuret tähdet\nloistivat. Toisinaan vihollisen valonheittäjä loihti esiin laitojen\nraivoisan vaahdon hämärän meren harmaasta synkeydestä.\n\nNyt, kuten usein ennenkin, oli mieli kaipausta täynnä. Oliko yhtäkään,\njonka aatos ei kulkeutunut yli tuon ärjyvän lakeuden, kaukaiseen\nmaahan, jonka unelmissaan ihannoi paratiisiksi. Siellä oli onnen\ntyyssija, siellä tuhlasi elämä antimiaan; sen maan säveliä humisivat\nhongat pään päällä nyt. Mutta siitä ei kukaan puhunut, vaan koetti\npäinvastoin salata herkkyyttään; siksi saikin kuulla kovia, tylyjä\nsanoja, puoliraakoja kompia, tai vaiettiin kokonaan. Oli vain yksi\nkieli, jota kaikki tajusivat; se oli laulu.\n\nTällä kertaa painoi mieltä kaiken lisäksi erikoissyy: muuan toveri oli\ntaas haudattu vieraan maan multaan. Harvoin sotilas suree kaatunutta,\nystäväänsäkään, ainakin on hänen tunteensa syvällä ja salattu. Mutta\nnyt ei oltu kiihkeässä taistelutoiminnassa, ei ollut juuri vaaraa, ei\nmenetetty miehiä, eikä tapahtunut mitään, ei niin mitään; toistensa\nkaltaisten päivien ainoa sisältö oli yksitoikkoisuus. Onnettomuustapaus\noli sokea sattuma, siksi se kiinnitti mieliä tavallista enemmän, kun\ntuuli humisi suurten honkain latvoissa.\n\n-- Omituista. Hän tiesi sen, sanoi joku.\n\n-- Sehän on tavallista. Tavan takaahan kuulee mainittavan, kuinka se ja\nse henkilö ennen kaatumistaan oli tuntenut levottomuutta, vieläpä\nviitannut kuolemaansa, enemmän tai vähemmän selvin sanoin.\n\n-- Ja yhtä usein näitä tapauksia liiotellaan. Monihan tulee sanoneeksi\njotakin, josta kuvastuu levottomuus, esimerkiksi suuren hyökkäyksen\nalkaessa. Jos joku heistä sattuu kaatumaan, muistetaan heti hänen\nsanansa ja vakuutetaan hänen tietäneen kaiken edeltäkäsin; eloon\njääneiden puheet sitävastoin unohdetaan.\n\n-- Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa\nja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo\nedellisenä iltana, eikö totta?\n\n-- Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. -- Pidähän tuosta\nhuolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi\nhän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen\nkatsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi\nlähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu\nkuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.\n\nHetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:\n\n-- Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei\nollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa\nsoturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä.\nTiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?\n\nKuului uteliaita äännähdyksiä.\n\n-- \"Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä\nkaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan.\"\n\nAniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän\njäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta\nja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet\nlukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. -- Oltiin\nvetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta\npäreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.\n\n\"Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko\nruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa\nsaakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin\nkaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla\nkädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan,\nvaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää,\netten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan\nsiksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin\nhänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia\nvärvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.\n\n\"Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti\nikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona\nkäymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein\npoikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja\nminua varten asetettu tarjotin. 'Haltia käy edelläsi', sanoi hän\nnauraen, 'minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen\njo aikaa ennen tuloasi'. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi\nunensakin.\n\n\"Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan\nsalaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että\nMalmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti\nminua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi\näiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt\nmatkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut\nja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään\nkaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen\ntilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi,\nkuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin\nhartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi\näitiin nähden.\n\n\"Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja\nmihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka\nmoni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni\nlukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa\nastuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain\nmiesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan\npäästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille,\nnyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina\nuhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En\nkääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki\nruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen\ntoisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.\n\n\"Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen\nuuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran\nkoillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot\nhulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät\ntulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä\nkumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.\n\n\"Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat\nnousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien\ntansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta\nnousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten\nnojautuen saattoi seisoa lähes 45 asteen kulmassa ja kun avasi suunsa\nulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset\nlähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin\nkannelle.\n\n\"Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana,\nsalaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin\nja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä\noli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen\ntyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi\ntaas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.\n\n\"Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja\njäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni\noli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt.\nLaiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi\nkammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen\nmies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän\nseisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en\nmyöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten\nmuistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja\nonnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan\nollut näyttänyt.\n\n\"Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi,\nmutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone\njyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin,\ntakaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi\nselkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin\ntietysti.\n\n\"Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen\nsamana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan\nmiehen. 'Anna olla', oli äiti sanonut sisarelleni, 'ei hän tule\ntakaisin, ei hän tule koskaan takaisin.' Ja sitten oli äiti hymyillyt\nja siunannut minua.\n\n\"Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten\nlieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille\non ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen\nkulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut\njärki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat\nerehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja\nitserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten\nloveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain\npalvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on\nomiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt\nihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon\nherätäkseen?\n\n\"Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se\nmerkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin\nsydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä\nseisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän\nminuun kasvonsa.\n\n\"En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli\nruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä,\nenkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.\n\n\"Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin\nkaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin\nsodassa, osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan\nseuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka\nusein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin\nerehtyneen.\n\n\"Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt\npienen, harmaaviittaisen miehen kasvot.\"\n\n\n\n\nUneksija.\n\n\n    Miten outona päivin vaeltaa,\n    ken kantaa yöllä valtikkaa,\n    miten koditon päivin päällä maan,\n    kell' on unessa kruunu kuninkaan!\n\n                      _V. A. Koskenniemi_.\n\nAina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli\npäättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen\nteen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän \"kotiin\"\nharvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan\noli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista\nväsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus.\nHäthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut\nsäästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin\nviitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen\njalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet\npistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella\nkeveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu,\npelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se\nsivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen\nmielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään\nnäkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja\nhuulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän\nmaata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen\nveikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.\n\n... Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla,\nkeveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko\nuinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä\npidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja,\nantaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.\n\n\"Pojat\", kuiskaa hän, \"tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,\nmutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.\nMenkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.\nSeuraatteko minua pojat?\"\n\n\"Seuraamme, seuraamme\", kuuluu innokkaita kuiskauksia.\n\nJa he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin\ntunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On\nniin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea\nraketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku\nyksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys.\nAskelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina.\nSitten haudan hiljaisuus.\n\nHe huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan\nhe erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin\nvartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen\nsyntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.