[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKS2p9TjYIFbbTuSzP-6-_2NXq12nxZHkSVEdhYFml90":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1658,"Martin Eden","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1658-london-jack-martin-eden","1658__London_Jack__Martin_Eden",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1909,1920,113508,724091,false,47155,[24,25,26,27,28,29],"Authors -- Fiction","Autobiographical fiction","Bildungsromans","San Francisco (Calif.) -- Fiction","Working class -- Fiction","Young men -- Fiction",[31,32],"American Literature","Novels","\"Martin Eden: Romaani\" by Jack London is a novel published in 1909. It follows Martin Eden, a rough sailor from Oakland's slums who falls in love with Ruth Morse, a refined bourgeois woman. Determined to win her, he embarks on a fierce journey of self-education to become a writer and escape his origins. As he gains knowledge and talent, Martin confronts the hypocrisy of the bourgeoisie and the crushing challenges of literary success, leading to profound disillusionment. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Hynynen, Ville",287,"Puolielämäkerrallinen romaani kertoo köyhästä merimiehestä, joka rakastuu yläluokkaiseen naiseen. Päähenkilö päättää sivistää itsensä ja ryhtyy tavoittelemaan uraa kirjailijana, mutta menestyksen tavoittelu ja luokkayhteiskunnan todellisuus johtavat lopulta syvään pettymykseen.","Jack Londonin 'Martin Eden' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1658.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MARTIN EDEN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut Ville Hynynen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nEdellinen osa\n\n\n\n\nI LUKU\n\n\nToinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti\notti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja\nnäytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon\noli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi\ntukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se\ntapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli\nkiitollinen. \"Hän ymmärtää\", hän ajatteli. \"Hän kyllä auttaa minua\nselviämään tästä.\"\n\nHän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja\ntoikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat\nnousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat\nolevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli\nkauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän\ntyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän\naivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi\nvaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen\nmielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja\nsen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli\ntusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä\nvarovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat\nvelttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän\nkiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään\ntyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin\npelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli\ntoisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän\nhavaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi\näkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin\nkömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi\nkuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.\n\n\"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni\", hän virkkoi koettaen leikillä\nverhota suunnatonta hämminkiään. \"Tämä on jo sentään sinun\nseuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa\nhengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja\ntuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä.\"\n\n\"Älä ole ollenkaan hämilläsi\", kuului tyynnyttävä vastaus. \"Ei sinun\ntarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,\ntuollahan on kirje minulle!\"\n\nHän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen\nsiten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja\noli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän\nälyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät\nkuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.\nKasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin\nvillieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka\npuolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä\ntekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä\nhänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja\näärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa\nkirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen\nolemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä\ntietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli\nmielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi\ntuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi\nkestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli\ntaisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä\nhavainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat\ntarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt\nhuomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden\nlähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle\nilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja\ntäällä sitä oli runsaasti nähtävänä.\n\nMuuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi\npirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät\ntaivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus\nkohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli\nkallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat.\nSiinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön\nkäyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi\nkokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen\nhämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti\nläiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä\nkauneus palasi takaisin kankaalle. \"Pilakuva\", hän ajatteli kääntäen\nkatseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien,\njotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin\npaljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut\nmaalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja\nääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai\nkaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta\nikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään\nliian lähelle.\n\nHän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä\nolevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus,\nkuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian.\nVaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo,\njossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja\ntekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä\nkatsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli\nennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat\nhänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi\nlukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan\npitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen.\nSwinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli\nsilmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta\nkuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten\nuseimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi\nnimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä\nsiinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin\nSwinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän\nei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän\ntajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:\n\n\"Ruth, tässä on herra Eden.\"\n\nHän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti\nkääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut\nherättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä\nruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin\nulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen\najatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin.\nLakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja\npienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä.\n\"Herra Eden\" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen\nnimensä ollut \"Eden\" tai \"Martin Eden\" tai pelkkä \"Martin\" koko hänen\nikänsä. Ja \"herra\"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se\noli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui\nsuunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia\nomasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista,\nmajapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista,\nsairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli\npunaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.\n\nJa sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki\nhoureelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen\nolento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika\nei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli\nyhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen\nkukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen\nolento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä\nmaailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi\nlöytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän\nkyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen\nkohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku\ntämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä.\nNäiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana\nvuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella\ntodellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi\nhäntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja\nsydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet\ntuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen\nketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta,\nkangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt\ntuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta\nhän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut\nnähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän\noli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden\nainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä\nmuodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä\narvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon\nmitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä\nkiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli\ntyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät\nsikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret,\njotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset\nsuloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima;\ntäyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja\nkukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja\nkauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja\nWhitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria\nsalaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä,\njotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien\nhylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.\n\n\"Ettekö tahdo istua, herra Eden?\" sanoi tyttö. \"Minä olen toivonut\nsaavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta\ntapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti -- --\"\n\nNuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta\nkannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö\nhuomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen\nhänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli\nsamanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen\nposkessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi\npitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen\nhuulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut\nhänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton\ntällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen\nsilmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja\nkuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun\ntaas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä\nlihaksiaan.\n\nTehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen\narvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan.\nHänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja\nsitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen\ntuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi\nkokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä,\noliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät\nmilloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti\ntuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat\naina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti\nhuoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein.\nHän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen\ntämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa,\njolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi\npistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi\nhelpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.\n\n\"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden\", sanoi tyttö. \"Kuinka te sen\nolette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa.\"\n\n\"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti\", hän vastasi\nkostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. \"Se\noli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän\nyritti purra poikki minun nenäni.\"\n\nHänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä\nmuistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen\nrantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten\nmerimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo\nmeksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon\nsilmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta,\nmelu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina\nyhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi\nilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran\nsävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen\nlävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon\nseinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta,\ntähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän\najatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä\ntaistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän\npäätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta\nkaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain:\n\"Hän koetti purra poikki minun nenäni.\"\n\n\"Oh\", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen\nsuloisilla kasvoillaan.\n\nHän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan,\nvaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun\navonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja\npuukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen\nnaisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät\nkoskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista\ntapauksista.\n\nKeskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt\näänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan\nolevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että\ntoinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti\nhylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.\n\n\"Se oli vain tapaturma\", hän sanoi vieden kätensä arvelle. \"Eräänä\ntyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui\npäämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui\nkuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä\nrytäkässä se osui poskeeni.\"\n\n\"Oh\", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin\nollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä \"touvi\" mahtoi\nmerkitä.\n\n\"Tuo Swainburne\", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun\nalalle, jota tyttö ymmärsi.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Swainburne\", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.\n\"Runoilija.\"\n\n\"Swinburne\", korjasi tyttö.\n\n\"Niin, juuri hän\", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.\n\"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?\"\n\n\"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!\" Tyttö näytti hyvin\nuteliaalta lisätessään: \"Missä te olette häneen tutustunut?\"\n\n\"En minä ole häntä koskaan nähnyt\", kuului vastaus. \"Mutta juuri kun te\ntulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä\npidätte hänen runoistaan?\"\n\nSilloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän\noli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman\nvarmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten,\nettä se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan\nhänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana\nsalaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa\nkalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa\ntuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja\najatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä\nhuolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen\najatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin\nlämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes\nuneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä\noli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa -- oh,\nvaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on\ntodellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen\nsielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja\nne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia\nsankaritöitä naisen puolesta -- kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi\ntämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus,\nhän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle\nkirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta\ntuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi,\nettä kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan.\nMutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa,\nhuomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt\nainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan\nhämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat\nmenneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen\nsuloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa\nvaroitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen\nviehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai\nhänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet\npakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen\nvaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen\nmuukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat\nja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin,\nja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan\nvastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta\nhän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.\n\n\"Kuten sanoin -- mitä minä sanoinkaan?\" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi\niloisesti nauraa omalle hämmingilleen.\n\n\"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa,\nkoska ... niin kauaksi te pääsitte, neiti\", selitti poika kiihkeästi,\nkuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset\nväreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota\nnaurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin\nhopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi\nkaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan\nalla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin\nkelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia\nhartaudenharjoitukseen.\n\n\"Niin, -- kiitos\", sanoi tyttö. \"Swinburne epäonnistui sen tähden, että\nhän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita\nei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi\ntäynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä\nhänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman,\nettä maailma tulee siitä köyhemmäksi.\"\n\n\"Minusta se oli suurta\", sanoi poika viivytellen, \"se vähä, mitä minä\nluin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen --\nsellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan,\nluulisin.\"\n\n\"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois\nmonta riviä\", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.\n\n\"Ne minä varmaan hyppäsin yli\", virkkoi poika. \"Se, mitä luin, oli\ntodella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen\nvalo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä.\nNiin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista.\"\n\nHän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa,\nettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli\ntuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli\nlukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa\navuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa\nlaivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi\npäätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt\nmitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli\nhänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä\ntavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. _Tuo_ tyttö näytti alkavan\nhallita hänen ajatusmaailmaansa.\n\n\"Longfellow sitä vastoin -- --\" sanoi tyttö.\n\n\"Niin, ne minä olen lukenut\", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda\nesille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan\nauttamattomana tomppelina. \"'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja ... tuota,\nsiinäpä ne taitavat ollakin kaikki.\"\n\nTyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy\nsisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan\ntekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut\nkirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.\n\n\"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa\nitseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä\nkuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion\ntutustuttaa meikäläisetkin niihin.\"\n\nSe kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä\nleimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui,\nettä hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin\nepämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui\nvirtaavan miehekästä voimaa häneen.\n\n\"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne\", sanoi tyttö\nnauraen. \"Te olette kovin voimakas.\"\n\nHänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa,\njonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset\nvaltimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan\nterveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä,\ntunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä\nomituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui,\nettä kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa\nmolemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta.\nSehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan.\nSitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen\nihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja\nhienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä\nhämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän\npäivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa,\nmitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä\nhän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut\nvaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta\nhämmästytti häntä kauhealla murteellansa.\n\n\"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka\", sanoi poika. \"Jos on\npakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen\ntainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi\nsulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja\nrunoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan\najatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen\nkuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia.\nNyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle.\nKuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?\"\n\n\"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla\", vastasi tyttö.\n\n\"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara\", huomautti poika.\n\n\"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa.\"\n\n\"Oletteko te käynyt yliopistoa?\" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä\ntuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.\n\n\"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa.\"\n\nPoika ei tiennyt, mitä tässä \"englannilla\" tarkoitettiin, mutta hän\npäätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.\n\n\"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?\" hän\nkysyi.\n\nTyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: \"Se riippuu siitä,\nkuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole\nkäynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi\nkansakoulun?\"\n\n\"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin\", vastasi poika. \"Mutta sieltä\nminä sain aina hyvän todistuksen.\"\n\nHarmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin\nkäsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän\nhuomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön\nnousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja\nkädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen\näitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas\nja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon\nsopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen\npukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä\nkatsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia\nkomeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen\nkatsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana\nhetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän\nsivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman.\nsatama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä\nhän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken\nvaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen\nesitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut\npolviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin\nolisi valmistunut pahimman varalta.\n\n\n\n\nII LUKU\n\n\nTulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin\nkaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta,\nja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä\nsilloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen\nrinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden\nsäteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti\nniihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota\nvastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista\nhäränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa\nsuoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään\nhän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten\nnatina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota\ntoimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin\npitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut\nhetkeksikään unohtaa.\n\nHän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin\nveli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja\nhänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan\ntoisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen,\nmiten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja\nkuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä\nvastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä\nlasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta,\njoka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli\nkauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä\nnähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli\nosaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta\nkoko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen\nolemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä,\nja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt,\nettä hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti\nsen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli\njotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.\n\nHän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin\nvaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin.\nArthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut\nliikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut\naskarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän\nrinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen\npaitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti\nponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen\ntuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä,\nvilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri\ntapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri\nvaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän\ntunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan.\nSe täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko\nhän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän\nkulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja\nepämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti\nNormaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen\nmissäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja\nilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä\nniitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen\nhänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata\ntoisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui\nlamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta\nhänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka\nlakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala\nsfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen\nsilmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja.\nLakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne\ntuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa\npuhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä\nseuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi,\nistuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja -- ah,\nhän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen\najatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin.\nKuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena\nhän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi\nhänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko\nvakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän\nei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että\nhän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana,\njolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän\nei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli\nedellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen\nheille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska\nhe huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden\nei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä\nsyypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli\npelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin\nhän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla\nihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi\nkertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin\nluonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa\nsiihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja\nrakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli\nesteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa\nolivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle\nmerkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei\nkukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli\nnäiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen,\ntytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki\nkaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti\ntoteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa\ntilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille\nmielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi\ntodellisuudeksi.\n\nKoskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen\nvaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden\nja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko \"kyllä, neiti\" ja \"ei, neiti\"\ntai \"kyllä, rouva\" ja \"ei, rouva\". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja\ntottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen \"kyllä, herra\", tai\n\"ei, herra\". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja\ntunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän\ntahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. \"Niin\ntotta kuin elän\", hän huudahti mielessään, \"minä olen yhtä hyvä kuin\nhekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin\nminä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme\ntasaveroiset!\" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä\npuhutellessaan sanoi \"herra Eden\" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja\npunastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen --\nsellainen hän juuri oli -- ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten\nkanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli\nkertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.\n\nMutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi\nlauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki,\nkuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea\nlammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen\nkorkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja\ntällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi\npysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä\nkäsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan,\nvaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän\nkarttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan\nhäntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin\nja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen\nvapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon,\nkuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei\nhän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan\nhallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli\nsekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin\npaljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja\nilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat\nsanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.\n\nKerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä,\nmitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti:\n\"Olen täysi!\"\n\nSilmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija\nhymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa\nnielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.\n\n\"Se on kanakkilainen tapa lopettaa\", hän selitti, \"ja merkitsee samaa\nkuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua.\"\n\nHän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli\nalkanut selitellä, hän virkahti:\n\n\"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä.\nSe oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme\ntyötä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, --\njos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin\nkäteni.\"\n\n\"Oh, en minä sillä katsonut\", kiiruhti tyttö selittämään. \"Teidän\nkätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten.\"\n\nVieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä\ntuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.\n\n\"Niin\", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, \"ehkeivät ne sukuuni katsoen\nole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni\nmuulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon\njonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini.\"\n\nHän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli\npäinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja\npuhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.\n\n\"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla -- te,\njoka olitte aivan vieras\", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan\nhänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.\n\nVieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja\nlämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän\nkokonaan unohti liian puheliaan kielensä.\n\n\"Eihän se ollut kerrassaan mitään\", hän virkahti. \"Sen olisi kuka\nhyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta\nvailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät\nkiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä\nvähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan\nmistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin...\"\n\nHän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja\nviheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa\nilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää\nseikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli\nhyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa\nrypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä\ntarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden\nihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle.\nHän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan,\nkuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa\nheidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi\nnaamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen\nsydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä\ntahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän\nkieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut.\nEnnen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa\nkieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi\nja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut\nteeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita\nei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset\npuhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa \"trig\", hän kysyi:\n\n\"Mitä on _trig?\"_\n\n\"Trigonometria\", vastasi Norman. \"Korkeampi muoto matikkaa.\"\n\n\"Ja mitä matikka sitten on?\" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin\nsuun hymyyn.\n\n\"Matematikkaa -- aritmetiikkaa\", oli vastaus.\n\nMartin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon\nilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon.\nHänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen,\nkäsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja\nmatematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat,\nmuuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän\nsilmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä,\njotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain\nristeillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan,\nmutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen\nviehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä\nkuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma\nvalloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus\n_valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen\nhenkiolennon, joka istui hänen vierellään_.\n\nTämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada\nhänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi\nkertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja\nmietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa\nja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen.\nHän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun\ntullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja\nosasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan\nmeren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen\nmielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen\nsilmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän\nvalitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit\nloistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat\nseurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen\nkertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä,\nmutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä\nmurheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia\naatemaailmoja ja elämänkäsitystä.\n\nJa hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan\ninnostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko\nelämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään\nmieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa.\nHänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän\npystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen\ntunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo\nhaavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli\nsyöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja\nnuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan\nhiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen\nelämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen\npuoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha,\nkoska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään\noli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut\ntuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin\nhuolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut\nvakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää\nylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään.\n\"Leiki siis!\" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. \"Nojaa häneen, jos\nniin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!\" Hänen teki mielensä\nparahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan\npuhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän\noli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti\nympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota\nmiestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi\nhavainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt\nsynkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen\näitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän\naina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt,\npelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.\n\nMyöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa,\nettä kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen\nmusiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt\ntoiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin\ntytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin\nkuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta\nhänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi\nvoinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli\nkuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli\nkuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava\naine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi\navaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat,\ntäytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille\nsiivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli\naivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita\nhän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen\nsiitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista\nuutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat\nniin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa\nlentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan,\nmielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.\n\nKerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus\nhäneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja\nkoetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat.\nMutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja\nantautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala\npalasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa\nhenkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei\nulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä\nkatosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella,\njota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti\nyhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään\noudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen\nkansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen\nsieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen\ntuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä\nseutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili\nturkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen\nnopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui\nvillihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten\nseutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän\nkuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti\njäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja\nhohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa\nkookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja\nsitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen\nvalossa \"hulat\" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien\nrumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava\ntroopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta\nvasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut\nalas taivaan rannalle.\n\nHän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut,\nmuodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet\nväräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne\npukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen\najatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta\njalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat\nyhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen\nja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi\nkäsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.\n\nJa kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta\nhänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine\nsilmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen\ntakana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset\nharhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt.\nHuonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat\njääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki\nsuuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot\nhuulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä\nhän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi\noikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli\nhuomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä,\nhän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän\nluki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta\nänkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän\nlaineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut\ntolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen\nmiehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki\nedessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin\nettä hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.\n\n\"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut\ntällaiseen\", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen.\n\"Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä\npidän siitä.\"\n\n\"Toivon, että tulette uudestaan\", sanoi tyttö, kun vieras lausui\njäähyväisiä hänen veljilleen.\n\nHän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli\nkadonnut.\n\n\"No, mitä ajattelet hänestä?\" kysyi Arthur.\n\n\"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen\",\nvastasi sisar. \"Kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä\niltana. En luullut, että hän olisi niin nuori.\"\n\nJa minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen\nhyvänyönsuukon.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\n\nKun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa\ntaskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen\nmeksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen.\nEnsimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos\nviivytellen haihtuvina haikuina. \"Jumaliste!\" hän virkahti kuuluvasti\näänessä hämmästys ja ihastus. \"Jumaliste!\" hän kertasi. Ja hetkisen\npäästä hän vielä mutisi: \"Jumaliste!\" Sitten käsi kohosi kaulukseen,\njonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti\nkylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli\nsuruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli\nhaltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset\ntapaukset uudestansa.\n\nVihdoinkin hän oli kohdannut naisen -- naisen, jota hän ei ollut paljoa\najatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta\njonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa.\nHän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön\nkättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista\nsielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se\nruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen\nruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti\ntuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen\nruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen\nruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja\nkurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka.\nSe oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja\nsuloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään.\nSe herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana\neikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä.\nHän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt\nuskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan\nluotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää\nei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli,\nilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli\nnähnyt _hänen_ silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon\nsielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut,\nollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta _hän_ oli. Hän\noli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä\nkulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja\nvakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja\nhellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan\noli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin\nruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan\nhyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan\njohtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan\npuhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä,\njosta ikuinen elämä oli jatkuva.\n\nJa hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä.\nHän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi -- sen hän\ntiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi\nillaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli\nvain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut\nsellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen\nuskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja\nkelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen.\nHän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat\nvilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai\nhänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi,\njos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun\npeitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella.\nHänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki\nkohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset\nhänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen\ntoverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja\npyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta\nystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä\nmuotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei\najatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli\nihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan\nennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle\nunelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja\njossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.\n\nHän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: \"Jumaliste,\njumaliste!\"\n\nPoliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani\nmerkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.\n\n\"Mistä te olette saanut päänne täyteen?\" kysäisi poliisi.\n\nSinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin\njuoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua\nkaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin\npuhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä\nsilmäyksellä koko tilanteen.\n\n\"Eikös kelpaa, vai?\" hän naurahti vastaukseksi. \"Minä en tiennyt, että\npuhuin ääneen.\"\n\n\"Pian te myös laulatte\", päätteli poliisi.\n\n\"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä\nraitiovaunulla kotiin.\"\n\nHän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. \"Luuli\nmokoma, että olen humalassa, hitto vie?\" hän huudahti mielessään. \"Sehän\naikoi pistää putkaan.\" Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. \"Luulenpa\nolleenikin\", hän lisäsi, \"mutta en voinut arvata, että jonkun naisen\nkasvot voisivat huumata.\"\n\nHän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli\ntäpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja\nhurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He\nkävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä\nvallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan,\nsaattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän\nihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana\nulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen\nympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat\nedelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen\nnuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on\nturmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka\nja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus\nilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua.\nHän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa\nlihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi.\nMutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät\nkeskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten\nolivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen\nhänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän\noli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä\ntietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni\nheistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia\ntähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka\nolivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti\nepäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut\noppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea.\nMyöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä\nsamaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen\ntullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta\nkirjoista.\n\nKun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä\njoukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti\nmuuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä\nilmoituskilpi \"_Higginbothamin Rahaksimuutto Liike_\". Sen nurkalla\nlaskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi\nhänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas\nihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard\nHigginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän\navasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui\nhänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa.\nUmmehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen\nläpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen\nmonilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen\novea vasten. \"Se saivarennylkijä!\" hän mielessään kuohahti. \"On liian\nsaita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen\nvuokralaisensa taittaisi niskojansa.\"\n\nHaparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa\nistui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä\nhousuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla\njalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti\nyli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli\nterävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen\ntuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli\ntuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies\noli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä\nmurskata hänet jalkoihinsa. \"Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä\nmäsäksi\", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen\nläsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä\nhäneen.\n\n\"Mitä nyt?\" kysäsi Martin. \"Antaa kuulua.\"\n\n\"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla\", sanoi herra Higginbotham\npuoliksi ulvoen ja vikisten, \"ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön\ntaksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita.\"\n\nMartin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen\ntoivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä\nriippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt\nsiitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran.\nSe oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä\npalasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi\nmaalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan\nhänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard\nHigginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:\n\n\"Oletko nähnyt kummituksia?\"\n\nMartin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin,\nvaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena\nnoiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä\nrihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.\n\n\"Olen\", vastasi Martin. \"Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,\nGertrude.\"\n\nHän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista,\ntahraista mattoa pitkin.\n\n\"Älä heittele ovea\", varoitti herra Higginbotham.\n\nHän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa\noven jäljessään.\n\nHerra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.\n\n\"Hän on ollut juopottelemassa\", hän selitti käheästi kuiskaten.\n\"Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi.\"\n\nVaimo nyökäytti alistuvasti.\n\n\"Hänen silmänsä kovin loistivat\", hän tunnusti, \"eikä hänellä ollut\nkaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut\nkuin pari lasia.\"\n\n\"Hän ei voinut oikein seistä\", päätti hänen miehensä. \"Minä tarkastin\nhäntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse,\nettä hän oli kaatua eteisessä.\"\n\n\"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin\", puolusteli vaimo. \"Hän ei\nnähnyt niitä pimeässä.\"\n\nHerra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä\ntäytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes\niltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.\n\n\"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa.\"\n\nHänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi\nja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu,\naina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.\n\n\"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle\", herra Higginbotham\npäätti syytellen. \"Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla\ntavalla, sen sinä hyvin tiedät.\"\n\nVaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset\nsiitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut\npienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he\nolisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket\nkertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon\nnuorukaisen sielussa synnyttänyt.\n\n\"Siinä on lapsille oiva esimerkki\", mörisi herra Higginbotham katkaisten\näkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä\nraivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut\nhäntä enemmän. \"Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä\ntäältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä\nsalli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään.\" Sana\noli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen\nsanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. \"Se on juuri oikea\nsana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa.\"\n\nHänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi\npaikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.\n\n\"Onko hän maksanut viime viikon laskun?\" hän kysyi katsahtaen\nsanomalehden yli.\n\nVaimo nyökkäsi ja lisäsi: \"Kyllä hänellä vielä on rahaa!\" \"Milloin hän\naikoo taas lähteä merille?\"\n\n\"Sitten kun aika tulee, luulisin\", vastasi vaimo. \"Hän oli eilen San\nFranciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä\nhän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen\nhyvänsä.\"\n\n\"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä\", mörähti\nherra Higginbotham. \"Valitsemassa! Hän!\"\n\n\"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään\nmaanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät\nniin kauan, että se valmistuisi.\"\n\n\"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa\nhevosta\", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden\nvivahdusta äänessä. \"Tom on laputtanut tiehensä.\"\n\nHänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.\n\n\"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin\nminä voin.\"\n\n\"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet\", huudahti vaimo.\n\"Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit.\"\n\n\"Kuule sinä, saatanan akka\", kivahti herra Higginbotham. \"Enkö minä ole\ntuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä\nen tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa.\"\n\n\"Siitä minä en välitä\", intti vaimo puolestaan, \"Tom oli hyvä poika.\"\n\nHänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta\nuhmaa.\n\n\"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada\nrattaat huostaansa\", hän murahti.\n\n\"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä\", kiivasteli vaimo. \"Vaikka\nhän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä\nlakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä\nminussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi\nnaimisissa nämä seitsemän vuotta.\"\n\n\"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos\nhän yhä aikoo lukea vuoteessa?\" kysyi mies.\n\nRouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui,\nhänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä\nnäytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä\nräpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat\nvaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan\nmykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut\ntoinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten\npaljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken\ntarmon.\n\n\"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon\", päätti\nmies. \"Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on\nkutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun\nitseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa.\"\n\n\"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä\", vastusti vaimo heikosti.\n\n\"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon\nennen kymmentä.\"\n\nHän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.\n\n\n\n\nIV LUKU\n\n\nHänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen\nvuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan\nhuoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina\nsänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara\npitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki\ntyöt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he\nsaattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden\nasetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti\nsängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa\nsurkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua\nkenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään,\njossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi\nvuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista\ntaustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän\nunohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän\nmutisi: \"Ruth!\"\n\n\"Ruth!\" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi\nkaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän\njuovutti itsensä kertaamalla sitä. \"Ruth!\" Se oli kuin talismaani,\ntaikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä\nmutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille\nkullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui\näärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa\nkysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä\noli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä\njalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä\nkiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut\nkoskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä\npäinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi.\nHän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa\nkuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen\nolemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja\nsai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he\nkiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä\nvälittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka\nhänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja\nvälinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta\nnyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia\nkäsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä\nmyöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi\ntajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan\nriutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin\nyläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä\npyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa\nelämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat\nkyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin\nkiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut\njäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen\npään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia\nasioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean,\nleveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata\ntukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita,\njotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada\nhyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt\nsiihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään\netu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä\notsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia\nsiellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten\nkauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?\n\nHän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden\nväri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat\nhyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä\nhänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan\nja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän\nsaattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen\ntäytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut.\nRuth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin,\nolisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka\nhyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut\npikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus.\nHän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös\npaidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä\nhän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin\nolivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella\nkädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista\nvähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä\nnäkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat\njoskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että\nvain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa\nvirheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä,\nmistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.\n\nHänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat\nhuulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus\nnäyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat\ntaistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta,\nmutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket\nja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle\nkäskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät\ntoisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja\njoka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat\nhampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet\nhammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat\nja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän\nmuisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa\njoka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan\nkuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän\najattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan\nelämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua\ntuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen\nei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä\nkokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon\nkovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.\n\nHän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli\nsyöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla\nhyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen\nväristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti,\nhän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut\nvoinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän\ntapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden\nhyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka,\nkun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen\nkorkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli\nkohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen\nkätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä\ntehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän\ntiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä... Se\noli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä\ntyötä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen\najatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen\ntullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja\nylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä\nseinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt\ntyötä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen\nsukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen\nkätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta\npunaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen\nsisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa,\nja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien\narpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi\nsormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä\nkovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli\nraatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa\nolivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen\nkätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä\nviimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti\nkauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen\nmyös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.\n\nHän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien\nriisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen\nkauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen\nsilmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän\nseisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja\nhänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö.\nMartin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä\nsynkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi.\nMartin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa\nsuppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän\njotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja\npuristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä\nhierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti\nhänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen\npuolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli\nkehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi\nsuunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui\nja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen\nkorvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen\nympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon\nnäkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin\nkuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen\nsydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja\nlikainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava\nkuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa\nsäteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja\nsaavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.\n\nHän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi\nminua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen\nkerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:\n\n\"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja\nlukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!\"\n\nHän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.\n\n\"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä\nsiitä loppu kerta kaikkiaan\", hän virkahti ääneen.\n\nSitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa\nhulluudessa ja rohkeudessa.\n\n\n\n\nV LUKU\n\n\nHän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan,\njossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka\njyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän\ntuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja\ntorumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan\njohonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä\nkuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä\nilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten\ntoisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja\nrauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä\noli kaikki aineellista ja matalaa.\n\n\"Tule tänne, Alfred\", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä\nhousuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti,\nkuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin\npoikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen\nnyyhkytystään. \"Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa\nniistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät\nkauimmin.\"\n\nHänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti\nhäneen.\n\n\"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt\", hän virkahti. \"Mutta se on sinun\ntapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa\nkipeäksi.\"\n\n\"Mitä vielä siskoseni\", hän vastasi. \"Minun kolikkoni pitävät kyllä\nhuolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua\naamutervehdykseksi.\"\n\nHän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka\nomalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa\noli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut\nriippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen\nlakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä\ntuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet\nkasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita\nhän kauppansa pöydältä korjaili.\n\n\"Pidä huolta aamiaisestasi\", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen\nmielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta\nveljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. \"Mutta minä\n_tahdon_ suudella sinua\", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.\n\nPeukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin\ntoisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen\nlyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä\nhuuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin -- ehkä ei niin paljon\ntunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta.\nHän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata\nkosteuden hänen silmissään.\n\n\"Aamiaisesi on uunissa\", virkahti sisar hätäisesti. \"Jim on kai jo\nnoussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja\nlaita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole\ntänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa\nhevosta.\"\n\nMasentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat\nkasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään.\nSisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen\naikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard\nHigginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi.\nMutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa\nsuudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli\ntotta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli\nsuudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai\nlähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta,\nja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja\nvoimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren\nsuudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että\nhän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin\nmenoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa\ntehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana\npäivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja\nsitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko\nhänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen\nkädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen.\nMielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä\nhuimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko\nhänen olemuksensa.\n\nKeittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä\nhitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim\ntyöskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja\nvähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat,\nettä hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan\nleipäpalastansa.\n\n\"Miksi sinä et syö?\" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti\nlusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. \"Olitko sinä illalla\ntaas humalassa?\"\n\nMartin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä\nlikaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth\nMorse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.\n\n\"Minäpä olin\", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen.\n\"Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut\nkotiin.\"\n\nMartin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli -- hänen tapansa oli\nkuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä -- ja kaatoi kuppiin haaleata\nkahvia.\n\n\"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?\" kysyi Jim. \"Siellä\ntarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä\nsyntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion\nviedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!\"\n\nHän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois\nhaalealla kahvilla.\n\n\"Tunnetko sinä Julian?\"\n\nMartin pudisti päätänsä.\n\n\"Hän on minun ystävättäreni\", selitti Jim, \"ja hän on oikea silmäterä.\nMinä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta.\nMinä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta\nsaattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen\nsussun tahansa.