[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd78nBYGJwm0r69FYG38KrWCR0tJe2mrgKc5ojtlCtDw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1657,"Kazan susikoira","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1657-curwood-james-oliver-kazan-susikoira","1657__Curwood_James_Oliver__Kazan_susikoira","Seikkailukirja suurilta saloseuduilta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1914,1922,48959,309694,false,55991,[24,25],"Dogs -- Fiction","Wolfdogs -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta\" by James Oliver Curwood is a novel written in 1914. It follows Kazan, a wolf-dog hybrid, through the Canadian wilderness as he navigates between two worlds: the domestic life with humans and the wild existence with his mate, Gray Wolf. After fleeing civilization, Kazan must make difficult choices between loyalty and survival, facing dangers from nature, humans, and predators while trying to protect those he loves in the unforgiving northern landscape. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Tervaskanto, Jussi",287,"Romaani kertoo neljänneksi suden ja kolmeksi neljäsosaksi rekikoiran verta olevasta Kazanista, joka elää Pohjois-Amerikan erämaissa. Seikkailu seuraa eläimen elämää ja selviytymistä ankarissa olosuhteissa, joissa se kohtaa nälkää, taisteluita ja luonnonvoimia.","James Oliver Curwoodin 'Kazan susikoira' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1657. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KAZAN SUSIKOIRA\n\nSeikkailukirja suurilta saloseuduilta\n\n\nKirj.\n\nJAMES OLIVER CURWOOD\n\n\nSuomentanut\n\nJussi Tervaskanto\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ihme\n    II. Pohjoiseen\n   III. McCready maksaa velkansa\n    IV. Kahleista vapaana\n     V. Taistelu lumessa\n    VI. Kazan tapaa Joanin\n   VII. Pois lumipyrystä\n  VIII. Suuri muutos\n    IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla\n     X. Tulen päivinä\n    XI. Aina yhdessä\n   XII. La mort rouge\n  XIII. Nälän polulla\n   XIV. Hampaan oikeus\n    XV. Taistelu tähtien alla\n   XVI. Kazan kuulee kutsun\n  XVII. Kazanin poika\n XVIII. Bareen kasvatus\n   XIX. Anastajat\n    XX. Erämaan vainovälit\n   XXI. Laukaus hiekkasärkällä\n  XXII. Sandy McTriggerin menetelmä\n XXIII. Professori McGillin väliintulo\n  XXIV. Yksin pimeydessä\n   XXV. Sandy McTriggerin loppu\n  XXVI. Tyhjä maailma\n XXVII. Sun Rockin \"kutsu\"\n\n\n\n\nI\n\nIHME\n\n\nKazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien\nvälissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää\nelottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei\nliikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan\nruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen\nkuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut;\njäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka.\nOllen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi\nrekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli\nsaanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen\noli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten\nruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää\nja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen\nkurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat\nlumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin\nKazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja\nyhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman\nvaarojen halki.\n\nPelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut -- tätä ennen. Hän ei\nollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua _livistää_ --\neipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa\nsurmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt\npelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet\nseikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi\nkertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi\ntähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli\ntäynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta\nne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla\ntavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten\nkatselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa\nmakaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut\ntakakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat\nihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.\n\nÄkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten\nhiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen --\nse sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti\njo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista\nnaurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa\nihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko\nolennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän\ntullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien\nsäihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas\nhänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään.\nValon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja\nettä hänen kasvoissaan oli _bakneesh_-kasvin heleänpunaväri ja hänen\nkirkkaissa silmissään _bakneesh_-kukan sini. Samassa nainen näki\nhänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.\n\n\"Seis!\" huusi mies. \"Se on vaarallinen! Kazan --\"\n\nNainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena\nja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten\nollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai\nnäykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen\nvihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki\nmiehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi\nhänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen\nlävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti\nhänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen\nsanovan melkein nyyhkyttäen:\n\n\"Ja sinä siis olet Kazan -- rakas, vanha Kazan, oma Kazanini,\nsankarikoirani -- joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki\nolivat kuolleet! Kazan koirani -- sankarini!\"\n\nJa sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja\nKazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.\n\nNäinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui\nkuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja\nsilloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän\nyläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti\nkiinni.\n\n\"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä\n-- paljaalla kädellä\", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä\näänellä. \"Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika -- katsohan\ntuota!\"\n\nKazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin\nkääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa\nhänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos\n_uskaltaisi!_ Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista\nvarten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman\nerällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: \"Herranen\naika! Katsohan tuota!\" -- ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua\najamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta\npukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä\ntähtinä kimmeltäen.\n\n\"Katsopa!\" kuiskasi hän. \"Katsopa!\"\n\nVielä puolen tuumaa -- tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi\nison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa --\nnaisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku\nkättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin.\nHän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja\nnäki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen\nmieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä\nIsobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt\nmiehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet\nepäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen\njollakin tavalla olevan naisen mieleen.\n\n\"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?\" sanoi isäntä\nlempeästi. \"Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme\nmahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan -- meidän _kummankin!_\nHän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken\nelinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin\npaholaiset -- eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?\"\n\nVielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet\nmakaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet\nIsobelia. Hän katsoi ja kuunteli -- ja koko ajan hänessä yhä yltyi\nhalu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita\ntai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja\nsomasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan,\nkiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli\nrivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän\noli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet\nkoskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä\nhän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja\nlintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille\nsävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä\npelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän\nja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa\ntakakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut\ntaivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä.\nHitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen\ntähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää -- tuuman verran erällään,\nkurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä\nnuoren naisen luo -- puolitiessä huoneen poikitse -- kun ihmeelliset\nsäveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.\n\n\"Jatka vain!\" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.\n\n\"Jatka vain! Älä keskeytä!\"\n\nIsobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja\njatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä\neivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä\nlähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle\nvaluneita helmoja. Ja sitten -- hän makasi vavisten, sillä Isobel\noli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän\nkotansa edustalla, oli myös kuullut \"Karibulaulun\" hurjaa luikkausta,\n-- mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun\ntapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen,\nniin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel\näkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä\nherätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä.\nToisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä\nsyvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa\nvärähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän\nkuuli isäntänsä yskivän.\n\n\"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista -- mutta en olisi ikinä\nuskonut sen noin tekevän\", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin\nmielestä outo sävy.\n\n\n\n\nII\n\nPOHJOISEEN\n\n\nMerkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä\nja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää\nvaljaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista,\npitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän\nkaipasi ajajan \"kush-kush-hu-jah!\" huutoa, kaksikymmenjalkaisen\nkaribunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta\ntakanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat\npaikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä\npuuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään,\nsilloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.\n\nMissä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä,\nmikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja\nvälistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan\nolisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin,\nsillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn\noven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin\nkyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui\nhyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat\nihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen\nKazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin,\nettä nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän\nmuisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.\n\nSitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa\nkiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi\nlevottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä\nkasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen\nkaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli\nseurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää.\nHänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja\nkieltäytyi liikkumasta.\n\n\"Tule, Kazan\", houkutteli mies. \"Tule vain, poikaseni.\"\n\nHän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti\nruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut.\nHänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan\nlähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen\npäätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi\nvieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan,\njonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos,\nnauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja\njännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti\npyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän\nkuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui.\nSuljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä,\nhänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti\naukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään\nalas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi\nhän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille\nhän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina\nja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki\nainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta\nkurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä\npäänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin\njohdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja\nKazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen\nkädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas\nääni:\n\n\"Kaa-aa-zan!\"\n\nNuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.\n\n\"Senkin veijari!\" hohotti hän.\n\nKun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin\nkyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä\nhymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin\npimeydestä.\n\n\"Sinä olet voittanut!\" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan.\n\"Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei\nmikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan,\nilkimys, minä olen menettänyt sinut!\"\n\nÄkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan\nmaasta ketjun päätä.\n\n\"Se on sinun, Issy\", lisäsi hän kiireesti, \"mutta sinun täytyy antaa\nminun sitä hoitaa, kunnes -- olemme _varmat_. Anna ketju tänne. En\nvieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä\npuraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla\nkiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto -- paha\nkoira -- vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut\nelävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle --\"\n\nHän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli\nsyöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat,\nja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe\nlaski kätensä vyössään olevaan revolveriin.\n\nKazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön\npimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready.\nTämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana\nmatkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena\noli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora,\ntanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas,\nettä näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein\nsamanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.\n\nPunaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin\npäästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde\nvalaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat,\nja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin\nsinisin _bakneesh_-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi\nkatseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä.\nEnsi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan\nmurisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen\nvaimo kiristi ketjua.\n\n\"Maahan, Kazan -- maahan!\" komensi hän.\n\nHänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.\n\n\"Maahan!\" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran\npäätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä\nirvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien\nkatkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt\nauki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä.\nHän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin,\nkumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai\nparin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset\nsinisilmät katsoivat häntä.\n\n\"Huu-kush, Pedro -- _kimppuun_!\"\n\nTämä sana \"kimppuun\" opetettiin vain Luoteisvaltioitten\nratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut.\nMcCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa\npitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin\npistoolinlaukaus.\n\n\"Kimppuun, Pedro -- _kimppuun_!\"\n\nKazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan\nlihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen\npuoleen.\n\n\"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran\", sanoi hän. \"Jos se\non Pedro, niin se on _paha_!\"\n\nThorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka\nhetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan.\nHetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän\noli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman\nilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä\noli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan,\nihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista\nsydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja\nsamassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja\nvastenmielisyyden väristyksen.\n\n\"Se ei pidä teistä\", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. \"Ettekö\nhalua ruveta sen ystäväksi?\"\n\nHän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready\nastui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen\nselkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut\npää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun\nnaisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti\ntyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli\nvalmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli\nhänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja.\nMiehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.\n\n\"Te olette rohkea\", sanoi hän. \"Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi\nkäteni poikki!\"\n\nHän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle,\njoka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka\nThorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi\ntelttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet.\nNiiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki,\nja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi\nvaljaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä\nja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen.\nHän oli taas metsissään -- ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja\ntaputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä,\njosta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään\nteltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta\ntaakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi\npunaiset silmänsä McCreadyyn päin.\n\nTeltassa Thorpe sanoi:\n\n\"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli\nminulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä\nmillään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman\nintiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää,\nkuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän\non kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee\nmetsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei\nvarmastikaan kiinny häneen vähääkään.\"\n\nKazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja\nliikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien\nlähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus\nhänen kintereillään.\n\n\"_Pedro_!\"\n\nHeti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan\nläiskähdys.\n\n\"No jopa nyt sain sinut kiinni -- vai mitä, senkin vietävä?\" kuiskasi\nMcCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa.\n\"Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä _paljastin_ sinut --\nmitäs siihen sanot?\"\n\n\n\n\nIII\n\nMcCREADY MAKSAA VELKANSA\n\n\nKauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän\nistui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen\nsilmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma\nsiitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni\nomaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan\npuolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi\npaikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei\ntämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.\n\n\"Minä paljastin sinut, vai mitä?\" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen\nalkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. \"Kukahan lempo muutti\nsinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla _hän_ sai sinut haltuunsa?\nHohoi, kunpa sinä osaisit puhua --\"\n\nHe kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen,\ntyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen\nkasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon\ntakintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan\nviereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja\nkuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän\npalasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan\ntelttaansa.\n\nNuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän\nnukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa.\nVälistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin\nvuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri\nulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää\nkosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel\nlauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin\nsilloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja\nsitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä\n-- Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa -- ja hänen isäntänsä\nnimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen\nisäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä,\njonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla\nrenkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva -- hän makasi ison nuotion\nedessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin,\nja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen -- mutta\nrenkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli\nraskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi\nhänen isäntänsä päähän -- ja tämä ääni herätti hänet levottomasta\nunestaan.\n\nHän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään.\nTuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä\nkäyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas\ntämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että\nhän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri\ntämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä\npäivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready\nkuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen\nluo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon,\nja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja\nIsobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon,\nja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat\nhiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja\nhän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready\nlähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan\nkuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää\npitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa\nhyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin\nnäki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän\nhiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin\nsukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen\nyli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli\npäässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti,\nettä hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe\noli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun.\nHän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä\nkauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti\nkaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja\ntavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa\njuuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän\nsieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä\nyrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti\nsaaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä\nei päässyt vinkunaa eikä murinaa.\n\nJa silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen\npään yli kohotettuun ruoskaan.\n\n\"Ei iskuakaan enää!\" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä\npidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi,\nmutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi\nvaimoaan telttaan.\n\n\"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni\", kuiskasi Isobel, vavisten\näkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.\n\"Tuo mies oli takanani\", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen.\n\"Tunsin hänen koskettavan itseäni -- ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se\n_minua_ purisi. _Miestä_ se tarkoitti! Jotakin on -- hullusti --\"\n\nHän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.\n\n\"En tullut ajatelleeksi -- mutta kummaa se on\", sanoi hän. \"Eikös\nMcCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se\non kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan\nhallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei\nole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan\ntietää -- lupaatko pysyä erillään Kazanista?\"\n\nIsobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa\npäätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen\nsilmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta\nei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että\nemäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa\nja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut\nmilloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän\npitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen\nlatua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä\npolttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista\nhellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän\nnäin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt\npuuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus,\nvaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli\nsielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä -- aikoja sitten;\nhänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat\nheidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta\nenimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli\nerillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui.\nJa kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli\nhänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut.\nKazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan,\nkyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen\nsydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen\npimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt\nsitä suruksi -- ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt\nhäntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti -- ja tutki häntä\ntiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.\n\nMyöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa,\nalkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti\nKazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin\nedellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä\npunakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen\nkatsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan\nhän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä.\nJälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi\ntakaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden.\nSatoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin,\nräpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään\nja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten\nolivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä\nei enää olisi mitään jälkeä -- eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi,\nettä he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi\nkaikki -- nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.\n\nMcCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun\nsanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen\nhehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa\nrajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan _nuija\nkädessään!_ Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti\nreestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa\nlyhty kädessään.\n\n\"Hoi, Thorpe -- Thorpe!\" huusi hän.\n\nEi tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti\nhieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.\n\n\"Thorpe!\"\n\nVieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan\nsidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin\nkultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja\nMcCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes\nhuomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan\nkädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.\n\n\"Hoi, Thorpe -- Thorpe!\" huusi hän taas.\n\nTällä kertaa Thorpe vastasi:\n\n\"Halloo, McCready -- tekö siellä?\"\n\nMcCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.\n\n\"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää\nherättäkö vaimoanne!\"\n\nHän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui\nrauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.\n\n\"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä\", sanoi hän. \"Varmasti\nnäin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa\npuita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä\n-- ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet\nlumessa.\"\n\nHän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina\nkohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut\nmurista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua\nriitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he\nlyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja\nhiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat -- ja sitten\nodotti -- kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei\nkummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut\ntuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija\nmerkitsi!\n\nMcCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli\nlakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen\nhuuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua -- Sillä miehellä oli yhä\nnuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi\ntelttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen\nvaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti\nlyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet\nnaista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää,\nmitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen\nisäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä\nei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä\nMcCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä,\nkun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn,\nselkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon\npurjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu.\nHurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä\näänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen\nkurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja\nteltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä\nja samalla häntä itseään!\n\n\"_Kazan -- Kazan_!\"\n\nKoira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen\nkerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä\noleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi\nhengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne\nkyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella\npainollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului\nnaksahdus, ja kaulahihna katkesi.\n\nViidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi\noviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun.\nVoimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei\nsitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa\ntämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi\nkammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta\nselälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa\nkurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.\n\nKoiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta.\nMutta hän ei halunnut hellittää otettaan -- ei vielä pitkään aikaan.\nKun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran\nmaassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui\npitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja\nkätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä\nolivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat\nkuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin\nhiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen\nliikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.\n\nSitten Kazan kuuli askelia ulkoa.\n\nIsäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien -- nuijaa\npeläten -- Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä\nsiellä näkyi nuotion hohteessa -- ja kädessä hänellä oli nuija. Hän\nlähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa\nolivat veren punaamat. Mutta hänellä oli _nuija!_ Varmaankin isäntä\nlöisi häntä taas -- löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya.\nKazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos\nyöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun\nja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt\nhäntä lyötäisiin aina -- tuon teon jälkeen. _Nainenkin_ löisi häntä.\nHe ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.\n\nTulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä\npimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä\nmilloinkaan löytäisi.\n\nHetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin\nhiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.\n\n\n\n\nIV\n\nKAHLEISTA VAPAANA\n\n\nKuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan\nkatosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli\nleirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti\ntuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.\n\nNyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa\nkuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että\nkaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen\nsyynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen\nolemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän\ntavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni\nuhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.\n\nKolmasti mies -- hänen isäntänsä -- tuli ulos teltasta ja huusi\nkovaa: \"Kazan -- Kazan -- Kazan!\"\n\nKolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki\nhänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin\nnähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen\nsinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat\nlumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: \"Kazan --\nKazan -- Kazan!\" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta,\nvärisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki\nmieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli\nsuurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes\nteltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän\nvarjojaan, ja tuli oli sammumassa.\n\nVarovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan,\nkuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden.\nReen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen\nruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli\nlaahannut sen sinne.\n\nKazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja\nsilmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti.\nHän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään\nmetsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan\nharmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen.\nKahdesti -- kolmasti -- hän ravisti itsensä taas valveille, mutta\nviime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat\nsitten raskaina kiinni.\n\nJa nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden\nuhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet\nkiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa\nnukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän\nunta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti\nmiehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin\nvavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.\n\nUnissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa\nnäykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit -- ja tähän ääneen hän\nheräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja\närisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin\nherännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli\nhereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon --\n\nKazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon\nkyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi,\nettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä,\nettä hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo\noli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt\nMcCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi\narmoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.\n\nHän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin\npökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt\nMcCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina\nomanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä.\nJa hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen\nkuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen\nmetsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä -- sillä Thorpe\nmerkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa,\nruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt --\n\nThorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä\nhänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille,\nihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui\nmiehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista.\nSitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti\npäätään taaksepäin.\n\n-- \"H-o-o-o-i -- Kazan -- Kazan!\" huusi hän.\n\nVäristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin.\nKädessä hänellä oli murhakapine.\n\n\"Kazan -- Kazan -- Ka-a-a-a-zan!\" huusi hän taas.\n\nKazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys\nmitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe\npiteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja\nhetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän\nviimeistä kertaa näki naisen.\n\nHän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen\nsydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen\nollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta\neikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä\nkohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan\nharmaalle autiudelle.\n\nHänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:\n\n\"Kazan on mennyt.\"\n\nMiehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.\n\n\"Niin, Kazan on mennyt. _Hän tiesi_ -- enkä minä tiennyt. Antaisin --\nvuoden elämästäni -- jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi.\nHän ei tosiaankaan tule takaisin.\"\n\nIsobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.\n\n\"Hän tulee!\" huusi hän. \"Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka\nolikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän\ntulee kyllä takaisin --\"\n\n\"Kuule!\"\n\nMetsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa\nsurullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.\n\nTämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan,\nnuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän\nmetsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin\npäivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien,\njolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana\nMackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan,\nkoska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan\noikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei\nruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut\nensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli\nhänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet\nmasentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään.\nMiehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä\nuudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä\n\"häijyksi\", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet\nkäyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen\nruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle\ntuottaneet.\n\nMilloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen\nennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän\npikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni\nhänen kuonoonsa, ja Thorpe -- hänen miehensä -- oli kauhistuneena\nhuudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen\nvalkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen\nääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen,\njoka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet\nkarkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt\nnuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.\n\nPäivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet\noli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti\nhälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut\nmitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta\neipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta,\nei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti,\nolivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.\n\nTäällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen\nvälisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi\nja tiheiksi -- niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta,\nja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita\nalkoi kaivata -- ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa\nvaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä.\nKumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri\nkannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa\nympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja\nettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua\nperäpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin\nvärähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi\nsinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.\n\nRuokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän\nvainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha\nja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä\nherkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän\najoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä\nmilloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen\ntappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.\n\nMutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti.\nNe olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan\nkuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys.\nHän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä\neteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän\npiti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina.\nHäntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen\nruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta.\nHän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä --\nkaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli\ntuhannen Englannin peninkulman päässä.\n\nSinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja\nkaribun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä\nhajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien\nympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa.\nTäällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän\nkäsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.\n\nIltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin\nsamanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui\nlämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun\nistuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä\nhalu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot\nmetsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei\nollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin\ntuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä\nyhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä\ntähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä\nsuoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville\npitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä\npeninkulmain päähän.\n\nTämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän\noli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä\nlisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta\nmitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja\nhänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva\nuroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan\ntaontaa.\n\nKahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän\nuuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen\njuurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu\nolivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni\nhänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt,\nkuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä\nhirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin\nrämeikkö.\n\nJa silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä\nkuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli _hänen_ huutonsa\n-- sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa\nvälähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki\nmieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin\neläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen\nkuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi\nhänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että\nse ei ollut suden _kutsu_.\n\nTämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä,\nsama valittava ulvonta aluksi -- mutta päättyen nopeihin, kimeihin,\nkatkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin\ntuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen\nkuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu --\najohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin\nse kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan\nharjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan\ntuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta\nKazan istui hiljaa ja väristen.\n\nHän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne\ntuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa\nja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin\nvetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi\ntakanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli\nkoiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen\näänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen\nja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli\nhuokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä\nraastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle.\nSillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa,\nkuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.\n\nHän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen\nmaailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas\ntasangolle.\n\nKaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan\nmennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä\nvetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi.\nVillin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä\ntunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin\nsilloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli\ntiheimmin tallannut.\n\nSinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi\nmelkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja\nlämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat\nkorvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta\nvoimakkaampi.\n\nVasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa,\nuskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren\npunaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä,\nrevittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä,\ntunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää\nniiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.\n\nKun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen\nkoommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille\ntovereilleen laajalla tasangolla.\n\nParvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi,\njoka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi\nnaaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö\noli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki\nensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia\noli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen\npiiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa\nmelkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.\n\nKimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli\npakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella.\nKahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle,\nja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan\nehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran\npehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja\npeura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle,\nhampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen\npäällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen\nsuuri \"tapponsa\". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen\npuristettujen leukojensa välitse.\n\nVasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta\nruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli\nsinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt\nistahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli\npeuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden\nvälistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.\n\nKun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien\nveljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta\nja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin\ntyöntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden\nkieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin\näkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven\njuhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat\nhampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina\ntörröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien\nympärille.\n\nSe ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut\ntällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin\nkerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien\ntuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä\nkeskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen\ntaistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin.\nMutta täällä ei ollut ihmistä -- vain tuo odottavien valkohampaisten\npaholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään\npalasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai\nselälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven\nehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.\n\nHän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut\nhänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä,\nmissä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan\nraatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset\netelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet,\nmutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin\nsuunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.\n\nÄkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin\nteräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi\nviholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden\nkupeita.\n\nHe kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien\nvetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin.\nJa sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa\nkurkusta -- mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi\nhyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen\nkupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi\nlumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa\noli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna\nsuoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli\npoikuusvuosinaan oppinut -- kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.\n\nKaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan,\nsilmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti\nhirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan\netujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa.\nKetteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.\n\nTemppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti\nsuden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan\nvastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan\ntöytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas\nkurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku -- vain hitusen verran -- ja\nennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.\n\nEnsi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja\nrajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi\numpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan,\nläheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi\njännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli\nvarmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat\nvain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.\n\nVain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä\nhänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta\nkohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi\nsyvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti\njäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa\nalta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla\nrynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.\n\nNopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen\njohtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski\nsitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen\noli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla\nhetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa,\nkeikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun,\ninnostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli\ntauonnut.\n\nTästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi\nloitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä\ntuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen.\nMutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan\nilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen\nluokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten\nhaistelemaan hänen haavojaan.\n\nSe oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen.\nHän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä.\nParvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja\nlihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki\nerämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän\nistuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon\nnopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti\nkaribun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän\nlaitaan.\n\nPäästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä.\nTämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen,\nhieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa\nelävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä,\ntuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua,\nei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista\ntähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta\nhiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.\n\nKazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään\nkysyvän ilmeen. Susi oli nuori -- niin nuori, että näytti tuskin\nvielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja\nsirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja\npitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään\nKazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut\npenikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan\nselkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan\nvärähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja\nHarmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.\n\nPaljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa.\nSuurin osa oli kulunut taipaleella -- valjaissa -- ja kiima-ajan\nhenki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan\nlähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti\nKazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa,\nhänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja\nkuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja\näänen soinnusta.\n\nHän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla,\nja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen\nrinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.\n\n\n\n\nV\n\nTAISTELU LUMESSA\n\n\nHe tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun\nhe laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut\npeittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan\nkiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa\nsatoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät\nhe kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli\nlämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan\ntäynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää\nKazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän\nkäänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli\ntullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan\noudon ääntelyn merkitystä.\n\nIltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun\ntähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei\ntosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja\nloukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli\nhänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista\nkertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.\n\nKazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen\nkimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja\nkäärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän\noli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman\ntuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan\nHukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden\nlumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana\nperäpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia,\njotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut\nsyömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä,\nja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja\npalasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta\nHarmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin\npiillä.\n\nMonta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja\nöinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä.\nKolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa,\nja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä,\npysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät\nkahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä.\nKoko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine\nhiuksineen ja hyväilevine käsineen -- ja Harmaata Hukkaa.\n\nLaajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa\nharjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne\njälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen\nniin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja\nviedä Harmaa Hukka mukanaan.\n\nPian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä\nmenossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki\njotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli\ntulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä\nvaroittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä.\nHän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja\ntappoi.\n\nHän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä,\nrinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI -- ja Kazanin viha miehiä\nvastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen\nsuhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin,\nja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti\nuseita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan,\nja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he\nsaapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja\nalkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän\nreunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen\nkohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten\nhän taas läheni.\n\nKazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven\nlikeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät\nvasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan\ntakaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.\n\nHarmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran\nsattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa\njälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu\nkostaa -- kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta.\nHän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja\nHarmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli\nhäntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen\nsilmissään oli villi puna.\n\nKolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan\nkeksi jäljet. Ne olivat tuoreet -- niin tuoreet, että hän ne\nlöytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa\njoka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat\nihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä\nlumikenkien jäljet.\n\nSilloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli\nlaajan tasangon vyörymään ajohuuto -- villi ja raju joukkokutsu.\nMilloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä\noli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten\nkuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka\nistahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana\ntasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet\nkoiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:\n\n\"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän -- jälkeemme?\"\n\nMies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään\nvalkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan,\nkuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta\noli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat\nihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa\nlaskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi\njotakin tiukasti rintaansa vasten.\n\n\"Ne ovat jonkun jäljillä -- luultavasti peuran\", vastasi mies,\ntarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. \"Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme\nlähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa\npolttoainetta nuotioksi. -- Viiaa-a-a-a, pojat! Kush -- kush!\" Ja hän\nläimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.\n\nTytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa\nitkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen\nsusiparven ääni.\n\nVihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti,\nHarmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan\nmetrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi\nheihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja\nKazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko\nlisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.\n\nNeljä -- kuusi -- seitsemän -- kymmenen -- neljätoista; tällöin he\nolivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin\ntuulelle altis.\n\nSe oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä.\nHarmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa.\nHän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja\nkuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt.\nMutta hän _tunsi_, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin\nunohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi\nhäntä.\n\nParvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten\njalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina\noli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.\n\nHän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua\nkuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa,\nei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja\nkuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen\npikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja\nmieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen\nsuonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän\nvihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi\nhänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei\nkäsittänyt.\n\nKolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli\nkapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin.\nPuolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa\npysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä\nräiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli\nkammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä.\nHän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet\nriensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen\nluonaan.\n\nUusi leimahdus -- ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä\njuoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas --\nneljäs -- viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi\njonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun\nmiehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.\n\nKolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista\nhorjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan\neteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.\n\nRekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi\nkäsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään,\nkohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen,\nja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran\nvoimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan\nkuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen\nsilmissään se oli _nuija_. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän\ntahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien\ntappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi,\nettä reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän\nupotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi\nleukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se\noli _hänen äänensä!_ Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän\njäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.\n\n_Sen naisen ääni!_ Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja\ntähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla\nollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes\nolisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni\noli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin\nlikellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen\nlumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä\nnainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto\n-- ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä\nja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa\nmaailmassa karkoitettu.\n\nVilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa\nkupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli\ntapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt.\nKazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti\nsusiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa.\nJos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt\nhän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä\noli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä\nkummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa,\nja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän\nrupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken\ntasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama\nkuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen\nesikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit\nveljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.\n\nHän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei\nniin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä\njalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän\nreunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä\nhalutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta\npäähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta\nharjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt -- ja vaatinut\nHarmaata Hukkaa seuraamaan itseään -- mutta siellä oli mies. Hän\nvikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa\nkiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot,\nkuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja\nmetsän suojaan.\n\nKazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä\nleirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle\nihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin\nvuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.\n\n\n\n\nVI\n\nKAZAN TAPAA JOANIN\n\n\nSetri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson\nnuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin,\nmissä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa\ntuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan\nmuu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne\nrovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien\nneulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.\n\nJoan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana\nja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä,\ntuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka\ntulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen\nnuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä\ntäyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein\nlapselta.\n\nVanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen\npuusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.\n\n\"Läheltäpä piti, _ma chérie_\", sanoi hän puhkuen valkean partansa\nlävitse. \"Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin\ntoivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja\nlämmin olla. No, et kai enää pelkää?\"\n\nHän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän\ntaljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä\nPikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.\n\n\"Lapsi meidät pelasti\", kuiskasi hän. \"Sudet olivat jo melkein\nrepineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun\nkimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin,\nettä se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo\nkerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni\nkurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset\nsilmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se\noli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen\nhyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi.\"\n\n\"Se _oli_ koira\", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen\npaisteessa. \"Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin.\nMinunkin koirani ovat niin tehneet. _Ma chérie_, koira pysyy koirana\nkaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä\nmuuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli\nyhdessä niiden kanssa -- tappamaan. Mutta kun se tapasi _meidät_ --\"\n\n\"Niin se taisteli meidän puolestamme\", sanoi nainen. Hän antoi nyt\nkäärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä\nja hoikalta. \"Se taisteli meidän puolestamme -- ja haavoittui\nhirveästi\", jatkoi hän. \"Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se\non tuolla jossakin -- kuolemaisillaan --\"\n\nPierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa\nsitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen\nhuulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään\nniinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen\nrajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli\npitänyt tavallista kovempaa kiirettä.\n\n\"Sitä minäkin olen ajatellut\", vastasi hän. \"Se oli pahasti\nhaavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu\ntulen likellä, kunnes minä tulen takaisin.\"\n\nKuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin\ntasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi\nseisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat\nheitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut\nhengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit\nviruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven\ntappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät\nolisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin\nkuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi\njatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas\nhänen huulilleen.\n\nMuutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan\nkoiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä\nvastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet\nselviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre\nRadisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun\nmatkan päässä.\n\nKazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli\nlaahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana.\nKovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa\npystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka\nkyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän\nsieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi\nolentoa -- _miehen_ ja _naisen_. Hän tiesi naisen olevan siinä,\nmissä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki\nmieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä\nHarmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä\nkosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina\nsamaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.\n\nHarmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa\nkehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään.\nVihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi\nrauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka\nhän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä\nvoimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja\njuoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.\n\nSilloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien\nvalossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain\njonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi\nhänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja\nhänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa\nvasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt\nviidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin\nvarjopaikkoihin.\n\nKazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi\nhäneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui\ntakaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui\npelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä\nhänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai\nnuijaa. Hän ojensi taas kätensä -- varovasti -- ja puhui sellaisella\näänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja\nmurisi.\n\nMies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran\nhänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä,\nennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti\nkättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut\nuhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois\nsamaa polkua pitkin.\n\nKun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja\nselkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies\nei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat\nkoiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.\n\nHarmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen\nviereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä,\npaitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän\nei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että\nihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi\nkuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta\ntämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen.\nHän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli\nkoskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon,\nsillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.\n\nMies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja\njosta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.\n\n\"Ole varovainen, Joan\", sanoi hän.\n\nNainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan\nulottunut häneen.\n\n\"Tule, halli -- tule!\" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin\nlihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen\nsilmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys,\njota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen,\nvälkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä.\n\"Tule!\" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui\nvähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta\nhänen päätään.\n\nPierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti\nsiinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan,\nja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi\nkoira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan\nhuomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken\nvarovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.\n\n\"Se ei jaksa kävellä\", hän huudahti värähtävällä äänellä.\n\n\"Katsopa, _mon père_! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä\nkantaa.\"\n\n\"Sitä arvelinkin\", vastasi Radisson, \"ja otin mukaani peitteen. _Mon\nDieu_, mitä se on?\"\n\nMetsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.\n\nKazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan\nvärähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.\n\nSuorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton\nKazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai\nedes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani\nkäsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen\ntoista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan\nkuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta\njalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja\nkääri vihdoin vaatetta sen ympärille.\n\nKaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin\nkuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista\nja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin\nsillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa.\nSitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut,\nhän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä\nturkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.\n\nJoan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen\nvastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli\nsille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan\nilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan\nennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin\nettä hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se\noli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se\nojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja\nsitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat\njännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui\nnaisen jalkoja kohti.\n\n\"Katsopa, se pitää lapsesta\", huudahti Joan. \"_Mon père_, meidän pitää\nantaa sille nimi. Mikähän sopisi?\"\n\n\"Anna sen asian jäädä aamuun\", vastasi isä. \"Nyt on jo myöhä, Joan.\nMene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme\nkäy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle.\"\n\nOviliuskaa pidellen Joan kääntyi.\n\n\"Se tuli susien mukana\", sanoi hän. \"Pannaan sen nimeksi Susi.\"\nToisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi\nKazania kohti. \"Susi! Susi!\" huusi hän hellästi.\n\nKazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen\npuhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.\n\nKauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre\nRadisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen\njuuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva\nhylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.\n\n\"Se kutsuu sinua, halli\", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.\n\nHän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.\n\n\"Hallan puremat keuhkot\", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. \"Se\ntuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme\nkotiin -- ajoissa -- lapsinemme.\"\n\nPohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä\ntottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät\ntarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.\n\n\"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin\nsinä ja minä\", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi\nnyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.\n\n\"Kotiin!\" huohotti hän rintaansa pidellen. \"Sinne on\nkahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden -- Churchilliin\n-- ja suokoon Jumala, että joudumme sinne -- läpsinemme -- ennenkuin\nkeuhkoni ovat lopussa.\"\n\nHän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa\noli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme\npikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi\njo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan\nHukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta\njokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata.\nAamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan\nensimmäisen kerran vastasi hänelle.\n\nKazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili\nhetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan\naamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen.\nJoan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan,\nriensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin\nviereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla\nlapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan\nhäntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti\nriemuissaan.\n\nSinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre\nRadisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja\nPikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin\nja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.\n\n\"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea\", valehteli Pierre,\nhuolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan\ntai parrassaan. \"Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme\nkotiin.\"\n\nKazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota\nihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen\npuhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli\nennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen\nrekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet\nmiesten yskivän Radissonin lailla -- ja huomanneet, mitä siitä\nseurasi.\n\nMonesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei\nollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan\ntuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut\ntapahtunut, vaan oli vasta tulossa -- samoin kuin hän oli jo kaukaa\ntajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen\nasia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi\nrekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä,\nhän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän\nnäin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen\narvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara\nhyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan\nnäkynyt.\n\nPääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava\npikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti\nhänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira\nhuomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen\näänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi\ntuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.\n\nPierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat\nleiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan\nliekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja\nlapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.\n\n\"Huomenna joudut valjaisiin\", sanoi hän. \"Meidän täytyy huomisillaksi\nehtiä joelle, jollei --\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa\nrepivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen\ntakanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen\nrauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni\ntelttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava\nsalaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.\n\nKolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän\nsyvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas\ntuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka\nkierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa\npäässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä.\nMutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli\ntipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä\npunaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä\nniin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi\nmurtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään\nusein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä\nilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre\nRadissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli\npuhunut totta.\n\n\"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha\", sanoi hän. \"Se alkaa loppua.\nEt kai ole unohtanut, _ma chérie_? Ainahan siitä jää heikoksi, ja\nsilmät veristävät.