\n\nHe pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja\nkahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän,\njohtaja:\n\n\"Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun\nkuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo\ntumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean\nampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. -- Toiset\nkolme seuraavat minua.\"\n\nHän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana.\nJäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka\nvaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy\nhän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt\novat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja\nsamassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.\n\nHe ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli\npaukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme\nkäsigranaattia... Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä\nnostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu\ntoistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.\n\nUusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan\naseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan\nasemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten\npakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi\npiikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin\nniitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.\n\nVenäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat\nvastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän\nruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.\n\nSillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei\noikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena\nilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta,\nmutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku\nlakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden\npartiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka\nvastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.\n\n\"Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti\", kuiskaa kauhea johtaja.\n\nJa vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa\ntulta.\n\nNiin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja\nshrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä\nläpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea\nääni:\n\n\"Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.\nTerveisiä Suomeen, kotiin.\"\n\nJa yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa\njohtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on\npaikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.\n\nVihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen\ntykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia\nyksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren.\nSilloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa\nsuojaan, \"kotiin\", tunnussanan vartioille lausuen. --\n\n\"Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.\nSaalis: 1 konekivääri ja 30 vankia\", ilmoittaa hän, johtaja.\n\nZugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken\nvaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.\n\nJa sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen\nluokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen\nluokan risti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia\nverisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt.\nSuomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään\nretken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen\nkotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on\nitse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka\npäällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään\nhuomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.\n\nKotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet\nheitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella\nhän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen,\nmutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat\nyhä.\n\nVihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja\nkomentaa:\n\n\"Gruppenkolonne!\"\n\nHeti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat\npaikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät.\nVallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua.\nHäntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle\nkalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja\nsotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.\n\n\"Abteilung -- halt!\" huutaa hän.\n\nJääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen\nkauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja,\nparhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa\nratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin...\n\n-- Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas\nmyöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi\neräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse\nkiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan\nhoputtaa poikiaan.\n\nUlkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli\nrakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä\nmääräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä,\nvalkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus\npystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen\nedistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä,\nolivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden\ntippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.\n\n-- Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.\n\n... \"Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi\ntavalla tai toisella saatava rikki\", niin on hän kuullut kapteenin\nsanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana\non ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä\npuolen; mutta silta olisi saatava rikki.\n\nIllalla menee hän kapteenin puheille.\n\n\"Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista.\"\n\n\"Ja miten aiotte menetellä, poikani?\"\n\n\"Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii.\"\n\nKapteeni rypistää kulmiaan.\n\n\"Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?\"\n\n\"Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia,\n'bachsteinia', sytytyslaitteineen.\"\n\n\"Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti.\"\n\nTulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.\n\nHän pistää \"bachsteinit\", peltipeitteiset räjähdyslaatikot\nselkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit\nvedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja\nlähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään\nryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään,\nvirran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee,\nkatsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin\nkuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä\nhuolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki\nvaluu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.\n\nVihdoinkin ohi vartion!\n\nHän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja\nyhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta\nkaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan,\njonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä\nhyvää vauhtia.\n\nHän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen\ntähystellen ja antaa virran viedä.\n\nJo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on\nsolunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan\nalle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu\nperustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.\n\nVarovasti kohottaa hän päätään. Kuuluu selvästi vahtien askeleet ja\nhiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen\nkohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan\nmitenkään kuuluisi.\n\nNyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin,\nsijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja\npistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.\n\nTulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen\nympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee\nhän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää\nja lanka alkaa palaa.\n\nHän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin\nkäsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta\nhän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.\n\nKumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan;\ntuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle,\npeläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.\n\nKun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain\nsekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti\nuiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen\nkomppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta\nja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn...\n\nKun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä\nistuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt\npyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin\nsai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut\nsytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se\nenää ottanut tulta.\n\n\n\n\nZugführerin konjakit.\n\n\n    Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,\n    aiomme ottaa naukun nyt syvän,\n    kiittäen Luojaa kaikista töistä,\n    niin elon päivistä kuin elon öistä.\n         Hurraa!\n    Eläköön rakas syntymämaa.\n\n                         _Eino Leino_.\n\nUseinhan moititaan sotilaita siitä, kuinka ahnaasti he imevät itsensä\nviinaa täyteen, vieläpä rintamallakin, tärkeässä ja valppautta\nvaativassa asemassakin ollen. Ei oteta huomioon, että mies, jonka\nelämän juoksu minä hetkenä tahansa saattaa katketa, ikävystyy,\nkyllästyy kaikkeen siihen, jota siviilihenkilö nimittäisi kurjuudeksi,\nkyllästyy odottamaan taistelua, ruokaa, lähtökäskyä tai kärsimään\nvilua; ja tilaisuuden sattuessa kumoaa ankaran ryypyn. Hänen mielestään\non hävinnyt terveysopin säännöt ja pykälät, eikä ole juuri pelkoa, että\nhaiskahtaisi henki viinalle sopimattomassa paikassa, arvoisien tätien\nja sukulaisrouvien häpeäksi, sillä tappelussa on viinan villitsemä\nmies, milloin ei ole mennyt liiallisuuteen, aina osoittanut olevansa\nselkeän veroinen, jopa tulisempikin. Kohtuus on tietysti tarkoin\nvaarinotettava, ja harvoinpa on parjaajilla tiedossaan yhtäkään\nainoata tapausta, jolloin sotilas olisi humalan takia laiminlyönyt\nvelvollisuutensa, ainakaan rintamalla; siitä varoittaa henkilökohtainen\nvaara ja itsesäilytysvaisto. Mutta kuinkahan on useinkin soimaajien\nlaita? \"Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan\nja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko käyskelee päivänsä\ntäydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.\"\n\nSilloin oli rintamalla tukala aika; ainainen tihkusade oli muuttaa\nMissen keltavetisen suon löyhkääväksi järveksi, hivuttava nälkä vei\nvoimat ja pani kiristämään nahkavyötä; ja päivät kuluivat sanomattoman\nvitkaan yksitoikkoisessa työnteossa. Mutta hauptmanni käveli ympäri\npunoittavana ja pahatuulisena, säännöllisesti pienessä hiprakassa,\nminkä kaiketi katsoi parhaaksi päästäkseen ikävästä näinä\ntaistelutoiminnasta köyhinä viikkoina. Ja nyt oli myöskin zugführer\nkeksinyt itsellensä mannaa ja palsamia, koska istui saksalaisen\nluutnantin kanssa kämpässään silmät killillään ja suupielissä\nonnellinen myhäily; ja silloin tällöin kuului sieltä lasien kilinä ja\nremahtava ryyppy-kehoitus. Ulkona ei zugführeristä kuitenkaan saattanut\nhuomata muuta kuin että oli kasvoillaan nuorekas punerrus, silmissään\ntyytyväinen kilo ja että hänen ympärillään liikahteli tuo tuttu\ntuoksahdus, josta tunnemme hermonsa onnekkaaseen tasapainoon huumanneen\nmiehen.