[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDe1mdL6fVXJEwWLGfK7qbR25KM-xg0PXvdg_EcTAi7w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1656,"Ylenkatsotuita","Nikkinen, Jaakko",1884,1946,"1656-nikkinen-jaakko-ylenkatsotuita","1656__Nikkinen_Jaakko__Ylenkatsotuita",null,"romaani",[],[],"fi",1922,33750,193602,false,55992,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Ylen katsotuita\" by Jaakko Nikkinen is a novel written in the early 20th century. The story follows a group of orphaned children in a rural setting, focusing on their daily lives, emotional struggles, and the challenges they face in a harsh world. Central to the narrative are the siblings Masa, Jukka, and Sanni, who are grappling with their loss and the uncertainty of their futures.  At the start of the book, there is a poignant depiction of a quiet rural home where their aunt is preparing a meal while the children express their innocence and vulnerability in various interactions. As they face the reality of being orphans, Masa, the eldest, struggles with memories of their deceased parents and feels a deep sense of loss. The narrative captures the bittersweet moments of their life together, highlighting everyday activities juxtaposed with the weight of their situation. Through rich imagery and emotional depth, the opening sets the tone for a narrative that promises to explore themes of family, resilience, and the longing for belonging. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Romaani kertoo orvoiksi jääneistä sisaruksista, jotka joutuvat äitinsä kuoleman jälkeen jättämään kotinsa. Teos seuraa vähäosaisten lasten selviytymistä ja heidän kohtaamaansa kovaa kohtelua 1900-luvun alun maaseutuyhteisössä.","Jaakko Nikkisen 'Ylenkatsotuita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1656.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLENKATSOTUITA\n\nKirj.\n\nJaakko Nikkinen\n\n\n\n\n\nEdistysseurojen Kustannus-O.Y.,\nHelsinki,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTuvassa oli aivan hiljaista.\n\nTäti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona.\nPojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla ja\npää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asetteli\nkukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö,\nistui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.\n\nLakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyn\ntuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmää\ntalvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.\n\n-- No -- tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.\n\n\"Lapsiparat\", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin\nsanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.\n\n-- No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne\ntädin syliin! Täällä on voitakin!\n\nSanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja\njuoksi tädin luo.\n\n-- Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.\n\n-- No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen\nemännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain\npenkillä kyhjöttivät.\n\nMasa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa\nlakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.\n\n-- Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen\nkotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.\n\nJukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.\n\nHän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset.\nHän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut\nisän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan\nsamoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja\nhautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla\nhaudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.\n\nHänellä ei ole nyt isää ei äitiä -- Eikä Jukalla -- Eikä\nSannillakaan, joka on vielä niin pieni -- -- -- He ovat orpoja -- --.\n\nOrpoja -- Se sana nosti aina sumua silmiin.\n\nTiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen\nillalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään,\nhän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään,\nSaarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes\ntalojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä\njokaisen hakea huutamansa.\n\nMasa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.\n\n-- Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule\nuudestaan ja syö edes voileipää!\n\nMasa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia\nsyömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos.\nSiellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.\n\nEnsin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja\nkäväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut.\nNavetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni\ntyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi\ntumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän\nkatsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten\nläksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja\nvielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan\npäin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.\n\nTädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä\nhameen helmaan.\n\nJukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi\nkuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:\n\n-- Kujalla tullaan hevosella.\n\n-- Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.\n\n-- Evotella, mongersi Sanni ja meni hänkin ikkunaan.\n\nTätikin kurkotti etäämpää, mutta hevonen tulikin jo pihaan. Jukka\nryntäsi ulos ja \"evotella evotella\" hokien aikoi Sanni mennä perässä,\nmutta täti sai kiinni ja vei muurinvieri-ikkunasta katsomaan.\n\n-- Varsanniemen isäntä se näkyy olevan, sanoi täti ja kiiruhti\njärjestelemään tuoleja paikoilleen, samalla arasti katsoen Masaan.\n\nVarsanniemen isäntä se oli. Sanoi käyneensä asemalla opettajaa\nkyydissä ja nyt takaisin tullessaan poikkesi ottamaan sen, Masa vai\nmikä sen nimi on.\n\n-- Tämäkös se on tässä takkakivellä.\n\n-- Se se on, myönsi täti.\n\n-- No niin, tule nyt sitten minun rekeeni, niin koetetaan lähteä,\npuheli isäntä. Onko sinulla mitään tavaroita otettavana, vaatteita\ntai muuta?\n\nPieni vaatemytty, yksi paita, Masalla oli. Silmät maahan luotuna otti\nhän sen tädiltä ja vaiteliaana läksi isännän mukana.\n\n-- No hyvästi nyt Masa! huusi täti.\n\n-- Hyvästi, vastasi Masa hiljaa porstuasta ja painoi tuvan oven\nkiinni.\n\nJukka meni isännän ja Masan kanssa ulos, mutta täti jäi Sannin\nkanssa tupaan. Hänen herkistyneeseen korvaansa kuului reen ratina,\nkun se porstuan päitse läksi menemään kujalle. Eikä hän voinut olla\nmenemättä ikkunasta katsomaan. Siitä näki maantielle saakka ja hän\noli näkevinään, kuinka Masa maantielle käännyttäessä katsoi tänne\npäin ja sitten pyyhkäsi silmiään kädellään. -- -- Samassa syöksähti\nHaukkalan kartanon varjosta näkyviin hevonen kirkkoreki perässä. Se\nkääntyi kujalle. Reessä oli mies ja nainen. Saarenpäästäkö? tuli\ntädille mieleen ja hän jäi katsomaan, tulevatko ne tänne vai ajavatko\nmuiden mökkien pihoille. -- Tänne näkyivät tulevan ja hän tunsikin ne\njo. Saarenpään isäntä ja emäntä ne olivat.\n\n-- Nyt Sanni pääsee hupalla! sanoi täti ja sieppasi Sannin syliinsä.\n\n-- Upalla, upalla, alkoi Sanni hokea ja kysyvin katsein etsi \"uppaa\".\n\n-- Setä ja täti tulevat ja vievät Sannin hiipalla, selitti täti.\n\n-- Tetä, täti, uppa --\n\nSanni riuhtoi itsensä pois tädin sylistä mennäkseen etsimään niitä.\n\n-- Tanni menee tetän ja tatin kant upalla, kiiruhti hän kertomaan\nSaarenpään isäntäväelle, kun nämä saaleja ja huopa käsivarrellaan\ntulivat tupaan.\n\n-- Joo, upalla se pääsee sedän ja tädin kanssa, lepersi emäntä\nsilmänsä suureksi tehden ja päätään puistaen ja levitteli saaleja\nlämpiämään. Täti haki tuoleja ja niiden selustimille asetettiin\nsaalit takkatulen paisteeseen.\n\n-- Hae, Jukka, lisää risuja! käski täti. Jukka haki.\n\nSiinä saaleja lämmittäessään ja Sannin talkkeroimista ja jokeltelua\nseuratessaan emäntä jutteli, etteivät he ensin aikoneet Sannia\nottaakaan. Kun Ratulan isäntä kävi siitä heille puhumassa, niin\nhe sanoivat etteivät he, jo vanhemmanpuoleiset ihmiset, viitsi\nsellaiseen vaivaan ruveta.\n\n-- Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut\nsen. Tiedä häntä nyt sitten -- -- puheli emäntä ja koetteli saaleja\nkädellään. -- Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin.\nTulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.\n\n-- Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä\nhymyillen seuraavalle isännälle.\n\n-- Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä\npuettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen\nemännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta\nsydämellisen riemukas nauru.\n\nVapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän\nmenoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni\nhän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi\nporstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.\n\nJukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin\nylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin\nne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin,\nettä ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla,\nniin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle\nmetsätaipaleelle yötä vasten!\n\nMutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään\nporhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.\n\n-- Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä\nsanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois\nkääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.\n\n-- Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.\n\n-- Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.\n\n-- No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi\ntäti.\n\nJukan jollain tapaa puolivalmiilta vaikuttavat kasvot kääntyivät\nvinoon ja kieli valahti ulos suusta, kun kuuli, että häntäkin on\ntultu hakemaan. Ja enempiä käskyjä odottamatta läksi hän ulos.\n\n-- Eikö vävylle mööpelikuormia laiteta, kun tiloille lähtee? Ja\njyväkuormia? kyseli Korpisen renki Jukan perässä ulos mennessään.\n\nTäti tuli Jukkaa matkaan panemaan.\n\n-- Mutta kylläpä sulla on likainen reki! ihmetteli hän reen nähtyään.\n\n-- Miksei se likainen ole, kun koko päivän olen sillä lantaa ajanut.\nJa jo monta päivää. Tämä on viimeinen kuorma tälle päivälle,\nlasketteli renki.\n\n-- Olisit edes jotain lointa ottanut!\n\n-- Mistäs minä otin, kun ei talosta anneta.\n\n-- Odottakaa vähän! Minä haen jotakin: riepua. Vaatteensahan tuossa\nlikaa, tuollaisessa, toimesi täti ja meni tupaan.\n\n-- Oletko sinä koskaan ennen ajanut hevosella? kysyi renki Jukalta.\n\n-- En, hörähti Jukka.\n\n-- Nyt saat ajaa. Ja ajakin sitten niinkuin kuriiri.\n\nTäti tuli loimiresun kanssa ja heti kun hän sai sen reelle, asettui\nJukka sille istumaan ja alkoi hapuilla suitsia. Kujalle päästyä\nrenki ne hänelle antoikin ja purskahti nauruun nähdessään, miten\nhullunkuriseen ilon ilmeeseen Jukan kasvot vääntyivät.\n\n-- Jumala siunatkoon teitä lapsiparat, puhkesi täti yksin jäätyään\nsanomaan. Haki sitten nyyttinsä tuvasta, lukitsi oven ja vei avaimen\nlähimmälle köyhäinhoitolautakunnan jäsenelle. Läksi sitten kiireesti\nastelemaan kymmenkilometrisen metsätaipaleen takana olevaa kotiaan\nkohti.\n\n\n\n\nII\n\n\nPohjatuulella oli valta hallussaan.\n\nHjiyuuuuu -- -- -- tshiiiuuu se vihelteli. Potki, riipoi, reuhtoi\nja pelmehti ja säikäytti pienet lumikiteet liikkeelle. Viskoi ne\nilmaan ja villiä riemua viheltäen ja ratasliiterin luukulla tahtia\nlonkuttaen kiidätti niitä päin seiniä ja aitoja.\n\nSe äkkäsi Masan Varsanniemen halkoliiterissä keitto- ja kamaripuita\npilkkomassa. Hyökkäsi sinne ja vallattomasti löi hänelle lunta vasten\nkasvoja, niin että hengitys salpautui. Ravisteli takin liepeitä ja\nhousun lahkeita, retuutti korville kiskottua lakkia pois päästä, ja\nsitten päistikkaa hyppäsi liiterin edessä olevaan kinokseen, niin\nettä lumi pölähti. Siitä se taas hurjasti viheltäen läksi irtaimia\nlumihiutaleita kiidättämään ja vainiolle reuhastamaan.\n\nMasan alkoi olla kylmä. Paleli käsiä ja jalkoja ja koko ruumista\nhytisytti. Täytyi lähteä tupaan lämmittelemään.\n\nHän asetti kintaansa muurin olalle ja istui hiljaa takkakivelle.\nKopisteli jalkojaan ja katsoi, kun isäntä piippu hampaissa porasi\nreen jalakseen ketaran tapin reikää, niin että seinät tärisivät.\n\nKun tytär Tilda nousi rukkinsa takaa tullen tekemään puolisen\nkeittovalkeaa takkaan, meni Masa pois takkakiveltä, ja kahlasi\nlastukasan ylitse höyläpenkin luo, jossa talon viisitoistavuotias\npoika Masa näperteli vasikankiulua. Vapaana olevalla puukolla alkoi\nhänkin jotain laudasta lohennutta liuskaa veistellä.\n\nSen huomasi nelivuotias Mikku, jolla oli \"huusholli\" muilta vapaaksi\njääneessä pöydän ja höyläpenkin kulmauksessa suuren kaksijatkoisen\nkaapin edessä.\n\n-- Tee tiitä mulle evonen! huudahti hän, viskasi pois puupalikan,\njota äidin antamalla patapuukolla nirhasi, ja kahlasi Masan luo.\n\nPoika-Masa samassa tarvitsi puukkoa ja otti sen Masalta. Laudan\nliuska kädessään jäi Masa katsomaan kun talon Masa piirsi pohjan\nuurrosta kimpeen.\n\n-- Tee tättä mulle evonen! pyysi Mikku Masan kädessä olevaa liuskaa\nosoittaen.\n\n-- Eikös sulla oo hevosia, sanoi Masa ja meni Mikun alueelle.\n\n-- Tät on tupa ja tät talli, tät on oiman parti, tät imon, selitti\nMikku. Tee tinä ny tilppua niin Mikku nottaa. Tuot on imon pönttö ja\ntuot oiman.\n\nMikku osoitti Masalle kahta tavallista suurempaa taltan lastun\nkappaletta. Masa teki niinkuin Mikku käski.\n\nKesken puuhailuaan Mikku jälleen muisti nirhaamansa puukappaleen.\n\n-- Tee tättä Mikulle evonen, pyysi hän.\n\n-- Ei ole puukkoa, vastasi Masa. Mikku tarjosi patapuukkoaan.\n\n-- Ei tällä saa hevosta, naurahti Masa. Mikku meni isän luo.\n\n-- Itä antaa puutto! pyysi hän. Kylän poika tekee Mikulle evoten.\n\nIsäntä kiipesi penkille ja ikkunan päällä olevasta puukkovinkasta\nantoi puukon.\n\n-- Mutta älkää vain tehkö haavoja, muistakaa se! varotti isäntä.\n\n-- Ei, vakuutti Mikku.\n\n-- Mitähän sinäkin -- petrus, sanoi emäntä rukin takaa, ja yritti\ntavoittaa Mikkua, kun tämä hyvän mielen loiste kasvoillaan vei\npuukkoa Masalle.\n\nMasa alkoi veistää laudan liuskaan pykäliä. Yksi pykälä oli hevosen\npää, toinen etujalat, kolmas takajalat ja neljäs häntä. Suu leveässä\nihastuksen hymyssä ja päätään kallistellen seurasi Mikku hevosen\nvalmistumista.\n\nPuoliselta noustessaan sanoi isäntä:\n\n-- Käypäs nyt Masa sinä tallissa!\n\nPoika Masa katsoi kysyvästi isäänsä, että miksi se nyt noin sanoo?\nKun tavallisesti vain kysyy, että \"onkos Masa tallissa ollut?\"\n\n-- Sinä, pikku-Masa, sua mä meinaan, selitti isäntä. Käy nyt sinä\ntallissa varistamassa hevosille heiniä! Jotta opit sinäkin. Sinä oot\nniin pieni ja vikkelä, jottei sua saa tuulikaan kiinni.\n\n\"Pikku-Masa\" katseli altakulmain suu epäilevässä naurun kierteessä.\n\n-- Etkö uskalla? Mene vain. Ei siellä tarvitse muuta kuin ylisiltä\nheiniä häkkiin varistaa.\n\nMasa ei ollut koskaan käynyt tallissa ja epäröitsi yhä.\n\n-- No -- mene nyt vain, mene, käski isäntä.\n\nMasa läksi kyhnimään tallia kohti.\n\n-- Vedä tallin ovi kiinni perässäsi! huusi isäntä vielä, sylkäsi\nkouraansa, otti kirveen ja alkoi veistää paksua koivun puolikasta.\n\n-- On saanut sen äitinsä kanssa olla niinkuin on sattunut. Täytyy\ntässä ruveta sitä vähän työlle opettamaan. Lautakunnan miehetkin\nsanoivat, jotta työtä ne pitää opettaa tekemään, kun niiden kuitenkin\ntäytyy työllä ruveta itseään elättämään, puheli isäntä veistäessään.\n\nVähän aikaa veistettyään meni hän kirves toisessa ja ainespuu\ntoisessa kädessä ikkunasta katsomaan.\n\n-- No mutta -- ainako se poika vain on tallissa? Mitäs se siellä näin\nkauan on, tuhahti, viskasi kirveen ja ainespuun lastukasaan ja läksi\ntalliin.\n\nMasa seisoi siellä tyhjässä pilttuussa ja katsoi, kun hevoset repivät\nhänen antamiaan heiniä häkistä, ja sieraimiin karissutta pölyä pois\npäristäen söivät niitä.\n\n-- Mitäs sä täällä seisoskelet? tiukaisi isäntä ovelta.\n\nMasa säpsähti ja tuli ulos.\n\n-- Ei saa seisoskella, joka työmieheksi aikoo ruveta, puheli isäntä.\nTyömiehen pitää aina liikkua. Ja olla vikkelä. Niinkuin kärppä. Kun\nminä olin sinun iälläsi, niin minä olin notkeakin niinkuin remmi.\n\nMasa tarpoi polvia myöten lumessa, selkä vääränä ponnistelevan\nisännän edellä ja nöyränä kuunteli sen, mitä tuulen tohinalta sai\nkuulluksi.\n\n-- Saat taas mennä liiteriin sahaamaan ja pilkkomaan. Mutta ei niin\nkauan pidä olla, että vilu tulee. Kun vilu alkaa tulla, niin pitää\ntulla tupaan ja lukea katkismusta, ettei pappi pane pöydän alle, kun\ntästä kinkerille mennään, jatkoi isäntä tupaan ehdittyä.\n\nMasa otti kintaansa muurin olalta ja meni liiteriin. Sahasi jonkun\naikaa rivakammin, mutta sitten alkoi saha liikkua yhä hitaammin.\nVihdoin se pysähtyi kokonaan ja Masa jäi miettien katsomaan pukilla\nolevaa halkoa. Nyppäsi siitä tikun ja tuijotti siihen.\n\nNiinkuin remmi, sanoi isäntä minun iälläni olleensa. -- -- Niinkuin\ntuppivyö, tai kengännauha, jonka voi vetää solmuunkin -- --.\n\nHän näki isännän solmuun vedettynä. Pää pullistuneine silmineen\ntoisessa päässä ja harallaan siirottavat jalat toisessa. Keskellä,\nvatsan paikkeilla suuri solmu. Voiko sitä niinkin olla? Masa\ntaivutteli ruumistaan joka taholle ja tuli siihen käsitykseen, että\nse oli mahdotonta. Poikkihan siinä täytyy luiden mennä. Ainakin hänen\nniin kävisi.\n\nJa onko se vain isäntäkään ollut sellainen kuin remmi. -- Vallan niin\nnotkea. Mutta jos ei hän ole sellainen ollut, niin hän valehtelee,\nkun sanoo sellainen olleensa. Ja äiti sanoi aina, että valehteleminen\non suuri synti ja siitä joutuu helvettiin.\n\nEi Masa mitenkään tahtonut niin ajatella, että isäntä valehtelee ja\nhelvettiin joutuu, rikkaan ja komean talon isäntä. Mutta vaikea hänen\noli sitäkin uskoa, että isäntä sellainen olisi ollut kuin remmi.\n\nPohjatuuli se vain reuhasi ja pelmehti ja pani mietteisiinsä\nvajonneen Masan vilusta värisemään. Hän läksi tupaan. Ja paljoa\nhauskempi hänen olikin istua tuvassa ja lukea katkismusta. Myöhemmin,\ntupaan puut laitettuaan, haki hän sanomalehden postipaikasta ja\nillalla luki sitä ääneensä ristivalkean valossa. Se oli vieläkin\nhauskempaa.\n\nSitä vain ei voinut olla välillä ajattelematta, että valehteleeko\nisäntä, vai onko hän todellakin ollut niinkuin remmi.\n\nMyrskyä ja tuiskua jatkui vielä seuraavankin päivän. Illalla läksi\nVarsanniemen isäntä kauppaan hakemaan hevosenkenkiä ja tulitikkuja\nsekä kuulemaan, \"mitä muut ihmiset sanovat tästä ilmasta\". Siellä\nolikin puoti täynnä miehiä ja tupakan savua. Isäntiä, renkiä,\nisäntäin poikia ja vieraita tukkilaisia, sekä puolikasvuisia poikia,\njotka ovipuolella kuhisivat. Oli puhe hevosista. Erityisesti tuli\npuheeksi kun ne ovat niin erilahjaisia. Toisista tulee juoksijoita\nopettamattakin ja toisista taas ei saa tekemälläkään.\n\n-- Niinhän ne ovat ihmisetkin erilaisia. Toiselle saa saarnata niin\nettä sarvet päähän, eikä sittenkään saa ymmärtämään. Toiselle taas\nei tarvitse muuta kuin vähän vihjaista, niin se jo ymmärtää, sanoi\nYlikarpin Tussu. Hän ei ollut hevosmies, mutta piti itseään muuten\nviisaana miehenä.\n\n-- Ja suutari tulee toisesta muutamassa viikossa, kun taas toista\nei saa puolessa vuodessakaan oppimaan niin paljoa, että osaisi\nedes pikilangan tehdä, sanoi Rantin suutari, ja sylkäisi liasta ja\nsulaneesta lumesta mustankiiltävälle lattialle.\n\n-- Se onkin vähän merkillinen paikka, yhtyi Varsanniemikin\nkeskusteluun. Minä oon nyt sen tullut oikein näkemään. Se meidän\npoika Masa ei tahtonut millään pelillä oppia lukemaan, -- eikä se\nniin kaseva ole nytkään. Mutta tuollaiseen rouhutyöhön, siihen se on\npoika. Kun taas siltä meidän ruokko-Masalta ei oikeasta työstä tule\npaljon uutta ei kystä. Mutta appas kun se kirjan pariin pääsee, niin\nkyllä silloin tapahtuu. Kun se sanomalehtiäkin lukee, niin kyllä se\nkäy niin rivilleen, ettei siinä tarvitse yhtään oopailla.\n\n-- Kuka se sellainen lukumies olikaan? kysyi kauppias, kun ei siinä\nkiireissään joutanut niin joka sanaa kuulemaan.\n\n-- Se meidän ruokko-Masa.\n\n-- Ruokko-Masa, matki Halkolan renki-Iikka.\n\n-- Niin, se sepän Masa, joka on meillä ruokolla, selitti Varsanniemi.\n\n-- Ite sä perkele ruokolla oot, s--an kuraleuka, murisi muuan\ntukkilainen. Toiset rähähtivät nauramaan, mutta ostoksiaan juuri\nmaksava Varsanniemi ei huomannut asiasta mitään.\n\n-- Ruokko-Masa, Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa, virnailivat pojat\novipuolella ja tyrkkivät toisiaan köysi- ja nahkakääröjen sekaan.\n\n-- Siivolla siellä pojat tai saatte laputtaa ulos! komensi kauppias.\n\nPojat alkoivat pulitella ulos toisiaan tyrkkien ja hokien:\n\n-- Sin' oot Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa.\n\nSiitä alkaen rupesi Masan nimeksi vakaantumaan Varsanniemen\nRuokko-Masa. Sillä hänet erotettiin Varsanniemen poika-Masasta.\n\nVarsanniemen Mikkukin oppi sanomaan:\n\n-- Uokko-Mata.\n\n\n\n\nIII\n\n\nNiinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat\nemännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa.\nVarsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas\npäässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä\nkanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän\nkokonaan muistoihinsa vajonnut.\n\nJalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.\n\nMutta ajatukset olivat muualla.\n\nMitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin\naikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta\nkädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö\nhän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa?\nJos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii\nkiintyä, niin korjataan pois.\n\nKatse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset\nletintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon\nsäteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla\nnukella ja kangaspalasilla.\n\nNiinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli\nsenkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui\nkurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin\nhaettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti -- --.\n\nSiitä on nyt kolmekolmatta vuotta.\n\nKun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää\nelämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda\nsyntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille\nlaitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti\nujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa\npäälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku\nannettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni\nMatti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä\nluiskahtanut jokeen -- ja tuotiin ruumiina kotiin.\n\nEmäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin\nvuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut\nlupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne,\nmissä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. -- -- Eikä se\npelko taitanut aiheetonta ollakaan.\n\nMatin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa\nsilmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden\nikäisenä se sitten kuolikin -- raukka -- --.\n\nEmäntä huokasi.\n\nEi ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta\nlapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta -- -- --.\n\nSanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit\n-- -- --. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat -- -- --.\n\nEmäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän\npuolain välistä katsoi Sannia.\n\nSannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti\nheilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli\nilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken\nheiluttamisessa.\n\nYht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi\nemännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.\n\n-- Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit\ntullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia\nvasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi\nsilmiin.\n\nEmännän mielessä läikähti.\n\n-- Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi\nhän ja tempasi Sannin syliinsä.\n\n-- Etkö tina antaiti Tannin mennä?\n\n-- En! Minä en antaisi!\n\nSanni painoi päänsä emännän rinnoille.\n\n-- Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.\n\n-- Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.\n\n-- Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelman\nSannin otsalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehetkin tulivat kotiin.\n\nHeti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä.\nPöytärahilla istuen kehotteli:\n\n-- Tule paapalle! Tule!\n\nSanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän\nemännän hameenlaskoksiin.\n\n-- Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.\n\n-- Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä\nväkivallalla irroitti Sannin itsestään.\n\nSanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja\ntakkakiven väliin.\n\nIsäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle\nkämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:\n\n-- Tule nyt paapan syliin!\n\nEmäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen\nistui kivelle.\n\n-- Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään\npäin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!\n\nSanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.\n\n-- Eei -- älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene\nisälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.\n\nSannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja\nhän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.\n\n-- Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.\n\nSanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla\nkuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.\n\n-- Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä\nkaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene,\nkuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.\n\n-- Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden\nja silmiään pyyhkien.\n\n-- Katso nyt! Isä itkee jo.\n\nEmäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.\n\n-- Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni\nisäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.\n\n-- No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä\ntulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!\n\nSormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää\nkohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi\nisännän luo.\n\nLoistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi\nsokeripalan.\n\n-- Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja\nmeni asettamaan Sannia paremmin.\n\n-- Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä.\nMutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli\npaapalle.\n\n-- Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä\nSannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta\nvellipannu rupesi juuri kuohumaan.\n\n-- Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon\nvaraston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka\ntuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät\nemännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan\ntakaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.\n\n-- Hpp -- ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin\nsilmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset\nnähtyään.\n\nSanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen\nlukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.\n\n-- Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin,\njutteli isäntä.\n\n-- Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.\n\n-- Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy,\nkerskaili isäntä.\n\nSanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä\ntäynnä juoksi Sanni emännän luo.\n\n-- Itä ottaa Tannille tuuren nuken!\n\n-- Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! -- Menkää\nnyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.\n\nSanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että \"itä ottaa Tannille\nnoin tuuren nuken\".\n\n-- Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja\nheltyneenä nosti Sannia.\n\nSannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi\nmissään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose\npuoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni\nsiinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä.\nPyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:\n\n-- Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.\n\n-- Vai niin se sanoo, sinä -- kekkula -- ja Joose yritti\nkirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru\ntuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. -- Oli\nnimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika\nkun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä\nsilmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään\nriihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään,\nettä mistä se Sanni tuon sai.\n\n-- Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.\n\nIllalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi.\nHypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää\nparrasta ja huusi: \"Hei\", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä\nja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi\nkätensä hänen polviinsa ja äsähti \"Pöh!\"\n\n-- Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.\n\nVihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan\nhämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti\nasetti Sannin polvelleen ja alkoi \"köröttää\". Lämpeni niin, että\npuhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:\n\n    \"Körö körö kirkkoon,\n    Papin muorin penkkiin,\n    Lukkarin lautaan,\n    Parhaaseen paikkaan.\"\n\n-- Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nItkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.\n\nJukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä\ntakalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa\nviuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä\npolviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin,\nettä likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja\nrei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka\nhetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli\nnurkistaan kulunut tuohikontti.\n\nJonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat\npinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun\nei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut,\nniin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen\nviheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:\n\n    -- Tiiu talu tappeli akkansa kans,\n    Minä menin väliin keppini kans.\n    Minä sain sieltä plökkiini\n    Ja hyppäsin omaan mökkiini.\n\n-- Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.\n\nJukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:\n\n-- Joo.\n\nNosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi\nhevosia laitumelta. -- Enempää puhumatta menivät he kumpikin\nsuuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:\n\n-- Kenen lehmät tuolla edellä menevät?\n\n-- Varsanniemen, vastasi Jussi.\n\nNyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien\nyritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut\nvähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon.\nPysähtyi ja luikkasi:\n\n-- Masaa!\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\nJukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko\nvoimansa huutoon keräten rääkäsi:\n\n-- Masaaa!\n\n-- Hooi, kuului vastaus.\n\n-- Älä jätä! huusi Jukka.\n\nTaasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan\nkarjasi:\n\n-- Masaaa! Odota!\n\n-- Aja nopeammin! huusi Masa.\n\n-- Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä\nhutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan.\nPäästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:\n\n-- Mihin sä menet?\n\n-- Mätikorpeen, vastasi Masa.\n\n-- Pitääkö sun paimentaa?\n\n-- Pitää -- Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?\n\n-- Matinsaloon.\n\n-- Pitääkös sun paimentaa?\n\n-- Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.\n\nMasa jäi tiepuoleen odottamaan.\n\n-- Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.\n\n-- Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.\n\n-- Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.\n\n-- Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selitti\nJukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.\n\n-- Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.\n\n-- Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten\nvälistä.\n\n-- Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.\n\n-- En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten\nulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku\nse on.\n\nTaas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.\n\n-- Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli\nsärkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan.\nJa Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä\noli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut\nriitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää\nkolmantena jalkana.\n\nJukkaa nauratti jutellessaan.\n\n-- Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden\nämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. -- Pitää katsoa,\nonko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti\nkontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:\n\n-- Leipää, silakkapussi, piimäleili -- eikä mitään muuta. Pirunämmä.\nViskaan mäkeen koko sapuskat.\n\nVihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni\nsitoessaan hoilautti:\n\n    \"Tämän kylän ämmät\n    Tappurahännät\n    Ei tarvitsisi muuta,\n    Kuin tervaa mustaan pussihin,\n    Ja sillä vasten suuta!\"\n\n-- Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?\n\n-- Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.\n\n-- Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun\ntarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.\n\nVähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas\nvimmastui sanomaan:\n\n-- Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja.\nHirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.\n\nHän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se\nkimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas\npainuneena kävelemään.\n\nMasa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän\najan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut\nmitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:\n\n-- Saat multa voita -- jos haluat --\n\nJukka oli siihen heti valmis.\n\nMasa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset\nkivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani\nkahden leipäpalan väliin.\n\nSylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain\nkatsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli\nmieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla\nperillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen\niloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli,\nkuinka Jukka mennessään hoilasi:\n\n    \"Kun ei piru saa,\n    Kun ei piru saa,\n    Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nMasan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi\nkohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle\nsyömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan\nvain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan\nsuuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina\nsilakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin\nsai silakankin jotenkuten luistamaan.\n\nTuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia,\npuista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui\nkeskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi\nkohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen.\nMitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina.\nEikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen\nlentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain\nsalakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa\nraskasmielisyyttä.\n\nSaisi edes istua! ajatteli Masa.\n\nMutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin\ntullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai\nitsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi\nitsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten\nkatselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä.\n-- Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta,\njonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai\npistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava\nsiellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa\nRatulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko\nruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.\n\nHyljätyn tunne valtasi mielen.\n\nHän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.\nSieltä muistui hänen mieleensä:\n\n    \"Ken siellä nokkivi ikkunaan?\"\n    \"Avatkaa ikkuna hetkes vaan!\n    On tuuli kylmä. On jäässä maa.\n    Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!\"\n\nHän näki pienen linnun -- sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan\nnurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti\nliverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen\nikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.\n\n    \"On tuuli kylmä, on märkä maa.\n    Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa\",\n\nmukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain\nsateesta.\n\nLehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle.\nLatoon kömpiessään hän äännähti:\n\n-- Ruokko-Masa --\n\nJa tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:\n\n-- Ja oma Masa -- --\n\nJa siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä\nsanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on\njärjettömästi hyvänruokkoinen -- -- Siitä hypähti ajatus siihen, että\nhän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.\n\nHän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta\nriippuvaan tyhjään rukiin tähkään.\n\nMinkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?\n\nTiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä\novat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan\npitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja\nJussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden\ntoiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on\narkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on\npyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?\n\nMinkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun\nRikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?\n\nMinkätähden -- --? Minkätähden -- --?\n\nMasa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä,\njoihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.\n\n-- Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että\näiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo -- \"orpo-raukka\", niinkuin\nAntin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin\noli tehnyt -- -- --\n\nMinkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan\n--? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse\n-- --?\n\nMasa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.\nMitään ei hän kuitenkaan nähnyt.\n\nLadon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti\nistuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan\nkaurassa.\n\nKuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon\ntakaa hyökkäsi kaksi miestä.\n\n-- Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät\nlehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti\ntavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja\nsamassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi,\nhosui ja huusi.\n\nVasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa,\nminne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon\nluona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli\nRatulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari\nkertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.\n\nMasan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla\nhäntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään\nvai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki\nmiesten tulevan yhä lähemmäksi.\n\nKalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja\nhän alkoi huojua --\n\nEivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse\nmennessään Ratulan isäntä vain sanoi:\n\n-- Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.\n\nMasa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain\nkatsoi.\n\n-- Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.\n\n-- Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin\nsiivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.\n\n-- Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan\nsyöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille\nvahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin -- --\nei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.\n\nEnempää ei Masa kuullut.\n\nVasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta\nvapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi\nvähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.\n\nJa nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika,\nettei häntä saa liikoja kurittaa.\n\nMasa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli\nkadonnut ja lähti taas latoa kohti.\n\nRatulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän\nmietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on\nsiivo poika.\n\nMasa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi\nheti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä\nniin sanoi, että hän on siivo poika.\n\nEläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan\nisäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin\nsiivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä,\nvaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.\n\nMutta äitiä ei ole -- -- Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia\nkertoa.\n\nSumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan,\nmissä päin lehmät olivat.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMasa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo\nennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.\n\nVeräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten\nhän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi\nleilistä \"kirnussa piinattua\" päälle ja leilin tulppaa kiinni\nlyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä\nvähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.\n\n-- Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei\nherassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja\nheitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia\nmatkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne\npäästyään karjasi: \"hoorjop!\" ja viskasi kontin puoliavoimen oven\nkautta latoon.\n\nItse hän kiipesi katolle.\n\nLadon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin\nedellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli\nharjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen\nsumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon\noli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja.\nEtäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja\nhuikkasi -- --\n\nMinkäänlaista vastausta ei kuulunut.\n\nHän luikkasi lujemmin -- --\n\nEi mitään vastausta nytkään.\n\nHän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä,\nlyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.\n\nKuunteli -- -- --\n\nMitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.\n\nJukkaa alkoi hermostuttaa.\n\nTaas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.\n\nSama kiusoittava äänettömyys.\n\nJukka tuhahti itkunsekaisesti.\n\nJa taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin\nkauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.\n\nSadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi,\nennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä\nhän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi\nhyräilemään:\n\n    \"Tillun lillun lihava\n    Ja tallun lallun laiha.\n    Meidän mumm'on lihava\n    Ja toiskan mumm'on laiha,\n    Enkä minä meidän mummaa\n    Toiskan mummaan vaiha.\"\n\nLadon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli\nsuuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen\ntuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa.\nSiitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi\nolla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.\n\nKatse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään.\nKäsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös\ntehdyksi.\n\nHän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi\nnakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki\npuukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään.\nValkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru.\nJukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat\nvarsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon\npäässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.\n\nAika kului. Mutta kului hirsikin.\n\nPuoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken\naikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi\nniitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet\nmenemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän\njälleen siirtyi työhönsä.\n\nAlkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että\nrupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse\nniin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä\nei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki.\nRiemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja\nalkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:\n\n-- Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja\nkoetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi\ntaaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.\n\n-- Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.\n\nJukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä\nrykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.\n\n-- Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi\ntarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.\n\nHetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä\npoikki.\n\nVasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää.\nPisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja\nhyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi\nlehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa\nlatvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.\n\nSadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt\nriekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa.\nRiekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.\n\nKun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan\nmuurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja\nkahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.\n\nJukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja\nhuulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:\n\n-- Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet,\nja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin\npääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.\n\n-- Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.\n\nHänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt\nelämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset,\njotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. -- -- Tukka nousi\npystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät\nne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat --! Pämpättääkin\nkuin kiusalla.\n\n-- Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla\nhuomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.\n\nTuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi\nniinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun\nkuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui,\nkeikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita.\nKauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän\nlehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä\nmetsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja\nkarvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän\nlehmäin jalkoihin.\n\nKun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään\nkuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen\njalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän\npuhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää\nmieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että\noli ollut hirveässä vaarassa.\n\nNiin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi\ntäyttä kurkkua parkuen.\n\nKylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin\nniin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja\nposkilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta\nkun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten\nhän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin\nitsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.\n\n-- Vai et sä s--na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui\ntoisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren\npuuloukosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli\nkosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin\nkanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.\n\n-- Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti\nemäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.\n\nJukka ei sanonut mitään.\n\nPerille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan\neilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin\nsipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä,\nvarsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta\nsiihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle\ntuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä\nkedolla toisen seurana.\n\nNyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän\npujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on\npesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta\nirtonaisen turpeen hampaisiinsa:\n\n-- Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään\nmaiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan\npujahti latoon.\n\nTuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon\nvähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.\n\nVihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin\npäälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka\nhankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.\n\nSitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle\nja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät\nAlatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.\n\nMutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.\n\nEnempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos\nladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä\nveräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään.\nSyödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta\nkun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: \"hoi kotia, hoi kotia\", täytyi\nniiden uskoa ja lähteä.\n\nKotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli\ntarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.\n\n-- Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän\nportailla.\n\n-- Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.\n\n-- Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain,\nryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan\naikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne\nnyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille\navopäin.\n\n-- Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä,\npoika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas\ntietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.\n\nJukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.\n\nIllallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.\n\n-- Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.\n\nJukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.\n\n-- Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.\n\nJukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.\n\n-- No mutta -- mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. -- Tapaapa\nsinulta sana lähteä? -- Eihän sinua vain lyöty ole?\n\nIsäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi\nvavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi\npöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:\n\n-- Onko sinua lyöty?\n\nToisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin\ntuppasi ruokaa suuhunsa.\n\n-- Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.\n\n-- On, sanoi Jukka hiljaa.\n\n-- Koska?\n\n-- Eilen.\n\n-- Kuka?\n\n-- Isäntä.\n\n-- Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.\n\n-- Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?\n\n-- Olen minä.\n\n-- Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään.\nHae sille voileipää! käski sitten emäntää.\n\nEmäntä haki.\n\nPöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa\nsilmistä.\n\nRuokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.\n\nKun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.\n\nHe menivät Ratulaan.\n\n-- Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.\n\nRatulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta\npois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan\nrikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia,\nsekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.\n\nIsännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään\nhe eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan.\nMerkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen\nkohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka\nvalmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt\nsitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:\n\n-- Saat olla meillä nyt yötä.\n\nSeuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki\nköyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.\n\nKorpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain\nkatsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti\nalahuulensa ylähuulen päälle.\n\n-- Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet\nolevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen\nmaksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi\nkyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo\nhirsiä ajanut.\n\nKorpinen ällistyi.\n\n-- Hirsiä ajanut!? Mistä?\n\n-- Matinsalosta.\n\nKorpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten\nheinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.\n\n-- Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety,\nvakuutti Mattila. Ainakin kaksi!\n\nSiellä oli siis ollut varkaita.\n\nKorpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon\npäivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja\nkalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä\nkiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi\nkirveen kainaloonsa ja läksi.\n\n-- Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.\n\nHän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka\nvalmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain\nkuulunut.\n\nOdotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun\nalle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä\nmilloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä\npois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi\nSuoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:\n\n-- Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen\ntukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun\ntakaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas\nsieppasi jotain Suomalta.\n\nJukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven\nkylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt\nniitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää\niltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan.\nSitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna\njuoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.\n\nJalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä,\njota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos\nhän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. -- -- Mutta\n-- -- Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas\njuoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.\n\n-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja\nnyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.\n\nItkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan\nluo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.\n\n-- Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä\nnyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun\nlämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan\nkäteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta\nulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.\n\nSanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan,\nja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen\nhieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.\n\nTuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva\njalan narske.\n\n-- No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas\nrukin takaa.\n\nRikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:\n\n-- Itä tulee!\n\nJukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.\n\n-- Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän\ntupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa.\nKylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa\nhuurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.\n\n-- No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?\n\n-- Löytyi, murahti isäntä.\n\nKahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin\nja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.\n\n-- Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä\nkantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi\nvielä.\n\nRikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka\nseurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei\nkuullutkaan kysymystä.\n\n-- Häh? jyrähti isäntä.\n\nJukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.\n\n-- Mitä? kysyi Rikku sivumennen.