\"\n\nTämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat\nrekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin\nhaava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä\nmies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän\nja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista\ntuulen vinkunaa.\n\nPimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään.\n\"Meidän pitää ehtiä joelle\", hoki hän itsekseen. \"Meidän pitää ehtiä\njoelle -- meidän pitää ehtiä joelle.\" Ja alinomaa hän kehoitti\nKazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan\npäässä yhä heikommiksi.\n\nMyrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi\ntekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä,\nettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja.\nPierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi\nsylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas\nreen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä\nhiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli\nkompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat\nmetsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka\npoikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.\n\n\"Tuolla on joki, Joan\", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. \"Tähän\nvoimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista.\"\n\nTiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota\npolttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet\nkahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti\nJoan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle\nvuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja\npeittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja\nPierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen\ntulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin --\n\nKazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi\nistualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja\npisti sisään päänsä ja hartiansa.\n\n\"Nukutko, Joan?\" kysyi hän.\n\n\"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule -- pian?\"\n\n\"Jahka ensin tupakoin\", vastasi mies. \"Onko sinun hyvä olla?\"\n\n\"On. Olen niin väsynyt -- ja -- uninen --\"\n\nPierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.\n\n\"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki -- Little\nBeaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut,\nosaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain\nneljäkymmentä mailia. Kuuletko?\"\n\n\"Kuulen, minä tiedän --\"\n\n\"Neljäkymmentä mailia -- suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,\nJoan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja.\"\n\n\"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt -- ja melkein sairas.\"\n\n\"Tulen -- kun olen tupakoinut\", toisti mies. \"Joan, kuule,\nmuistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on\nhelppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa\nkuin muualla ja huokoista. Muistatko -- avannot --\"\n\n\"Kyl-l-l-ä --\"\n\nPierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli\nkävellessään.\n\n\"Hyvää yötä, halli\", sanoi hän. \"Kai minun on parasta mennä sisään\nlasten luo. Kaksi päivää vielä -- neljäkymmentä mailia -- kaksi\npäivää --\"\n\nKazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella\npainollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen.\nHänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon\nRadisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei\nPierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre\nRadissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän\nlähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos -- tulen ääreen, missä\nvoisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.\n\nTeltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin\nennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan.\nKazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä,\nmutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan\nmerkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen\npäivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio\npaloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat\npilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse.\nTähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa\npohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin\nteräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin --\nrevontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä\nmittaa nopeasti kylmäksi.\n\nTänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin\nhiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun\nKazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi\nhän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti\nvärähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka\nsisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys.\nJa sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja\npää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin\npohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun\nniiden isännät juuri ovat kuolleet.\n\nPierre Radisson oli kuollut.\n\n\n\n\nVII\n\nPOIS LUMIPYRYSTÄ\n\n\nPäivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä\nrintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi\nsilmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt\nnähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla.\nSiellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun\nedellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi\nvielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle.\nSitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja\nnahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.\n\nTällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki\nmyrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän\nikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut.\nKazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon\nallensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille.\nMokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä\noksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei\nnäkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen\nja taputteli pörröistä päätä.\n\n\"Voi Susi-parka\", sanoi hän. \"Jospa olisin antanut sinulle yhden\nkarhuntaljoistamme!\"\n\nHän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki\nisänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen\nvalitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin,\nymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.\n\nTuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten,\nnyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään\nkuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin\nruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja\näitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan.\nSilloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa\npäässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt\nollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema,\nja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt,\nvaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä\nkuin puukonisku.\n\nJa silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli\nedellisenä iltana puhunut -- hänen sanansa joesta, avannoista,\nneljänkymmenen mailin matkasta kotiin. \"_Sinä et voisi eksyä, Joan_.\"\nIsä oli arvannut, mitä tapahtuisi.\n\nHän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli\nhänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi\nvähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla\nja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti\nniitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa.\nHän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun\ntuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle\nmuutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut\nleiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia -- ja joki johti\nheidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt\nhän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä,\nlaskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle\nlihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti\nlunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka\nisänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän\nsiis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja\njoi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.\n\nNyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä\ntiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla.\nSitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen\ntulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen\noli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ\noli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan\npäällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi\nkatsomaan taaksensa.\n\nPierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään\nmuuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi\njalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät\nkankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon\nkäärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat\nhänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua\nkatsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani\nKazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan,\njota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle,\nkahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä\nJoan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa\nlevisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi\nhänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän\nkompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä\nväliin.\n\n\"Susi!\" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. \"Voi, Susi!\"\n\nJoan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan.\nJoen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä.\nSe tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti\npäätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea\nalaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan,\njoka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen.\nNeljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään\nkuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen.\nJoan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä\nkannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan\nneljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.\n\nSitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin.\nJoan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin\nolisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen\nmieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle.\nKun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta\nalle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän\npystyi sen kulkemaan -- eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että\nisääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin,\nkun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn\nalkuvaroituksena.\n\nHirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin\narmoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen.\nJos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin\npelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään -- ei muuta kuin\ntuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata\nkoskettamassa.\n\nLumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli\njäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä\noli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät\nkaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova\npakkanen oli sen syynä.\n\nJoki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä\nkasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja\nKazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä\nnyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen\nyhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen\nvaljaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat\njoen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt\nauttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain\ntoivoi -- metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa,\nei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä\nhuokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan\nja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä.\nJa sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet\nkauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään -- mutta\ntäplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen\nelämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi\nreen -- ja pikku Joanin.\n\nTuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti.\nKun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen\nponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni.\nVoihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää\ntuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku\nJoan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin.\nSitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.\n\nKazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen\nnaisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta\nnainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin\nhiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan\nvastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana.\nHän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut.\nSitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan\nja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän\nsijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.\n\nIlmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin.\nHän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja\nniiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi\nseuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän\nkolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo\nja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä\nja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään.\nKinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan\nlepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.\n\nSiellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama,\nsiinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut\ntajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin.\nMutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän\nrehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä\nvihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman\nrannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju\noli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä\nulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan\nveti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti\ntuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.\n\nHetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät,\nlumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo.\nHän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan\nJoania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta\npikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.\n\nSyvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin\nuupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat\nhaavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti\nhänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen\nkantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.\n\nVähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin\nPierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä\nkatsomaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi hän. \"Ja sen sinä suoritit -- _yksin_!\"\n\nPelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti\ntätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi -- ollessaan\nmelkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti.\nHänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen\nseasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.\n\nSitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan\nnurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin\nsyötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne\nmies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies\npani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan\nison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa.\nÄänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan\nhän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.\n\nSeuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja\nriensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan\nHukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan\nmeni hänen luokseen.\n\nTurhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille\ntyyssijoille -- kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna\nvaljasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän\nJoanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin\noli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa\nHukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja\nsilloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa\nmies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun\nhe saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus,\noven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä\nhuudahdus -- Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän\npiili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.\n\nJoanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania\nmajan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä,\nsamoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja\npienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin\nrakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli\nnaisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella\nhänet majaan -- samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren\nKuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen\nkaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.\n\nPuolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota\nintiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet\nturvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas\ntasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen:\n\"Kazan! Kazan! Kazan!\"\n\nKoko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja\nmajan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.\n\nTuli sitten kevät -- ja sen mukana suuri muutos.\n\n\n\n\nVIII\n\nSUURI MUUTOS\n\n\nVuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä.\nHaavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja\nkuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa,\ntasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat\ntietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja\nryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen\npuhki -- joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun\ntuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.\n\nKazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään\nei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli\nitselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan\nkuusikuukautisen kolkon talven aikana -- ja nukkuessaan hän näki unia.\n\nHarmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät\nojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina\nkuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa\ntuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän\nkatseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania.\nHänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin\nkeltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön\nvaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen\nkohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan\nmakasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa\nja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa\nilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu,\nruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen:\n\"Kazan -- Kazan -- Kazan!\"\n\nHeikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka\nluimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä\nhereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle,\nnuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.\n\nTaas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion\nreunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen\nja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään,\nmitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin\nihmishajua tai ihmisääntä.\n\nSiitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja\nentisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin\nvihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne\nKazankin.\n\nUseina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet\nyksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli\nuskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla\nkielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien\nveljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi\ntuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen\nsuuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti\nhän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain\nhänen silmiensä tulisen hehkun.\n\nKazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat\nraivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko\npäivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä\nhyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä\nnähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän _tunsi_ sen. Hän meni\nhalkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi\nhoukuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan,\nniin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.\n\nNeljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi\nvimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni\ntaas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli\nkapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet\nolivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka\nnousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden\nlatvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi\nsäteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin\nvienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.\n\nKun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti\nnopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli,\npani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan\nilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään\nkatseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat\navonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi\nmolemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin\nojensi kätensä.\n\n\"Kazan!\" huudahti hän hellästi. \"Tule sisään, Kazan!\"\n\nVähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski\ntoisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä\nhänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja\nhän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira.\nMajassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi.\nKaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja\nruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin\npiti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.\n\nJoan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen\nkiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen\npalkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän.\nHitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä,\nja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli\nhänelle niin salaperäinen -- pikkuruinen vauva -- pisteli häntä pikku\njaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen\ntuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden\nkosketus.\n\nLiikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella\nelonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen\njäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta\nKazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen\nyhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä\nenemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti\nhäneen.\n\nViimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa.\nNaapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi\nvaljakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran\nluo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja\nmiehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien\netunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli\nheti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli\nvetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja\ntuiversi Kazanin päätä.\n\n\"Hyvä vanha Kazan\", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan\nlikelle koiraa. \"Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me\njäämme yksiksemme täksi yöksi -- lapsi ja minä. Taatto on mennyt\ntyöpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on\npoissa.\"\n\nHän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se\nhuvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi\nnuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti\nKazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.\n\n\"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?\"\njatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.\n\n\"Minun pitää sulkea ovi\", sanoi hän. \"Minä en tahdo, että Minä tänään\ntaas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme.\"\n\nKazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin\nhuipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet\nymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän\nnuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se\noli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili\nmajasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään\nsinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja\npainoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.\n\n\"Me lähdemme pois\", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli\nomituisesti, melkein nyyhkyttäen. \"Me lähdemme kotiin, Kazan. Me\nlähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu -- missä on kirkkoja,\nkaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja\notamme mukaamme _sinut_, Kazan!\"\n\nKazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli\nniin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti\nHarmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen\nyli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen\nyksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt\nmakuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen\nrauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin\nhuonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen\nemäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen\nkurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:\n\n\"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan -- mene nukkumaan --\" Kauan sen\njälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen,\nvavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan\nhuudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani\nvihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi,\nmutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä\nkuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan\nkyyristyi lähelle ovea.\n\nSiitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään\naamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli\ntiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun\nhän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen\nhuipulla kultaista hohdetta.\n\nHän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti\nylös sitä pitkin.\n\nHarmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi\npuolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen\nlihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan\nalkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä\neriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli\n_elämä_. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin,\njonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti\npitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin.\nJalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän\nlähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä\noli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli _jotakin_\nmuuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana\ntörröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat\ntyöntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden\nkallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti\nKazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän\nrupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen\nkammion käytävää.\n\nHarmaa Hukka oli äiti.\n\n\n\n\nIX\n\nMURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA\n\n\nKoko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien\npelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi,\nja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun\nRockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut\nhäneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi\nturvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen\npörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet\nvastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten\nHarmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin\nhengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja\nkun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan\nhäntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.\n\nPienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille\nisyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan\nHukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan\ntäytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän\nyksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini\nsuussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka\nsöi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka\nyö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa -- ja kallioiden välissä vikiseviä\npikku olentoja varten.\n\nHän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään,\nvaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä\nhän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen\nhalasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin\nseistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä\npaheksuva välke.\n\n\"Minä pelkään sitä\", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. \"Sen\nsilmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon,\nettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin.\"\n\n\"Jos emme olisi -- mihin olisi lapsi -- joutunut?\" muistutti Joan\nhänelle hiukan tuikealla äänellä.\n\n\"Minä -- minä olin sen jo melkein unohtanut\", vastasi hänen miehensä.\n\"Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta.\" Hän\nlaski hyväillen kätensä Kazanin päähän. \"Mutta kuinkahan se viihtyy\npoissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?\"\n\n\"Niin -- minäkin olen -- tottunut aina metsiin\", kuiskasi Joan.\n\"Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania -- lähinnä sinun\nja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!\"\n\nTällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta\nsalaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat\nlakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies\noli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta,\nkun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä\nrauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.\n\n\"Minä luulen koiran tietävän\", sanoi hän eräänä iltana Joanille.\n\"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä.\" Sitten hän lisäsi:\n\"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,\nennenkuin pääsemme täältä -- ehkä enemmänkin.\"\n\nSaman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja\nsen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä\njäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin\nympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon\nsellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne\npäästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän\npikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi\nkahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta\nniiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista\nmielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.\n\nKuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin\npäivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten.\nKallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän\nlähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes\nhänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta\nkilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut,\nmutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu\nmenettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin\nvarjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä\ntoimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten\nhän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison,\nseitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.\n\nPäästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän\npysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi\nhänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen\neläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän\neikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka\noli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen\nkorviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen\nsyöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa\nvalaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet\nIhan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin\nviisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja\nkuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään\nmaassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka,\nkammottava tuskanparkaisu.\n\nKazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys,\njohon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen\nkoira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta\nilves ei ollut koira eikä susi. Se oli \"mow-lee, pikaliikkuja\",\nkuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale.\nKazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen\nkaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä\npallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen\nkaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan\nparveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli\ntorjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen\nveroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi\ntarttunut kaulavaltimoonkin.\n\nKerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä\nollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen\npainetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten\nolisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään\nmaaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan\ntakajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.\n\nTakaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi\nhänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja\nvoiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa\nilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman,\njoka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon\ntavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai\nsilloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun\nKazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.\n\nKynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki -- vähän\nliiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi\nsilponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan\nhe olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä\ntai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle\noli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he\npudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle.\nHe syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä.\nTörmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan.\nHeti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen,\npuolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä,\nmihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti.\nJokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois,\nlaahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan\nluo.\n\nHarmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita\nviruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit.\nIlves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi\nja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä,\nparkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan\nastui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan\nja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän\nsarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku\nruumiiden luo.\n\nJa silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt.\nSillä Harmaa Hukka oli sokea -- ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi\najoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua,\noli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka\nusein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli\ntapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton --\navuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat\nkuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan\nlikellä koko sen päivän.\n\nTurhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun\nRockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja\nKazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa\nhaavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin\npitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä\nlumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia\nja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan\nsuostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää\nviipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi\nsinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa\npolkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka\nsuostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin\nlikellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.\n\nHe joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion\nreunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin\nKazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän\nvikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä,\nja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin\njalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin\nhoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani\noli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti\ntoisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania\nkuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.\n\nKazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä\npoukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui\nja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän\nlisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan,\nmutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi\nja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan\npaikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien -- odotellen\nhäntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän\npalasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan,\njonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.\n\nKoko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan\nkäväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin\nhuomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin\ntullut haavoja.\n\n\"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu\", sanoi mies,\ntarkastettuaan häntä. \"Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei\nolisi noin tehnyt.\"\n\nPuoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä\nkaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen\nhaavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla\nvoiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen\nluokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan\nnainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen\njalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän\nnousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen -- hieman\nväsyneesti -- ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat\nhäntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä\nriipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti\ntilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi\nHarmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon\nvikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän\nnäytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.\n\nTämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja\nuskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt,\nmitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen\nolennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää -- aurinkoa, tähtiä,\nkuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen\nhän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän\npääsi voitolle.\n\nVihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun\njälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen\nniemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä\niltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen\nhihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan\nsinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän\ntuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät\nulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan\nkääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan\nnousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso\nkanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen\nensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti\nKazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.\n\nAurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin\nrannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin\nsyliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli\nsen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen\nkurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.\n\nJoan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden\ntaakse.\n\n\"Hyvästi!\" huusi hän. \"Hyvästi!\" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni\nKazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.\n\nMies taukosi melomasta.\n\n\"Onko sinun ikävä -- Joan?\" kysyi hän.\n\nHe liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui\nKazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän\nhänen kurkkuunsa.\n\n\"Tuleeko sinun ikävä -- kun lähdemme?\"\n\nJoan pudisti päätään.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Mutta minä olen aina elänyt täällä -- metsissä --\nja ne ovat minulle -- koti!\"\n\nNiemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja\nKazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja\nJoan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna\nliukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä,\nkun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli\nHarmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut.\nVihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi\nhänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju\nolivat yhdessä. Ja he menivät -- menivät -- menivät --\n\n\"Katsopa!\" kuiskasi Joan.\n\nMies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun\nkanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti\npäätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille\nviimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.\n\nVene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi -- ja Kazan oli\npoissa.