\"\n\n\"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt\", vastasi Martin\nvälinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen\ntahansa.\n\n\"Oletpa niinkin\", vakuutti toinen kiihkeästi. \"Tottahan muistanet\nMaggien?\"\n\n\"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole\nedes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla.\"\n\n\"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!\" huudahti Jim. \"Sinä tanssitit häntä\nja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut\nsillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen\nkatsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt\nsinut suuhunsa, jos olisit tahtonut.\"\n\n\"Mutta minäpä en tahtonut.\"\n\n\"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle.\" Jim katseli häntä\nihaillen. \"Miten sinä saat sen aikaan, Mart?\"\n\n\"Siten etten välitä heistä pennin edestä\", kuului vastaus.\n\n\"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?\" kysyi Jim\nkiihkeästi.\n\nMartin mietti hetkisen ja vastasi sitten: \"Ehkäpä se kävisi niinkin,\nmutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole\nheistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se\nluultavasti vaikuttaa samalla tavalla.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla\", virkahti Jim\nvaihtaen puheenaihetta. \"Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku\notus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei\nkukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut\nsiellä. Missä sinä oikein olit?\"\n\n\"Oaklandissa\", vastasi Martin.\n\n\"Teatterissako?\"\n\nMartin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.\n\n\"Tuletko tansseihin illalla?\" huudahti toinen hänen jälkeensä.\n\n\"Ei, enpä taida\", hän vastasi.\n\nHän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa\nkeuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo\noppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli\noikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi\npuurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli\nlörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä.\nKuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen\ntytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei\njättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui\nmasentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen\nsisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet\ntunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut\nmiellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet\nsellaisinaan -- kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt\neikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän\nolivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja\nmahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman,\nnähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana\nnainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea\nsuussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska,\ntoivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.\n\nHän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai\nBerkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui\nOaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän\nsaattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten\nkirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia\nkaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava\ntyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että\nluettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa\nmieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä\nfilosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei\nollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon.\nKorkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä\nnöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä\nhänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia\ntrigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä\nnäyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta\nsittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä.\nHän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä.\nEpätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat\nsyöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan\nvoinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän\nsuuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen\nkaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä\nonnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä\nsiihen mihin muutkin.\n\nNiin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita\nhyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta,\njossa oli sekalaista, hän löysi \"Norrien Yleissilmäykset\". Hän käänteli\nkunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää\nkieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin,\nLeckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi\ntutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi\nkapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä.\nKapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja\nellei huolisi -- siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä\nihmisenä ihmisten joukossa _häntä_ muistellen ja juomisen hän lopettaisi\njoka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja\nlaivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista\nkumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan\nristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä,\nmielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri\nhänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän\nvoisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi,\nkapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.\n\nTuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa\nseurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään\nse, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon\nyksinkertaisempi kysymys. _Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän\nkutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä?_\nSellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean\nhyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi\nseurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen,\nniin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti\netsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan\ntullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja\nettä hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.\n\n\"Löysittekö, mitä halusitte?\" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän\naikoi lähteä pois.\n\n\"Löysin, kiitos\", hän vastasi. \"Tämä on suurenmoinen kirjasto.\"\n\nMies nyökkäsi. \"Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te\nmerimies?\"\n\n\"Olen, herra\", hän vastasi. \"Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan.\"\n\n\"Mistä hän sen tiesi?\" hän ajatteli astellessaan portaita alas.\n\nJa ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään\nniellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli\nvapaasti ja huojuen kuin ennenkin.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\n\nKauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän\nhimoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä,\njonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen\nelämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi\nmennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten\nanteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja\nvastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn\nkirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen\nGertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta,\njoka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin\nvuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua\nniin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti\nhäneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.\n\nMutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen\nlevottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä\ntietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se\nlakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja\nlakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka\nilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo,\neikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka\nse ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea\nkuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja \"Surun\" hän\nymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän\npäätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää,\nsaattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja\nhänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä\njokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön\nelämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin\nsanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta\noli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä\nmerelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra\nHigginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty\nmaksuksi täysihoidosta.\n\nPäivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta\npimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen\nedes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka\nsuojasivat _häntä_. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja\nkerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla\nhänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara\nyllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi _hänen_\nisänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin\nvilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen\npäänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin\nedessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio,\njolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten\nRuth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin\nsaanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien\ntoisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita.\nEräänä iltana hän näki _hänen_ äitinsä tulevan eräästä pankista, ja\nsiinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka\nerotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli\npankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään\npankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain\nhyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.\n\nEräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin\nviattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi\nkoko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi\nsellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas\nhengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi\nkäsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään\nrohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen\nostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös\nkynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän\nsilmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa\njääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra\nHigginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja\npäähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta\nlisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt\nkun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän\nhelposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten\nhousuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten\nmiesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti\nselville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön\nlöytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi\nsellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli\npakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi\nmerelle lähtöä.\n\nMutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta\nhän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja\nhän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän\nalle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi\nheille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti\nvain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti\nheidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi,\nmiten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut\nsamanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he\ntulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa\nitsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten\nhimojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan\nhävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista,\njoka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt\nhänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut\nkirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen\npyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden\ntunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin\nvarmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista\nhyvinvointia.\n\nEräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet,\nja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä.\nHän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa.\nNuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä\nherätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön\nistuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta\nkuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean\nkullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän\nsilloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä,\njotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen\nja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen\nluonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi\nhymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta\nnyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli\nheidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen\nhymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei\nkuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei\nhän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja\nniin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se\nei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä\nkohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla\nalhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin\ntoisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa\nkuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän\ntoivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa _hänen_\nhyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi\nloukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä.\nSe ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa\nalhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän\nkuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle\ntuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi\noman luokkansa kiskovan häntä alas.\n\nHän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen\njälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä\noli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja\npiiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa\nhän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle,\nkun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä\nhetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen.\nPujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he\nolivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat\nihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja\nesiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli\npitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He\nhymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.\n\n\"Hei vaan!\" hän äännähti.\n\nSe tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja\nerilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan\nkertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei\nvoinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena,\ntervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti\nkätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan\npysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä,\nettä Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa.\nLuonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja\nalkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään\nkömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan,\nlasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina\naloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa\nihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun.\nMutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti\ntoverinsa mukanaan ja huudahti:\n\n\"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata\ntuolla tavalla ja jättää meitä tähän?\"\n\nHän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän\nsaattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin\nvaloisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella\n_häntä_ huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi,\nkoska hänen kotinsa oli täällä päin.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten\nmustasilmäiseen.\n\n\"Kysykää häneltä\", kuului tirskuva vastaus.\n\n\"No, mikä se on?\" hän kysyi mustasilmäiseltä.\n\n\"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on\", väitti tyttö\nvastaan.\n\n\"Ethän sinä ole kysynytkään\", hymyli Martin. \"Sitä paitsi, sinä arvasit\naivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill.\"\n\n\"Äs, älä siinä lörpöttele!\" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin\nkiihkeästi ja vaativasti. \"Mikä se on, puhu totta?\"\n\nHän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin\nnainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin\npunnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi\nujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta\noli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi\nvälinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön\nvetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön\nihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki\nalusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän\nluokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta\nja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi\nhalusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä\nvoisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja\nkurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka\nkestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.\n\n\"Bill\", vastasi Martin päätänsä nyökäten. \"Aivan varmaan, Pete Bill,\neikä mikään muu.\"\n\n\"Onko se varmasti totta?\" tiedusteli tyttö.\n\n\"Ei hän ole mikään Bill\", väitti toinen tyttö.\n\n\"Mistä sen tiedät?\" hymähti Martin. \"Sinä et ole koskaan ennen minua\nnähnyt.\"\n\n\"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet\", iski\ntyttö vastaan.\n\n\"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on\", pyyteli mustasilmäinen. \"Bill on\nkyllä hyvä\", tunnusti Martin.\n\nTyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. \"Minä\ntiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta\nhyvin kiltiltä.\"\n\nMartin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut\nmerkit.\n\n\"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?\" hän kysyi. \"Mistä sinä\ntiedät?\" ja \"sinähän olet ajatustenlukija!\" tirskuivat tytöt.\n\nJa hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia\nkohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine\nhyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili\nkatkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän\ntilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen\nnäyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa\nihmisvirtaa. Ja silloin hän näki _hänet_ Arthurin ja silmälasiniekka\nherran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut\nkauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista\nlaitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla\nverhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa\njoustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli\nkadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka\nolivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin\nhepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä\npuhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja\nhalvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan\nja kuuli äänen sanovan:\n\n\"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?\" \"Mitä sinä sanoit?\" hän kysyi.\n\n\"Oh, en mitään\", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. \"Minä vain\najattelin...\" \"Mitä niin?\"\n\n\"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit,\njos sinä löytäisit jonkun miesystävän... hänelle (toveriaan osoittaen),\nja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä\nvain.\"\n\nMartinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli\nollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen\nvieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat\nhäntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi\nsisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti.\nElämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei\nulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina\noli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi\ntahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista,\njoka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli\nvakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska\nhänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän\nitsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä\nja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi\nmyös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään\ntällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet\nmitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset -- jäätelöä tai\njotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat\nkaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata.\nNe tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä\nsuloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden\nmustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello.\nHän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä\nolivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja\nellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat\njotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat\nikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla\nmyös omasta sielustaan. \"Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe\",\nhän virkahti ääneen. \"Minun täytyy mennä muualle.\"\n\nPettymys kuvastui tytön silmistä.\n\n\"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?\" pilkkasi tyttö.\n\n\"Ei, rehellisesti sanoen -- --\" sammalsi Martin, \"kohtaus erään tytön\nkanssa.\"\n\n\"Ethän vain aio pettää minua?\" kysyi tyttö vakavasti.\n\nMartin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: \"Se on aivan totta.\nMutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut\nminulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?\"\n\n\"Lizzie\", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän\npainautui Martin Edeniä vasten. \"Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen\nAvenuen ja Torikadun kulmassa.\"\n\nMartin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän\nei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti\nvahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: \"Se kohtaus oli\nsinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille.\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\n\nKoko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli\nensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä\nhäntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä\ntoteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset\nkumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi,\nkeneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan\nauttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä\ntovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia\nystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät\ntunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin\ntusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja\nerinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen\najatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut\nerämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin\nvalmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän\ntarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan\nhellittää.\n\nViikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin\nkauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus.\nMutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka\nvaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki\nkirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka\noli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet\nja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi\nsekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta\nkirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja\nMillin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa\nkäsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan\nhämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän\noli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja\npolitiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi\nmiesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin\nposkin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi\nkuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja\nmerkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen\nagitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä\ntyömiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja\nverotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia\nsosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat\nhänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin\nhänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei\ntäydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja\nihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin\nlauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli\nteosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti\neksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään _kaikki, mikä\ntapahtuu, on oikein_, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta\ntyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja\näiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen\ntunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen\nmääritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston\nhänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn \"Salattu Oppi\",\n\"Edistys ja Köyhyys\", \"Sosialismin ydin\" ja \"Uskonnon ja tieteen\ntaistelu\". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan \"Salattua Oppia\". Pitkät,\nmonitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä\nymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin\nkuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden\ntullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne\ntaas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla\nsivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän\nluki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi,\nmutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan\nperusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone\nkohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti\n\"Salatun Opin\" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan,\nkäänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon\nsuotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei\njuuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja\nkykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä\nolisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi\nollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja\nsiksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin\nsanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.\n\nRunous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon\nlöytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli\nhelpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi.\nRunous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka\nhän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä\nniitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi\nsuorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon\nsiitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin\nlehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää\nääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä\noli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn \"Klassilliset\nMyytit\" ja Bullfinchin \"Satujen ikäkaudet\", jotka olivat kirjastossa\nolleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen\nvalo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki\nrunoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.\n\nKirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin\nusein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina\ntervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai\naikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani\nmuutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän\nvirkahti:\n\n\"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä.\"\n\nMies hymyili hänelle ystävällisesti.\n\n\"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään\nluonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?\"\n\nMartin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin\nvoimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.\n\n\"Minä luulisin, kuinka pian tahansa\", vastasi mies.\n\n\"Niin, mutta tämä on toinen asia\", väitti Martin. \"Hän... Minä... tuota,\nkatsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy\nyliopistossa.\"\n\n\"Sitten pitää mennä toisen kerran.\"\n\n\"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin\", tunnusti Martin änkyttäen\npäättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen\narmoille. \"Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan\nsaanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on\nkaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei\nole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?\"\nhän kysyi äkkiä.\n\n\"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan\", väitti mies. \"Teidän kysymyksenne\nei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa\nminä hyvin mielelläni palvelen teitä.\"\n\nMartin katsahti ihaillen häntä.\n\n\"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin\ntyytyväinen\", hän sanoi.\n\n\"Anteeksi, millä tavoin?\"\n\n\"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin\nedespäin.\"\n\n\"Oh!\" virkahti toinen ymmärtäen.\n\n\"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä -- ei aivan lähellä ruoka-aikaa?\nVai illalla? Vai sunnuntainako?\"\n\n\"Minä sanon teille\", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.\n\"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta.\"\n\n\"Sen minä teen\", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi\nkuitenkin takaisin kysyen: \"Kun te puhuttelette nuorta naista --\nsanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä -- sanotteko te 'neiti\nLizzie' tai 'neiti Smith?'\"\n\n\"Sanotaan 'neiti Smith'\", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.\n\"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin.\"\n\nSiten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.\n\n\"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat\", oli Ruthin\nvastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa\nlainaamansa kirjat.\n\nRuth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti\nhuomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä\nitsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli\nmelkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana\nlaineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu\nnojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä\noutoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin\npuolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa\nhäntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth\noli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa\nmyöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen\nvartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan\npeloittavasti.\n\nKun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea\nitsensä rauhalliseksi -- paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut\nodottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja\nhenkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä\nhurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista\nkirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota\nhän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen\nankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut\nheidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo\nmies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan\nennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin\njostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään\ntavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että\nkykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa\nväreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli\nentinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen\nympärille... Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta\nnyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan,\nettä herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän\naavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä\nherättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen\nmieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli\nmonia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää,\nja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä\najatuksia.\n\nRuth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde\noli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä\nomakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut\nrunoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut\nRuthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko\nselälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin\nBullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi\nkiinnittänyt mitään huomiota: \"Autuaasti kuolla suudelman hurmaan\",\nmutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen\ntodellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että\nilolla kuolisi \"suudelman hurmaan\". Hän tunsi saaneensa rakkauden\njumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä\nhäntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän\noli syntynyt.\n\nKun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi.\nHänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella\npuristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä.\nHänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen\nkaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä\nmaallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten\nleikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne\nolleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä\nja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset\nhuulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa\nniihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä\nmuiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa\nhuulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa\nhartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei\ntietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen\nmielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti\nhänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien\nihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei\nvoinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä\nsitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää\ntoisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen\nsielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen,\nja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa\nhehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen\naatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin\nkerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat\najatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten\nturviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina\nhelppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän\nolisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin\nharvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä\nsiis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman\nmatkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.\n\nKaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti\nkeskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.\n\n\"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja\", hän\nalkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja\nvalmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. \"Te\nmuistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten\nosaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin.\nNo niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä\nolen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista,\njoita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi\nparasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen\ntilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti\nkun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt\nkirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia\nkirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita\nkirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja\nmerimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on\nesimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan\nolen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut\ntoisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti,\nettä olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden\nkanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta\nminä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut... no\nniin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.\n\n\"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut\nsellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin\nkaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki -- niin, minä\npidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista\nkirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne -- niin, kirjat\nmuuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä\npidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä.\nMinä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa --\nilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa\nihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän\najatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on\nollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli\nmyös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan\näitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan\nnähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan\nenemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta\non hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä\nkaikki toisella tavalla.\n\n\"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon\nmuodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on\njotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja\ntorailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava\nja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä,\nuskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille\nkuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää.\nEhkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä,\nettä te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä,\nmutta en tunne ketään muutakaan ... lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun\npitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin...\"\n\nHänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui\nmenneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä\nArthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei\npuhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli\nkäsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä\nhuomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka\nolisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee\nsuorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen\nsilmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen\nheikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli\nvieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että\nlausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin\nvakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin\njättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen\npäästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui\nhänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.\n\n\"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus.\nTeidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä\nsitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa.\"\n\n\"Mutta siihen tarvitaan rahaa\", keskeytti Martin.\n\n\"Oh!\" huudahti Ruth. \"Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia,\njoitakin, jotka voivat teitä auttaa?\"\n\nMartin pudisti päätään.\n\n\"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta -- toinen on\nnaimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on\nkoko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole\nauttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta\nvain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa,\ntoinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana\ntemppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen\npitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli\nsilloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä\njuuri tahdonkin tietää, mistä alkaa.\"\n\n\"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne\non...\" Ruth oli ajatellut sanoa \"kauheaa\", mutta lievensi: \"Teidän\npuheenne ei ole aivan virheetöntä.\"\n\nMartin punastui ja hikoili.\n\n\"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette\nymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan... osaan lausua. Minä\nosaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en\nosaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä.\"\n\n\"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten\nte sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en\nsuinkaan tahdo loukata teitä.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään.\n\"Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin\nkeneltäkään muulta.\"\n\n\"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I\nseen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa\n-- --\"\n\n\"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?\" kysäisi Martin ja lisäsi sitten\nnöyrästi: \"Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne.\"\n\n\"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt\", hymyili Ruth.\n\"Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped\nnobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on\nolemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen\nmuodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa\njotakin.\"\n\n\"Se on selvä kuin vesi\", myönsi Martin. \"Minä en ole koskaan ennen\ntullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän on\n_täytynyt_ auttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never\nhelped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet\nauttaa jotakin.\"\n\nRuthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja\nvarmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain\nymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.\n\n\"Te löydätte sen kaiken kieliopista\", hän lisäsi. \"Teidän puheessanne on\npaljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla\n'should'nt'.\"\n\nRuth jatkoi: \"Te sanotte 'don't', kun tarkoitatte 'does not'.\"\n\nMartin mietti eikä vastannut.\n\n\"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?\" kysyi Ruth.\n\n\"En tiedä, loukkaako se\", arveli Martin. \"Luulen, ettei minun korvani\nole harjaantunut, kuten teidän.\"\n\n\"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta\", jatkoi Ruth, \"I come',\npitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja\nihan kauheasti.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta\npolvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. \"Miten minä nielen?\"\n\n\"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte -- oh, turhaa on luetella niitä\nkaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja\nnäytän, miten voi alkaa.\"\n\nKun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut\nseurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti\naprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan\ntiehensä.\n\n\"Kesken kaiken, herra Eden\", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin,\n\"mitä on _pontikka?_ Te käytitte sitä sanaa monta kertaa.\"\n\n\"Oh, pontikka\", nauroi Martin. \"Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa\npoltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan.\"\n\n\"Ja vielä toinen asia\", nauroi Ruth vastaan. \"Älkää käyttäkö 'te'-sanaa\npersoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa\nmerkityksessä kuin tarkoititte.\"\n\n\"Sitä minä en ymmärrä.\"\n\n\"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan'\n-- juovuttaa _minut_, ettekö ymmärrä?\"\n\n\"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?\"\n\n\"Kyllä tietysti\", hymyili Ruth. \"Mutta kauniimpaa olisi jättää\nsaattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä\npronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin\nhuomaatte, että esitys voittaa.\"\n\nKun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä --\nMartin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei --\nja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä\nolivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä\nhän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä.\nMutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin\nkokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain\ntaivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen\nmonimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin\nhiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran\nelämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän\nsaattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren\nhänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut\ntuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu\nsilta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan\nolleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen\nluoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen\nluokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä\nsaaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän\ntunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti\npäätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti\nhäneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään\naavistusta.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\n\nMonien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki\nuudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla\nvalitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta\nseurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät,\nmihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat\nnuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään\nnaismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta\nhän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle\nkielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän\nalkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen\nkauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada\nselville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka\nkäsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja\nvalaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän\nei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin\nnäitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä\noli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt\nliikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla\nvoimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.\n\nKun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan\nmaailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja\nlaivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä,\nmutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen\nmielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä\nkertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten\nsuuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai\nhänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi\nmaailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet\nja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä\nelämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän\ntahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa\nhän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan,\njossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan\nvaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä\nhän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan,\nkunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut\nraatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana\nvarmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita\nilman hän ei voisi elää.\n\nNäiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa,\nja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth\nopetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli\naritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut\nkuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon\nelämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi\nvoinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria,\nvälimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa\nkääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli\nlukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth\nluki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen\nkorkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään\nminkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus\nkiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja\nhänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri,\nrauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy,\njota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon\nsielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa\nbarbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka\nvähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa\nkuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa\naskarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin\neditse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen\nautuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin\nkäsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden\nsaavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta\nnimeltä \"Prinsessa\", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan\nkyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina\nhetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun\nMartin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli\nkatselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä\nsalaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet\nkorkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli\nsuurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille\nkaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen\nmieltänsä -- viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka\nsisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, -- ja kaikki ne\ntuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen,\njoka nyt riemastutti hänen olemustaan.\n\nRuthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut\nmitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli\nsaanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen\nsiivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja\nheikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen\nsydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin\npäivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen\nolentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen\ntietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä\njonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai\nhiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö.\nAjatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa\nrakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa,\npuolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus\nvoisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi\njättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä\nvoimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka\nmaailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman\naaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja\näitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja\nhän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena,\nilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti\nlipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.\n\nTämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena\nuutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta\ntuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain\nluonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen\nkatsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa,\ntai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä.\nKaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin\nkosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen\nluokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä\navaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen\nmuhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli\nlyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä\nraaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta.\nHän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti\nRuthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä.\nSamalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä.\nVaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai\nsuunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä\nesikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen\nkorkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se\nkosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta\nmitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja\nnaisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää\nyksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.\n\nMartinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja\nhämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka\nnäytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka\nsuotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein\nhänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen\nymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja\nihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat\noikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa\nmukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen\najatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle\ntähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten\nihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle -- ei\nenää tavan vuoksi, kuten vieraalle -- ja tutkisteli häntä musiikilla,\nmutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut.\nMartinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja\nnopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin\nmestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin\nosoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet\nvoimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja\nensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se\nkuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin,\nkun taas Ruthin merkitystä kuvasi \"Toivioretkeläiskuoro\", ja tässä\nhaltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen\nvarjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.\n\nJoskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma\nkäsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt,\nvaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan\nsopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta\ntuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka\noli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka\nlähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan\nsoittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa,\nettä joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti\nkoettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän\nluuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä\npaitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut\nluotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa\nhänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei\nhän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli\njonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä\npaitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa,\nja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa\nhetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan\nmerituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja\nMartin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan\nhuoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko\nsykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa\nvarmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.\n\nHän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut\nkoskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun\nhänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata\nuudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.\n\n\"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin\", hän lausui eräänä iltana, kun\nkielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. \"Aluksi hänellä\noli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija,\nmutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain\nArizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä,\njääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut\nAustraliasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista\nKaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse\nkuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme\ndollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin\nkolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli\nrehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään\nkaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti,\npaljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä\nkaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän\nansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen\ntulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.\n\n\"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi\nkatseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin\nkorkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan\npalkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman,\nei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä\npäästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän\ntoimistoon konttoripojaksi -- ajatelkaahan sitä! -- ja sai ainoastaan\nneljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja\ntuosta neljästä dollarista hän yhä säästi.\" Hän vaikeni hengähtääkseen\nja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot\nhehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden\nponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.\n\n\"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä\", hän\nhuomautti. \"Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä\nveikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä\nmaksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti\nkannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira.\nRuoka, jota hän söi -- --\"\n\n\"Hän keitti itse ruokansa\", keskeytti Ruth, \"pienellä öljykeittiöllä\".\n\n\"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa\nkurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä\nihmiselle voi ajatella.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa häntä nyt!\" huudahti Ruth kiihkeästi. \"Ajatelkaa, mitä\nhänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat\nkieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut.\"\n\nMartin katsoi terävästi häneen.\n\n\"Voin lyödä vetoa kansanne\", hän sanoi, \"ettei herra Butler nyt lihavina\npäivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli\nkiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa,\nettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin.\"\n\nRuthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.\n\n\"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla\", lisäsi Martin\nuhitellen.\n\n\"Kyllä, kyllä niin\", tunnusti Ruth, \"mutta -- --\"\n\n\"Ja lyön vetoa\", jatkoi Martin, \"että hän on vakava ja juhlallinen kuin\nvanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka\nsaakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän\nole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö\nole oikeassa?\"\n\nRuth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.\n\n\"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen\nhän on aina ollut.\"\n\n\"Niinpä tietenkin\", vakuutti Martinkin puolestaan. \"Kolme ja neljä\ndollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja\nsäästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat --\naina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä\noppia pitämään hauskaa -- hm, ihana kuva! Totisesti hänen\nkolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään.\"\n\nHänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki\nne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet\nhänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen\nkolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina\nvälähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä\nCharles Butlerin koko elämän.\n\n\"Tiedättekö\", hän lisäsi, \"minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli\nliian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä\nelämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle\nei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta\non liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle\nolisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa\nkaramelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen.\"\n\nJuuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin\nhämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle\neikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen\nelämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden\nkultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen\najatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan\nja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin,\njoihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät\narvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta\nhänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa\nelämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä\nhyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja\nvakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon\nmieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt\nhänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä\nkäsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma\nkäsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta\nrajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten\nelämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli\nerittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin\nhän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa\nauttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä,\nkunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.\n\n\"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani\", hän sanoi. \"Hän teki\ntyötä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle\nvertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän\nei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia\nminuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen\nhetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli\nkirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla\neräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian\nhän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi\nhänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle\nelämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän\nvalmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet\nosakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt\nYhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä\nvoisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen\nelämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille,\nettä mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä\nyläpuolelle.\"\n\n\"Hän on suuri mies\", myönsi Martin rehellisesti.\n\nMutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin,\njoka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän\nkauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä,\njonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin\nsuuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt\nrakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin\nvoinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä\nhyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen\nkolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra\nButlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja\nvähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa,\nmutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti\nsiltä kaiken arvon.\n\nTätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen\nhäntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä\nuudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja\nahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä,\nuskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että\nkaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle\nosalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen\nkiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös\najaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan\nentiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että\nvoisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin\ntoisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen\nkanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\n\nMartin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä\nrakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli\nottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja\naarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin\nsaaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet\nAustraliassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen\nvaltameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan\nkuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että\nhän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet\nhänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.\n\nHän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa\nlisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän\noli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään,\nkunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän\ntajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja\nmielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot\nheidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa\noli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi\nkehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa\nnoita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä\nkieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.\n\nKun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti\nsanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa\nsanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa,\nmutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen\nmieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli\nitsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin\nlauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi\nlausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. \"and\"- ja\n\"ing\"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin\nhän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja\noikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden\nvastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.\n\nKapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla\noli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei\nkoskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen\nsaanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin\nsyventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia\nkohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui\nmuodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi,\nja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se\nharjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys\nsivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä\noli vanhentunutta ja vanhanaikaista.\n\nNämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla\nkun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan\njohdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään.\nTuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen\nmieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren\neron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas\nymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä\nmahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi\ntehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain\nailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli\nenemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman\nrajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen\nluonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata\nhänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä\najatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän\npäätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään\nRuthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava\najatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä,\njoilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä\nsydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea,\nrunoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten\nShakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin.\nKirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli\nheitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia\nihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat\ntulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.\n\nKun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja\npaluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen\naavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä.\nKeskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle.\nEnsimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se\nvarmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi,\njonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä\nmukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa,\nmutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla\nhän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti\nhäntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen\ntehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä\ntuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille\nsanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen\nnimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa.\nOlihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi\nvoittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat\nhänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja\nsinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan\nmuitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän\nselvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa\nhän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran,\nettä voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän\nolisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret\nteoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin\ntämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän\nosoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa,\nmutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei\nollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein\nhullu.\n\nPalattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi\nentisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän\nei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä\ntervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa\naarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä\nikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä\npaitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi\nhäntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän\nlaski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt _San\nFrancisco Examinerin_ sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen.\nKolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut\npuhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi\nkirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin\nihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan\nennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen\nartikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin\nvaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän\nkuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut\nartikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän\nluki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi\nsieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää\nrullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle\nliuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan.\nSamalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat\nvähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa\nartikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria\nkymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa,\ntulos oli sama -- sata dollaria -- ja hän päätti, että tämä oli parempaa\nansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin\ntaitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata\ndollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi\nsaanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos\nlähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha\nitsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä\nvapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita\nvoisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä\nhentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan\ntoiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.\n\nHän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti _San Francisco\nExaminerin_ toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin\nsanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt\nkäsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän\nkuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille\ntakaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä\ntervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen\nmielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi\nseikkailukertomuksen pojille ja möisi sen _Youth's Companionille_. Hän\nmeni erääseen lukusaliin ja tarkasteli _Youth's Companionin_ kustantamia\nsarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa\nsamalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi\nuseita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin\npitkän hän päätti kirjoittaa.\n\nKerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki,\njonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden\nkuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus\nmelkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt\ntodellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän\ntunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän\nsepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi\nsankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli\nsinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta\nsanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra\nHigginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota \"kirjallista kykyä\",\njoka oli ilmestynyt perheeseen.\n\nMartin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa\nhämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi _Examinerinsa_ ja näkisi kuvauksen\naarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen\nmainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen\nkerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti\nsamaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut\nmaininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin\najatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että\nartikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä\npaitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja\nsen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.\n\nAamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat\nhänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli\ntutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin.\nSellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen\nkerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä\nesittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän\nkuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä\nvoidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi,\nkunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja\ntutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello\nkymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti\nkolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen\naikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita\nja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi\nasia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen\nkykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista,\nmihin nuo toiset eivät kyenneet. _Pikku Tiedoista_ hän luki, millaisia\npalkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän\nihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard\nKiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin,\nettä alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. _Youth's Companion_ oli\nluonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa,\njotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä\ndollaria, kahden kuukauden palkan merellä!\n\nPerjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti\nkaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se\ntuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut\nollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli\nmilloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen\nkaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän\nsaisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata\njoukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen\nvuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin\nolisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä\ndollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi,\nettä hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän\nMarianille.\n\nHän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa _Youth's Companionille_, ja\nlauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän\nlähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle\navaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta\nRuthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan\nhänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava.\nMartin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen\nsinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus\npeitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan\nkauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon\npunaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän\nkatsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen\nensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti\nnotkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä\nvaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan\nsen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän\nei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos\nMartinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi\nhalusta saada auttaa häntä edelleen.\n\nMutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli\ntapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan\nvirheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli\ntullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän\nalkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla\nhuomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia\nsanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein\nterävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia.\nMartinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja\nhulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa\nsuosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä\nharjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri\ntunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi\ntungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen\nvarovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen\nrinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.\n\nMartin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli\nalkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa.\nMutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua\nihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen\nsuunnitelmistaan.\n\n\"Katsokaahan\", sanoi Ruth rehellisesti, \"kirjoittamisen täytyy olla\nammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä\njotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi\ntulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta -- vai onko se\nviisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän\ntyöstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa,\njotka koettavat kirjoittaa.\"\n\n\"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia\nkirjailijataipumuksia?\" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä\nrohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän\nkohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista\nkohtauksista hänen elämässään -- kohtauksista, jotka olivat likaisia ja\nraakoja, karkeita ja eläimellisiä.\n\nKoko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen\nmieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai\nrikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa\ntaulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan\ntoisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä\nhuoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni\nhienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön\nkirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä\nkuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli\nvalta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin\nleijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi\nniille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä\nkapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja\nsäädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja\nkiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi\nkäryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia\nkortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana\nkäyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa _Susquehannan_\nkeulakannella, ja samalla ilmestyi esille _John Rogersin_ verinen kansi\neräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies\nkuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea,\nrevolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet\nraivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes\nkaatuivat hänen ympärilleen, -- ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka\npysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa\nRuth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen\nkanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle,\nja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: \"Mutta ettekö\nluule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?\"\n\n\"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin\",\nnauroi Ruth, \"en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi\ntullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa.\"\n\n\"Mitä te siis neuvoisitte?\" kysyi Martin. \"Ja älkää unohtako, että minä\ntunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta\ntiedän, että se on minussa.\"\n\n\"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus\", kuului vastaus, \"tulkoonpa\nteistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen\nkasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä\nse saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä\nkorkeakouluun.\"\n\n\"Kyllä -- --\" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten\nesitykseensä peräkaneetin:\n\n\"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla.\"\n\n\"Niin kyllä täytyisikin\", myönsi Martin lyhyesti.\n\n\"Kuinka niin?\" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä,\nsillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti\nkiinni mielipiteistään.\n\n\"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään\nkorkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita,\nymmärrättehän.\"\n\n\"Sen minä olin unohtanut\", nauroi Ruth. \"Miksi te ette syntyessänne\nsaanut myös tuloja?\"\n\n\"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja\nmielikuvituksen\", vastasi Martin. \"Minä kyllä voin tienata omiksi\ntarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella -- --\" hän oli sanomaisillaan\n\"teitä\", mutta muutti sitten \"ajatella jotakin muutakin\".\n\n\"Älkää sanoko tienata\", huudahti Ruth. \"Se on katukieltä ja kuuluu\nkauhealta.\"\n\nMartin punastui ja änkytti: \"Olette oikeassa, ja toivon, että\nkorjaisitte virheitäni joka kerta.\"\n\n\"Minä... minä teen sen mielelläni\", vastasi Ruth viivytellen. \"Teissä on\nniin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät\ntäydellisenä.\"\n\nMartin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth\nmuovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun\nRuth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot\nkorkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti\narvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.\n\nSitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin,\nkaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei\nsiellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja\nkaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.\n\n\n\n\nX LUKU\n\n\nMartin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi\nteki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat\nmerenkulusta elämäntehtävänä -- aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin\nviisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti\nerittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta\nja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti,\njoka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä\nhänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä\nnoin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös\nrouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.\n\n\"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään\nmielenkiintoa\", hän sanoi miehelleen. \"Ruth on ollut niin välinpitämätön\nja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani.\"\n\nHerra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.\n\n\"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena\nherättäjänä?\" hän kysyi.\n\n\"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen\nestää\", kuului vastaus. \"Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen\nmielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia.\"\n\n\"Oikein hyvä asia\", vastasi hänen miehensä. \"Mutta otaksupa -- ja joskus\nmeidän täytyy otaksua, lemmikkini -- otaksupa, että hän herättää hänen\nmielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?\"\n\n\"Mahdotonta\", nauroi rouva Morse. \"Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi,\nja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia\nminulle.\"\n\nNäin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja\nNormanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna\nherrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei\nherättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös\nRuth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä\nhänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi\npyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä,\nhän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä\ndollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn\npalkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän\nlisäsi sen sata dollaria, jonka hän _Examinerilta_ saisi siihen\nneljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka _Youth's Companion_\nvähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää\ntuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei\nhän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan\najaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra\nHigginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän\nkantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli\nsiirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä\nhuoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.\n\nSunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä\nkorkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli\nhänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen\nkuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka\npoltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä\naamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan\nmasentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla,\nettä hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra\nHigginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän\njatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli\njuhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti\nenemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan\nverrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina\nhänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli\nkohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen\nomistajaksi.\n\nMaanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen\n\"Helmenpyytäjiinsä\" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle.\nJa kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten\ntulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa\npaitsi kieliopissa.\n\n\"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen\", sanoi professori\nHilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, \"mutta te\nette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän\ntaitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista\nsanaa -- inhoittava. Minä neuvoisin teitä...\"\n\nProfessori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja\nelottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa\nfysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos\npapukaijan tietoja päässään.\n\n\"Neuvostanne kiitän, herra\", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama\nmies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä\nhetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.\n\n\"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi\nvuodeksi. Hyvästi.\"\n\nTämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä\nloukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon\nprofessori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin\nilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.\n\n\"Näettehän, että olin oikeassa\", sanoi Ruth. \"Te osaatte paljon enemmän\nkuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi\nläpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat\nhapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta\nopinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän\ntäytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos\nminä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista\nvuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella\ntarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin\nvoisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä,\nvoisitte työskennellä jotenkin muuten.\"\n\n\"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä\ntulen teitä tapaamaan?\" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän\npidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:\n\n\"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään\nen siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä\nen usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja\nkykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa\" -- hän ajatteli Ruthia ja\nkiihkeätä haluansa saada omistaa hänet -- \"eikä minulla ole varaa\nsiihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka\ntapauksessa varma.\"\n\n\"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä.\" Ruth katsahti häneen\nhellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. \"Fysiikka\nja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja\nhuomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman\nperusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia,\nspesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän.\"\n\nMartin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen\najatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.\n\n\"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan\", hän alkoi. \"Minä en ole\nollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi\nluontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on\nyhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville\nkieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin -- te ette voi\naavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun.\nOdottakaahan, kunnes minä olen saanut -- --\". Hän viivytteli, kunnes oli\nvarmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: \"ladatuksi\nvoimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla\ntavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita -- --\"\n\n\"Oh, älkää sanoko 'klareerata'\", keskeytti Ruth.\n\n\"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista\", selitti Martin\nkiireesti.\n\n\"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta\", väitti Ruth.\n\nMartin yritti uudestansa.\n\n\"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin\non maa.\"\n\nSäälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:\n\n\"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä\nmenen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa\noppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän\nmukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita -- siinä kaikki.\nHeidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat,\neivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he\novat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka\nmuuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan.\nMinulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän,\njosko olen osunut oikeaan -- mikä siinä on väärää taas?\"\n\n\"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'.\"\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi Martin kiitollisena, \"olenko osunut oikeaan.\nMutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat\nihmiset tarvitsevat oppaita -- ehkäpä useimmat, mutta minä luulen\nselviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan\nkarttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun\non paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani\nmukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin.\nLaivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän,\nja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin\nnopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä\npääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka.\" \"Se\npääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin\", myönsi Ruth. \"Mutta nopeammin\nminä matkustaisin teidän kanssanne\", teki Martinin mieli lisätä, ja hän\nnäki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja\ntähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan\nkäsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä\nhänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi\nkieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa\nsanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän\ntunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt\nääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata\nnähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen\nsielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen\nsalaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat\noppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat\nilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa\nnukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne\neivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän\noli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli,\nauringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä,\nmutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta\nhän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja\nhän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat\nsokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa\nhänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset\nolivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat\npalvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan\nniille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan\nhämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen\nmielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat\nsyvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän\nnäki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.\n\n\"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky\", Martin sanoi, ja kun nämä sanat\nkaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä\nolivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden,\njonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei\nollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta\nhän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin.\nSiinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta\nSwinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen\nmielensä palasi \"Helmenpyytäjiin\". Hän ei ollut koskaan uskaltanut\nyrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille\nkauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista\npitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä\noikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas\nhänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän\nei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret\nrunoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se\nhenkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei\nvoisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet\nrakkaudesta. Hän tekisi samoin. \"Kunniani kautta!\"\n\nHän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan.\nAjatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi\nhänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin\nauringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan\nkauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.\n\n\"Minä -- minä -- pyydän anteeksi\", hän änkytti. \"Minä ajattelin.\"\n\n\"Se kuului kuin te olisitte rukoillut\", sanoi Ruth rohkeasti, mutta\nsielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun\ntuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan\nkasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan\ntuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun\nneitsytkammioonsa.\n\nMutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi\nMartinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita\nmiehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti.\nRuthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään\nhyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät\ntunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen\nei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni\nelämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä\nerittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä\nkoskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä\nvähitellen nyt syttyi ja lämpeni.\n\n\n\n\nXI LUKU\n\n\nMartin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi\nkyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta\njohtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat\nrakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne\neivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään\nhelkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo\nitsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin\nkaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa\nrunoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se\noli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota\netsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava\nliekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän\njoskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän\nmuodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan\ntai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä\nkauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita\ntunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu\ntahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin\njaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta\nkorkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei\nvoinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan,\nlyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin\nhelpompi pähkinä purra.\n\nSaatuaan \"Helmenpyytäjät\" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin\nmerenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja\nkolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen\nkertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut\nkuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän\nkirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin\nlukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa\nkirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin\nonnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa\nkuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli\nvallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien\nja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra\nHigginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli\nhänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain\nilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.\n\nPäivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella.\nHän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin\nvoi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi\nmielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa\nmille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa\nsaadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän\nriistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien\naikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten\nkirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa\nmyydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen\ntäytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin\npimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta\nvaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja\nmuistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen\nvastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen\nainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden\ntunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin\nkellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi\nkäytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.\n\nViikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut\nmitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain\nseikkailusarjansa _Youth's Companionille_, se palautettiin hänelle\ntakaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän\njoka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä\nystävällisesti hän ei ajatellut _San Francisco Examinerin_ toimittajaa.\nOdotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle.\nViikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli\nitse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti\ntervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä\nherraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi\novia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa\ntakaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana\nhylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla\ntavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon\ntoistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin\nhän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin\nnopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.\n\nLyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja\nuudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä\nniiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että\nkäsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken.\nTietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he\nmitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin\nvuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen\nkäyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä\nja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin\nhänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä\nkoneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen\nleukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja\nhän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.\n\nHänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia\ntöitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen\nhänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä\nsanoessaan:\n\n\"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?\"\n\n\"Itse tietysti\", myönsi veli kärsimättömästi. \"Mutta kertomus, mitä\npidit siitä?\"\n\n\"Suurenmoinen\", kuului vastaus. \"Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.\nOlin pelkkänä korvana.\"\n\nMartin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys\nainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän\nodotti.\n\n\"Mutta sano, Mart\", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, \"miten se\npäättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta\nhänet?\"\n\nKun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä\nja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:\n\n\"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla\ntavalla?\"\n\nYhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia,\nnimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.\n\n\"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen\", hän sanoi ojentuen ylös\npesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä\notsaltaan, \"mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä.\nMaailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen\niloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet,\nja... Et suinkaan sinä pahastu Mart?\" hän kysyi huolestuneesti. \"Minä\nnyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin.\nMutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta -- kerrassaan\nsuurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?\"\n\n\"No, se nyt on hieman toinen juttu\", nauroi Martin.\n\n\"Mutta _jos_ sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?\"\n\n\"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen\nmukaan.\"\n\n\"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen.\"\n\n\"Helposti saatua rahaa, vai?\" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: \"Minä\nkirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria\npäivälle.\"\n\nHän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei\nuskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän\npäätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän\nyhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä\nvoimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa.\nHän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja\nratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta\nluottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa\njohti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin\ntavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän\nvaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän\nluonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa\nvain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman\nvaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät\nhänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät\nerikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen\nvipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti\nlaivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä,\nselvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen\nsalaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai\nhänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa\nluoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt\nosaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana\nKalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella\nkunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja\ntodistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.\n\nHän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä\nkertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla\nrunomuodoilla -- sellaisilla, joita hän näki painettavan\naikakauskirjoihin -- vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista\nviikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja\nkun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle\ntakaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin\nja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän \"Luonnoksia\". Ne\nolivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja\nseikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen \"Merilauluja\", ja hänestä ne\nolivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli\nkolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen\nyhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen\nsuorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä\npaljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa\nviikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä\ntyötäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja\nihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa\ntaakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.\n\nHän ei näyttänyt \"Merilaulujansa\" kenellekään, ei edes kustantajille.\nHän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta\nepäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille \"Merilaulujansa\". Syy oli se,\nettä ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää\nvoidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon\nkauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli\nkirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta\nkerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.\n\nValveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä\nnukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä\nosansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän\ntapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja\nmuotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja\nhuonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet\nturmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt\nharvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi\nerotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli\ntuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin\nkuin hän jaksoi seurata.\n\nYhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään,\nhän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne\nolivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan\ntoisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat\nhänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen\ntäytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta\nja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin\nvuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin\nrakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten\nmaailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut\nniin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se\noli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se\ntuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä\nhän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.\n\nMutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä\nvälimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka\nlähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa\ntyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä\nhän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään.\nHänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli\nkaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä\nhäntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan\ntietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä\nja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se\nei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli\ntehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei\nhänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri\nhänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet\nnäyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan,\nmitä hän kaihosi.\n\nMutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu\nheidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli\nse kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita -- suuria,\nmeheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä.\nJa kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten\nkirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli\nhänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty\nmaan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen\nlakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa,\nkuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin.\nJos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen\nolemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo\najatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen,\njoka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai\npalvottu puhtaus tahrattu.\n\nSitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi\nkiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle\nnaiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan\nainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä\naatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi\nylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli\noikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän\nkeskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse\nlaskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun\njäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin\nkiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt\ntoisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä\nhäntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden\npysyäkseen paikoillaan.\n\n\"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin\", sanoi Ruth nyrpistäen\nhuuliansa.\n\nMutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja\nkun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth\naavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti,\nvaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista,\njoita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth.\nMutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth _oli_\nerilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta\nviattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut\nja hävinnyt.\n\nMutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi\njäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa\nkiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä\nlaajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään\nkandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut\nhäntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin\nkoskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat\nvärjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen\nyhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja\nkun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei\ntarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja\nkylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä\nniin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? \"Minusta itsestäni\nse riippuu\", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. \"Minä tahdon\ntulla _siksi_ mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua.\"\n\n\n\n\nXII LUKU\n\n\nAikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen\nsonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai\nhämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.\n\n\"Se on jonkun naisen ääni -- hienon naisen\", irvisteli herra\nHigginbotham kutsuessaan.\n\nMartin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa\nkuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli\nunohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa\nhetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi.\nJa sellainen ääni! -- hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku,\ntai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei\nkellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain\ntaivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi\ntajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi\nkasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset\nsilmät tarkastelivat häntä.\n\nRuthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli\naikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn.\nRuth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän\nkysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi\njotakin tärkeämpää käsillä.\n\nTahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä\nihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin\nhänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä\nmihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan\nhänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu\nkuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki\nsankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti\nhäntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun\nonnen hetkenä, jolloin _Hän_ lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan --\nhänen, Martin Edenin, kanssa -- Ruth liiteli niin korkealle hänen\nyläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin\nkuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä\nääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se\ntodellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus\nvaltaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai\ntuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi,\nettä kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa\ntäydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut\nkoskaan ennen ollut rakastunut.\n\nHän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt\ntunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin\nenkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet\nvapaaksi kaikesta maallisesta loasta.\n\n\"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?\" rämisi lanko. \"Sinä\ntiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan.\"\n\nMutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon\neläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja\nloukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren\nnäyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä\ntuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka\nhänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa\nhän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan\nhuoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin\nepämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle\nselvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain\nsyystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.\n\nKun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas\nRuthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut\nsuinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä\nhänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten\nkulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli\nnähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin\ntapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon\nja sukulaisten kesken.\n\nJuuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli\naina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä,\noli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut\nkadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien\npuolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina\npotkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä\nulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä\nMinnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä\npirahdelleita muruja ja siis seurattava.\n\nEihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän\nsaapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien\npuolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen\ntarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut\nkäsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät\nkoskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina\nrinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla\npainettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth\nei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.\n\nHän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan\nkuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä\ntavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä\nkäsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia\nsilmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli\nhänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä\neteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi\nsisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen\nvuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi,\npitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan?\nSiinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan,\nolkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen\ntähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi\nja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi.\nJos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan\nsyynä hänen huolimattomuuteensa.\n\nKun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn\nvalossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain\nhetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös.\nHän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan\nhattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää.\nTyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin\nsilmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui\nhänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth\nhuomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden\nsamalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä,\nvaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin\nhalpahintaista.\n\n\"Mikä kaunis tyttö!\" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.\n\nMartin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:\n\n\"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä\nerikoisella kauneudellansa.\"\n\n\"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka\npiirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat\nkuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat.\"\n\n\"Niinkö teistä tuntuu?\" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli\nmaailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen\nrinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.\n\n\"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua,\nherra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi\nhän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet.\"\n\n\"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan\", lisäsi Martin, \"muuten eivät\nuseimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette\nymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi\nluonnollisesti.\"\n\n\"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte\nsaada väitteenne uskotuksi.\"\n\n\"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran\nminut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä\npuhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin\nhyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon\ntytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin\nhän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan\najatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää -- paljon.\"\n\n\"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?\"\n\n\"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun\nruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin\nsavea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä\nammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla.\nKatsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä\nolen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut\nlehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en\nminä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon\ntytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi.\nHäntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta\nitsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja\nsäilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten ... kuten teidän\nesimerkiksi.\"\n\n\"Luulen teidän olevan oikeassa\", myönsi Ruth hyvin hiljaa. \"Se on\nikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö.\"\n\nMartin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista\nsilmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli\nääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen\nkanssaan käsi kädessä luennolle.\n\n\"Kuka olet sinä, Martin Eden?\" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä\niltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli\nitseään kauan ja uteliaasti. \"Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä\nkuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille\ntytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle\nalhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja\ntyönorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa.\nTuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita.\nHaistele niitä, sinä kirottu -- haistele! Ja sinä uskallat avata\nkirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita\nmaalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia,\njoita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti\nhäristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata\nhenkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi\nja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu!\nMitä luulet sinä itsestäsi tulevan?\"\n\nHän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle\nunelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja\nalgebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit\nkuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.\n\n\n\n\nXIII LUKU\n\n\nCity Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia\nsosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä\ntekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään\npuiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän\ntodistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä\nvastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra\nMorsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä\narvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa,\nsamalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän\nhuuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja\nkuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui\nolevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon\nenemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo\nmiehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin\nriivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä\nraivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai\nhänen toverinsa herra Butler.\n\nMartin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita\nkertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen\nkiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen\ntuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa\ntupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun\nsosialistinen työmies pilkaten irvisteli: \"Ei ole muuta jumalaa kuin\nTietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa.\" Martinille\njäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi\nkirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja\nkun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen \"Alkuperusteet\", Martin\nveti tämän teoksen esille.\n\nSillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin\nkoettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin \"Sielutieteen\nperusteet\", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan\nymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja\nsiksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän\nalgebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni\nvuoteeseen ja avasi \"Alkuperusteet\". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa.\nHänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä\npäivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka\njälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja\nilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön\nja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki\nkoko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta\nviikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa\nmaailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen,\nluuliko hän heidän pitävän ravintolaa.\n\nMartin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus.\nHän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan\nympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut\nmitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi\njatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan\npinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut\ntotuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä --\nkaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja\nsattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa,\njoka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi\nkeskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut\nkoettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut\nmuodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut,\nettä sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät\nja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut\naavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma\nsekin.\n\nJa saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen\ntaitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan\nolivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut\nantanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan\nepäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut\nkoettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin\nyhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään\nmitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli\njokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli\nsaivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta.\nMutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva\noppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja\nviisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista,\nvaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.\n\nNyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot\nyhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen\nkokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä\nkoko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan,\nettä se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja\npanevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia.\nKaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa\nlakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat\nja siivet ja oli syntynyt lintu.\n\nMartin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten\nkorkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli\nollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut.\nYöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan,\nja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen\nhajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän\nei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi\nkiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään\nnäki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja\nhän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman\nsatojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän\nhuomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni\nleikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka\nantoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa\nsilmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli\nvallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan \"hän\nhourii\", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin\nBernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat\npäässeet irti hänen lankonsa päässä.\n\nMartiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi\nvallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton\ntiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä\naivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista\ntietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä\nkaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä\nei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen\nsalakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen\nja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä,\nolisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer\noli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä\nyhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään;\nkaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä\nhiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.\n\nTämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja\nlakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen\nvälillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei\nnäyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti,\nkunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä -- rakkauden, runouden,\nmaanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien,\nepäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun,\nihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan\nvälillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen\neteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja\nviidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä\npimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja\ntutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän\ntiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja\nennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.\n\n\"Sinä hullu!\" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. \"Sinä\ntahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan\nollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? -- muutamia\nlapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta,\npaljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä,\nsydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin\nrakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit\nkirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta\nkirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit,\nkun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa\nelämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä.\nSinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli\nsinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi\nollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin,\npoikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin\nvähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on\nhyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken\ntietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa.\"\n\nHän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen\nihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta\nRuth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän\nkuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista\nopinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää\nvaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän\nolisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän\nhuomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet\nSpenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää\nvaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen,\nWill Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: \"Ei ole\nmuuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen\nprofeettansa.\"\n\nMutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli\nalkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin\nmonista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney\nollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista\nvastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se\noli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten\nvalossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon\nnuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta\noikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein\nsunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus\nhuomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä.\nViimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan\nArthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.\n\nNämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea\nsiksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän\nsiten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren\nmiehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä\nkasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja\nne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa,\nantoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä\nkaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli\nkokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään\nhuomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä\nhetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli\nlakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä\npieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.\n\nSe tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus\nhämmästyttänyt Martinia suuresti. \"Herbert Spencer\", sanoi kirjastoa\nhoitava mies, \"oh, hän oli suuri ajattelija\". Mutta mies ei tuntunut\ntietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana\npäivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti\nkeskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia\nfilosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut\n\"Alkuperusteita\". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen\nkärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut\nhäneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset\nkohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö,\nhän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin.\nMutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen,\nettä jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies\nheittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi\nkehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen\nniitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä\nenemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä\ntutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut\nkuin kaksikymmentäneljä tuntia.\n\nEräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja\ngeometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki\nmyös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.\n\n\"En minä ole mikään spesialisti\", hän selitti Ruthille puolustellen.\n\"Enkä minä aio koettaakaan tulla spesialistiksi. Ovathan erikoisalojen\nkentät niin laajat, ettei yksi ihminen koko elämänsä aikana voi omaksua\nkymmenettä osaakaan niistä. Minun täytyy hankkia yleistä sivistystä. Kun\nminä tarvitsen spesialistien tietoja, valitsen heidän kirjojansa.\"\n\n\"Mutta eihän se ole samaa kuin, että te itse omaisitte tiedon\", väitti\nRuth.\n\n\"Eihän olekaan välttämätöntä omata sitä. Me käytämme hyväksemme\nspesialistien töitä. Sitä vartenhan he ovat olemassa. Tullessani minä\nnäin kaksi nuohoojaa työssä. He ovat ammattimiehiä, ja kun he ovat\nmenneet, on teistä hauskaa, että uuninpiiput ovat puhtaat, eikä teidän\ntarvitse rahtuakaan tietää uunien rakennuksesta.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että nuo ovat liian kaukaa etsittyjä todisteluja.\"\n\nRuth katsoi häneen, ja Martin tunsi nuhdetta tuossa katseessa ja\nilmeessä. Mutta hän oli vakuuttunut käsityksensä oikeudesta. \"Kaikki\najattelijat, itse asiassa maailman suurimmat nerotkin, luottavat\nerikoistuntijoihin monissa tärkeissä kysymyksissä. Niin teki Herbert\nSpencer. Hän yleisti tuhansien tutkimukset ja teki niistä tarkat\njohtopäätöksensä. Hänen olisi pitänyt elää tuhannen elämää ehtiäkseen\nitse tutkia kaiken. Samoin teki Darwin. Hän käytti hyväkseen kaiken,\nmitä puutarhurit ja karjanhoitajat olivat oppineet.\"\n\n\"Olette oikeassa, Martin\", tarttui puheeseen Olney. \"Te tiedätte, mitä\ntahdotte, mutta Ruth ei sitä tiedä. Hän ei tiedä edes sitä, mitä hän\nitse tahtoo.\"\n\n\"...Niin kyllä\", kiivasteli Olney edelleen huolimatta Ruthin\nvastaväitteistä, \"minä tiedän, että te sanotte sitä yleissivistykseksi.\nMutta onhan ihan sama, mitä lueskelee, jos tahtoo saada vain\nyleissivistystä. Te voitte lukea ranskaa, tai te voitte lukea saksaa,\ntai voitte hylätä molemmat ja lukea esperantoa; voitte siten saada joka\ntapauksessa sivistystä. Te voitte myös lukea samassa tarkoituksessa\nkreikkaa ja latinaa, vaikkei niillä olisikaan mitään käytännöllistä\nmerkitystä. Se on kaikki kuitenkin sivistystä. Te, Ruth, esimerkiksi\nluitte anglosaksin kieltä ja saavutitte siinä sangen suuren taidon --\nsiitä on nyt pari vuotta, ja kaikki, mitä nyt muistatte, on: 'Kun tuo\nsulo huhtikuu kukkinensa saa' -- eikös yleensä käy niin?\"\n\n\"Mutta se on tehnyt teistä kuitenkin sivistyneen ihmisen\", Olney nauroi\nhyökäten yhä ankarammin Ruthin kimppuun. \"Minä tiedän sen. Mehän kävimme\nsamoilla luennoilla.\"\n\n\"Mutta te puhutte sivistyksestä, niinkuin se olisi keino päästä\njohonkin\", huudahti Ruth. Hänen silmänsä leimahtivat, ja poskille\nilmestyi kaksi väritäplää. \"Sivistys on päämäärä sinänsä.\"\n\n\"Mutta sitä Martin ei suinkaan tahdo.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Mitä te tahdotte, Martin?\" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.\n\nMartinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti\nrukoilevasti Ruthiin.\n\n\"No, mitä te tahdotte?\" kysyi Ruth. \"Se ratkaisee asian.\"\n\n\"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä\", änkytti Martin. \"Minä\nrakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen\nkauneudesta.\"\n\nRuth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.\n\n\"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte\", väitti Olney. \"Martin tahtoo\nelämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että\nsivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi\nkemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta\nhän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle.\"\n\n\"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?\" hän jatkoi. \"Siksi, ettei hänellä\nole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä\nja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia\ntoimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä\nsuhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä\nkasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme\nkyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina\npäivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana\npäivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä\nte, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin\nmaaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon.\"\n\n\"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?\" kysyi Ruth.\n\n\"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä\ntavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi\nHenleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita -- sanon 'ehkä',\nhuomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni\ntähden.\"\n\nMartin seurasi tarkasti keskustelua, ja vaikka Olney hänen mielestään\noli oikeassa, ei hän kuitenkaan voinut sietää tuon herrasmiehen\nhäikäilemätöntä tapaa, jolla hän kohteli Ruthia. Hänen siinä istuessa ja\nkuunnellessa ilmeni hänelle rakkaus uudelta puolelta. Järjellä ei ollut\nmitään tekemistä rakkauden suhteen. Ei ollut ollenkaan väliä, oliko\nhänen rakastamansa nainen oikeassa vai väärässä väitellessään. Rakkaus\noli järjen yläpuolella. Jos Ruth nyt ei sattunut täysin käsittämään\nhänen pyrkimyksiänsä saavuttaa asema ja elämäntehtävä, ei se tehnyt\nhäntä rahtuakaan vähemmän rakastettavaksi. Ruth oli rakastettava\nsellaisenaan, ja mitä hän sitten ajattelikin, se ei muuttanut tuota\nrakastettavuutta.\n\n\"Anteeksi kuinka?\" hän vastasi Olneyn kysymykseen, jolla tämä katkaisi\nhänen ajatustensa juoksun.\n\n\"Sanoin vain, ettette suinkaan liene niin hullu, että alatte päntätä\npäähänne latinaa.\"\n\n\"Mutta latina on muutakin kuin vain sivistystä\", iski Ruth. \"Se on\njonkinlainen varustus.\"\n\n\"No, aiotteko siis päntätä päähänne latinaa?\" kysyi Olney\nitsepintaisesti.\n\nMartin oli kovassa pulassa. Hän näki, että Ruth suurella jännityksellä\nodotti hänen vastaustansa.\n\n\"Minä pelkään, ettei minulla ole aikaa siihen\", Martin vihdoin virkahti.\n\"Tahtoisin kyllä, mutta minulla ei ole aikaa.\"\n\n\"Siitä näette, Martin ei tahdo sivistystä\", päätti Olney vahingonilolla.\n\"Hän koettaa päästä johonkin, tehdä jotakin.\"\n\n\"Oh, mutta onhan latina henkistä harjoitusta. Se kehittää luonnetta.\nLuonteen jalostamiseksi se on tarpeellista.\" Ruth katsoi odottaen\nMartiniin aivan kuin toivoen, että tämä muuttaisi mielensä.\n\"Tiedättehän, että jalkapallon pelaajien täytyy harjoitella ennen suuria\nkilpailuja. Sama vaikutus on latinalla ajattelijaan. Se harjoittaa.\"\n\n\"Roskaa ja lorua! Niin juuri ne sanoivat meille ollessamme lapsia. Mutta\non eräs seikka, josta he eivät mitään puhuneet. He jättivät sen meidän\nkeksittäväksemme myöhemmin.\" Olney vaikeni hetkeksi tehdäksensä\nvaikutuksen suuremmaksi ja lisäsi sitten: \"Ja se seikka, josta he eivät\nmeille puhuneet, oli, että jokaisen herrasmiehen tulee opiskella\nlatinaa, mutta yhdenkään herrasmiehen ei tule osata latinaa.\"\n\n\"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta\", huudahti Ruth. \"Minä kyllä tiesin,\nettä te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä\njotenkin.\"\n\n\"Se on sekä oikein että kohtuullista\", kuului vastaus. \"Ainoat, jotka\nosaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja\njos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni.\nMitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on\njuuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi?\nKoska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua\nmihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään.\nJonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta\ntehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden\ntulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle.\"\n\nOlney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti\njäähyväislaukauksensa.\n\n\"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta.\nKatsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi --\nsairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja\nelämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai\nte, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja\nsivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet.\"\n\n\"Mutta Ruth on minun opettajani\", vastasi Martin ritarillisesti.\n\"Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut.\"\n\n\"Loruja!\" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. \"Ehkä te\nensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut\nSpenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä\nenempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin\nkaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan,\njoilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? -- se oli jotakin\nkappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle\nniin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös.\nNo, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä\nmenetän kaiken kunnioitukseni teihin.\"\n\nVaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli\nkuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja\ntiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy\nvaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä\nselvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä\nsyvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää\ntuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne\nmuillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta\npelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän\nkoetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita\ntunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden\nja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla\nmiettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai\neikö.\n\n\"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?\" hän kysyi\npeilinsä edessä sinä iltana. \"Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina.\nMiksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa?\nKauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne\novat kuolleitten tomua.\"\n\nHänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa\nselviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei\nvoinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli\nkoulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin\nseurassa.\n\n\"Antakaa minulle aikaa\", hän sanoi ääneen. \"Antakaa vain minulle aikaa.\"\n\nAikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.\n\n\n\n\nXIV LUKU\n\n\nEi toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja\nrakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan\nlatinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina,\nniin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa.\nHänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa\nkustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta\naikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet\ntällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän\ntuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin\nkyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen\ntuotteensa myydyiksi.\n\nHäntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja\npainetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää\neikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja\nkuitenkin ne saatiin myydyiksi -- kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä\ndollaria tuhannelta -- niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut.\nHäntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä\nolivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei\nollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja\nihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja\nkuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi\npovessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja\nvaivan ja villin hyörinän ja pyörinän -- kas siinä oli aihetta\nkirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia\ntoiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka\ntaistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan\nsaumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut\nnäyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä,\nja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten\nmiesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain\ntoimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai\npelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?\n\nHänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa\ntai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita,\nhän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut\nainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään\nneuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne\nvarmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli -- vain\nkoneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja\nuskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen\nmäärän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän\nkirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen\npostilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan\nkuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka\npäällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa\npäässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas\nkoneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja\nliimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin\nmetallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin\nkimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä\npisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös\nkustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain\nhylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi\nmainittuja.\n\nNe olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan\nkaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina\nsamanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja --\nainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta\nkäsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden\nomakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi\nollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota\ntodistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei\ntoisessa päässä ollut inhimillistä olentoa -- vaan pelkkiä nappuloita,\njotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä\nkoneessa.\n\nHän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut\njatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla\nkuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun.\nJoka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa,\nsamalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat\nmelkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin\nkirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla\nviivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut\nsäästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen\nMarianille uuteen pukuun.\n\nHän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon\nkynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti.\nAluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä\nsanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen\npakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen\nhulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja\nkärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja\nnakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli\nypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että\nMartin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen\nkirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.\n\nMartin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan.\nJonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth\noli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut\nryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut\nloppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä\ntuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni\narvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut\ntaiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla.\nEhkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi\nkuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua\nhylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä\nsuositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo\nlämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja,\nmikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta\nMartin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen\nsydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen\nunelmainsa ja voimainsa lähteenä.\n\nMartin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan,\nepäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon \"Merilaulunsa\". He nousivat\npyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon.\nSilloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun\nhe siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle\nselvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli\näärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja\nrakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle\nruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää\ntäyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.\n\n\"Tuo ruoho on suorittanut tehtävänsä\", sanoi Martin, kun he olivat\nistuutuneet, Ruth Martinin takille ja hän aivan lähelle lämpimään\nmaahan. Hän hengitti syvään voimakkaita tuoksuja, jotka ikään kuin\ntunkeutuivat hänen aivoihinsa ja saivat hänen ajatuksensa liitelemään\nmaasta äärettömyyksiin. \"Se on täyttänyt elämänsä tarkoituksen\", hän\njatkoi hyväillen kuivunutta ruohoa. \"Se kokosi voimia talven synkkien\nsateitten aikana, taisteli elämänsä puolesta aikaisin keväällä, kukki ja\nvietteli hyönteisiä, hajoitti siemenensä, suoritti lopputilinsä itsensä\nja maailman välillä ja -- -- --\"\n\n\"Miksi te tarkastatte kaikkea elämässä niin hirveän käytännöllisin\nsilmin?\" keskeytti Ruth.\n\n\"Ehkä siksi, että minä olen tutkinut kehitysoppia, luulisin. Minä olen\nsaanut silmäni auki vasta aivan äskettäin, jos rohkenen totuuden\nilmoittaa.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu, että menetätte kauneudentajunne nähdessänne\nkaikessa vain tarkoituksenmukaisuutta; te turmelette kauneuden aivan\nkuin poikaset, jotka vangitsevat perhosia ja sitten repivät niiden\nkauniit siivet.\" Martin pudisti päätänsä.\n\n\"Kauneudella on tarkoituksensa, mutta minä en ole sen tarkoitusta\nennemmin tajunnut. Minä käsitin kauneutta jonakin, jolla ei ollut mitään\nerikoista merkitystä, jonakin, joka oli kaunista ilman järkisyitä tai\ntarkoitusperiä. Minä en tiennyt mitään kauneudesta. Mutta nyt minä\ntiedän, tai oikeammin, minä alan tietää. Tämä ruoho on kaunista minulle\nnyt, kun minä tiedän, miksi se on ruohoa, ja kun minä tunnen sen salatun\nkemiallisen työn, mitä aurinko, sade ja maa suorittavat kehittääksensä\nsen ruohoksi. Jokaisen ruohonkorren historiassa on romantiikkaa -- niin\nvieläpä seikkailujakin. Pelkkä tällainen ajatuskin kiihottaa minua. Kun\nminä ajattelen tuota voiman ja aineen leikkiä, vieläpä sitä ankaraa\ntaisteluakin, mitä käydään niiden välillä, minusta tuntuu, että minä\nvoisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen ruohonkorren elämästä.\"\n\n\"Kuinka hyvin te puhutte!\" virkahti Ruth hajamielisesti, ja Martin\nhuomasi hänen katselevan tutkivasti häneen.\n\nHetkiseksi valtasi hänet ankara hämminki, ja tumma puna kohosi hänen\nkaulalleen ja kasvoilleen.