\n\n-- Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja\nlatoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna\ntunkioon? jylisi isäntä.\n\n-- En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.\n\n-- No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.\n\nJukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.\n\n-- Älä mene minnekään -- junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan\nperässä ulos.\n\nTupaan jäi hiljaisuus -- --\n\nPian tuli isäntä takaisin.\n\n-- Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.\n\n-- En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.\n\n-- Mihin päin se meni? uteli Rikku.\n\n-- Tuonne, -- minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä\näkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään!\nMinun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman\npäällä.\n\nEmäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri\nsyömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.\n\n-- Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon\nenempi kuin elättäjäistä maksetaan.\n\nToisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu\nvain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n-- No --? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.\n\nSieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina\noppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin\nopettajaan.\n\nOli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja\noli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei\njuhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle\nehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai\nahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.\n\nSilloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset\nsaisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.\n\n-- Niinkö? kysyi opettaja vielä.\n\n-- Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi\nloistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön\nkolina.\n\n-- Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen\nRuokko-Masa vierustoverilleen.\n\n-- En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan\nole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman\npulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin\nreunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin\nhapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin\nroiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä\nseurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.\n\nPitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat,\ntaputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.\n\n-- Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin\nkatsoi Masaan.\n\nMasa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.\n\n-- Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista\nolisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.\n\nMasa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin\nkatsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.\n\nOltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi\nyksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi\nhänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.\n\nKetäs sinä tuot? -- -- Omaisensa saa tuoda -- -- -- Eikä se muuten\nmitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla -- -- Eikä Laurikaan\nole koskaan nähnyt joulukuusta -- --\n\nHänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka\ntoisi joulukuuselle -- -- -- Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle\npäästäkseen -- -- --.\n\nMasa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.\n\nJukka -- --!\n\nJukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!\n\nHän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi\nsen perässä tulevan.\n\nSaisikohan Jukka tulla joulukuuselle -- --?\n\nHäpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia\nrallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin\npuettu Jukka -- ja joulukuusi -- -- jossa on kynttilöitä, ja omenia,\nja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa\ntulivat mieleen.\n\nNiitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita\ntupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti.\nOli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku\nsaisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja\njoululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi\noikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei\npääse muuten kuin hänen avullaan.\n\nSaisikohan Jukka tulla?\n\nJukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun\nhe asuvat eri taloissa.\n\nOpettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan\npiirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä\nkivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin.\nMikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli\nitseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan\nodotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. -- Minä\nteen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.\n\nSe kaikki jäi Masalta huomaamatta. -- Hän oli ollut opettajalta\nkysymässä -- -- Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt\noltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen\nitsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon\n-- -- Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin -- --\n\n-- Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli\npiirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.\n\n-- No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa\nvannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.\n\n-- Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosi\nMasalle rihveliä.\n\nMasa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun\npiirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta\nunelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.\n\nKun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain\nrunoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin,\neikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa\nmukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä\nhän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään\njoulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen\nkoulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.\n\nKateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he\nsaavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi\ntoinen heistä niin -- -- silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako\nJukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea\n-- --. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi -- --. Silloin hänkin\nolisi varmasti päässyt -- --.\n\nMutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten\navasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea.\nLukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi,\nettä Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla\njoulukuuselle --.\n\nHän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen.\nMutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle,\nensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on\nasiaa opettajalle -- että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa\nopettajalle -- --\n\nEero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä,\nonko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi.\nMutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa\nkädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.\n\nIloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät\nmiten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.\n\n-- Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!\n\nJa kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka -- --\n\nKotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi\nkäydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo\nMasa -- niin ei hän jäänytkään.\n\nJa huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!\n\nYöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta\nmiestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi\ntarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät\nkanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.\n\nMasa parkaisi ja heräsi.\n\nKun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona\npaitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän\npäällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen\nolisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita\nalas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut\nhypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua -- --\n\nMasa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.\n\nAamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta.\nKun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka\nosaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä\nnytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää\nliekään -- --. Kuusessa -- --.\n\nMutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti\nhän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän\nasetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi\nvarpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen,\nja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja\nkirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin\npuolelle.\n\nOpettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin\nkuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka\ntulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja\nkäskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion\nodotettuaan vain kysyi:\n\n-- Onko Saarella asiaa? --. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko\nJukka tulla joulukuuselle.\n\n-- Jukka? Kuka Jukka?\n\n-- Se Korpisen.\n\n-- Korpisen? Kuka se sellainen on?\n\nMasa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi\nopettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään\nlattiasta. Opettaja odotti.\n\n-- Se Jukka -- -- mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.\n\n-- Jassoo -- -- Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän\ntulla saa. Tietysti.\n\nMasa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään\nketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen.\nHillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja\nmeni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta\nkuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja\nmeni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.\n\nKukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä,\nsaako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut,\nettä saa.\n\nKeskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin\nalla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin\nsai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän\ntehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki\nhänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon,\nettä melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa\nkatseet vastakkain sattuivat.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKoulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan\nJukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut\nopettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän\nJukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus,\nniinkuin neljäsosastolaiset sanovat.\n\nVeitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä\nKorpiseen päin kädet housuntaskussa.\n\nJukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.\n\n-- Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta\nriepottaen.\n\nSeuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut\nvieläkään tullut.\n\nMasa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun\nhän tulee kotiin.\n\nEmäntä lupasi.\n\nKoko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla\nkulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei\nnäkynyt ei kuulunut.\n\nMasaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo\nhämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein\nsäikähti, kun emäntä huomautti:\n\n-- Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee\ntuossa paikassa.\n\n-- Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa\ntulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.\n\nJukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan\nja kysyvästi emäntään katsomaan.\n\n-- Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.\n\nVäsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja\npoika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän\ntiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.\n\nMitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.\nJa nyt ei Jukka tulekaan!\n\nMasa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.\n\nEhtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina.\nKoululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin\njo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi\nmuuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat\nkeskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa\nsinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin\novipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä,\nodotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä\ntuikahtavat näkyviin.\n\nMutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.\n\nKynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet\nkimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin\nomenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti\nselässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi\nympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.\n\nJukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.\n\nPukki jakoi joululehdet.\n\n-- Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.\n\nMasa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin\nsuuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä\ntuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien\nnähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja\nsanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.\n\nSiinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei\nhänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin\noikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.\n\nMatti Aleksanteri Saari.\n\nHän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin\nkuulemassa. Juho Iivari Saari.\n\nMutta Jukkaa ei ollut.\n\nKun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan\nja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai\nsaisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin\nantaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa.\nKaramellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun\nolisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.\n\nSeuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen\nlattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa\nhangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta\npantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi\nKorpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.\n\nKorpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan\npuolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten\nkasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.\n\n-- Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja\nseisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.\n\n-- Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita -- Ruokko-Masa -- tiuskasi\nvielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi\nuudelleen hangata.\n\nMasa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja\nliiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi\nhäntä.\n\nMutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja\ntielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen\nsilmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen\ntaskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut\nitkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin\nettä rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia -- -- --.\n\nSyntihän se sellainen on -- tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee\nniiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella\nkuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. -- -- Oli\nsiellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja\nSuoma. -- Kumma, ettei isäntäkin tullut -- --\n\nMasa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.\n\nJa sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen -- -- --\nMutta odottakoon! Odottakoon jo -- perkele.\n\nSe oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen\nitsekin.\n\n-- Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän\npuoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHerätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja\ntahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.\n\nHän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi\nyrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa,\njoululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai\nmissä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.\n\nHän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan\nlattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty\npunaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa\npunertavassa takkavalkean valossa.\n\n-- Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen\ntarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.\n\nKyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran\nteiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:\n\n-- No mutta -- vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!\n\nMasa totteli.\n\n-- -- Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka\nsiellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta\nja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei\nlöytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani\nkirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.\n\nÄllistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin\nkatsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi\nisäntään ja kuin arvellen meni ulos.\n\n-- Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin\nsyödä.\n\n-- En minä menekään, vastasi Masa.\n\nSen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi\nkieltänyt.\n\n-- Pian tästä nyt syöminen tulee -- perunatkin kohta ovat pehmeitä.\nJa navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli\ntakaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin\nvain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.\n\nMasa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset\nolivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin\nluona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi\n-- -- Eikä kukaan näkisi! -- Kun vain saisi sen taskuunsa! -- -- Kun\nsattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän\nheti kiipeisi ylisänkyyn --, ja -- -- --\n\nMutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa\ntuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin\nlypsyltä.\n\n-- Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun,\nkun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois\ntakalta.\n\nEmäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:\n\n-- Minnekäs se Masa sitten -- kun sille haukkaamista pitäisi olla?\n\n-- Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka\nsiellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa,\nselitti isäntä.\n\n-- Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.\n\n-- Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää,\nvakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän\nperässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.\n\nSen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta\najatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan\nmukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää\nlähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa\nkun hän on tädin luona. -- -- --\n\nHän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin\npäähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.\n\n-- Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä\nhakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet\nriihimieheltä näytä.\n\nMasa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.\n\nTilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.\n\n-- Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä\nja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä\notti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka\nsyötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.\n\n-- No -- mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.\n\nMasa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä,\npisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli\ntupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin,\nettä vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan\nniin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan\nvain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa\npyyheliinan takana.\n\nEmäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun\nverimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa.\nMasa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani\nlakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku\nvastaan.\n\n-- Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt\nsitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.\n\nMasa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää\nkuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan\ntorppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo\nehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri\nja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla\nkasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia\npellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä\nja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot\nliukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi\njalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.\n\nKylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla\nvilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet\nvilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että\njos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan\nhänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?\n\nJukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli\nkirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita.\nJuuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt\nhe istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä\nosaa ajatellakaan, että hän on pihassa -- -- Masa hytkähti hyvästä\nmielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.\n\nEi siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan\ntakan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan,\nniin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja\nhuudahti:\n\n-- No mutta -- mitäs --?! Masako se on!?\n\nMasa yritti hymyillä.\n\n-- Mene nyt istumaan -- tai ota siihen tuoli -- -- saanhan minäkin\nsen hakea.\n\nTäti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen\nlämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.\n\nMasa istui ja otti vanttuut pois.\n\nTäti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti\noikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin\nolan alitse Masaan katsoen kysyi:\n\n-- Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?\n\n-- Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.\n\nTädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten\nhän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen\nkysyi:\n\n-- Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä\nkäski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.\n\n-- Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä\npakkasilla!\n\nMasa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle\nolisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.\n\n-- Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole\nmitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin\nMasaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla\najattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan.\nJa kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle\ntuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä\nsilti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin\nolo.\n\nTäti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:\n\n-- Kun ei tiedä.\n\nKahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:\n\n-- Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.\n\n-- No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?\n\nMasa taas kertoi mitä tiesi.\n\n-- Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee,\npoika parka!\n\nTäti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli\nhuomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen\nliikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun\nhommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun\nkahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.\n\nKöyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei\nvehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille\nannettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla\nhöystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään\npuuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.\n\nSyötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan\nlyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?\n\n-- Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä\nnoilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?\n\nTäti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:\n\n-- Kyllä sun on hyvä.\n\nMyönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä\nvain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.\n\n-- Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.\n\nMasa sanoi kaksi kertaa olleensa.\n\n-- No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla\noli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka\npanee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis,\njoka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja\nporvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen\nkarvainen, joka pannaan kaulaan -- niinkuin opettajan Tellervolla.\n\nHymysuin kuunteli täti Masan selostusta.\n\n-- Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.\n\nMasa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti\nistui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi\nsanomaan:\n\n-- Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti\nkotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin\najeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia\noli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin\nkartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä\npalkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso -- korjaa se, kun\nsen aika tulee.\n\nTäti huokasi.\n\n-- Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta\nsittenkin -- -- Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua --\npoika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä --? Onkohan sitä edes\netsitty?\n\nEi Masa tiennyt.\n\n-- Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä\näitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään\nlähtisi.\n\nMasa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.\n\n-- Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin\nelää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa\nvaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan.\nToista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa,\nja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä\npystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan -- --\nMinkähäntähden pitääkin niin olla!?\n\nMasa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten -- minkätähden pitää\nniin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä\npuhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain\ntakoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.\n\nMasan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä\njotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.\n\nAamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen\nmatkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän\nmuisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.\n\n-- Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.\n\nYöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa.\nMetsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois\nsen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin\njoulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja\nhelakan punainen kuin silloin.\n\nHän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan\nhän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan\nkylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän\nnäköisenä.\n\nSe ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.\n\nHän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa\nrupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli\nsuorastaan ilettävän näköistä -- ja hän pyyhkäsi sen kourastaan\ntielle.\n\nKatseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja -- sylkäsi\ntielle.\n\nKuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi\nkappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä\nmuuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.\n\nMasa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa.\nHän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen\nhuolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.