\n\nMies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat.\n\n\"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä --. Anna sen\nmennä!\" huusi hän. \"Siellä sen paikka on -- tuon rinnalla.\"\n\nJa rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja\nkatsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti\nensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut.\nHarmaa Hukka-oli voittanut.\n\n\n\n\nX\n\nTULEN PÄIVINÄ\n\n\nSiitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla\nhirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat\nhänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli\nollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi\nniitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen\njoukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka\nhalkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain\najan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin\ntukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin\ntuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta\nmurhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä\nHarmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.\n\nEnsimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli\nsokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt\nhänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen.\nMutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa\nhänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa,\nkuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla\nja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi,\nja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.\n\nToinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä\nlähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle,\nettä he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista,\njotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto,\njolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän\nheidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein\nhän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne,\nmissä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.\n\nKazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen\nvihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja\npienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen\nvoimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei\npitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa,\nvaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman\ntaistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun\nleppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan\nkissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa\nkasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin\nluonnon mukaiseksi.\n\nHän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin\nmilloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt\nsusiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto\nvaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka.\nHe olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä\nheistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä\nmailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa\nHukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen\nKazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana,\nollessaan poissa hänen luotaan.\n\nSokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään.\nMutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen\nsokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen\ntienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin\nmatkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen\nrinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui\nolemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.\n\nHyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut\nHarmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle\npaikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan\nHarmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina --\nkuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka\npitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.\n\nToisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes\ntuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi.\nHaisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä\nkehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän\nkeskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä\noli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa\naina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai\nilmaa nuuskimaan.\n\nKun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean\npuolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he\njäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle,\njossa Joan ja pienokainen -- ja mies -- olivat olleet. Kauan aikaa\nhän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa\nnähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan\navoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan.\nMilloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa\nja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi\nhaju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla -- miehen, naisen ja\npienokaisen haju.\n\nEräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun.\nSe oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän\nlaskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku\nJoan -- tuhannen mailin päässä -- leikki merkillisillä sivistyneen\nmaailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden\njuurelle Harmaan Hukan luo.\n\nMaja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä\nseuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli\ntottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes\nKazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi\nodottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä.\nMutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli\nliian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi\nsiihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän\nkuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa,\nkunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina\nkaksittain, eikä milloinkaan yksin.\n\nSitten tuli suuri palo.\n\nHarmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan\npäässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen\npilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin\nlaskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä \"verta vuotavaksi\nkuuksi\", ja ilma oli täynnä enteitä.\n\nKoko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän\ntienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli\nhuomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja\npuolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.\n\nVillien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa\nolevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi.\nSe oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä\nja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun\nmukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen\nkolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa\nlevitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin\npakotiet.\n\nSitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion\nhuippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen\ntaivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus,\nsavu ja tuhka salpasivat hengitystä.\n\nKauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei\nhetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut\nhelppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi\nsäpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin\nhänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan\nhoukutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa\nvirralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin\nsai kahlata.\n\nNyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen\nedellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät\nveteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä\ntallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät\nveteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle\nHukalle.\n\nJa sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka\nkammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika,\npieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä\nkiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita\nkolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien\ntavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat\nlakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien\njotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen\npäin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset -- sudet -- eivät uskaltaneet\nmennä syvemmälle kuin hänkään.\n\nVettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi\nläkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi\npakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään -- hietasärkkä. Se\nulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata\npuolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat\nvirran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän\nsieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli\noli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä.\nKolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat\nsiinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä\närisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja\nHarmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.\n\nUskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi\nkyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti\nnäykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi\nväristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin.\nKevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina,\nilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa\nharjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä\netenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että\nkoira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves\nymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa -- joka nyt oli\nkäynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun\nRockin kukkulalla.\n\nVaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi\nmatalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku\nlapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät\nsavupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi\nmahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina.\nKazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti\nkaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä\närisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.\n\nKazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää,\nvaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira\nvastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin\nilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine\nveitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan\ntilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.\n\nSamassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja\näristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen\ntakakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima\nvastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan\nHukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin\nsata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli\nvapaana -- paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa\nHukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin,\nmissä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä\nmakasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku\nsilmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet\narmoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui\nmatalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli\nkuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.\n\nSärkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät\npalloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.\n\nTuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan\nvesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien\npuiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti\nKazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa\nkekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.\n\nIhan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa,\nja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi\nvähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka\nsaattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he\nhuomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut\nheidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma\nkäynyt mustaksi ja alta kuumaksi.\n\nSavu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta\nmukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä\nvarovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat\nvielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät\nhietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa\nolivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista\nkekäleistä aroiksi.\n\nKuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra\ntaivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön\nhuutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä,\nmissä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä\nollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun\nsarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen\nrantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten\njoen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat\nlänteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään\nrämeikköön ja metsään.\n\nJa samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi\nHudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen\nranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko\nHudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin\nkyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja\nlumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin\noli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten\nasemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla\ntakaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.\n\nJa etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin\npyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia\n\"Eläinten ajatuskyky\" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli\nPaul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin,\ntuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia,\nkamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.\n\nJa sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin\ntiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin\nrakentamasta majasta.\n\n\n\n\nXI\n\nAINA YHDESSÄ\n\n\nOli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin\nvarrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai\n-kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti\nmieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat\nensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli\npahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän\npolttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.\n\n\"Kirotun kummallinen juttu\", sanoi Henri. \"Olen menettänyt seitsemän\nrautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt\nkuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento -- ei\nkarhukaan -- ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi.\nEnsi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti\nraadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla.\nSeitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden\nansiota se on. Niitä on kaksi -- tiedän sen jäljistä -- aina kaksi --\neikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta\njänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän,\nmutta sattuu olemaan ilves -- _sacré_ sentään! ne karkaavat siihen\nkiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta\nvillipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa\nja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin\nkäsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi,\nsillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat\nhävittäneet seitsemän.\"\n\nTämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi\nkäyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen\nitsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi\nkäsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin\nnerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan,\nuhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa\njärjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti\nymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli\nesille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä\narvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta\nmerkillisestä sudesta. \"Toinen susista on iso ja toinen pienempi\",\nsanoi Henri. \"Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen\nlumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri\nniin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai\nkuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken\nsen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että\npienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin\noli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin\nniitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin.\"\n\nSeuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa\naineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa\nHenrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman\nhuomasi, että -- niinkuin Henri oli sanonut -- jälkiä oli aina kahdet\nrinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he\ntulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli\njäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli\nihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen\nnahka oli melkein arvoton.\n\nWeyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut\nsillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut\nHenrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat\nhänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän\nesimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan\nmurhenäytelmän perussyynä oli _järki_.\n\nMiksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi\nhe vihasivat vain ilvestä?\n\nWeyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten\nystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja\nnähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten,\nhän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa\njälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen\nomassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista\nhenkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella\nilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset\najatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin\npäin kääntyen:\n\n\"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon\nvillejä eläimiä?\"\n\nHenri tuijotti ja pudisti päätään.\n\n\"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia.\"\n\n\"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla\nkaksikymmentätuhatta -- jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja\nvuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi\nsanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit\npalata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit\ntäällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta\nnäitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita,\nrämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä\npuolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia\nlännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä,\npäivänselvinä -- ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja.\nOletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?\"\n\n\"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?\" kysyi Henri.\n\nWeyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.\n\n\"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta\nsitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia\nja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North\nBattlefordia -- ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä\nsatoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North\nBattleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin\nsinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme\nusein yhdessä metsästämään -- sillä siihen aikaan minä tapoin\neläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin\nhänelle.\n\n\"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin\nläheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta\ntakaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin\nsiellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen\nkautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä\nvarmaankin on kymmenentuhatta.\n\n\"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä\nmiljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin\nsähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto,\nkorkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia,\nkauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko.\nMitä sanot siitä -- tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten\narosudet ulvoivat!\n\n\"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta\ntoimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla\nkaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö,\njonka mainitsin, Henri -- hän on nykyään nuori neiti, ja hänen\nomaisensa ovat -- rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että\nhänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä\ntappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin\noli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen.\nHänellä on se vieläkin -- kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin\nkaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi\nvälttävät sinun pyydyksiäsi.\"\n\nHenri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli\nherttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä\nkatsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.\n\n\"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten\", sanoi hän. \"Hänkin\npiti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet -- tuhat tulimmaista! Ne\nkarkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!\" Hän pani\nuusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.\n\nEräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli\nhänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa\noli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia\npuita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen,\njossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu\ntäyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli\nriemuissaan.\n\n\"Me saamme sen -- varmasti!\" sanoi hän.\n\nHän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti\nympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves\ntarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin\ntaistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen\ntäytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät\nraudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki\nolivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin\ntarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.\n\n\"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne -- ja menee varmasti\nrautoihin\", sanoi Henri. \"Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta --\nmutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu.\"\n\nSamana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä\nse peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä\nyönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan\npäässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa\nja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla\nlapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa\nkulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.\n\nKahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei\ntapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja\nselitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja\nsilläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran\nviikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle,\nviehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat\ntarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa\nHukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan\nteräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen.\nKymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.\n\nYö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri\nitse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut\nitsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka\nilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana\nKazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa\ntaistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai\npuhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet\nvapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa,\nvaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä\nkeveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut.\nHietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet\nilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen\nliittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara\nsuuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin\nmilloinkaan.\n\nIlves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet\nolivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan\ntavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja\nkun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet\nolivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa\ntaistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri,\nkunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt\nja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä\nsuoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen,\nhartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen\nkurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä,\npotkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin\nkuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin,\ntoinen olka luuhun asti raadeltuna.\n\nSilloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta\nhyökkäyksestä -- ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen\ntoiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran\ntai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun\ntiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti\nvarovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti\ntuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion\nedustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän\nkaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi\njäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet.\nViimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.\n\nTämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti\nvapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat\nlunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja\nmakasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen\ntuloa ja -- kuolemaa.\n\nHenri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä\npoikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan\nHukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja\nkiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen\nsuojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä\nhämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä.\nSiinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina,\nmelkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei\nvoinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat\nensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen\nteräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman\ntarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät\nsuurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan.\nHänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa\nteräslaattaisen vyön. \"Odota!\" huusi hän. \"Ei se ole susi. Se on\nkoira!\" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin\nkatse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin\npäin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota\nhän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä,\nmissä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi\nhuudahdus:\n\n\"Katsopa!\" käski hän Henriä. \"Mitä ihmettä tämä on --\"\n\n\"Toinen on koira -- villi koira, joka on karannut susien luo\", sanoi\nHenri.\n\n\"Ja toinen on -- susi.\"\n\n\"Ja _sokea_!\" huokasi Weyman.\n\n\"Oui, sokea, _m'sieur_\", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi\nranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.\n\n\"Älä tapa niitä, Henri\", sanoi hän. \"Anna ne minulle -- elävinä.\nMäärää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden\ntapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.\nSepä kummallista, koira -- ja sokea susi -- _aviopuolisoita_!\"\n\nHän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti\nhäneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli\nedelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. \"Koira -- ja sokea susi --\n_aviopuolisoita_!\" kertasi hän. \"Se on ihmeellistä, Henri. Minulle\nvoitaisiin sanoa, että olen joutunut _järjiltäni_, kun kirjani\nilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä\nvalokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran\nja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria\nkappale. Saanko ne?\"\n\nHenri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun\nWeyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat\ntervehtivät kameransulkijan napsahdusta -- suden ja ilveksen\ntorahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas\ntuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman\nlähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa\nystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi\njääneessä majassa.\n\nHenri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän\nrautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle\nruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon\nalta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat\nmukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka,\nyhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja\nHenri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis,\npistettiin molemmat vangit sinne.\n\nEnnenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman\nKazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.\n\nMessinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: _Kazan_, ja\nihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.\n\nTämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos\npyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä\nnärepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä\nKazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään.\nMutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän\nvankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä\nvuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen\nverivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa,\neikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja\nsitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän\nperästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja\nhaisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä\nhieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja\nviekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan\npalasilla. Viisi päivää -- kuusi -- seitsemän kului, eikä hän ollut\nhuolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.\n\n\"Se kuolee\", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. \"Se nääntyy\nennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa\nja tuoretta verta. Se on kahden -- kolmen vuoden ikäinen -- liian\nvanha sivistymään.\"\n\nHenri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan\nja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North\nBattlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja\nkuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli\nnäkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä\npienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki\nnyt sijaitsi -- sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen\nja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä -- niin,\ntodellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi\ntätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet -- ihmeellisesti.\n\nHän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen\nsilmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien\nloistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja\nkuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi\nvankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen,\nvalitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.\n\nMajan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja\nhänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi\nhänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin\nvarrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa.\nHän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli\npoissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin\nja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut.\nUlkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä\nkahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois\nvapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.\n\nWeyman hengähti syvään.\n\n\"Yhdessä -- aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa\",\nkuiskasi hän.\n\n\n\n\nXII\n\nLA MORT ROUGE\n\n\nKazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle\nja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui\netelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat\ntiedot hirveästä ruttotaudista -- isostarokosta. Viikkomäärin\noli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja.\nIdästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan\nsanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että _la mort rouge_\n-- punainen hirmu -- oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon\npuistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta\nHudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat\nnämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli\ntullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat\nmerkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi\nhajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle\nasti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.\n\nSilloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita\npeittäville pikku kummuille. Vaisto -- jokin, mikä oli ihmisälyä\näärettömän paljon korkeammalla -- sai heidät _tuntemaan_ kuoleman\nläsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan\nvilli veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi\nsilloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita\nsilmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että\nrutto oli lähellä.\n\nKazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille.\nHeidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään\nkuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se\noli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi\nrepimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat\nlumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille,\ntavoittaen ainoastaan jotakin elävää -- lihaa syödäkseen. Harmaa\nHukka sokeudessaan haisti _kuolemaa_. Sitä väreili puiden latvoissa\nhänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka\nluo he saapuivat -- kuolemaa -- _ihmiskuolemaa_. Se kävi yhä\nväkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja\nKazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion\nlaitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti\ntakakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja\npäästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset\nnousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon\nyhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli\nkuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale\npunaista puuvillariepua -- rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin\nlahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli\npystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja\nsamana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät\nmenemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.\n\nHeitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta,\nlennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja\nkaakosta päin.\n\n\"Nelsonin seuduilla on isorokko\", ilmoitti sanantuoja Williamsille\nFond du Lacissa, \"ja se on alkanut raivota Wollaston Laken\ncree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen\ntietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon\nchippewat Albanyn ja Churchillin välillä.\" Hän lähti samana päivänä\nmatkoihinsa läähättävine koirineen. \"Menen länteen viemään sanaa\nReveillen-seudun ihmisille\", hän selitti.\n\nKolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko\npalveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat\nlahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan.\nWilliamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota\nhän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.\n\n\"Se tietää hautojen kaivamista\", sanoi hän. \"Se on ainoa, mihin\nvoimme ryhtyä!\"\n\nHän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat\nmiehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle.\nKiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti\nmatkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta -- kuolemaa ennustavia\nkääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai\nvilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan\nniitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen\nreen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen\nmailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille\njäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet\nolivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin\npiston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana\ntuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti\nsuoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä\nvapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla\ntasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon.\nSyvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi\njäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli\npohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille\nja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät\nalas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet,\nennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen\nkymmenen mailin päässä pohjoiseen.\n\nSitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna\ntuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä\npohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten\nettä ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto\nkirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät\nmonet vastaisetkaan sukupolvet unohda.\n\nRämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se\noli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan\nsuojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja\nläähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä.\nLuonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi\nhaavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä\nyöstä tähtien alla -- kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui --\njolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori\nHarmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja\nantautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa\nnaaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä\njäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan\nkykeni yksin tavoittamaan.\n\nHarmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään,\nvinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän\nalkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan\nnopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen\ntarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun,\nja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen\nmolskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän.\nJa kun nämä kaksi kykyä -- haisti ja kuulo -- yhä kehittyivät\nhänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi.\nHän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn\npiilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.\n\nMetsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana -- kunnes riista oli\nkeksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin\nhän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia.\nJos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia,\nettä ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut\nparastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan.\nKazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen\ntarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen.\nSokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut.\nSe oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt\nhänestä Kazanille puolison -- ei vain määräajaksi -- vaan ainaiseksi.\nHänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni\nKazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan\närisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi\nikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin\nvarpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan\njuostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet\npäivät jalkaa.\n\nSokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen\ntoimeentulolleen -- ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä\ntarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan.\nYmpäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla\noli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen\nulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he\njoskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei\nenää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.\n\nEräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He\npoistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä\nvuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja\nlaskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi\nja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä,\nodotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen\nitsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi\nmyös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet\nalenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi.\nMutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa\nHukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat\nliikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa\neteenpäin.\n\nVajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen\nkuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan.\nSe oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo\nkauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina,\nselkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi\nsisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui\nrisainen peitto -- ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen\nruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin\nkauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa\nhaistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti\nnuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli\nHarmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen\nlikemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen\nkierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni\naivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli\nkuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa\nniin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen\npysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa\nHukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja\nvärähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.