\n\nTämä kaikki kaiveli väsyneitten miesten luontoa, kun he sateesta\nmärkinä nostelivat turpeita suosta, tai kantoivat hirsiä huojuvilla\npuolapuukäytävillä, ja tapahtui, että kun päivystävä ryhmäpäällikkö,\njona sattui olemaan vehkeistään tunnettu ja iloinen mies, tuli kämppään\nsaadakseen lähempiä määräyksiä juuri lähdössä olevaa partiota\nvarten, hänen silmiinsä osui kaksi mustaa konjakkipulloa, jotka\nviekoittelevasti kiilsivät hyllyn nurkkauksesta. Zugführer itse ja\nhänen toverinsa saksalainen luutnantti makasivat vuoteillaan\npuolinukuksissa ja pöydällä oli laseja, joita vielä ei oltu\ntyhjennetty. Silloin ryhmäpäällikön mieltä oudosti kouraisi, viekkaat\nsilmät vilkuilivat pulloihin päin, mutta asiansa toimitettuaan oli\nhänen muitta mutkitta poistuttava.\n\nJoukkueessa oli mies, ruumiiltaan kuin Herkules, voimakas ja notkea ja\nurheilijana tunnettu laajoissa piireissä ennen Saksaan lähtöään.\nHänelle oli ruumiinharjoitus siinä määrin imeytynyt veriin, että hän\nrintamallakin useasti harjoitti Müllerin systeemiä, pesi sitten\nruumiinsa suon lammikossa, pyyhkieli sitä karkeaan käsiliinaan,\nja niin oli mies kuin uudesti syntynyt taas. Kun ryhmäpäällikkö, jonka\nmielessä vielä viipyi pullojen kimmellys, miettiväisenä asteli\npuolapuu-käytävällä, näki hän alastoman olennon hurjasti huitovan\nraajojaan kämpän vieressä, lauhkean kesä-illan hämärässä.\nRyhmäpäällikkö istui hirrelle, joka siihen oli tuotu nostettavaksi\nkämpän katolle, ja hänen silmilleen oli ilo seurata teräslihaksisen\nruumiin ankaraa, mutta säännönmukaista ponnistelua. Ja siinä yhdessä\nvilauksessa välkähti tuuma hänen päähänsä: tuommoinen notkea ruumishan\nkykenisi hiipimään äänettömästi kuin kissa. Omatunto sai tässä\ntapauksessa nöyrästi vaieta, sillä eiväthän toki rintamalla olleet\nvoimassa omistusoikeuden kaaret ja pykälät. Kuluipa hyvinkin puoli\ntuntia, ennenkuin alaston mies oli kyllikseen reuhtonut, peseytynyt ja\nkuivannut ruumiinsa, ja hämärä oli sillä välin tihentynyt melkoisen\ntummaksi. Silloin astui ryhmäpäällikkö pukeutumisen aikeissa olevan\nmiehen luo ja sanoi hänelle:\n\n\"Nyt, poika, olisi tuohon ryhään tuima konjakkitäräys hyvin\ntarpeellinen.\"\n\n\"Ooja, se kävisi laatuun.\"\n\n\"Kuuleppas mies, onko nyt aivan paikallaan, että kihot täällä leiskuvat\nkoko päivän pienessä hiprakassa ja miehistö ei saa maistaakaan,\nmiehistö, joka työn tekee. Eikö se kohta kaipaisi mielestäsi hiukan\nkorjausta?\"\n\n\"Minusta se on ilmeinen vääryys.\"\n\n\"No, seuraa sitten mukanani. Zugführerin hyllyllä on kaksi komeata\npulloa. Hiivit sisään kuin haamu, äänettömästi ja hiljaa, nappaat\npullot käsiisi ja sitten ulos aika kyytiä. Minä aukaisen sinulle oven.\"\n\n\"Peijakas, mutta jos joudun kiinni.\"\n\n\"Etkä joudu. Ja syytä minua sitten; kun ollaan yhdessä juonessa, niin\nolkoon vastuukin yhteinen. Ala laputtaa.\"\n\nSuureksi kummaksi hautavahdeille, jotka äänettömässä yössä\ntuijottelivat Missen sumuiseen notkoon, kuljetti ryhmäpäällikkö\nalastonta miestä pitkin rintamalinjaa. Zugführerin kämpän kohdalla he\npysähtyivät ja kumpikin kuunteli henkeä pidättäen. Kaikki oli haudan\nhiljaista. Sitten raotti ryhmäpäällikkö ovea ja silloin tunkeutui\nkorviin matala ja tyyni kuorsaus. Yhä leveämmälle aukeni ovi ja alaston\nmies vilahti notkeasti kuin kummitus sisään, seisoi hetken pamppailevin\nsydämin ja kiiluvat silmät etsivät ahnaasti pitkäkaulaisia hyllyn\npimennosta. Huomasi, kyykistyi, sieppasi nopeasti käteensä ja oli\nlähdössä jo, mutta kuinka olikaan, kyynärpää sattui verhoon ja jotakin\npudota romahti lattialle, synnyttäen melkoisen kolinan. Samassa\nkäännähti saksalainen luutnantti ja kysyi unisesti.\n\n\"Was ist los?\"\n\nSilloin seisoi ryhmäpäällikkö ovella tyynen rauhallisena ja hänen\nohitseen livahti alaston pullovaras notkeasti kuin kärppä. Ja\nsotilaallinen ilmoitus kuului:\n\n\"Gruppenführer vom Nachtdienst.\"\n\nTähän ääneen zugführerkin heräsi, kavahti vuoteessa istualleen ja\nkysyi:\n\n\"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista.\"\n\n\"Hyvä on, saatte mennä.\"\n\nRyhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että\nmitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi\ntaisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen\narvoituksenomaisen luonteen.\n\nKuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita.\nEnsinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi\npalasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri\nTuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja\nherra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin,\nettä koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin\nkokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi.\nJoka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla joukko\nryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin\nkanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa\ntyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä iltana oli jäänyt melkein\ntäysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:\n\n\"Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan\nperin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:\n\n    \"Ei minun henkeni viinalle haise,\n    eikä purutupakalle,\n    vaan se haisee kuin herrain henki\n    Saksan samppanialle.\"\n\n\"Vai niin\", vastattiin, \"saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin.\"\n\nJa se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli\nloppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen.\nZugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana\nhän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli\nkuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja\nkummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen\nluutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo\nitsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen\nkanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli\nollut rohkeutta tällaiseen tekoon.\n\nKuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin\nkämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota\nkostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta\nerinomaisesti kannustivat.\n\n\"Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot\nsateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat\npistäneet.\"\n\n\"Lähetä heti patrullille joka ainoa mies.\"\n\nSenkaltaisia, yhä kiihtyviä huudahduksia alkoi sadella yhä tiuhempaan.\n\n\"Se olisi matalaa\", sanoi silloin zugführer, joka oli kaikkein\nkuumimmillaan.\n\n\"Mutta tehkäämme rehellinen viikinkiretki heidän kämppäänsä ja jos\nsiellä mitä on takaisin ottamista niin ottakaamme.\"\n\n\"Se on toista\", sanoi siihen zugführer, \"yö on sateinen ja pimeä, eikä\nsiellä ole helppo tuntea toisiaan; mutta muistakaa, ettei kukaan saa\ntietää minun olleen mukana.\"\n\nNiin lähtivät iloiset miehet ankaralle retkelle, varustettuina\npistooleilla, jotka aina riippuivat heidän vyötäisillään; pälkähtipä\nerään päähän ottaa haudan kaapista käsigranaattejakin mukaan. Vartiat\nsivuutettiin etäämpää ja uhkaavana alkoi ketju kiertyä sateisessa yössä\nkysymyksenalaisen kämpän ympärille.\n\nKämpässä miehet makasivat syvässä unessa täysissä pukimissaan, kuten\naina; kukaan ei aavistanut vaaran lähestyvän. Ja ulkopuolella haamut,\njotka taisteluhaluisina yhä lähenivät, vaivasivat aivojaan, millätavoin\nhe oikein tekisivät ryntäyksensä, tarvitsematta näyttää kasvojaan.\nSilloin pälkähti sen miehen päähän, joka oli ottanut käsigranaatteja,\noiva tuuma. Hiljaa hän kiipesi kämpän matalalle turvekatolle jonka\nkeskellä pieni peltinen savupiippu törröttävänä kuvastui synkeää\ntaivasta vasten, ja yks kaks oli granaatin sytyttäjä temmattu ulos ja\ngranaatti itse kiiri kolisten kämpän ahjoon. Tämä ahjo oli matala,\ntiilistä kyhätty, neliönmuotoinen kiuas, jossa oli peltinkappale\nhellana ja jonka toisesta laidasta mainittu savutorvi johti katolle.\nKuuluipa nyt ankara täräys kuin kanuunan laukaus. Kämpässä pyöri ja\nviuhui hirmuisella vauhdilla tuhkaa, tiilinkappaleita, kypenöitseviä\nkekäleitä ja granaatin siruja, kuitenkaan kenellekään vahinkoa\ntekemättä. Tukka harjaksi kohonneena syöksähtivät miehet pystyyn ja\nunenpöperöisinä luullen, että vihollinen oli heidät yllättänyt,\ntempasivat he kiväärinsä ja ryntäsivät hirmuisella voimalla ulos.\n\nPamaus oli kuitenkin liiallisella jylinällään pelästyttänyt\npiirittäjät; kenties oli ulkoilma hieman ehtinyt jo jäähdyttää heidän\ntulisia otsiaan ja sotaista intoaan. Joka tapauksessa he viipymättä\nkiiruhtivat pakosalle toisten rynnätessä heidän jälkeensä.\n\n\"Omia ryhmänjohtajia.\"\n\n\"Ahaa. Se oli kosto konjakista.\"\n\n\"Malttakaahan pirut, jos saamme teidät kiinni.\"\n\nSellaisia huudahduksia kuului yön hiljaisuudessa ja kummastuneet\nhautavahdit heristivät korviaan. Mutta kuuluipa zugführerinkin\nhuolestunut ääni:\n\n\"Varjelkoon, jos joku sisällä vahingoittui.\"\n\nJa nyt kajahteli kuumeisia askeleita puolapuukäytävillä, kuului\nläähättävää etsintää ja sihisevää riemastuksen naurua. Vihdoin huusi\njoku:\n\n\"Mennään kämppään pojat, mitäs niitä piruja suotta etsitte.\"\n\nSitten syntyi hiljaisuus ja tällä harvinaisella tavalla herätetyt\nmiehet ryhtyivät hautavahdeilta kyselemään, tiesivätkö nämä mitään\nyörauhan häiritsijöistä. Silloin, yhtäkkiä, viilsi korvia terävä\nlaukaus-sarja, Missejoen usvaisella rannalla rätisivät kiväärit, kuului\nkomentosanoja ja haavoittuneiden valitushuutoja. Kuin ammutut\nkiiruhtivat silloin sekä äskeiset piirittäjät että piiritetyt\nrintasuojuksen aukosta kylvöheinäpellon sakeaan timottiin ja ryntäsivät\nalas jokirantaan, missä partio-joukko oli joutunut taisteluun. Ja kuuma\nottelu syntyi nyt ryssän ja äskeisten kahakoitsijoiden välille ja\nveljiä olivat riitamiehet taas. Mutta pian lakkasi ammunta ja ryssä\nkääntyi pakosalle. Patrulli, joka vähälukuisena oli joutunut ahtaalle,\nkiitteli odottamatonta apujoukkoa ja innokkaana johti zugführer\npojat takaisin, nauravien äänten kertoillessa patrullimiehille,\nminkäkaltainen hälyytys ja ennenkuulumaton aseihin kutsu oli ollut.\n\n\n\n\nPelko.\n\n\n    Todellinen pelko, se lienee perintämuisto\n    alku-elämän kummituksellisista kauhuista.\n\n                      _Guy de Maupassant_.\n\nIhan itsestään irtaantui kellastunut koivunlehti ja leijaili väristen\neteemme pöydälle. Syysilta hämärtyi ja kylmeni; verannalla ei enää\noikeastaan ollut mukava viipyä... Tuon lehden johdosta ehkä lakkasin\nkatselemasta sinisenharmaata, hiljaa aaltoilevaa merenpintaa ja\nvärikylläistä metsää, jonka yläpuolella kummallinen pilvi sukeltausi\nruskon hehkuvaan punaan, näyttäen tulivuoren purkaukselta. Luutnantti\nluki yhä sanomalehteä; puolikuut hänen kapean, siromuotoisen kätensä\nkynsissä olivat kuin chrysanthemumin valkeat ripset kaarevilla\nruusunlehdillä.\n\nKuului tahdikasta astuntaa, muuan jääkärivääpeli johti joukkuettaan\nohitsemme ja tervehti meitä. Silloin luutnantti laski alas lehden, joka\noli kätkenyt hänen kukkamaisen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa ja\nsanoi ikäänkuin sivumennen:\n\n-- Tuo juuri oli yksi niitä.\n\nMitä hän tarkoitti? Me olimme sangen kauan olleet ääneti; sitä ennen\nolimme puhuneet hänen kesälomastaan ja erään kuolleen miehen\nhourupäiseksi tulleesta tyttärestä. Mutta nyt hän sanoi: \"tuo juuri oli\nyksi niitä\".\n\n-- Etkö kuule, hyvä mies? hän kysyi.\n\nSaattaa olla, että tylsästi olin tuijottanut häntä silmiin, mitään\nnäkemättä ja tarkoittamatta, sillä ajattelin. Hänen ärtyisä\nkysymyksensä välähytti kuitenkin yhtäkkiä mieleeni, että me olimme\nalussa, kaikkein ensiksi, puhuneet eräästä rintamataudista,\nomituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa;\nnähtävästi hän viittasi tuohon keskusteluun. Sitä ennen olin jo\nvastannut hänelle:\n\n-- Kuulen, kuulen kyllä.\n\n-- Tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin\npöllön, joka ei näe päivällä... Ei ole pahalla sanottu, veliseni (hän\nhymyili raukeasti). Mitä kummallista siinä oli. Minä olen asunut\nsamassa kämpässä ja tunnen hänet tarkkaan... Ei, oli se kuitenkin\nsangen kummallista.\n\nMinä vaikenin. Hän ryyppäsi teelasistaan, joka oli tyhjä; oli ilmeistä,\nettä hänen täytyi huomata punainen mehulasi sen vieressä, mutta siihen\nei hän koskenut.