\n\nHän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi,\nkaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän\najatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja\nhänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi\njotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin\nruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.\n\nRuokko-Masa -- -- Varsaniemen Ruokko-Masa -- --\n\nToista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa\nniinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.\n\nRikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen,\non niinkuin terve ja eheä omena.\n\nMinkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi\nMasan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä\najautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki\nihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten\npuolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille\njoilla oli mätiä omenia käsissä. -- -- -- Korvissa alkoi kuulua outoa\njutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.\n\n-- Hooi, kuuli hän takanaan huudettavan. Ja kun hän säikähtyneenä\nhyppäsi tiepuoleen kinokseen, suhahti hänen ohitseen myötämäessä\nhyvää vauhtia kiitävä hevonen halkokuorma perässä. Reki natisi ja\nkulkuset soivat. Sen perästä tuli toinen -- kolmas -- neljäs --\nviides -- -- -- Sitten ei enää kuulunut mitään.\n\nYksinäinen tiainen vain alakuloisesti visersi huurteisessa\nkatajapensaassa, kun Masa kömpi jälleen tielle, ja tielle päästyään\nhuomasi että se omenan sydän oli kadonnut hänen kourastaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJoulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti\nSaloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.\n\n-- Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun\nsiellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin\nvähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille\nistuessaan.\n\n-- Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä\nsitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa,\ntyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää\najeltu edestakaisin.\n\n-- Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään\nollenkaan maantielle.\n\n-- Ei suinkaan sieltä näe.\n\n-- Ei sieltä näe.\n\nTuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti\nkatsoi ääneti istuvaa isäntää.\n\n-- Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.\n\n-- On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.\n\n-- Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.\n\n-- Joo -- kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.\n\nEmäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois\ntyhjentämään.\n\n-- Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi\nSaloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia\nvarten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.\n\n-- Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään\nnyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.\n\nJa keitti kahvin.\n\nYhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden\njoutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista,\njoulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua,\nSaloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin.\nHeitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja\nsiinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:\n\n-- Missäs Jukka on?\n\nEi sitä tietty, missä Jukka oli.\n\n-- Niin -- Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään\nnäkynyt useampaan päivään. -- -- No hyvästi nyt vain, ja paljon\nkiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole\nollutkaan meillä -- herra ajan tietää, koska.\n\nRaitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.\n\n-- Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.\n\n-- Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.\n\n-- Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.\n\n-- Korpisestako! No -- kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän\nviereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?\n\n-- Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.\n\n-- Sinä kysyit -- --!?\n\n-- Kysyin minä.\n\n-- Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen\nsitä jo etsimässäkin.\n\n-- Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.\n\n-- Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on\nkadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain\nottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta\nsittenkin -- --.\n\nJuttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä\nkotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan\npoikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja\ntaisi käydä vielä muuallakin.\n\nEikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi\nKorpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä\nRapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.\n\nKorpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä\nvaljastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan\nlöytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.\n\nKävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun\nJukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui\neräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista\nilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain,\nja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät\nkatsomaan taakseen häneen.\n\nKorpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu\nhiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.\n\nMitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.\n\nAsia ilmoitettiin nimismiehelle.\n\nNimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja\nhuonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja\nkartanoalueensa.\n\nJukkaa vain ei löytynyt.\n\nNimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.\n\nJukasta vain ei mitään kuulunut.\n\nSilloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla\ntoimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla\nalueellaan.\n\nVälikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä\ntoimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.\n\nKuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen\ntiedon kimppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRatulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.\n\nHän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan\noven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut\ntakaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä\nmiksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin\nlatoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä\nolevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa\nheiniä -- ja näkyviin tuli ihmisen käsi.\n\nSäikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja\nkuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa\nmies.\n\nIsäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.\n\nJa sieltä löytyi Jukka.\n\nSelällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet\nristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.\n\n-- Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen\nJukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.\n\nJussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.\n\nSanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät\nruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin\nleikkaushuoneelle.\n\nSitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää\nkallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla\nja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja\nhuokaisten sanoi:\n\n-- Hjoo joo -- -- Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi\npois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt\nnäytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet\ntylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista\nkatsomaan.\n\n-- Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee,\nsanoi isäntä.\n\nMiina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi\nJukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.\n\n-- No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan\nlatoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin,\nkun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa.\nAjattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa\nottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta\npitää.\n\n-- No niin, mutta -- olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei\nsen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan\nkarannut, sanoi Miina.\n\n-- Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja\nkaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.\n\n-- Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.\n\n-- Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta -- --\n\n-- Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi\nisäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi\npois.\n\nAina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa\nköyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen\nparempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.\n\nLautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti\nlasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:\n\n\"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että\nVälikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari\nJuhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta\nannettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska\nmainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan\npuolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut\nolevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä.\"\n\n-- Mä vain luulin, jotta -- -- Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti\npois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta,\njosta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.\n\nPoliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan\nvoitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.\n\nIhmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.\n\nVarsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti,\nettä Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän\nrupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä\nolla mahtava.\n\n-- Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan\nsieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää\nhalveksumista tavoittelevalla äänellä.\n\nJussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen\nhuomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui\npenkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla\nliikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta\nkekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja\nsilmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan\nsieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.\n\n-- Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.\n\n-- Ei minkäänlaisia.\n\n-- Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen\njälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?\n\n-- Jokainen ovipuu paikoillaan.\n\n-- Vai niin! Jotta jokainen?\n\n-- Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.\n\n-- Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo -- entäs heinät? Näyttivätkö\nnuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä\njonkun makaavan?\n\nEi Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon\nheiniin.\n\n-- Jaa jaa. Noo -- -- miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin\nniinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?\n\nTässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa,\nettei tuo miltään tuntunut. -- Keksi kuitenkin sanoa, että läksi\nkylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi.\nSitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun\nisäntä sanoi: Jukka parka.\n\nVarsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut\nJukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten\nlatoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai -- olisiko\nollut joku toinenkin -- -- --?\n\nJännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen\nlomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.\n\n-- Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni,\nettä hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat\nvielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen\najatuksiaan.\n\nMasa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä\nolisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa\nalas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui.\nSieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen,\npuremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin\npuolijuoksua kiiruhti pois.\n\nHän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.\n\nAluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut.\nJonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen\nselviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä\nse oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä.\nHän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen\ntuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta\nheinäin seasta.\n\nSe outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle -- --\n\nSäikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.\n\nMonet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen\nmietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa\nollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että\nniittylatoon kuollaan.\n\nSiitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa\noli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa.\nNiittylatoon kuolla -- ja heinähäkillä tuodaan kylään -- ja\nlautareellä viedään illan pimeässä kirkolle -- -- ruumista -- --\n\nKun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden\nyhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas.\nEikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain\naltakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että\nhe ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli\nheidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin\nmielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa.\nHän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.\n\nSilloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin\nhän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.\n\nMitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin\nkävisi -- jos joku kysyisi -- sanoisi --. Mitä kysyisi tai mitä\nsanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli\nseisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta,\nmitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe\npainaa hänet maan sisään.\n\nHän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja\noli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti\nalkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän\nkäsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain\nja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi\ntuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli\nvieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.\n\nNiin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan\nhänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet\ntilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin\netteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään\nheidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa\nsekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran\nnäytti sitä pelkäävän.\n\nKansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut\npeljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään\nJukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä\npuhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa\nmerkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät\ntutkivan katseen hänen jälkeensä.\n\nEräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi.\nLuokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli\njoululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle\njutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli\nsaliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän\nkovaäänisesti hölötti:\n\n-- -- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se\noli syönyt. Suolet -- -- -- Älä saa -- -- --!\n\nSiihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin\npäälle.\n\nMasa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi\npaikalleen kuin haavan saanut.\n\nHän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki\ntoisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma\nsiitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella.\nRaamastamisesta -- --\n\nKiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa\nmukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.\n\nSe kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen\nkuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna\nmakaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta\nsaunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita\nteurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut\noikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella.\nSiinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä -- niinkuin\npikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään -- ja toinen -- --\n\n-- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki -- suolet -- muisti hän\nRikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.\n\nSäikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että\npitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli\nja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.\n\n-- Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.\n\n-- En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.\n\nOpettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian.\nMasan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi,\netteivät ne nyt ole entistä pahemmat.\n\nMasalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään\nhääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän\ntuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi\nhän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja\nne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä\nylhäällä ja suojelevat häntä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMaaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset\nhanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet.\nMissä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin\nvakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.\n\nVarsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista\nsivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo\nsuoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo\nja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa,\nnokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen\nvärileikki.\n\nJuuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi\nkirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi\nyllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa\naivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo\nennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä --?\n\nHän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.\n\nSe oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli\njotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle -- -- Ja Jukka -- --\n\nMasa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.\n\n-- Pitäisikö jotain olla, vai --? kysyi takan toisella puolella\nastioita pesevä emäntä.\n\n-- Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli\nisäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.\n\n-- Jassoo, se on juuri -- tuota -- ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän,\nhätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.\n\n-- Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja\njuoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan\ntakaisin tupaan.\n\nMasa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.\n\n-- No -- -- älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde!\ntiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa\nkäräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.\n\nSanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti\nnahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:\n\n-- Mitä minun pitää sanoa?\n\n-- Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se\nsiitä tietää, vastasi isäntä.\n\nMasa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.\n\n\"Myöhästyt, myöhästyt\" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat\npieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut\nja huohottanut: \"myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa\nkouluun.\"\n\nMaantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki\nolivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy.\nSaa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla.\nJokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo\nvain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on\ntaas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä\nnahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin\nvalehtelee.\n\nJukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei\nuskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi\nniistä käräjistä. -- Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei\nniiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä\nkäräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat\nasioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään\nvain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla\nRuokko-Masana -- --\n\nMasa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.\n\nKelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli\ntakaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa\nitseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että\nhän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.\n\nKoulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina!\nsäikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä\nkoulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa\nvielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut\nvälttämään Miinaa. Mutta nyt -- --?\n\nRaskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen\nponnistukseen.\n\n-- Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä\n\"kolmoista\" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun\ntielle.\n\n-- Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti\nMiina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! --\nKatso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!\n\nMasa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.\n\n-- Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?\n\nMiina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt\nkoira ja hypähti syrjään.\n\n-- Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira!\nJa sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa.\nNiinkuin asia sillä paranisi! -- Miina alkoi ääneensä itkeä. -- Kyllä\nmun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää\nsellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!\n\nTaas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja\nläksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.\n\n-- Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.\n\nMasa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. -- Kamalaa poikaa! Kun ei\nmenekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä\njatkoi matkaansa.\n\nKädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain\njuoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään.\nVastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden.\nMutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.\n\nVihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi\nympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen\npaikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa\nkimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa -- --\n\nJos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla\nkoulukirjat kainalossa -- --! Joku alkoi vaatia kääntymään\ntakaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun,\nsanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä\ntultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä\npelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa\nRatulan riihen kohdalla, ja -- oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi\nkuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja\njäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.\n\nKylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän\nsiirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven\npielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän\nRoima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.\n\n-- Tulevatkohan tänne!\n\nJännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon,\nvalmiina hyppäämään sinne heti, jos -- --. Ohi he kuitenkin menivät\nkovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.\n\nMasa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.\n\nHän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan\nluuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki\nihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he\ntietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne.\nMutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät\ntiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan.\nSe menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se\nmenee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä\nhän on.\n\nOli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet\nlöytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!\n\nMasaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain\nkukaan kuulisi.\n\nNaurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli\nseinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä\nvääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään\nhuomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena\nhänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät.\nIlon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti\nitsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja\nsäteilevin silmin katseli ympärilleen.\n\nHän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä,\nettä tuli ovi väliin. -- Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari.\nHän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin\nhuonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja\nkaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri\nja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.\n\nKaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain -- aivan kuin aidan\ntakana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa -- tietoisuus, että\ntämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat\nkoulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan\nsinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että\nsitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa\npääsisi sisään ryntäämään.\n\nMutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.\n\nMasa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon,\nhäpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.\n\nMinne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät.\nOttavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille\nsanoo --? Ja isäntä ja kaikki -- Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla,\nettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat\ntietää, missä hän on ollut -- --\n\nTuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.\n\nMutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne -- --? Kontolan\ntäti!\n\nMasan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.\n\nKyllä ne hänen sieltäkin löytävät.\n\nOnkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa -- Saavat olla siellä aina\nyksissä ja enkelien seurassa -- -- Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano\nruokoiksi -- --\n\nSilmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka\ntoive: kun saisi olla siellä.\n\nJukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja -- Masa katsoi ympärilleen\nkuin jotain muistellen -- minä -- olen Ratulan luuvassa ja -- kuolen\n-- --? Ja sitten raamastetaan.\n\nKamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti\nhänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä,\nviheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi\nkatsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon\nhalko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat\nkuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. --\nKukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään.\nTuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.\n\nNe eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein\nsurumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi,\nsitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että\nne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät\nhänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon.\n-- -- Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. -- --\n\nMasa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä\nkiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran\nMatinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen\nperässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli\njuuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei\nhän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.