\n\nSinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se\ntiesi pakkasta -- kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen\npäivinä -- mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen\nhävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon\nsisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa.\nAamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea\naviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä\nastetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla\npaukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt\nsykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat\nkaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle.\nKazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin\nkestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli\nkoirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää\naikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät\njäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava\nyö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli\nlaskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä.\nRautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin --\nvesikko, kärppä ja ilves -- makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa\nja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä\nei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa\ntuulenkaadostaan.\n\nSeuraavanakaan päivänä ei hirveä pakkanen taittunut, ja puolenpäivän\nseuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan\nHukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli\nruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt\nsudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa\nHukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen\npakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää.\nOli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet\npaleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän\nturvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi\nmetsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän\nnuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli\nsatanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä -- tuulenkaadosta\npalopaikalle asti -- hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän\njälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta\njänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin\najan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään\nsitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan\nHukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa\nHukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan,\noli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä\nnälkäisempi.\n\nKuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti\nuudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan,\nvinkuen tuulenkaadon ulkopuolella -- palaten kahdesti noutamaan --\nmutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä\npaikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai\nseitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta\npuhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei\nihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan\noli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella\nhaikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi\nraivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat\nviimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden\nensimmäinen varoitus.\n\nAamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja\nHarmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät\nkuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan\npisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta\nmyrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt\nsuojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten\nvesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä\nriistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja\nketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät\nolennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista\nja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai\nhakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille\nmyrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät\nvoineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin.\nParasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen\nsuojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät\nsittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi\nsyödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy\nhirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii\nsuunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin\nhehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin\ntarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran -- ja peura vähimmin\nnäistä kolmesta.\n\nJa myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin --\nkolme päivää ja kolme yötä -- ja kolmantena päivänä ja yönä sen\nmukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan\npaksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin\njalkaa. Se oli intiaanien \"raskasta lunta\" -- joka lyijynraskaana\npainoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.\n\nNeljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka\nlähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta -- ei enää\nlumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan\npeitossa, ja pakkanen ihan poltti.\n\nRutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet\nnälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.\n\n\n\n\nXIII\n\nNÄLÄN POLUILLA\n\n\nKazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta.\nHarmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta.\nKazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön\npaastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä\nkuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja\nkapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.\n\nTällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle\nhangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa\npakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri,\nmissä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä\neikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa\nkaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli\nlumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja\npyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä\noli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta\nelollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka\nhaisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen\nlaella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa.\nPaluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli\nyrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin\ntuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät\ntaas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin,\nmutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa\ntakaa.\n\nSilloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina\nmerkinnyt hänelle -- lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen\ntuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat\nulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa -- eikä\nsitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa,\nja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä\nharjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja\nsen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen\nrämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen\npäänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen\npäämääränsä oli maja -- vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa.\nMutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen\npäätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan\nnuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli -- haju! Kazan oli jatkanut\nmatkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut.\nKaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan,\nilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan.\nTämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa\npää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.\n\nSilloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen\nsuuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan\nHukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen\ntai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti,\npysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko\nsakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului\ntakertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin\nkuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi\nmahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat\nsilmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.\n\nViidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut\ntiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin\nalueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät,\nja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä\noli tarhassa, kaksi niistä härkää -- ja nämä härät tappelivat,\nkun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet\nryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen\nmyrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa\ntäyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet,\njohtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen\nkuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä\noli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa\nniin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat,\nkämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät -- mutta jykevät\n-- ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut\nepäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin\nja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja\nkovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin\nja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia\nääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli\nkäpäliään.\n\nHetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän\ntoisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä\nsaavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä;\nvanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi\npaino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin\nmuurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin --\nsen ikä.\n\nSen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin\nporokellot.\n\nSitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi\nantanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi\nvoinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan\nnaulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä\ntakakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se\noli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä\nkertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä\nvain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että\nlopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan\nhärän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa\nHukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen -- ikäänkuin\njoku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli\nhelmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan -- varsinkin\nvanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä\nvarisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle\nverentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä\nHarmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta\nmyöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista\nsarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki\ntoivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren\nhärän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä\npikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi\nryskien pois metsään.\n\nNuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun\nhetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen\nsuuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi\nja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan\nluo.\n\nKazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin\ntarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä\nja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu\nlihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven\nkaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan -- ja Kazaniin\nhurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He\nkääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun\nhe saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä.\nKazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen\nheikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä\npunaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut\nsilloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin,\nmelkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan\nhänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi\nyhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa\nennen sokeuden tuloa.\n\nPuolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän.\nSe oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä,\njoka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä\npää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa.\nVeritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin\ntapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja\nverenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä.\nMissä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun.\nHetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan.\nSamassa hän paiskautui takaisin -- kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria\nkalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi\nuudestaan, suoraan härän etupuolelta --, samalla kun Harmaa Hukka\nryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa,\njota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa\nKazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin\ntaas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät,\nvalkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista\npolvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä\nkiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä\njalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan\nHukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni\npullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut,\nja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa\nHukka syrjään.\n\nMutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli\navonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle,\nja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti\nkarkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman\njalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.\n\nSokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas\nhän oli parvisusi -- kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka\nvanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin\npaljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa\nHukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen,\nhotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta.\nSitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen\nmetrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta -- kapea,\npunainen juova.\n\nViisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä\nkohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja\nlavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa\nlannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan\noli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan\nherra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon\nvälkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä,\njoka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt\nmitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan\npaikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa\nHukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven\nmukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta\nmetsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli\nhänen rinnallaan.\n\nKerran -- kahdesti -- kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen\nkierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja\nsen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli\nkeskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen.\nKahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata -- kaksi sataa -- ja\nenemmän.\n\nHarmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan\npolulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei\nollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan\nkenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli\nsellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman\nhengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen\nelämän ainaista jatkumista.\n\nVihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa\nkiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt -- sitten\ntoistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi\nkäsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta\npolulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan -- ja\nodottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen\nlonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja\nverensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät\nKazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat\ntallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat\nkierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran\nerällään, kunnes enää kymmenen metriä -- sitten yhdeksän -- sitten\nkahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei\njaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin,\nja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo.\nTerävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen\nvaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä\nkertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi\nhänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan\nja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat\nkaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään.\nMutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen\nkaribunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten,\nsamoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai\nhänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa,\nkuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja\nnälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen\nhuutonsa -- kutsu syömään.\n\nNälän päivät olivat heiltä päättyneet.\n\n\n\n\nXIV\n\nHAMPAAN OIKEUS\n\n\nVanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen\nKazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään\nnälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen\npakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta\nKazanista melkein varjon.\n\nKun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle\nlumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti\njäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan\npaksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän\nheti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa,\nhyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen\nvierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.\n\nPohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti\nyöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut\nenää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet,\njoita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään\npäin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi\nyhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt\npohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.\n\nNiiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten\nnarinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja\nHarmaan Hukan korviin.\n\nHe eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä,\nkun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi\nritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja\nepäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät\nhitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli\nheidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet\nsen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos\ntahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet\nmatkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät\npäivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.\n\nSelkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää,\ntuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa\nhakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja\ntuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat,\nhoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille\nja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he\nhetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan\ntiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi\nKazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton\nvinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli\n-- haisteli ja kuunteli.\n\nÄkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista\noli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät\nkyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli\ntaas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas,\näänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, -- iso, valkea pöllö.\nKazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle.\nSalamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, -- ja Harmaa Hukka\nseurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa\nryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen\nloikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri,\nmutta pöllö oli poissa.\n\nMelkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän\nhölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset,\nsilmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen\nleukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi\nverentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa\njättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle\ntaas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.\n\nPunaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä,\nvikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen\nvalkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne\nolivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen\nluontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa\nneljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä\ntuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja\npysähtyi punaisen nauhan kohdalle.\n\nKiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille.\nKuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja\nkynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä\nunohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja\nverisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin\nseistessä jäykkänä ja kuunnellen.\n\nTappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen\nsuuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi\ntakaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi\nsen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan\npuoleen naulaan lihaa.\n\nMutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita\nhenkipattoja -- kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse\npuikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan\nja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian\nvikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia\nvälähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän\nruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui\nja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti\ntakakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua\nKazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja\nlopen uupuneena.\n\nPitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni.\nKerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä\nkuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö\nkuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli\nsuoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen\nvarsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä\npolkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun\nvalossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun\nuhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija,\njoka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut,\nhän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi\nhänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut\nharmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.\n\nSitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen,\nraju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan\ntosihallitsijan -- suden -- huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai\nveren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja\npeuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään -- se\nkiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten\nharjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle\ntähtien valaisemaan yöhön.\n\nSitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa\nseisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin\nkääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään\ntapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän\nkuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu.\nKaukana sieltä -- ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana -- oli\nheidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren\nomistusoikeus oli yhteinen -- joiden kesken vallitsi erämaan villi\nsosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja\nkaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon -- valittavan, riemukkaan\nsävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä\nheitä odotti herkkuateria.\n\nJa näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän\navariin ja kuutamoisiin suojiin.\n\n\n\n\nXV\n\nTAISTELU TÄHTIEN ALLA\n\n\nTakakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului\nviisi minuuttia, kymmenen -- viisitoista -- ja Harmaa Hukka kävi\nrauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa.\nTaas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja\ntaas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista.\nHarmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä\nkuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat\näkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he\nolivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken\nkuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi\ntoinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä\nheidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne\nlaskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.\n\nÄrinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen\nsokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat\nvälkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet\nlitteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran\nmerkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet\neivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni\nniitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä\nvälittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla\nilmassa, selkäkarvat jäykkinä.\n\nVierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.\n\nSe veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi\nkahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui\npitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi\neläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta\noli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti\nhäntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.\n\nNiiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja\nne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten\njäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli\nkupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen\njalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina\nja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja\nja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden\nedellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä\ntakakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja\nlihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.\n\nHarmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen\nkaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran\ntapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka\nlaskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä\nja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan\nKazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman\niso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää,\nkosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia\nliiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira\nvetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät\nHarmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.\n\nIso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään\nolisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt\nkiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana\nja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään\nrekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa;\nKazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan\nHukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin,\nolisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen\npuolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui\nyrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten\nrajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.\n\nHarmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän\npainautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat\nolleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa --\ntaisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan,\nvinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita\nja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille\ntallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva\npahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan\nHukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi\nvieraisiin koiriin päin.\n\nKuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien\ntaakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne\nhäipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä,\nharmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen\ntekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan\noli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät\npahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi\npari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi\nkiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla\nhän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään\noikeutta.\n\nHetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut\ntakaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen\ntämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi\nintohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä\ntuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät\ntorahampaansa sen hartioihin.\n\nHarmaa viiru -- ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata,\nääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli\nKazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira\nolivat hirveän taistelun temmellyksessä.\n\nMuut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat\nodottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa\nHukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja\nneljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla\ntavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken\naikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin\noli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat\nasennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja\nseisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen\ntappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen\npalasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne\npysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.\n\nIso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle.\nValtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen\nruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran\npään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan\nkaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna\nmuutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli\nse, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa\nolivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat\nkohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran\nsyvemmälti -- ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan\ntiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys\n-- kiivaimmassakin temmellyksessä -- hän oli varuillaan voimakkaiden\nleukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.\n\nVihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan\ntempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan,\nmutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja\nvaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden\nleuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun\nne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna\nisoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja\nkääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat\nlitteinä; se tähyili Kazania.\n\nKazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen\njalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki\nvalppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli\npoissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman\nverivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän\nkiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni,\npaiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia\nkymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut\notetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista\nhyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta\nseisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira\nsuistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti\nkyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania\nhyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja\nja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa\närhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan\npalasiksi.\n\nKazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä\nlaski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut\nkuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut.\nJa sokeudessaan Harmaan Hukan sielu -- jos hänellä oli sielu --\nkohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä\nsykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat\nrusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa\nja luuta.\n\n\n\n\nXVI\n\nKAZAN KUULEE KUTSUN\n\n\nSitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä\nlihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin\nja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä.\nHarmaa Hukka halusi olla yksin -- Kazanin kanssa. Mutta Kazanin\nlaita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta\nherättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin\nkuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka\nastellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen\njäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä,\njonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa\nloppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan\nvastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.\n\nKolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä,\nvalmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka\npäivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli\nsitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan\njohti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli\njoukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli\ntappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun.\nEivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut\nrepiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas\nyhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten\nryömimään mahallaan.\n\nKazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama\ninto ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa.\nTämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen\nhoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt\niloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä\npaljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin\npäin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät\nsilmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä\nKazanilta -- matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein\nheidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.\n\nKazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos.\nJos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan\nolisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien\nheimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko,\njoka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti\nhänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli\nmuuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista:\nse oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka\nkaipaa toveria -- ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet\nihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut\nihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan -- hän oli osa.\nHän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin\nmilloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut\nkauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren\nääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka\nihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn\nnäön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.\n\nJoka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon\nlämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui\nkaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli\nvähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta\nkodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja\nkahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa\nHukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla.\nTaaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten\nkeväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään\nlähestyvän äitiyden lupaus.\n\nMutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat\nturhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä\njoukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.\n\nVaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät\nolleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana,\njotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä\nsuunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä,\noli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet\nisännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä\nmuuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä\nlaajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.\n\nOli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen\nääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein\najanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa -- \"_m'hush! m'hush!\nm'hus_!\" -- ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle\nkentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä,\nmiehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka\ntoisella askeleella huutaen: \"_m'hush! m'hush! m'hush_!\"\n\nVavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira\nharjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät\npaikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat\nkadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä\nvinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan\nja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka\npysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä\noikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen\naivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin -- ja yhä säilyvä usko häneen --\nsai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.\n\nErään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi\nhalua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo,\njota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan -- epäluulo, joka oli\nperintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi\niloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä,\nettä lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.\n\nPian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä --\nja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat\npian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt\nkolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän\nympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen\nsiirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja\npohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut\nniiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän\nkulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.\n\nHarmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi,\nettä he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko\nja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme\nkertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja -- ja kerran hän\nkuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä\nniille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen\npistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun\nkatkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.\n\nHitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa\n-- mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja\nHarmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi\nvaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan\nnoudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.\n\nNämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla,\nlaskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan\nturkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin\nLontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin.\nJa tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen\nkokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti,\nkunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen\nnimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka\nkuollut.\n\nEtelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä\nvaljakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä\ntäältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään\ntulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan\nkuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko\narmeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka\nvetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat\nrekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria,\njoita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli\nparvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä\npieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä\ntorahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset\nisännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja\ntummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien\nvetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat\nperineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen,\npurren ja äristen.