\n\n-- Se tapahtui silloin, pimeänä aikana, syksyllä, kun me viruimme\nkaikkein tiedottomimmassa ikävässä, ilman kynttilöitä, ilman muuta\nvaloa kuin märät päreet, ja kun komppania oli siirretty rannalle,\nreserviasemaan. Me asuimme samassa kämpässä, ja joku oli jo\nhuomauttanutkin siitä, että hän pelkäsi. Mutta sitä en silloin\nmuistanut yhtään. Olimme joutuneet partiopariksi, vaeltamaan kahden\nedestakaisin hiekkaisella rannalla, kaatuneen puun ja etulinjan\npiikkilanka-aidan väliä, tiedäthän.\n\n-- Oli pakastuva, kuulas syksy-yö ja niin ahdistavan hiljaista, että\ntoimintahalu sammui ja mieli harhautui haaveisiin. Synkän sininen\ntaivas kaareutui tähdikkäänä kuin satukuningattaren vaippa, mustat\nmainingit solisivat rantaan ja ryssän valonheittäjän sädekimppu liiteli\nniiden yllä ihmeellisenä ja terävänä, kirkastaen tuon tuostakin\nkappaleen harjun valtavaa hongikkoa, osan rantahiekkaa tai\npiikkilankaesteen suippokärkisiä paaluja, joiden juurella, kuihtuneissa\nkorsissa, riippui suuria kastehelmiä, kimaltaen kuin hyljätyn\nkyyneleet. Hitaat askeleemme kuuluivat selvästi, mutta muuten ei\nääntäkään, ei merkkiä elollisesta olennosta, vain aaltojen uupuva\nloiske. -- Jo silloin sen huomasin; kun valonheittäjän huikaiseva juova\nsattui meihin, sokaisten silmämme, kyykistyi hän nopeasti ja tarkkasi\nminua tuskallinen ilme kasvoillaan, noilla hiukan veltoilla,\nhyväntahtoisilla, lihavahkoilla kasvoilla, jotka nyt olivat niin\nkalpeat. Huomasin sen, mutta jatkoin hidasta astuntaani enkä sanonut\nmitään; me emme olleet koko aikana sanoneet mitään, ja hän tuli jälleen\nrinnalleni, ikäänkuin hiukan kyyristyneenä vielä, nöyränä ja arkana.\n\n-- Sitten alkoi edestämme kuulua läheneviä askeleita: zugführer\nvarmaankin oli tarkastuskäynnillään. Toverini pysähtyi, kuunteli,\nkyyristyi veneen taa, joka juuri oli kohdallamme -- muistathan tuon\nvanhan, kumoonkäännetyn veneen, jonka alla toisinaan salaa tupakoimme\nsateisina iltoina -- käänsi vapisevin käsin varmuussiiven ja odotti.\n\n\"Sehän on yövuorossa oleva upseeri\", sanoin matalalla äänellä, ottaen\nkuitenkin kiväärin olaltani.\n\n\"Halt, wer da?\" (Seis, kuka siellä?) kysyi hän väräjävin äänin.\n\n\"Offizier vom Nachtdienst!\" (Yövuorossa oleva upseeri), kuului vastaus.\n\n-- Mutta siihen hän ei tyytynyt, piti olla tunnussana; eikä hän senkään\njälkeen tullut pois veneen takaa. -- Kun olimme selviytyneet upseerista\nja jälleen astelimme rinnattain, vilkaisi hän minuun parikin kertaa\narasti, suurilla, kummallisen lempeillä silmillään, joista välähti\npingoittunut tuska. Ja me vaikenimme jälleen kuin yö, jonka\näänettömyydessä suuret tähdet loistivat.\n\n-- Minua alkoi omituisesti kiusata, kaikki kerrassaan, hänen\nnöyryytensä, hiljaisuus, yön tenhoisa loihtu. Ja niin aloin kerätä\najopuita rannalta, pyöreitä pölkkyjä, lautoja, vettyneitä laivan\njäännöksiä, joita me poltimme kämpissä, muistathan, kuivan puun\npuutteessa. Minä sälytin raskaita taakkoja hänen leveille hartioilleen,\neikä hän vastustanut, vaikka valonheittäjä häntä kiusasi. \"Toimintaa\ntässä tarvitaan\", ajattelin, mutta se johti meidät jutteluun.\n\n-- Niin olimme vihdoin tulleet sille kohdalle, johon harjun\njuoksuhaudasta erkaneva tulotie päätyi, paikalle, jossa partio-vaihdos\ntapahtui, ja meidän oli lähdettävä etulinjan puoleiselle osalle, --\npiikkilankoihin asti. Aluksi hän hidastutti käyntiään, sitten pysähtyi\nhän kokonaan sanaa sanomatta ja katsoi merelle.\n\n\"No!\" kehoitin häntä.\n\n\"Tokko... tokko enää kauemmas... kannattaa mennä kauemmas. Onhan siellä\nseisova vartio, harjulla.\" (Hän tarkoitti rintamalinjan pohjoisinta\nkaksoisvartioa, joka seisoi jonkun matkaa edessämme, rantaäyräällä,\nvankassa neliössään).\n\n-- Hän oli paljastanut itsensä; hänen äänensäkin sen teki. Kätkin\npilkan, johon minulle syttyi halu, ja sanoin vakavasti:\n\n\"Onhan se meidän velvollisuutemme, partioalue on kerta kaikkiaan\nmäärätty.\"\n\n\"Eihän siellä ole ketään\", hän huomautti.\n\n\"Sen parempi meille.\"\n\n\"Mutta valonheittäjä! Näkevät, ampuvat. Emmehän siellä mitään hyödytä.\nTurhaa, aivan, aivan turhaa.\"\n\n\"Määräys kuin määräys.\"\n\nHän kiihtyi hieman.\n\n\"Ampuvat taas... voi sattua, suotta. Eihän sellaisella urhoudella ole\nmitään tarkoitusta... Eihän voi olla tarkoitus, että sotilas suotta\npanee henkensä alttiiksi.\"\n\nSilloin pilkkasin häntä.\n\n\"Määräys, johan sanoin. Ja mitä sinä hengestäsi, ei se ole kalliimpi\nkuin muidenkaan. Kun on käsketty panemaan alttiiksi, niin pane, sillä\nhyvä. Ja veikkonen, tässä toimessa ei kyllä hengestään pääse, ei vaikka\nkoettaisi... No, alahan laputtaa!\"\n\n-- Vaaraa ei tosiaan ollut juuri laisinkaan, mutta hän ryhtyi tenään,\nkummallisen kiihkeästi, heikoin äänin.\n\n\"Ei jokaista järjetöntä määräystä tarvitse henkensä kaupalla\nnoudattaa.... Ymmärräthän sinä itsekin, ettei matkan jatkamisesta ole\nmitään hyötyä.\"\n\n\"Mitä hittoa sinä siitä hengestäsi? Jos kuolet niin kuolet. Äitisi\npirahuttaa pari kyyneltä ja heilasi suruharso tuottaa sulhasonnea.\nKatoamisesi ei maailmassa tunnu enempää kuin kärpäsen ryyppy\nviinapikarissa.\"\n\n\"Älä sano... älä ole niin varma. Minä olen kirjoitellut... runoillut.\nJa tunnen kutsumusta... Et sinä voi tietää. Mutta minä olen vakuutettu\nsiitä, että minulla on oma tehtäväni maailmassa... oma urani.\"\n\n-- Samassa huikaiseva valokartio kääntyi meidän kohdallemme ja koneen\nkupera lasi säteili kuin aurinko. Nuolennopeasti toverini paiskautui\nmaahan, mutta minä jäin seisomaan.\n\n-- Heti sen jälkeen pamahti yhteislaukaus -- muistathan, että se kuului\nryssien tapoihin -- ja vinkuva kuulaparvi rapisi harjun männyissä,\nyläpuolellamme, pudotellen oksia. Kenties olivat tosiaankin nähneet\nmeidät, koska valokaartio yhä pysyi paikallaan, meidän kohdallamme.\nJatkoin kuitenkin seisomistani ja sanoin kenties tarpeettoman kovaa:\n\n\"Lausuhan jotakin tekeleistäsi, runoilija.\"\n\n-- Hänen kasvonsa näyttivät vihreän harmailta ja joka hermo niissä\nvärisi.\n\n-- Sinä olet mieletön... hullu. Maahan, maahan. Jumalan tähden!... Voi,\nvoi; voi, voi! Maahan... maahan, maahan... veli hyvä... hyvä... hyvä!\n\n-- Samassa singahti toinen luotikuuro, vinkuen rapisten\npiikkilangoissa, heittäen hiekkaa päällemme, ja yhä pysyi valokartio\nalallaan. Heittäysin pitkäkseni; varmaankin olivat huomanneet. Hän\nvapisi kuin vilutautinen, milteipä potki hiekkaa. Silloin muistin, että\nhän alussa, ensimäisinä kuukausina, oli ollut yhtä rohkea kuin kuka muu\ntahansa, ja vaikenin kummallisen tunteen kaihertaessa sydänalaani.\nMutta kiusanhalu oli minussa vielä jäljellä.\n\n\"Sellaista se on, miksi et tullut eteenpäin.\"\n\n-- Hän ei voinut vastata. -- Sitten vihdoinkin valonheittäjä jätti\nmeidät rauhaan. Hiljaisuus vallitsi:\n\n\"Ja nyt lähdetään\", sanoin.\n\n\"Ei... älä... ei, ei.\"\n\n-- Minua miltei suututti.\n\n\"Jää tähän sitten. Mutta minä ainakin täytän _velvollisuuteni_\",\nhuomautin ilkeästi ja lähdin astuksimaan.\n\n-- Ei ääntä missään, ei liikettä, vain tähtien vilkkuva säteily ja\nvalojuovan kiitävä kimallus raskailla aalloilla. Hitaiden askelteni\nääni kuului omituisen pehmeänä ja kahahtavana, saappaiden painuessa\nhietaan. Yön loihtu lumosi minut, riisti nykyhetkeltä todellisuusarvon\nja verhosi ympäristön unhoon. Haaveita, mielikuvia ja unelmia syntyi...\nEn huomannutkaan, kun olin saapunut piikkilankaesteen luo, ja pysähdyin\nsiihen oikeastaan hajamielisenä, mutta hämärästi tietoisena siitä, että\nviipymiseni kiusaisi toveriani.\n\n-- Yhtäkkiä sätkähdin. Kuului pamaus, sitten sihinää, sitten lensi\nhuikaiseva pyrstötähti ylitseni ja maailma valkeni; kaksoisvartio oli\nlaukaissut valopistoolin. Sydämeni jyskytti... Näkyi kevyt, kiemurainen\nsavupatsas vihollisen puolelta, suippokärkisiä pylväitä ja ristikoita,\nkiiltäviä lankoja, jotka häälyvä sumu oli kostuttanut. Kaikki oli\nkummallisen liikkumatonta, kuin kuollutta, kammottavaa. Vahtimies\nnojasi valliin kuin juopunut tai seisaalleen kuollut, kenties kuin\nrukoileva. Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava,\nivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa\nvarjot syleilivät toisiaan...\n\n-- Kummallista, en voinut liikkua, olin kuin jähmettynyt, kuin\nsulautunut ympäristön kuolleeseen loihtuun. Pommi sammui vähitellen ja\nvalo häipyi, mutta yhä olin paikoillani. Silloin huomasin liikettä\nsivullani, aivan lähellä, ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni:\nsuuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja\nvaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia\ntulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun\nvihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut...\n\n-- Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti\ntoverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa; varmaankin hän istui\npuun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo\nsuuret, vihertävät, hirveät silmät...\n\n\"Sinäkö se olet?\" kuiskasin kauhun vallassa.\n\n\"Minä... Kuinka kauan sinä viivyit!\"\n\n-- Samassa valokartio suuntautui meihin... Näin hänen sylissään suuren,\nmustan kissan. Sinähän tiedätkin, se oli sama puolivilli kissaparka,\njoka sittemmin alituisesti saatteli partioitamme ja jota pojat\nsyöttivät.\n\n-- Äänettöminä lähdimme jälleen kulkemaan. Sitten sanoi toverini,\nnöyrästi, masentuneena ja häpeissään:\n\n\"Kyllä on raukkamaista... raukkamaista, että näin pelkään. Sillä minä\npelkään, sinä tiedät sen kuitenkin. Mutta minä en voi sille mitään, en\nkerrassaan mitään... Enkä pelännyt ennen.\"\n\n-- En vastannut. En sanonut, että tässä ei edes voinut olla vaaraa.\nEnkä pilkannut häntä.\n\nLuutnantti vaikeni ja tuijotti minuun suurilla kauniilla silmillään,\njoiden terät olivat luonnottomasti laajentuneet hämärässä. Syntyi\näänettömyys. Palotorvi törähteli kaupungissa ja minä huomautin:\n\n-- Jossakin on tulipalo.\n\nHän jatkoi yhä tuijotustaan ja hänen herkät sieraimensa laajenivat.\n\n-- Niin, silloin pelkäsin, paljoa enemmän kuin olen tässä saanut\nesille.\n\nJa hetken päästä hän jatkoi:\n\n-- Enkä kuitenkaan ole pelkuri.\n\nPuna syöksähti hänen poskilleen. Se oli hämärässä kuin mehulasin varjo\nvalkealla pöydällä. Koko hänen kasvonsa, loistavine silmineen,\nkalpeine, nyt punastuneine, hienoine piirteineen kuulsivat hämärästä\nkuin rubiinin heijastus liljan lehdellä.\n\n\n\n\nLähetti.\n\n\n    Talven täytymys suo sovat\n    kovemmat kuin kuolon-kovat\n    rinnan riidat ovat.\n\n                   _O. Manninen_.\n\n-- Siis tämän kirjeen te viette paikkaan, jonka teille kartalta näytin,\nsille henkilölle, jonka osote on kuoressa; sen tehtyänne palaatte heti\ntakasin. Oletteko ymmärtänyt?\n\n-- Olen, herra hauptmanni.\n\n-- Matkaan, kehoitti hauptmanni vielä, ja jääkäri teki äkkikäännöksen\nlähtien väsymyksestään huolimatta ripeästi astelemaan lumista tietä.\n\nOli surkean talviretken aika. Oli marssittu vuorokausimääriä,\npakkasessa, eksyksissä, viimeisilleen uupuneina, miltei kokonaan\nlevähtämättä. Tuskin tiedettiin missä oltiin, ylipäällystö jakeli\nkäskyjä, jotka tuntuivat olevan ristiriitaisia, asema oli epäselvä,\nryssät, jotka niin odottamatta olivat puhkaisseet saksalaisten\nrintaman, uhaten Mitaun tärkeätä kaupunkia, näyttivät yhä olevan\nhyvissä voimin, saavan yhä uutta väkeä, ja lakkaamatta satoivat heidän\ngranaattinsa, suomatta rauhaa yöllä tai päivällä.\n\nYöt oli vietettävä joko hangella tai rikkiammutuissa\nulkohuonerakennuksissa, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Saappaat,\njotka vuoroin kastuivat, vuoroin jäätyivät, saivat yhtä niittaa olla\njalassa ja oli hetkiä, jolloin tylsyneenä ja ylenmääräisen ponnistuksen\nlamauttamana saattoi odottaa kuolemaa. Vaikeata on käsittää, kuinka\nihmisruumis sellaista voi kestää, mutta sotilas kestää, vieläpä on\nhänen sairastumisensa omituisen harvinaista.\n\nSelvää oli, että lähettiä väsytti ja että tuntui raskaalle lähteä\ntuolle monia kilometriä pitkälle taipaleelle, ankaran päivämarssin\njälkeen, toisten jäädessä lepäämään. Heti kun tie oli kaartunut metsän\ntaa, muuttuivatkin alussa niin ripeät askeleet pitemmiksi ja\nlaahustaviksi ja pää painui tylsästi etukuukkaan. Oli toki sentään\nselkäreppu poissa harteilta, ainoastaan leipälaukku ja kenttäpullo\nhetkahtelivat tahdikkaasti vyötäisillä.