\n\n\"Toivon, että vähitellen opin puhumaan\", hän änkytti. \"Minusta tuntuu,\nettä minussa on paljon sellaista, josta tahtoisin puhua. Mutta se kaikki\non niin suurta, enkä löydä ilmaisumuotoa kaikelle sille, mitä minussa\ntodella on. Joskus minusta tuntuu, että koko elämä, koko maailma, kaikki\non ottanut asuinsijansa minussa ja vaatii minua puhemiehekseen. Minä\ntunnen -- oh, minä en voi kuvailla sitä -- minä tunnen sen suuruuden,\nmutta kun minä puhun, minä sopertelen kuin pienoinen lapsi. On suuri\ntehtävä muovata tunteita ja havaintoja puheeksi, kirjoitetuksi tai\npuhutuksi, niin että ne puolestaan herättävät kuulijassa tai lukijassa\njuuri samoja tunteita ja havaintoja. Se on jumalainen tehtävä. Katsokaa,\nminä hautaan kasvoni ruohoon, ja se tuoksu, jota vedän sieraimiini, saa\nminut vapisemaan tuhansista ajatuksista ja kuvitelmista. Kaikkeuden\nhengähdys on täyttänyt koko olemukseni. Se on kuin laulua ja naurua,\nmenestystä ja tuskaa, taistelua ja kuolemaa, ja minä näen näkyjä, joita\nruohon tuoksu jollakin tavalla sielussani herättää, ja minä tahtoisin\nkertoa niistä teille ja maailmalle. Mutta kuinka sen voin? Kieleni on\nsidottu. Olen koettanut sanoin kuvata teille, mitä nyt juuri ruohon\ntuoksu on minussa herättänyt. Mutta siinä en ole onnistunut. Olen vain\nkömpelöin sanoin voinut viitata siihen. Soperrukselta tuntuvat minun\nsanani, ja kuitenkin palan halusta saada kertoa. Oh\" -- hän kohotti\nkätensä epätoivoisin elein -- \"se on mahdotonta! Sitä eivät muut voi\nkäsittää! Eikä sitä sanoin voi ilmaista!\"\n\n\"Mutta te puhutte hyvin\", väitti Ruth itsepintaisesti. \"Ajatelkaa, miten\nte olette harjaantunut sinä lyhyenä aikana, jonka olen teidät tuntenut.\nHerra Butler on huomattu julkinen puhuja. Häntä aina pyydetään mukaan,\nkun on kysymys valtionkin julkisista puheista. Kuitenkin te puhuitte\naivan yhtä hyvin kuin hän toissa iltana päivällisillä. Hän oli vain\nhillitympi. Te innostutte liiaksi, mutta harjoittelemalla te vapaudutte\nsiitä. Teistä varmaan tulisi hyvä julkinen puhuja. Te voitte päästä\npitkälle, jos haluatte. Te olette hallitseva luonne. Te voitte johtaa\nihmisiä, siitä olen varma, eikä ole mitään syytä, joka estäisi teitä\nonnistumasta kaikessa, mihin ikinä tartuttekin, yhtä hyvin kuin\npuhetaidossa. Teistä tulisi mainio asianajaja. Te voisitte menestyä\npoliittisella alalla. Mikään ei voi estää teitä pääsemästä yhtä pitkälle\nkuin herra Butler on päässyt. Kuitenkin ilman vatsakatarria\", hän lisäsi\nhymyillen.\n\nHe puhelivat edelleen, Ruth viehättävällä, itsepäisellä tavallaan\npalaten aina siihen, että kasvatuksessa on välttämättä luotava luja\nperustus, johon latinalla on erinomaisen kehittävä vaikutus. Hän kertoi\nniistä ihannemiehistä, joille kaikki oli onnistunut, kerraten melkein\nerehtymättä isänsä mielipiteitä ja vahvistaen niitä herra Butlerin\nviisailla väitteillä. Martin kuunteli häntä kiihkeästi maaten selällään\nja katsellen ylös ja nauttien jokaisesta hänen huulensa liikkeestä.\nMutta hänen aivonsa eivät olleet yhtä tarkkaavaiset kuin hänen korvansa.\nEi ollut mitään mielenkiintoista niissä kuvissa, joita Ruth hänen\neteensä maalasi, ja Martin tunsi synkän pettymyksen tunteen ja kiihkeän\nrakkauden tuskan valtaavan olemuksensa. Yksikään sana Ruthin puheessa ei\nkoskenut hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja käsikirjoitukset, jotka\nhän oli tuonut mukanaan, lojuivat unohdettuina maassa.\n\nHetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen\nkorkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan\nottamalla ne ylös maasta.\n\n\"Minä unohdin ne\", virkahti Ruth kiireesti. \"Tahdon mielelläni kuulla\nne.\"\n\nHän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan.\nHän nimitti sitä \"Elämän viiniksi\", ja sama viini, joka oli virrannut\nsalaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui\nvirtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä\najatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä\nviehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se\nvanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan,\nsyttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea\nja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen\nRuthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen\nheikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee\naloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön\nja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä\nlauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian\nmahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä.\nHänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän\nsitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista\ntoisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.\n\nMutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin\ntiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle\nsaadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei\nollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi\nkorjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli\nsiepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä\nkertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli\nlukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja\nvälimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat,\njotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin\nmuovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli\nepäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat\nsittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan\nsielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän\nsalasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei\ntämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas\nvastaväitteitten pohjavirta.\n\n\"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi',\" hän sanoi avaten\nkäsikirjoituksen. \"Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on\npalautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä,\nmitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin.\nEhkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan\nkaksituhatta sanaa.\"\n\n\"Kuinka kauheata!\" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. \"Se on\nhirveätä, sanomattoman kamalaa!\"\n\nMartin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä\nlaajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella\ntyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien\naivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun\nvaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin\nvallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan\nsiinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.\n\n\"Se on elämää\", sanoi Martin, \"eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi,\nettä minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista\nsiinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa\nlumoavampaa sen tähden, että -- --\"\n\n\"Mutta miksei se vaimoraukka voinut -- --\", keskeytti Ruth\nristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä\nkiihtymykseen ja huudahti: \"Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se\non ruokotonta!\"\n\nMartinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi.\n_Ruokotonta!_ Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä\ntarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan\nhän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen\nsydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.\n\n\"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?\" kuului Ruth kysyvän. \"Me\ntiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy\n-- --\"\n\nRuth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa.\nHän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa,\njotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden\npuhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken\nhuonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa\neteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin\ntähtien valo. Me _tiedämme, että likaisuutta on maailmassa!_ Hänen\nmielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla\ntämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin\njollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki\nkuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli\nja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän\nymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä\nymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa\noloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta.\nMutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen\nsuuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja\njumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa\n-- kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät\nansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa -- ah, siinä\noli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata\nsiveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä\nja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin\nmudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen\nlahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja\nkaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli -- --\n\nHän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.\n\n\"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin\npaljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'.\"\n\nMartinin teki mieli mainita vastaukseksi \"Locksley Hall\", ja hän olisi\nsen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä\ntuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa\ntuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut\nkiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän\naskeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi\nolennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja\npyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa\ntaivaan suloisuutta, -- häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin\nihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien\nkehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli.\nSiinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta\nkirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! -- he\nolivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli\nmies.\n\n\"Teillä on voimaa\", hän kuuli Ruthin sanovan, \"mutta se on raakaa ja\nkesyttämätöntä.\"\n\n\"Kuten härällä porsliinimyymälässä\", välähti Martinin mielessä, ja hymy\nlevisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne,\nhienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä.\"\n\n\"Minä olen liian rohkea\", mutisi Martin.\n\nRuth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta\nkertomusta.\n\n\"En tiedä, mitä tästä ajattelette\", sanoi Martin anteeksipyydellen. \"Se\non humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian\nsyvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku\nseikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut\nsaada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista,\netten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti.\"\n\nHän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli\nsaavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta\npaikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan\nkokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli\naikaan saanut. Hän nimitti juttuansa \"Seikkailuksi\", ja se oli\nseikkailun jumaloimista -- ei satukirjojen, vaan todellista\nihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja\npalkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien\nkauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten\nloistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai\nnälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai\njohti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn\nja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.\n\nKaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut\nkertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti\nRuthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat\nlevällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti,\nhänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli\nlämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan\nitsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä\nluonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen\nruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet,\nmutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen.\nHän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti\nkiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin,\njoka sille oli kerrassaan vieras -- ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka\nkutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut\nitsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle\nselvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli\nsiveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut\nkoskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien\nmaassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari\nmaalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli\naina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen\novilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen\nkaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä\nheittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä\nvierasta astumaan sisälle.\n\nMartin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se\nolisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:\n\n\"Se on kaunis!\"\n\n\"Se _on_ kaunis!\" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\nTietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää\nkauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden\npalvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen\nmuodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli\nepäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista\nihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.\n\n\"Mitä te ajattelitte -- --\", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi\nkertaa käyttää vierasta sanaa -- \"sen 'motiivista?'\" hän kysyi.\n\n\"Se oli epäselvä\", vastasi Ruth. \"Se on minun ainoa arvosteluni\nkokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon\nmuuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne\nniin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan.\"\n\n\"Minä tarkoitin pääaihetta\", kiiruhti Martin selittämään, \"suurta\njohtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin\nsovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen\nkuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin\ntein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua\nsille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin.\"\n\nRuth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti,\nmutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei\nkuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti\nkirjoittajan hajanaisuutta.\n\n\"Te olette liian kielevä\", hän sanoi. \"Mutta siitä huolimatta siinä on\nkauniita kohtia.\"\n\nMartin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti\nankarasti, lukisiko hän hänelle \"Merilaulujansa\" vai ei. Hän loikoi\nsiinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä,\nsamalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat\najatukset avioliitosta.\n\n\"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Kyllä, miksikä ei\", tunnusti Martin. \"Sekin on osa seikkailua.\nKuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon\nkuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle\njotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen\nmuun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi.\"\n\n\"Teidän tähtenne\", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth\nolisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.\n\nMutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin\ntoimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä\nvoinut sen vuoksi kysyä, mikä se \"muu\" oli, johon hän oli viitannut.\nKirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth\noli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja\nkaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä\npuuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi\nTennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen,\njolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan\nsanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa\nhäneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa\noli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi.\nSitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja\nsilloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin\nvoimakas, ettei hän saattanut tuhoutua ... jos hän vain lakkaisi\nkirjoittamasta.\n\n\"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne,\nherra Eden\", hän sanoi.\n\nMartin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se\nkuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota.\nHän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se\noli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.\n\n\"Kyllä mielelläni\", hän sanoi kiihkeästi. \"Ja minä lupaan teille, neiti\nMorse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän\nsen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä\nperille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin.\" Hän otti\nesille kimpun käsikirjoituksia. \"Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte\nkotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän\ntäytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella\najattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!\"\n\n\"Minä puhun teille aivan suoraan\", lupasi Ruth mielessään kiusallinen\najatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.\n\n\n\n\nXV LUKU\n\n\n\"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu\", sanoi Martin katsellen\npeiliin sinä iltana. \"Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu\ntaistelun perään loppumattomiin, ellei...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa\nhuonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa\nkäsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle.\nHänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon\nkuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää\nhuomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat\nkotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle\nkiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta,\neikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa\nviikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.\n\nHän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti\nmustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.\n\n\"Rakas vanha pöytä\", hän puheli, \"minä olen viettänyt muutamia\nonnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein\nhyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä\net koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle\npainettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä.\"\n\nHän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan\nkuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen\nensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän\noli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä\nkahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi\nlakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä\nulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa\nveren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.\n\n\"Pieni nulikkaraukka!\" hän mutisi. \"Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.\nSinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa.\"\n\nMutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla,\nja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään\ntappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin\n\"Juustonaama\" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan.\nMutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se\njatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina\njoutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän\nei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä\nmuistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa.\nJuustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan\ntuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt\npaikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!\n\nSeuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien\nvälissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului\nsäännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä\n\"_Enquirerin_\" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama\nkolmentoista, ja molemmat he möivät _Enquireriä_. Siinä oli syy, miksi\nhe olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli\nsielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka\nkuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä\npainohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään\ntaittamaan sanomalehtiänsä.\n\n\"Minä löylytän sinut huomenna\", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän\nkuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja\nlupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.\n\nJa hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen\nensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa.\nToiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja\nvakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan.\nSamat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan\nnauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan\nvoidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja\nJuustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat\nkolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.\n\nHän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulusta _Enquirerin_\nkujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt\nainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä\nranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä\nkidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä,\nkäsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi -- koko\nhänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja\nvaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään\nlukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä.\nVuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset\ntappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi\nodottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut\nJuustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein\najatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta\ntuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata\ntaistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.\n\nJa niin hän kuhnusti _Enquirerin_ kujalle sielultaan ja ruumiiltaan\nsairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen\nvihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja\naivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko\nsanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja\nvoitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla\nkahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten\nsääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin\ntoinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että\nhe lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa\nvärisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan\nsitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta\nhuulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle,\nettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä.\nJuustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.\n\nSeuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden\ntaistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä\nalkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja\nannetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki\nmusteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden\nvain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki\nyhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken\nhuomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko\nmaailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan\nrauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä\nnyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset\nnyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat\nnakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella,\nseuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle,\nMartinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen\nnuhjustettuaan _Enquirerin_ kujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa.\nJuustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat,\nettä hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen.\nHän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi\noli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että\nJuustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.\n\nMartinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli\nviettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli\njuuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan\njotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman\nkiiluvien silmäin eteen.\n\n\"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen\", hänen vanha vihollisensa kähisi.\n\nMartin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla\nrauhanhäiritsijäin luo.\n\n\"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen\",\nkuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin\nkuuli ja näki mitään esityksestä.\n\n\"Onko sinulla apumiehiä?\" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.\n\n\"Totta kai.\"\n\n\"Silloin minäkin hankin jonkun\", virkahti Martin.\n\nNäytelmän väliajalla hän keräsi ystävänsä: kolme naulatehtaalla\ntyöskentelevää poikaa, jotka hän tunsi ennestään, erään\nveturinlämmittäjän ja puolisen tusinaa markkinahuijareita.\n\nKun teatteri tyhjeni, kerääntyivät molemmat vihamieliset joukot toiselle\npuolen katua herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kun he\ntulivat yksinäiseen paikkaan, he yhtyivät ja pitivät sotaneuvottelun.\n\n\"Kahdeksannen kadun silta on paras paikka\", sanoi muuan punatukkainen\nnuorukainen Juustonaaman joukosta. \"Te voitte tapella keskellä siltaa\nsähkölampun valossa, ja miltä puolen tahansa nuuskijat ilmestyvät, me\nvoimme aina livistää tiehemme toisesta päästä.\"\n\n\"Minulle se kyllä sopii\", sanoi Martin neuvoteltuaan seuralaistensa\nkanssa.\n\nKahdeksannen kadun silta kulki yli erään San Antonio Estuaryn haaran ja\noli yhtä pitkä kuin kolme kaupungin korttelia. Sillan keskellä ja\nmolemmissa päissä paloi suuret katulyhdyt. Ainoakaan poliisi ei voinut\nlähestyä noiden päälyhtyjen ohi huomaamatta. Se oli sopiva paikka sille\ntappelulle, johon Martinin muisto oli palannut. Hän huomasi noiden\nkahden ryhmän taisteluhaluisina ja synkkinä pysyvän tarkasti erossa\ntoisistaan ja muodostavan sopivan välimatkan, ja samalla hän näki\nitsensä ja Juustonaaman riisuutuvan. Vähän matkan päähän asetettiin\nvarmuuden vuoksi vartijat, joiden tuli pitää silmällä sillan valaistuja\npäitä. Muutamat markkinahuijareista pitivät Martinin takkia, paitaa ja\nhattua ollakseen valmiina livistämään niiden kanssa turvallisempaan\npaikkaan, jos poliisi ilmestyisi. Martin näki itsensä astuvan keskelle\ntuijottaen Juustonaamaa ja kuuli itsensä sanovan nyrkkiänsä\nvaroittavasti kohottaen:\n\n\"Tämä ei ole mikään kädenpudistus, ymmärrätkö? Tämä on ratkaiseva\ntaistelu, ja se käydään vihdoinkin loppuun. Toisen meistä on\nnutistuttava.\"\n\nJuustonaama halusi tehdä vastaväitteitä, Martin saattoi huomata sen,\nmutta lopuksi voitti hänen vanha vaarallinen ylpeytensä, jota kiihotti\nnäiden kahden joukon läsnäolo.\n\n\"No, käy kiinni!\" hän vastasi. \"Mitä saatanaa sinä siinä loruilet? Minä\nteen siitä lopun.\"\n\nSilloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden\nkoko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen\nloukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki\nvaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli\nmenettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä\nosoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat\nkuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät\nvihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He\npainuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen\nalkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki\nhornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja\nunohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.\n\n\"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja\", mutisi Martin muistoissaan\nseuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen\nesiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä\nkatselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt\njalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa\nkatsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen\ntajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän\nnäki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli\nJuustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja\nhyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas\nnyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.\n\nHe olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat\ntoisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä.\nHe eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se\nkauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita\nkuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat\nvarovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään\nvoittanut. \"Tuossa on taistelun merkki\", kuuli Martin jonkun sanovan.\nSitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet\ntorjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa\nhalkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli\nhämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän\noli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän\nmuuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin\nkaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli\ntarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi\npuolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.\n\n\"Ylös kätesi\", hän karjaisi. \"Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua\nisket!\"\n\nMolemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen.\nSilmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää\nkostonilo. Hän oli suunniltaan.\n\n\"Tiehenne, lurjukset!\" hän huusi käheästi. \"Ymmärrättekö, vai!\"\n\nHe vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka,\njokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.\n\n\"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se\nnyrkkirauta.\"\n\nJuustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä\nluvattoman aseen.\n\n\"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen\ntuolla pensaan luona\", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen.\n\"Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas\nsamaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu.\nYmmärrätkö?\"\n\nSitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja\ntoisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes\ntuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään\nkauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama,\njoka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut\nkasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta\nMartin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.\n\nMutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman\nmelkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi\nputosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät\nmerkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen\npäälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin\nkeskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten\ntakaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin\nraivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin\npitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä\nvapisevalla äänellä lausutut sanatkin: \"Tämä ei ole enää tappelua,\npojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu.\"\n\nMutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä\nraskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei\nnäyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta -- vapisevalta,\nmuodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi\nhänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin\nja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat\nyksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön\nesine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille.\nSeuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden\nterveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla\nkähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:\n\n\"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!\"\n\nHän toisteli sitä lakkaamatta -- kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko\ntoinen lisää -- kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen,\ntaputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin\nvalahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet\nhelmoihinsa.\n\nPieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää\nkäsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei\nmitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket\nuudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen\nkadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten,\naivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja\nhien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:\n\n\"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista\nvuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!\"\n\nHänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta\nvasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden\nvankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä,\nihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa.\nSilloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta\najassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat,\njoita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän\noli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa\nja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja\nsuojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi\nvilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan\nelänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita\nhän oli kahlannut.\n\nHän nousi ja siirtyi peilin eteen.\n\n\"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden\", hän sanoi juhlallisesti.\n\"Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko\nelämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä\nkorkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi.\"\n\nHän tarkasti itseään huolellisesti ja nauroi.\n\n\"Luulenpa, että olet tullut hieman hysteeriseksi ja makeanrunolliseksi,\npoikaseni, vai?\" hän puheli. \"No, älä välitä. Sinä voitit Juustonaaman,\nja sinä voitat vielä kustantajatkin, vaikka se ottaisi kaksi kertaa\nyksitoista vuotta. Sitä et voi pysähtyä tähän. Sinut on määrätty\nmenemään eteenpäin. Sinun täytyy päästä perille, ymmärräthän.\"\n\n\n\n\nXVI LUKU\n\n\nHerätyskello pärähti soimaan, ja Martin havahtui unestaan niin äkkiä,\nettä heikkorakenteinen ihminen olisi varmasti saanut päänsäryn. Vaikka\nhän nukkui kuin tukki, hän heräsi heti kuin kissa iloiten suuresti, että\nviiden tunnin tajuttomuuden tila oli vihdoinkin ohi. Hän vihasi unen\ntuottamaa unohdusta. Olihan paljon tehtävää, niin paljon elämää\nelettävänä. Hän tahtoi nurista jokaisesta hetkestä, minkä uni ryösti\nhäneltä, ja ennen kuin kello oli lakannut pirisemästä, hän oli paineen\nja korvineen pesuvadissa värähdellen kylmän veden hyväilyistä.\n\nMutta tänään hän ei suorittanut tavallista ohjelmaansa. Ei ollut mitään\nkeskeneräistä juttua odottamassa hänen kättensä työtä, eivätkä uudetkaan\ntarinat kolkuttaneet ilmoille päästäkseen. Hän oli lukenut myöhään, ja\nnyt oli melkein aamiaisen aika. Hän koetti lukea kappaleen Fiskeä, mutta\nhänen aivonsa olivat levottomat, ja hän sulki kirjan. Tämä päivä saisi\ntodistaa uuden taistelun alun, jonka kestäessä kirjoittaminen oli\nkokonaan heitettävä. Hänen poveansa jäyti melkein samanlainen ikävä,\nkuin mikä valtaa ihmisen silloin, kun hänen on lähdettävä pois kotoa ja\nrakkaitten luota. Hän katsahti käsikirjoituksiin nurkassa. Siitä se\njohtui. Hän lähtisi pois niiden luota, onnettomien, häväistyjen\nlapsiraukkojensa luota, jotka eivät olleet tervetulleita minnekään. Hän\nalkoi penkoa niitä lukien palan sieltä, toisen täältä, mikä häntä enin\nmiellytti. \"Ruukkua\" hän kunnioitti lukemalla sitä ääneen, samoin\n\"Seikkailua\". \"Ilo\", hänen viimesyntyisensä, joka oli saanut lopullisen\nmuotonsa vasta eilen, mutta pistetty kuitenkin postirahan puutteessa\ntoisten joukkoon, sai osakseen aivan erikoista huomiota.\n\n\"Minä en voi ymmärtää\", hän mutisi. \"Tai ehkäpä ne ovat kustantajat,\njotka eivät voi ymmärtää. Näissä ei ole mitään virheitä. He julkaisevat\nhuonompia joka kuukausi. Kaikki, mitä he julkaisevat, on huonompaa ...\nainakin melkein.\"\n\nAamiaisen jälkeen hän pisti kirjoituskoneen kuoreensa ja kantoi sen\nOaklandiin.\n\n\"Minä olen velkaa yhden kuukauden vuokran\", hän sanoi liikkeen\napulaiselle. \"Mutta sanokaa johtajalle, että minä menen nyt työhön ja\nkuukauden päästä tai niille main minä kyllä suoritan sen.\"\n\nHän meni höyrylautalla San Franciscoon ja suuntasi askeleensa\npaikanvälitystoimistoon. \"Mitä työtä tahansa, joka ei vaadi\nammattitaitoa\", hän sanoi välittäjälle, mutta hänet keskeytti uusi\ntulokas, joka oli puettu hieman keikarimaisesti, kuten työmies, jolla on\nmakua käytellä hienompia vaatekappaleita.\n\n\"Eikö vieläkään ketään, hä?\" sanoi tulija. \"Mutta minä olen tullut\nsaadakseni varmasti jonkun tänään.\"\n\nHän kääntyi ja katsahti Martiniin, ja Martin katsahti häneen takaisin\nhuomaten hänen hieman pöhöttyneen muotonsa, verettömät ja kauniit, mutta\nveltot kasvonsa ja päätti, että ne kertoivat yöllisestä humusta.\n\n\"Työtä hakemassa, vai?\" tiedusteli toinen. \"Mitä te osaatte tehdä?\"\n\n\"Karkeata työtä, olen merimies, konekirjoitusta -- en pikakirjoitusta --\nvoin istua hevosen selässä, tartun mielelläni mihin hyvänsä\", kuului\nvastaus.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n\"Tuo kuuluu minusta hyvältä. Minun nimeni on Dawson, Joe Dawson, ja olen\netsimässä apumiestä erääseen pesulaitokseen.\"\n\n\"Liian vaativaa minulle.\" Hymy häivähti Martinin kasvoilla, kun hän oli\nnäkevinään itsensä silittämässä valkeita, hienoja vaatteita, joita\nnaisväki käyttää. Mutta hän oli alkanut mieltyä tuohon toiseen ja siksi\nhän lisäsi: \"Tavallista pesua minä nyt ehkä voisin tehdä. Olen oppinut\nsitä jokseenkin paljon merellä.\"\n\nJoe Dawson silminnähtävästi mietti hetkisen.\n\n\"Katsotaanpas nyt, tästä me kyllä voimme sopia ja selviytyä ilman muuta.\nTahdotteko kuulla?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Se on pieni pesula maalla, kuuluu Shelly Hot Springsille, se on\nhotelli, ymmärrättehän. Kaksi miestä tekee työn, mestari ja apulainen.\nMinä olen mestari. Teidän ei tarvitse tehdä työtä minulle, vaan minun\njohdollani. Tahtoisitteko oppia sitä?\"\n\nMartin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia\nkuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen\nlukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.\n\n\"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne\", lisäsi Joe.\n\nSe ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin\ntarvitsematta maksaa siitä veroa.\n\n\"Mutta työ kuin helvettiä\", päätti Joe.\n\nMartin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. \"Nämä ovat\ntulleet kovasta työstä.\"\n\n\"Olkoon se sitten päätetty.\" Joe piti hetkisen kättänsä otsalla.\n\"Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla\ntaisi tulla vähän liikaa -- joka sorttia -- kaikenlaista. Missäs me\nolimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut\nkuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te\nolette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä\naluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte\nkolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan\nrehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte\nneljäkymmentä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen\npudisti. \"Saako käsirahoja -- matkalippuun ja tavaroihin?\"\n\n\"Kaikki on mennyt\", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli\nja hieroi uudelleen päätänsä. \"Minulla ei ole kuin paluulippu.\"\n\n\"Ja minä olen poikki... kun maksan ylöspitoni.\"\n\n\"Unohtakaa se\", neuvoi Joe.\n\n\"En voi. Olen velkaa sen sisarelleni.\"\n\nJoe päästi pitkän epätoivoisen vihellyksen ja vaivasi päätään\nselvitäkseen pulasta.\n\n\"Minulla on pari juomatoveria\", hän sanoi lamaantuneena. \"Tulkaa, ehkäpä\nkeksimme siellä jonkun keinon.\"\n\nMartin kieltäytyi.\n\n\"Syljet lasiin vai?\"\n\nMartin nyökkäsi, ja Joe voivotteli: \"Jospa minäkin olisin sellainen!\nMutta jostakin syystä minä en voi\", hän lisäsi lievitellen. \"Kun minä\nolen raatanut viikon kuin helvetissä, täytyy minun hieman virkistää\nitseäni. Ellen sitä tekisi, leikkaisin poikki kurkkuni tai pistäisin\ntulen nurkan alle. Mutta olen iloinen, että te olette vesipoika. Pysykää\naina sellaisena.\"\n\nMartin tunsi suunnattoman kuilun itsensä ja tuon miehen välillä --\nkuilun, jonka kirjat olivat luoneet -- mutta hänestä ei tuntunut liian\nvaikealta astua takaisin sen yli. Hän oli elänyt koko elämänsä\ntyöväestöluokan maailmassa, ja se toveruus, jota työ synnyttää, oli\nmuuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän selvitti helposti\nmuuttokysymyksen, joka oli liian vaikea toisen kivistävälle päälle. Hän\nlähettäisi arkkunsa Shelly Hot Springsiin Joen lipulla. Itse hän ajaisi\npyörällään. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja hän ajaisi sen\nsunnuntaina ollakseen valmis työhön maanantaiaamuna. Nyt hänen oli\nmentävä kotiin pakkaamaan tavaroitaan. Ei ollut ketään, jolle olisi\npitänyt lausua jäähyväiset. Ruth omaisineen oli viettämässä pitkää kesää\nvuoristossa Lake Tahoen rantamilla.\n\nHän saapui Shelly Hot Springsiin väsyneenä ja pölyisenä\nsunnuntai-iltana. Joe tervehti häntä rajattoman ihastuneena. Märkä pyyhe\nsidottuna kivistävän otsansa ympärille hän oli tehnyt työtä koko päivän.\n\n\"Osa viime viikon pyykistä kasaantui tänne, kun minä olin kaupungissa\nhakemassa teitä\", hän selitti. \"Teidän arkkunne saapui, kuten pitikin.\nSe on teidän huoneessanne. Mutta arkuksi se on saakelinmoinen kapine.\nMitä siinä on? Kultakolikolta, vai?\"\n\nJoe istui sängynlaidalla, kun Martin purki tavaroitaan. Arkku oli\ntavallinen pakkilaatikko, ja herra Higginbotham oli verottanut häntä\nsiitä puolella dollarilla. Kaksi nuorakorvaa, jotka Martin oli siihen\nnaulannut, teki sen arkun näköiseksi, ja niiden vuoksi se kelpasi\nmatkatavaraksi. Joe näki vedettävän laatikosta muutamia paitoja ja\nuseita alusvaatekertoja, ja niitä seurasi kirjoja ja vielä enemmän\nkirjoja.\n\n\"Kirjoja ihan pohjaan asti?\" hän kysyi.\n\nMartin nyökkäsi alkaen asetella kirjoja keittiön pöydälle, joka oli\nhuoneessa pesupöydän asemesta.\n\n\"Tuota!\" huudahti Joe, sitten hän vaikeni ja selvitteli aivoissaan\nherääviä ajatuksia. Vihdoin se tuli. \"Sanokaa, ettehän te ole kovin\nhassahtunut tyttöihin ... tuota, aivan auttamattomasti?\" hän tiedusteli.\n\n\"En\", kuului vastaus. \"Hakkailinhan minä niitä tukuttain, ennen kuin\ntutustuin kirjoihin. Mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut aikaa.\"\n\n\"Eikä siihen ole aikaa täälläkään. Kaikki, mitä voitte täällä tehdä, on\ntyö ja nukkuminen.\"\n\nMartin ajatteli viiden tunnin yölepoansa ja hymyili. Huone oli\npesulaitoksen päällä, ja samassa rakennuksessa olivat koneet, jotka\npumppusivat vettä, valmistivat sähköä ja toimittivat konetyöt pesulassa.\nKoneenkäyttäjä, joka asui viereisessä huoneessa, pilkisti sisään\ntervehtiäkseen uutta tulokasta ja auttoi Martinia vetämään sähköjohdon\nniin, että se kiersi pöydän ympäri ja ulottui vuoteen päähän.\n\nViisitoista minuuttia yli kuusi herätettiin Martin. Hänen piti olla\nvalmis syömään aamiaista viittätoista vailla seitsemän. Sattuipa\npesurakennuksessa olemaan pesuamme palvelijoita varten, ja hän\nkauhistutti Joeta ottamalla kylmän kylvyn.\n\n\"Hitto soikoon, tehän olette hummeri\", huudahti Joe, kun he istahtivat\naamiaiselle hotellin keittiön nurkkaan.\n\nHeidän kanssaan söivät puutarhuri ja hänen apulaisensa, koneenkäyttäjä\nja pari kolme tallimiestä. He söivät kiireesti ja ilottomasti, tuskin\npaljoa keskustellen, ja kun Martin istui ja kuunteli, hän huomasi,\nkuinka kauas hän todellisuudessa oli joutunut heidän ajatustavastaan.\nHeidän ahdas henkinen näköpiirinsä kiusasi häntä, ja hän toivoi\npääsevänsä pois heidän luotansa niin pian kuin suinkin. Niinpä hän\nnieleksi aamiaisensa -- surullinen ja vastenmielinen tehtävä -- yhtä\nsukkelaan kuin hekin ja päästi helpotuksen huokauksen, kun astui ulos\nkeittiön ovesta.\n\nSe oli mitä täydellisimmin varustettu pieni pesula, jossa kaikkein\nuudenaikaisimmat koneet suorittivat kaiken, mikä voitiin koneella tehdä.\nSaatuaan muutamia ohjeita Martin erotteli likaiset vaatteet suuriin\nkasoihin, samalla kun Joe järjesti vesiä ja laittoi uutta pesuliuosta,\njohon hän käytti hirveänhajuisia aineita. Suojatakseen itseään niiltä\nhän sitoi suunsa, sieraimensa ja silmänsä niin moninkerroin\npesupyyhkeillä, että hän vihdoin näytti liikkuvalta muumiolta. Kun\nMartin oli lopettanut erottelemisen, hän auttoi vaatteitten\nvääntämisessä. Tämä tapahtui siten, että vaatteet työnnettiin pyörivään\nsäiliöön, joka pyöri rattaan ympäri muutamia tuhansia kertoja minuutissa\npusertaen veden vaatteista sentrifugaalivoiman avulla. Sitten Martin\nalkoi liehua kuivaajan ja vääntäjän välillä. Iltapäivällä he ensi\ntöikseen kasasivat läjään lyhyitä ja pitkiä sukkia antaen niiden jyrrätä\nmankelin läpi sillä aikaa kun raudat kuumenivat. Sitten riitti kuumia\nrautoja ja alusvaatteita kello kuuteen, jolloin Joe pudisteli epäillen\npäätä.\n\n\"Me olemme myöhästyneet\", hän sanoi. \"Saamme hieman jatkaa illallisen\njälkeen.\".\n\nJa illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan\nsähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty\nja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja\nvaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine\nsilitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat\npaitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa\nkeuhkoihinsa.\n\n\"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä\", sanoi\nMartin, kun he astelivat yläkertaan.\n\n\"Sinusta tulee hyvä\", kehaisi Joe. \"Sinä tartut työhön kuin kelpo mies\nainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi\nkuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat\nneljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä\nkyllä näen itse paremmin.\"\n\n\"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos\ntahdot\", väitti Martin.\n\nHäntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä\nhän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa\nneljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi\nherätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti\nhän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti\nkirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt\nkaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää\nensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen,\nettä hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli\noli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se\nosoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet\npäältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli\nehtinyt painua tyynylle.\n\nTiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus,\njolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea\ntyön paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään\nväliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä\nvoi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä\nvaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti.\n\"Ajan säästökeino\", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse\ntyömies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut,\nettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua\ntoisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa\nottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän\ntottuneen toverinsa rinnalla. Hän \"lapsutti\" kauluksia ja kalvosimia\nhieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät\nkerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin\nhyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.\n\nEi ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut\nmitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä\ntoistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He\nsilittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan\nyhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että\nhihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla\nvasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja\nheti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi\npistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä\npuoli yhteentoista silittäen \"houkutuskappaleita\" -- kaikkia noita\npoimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset\nkäyttävät.\n\n\"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä\nvaatteitten vellominen\", nauroi Martin.\n\n\"Mutta se on minun ainoa askareeni\", vastasi Joe vakavasti. \"Minä en\nosaa mitään muuta kuin pesemistä.\"\n\n\"Mutta sitä sinä osaat hyvin.\"\n\n\"Pitäisipä osata. Minä aloin Contra Costan pesulaitoksessa Oaklandissa,\nkun olin yksitoistavuotias, mankelipoikana. Se tapahtui kahdeksantoista\nvuotta sitten, enkä minä ole koskaan mitään muuta yrittänytkään. Mutta\ntämä paikka on kamalin mitä minulla koskaan on ollut. Täällä pitäisi\nolla vähintäänkin yksi lisämies. Meidän on tehtävä huomeniltana työtä\nmyöhään. Keskiviikkona on aina hurja mankeloiminen -- kauluksia ja\nkalvosimia.\"\n\nMartin käänsi taas herätyskellonsa määrätylle tunnille ja avasi Fisken.\nHän ei lopettanut ensimmäistä kappaletta. Rivit hyppivät ja juoksivat\nyhteen, ja hänen päänsä nuokkui. Hän käveli edestakaisin ja jyskytti\nmelkein petomaisesti päätään nyrkillä, mutta ei voinut karkoittaa\nylivoimaista unen tarvetta. Hän piti kirjaa edessään ja esti sormilla\nsilmäluomia painumasta kiinni, ja niin hän nukkui silmät auki. Sitten\nhän antautui ja tuskin tajuten, mitä teki, riisti vaatteet päältä ja\npainui vuoteeseen. Hän nukkui seitsemän tuntia syvää, eläimellistä unta,\nja kun hän heräsi kellonpärinään, hän tunsi, ettei ollut saanut\nkyllikseen.\n\n\"Luetko sinä paljon?\" kysyi Joe.\n\nMartin pudisti päätä.\n\n\"Älä välitä. Tänään kyllä mankeloimme myöhään, mutta torstaina lopetamme\nkuudelta. Silloin sinulle jää aikaa.\"\n\nMartin pesi käsin villaisia sinä päivänä loiskuttaen niitä suuressa\nammeessa kuohuvassa saippuavaahdossa, josta ne monien vesien kautta\njoutuivat kuivumaan.\n\n\"Käytähän minun keksintöjäni\", oli Joe ylpeästi huomauttanut neuvoessaan\nMartinille oikoteitä, \"siten säästät sekä pesupöytää että omia\nrystysiäsi ja ennen kaikkea aikaa. Aika on kallista. Jos säästät sitä\nvaikkapa vain viisitoista minuuttia viikossa, on sekin hyvä tässä hiton\nlöyläkässä.\"\n\nKaulusten ja kalvosimien mankeloiminen oli myös Joen keksintöä. Sinä\niltana, kun he puuhailivat kirkkaassa sähkövalossa, hän selitti sen.\n\n\"Näin ei menetellä missään pesulassa, paitsi tässä. Mutta se on tehtävä,\njos aikoo päästä lauantaina vapaaksi kello kolmelta. Mutta minä tiedän,\nmiten on meneteltävä, ja siinä onkin ero. Aseta oikea lämpö alustaan ja\noikea paino ja anna käydä kolme kertaa läpi. Katsopas tätä!\" Hän otti\nkalvosimen tarkastettavaksi. \"Sitä ei voisi tehdä paremmin käsilläkään.\"\n\nTorstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä\n\"houkutuskappaleita\".\n\n\"Minä jätän ne siihen\", hän kiukutteli. \"Minä en voi sietää tällaista.\nMinä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko\nviikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten\npaiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt\nminä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä\nhänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas\namerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse\nylimääräiset repaleensa!\"\n\n\"Me olemme saaneet työtä illaksi\", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen\npäätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.\n\nMartin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon\nja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät\nmitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut\ntunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli\npyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta.\nMatka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla\nsunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen\nviikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka\njunalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän\noli päättänyt säästää rahaa.\n\n\n\n\nXVII LUKU\n\n\nMartin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana\nensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä\npaitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta\nsaatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja\nkaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi\nrintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne\ntangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin \"pakkasi\" ne. Tähän\ntyöhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille\nasettaminen.\n\nSe oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa.\nYlhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin\npukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa\nmiellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi.\nSuunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat\nliukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä\nhöyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se\nlämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat.\nRauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli\nkelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille\ntarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen\nkuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla,\nmutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he\nkiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli\ntehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli\nsekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö\npiloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan\ntäsmällisyyden ja erehtymättömyyden.\n\nEi ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen\ntuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli\nainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki,\nmikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen.\nHänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä\nsen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan\nolivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari\noli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen\nkäsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä\nketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi\nkuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin\nmonta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli\nosuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti\nlaskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä\nsielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä\naikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän\nauringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen\ntulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla\nvilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.\n\nHiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät\nvettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että\nvesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos\nkaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman\nitsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä;\nmutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin\najatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi\nliittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan.\nMahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että\nhän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin\nkiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun\nhän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle\nmennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.\n\n\"Tämä on helvetti, eikös olekin?\" virkahti Joe kerran.\n\nMartin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut\nkerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään.\nKeskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki\nharhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä\nvetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.\n\nPerjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli\npestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä,\npöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua\nuudestaan \"houkutuskappaleihin\". Se oli hidasta työtä, arkaa ja\nmonimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä\nei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.\n\n\"Katsopas tätä\", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän\nolisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. \"Polta tämä, ja se tekee\nkahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi.\"\n\nMartin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin\nhermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli\nmielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia\nihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä\ntarvitse niitä pestä. \"Houkutuskappaleet\" vaivasivat Martinia\npainajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo\n\"houkutuskappaleet\", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn\nlepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello\nseitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen,\nkun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä\nyhä hikoilivat \"houkutuskappaleitten\" parissa puoleen yöhön, yhteen ja\nylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.\n\nLauantaina olivat kuitenkin kaikki \"houkutuskappaleet\" ja muutkin\nihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.\n\n\"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle\nOaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?\" kysyi Joe, kun he istuivat\nportailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.\n\n\"Täytyy kuitenkin\", kuului vastaus.\n\n\"Minkä vuoksi -- jonkun tytön?\"\n\n\"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa\nmuutamia kirjoja lainastossa.\"\n\n\"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta\nmolemmin päin.\"\n\nMartin mietti.\n\n\"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän\", esitteli toinen. \"Sinä\ntarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin\nhaljetakseen turvonneet.\"\n\nHän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja\nsekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten\npelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota\ninhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt\nlauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja\nmasentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli\ntupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja\nyksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen\nriemunsakin näytti surulliselta.\n\n\"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan\", hän sanoi\nsurullisesti. \".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon,\nettä minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat\nkuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta.\nMutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä.\nSinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu\nhölmö!\"\n\n\"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?\" kysyi Martin.\n\n\"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin\nväsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä\nolin kipeänä -- lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli\nkuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa.\"\n\n\"Se oli ihanaa!\" hän kertasi unelmoiden.\n\nMartin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt.\nVarmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen\nmailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian\npitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan\nja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan.\nHän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään\najatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti.\nSiihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että\nJoe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan\nroskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen\nvuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun\nJoeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja\nlaskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen\nymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä\nhän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen\njälkeen, mutta nukahti se kädessä.\n\nNiin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä\nerotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä\nympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti\naineita pesuaineeksi.\n\n\"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään\", hän selitti. \"Minun täytyy\njuoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu.\"\n\nToinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän\njatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys\nsaavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi\nhetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan.\nMartinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa\nsilmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja\najattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka\ntiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka\ntiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen\nhuonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki\njumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat\ntylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän\noli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin,\nkuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse\nväreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut\nhänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet\nsaaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä\nja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen\nnäkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli\nsuljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän\nkadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua\nunohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa\nmaanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.\n\nKolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä\ntukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet.\nToimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen\nselvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti\n\"Merilaulut\" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki\nparhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten\nkauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta\nitseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin\nluki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja\ninnottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin\nvakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen\noli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän\noli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa\ntuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa\nmuodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta.\nHän olisi polttanut \"Merilaulunsa\" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa\nolisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen.\nKonehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä\npesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten\npesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.\n\nHän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin\nkirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli\nottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. \"Luulenpa,\nettä lähden katsomaan, mitä Joe hommailee\", hän puheli itseään\nviekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei\nollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi\nollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi\nunohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta\nkiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta\nlähemmäksi kapakkaa hän tuli.\n\n\"Minä luulin, että sinä olit vesipoika\", kuului Joen tervehdys.\n\nMartin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja\ntäytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.\n\n\"Älä lörpöttele siitä koko iltaa\", hän sanoi hiomattomasti.\n\nToinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa,\nvaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.\n\n\"Nyt minä voin sinua odottaa\", hän sanoi töykeästi, \"mutta pidä\nkuitenkin kiirettä.\"\n\nJoe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.\n\n\"Työ teki sen, eikö niin?\" kysyi Joe.\n\nMartin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.\n\n\"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen\", jatkoi toinen, \"mutta siitä\nhuolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart.\nKas niin, terve!\"\n\nMartin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen\nkapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä\npäätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.\n\n\"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat\",\nvirkkoi Joe. \"Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin\ntuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen\nvoin sanoa sinulle.\"\n\nMutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea\nhuumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää --\nensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon.\nHänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja\nkiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä\npeili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista\nkuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen\nkanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle,\nmutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän\npakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren\npesulaitoksen kaikkine koneineen.\n\n\"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään\nkakaroita -- ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin\nenää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla\nkoneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä\ntyötunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan\nylijohtajan.\" Siinä oli johtava aihe. \"Minä rupean raittiiksi ja säästän\nrahaa pari vuotta -- säästän ja sitten...\"\n\nMutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa\nkapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa\nparille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet\nsisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen\nrengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle,\nkapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään\nvarjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.\n\n\n\n\nXVIII LUKU\n\n\nMaanantaiaamuna valitti Joe hirveästi nähdessään ensimmäisen pestäväksi\nlähetetyn vaateläjän.\n\n\"Minä sanon\", hän alkoi.\n\n\"Älä puhu minulle!\" kivahti Martin.\n\n\"Minä olen pahoillani, Joe\", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.\n\nKyyneleet nousivat toisen silmiin.\n\n\"Kaikki hyvin, vanha veikko\", Joe hymyili. \"Me olemme helvetissä emmekä\nvoi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla\nsinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti\ntulleet toimeen yhdessä.\"\n\nMartin pudisti päätä.\n\n\"Jätetään kaikki\", ehdotti Joe. \"Heitetään hiiteen koko roska ja\nlähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta\nse lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan -- ei\nmitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa,\nsairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi.\"\n\nViikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput\n\"houkutuskappaleita\" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan\nihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja\nalkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut\nkylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen\najan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta\nainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin\ntyöhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran\npitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.\n\nMutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten\nkammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin\nniiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat\nmolemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai\noliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä\nkuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden\nyli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai\nehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa,\njonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa\nsiitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni\nloppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet\nherätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi\npaikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli\ntunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki\nkello kolme. \"Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta\", sanoi Joe\noudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta\nväsymystään viikon lopussa.\n\nMartin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille\npyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä\nmatkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon\npolkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen\npäätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä\nseitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän\nnukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja\nmaanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän\noli pysynyt raittiina.\n\nViides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone,\nsielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti\nhäntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä\nmailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja\nse auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka\nsinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän\naikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi\nuuden maanantaiaamuun asti.\n\nTaas hän seuraavan viikon lopussa ajoi tuon sadan neljänkymmenen mailin\nmatkan hävittääksensä liian suuren ponnistuksen tuottaman puutumuksen\nvielä suuremmalla ponnistuksella. Kolmannen kuukauden lopussa hän meni\nJoen kanssa kolmannen kerran kapakkaan. Hän unohti ja eli taas, ja\neläessään hän näki selvemmässä valaistuksessa, millaisen eläimen hän oli\ntekemässä itsestään, ei juonnin, vaan työn avulla. Juominen oli tulos,\nei syy. Se seurasi luonnonlain välttämättömyydellä tuota työtä, kuten yö\npäivää. Hän ei koskaan pääsisi korkeuksiin muuttumalla kuormajuhdaksi,\nkuului viskyn kuiskaus hänen sielussaan, ja hän nyökkäsi myöntävästi.\nVisky oli viisas. Se kertoi salaisuuksia itsestään.\n\nHän pyysi kynän ja paperia, tilasi juotavaa kaikille, ja sillä aikaa kun\nhe joivat hänen terveydekseen, hän kumartui kapakkapöytää vasten ja\nkirjoitti:\n\n\"Sähkösanoma, Joe\", hän sanoi. \"Lue se.\"\n\nJoe luki sen juopuneen veisaavalla mahtipontisuudella. Hän katsahti\ntoiseen nuhtelevasti, kyynelten kohotessa silmiin ja juostessa poskia\npitkin.\n\n\"Et suinkaan tahtone lähteä minun luotani, Mart?\" hän kysyi\ntoivottomana.\n\nMartin nyökkäsi ja kutsui muutaman vetelehtijän luokseen lähettääkseen\nhänet viemään sähkösanomaa.\n\n\"Odota!\" mutisi Joe käheästi. \"Anna minun ajatella.\"\n\nHän piti kiinni myymäläpöydästä, koska hänen jalkansa nytkähtelivät\nhänen aliansa, ja Martinin käsivarsi oli tukien hänen ympärillään, kun\nhän mietti.\n\n\"Muuta tuo kahdeksi pesulaitoksen mieheksi\", hän sanoi äkkiä. \"Katso,\nanna minun muuttaa se.\"\n\n\"Minkä vuoksi sinä aiot lähteä?\" kysyi Martin.\n\n\"Samasta syystä kuin sinäkin.\"\n\n\"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et.\"\n\n\"Vaikka\", kuului vastaus. \"Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan\nhyvin.\" Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: \"Kunniani\nkautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin\ntyöjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä\nolet koskaan ennen ymmärtänyt.\"\n\n\"Minä olin kerran sairashuoneessa\", korjasi Joe. \"Se oli ihanaa.\nLavantauti -- enkö ole sinulle kertonut?\"\n\nSillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle \"molemmat\npesumiehet\" Joe jatkoi:\n\n\"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa.\nIhmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko\nviikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan\nkuulleet, että kokit juovat kuin helvetit -- ja samoin leipurit? Se\njohtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli\nsähkösanomasta.\"\n\n\"Siitä minä sinut vapautan\", tarjosi Martin. \"Tulkaa kaikki, niin saatte\ntuikun murheeseen\", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän\nympärille pelaamaan.\n\nMaanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei\nvälittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ\nhuvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden\nhuolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen\nja puihin.\n\n\"Katsopas tuonne!\" hän huudahti. \"Tuo on kaikki minun! Se on vapautta.\nMinä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos\nhaluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa\nhetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää -- ja\nminulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita\nkoneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä,\nja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi\nsitä jaloilla.\n\n\"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!\"\nhän huusi. \"Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja\ntästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen\nliiskaksi!\"\n\nMartin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät,\nja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti\npesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.\n\n\"Ei tippaakaan\", hän virkahti -- \"ei niin tippaakaan! Ne voivat\nkorventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia\npaljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot.\nPinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja\nkun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä\nsiis on, miten elää! -- häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko\ntouhu?\"\n\nLauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.\n\n\"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua\nmerelle ja lähtemään minun kanssani?\" kysyi Joe toivottomana.\n\nMartin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään\nsatulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:\n\n\"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen\nluissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta\nkuin helvetistä, tiedäthän!\"\n\nHän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt\nmutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.\n\n\"Hän on oikea kultamuru, tuo poika\", hän mutisi -- \"oikea kultamuru\".\n\nSitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa\ntyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.\n\n\n\n\nXIX LUKU\n\n\nRuth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin,\ntapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää\njatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä\nsielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi\nheille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota\ntilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi\nnopeasti.\n\nAluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui\npitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin\nihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä\nheräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän\nsanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja\nkun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut\nkauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas\nruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden\njäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.\n\nRuth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle\npitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.\n\n\"Miksi teidän tekee sinne mieli?\" hän kysyi.\n\n\"Raha\", kuului vastaus. \"Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni\nuuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa,\nainakin minun sodassani -- raha ja kärsivällisyys.\"\n\n\"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?\"\n\n\"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara\ntyö pakottaa ihmisen juomaan.\"\n\nRuth tuijotti häneen kauhistunein katsein.\n\n\"Tarkoitatteko te...?\" hän kysyi.\n\nMartinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa\navomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä,\nmitä ikinä sitten tapahtuisikin.\n\n\"Tarkoitan\", hän vastasi. \"Juuri niin. Useita kertoja.\"\n\nRuth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.\n\n\"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan\nmenetellyt niin.\"\n\n\"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin\npesulassa\", naurahti Martin katkerasti. \"Työ on tärkeä olemassa. Se on\nvälttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat,\nja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on\nolemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa\ntyön hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran\nmerelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen\ntakaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla.\nSiitä minä olen aivan varma.\"\n\nRuth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena\nhuomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli\nollut.\n\n\"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä -- 'Työn alentava vaikutus' tai\n'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä.\"\n\nHe eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin\nkaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän\noli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla,\noli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän\njärkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen\naiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja\nymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen.\nSiihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset\nsaada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren\nmiehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien\nerehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka\nvasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä\nhän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja\nrakkauden kaipuu.\n\nHe pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat\nääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka\nkohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen,\nuhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat\nniitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, --\npohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler\nja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet\nsellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.