\n\nSilloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen\njänis, jota koirat ajavat takaa -- --.\n\nMasa painoi päänsä lujemmin olkiin.\n\nOnkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee\nniittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?\n\nMasa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli\nmielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja,\npiirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin -- ja\nvähän ajan kuluttua hän nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMasa näki unta.\n\nJukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa\ntuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen\nhuusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä\nminnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne\ntulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta\nei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan\nkimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.\n\nSiihen Masa heräsi.\n\nSilmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi\nkorviaan.\n\nKuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.\n\n-- Tpruu -- Seiso s--na, räjähti sitten.\n\nMasa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen\nolkiin.\n\nSiellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?\n\nJännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä\njoku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. -- Nyt ähkiminen loppui. Sen\nsijaan alkoi kuulua viheltämistä.\n\nTuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteli\nMasa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee.\nYht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.\n\nMasa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle\nolkiin.\n\n-- Mikäs per--? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka --?\n\nVähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului\nihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.\n\n-- Ämmä aa saari, kuului sitten.\n\nSe on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian\nsisään.\n\n-- Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti.\nHoi! Onko siellä ketään? Hei?\n\nMasa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.\n\n-- Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja\nmenevän yli lattian olkiladon ovelle.\n\n-- Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen\nja tuli takaisin ihmetellen, että: \"mikäs mikäs -- mikäs nyt oikein\non?\"\n\nMasa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti.\nJo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse\nkatsomaan häntä.\n\n-- Hoi poika! Mitä sä täällä olet?\n\nMasa ei liikahtanut jäsentäkään.\n\n-- Onko se kuollut? pääsi Jussilta.\n\nMasa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen\nluokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:\n\n-- Mitä sä täällä olet?\n\nMasa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.\n\n-- Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.\n\nMasa ei puhunut mitään.\n\n-- Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt\nkouluun! -- Opettajakin -- kuule! torui Jussi.\n\nMasan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.\n\nJussi katsoi avuttomana.\n\n-- Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai\nkoulussako?\n\nMasa nyyhkytti vain.\n\n-- Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani\nhevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.\n\nJussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä\najatella mitään, kun Jussi jo huusi:\n\n-- Tule nyt!\n\nMasa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.\n\n-- Ota kirjasikin! huomautti Jussi.\n\nMasa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.\n\n-- Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista\nnykäisten vielä sanoi:\n\n-- Noh! Mennään nyt.\n\nJuuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu\nmelakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne\nmaantietä kohti.\n\nMasa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan.\nKuitenkin ne huomasivat hänet.\n\n-- Ka hei! Saari! huusi joku.\n\n-- Missä?\n\n-- Olkikuormassa!\n\nKoko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.\n\n-- Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?\n\n-- Tiinaliisan koulussa se on ollut.\n\n-- Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko \"saari\" on kuorman\npäällä!\n\nSellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti\nkiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin\nasti.\n\n-- Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua\nohjasperillä.\n\nRikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin\nulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa\nmatkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois\nkuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin\nhuomasi sen ja huusi:\n\n-- Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!\n\nRikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän\nkorvata entistä rähisevämmällä naurulla.\n\nMasa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti\nkotiin, oli Rikkukin jo siellä.\n\nMasa jäykistyi penkille istumaan.\n\nRikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että\nemäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:\n\n-- Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?\n\nSitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:\n\n-- No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me --\n\nEnempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi\nhänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen\npäätään laattiaan.\n\nRikku repesi rääkymään.\n\n-- No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi\nemäntä ja tarttui Masan takin helmaan.\n\nKuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja\npuri emäntää käteen.\n\n-- Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu!\nhuudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.\n\nRikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä\ntulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.\n\n-- Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.\n\n-- Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä,\npui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä\nnuoletti jo tallin sivulla.\n\nMasa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn\njalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän\nkuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki,\nkun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku\npyöri ympärillä kysellen:\n\n-- Onko äitin täti pipii?\n\nHämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella\ntouhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan\nsaatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.\n\n-- No -- mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten\nsyöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa\npohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.\n\nEmäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan\nosannut sanoa muuta kuin:\n\n-- Äitin on täti pipii.\n\nVähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.\n\n-- No -- missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikin\nMasan.\n\nPitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.\n\n-- Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan\nkärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun\npitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään\nhuonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPuoliääneen pyrskähti oppilaista joku nauramaan, kun Masa seuraavana\naamuna tuli kouluun. Toiset katsoivat häneen säälimättömästi, toiset\nsäälivästi hymyillen. Vain joku oli, joka ei nauranut eikä hymyillyt,\nihmetellen vain kysyi silmillään.\n\nMasa kesti sen kaiken ja pääsi paikalleen istumaan. Avasi kirjan ja\nsyventyi sitä lukemaan.\n\n-- Katso sen tukkaa, kuuli hän takanaan kuiskattavan ja huomaamattaan\nvei hän käden päähänsä. Tukka tuntui olevan vanukkeinen. Eiliseltä.\n\nTakaa kuului pidätetty hihitys. Se sai Masan poskilihakset\nnytkähtämään ja silmät välähtämään.\n\nOpettaja tuli luokalle. Veisattiin virsi ja opettaja luki rukouksen.\nLoi sitten tarkastelevan katseen yli luokan. Pysähtyi Masaan ja kysyi:\n\n-- Missä Saari oli eilisen päivän?\n\nKoko luokka hiljeni.\n\nMasa katsoi pulpettiin eikä vastannut mitään. Opettaja odotti. --\nMikset sinä vastaa? kysyi sitten. Masa katsoi vain pulpettiin eikä\nvastannut.\n\n-- Mikset sinä vastaa? uudisti opettaja tiukemmin.\n\nMasa ei vastannut.\n\n-- Olitko sairas? Masa ei vastannut.\n\n-- No mutta -- miksi et sinä sano mitään? ihmetteli opettaja. Nouse\nseisomaan ja selitä missä olit eilisen päivän. Sairastitko vai miksi\net tullut kouluun?\n\nMasa nousi seisomaan, mutta ei sanonut mitään.\n\n-- Tämähän on merkillistä! hymähti opettaja ja loi kummastelevan\nkatseen yli luokan.\n\nOppilaista toiset ihmetellen, toiset pelokkaina katsoivat Masaan.\nJoidenkin kasvoilla väreili ivahymy. Korpisen Rikku nauroi melkein\nääneen, pyöri ja heittelehti tuolillaan kuin olisi istunut elohopean\npäällä. Vuoroin avasi suunsa kuin jotain sanoakseen; vuoroin levitti\nsen leveään naurun virniin.\n\n-- Mitäs se Korpinen siellä? Istu rauhassa! sanoi opettaja\nkiusaantuneesti.\n\n-- No, kun Masa -- Saari -- tuli eilen Ratulan Jussin olkikuormassa,\nrähähti Rikku.\n\nOpettajan katse naulautui Rikkuun.\n\n-- Mitä? Olkikuormassa! -- --?\n\n-- Niin. Ratulan Jussin olkikuormasssa se tuli, kun me menimme\nkotiin, kielitteli Rikku.\n\nOpettajan puolittain hämmästynyt, puolittain epäilevä katse viipyi\nvielä Rikussa. Vähitellen se kuitenkin lipui Masaan.\n\n-- Mitenkä se asia nyt oikein on Saari? Sanopa, missä olit\neilispäivän.\n\nMasa ei sanonut mitään. Poskilihakset vain nytkivät ja silmät\nvälähtelivät Rikkuun päin.\n\n-- Oletko sinä tullut Ratulan olkikuormassa? Mistä? Ja minkätähden?\nSelitäpäs nyt!\n\nMasa ei sanonut mitään.\n\n-- Miksi et sinä vastaa?\n\nOpettajan äänessä kuului jo nousemassa olevaa kiukkuakin.\n\nLuokalta ei kuulunut hiiskausta. Rikkukin oli jäänyt nauru kasvoilla\nodottamaan.\n\nOpettaja odotti vähän aikaa.\n\n-- Jahah! Vai et sinä aio sanoa, missä olit eilen, sanoi sitten\nkylmästi, laskeutui alas kateederilta ja hitaasti tuli pitkin\nkäytävää. En minä jouda tässä koko tuntia sinulta vastausta onkimaan.\n\nMasan luo tultuaan tarttui opettaja hänen otsatukkaansa ja käski\ntulla peremmälle. Vastaanpanematta antoi Masa viedä itseään. Se\nsai Korpisen Rikun nauramaan koko suullaan. Käsiään polviin takoen\nja takapuoltaan nostatellen hän nauroi ja yritti saada toisiakin\nnauramaan. Siellä täällä joku koettikin väkinäisesti hymyillä.\n\n-- Seiso siinä ja muistele, missä olit eilisen päivän, sanoi opettaja\nja asetti Masan seisomaan kateederin viereen luokkaa vastapäätä. Itse\nnousi hän kateederille, koputti sormillaan pöydänkanteen ja käski\nolla hiljaa.\n\n-- Hiljaa! uudisti vaativammin ja katsoi Rikkuun, joka yhä vain\nriemuitsi, kuin olisi saanut siihen jonkinlaisen erikoisoikeuden.\n\n-- Korpinen tulee myös tänne, sanoi opettaja kuivasti.\n\nRikun nauru jähmettyi ja hän jäi tuijottamaan opettajaan\nkiittämättömyyden ja väärinymmärryksen uhrina.\n\n-- No! Tule vain, tule! kiristi opettaja. Vai pitääkö minun tulla\nsinuakin tukasta taluttamaan.\n\nItkua tehden vääntäytyi Rikku seisaalleen ja läksi laahustamaan.\n\n-- Seiso tuossa! käski opettaja ja viittasi kateederin toiselle\npuolelle. --\n\nVihdoinkin päästiin alkamaan tunti.\n\nSen loputtua käski opettaja Masan ja Rikun mennä paikalleen. Masan\nhän määräsi illalla jäämään.\n\nMasa jäi.\n\nLikemmä tunnin sai hän istua illan hämyisessä koulusalissa, ennenkuin\nopettaja tuli ja alkoi jälleen tutkia, missä hän oli eilispäivän\nollut.\n\nMasa ei vastannut mitään. Härkäpäisesti vain altakulmain mulautti,\nkun opettaja uhkasi rangaistuksella.\n\n-- No seiso sitten siinä! tiuskasi opettaja ja hermostuneesti\nliikehtien meni omalle puolelleen.\n\nMasa seisoi.\n\nIllan hämy yhä tummeni ja hiljaisuus tiheni. Pyöreänaamainen\nseinäkello vain yksitoikkoisesti tikutti.\n\nVihdoin kuului taas ovenkäynti. Voimistelusalista alkoi kuulua\nluokkasaliin suuntautuvia askeleita. Ovi avautui ja opettaja tuli\nluokkasaliin.\n\n-- Koko ajanko sinä olet seisonut! ihmetteli hän, kun tapasi Masan\nseisomassa samassa asennossa, mihin hänen lähtiessään jäi.\n\n-- Niin, sanoi Masa hiljaa.\n\nOpettaja hymähti itseään syyttävästi ja asettui istumaan pulpetille\nMasaa vastapäätä.\n\n-- En minä sinulle mitään pahaa tahdo, alkoi hän puhella.\nPäinvastoin. Minä olen aina toivonut sinulle kaikkea hyvää ja\nmyötätunnolla ottanut osaa kohtaloosi. Varsinkin sen jälkeen, kun se\nveljesi, Jukka, vai mikä hänen nimensä oli --\n\nSiihen katkesi opettajan lause ja hän jäi katsomaan Masaan, joka\ntärisi kuin ylimääräisesti kuormitettuna, ja jonka silmistä tipahteli\nkyyneleitä pulpetille -- -- --\n\nOpettajankin alkoivat huulet nytkiä ja posket vavahdella. -- --\nHiljaa pani hän kätensä Masan pään päälle ja vapisevalla äänellä\nkuiskasi:\n\n-- Saat mennä kotiin.\n\nMasa etsi tarpeelliset kirjat pulpetin laatikosta ja läksi\nhissuttamaan pois.\n\nOpettaja seurasi hänen menoaan. Vielä sittenkin, kun Masa jo oli\nsulkenut oven takanaan, istui hän pulpetilla miettivän hiljaisuuden\ntäyttämässä luokkasalissa, ja raskain ilmein katsoi sinne, johon Masa\nhänen näkyvistään katosi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun.\nEikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin\ntoissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla\npidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.\n\nSitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.\n\n-- Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.\n\nMasa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja\nsinkautti sen Tassulle vasten naamaa.\n\n-- S--nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä\npainaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.\n\nIllalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli\nulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule\nkotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.\n\nTussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.\n\n-- Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.\n\nMasa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.\n\n-- Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen\nsilmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.\n\n-- Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.\n\n-- Niin. Aamulla tuolla maantiellä.\n\n-- Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.\n\n-- Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän\nkäteen on tullut, kun pitää kääre olla?\n\n-- Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.\n\n-- Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen\näänettömyyden jälkeen.\n\n-- Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.\n\nEmäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu\nmitään koko iltana.\n\nKylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli\nkouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja\nnaurunrähinällä.\n\n-- Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän\noven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa\nmyöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui,\nja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului\nheikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti\ntaakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman\npojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.\n\nMasan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut\nkoskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa -- --\n\nMutta kuka sen käski repiä minua -- kuka jo -- -- -- Ja kylmästi kuin\nei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.\n\nKoulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa\nkohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen\nlukemaan.\n\nOpettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi\nuudelleen tauluun ja kysyi:\n\n-- Mitäs Saari on tehnyt?\n\nMasa ei sanonut mitään.\n\nOpettaja uudisti kysymyksensä.\n\nMasa ei sanonut nytkään mitään.\n\nYlijärjestäjä sai selittää.\n\nVielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän\nselostukseen.\n\nMasa ei sanonut mitään.\n\nOpettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.\n\nMasa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli\nvälinpitämättömän näköisenä.\n\nSeuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa.\nOleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.\n\n-- Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja\nkun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat\nja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.\n\nMasa meni.\n\nItse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.\n\nIltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona\nhevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin\nsuutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa,\nminkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.\n\nPikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.\n\n-- Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä.\nOnpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä\naamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?\n\nMasa kyräili altakulmain.\n\n-- Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja\nollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut --! Ja --\nja -- -- Ryökäleen ruokko!\n\nIsäntä vapisi kiukusta.\n\n-- Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät\nniin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin,\nkun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten\nsun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan\nVäinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia\nkuin hullu koni? Häh? Sano!\n\nIsäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.\n\n-- Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa,\nniin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.\n\n-- Älä nyt siinä taas niin kovin -- --! supatteli emäntä. Poikakin\nsua pelkää.\n\n-- No mitäs saat -- -- Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät\nkiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään\nkuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni\nulos.\n\nTupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätä\nRatulaan.\n\n-- Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.\n\n-- Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa\nhäärivä emäntä.\n\nKamarissa oli opettajakin.\n\n-- Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa -- tuota --.\n\n-- Iltaa! Istukaa! käski isäntä.\n\n-- Tiedä tuota -- ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain\nsanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!\n\n-- Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.\n\n-- No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoi\nVarsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.\n\nToiset näyttivät ällistyneiltä.\n\n-- Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti\nVarsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli,\npudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen\nlattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei\nse ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin\nluulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja\nhakkaamaan -- kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain\nlaiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä\npäivänä on ollutkin koulua.\n\n-- Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.\n\n-- Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä\nenkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista\nminä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se\nkouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä\nolen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan\ntoissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta\nkuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä\nrangaistakin?\n\n-- Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.\n\n-- Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan,\nkun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää,\njotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi\nja sylkäisi matolle.\n\n-- Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä\nopettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on\ntullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia\nmerkkejä näkynyt?\n\n-- No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri\npuhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan.\nMutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se\nsitä meidän emäntää käteen puri.\n\n-- Mitä? Puri!?\n\n-- Joo.\n\nVarsanniemi kertoi koko asian.\n\n-- Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa,\neikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti\nkummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen\nmies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.\n\n-- Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein\nmennyt?\n\n-- No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.\n\n-- Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on\nyhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja.\nSe on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen\nhermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä\nminä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin --\n\n-- No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin\nsenkin näkemään, kun minä -- tuota -- Varsanniemi hämmentyi hiukan.\n\n-- Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin\nluontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja\nvaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei\nurahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa.\nMutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain\nkuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä\npois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään\nhyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.\n\n-- Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen\npiiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne\ntäällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun\ntaas sai vuoron.\n\n-- Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.\n\n-- Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa?\nkysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?\n\n-- En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi\nVarsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena\nkohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:\n\n-- Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime\nsyksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat\nsitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat\nMasan ilman maksuakin.\n\n-- Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.\n\n-- No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin -- se on Hermanni\nsen miehen nimi -- me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon\nmonta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä\njonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.\n\n-- Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää\nMasaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän,\nsuostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.\n\n-- Niin no -- miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen\nmuutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta --\nkyllähän se sopii.\n\n-- Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me\njuomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.\n\n-- Harjakaisiksi, naurahti opettaja.\n\n-- Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.\n\nEmäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja\nkäski tulla ottamaan kahvia.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSetä ei ottanut Masaa hoitoonsa. Eikä oman paikkakunnan ihmisistäkään\nkukaan siihen suostunut.\n\n-- Hoitakoon Varsanniemi loppuun asti, kun kerran ottikin, sanoivat.\n\n-- Ja kun kerran sen tuollaiseksi on opettanut, sanoivat jotkut,\näänessä eräänlaista vahingoniloa. Kärsiköön itse.\n\nJa vielä jotkut sanoivat:\n\n-- Jopa minä olen sitä ajatellutkin, että saapas nähdä, saako\nVarsanniemi Hantin Karoliinan pojasta ihmisen. Nyt se on nähty -- --\n\nNakkasivat nenäänsä ja vetivät sormensa pois pelistä.\n\nOlikin oltu jonkinlaisessa epävarmuudessa, että miten se Masa\noikein oli otettava ja mikä se oikein oli. Nyt ei enää tarvinnut\nolla epävarma. Samanlainenhan se näkyy olevan kuin kaikki muutkin\nsellaiset. Saa vain ruveta katsomaan, ettei tuo silmille hyppää.\n\nMasa jäi siis edelleenkin Varsanniemeen.\n\n-- Mutta rippikoulua kauemmaksi en minä sitä pidä. Enkä enää sen\nasioihin itseäni sekota. Saa minun puolestani olla ja tulla ja mennä\nniinkuin tahtoo, sanoi isäntä, sylkäisi ja käänsi selkänsä sinne\novenpuolisänkyyn päin, jonka puolella Masa tavallisesti lueskeli, kun\nei toimissa ollut.\n\nMasa jäi yksin maailmaan. --\n\nKun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin\nja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos\njoku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja\nhampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä\nmurjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.\n\n-- On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja\nlapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko\nhuomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin\nkyllä minä -- -- --\n\nKaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän\ntäytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi,\nruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja\nmilloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan\nvaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi\nluonnossa. Ja niin pysyi ainainen \"korkeajännitys\" Masan ja kylän\nmuiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain\nvanhempain välillä.\n\nKoulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä\nopettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen\nsyistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä\nMasassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.\n\nKesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut\nja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan\nhäviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan\näänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän\nitkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:\n\n-- Mä sanon isälle! Sanon jo!\n\nKoulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin.\nLuontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa\noikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen\nkoston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.\n\nYlemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta\npois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja\nkiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän\nrauhaansa häirinnyt.\n\nKotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun\nuhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan\nlukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein\nhulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän\ntuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset\ntulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:\n\n-- Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan\nolla rauhassa.\n\n-- Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi\nhäiritä, mutta kun -- --\n\n-- No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä\nsillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.\n\n-- Vielä tuota puolustaa -- muutamaa, mutisi vain ja meni pois.\n\nKun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan,\nja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat\npaimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis\npäästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.\n\nJa niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi\nisäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.\n\n-- Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin\ntoisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa\nmaksan sen kuin joku toinenkin.\n\nMasa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut\nsiihen mitään vastaankaan sanoa.\n\n-- Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa?\nkysyi isäntä vielä.\n\nMasa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut\nkoskaan ajatelleeksi.\n\n-- Niin no -- kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen\nmaksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.\n\nVarsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun\nhän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas\npoika.\n\nSe ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä.\nHän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja\nitsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli\nlainakirjoja, niinkuin ennenkin.\n\nJoskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle\nmaksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista,\nsellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho\nja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain\nsalaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla\nesille.\n\nVapisevin sieluin Masa odotti sitä -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan\nkysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:\n\n-- Eikös sun tekisi mieli iltamaan?\n\nMasan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään\nvilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa\nkirjaa.