\n\nTie painui lumiseen metsään, mutta vähän ajettu kun oli, antoi se\npahasti myöten jalan alla ja joka askel petti hiukan. Mieli turtui\nomituisesti; ei enää syntynyt eloisia mielikuvia, kuten kävellessä\ntavallisesti, valtasi vain eräänlainen tylsä tiedottomuus, niin ettei\nhuomannut hetkien pituutta, tuskinpa enää väsymystäkään, siirteli vain\njalkoja kuin kone, ja kysyi ponnistusta pitäytyäkseen siksi valveilla,\nettä älysi kulkea kartan mukaan.\n\nMuutenhan oli kyllä aika juhlallista. Korvissa tykkien mahtava jylinä\nja granaattien räjähdykset, aivan lähelläkin toisinaan, mutta siihen\noli jo niin tottunut. Sitäpaitsi oli hän yksin lumisessa synkeässä\nmetsässä, alueella, jossa ei niin tarkoin tiennyt, milloin joutui\nvihollisen käsiin. Normaalioloissa olisi mieli varmaankin jännittynyt\nja valppaus teroittunut äärimmilleen, mutta nyt muutteli jalkojaan\nmistään välittämättä, sivulleen katsahtamatta, huomaamatta luonnon\nkauneutta ympärillä tai tajuamatta tilanteen jylhää suurenmoisuutta,\nyhden ainoan selkeän ajatuksen, käskyn, ollessa iskeytyneenä aivoihin.\nEteenpäin, eteenpäin, sokeasti sinne, mihin oli määrätty, se oli\nluonnon laki, pakko, elin-ehto, vaikkei elämälleen mitään arvoa\ntajunnut sillä hetkellä panevansa.\n\nNiin kului aika. Kivääri ei enää painanut kaulaa, kuten harjoituksissa\nmuinoin, hermoista oli ikäänkuin tunto poissa, eikä millään muotoa\nhalunnut tehdä pienintäkään tarpeetonta liikettä. Ja sitten tuli\nvihdoin määräpaikka.\n\n-- Hyvä on, poikani, sanoi viestin vastaanottaja. Ja kun hän ilmeisesti\nhuomasi lähetin väsymyksen, jatkoi hän vielä. -- Mutta levätkäähän\nhiukan; miehet, antakaa hänelle teetä.\n\nLähetille tuotiin keittoastian kannellinen sakariinilla imelöityä teetä\nja kun hän tunsi suloisen lämmön raukaisevan ruumistaan, teki hänen\nmielensä nukkua siihen istuvilleen ja heittää kaikki muu herran\nhuomaan. Mutta käsky, sotilaan laki ja elämä, poltti ihan tiedottomasti\nhäntä ja korvissa soivat hauptmannin sanat: ... \"sen tehtyänne palaatte\nheti takaisin.\"\n\nHän kimmahti pystyyn, nyökkäsi saksalaisille tovereilleen ja lähti\nsitten sanaa sanomatta taipaleelle.\n\nIlta alkoi jo hämärtyä. Etäältä kuului yhä kiihtyvä tykkien jyly ja\ntaivas oli siellä käsin verisiä salamoita täynnä. Silloin tällöin\nerotti kiväärin laukauksia, mutta erittäinkin konekiväärin räikeän\nrätinän. Ja valoraketit lensivät kuin pyrstötähdet, tai huikaisevat\nmeteoorit synkänsinistä tähtitaivasta kohti, vaipuen sitten sammuvina\nhankeen jälleen.\n\nSitten, miten kauan hän jo lieneekään astuksinut, hän ikäänkuin heräsi,\nponnistautui katsomaan ympärilleen ja säpsähti. Paikka oli outo, tätä\ntietä ei hän äsken ollut kulkenut; korkea metsäinen harju esti\netulinjan taisteluvalojen nyt näkymästä ja yö yhä pimeni. Ei ollut\nmikään ihme eksyä täällä lumisessa metsässä, missä polkuja risteili\njoka suunnalle, mutta nyt oli mahdotonta kartankaan mukaan enää\nmääritellä paikkaansa, eikä tässä nähnytkään. Hetkeksi hänet valtasi\nkiihtymys ja askeleet kävivät ripeämmiksi. Tykkien jylyä kohti, sehän\noli selvää, mutta kummallista, että metsä yhä vaan sankkeni, eikä hän\ntavannut ketään, ei niin ketään, yhä lumisemmaksi vaan muuttui tie.\nKas, hikeäkin alkoi pisartua otsalle; sitä ei ollut tapahtunut enää\npitkiin aikoihin.\n\nHän kulki ja kulki, pääsemättä asemastaan selville. Vähitellen\nalkoivat hänen askeleensa jälleen muuttua laahaaviksi ja äskeinen\nvälinpitämättömyys ja tylsyys vallata hänet. Hän itsekin huomasi\njalkojensa horjuvan ja naurahti omituisen veltosti ja äänettömästi,\nsillä selkeästi hänen mieleensä välähti iloinen kuva, kuva siitä, että\nhän nyt oli aika tuulessa.\n\nHänen huulensa jäivät auki riippumaan ja hän huohotti tiheästi, vaikka\nhyvin hillitysti; sitten hän huomasi tuon huohotuksensa ja niin paljon\noli ankara sotilaskouluutus häneen vaikuttanut, että hän tässäkin\ntaudinomaisessa tilassa vaistomaisesti heti sulki suunsa, vieläpä\nyritti purra hammasta. Sillätavoin voimiaan pinnistäen onnistui hänen\nvielä kulkea jommoinenkin matka aika ripeästi.\n\nMutta sitten häneen koski kipeästi, kaikkialle yli koko ruumiin, ja\nhänen kasvonsa vääristyivät tuskaisesti. Taas hän huomasi horjuvansa;\nhän kouraisi leipäpussiaan, koska hänen mieleensä ensin juolahti syödä\nvähän siten vahvistuakseen; syödä ei hän kuitenkaan voinut, eipä edes\nottanut leipää pussistaan, vaan painui sensijaan tiepuoleen istumaan.\nKuinka siinä oli hyvä olla. Raukaisi niin suloisesti ja pää pyrki\nväkisinkin painumaan rinnoille. Mutta älysipä hän sitä vaistomaisesti\nvielä vastustaa, puri taas hammasta, karkasi pystyyn ikäänkuin\nsuutuksissaan ja yritti ottaa pari kolme juoksuaskelta. \"Vai hankeen\nkuolemaan, johan nyt jotakin, tämmöisessä pakkasessa. Mieletönhän\nolen\", mutisi hän itsekseen ja teki sisukkaasti taivalta taas. Mutta\njonkun matkaa kuljettuaan pääsi häneltä ikäänkuin valitus: \"ei, ei mene\nenää hammasta purren... ei mene, ei mene\" ja hänen kurkkuunsa tuli kuin\nitkun karheus, kiukkuisen lapsen kyyneleinen purkaus, kun ei hänen\noikkujaan täytetä. Eteenpäin hän kuitenkin yhä laahusti. Ja kas,\nsiinähän oli ristiin rastiin kulkevia jälkiä vihdoin, todistaen\nsotilaiden tässä liikkuneen ja tuoretta verta, suuri läiskä, joka\npimeässäkin kaameasti hohti valkealla hangella. Mikä ilon merkki\neksyneelle! Hetki vielä ponnistusta, varmaankin oli hän sitten löytävä\njonkun.\n\nYhtäkkiä sattui hänen silmiinsä suuri vaja, joka sijaitsi vähän matkan\npäässä tiestä, puiden pimennossa. Sydän ailahti lämpöisesti ja askel\nkeventyi; tiheitä jalkapolkuja johti vajaan ja hän tajusi siitä, että\njoku sotilasosasto varmaankin majaili siellä.\n\nVajan ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän aukaisi sen ja kurkisti\nsisään: lämpöiseltä ei huone juuri tuntunut, mutta aivan oikein,\nsaksalaisia siellä makasi, tiheisiin riveihin sulloutuneina, aika\npaljon. Hämärästi hänen mielessään väikkyi ajatus, että nyt olisi\nherätettävä joku nukkuneista ja kysyttävä tietä kotiin tai ainakin,\nmillä seudulla hän oli. Mutta samalla hän tunsi niin herpaisevaa\nväsymystä ja voimien puutetta, että hän ymmärsi matkan jatkamisen\nmahdottomaksi ja päätti yöpyä tähän. \"Mitäs suotta herätän toisia\nsammuneita, ennätänhän sen aamullakin, en kuitenkaan kykene nyt\nlähtöön.\" Niin mutisi hän itsekseen, sekavan, jotakuinkin tiedottoman\nilon vallassa, joka johtui siitä, että hän nyt tunsi jännityksen\nlauenneen ja saattoi antautua pohjattoman väsymyksensä valtaan. Nälkä\nei hänen ollut yhtään, senvuoksi hän ilman muuta paneutuikin kahden\nsikeästi nukkuneen saksalaisen väliin ja vaipui heti, kylmästä\nhuolimatta, uneen.\n\nHän heräsi ankaraan viluun ja kavahti istumaan, puistatuksen kiitäessä\nläpi kangistuneitten jäsenien ja hampaiden hakatessa kaalia sinertävien\nhuulien takana. Missä, missä ihmeessä hän oli? Harmaa talviaamu jo\nvaaleni, mutta kaikki oli outoa hänen ympärillään ja sanomattoman\nhiljaista, vain tykkien jyske kuului valtavana ulkoa. Vähitellen hän\nsai palautetuksi mieleensä eiliset retkensä ja heti valveutui\nvelvollisuudentunto, ja huoli saamansa käskyn täyttämisestä alkoi häntä\npainaa. Hän vilkaisi ympärilleen, tunsi voiman palaavan ruumiiseensa ja\nmutisi itsekseen.\n\n\"Kylläpä makaavat pitkään. Väsyksissä kai ovat olleet hekin.\"\n\nJa sitten hän alkoi nyhkiä vierustoveriaan hereille, saadakseen\nselville, millä seudulla hän oikein oli; mutta toinen ei vaan\nhavahtunut hänen yrityksistään huolimatta.\n\n\"Väsyksissä, väsyksissäpä on poloinen\", ajatteli hän, vilkaisten\nsivumennen nukkujaan, minkä nyt yleensä saattoi nähdä hämärässä\nkämpässä, kääntyi sitten toisen naapurinsa puoleen ja uudisti saman\ntempun.\n\nMutta kun tämäkään ei liikauttanut jäsentäkään, alkoi häntä oudoksuttaa\nja terävästi hän vilkaisi makaavan kasvoihin. Luoti oli pahasti\nmurskannut toisen ohimon; mies oli kuollut. Vasta silloin hän nopeasti\ntajusi viettäneensä yön vainajien parissa ja kaamea tunto valahti hänen\nmieleensä. Kaikki nämä miehet olivat kaatuneita saksalaisia sotilaita,\njotka oli kannettu tänne vajaan myöhemmin haudattaviksi.\n\nHän nousi nopeasti, otti kiväärinsä ja astui ulos. Korjatessaan\nleipärepun asemaa vyöllään valtasi hänet äkkiä hiukaiseva nälkä ja hän\npäätti syödä. Kun ulkona ei ollut sopivampaakaan paikkaa, istuutui hän\nvajan kynnykselle, leikkasi kelpo viipaleen leivästään, joka tosin\npyrki olemaan jäässä, veti päälle vähän rasvaa ja niinikään jäätynyttä\nmarmelaatia ja aterioitsi hyvällä ruokahalulla, tuntien yhä virkeämmän\nelinvoiman virtailevan suoniinsa.\n\nMiten lienee siinä hänen silmiinsä pistänyt että eräällä vainajista oli\nerinomaisen hyvät saappaat. Lopetettuaan ateriansa ja korjattuaan\nruokavaransa pussiin, astui hän senvuoksi uudestaan vajaan, veti\nvainajalta saappaat, heitti pois omansa, kiskoi kuolleen saappaat\njalkoihinsa ja lähti sitten etsimään komppaniaansa, suunnaten kulkunsa\ntykkien jylisevää ääntä kohti.\n\n\n\n\nMikä hän oli?\n\n\n    Matkan jaksoi\n    tummaan majaan.\n    Verin maksoi\n    heiton vajaan.\n\n           _O. Manninen_.\n\nRiianlahden rannalla taistellessamme oli erään valtavan suojakämpän\nviereen rakennettu pieni asuinmaja, johon työläästi mahtui kuusi miestä\nmajailemaan. Sen asema oli siitä hyvä, että ryssät eivät saattaneet\nampua siihen aasinhännällään, pienellä, viistosti vasemmalla olevaan\nniemeen sijoitetulla tykillään, joka tuon tuostakin tuiskahutti\njoukkoomme vonkuvan granaatin; suojakämppä oli nimittäin edessä.\nSensijaan oli se aivan avoinna edestäpäin tulevalle tykkitulelle.\n\nTässä kämpässä asuivat mitä parhaimmassa sovussa muuan\nhilfsgruppenführer ja viisi miestä, ja elämä muodostui hyvin\nperhemäiseksi, koska asukkaiden harvalukuisuus oli omiaan toiselta\npuolen lähentämään välejä, toiselta puolen usein sallimaan\nhiljaisuudenkin vierailut.\n\nPäähuomio kohdistui tanakkaan, korkeaotsaiseen mieheen, jolla oli\npyöreät, jopa nerokkailtakin näyttävät kasvot ja joka jo oli ehtinyt\nnoin kolmenkymmenen vuoden ikään. Hänellä oli omituinen vieraista\nkielistä periytynyt nimi, puheliaalla päällä ollessaan hän väittikin\npolveutuvansa vanhasta ranskalaisesta aatelissuvusta, mutta hänen\nsilmissään oli vilkuileva, usein väistävä, vaan erittäin terävä katse,\njoka ikäänkuin tunkeutui läpi ihmisen. Se, mikä eniten teki hänet\nmielenkiintoiseksi, oli kuitenkin hänen salaperäisyytensä, taidokas\nvarovaisuus, jolla hän kertoili varhaisemmista vaiheistaan, vaikka hän\nusein innostuikin hyvin laveasti juttelemaan elämyksistään. Oli\nmahdotonta saada kokonaiskuvaa hänen elämänsä juoksusta, varmalta vain\ntuntui, että se sisälsi merkillisiä seikkailuja ja todennäköisesti\nmyöskin jotakin valonarkaa.\n\nHänelle oli ominaista katkeruus, jonka syytä ei aluksi tiedetty. Mutta\nsitten alkoi kuulua huhuja, että häntä epäiltiin vihollisen kätyriksi\nja kerran, puheliaalla päällä ollessaan hän itse kertoi asiasta. Hän\noli Suomessa ollessaan viimeksi toiminut erään venäläisen everstin\nmoottoriveneen kuljettajana Viaporin linnoituksessa -- mekanikko kun\noli ammatiltaan. Mutta sinnekin oli vierinyt jääkäriliikkeen mainingit\nja kun hänellä oli selvittämättömiä asioita ryssäin kanssa (näistä\nasioista ei hän koskaan tarkemmin kertonut), päätti hänkin lähteä\nmatkalle. Everstin huoneessa tiesi hän säilytettävän erittäin\ntäydellistä karttaa Viaporin linnoituksesta ja nyt alkoi hän\nmiettiä, miten saisi otetuksi tuon kartan mukaansa. Hän varasi\ntarkasti kartan näköisen taitepaperin taskuunsa, meni everstin\nkonttorihuoneeseen sellaisena aikana, jolloin tiesi siellä olevan vain\nyhden henkilön ja pyysi tavata everstiä. Kun everstiä mentiin hakemaan\nsisähuoneista ja konttori jäi ilman vartiaa, vaihtoi hän nopeasti\nkartan taskussaan olevaan paperiin, kyseli everstin tultua yhtä ja\ntoista joutavaa ja lähti sitten viipymättä Saksaa kohti. -- Näin hän\nitse kertoi.\n\nMutta kun hän oli ehtinyt Haaparantaan, otti sikäläinen\netappimies kartan häneltä pois, lähetti sen Tukholmaan omana\nsaaliinaan, saaden hauptmanni Heldtiltä monet kiitokset hyvästä\ntoiminnastaan -- häntä, kartan oikeata hankkijaa, seurasi sitävastoin\nTukholman vakoojakonttoriin kirje, jossa hänet leimattiin hyvin\nepäilyksenalaiseksi henkilöksi, mahdollisesti ryssäin kätyriksi, ja\njonka takia hän sai kestää mitä ankarimman kuulustelun. Tämä oli\nsitäkin merkillisempää, kun hän kuitenkin oli ollut niinkin ahtaalla\nvenäläisten santarmien käsissä ja kolme vuotta kierrellyt yksinäisenä\nerämiehenä Nuortin äärettömässä erämaassa, lapin kolttain\nasuinsijoilla.