\n\nMartin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa\nselvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut\nMartinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen\nvertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan\nvaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen,\nsillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin\nfyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen\nsilmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka\nei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona\nsuurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla\npaljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin\npäätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä.\nLoppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän\nnäki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja\nvaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he\nyhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa\nmonien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin\navain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän\nerikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen\nrintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he\ntaas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän\nkauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo\nmielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he\nlukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät,\ntai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla\npitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla,\njossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin\nhienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja\naina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth,\niloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja\nponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät\nriippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.\n\n\"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen\", Ruthin äiti\nvaroitti eräänä iltana.\n\n\"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei\nole...\"\n\nRuth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut\nhänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista\näidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.\n\n\"Sinun arvoisesi\", täydensi äiti hänen lauseensa.\n\nRuth nyökkäsi.\n\n\"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea,\nraaka, voimakas -- liian voimakas. Hän ei ole...\"\n\nHän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa\ntällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.\n\n\"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa.\" Ruth\nnyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.\n\n\"Sitä juuri\", hän myönsi. \"Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on\nleikkinyt niin paljon...\"\n\n\"Loassa?\"\n\n\"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa\nminua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista,\njoissa hän on ollut mukana -- aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa.\nMutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?\"\n\nHe istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana\näiti hyväili hänen kättään odottaen.\n\n\"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti\", jatkoi Ruth. \"Jollakin\ntavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen\npoikaystäväni -- ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja\nystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu\nkuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten\njotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee\nhampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti.\"\n\nTaas hänen äitinsä odotti.\n\n\"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja\nhänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon,\njosta minä en voi pitää ... toiselta puolen. Näethän, että minä olen\najatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on\nitse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa -- niin hän sanoo.\nHän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla -- mies, jonka minä\ntahtoisin ottaa\", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi \"miehekseni. Hän on\nsitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja\ntumma -- notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että\nrakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi\nlangeta.\"\n\n\"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua\", vastasi hänen\näitinsä epävarmasti. \"Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton\njoka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun.\"\n\n\"Mutta hän on jo ... rakastunut!\" Ruth huudahti.\n\n\"Sitä saattoi odottaa\", puheli rouva Morse lempeästi. \"Kuinka voisi\nkukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?\"\n\n\"Olney vihaa minua!\" huudahti Ruth kiivaasti. \"Ja minä vihaan Olneytä.\nMinä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että\nminun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua\ntuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen\nonnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen --\nei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla\nrakastetuksi... sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan,\näitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen.\"\nHän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: \"Sinä ajattelet, että\nminä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen\nja sanon, mitä tunnen.\"\n\nRouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen\nlapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta\nsijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo\ntyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja\nseikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka\nRuth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet\ntietoiseksi hänen naisellisuudestaan.\n\n\"Hänen kätensä vapisee\", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä.\n\"Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä.\nJa kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian\nloistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja\nmiten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on\nitseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen.\nHänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin\ntäysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen\nsaanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, -- joka tekee minut\ntoisten tyttöjen kaltaiseksi... ja ... ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten\nminä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se\nsuretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta\nsuruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten\nMartin Eden sanoo.\"\n\nSe oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat\nkosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja\nrehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin\ntyynenä selittäen ja johtaen.\n\n\"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi\", hän sanoi. \"Hänellä ei ole mitään\npaikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on\nepäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja\nviisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan\nnaimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä\njutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee\nkoskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja\nmiehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme\nherra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan\nrahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on\nvälttämätön onnelle -- oh, en minä tarkoita noita suunnattomia\nrikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja\nsäädyllisen aseman. _Hän._.. hän ei ole koskaan puhunut?\"\n\n\"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi,\nminä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä.\"\n\n\"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan\ntyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen\nmieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja\ntahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin\npäivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet\nonnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja\nsitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi...\"\n\n\"Niin, äiti.\"\n\nRouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: \"Se on\nlapset.\"\n\n\"Minä... minä olen ajatellut niitä\", tunnusti Ruth, ja muistaessaan\nniitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet\nhänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun\nhänen täytyi puhua sellaisista asioista.\n\n\"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin\nmahdottomaksi\", jatkoi rouva Morse harkitusti. \"Heidän perintönsä täytyy\nolla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on\nkertonut minulle merimieselämästä ja ... ja sinä ymmärrät.\"\n\nRuth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin\nymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista\nja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.\n\n\"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle\", hän alkoi.\n\"Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki\nmieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta --\nminä tiedän, että se on sitä -- mutta sinä voit sen tehdä minulle\nhelpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta -- sinun\ntäytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!\" hän\nhuudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana\näidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä,\nsamalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän\nvälillään. \"Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla,\nellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia\nymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet\nnainen.\"\n\n\"Naisia me olemme molemmat\", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä\nsuudellakseen häntä. \"Me olemme molemmat naisia\", hän kertasi, kun he\nastuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä\näskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.\n\n\"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen\", sanoi rouva Morse\nmiehelleen tuntia myöhemmin.\n\n\"Se merkitsee\", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa -- \"se merkitsee,\nettä hän on rakastunut.\"\n\n\"Ei, vaan että hän on rakastettu\", kuului hymyilevä vastaus. \"Koe on\nonnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt.\"\n\n\"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä\", sanoi herra Morse\nreippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.\n\nMutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. \"Se ei ole tarpeellista. Ruth\nsanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa\ntakaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja\nsitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset\nja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee.\"\n\n\n\n\nXX LUKU\n\n\nHalu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä\nkerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen\naivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta,\njolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei\nkirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt\nomistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa.\nPian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä\nRuthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.\n\n\"Ole varovainen\", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. \"Minä pelkään,\nettä sinä tapaat Martin Edeniä liian usein.\"\n\nMutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien\npäivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän\nolisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka\ntapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille\noli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta\nkiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin\nkaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon\nseurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan\nerilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja\nkeimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään\nmitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo\nhuulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin\nlakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut\nkokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän\noli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut\nkiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi\nrakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla\ntavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty\najanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä,\nenimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän\nrukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei\nmyöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta\nviattomuutta.\n\nOppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla\nlaineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että\nkun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa\nalkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä\ntekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja\nasioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se\noli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen\ntilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka\npelata tehokkaasti.\n\nNiinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua\nrakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä\nollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli\nvalinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli\nosasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut\nilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja,\nyksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei\ntiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle.\nHänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään\nsanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa\nviehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien\nsukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä\nhän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut\nhänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut\nruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen\narvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa\nolivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat\nolleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat\nkuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito.\nSiksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä\nhänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä\nkiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin\nrakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen\nsielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia\ntuosta rakkaudesta -- hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät\nkädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta\nruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni\npitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin\nsuloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti\ntuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan\nnäillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla\nkaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.\n\nKieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin\nvaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen\nkätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän\ntiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän\nkätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa;\nmutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät\nmukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui\nsopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä\ntilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja\nja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta\nkirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita\npäähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen\nteki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi\nkuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen\nhelmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi\nheidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa\nmenneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja\ntavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt\nolivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet\nhäntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän\nrakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen\nasti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma\nsuljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton\nvetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä\npeloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth\nkoskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi\njohtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni\nhäntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon\nlähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.\n\nKerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet\nhämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.\n\n\"Mikään ei voi sitä auttaa\", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. \"Ja\nsitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä\nminulle.\"\n\n\"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja\", kuului Martinin\nvastaus. \"En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on\nvain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat\noikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia\nmuunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on _lomi-lomi_. Se saa\naikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia\nasioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta.\"\n\nTuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth\nhuokasi syvään.\n\n\"Se on niin hyvää\", hän sanoi.\n\nHän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: \"Eikö teitä väsytä?\"\n\nKysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän\nuinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen\nkuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja\nkun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.\n\nRuth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.\n\n\"Minä nukuin päivälliseen asti\", hän sanoi. \"Te paransitte minut\ntäydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin.\"\n\nMartinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja\njo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto\nBrowningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty,\ntehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen\nRuth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin\n\"Yhteiskuntaoppiin\", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei\nvoinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin\nettä hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä\näärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen\nsiitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena\nkuukautena. Hänellä oli \"Portugalilaiset rakkaussonetit\" mielessään\nkirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat\nteokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.\n\nNe monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti\nmuovaillen \"Rakkaussikermäänsä\", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän\nsai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui\nkirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti\nRuthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia\nlupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin\npäänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana,\nettä he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa,\njoka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä\nmukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa\nloikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen \"vapaista aineista\".\n\nKuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä\ntähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan\nmielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan\nsanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä,\nniin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin,\ntoinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää\nkevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei\nhuomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja\nkuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä,\ntuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa,\ntuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo\nedeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.\n\nHänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa\nsaattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän,\nja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan.\nVoima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä\nyhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa\npurressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut\nhänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili.\nMartin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta\ntuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde\nnojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin -- heikko,\npuolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan\nsai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen\nheilahdus? Ruth ei sitä tiennyt -- hän ei koskaan saanut tietää. Hän\ntiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha\ntuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth\ntehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi\nhänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi\nedelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi\nmukavampi.\n\nSe oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta.\nHän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus\nantautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan\ntyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän\nolisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa\nvaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä\npyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian\nihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun\nheittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen\ntajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että\nperäsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä\nantautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti\nestäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle\nrannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous\nsärkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua\nherättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi\nkaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat\nlahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten,\nmeren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia _hän_\nrinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.\n\nKun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat\nveneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä\ntehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä\nilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen\ntuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla\nkun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän\noli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää\nveljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko\nelämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin\npurjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan\nollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen\nnupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä\npelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa\nkääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata\nhäntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja\nvielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli\noikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi\nenää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä\nharvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he\nolisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus\noli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut\nhäneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet\neroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän\nymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.\n\nHurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma\nitsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi\nkäydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi,\nkieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli\najautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi,\ntoisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean\nsurumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi\npäättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi\nMartinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi\nkaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka\nhän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään\nvoisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti\ntuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen\nhänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä.\nSuloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli\ntodellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos\ntilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen\nsukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi\näärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin\nsuuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan,\nmiten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi,\nettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla\nMartinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan,\nerikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi\nhänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut\näidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi\nluotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi\nvasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.\n\n\n\n\nXXI LUKU\n\n\nOli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan\nmuuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän\npäiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset\nvoi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut\nusvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten\nkukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä.\nMaahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli,\nja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma\nhidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi\nerottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle\nKultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista\nkulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa\nutuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien\nrykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan\nhuomautuksen, että talvi oli lähestymässä.\n\nKesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja\nlakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä,\nkutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä\nihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on\nelänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat\nMartin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin\nlukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut\nBrowningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat\nsellaista osaksensa saada.\n\nMutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän\nympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa\nkohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen\nhekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa.\nSe tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen\npäättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän\nharkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän\nja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen\nlävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin\ntuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne\nkoskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen\nedessään.\n\n\"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette\", sanoi Ruth\nkerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.\n\nMartin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan\nhänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.\n\n\"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?\"\n\n\"En tiedä\", nauroi Ruth rehellisesti. \"Minä olen sen jo unohtanut. Ei\nlueta enää tänään. Päivä on liian ihana.\"\n\n\"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa\", huokasi\nMartin surumielisesti. \"Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren\nyllä.\"\n\nKirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä\nkatsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta\nhänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima\nveti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin\nkohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman\nvähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista\nkevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin\npuolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka\nkävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän\noli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut\nhänen tahtonsa rajan ulkopuolelle -- hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja\nihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.\n\nMartinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth\nodotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä,\nmitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja\nodotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi\nylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei\nvoinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen\nhän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui\näkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.\n\nTämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä,\njoka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei\nvoinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka\nkäsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa\nvastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin\nhän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä\nvoiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan.\nNiin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että\nhäneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi\ntajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.\n\nEi puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin\nkumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat\nhäntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset\nliikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan\nhänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen\nmitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia.\nHänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä\nvaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen\nrakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.\n\n\"Milloin sinä rakastuit minuun?\" hän kuiskasi.\n\n\"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä -- ensimmäisestä silmänräpäyksestä,\nkun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja\nkoko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin\nminä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee\nilosta sekaisin.\"\n\n\"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin... rakas\", kuiskasi\nRuth huoattuaan syvään.\n\nMartin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi\nsitten:\n\n\"Ja sinä -- milloin sinä ensi kerran tiesit?\"\n\n\"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti.\"\n\n\"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!\" huudahti Martin äänessään\nepätoivoa. \"Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun\nminä ... kun minä suutelin sinua.\"\n\n\"En minä sitä tarkoittanut\", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi\nhäneen. \"Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti.\"\n\n\"Ja sinä?\" kysyi Martin.\n\n\"Minulle se tuli ihan äkkiä.\" Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan\nlämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei\nottanut paetakseen. \"Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun...\nkun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut\nmennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait\nminut rakastamaan itseäsi?\"\n\n\"En tiedä\", nauroi Martin, \"ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä\nrakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati\nsitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun.\"\n\n\"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan\",\nvirkahti Ruth hajamielisesti.\n\n\"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?\"\n\n\"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi\", Ruth katsoi hetkisen hänen\nsilmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: \"Katsos, minä en\ntiennyt, millaista tämä oli.\"\n\nMartin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen,\nsillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin\nhän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen\nsylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.\n\n\"Mitä minun omaiseni sanovat?\" hätäili Ruth todellisuuteen heräten\nlyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\n\"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin\nhaluamme.\"\n\n\"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle.\"\n\n\"Anna minun puhua se hänelle\", sanoi Martin reippaasti. \"Minä luulen,\nettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin\njollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa\nkaiken muun. Ja ellemme me...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme\nvoittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian\npaljon.\"\n\n\"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä\", sanoi Ruth miettivästi.\n\nMartinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti,\nmutta sen sijaan hän sanoi: \"Rakkaus on suurinta maailmassa.\"\n\n\"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt,\nkun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy\nolla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain\nlapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut.\"\n\n\"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken\nonnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme\ntoisissamme.\"\n\n\"Mutta se on mahdotonta!\" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä\nliikkeellä hänen syleilystään. \"Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet\nollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on ... on...\"\n\nHänen äänensä värähteli ja sammui.\n\n\"On vaimo jokaisessa satamassa\", täydensi Martin. \"Sitäkö sinä\ntarkoitat?\"\n\n\"Sitä\", vastasi Ruth hyvin hiljaa.\n\n\"Mutta se ei ole rakkautta.\" Hän puhui varmalla asiantuntemuksella.\n\"Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden\nhengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana.\nTiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua\nkiinni?\"\n\n\"Kiinni!\"\n\n\"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin ...\nrakkaudesta sinuun.\"\n\n\"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli\nmahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta.\"\n\n\"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin\nsinua\", vastasi Martin. \"Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi\nrakkauteni.\"\n\n\"Ja kuitenkin olet ollut merimies\", väitti Ruth.\n\n\"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni.\"\n\n\"On kuitenkin ollut naisia ... muita naisia -- oh!\"\n\nJa Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään\nitkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja\npaljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi\nKiplingin säe: \"Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja\nluonnoltansa.\" Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat\nsaaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän\noli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi\nkankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät\nnuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että\nkaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin\nsaattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä\ntodistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka\nvaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa\nylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta --\nsiskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos\nvain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia\nsylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta\najatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan\nsamanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi.\nHänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis -- kuten hänen omansa.\nEi ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta\nsehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin\nhän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut\ntapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään,\nsivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli\nsittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie\nConnollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle.\nHän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän\ntietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen\nnyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.\n\n\"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi\", Ruth huomautti äkkiä, avaten\nsilmänsä ja katsoen häneen -- \"neljä vuotta vanhempi.\"\n\n\"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä\nvuotta vanhempi sinua\", kuului Martinin vastaus.\n\nTosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja\nhe ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset,\nhuolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa\nyliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta\nja elämän raskasta todellisuutta.\n\nHe istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten\nrakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja\nkohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet\nheidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin\nihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja\nitsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin\nhetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he\nkoettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon\nsiinä oli.\n\nPilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon,\nja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa.\nRuusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa \"Hyvästi,\nsä päivä suloinen\". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä\nkeinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.\n\n\n\n\nXXII LUKU\n\n\nRouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär\npalasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon\nyksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja\nloistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle\nrauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.\n\n\"Tiedätkö sinä sen?\" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.\n\nVastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi\nhyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.\n\n\"Hän ei puhunut mitään\", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. \"Minä en\ntahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen\npuhua ... mutta hän ei vain puhunut.\"\n\n\"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?\"\n\n\"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta.\"\n\n\"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?\" hätäili rouva Morse. \"En\nluule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?\"\n\nRuth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.\n\n\"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja\nminä.\"\n\nRouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.\n\n\"Ei, ei hän puhunut\", selitti Ruth. \"Hän vain rakasti minua, siinä\nkaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut\nainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja ... ja\nminä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä.\nMinä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin,\nettä minä rakastin häntä.\"\n\nHän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse\nvaikeni kylmästi.\n\n\"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen\", alkoi Ruth epävarmalla äänellä.\n\"Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta\nminä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä,\ntuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani.\"\n\n\"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata\nMartin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa\nsinut.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. \"Minä en tahdo tulla\nvapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista.\nMinä menen hänen kanssaan naimisiin -- tietysti, jos sinä sallit.\"\n\n\"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun\nisälläsi ja minulla -- oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet\nsinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu\npitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen\nkanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän\nja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun\nrakastat häntä.\"\n\n\"Mutta minä rakastan jo Martinia\", kuului selvä vastaväite.\n\n\"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet\nmeidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen\navioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa\nvoimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on\nhienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso\nsinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei\nsuinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on\nkuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin\nsellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota,\neikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies,\nsalakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, -- joka\nkaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta\nvailla.\" Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. \"Hän\ntuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon\nharvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen\nsaaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee\nvalmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän\nsinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä\nolisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan\ntaloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa\nhäneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen\nluonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän\nhillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni?\nSinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa.\" Ruth värisi ja painautui\nlähemmäksi äitiänsä. \"Minä olen sitä ajatellut.\" Ruth odotti pitkään\nantaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. \"Ja se on kauheata. Se tekee minut\nsairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea\ntapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa.\nVoisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On\njotakin minussa, hänessä -- en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen\nkuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan\nhäntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että\nminä rakastan\", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen\näänessään.\n\nHe puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että\noli odotettava ja annettava ajan kulua.\n\nSamaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse\nja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt\ntyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.\n\n\"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan\", kuului herra Morsen tuomio. \"Tämä\nmerimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen.\nEnnemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän\nheräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja\ntietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt\nkuitenkin on sama asia.\"\n\nRouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin\nmieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi\naikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin\nmenoa.\n\n\"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo\", kuului herra\nMorsen neuvo. \"Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän\nhän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti\nvastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia\nja nuoria miehiä -- kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä,\njotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen\nomasta luokastaan -- herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä\nheihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä\npaitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon\nmuuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he\nkyllä vapautuvat.\"\n\nSiihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia\nkihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan\nolisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi\nolemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön\neikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa\nhäntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän\nepäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen\najatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.\n\n\"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt\", sanoi\nMartin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. \"Olen päättänyt, että\ntäyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen\npäättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut\npienen huoneen Pohjois-Oaklandista -- se on tässä lähellä ja siinä on\nmuitakin hyviä puolia -- ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä\nlaitan ruokani.\"\n\nRuth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.\n\n\"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa\", hän huomautti.\n\nMartin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän\nmerkillisen miehen ja jatkoi:\n\n\"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne\ntoimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun\ntyöhön.\"\n\n\"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!\" huudahti Ruth kavaltaen koko\nolemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja\nhyväillessään hänen käsiään. \"Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut\nminulle! Mitä se on?\"\n\nMartin pudisti päätä.\n\n\"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini.\" Ilo katosi Ruthin\nkasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: \"Älä tuomitse minua väärin.\nTällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää,\nproosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas\nmerelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi\nOaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.\n\n\"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa\nsuunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä\nkirjoittanut mitään -- en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä\nolen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän\nlukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa\nminä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa\nsellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani\nvoittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin\nteosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa\nolen tehnyt virheitä -- tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun\nkirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi\naikakauskirjoissa.\n\n\"Mutta tulos kaikesta -- minun ajattelemisestani, lukemisestani ja\nkirjoittamisestani ja rakkaudestani on -- että minä olen päättänyt\nantautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset\nsikseen ja tehdä tilapäistyötä -- pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän\nkuvia ja leikillisiä runonpätkiä -- kaikkea tuota roskaa, josta näyttää\nolevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja\nsanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja\nsunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska\nhe sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita\nammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En\nvälitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi,\nettä tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei\nolisi tilaisuutta missään toimessa.\n\n\"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa\nvähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten,\nja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin\nkunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä\nolen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään,\nmistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita\nen ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään\najatuksia -- todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja\najatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia\nkuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja\nsanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä\nkuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä\nvoisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin\n'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät',\n'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin\nsellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun\njalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin,\nmestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin\npuolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin\nmenossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja\n-- leikillisiä nekin -- ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden\ntulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten\nloppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.\n\n\"Tietysti se kaikki on arvotonta -- tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä;\nmutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito\nkuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi\nrivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä\npaitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa\nja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä.\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista\nmestarikappaleista?\" kysyi Ruth. \"Sinä et voi myydä niistä yhtään\nainoata.\"\n\n\"Oh, kyllä, kyllä minä voin\", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.\n\n\"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi -- sinä et ole\nkuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin\nnoiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä\nmyydä.\"\n\n\"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä\",\npäätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja\nvetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.\n\n\"Kuuntelepas tätä\", hän sanoi tehdyniloisesti. \"Se ei ole taidetta,\nmutta se tuottaa dollarin:\n\n    \"Minä riennän ulos,\n    kun sisään astut sinä,\n    on turha sinun tulos,\n    en lainaa tinaa minä,\n    pois tyhjin toimin sinä;\n    kun sisään astun minä,\n    sinä riennät ulos.\"\n\nSe iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui\nalakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin\nkasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.\n\n\"Se saattaa tuottaa dollarin\", hän sanoi, \"mutta se on ilveilijän\ndollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on\nalhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja\nylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä.\"\n\n\"Sinä tahdot, että hän olisi... sanokaamme, olisi kuin herra Butler?\"\niski Martin. \"Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista -- --\" alkoi\nRuth.\n\n\"Herra Butler on mies paikallaan\", keskeytti Martin. \"Ainoa virhe, jonka\nhänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni\ntarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen\npilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä.\nKaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa\nkirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun\ntarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta\nkelvolliseksi kirjailijaksi.\"\n\n\"Siinä on kuitenkin erotus\", väitti Ruth.\n\n\"Mikä erotus?\"\n\n\"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi -- joita sinä itse kutsut hyviksi --\neivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut -- sinä tiedät sen -- mutta\ntoimittajat eivät tahdo ostaa niitä.\"\n\n\"Anna minulle aikaa, rakkaani\", pyysi Martin. \"Nuo pilajutut ovat vain\ntäytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta.\nMinä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan\nminun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on\nusko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on\nkirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita\npienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden\nvuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä.\nLiikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt\nsiihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä,\nomanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä\nen kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja\nkuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä\ntahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan\npyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä\nsaavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan\ntulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat'\nansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä\n-- joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin.\"\n\nRuth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.\n\n\"No?\" kysyi Martin.\n\n\"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja\najattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella\npikakirjoitusta -- sinä osaat jo konekirjoitusta -- ja mennä isän\ntoimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että\nsinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana.\"\n\n\n\n\nXXIII LUKU\n\n\nSe, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei\nmuuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli\nMartin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut\nsuuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta\nenemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain\nRuthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli\nvoimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä -- \"tulla\nkunnolliseksi\", kuten hän sanoi -- että se nainen, jota hän rakasti,\nolisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.\n\nMitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo\npalvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin\nkauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus\njuuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet\nraa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä\nihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide,\noli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä\nolivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin\nhänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta\nsivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin\ntunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen\nitsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja\nmonipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin\nkoskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.\n\nVaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen\nrakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian\nkorkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa\ntahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä\nsen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta,\nkäytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta?\nNe olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella --\nkävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän\njumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen\nyläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu\nja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta\nhän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman\nvuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen\nlopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman\ntarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se\nolisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä\nrakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle\nsaattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella \"rakkaudesta hulluja\",\njotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan,\nhyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion --\nkohota yläpuolelle itse elämän ja \"kuolla suudelmaan\". Paljon tästä\nMartin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin.\nSillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia,\nlukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän\neli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa\nsiitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta\nemännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea\ntyössä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla\nsuurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja\nköyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa\nolevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä\nhänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä\nhuomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä\nhuonetta -- kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä,\nsali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin\nmuutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian\nmonista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain\nvierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen\npaljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina\njuhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi\npyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi\nsunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota\nhän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli\nmakuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi\niltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli\nikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi\nohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat:\nkirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen\nkuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi\nlehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa\nautioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi\ntai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä\nvartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet\nsaisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.\n\nOmassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti\ntalouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha\nkeittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn\nvirkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko\nhuoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu\nmyyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta\nmureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa\nnurkassa oli keitin -- öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle,\nsamalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja\nruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli\nkannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa.\nJoskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu\nkerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan\nhakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut\nsäilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit\nja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois.\nSen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli\njyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman\nhuoneensa katonrajaan.\n\nPienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät\nhuoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän\noli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki,\nettä ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi\nrepinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli\nniin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei\nvoinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta\noli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn\npääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä\nkompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat\nvaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään.\nHän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta\ntämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä\nkierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella\npuolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella\npaikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota\ntuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti\nhän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja\nsaavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari\nlihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän\nkeittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse\nasiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös\nnoustua saattoi koko keittämisen unohtaa.\n\nKoska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän\nkäytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä\nhalpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen\npöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja\nruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli\nkeittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä\nopi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä.\nKuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina\nniitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä\nleivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi\npöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti\nkahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä\nkahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.\n\nHänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli\nniellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän\noli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin\nhänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä.\nLukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi\ntervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä\nkolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja\nvain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta\ntehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan\nhän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja\nkun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä.\nSamanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla\ntavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään\nastioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen\nlukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli\nkyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko\nseinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän\nne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa\ntai muissa puodeissa.\n\nHän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat\nsaaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän\nnäppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui -- keinonsa\nkertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja\notsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei\napinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin\nlistoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla,\nvertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi\nvapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili\nja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja\nhallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita\nlausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka\npurivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja\nolivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen\ntyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän\ntahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä\nsamoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän\ntutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa,\njossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun\nhän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt\nlähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.\n\nHänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista\ntyötä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja\npimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan\nja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei\nvoinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää\nmiten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen\nkuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen\naivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa\ntapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu\nepäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut\ntilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja\nlausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen\nmieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän\nkumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa\nja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän\nerittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta,\ntuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus,\njonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän\ntiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa\nja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus\n-- ei, suurempi se oli --, että elämän ja kauneuden langat olivat\npunoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon,\ntähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta\nkankaasta.\n\nNäiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen,\nnimeltä \"Tähtien sumua\", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun\nperusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava,\nsyvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti\npaikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä\nlähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki\ntyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän\nmietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi\nkirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut\npainetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle\npitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien\naatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta,\njoka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen\noli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja\nvalmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa\nkuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat\ntodellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän\nkiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, \"puhuvat suunsa\npuhtaaksi\", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.\n\n\n\n\nXXIV LUKU\n\n\nViikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani\nkukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat\nkäsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä\nhänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä\nkeittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja.\nSaatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän\nkäytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne\nloppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen\nsekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä,\nteki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen\ndollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.\n\n\"Te ymmärtää\", sanoi kauppias, \"te ei saada työ, minä menettää raha.\"\n\nEikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää.\nEihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle\ntyöläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.\n\n\"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka\", vakuutti kauppias\nMartinille. \"Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike.\" Ja sitten hän\nosoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:\n\"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki.\"\n\nNiinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä\nystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.\n\nHedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli\namerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että\nhän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki\nluotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias\nneljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen\nvelkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä.\nKirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän\nvoisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan\ndollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä\nkaiken mahdollisen luoton.\n\nViimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon\nkestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä.\nSatunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä\nruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä\nhyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita\nniin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi\nsisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja\nsöi niin paljon kuin uskalsi -- kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.\n\nPäivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja\ntakaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa\nlähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle.\nTuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut\nruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth\noli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi\nvoinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi\npostinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä\nlähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä,\nmutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden\ndollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään\npaistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko\npurkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä\nääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä \"Koronkiskurin\nylevyys\". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle,\nsillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään\npostimerkkeihin.\n\nMyöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen\nkäsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi\nkipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen.\nKukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa\nviikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen\njulkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin\nniiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa.\nSitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns.\n\"palstatäytteestä\" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja\nhän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne,\npalautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa\nlappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo\nennestään.\n\nKerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko\njoukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut\ntilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne\nuudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun\nhäntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että\ntoimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan.\nPilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa,\neivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten\naikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien\npikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo\njulkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän\noli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut\nkaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja\nsittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä\n-- kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja -- eikä niistä ainoatakaan\nvoinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.\n\nEpätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että\nhän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen\nkunnian tavoittelija.\n\nIhmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän\nsulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne\nkirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä\npostinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut\neläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita\nja öljykuppeja -- viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin\nhän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei\ntoimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään\ntodistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta\nhylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja,\njoita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan\nkeksineet.\n\nNe ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat\nonnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia.\nHäntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi\nkuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin\nrakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen\nonnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi\nvuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan.\nSitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt\nhänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän\nantoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä\nloukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän\njaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin,\nkun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se\nmies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä\nmuovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi,\nmutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra\nButlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.\n\nMitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi\nsen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään\ninhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja\nuppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan\nsokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen\najatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli\nhänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen\nmennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja\näitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut\nseurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin\ntaas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan\nrajoittamatonta.\n\n\"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille\", sanoi Martin\nkerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. \"Myönnän\nkyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan\nerinomaiset -- ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat\nja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria\namerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen\ntuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta\nilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen\nkerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa'\nesimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole\npoissa; ja sävy -- ah! -- se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen\narvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole\narvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.\n\n\"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja\nse tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän\narvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat\nyleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen\nprofessorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole\nainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He\nosaavat vain apinoida -- tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat\nheikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti\nkuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni\naloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja\nomintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja\nheihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki.\"\n\n\"Minä luulen olevani lähempänä totuutta\", vastasi Ruth, \"pitäessäni\nkiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin\nEtelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan.\"\n\n\"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat\",\nnauroi Martin. \"Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat\nmenneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi\nkaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin.\"\n\n\"Ja yliopiston professorit saman tien\", lisäsi Ruth.\n\nMartin pudisti päätä kiihkeästi. \"Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet\nsaavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä\nsyy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin\nkielen professoreilta -- vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!\"\n\nSe oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli\nsuoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja\n-- siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla\näänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja\n-- tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin\nsyystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka\npullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka\npuhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta\nloukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt\nkuitenkin hyvän palkan ja olivat -- niin, hän pakotti itsensä katsomaan\nsuoraan tätä tosiasiaa silmiin -- olivat herrasmiehiä; kun taas Martin\nei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.\n\nHän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja\nsellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä\n-- tosiasiassa vaistomaisesti -- ulkonaisten seikkojen perustalla. He,\nprofessorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he\nolivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän\nei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt\nollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa\n-- hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa\npunastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen\npelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen,\nkauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti\nlukeneensa \"Excelsiorin\" ja \"Elämän laulun\".\n\nTietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi\nennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki\nvieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän\najatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja\nhän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen\najatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat,\nettä hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi\nkuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja\noopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan\nmahdottomana. \"Mitä pidit siitä?\" hän kysyi eräänä iltana heidän\npalatessaan kotiin oopperasta.\n\nSinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen\nruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi,\nitse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth\noli tehnyt tuon kysymyksen.