\n\nKeskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten\nhurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi\nkoko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut\nloppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä\nriitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju\nyhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.\n\nPuoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta\nkuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja\n-- verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä\n-- ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi\nsatojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat\nmetsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi\nkelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta\noli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois\npääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.\n\nVihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat\nnaiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa,\nsavun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen\njäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo\nlisännyt elämän viehätystä. Se oli \"suuri sirkus\", -- juhlahetki,\njonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.\n\nTänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi\npuuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet\nneljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia\npuita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista\nhaarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu\nseiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena\npaistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän\ntultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista\nensimmäisen, \"Karibulaulun\", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.\n\n    \"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u,\n    nyt siinä taivasalla\n    sa paistut korkealla,\n    suuri, valkea karibu-u-u!\"\n\n\"Nyt!\" huusi hän. \"Nyt -- kaikki yhtaikaa!\" Ja innostuksen mukaansa\ntempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään,\nja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.\n\nKahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten\nensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien\nvetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat\nkoirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti,\nrauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi\nkuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen\nensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt\nkymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon\nsuojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet\nlumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja\nvalkeat hampaat välkkyivät.\n\nKazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita\nkasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan\npalasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen.\nVieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat\npainoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan,\nKazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi,\nhoukutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei\nliikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa\ntulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei\njäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet\njäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli\npoissa. Silloin -- ja vasta silloin -- hän kohotti päätänsä, ja hänen\npehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.\n\nSe oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana\nkiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu.\nÄskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa\nhän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti\nkulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä\nhän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien\npunaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa\nHukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon\nkuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä\npitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.\n\nViimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi\naukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska,\njoka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa.\nHän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat\nhuudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti\nhyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin\nkerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän\nläpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon\nvarjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt,\nvavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä\nepäröiden.\n\nSadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko.\nHänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja\nkun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa\nvarovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset\nruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten\nkerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo,\nja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti\nHarmaan Hukan -- unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä\noppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.\n\nHänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun\npuoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla\nhutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui\nerästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan,\nosuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan\nvastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa\nkurkusta.\n\nHuutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa\nhalkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka\noli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa\ntuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien\nhirveät muistot -- Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti\nhän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi\nkoirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies -- _kädessä\nnuija!_ Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui\nlitteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot --\npetomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin\nkarkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän\nniin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen\ntorahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran\nnuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja\nhänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.\n\n\"Herra Jumala!\" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden\nkiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus\npamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti\nKazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi\nnuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri\nniin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.\n\nHarmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui\nhänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä\nkerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen.\nKazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten\npäätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.\n\nSitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista\nkohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan,\nsamoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama\nihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle,\nettä hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä\nyönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.\n\n\n\n\nXVII\n\nKAZANIN POIKA\n\n\nSattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä\nasioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin\nUnohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä\nhämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin\nkesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne\najat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina\npalasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen\nnaisen kasvot ja isännät, jotka -- niin hänestä tuntui -- olivat\neläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta\nja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään\nkuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi,\nkuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet -- kohoten kirkkaina ja\nunohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan\ntähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli\nNainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin\nkukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.\n\nMuutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun;\nja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla.\nEi tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen\nsyvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että\ntyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat\nolivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että\ntoveruus erämaassa -- uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus\n-- olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian\ntulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän\npäivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.\n\nHe olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli\nsyvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko\nensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta\nkuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä\npuroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden\nyhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten\nkylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten\nloistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua,\nja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista\ntuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja\nhiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten\nvetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän\nääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari\nja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään\nsukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan\noksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän\nsieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli\npuista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan\nvarten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa\nnukkuessa.\n\nAuringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle\ntoveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita\nkasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan\nsiitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä\nsykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei\ntuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla\nkatkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore\nhaju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan.\nHänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja\nodottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään\ntätä haluaan.\n\nNyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun\nvälillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka\nheristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä\nlähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle,\nhänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä,\njopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa\ntulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki\ntuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat\nkasvot sitä kohden kääntyneinä.\n\nSata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan\nlähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten.\nKyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat\npesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina.\nSitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan\nluolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta,\nvaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne.\nKazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä,\nettä oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan\nluo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen.\nSen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui\nhetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen.\nSitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.\n\nHän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä\nsattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät\nkankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän\nsuulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan\nsisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on\ntehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli\nkuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla\ntottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman\neläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi\najattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku\nolento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut\nmatkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan\ntavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli\ntunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat\npalanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän\nolisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.\n\nTätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui\nporsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia\nulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt\ntuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli\nKazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin\nmetsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien\npeitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja\nmullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita.\nSitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät,\njotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja\nkiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä.\nHarmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden\nhetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti\npiikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska\nsille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän\ntakakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan\nhurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa.\nHänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman\nlauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti\nläheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa\nkuorta.\n\nVihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa\nlävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut\ntasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti\ntarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja\nveti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä\npääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden\njoukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi\netujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin\nsatunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa.\nOnneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai\nkieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat.\nTunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin\nsaanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka\nolivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi\nvoinut niihin hampaillaan tarttua.\n\nSitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään\nveteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa.\nJäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin\nolisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota.\nHän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi.\nPari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä\ntuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi\npistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta.\nSilloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää\nvauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon.\nSuurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen\nsuuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien\nväkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään.\nHämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka\nnuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan.\nYöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä\nvedestä.\n\nSeuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan\n\"piikkisikotauti\". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa\nHukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea.\nHänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat\npelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli\nsilmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt\nkumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo\najatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen.\nMuutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle\npyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen\nsaaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen\njokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä\nalas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen\nlörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien\nvälissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy\nsyrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä,\njonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen\nhyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.\n\nKazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina\npäivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja\nriistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi\nkohota vihreitä taimia. _Bakneesh_-köynnös loisti yhä punaisempana\njoka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa\npaikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat\nlumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä\nnäistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin\nkanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja\nkunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi\nviikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.\n\nSitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama,\nihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta.\nKazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä\nhän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli\nmukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon\npimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan\nseisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä,\nvaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka\noli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle\npoikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni\nulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun\nhän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa\nsitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä\ntuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä\nHarmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä\nkosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää\nja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen\nkurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea\nja hellä hyväily.\n\nKazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon\noven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi\nmerkillinen tyytyväisyys.\n\n\n\n\nXVIII\n\nBAREEN KASVATUS\n\n\nMenetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat\nsekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet,\njollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä.\nIkäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen\nkuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja\nriisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta\nkosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun\npieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen\nHukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön\nsurkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään\nnäkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan,\njoka ei ollut Kazanin lihaa.\n\nLakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn,\npiti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia\nvarjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen\ntorahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin\noudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten\npienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot\nherättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta.\nYhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että\nverivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän\nkimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa\nja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä\ntaas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka\nnäinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut\ntuulenkaatoa lähestyä.\n\nMutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä\nsiivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi\nmeluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia\npensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän\njälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen\nkertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain\nyhden pikku poikasen.\n\nVähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa\nnimittäneet \"Bareeksi\" kahdestakin syystä -- koska hänellä ei ollut\nveljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö.\nSileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman\nja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä\nniin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan\ntiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät\najat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä\nja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi\nja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot,\nkompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän\njoutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt\nviiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan\ntämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen\näidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään\nkääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.\n\nKazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski\npäänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan\nkarkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä.\nPuoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.\n\nKun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman\nhauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän\nkeksi toisen viehättävän ilmiön -- valon ja päivänpaisteen. Aurinko\noli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen\nkirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään.\nAlussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika,\njolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen\nkarvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa,\njosta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.\n\nLopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä,\nsiristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin\nenää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen\nja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää,\nennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen\nsopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään\nauringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja\nkammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.\n\nEttei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui,\nsen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien\nmerkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella\nhäntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti\nBareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut,\nsiinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen\nrankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli\nlikomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet\nleukojensa väliin ja kantoi suojaan.\n\nToinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot\nkokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa.\nSuurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva\nkuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa\nlihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se\nherätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi,\nmitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän\npehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja\nhänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.\n\nSuuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi\nkotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli,\nmutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se\nlaskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja\npyyt merkitsivät -- makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän\nkuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä\nkuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt\ntuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti\nBareen kauhistuneena peräytymään.\n\nHetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä\nKazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa\nBareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi\nlihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä\nlopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä\nja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai\nneljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan\npäähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun\nHarmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen\npikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut\neikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän\njalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa,\njoka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa\nkouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja\npotkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui\nkauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran\nvaltasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi\nkasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta\njäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa\njäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa,\nkuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen\nallaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut\nelämän värähdystä hänen ensimmäisessä \"tapossaan\". Harmaa Hukka oli\nihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui\nhyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä\nlämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin\nhyvältä kuin tänään.\n\nNopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi.\nToinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet:\nharmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen\njylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven\nmylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä\nsalaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli\nvainu.\n\nKerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja\nhänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi\nmietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen\nkäsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi\nseurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes\nsaapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä\nloikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.\n\nJoka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen.\nAlussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja\ntuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta,\naina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä,\nja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei\nyksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa,\nkävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin\nmuuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä,\nvaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja\nvikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki\nvaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa\nkaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty\npoika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden\nmerkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan,\nvähän punaista alakulmissa.\n\nMetsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista,\njoille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus,\nettä ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat\nrajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin\nsilmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun\nhän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet\nikiajoiksi.\n\nVasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän\nolennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt\ntavallista kauemmas tuulenkaadosta -- runsaasti sadan metrin päähän.\nTäällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen\nennen ja kaukaa sitä katsellut -- vähintään viidenkymmenen metrin\npäästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi\nsiinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa\njuuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui\nvarovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta,\nkun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi\n-- muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja -- oli suoraan hänen\nedessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa,\nkatkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa.\nMutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin\nkappale elämää.\n\nSilloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui\neteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan\npäässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään.\nKohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän\nhyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja\nkilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin\nhöyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli\npienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja,\nlempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski\nBareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt\ntaisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain\npainumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen\nkurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.\n\nOnneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan\nensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi\nminuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen\nverran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta\nlintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen\ntaistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus\nkaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää\nollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes\nsen osa. _Sillä hän oli tappanut_.\n\nPuolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten\nrantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat\nhajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi\nvoitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja\nhyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi\nBaree leuoissaan närhin jätteitä.\n\nTästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo\nBareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut\npäivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin,\nliikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi\nkokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia\nhänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten\nhän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti\nhänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan\nmuutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että\npaitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä\neläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi\ntoista tavoittaa -- _ruoakseen_. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti\nselvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen\npiikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten\nkiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen.\nMolemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta\nolisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.\n\nHän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea.\nVälistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli\nlevoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja\njonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti\nnopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat\ntulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan.\nJa Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan\navaraan maailmaan.\n\nTuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen.\nPuolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen\nviereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen\nmetsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se\noli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta,\njohon hän kulki, _oli poispäin tuulenkaadosta_.\n\nKaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli\nlaskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat\nkasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa\nsiitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa.\nKaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli\nhänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle -- ja kodille.\n\n\n\n\nXIX\n\nANASTAJAT\n\n\nOli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt\nolivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka\nlähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen\nlaaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina\nvaltaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat\njättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa.\nHe lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen\nenimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja\npyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.\n\nKymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan.\nTämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät\nruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi\nja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä\npäivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat\netelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä,\nmäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät\nolleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.\n\nEräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen\nlajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä\nläheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli\nsitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa\nkalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä\nkelluva puunpalanen -- eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa,\nkalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta\nkummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva\nheidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä\nvainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin\nkuolettavimmat sodat ihmiselämässä.\n\nSaukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan\nkulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen\nvartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät\npoikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman\niso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen\nyläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa\nHukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat\nmyöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja\nnopealentoiset linnut.\n\nHe kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen\nasiat niin, että he neljä -- koira, susi, saukko ja majava -- pian\nsekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka\npysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella,\nja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien\ntähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.\n\nMoneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden\nväliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä\nolisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut\nsiirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän\nmajavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle\njonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa \"Katkohampaaksi\", koska\nyksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja\nrakensi patoja, oli katkennut.\n\nKuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen\njoukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen\npikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa\nKatkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan\nmuut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi\nneljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi,\njos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut\navioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat\nasunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois.\nSeuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän\nvuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden\nalkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan\nsaartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota\nja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa\nsyntyneitä neljää pienokaista.\n\nPatoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä.\nVesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille\nja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta\nsittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli\nliika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein\ninhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä\ntäyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti\nnyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi\nKatkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun\nKazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä\nhajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden\npoikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.\n\nTähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja.\nAinoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja\nyhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa\npitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli\nneljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän\nkykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin\npäähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin\nverroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon\nparas uimari.\n\nSitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa\npohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi\npadon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko\nhänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja\nvälkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut\nvanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja\nvanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan.\nSiirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään\ntähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon\nyli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta\naikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka\nmyötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa\nlikellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi\netunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään.\nJälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.\n\nKoko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa --\npahempi vielä kuin ihminen -- piileskeli tiheässä pajupensaikossa\nheidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin\nihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka\nyöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli\nsyntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita\nkäytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat\nmajavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli\npaljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään\nkalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin\nvoinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa\nhävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat,\ntulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet\nyhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.\n\nKymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten\nruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa,\nmissä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi\nollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa\nveivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas\nlähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut\nepäilevänsä hänen arvostelukykyään.\n\nVarhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen\nrämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta.\nLöytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja\nsudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa\nmerkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan\nollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien\nhitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan\ntuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi\npystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan\npainoisen häntänsä varassa.\n\nTäällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti\nrakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan\nsuuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi\nmyöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä.\nKatkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän\nperustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan\nläheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella\npajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin\nolivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan\nseutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.\n\nSamana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse\nvalitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi\nkolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka\nvanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet\nkolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein\nkovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin\nhienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja\npehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan.\nTakajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä\nhännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi\nnakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.\n\nHän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi\nlevähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan\nkymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.\n\nAikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki\nvirran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre\noli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui\nsuoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä\nyöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa\nseuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti\nnämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat\npienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan\npituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien\ntyöntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen\noksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.