\n\n-- Mistä syystä sinua santarmit vainosivat? kysyttiin.\n\nMutta kas sitäpä ei olisi saanut tehdä. Heti hän tuli tuppisuuksi,\npälyili räpyttelevin silmin, eikä moneen herran päivään sanonut luotua\nsanaa. Häneltä ei milloinkaan sopinut mitään kysyä, ei osoittaa\nerikoista, ei ainakaan huomattavaa uteliaisuutta, sillä silloin hän\npitkiksi ajoiksi muuttui kummallisen synkkämieliseksi ja jokin ahdistus\nnäytti häntä painavan. Aluksi tehtiin juuri siinä virheitä, varsinkin\nkysellessämme hänen kotioloistaan ja vanhemmistaan, joista hän ei\nsitten myöhemminkään kertonut kuin hämäriä, tarunomaisia viittauksia,\nsynkkävärisiä tapauksia, jotka kummallisesti sekoittivat juuri sinä\nhetkenä kuin luuli pääsevänsä jostakin selville; ja silloin tällöin hän\nnaurahtaen ja salakähmäisesti viittasi ranskalaiseen alkuperäänsä.\n\nKämpässä maattiin kuten muuallakin kaksinkertaisella lavolla. Seinät\nolivat hatarat ja katto laudoista kyhätty, joten kylmä tahtoi ahdistaa\nmarraskuun öinä ja vaivaisessa takassa poltettiin tulta yhtä mittaa.\nHänen sijansa oli aivan lavon reunalla, niin että tuli valaisi hänen\nkasvonsa. Ja usein huomasi näiltä kasvoilta kuvastuvan kipeän\nikävän ja kummasti paloivat pienet silmät tuijottaessaan tuleen.\nSilloin, jos sopivasti osasi alotella, saattoi hän ruveta kertomaan\nLapin-matkoistaan, elämästään äärettömissä erämaissa. Hän innostui,\nposkille kohosi puna ja useimmiten hän nousi istumaan. Hän tunsi\nKuolan, Aleksandrovskin, Kannanlahden. Hän oli viettänyt kuukausia\nNuortijärven rannoilla, samoillut Nuorti- ja Jaurijokien varsia reppu\nselässä ja kivääri olalla kuin sotilas ja viipynyt kolttain majoissa.\nKun hän kuvaili, miten yksinäiselle erämiehelle metsäpurot helmeilevinä\nlirisevät, kuinka tunturien laet hohtavat ja vesistöt välkkyvät\nerämaissa, joiden metsiin kirves ei ole koskenut, silloin saivat hänen\nsanansa siivet, hän unohtui kuvailuunsa, hän oli runoilija, ei\ntyhjänpäiväinen luonnon ihastelija, vaan syvä, omaperäinen ja\ntarkkanäköinen salojen palvoja, joka sai kuuntelijan hämmästymään.\nToisinaan hän kertoili tarinoita lappalaisista. \"Älä mene koltan\nkoppiin, ennenkuin joku on sinut ensin ulkona huomannut\", hän sanoi.\n\"Eikä tarvitse kauan ulkona seista, kyllä se kurkistaa, sillä on omat\nvaistonsa. Äläkä käsittele veistä sopimattomasti poron lihaa\nsyödessäsi, silloin katsoo sinua koltta pian kierolla silmällä, ja se\nei hyvää ennusta.\" -- Sinne, koskemattomiin erämaihin poltti hänen\nmielensä ja sinne hän vannoi menevänsä, jos vielä milloin Suomeen\nselviytyisimme.\n\nSaattoi pitkiksi ajoiksi unohtua häntä kuuntelemaan, kun hän haasteli\nvuoteellaan ja tuli heitteli valoja ja varjoja hänen kiihtyneille\nkasvoilleen, tykkien kumeasti jylistessä ulkona. Ja useinpa silloin\nhalusi kysyä, mistä syystä hän kokonaista kolme vuotta oli harhaillut\nmetsissä, hän, joka kuitenkin oli niin etevä mekanikko ja luotu siis\nvilkasliikkeistä yhteiskuntaa varten. Mutta sitä ei uskaltanut tehdä,\nsillä, kuten sanottu, kysymystä seurasi jäykkä äänettömyys.\n\nRintamallakin, varsinkin alkuaikoina, häntä epäiltiin ja hän tiesi sen.\nOn selvää, kuinka katkerasti tämä epäily poltti häntä ja on varmaa,\nettä se oli väärä. Kun hänen rohkeutensa muutenkin oli moitteeton,\npaisui se tästä katkeruudesta uhmaavaksi, tuntuen ihan siltä kuin\nolisi hän etsinyt kuolemaa. Mutta milloinkaan hän ei esiintynyt\nkerskaavasti, pöyhkeillen pelkäämättömyydellään, vaan täytti tehtävänsä\nvaatimattomasti, mutta kunnollisesti. -- Niinpä kerrankin, kun\nzugführer oli jostain saanut grammofoonin, joka kuitenkin oli aivan\nrikki, tuotiin se mekaanikollemme korjattavaksi ja hän ryhtyikin sitä\nnäpräilemään, vaikka työkaluista oli ankara puute. Juuri silloin\nkunnioitti ryssä suomalaisjoukkoa uskomattoman kiivaalla rumputulella.\nKaikki miehet komennettiin suojakämppiin, niinpä painuivat pienen majan\npojatkin matalasta ovesta pimeään sankarikammioon, jonka monta metriä\nvahvan katon alla oli hyvä turva ja jonka olki-peitteisellä lattialla\nmiehiä makasi melkein päällekkäin, tuikuttavan kynttilän valossa\nhaastellen ja poltellen paperossejaan. Hyvä oli siellä kellettää ja\nkuunnella helvetillistä melua ulkoa, kun granaatit viskelivät kämppiä\nilmaan ja myllersivät maata syliä syvältä. Mutta gramofoonin korjaaja\njatkoi kaikessa rauhassa työtään ohuen lautakaton alla, josta ei\nhänelle ollut vähääkään turvaa. Ja kun hän oli saanut koneen kuntoon,\nnosti hän penkin ulos, suojakämpän oviaukon kohdalle, puuhasi siinä\nhetken ja lasketteli meille sitten komeasti Kolmikymmenvuotis-sodan\nmarssin, istuen itse tyytyväisenä piippua imien penkin toisessa päässä,\nryssän pommien viuhuessa hänen ympärillään.\n\nSiihen aikaan puuhailtiin kovasti erinäisten komennuskuntien Suomeen\nlähettämistä ja listoja kierteli komppanioissa ehdokkaiden nimiä\ntäynnä. Huhuiltiin mentävän Muurmannin rataa hävittämään ja auttamaan\nsiellä työskenteleviä saksalaisia vankeja pakoon. Kuinka hän silloin\ntouhusi, yrittäen päästä mukaan, mutta hän oli merkitty mies, musta\nepäilyksen varjo lepäsi hänen yllään, eikä hänen nimeään otettu\nlistoille. Hän, jos kukaan olisi tietysti ollut tuollaiselle retkelle\nsopiva, hänhän tunsi seudut tarkkaan, hänellä oli kokemusta erämaan\nretkiltä ja häntä kannusti palava halu. Mutta se oli mahdotonta.\n\nLakkaamatta hän nyt haasteli noista kaukaisista seuduista. Hän kertoi\nmeille Solovjetskoin luostarista, jossa hän usein oli käynyt, ylisti\nsen rikkauksia ja aarteita. \"Se kun kaapataan, pojat\", sanoi hän,\n\"silloin ei meitä koskaan enää köyhyys paina. Pystytämme majan\nerämaahan, tunturin juurelle, kirkkaan joen partaalle ja vietämme\nihania päiviä. Kultaa sopii huuhtoa jos huvittaa, minä tiedän paikkoja,\nmissä sitä on, tai pyydystää helmisimpukoita lautalla maaten, lämpöisen\nkesä-auringon paahteessa. Ja korviin kantautuu erämaan tuhannet äänet,\nvirtaavan veden haastelu, jota salon asukas ymmärtää, ja välkkyy\ntunturin lumihohteinen huippu.\"\n\n\"Olisitko ryöstöön valmis mies?\" tuli siinä mieleen ja samalla taas\nolisi halunnut kurkistaa hänen salaperäisen olentonsa uumeniin. Mutta\nhän innostui yhä kiihkeämmin kuvailemaan elämää salon sydämessä ja kun\nhänelle vihdoin selvisi, että hänen oli mahdotonta päästä mukaan,\npainui hän umpimieliseksi, päästäen vain silloin tällöin suustaan\njonkun katkeran katkonaisen lauseen, synkästi rypistäen kulmiaan.\nUnissaankin hän oli levoton; sen saattoi huomata, kun öisin,\nvahtivuorosta palattuaan katseli takan himmeässä kajossa hänen\nkäännähtelyään vuoteella ja tarkkasi katkonaisia unistelusanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikoja kului. Pataljoona siirrettiin rintamalta, jossa kuoleman\nalituinen läheisyys oli antanut ankaralle elämälle suurpiirteisen\nleiman, Libaun matalampiin, vaikka tosin ajoittaisten huvitusten\nelähyttämiin oloihin. Ikävä, vajavainen ravinto ja tiedottomuus\ntulevista päivistä viipyivät yhä vieraina, ja miehiä vaivasi rahan\npuute tuntuvammin kuin ennen.\n\nSilloin huomattiin, että komppanian ruokavaroista puuttui tuon\ntuostakin melkoinen määrä, ja kun ennemminkin oli saatu ilmi ikäviä\ntapauksia ruuan jaon suhteen, päätettiin pitää silmät avoinna.\n\nJa niin saatiin selville, että sankarimme mekaanikko oli valmistanut\nitselleen ruokavajan avaimen, käyden tavan takaa ottamassa itselleen\nluvatonta leipää. Aluksi hän lienee tehnyt sitä vain tyydyttääkseen\nnälkänsä, mutta vähitellen oli himo voittanut ja hän lienee myönytkin\nkähveltämiään muonavaroja.\n\nSeurasi tietysti ankara selkäsauna tovereilta, tavanmukainen\nremmiapelli, jonka avulla sisäistä järjestystä ylläpidettiin\nkomppaniassa; mutta tunnustamaan ei syyllistä saatu. Sitten oli taas\nkaikki hiljaista niinkuin ennenkin, selkäänsä saanut vain hiljaa\nvalitteli yöllä kipujaan, mutta lähti aamulla harjoituksiin kuten\ntoisetkin. Harjoituksista palattuaan alkoi hän puhdistaa kivääriään ja\nlöi suuren rautanaulan sänkynsä laitaan, johon kiinnitti\npuhdistusnarun. Mutta kun toiset lähtivät ruokaa hakemaan, jäi hän\njälkeen ja äkkiä kuului kumea laukaus tyhjentyneestä kasarmihuoneesta.\nKun riennettiin katsomaan, makasi hän maassa verissään, rinta luodin\nläpäisemänä. Hän oli asettanut kiväärinsä liipaisimen naulaa vasten,\nkääntänyt suun sydäntään kohti ja laukaissut.\n\nMutta vielä oli hänessä eloa, sillä luoti ei ollutkaan sattunut\nsydämeen. Ja kun toverit kysyivät, koskiko häneen, vastasi hän hiljaa.\n\n\"Ei se ollut mitään, ei mitään sen suhteen kuin selkäsauna.\"\n\nKun hauptmannille ilmoitettiin asiasta, värähteli liikutus\nsotilaallisilla kasvoilla. Varmaankin hän avarasti ymmärsi ihmiselämää,\ntajusi, kuinka epätoivo johtaa toisen erheisiin ja rikoksiin, toisen\nsankaritekoihin ja kunniaan. Eikä hän käynyt tuomitsemaan sinne eikä\ntänne, vaan sanoi yksikantaan.\n\n\"Sotilas hän oli, teki, minkä sotilas siinä voi tehdä.\"\n\nMutta sairaalassa, taitavien lääkärien hoidossa, kuoleva toipui vielä.\nLeikkaus onnistui hyvin ja sydän oli terve. Mitä parhainta toivottiin.\n\nPotilas heräsi, harhaileva katse kiiti ympäri huonetta hämmästyneenä ja\nhuulet kuiskasivat:\n\n\"Missä, missä minä olen?\" Sitten hän näytti tajuavan nopeasti ja sanoi\nkiihkeästi:\n\n\"Ah, minähän elän vielä, ei... ei.\" Ja samassa hän kiskaisi auki\nsiteensä ja veri pulppusi taas. Niin hän nukahti ikuiseen uneen, vieden\nmukanaan elämäntarinansa salaisuuden.\n\n\n\n\nKansanopistolla.\n\n\n    Mut hurskas, väärä jäärä\n    sun kuopast ylös nosti:\n    niin omaa hyvääns' osti --\n    se hyvän aie, määrä.\n\n                  _Joel Lehtonen_.\n\n-- Sillä kertaa olin totta totisesti niin kuohuksissani, että olisin\nollut valmis hävittämään kaikki kansanopistot maan tasalle. Mutta sehän\noli tietysti tilapäistä..\n\nLuutnantti hymähti tapansa mukaisesti ja veti rekipeitettä paremmin\nympärilleen. Kulkuset kilisivät viihdyttävästi, jalas narskui ja ohi\nkiiti huurteisia puita, jotka hämyyn uupuvassa talvivalossa kuulsivat\nsinertävinä ja ihmeen hiljaisina, niin että koko synkeä metsä tuntui\nkuolleelta, mutta juhlalliselta.\n\nOlin utelias saamaan tarkempia tietoja tästä jutusta, josta kyllä olin\nkuullut, niin, olihan luutnantti itsekin vihkiäisissään, muutama viikko\nsitten viitannut samaan asiaan. Mutta jos olisin kysynyt, olisi hän\ntietenkin taas ruvennut laulamaan, tai tarjonnut tupakan; siitä syystä\nvaikenin varsin haluttoman näköisenä, tapailinpa aivan kuin unta, sillä\nsitä hän ei voinut sietää.\n\n-- Sanottakoonpa mitä tahansa, karkuun siitä kyllä oli lähdettävä --\nmutisi hän kuin ajatuksissaan. -- Kylä sijaitsi korkealla, avonaisella\nmäellä ja punikit olivat pommittaneet tykeillään talot tuleen, pysyen\nitse kiväärin kantomatkan ulkopuolella, joten emme voineet tehdä muuta\nkuin maata toimettomina hangessa ankarassa granaatti- ja shrapnelli\nsateessa. Ei ollut avoinna enää kuin yksi pakotie ja sitäkin vartioi\nvain noin viitisenkymmentä miestä sangen epäedullisissa asemissa.\nPimeän tullen meidät varmaankin olisi kokonaan saarrettu, mutta\nsitä on tarpeetonta pohtia, ylipäällystö antoi kerta kaikkiaan\nperääntymiskäskyn, sille ei mahtanut mitään; eri asia on sitten,\nolisiko ollut syytä siirtyä kokonaista neljä peninkulmaa taaksepäin,\nvaikkakin seutu oli metsäistä ja asumatonta.\n\n-- Oli kirisevä pakkanen. Jäin pienen suojajoukon kera viimeiseksi\npitämään huolta siitä, ettei perääntymistä mikään häirinnyt. Koko\npataljoona ja komppaniani kuormasto oli aikoja sitten lähtenyt, mutta\nyhä tuli palavasta kylästä milloin haavoittunut, milloin muuten eksynyt\nja jälkeenjäänyt, ja ne ylimääräiset reet, jotka olin pidättänyt\nluonani, täyttyivät pian. Minulla ei ollut päälläni kuin tavallinen\nsarkatakki ja siinä paikallaan seistessä ja kiikari kädessä\ntarkastellessa äskeistä taistelutannerta ja kylää, jossa vihollinen nyt\noli herrana, pyrki väkisinkin vilu tulemaan. Muistin taskumattiani,\njoka nyt olisi ollut erinomaisen tarpeellinen, mutta sen olivat tytöt\nvieneet mennessään -- meillä näet oli komppaniassa kaksi neitosta,\ntoinen nykyinen vaimoni ja silloinen morsiameni muuten, jotka neuloivat\npojille valkeita vaippoja, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa ja\nauttelivat lievästi haavoittuneita. Nämä tytöt olin tietenkin\nlähettänyt matkaan heti peräytymiskäskyn saatuani.