\n\n\"Minä pidin alkusoitosta\", kuului hänen vastauksensa. \"Se oli komea.\"\n\n\"Kyllä, mutta itse ooppera?\"\n\n\"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt\nenemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai\nlaputtaneet tiehensä.\"\n\nRuth aivan kauhistui.\n\n\"Et suinkaan tarkoita Tetralania tai Barilloa?\" hän kysyi.\n\n\"Kaikkia -- koko joukkoa niin miehiä kuin naisiakin!\"\n\n\"Mutta he ovat suuria taiteilijoita\", väitti Ruth.\n\n\"He pilaavat musiikin siitä huolimatta teennäisyydellään ja\nvalheellisuudellaan.\"\n\n\"Mutta etkö sinä pidä Barillon äänestä?\" ihmetteli Ruth. \"Hän on melkein\nyhtä suuri kuin Caruso, sanotaan.\"\n\n\"Tietysti minä pidin hänestä, ja Tetralanista minä pidin vielä enemmän.\nHänen äänensä on ihastuttava -- tai, ainakin, minusta tuntui siltä.\"\n\n\"Mutta, mutta -- --\", änkytti Ruth. \"Minä en ymmärrä, mitä sinä sitten\ntarkoitat. Sinä ihailet heidän ääniään, mutta kuitenkin sanot heidän\npilaavan musiikin.\"\n\n\"Juuri niin. Minä antaisin mitä tahansa saadakseni kuulla heitä\nkonsertissa, ja minä antaisin vielä enemmän, jos minun ei tarvitsisi\nkuunnella heitä, kun orkesteri soittaa. Pelkään, että olen auttamaton\nrealisti. Suuret laulajat eivät ole suuria näyttelijöitä. Kuulla\nBarillon laulavan rakkauden tunnustuksensa enkelin äänellä ja kuulla\nTetralanin vastaavan siihen kuin toinen enkeli, samalla kun tuota\nkaikkea säestää uhkuva, värikäs musiikki, on hurmaavaa -- hurmaavinta,\nmitä ajatella saattaa. Minä myönnän ja vakuutan sen. Mutta koko vaikutus\non rikottu, kun minä katson heihin -- Tetralaniin, joka on viisi jalkaa\nja kymmenen sukkasillaan ja painaa satayhdeksänkymmentä naulaa; ja\nBarilloon, joka ei ole viittäkään jalkaa ja on lihavahko nahjus, jolla\non niska kumara kuin kangistuneella sepällä, -- koko tuohon pariin, kun\nhe vääntelehtivät, lyövät rintoihinsa, levittelevät käsiään kuin\nmielipuolet hullujenhuoneissa; ja kun minun nyt tulisi pitää tätä\nuskottavana kuvana hennon ja suloisen prinsessan ja kauniin, romanttisen\nnuoren prinssin välisestä rakkauskohtauksesta -- ah, en minä sitä voi\nuskoa, siinä kaikki! Se on roskaa, järjetöntä ja epätodellista. Siinä on\nvika. Se ei ole todellista. Älä sano minulle, että kukaan tomppeli tässä\nmaailmassa rakastaa tuolla tavalla. Katsos, jos minä olisin lähestynyt\nsinua tuollaisin elein, sinä olisit antanut minulle korvapuustin!\"\n\n\"Mutta sinä ymmärrät väärin\", väitti Ruth. \"Jokaisella taidelajilla on\nomat rajoituksensa.\" Hän muisti, mitä hän oli kuullut eräällä luennolla\nyliopistossa yhdistetyistä taiteista. \"Maalauksissa on vain kaksi\nulottuvaisuutta kankaalla, kuitenkin sinä kuvittelet siinä kolme\nulottuvaisuutta, jotka taiteilijan nero on kankaalle loihtinut.\nRomaaneissa taaskin on kirjailija kaikkivaltias. Sinä pidät täysin\noikeana, että kirjailija kuvaa sankarittaren salaisia ajatuksia, vaikka\nsinä kuitenkin koko ajan tiedät, että sankaritar oli yksin miettiessään\nnoita ajatuksiansa ja ettei kirjailija enempää kuin joku muukaan voinut\nniitä kuulla. Se koskee näyttämöä, kuvanveistoa, oopperaa ja kaikkia\ntaiteita. Määrättyjä, ihan asiaankuulumattomia seikkoja on otettava\nhuomioon.\"\n\n\"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän\", vastasi Martin. \"Kaikki taiteet ovat\nmäärätyllä tavalla sovinnaisia.\" Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa.\nTuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että\noli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. \"Mutta\nsovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut\nkankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi.\nSiihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta\npuolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän\njärkeämme vastaan. Etkä sinä voi -- tai oikeammin sinun ei pitäisi --\npitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja\nvakuuttavan rakkauden ilmaisuina.\"\n\n\"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun\nyläpuolelle?\" väitti Ruth.\n\n\"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä\noikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta\nmadame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin.\nMaailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen\nminä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen\nminä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään\njärkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla\npitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee\npitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai\nollessani siitä pitämättä.\"\n\n\"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään\", selitti Ruth,\n\"ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se\nriippuu -- --\"\n\n\"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?\" keskeytti Martin.\n\nRuth nyökkäsi.\n\n\"Juuri niin\", myönsi Martin. \"Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun\nminua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu\nniihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä\ntänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain\nlisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää\nnautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja\nnyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään.\nIllusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä\niltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn\nintohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten\nkiihkeästi häntä jumaloi.\"\n\nTaas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja\nsiihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat\nvaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen\nmaailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään\nhäneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian\ntäydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille\nmielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta\nalkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen\nmaailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten\näsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen\nkorvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth\noli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen\ntuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen\najatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin\novella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan\ntavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun\nhän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen,\nmiksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko\nsukunsa vastustuksesta.\n\nSeuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja\ntulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen\n\"Illusionin filosofia\". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta\ntähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi\nmonesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.\n\n\n\n\n\n\nJälkimmäinen osa\n\n\n\n\nI LUKU\n\n\nMaria Silva oli köyhä, ja kaikki köyhyyden ilmenemismuodot olivat\nhänelle tutut. Ruthille köyhyys merkitsi jotakin rumaa ja epämieluista\nolemassaolon muotoa. Se oli hänen kokonaistietonsa siitä asiasta. Hän\ntiesi, että Martin oli köyhä, ja hänen asemansa hän sovitti\nmielikuvituksessansa yhteen Abraham Lincolnin, herra Butlerin ja\nkaikkien niiden miesten lapsuuden kanssa, jotka olivat elämässä\nonnistuneet. Samalla siis kun hän oli selvillä siitä, että köyhyys oli\nkaikkea muuta kuin joku elämän ihannemuoto, hänellä oli se omituinen\nkeskiluokan tunne köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta, että se oli\njokin terävä kannus, joka pakotti ponnistelemaan menestykseen asti\nkaikkia niitä miehiä, jotka eivät olleet aivan rappiolla ja toivottomia\nlaiskureita. Niinpä hänen tietonsa, että Martin oli niin köyhä, että\nhänen oli täytynyt pantata kellonsa ja päällystakkansa, ei ollenkaan\nhäirinnyt häntä. Se seikka oli päinvastoin toivorikkain puoli asiassa,\nsillä hän uskoi varmasti, että ennemmin tahi myöhemmin se herättäisi\nhänet ja pakottaisi hänet hylkäämään turhan kirjoittelemisen.\n\nRuth ei koskaan lukenut nälkää Martinin kasvoista, jotka olivat tulleet\nlaihoiksi ja joissa poskikuopat olivat painuneet hiukan syvemmiksi.\nTosiasiassa hän huomasi muutoksen hänen kasvoissaan suurella\ntyydytyksellä. Se tuntui hienostavan häntä, samalla kun se vähentäisi\nhänen suunnatonta eläimellistä voimaansa ja tuota lihasten uhkeutta,\njoka häntä sekä viehätti että kammotti. Joskus ollessaan Martinin kanssa\nhän huomasi tavattoman kirkkauden hänen silmissään ja ihaili sitä, sillä\nsen vuoksi hän näytti sekä runoilijalta että oppineelta -- sellaiselta\nkuin Martin itse halusi näyttää ja jollaiseksi Ruth olisi hänen toivonut\ntulevan. Mutta Maria Silva luki toisenlaisen kertomuksen hänen\nkasvoistaan ja palavista silmistään -- ja hän huomasi tuon muutoksen yhä\nparemmin päivästä päivään johtuvan hänen vähenevistä aineellisista\nvaroistaan. Hän näki hänen jättävän talon päällystakki yllänsä ja\npalaavan ilman sitä, Vaikka päivä oli kylmä ja sumuinen, ja heti hän\nnäki hänen kasvojensa täyttyvän hieman ja nälän tulen jättävän hänen\nsilmänsä. Samalla tavalla hän oli nähnyt hänen pyöränsä ja kellonsa\nhäviävän ja joka tapauksen perästä huomannut hänen voimainsa kukoistavan\njälleen.\n\nSamalla Maria piti silmällä hänen työtänsä hoitaessaan hänen\nöljykeitintään. Työ! Hän tiesi, että vuokralainen siinä suhteessa oli\netevämpi häntä, vaikka heidän työnsä oli eri laatua. Ja häntä\nhämmästytti, kun sai selville, mitä vähemmän ruokaa Martin sai, sitä\nenemmän hän teki työtä. Silloin tällöin aivan sattumalta, kun hän\najatteli, että nälkä kuristeli Martinia ankarammin, hän saattoi lähettää\nhänelle kimpaleen vastapaistettua leipää, kömpelösti peittäen tekoansa\nsillä, että hän muka osasi paistaa parempaa leipää kuin Martin. Samoin\nhän saattoi lähettää jonkun pojanvekaroistansa tuomaan hänelle\nmaljallisen kuumaa soppaa, vaikkakin hän samalla mielessänsä selvitteli\najatusta, oliko hänellä oikeutta ottaa sitä omien nälkäisten lastensa\nsuusta. Martin ei myöskään ollut kiittämätön tietäessään, millaisessa\nköyhyydessä nuo toiset elivät, ja hänestä tämä oli hyväntekeväisyyttä,\njos mikään maailmassa hyväntekeväisyyttä on.\n\nEräänä päivänä, kun Maria oli valanut poikueeseensa kaiken, mitä talossa\noli, hän osti viimeisellä viidellätoista sentillänsä pullollisen halpaa\nviiniä. Kun Martin tuli keittiöön vettä hakemaan, pyydettiin häntä\nistumaan pöydän ääreen ja juomaan lasi. Hän joi emäntänsä terveydeksi,\nja emäntä vastasi samalla mitalla. Sitten emäntä joi hänen\nedesottamustensa menestykseksi, ja Martin joi siinä toivossa, että James\nGrant tulisi ja maksaisi Marialle pyykkinsä. James Grant oli kiertelevä\npuuseppä, joka ei aina maksanut laskujaan ja oli nyt Marialle velkaa\nkolme dollaria.\n\nSekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa\nnopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia\nolentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia,\nköyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä\nyhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut\nAzoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti.\nKaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut\nHavaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa\nkanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen,\nkun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä\nsaarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt\nnaimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä,\nMartin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja\nMartin oli ollut yhdessä niistä -- voi, voi toki kuitenkin, se oli oma\npieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan\ntavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari\nlasia hänen kanssaan.\n\nJa niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan\nviiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja\nonni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan\nsaavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön\nuurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut\nleipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui\nvirtaavan hänen olentoonsa.\n\n\"Maria\", hän huudahti äkkiä, \"mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?\"\n\nEukko katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus\nsiihen?\"\n\n\"Kengät koko tuolle lapsilaumalle -- seitsemän paria kenkiä.\"\n\n\"Te saatte ne\", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti\nsurumielisesti päätänsä. \"Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta,\njotakin hyvin suurta, mitä te haluatte.\"\n\nEukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen\nkanssaan -- hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä\naikoina.\n\n\"Miettikää tarkasti\", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan\nsuunsa.\n\n\"Kyllä niin\", vastasi eukko. \"Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää\ntämä talo koko talo -- olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari\nkuukausi.\"\n\n\"Te tulette saamaan sen\", vakuutti Martin, \"ja hyvin pian. Mutta nyt\ntoivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä\nlupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä\nkuuntelen.\"\n\nMaria mietti juhlallisesti hetkisen.\n\n\"Eikö te pelkää?\" hän kysyi varoittaen.\n\n\"Ei, ei\", nauroi Martin. \"Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua.\"\n\n\"Se on iso\", varoitti eukko uudestaan.\n\n\"Hyvä on, antaa kuulua.\"\n\n\"Kuulla nyt sitten...\" -- Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan\nlausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. \"Minä\ntahtoo saada yksi maitokartano -- hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo\nmaa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe\nja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä\nkoneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada\nmaitokartano.\"\n\nHän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.\n\n\"Te saatte sen\", vastasi Martin arvelematta.\n\nEukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa\nviinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan\nannettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko\npani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.\n\n\"Ei, Maria\", jatkoi Martin, \"Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä\nmaitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää\nkenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano --\nkaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli\nhevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla\nkananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista,\nja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa\nitsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta\ntehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te\ntapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja\nsitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta\nmaitokartanosta.\"\n\nJa tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista\nMartin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen\npanttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä\nsyystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista\nsiistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä\nlihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse\ntässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan,\nettä voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.\n\nMartin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi\nnäyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä\nruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia --\nsekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän\noli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli\nkaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko\nmaksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin\nvalmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa\nsiksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti\ntutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä\nhän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä,\nmilloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.\n\nTapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin\ntoimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti\ntai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä\npäivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen\nyläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen: _Transcontinentalin\nKuukausijulkaisu_. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi\näkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen\npolvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten\nsängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi\nymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa\njoitakin erinomaisen hyviä uutisia.\n\nTietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa\nohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti\nkertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli\n\"Kellojensoitto\", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja\npituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset\naikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli\nvarmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta -- kaksikymmentä\ndollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata\ndollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen\nveloistaan kohosi hänen mieleensä -- 3.85 dollaria sekataravakauppaan;\nlihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria;\nhedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi\nhuoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50\ndollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden\nvuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi\nlaskettiin hänen panttauksensa korkoineen -- kello 5.50 dollaria;\npäällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50\ndollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?)\n-- kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena\nilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla\nvähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän\noli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä\nolisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja\nkaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra\netukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt\nohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut\nmaksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten,\nmutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi\nkirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki\nkirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta,\netsiessään kirjeen lihavaa palaa -- selitystä, miksi maksuosoitusta ei\noltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä\nmuuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä.\nHänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen\npeitteen kasvoihin asti.\n\nViisi dollaria \"Kellojensoitosta\" -- viisi dollaria viidestätuhannesta\nsanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä!\nJa toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun\nkertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi\nkaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe,\nja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään\nkirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön -- työhön\nRuthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran\nyrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa -- ja\nkaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja\nkaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut,\nolivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa\nkirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki.\nTranscontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen\narvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin\naikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja\nsitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään.\nHuomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman\nkirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli\nloistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea\ntaivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria\nviidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin\nkuollut ulkomailla -- kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen\nnyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin,\njoita kirjailijat saivat.\n\nNo niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja\ntuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi\npois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten\nRuth toivoi -- kuten kaikki toivoivat -- ottaisi jonkin toimen. Ajatus\nmennä työhön toi hänen mieleensä Joen -- Joen kiertämässä maailmaa\nmitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen\nmonen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta\nsittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa\nvastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita\nmantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka\npuolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain\nseuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin\ntietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä\ntoimistoon.\n\nViisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --\nsiinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen\nvalheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja\nhänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria,\njotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi\npakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä\npakotti -- pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka\ntuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja\nkulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan,\nhohti hänelle armoton \"3.85 dollaria\". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa\nsiitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä,\njolloin \"3.85 dollaria\" sukelsi uudestaan esille.\n\nViisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --\ntämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut\nsitä paeta enempää kuin \"3.85 dollaria\" silmäluomiensa alla. Tämä\nviimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun\n\"2 dollaria\" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri!\nSeuraava summa, joka ilmestyi, oli \"2.50 dollaria\". Se hämmästytti hänet\npois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä\nriippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli\nvarma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin\nylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki\nsielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja\nkamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti\nmuistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin\nmonen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että\nMarialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi\nsielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän\noli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: \"2.50\ndollaria\" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin \"8 dollaria\". Mitä\ntuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan\nja saada se selville.\n\nKuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt,\nmutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet\ntodellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän\nsairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän\nvain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön\npimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi\niltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.\n\nTuo \"8 dollaria\" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi\norjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen\nollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut\nhullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman\nonnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen\nviisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi\nhänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.\n\nAivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen\nkovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita\nkalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli,\nkunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki \"3.85 dollaria\" muutamassa\nkalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli\nvihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka\nlentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä.\nHän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta\nniitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän\nrutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman\nlikaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne\nkaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain\nyksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli\nMarialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota\nsummaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku,\njonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä\nlaskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja,\nja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen.\nHänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä,\njoka kaikui kaikkeuden läpi: \"Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan\nteidän palkastanne!\" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että\nhänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä,\nei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää\ntuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa\nsiepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän\ntanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti\npesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin\ntanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän\nihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.\n\nJa sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa\nkalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta\npuolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä\nkiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita.\nHän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan\nvuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten,\nettä se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin\nhän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. \"Ha,\nha!\" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. \"Vai niin, silloin minä\ntapan teidät\", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan\nkirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada\nhänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi\nriippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa\nhirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan\npankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät\nvähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan\nkappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.\n\nHän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen\nsilitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä\nuudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun\njälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja\nkiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen\nkäsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa\nsuunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti\nhänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että\nhänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli\npäässyt alas -- ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa\nsuunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan:\n\"Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain.\"\n\nHän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen\npaitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan\nJoen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria\nhuoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti\nmärkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.\n\n\n\n\nII LUKU\n\n\nMartin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä\niltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen\nhuoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta\nlaumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen\nnähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä\nhuoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja\nkoetteli valtimoa.\n\n\"Tahtooko te syödä?\" hän kysyi.\n\nMartin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan,\nja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain\nsellaista, jota sanotaan näläksi.\n\n\"Minä olen sairas, Maria\", hän sanoi heikosti. \"Mitä se on? Tiedättekö?\"\n\n\"Kylmettyminen\", vastasi Maria. \"Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.\nParempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna.\"\n\nMartin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku\ntyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua.\nYliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös\nsängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin,\nettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui\npöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin\nvuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen\nmoninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli\nsisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän\njätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle\nlevottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän\nmutisi itseksensä: \"Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan\nvarmaan, aivan varmaan.\"\n\nSitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä.\nTuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen\nkirjeen _Transcontinentalilta_ -- koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt\noli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut\nitseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen\nkuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin\nsiemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos\nkaikesta.\n\n\"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja\nsiinä menettäisi oman elämänsä?\" hän kysyi ääneen. \"Se ei ole minun\ntehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori\nkirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa.\"\n\nKun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä\nvoileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä\nolivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.\n\n\"Lukekaa te minulle, Maria\", hän pyysi. \"Älkää välittäkö suurista,\npitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet\nkirjeet.\"\n\n\"Ei minä osaa\", kuului vastaus. \"Teresa, hän käy koulu, hän lukea.\"\n\nNiinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne\nhänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan\naskartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi\nkuuntelemaan.\n\n\"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden\njulkaista kertomuksenne\", tavasi Teresa hitaasti, \"sillä ehdolla, että\nsaamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia.\"\n\n\"Mikä aikakauslehti se on?\" huudahti Martin. \"Kuule, anna kirje\nminulle.\"\n\nHän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa.\nKustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli _White Mouse_, ja\nkertomus oli nimeltä \"Kurimo\" -- toinen hänen aikaisemmista\njärkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja\nuudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta\noikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli\nomaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he\nostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen\nvastauksensa.\n\nHän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän\nsaisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja\npyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.\n\nTeresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja\nmietti. Ei se sittenkään ollut valhe. _White Mouse_ maksoi heti\nhyväksyessänsä. \"Kurimossa\" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä\nlyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa.\nNeljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan\nhyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta -- sanomalehdet olivat sittenkin\npuhuneet totta. Ja hän oli ajatellut _White Mousea_ kolmannen luokan\nlehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen\nkustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt _Transcontinentalia_ ensiluokan\nliikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli\nlaskenut _White Mousen_ melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se\nkuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin _Transcontinental_ ja\nmaksoi jo hyväksyttäessä.\n\nNo niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi\nmihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin\n\"Kurimo\", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän\nsaisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun\nmenettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli\ntie auki. Hän alkaisi yhteistyön _White Mousen_ kanssa ja tunkeutuisi\nyhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä\nsyrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi\nitsensä kokonaan työlle -- hyvälle työlle -- ja hän antaisi vuotaa\nilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä\njakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä\nkirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen\nnuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa\nhänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen\nuudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista\nkynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.\n\nVastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla\nhänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän\nsanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein\nterve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian\nkuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois\npukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.\n\nMutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä\npaitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui\nsinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien\nkatuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi.\nMaria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki\nolivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä\nenglannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat\nylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä\nviholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti\nkertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.\n\nNiin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan\nvuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää\nheitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he\nkulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta\npesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti\nmakuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi\navoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja\nlialle.\n\nRuthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle\npäästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen;\nmutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun\nja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan\nsietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään\ntervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän\nihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi\nollut harvinainen ulkomaan eläin.\n\nVaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista\nkorttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata\nkulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten\naikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä\nvarmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti\nodottaa.\n\nMartin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli\ntaipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet\ntavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän\ntarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän\noli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja\nsäädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta\nja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin\npiti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi\nRuthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan\nnähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan,\neikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.\n\nMutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta\nja epätoivostaan saatuansa _Transcontinentalin_ kirjeen ja siitä\nsuunnattomasta riemusta, mitä _White Mousen_ vastaus oli hänelle\ntuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen\nlausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän\nei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei\nvoinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään\nmielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä\nhänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää\nkuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan\ntai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän\nolisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin\nsanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen\nmielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta\nhalusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun\nMartin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä\nmenestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth\nsaattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja\njoutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.\n\nEnsi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista\nkasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet\nromanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä,\nmillä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan\nuneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa\nsiirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja\nlikaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä\nhuoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty\nsillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen\nsurkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin,\nhän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei\nollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän\nkasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei\nainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa\nnäköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se\nnäytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota\nhän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa\nvallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla,\nettä oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys\nolisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt\ntyöhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa\nkirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.\n\n\"Mikä on tuo haju?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Marian pesuaineista, luulisin\", kuului vastaus.\n\n\"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta -- tuo ummehtunut,\nellottava haju.\"\n\nMartin tunnusteli sitä, ennen kuin vastasi.\n\n\"Minä en voi tuntea mitään muuta lukuunottamatta väljähtynyttä\ntupakanhajua\", hän virkkoi.\n\n\"Sitä se on, se on kauheata. Minkä tähden sinä tupakoit niin paljon,\nMartin?\"\n\n\"En tiedä muuta kuin että minä tupakoin tavallisesti enemmän silloin,\nkun minulla on ikävä. Ja sitäpaitsi minä olen saanut sellaisen tavan.\nMinä opin sen jo, kun olin vain pikkuinen poika.\"\n\n\"Se ei ole kaunis tapa, tiedäthän\", nuhteli Ruth. \"Se haisee kuin\nmyrkky.\"\n\n\"Se on tupakan syy. Minä voin hankkia vain halvimpia lajeja. Mutta\nodotahan, kun minä olen saanut tuon neljänkymmenen dollarin\nmaksuosoituksen -- minä voin käyttää tupakkaa, joka ei olisi\nenkeleillekään vastenmielistä. Mutta tämä ei ollut huonosti, vai oliko\n-- kaksi hyväksymistä kolmena päivänä? Ne neljäkymmentäviisi dollaria\nmaksavat melkein kaikki minun velkani.\"\n\n\"Kahden vuoden työllä?\" kysyi Ruth.\n\n\"Ei, vähemmällä kuin viikon työllä. Olepa hyvä ja anna minulle tuo kirja\ntuolta etäisimmältä pöydän nurkalta -- tuo muistiinpanokirja, jossa on\nharmaat kannet.\" Hän avasi sen ja alkoi kiireesti tarkastella sivuja.\n\"Kas niin, minä olin oikeassa. Neljä päivää 'Kellojensoittoon', kaksi\npäivää 'Kurimoon', se on neljäkymmentäviisi dollaria viikon työstä,\nsatakahdeksankymmentä dollaria kuussa. Se voittaa kaikki palkat, mitä\nminä voisin saada, ja sitä paitsi minähän olen vasta alussa. Tuhat\ndollaria kuussa ei ole liian paljon ostaakseni sinulle kaikkea sitä,\nmitä haluan. Viidensadan kuukausipalkka olisi aivan liian pieni. Nuo\nneljäkymmentäviisi dollaria ovat vain alkua. Odotahan, kunhan minä\noikein pääsen vauhtiin. Katso silloin, mitä minä tupakoin.\"\n\nRuth ymmärsi väärin hänen ilonsa, ja hänen mieleensä johtuivat vain\npaksut sikarit.\n\n\"Sinä tupakoit enemmän kuin on hyödyllistä, eikä tuo polttoaine tee\nerotusta asiassa. Itse tupakoimistapa ei ole kaunis. Sillä ei väliä,\nmitä siinä palaa. Sinä olet savupiippu, elävä tulivuori, suljettu\nsavukeko. Ja sinä olet menemässä täydellisesti pilalle, rakas Martin --\nsinä tiedät, että olet.\"\n\nRuth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen\nsuloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet\nvaltasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.\n\n\"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi\", Ruth kuiskasi. \"Tee\nminulle mieliksi... jätä se minun tähteni.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi\", huudahti Martin. \"Minä teen kaikki,\nmitä sinä pyydät, rakkaani -- kaikki -- sinä tiedät sen.\"\n\nRuth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli\ntaas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen\nhänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä\nlakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana\nkiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa,\nmutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein\nuskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:\n\n\"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun\noman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa\nsinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja -- kaikista vähimmin\njonkin myrkyn orja.\"\n\n\"Mutta olen aina sinun orjasi\", hymyili Martin.\n\n\"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?\"\n\nRuth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän\nalkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.\n\n\"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne.\"\n\n\"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään\npäivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun\nkasvojani.\"\n\nJa niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli\nsaanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin\nyhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut\nhänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet\nottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi\nkaiken, mitä hän käskisi?\n\nRuth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä\nmerkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja\nnähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka\nmerkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai\nerikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti\nruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.\n\n\"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä\nlemmikkini!\" hän sanoi hellällä säälillä. \"Sinähän näännyt nälkään.\"\n\n\"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa\", valehteli Martin.\n\"Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole\npelkoa. Katsopas tätä!\"\n\nRuth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan\nkäsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan\npalloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi.\nSielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa,\nhänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä -- kaihosi sitä, ja\nvanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois\nhänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet\nsyleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa\nelämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen\nsydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli\npakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän\ntunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää\nihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne\npuristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa.\nSellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut\nvertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut\ntottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi\nnaimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän\nrakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli\nhänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan\nhänen luonaan hän rakasti häntä -- tuo rakkaus oli kyllä joskus\npelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli -- rakkautta, joka oli\nvoimakkaampi kuin hän itse.\n\n\"Kylmettyminen ei ole mitään\", sanoi Martin. \"Se koskee hieman ja\ntuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna\nruusukuumeeseen.\"\n\n\"Onko sinulla sekin ollut?\" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen\nmielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään.\nJa niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän\nsanat säikähdyttivät häntä.\n\nMartinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli\nkolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.\n\n\"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?\" kysyi Ruth.\n\nSellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.\n\n\"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt\", kuului vastaus. \"Minulle ei ollut\nunissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin\nlaivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan\nlöytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä\nhedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä.\nNeljäntenä päivänä minä löysin polun -- pelkän jalkapolun. Se johti\nsisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan,\njohon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä\npaikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun\nsijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta\nsataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut\nriittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia\nvastaan.\n\n\"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä\nolin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten\nvälissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten\nhuiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli\nkaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta\nniin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin\njoutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi.\"\n\n\"Mitä sinä teit?\" kysyi Ruth henkeä pidätellen.\n\n\"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen\nvanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin\nheitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt\nsille omat asetukset -- vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli\npyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet\nampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan\nampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän\njäi sinne -- kolmeksi kuukaudeksi.\"\n\n\"Mutta miten sinä pääsit pakoon?\"\n\n\"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö\n-- puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä\nneljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin\nkasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo\ntyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota\nsiirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta\npäästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten\nminä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole\nsitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä\nmaininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet.\nHänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa\noli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut.\"\n\n\"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi\npois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?\"\n\n\"Kyllä\", tunnusti Martin, \"aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä\ntotuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai\nminut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis\nkuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän\nkuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan\nvähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit\nkuvitellakaan.\"\n\n\"Onneton raukka\", mutisi Ruth hiljaa. \"Oli ihme, että hän päästi sinut\npakenemaan.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.\n\n\"Koska hänen täytyi rakastaa sinua\", sanoi Ruth vielä hiljemmin.\n\"Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?\"\n\nMartinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään\npesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus\noli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän\navasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.\n\n\"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista\", hän nauroi.\n\nMutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme\noli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella\nTyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen\nsilmäinsä edessä -- raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren\nkuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän\nnäki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta\nhäneen oli auttanut häntä karkuun.\n\n\"Hän oli jalo\", sanoi Martin yksinkertaisesti. \"Hän antoi minulle\nelämän.\"\n\nSe oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen\nja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi\nkasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan\nmyrskystä hänen silmissään.\n\n\"Minä olen sellainen hupakko\", hän sanoi selitellen. \"Mutta minä en voi\nsitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin -- usko se, usko se. Minä tulen\nkai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta\nmustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun\nmenneisyytesi on noita varjoja täynnä.\"\n\n\"Niin sen täytyykin olla\", hän lievitteli ajatustansa -- \"eihän se voisi\ntoisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan\nväsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani.\"\n\n\"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet\nauttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan\", hän sanoi palaten ovelta\ntakaisin, \"ja niitä minä lähetän sinulle\".\n\nOvi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.\n\n\"Usko se, usko se\", Ruth kuiskasi hänelle, ja sillä kertaa hän todella\nmeni.\n\nMaria, silmissään harras kunnioitus, joka ei kuitenkaan estänyt häntä\nnäkemästä Ruthin pukimista hänen asemaansa ja sitä salaperäistä\nviehätystä, jonka tuollaiset hienot vaatteet antavat, saattoi häntä\nvaunuihin. Joukko pettyneitä ihmeen odottajia tuijotti vaunujen jälkeen,\nkunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja sitten se käänsi katseensa Mariaan,\njosta äkkiä oli tullut koko seudun huomattavin henkilö. Mutta eräs juuri\nMarian omista jälkeläisistä turmeli koko vaikutuksen ilmoittamalla, että\ntuo hieno vierailu koski talon vuokralaista. Tämän jälkeen Maria painui\nentiseen vähäpätöisyyteensä, mutta Martin alkoi huomata, millä\nkunnioittavilla silmäyksillä naapurien pieni väki häntä tarkasteli. Mitä\nMariaan tuli, kohosi Martinin arvo hänen silmissään tavattomasti, ja jos\nportugalilainen vihanneskauppias olisi nähnyt nämä vierailevat vaunut,\nhän varmasti olisi lisännyt Martinin luottoa vielä kolmella dollarilla\nkahdellakymmenelläviidellä sentillä.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\n\nMartinin hyvän onnen aurinko kohosi. Seuraavana päivänä Ruthin\nvierailun jälkeen hän sai kolmen dollarin maksuosoituksen eräältä\npilalehdeltä New Yorkista kolmesta trioletistansa. Kahta päivää\nmyöhemmin hyväksyi muuan chicagolainen sanomalehti julkaistavaksi\nhänen \"Aarteenetsijänsä\", luvaten maksaa sen julkaisuoikeudesta\nkymmenen dollaria. Palkkio oli pieni, mutta sepä olikin ensimmäinen\nartikkeli, jonka hän oli kirjoittanut -- hänen ensimmäinen yrityksensä\nkoettaa naulita ajatuksiansa painetuille palstoille. Kaiken huipuksi\nhyväksyi eräs nuorten kuukausijulkaisu, nimeltä _Youth and Age_,\nhänen seikkailusarjansa pojille, toisen yrityksensä. Oli\nkyllä totta, että sarja oli kaksikymmentäyksituhatta sanaa ja\njulkaisuoikeudesta tarjottiin vain kuusitoista dollaria, joka teki noin\nseitsemänkymmentäviisi senttiä tuhannelta sanalta, mutta samalla oli\ntotta, että se oli hänen toinen kirjoitusyrityksensä, ja itse hän oli\npäässyt paremmin kuin kukaan muu selville sen arvottomuudesta.\n\nMutta nämä hänen aikaisemmatkin yrityksensä olivat kokonaan vapaat\nkeskitason tomppelimaisesta kankeudesta. Luonteenomaisinta niille oli\nliiallisen voiman tuottama kömpelyys -- kömpelyys, jonka vaikutuksesta\naloittelija kolhii perhosia muurarin nuijalla ja hakkaa reunakoristeita\nsotakirveellä. Samoin oli Martin iloinen saadessaan myydä myös\nensimmäisiä runokokeitansa. Hän tiesi itse, mitä ne olivat, eikä hän\nollut tarvinnut kovin pitkää aikaa päästäkseen siitä selville. Kaiken\ntoivonsa hän nyt pani viimeaikaisiin töihin. Hänen pyrkimyksensä\noli tähdännyt enempään kuin tulla pelkäksi aikakauslehtien\nartikkelinkirjoittajaksi. Hän oli koko ajan koettanut teroitella\ntaiteellisia työaseitansa. Toiselta puolen hän ei ollut hävittänyt\nvoimiansa. Hänen tietoinen tarkoitusperänsä oli ollut lisätä voimiaan\nkarttamalla voimien liiallista tuhlausta. Hän ei ollut myöskään\nunohtanut syvää totuudenrakkauttaan. Hänen kuvauksensa olivat\ntodellisia, vaikka hän oli koettanut pukea ne mielikuvituksen ja\nkauneuden juhlavaatteihin. Hän oli pyrkinyt vaikuttavaan todellisuuteen,\njosta huokuisi jalo henkevyys ja usko. Hän tahtoi ottaa elämän\nsellaisena kuin se oli, ja siinä piti aina ilmetä ihmishengen pyrkimys\nlankeemuksineen ja nousuineen.\n\nLukiessaan kirjallisuutta hän oli päässyt selville, että siinä hallitsi\nkaksi koulukuntaa. Toinen käsitteli ihmistä Jumalana, unohtaen hänen\nmaisen alkuperänsä; toinen taas kuvasi häntä maan tomuksi, unohtaen\nhänen taivaiset unelmansa ja jumalaiset mahdollisuutensa. Martinin\nkäsityskannan mukaan erehtyivät molemmat koulukunnat, koska pitivät\nkaikkia elämänilmiöitä ja tarkoitusperiä niin yksinkertaisina. Täytyi\nlöytyä joku keskitie, joka kulki lähempänä totuutta kuin ihmisen\njumaloiminen, vaikka se olikin korkeammalla kuin se koulukunta, joka\nalensi ihmisen villin tavalla maan tomuksi. Kertomuksessansa\n\"Seikkailu\", jonka hän oli Ruthille lukenut, Martin uskoi onnistuneensa\nesittämään ihanteensa hyvästä kuvauksesta; ja esseessään \"Jumala ja maan\ntomu\" hän oli lausunut käsityksensä koko tästä kysymyksestä.\n\nMutta \"Seikkailu\" ja kaikki, mitä hän piti parhaina saavutuksinaan,\nkiersi yhä reittiään kustantajalta kustantajalle. Aikaisimpia\nkertomuksiansa, joille hän ei itse asettanut mitään arvoa\nlukuunottamatta sitä rahaa, jonka ne tuottivat, samoin kuin\nhirmukuvauksiansa, joista hän oli kaksi myynyt, hän ei arvostellut\nkorkealle eikä pitänyt parhaina saavutuksinansa. Hänestä ne olivat ylen\nkuviteltuja ja fantastisia, vaikkakin niihin oli koristeeksi siroteltu\ntodellisuutta, jossa niiden voima piili. Tämä hämäräperäisen ja\nmahdottoman asettaminen todellisuuden sijalle oli hänestä kepponen --\nenintäänkin ovela kepponen. Suuri kirjallisuus ei voisi asua niin\nlatteilla kentillä. Taiteellisessa suhteessa ne saattoi asettaa\nkorkealle, mutta hän kielsi taiteelta arvon, jos se oli eronnut\ninhimillisyydestä. Kepponen oli ollut siinä, että hänen oli onnistunut\npeittää inhimillinen todellisuus taiteellisuuden valheverholla, ja siten\nhän oli kirjoittanut puolisen tusinaa tuollaisia kuvauksia, ennen kuin\noli kohonnut \"Seikkailun\", \"Ilon\", \"Ruukun\" ja \"Elämän viinin\"\nkorkeuksiin.\n\nNe kolme dollaria, jotka hän sai trioleteistansa, hän käytti niin, että\nhänen entinen loistava olemassaolonsa yhä jatkui hänen odotellessaan\n_White Mousen_ maksuosoitusta. Hän muutti tuon ensimmäisen osoituksen\nrahaksi sekatavarakauppiaan puodissa, maksaen nyt jo yhden dollarin\ntuolle epäluuloiselle portugalilaiselle ja jakaen loput kaksi dollaria\nleipurin ja hedelmäkauppiaan kesken. Martin ei ollut kyllin rikas\nhankkiakseen lihaa, ja kaikki hänen varastonsa ja keinonsa olivat\nkäytetyt loppuun, kun _White Mousen_ maksuosoitus viimein saapui. Nyt\nhänen tuli muuttaa se rahaksi. Hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut\npankissa, vielä vähemmin toimittanut siellä mitään liikeasioita, ja\nkiihkeästi, kuin uteliaan lapsen, teki hänen mielensä astua johonkin\nOaklandin suureen pankkiin ja mätkäistä tuo kuitattu neljänkymmenen\ndollarin maksuosoitus pöytään. Mutta toiselta puolen hänen terve\njärkensä neuvoi häntä vaihtamaan sen sekatavarakauppiaan puodissa, sillä\nsen tuottama vaikutus soisi hänelle myöhemmin suuremman luoton. Tätä\ntapaa Martin siis käytti maksaen portugalilaiselle kaiken velkansa ja\nsaaden vielä taskullisen kiliseviä kolikoita. Samoin hän täydelleen\nhyvitti muutkin saamamiehensä, lunasti pantista pukunsa ja pyöränsä,\nmaksoi kuukauden vuokran kirjoituskoneesta ja Marialle huoneenvuokran\nedelliseltä kuukaudelta ja kuukauden vuokran etukäteenkin. Vieläkin\nhänelle jäi kolmen dollarin pääoma tulevia yrityksiä varten.\n\nTuo itsessään pieni summa tuntui hänestä koko omaisuudelta. Saatuaan\npukunsa takaisin hän oli heti paikalla mennyt tervehtimään Ruthia, eikä\nhän matkalla ollut voinut kieltäytyä helistelemästä kourallista\nhopearahoja, jotka olivat hänen taskussaan. Hän oli ollut niin kauan\nilman rahaa, että hän -- yhtä vähän kuin nälkäkuolemasta pelastunut mies\nvoi päästää ruoantähteitä silmistään -- voi tuskin pitää käsiään erossa\nnoista hopeakolikoista. Hän ei suinkaan ollut ahne tai saita, mutta raha\nmerkitsi hänelle enemmän kuin niin ja niin monta dollaria ja senttiä. Se\nmerkitsi menestystä, ja kotkat rahojen sivuilla merkitsivät yhtä monta\nsiivekästä voittoa.\n\nHänelle tuli sellainen vakaumus, että maailma sittenkin oli erinomaisen\nhyvä. Se näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan ennen. Monen monta\nviikkoa se oli ollut hyvin synkkä ja ikävä maailma, mutta nyt, kun\nmelkein kaikki velat oli maksettu, kolme dollaria helisi hänen\ntaskussaan ja hänen mieltänsä kiihotti varma menestyksen toivo, nyt\nloisti aurinko lämpimästi ja yksinpä sadekin, joka virtasi lakkaamatta,\ntuntui hänestä onnelliselta tapahtumalta. Nähdessään nälkää hänen\najatuksensa olivat usein sukeltaneet niihin tuhansiin, jotka olivat\nnähneet nälkää ennen häntä; mutta nyt, kun hän oli syönyt kylliksensä,\nei tuo tuhansien nälkäänäkevien kohtalo enää painanut niin raskaana\nhänen mieltänsä. Hän unohti ne melkein kokonaan jo, ollen itse\nrakastunut, ajatteli niitä lukemattomia, jotka maailmassa rakastivat.\nHänen tahtomattaan keinuivat rakkauslaulujen uudet motiivit hänen\nmielessään. Ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, että hän ajoi\nraitiovaunulla kaksi korttelia kauemmaksi kuin piti.\n\nHän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi\ntyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva\nMorse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa\nsuunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä.\nSotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt\nparhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka\ntekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja\nFlorencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen\nenglannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut\nFilippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies,\nnimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan\nJoseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana\nmuuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias\nStanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä\nNile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja\nvaalitaisteluissa -- lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista\njoku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar,\nja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja\njoka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää\ntutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan\npaljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain\ntarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin\ntavalla saada taloon vedetyksi.\n\n\"Älä kiihdy puhuessasi\", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen\nesittelytoimitus alkoi.\n\nMartin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä\nvaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla\ntavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti\njoka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei\nollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä\neikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri,\nmiellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa\ntilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin\nmielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten\nvaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja\nelämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.\n\nRuthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi,\nja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja\njoustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa.\nMartin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut\npäästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth\ntiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät\nitse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi\nymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia\npilviin asti. Mutta Martin puolestaan -- nero omassa luokassaan, iloinen\npilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa\n-- oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla\nsukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan\nmenestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä,\nettä hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta\njoutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.\n\nMyöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori\nCaldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin\nenää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä\nkuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian\nvapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli\npunan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui\nsäädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren\nenglannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.\n\nMutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän\noli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset\ntiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma\nsaada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin\ntahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi\nnäyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei\nvoinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.\n\n\"On ihan järjetöntä ja omituista\", hän oli sanonut Ruthille muutamia\nviikkoja ennen, \"ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä\nauringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen,\nelleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on\nparasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä\nkiinnittää, -- työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat\nvalmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat\nunensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein\norjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul\nVerlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän\nikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää\nkuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä.\nSe on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä\ntahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta.\"\n\n\"Mutta\", oli Ruth vastannut, \"on puheenaiheita, jotka kiinnostavat\nkaikkia.\"\n\n\"Siinä sinä erehdyt\", innostui Martin edelleen. \"Kaikki ihmiset\nseuraelämässä -- tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin\nluokkaan tai lahkoon tahansa -- apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten\nnuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat -- varakkaat tyhjäntoimittajat.\nHe eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat\njotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he\nikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne\nammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät\nkeskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa\nkeskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat\nnovellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt,\nlohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin -- ja\nkatsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat.\nTosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja\nhullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka\nluulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä.\nMinä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä\nparhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi,\nsivistymättömyydeksi tai miksi tahansa.\"\n\nMutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt\nkaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen\nvain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.\n\nNäin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell\npuhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät\nmielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:\n\n\"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitä\nKalifornian yliopistossa?\"\n\nProfessori Caldwell kohautti olkapäitään. \"Kunniallinen veronmaksaja ja\npoliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen\nvuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja\npuolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä.\"\n\n\"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?\" urkki Martin. \"Te\nolette varmaankin kuin kala kuivalla maalla.\"\n\n\"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa\npiireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut\nkuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin\nerakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa\njuoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa\nlatinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä\nkaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että\nsittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia\nkysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä\njoskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua\nottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia --\nihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän.\"\n\nJa hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen \"Pasaatituulten\nlaulun\":\n\n    \"Mä päivällä oon voimakas\n    ja kuutamolla toimekas,\n    kun purjeita pullistan aina.\"\n\nHän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että\ntuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia,\nvakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja\nkuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se\ntunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä\nusein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella\nvoimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan\nkäyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina\nennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli\nkoottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat\nolevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä\ntapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia\nmenneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät\nhänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen\nnäkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten\nRuthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen\nsilmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell\nsai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita\nvaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei\nirrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina,\nuudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa\ntaakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt\ntulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista,\njoita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, -- ne olivat lukematon\nmaailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen\nmielensä.\n\nNiinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa\npuhetta -- lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua -- Martin taas\nheräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut\nvain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia\nja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti\nkerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin\nsaattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä\nkaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika,\nroistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja\nkiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän\nkatsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin\nmiehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja\nhienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien\naave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä\ntakissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän\nolennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja\nkeskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.\n\nJos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa\nmaailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin,\nsaanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa\npidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen\nvuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia\nkunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin\ntyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään.\nOmassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut\nlakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut\nläpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja\nrakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan\nkaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka\nkyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen\nhuoneeseen.\n\nMutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä\nseuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten\nseurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman\nlaaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä\ntuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja\nkuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä\nhuolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa\ntiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi\nnoiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli -- saattehan nähdä\njokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain\njuuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän\nkuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja\nloppupäätelmissä -- niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se\nolisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja\ntullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi\nkohoavansa tuon toisen tasalle.\n\nRuth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi\npuhua.\n\n\"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän\narvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei\nole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman\nrakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka\nselvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta\nkorkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi\nja yhteiskunnalliset järjestelmät.\"\n\nRuth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori\nCaldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken\ntiedon elävä ilmestys.\n\n\"Minä tuskin ymmärsin teitä\", sanoi professori arvellen.\n\nMartin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.\n\n\"Silloin minä koetan selittää tarkemmin\", hän sanoi. \"Muistelen\nlukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin\ntaiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus.\"\n\n\"Aivan oikein\", nyökkäsi professori.\n\n\"Minusta tuntuu\", jatkoi Martin, \"että jonkin maan tuntemus puolestaan\nkaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta\nsitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää\nlakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan\nniiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä\nainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että\nmonia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta\ntuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on\njätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun\nja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat\nmuuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen\nsisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen\ntyökalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te\nette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia\nlaajimmassa merkityksessä.\n\n\"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä\nolen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun\nmieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa\nmiettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta,\njoka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja\nte puolestanne -- tai niin minusta ainakin tuntuu -- jätätte pois\nkehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat\nrakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja\ntoiminnan monivivahteinen kangas.\"\n\nRuthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä\nprofessori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi\nhänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori\nCaldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen\nkellonperillään.\n\n\"Tiedättekö\", hän sanoi vihdoin, \"minua on arvosteltu aivan tuolla\nsamalla tavalla kerran ennen -- arvostelija oli hyvin suuri mies,\ntiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt\nkuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa,\nmutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis\n-- ja tämä on tunnustus -- minä ajattelen, että teidän puheessanne on\njotakin -- paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen.\nMinä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja,\nja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja\nyksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille\naloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole\nkertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on\ntotta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra\nEden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä.\"\n\nRuth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen\nrinnallaan, hän kuiskasi:\n\n\"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia.\nSaattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan.\"\n\n\"Suo anteeksi, taas minä erehdyin\", pyysi Martin pahoitellen.\n\n\"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten\nminä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin\nmies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle\njotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt\nyliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä\nloistava ja henkevä kuin hän.\"\n\n\"Hän on poikkeus\", vastasi Ruth.\n\n\"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt\nkeskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo.\"\n\nMartin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi\nsuinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä\nparemmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä\nposkensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla\njutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä\nkoko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän\nmietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien\npuhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän\nhuomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi\nnuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin\nsyntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä\nhän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli\nkasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia\noikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin\ntuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.\n\n\"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan\", hän sanoi\nRuthille myöhemmin, \"mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä,\ntyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin\nkuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko\nuskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi,\nettä työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin.\nTiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa\nsen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä\nminä tarkoitan.\"\n\n\"Minä olen pahoillani, että sinä et pidä hänestä\", kuului Ruthin\nvastaus. \"Hän on herra Butlerin suosikki. Herra Butler sanoo, että hän\non varma ja rehellinen, nimittää häntä Pietari Kallioksi ja sanoo, että\nsille kalliolle voisi rakentaa minkälaisen pankin hyvänsä.\"\n\n\"Sitä minä en epäile -- siitä vähästä, mitä minä hänestä näin, ja vielä\nvähemmästä, mitä häneltä kuulin; mutta minä en ajattele enää niin suuria\npankeista kuin minä ennen tein. Ethän, pahastu, jos minä puhun suuni\npuhtaaksi, rakkaani?\"\n\n\"Ei, en suinkaan; se huvittaa minua suuresti.\"\n\n\"Katsos siis\", puheli Martin sydämellisesti, \"minä en ole mitään muuta\nkuin barbaari, joka ottaa vastaan ensimmäisiä kokemuksia sivistyneestä\nelämästä. Sellaisten kokemusten täytyy, näyttää oudoilta ja\nihmeellisiltä sivistyneestä ihmisestä.\"\n\n\"Mitäs sinä pidit minun serkuistani?\" kysyi Ruth.\n\n\"Minä pidin heistä enemmän kuin noista toisista naisista. He ovat sangen\nsuloisia ja hauskoja, eikä heissä ole ollenkaan tuota tehtyä\nylimielisyyttä.\"\n\n\"Mutta pidithän sinä toisistakin naisista?\"\n\nMartin pudisti päätänsä.\n\n\"Tuo yhteiskunnallisiin asioihin innostunut nainen ei ollut mitään muuta\nkuin yhteiskunnallinen papukaija. Voinpa vannoa, että jos sinä\nsinkoaisit hänet tähtien keskelle, kuten Tomlinson, hänen mieleensä ei\njohtuisi yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta. Ja sitten tuo\nmuotokuvamaalari, hän oli oikea kiusanhenki. Hänestä tulisi sopiva vaimo\ntuolle pankin kasöörille. Ja entäs tuo musiikki-ihminen! Minä en välitä,\nkuinka vikkelät hänen sormensa ovat, kuinka erehtymätön hänen\ntekniikkansa, kuinka ihmeellinen hänen esittämistapansa -- tosiasia on,\nettei hän tiedä musiikista yhtään mitään.\"\n\n\"Hän soittaa ihanasti\", väitti Ruth,\n\n\"Kyllä kai, hän on epäilemättä erinomainen musiikkivoimistelija, mutta\nmusiikin sisäinen sielu on hänelle ihan tuntematon. Minä kysyin häneltä,\nmitä musiikki merkitsee hänelle -- sinähän tiedät, että minä aina olen\nutelias tietämään juuri sen seikan -- eikä hän tiennyt, mitä se hänelle\nmerkitsi, lukuunottamatta sitä, että hän jumaloi sitä, että se oli\ntaiteista suurin ja että se merkitsi hänelle enemmän kuin elämä.