\n\nKun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat\nolivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten\nsaattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten\nleukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien\nsekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan\nasti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui\njättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät\nvuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien\nsekoitusta.\n\nKolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi\nkymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön\npensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita\nkaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin\nkäytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun\njatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.\n\nTämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna\nKazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.\n\n\n\n\nXX\n\nERÄMAAN VAINOVÄLIT\n\n\nLauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien\nhajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin\npäässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa\nhajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan\nkahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun\näkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat\njännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva\nääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat\npainuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi\nKazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen\ntuulenkaatoa takaa päin.\n\nVasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa\nsijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän\npoissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei\nollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli\nlampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista\nsata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja\npensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He\nolivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla\ntyöntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas\nitse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä\nkaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista\nleikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa.\nLammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan\nkorkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset -- kahden vuoden\nvanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä -- pitivät aika iloa\nkiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen\nKazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa\nolivat vanhemmat majavat toimessa.\n\nVain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista\nnäytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta\npohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta\nnyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat\nlakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia\nja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia -- ja vihollisia.\nHänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui\nja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman\ntapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta\ntavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli\nkahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan\nhän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan\nloikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät\näyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla\nlivahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa\nvaltakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.\n\nPettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni\nKazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät\nolleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne\nseisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän\nheitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs\nja viides -- tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja -- jäivät\nliiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi\ntoiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli\nniinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen\nluokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku\nruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä\nkaranneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään\noli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.\n\nMutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan\nkäsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä,\njotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville\nhän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut\nHarmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän\noli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen\nverensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen\nreunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli\nkadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen\npinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.\n\nKazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen\nKatkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän\nhurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti\njokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta,\nja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen\nminuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän\nvälimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa\nvedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin\npäin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut\nnäyttäytynyt.\n\nLammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä\njalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään.\nMutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen\nkehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti\nKazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa\npäättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas\npysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään,\nlivahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen.\nHän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt\ntaistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa\njäsenille.\n\nHarmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan\nlämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas\nilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut\nmajavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin\nei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa\nluo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja\noksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei\nyksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan\nmajavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin\ntappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli\nemo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen\nHarmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku\nruumiita ja kummallakin kertaa -- näkemättä -- juuri silloin, kun\nmajavaemo oli tullut rajaviivalle.\n\nEnsimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän\nkatseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he\nolleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin\nhe juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut\nedes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus,\nettä heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat\nsekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi\njäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon\nHarmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen\nväijymisen niin, että oli lähtenyt _poispäin_, ja yritti tätä\nsudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi\nja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin\nmatkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän\nentisistä kahluupaikoistaan oli peräti _veden_ vallassa, ja vihdoin\nKazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan\nvirran toiselle puolelle.\n\nYksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan\nmetrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella\nkasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan\nkäytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen\npäähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina\nhyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat\ntyöskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden\nreunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia\nodotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi\nhyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla\nsattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa\noli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä.\nNopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan.\nTäällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen\nrannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti\nkahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli\nhänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen\nloiskeen, jonka hän sai aikaan.\n\nPian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun\noksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin\nhänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein\nkäpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen\nkäsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin\ntouhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi\nvaroitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa\ntyöstään -- ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut\ntorahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta\nhetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat\nupposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli\nviskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään\njalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat\nlujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina,\nKazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen\nasti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.\n\nKatkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin\nhän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi\nkiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui\nihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja\nsieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana\nsekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän\npidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat\npehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan\nhellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään -- eikä\nKatkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili\npäästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään.\nHän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen\nnyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan\nKatkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan\nmajavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat\nolleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava\nkierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt\nKatkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta\nLuonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon\nkanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista\nsyytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen,\nei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja\nkäsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen\nkimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti\notteensa.\n\nSe ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti\nhän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo\nhukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille\npistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa\nilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet\nlopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi\nyrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui\nheikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja\njäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt --\nkerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut.\nHän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien\nhän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli\nHarmaata Hukkaa.\n\nSeurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa\npaisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä\npelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti\nja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja\nlampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa\nympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien\njatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain\npienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.\n\nKazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän\nväijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia\njäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän\ntappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa.\nViidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon\ntakaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa\nvedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen\nmajavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille\neduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän\nsurmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa\nseitsemän, kun saapui saukko.\n\nEipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai\njulmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä\nahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman\nvainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin\nsuurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti\nruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin\nsileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen\nollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko,\nsamoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko\npohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä -- vielä pahempi kuin\nihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana\ntoimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia\nnäiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi\nvoinut vain dynamiitilla -- teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin\nvesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat\nkuiville. Siitä seurasi kuolema majaville -- nälkään ja pakkaseen\nmenehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa\nympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä,\nsamalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat\nhe muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki,\nkestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen\nasuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.\n\nMutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan\nollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen\naiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa\nyllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden\nvaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan,\nväijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli\nvisusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.\n\nMajavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen\nvesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat\nalkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi\nsaukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen\njuurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan,\njosta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä\npallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään\nhän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja\nalitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli\nhyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen\nkaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.\n\nPadosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun\najamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon\netelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden\nkohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan\nitseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa\noli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima\nsuurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa\nveden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle.\nVasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä\nsuojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta\nyhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He\nuivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta.\nKatkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen\nsaukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon\nyläpuolelle lahdelmaa kohden.\n\nVesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi.\nHe unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista\njäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa\nvikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon\nkautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan\nhalki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella\nKazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran\njälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja\nlähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.\n\nVesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin\nKatkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän.\nKorjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja\npensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien\npakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai\nviidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan\npelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt\ntaistelivat olemassaolostaan -- että jos ei aukkoa saataisi tukituksi\nja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa\nvallassa.\n\nNyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat\nvielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät\njoen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon\ntakaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen\nmahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella\nKazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.\n\nMyöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat\nrakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja\nlammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin\nmakasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään\nlaskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle\nja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa.\nHänestä se oli vain leikkiä.\n\nMutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, \"henki\",\njoksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta\nja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun\nhetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin --\nparahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää\npaistattamassa.\n\nPäivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi,\nolivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä\nliikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso,\nharmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt,\nhän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan\noli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat\nrakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta\nvanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt\nsulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan\njättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat\nhäntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut\nLontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin\nviekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille.\nKymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.\n\nMutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt\nsurmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto\nkumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt\nihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis\ntorkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä\nunesta ja auringon lämmöstä.\n\nKeveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen\ntunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi\njokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He\nliikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä -- tuoden hajuja\nheitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se\noli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat\nsitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki\nison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä\npysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni\nvarovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää.\nAuringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä\ntervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään.\nHänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi -- liikahti -- kun\nKazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha\nsaukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut\ntilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään\ntullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan\nO-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut\npelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa.\nEhkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä\nkuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa,\netsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa\nhe olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut\nmajavat heidän rämeikkökodistaan.\n\nSeuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä\ntoivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas\njoukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas\ntuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti\nenää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan.\nSyvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä.\nTuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi\ntulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa\nHukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden\nvälillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan\nhe haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin\nmilloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin,\nsillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin\nja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä\nyönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan\nhajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti\npohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas\nopettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja\nkättensä töitä.\n\n\n\n\nXXI\n\nLAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ\n\n\nHeinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot\npohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden\nvälinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä;\nmutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt\nkauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin\nkärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian\nseurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.\n\nTappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet\nrämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä\netelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat\ntulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat\najaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä\nolleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa\nHukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän _tunsi_ sen. Se\npalautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen;\nja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat\nhänelle, että pohjoisessa päin -- eikä etelässä -- olivat heidän\netsimänsä metsästysalueet.\n\nKazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän\nolisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha\nihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen\noli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa\nkulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka\nvoitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson\npoikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta\noli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.\n\nMyöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut\nSlave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen\nkultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen\nvarrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja\nsydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä\nja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan\ntuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja\nkullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön.\nMyöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen,\nja Fort Smithiin saapui huhuja \"löydöistä\", jotka olivat Yukonin\nlöytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä\n-- sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä\nruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta.\nKaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista\npienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä\nmerkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.\n\nMuuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset\nsyynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken,\njotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön.\nSittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken\nrantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin\narvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli\nviekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään\nvaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan\nilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä,\nmatala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota\nei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen\nepäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän\nasti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän\nhuonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja\nrohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja\nmyöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät\npiirteensä eivät ilmaisseet.\n\nPuolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold\nCityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä,\njonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli,\ntarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja\nkapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika\nvielä ollut otollinen \"sisällisten\" suunnitelmien toimeenpanemiselle.\nHän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen\nruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä\nmerkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli\nkantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille.\nMutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.\n\nHän lähti etelään -- McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa\nkauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui\nrohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle\nhän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä\nerästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai\nkuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko\nhyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai\nkahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet\neivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea\nylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi\nsaalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten\nikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen -- toisten seurassa.\nYksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.\n\nEräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle\nhiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti\nlupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden\npartaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan.\nHänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan\njuomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita --\nenintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli\nvälke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa\nylös- ja alaspäin.\n\n\"Susia\", murisi hän. \"Kunpa voisin ampua ne vanhalla\nminuuttilaukaisijallani. Jukoliste -- kuulepa tuota! Vieläpä keskellä\nkirkasta päivää!\"\n\nHän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.\n\nNeljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana\nsieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville\nvaroituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen\nviimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger.\nSitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti\nuuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään\ntaakse.\n\nViikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen\nlähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka\ntuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran\nsanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan\nlähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään\nmaassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin\nhän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli\nneljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan\nkanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia\nhänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää\npystyssä, suu ammollaan läähättämässä.\n\nSandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen\najotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai\nsieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja\nhänen selkänsä kävi kankeaksi.\n\nMutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua\ntarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti\nSandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen,\njalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken\nmetallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä\nhävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja\njuoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.\n\nTällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen\nohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun\nSandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli\nKazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä\nkanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi,\nveivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli\nniitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa\nvääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi\nesille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun\npullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku\nkapselissa oli viisi graania strykniiniä.\n\nHämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut\ntällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla\nsen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa\ntoteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti\nhän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti\nottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka\nhelppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme\npäivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin\nhän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa\nsormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua\nkuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän\npoikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin\npensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun\njäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.\n\nSeuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa\nmyrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin\nhän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan\nympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla\nhän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan\npensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous\npääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva\noli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli\nedelleen pieni valkea kapseli -- särkymättä!\n\nSe oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka\nvaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei\nollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden\nsai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi\nsiitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja\nviidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty\npalasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja\nvalkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy\nlöysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan\nHukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa\njälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa\nvaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi.\nVihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa.\nMyrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon\nonnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja\nhän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi\nvesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen\nvauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen\nverran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa.\nHän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha\nrihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän\ntähysteli visusti riistaa.\n\nOli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät\nhietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin.\nKazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään\npolvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut\nsuotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt\nvaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen\nluodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan\nkuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa\nSandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi\ntulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän\nhorjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi.\nHarmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut\nnähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin\npäässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka\npysähtyi odottamaan kumppaniaan.\n\nRiemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.\n\n\"Sainpa sinut, senkin vietävä!\" huusi hän. \"Olisin saanut toisenkin,\njos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!\"\n\nHän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme\nmuuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin\nkaulavyön.\n\n\"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!\" sanoi hän huohottaen. \"Se on\nkoira, Sandy McTrigger -- _koira_!\"\n\n\n\n\nXXII\n\nSANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ\n\n\nMcTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut\nhänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes\nsai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut\nkirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen\nkatseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja\nkuulemaansa.\n\n\"Koira!\" huudahti hän taas. \"Koira, Sandy McTrigger, vieläpä --\nkomea!\"\n\nHän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla\noli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan,\nmihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli\nvieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli\nosunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes\npääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja\njalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä\nlihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli\nvain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin\npäästä.\n\nSandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat\nkuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi\nkolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni\nilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa\nhän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja\neskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti\nKazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan\noli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen\njohtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä\nmaksettaisiin koirista.\n\nHän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa.\nSitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi\nvalmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan\ntapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin\nkuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti\nhänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan.\nSitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.\n\nKun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen\nsilmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki\nmiehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn.\nKolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy\nkyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen.\nKazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi\nuhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.\n\n\"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä\", sanoi hän. \"Olenhan\nollut _sinunlaistesi_ kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat\nvillinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa,\nennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä --\"\n\nSandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa\nmyöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt.\nKazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää\npökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän\nnäki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen -- miehen nuijineen.\nHänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille.\nVaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että\ntämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin\ntuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä\nhän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa\nmukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet,\nkuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi\nSandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä,\nja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli\nKazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja\nympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta\nolisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran\npainosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.\n\nNopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä\nmoneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä\nkertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen\nhartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua,\noli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt.\nHän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri,\nja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja\nvoimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen\nhyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti,\nja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli\nvähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka\nja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja\nhän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa.\nKolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan,\nmutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta\ntai murtunut --\n\nSandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä\nkuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle.\nMcTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun\nnuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen\ntämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan\nhuumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä\nlisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka\nnousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti\nhihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa\nylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.\n\nKun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän\nhetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän\ntunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli\nmurskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli\nmelkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan\nsiitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta\nhänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä\nKazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy\nhalusikin -- se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas\nkäytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan,\njohon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea\netukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen\naliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään\naikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.\n\nSandy oli tavattoman hyvällä tuulella.\n\n\"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos\", vakuutti hän Kazanille\njo kahdennenkymmenennen kerran. \"Ei mikään ole niin etevä kuin\nselkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden\npäästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä.\"\n\nKolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania.\nMutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi\nkauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat\ntehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät\nsuljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen\nkuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon\nviime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys\nalkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen\nhuumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna\nkaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli.\nLoitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt\nsen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin\nvarjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin,\ntuli nyt taas -- Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha,\nvalittava huuto.\n\nVinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi\nnuijansa ja riensi häntä kohden.\n\n\"Alas, senkin pakana!\"\n\nTulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun\nMcTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi\nnuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt\nerinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.\n\n\"Uskonpa, että se ajaa sisun\", mutisi hän hihittäen. \"Mutta jollei se\nonnistu, niin tapan sen!\"\n\nUseita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi\nhiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes\nsen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn\njuurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka\nkerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä\nseisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä\nhän janoissaan himoitsi vettä.\n\nKun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä\nvälistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan\njoi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen\nkoirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli\nhän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän\nlähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan\nhän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi\naikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään.\nSandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia.\nYukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.