\n\n-- Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta\nyhä vain luki, jatkoi hän:\n\n-- Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian\npelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.\n\nMasa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro\nkädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.\n\n-- Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan\nMasan eteen pöydälle. Aika mies -- pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin\nkatselemaan, pilaili vielä.\n\nMasa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui,\nnousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.\n\nPoika-Masa silloin jo meni ovessa.\n\n-- Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.\n\n-- Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven\nperässään kiinni.\n\n-- Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja\nlohdutteli isäntä Masaa.\n\nMasalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän\nvain silmusti kaulaansa ja läksi.\n\nRatulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä\ntyöväentalolle.\n\n-- Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain\nnuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta\nei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin\nniinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain\ntyöväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.\n\nMasalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi\nMiskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen\nja meni Miskan kanssa työväentalolle.\n\nTämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla.\nOliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se\nvanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat,\nsanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa\non rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin\njonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja\nne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja\nylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin\nelää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin\ntyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla\napilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on\nväärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja\nsamanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan,\nvaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.\n\nÄllistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.\n\nSehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin\nsen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun\nniin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut.\nJa yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja\nmissä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi\nkuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä\nkoskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän\nhän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. --\nSe vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.\n\nTähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut,\nettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos\nhän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne\nnauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka\najattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat\nsaarnaamaankin -- -- --!\n\nMasa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei\nolekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin\nluullut olevansa.\n\nJa se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan\nkuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan\nja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja\nkaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat\nja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat\nriveihinsä taistelemaan.\n\nSitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin\nitsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai\nmitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin\najattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei\nolekaan niin yksin kuin oli luullut.\n\nSe hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää\nnousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö\noikein sotimaan pyssyin ja miekoin -- -- --? Vai mitä taistelua ne\nmahtoivat tarkoittaa?\n\nKauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä\nsinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne\nnyt ovat.\n\nMutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei\ntarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä\naskartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle,\nmeni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni.\nLopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo\nrupesi ihmettelemään, että:\n\n-- Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan\npääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut,\nmyönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n-- Pankaa nyt, pojat, parempi puoli päälle, tai muuten saadaan\nsonninheiniä! huusi Varsanniemen isäntä, kun alettiin luokoa\nottamaan. Viittasi kaakkoisella taivaalla näkyvään mustaan\npilvenreunaan ja alkoi kovalla touhulla lyödä heiniä kuormaan.\n\nKiireen panivat matkaan toisetkin, poika-Masa, Tilta ja päiväläisenä\noleva Heikin Matin Liisa. Ja Mikkukin, jota jo vähinsä aloteltiin\nMiskaksi sanoa, huhtoi ja teuhui kuorman päällä -- ikäänkuin sekin\njotain olisi auttanut. Renki-Masalla vain ei ollut kiirettä. Suu\nivahymyssä hän vain harvakseen veteli haravaa ja haukotteli silloin\ntällöin. Oli maanantai ja hän oli eilen taas ollut iltamassa talolla.\n\n-- No Masa, Masa, haravoitse, haravoitse! hoputti isäntä,\npuolijuoksua vieden heinälavosta kuormaan.\n\n-- Piru tässä porvarin hyväksi raatakoon, jymäytti Masa.\n\n-- Häh? pääsi isännältä ja hän jäi suu auki katsomaan Masaan. Mitä --\nporvarin -- --? Oletko sinä kans olevinasi sosialisti? kysyi sitten\npilkallisesti.\n\n-- Olen minä, vastasi Masa varmasti.\n\n-- Jassoo -- --! No sitten meille taitaa hyvin pian tulla ero.\n\n-- Tulkoon vain, uhmasi Masa.\n\n-- Häh? kysyi isäntä taas. Piruko sun nyt on?\n\n-- Ei mun mikään ole. Minä vain en enää meinaa toisen työssä itseäni\ntappaa enkä porvarin hyväksi raataa, vakuutti Masa.\n\n-- No lähde sitten pois! Ja siitä paikasta, tömähti isäntä. Minä en\nrupea sellaisten sosialistipirujen kanssa tappelemaan, sanoi vielä ja\nkiukusta puhisten alkoi taas lyödä heiniä rekeen.\n\nUkkonen jyrähti aivan lähellä, tuulenpuuska tohisutti metsää ja\nviskeli heinänkorsia ilmaan. Muutamia vesipisaroitakin jo tuli.\nVaistomaisesti alkoi Masakin jouduttaa työtään.\n\nSade siitä kuitenkin tuli ja ajoi luo'on ottajat kesken työtä latoon.\n\n-- Vaai sosialisti sinusta nyt on tullut, jutteli isäntä\nrenki-Masalle, kun maattiin ladossa heinäin päällä. Minä olenkin jo\npitkän aikaa moittinut, jotta mikä siinä on, kun sun työntekosi ei\nole enää paljon mistään kotoisin. -- Vhai se siinä onkin, jotta sä\noot kans sosialisti! Hm -- hm.\n\nMasa ei sanonut mitään. Isännän katsetta väistäen vain katsoi ulos.\nTilta ja Liisa keskeyttivät supattelunsa ja katsoivat hekin häneen.\nSelällään makaava poika-Masa taivutti kädet päänsä taakse ja hymähti\npilkallisesti.\n\n-- Älä anna itseäsi narrata, alkoi isäntä uudestaan. Sosialisti vie\nsun elämäsi aivan männikköön.\n\n-- Nyt se männikössä on, tuhahti Masa.\n\n-- Hääh?\n\n-- Nyt se männikössä on, sanoi Masa kovemmin ja heittäytyi selälleen\nheinäin päälle.\n\n-- Hoo -- sai isäntä vain sanotuksi ja jäi pitkästi katsomaan Masaan.\n\nSen enempää ei siitä puhuttu sillä kertaa. Eikä Masa myöskään pois\nlähtenyt. Mutta oikeaa sopua ei siitä enää tullut. Isäntä rupesi\n\"piloillaan vain\", niinkuin hän itse sanoi, \"tekemään kiusaa\nsosialisteille\" ja salaa järjesteli työt niin, että Masa joutui\ntekemään aina vähintäin yhtä paljon kuin joku toinen. Menikin joku\npäivä, ettei Masa päässyt selville mitä tekisi. Mutta sitten hän\neräänä iltana hevosten viennistä tullessaan sattumalta kuuli, kun\nisäntä naapurin isännälle naureskeli, että \"hän pani sosialistinkin\ntekemään työtä\". Ja isäintäin ohi mennessään hän huomasi heidän\nmerkitsevästi katsovan häneen.\n\n-- Etpäs pannutkaan, ilkkui Masa hammasta purren itsekseen.\n\n-- Etkä jumaliste panekaan! vannoi puoliääneen ja viskasi suitset\navoimesta tallinovesta sisään vähääkään katsomatta minne ne osuivat.\nEi vienyt naulaan, niinkuin aina ennen.\n\nNyt tuli isännän vuoro ällistyä ja joutua neuvottomaksi. Masa alkoi\nsilminnähtävästi tahallaan ja tarkoituksellisesti hutiloida ja\nvenkkailla työssään. Milloin vähän vain päällisin puolin hotaisi\nosalleen asetetun työn, milloin jätti osan siitä suorastaan\ntekemättä. Ja aina teki edes hieman toisin kuin tiesi isännän\ntahtovan.\n\nIsäntä turvautui käskijävaltaansa. Alkoi komentaa Masaa että: sun\npitää mennä sinne ja sinne, ja tehdä siellä se ja se työ sillä ja\nsillä tavalla.\n\n-- Ja se pitää tehdäkin niinkuin minä sen sanon, varmensi aina\nmääräyksensä.\n\nMasa hymyili kurillista hymyä ja teki aina jonkunverran toisin\nkuin isäntä käski. Ja kun isäntä alkoi \"ottaa tappionsa takaisin\"\nvenyttämällä työpäivää, alkoi Masa seisoskella ja vihellellä ja\nkysellä:\n\n-- Aijotaanko työ tehdä kaikki nyt tänä päivänä?\n\nÄkä kasvoi molemmilla puolilla.\n\nJa eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.\n\nOltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski\nisäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.\n\n-- Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään.\nJa sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!\n\n-- On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla\nloivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.\n\nMasa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne -- keskelle vesivakoa. Isäntä\nhuomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen\ntarttuen ärjäsi:\n\n-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa\noikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!\n\nMasa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt\nälähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun\nhän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.\n\n-- Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.\n\n-- Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen\nilme katosi kuin pyyhkäisten.\n\n-- Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois\nmeiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se\nvielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.\n\n-- Minä en ole koskaan pyytänyt teillä olla, vastasi Masa. Väkisin\nminut on teille tuotukin. Mutta väkisin ei minua tarvitse teiltä pois\nviedä. Minä menen vapaasti ja pää pystössä menenkin, jatkoi, otti\ntakkinsa ojan reunalta ja läksi menemään pois päin.\n\n-- Hyvästi, sanoi vielä ilkkuen.\n\n-- Shosialisti, tuhahti isäntä.\n\n-- Phorvari, tuhahti Masa.\n\nEnsi kiivaudessaan aikoi Masa mennä sen tien. Mutta kylätielle\ntultuaan kääntyikin kylään päin. Ja kylään tultuaan poikkesi\nmaantieltä Varsanniemen kujalle, olematta itsekään selvillä, mitä\nvarten sille poikkesi. Pihassa ei ollut ketään. Mutta emäntä voi\ntulla milloin tahansa, älysi Masa ja pujahti talliin. Sieltä kiipesi\ntallin ylisille ja asettui makaamaan heinäin päälle. Makasi pitkän\naikaa ja tuijotti kattoon, jonka rimalautain reunoissa kuivuneet\nparkkisoirot siirottivat.\n\n-- Jahas! sanoi vihdoin havahtuen. Mitäpäs siinä nyt muu on\nkeinona kuin kilometritehtaalle lähtö. Vääntäytyi seisaalleen ja\ntuli alas talliin. Kuunteli ja kurkisteli, mutta ei huomannut\nmitään vaarallista. Kukko kanoineen vain pakisi pihanurmikolla, ja\nkissa makasi auringonpaisteessa rappusilla, ilmassa jäähyväisiään\nviserteleviä pääskysiä vahtien. Masa tuli tallista pihalle.\nSamassa tuli siihen emäntäkin nurkkauksen takaa, avopäin ja hameet\nsonnustettuna, sian ämpäri kädessään.\n\n-- Hyh -- yh, pääsi emännältä. Ka Masako se onkin! Mä jo luulin,\njotta mikä tallista tulee. Mitä sä haet?\n\n-- En mä mitään -- -- Hyvästi nyt vain emäntä, änkytti Masa ja läksi\nkujalle päin.\n\n-- Mitä -- hyvästi? Onko isäntä määrännyt sun pois?\n\n-- Kyllähän siinä taisi olla mun omaakin syytäni, tunnusti Masa,\ntallin nurkkaa nyppien.\n\n-- Vhaai -- no -- mutta älä nyt vain niin lähde. Tulehan edes\nvaatteesi ottamaan, käski emäntä, kun huomasi Masan aikovan lähteä.\n\n-- Äijä parka, sanoi vielä Masasta pois kääntyen.\n\nMasa kuitenkin kuuli sen. Ja syventyi tallin nurkkaa tutkimaan.\n\n-- Tule nyt vain tupaan! huusi emäntä rappusilta.\n\nMasa meni. Istui hiljaa penkillä ja antoi katseensa kulkea kautta\ntuvan sillä aikaa kun emäntä laittoi hänen vaatteitaan nyyttiin.\nVielä haki emäntä aitasta juuston ja kaksi leipää, jotka pani samaan\nnyytiin. Ruokaakin olisi laittanut pöytään. Mutta Masa ei luvannut\nenää syödä. Otti vain nyyttinsä ja läksi.\n\n-- Mutta -- äläs vielä, huomasi emäntä ja pujahti kamariin. Tuli pian\ntakaisin kädessään seteli, jonka antoi Masalle.\n\n-- Vähän matkarahoiksi, naurahti.\n\n-- Mutta jos isäntä suuttuu, huomautti Masa.\n\n-- Ei se suutu, vakuutti emäntä. Katuu se itsekin, kun saa itsensä\ntakaisin.\n\nMasa pani rahan taskuunsa ja vihdoinkin läksi.\n\n-- Hyvästi -- ja paljon kiitoksia! sai hän porstuan puolelta\nsanotuksi.\n\n-- Hyvästi, vastasi emäntä, viimeistä tavua korostaen.\n\n-- Poika parka -- kun tuollaisen työn jouduit itsellesi tekemään,\nsanoi vielä itsekseen ja ryhtyi askareisiinsa.\n\nSekavin tuntein asteli Masa vaatemyttyä kantaen Varsanniemen kujaa.\nMaantielle kääntyessä tuli leikkuuväki vastaan.\n\n-- No hyvästi nyt sosialisti, sanoi isäntä pilkallisesti. Koska sä\ntakaisin tulet?\n\n-- Joskus, vastasi Masa. Mutta en teille rengiksi, lisäsi painavasti.\nJa kuuli isännän nauraa höräyttävän.\n\nÄsken hän vielä arkaillen ajatteli, että jos sattuisi joku\ntulemaan vastaan ja kysymään, että: minnekäs nyt? Nyt ei hän enää\nmuistanutkaan sitä mahdollisuutta. Meni vain.\n\nSaarenpään ohi mennessään hän näki Sannin istuvan kuistin rapuilla\nparvi puolikasvuisia kananpoikia ympärillään ja kissanpoika\nsylissään. Näkyi ruokkivan kananpoikia ja houkuttelevan niitäkin\nsyliinsä.\n\nMasan mielessä läikähti, ja uteliaana jäi hän seuraamaan, saako Sanni\nkananpoikia syliinsä.\n\nEipä näy saavan. Eivät uskalla mennä, kun siellä jo on kissa.\n\nHänen teki mieli mennä Sannin luo. Sanomaan hänellekin hyvästit.\n\nSamassa kuitenkin muisti missä on ja alkoi jouduttaa askeleitaan,\nja käänsi päänsä toisaalle, ettei Sanni huomaisi, kuka se on, joka\nsiellä menee vaatemyttyä kantaen.\n\nVasta Sannin näköpiiristä ulos päästyään Masa vapautui ja ajatteli:\n\n-- Tuleekohan Sannista porvari vai sosialisti?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun päivän kuluttua tiesi Antin Miina Varsanniemessä kertoa, että\nMasa on Kirkonkylässä Nallisen räätälin, \"sen pääsosialistin ja\njumalankieltäjän luona.\"\n\nJa taas jonkun päivän kuluttua tiesi hän kertoa, että Nallisen\nräätäli on vienyt Masan kaupunkiin.\n\n-- Se on nyt siellä Vapauden Sanomissa. Kuuluvat meinaavan siitä\nkirjainpränttääjää itsellensä, kertoi Miina ja hartain ilmein katsoi\ntakan nurkalle selkiämään nostettua kahvipannua.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nUlkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä\nkuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä\npiika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme\nsilmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan\nerottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta\nkahinaa.\n\nYht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.\n\n-- Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.\n\n-- On, vastaa Sanna.\n\n-- Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.\n\nSanna menee.\n\nSiellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja\nemäntä istuu keinutuolissa.\n\n-- Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta\nKun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.\n\n-- En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo\ntuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia\npukuja.\n\n-- Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.\n\n-- No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.\n\n-- Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa,\nvaikeroi Hilma.\n\n-- Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.\n\n-- Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa\nniskaansa.\n\n-- Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.\n\n-- Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.\n\n-- Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun\nvärkkikin!\n\n-- Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen\nja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna\nkuitenkin vastaa vain:\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle.\nTuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.\n\n-- Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan.\nSanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee\nluhtiinsa -- kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.\n\nVerkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois\npäältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.\n\nHilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa,\nkaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja\nkapeampaa, välipitsit ja kaikki.\n\nHänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista\npellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa\nvalkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja\nvalkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään\nperuja -- -- ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku -- --?\n\nSanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä\nriippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti,\nkuinka Hilma sanoi: \"pumpulipuvussa kesäjuhlalle!\"\n\nHilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä\ntuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.\n\nSopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan\nsillä mene?\n\nMutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin\npuettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.\n\nPiika. --\n\nSopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on\npiika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen\njuhlilla vain --\n\nMutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla --\n\nSanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka\nyläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui\npöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.\n\nEi hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.\n\nIsä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa\nennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut\nheistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin\nKontolan tädiltä ja Antin Miinalta.\n\nJos isä ja äiti eläisi nyt vielä -- --? Silloin hänen varmaankaan ei\ntarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä\noli hyvä toimeentulo.\n\nTai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät -- --?\n\nIhmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee\nvielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. -- Vasta\nnyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon\nsellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä\noli jotain sellaista mielessä. Silloinkin -- se oli juhannusaaton\nedellispäivä viime vuonna -- kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi\nsinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin\nomituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän\nhevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:\n\n\"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille\", ja naurahti ja katsoi\nhäneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että\nriimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi\nisännälle, niin isäntä sanoi:\n\n\"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?\nTäytät kahdeksantoista.\"\n\nJa emäntä portailla sanoi isännälle, että:\n\n\"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja -- --\"\n\nHän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni\ntupaan.\n\nItse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin -- --!\n\nSitä hän ei unhota koskaan.\n\nHän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun\nhe jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen,\nsen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä\nilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt.\nMutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin\ntallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät\ntallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä\nlensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa\npoukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin\ntuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt.\nKamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri\npihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen,\ntallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä.\nEmäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin\nmaantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se\noli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin\npois sieltä.\n\nSannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli.\nHän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta\nkorjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa\nhän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti\nrenki-Miskan lääkäriä hakemaan.\n\nHän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän\nitki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja\nsanoi hyvästi.\n\nSen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän\ntästä ohi polkupyörällä.\n\nSannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti\nsitten taas jatkamaan.\n\nKun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo\ntupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan\nnäköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta\nloistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki\nliha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet\nsuitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi -- --\n\nSannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän\nseinässä olevaan luukkuun.\n\nSeuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa\ntulematta. -- --\n\nSitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen\nhautajaisia laittamaan.\n\nSanna hymähti.\n\nOli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja\nsitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse\nolivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin\nvähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään\nkäsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat\nhyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä\nkoskaan annettu. -- Ja sitten ne riitelivät perinnöistä --! Sitä\nvaille, etteivät tapelleet! -- Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin\nsilloin olivat niin mustissa, niin mustissa -- ja niin hartaina\n-- --. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan\nja itkivät --. Pirut!\n\nSanna sylkäisi.\n\nHän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli\nsiepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka\nhänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon\nmukaista.\n\nToisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan\nrattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät\nedes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta\nkääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa,\nsen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja\nmolempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan\nlattialle.\n\n\"Ne on mun\", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama\nkrapu, sanoi jotta: \"Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään.\"\n\n\"Mutta minä olen ne kaikki neulonut\", hän tiuskasi.\n\n\"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole.\nEi kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja\nja tuukia kustanna\", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän\nsuuttui ja karjasi, että: \"Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat\nnälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän.\" Ja vihoissaan\nalkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.\n\nPitivät ne kuitenkin ne -- --\n\nHän oli silloin niin kiukuissaan, että kun ne tarjosivat hänelle\nruokia tädille vietäväksi, niin hän paasasi ne kaikki pöydän alle.\nTäyden rokkavadinkin viskasi Sikkarin emännän päähän. Ja niin läksi.\nEikä ole sen jälkeen talossa käynyt.\n\nKukas niiden käski sillä tavalla häntä herjata! Eihän se hänen syynsä\nole, että hänen vanhempansa ovat kuolleet köyhinä ja hän on köyhäksi\norvoksi jäänyt! Eikä hän ole koskaan heidän tielleen tupannut eikä\nheidän omaansa pyytänyt. Ei suinkaan hän Saarenpäähänkään olisi\nmennyt, jos ei häntä olisi viety.\n\nNyrkkiin puristuneet kädet vapisivat ja pää painui jälleen pöytään.\n\nKun ne kehtasivat ne liinatkin viedä! Sen pöytäliinankin, jonka hän\nteki aivan itse. Itse kutoi kankaan, itse piirsi mallin ja illoin\nja öin neuloi ja niin hartaasti yritti valmiiksi, jotta saisi\nJuhannusaattona asettaa sen pöydälleen, kun Miska oli luvannut tulla.\n-- Ja saikin hän sen valmiiksi -- mutta -- -- Hän neuloi siihen kaksi\ntoisiinsa kietoutunutta ruusua. Toinen niistä oli hän ja toinen oli\n-- -- Miska -- --\n\nJa nyt se liina on Sikkarin Hildalla -- ihmisellä, joka itse ei saisi\npainohakaa puseroonsa neulotuksi!\n\nSannin nyrkki iski pöytään, niin että kampa ja hiusneulat hypähtivät.\n\nPiika -- kunnanvaivainen! Jolla ei ole ihmisellistä pukuakaan. Mitä\ntekee sellainen nuorisoseuran kesäjuhlassa? uhmaili hän, mutta\nsamalla kuitenkin kurotti käsillään kuin jotain pois pyrkivää\ntavoittaakseen. Hän ei ollut käynyt kertaakaan seuratalolla sen\njälkeen, kun Saarenpäästä viime kesänä läksi. Hänellä ei ollut ollut\nsellaista pukuakaan, jolla olisi kehdannut mennä. Nyt hänellä olisi,\nmutta -- -- hän muisti Hilman puvut -- kehtaako silläkään mennä?\nNauravat. Ja Miskakin saa hävetä hänen tähtensä. Miska -- Miska -- --\n\nTaas kurotti hän käsiään kuin jotain pidättääkseen.\n\nHän muisti kamarinsa Saarenpäässä, sen pöydät, piirongin, vuoteensa,\nikkunaverhot, kukat ja kaikki. Muisti Helunan ja Mansikin, muisti\nnimikko-lampaansa, kanat ja Maija-kissan. Muisti ne ruusupensaat,\njotka he isännän kanssa istuttivat puutarhaan, kukkapenkit\nja kyökkikasvit, joita hän oli kitkenyt ja kastellut. Muisti\nvähäpuheisen ja ujon, mutta helläsydämisen isännän, ja toimekkaan,\nhyvätuulisen emännän. Muisti viime vuoden Vappu-illan, jolloin\nVarsanniemen Miska saattoi häntä kotiin seuratalolta.\n\nJa nyt ne ovat kaikki poissa -- -- muilla -- -- Miska --?\n\nMiskakinko toisilla -- --?\n\nSäikähtyneenä katsoi hän eteensä. Huulet alkoivat nytkiä, silmät\nräpyttää.\n\nHiljaa parahtaen heittäytyi hän seipäistä ja maalaamattomista\nlaudoista kyhättyyn luhdinsänkyyn niin että olkipatja kahahti. Painoi\npäänsä tyynyyn ja purskahti itkuun.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPäiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää\nvoinut olla poissa. Hänen täytyi mennä -- ja nähdä Miska.\n\nHän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat\nkohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa.\nVarsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten\nlaitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt\nkieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket\nsilloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli\nleikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla\nkäsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki.\nKaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.\n\nNyt se hetki oli siis tullut.\n\nKun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei\nollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia\nja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa.\nHän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä\nollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat\npukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven,\nettä tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja\nmielessä ailahteli laulun sävel.\n\nJos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän\nmennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan,\nmiltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.\n\nMutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän\npolkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin\npyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on\nSikkarin Huldalla -- sekin --. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään\nnyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä\nepämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä\nlöytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä\npaljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja\nmeni ulos.\n\nPihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa,\niltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää\ntakaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan.\nPojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan.\nHuldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä -- piiasta. -- Se\nhavainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan\nkun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen\nkiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi\nomiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä,\nja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä\nhänelläkin oli, mutta -- --.