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin saavutimme pää-kolonnan. Mutta olipa se\nkulkua. Metsäinen tie oli perin huonoa ja suuria lovia täynnä.\nPimeys yhä taajeni, mutta kolonna oli kerrassaan huonossa\njärjestyksessä; kuormastorekiä oli jäänyt sinne tänne miesrekien\nväliin, haavoittuneiden valitukset kuuluivat viiltävinä yhtä mittaa ja\npakkanen puri. Uupuneet hevoset, jotka sitäpaitsi saivat kiskoa liian\nsuuria kuormia, eivät jaksaneet juosta huonolla tiellä ja pitkä aika,\njonka tuo nelipeninkulmainen taival kesti, tuntui sanomattoman\nkurjalle. Parissa kohden oli pieni tölli tiepuolessa ja silloin lähetin\nkysymään, eivätkö tytöt olleet jättäneet taskumattiani ja\npäällystakkiani sinne, mutta sitä he eivät olleet huomanneet --\netujoukoissa oli nimittäin syntynyt aiheeton pakokauhu, kuten yleensä\ntämänkaltaisilla retkillä.\n\nTuon tuostakin miehet nousivat reestä ja juoksivat tiellä jalkojaan\ntömistäen ja käsiään hakaten, katkerina, synkkinä ja äänettöminä.\nJoltakulta paleltui varpaat, toiselta kädet ja tietä tuntui riittävän\nloppumattomiin. Mutta perille sitä lopultakin tultiin.\n\nKylässä syntyi hälinä ja kauhu; toiset olettivat ehkä vihollisen olevan\nkintereillä. Haavoittuneille ei tahtonut löytyä majapaikkaa; oli niin\nhienoja huoneita ja huonekaluja ja veri saattoi ne tahrata. Pataljoonan\nmuun miehistön asunnoksi oli määrätty suuri, mutta sittenkin liian\nahdas kansanopisto ja sinne sulloutui nyt vilusta värisevää miestä\nepäjärjestyksessä, masentuneina ja mistään välittämättä. Telefooni soi\nyhtä mittaa; päämaja jakeli käskyjään. Oli hälinää, melskettä,\nkatkeruutta ja mielten kuohua.\n\nPataljoonan päälliköltä sain määräyksen majoittaa komppaniat\njärjestykseen kansanopistolle ja pitää huolta siitä, että kaikille\nriitti makuupaikkoja. Kun kärtyisenä ja kylmästä kankeana astuin\nsuureen saliin, oli se niin miestä täynnä, ettei sekaan tahtonut sopia.\nOlin jo haavoittuneita majoitettaessa ehtinyt tulistua ja huusin\nsenvuoksi raa'alla äänellä:\n\n-- Tähän huoneeseen asettuu yksinomaan ensimäinen komppania, muilla ei\nole tänne mitään asiaa. Viereiseen huoneeseen sijoittuu toinen\nkomppania.\n\nSilloin astui eteeni opiston johtajan rouva, kookas, arvokas,\njumalallista puhtautta säteilevä nainen ja sanoi:\n\n-- Ei suinkaan. Me olemme varanneet täällä kaikille ystävällisen\nvastaanoton. Kaikki ovat täällä yhtä oikeutettuja olemaan.\n\nHermoni olivat ärtyisät, johan sen sanoin, ja minä ärjäisin ankarasti,\nsaattaapa olla, että vielä löin jalkaa, vaikka en sitä muista:\n\n-- Tänne ei tule yhtäkään sielua ilman minun määräystäni.\n\nKauhistus! Sellaista raakuutta. Rouva tietenkin poistui nopein askelin.\nMinä olin ruvennut vieraassa talossa vastustamaan rouvan tahtoa.\n\nSain kuin sainkin vähitellen majoittumiseen jonkinlaista järjestystä,\nmutta silloin tapahtui uusi onnettomuus. Miehet olivat ruvenneet\ntupakoimaan, tupakoimaan kansanopiston seinien sisällä. Siitä syntyi\nhirveä pahennus ja minulle riennettiin valittamaan, kuinka semmoinen\nmenettely oli pyhyyden loukkaamista, jotakin ennen kuulumatonta,\nvastoin kaikkia traditsioneja. Lattialla oli olkia, joihin saattoi\nsyttyä tuli, siitä syystä kielsin miehiä polttamasta muualla kuin\navaran uunin edessä, jossa iloinen valkea paloi.\n\n-- Hautausmaalla seisovat tykit ja kirkon torneissa rätisevät\nkuularuiskut, sellainen on aika nyt. Ja te tahdotte kieltää miehiä\ntupakoimasta. Niin sanoin. Sitten jo taas pärisikin telefooni, oli\njärjestettävä vartiat ja partiomiehet, oli touhua liiaksikin.\n\nJouduin siitä vihdoin hakemaan itsellenikin lepopaikkaa. Mainitsemani\nneitoset, jotka jo aikoja sitten olivat saapuneet perille, olivat\nsaaneet ystävälliseltä talonväeltä asunnokseen pienen syrjäkammion ja\nsinne oli pakkautunut komppaniani vääpeli ja joukkuepäälliköt. Esillä\noli voileipää ja kuumaa teetä, pistipä heti nenääni viinankin\nvirvoittava tuoksu: neitoset olivat antaneet kylmästä kangistuneille\npojille ankarat norrikupit ja sama armonosoitus tuli runsaassa määrin\nnyt minunkin osakseni. Ennen pitkää tuli kaikkien hyvä ja lämmin olla\nja uni rupesi painamaan silmäluomiamme. Kun kova tilanpuute vallitsi,\nsijoitimme tytöt huoneessa olevaan vuoteeseen ja päätimme itsekin\nviettää yömme samojen seinien sisällä. Tietysti siinä nukuttiin\ntäysissä tamineissa, mutta jos ulkonaiset seikat olisivat myöten\nantaneet, olisimme kyllä vähentäneet vaatetustamme, tytöistä vähääkään\npiittaamatta.\n\nAamulla varhain tapahtui lähtö taas; samaa latua takaisin, jota yöllä\noli tultu ja taistelu oli edessä. Kuormasto, vieläpä neitosemmekin,\njätettiin kansanopistolle odottamaan lähempiä määräyksiä. Mieli\nkeventyi taas ja uusi toivo alkoi kyteä; apujoukkoja oli tulossa ja\nennen pitkää oli vihollinen tunteva, ketä se oli pistänyt.\n\nLähtö tapahtui perin rauhallisesti. Mutta kun kaikki olivat menneet,\nsilloin astui jälkeenjääneiden neitosten huoneeseen kansanopiston\njohtaja, mies ylevä ja jalo, jonka henkeviltä kasvoilta loisti siveän\nsielun kirkkaus ja jonka huulista saattoi nähdä, että ne tuskin olivat\nsaastuttaneet itseään sielunvihollisen törkeän nimen lausunnalla,\nvielä vähemmin painuneet suutelemaan edes naisen kättä ennen papin\nvihkimistä. Vakavana pysähtyi hän ovelle hyvää huomenta toivottamatta\nja siveellinen punastus purppuroi hänen poskipäitään, kun hän hitaasti\nja juhlallisesti alotti:\n\n-- Nuoret naiset. Ymmärrättekö, mitä te olette tehneet?\n\nNoloina ja hämmästyneinä tytöt katselivat häntä silmiin. He eivät\nymmärtäneet, heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta hänen\ntarkoituksestaan.\n\nSilloin hän jatkoi:\n\n-- Te olette viettäneet yönne samassa huoneessa nuorten miesten kanssa,\nmiesten, joiden huulilta tulvii sopimattomia sanoja. Ymmärrättekö,\nymmärrättekö, mitä se tahtoo sanoa?\n\nYhä vieläkin seisoivat tytöt äänettöminä, jopa loukkaantuneinakin jo,\nsillä he eivät käsittäneet mitään pahaa tehneensä.\n\n-- Te raukat, ettekö todellakaan ymmärrä häpeäänne? Oletteko jo niin\npaatuneita, ettei edes häpeän puna syöksy kasvoillenne. Ettekö ymmärrä,\nettä isänmaa tuollaisten miesten käsissä on ehdottomasti joutuva\nperikatoon, että sotajoukkoja ei voi johtaa henkilö, joka viettää\nirstasta elämää, joka on kylliksi turmeltunut joukkojensa edessä\nhäväistäkseen itsensä, kuten viime yönä täällä on tapahtunut. Täällä,\nminun vieraanani on teidän päällikkönne röyhkeästi kohdellut minun\nvaimoani ja ryhtynyt omavaltaisiin määräyksiin, vaikkei hän ollut muuta\nkuin vieras. Sellainen mies ei koskaan voi voittaa ja te saatte nähdä,\nettä joukot ovat ennen iltaa jälleen täällä, pelkureina perääntyen.\nSydämestäni minä surkuttelen teitä.\n\nJa pyhää vihaa leimuten hänen sielukkaat silmänsä tarkastelivat pöytää,\njossa yhä näkyi laseja ja jonka vaiheilta varmaankin yhä nousi siveän\nmiehen sieraimia ilkeästi kutkuttava tuoksu.\n\nKun sitten myöhemmin neitoset ja kuormasto olivat palanneet muun joukon\nyhteyteen ja minä sain kuulla asiasta, niin etpä hyvä veli saata uskoa,\nminkälaisen kuohuvan raivon valtaan minä jouduin. Sinähän tunnet\ntarkoin minun elämäni, joka sangen usein on ryöpytellyt pohjasakkoja.\nOlenhan ollut jos jossakin leikissä mukana sekä täällä Suomessa, että\njääkärinä Saksassa, enkä minä milloinkaan ole kieltänyt, enkä kiellä\nharha-askeleitani, joita valitan. Mutta kun nyt, jolloin tosiaankin\nluulin tekeväni parasta mitä taisin, kun luulin kykyni mukaan\npalvelevani isänmaatani, kun nyt aletaan ahdistella siveyssaarnoilla,\noh, se oli jo liikaa. Joka ainoa mies, joka koskaan on elämässään\nsyntiä tehnyt, käsittää ilman muuta, ettei sitä sillä tavoin tehdä,\nsellaisissa olosuhteissa, silmissä kuoleman kauhut, lopen uupuneena\nkylmästä ja väsymyksestä. Ja niin kirjoitin minä vihan vimmassa,\njotakin, jota en enää tarkoin muista, mutta joka kuului suunnilleen\nseuraavasti:\n\n    Arvoisa Herra Johtaja!\n\n    Äärimmelleen hämmästyneenä olen saanut tietää, millä\n    ennenkuulumattomalla tavalla Te olette uskaltanut loukata niitä\n    naisia, jotka ovat jättäneet hyvät kotinsa tarjotakseen naisen\n    auttavaa kättä siellä, missä sitä kipeimmin kaivataan, jotka\n    ovat päättäneet tyytyä karkeaan olkivuoteeseen, ja rintaman\n    ankariin olosuhteisiin, voidakseen tehdä niiden miesten elämän\n    mukavammaksi, jotka ovat panneet henkensä isänmaan edestä\n    alttiiksi. Näille tytöille Te olette mennyt tyrkyttämään\n    siveellisyytenne näivettyneitä ohjeita, ei meidän läsnäollessamme,\n    niinkuin mies olisi tehnyt, vaan sen jälkeen kuin me olimme\n    menneet. Mutta minä sanon Teille, että näiden naisten siveellisyys\n    on yläpuolella kaiken, mitä ikinä pystytte käsittämään, Te, joka\n    varmaankin antaisitte veteen joutuneen naisen ennemmin hukkua,\n    kuin sallisitte miehen, jolla ei ole uimapukua, hänet pelastaa.\n    -- Mitä tulee minun määräilemiseeni talossanne, niin siihen oli\n    minulla valta, sen käskyn aiheuttama valta, jonka pataljoonan\n    päällikkö minulle Suomen valkoisen armeijan nimessä antoi.\n    Myönnän kernaasti, että olin epäkohtelias arvoisalle rouvallenne,\n    mutta jos Teillä olisi aavistuskin siitä, mitä on matkata\n    verisestä taistelusta peninkulmamääriä kirisevässä pakkasessa,\n    ohut takki päällä, niin Te ymmärtäisitte, että silloin miehen\n    suuhun ovat jäätyneet sanat sellaiset kuin: \"armollinen rouva,\n    suvaitsetteko, että täytän pataljoonanpäällikön käskyn j.n.e.\"\n    Muuten ovat minulle Teidän pilviäpiirtävä ihanteellisuutenne,\n    tunkeileva jumalanpelkonne ja poroporvarillinen\n    pikkusiveellisyytenne aivan vieraita, mutta yhtä kirkkain otsin\n    kuin konsanaan Te, rohkenen silti astua milloin tahansa sen\n    tuomarin eteen, joka kerran meitä kaikkia tuomitsee.\n\nJa sitten raapaisin sepustuksen alle nimeni titteleineen. Näepäs,\nveliseni, mitä vihastuksen perkele ihmisellä teettää. Kannattiko sitä\nnyt minunkin, monessa allikossa rypeneen, ruveta joutavuuksiin, josta\nei ollut mitään hyötyä.\n\nKirjeeseen vastasi johtajan rouva, jolle minulla ei ollut mitään asiaa,\nselittäen, että hänen miehensä, ollen yläpuolella moisten sepustusten,\nei voinut puuttua kirjeeseeni, ja herttaisella naisen tyylillä parjaten\nneitosiamme ja esille vetäen oman alttiin, mutta samalla kaiken\nlikaisuuden yläpuolella olevan toimintansa isänmaan hyväksi. Se\nrakastettava, suloinen rouva! Miksi hän nyt sekoitti itsensä moiseen\njuttuun! Miten mielelläni olisin ottanut häntä kädestä, suudellut sitä\nja katsonut sillä tavoin, josta naiset punastuvat.\n\nNo niin. Sitten ajettiin punikit polttamastaan kylästä pois ja hyvän\nselkäsaunan ne sillä kertaa saivatkin. Apujoukot lähtivät pois ja meidän\nharventunut pataljoonamme sai taas hoitaa yksin koko pitkän rintaman.\nMutta sillä aikaa puuhattiin mainitulla kansanopistolla entistä\ninnokkaammin. Johtaja oli koonnut suojeluskunnan, sitäpaitsi oli hän\ntoiminut siihen suuntaan, että minut olisi erotettu sotaväestä\nkelvottomana päällikkönä. Lieneekö nyt sitten niin, että kun minulla ei\nollut taloa, eikä omaisuutta varjeltavana, minua pidettiin liian\npaatuneena rintaman takana ojennettavaksi, vai olivatko he siellä liian\nhyviä minun paikalleni, jossa kukaties luotikin olisi voinut päähän\nnapsahtaa, sitä en tiedä. Varmaa vain on, ettei minua erotettu, eipä\nedes, vaikka itse kahdesti pyysin siirtoa.\n\nSitten meitä punikit taas pahasti ahdistelivat ja alkoi jo näyttää\nsiltä, että kansanopistolle painuminen olisi viisainta. Vaan pälkähtipä\nsilloin päähämme pyytää johtajan suojeluskunta avuksemme. Sepä vaan ei\njoutanut, sillä oli perin tähdellistä tehtävää neljä peninkulmaa\nrintaman takana. Silloin sanoi pataljoonan päällikkö puhelimessa:\n\n-- No niin. Punaiset ovat ennen pitkää siellä sitten ja hoitakaa\nasianne. Me emme voi heille yksin mitään.