\"\n\n\"Sinä panit heidät sittenkin puhumaan ammatista\", laukaisi Ruth.\n\n\"Sen tunnustan, ja jos he epäonnistuivat puhuessaan ammatistaan,\nkuvittelepa minun kärsimyksiäni, jos he olisivat puhuneet jostain\nmuusta. Katsohan, minä olen tottunut ajattelemaan, että täällä ylhäällä,\njossa kaikki sivistysmahdollisuudet ovat käytettävissä...\" -- hän\nvaikeni hetkeksi ja näki taas nuoruudenkuvan itsestänsä kovareunaisessa\nhatussaan ja kaksirivisessä takissaan astuvan ovesta sisään ja hoippuvan\nlattian yli. \"Kuten minä sanoin, minä ajattelin, että täällä ylhäällä\nkaikki miehet ja naiset olisivat säkenöiviä ja loistavia. Mutta nyt\nsiitä vähästä, mitä minä olen heitä nähnyt, he ovat minusta kuin suuri\ntomppelien sakki, ainakin useimmat heistä, ja voinpa lyödä veikkaa, että\nyhdeksänkymmentä sadasta on kuolettavan ikävystyttäviä. Katsos, tuo\nprofessori Caldwell -- hän on aivan toisenlainen. Jokainen tuuma hänessä\non miestä, ja jokainen atomi hänessä yhtyy kokonaisuuteen.\"\n\nRuthin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Sano minulle jotakin hänestä\", hän uteli. \"Ei sitä, mikä on suurta ja\nloistavaa -- ne puolet minä hänessä tunnen -- vaan sellaista, mikä\nsinusta- tuntuu vastenmieliseltä. Minä olen hirvittävän utelias\nkuulemaan.\"\n\n\"Ehkä minä itse joudun kiikkiin.\" Martin tuumi hymyillen hetkisen. \"Etkö\nsinä tahtoisi sanoa minulle ensin? Tai, ehkä sinä et löydä hänessä\nmitään muuta kuin kaikkein parasta.\"\n\n\"Minä olen kuunnellut kaksi hänen luentosarjaansa ja tuntenut häntä\nkaksi vuotta; sen vuoksi minä juuri tahtoisin kuulla sinun ensimmäisen\nvaikutelmasi hänestä.\"\n\n\"Huonon vaikutelman, tarkoitat. Olkoon menneeksi, tässä sen kuulet. Hän\non kaikkea sitä hyvää, mitä sinä luulet hänen olevan, arvelen -- ainakin\non hän hienoin ja henkevin miehen esikuva, mitä minä olen koskaan\nkohdannut. Mutta tuota miestä painaa salainen häpeä.\"\n\n\"Oh, ei, ei\", hän huudahti kiireesti, \"ei mikään halpamainen tai\nalhainen teko, sitä en tarkoita. Mutta minä tahtoisin sanoa, että hän on\nminusta kuin mies, joka on kurkistanut maljan pohjaan asti ja niin\npelästynyt siitä, mitä siellä näki, että koettaa uskotella itselleen,\nettei mitään nähnytkään. Ehkä tämä ei ole selvin tapa esittää\najatuksiani. Toisin sanoen: mies, joka on löytänyt tien salattuun\ntemppeliin, mutta ei ole seurannut sitä, joka ehkä on nähnyt vilahduksia\ntuosta temppelistä ja koettaa jälkeenpäin vakuutella itselleen, että se\noli vain lehtien muodostama näköhäiriö. Vielä toisella tavalla: mies,\njoka olisi voinut tehdä jotakin, mutta ei ole pannut tuohon tehtävään\nmitään arvoa ja koko ajan tuntee kuitenkin syvimmässä sydämessään\nhaikean katumuksen, ettei sittenkin sitä tehnyt, joka salaisesti on\nnauranut teon tuottamalle palkkiolle ja sittenkin vielä salaisemmin\nkiihkeästi himoinnut tuon teon tuottamaa palkkiota ja riemua.\"\n\n\"Minä en ole käsittänyt häntä sillä tavalla\", sanoi Ruth. \"Ja toiselta\npuolen, minä en oikein selvään käsitä, mitä sinä tarkoitat.\"\n\n\"Sehän onkin vain epämääräinen tunne minussa\", Martin kierteli. \"Minulla\nei ole mitään perusteita väitökselleni. Se on vain jonkinlainen tunne ja\nsaattaa yhtä hyvin olla vääräkin. Sinä luonnollisesti tunnet hänet\nparemmin kuin minä.\"\n\nTästä illasta Ruthin luona Martin vei muassansa monta sekalaista ja\nristiriitaista tunnelmaa. Pääasiaan nähden hän oli pettynyt, mutta\nsamalla hän tunsi kiivenneensä noiden ihmisten tasalle. Toiselta puolen\nhäntä siis rohkaisi hänen oma menestyksensä. Kohoaminen oli ollut\nhelpompaa, kuin hän oli luullutkaan. Hän oli etevämpi kiipeämään kuin\nnuo muut (hän ei turhasta kainoudesta kieltänyt sitä itseltään), hän oli\nkorkeammalla niitä, joiden joukkoon hän oli kiivennyt -- lukuunottamatta\nluonnollisesti professori Caldwellia. Elämästä ja kirjoista hän tiesi\nenemmän kuin he, ja hän ihmetteli suuresti, mihin loukkoihin ja\nroskakasoihin he olivat haudanneet kaiken saamansa tiedon. Hän ei\ntiennyt, että hän itse synnyinlahjaksi oli saanut erinomaisen voimakkaan\njärjen, eikä sitäkään, että ne ihmiset, jotka voivat sukeltaa syvyyksiin\nja keksivät luovia ajatuksia, eivät olleet tavattavissa morselaisten\nvierashuoneista, eikä hän tiennyt sitäkään, että sellaiset ihmiset\nolivat yksinäisiä kotkia, jotka kaukana toisistaan liitelivät\navaruuksissa huimaavissa korkeuksissa tämän maailman hyörinän ja\nlaumaihmisten yläpuolella.\n\n\n\n\nIV LUKU\n\n\nMutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen\nsanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi\npäivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä\n\"Auringon häpeäpilkut\" -- pitkää tutkielmaa, joka sisälsi\nkolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin\nkoulukunnan kimppuun -- hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta\nihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon\nhyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän\nmyöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla \"Ihme-Uneksijat\" ja\n\"Oman minän mittapuu\". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa --\nlyhempien ja pitempien -- puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta\ntoiseen.\n\nTuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli\n\"Auringon häpeäpilkkujansa\", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan\nkuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli\ntuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin\narvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut\ndollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja\ntoinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt\nkaiken liiketuttaviensa luoton -- vaikka sekatavarakauppiaan luotto\nolikin kohonnut viiteen dollariin -- hänen pyöränsä ja parhaat\nvaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen\nvuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että\nvuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.\n\nRohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni\ntilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle\ntoimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä\njuttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut.\nHän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten\nsanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa\nkeksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut\nolla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää\nkaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita.\nHentomielisyyttä siinä kyllä piti olla -- paljon puhdasta ja makeata\nhentomielisyyttä -- samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli\nsaanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa \"neekerin taivaassa\",\nkuten \"Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta\" ja \"Vaikka olen köyhä,\nolen toki rehellinen\".\n\nSaatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita\npikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy\nsaattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he\ntaas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan\nmuuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa\nvapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka\ntapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä,\nkohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten\nvanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja\nniin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa\nyhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen\nosoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen\nrakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai\nilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija\nkelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai\nvalloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin\nosoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen,\nloputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo\nsovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä\nsivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei\nniiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi\nja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla.\nMitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin\ntuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.\n\nEnnen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen\ntusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan\nkyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin\nmatemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja\nylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun\nviivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja\njärkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä.\nNäitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan\nsuunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa.\nHän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka\npäivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin\nRuthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ\noli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.\n\nHän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän\nnyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi\nvarmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti,\ntuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat,\nneljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.\n\nSillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja\naikakauskirjoihin nähden. Vaikka _Transcontinental_ oli julkaissut\n\"Kellojen soiton\", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi\nsitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö,\nettä he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli\nkäynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen\nsaavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi\nkertaa viikossa _Transcontinentalille_ noista viidestä dollarista, mutta\nvastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, että _Transcontinental_\noli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai\nkymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa\neikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein\narmeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainen\n_Transcontinental_ oli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten\nkerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain\nsiten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin\nsaattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että\ntuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän\ntalon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse\nteki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata\nammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka\nhän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että\noli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta\nsolisluuta.\n\nEivät myöskään ne kymmenen dollaria, joista Martin oli myynyt\n\"Aarteenetsijänsä\" chicagolaiselle sanomalehdelle, lämmittäneet hänen\nkättänsä. Artikkeli kyllä oli julkaistu jo aikoja sitten, kuten hän itse\noli lukenut Central-lukusalissa, mutta toimittajalta ei kuulunut\nainoatakaan sanaa. Hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta, vaikka hän\nmerkityttämällä ne kirjoihin tiesi varmasti, että ne olivat saapuneet\nperille. Se ei ollut mitään muuta kuin suoranaista ryöstöä, hän päätteli\n-- kylmäveristä varkautta. Hänen nähdessään nälkää näpisteltiin hänen\nvarojansa, hänen kauppatavaraansa, joka yksistään hänelle leipää tuotti.\n\n_Youth and Age_ oli viikkolehti, ja se oli julkaissut kaksi kolmasosaa\nhänen kaksikymmentäyksituhatta sanaa sisältävästä sarjastansa, mutta\nsitten se teki konkurssin. Siinä katosi kaikki toivo hänen\nkuudestatoista dollaristaan.\n\nKaiken kukkuraksi hän menetti \"Ruukkunsa\", jota hän piti kaikkein\nparhaana kynänsä tuotteena. Epätoivoissaan hän oli lähettänyt sen _The\nBillow_ -nimiselle hienoston viikkolehdelle San Franciscoon. Pääsyynä\nsiihen, että hän oli lähettänyt sen tälle julkaisulle, oli ollut lyhyt\nmatka, koska tarvitsi vain kulkea lahden yli Oaklandista toimitukseen,\njoten vastaus joutuisi tuota pikaa. Kahta viikkoa myöhemmin hän\nsuunnattomaksi ilokseen näki, sanomalehtikioskissa, lehden viime\nnumeron, jossa hänen kertomuksensa oli julkaistu kunniapaikalla ja\nrunsaasti kuvitettuna. Sykkivin sydämin hän meni kotiinsa arvaillen,\nkuinka paljon hänelle maksettaisiin hänen parhaasta tuotteestansa. Myös\nse nopeus, jolla se oli hyväksytty ja julkaistu, riemastutti häntä.\nEttei toimittaja ollut mitään etukäteen puhunut hänelle, se teki hänen\nhämmästyksensä sitä suuremmaksi. Odotettuaan viikon, kaksi ja vielä\npuoli lisäksi, epätoivo voitti arkuuden, ja hän kirjoitti _The Billowin_\ntoimittajalle huomauttaen, että jonkin erehdyksen tai huolimattomuuden\ntähden hänen pieni saatavansa oli varmaankin unohdettu.\n\n\"Vaikka se ei olisi enempää, kuin viisi dollaria\", ajatteli Martin\nitsekseen, \"voin minä kuitenkin ostaa sillä kylliksi herneitä ja papuja\nvoidakseni kirjoittaa tusinan samanlaisia ja parempiakin.\"\n\nVastaukseksi tuli toimittajan kirje, joka lopuksi herätti Martinin\nihastusta.\n\n\"Me kiitämme teitä\", kuului se, \"teidän erinomaisesta avustuksestanne.\nKoko toimitus oli siihen erittäin ihastunut, ja kuten näette, me olemme\njulkaisseet sen viivyttelemättä kunniapaikalla. Toivomme hartaasti, että\nkuvitus olisi teitä miellyttänyt.\"\n\n\"Tarkemmin lukiessamme kirjettänne huomaamme teidän johtuneen sellaiseen\nharhaluuloon, että me maksamme tilaamattomista käsikirjoituksista.\nSellainen ei kuitenkaan ole meidän tapamme, ja kuten tiedätte, saimme\nkäsikirjoituksenne tilaamatta. Saadessamme kertomuksenne me\nluonnollisesti otaksuimme teidän tietävän meidän periaatteemme. Me\nvoimme vain syvästi valittaa tätä onnetonta väärinkäsitystä ja\nvakuutamme teille kunnioitustamme. Vielä kerran kiittäen arvoisasta\nlähetyksestänne ja toivoen saavamme lähitulevaisuudessa lisää jäämme\njne.\"\n\nSiinä oli vielä jälkikirjoitus, että vaikka _The Billowia_ ei juuri\nkenellekään vapaasti toimiteta, tuotti heille kuitenkin suurta\nmielihyvää saada lähettää lehti hänelle ilmaiseksi vuoden loppuun.\n\nSaatuaan tämän opetuksen Martin kirjoitti kaikkien käsikirjoitustensa\nalkuun: \"Tarjotaan käytettäväksenne määräämäänne korvausta vastaan.\"\n\n\"Jonakin päivänä\", hän lohdutteli itseänsä, \"he niitä rukoilevat _minun_\nmääräämilläni ehdoilla käytettäväkseen.\"\n\nTähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti\nkuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan\n\"Katusulku\", \"Elämän viini\", \"Ilo\", \"Merilauluja\" ja muita aikaisempia\nkyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin\ntyöpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin\nenemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan\nhylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut\nhänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan\nnurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen\npuute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä\nkuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti\nkieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt.\nRuthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän\nosti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien\npäivien kuluttua unohti koko asian.\n\nMartinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi\nniitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki\npanttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit\npolkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan\nkeittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon\nhäntä yhä edelleenkin innostivat nuo _White Mouselta_ saamansa\nneljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti\nvarmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat\ntuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin.\nMutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen\npalstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät\nkerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi\ntusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden\npalstoilta. \"Jospa edes yksi ainoa toimittaja\", hän ajatteli joskus,\n\"laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle\nyhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen\nmielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta,\nvarovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy\nolla edes joku säkene -- joku ehkä liioiteltu -- mutta kuitenkin säkene,\njoka heitäkin voi lämmittää.\" Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun\nkäsikirjoituksistansa, vaikkapa \"Seikkailun\" uudestaan maailmalle ja\nluki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö\nnäkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.\n\nKun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa\naikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja\nvälittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa\nnähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen\nhänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje,\njossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia\njuttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti\ntarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden\njuttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi\ndollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä\nhän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin\nhänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi\noikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa\njulkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä\naikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi\nkulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin\npanttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka\nhän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon\nmahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille\nsuurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista\ntietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia,\nvaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne\ntilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin\nalallansa.\n\n\n\n\nV LUKU\n\n\nSe oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat\nolivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat\nkäsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme\nkuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se\nettä postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan\nahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista\ntuotteistaan, sellaiset kuin \"Helmenpyytäjät\", \"Merenkulku elinkeinona\",\n\"Merikilpikonnien pyydystäminen\" ja \"Luoteisväylä\". Kaikista näistä\nkäsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän\nkuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai\npartaveitsen \"Merikilpikonnien pyydystämisestä\" ja että\n_Acropolis_-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden\nvuoden ajaksi ilmaisen lehden \"Luoteisväylästä\" rehellisesti täyttäen\nsopimuksen loppuosan.\n\nSonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria\neräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä\nMatthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. \"Peri ja helmi\",\nsukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli\ntaottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän,\nsuurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan\nsydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata\nrautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun\nsiirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun\nkaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli\ntoimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San\nFranciscoon, tällä kertaa _The Hornetille_, arvossa pidetylle\nkuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen\ntoimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. Mutta _The Hornetin_\naurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli\nsyntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria\ntuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus\nunohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin\nkirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen\noli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille,\nettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän\nomasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta \"Peristä ja\nhelmestä\" [\"Peri and the Pearl\"].\n\nMutta _The Globe_, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia\nkaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta\n\"Merilaulujansa\" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti.\nSaatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopulta _The\nGloben_ toimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli\nsaada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja\nhän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä,\nhän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin\ntapauksessa nimi oli muutettu, \"Loppu\" esimerkiksi oli muutettu\n\"Lopettamiseksi\" ja \"Uloimpien riuttojen laulu\" \"Koralliriuttojen\nlauluksi\". Kerran oli annettu aivan toinen nimi -- ihan väärä nimi --\nhänen lapselleen. Hänen \"Revontuliensa\" sijalle toimittaja oli\npainattanut \"Linnunradan\". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse\nrunot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa\ntukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois\ntai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan\nkäsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli \"tehty\" hänen\nsäkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja\nolisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä\noli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä\nja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot\nhänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja\nuhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden\njälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat\nilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka\nolivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.\n\nHuolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto\nniistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanut _White\nMouselta_, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän\ntilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa\nviikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet\nantoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään\nolisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen\nmusta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen --\nainakin hänestä tuntui siltä -- ottamalla osaa kilpailuun, jonka\njärjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli\nkolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti\nitselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä\npuolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria,\nhänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen\nartikkelinsa \"Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista\" ensimmäisen\npalkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa,\nkunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut\ntuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs\nrikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun\ntämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin\nDemokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon\nsamanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän\nkaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa\nneljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.\n\nKeksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä,\nhän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja\npäinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin\nvapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi\nmonta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin\nkanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan\npuvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja.\nSitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata\nlemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti\nseurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä\ntapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin,\nikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen\nmielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat\npettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja\ntuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan\nollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä\nmitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin\nkotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä -- lukuunottamatta\nprofessori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan\nkerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia,\nsuurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä\nhämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat\nhävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja\nkuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet\nniistä kerrassaan mitään?\n\nHän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä,\ntodellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista --\nkirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet\nmorselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli\nkorkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten\nseurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän\nnäki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja\nfilosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä\nYhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän\nmenneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen\nluokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja\nkauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä\nkuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan,\nettä korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.\n\nHyväpä siis, hän taisteli päästäksensä yhä eteenpäin ja ylös. Ja hän\nottaisi Ruthin kanssansa. Hän rakasti häntä syvästi ja oli varmasti\nvakuuttunut, että Ruth olisi loistava tähti millaisessa salongissa\nhyvänsä. Samaten kuin hän selvästi käsitti, että hänen aikaisempi\nympäristönsä oli häntä itseään pitänyt vankina, hän käsitti, että Ruth\nmyös oli aivan samanlaisessa vankeudessa. Tyttö paralla ei ollut ollut\ntilaisuutta kehittää itseään. Hänen isänsä hyllyillä olevat kirjat,\nseinillä olevat maalaukset ja musiikkiteokset olivat vain prameilua.\nOikealle kirjallisuudelle, todelliselle maalaukselle ja todelliselle\nmusiikille morselaiset ja heidän kaltaisensa olivat kuolleet. Ja kaikkia\nniitä suurempi oli itse elämä, josta he olivat toivottoman\ntietämättömiä. Huolimatta unitaarisista ja vanhoillis-vapaamieliseen\nnaamariin puetuista taipumuksistaan he olivat jääneet kaksi miespolvea\nselittävän tieteen jälkeen; heidän henkinen kehityksensä oli\nkeskiaikaista, samalla kun heidän ajatuksensa olemassaolon ja elämän\nkaikkeuden yksinkertaisimmista totuuksista tuntui omaksuneen\nyliaistillisen ja hämäräperäisen käsityskannan, joka oli yhtä nuori kuin\nnuorin rotu, yhtä vanha kuin luolaihminen, ja vanhempi, -- joka sai\npleistoseeniajan apinaihmisen pelkäämään pimeässä; joka pani ensimmäisen\najattelemattoman hebrealaisen luulemaan, että Eeva tuli lihaksi Aatamin\nkylkiluusta; joka sai Descartesin rakentamaan ihanteellisen\njärjestelmänsä maailman kaikkeudesta oman vähäpätöisen minänsä\nperustalle; ja joka johti kuuluisaa brittiläistä kirkonmiestä\njulistamaan kehitysopin mitättömäksi niin purevan ivallisesti, ettei hän\nvain saavuttanut heti paikalla hyväksymistä ja suosionosoituksia, vaan\nraapusti vielä nimensä pahamaineisilla variksenvarpailla historian\nlehdille.\n\nNiin mietti Martin ja mietti edelleen, kunnes hänelle selvisi, että ero\nnäiden asianajajien, upseerien, liikemiesten ja pankkivirkailijoiden ja\nniiden työväenluokan miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, oli vain\nsiinä ruoassa, jota he söivät, vaatteissa, joita käyttivät, ja\nnaapureissa, joitten kanssa elivät. Tietysti heistä kaikista puuttui\njotakin, jota hän löysi itsestään ja kirjoista. Morset olivat näyttäneet\nhänelle parasta, mitä heidän yhteiskunnallinen asemansa voi tuottaa,\neikä hän suinkaan ollut hurmaantunut siitä. Itse vaivaishoitolainen,\nrahanlainaajien orja, ja kuitenkin hän tunsi olevansa kaikkien niiden\nyläpuolella, joita hän tapasi Morsen talossa; ja kun hän oli saanut\nkäyttökelpoisen pukunsa pois pantista, hän liikkui heidän keskellään\nkuin elämän kuningas väristen siitä alennuksen tunteesta, jota joku\nprinssi kärsisi, jos hänet tuomittaisiin elämään vuohipaimenten kanssa.\n\n\"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja\", hän huomautti herra Morselle\neräänä iltana päivällistä syödessä, \"mutta miksi? Ettehän te tunne heitä\nettekä heidän oppejansa.\"\n\nKeskustelun oli johtanut tälle ladulle rouva Morse, joka koko illan oli\ntarkoitusperäisesti laulanut herra Hapgoodin ylistystä. Kasööri oli\nMartinin musta lammas, ja hänen hyvä tuulensa saattoi sangen helposti\nkadota, kun tuli kysymys tästä tyhmyyksien loistavasta edustajasta.\n\n\"Kyllä\", oli hän sanonut, \"Charlie Hapgood on niin sanottu tulevaisuuden\nmies -- joku on minulle sanonut hänestä niin paljon. Ja se on totta. Hän\nkohoaa vielä kuvernöörin tuolille, ennen kuin hän kuolee ja -- kuka\ntietää? -- ehkä Yhdysvaltain Senaattiin.\"\n\n\"Mikä panee teidät ajattelemaan niin?\" kysyi rouva Morse.\n\n\"Minä olen kuullut hänen puhuvan vaalitilaisuudessa. Se oli niin\ntaitavan typerä ja epäitsenäinen ja samalla niin vakuuttava, etteivät\njohtajat voi muuta kuin pitää häntä varmana ja luotettavana, samalla kun\nhänen mauttomuutensa olivat niin keskinkertaisen äänestäjän\nmauttomuuksien kaltaisia, että -- oh, no niin, tiedättehän, miten\njokainen imartelee sitä ihmistä, joka on pukenut sanoiksi juuri hänen\najatuksensa ja tarjoaa niitä ominansa hänelle.\"\n\n\"Minä todellakin luulen, että sinä olet mustasukkainen herra\nHapgoodille\", virkahti Ruth tarttuen puheeseen.\n\n\"Taivas varjelkoon!\"\n\nSe kauhun ilme, joka oli kohonnut Martinin kasvoille, kiihoitti rouva\nMorsen taisteluhalua.\n\n\"Te todellakaan ette tahtone sanoa, että herra Hapgood olisi tyhmä?\" hän\nkysyi jäätävän kylmästi.\n\n\"Ei kai tyhmempi kuin keskinkertainen tasavaltalainen\", kuului vastaus,\n\"tai tavallinen demokraatti. Ne ovat tyhmiä kaikki tyynni, elleivät ole\nviekkaita, ja harvat heistä ovat viekkaita. Ainoat viisaat\ntasavaltalaiset ovat miljonäärit ja heidän tietoiset aseenkantajansa. He\ntietävät, millä puolella on voi heidän leivällään, ja he tietävät,\nmiksi.\"\n\n\"Minä olen tasavaltalainen\", keskeytti herra Morse kevyesti. \"Sanokaapa,\nmihin luokkaan te minut asetatte.\"\n\n\"Oh, te olette tietämättänne aseenkantaja.\"\n\n\"Aseenkantaja?\"\n\n\"No, miksi ei? Te palvelette yläluokan harrastuksia. Teillä ei ole\nmitään tekemistä työväenluokan eikä rikosasiain kanssa. Teidän tulonne\neivät ole riippuvaiset vaimonpieksäjistä eikä taskuvarkaista. Te saatte\ntoimeentulonne yläluokan herroilta, ja se, joka elättää toista, on hänen\nherransa. Kas niin, te olette siis aseenkantaja. Teidän tulee tukea\nyhteiskunnan pääomiaomistavia yhdistyksiä, koska te palvelette niitä.\"\n\nHerra Morsen kasvot punottivat hiukan.\n\n\"Minä tunnustan, herraseni\", hän sanoi, \"että te puhutte kuin joku\nsosialistiroisto.\"\n\nJuuri sellaisena hetkenä Martin teki huomautuksensa:\n\n\"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja, mutta miksi? Te ette tunne heitä\nettekä heidän oppejansa.\"\n\n\"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta\", vastasi\nherra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin\nja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut\nnäin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja\nmiehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.\n\n\"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät\nvapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei\ntee minua sosialistiksi\", sanoi Martin hymyillen. \"Ei sekään, että minä\nepäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän\noppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse,\nte olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut\nvihollisensa.\"\n\n\"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä\", oli kaikki, mitä toinen sai\nsanotuksi.\n\n\"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte\ntasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä\nja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät\ntasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen\ntähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain\nväitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat\ntasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat\ntasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden\nminä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden\nkannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu\nliian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista --\ntai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen\nyksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja\nvannoutunut vihollinen.\"\n\n\"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa\", iski herra Morse.\n\n\"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te\nvoisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua\nhuvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa\nsitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä\ntietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku\ntavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa\ntusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia\nenempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee\nminusta tasavaltalaista.\"\n\n\"Minä en sille mitään voi\", sanoi herra Morse vältellen, \"että uskon\nteidän kuitenkin kallistuvan sinne päin.\"\n\n\"Todentotta!\" ajatteli Martin itseksensä, \"hän ei tiedä kerrassaan\nmitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt\nyhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä\nhukannut?\"\n\nTällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai\nluokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta\nhirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja\nvastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä\nympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten,\nmetafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.\n\nSamanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa\nkotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään,\nnuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka\nperinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin\nkorjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja\npolkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin\nluona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä\nennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan\nkerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki\nkunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei\nkuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista\nrakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen\npuolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa\nedellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen\nja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen \"Povari\". Hän oli\nhämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille\nei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat\npelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta,\nhän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille\nkasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni\nohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka\nhän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli\nluullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan,\ntuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon\njuuri hänestä.\n\nMonen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä,\ntällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse\nasiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen\ntehnyt.\n\n\"No mutta Marian\", Martin ihmetteli. \"Sinä puhut aivan kuin sinä\nhäpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi.\"\n\n\"Niin minä teenkin\", sinkautti toinen.\n\nMartin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään\nnöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon\nsitten mistä tahansa, oli rehellinen.\n\n\"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä\nkirjoitan runon omasta sisarestani.\"\n\n\"Ei hän ole mustasukkainen\", nyyhkytti Marian. \"Hän sanoo, että se oli\nsopimaton, si... siveetön.\"\n\nMartin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon\njäljennöksen \"Povaristansa\".\n\n\"Minusta se ei ole sellainen\", hän sanoi lopuksi, tarjoten\nkäsikirjoitusta hänelle. \"Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu\nsinusta siveettömältä -- sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?\"\n\n\"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää\", kuului vastaus\nsamalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla.\n\"Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei\nhän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu\nja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän\ntahdo sitä sietää.\"\n\n\"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin\ntyhmyyttä\", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.\n\nHän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa\nhänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko\njuttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.\n\n\"Olkoon menneeksi\", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen\nkappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.\n\nHän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon\nkoneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen\naikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan\ntietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota\nsievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.\n\nMarian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.\n\n\"Saanko minä?\" hän pyysi.\n\nMartin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä\nkeräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa\ntaskuun -- ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar\nmuistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta,\nnotkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä,\njonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin\npari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti\nhuvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin,\njoita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin\nhänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen\nsisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen\ntiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän\nkatsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat\ntoverit, jotka hänelle olivat jääneet.\n\n\"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?\" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.\n\nMarian kertasi kysymyksensä.\n\n\"Minkäkö tähden minä en mene työhön\", hän purskahti nauruun, joka oli\nvain puoliksi sydämellistä. \"Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle\nsiitä.\"\n\nSisar pudisti päätänsä.\n\n\"Älä valehtele\", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että\nhän oli arvannut oikein.\n\n\"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen\nomista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka\nkanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella\nei hänellä ole mitään sanottavaa.\n\n\"Ymmärrätkö?\"\n\n\"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?\" hän jatkoi.\n\"Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? -- Sinä luulet, että\nminä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?\"\n\n\"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi\njonkun toimen\", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan\ntotta. \"Hermann sanoo -- --\"\n\n\"Piru hänet vieköön!\" huudahti Martin hyväntuulisesti. \"Yksi asia, jonka\nminä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä\nvoisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun\nottaa vastaan häälahjan minulta.\"\n\nHäntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja\npari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki\nsisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin\nluokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin\nkaavoihin, -- se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa\nelämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä\nyksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo\nlapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät\nkaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä\nherra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie\nHapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja\nlähetti pois -- tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen\nmukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat\nsuuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten\nhuolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat\nnoudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen\nhuoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan\nKirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja\najatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton\nja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun\nja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli\nsama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.\n\n\"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies\", sanoi Martin\nivaten. \"Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin\nheidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun\nmielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt;\nsinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen.\nSinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun\ntoimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua\nerikoisesti huvittanut, -- sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä,\n-- vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä\nvoitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut\nantautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen\ntähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden\nmitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit\nraadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä\nryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit\nniitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun\nympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin\nja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä\nsinä siitä kaikesta nyt ajattelet?\"\n\nAivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos.\nPuvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset\nvaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja\nhienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo\nmuuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä\nkaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä\nvalaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän\nkatsahti kirjan nimilehteä ja luki: \"Estetiikan teoria\". Silloin hän\notti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen\nlukulampulleen ja jatkoi \"Estetiikan teorian\" lukemista.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\n\nEräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä\nkuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi\nsitten, Martin luki \"Rakkaussikermäänsä\" Ruthille. Oli iltapäivä ja he\nolivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin\ntällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa\nihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen\nkäsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.\n\nRuth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja\nepäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.\n\n\"Minusta ne ovat kauniita -- hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä\nniitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan\", hän sanoi melkein\nrukoillen. \"Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä\non vikana -- ehkä on vika ostajissa -- ja se estää sinua ansaitsemasta\nsillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni\nimarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota -- enkä minä olisi oikea\nnainen, jos minä tuntisin toisin -- kun sinä kirjoitat nuo runot\nminulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö\nsinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta,\najatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on\nkulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän\nvihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää\nminua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä\nkoskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et\nota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin\nkiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla\nreportteriksi ... joksikin aikaa nyt kuitenkin?\"\n\n\"Se turmelisi minun tyylini\", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen\nvastauksensa. \"Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen\ntehnyt työtä saadakseni tyylin.\"\n\n\"Mutta nuo pikku jutut\", väitti Ruth. \"Sinä sanot niitä täytetyöksi.\nSinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?\"\n\n\"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin,\nkun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli\npäättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista\naamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa\ntouhua -- elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä\ntulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä\npaitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään\nkirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on\nsaamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle\ntulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen\nsana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä\nkuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin\nminun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein\nkuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen\nlopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa,\nmitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa\njaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken.\"\n\nMartin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta\nmistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa -- juuri hänen\nhuuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut\nsitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian\nkandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä\nei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen\nmärehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.\n\n\"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun\n'Merilaulujasi'?\" hän kysyi. \"Muista, että toimittajan on täytynyt\nhankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän\nolisi toimittajaksi päässytkään.\"\n\n\"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus\",\nkuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. \"Mikä\non, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä\nelämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta\nesiintymään, -- ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti\nuskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa\nasioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee\nheidät uskomaan sellaista roskaa, -- heidän tietämättömyytensä, joka ei\nole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger\nkuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat\nelämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat.\"\n\nHän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhui\nRuthin pään yli.\n\n\"Minä olen varma, että minä en ole ikinä kuullut tuosta Weiningeristä\",\nvastasi Ruth, \"ja sinä yleensä puhut niin kauheasti, että sinua on aivan\nmahdoton seurata. Minä puhuin siis toimittajain lahjakkuudesta -- --\"\n\n\"Ja minä sanon sinulle\", keskeytti Martin, \"päälahjakkuus\nyhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa noihin toimittajiin nähden on\nepäonnistuneisuus. Kirjailijoina he ovat epäonnistuneet. Älä luule, että\nhe mieluimmin ovat valinneet konttoripöydän, noitten tuhansien\npikkuhommien aherruksen ja työnantajaansa orjuuden kuin kirjoittamisen\nriemun. He ovat koettaneet kirjoittaa, mutta he ovat epäonnistuneet, ja\nsiinä onkin koko asian kirous. Kaikki käytävät kirjalliseen\nonnistumiseen ovat vartioidut, ja vartijoina istuvat nuo vahtikoirat,\njotka kirjallisuudessa ovat epäonnistuneet. Toimittajat, aputoimittajat,\ntilapäistoimittajat, suurin osa heistä ja käsikirjoitusten lukijat ja\naikakauslehtien ja kirjain kustantajat, suurin osa heistä -- melkein\nkaikki heistä -- ovat miehiä, jotka ovat tahtoneet kirjoittaa ja ovat\nepäonnistuneet. Ja he -- kelvottomimmat kaikista olennoista auringon\nalla -- ovat juuri niitä olentoja, jotka päättävät, mikä on soveliasta\npainettavaksi, mikä ei, -- he, joilla ei ole yhtään ainoaa itsenäistä\najatusta, jotka ovat todistaneet, että heiltä puuttuu jumalaista tulta,\nistuvat tuomitsemassa itsenäisyyttä ja neroa. Ja heidän jälkeensä\ntulevat arvostelijat, epäonnistuneita yrittäjiä kaikki, niin monta kuin\nheitä onkin. Älä sano minulle, etteivät he ole uneksineet korkeita\nunelmia ja koettaneet kirjoittaa runoja ja romaaneja, sillä he ovat, ja\novat epäonnistuneet. Katsos, tavallinen arvostelu on inhottavampi ja\nellottavampi kuin kalanmaksaöljy. Mutta sinähän tiedät minun\nmielipiteeni arvosteluihin ja oikeutettuun arvosteluun nähden. On\nolemassa suuria arvostelijoita, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin\npyrstötähdet. Jos minä epäonnistun kirjailijana, silloin minä hankin\nitselleni toimittajan ammatin.\"\n\nRuthin ajatus oli vilkas, ja hänen paheksumisensa rakastajansa\nlausunnosta sai tukea siitä epäjohdonmukaisuudesta, jota hän luuli hänen\nlausunnossaan tapaavansa.\n\n\"Mutta Martin, jos niin olisi asianlaita, että kaikki ovet olisivat\nsuljetut, kuten sinä päätät niin varmasti, kuinka sitten on mahdollista,\nettä yksikään suuri kirjailija on voinut esiintyä?\"\n\n\"He ovat tehneet mahdottoman mahdolliseksi\", hän vastasi. \"He tuottivat\nsellaisia loistavia, leimuavia töitä, jotka polttivat heidän\nvastustajansa poroksi. He ovat päässeet ilmestymään kuin ihmeen kautta\nvoittamalla tuhannen vedon yhtä vastaan. He voittivat itsellensä\noikeuden, koska he olivat Carlylen taistelukuntoisia jättiläisiä, joita\nei voitu nujertaa. Ja minun on tehtävä samoin. Minun täytyy tehdä\nmahdoton mahdolliseksi.\"\n\n\"Mutta jos epäonnistut? Sinun täytyy samalla ottaa muutkin lukuun,\nMartin.\"\n\n\"Jos minä epäonnistun?\" Hän katseli häntä hetkisen, aivan kuin se\najatus, jonka Ruth oli lausunut, olisi ollut jotakin kerrassaan\nmahdotonta. \"Jos minä epäonnistun, silloin minusta tulee toimittaja, ja\nsinusta tulee toimittaja vaimo.\"\n\nRuth rypisti otsaansa tuolle pilalle -- rypisti niin kauniisti ja\njumalaisesti, että Martinin täytyi suudella pois nuo rypyt.\n\n\"Kas niin, annahan olla\", Ruth sanoi koettaen vetäytyä vapaaksi hänen\nlumoavan voimansa vaikutukselta. \"Minä olen puhunut isälle ja äidille.\nMinä en ole koskaan ennen asettunut heidän tahtoansa vastaan. Minä\nvaadin, että he kuulisivat minua. Minä olin tottelematon lapsi. Kuten\ntiedät, he molemmat ovat sinua vastaan; mutta minä vakuutin heille\nuudestaan ja uudestaan rakastavani sinua, ja lopulta isä suostui siihen,\nettä jos sinä tahdot, sinä pääsisit heti alkamaan hänen toimistossaan.\nJa samalla hän omasta aloitteestaan lupasi maksaa sinulle heti alussa\nniin suuren palkan, että me voisimme mennä naimisiin ja saisimme\nitsellemme pienen pesän jossakin. Minun mielestäni hän menetteli\nerittäin hienosti -- eikö sinunkin?\"\n\nMartinin sydäntä viilsi synkkä epätoivo ja tuska, ja koneellisesti,\njotakin epäselvää mutisten, hänen kätensä meni taskuun saadaksensa\nsieltä tupakkaa ja paperia, joita hänellä ei enää ollut, kääriäkseen\nniistä savukkeen, ja Ruth jatkoi:\n\n\"Rehellisesti puhuen -- ja älä anna sen loukata itseäsi: minä tahdon\nsanoa, millainen hänen suhteensa on sinuun -- hän ei pidä sinun\nradikaalisista mielipiteistäsi, ja hän luulee, että sinä olet laiska.\nTietysti sinä itse tiedät, ettet ole. Minä tiedän, että sinä teet\nkovasti työtä.\"\n\nKuinka kovasti, ei Ruthkaan sitä tiennyt, johtui ajatus Martinin\nmieleen.\n\n\"Vai niin\", hän sanoi, \"millaiset minun mielipiteeni ovat? Ovatko ne\nsinusta radikaalisia?\"\n\nMartin katsoi häntä silmiin ja odotti vastausta.\n\n\"Minusta ne ovat -- tuota, kumouksellisia\", vastasi Ruth.\n\nMartin oli saanut vastauksen kysymykseensä, ja niin masentunut hän oli\nelämän harmaudesta, että unohti sen viekoittelevan tarjouksen, jonka\nRuth oli hänelle tehnyt. Ruth puolestaan ei uskaltanut enää mennä\nkauemmaksi ja oli valmis odottamaan hänen vastaustaan, jolloin hän voisi\nottaa asian uudestaan puheeksi.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan. Martinilla oli myös oma kysymyksensä\ntehtävänä hänelle. Hän tahtoi tietää, missä määrässä Ruth uskoi häneen,\nja viikon kuluessa molemmat olivat saaneet vastauksensa. Martin kiiruhti\nsitä lukemalla hänelle esityksensä \"Auringon häpeäpilkuista\".\n\n\"Miksi sinä et rupea sanomalehden kirjeenvaihtajaksi?\" kysyi Ruth, kun\nMartin oli lopettanut. \"Sinä rakastat kirjoittamista niin suuresti, ja\nminä luulen, että sinä onnistuisit. Sinä voisit kohota ja hankkia\nitsellesi nimen sanomalehtimiehenä. On olemassa melkoinen joukko suuria\nerikoiskirjeenvaihtajia. Heidän palkkansa on suuri ja heidän työmaansa\nkoko maailma. Heitä lähetetään kaikkialle -- Afrikan sisäosiin, kuten\nStanley, tai haastattelemaan paavia tai tutkimaan tuntematonta\nTiibettiä.\"\n\n\"Sinä et siis pidä minun esseestäni\", kysyi Martin. \"Sinä uskot, että\nminulla on joitakin mahdollisuuksia sanomalehtialalla, mutta ei\nkirjallisuudessa?\"\n\n\"Ei, ei; minä pidän siitä. Se kuuluu hyvältä. Mutta minä pelkään, että\nse menee sinun lukijoittesi pään yli -- ainakin minulle niin kävi. Se\nkuuluu kauniilta, mutta minä en sitä ymmärtänyt. Sinun kovin\ntieteellinen sanontatapasi on minulle käsittämätöntä. Sinä olet\näärimmäisyysihminen, sinä tiedät sen, ystäväni, ja mitä sinä voit\nkäsittää, saattaa olla käsittämätöntä useimmille meistä.\"\n\n\"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa\",\noli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.\n\nHän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut\nmuodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki\nhänet mykäksi.\n\n\"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu\", hän\nvihdoin jatkoi, \"mutta etkö sinä näe siinä mitään -- sen\nperusajatuksessa, tarkoitan?\"\n\nRuth pudisti päätänsä.\n\n\"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä\nolen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä -- --\"\n\n\"Hänen mystillisyyttään -- ymmärrätkö sinä sitä?\" kuohahti Martin.\n\n\"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä\nen ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan -- --\"\n\nMartin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut\npuhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken\naikaa.\n\n\"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä\", hän\nkuului sanovan. \"Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan.\nOn aika ottaa elämä vakavasti -- _meidän_ elämämme, Martin. Tähän asti\nsinä olet elänyt vain itsellesi.\"\n\n\"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön.\"\n\n\"Niin. Isä on tarjonnut -- --\"\n\n\"Minä ymmärrän sen\", keskeytti Martin, \"mutta se mitä minä tahtoisin\ntietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?\"\n\nRuth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.\n\n\"Sinun kirjoituksiisi, rakas\", hän myönsi puoleksi kuiskaten.\n\n\"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani\", sanoi Martin melkein\nkarkeasti. \"Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se\ntuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?\"\n\n\"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä ... et voi.\"\n\n\"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen\nei ole ollenkaan minun kutsumukseni?\"\n\n\"Silloin minun on vastattava.\" Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen.\n\"Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi,\nrakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen\nkirjallisuutta paremmin kuin sinä.\"\n\n\"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti\", myönsi Martin miettivästi,\n\"ja sinun tulisi tuntea.\"\n\n\"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa\", hän lisäsi hetkisen\näänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. \"Minä\ntiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä.\nMinä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi.\nMinä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä.\nMinä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua\nuskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on,\nettä sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.\n\n\"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä\nvuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että\nennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä\nmuistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee\npalvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä\nolen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että\nsinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä\nolen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia\nvuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä\nluonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt\nkellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä\nkellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen\novat minun viimeiset tietoiset toimeni.\n\n\"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja\njos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni\nvalveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti.\nKipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun\ntajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen\nkannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson\nkelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea\nkannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon\nmäärättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini\nkuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen\ntunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä\nolen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut\npäästäni pyörällä unen tarpeesta -- aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja\nrauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani\nlakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:\n\n    \"'On meri tyyni ja syvä;\n    sen povessa kaikilla lepo on hyvä.\n    Vain askel ja rauhan sait,\n    polskis ja poreita pinnalle hait.'\n\n\"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta\nja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen\nantautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani.\nPakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt\npalvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä\nkuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä\ntiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista\ntarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei\nole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun\nveljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten,\nminkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan\nsitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen\nvähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa,\nvaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun\nrinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu\ntodeksi, ennen kuin vuosi on kulunut.\"\n\nHänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin\nhänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta\nvetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin,\nkuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja\nsiinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen\nsielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth\nnäki verhon aukeavan sielunsa silmiltä -- aukeama, jonka läpi hän näki\nvilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja\nvoittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä,\nniin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää\ntämän miehen henkinen viileys.\n\n\"Vielä toinen asia\", jatkoi Martin. \"Sinä rakastat minua. Mutta miksi\nsinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua\nkirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska\nminä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut\nja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu\nkonttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain\nsaivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista -- tee minut noiden\ntoisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän\nkanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka\nheille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut\nminut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin\nosa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla\nolisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua\nmieheksesi.\"\n\n\"Mutta sinä unohdat\", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa\nkeksi sopivan vertauskohdan. \"On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka\novat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista\nihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä\nja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun\nikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin.\"\n\n\"Totta\", kuului vastaus. \"Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole\nolleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä\nkäytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat.\nTietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia -- --\"\n\n\"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'\", keskeytti\nRuth.\n\n\"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä\nihmiset ovat tehneet ennenkin -- kirjoittaa ja saada toimeentuloni\nkirjoittamisella.\"\n\nRuthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.\n\n\"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?\" hän\nkysyi.\n\nHän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan -- surkutteleva\näidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin\nhaavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman\nmahdolliseksi.\n\nEnnen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia\nasettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.\n\n\"Mutta rakastathan sinä minua?\" kysyi Martin.\n\n\"Rakastan, rakastan!\" huudahti Ruth.\n\n\"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi\nvahingoittaa minua.\" Voitonriemu helähti hänen äänessään. \"Sillä minä\nluotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa\nvoi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole\nheikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä.\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\n\nMartin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa\nBroadwayllä -- kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen\nvuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet\nensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja\nepätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli\nepätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä\nkeskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää\nlainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet\nMartinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti\nmustan pukunsa vapaaksi.\n\n\"Onhan teillä se musta puku\", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki\nhänen panttikappaleensa. \"Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt\nja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette -- --\"\n\nMies oli katsonut uhkaavasti, ja Martin oli kiiruhtanut huudahtamaan.\n\n\"Ei, ei, kyllä se on minulla. Mutta minä tarvitsen sitä muutamassa\ntilaisuudessa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi kiskuri heltyneenä. \"Ja minä tarvitsen sitä muutamassa\ntilaisuudessa, ennen kuin minä voin antaa teille lisää lainaa. Älkää\nluulko, että pidän tätä liikettä huvin vuoksi!\"\n\n\"Mutta se on neljänkymmenen dollarin pyörä ja hyvässä kunnossa\", oli\nMartin väittänyt. \"Enkä minä ole saanut siitä kuin seitsemän dollaria.\nEi, en seitsentäkään! -- kuusi ja neljänneksen. Te otitte koron\netukäteen.\"\n\n\"Jos tahdotte rahaa, tuokaa musta puku\", oli ollut vastaus, joka oli\najanut Martinin ulos tuosta pesästä, niin suuri epätoivo sydämessä, että\nse näkyi kasvoillakin ja liikutti hänen sisartaan.\n\nTuskin he olivat kohdanneet toisensa, kun Telegraph Avenuen raitiovaunu\nsaapui ja pysähtyi ottaaksensa joukon myöhästyneitä iltapäivän\nkaupassakävijöitä. Rouva Higginbotham ymmärsi liikkeestä, jolla Martin\nauttoi häntä vaunuun, ettei Martin aikonutkaan seurata mukana. Hän\nkääntyi portaalla ja katsahti häneen. Hänen kuihtuneet kasvonsa\nhellyttivät häntä sydänjuuriin asti.\n\n\"Etkö sinä tulekaan mukaan?\" hän kysyi.\n\nSamassa hän oli astunut alas hänen rinnalleen.\n\n\"Minä kävelen -- liikuntoa, näetkös\", selitti Martin.\n\n\"Sitten minäkin kävelen muutaman kadunkulman\", virkahti sisar. \"Ehkä se\ntekee minulle hyvää. Minä en ole ollut oikein hyvinvoipa viime aikoina.\"\n\nMartin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta\nesiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista\nolkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta\njalan noususta, jossa ei ollut notkeutta -- oikea irvikuva vapaan ja\nonnellisen ihmisen astunnasta.\n\n\"Sinun on parasta odottaa tässä\", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut\njo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, \"ja ajaa seuraavalla\nvaunulla.\"\n\n\"Herra nähköön -- enkös minä olekin jo aivan väsynyt!\" puuskutti sisar.\n\"Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin\nnoissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen\nkuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin.\"\n\n\"Minulla on parempi pari kotona.\"\n\n\"Tule meille huomenna päivälliselle\", kutsui sisar hajamielisesti.\n\"Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon\nliikeasioille.\"\n\nMartin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä\nilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.\n\n\"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet.\nLiikuntoa!\" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen,\nmutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta \"Katsos, annas kun\nkatson!\"\n\nJa etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa.\n\"Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,\nMart\", hän mutisi väsyneesti.\n\nMartin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän\ntiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä\ntaistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi\nkuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen,\nvoimaa kirjoittaa ja -- kuka sen tietää? -- ehkäpä kirjoittaa jotakin,\njoka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen\nmielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän\njuuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä\npalautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut\npostimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina\nkuin oli ne koneella kirjoittanut -- \"Salaisuuden Korkeat Papit\" ja\n\"Kauneuden Kehto\"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne\nolivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli\nkirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin!\nSilloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen\nmieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla\nliikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.\n\n\"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti\", hän\nänkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea\nkiilto. \"Huomaa minun sanani!\" hän huudahti voimakkaammin. \"Ennen kuin\nvuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista\nkolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä\nvoit tehdä, on odottaa ja nähdä.\"\n\nEikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa\nepämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän\nsanoi:\n\n\"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule\nsyömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan,\nmilloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart...\"\n\nMartin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa,\nniin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.\n\n\"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?\"\n\n\"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?\" kysyi Martin.\n\nSisar pudisti päätä.\n\n\"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse.\" Hänen äänensä oli\nintohimoisen kapinallinen. \"Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen\npaljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?\"\n\n\"Siitä, että...\", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja\nkirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle,\nmiten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. \"Tuota,\nkoska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä\naikakauslehdissä on julkaistu.\"\n\n\"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä\", sanoi sisar epävarmasti,\nmutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan\ntietävänsä, mikä toista vaivasi -- \"minä toivoisin, että kuuntelisit\njärjen kieltä\", hän kertasi, \"ja tule meille päivälliselle huomenna.\"\n\nAutettuaan häntä vaunuun Martin kiirehti postitoimistoon ja osti\nkolmella dollarilla postimerkkejä, ja kun hän myöhemmin samana päivänä\nmennessään Morsen taloon pysähtyi postitoimiston edessä, oli hänellä\nkainalossa suuri kasa paksuja, pitkiä kirjekuoria, joihin hän oli\nkäyttänyt jokikisen näistä merkeistä, paitsi kolmea kahden sentin\nmerkkiä, jotka hän oli säästänyt tulevan, tiukan tarpeen varalta.\n\nSiitä tuli merkitsevä ilta Martinille, sillä päivällisen jälkeen hän\ntapasi Russ Brissendenin. Kuinka hän sattui olemaan siellä, kenen ystävä\nhän oli tai mikä sattuma oli hänet johtanut sinne, sitä ei Martin\ntiennyt. Hän ei myöskään ollut utelias kysymään asiaa Ruthilta.\nLyhyesti, Brissenden teki Martiniin sellaisen vaikutuksen, että hän\nsairasti verenvähyyttä ja näytti pintapuoliselta, eikä hän kiinnittänyt\nhäneen mitään huomiota. Tuntia myöhemmin hän päätti, että Brissenden oli\nsen lisäksi aika tomppeli. Sillä hän kiersi huoneesta toiseen,\ntuijottaen tauluihin ja pistäen nenänsä kirjoihin ja aikakauslehtiin,\njoita hän otti pöydiltä ja hyllyiltä. Vaikka hän oli talossa\nventovieras, hän lopuksi erottautui erilleen muusta seurasta, painautuen\nsuureen, mukavaan nojatuoliin ja alkaen mielenkiinnolla lukea ohutta\nteosta, jonka oli vetänyt taskustaan. Lukiessaan hän antoi\nhajamielisesti ja hyväillen sormensa sivellä tukkaansa. Martin ei\nhuomannut häntä sen enempää koko iltana, paitsi kerran, jolloin hän näki\nhänen kiihkeästi ja voitonvarmasti keskustelevan useitten nuorten\nnaisten kanssa.\n\nSattuipa sitten, kun Martin lähti talosta, että hän tapasi Brissendenin,\njoka jo oli ehtinyt talon ulkoportaille.\n\n\"Kas vain, tekö se olette?\" sanoi Martin.\n\nToinen vastasi epäselvällä murahduksella, mutta alkoi astella hänen\nrinnallaan. Martin ei tehnyt toista yritystä saada aikaan keskustelua,\nja useita kulmanvälejä he kulkivat sanaakaan vaihtamatta.\n\n\"Mahtava vanha aasi!\"\n\nHuudahduksen pikaisuus ja voimakkuus hämmästytti Martinia. Häntä alkoi\nhuvittaa, ja samana hetkenä hänelle selvisi lisääntynyt\nvastenmielisyyden tunne tuota toista kohtaan.\n\n\"Mitä varten te käytte tuollaisissa paikoissa?\" sinkahutettiin hänelle,\nkun vielä oli äänettä kuljettu muutamia kulmanvälejä.\n\n\"Mitä varten te itse siellä käytte\", kysyi Martin takaisin.\n\n\"Hitto vieköön, mistä minä sen tiedän\", kuului taas. \"Joka tapauksessa\noli se minun ensimmäinen vierailuni. Jokaisessa päivässä on\nkaksikymmentäneljä tuntia, ja täytyyhän ne jollakin tavalla kuluttaa.\nTulkaa, niin otetaan ryyppy.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Martin.\n\nSamassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona\noli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi\nvuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos\npuhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä\nsuurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän\nkuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän\nmietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan,\njoka häntä kutsui tälle ryypylle, -- kirkkaat valot, peilit,\nkristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä\njuopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli -- se oli\ntuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät\nmenestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin,\nse häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen\naivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei\nollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja\nlukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen\nsekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa.\nPonnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut\nväkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä -- tai\nmieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä\nmaisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden\nheittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat\nskotlantilaista ja soodaa.\n\nHe puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin\ntilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää\nkesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä\nenemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt\nkauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää\nkaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen,\njonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä,\nmitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta -- neron hehkuvaa,\nkesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet\nhuulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän\npuhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä\näänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja\nvälkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta\nsäteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin\nsyvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät\nilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja\nristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka\navasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen\nloppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin\nenemmän -- käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista,\njotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin\nsanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen\nnäkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään\nkokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon\nverrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista\nMartinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.\n\nMartin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä\noli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero,\nelävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. \"Minä makaan tomussa sinun\njalkaisi juuressa\", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen\nkertasi.\n\n\"Te olette tutkinut kehitysoppia\", hän sanoi ääneen viitaten toisen\nlausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. \"Mutta te puhutte\ntotuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa\", väitti Martin, mutta\nsai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. \"Teidän päätelmänne ovat\nsopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen\", kuului vastaus. \"Että minun\ntiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille,\non todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole\nvälittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän\nonkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan\nsaavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta.\"\n\n\"Te olette Spencerin oppilas\", huudahti Martin voitonriemulla. \"En ole\nlukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin\nvain hänen 'Kasvatuksensa'.\"\n\n\"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla\",\nMartin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut\ntutkia Brissendenin henkistä perustusta. \"Te olette dogmaatikko, ja se\ntekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella\ntieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain\njärkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään.\nTe löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella\ntavalla itse totuuteen.\"\n\n\"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä\nJosephia\", vastasi Brissenden. \"Oh ei!\" hän lisäsi. \"Minä en ole yhtään\nmitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut\nkatoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä\ntiedätte?\"\n\nJa kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen\npitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista\nolkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut\noli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat\nkädet olivat auringon paahtamat -- tavattoman päivettyneet, mietti\nMartin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska\nBrissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli\nvoinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa\npäivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin\nalkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja,\njoiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat\nyhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt\nnenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista.\nNe eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli\nmahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli -- tai oikeammin, se kyti niiden\ntakana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen\nja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä\nkovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi\nsäälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi\nselville.\n\n\"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen\", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin\nselitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. \"Olen\noleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi.\"\n\n\"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?\"\n\n\"Pelota?\"\n\nTuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta\nMartin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän\npelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat\nkotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon\nkotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja\ntaistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun\nhänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän\nlainasi:\n\n    \"Kun kohtalon iskut kohti käy,\n    pää vuotaa verta, mutt' taivu ei.\"\n\n\"Pidättekö Henleystä?\" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä\nrakastettavaksi ja helläksi. \"Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä\nmuuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien\njoukosta -- aikakauskirjain runonrustaajien -- kuin gladiaattori kohoaa\neunukkien parvesta.\"\n\n\"Te ette pidä aikakauskirjoista\", sanoi Martin melkein moittivasti.