\n\nHän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä\nikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa\nkääntyi.\n\n-- Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.\n\n-- Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.\n\n-- Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän\nsintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä,\npyyhki huulensa ja läksi.\n\nIlmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas\napilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. -- Vain jokunen kiireesti\najava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti\nSannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin\njouduttamaan askeleitaan.\n\nJo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia.\nOnkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen\nlevottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut\neikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat\naivan vieraita hänelle.\n\nPojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna\nvälistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen.\nToiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa\nolivat häneen tähdättyinä.\n\nEteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja\novenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista\nuteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan\nja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti\nkynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna\nsen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.\n\n-- Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen\ntyönsi Sannan oviaukkoon.\n\n-- Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitisti\nSannan miesten sekaan.\n\nPäitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä\nymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti\nja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen\nalkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa\nnäkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei\nsieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.\n\nSanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.\n\nRavintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa.\nKyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla\npitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä\nkatsomaan.\n\nSiinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja\nlimittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan\nsisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa\noli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen\nperästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi\nasetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja\nkerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta,\njoista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta\nnäkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä\nvoileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden\nympärillä suulleen asetettuja laseja.\n\nSanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.\n\nHänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli\nSaarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin\nvoileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja\njoivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin\ntuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole\nsaanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen\nsaakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole\nsaanut. -- Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat\nmenivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse\nostakaan. Pojathan niille ostavat. -- Varsinkin sellaisille, joiden\nkanssa -- -- -- Jos -- -- jos -- Miskakin -- --!\n\nSannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.\n\nJos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet\n--. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: \"Mutta\nmennäänpäs juomaan kahvit!\" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja\njuttelevat. -- --\n\nSannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun\nhe Miskan kanssa juovat kahvia -- --. Ja kun salissa puhkesi valtava\nkättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva\nkohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui\nlujemmin seinää vasten.\n\nValkoesiliinaisia ravintolatyttöjä -- Seppälän Mantan ja pari muuta\nSanna tunsikin -- juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin\noveen.\n\n-- Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.\n\n-- On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.\n\nEnempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti\nihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui\nsinne.\n\nEikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa\nyleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään\npainautuen.\n\nKukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna\nravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät,\nsöivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja\ntyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille.\nSannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen\nvarpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt\nkatsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.\n\nSiinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo\noli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen\nvievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.\n\nHän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että\njos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa\nsaliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun\nhelinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä\ntuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun\npuettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle\npojalle.\n\nSanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.\n\nPoika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma.\nToista ei Sanna tuntenut.\n\nHän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän\nnäki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: \"Tehkää hyvin!\"\nTytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten,\nitse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti\nvehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät\npenkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden\nedessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat\nkahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan\nsalaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.\n\nVihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti\nniiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia\nvirittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.\n\nSanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän\ntakana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja\ntervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet\npuheille.\n\nVihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt\nMiska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään\nnyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin\npuolelle oven viereen.\n\n-- Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan\npojan Miskalta kysyvän.\n\n-- Se oli -- en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin --. Sanotaan sitä\nsepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun\nne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on\nMattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.\n\nHänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse,\njoka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet\nirtautuivat seinästä ja valahtivat alas.\n\nSepän Sanna -- Saarenpäässä myötynä -- Mattilassa piikana -- kolkutti\nhänen päässään.\n\n-- Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa,\ntuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.\n\nRavintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja\nSannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea\npidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän\nja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun\nravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti,\nniinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään\nehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.\n\nRapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.\n\n-- Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.\n\n-- Jo, vastasi Sanna.\n\n-- Minäkin tulen, sanoi Rikku.\n\n-- Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni.\nEikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi\nollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.\n\nHän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa\n-- ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen\npäällä, etteivät ihmiset sitä näkisi -- ja kiiruhtaa pois, ettei veri\nihmisten nähden pääsisi vuotamaan.\n\nLuhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja\noven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi\ntuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri\näsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa\nollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.\n\n-- Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt!\nSepän Sanna, joka on ollut myötynä -- se sanoi -- mikset sanonut\nheti, että kunnanvaivaisena -- piika. -- Ja sellainen on luullut,\njotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika -- ha ha ha!\nKyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu --!\n\nJa taas hän nauroi.\n\nJa sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä\ntaisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on\nnyt niin yksin.\n\nJa koko maailman hylkäämä.\n\nHän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain\nhampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa\nMiskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi -- -- heille vasten naamaa. Nauroi\nitsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.\n\n-- Onpas kun asiakin, sanoi.\n\nJa itki.\n\nRiuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja -- jäi huivi\nkädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.\n\nLuhdin tikapuut natisivat.\n\n-- Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän\nkuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se\ntuli jo ullakolle -- nyt se tarttui oven kahvaan. --\n\nSanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.\n\n-- Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?\n\n-- Korpisen Rikku taas! -- älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan\npilkkanauruun.\n\nHän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska\n-- --\n\nHänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.\n\nRikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru\nja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.\n\nUllakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinka\nRikku kääntyi poispäin.\n\nSanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä\nturvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten\nei hänellä ole ketään.\n\n-- Rikku, kuiskasi Sanna arasti.\n\n-- Oletko yksin, kysyi Rikku.\n\n-- Olen.\n\nRikku palasi takaisin.\n\n-- Avaatko oven? kysyi hiljaa.\n\n-- Rikku, kuiskasi Sanna.\n\n-- Mitä? kysyi Rikku.\n\n-- Rakastatko sinä minua?\n\n-- Rakastan, vastasi Rikku.\n\nLiikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun\nkaulaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAkat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein\nsanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden\nkloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten\npidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin\nkissat maaliskuulla. Pojatkin -- muutamat -- ovat kuin Perttelin\naikaiset karoot!\n\nSyvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat\nviereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan\nHelipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä\nmitään sanoneeksi.\n\n-- Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.\n\n-- Juoruamme!\n\n-- Sinusta?\n\n-- Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja Samelin\nSussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.\n\n-- Niin te! Koko päivän olette juorunneet.\n\n-- Älä nyt! Eihän me mitään oo --\n\n-- Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. -- Meinaavat,\njotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.\n\n-- Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna\ntuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja\nsirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. -- Olit\nniin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.\n\n-- Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat\nveljet. Mutta nyt on toisin.\n\n-- Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.\n\n-- Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita,\nvastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää\nmurehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.\n\n-- Niin -- itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.\n\n-- Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.\n\n    -- Tällaisella luonnolla\n    ei nurkissa kurkistella.\n    Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot\n    Ja minä vain herrastella\n\nlauloi Sanna ja hihkasi:\n\n-- Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!\n\n-- Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.\n\n-- Häh? kysyi Sanna.\n\n-- Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus,\nvastasi Liisa rohkeasti.\n\n-- Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja\nkatsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui\nleikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät\nolleet millään pysyä mukana.\n\nSillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.\n\n-- Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi\nsirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin\njoskus!\n\n-- Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi\nSussu.\n\n-- Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti\nkaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.\n\n-- Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä\nkuhilaille paneva isäntä. Vaikka -- ei tässä tähkiä ole peltoon\njäänyt, tunnusti maahan katsellen.\n\n-- Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja\npainautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.\n\n-- Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski\nisäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki\npystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.\n\nSanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi\nmenemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi\ntutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi\ntaakseen katsomaan.\n\n-- Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa\ntoisilta.\n\n-- Ei -- mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan\nSannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän\nkuiskaten kertoi havaintonsa.\n\nAnnalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat\nyhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa\naivan sanattomiksi hämmästyneinä.\n\n-- Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti\nLiisa.\n\nToiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.\n\n-- No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan!\nEi toki -- eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna\nja Sussu.\n\n-- Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.\n\n-- Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin,\nkun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.\n\nIsäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.\n\n-- Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli\nkohdalle.\n\n-- Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.\n\n-- E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi\nLiisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.\n\n-- Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.\n\nIsäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.\n\nIsännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:\n\n-- Ketähän se olisi?\n\n-- En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.\n\nKotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi\naikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin,\nettä pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi\nolla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän\nnavetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.\n\nIsäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän\nvihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä\ntahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää,\nmitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa\nporstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki\nporstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.\n\n-- No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta\nkatsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja\nputulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!\n\n-- Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan\nja putulapion kanssa tullessaankin.\n\n-- Älä kiroa! pyysi emäntä.\n\n-- No mitäs -- kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.\n\n-- No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa\nkuulla, kun naisihminen kiroaa.\n\n-- Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.\n\n-- Ihminen se piikakin.\n\n-- Ei olekaan, -- ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.\n\n-- On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.\n\nEmäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti\npäänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.\n\nMuut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun\nsaatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta,\nheittäytyi vuoteelle.\n\n-- Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo\ntietävät.\n\nJaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: \"kun vain itse\nitsensä ihmisenä pitää\".\n\nTietääköhän emäntäkin jo?\n\nSiitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä\ntiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on\nmuutenkin ollut sellainen ja tällainen.\n\nMutta Jaakoon Liisa.\n\nSanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä,\nkun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.\n\nLiisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja\nAnnakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.\n\nOi Jumala!\n\nSanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:\n\n-- Oi Jumala, oi Jumala!\n\nOlihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta\nsittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi.\nTapahtuu jotain sitä ennen -- -- Ja jos ei mitään muuten tapahdu,\nniin kyllä hän panee tapahtumaan. -- -- Tappaa hän itsensä, ennenkuin\nantaa sen tulla ihmisten tietoon -- --\n\nNiin oli hän ajatellut.\n\nNyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on\nsellainen -- -- portto -- --\n\nSeppälän emäntäkin -- ja Sikkarin emäntä -- ja tyttäret.\nNaureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut -- -- --\n\nMutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille\nanna. Ei totisesti annakaan. -- Sanokoot sitten kun hänet koskesta\nkiskovat -- -- --\n\nHän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme\nsilmissään katsoi ikkunasta ulos.\n\nSiellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon,\nmelkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu\nhampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului\nuimamiesten ääniä.\n\nHänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista\nja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin,\nmutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi.\nHiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui\ntuolille istumaan.\n\nHänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas\nhallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.\n\nJa nyt juuri pitää sen tulla -- --\n\nMinkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä\nsaa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää\nkaiken aina olla näin?\n\nKoko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.\n\nJa tämä päivä!\n\nHän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo\nviikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina\nsiitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän\nitkenyt -- --\n\n-- Voi Miska, Miska -- --! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli\nitseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt\nhänen niin ruveta elämään. -- Eikä Rikkukaan -- eikä kukaan niistä\ntoisistakaan -- olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut,\njos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi.\nJokaiselle. -- Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja\ntunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin\nepäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa?\n-- Kenelle?\n\nSanna naurahti.\n\nKenelle hän on kostanut?\n\nItselleen -- -- eikä kellekään muulle!\n\nRikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa.\nVai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas\nsänkyyn.\n\nSen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä\nuskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku\noli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa,\nkun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa\nja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti\nhekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin\nrepii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja _sen_ -- --\n\nHän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.\n\nMieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun\nseasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja\nviaton.\n\nJa kaunis -- -- Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että\nse vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu.\nMutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita\nkäsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni\nsellaiseen kuin hän nyt on.\n\nSannalta puhkesi valitus.\n\nNuoruus -- elämä -- kunnia -- kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on\n-- -- nyt hän on -- --\n\nHuora!\n\nÄlähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki\nkuuntelemaan.\n\nMitään ei kuulunut.\n\nHän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi\nsenkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt.\nHalkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.\n\nKuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä\nveräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua.\nTuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin\npuolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty\nvasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän\nsuojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni\ntalliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä.\nRiimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan\nveti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan\navaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt.\nÄkkiä oli Sanna seisaallaan. -- Missä sä näin kauan olet ollut?\nkuului sängystä Jussin uninen ääni.\n\nKuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja\nennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan\nlattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna\nmenemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan\npuolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta\npoispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä\noli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo.\nHän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun\nehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.\n\nSillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan.\nPani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli\nkyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä\non nyt panna takki päälle.\n\nKirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari\nkolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan\nlujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri\nsen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja\njäi vapisevin huulin siihen katsomaan.\n\nOven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.\n\n-- Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.\n\nSanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi\noven.\n\n-- Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle\nvähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi\nemäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.\n\n-- Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.\n\n-- Kyllä, lupasi Sanna.\n\n-- Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän\njälkeen sanomaan.\n\n-- Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä\ntarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.\n\nSanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo\nkirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen\npois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin.\nHeitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.\n\nOven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän\nnyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä\ntummentuvaa metsää kohti.\n\nMetsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma\nsiitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan\nja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa\nselkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.\n\nSilmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin\nvavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen\ntyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan\nja nyyhkimään.\n\nMetsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo\nlaskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo\nhiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen\npuolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.\n\nNe vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi\nhiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien\nkatsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät\nuhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain\nlevittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.\n\nKuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne\npäin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta\nnäkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä.\nUskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä\nleukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.\n\nSannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli.\nNiin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento!\nTäällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun\nalla -- -- Eikä tarvitse ketään hävetä.\n\nHiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä\nraukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja\ntuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä\nkuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin\nvetäytyi risunsa alle.\n\nNukkumaan -- --\n\nVäsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui\nruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja\nsilmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.\n\nRaskas musta verho levisi kaiken ylitse.\n\nHän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta\nmilloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi,\nja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin\nverkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja\nluisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois -- ja heräsi.\n\nHeti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman\näkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni\njostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi\nraipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään\njonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän\nkiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta -- ja heräsi taas.\n\nHän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä\nsuorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin\ntapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. -- -- Jotain -- -- pahaa -- --\npahaa -- -- Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat\nja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt\nylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja\nyhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja\nponnahti istualleen.\n\nOli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.\n\nHän pyyhkäsi otsaansa.\n\nMitäs se olikaan kun hänen piti tehdä -- --?\n\nJa missä hän oikein on --?\n\nJälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui\nsammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä\nnykäisi kätensä takaisin.\n\nJa jäi tuijottamaan pimeään.\n\nVähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui\ntutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja\nkoetti pinnistää muistiaan.\n\nVihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.\n\nHän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä\nvarten on tänne tullut.