\n\nNäin hän sanoi huvikseen ja lähti kuin lähtikin meille heti ankara apu.\nEi se kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, eikä tiennyt vihollisista\nmitään, kun me olimme jo asian saaneet toimitetuksi omin voimin.\n\nJoka tapauksessa. Olihan se lohdullista tietää, että apua oli tulossa,\nvarsinkin sellaisesta vakavan hengen läpitunkemasta paikasta ja\nkoulusta, jossa varmaankin kasvatettiin tosi sankareita. -- Johtaja oli\nitsekin hyvästä työstään tietoinen, koskapa, sodan päätyttyä, anoi\nansioistaan vapaudenristiä, vaikka hän olosuhteiden pakosta ei tosin\nollut taistelua nähnyt, eikä juuri kuullutkaan. Sydämestäni toivon, että\nhän saisi niitä kaksikin.\n\nSiinä olikin jo majatalo. Nousimme pois reestä ja luutnantti oli tullut\noikein lämpimäksi kertoessaan. Pian höyrysi edessämme kuuma kahvi ja\nminä muistelin tyytyväisenä kertomusta, joka oli ollut niin ominainen\nhänen omituiselle ja ylpeälle luonteelleen.\n\n\n\n\nJunassa.\n\n\n    Entisyyden viehätys on siinä,\n    että se on mennyttä.\n\n                   _Oscar Wilde_.\n\nEi ole juuri kiitollista yrittää kertomuksessa esittää niitä tilapäisiä\nmielipiteen sirpaleita, joita yhdestä ja toisesta seikasta tulee\nsiepanneeksi juttelijain huulilta. Toisen luokan vaunussa ei sillä\nkertaa ollut ahdasta; minua vastapäätä istui muuan nuorukainen, joka\nitsepintaisesti ja tavattoman kärsivällisesti tuijotteli ulos\nikkunasta, vieressämme, käytävän toisella puolen poltteli kolme herraa\nsavukkeitaan, yksi luki lehteä, toiset vaikenivat.\n\n-- On se hiukan kummallista, sanoi lukija vihdoin. Katsokaahan nyt\nesimerkiksi tätä: \"Valtionhoitaja on myöntänyt eron sotapalveluksesta\nalikapteeni X:lle ylentäen hänet everstiluutnantiksi ja oikeuttaen\nhänet kantamaan virkapukua, alikapteeni Y:lle ylentäen hänet majuriksi\nja oikeuttaen kantamaan virkapukua, jääkäriluutnantti Z:lle, oikeuttaen\nhänet kantamaan virkapukua, sekä jääkärivänrikki V:lle.\" Tällaista\nsattuu alituisesti. Venäjällä palvelleet ylennetään säännöllisesti\nerotessaan, jääkäreille annetaan korkeintaan lupa käyttää virkapukua.\nMikä siihen on syynä?\n\n-- Joko taas niistä jääkäreistä, vastasi toinen, samanlainen metakkahan\noli jo aikaisemmin niiden sotavänrikkikoulujen johdosta. Niissähän oli,\nkuten tiettyä, jääkäreitä opettajina ja kun he pari viikkoa olivat\npoikia kouluttaneet ja saaneet ajetuksi heidän päähänsä sotilaskomennon\nensi alkeet, tehtiin oppilaista upseereja, ja opettaja-vääpelit saivat\nnöyrästi tehdä oppilailleen kunniaa. Se johtuu siitä, ettei kaikista\nole upseereiksi, olkoot he kuinka kauan tahansa sotilaina. He eivät\nesimerkiksi osaa ruotsia, kuinka voisivat he silloin yletä. Tai heillä\nei ole koulutietoja, he eivät ole kuulleetkaan, minä vuonna Kleopatra\nsurmasi itsensä, he eivät ymmärrä mitään Pytagoran väittämästä, kuinka\nhe silloin voisivat johdattaa sankareita kuolemaan, vielä vähemmän\nkomentaa komppaniaansa paraatissa.\n\n-- Sinä ammut yli maalin, yhtyi kolmas keskusteluun, onhan Venäjällä\nolleiden upseerien ylentämiseen aivan luonnollinen ja oikeutettu syy.\nHe ovat kaikki käyneet oikean sotakoulun, suorittaneet upseerin\ntutkinnon, jos niin saa sanoa, mutta jääkärit, miten paljon he\nlienevätkin kokeneet ja nähneet nälkää, he ovat kuitenkin vain\nyksinkertaisia preussilaisia sotilaita, joiden loistokausi on ollut ja\nmennyt.\n\nMinua vastapäätä istuva nuorukainen oli kääntänyt päänsä ja näytti\nvilkkaasti seuraavan keskustelua.\n\n-- Pyydän anteeksi että häiritsen, sanoi hän, mutta en oikein hyväksy\nperusteluanne, parempi olisi etsittävä. Puhun nyt ihan persoonallisesta\nkokemuksesta. Meidän komppaniassamme Saksassa oli kaksi jääkäriä...\n\n-- Oletteko tekin ollut Saksassa, jääkärinä? kysyi muuan.\n\n-- Olen ollut siellä lähes kaksi ja puoli vuotta... Niin, oli kaksi\njääkäriä, jotka olivat päässeet venäläisestä sotakoulusta vänrikkeinä\nja sitten karanneet Saksaan. Heitä oli lähtenyt kolme ylioppilasta\nyhtaikaa Venäjälle. Yhtaikaa olivat he tulleet vänrikeiksi, yhtaikaa\nolivat he saaneet komppanian johdettavakseen, mutta lomalle päästyään\nolivat nämä kaksi karanneet Saksaan, kolmannen palatessa Venäjälle\ntakasin. Saksassa ei näiden vänrikkien sotilaallista kouluutusta otettu\nensinkään huomioon, vaan saivat he olla tavallisina rivimiehinä,\nkuten muutkin. Ja vasta aikojen kuluttua heidät ylennettiin\nryhmäpäälliköiksi, mieskohtaisten ansioitten perusteella. Venäjälle\npalannut vänrikki yleni alikapteenin arvoon ja pääsi vihdoin lomalle\nSuomeen, jonne melskeisten aikojen takia jäi. Kaikki nämä kolme ovat\nparhaita tovereitani. Kaikki he puuhasivat innokkaasti vapaussodassa,\nalikapteeni kuitenkin ottaen varsinaisesti vain yhteen taisteluun osaa,\nmutta muuten sitä enemmän touhuten. Kaikki ovat he ripeitä miehiä,\ntarmokkaita ja kunnollisia. Venäläinen alikapteeni on nyt majuri,\nja se on paikallaan, toiset kaksi, jotka ovat siis perillä sekä\nvenäläisestä, että saksalaisesta sotilaskasvatustavasta, ovat molemmat\njääkäriluutnantteja. Kun ehkä syntyy epäilystä, lienee parasta (minulle\nvastenmielistä kylläkin) mainita, että luutnantit ovat hienommasta\nkodista, vieläpä komeamman näköisiä miehiäkin kuin ystäväni majuri.\n\nNuorukainen oli kertonut erinomaisen hillitysti. Syntyi äänettömyys.\n\n-- Niin, onhan se kieltämätön tosiasia, ettei jääkäreitä juuri suosita.\nSe on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit\ntoitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain\nesimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta\nsanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?\n\n-- Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan\ntoivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille\njotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että\nmeille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä.\nSellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden\nsemmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä\nkiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella\nkuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia\npuolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko\nvirastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt\nsanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan\nsaa panna.\n\nNuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli\nyhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna\nvihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.\n\nVaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea\nkorttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään\nrahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus\nheidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.\n\n-- Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden\nte erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.\n\n-- Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä\nminä mielelläni eronnutkaan.\n\n-- Teitte sen kuitenkin.\n\n-- Veljeni kaatui Tampereella ja isä on kuollut. Vanha äitini kyllä\ntulisi toimeen, mutta minulla on neljännellätoista oleva veli, joka käy\nkoulua. Saan yksityisen palveluksessa melkein puolta suurempaa palkkaa\nkuin vänrikkinä, siitä syystä minun piti jättää sotahommat. Vaikka\nrakkaaksi se jo oli ehtinyt käydä, vormutakki.\n\n-- Tunsitteko te jääkäriluutnantti L:ää?\n\n-- Häntäkö, joka kaatui, vai nuorempaako tarkoitatte?\n\n-- Kaatunutta juuri, en tiennytkään että heitä oli kaksi veljestä.\n\n-- Eivät he veljeksiä olleetkaan, muuten vain sukua. Tämä nuorempi\ntahtoo olla aika paha öykkäri.\n\n-- Aika mestari oli vanhempikin.\n\n-- Se oli kuitenkin jotakin ihan toista. Tämä nuorempi on mahdoton.\nMinä en muuten käsitä, mikä niihin poikiin oikein on mennyt. Monethan\nelävät kuin viimeistä päivää, luullen olevansa oikeutettuja mihin\ntahansa. He ovat paljon pilanneet asiaamme.\n\n-- Kieltämättä.\n\n-- Se vanhempi L. se minutkin sinne Saksaan lähetti. Muistan varsin\nhyvin, kun hän tuli asiasta juttelemaan. Minulle oli ilmoitettu hänen\ntulostaan ja kehoitettu samalla olemaan varovainen, koska tämä outo\nmies luultavasti oli muka ryssän kätyri. Olin hyvin vaitelias ja hänen\noli vaikea jutella, kun en ilmaissut mielipiteitäni. Mutta miten lie\nsiinä sanansa sovittanut, loppujen lopuksi me molemmat lämpenimme ja\nyhdessä sitä kirottiin ryssää. Tappelijahan se oli miehiään, tulin sen\nkyllä Saksassa huomaamaan, mutta hänessä ei ollut mitään matalaa.\n\nKun nuorukainen huomasi, että ahnaasti häntä kuuntelin, jatkoi hän\nilman muuta.\n\n-- Erikoisen hyvin muistan viimeisen illan, jolloin hänet näin; sitten\nhän joutui komennuksille, enkä enää tavannut häntä. Hän oli erään\ntoverinsa kanssa lähtenyt kylälle ja olivat päätyneet lopuksi\nsaksalaiseen kapakkaan. Siellä oli erään pöydän ääressä humaltunut\nsaksalainen joukko pitänyt hävytöntä rähinää ja isäntä, joka hyvin\ntunsi suomalaiset, oli tullut sen johdosta meikäläisille valittamaan.\nSilloin L., joka oli ottanut muutaman ryypyn, astui räyhääjien pöydän\nluo, iski siihen nyrkkinsä niin että lasit hyppivät ja sanoi pahalla\näänellään: \"Maul halten!\" Ja hyvin se näkyi tepsivän, sillä saksalaiset\nolivat pitkän aikaa aivan siivolla. Mutta vihdoin rupesi heitä kai\nkaivelemaan moinen röyhkeys ja muuan heistä alkoi kovaäänisesti meluta,\nnousten viimein suomalaisten pöydän lähettyville ärhentelemään. Päätään\nkääntämättä huitasi L. silloin taakseen kädellään ja otti sitten ryypyn\nkuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen kupsahti kumoon ja\nvetäytyi häpeissään pöytänsä ääreen, pitäen hyvänään aimo mällin.\nSiihen eivät sen illan seikkailut kuitenkaan loppuneet, sillä pojat\nviipyivät kylällä kauemmin kuin lupalippu myönsi ja saksalainen\nvahtipari alkoi heitä ahdistaa. Mistä lienee toinen vahti käsittänyt\nbiljaardipallon, jota hän piti kaikeksi onnettomuudeksi kädessään. Heti\nalkoivat pojat syyttää vahteja varkaiksi ja ennen pitkää oli käynnissä\ntuima tappelu, josta meikäläiset kuitenkin selvisivät voittajina; ja\nsanomattakin on selvää että pallo jäi heidän saaliikseen. Kotimatkalla\nalkoi kuitenkin kinastus siitä, kenen pallo oli, ja mikäpäs siinä\nauttoi, se kysymys oli taas ratkaistava tappelulla. Puuskuttaen lyödä\npänttelivät humaltuneet toverukset toisiaan öisellä nummella, siitä\nkehkeytyi tulinen kahakka, kunnes molemmat yhtaikaa kupsahtivat ojaan\nja alkoivat silmäillä toisiaan, toistensa revityitä vaatteita ja\nverisiä kasvoja. Ja siinä heille selvisi, kuinka kurjaa oli sentään\nsuomalaisten veljesten otella sillätavoin turhan tautta ja he\nsyleilivät toisiaan ja pyytelivät toisiltaan anteeksi kyyneleet\nsilmissä. Ja sitten alkoivat he yhdessä etsiä palloa, joka taistelun\ntuoksinassa oli vierinyt tiehensä. -- Olin yksin kämpässä valveilla,\nkun he palasivat ja kamiinassa paloi kajasteleva tuli. He ryhtyivät\nesittämään minulle kurjaa riitaansa, yhä pyytäen anteeksi toisiltaan ja\ntoisinaan kädestä puristaen. \"Voi hyvä veli\", sanoivat he minulle,\n\"saatatko käsittää, kuinka kaksi näin hyvää kaveria turhan tautta\nryhtyy tappelemaan. Suomalaiset miehet, jotka ovat tulleet tänne\nvapauttamaan maataan, taistelemaan maansa puolesta. Kyllä se on\nkurjaa.\" Sitten syntyi hiljaisuus ja kajastus heitteli heidän\nkasvoilleen valoja ja varjoja niin että näki heidän olevan humalassa\nvielä. Vihdoin lausui L. hartaasti, matalalla, hiljaisella bassollaan:\n\n\"Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua kuoloon saakka\npuoltamahan Suomen maata.\"\n\nSitten otti hän punaisen biljardipallon taskustaan ja äänettöminä,\nkaikessa rakkaudessa ja sovussa, alkoivat toverukset heittää sitä\nhiljalleen kädestä käteen, kädestä käteen. Vihdoin he nukahtivat\nseinään nojaten, toisen pää painuneena toisen olkapäätä vasten. --\nSeuraavana päivänä L. sitten lähti, enkä häntä enää nähnyt.\n\n-- Hän oli parhaita ystäviäni, sanoin, kun nuorukainen vaikeni.\n\nSamassa tultiin asemalle, ja minun oli lähdettävä.\n\n-- Ehkä saan esittää itseni, sanoin nousten.\n\nJa kun olimme lausuneet nimemme, sanoi hän:\n\n-- Tekin olette jääkäri.\n\n-- Niin olin, vastasin.\n\nSitten otin kapsäkkini ja lähdin, päättäen kertoa, minkä muistin\nkeskustelusta junassa; ja sen olen nyt tehnyt.\n\n\n\n"]