\n\nHän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän\nalkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen\nkosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa\nja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän\ntyönsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan\nja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan\nympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt\npakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä\nja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki\nhetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli\nkokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli\najautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa\npäällä.\n\nKazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän\njo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja\nhinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle.\nVaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen\ntarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää\nkamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen\nherransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi\nvain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja\nturvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli\njalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.\n\nViisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti\nKazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella\nvesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold\nCityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän\nhankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan\ntaakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.\n\n\"Sinähän et voi lihota kuonokopassa\", puheli hän vangilleen. \"Ja\nminä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin\nitse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään\noman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen,\njoka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen\nennenkin, ja nyt se käy päinsä _täällä_. Susi ja koira jumaliste,\nsiitähän vasta valtti tulee.\"\n\nKahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille.\nPian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä.\nRuhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän\njoka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien\ntorahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei\nantanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja -- ei mitään\nmuuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin\nnoutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä\nSandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen\nverran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden.\nMies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.\n\n\"Tuo kelpaa\", murisi hän. \"Se on tosin kymmentä tai viittätoista\nnaulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja\nsukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän\nennenkuin kukistuu.\"\n\n\"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se\nei joudu tappiolle\", esitti Sandy.\n\n\"Kättä päälle!\" sanoi toinen. \"Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?\"\n\nSandy mietti hetkisen.\n\n\"Viikko vielä\", vastasi hän. \"Sitä ennen sillä ei ole täyttä\npainoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana.\nSopiiko se teille, Harker?\"\n\nHarker nyökkäsi.\n\n\"Ensi tiistai-iltana\", toisti hän. Sitten hän lisäsi: \"Lyön vetoa\n_puolet_ osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne.\"\n\nSandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.\n\n\"Sanasta miestä\", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan:\n\"En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan\nsuden.\"\n\n\n\n\nXXIII\n\nPROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO\n\n\nRed Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran\npelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta\nsilloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli\nkyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna\nDawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana.\nSandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen\ninnostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin\nalalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan\nvallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä\nja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman\niso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan\nvakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa\nmiestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan\ntaistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin\nkoira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt\npohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa\nkaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla\nvoinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan\npanna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä -- sellaisia, jotka olivat\nviettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien\npunainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi\ntoisen korvaan:\n\n\"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä\nlisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa.\nTanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa.\"\n\n\"Mutta se on painava\", sanoi toinen epäröiden. \"Katsopa sen leukoja\nja hartioita.\"\n\n\"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta\",\nkeskeytti Kootenayn mies. \"Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane\nrahojasi tanskalaisen puolesta!\"\n\nToisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille\nnäille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin\nlaudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä\nvälistä.\n\nTaistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen\nkapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty\nsyrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa\nlattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen\nhäkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille.\nHäkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa,\nlasiheijastimilla varustettua öljylamppua.\n\nKello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä\nkantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät\nesiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä.\nHän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa\nvalossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei\npaljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua\nkiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön\nmurina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat.\nTanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä\nomasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut.\nHän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen\narvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien\nmiesten kiihottuneihin kasvoihin.\n\nJonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista.\nSitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi\njoukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta.\nIvanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja\nsateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui\nyhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan\ntakaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta.\nHarkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin\ntavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:\n\n\"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!\"\n\nSilloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan\nisoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden.\nVarovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan\nlähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania.\nNeljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi\nhuoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat\naivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja\nlihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti\npelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.\n\nKukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei\ntiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen\nhenkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä\noli heihin vaikuttamassa. Se oli _ymmärtämys_. Jos he olisivat\ntoisensa kohdanneet ulkosalla -- valjaissa -- olisivat he nyt\nkieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta _täällä_ he\ntunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä,\njolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat\nensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti\npäätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän\nyli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku\noli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön\nrauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä\n-- ihmishalveksimisessaan ylväinä -- he seisoivat ja katselivat\nvankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.\n\nVäkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja\nuhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen\nkoiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti\nhäntä.\n\n\"Seis!\" komensi se. \"Seis -- lain nimessä!\"\n\nHetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä\nääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin\ntakana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen\nratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä\npystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään\ntuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja\nsileäkasvoinen -- pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset\nposket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia\nperäpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt\nvuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli\nhiljainen ja rauhallinen:\n\n\"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista\", sanoi hän.\n\nJokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.\nHetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.\n\n\"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit\",\njatkoi pikku mies, \"Maksan omistajille viisisataa dollaria.\"\n\nHarker kohotti kättään.\n\n\"Sanokaa kuusi\", virkkoi hän. \"Sanokaa kuusi, niin koirat ovat\nteidän.\"\n\nPikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.\n\n\"Saatte kuusisataa!\" lupasi hän.\n\nTyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi\nkorokkeen reunalle.\n\n\"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet\ntappelemaan\", huusi hän; \"mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen\nvaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat\ntekivät meille kepposen -- siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia.\"\n\nPikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin\nseuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän\ntarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.\n\n\"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät\", sanoi hän, puhuen niin\nhiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. \"Hinta tosin on\nsuuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä\ntarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen\nsiveellinen ryhti kuin teillä.\"\n\nEikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät\nlähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille\nison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille\nja Sandy McTriggerille.\n\n\n\n\nXXIV\n\nYKSIN PIMEYDESSÄ\n\n\nSokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana\nahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy\nMcTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia\nlaukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa,\nodottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin\ntämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään\nmahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen\nkumppaninsa hajua.\n\nPäivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo,\nmutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset\nsyvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että\njoki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan\nkuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin\ntasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta\ntuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä\nsavu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta.\nMutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan\noli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan.\nSun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut\nhänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti\nhän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän\npensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.\n\nSamoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi\nhän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon\nlämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden.\nHitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa\nei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän\nseurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen\nrannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.\n\nHetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle,\nmissä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului\nlaukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin\nverestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa\nverta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy\nMcTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä\nvirran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania\nkanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut\nsidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta,\njoilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet\nalistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti\ntakakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen\nkurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen\nsiivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei\nvarmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten\nöitten mukana tuleva \"kutsu\", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden\npuolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan\nhuudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan\npensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.\n\nHän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta\nei ollut ennen milloinkaan ollut _yksin_ tässä pimeydessä. Aina\nhänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan\nhoukutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui\nhänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri\nmennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän\ntavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa\nvavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä.\nHäntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään\nhän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan\nnäkeviksi.\n\nAikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui\nerilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja\npainautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä\nei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen\nympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä\nKazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet\nvielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen\nsyvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan\nhietaan.\n\nAamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt,\nettä päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla\ntaivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden\nsakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän\nukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi\nkovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky\nraivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut,\nhiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä\nviimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen\noli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun\nallakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.\n\nTähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä\nhaudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä,\nja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle.\nKymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi\nhäneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja\nkaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.\n\nKolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka\njättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas\ntasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne\npäin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt\nhuippuunsa eläinkunnan kuudes aisti -- paikallisaisti, ja suoraan\nkuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten\nhalki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta\njokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain\nkarva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat\nhirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka\npalasi joelle.\n\nSen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti\nhän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan\nja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta.\nMutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella.\nNeljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän\njyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön.\nJuodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa\njohonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten\njokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja\nhaisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa\nlihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän\nalkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi,\nkunnes ei enää ollut nälkä.\n\nKolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä\nyönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta\nkiihtymyksestä -- jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän\njuoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää\nhietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja\nsitten itään ja länteen -- pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi\nlauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen\näänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli\nkaakon puolelta. Siellä -- aution nummen takana, kaukana pohjoisen\nhirsimetsän toisella puolella -- oli _koti_. Ja siellä kaukaa hän\neläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei\ntullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa,\nja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle\nkohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva.\nSiellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen\nyö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa\nesikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti\nhänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun\nhän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa\nhän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja\ntähdet ja yön siniset pilvet.\n\nJa tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen --\nja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa\ntai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä\nedessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin,\nkiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa\nsynnyinsijan -- ja _Kazanin!_\n\n\n\n\nXXV\n\nSANDY McTRIGGERIN LOPPU\n\n\nKuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa\npäähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli\nsankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä\nmakasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen\nherkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill\nlähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki\navaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan\nvaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.\n\nMutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen\nliikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä\nja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle\npelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.\n\nPikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston\nlähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa.\nHän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa\nkoirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti\nhuomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen,\nettä hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri\nhänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin\nkuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan\neläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen\nhuviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli\njo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli\nhänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen\nvillistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia\nkysymyksiä.\n\nJoka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään\nystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä\nKazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa\nruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä\ntavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.\n\nHyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill\nasui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen\nhäneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin\nSandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli\nrauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä\nsinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat\nyhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä\njossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista\nmiehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti\nprofessoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa\ntanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän\nei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä\nsuostumaan.\n\nTänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli\nhänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä\nvetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan.\nSelkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti\nprofessori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen\ntaakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.\n\n\"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota\",\nsanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi\nharrastuksen välke: \"Milloinkas lähdette matkalle?\"\n\n\"Ensi pakkasella\", vastasi McGill. \"Se saisi jo pian tulla. Minun\npitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du\nLacissa.\"\n\n\"Ja te menette Fond du Laciin asti -- yksin?\" uteli Sandy. \"Miksette\nota opasta?\"\n\nPikku professori myhäili hiljaa.\n\n\"Mitä varten?\" kysyi hän. \"Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut\npitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin\nBroadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin\nrasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään.\"\n\nSandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi\nilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.\n\n\"Otatteko koirat mukaan?\"\n\n\"Otan.\"\n\nSandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.\n\n\"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?\"\n\n\"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee\nmaksamaan viisi\", sanoi McGill.\n\n\"Juukeli!\" mutisi Sandy. \"Ja kaikkia noita rahoja te pidätte\nmukananne! Ettekö pelkää -- että voisi mitään tapahtua?\"\n\nPikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja\neleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan\ntummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen\nsuupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.\n\n\"Minä nukun kovin herkästi\", sanoi hän. \"Askelkin herättää minut\nyöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla\nvarovainen. Ja sitäpaitsi --\" Hän veti taskustaan siniteräksisen\nSavage-revolverin. \"Minä osaan käsitellä _tätä_.\" Hän osoitti majan\nseinässä nystyrää. \"Katsokaa\", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi\nkahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan\nnystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut\nyhtenäinen, monihampainen reikä.\n\n\"Mainiota\", sanoi hän. \"Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi\nparemmin.\"\n\nKun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen\nvälke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin\npäin.\n\n\"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha\nveitikka\", sanoi hän naurahtaen. \"Enpä soimaa sinua paljonkaan,\nvaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä --\"\n\nHän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan.\nKazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa,\nsilmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö\ntoi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon\nviimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys\nseurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana\nhänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut\nteräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut\nHarmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.\n\nTänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä\nviima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä\ntavalla, jota intiaanit nimittävät \"pakkasen näläksi\". Unettava kesä\noli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä.\nHäntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa\nHukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana\n-- missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän\nponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.\n\nKoko sen yön hän oli levoton -- levottomampi kuin oli ollut koskaan\nennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan\nHukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta.\nOli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan.\nMielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti\nsormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen\nhuomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin\nluo ja puheli, sanoen muun mukana: \"Tämäpä panee mustat kärpäset\nnukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan.\"\n\nViittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten\nKazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle,\nja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli\nsopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien\nhuolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren\nhänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin\nverran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä\nKazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli\njotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.\n\nHän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä\nhievahtanutkaan.\n\n\"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni\", hihitti\nMcGill salaperäisesti, \"mutta uskonpa, että voin silloin tällöin\ntorkahtaa, kun _sinä_ olet mukana!\"\n\nHän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle.\nIson tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin\npäähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti\nvaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen\nyöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli\nsitä huolellisesti.\n\nKolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin\nAthabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa\nmäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli\ntuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä\nprofessori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin\ntällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi.\nKeskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli\nMcGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun\nhaju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut\nhampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.\n\nLeiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa\ntekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin\nkaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon\noli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän\nsyrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton,\nmaaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä\nKazanin takana makasi toinen koira -- itään päin. Tavallisissa\noloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että\nlänsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän\naprikoi, mitä se oli.\n\nKallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista.\nSitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto\nkäsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti\nhiljaa.\n\n\"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni\", sanoi hän. \"Minua\nei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa\n-- _ukonilma_!\" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi\nvaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta.\nSiellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.\n\nOli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan\npainoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet\nherätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista,\nmutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset\nsieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää\nhaistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen.\nHitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei\nollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja\nhartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin\nmurhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä\nlitteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta\nvähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän\npensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin\nteltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä\nruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan\novelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.\n\nÄänettömästi, vikkelästi -- sutena nyt joka liikkeeltään -- Kazan\nnousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä\noli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän\nasti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä\nvarten.\n\nJa sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä\ntakaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat\nhivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa\nraatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy\nkääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat\nupposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän\nkaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä\nääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen\nkaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina\nuuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli _vapaa_. Vyö oli\npoissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen\nympärillään. Täällä oli _ihmisiä_, ja kaukana oli -- Harmaa Hukka!\nHänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti\nvarjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.\n\nSadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut\nison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä\n_naks, naks, naks_. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen,\nkaamea parahdus.\n\n\n\n\nXXVI\n\nTYHJÄ MAAILMA\n\n\nKazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä\nkuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon\nmukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä,\nhäntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran\nkummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän\nsaapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat\ntähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan\nlakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli\nkääntynyt tuulta vasten.\n\nJossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi\nkerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille\nsyvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän\nympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin\nhiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin,\nkasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta\nvaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi\nvastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin\ntoisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin.\nHän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold\nCityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä\nhän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja\nvuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä\nhän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli\ntottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta\nkertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa\nodottavan hietasärkällä.\n\nPäivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän\nhietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi\nsillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka\nolivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli\nympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä\nheiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat\nhuuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää\nhän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni\nsiihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä.\nHän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä\nuudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja\nhitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla\ncree-intiaanien kesken on nimenä \"hengen kutsu\".\n\nSamoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt\nKazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen\nalkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon.\nHänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli\nmetsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan\nmitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä\nmaailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta.\nTämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta\nkapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen\nlaaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa\nHukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas\nryhtyi häntä etsimään.\n\nVasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa\npäivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän\ntappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä\nnukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui\nharjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka\nnyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän\nkulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo\nselvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka\nnyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut\nmajavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran\noli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi\näänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa,\njoka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli\nhänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina\nja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin.\nKaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja\nhartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien\nepävakainen katse.\n\nHarmaa Hukka oli poissa.\n\nHitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian.\nToveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet\nvaltasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä\ntuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä\nkerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan\nHukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma\noli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.\n\nMyöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan\nmurskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä -- lähti pois --\ntuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi\naterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä\nhaju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja\ntoistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle\nja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi\nrauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä\npysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka\noli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja\nlähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä\nHarmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.\n\n\n\n\nXXVII\n\nSUN ROCKIN \"KUTSU\"\n\n\nSun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä\nsyysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt\nmaailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin\nmuihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä\nuuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat\nkadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies\nhäntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän\noli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin\nheidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa\nkohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli\netäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan\nJoanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun\nsilmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi\nlempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan\noli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen\nhartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja\npujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.\n\n\"Sinä olet taas onnellinen, Joan\", puheli hän iloisesti nauraen.\n\"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin.\"\n\n\"Niin, minä olen todellakin onnellinen\", kuiskasi Joan, ja äkkiä\nhänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää,\nvalkeaa hietakielekettä. \"Muistatko vielä -- tuntuu kuin olisi\nsiitä kulunut monta vuotta -- että Kazan jätti meidät tässä? Naaras\noli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?\" Hänen\nsuupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: \"Olisipa hauska\ntietää -- minne he -- ovat menneet.\"\n\nMaja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen\n_bakneesh_-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita\nja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai\nasukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi,\nja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies\npuhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka\nnyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies\npalasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin\nsinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.\n\n\"Kuulitko sinä sen.\" kysyi Joan. \"Kuulitko sinä -- _kutsun_?\"\n\nMies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.\n\n\"Olin mailin päässä rämeellä\", sanoi hän. \"Kyllä minä sen kuulin.\"\n\nJoan tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Se ei ollut Kazan\", sanoi hän. \"Minä tuntisin _hänen_ äänensä. Mutta\nmielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu -- se, joka silloin\naamulla kuului hietasärkältä, hänen _puolisonsa_!\"\n\nMies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti\nhiukan kiihkeämmin.\n\n\"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?\" kysyi hän. \"Lupaatko minulle,\nettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?\"\n\n\"Sitä olenkin ajatellut\", vastasi mies. \"Ajattelin sitä -- kutsun\nkuultuani. Minä lupaan.\"\n\nJoanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.\n\n\"Me rakastimme Kazania\", kuiskasi hän. \"Ja sinä voisit tappaa hänet\n-- tai _hänen kumppaninsa_.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja\nhe kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies\nseurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan\nosoitti tähtien valaisemalle tasangolle.\n\n\"Kuule -- kuule!\" sanoi hän. \"Se on naaraan huuto, _se kuului Sun\nRockilta_!\"\n\nHän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen\ntakanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän\nkorviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava\nvastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi\nJoania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi\nnyyhkytykseksi.\n\nHän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen\nkuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan\nja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului,\nja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi\nsuulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:\n\n\"_Kazan -- Kazan -- Kazan_!\"\n\nSun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja\nkuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu\nheikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen\nvarjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se\noli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen\nkäsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että\ntäällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut\nja taistellut -- ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet\nmuistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä\ntasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa _Joanin ääni_.\n\nTähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun\nKazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen,\nmahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy\nkurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä\nuudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa\nuuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän\nei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan\npainoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies\npedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän,\nkuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi\nSun Rockiin päin kääntyneenä.\n\n\"Voi, ihme!\" huokasi hän. \"Uskonpa -- että niin on laita --\"\n\nAivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon\nyli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu.\nNopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin\nkoskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi\nmiehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan\nkättensä välissä.\n\n\"_Nyt_ kai uskot?\" huusi hän huohottaen. \"_Nyt_ kai uskot minun\nmaailmani Jumalaan -- siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt,\njoka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on\ntuonut -- meidät kaikki -- yhteen -- vielä kerran -- _kotiin_!\"\n\nMies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.\n\n\"Minä uskon, Joan kultaseni\", kuiskasi hän.\n\n\"Ja ymmärräthän -- nyt -- mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?\"\n\n\"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta -- kyllä ymmärrän\", vastasi\ntoinen.\n\nJoanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen\ntähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.\n\n\"Kazan ja _hän_ -- sinä ja minä -- ja pienokainen! Oletko pahoillasi,\nettä tulimme takaisin?\" kysyi hän.\n\nNiin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei\ntämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään\ntukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa\noven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun\nRockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.\n\n\"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa\", sanoi mies vihdoin.\n\"Tule, Joan, mennään nukkumaan.\" Yhdessä he astuivat majaan.\n\nJa sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten\nkuutamoisella lakeudella.\n\n\n\n"]