\n\nHänhän on tullut tänne -- hirttämään itsensä -- -- Etteivät ihmiset\nsaisi hänelle sanoa että hän on -- -- huora -- --\n\nKuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa\nlujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun\nja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin\nsattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina\nvain pyrki eteenpäin.\n\nAluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on\ntänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain\npimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti\nsuojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.\n\nTaas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta\nvihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.\n\n-- Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten\npainui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.\n\nPoltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain\nitsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa\nkuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja\nemäntä sieltä lattialta sanoo: \"Siunaa nyt Sanni itsesi.\"\n\nHän risti kätensä ja siunasi itsensä.\n\nSamassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty\nyhtaikaa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän\naamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita\nhampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven\nkäynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin\ntulee -- sunnuntaiaamuna.\n\n-- Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja\ntoisella otti tukea muurista. -- Jäsys siunatkoon! Sannako? --\nhuudahti täti. Mikä sinun on!?\n\n-- Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti\npainuvan lattiaan.\n\nTäti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn\nreunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi\nsäikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu\navoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.\n\n-- Mitä Jumalan tähden -- Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt,\npuheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä\nennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti\nrauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta\naamuaskareitaan suorittelemaan.\n\nHän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä\nSanna kuiskasi:\n\n-- Täti.\n\n-- Mitä? kysyi täti ja meni luo.\n\n-- Minä tapoin sen, sanoi Sanna.\n\n-- Tapoit? Minkä?\n\n-- Sen -- --? Korpisen Rikun -- --\n\n-- Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä -- --\n\n-- Niin -- -- En minä sitä tappanut -- -- Mutta sen -- -- Lapsen\n-- -- Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen\nkitisemään -- -- Ja silloin minä -- -- Eikä se sitten enää\nkitissyt -- --\n\nHuohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja\nkatkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.\n\nTäti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi\njähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan\ntaakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen\nSannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan\nja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja\nhetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.\n\nHäntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut\nsitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut,\nniin ei voinut sitä torjuakaan.\n\n-- Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun -- -- Lapsen -- --\n\nTäti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen\nlävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä\nja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja\nkuiskasi:\n\n-- Täti.\n\n-- Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.\n\n-- Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyi\nSanna.\n\nTäti nytkähti taaksepäin.\n\n-- E-en minä muista -- sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän\nmuistaa.\n\n-- Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta\nsamassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:\n\n-- Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. \"Tutki\nminua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen,\nniin saata minua iankaikkiselle tielle.\" Niin hän sanoi, täti. Hän\nrukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa\nannettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.\n\n-- Mi-missä se on -- en minä tiedä --, änkytti täti.\n\n-- Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna\naivan selvästi.\n\nTäti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei\ntäti liikahda.\n\n-- Oi täti -- minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja\nrupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa\nedes te minulle hyvä!\n\nTaas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen\nympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa\npihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin\nettä ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen\nmukana.\n\nVasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin.\nSanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin\nolisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.\n\n-- Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. Mutta\nSaarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?\n\n-- Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.\n\n-- Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?\n\n-- Tulen.\n\n-- Kun minä ensin paranen.\n\n-- Niin -- -- kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä\nitkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.\n\nKun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.\n\n-- Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan,\nsuoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle,\nettä on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun\nhän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja\nhartiat.\n\n-- Kuka herran tähden tähän nyt -- hätäili täti, meni kiiruusti\nsulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen\njärjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa\nkahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.\n\n-- Päivää, täti, tervehti tulija.\n\n-- Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.\n\n-- Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.\n\n-- Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi\ntäti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.\n\n-- Minä olen Masa, sanoi tulija.\n\n-- Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.\n\n-- Se -- Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!\n\nTäti katsoi tulijaan.\n\n-- Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.\n\n-- Sehän juuri minä olen.\n\n-- No -- hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan!\nKäy istumaan!\n\n-- Kiitos! Tavataan sanoa, ettei oikein jouda istumaan. Ja minun on\nnyt vähän sillä tavalla, että minä en jouda pitkiä aikoja olemaan.\nKolmen tunnin kuluttua pitää jälleen olla tuolla naapurikunnan\nMetsäkylässä, sanoi Masa.\n\n-- Metsäkylässä, ihmetteli täti. Sieltäkö sinä tulet?\n\n-- Sieltä. Sain lainata pyörän ja päätin käydä täällä asioita\nutelemassa. Kun ei ole tämän pitempi matkakaan, selitti Masa. Ja nyt\nsitten ensiksi: missä Sanna sisko mahtaa mennä? Tietääkö täti sen?\n\n-- Ky-yllähän minä tiedän -- -- vastasi täti hieman epävarmalla\näänellä.\n\n-- Ei kai hän Saarenpäässä enää ole?\n\n-- Eei -- Hän joutui pois heti kun ne isäntä ja emäntä kuolivat. Olet\nkai kuullutkin, kuinka niiden kävi?\n\n-- Olihan siitä lehdissä. Ja minä silloin jo ajattelin Sannaa. Mutta\noli silloin vielä omatkin asiat siinä kunnossa, että oli täysi niiden\nkanssa. Piikana Sanna on?\n\n-- Piikana -- --\n\n-- Minulla olisi nyt tiedossa hänelle hyvä paikka siellä kaupungissa,\nsanoi Masa. Sen vuoksi minä tänne näin ohimennen poikkesinkin\nsanomaan teille, että te käskisitte Sannan järjestää asiansa niin,\nettä voi lähteä mukanani, kun kahden viikon kuluttua tulen uudestaan\ntänne. Otatteko sen tehdäksenne?\n\n-- Miksen minä -- -- Vaikka -- --\n\n-- Mitä vaikka? uteli Masa.\n\nTädin silmät kyyneltyivät.\n\n-- Sitä vain -- jotta ei Sannasta taida nyt olla sen paikan ottajaksi.\n\n-- Kuinka --? kysähti Masa.\n\n-- Sanna on täällä, sanoi täti silmiään pyyhkien.\n\n-- Täällä? huudahti Masa ja etsivin silmin katseli kautta tuvan.\n\n-- Tuolla sängyssä se on, viittasi täti.\n\n-- Onko hän sairas!?\n\n-- On, sai täti sanotuksi ja puhkesi nyyhkimään.\n\nMasa seisoi ällistyneenä. Hiipi sängyn luo, avasi hiljaa edusverhoja\nja katsoi sänkyyn. Sanna yhä nukkui. Masa sulki edusverhot ja tuli\ntakaisin tädin luo.\n\n-- Onko hän jo kauan ollut täällä? kysyi kuiskaten.\n\n-- Tänä aamuna tuli.\n\n-- Tänä aamuna! Yksinkö?\n\n-- Yksin -- lapsi parka, nyyhki täti. Masa ei ymmärtänyt mitä pitäisi\ntehdä.\n\n-- Olisiko tässä lähellä lääkäriä tai sairaanhoitajatarta tai muuta\nsellaista? kysyi vihdoin.\n\n-- Ei ole. Ja tuskin ne tässä mitään auttaisivatkaan. Tämä ei taida\nollakaan mitään Jumalan tautia, nyyhki täti.\n\n-- Kuinka? Mitä täti tarkoittaa? Täti puhkesi itkemään.\n\nMasa katsoi ihmeissään vuoroin tätiin, vuoroin sänkyyn. Kävi jo\nuudelleen verhojen taaksekin katsomassa. Mutta kun Sanna yhä vain\nnukkui, niin tuli jälleen tädin luo. Itkien katsahti täti Masaan,\nmutta ei saanut mitään sanotuksi.\n\n-- Mitä täti tarkoittaa? Ettekö voi sitä sanoa? Minulle! pyysi Masa.\n\n-- Kun en itsekään tiedä. Jos luulenkin vain turhia.\n\n-- Mitä te luulette? Sanokaa se! pyysi Masa edelleen.\n\n-- Minä luulen jotta -- kipeästi nyyhkien painoi täti päänsä alas --\njotta hän on tehnyt -- -- lapsenmurhan -- --\n\n-- Häh! pääsi Masalta. Sannako?\n\n-- Niin.\n\nJa kuin itseään puolustaakseen kuiski täti kaikki, mitä Sanna oli\nsanonut.\n\nMasa jähmettyi paikalleen seisomaan. Harppasi sitten sängyn luo ja\nriipaisi edusverhot auki.\n\nSanna alkoi rauhattomasti kähmiä ja ensin mumistuaan jotain, josta\nei saanut mitään selkoa, hän yhtäkkiä itkunsekaisesti, mutta muuten\naivan selvästi huusi:\n\n-- Emäntä -- emäntä --! -- Kuoli se, sanoi sitten väsyneesti.\n\n-- Älkää kiusatko! Älkää lyökö! parkaisi vielä, ja taas epäselvästi\nmumisten riuhtoi kuin jostain irti päästäkseen.\n\nMasa katsoi Sannaan särkynein ilmein, ja tutisevan vanhuksen tavoin\npäätään nyökyttäen sanoi:\n\n-- Sisko rukka! Näinkö siis sinunkin piti joutua -- --\n\nLause katkesi ja päännyökkäily taukosi. Kasvojen ilme ikäänkuin\nkoveni. Ja viipyi tuokion ennenkuin hän jatkoi:\n\n-- -- porvarillisen siveyden uhriksi?\n\nSe tuli puolittain sähisemällä. Ja hänen kätensä tärisivät hiukan.\n\nSanna kai kuuli Masan sanat. Silmänsä hän kuitenkin avasi. Ja\nnähdessään miehen katsovan edusverhojen raosta, alkoi hän molemmin\nkäsin torjua, ja huutaa kuin kuoleman hädässä.\n\nMasa poistui sängyn luota.\n\n-- Kenties te olette, täti, oikeassa! Kenties hän on tehnyt sen!\nkuiskasi hän tädille, ja painautui penkille istumaan pään käsien\nvaraan painaen.\n\nTädin huulet tärisivät ja silmistä juoksi virtanaan kyyneleitä. Hän\nteki liikkeen kuin tahtoisi hän hyväillä Masaa.\n\nVähään aikaan ei kuulunut muuta kun heikkoja nyyhkeitä sängystä\npeiton alta, jotka nekin hiljalleen loppuivat.\n\nMasa vihdoin katkaisi hiljaisuuden, nousi ja viittasi tädin tulemaan\nkanssaan ulos.\n\n-- Se on, täti, sittenkin sillä tavalla, että olkoon miten onkin,\nniin se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voi millään\ntapahtumattomaksi saada, sanoi hän porstuaan tultua, ja kelloonsa\nkatsoen lisäsi:\n\n-- Minun täytyy nyt lähteä. Hoitakaa te Sannaa.\n\n-- Onko sulia niin välttämätöin kiire, hätäili täti. Etkö sä nyt\nedes hetkeä vielä jouda olemaan? Edes kahvia juomaan. Se olisi heti\nvalmista -- puolikeittämissä jo -- mutta kun tässä on mennyt ihminen\naivan sekaisin, pahoitteli täti.\n\n-- Ei -- kyllä minun nyt täytyy lähteä. Toverien antamat tehtävät\ntäytyy ennen kaikkea suorittaa. Hoitakaa te Sannaa ja -- Masa kaivoi\nkukkaron taskustaan ja pisti sieltä setelin tädin kouraan -- tuossa\non vähäsen ensi aluksi. Kun kahden viikon kuluttua tulen takaisin,\nniin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä, -- jos nimittäin kruunun\nhurtat eivät jo sitä ennen Sannaa vie, sanoi hiljemmin ja toisaanne\nkääntyen.\n\n-- Niin -- en suinkaan minä tiedä, alistui täti. Mutta olisi ollut\nniinkuin turvallisempaa, kun sinäkin olisit tässä. Kun sen noin piti\nkäydä -- lapsiparan.\n\n-- Mitäpäs minäkään tässä voisin tehdä. Jos se nyt kerran niin on\nkäynyt, niin siihen täytyy alistua.\n\n-- Niin -- huokasi täti, niinhän se on ihmisen tässä maailmassa, että\nsiihen sen täytyy tyytyä, mitä Korkeimmalta sallittu on.\n\n-- No hyvästi nyt vain, sanoi Masa tädin käteen tarttuen. Älkääkä nyt\nitseänne sairaaksi murehtiko. Sillä ei asia ainakaan parane.\n\n-- Ei suinkaan paranekaan, mutta -- täti huomasi setelin kourassaan.\n-- Mitäs sä tätä rahaa mulle -- Jäikös sulle itselle mitään? Ota\ntämä, kyllä minä tässä muutenkin toimeen tulen.\n\nTäti tarjosi seteliä Masalle.\n\n-- Pitäkää vain se, torjui Masa. Jäihän sitä vielä minullekin. Ja\neikö tuota uutta saane, kun loppuu.\n\n-- Mikä sä nyt sitten oikein olet -- en ole vielä sitäkään tullut\nkysyneeksi? uteli täti. Oletko sä joku virkamies -- vai -- --?\n\n-- Enhän minä mitään erikoisia. Olen nyt tällä kertaa vain sellaisena\nlähettinä.\n\n-- Lähet -- -- Oletko sinä lähetyssaarnaaja? ihastui täti.\n\n-- Een, torjui Masa, ei ainoastaan sanoilla ja äänellä, mutta\nkäsilläänkin ja koko olemuksellaan.\n\nTäti ikäänkuin painui kokoon.\n\n-- No mikäs --? Kun sä sanoit jotta lähetys -- --? nurkui hän.\n\n-- Sellainen puoluelähetti minä olen, selitti Masa.\nSosialistiagitaattori, jos täti siitä paremmin ymmärtää.\n\n-- Kuinka sä oikein sanoit? Sosialisti -- --?\n\n-- Sosialistiagitaattori, saneli Masa harvaan. Pelkääkö täti\nsellaista.?\n\n-- Oikeinko sellainen Jumalan kieltäjä? kysyi täti nopeasti,\nsivuuttaen Masan kysymyksen.\n\n-- Kuinka sen kukin ottaa, hymyili Masa vain ja meni pyöränsä luo.\nOli juuri hyppäämäisillään satulaan, mutta samassa irroittikin\nvasemman käden ohjaustangosta ja sen satulaan iskien kääntyi yhä\nportailla seisovalle tädille sanomaan:\n\n-- Se on täti sillä tavalla, että ei tämäkään toimi mitään hauskaa\nole. Ja jos en minä olisi juuri nyt sattunut tänne tulemaan, niin\nminä olisin kukaties hyvin pian sen jättänytkin. Mutta nyt en minä\nsitä jätä. Äsken tänne tullessani minä muistin Jukka-vainaan kuoleman\nja kaiken mitä sen yhteydessä minulle tapahtui -- senkin kun olin\nhäntä täältä etsimässä enkä löytänyt. Se jo pani mieleni kuohumaan.\nJa kun nyt tulin Sannaa etsimään enkä löytänyt häntäkään -- en\nainakaan sitä Sannaa, jota etsin -- niin nyt olen niin kypsytetty ja\nkärvennetty, että en enää lakkaa suutani soittamasta enkä muutakaan\ntoimimasta, ennenkuin -- ampuvat kuulan kallooni. Hyvästi täti!\n\nMasa kääntyi rajulla liikkeellä, tarttui molemmin käsin\nohjaustankoon, hyppäsi satulaan ja läksi kiitämään pois.\n\nTäti jäi portaille seisomaan ja Masan jälkeen katsomaan. Vasta kun\nMasa katosi näkyvistä, kääntyi hän tupaan menemään ja raskaasti\nhuokaisten itsekseen kuiskasi:\n\n-- Eikö siis yhdestäkään tullut oikeaa ihmistä!\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSamana päivänä kuin sanomalehdessä kerrottiin Sannan teosta\notsakkeella \"Petomainen äiti\", samana päivänä ilmestyi Välikylään\nuseampaan paikkaan punaisia ilmoituslappuja, joissa ilmoitettiin,\nettä \"Sos. dem. puolueen piirineuvoja Santeri Saari puhuu huomenna,\ntuorstaina, t.k. 19 p. klo 8 illalla Tuomas Ylikarpin talossa.\nTervetuloa!\"\n\nNäihin lappuihin ei kukaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan\nnoita jo nähty ja agitaattoreita kuultu.\n\nMutta Rantin suutari tiesi Ratulassa kertoa, että se puhuja on Sannan\nveli, se, joka oli Varsanniemessä myötynä, aikoinaan.\n\n-- Varsanniemen Ruokko-Masako? kysyi talossa sattumalta oleva, vanha\nja hampaattomaksi käynyt Antin Miina.\n\n-- Se sama. On vain muokannut nimeään. Matti Aleksanteri -- mikä se\nlie sen nimi, vastasi suutari. Ei sitä olisi uskonut silloin, kun\nse Varsanniemessä olla tuhrusti, että siitä saarnamies tulee, sanoi\nvielä ja hampaat irvissä hankasi lankaa pikilapulla.\n\n-- Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin\nääressä istuva isäntä.\n\nSuutarikin hymähti.\n\n-- Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.\n\n-- Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi\nherraksi se on paisunut.\n\nPuhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä\nkuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo\nsamana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että\nsiitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on\ntullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut\nottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin\nlatoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan\nkäräjät.\n\nTaitaa Korpisen Rikunkin -- kuinka vain -- jottei pane sitäkin\nlujille.\n\nSe sanottiin aina kuiskaamalla.\n\nSeuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas\nkuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.\n\nJo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja\nkartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun\nsärkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.\n\nSeitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä\npyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti\ntarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat,\nkuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun\nSamelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli\nMiinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.\n\nEnnen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo\nalkoivat jotkut pysähtyä.\n\nSyntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan\nja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita\ntähtäytyi häneen.\n\nHintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea\nmies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli\nterävä.\n\n-- Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat\ntoisilleen.\n\nNenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen\nLaulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja\nantoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti\nettä laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, \"koska täällä\nnäyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat\".\n\nKun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.\n\nKuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen\nloukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja\nEnglannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä\nsosialistiansa vain selittää -- niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi,\nmitä se on --\n\nYksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.\n\nPuhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi\nketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset\nistuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin\nhyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä\nja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla\nhuulensa.\n\nTätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan\nMikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli\nkoko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.\n\nKun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön\nmaalari että: \"kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa\npuhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan\nkuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja\nvähän aikaa odottaisi.\"\n\nOsa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa\nkuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi\navatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos\nsyysillan pimeyteen.\n\nYksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä\nhymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan.\nEikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne\nja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset\nsinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin -- se joka oli Ratulassa\npikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin\nsieltä Ratulan Hampparin ladosta -- kun hänkin mennä tomsotti sinne,\nniin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi\npaiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut\nolla leikkiä laskematta.\n\n-- Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä\nvain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa\nsilmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä\npuhtaasti kuin tuon Juhankin.\n\nEi Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään,\nkun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän\ntaakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän\nreunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean,\nmelkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia,\njotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja\narasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat\ntulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta\nkävelemään opetelleet.\n\nKivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään\nehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.\n\n-- Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi.\nPurppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte\nkatsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai\nruokoako joka tuulelta häälytetään?\n\nKoninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan,\nja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen\nkallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.\n\n-- Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä\nmitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.\n\nJa hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi:\n\n-- Vai mitä te läksitte katsomaan? -- Läksittekö katsomaan\nVarsanniemen Ruokko-Masaa?\n\nHän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat\nunhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan,\nmitä se nyt sanoo.\n\n-- Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te\nlöysitte.\n\n-- Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.\n\nHän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.\n\n-- Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt.\nSosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan\nverrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja\nnyt olen tällainen pahanilmanlintu.\n\nKurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.\n\n-- Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on\ntullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on\njokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä\nsellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen\nkuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun,\njoka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean\nvehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee.\nJoskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus\nmenestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt\nsillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian\nkauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että\nminusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle\nsitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä\nse meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. -- -- Tällä\ntavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka,\nsitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.\n\nKuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä\nsilmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.\n\n-- Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä\nja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä.\nJa lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti:\n\n-- Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen\nkasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.\n\nHiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina,\nkun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa.\nSiellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. -- Sen\nvain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni\njälleen alkoi kuulua.\n\n-- Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin\nja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni\nlapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi\nniin, että kyynel kohosi silmääni -- minä olen nähkääs ihminen\nminäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on\ntäällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja\njoka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja\nkun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin,\nniin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.\n\n-- Minä olen nähnyt sisareni -- --\n\nHän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. -- Minä\nolen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään\npöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:\n\n-- Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on\ntässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te\nsanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia.\nMutta -- --\n\nHän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle\nryömilleen syöksähtäen kysyi:\n\n-- Kuka se oli, joka sen teki?\n\nSilmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden\nja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät\nuskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.\n\n-- Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa\npoltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä\njatkoi:\n\n-- Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?\n\nÄsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin\ntulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi\ntahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin\ntörkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. --\n\nVähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja\noli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.\n\n-- Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte:\nhän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän\nsietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä\nsillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille\nliiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä\nmieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi\nansainnut muuta kuin -- tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin\nkertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia\ntaskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka\ntiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi?\nMitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä\nampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi,\njos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan\nrangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista\nkuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi,\nniin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen\nyhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys,\njoidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin\nkärpäsiä kesäkuulla.\n\n-- Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta\ntappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat,\nniin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan\nmyöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin\nasiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa\npiikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja\nlihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin\nsillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo\nsanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan.\nSitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta\nme taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on\nmeidän.\n\n-- _Me vaadimme_ -- -- -- -- --.\n\nSe pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin\nvalloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- -- Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me\ntaistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on\ntarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile\narmopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä\nmuruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä\nrääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme\noikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille\nviskatuille. Ihmisoikeuksia -- niitä me vaadimme heillekin. Emmekä\nlakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä\nporvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna.\nMe nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle.\nMutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme\nmoninkertaisesti.\n\n-- Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne\npäivät ovat luetut!\n\nHän pudotti itsensä istualleen ja yleisön ylitse katsoen pyyhki hikeä\notsaltaan.\n\nTupaan humahti hiljaisuus niinkuin myllyyn, kun vesiovi painetaan\nkiinni. Oli aivan kuin olisi elämän eteen yht'äkkiä lyöty sulku eikä\nse vielä ollut ehtinyt uutta uomaa itselleen löytää.\n\nHaltorpin Juha ja pari muuta vain lähetteli Varsanniemen nuorelle\nisännälle, vanhalle Ratulaiselle ja muille kylän komeille silmäyksiä,\njoilla sanoivat:\n\n-- Siinä kerrankin saitte. Mitäs sanotte nyt?\n\n-- Phyh, vastasivat nämä katseillaan.\n\nToiset eivät kuitenkaan huomanneet tätä äärimmäisyyksien äänetöntä\ntaistelua. He katselivat vain lattiaan ja salaa alta kulmain\nvilkuilivat toisiinsa sen näköisinä, kuin olisivat huomanneet jotain\nhäpeällistä, mutta eivät olisi selvillä siitä kummanko tässä pitäisi\nhävetä, heidänkö vai tuon puhujanko.\n\nUlkoa kuului alkavan syyssateen kohina.\n\n\n\n"]