\n\n\"Pidättekö te?\" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi\nollut tarkoitus häntä loukata.\n\n\"Minä -- minä kirjoitan -- tai, oikeammin, koetan kirjoittaa -- noihin\naikakauslehtiin\", änkytti Martin.\n\n\"Sen parempi\", kuului lempeämpi vastaus. \"Te koetatte kirjoittaa, mutta\nette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä\ntiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja\nniissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen\npalstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne\nvoi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja\nlörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä.\"\n\n\"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle\", väitti Martin.\n\n\"Päinvastoin\" -- Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin\nköyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta\nkiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta\nkatse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin --\n\"päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne,\nettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata\nteitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!\"\n\nMartin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi\nvoitonriemuisesti.\n\n\"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella\", hän lisäsi.\n\n\"Te olette paholainen!\" huudahti Martin harmistuneena.\n\n\"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä.\"\n\n\"Te ette uskaltanut.\"\n\n\"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt.\"\n\nBrissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi\naikonut lähteä kapakkahuoneeseen.\n\nMartinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.\n\n\"Bosco! Hän syö ne elävältä! Syö elävältä!\" huudahti Brissenden matkien\nSpielerin tavalla erästä kuuluisaa käärmeennielijää.\n\n\"Minä voisin syödä teidät elävältä\", sanoi Martin luoden röyhkeän\nkatseen toisen sairaalloiseen olentoon.\n\n\"Minä vain en ole sen arvoinen.\"\n\n\"Päinvastoin\", Martin päätteli, \"minä käyttäydyin tyhmästi.\" Hän\npurskahti sydämelliseen, terveelliseen nauruun. \"Minä tunnustan, että te\nteette pilkkaa minusta, Brissenden. Että minulla on nälkä ja te tiedätte\nsen, on ainoastaan luonnollinen ilmiö, eikä siinä ole mitään alentavaa.\nKuten näette, minä nauran sovinnaisuuden vähäpätöisille määräyksille,\nmutta jos te sanotte jonkun terävän toden sanan, minä heti olen tuon\nsovinnaisuuden orja.\"\n\n\"Te loukkaannuitte\", vakuutti Brissenden.\n\n\"Hetkiseksi, kyllä. Tottumus poikavuosilta, näettehän. Sellaista minä\nsilloin opin, mutta ne tavat ovat menettäneet merkityksensä sen jälkeen.\nNe ovat kuitenkin luurankoja minun mieleni kammioissa.\"\n\n\"Mutta tottahan te nyt jo suljette niiden ovet?\"\n\n\"Olen ne jo sulkenut.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Todella.\"\n\n\"Mennään siis ja otetaan jotakin syötävää.\"\n\n\"Minä suoritan tämän\", vastasi Martin aikoen maksaa tilaamansa\nskotlantilaisen kahden dollarinsa viimeisillä rippeillä, mutta näki\nBrissendenin kehottavan kapakan palvelijaa jättämään nuo kolikot\npöydälle.\n\nMartin pisti ne hieman irvistäen taskuunsa ja tunsi hetkisen\nBrissendenin käden ystävällisesti lepäävän olkapäällään.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\n\nHeti seuraavana iltapäivänä hämmästytti Mariaa Martinin toinen vieras.\nMutta tällä kertaa hän ei menettänytkään malttiansa, vaan pyysi\nBrissendeniä kaikella kunnioituksella istuutumaan salinsa loistoon.\n\n\"Toivon, ettette pahastu tulostani\", alkoi Brissenden.\n\n\"Ei, ei; ei ollenkaan\", vastasi Martin puristaen kättä ja istuttaen\nvieraansa ainoalle tuolille, sillä itselleen hänelle jäi paikka sängyn\nreunalla. \"Mutta mistä te tiesitte minun osoitteeni?\"\n\n\"Soitin Morselle. Neiti Morse vastasi puhelimeen. Ja tässä minä nyt\nolen.\" Hän kaivoi takkinsa taskua saaden sieltä esille ohuen kirjan,\njonka heitti pöydälle. \"Siinä on eräs kirja runoja. Lukekaa ja pitäkää\nse.\" Ja sitten vastaukseksi Martinin väitteeseen: \"Mitä minä kirjoilla\nteen? Tänä aamuna minä taas syljin verta. Onko teillä viskiä? Ei,\ntietysti ei. Odottakaa hetkinen.\"\n\nHän lähti ja meni. Martin katseli hänen pitkää vartaloaan, kun hän\nulkona astui portaita alas, ja huomasi hänen kääntyessään sulkemaan\nporttia surukseen, miten nuo ennen leveät hartiat olivat nyt kumartuneet\nkokoonlyhistyneen rinnan yli. Martin hankki kaksi lasia ja painautui\nlukemaan saamaansa runovihkosta, Henry Vaughan Marlown viimeistä teosta.\n\n\"Ei ollut skotlantilaista\", virkahti Brissenden palatessaan. \"Sillä\nkerjäläisellä ei ole mitään muuta kuin amerikkalaista viskiä. Mutta\ntässä on sitä neljännes.\"\n\n\"Minä lähetän jonkun lapsista hakemaan sitruunoita, niin saamme\ntuutingit\", tarjosi Martin. \"Mitähän tällainen kirja on mahtanut tuottaa\nMarlowlle?\" hän lisäsi kohottaen mainittua kirjaa.\n\n\"Mahdollisesti viisikymmentä dollaria\", kuului vastaus, \"vaikka onni on,\njos hän saa niin paljon, tai ehkä hänen täytyi houkutella kustantajaa\njulkaisemaan se.\"\n\n\"Silloinhan ei ihminen voi elää runoilemisella?\"\n\nMartinin ääni ja ilme kavalsivat selvästi hänen mielensä masennuksen.\n\n\"Eipä tietenkään. Eikö olisi hullua odottaakin sitä? Mutta\nloppusoinnuilla elää aivan erinomaisesti. Meillä on Bruce, Virginia\nSpring ja Sedgwick. He ansaitsevat hyvin. Mutta runous -- -- Tiedättekö\nte, millä Vaughan Marlow ansaitsee leipänsä?\"\n\nOpettamalla eräässä poikakoulussa Pennsylvaniassa, ja se on oikea pikku\nhelvetti, siihen voitte luottaa. Minä en vaihtaisi hänen kanssaan,\nvaikka hänellä olisi vielä elettävänä viisikymmentä vuotta. Ja kuitenkin\neroaa hänen runoutensa nykyisten runoseppien tuotteista kuin\ngranaattiomena porkkanoista. Ja millaisia arvosteluja hän saa! Piru\nheidät periköön jokikisen!\n\n\"Liian paljon kirjoittavat miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa,\nmiehistä, jotka osaavat kirjoittaa\", vakuutti Martin. \"Katsokaas, minä\nolen ollut aivan hämmästynyt siitä suunnattomasta määrästä roskaa, jota\non kirjoitettu Stevensonista ja hänen tuotannostaan.\"\n\n\"Ne inhoittavat pikkusielut!\" sähähti Brissenden hammasta purren. \"Kyllä\nminä tunnen sen roskan -- ystävällisesti nokkia häntä hänen _Isä\nDamienin kirjeistään_, eritellen häntä, punniten häntä -- --\"\n\n\"Mitaten häntä heidän omalla surkean nuoruutensa mittapuulla\", keskeytti\nMartin.\n\n\"Niin, niin juuri -- se on oikea lausetapa -- märehtivät ja häväisevät\nensin kaikkea, Totta, Kaunista ja Jumalaista, ja sitten taputtavat häntä\nselkään sanoen: 'Hyvä koira, Fido.' Hyi! 'Ne pienet räkättävät\nihmislokit', kuten Richard Realfe nimitti heitä kuoliniltanaan.\"\n\n\"Osoittelevat tähtien välkettä\", tarttui Martin lämpimästi, \"mestarien\nmeteorimaista lentoa. Kerran minä kyhäsin pilkkakirjoituksen heistä --\narvostelusta, tai oikeammin arvostelijoista.\"\n\n\"Näyttäkää se minulle\", pyysi Brissenden kiihkeästi.\n\nNiinpä Martin etsi papereistaan jäljennöksen \"Tähti-sumustaan\", ja\nlukiessaan sitä Brissenden nauroi, hykersi käsiänsä ja unohti\ntuutinkinsa.\n\n\"Minusta te itse olette tuollaista tähtisumua, joka on joutunut\nmaailmaan valaisemaan mitään näkemättömäin sokkojen elämää\", kuului\nhänen päätöksensä päästyään loppuun. \"Tietysti, sen sieppasi\nmielihyvällä ensimmäinen aikakauslehti, jolle sitä näytitte?\"\n\nMartin selaili ja tarkasteli käsikirjoitustensa luetteloa.\n\n\"Kahdessakymmenessäseitsemässä lehdessä se on käynyt ja palautettu\nhylättynä.\"\n\nBrissenden purskahti pitkään sydämelliseen nauruun, joka keskeytyi\nankaraan yskänpuuskaan.\n\n\"Katsokaapas, teidän ei tarvitse koettaa vakuuttaa minulle, ettette\nolisi koettanut runoilla\", hän köhästeli. \"Näyttäkää minulle joitakin.\"\n\n\"Älkää lukeko niitä nyt\", pyysi Martin. \"Minä tahdon jutella teidän\nkanssanne. Minä laitan teille paketin, jonka voitte ottaa kotiinne.\"\n\nBrissenden lähti vieden mukanaan \"Rakkaussikermän\" ja \"Peri ja helmen\"\npalatakseen seuraavana päivänä, jolloin tervehti Martinia sanoen:\n\n\"Minä tahdon saada lisää.\"\n\nHän ei ainoastaan vakuuttanut, että Martin oli todellinen runoilija,\nvaan Martin sai vielä tietää, että Brissenden oli myös runoilija. Hän\noli aivan ihastunut ja hämmästynyt Martinin tuotannosta ja ihmetteli,\nettei niitä oltu koetettu julkaista.\n\n\"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!\" kuului Brissendenin tuomio\nvastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. \"Rakastakaa\nkauneutta sen itsensä tähden\", kuului hänen neuvonsa, \"ja jättäkää\naikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne --\nse on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on\ntekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te\nkatkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte\nhäväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te\nsanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen,\nviimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen,\nteette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät.\nTe olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun\nuskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon,\nettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra,\njota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen!\nMenestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän\nStevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän\n'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se,\nminkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei\ntarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus\nkiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan\nparane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa?\nOlkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä\nkauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä\nmitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja\ntuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja\nKeatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna\npesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle.\"\n\n\"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta\", nauroi Martin.\n\"Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun\nmaailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi.\"\n\nBrissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: \"Te olette niin nuori,\nMartin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän\nsiipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat\nvärit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut.\nJoku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja\nsiinä on niiden häpeä.\"\n\n\"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta\", nauroi Martin.\n\n\"Hulluuden filosofiaa\", iski vastaus. \"Siitä minä olen tullut\nvakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä\nporvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen\npesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva\nnimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se\nrappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei\nmiestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa\nalkueläinten korkea henkinen vaisto...\"\n\nHän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko\ntilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.\n\n\"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle -- tuolle\nkalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!\"\n\nSeuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja\nravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä\nsilmiin eikä nähnyt niissä pelkoa -- näki vain ihmettelevän, ilakoivan\npaholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin\npituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.\n\nBrissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten\nnauraa hykertää.\n\n\"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte\npudistanut pois hengen saman tien\", hän sanoi.\n\n\"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään\", selitti Martin anteeksi\npyydellen. \"Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?\"\n\n\"Ah, te nuori kreikkalainen!\" jatkoi Brissenden. \"Pelkäänpä, ettette\nosaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette\nhiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin,\nniin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin.\n\"Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi.\"\n\n\"Koska...\", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi,\n\"koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten\nhe ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt.\nKatsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä\nkuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän\nvasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa\nmakua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden\nporoporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne\njokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi\nkuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on\nolemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista\nporoporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista.\"\n\n\"Raukkamaisista?\" pani Martin vastaan.\n\n\"Niin juuri -- raukkamaisista -- jotka lörpöttelevät helppohintaisesta\nsiveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää\nelämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita\nhelppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on\nsuurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia,\nettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin,\nsamalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton\nelääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä\ntakaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten\nkaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja\nkuolema teidät korjaa.\"\n\n\"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä\nkertaa ette saa minua väittämään vastaan\", sanoi Martin. \"Kun tarkemmin\nasiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne\nteille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa\nja vastustamaton.\"\n\nHe olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista\nasioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo\npitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä,\nellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti\nMartinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman\nviski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla,\nhän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän\nmaksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin\noppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen\nkerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.\n\nMutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan\nkasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen\nnautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja\nkyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää\nsen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen\niloa \"kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen\ntullut\", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut\nmyrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän\nvärähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille\nsanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen\nvapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka\ntuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli,\nsitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä,\njonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli\nkatkera elämän kuume.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\n\nMartin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän\nkuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet\nmenoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin\nhänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth\nei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä\nsyntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti\nhänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja\nottaisi _Transcontinentalin_ toimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli\nvelkaa, ja lunastaisi pukunsa.\n\nAamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi\nlainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli\nkokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä\nnähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen\npoissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli\nhöyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän\nmietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja.\nHänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San\nFranciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.\n\nOvi _Transcontinentalin_ toimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri\navata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:\n\n\"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford\", (Ford, Martin tiesi\nkirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) \"kysymys on siitä,\noletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla,\nminä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvita _Transcontinentalin_\ntulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä\non ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon\nteille heti paikalla, että _Transcontinentalin_ joulunumero ei mene\npainoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette\nsaanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä.\"\n\nOvi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein\nja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä.\nMartin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli\nkäytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä\noli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun\nsanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet\ntarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään\nhuoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra\nFordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet\nyksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen\nvaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea\nsekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka\nistui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia\nhämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota\nkirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.\n\n\"Minä... minä olen Martin Eden\", Martin alkoi keskustelun (\"ja minä\ntahtoisin saada viisi dollariani\", teki hänen mielensä heti paikalla\nlisätä).\n\nMutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa\ntoimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta\nsuututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti\nseisoalleen, huudahtaen: \"Ei, mutta todellakin!\" ja seuraavana hetkenä\nhän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.\n\n\"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden.\nUsein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette.\"\n\nSitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien\nsilmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli\nhänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen\nsauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian\nsilitysraudalla.\n\n\"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä\nkuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista\nvoimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote\nkerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin\nlukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin\nsitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät\ntoimitukselle.\"\n\nYhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän\nesitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen\nmies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi\nsairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno\nparta.\n\n\"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme.\"\n\nMartin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen\nkättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä\nsaattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka\noli huolellisesti hoidettu, -- hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin,\njolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.\n\nNämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen,\nkunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.\n\n\"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin\nkäymään\", herra White sanoi.\n\n\"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden\", vastasi\nMartin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää\ntarpeensa, rahat heltiävät itsestään.\n\n\"Todentotta\", hän ajatteli itsekseen, \"minun repaleitteni pitäisi\nkaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!\" Uudestaan ja uudestaan, kun vain\ntilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen\nihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään,\nkertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa\nhänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän\nvaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät\npienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen\nmaksaa.\n\n\"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän\nkertomustanne\"? lörpötteli herra Ford. \"Tietystikään minä en sanonut.\nMinä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin,\ntoi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron.\"\n\n\"Herra nähköön\", ajatteli Martin. \"Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa\nsillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin\nvuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa\", ja vihanaalto tuntui\nläikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui\nsuunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat\nkuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt,\nja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti\nhänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja\nsilloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo\nolennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä\nrosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet\nhäneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja\nsuurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi\ntoimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että\nellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin\nOaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei\nkuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja\nsillä hän tahtoi heitä pelottaa.\n\nHe muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi\nuudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut \"Kellojensoiton\", ja\nherra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa\noli ollut ihastunut \"Kellojensoittoon\", ja sanoi tuon sisaren tytön\nolevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.\n\n\"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut\", sanoi\nMartin vihdoin. \"Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin\nerittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te\nlupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin.\"\n\nHerra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan\nsopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta\nkääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt\nrahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin\nnäki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella\nhousujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.\n\n\"Minä olen pahoillani\", sanoi herra Ends, \"mutta ei ole tuntiakaan\nsiitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun\nkäteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni\nitseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava,\nvaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen\ntähden se tuli näin yllätyksenä.\"\n\nMolemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies\nvain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka\ntapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan\naikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu\npääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa\nhänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan\ntäytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.\n\n\"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata\nmeidät tässä tilassa\", puheli herra Ford ujostelematta. \"Kaikki on\npelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille,\nmitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi\ntöiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?\"\n\nOlipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus\nlähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista\nja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan\nosannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus\njuuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.\n\n\"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen\nhuomenna\", sanoi herra Ford.\n\n\"Minä tarvitsen rahan tänään\", sanoi Martin horjumattomasti.\n\n\"Onneton sattuma -- jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin\nmuuna päivänä\", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends\nkeskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen\nkärsivällisyytensä lyhyyttä.\n\n\"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen\", hän sanoi karkeasti, \"ja\nminä myös. Maksuosoitus lähetetään -- --\"\n\n\"Minä olen myös selittänyt\", keskeytti Martin, \"ja minä olen selittänyt,\nettä minä tarvitsen rahan tänään.\"\n\nHän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan\nhävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon\nherrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koska\n_Transcontinentalin_ pääomat asuivat siellä.\n\n\"On hyvin ikävää -- --\", alkoi herra Ford.\n\nMutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi\njättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä,\ntarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin\nvalkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden\nasteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän\nliikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.\n\n\"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!\"\nhuusi Martin. \"Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne\nolisivat viisisenttisiä.\" Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle:\n\"Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään\nkipeää.\"\n\nHerra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut\nosoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen\nperinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät\nneljä dollaria viisitoista senttiä.\n\n\"Kääntäkää ne nurin\", komensi Martin.\n\nJa vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan\nsaamansa pääoman ollakseen varma asiasta.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne!\" huudahti Martin herra Fordille. \"Minun tulee\nsaada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä.\"\n\nHerra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi\nvielä kuusikymmentä senttiä.\n\n\"Onko varma, että siinä on kaikki?\" kysyi Martin uhaten. \"Mitä teillä on\nliivinne taskuissa?\"\n\nTodistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin.\nSieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri\npistää taskuunsa, kun Martin huudahti:\n\n\"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on\nkymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria\nyhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa\nvielä viisi senttiä.\"\n\nHän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri\nojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa.\n\"Hyvästi ja voikaa hyvin.\"\n\n\"Ryöväri!\" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.\n\n\"Varas, käärme!\" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.\n\nMartin oli innostunut -- niin innostunut, että hän muistaessaan\n_Hornetin_ olevan hänelle velkaa viisitoista dollaria \"Peri ja helmestä\"\npäätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti\njoukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka\nryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden.\nKun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen\nammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan\navulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista\npikemmin alas portaista.\n\n\"Tervetuloa takaisin, herra Eden; mieluista on aina teitä nähdä\", he\nnauroivat hänelle alas portaan päästä.\n\nMartin puri hammasta noustessaan seisomaan.\n\n\"Lurjukset\", hän mörisi vastaan, _\"Transcontinentalissa_ olivat\nvuohipukkeja, mutta te olette sirkusnyrkkeilijöitä.\"\n\nUusi naurun hohahdus tervehti sitä.\n\n\"Minun täytyy sanoa, herra Eden\", huudahti _Hornetin_ toimittaja alas,\n\"runoilijana te lienette kyllä omintakeinen. Mutta mistä te olette\noppinut tuon oikean nyrkin alaiskun, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Mistä te opitte tuon puoli-Nelsonin?\" vastasi Martin. \"Joka tapauksessa\nte saatte mustan silmän.\"\n\n\"Toivon, ettei niskanne kangistu\", toivoi toimittaja huolestuneena.\n\"Mitäs sanotte, jos me lähtisimme kaikki ryypylle?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myönsi Martin.\n\nJa ryövärit ja ryövätty joivat yhdessä kaikessa ystävyydessä, päätellen,\nettä taistelu oli ollut sangen ankara ja että ne viisitoista dollaria\n\"Peristä ja helmestä\" nyt oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluivat\n_Hornetin_ toimitukselle.\n\n\n\n\nX LUKU\n\n\nArthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös.\nRuth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti\nhänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri\noli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille\njoulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli\nMartin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.\n\n\"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!\" hän huudahti erottaen pois\njäljennössivut käsikirjoituksesta. \"Se on minun viimeiseni ja eroaa\nkaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen,\nettä minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä\ntoivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'.\"\n\nHänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä\nhuoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä\ntervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka\nMartin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen\nkasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:\n\n\"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?\"\n\n\"Minä -- minä en tiedä\", vastasi Ruth. \"Luuletko sinä -- luuletko sinä\nvoivasi sen myydä?\"\n\n\"Pelkään, etten\", kuului tunnustus. \"Se on liian järeätä\naikakauskirjoille. Mutta se on totta -- siitä minä voin antaa sanani!\"\n\n\"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät,\netteivät ne mene kaupaksi?\" jatkoi Ruth taipumattomasti.\n\"Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai\nkuinka?\"\n\n\"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi\nolla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi.\"\n\n\"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin\nraa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden\ntoimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi.\"\n\n\"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan\nhänen puhua.\"\n\n\"Mutta se ei osoita hyvää makua.\"\n\n\"Se on elämää\", vastasi Martin varmasti. \"Se on totta ja todellista. Ja\nminun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen.\"\n\nRuth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä.\nSiksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää,\neikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän\nulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.\n\n\"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta\", sanoi Martin\nkääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta\nkolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt\nriistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja\nlauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.\n\n\"Sittenhän sinä tulet!\" huudahti Ruth riemuissaan. \"Sitä minä juuri\ntulin sinulta kysymään.\"\n\n\"Tulen?\" mutisi Martin hajamielisesti. \"... Minne?\"\n\n\"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat\nne rahat.\"\n\n\"Sen minä olin kokonaan unohtanut\", sanoi Martin tyhmistyneenä. \"Katsos,\nvartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan\ntakavarikkoon, ja... tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin\nminun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne\nTranscontinentalin viisi dollaria -- 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen\ntaskuun.\"\n\n\"Sinä et sitten tule?\"\n\nMartin katsahti pukuunsa.\n\n\"En voi.\"\n\nPettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän\nei puhunut mitään.\n\n\"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa\",\nsanoi Martin reippaasti, \"tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain\nhaluat. Minä tiedän sen!\"\n\n\"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten\", virkahti Ruth äkkiä,\n\"että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien\npostiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?\"\n\nMartinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän\noli kieltäytynyt. \"Minä olin niin varma -- minä olen niin varma --\nitsestäni\", hän päätti. \"Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin\ntusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet.\"\n\n\"Oh!\" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen\nkäsineitään. \"Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua.\"\n\nMartin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää\nlemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät\nkiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen\npuserrukseensa.\n\nRuth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta\nmiksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan\nkiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei\nvoinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän\nolisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää\nsiitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli\nhänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt \"Wiki-Wikistä\".\n\nPortaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin.\nAinainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan\nkasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja\nulkopuolelle oli painettu _New York Outviewn_ osoite. Hän pysähtyi\nrepiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut\nlähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä --\nhänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta -- ehkä ne\ntilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon\nhullun toivon mahdottomana.\n\nKirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet\nnimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn\ntoimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin\nkirjeisiin.\n\nMukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli\nkaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että\n\"niin kutsuttu Martin Eden\", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut\nkirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista\naikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan,\nkaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: \"San Leandro\". Martinin ei\ntarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin\nmurre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli\nilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä -- ei hienoa italialaista\nkäsialaa -- vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.\n\nMutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt\nBernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön.\nSille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän\naikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä.\nToimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei\ntuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet\nhänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet\ninhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta\nepäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää,\nsillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä\nvastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan\nmuistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä\noli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö\nsellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?\n\nJuuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian\nsilmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa\nkeittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen\nsilmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti\nilmaisi, että Maria nyt oli \"kylmettynyt\", antoi hänelle aika kulauksen\nviskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi\nhänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki\nviedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi\nseitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.\n\nSuureksi hämmästyksekseen -- ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut\nylistämästä kuolinpäiväänsä asti -- Maria näki Martin Edenin ottavan\nraudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan\nsilityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä\nMarian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin\npuettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen\nmääräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi\ntänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin,\nsepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti\nFlanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden\nGate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis\nvaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille,\njohon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin\nsilmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon\nhienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin\nkuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.\n\n\"Minä voisin silittää nopeammin\", hän selitti, \"jos raudat olisivat vain\nkuumempia.\"\n\nMariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi\nkäyttää.\n\n\"Te kostutatte liian huonosti\", moitti Martin kohta tämän jälkeen.\n\"Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää\npuristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää\njoutuin.\"\n\nHän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti\nvaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat\nhänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.\n\n\"Katsokaahan nyt, Maria\", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja\ntarttuen rautaan, jota hän sanoi \"todella kuumaksi\".\n\n\"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset\", Maria kuvaili\njälkeenpäin. \"Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille,\nmiten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän\ntehdä kone -- yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri.\"\n\nMartin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä,\njonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti\nsotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja\nhän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.\n\n\"Maria ei pestä enää itse villaset\", hän päätti aina juttunsa. \"Minä\npanna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla\nviisas mies, herra Eden.\"\n\nTästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin\nputosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto,\njoka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän\ntosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin\npesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka\nkävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja,\neivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies,\nhänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja\nsaavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.\n\nMartinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra\nHigginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt\nkätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa,\nmuutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi\nhänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan\nsuurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä\npantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä\ntulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin\nliikkeeseen.\n\nSaman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi\ntakaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut\nystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon\ntavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina\nhaettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei\nsitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella\nsisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei\ntahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan \"ei ajatuksin sanoin\neikä töin\".\n\n\"Hermann von Schmidt\", vastasi Martin reippaasti, \"minulla on hyvä\nmuisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle\nkuonollenne.\"\n\n\"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei\nkannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo\nolla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä,\nsiinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada\nolla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän\nsisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti\nelatustanne? Vastatkaa minulle siihen.\"\n\nMartin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä,\nja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän\nvihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein\nhuvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen\nmielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä\nymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä\niloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi\nminne.\n\nHämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain\njoukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi\nja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta\nsykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin\ntoinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa\ntaskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.\n\n\n\n\nXI LUKU\n\n\nBrissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan\nhuolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä\naavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan\nhöyryn.\n\n\"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt\", selitti Brissenden\nkuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada\naikaan hänen poissaollessaan.\n\nHän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen\nMartinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.\n\n\"Kas niin, siinä se on\", nauroi Brissenden. \"Erittäin hyvä nimi, eikös\nolekin? 'Päiväperhonen' -- se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä\nvastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton\nsaa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen\npöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois\npäästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa\nminulle, mitä siitä ajattelette.\"\n\nAluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen\nlukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat\nyhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin\nelinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin\nettä Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat\nhänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli\npitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli\nkuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava,\nmahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille.\nSe tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta\npäämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen,\ntutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien\nvärivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään,\nmässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti\ntuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan.\nMajesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua\nmeidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä,\nkylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja\npimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana,\nkuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni,\nvalittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.\n\n\"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt\", sanoi Martin,\nkun hän vihdoin kykeni puhumaan. \"Se on ihmeellistä -- ihmeellistä! Se\non mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman\nsuuri, äärettömän pieni kysymys -- minä en voi saada sitä ajatuksistani.\nTuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen\nääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia\nelefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton\nkaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan\nnäyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette --\nminä en tiedä, mitä te olette -- te olette ihmeellinen, siinä kaikki.\nMutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?\"\n\nMartin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti\nuudestaan.\n\n\"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan\nmaan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen\ntaidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa\nyläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja\nse on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö\nsitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on\ntotta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen\nmustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä\non tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en\nenää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas,\nminä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne.\"\n\nBrissenden irvisti. \"Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko\nkristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen -- te tiedätte sen.\"\n\n\"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole\nainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti\npaikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka\npäivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein\nsaavutus.\"\n\n\"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle.\"\n\n\"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen\", huudahti Martin.\n\"Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä\nvailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän\nkanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että\n'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella\ntarjouksella.\"\n\n\"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle.\"\nBrissenden odotti hetkisen. \"Tuo runo on suuri -- suurin kaikista, mitä\nminä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä\nolen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin\nviski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut -- suurin ja täydellisin\nsaavutus -- unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin\nsuloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt\nminä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan\ntahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en\ntahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt,\nja minä olen jakanut sen teidän kanssanne.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa\", väitti Martin. \"Kauneuden\nvaikutus on ihmeitä tekevä.\"\n\n\"Se on minun kauneuttani.\"\n\n\"Älkää olko itsekäs!\"\n\n\"Minä en ole itsekäs.\" Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen\nohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. \"Minä olen yhtä\nepäitsekäs kuin nälkäinen karju.\"\n\nTurhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti\nhänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja\nliioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin\nsen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.\n\nKuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli\ntuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän\nsanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden\ntoimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja\nhän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.\n\n\"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle\",\nhän sanoi. \"Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään\npuhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon.\" Hän veti\npaksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. \"Tässä on teidän\n'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran,\nvaan monta kertaa -- ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille\nsiitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut\n'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa:\nkun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta\nhuomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät\ntunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit.\"\n\nMartin nauroi. \"Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että\nminä tarjoaisin sitä aikakauslehdille.\"\n\n\"Ei suinkaan, ei -- jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se\njollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani\narvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen\nsitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette\nsulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten\n'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee\nkuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen\ntyöstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi -- mitä pikemmin\nsen parempi.\"\n\nBrissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui\nraitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja\npisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.\n\n\"Kas tässä, ottakaa se\", hän sanoi. \"Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja\nminulla oli onni mukana.\"\n\nKello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin\nihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän\nkäsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi\nsieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän\ntiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli\nhorjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi\ntilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen\nvelkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja\nlunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti\nMarianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi\nRuthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli\ntaskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian\nmyöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä\nlopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria\nitsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja\nja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät\nSilvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.\n\nHänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian\nrinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan\nmakeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse\noli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti\narvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian\nrinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut\nkaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon\nkuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja\nkaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei\nMartin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo\nitsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä\n-- hänen maailmansa -- oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen\nkihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän\npitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja\npuodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli\nsaapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa\nvapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän\ntunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi\ntämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin\nmyöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi\nsäästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan\ntilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan\nkyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja\nkyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta\nsielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei\nhänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä\ntuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan\njouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut\nkunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi\nRuthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti\nsitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia,\nparhaimpiakin heistä.\n\n\n\n\nXII LUKU\n\n\n\"Tulkaa mukaan -- minä näytän teille todellisen pohjasakan\", sanoi\nBrissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.\n\nHe olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo\nlautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui\nnäyttää Martinille \"todellinen pohjasakka\". Hän kääntyi palaten\nkaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa,\nastellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla.\nEräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen\ntoisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin\nraitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.\n\n\"Jos Ruth näkisi minut nyt\", hän ajatteli miettiessään, millaista\ntodellinen pohjasakka saattoi olla.\n\n\"Voi olla, ettei siellä ole ketään\", sanoi Brissenden heidän\nlaskeutuessaan vaunusta ja sukeltaessaan työväen viheliäisten asumusten\nkeskukseen Market Streetin eteläpuolella. \"Siinä tapauksessa te\nmenetätte sen, jota olette kauan etsinyt.\"\n\n\"Mitä hittoa se voi olla?\" kysyi Martin.\n\n\"Miehiä -- viisaita miehiä -- eikä sellaisia lörpötteleviä nollia kuin\nne, joiden kanssa keskustelemasta minä teidät tapasin tuossa\nkauppasaksain pesässä. Te olette lukenut kirjoja ja huomannut olevanne\nyksin. Nyt minä näytän teille muutamia miehiä, jotka myöskin ovat\nlukeneet, niin ettette te enää ole niin kokonaan yksin.\"\n\n\"Eipä sillä, että minä vaivaisin päätäni heidän loppumattomilla\nväittelyillään\", hän sanoi heidän käveltyään taas yhden kadun välin.\n\"Minua ei kiinnosta kirjafilosofia. Mutta te huomaatte, että nuo miehet\novat neroja eivätkä poroporvallisia sikoja. Mutta pitäkää varanne, ne\nvoivat puhua teidät pussiin, olkoonpa kysymys mistä tahansa auringon\nalla.\n\n\"Toivon, että Norton olisi siellä\", hän puuskutti hylätessään Martinin\navuntarjouksen. \"Norton on idealisti -- oikea ilmestys. Muisti\nerehtymätön. Idealismi on johtanut hänet filosofiseen anarkiaan, ja\nhänen sukunsa on hänet sen vuoksi hylännyt. Isä on suuren rautatien\npresidentti ja miljonääri, mutta poika näkee nälkää Friscossa,\ntoimittaen anarkistista sanomalehteä kahdenkymmenenviiden\nkuukausipalkalla.\"\n\nMartin tunsi sangen vähän San Franciscoa ja vielä vähemmän Market\nStreetin eteläpuolta, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin\nolivat matkalla.\n\n\"Jatkakaa\", hän sanoi, \"ja kertokaa minulle niistä enemmän etukäteen.\nMillä he elävät? Kuinka ne sattuvat olemaan täällä?\"\n\n\"Toivon, että Hamilton olisi siellä\", Brissenden pysähtyi lepuuttamaan\nkäsiään. \"Pahna-Hamiltoniksi häntä sanotaan -- polveutuu jostakin\nvanhasta Etelän suvusta. Maankiertäjä -- laiskin ihminen, mitä minä\nkoskaan olen tuntenut, vaikka hän on, tai on olevinaan, kirjanpitäjänä\neräässä sosialistisessa osuuskauppaliikkeessä, kuuden dollarin\nviikkopalkalla. Hän on oikea jätkätyyppi. Joutunut kiertäessään\nkaupunkiin. Minä olen nähnyt hänen istuvan koko päivän samalla penkillä\nviemättä muruakaan huulilleen, ja kun illalla pyysin häntä päivälliselle\n-- kahden kulmanvälin päässä olevaan ravintolaan -- hän vastasi: 'Liian\npaljon vaivaa, hyvä mies. Ostakaa minulle sen sijaan laatikko sikareja.'\nHän oli aluksi spenceriläinen, kuten tekin, kunnes Kreis käänsi hänet\nmaterialistiseen monismiin. Minä koetan saada hänet puhumaan monismista,\njos suinkin voin. Norton on toinen monisti, vaikkei hän usko muuhun\nkuin henkeen. Hän voi antaa Kreisille ja Hamiltonille, mitä ne\ntarvitsevat.\"\n\n\"Kuka on Kreis?\" kysyi Martin.\n\n\"Hänen asuntoonsa olemme nyt matkalla. Entinen professori -- erotettu\nyliopistosta -- vanha juttu. Järki kuin partaveitsi. Hankkii\ntoimeentulonsa miten voi. Tiedän, että hän pahimmillaan ollessa on\nkiertänyt tekemässä temppuja. Häikäilemätön lurjus. Voisi ryöstää vaikka\nruumiin käärinliinat. Ero hänen ja poroporvarien välillä on, että hän\nryöstää ilman harhakuvitelmia. Puhuu Nietzschestä, Schopenhauerista,\nKantista tai mistä vain, mutta ainoa, mistä hän todella välittää\nmaailmassa, Marykin mukaan luettuna, on hänen monisminsa. Haeckel on\nhänen pieni tinajumalansa. Ainoa keino loukata häntä on hyökätä\nHaeckelin kimppuun.\"\n\n\"Tuossa on pesä.\" Brissenden lepuutti hetkisen käsiään portaan juurella\nlaahustaakseen sitten ylös. Se oli tavallinen kaksikerroksinen\nkulmatalokapakka ja sekatavarakauppa kivijalassa. \"Liittokunta asuu\ntäällä -- se on ottanut koko yläkerran haltuunsa. Mutta Kreis on ainoa,\njolla on kaksi huonetta. Tulkaa.\" Yläeteisessä ei ollut mitään valoa,\nmutta Brissenden kulki pimeässä kuin tuttu kotitonttu. Hän seisahtui\npuhumaan Martinille.\n\n\"Muuan pojista -- Stevens, on teosofi. Pitää aika melun, kun alkuun\npääsee. Nykyään hän toimii astianpesijänä eräässä hotellissa. Pitää\nhyvistä sikareista. Minä olen nähnyt hänen syövän perunamuhennosta\nkymmenellä sentillä ja sitten polttavan viidenkymmenen sentin sikarin\npäälle. Minulla on taskussani pari hänelle, jos hän ilmestyy näkyville.\n\n\"Ja vielä täällä on eräs -- Parry -- australialainen, tilastotieteilijä,\njoka urheilee ensyklopedialla. Kysykää häneltä, paljonko Paraguay tuotti\nvehnää vuonna 1903 tai paljonko Englanti vei lakanapalttinaa Kiinaan\n1890 tai paljonko Jimmy Britt painoi Nelsonin kanssa otellessaan tai\nkuka oli Yhdysvaltain nyrkkeilykuningas 68, ja erehtymätön vastaus tulee\nautomaatin nopeudella. Sitten on vielä Andy, kivenhakkaaja, omaa\nmielipiteitä joka asiasta, hyvä shakinpeluri; ja vielä toinen, Harry,\nleipuri, tulipunainen sosialisti ja innokas yhdistyksen jäsen.\nSivumennen, muistattehan te keittäjä- ja tarjoilijalakon - se oli juuri\nHamilton, joka järjesti ammattiyhdistyksen ja sai toimeen lakon --\nsuunnitteli kaikki yksityiskohtia myöten valmiiksi juuri täällä Kreisin\nhuoneissa. Teki sen huvin vuoksi, mutta oli liian laiska johtaakseen\ntaistelua loppuun. Hän olisi voinut kohota korkealle, jos olisi\ntahtonut. Sen miehen mahdollisuuksilla ei olisi mitään rajoja, ellei hän\nolisi niin perin juurin laiska.\"\n\nBrissenden tassutteli pimeässä sinne, missä valonsäteet lankesivat\nraosta kynnykselle. Naputus ja vastaus, ja he avasivat oven, ja Martin\ntapasi itsensä pudistamassa kättä Kreisin kanssa. Tämä oli tumma, kaunis\nmies, jolla oli hohtavanvalkoiset hampaat, riippuvat, pitkät viikset ja\nsuuret, säteilevät silmät. Mary, lihavahko vaalea neitonen, pesi\nastioita pienessä takahuoneessa, joka oli sekä keittiö että ruokasali.\nEtuhuonetta käytettiin arkihuoneena ja makuukamarina. Katossa riippui\nviikon pyykki niin alhaalla, että Martin ei nähnyt aluksi niitä kahta\nmiestä, jotka keskustelivat nurkassa. He hoilasivat Brissendenin ja\nhänen pullonsa tervetulleiksi, ja tullessaan esitellyksi Martin sai\ntietää, että he olivat Andy ja Parry. Hän liittyi heihin ja kuunteli\ntarkasti kertomusta nyrkkeilykilpailusta, jonka Parry oli edellisenä\niltana nähnyt. Brissenden sitä vastoin laittoi kuntoon tuomisiaan\nvoidakseen tarjota tuutinkia tai viiniänsä, mitä vain kullekin halutti.\nHänen komennettuaan \"joukko kasaan\" Andy lähti kiertämään huoneesta\nhuoneeseen saadakseen sanan kaikille talon asukkaille.\n\n\"Meillä on onni, että melkein kaikki ovat täällä\", kuiskasi Brissenden\nMartinille. \"Tuossa on Norton ja Hamilton; tulkaa, niin mennään vastaan.\nStevens ei ole kotona, kuulin. Minä johdan heidät keskustelemaan\nmonismista, jos voin. Odottakaa, kunnes he ovat saaneet muutaman lasin,\nettä lämpenevät.\"\n\nAluksi keskustelu oli aivan hajanaista. Martin huomasi kuitenkin, että\nnämä miehet olivat erittäin teräväpäistä väkeä. Heillä oli kullakin omat\nmielipiteensä, vaikka nuo mielipiteet olivatkin usein ristiriitaiset, ja\nvaikka he olivat sukkelasanaisia ja leikillisiä, eivät he koskaan olleet\npintapuolisia. Hän huomasi heti, että mitä he puhuivatkin, heidän\npuheessaan oli varmaa tietoa ja heillä oli syvällinen ja yhtenäinen\nkäsitys yhteiskunnasta ja elämän kaikkeudesta. Kukaan ei ollut\nmärehtinyt heidän mielipiteitään heille valmiiksi; he olivat kukin\ntavallaan uudistusmiehiä, ja jokapäiväinen tyhmä lörpöttely oli heidän\nhuulillensa vierasta. Koskaan ei Martin ollut kuullut Morsen talossa\nkeskusteltavan niin monenlaisista aiheista. Heidän keskustelunsa ei\ntuntunut tietävän mistään rajoituksista. He siirtyivät rouva Humphry\nWardin uusimmasta kirjasta Shawin viimeiseen näytelmään, draaman\ntulevaisuudesta Nat Goodwinin muistoihin. He kehuivat tai pilkkasivat\naamulehtien toimittajia, hyppäsivät Uuden Seelannin työväen oloista\nHenry Jonekseen ja Brander Matthewsiin ja näistä taas saksalaisten\nsuunnitelmiin Kaukaisessa Idässä ja keltaisen vaaran tuottamiin\ntaloudellisiin tekijöihin, kiistelivät Saksan vaaleista ja Babelin\nviimeisestä puheesta ja lopuksi pysähtyivät paikallispolitiikkaan,\nhäväistysjuttuihin, joita työväen puolueen johtomiesten viimeiset\nsuunnitelmat olivat aiheuttaneet, ja varsinkin viimeiseen yritykseen\nkoettaa saada syntymään merimieslakko. Martin hämmästyi sitä syvällistä\ntietoa, jonka he kaikki näyttivät saavuttaneen. He tiesivät, mitä ei\nkoskaan oltu painettu sanomalehtiin -- he voivat paljastaa ne salaiset\nlangat ja näkymättömät kädet, jotka panivat nuket tanssimaan. Martinin\nsuureksi hämmästykseksi otti Marykin osaa keskusteluun ja teki sen niin\nsuurella henkevyydellä ja taidolla, ettei Martin ollut sellaista\ntavannut niissä naisissa, joita oli oppinut tuntemaan. He puhuivat\nSwinburnesta ja Rossettista, jonka jälkeen Mary sukelsi ranskalaisen\nkirjallisuuden syvyyksiin, jossa Martin ei tuntenut olevansa kotonaan.\nMartin sai kuitenkin kostaa, kun Mary alkoi puolustaa Maeterlinckia ja\nhän sai käyttää avukseen \"Auringon häpeäpilkuissa\" käyttämiään\nhuolellisesti harkittuja väitteitä. Useita miehiä oli tullut lisäksi\nsisään, ja huone oli täpötäynnä tupakan savua, kun Brissenden heilutti\npunaista lippua.\n\n\"Tässä on tuoretta lihaa teidän kirveellenne, Kreis\", hän sanoi --\n\"ruusunvalkoinen nuorukainen, joka vimmatusti rakastaa Herbert\nSpenceriä. Tehkää hänestä haeckeliläinen ... jos voitte.\" Kreis näytti\nhavahtuvan ja leimahtavan kuin metallinen taikakone, kun taas Norton\nkatseli Martiniin osanottavasti, suloisesti ja tyttömäisesti hymyillen\naivan kuin tahtoen sanoa, ettei ole hätää, hänellä on kyllä suojaa ja\npuoltajia.\n\nKreis hyökkäsi suoraan Martinin kimppuun, mutta askel askeleelta Norton\nseurasi mukana ja sotkeutui keskusteluun, kunnes hän ja Kreis olivat\njoutuneet täydelliseen kaksintaisteluun aatteen aseilla. Martin kuunteli\nja hieroi silmiään. Olihan mahdotonta, että tällaista voisi sattua,\nvielä vähemmän jossain työväen kaupunginosassa Market Streetin\neteläpuolella. Nämä miehethän olivat kuin eläviä kirjoja. Heidän\npuheessaan oli innostusta ja tulta, ja henkinen juopumus valtasi heidät,\nkuten hän oli nähnyt väkijuomain valtaavan miehiä ennen. Hänen\nkuulemansa ei ollut enää myytillisten puolijumalain, kuten Kantin ja\nSpencerin, kirjoittamaa kuivaa filosofiaa ja painettuja sanoja. Se oli\nelävää filosofiaa, lämmintä, punaista verta, sielua, joka oli\nruumiillistunut näissä kahdessa miehessä, joitten koko olemus tuntui sen\ninnoittamana syntyvän uudestaan. Silloin tällöin liittyi keskusteluun\nmuitakin miehiä, jotka seurasivat sitä niin kiihkeästi, että usein\nsikari sammui heidän kädessään ja kasvoilla kuvastui kiihkeä jännitys.\n\nIdealismi ei ollut koskaan kiinnittänyt Martinin mieltä, mutta\nsellaisena kuin Norton sitä esitti, se oli hänelle kuin ilmestys. Sitä\njohdonmukaista todennäköisyyttä, joka häneen niin valtavasti vaikutti,\neivät Kreis ja Hamilton näyttäneet huomaavankaan, vaan irvistelivät\nNortonille, että tämä oli metafyysikko, ja tämä puolestaan irvisteli,\nettä nämä olivat metafyysikolta; aistimuksia ja ilmiöitä koetettiin\nselitellä molemmin puolin. He syyttivät häntä siitä, että hän koetti\nselittää itsetietoisuutta oman itsensä perusteella. Hän moitti heitä\nsanahelinästä, väittipä heidän johtuvan sanoista teoriaan sen sijaan,\nettä johtuisivat tositapahtumista teoriaan. Tästä he kiivastuivat. Sehän\noli kaiken heidän keskustelunsa pohja ja perusta, he vain koettivat\ntosiasioille antaa tosiasiain nimen.\n\nKun Norton vaelsi Kantin filosofian hämärille poluille, Kreis huomautti\nhänelle, että kaikki pienet saksalaiset filosofit ovat kuollessaan\nmuuttaneet Oxfordiin. Hetkistä myöhemmin Norton huomautti heitä\nHamiltonin säästäväisyyden laista, jonka alle he arvelematta kaikki heti\npaikalla alistivat omat ajatusjärjestelmänsä. Ja Martin löi rintoihinsa\nja iloitsi kaikesta. Mutta Norton ei ollut spenceriläinenkään, ja\nsamalla kun hän väitteli näiden kahden vastustajansa kanssa, hän myös\ntahtoi selvitellä Martinin filosofista käsityskantaa.\n\n\"Te tiedätte, etteivät Berkeleyn väitökset ole tulleet kumotuiksi\", hän\nsanoi kääntyessään suoraan Martiniin. \"Herbert Spencer pääsi lähelle,\nvaikkei hänkään erittäin lähelle. Innokkainkaan Spencerin seuraaja ei\nvoi mennä pitemmälle. Minä luin erään Saleebyn tutkielman tässä toissa\npäivänä, ja parasta, mitä Saleeby tahtoi sanoa, oli että Herbert\nSpencerin melkein onnistui kumota Berkeleyn väitteet.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä Hume sanoo?\" kysyi Hamilton. Norton nyökkäsi, mutta\nHamilton kävi vastaamaan toisille. \"Hän sanoo, että Berkeleyn\njohtopäätöksiä ei voida kumota, mutta ne eivät myöskään vakuuta.\"\n\n\"Niin, ei Humen mielestä\", kuului vastaus. \"Humen ajatus oli samanlainen\nkuin teidänkin, erotus vain oli tämä: hän oli kylliksi viisas\ntunnustaakseen, ettei Berkeleyn väitöksiä voida kumota.\"\n\nNorton oli hyvin tunteellinen ja kiihottui helposti, vaikkei hän koskaan\nmenettänyt malttiaan, samalla kun Kreis ja Hamilton olivat kuin pari\nkylmäverisiä villejä ja etsivät kiihkeästi arkaa kohtaa, johon voisivat\nnuolensa singahuttaa. Illan kuluessa yhä pitemmälle Nortonia syytettiin\nyhä ankarammin metafyysikoksi. Hän piti kiinni tuolista, ettei hyökkäisi\nylös, hänen pienet harmaat silmänsä säkenöivät ja hänen tyttömäiset\nkasvonsa kovettuivat, kun hän teki päähyökkäyksensä vastustajainsa\nkimppuun. \"Olkoonpa niin, te haeckeliläiset. Minä voin kyllä keskustella\nkuin lääkkeitä nauttiva sairas, mutta huomatkaapa, miten te\nkeskustelette. Teillä ei ole minkäänlaista pohjaa, te epätieteelliset\ndogmaatikot positiivisine tieteinenne, jota te lakkaamatta tyrkytätte\nsielläkin, missä se ei ollenkaan sovi. Paljoa ennen kuin materialistinen\nmonismikoulukunta syntyi, oli siltä otettu pohja pois niin, että sillä\nei ollut, mille se rakentaisi. Locke oli se mies -- John Locke. Yli\nkaksisataa vuotta sitten tutkielmassaan 'Inhimillisestä ymmärryksestä'\nhän todistaa synnynnäisten ideain olemattomuuden. Parhainta kaikessa on,\nettä se on juuri sitä, mistä te tahdotte pitää kiinni. Tänä iltana\nuudestaan ja uudestaan te olette koettaneet todistella, että\nsynnynnäisiä mielteitä on olemassa.\n\n\"Ja mitä tuo sitten merkitsee? Se merkitsee sitä, ettei teillä ole\nkäsitystä yksinkertaisesta todellisuudesta. Teidän aivonne ovat tyhjät,\nkun te synnytte. Todennäköisyydet ja ilmiöt ovat ainoat, jotka te voitte\nkäsittää viidellä aistillanne. Aistimuksia, joista teillä ei ollut\nmitään käsityksiä syntyessänne, teidän on -- --\"\n\n\"Minä kiellän -- --\", hyökkäsi Kreis keskeyttämään.\n\n\"Odota, kunnes minä olen lopettanut\", huudahti Norton. \"Te voitte saada\ntietoa aineen ja voiman suhteesta vain sen mukaan, kuin te voitte\nkäsittää sitä aisteillanne. Katsokaas, minä olen valmis myöntämään ja\ntodistusten perusteella, että ainetta on olemassa, ja se, mitä minä\noikeastaan tahdon tehdä, on että tahdon hävittää teidän omat\ntodistuskappaleenne. Minä en voi sitä tehdä toisella tavalla, sillä te\nmolemmat olette mahdottomia ymmärtämään filosofista erittelyä.\n\n\"Ja nyt, mitä te tiedätte, teidän oman positiivisen tieteenne\nperustalla? Teidän tietonne perustuvat vain ilmiöihin ja\ntodennäköisyyksiin. Te huomaatte vain sen muutokset, eli oikeammin ne\nmuutokset, jotka aiheuttavat muutoksia teidän tajunnassanne.\nPositiivinen tiede perustuu yksinomaan ilmiöihin, mutta te olette\nkylliksi hulluja luulemaan, että te saatte tietoa olevaisuudesta pelkän\najattelun kautta. Jo itse positiivisen tieteen määritelmä ilmaisee, että\nse tekee johtopäätöksensä suorastaan ilmiöistä. Kuten joku on sanonut,\nilmiöistä johdettu tieto ei voi muuttua ilmiöksi.\n\n\"Te ette voi kumota Berkeleytä, vaikkapa jättäisitte lukuunottamatta\nKantinkin, ja kuitenkin te väitätte, että Berkeley on väärässä,\nkoettaessanne tieteen avulla todistaa Jumalan olemattomuuden, joka tässä\ntapauksessa on sama kuin aineen... Te muistatte, että minä myönsin\naineen olemassaolon vain saadakseni teidät ymmärtämään itseäni. Olkaa\npositiivisia tieteessänne, jos suvaitsette; ontologialla ei ole mitään\nsijaa positiivisessa tieteessä, jättäkää se siis rauhaan. Spencer on\noikeassa agnostisismissaan, mutta jos Spencer --\"\n\nMutta nyt oli aika lähteä, jos aikoi päästä viimeisellä höyrylautalla\nOaklandiin, ja Brissenden ja Martin pujahtivat ulos, jättäen Nortonin\nyhä puhumaan, ja Kreis ja Hamilton odottivat kuin pari verikoiraa,\nkunnes hän lopettaisi.\n\n\"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata\", sanoi Martin\nhöyrylautalla. \"Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia\nihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt\nidealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen\nja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu,\nluulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja\nluulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En\nhuomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä\nihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun\ntäytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby.\nAjattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse\npitää keskustelusta huolen.\"\n\nMutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja\nhaudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen\nruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.\n\n\n\n\nXIII LUKU\n\n\nEnsimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä\nvastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. \"Auringon häpeäpilkut\" hän\npani postiin osoittaen _Acropolikselle_. Hän uskoi, että hän voisi saada\nsen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen\nsuositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä\nkirjankustantajalle. \"Päiväperhosen\" hän samoin pani postiin ja lähetti\naikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja\nkohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän\npäätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei\nkuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen\ntarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan\nhyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin\njulkaisemaan sen.\n\nSamana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut\nhänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan\nvaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus,\ntarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta,\nmutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen\nelämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa\nkulkea jotakin muuta -- jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan\nlöytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan\nlukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas\nkertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen\nsielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne\nhäntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt,\ntapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset\nesiintyisivät. \"Myöhästynyt\" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei\nsaisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi -- vähäpätöisyys\nhänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä\npäivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa\nmestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että\nkärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä.\nMonen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen\npalkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien\nkätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin\nhän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla\nkädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. \"Myöhästynyt\"\nkertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin\nnähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään\npäätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina\naikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä -- kiitos Herbert\nSpencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah,\nkiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin,\njonka Spencer oli antanut hänen käteensä.\n\nHän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren\naiheen. \"Se onnistuu! Se onnistuu!\" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta\nhänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli\nsaanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko\nkertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän\nkeskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa\nkappaleen muistikirjaansa. Se olisi \"Myöhästyneen\", viimeinen kappale,\nsillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän\nsaattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun.\nHän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin\nkirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien\nniitten yläpuolella. \"On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä,\nja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet\npuristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'.\"\n\nHän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että\nhänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin,\nhänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen\nottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen\nverran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti\n\"Elämän kiertokulun\" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman\nSpenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui.\nHänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen\ntietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja\npuristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan,\njonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti\nraitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies,\nja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi\ntajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta\ntuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen\nolemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän\nmielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. \"Poroporvarit\",\n\"saksojen pesä\" -- nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen\nmielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä\nnaimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.\n\nHänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin\nkauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin\nterveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä -- nuo silmät,\njoita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina -- viehättivät häntä\nvastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja\nhäneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin\nsilmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen\nyläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä\nviisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen\nomissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton.\nSellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.\n\nSe puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken\nhänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän\ntyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään,\npäivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä\nolivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri\ntässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että\nhän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa,\njoitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja\nhienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri\nsellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka\njokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli\nhämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan\ntarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä\nja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita\nsittemmin oli saanut.\n\nHän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka\nvaltaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän\npelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth.\nMikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth\nja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän\nkorkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan,\nkuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt\nkymmenentuhatta vuosisataa -- ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa --\nkehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt\nrakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa\ntuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli\ntehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli.\nKädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja\nlämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja\nsilmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo\nsäteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.\n\nHäntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount,\nkorkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa,\noppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat\ntyöväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja\nsosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia\nsosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän\nyli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään.\n\"Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies\", sanoi tuomari\ntasoitellen. \"Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri.\"\nHän kääntyi herra Morseen. \"Minä en usko, että keskustelusta\ntällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain\nvastahakoisemmaksi.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi toinen arvokkaasti. \"Mutta eihän haittaa, jos\nsilloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan.\"\n\nMartin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut\nliian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan\njännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.\n\n\"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä\", hän sanoi,\n\"mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa\nhänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua.\nTosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua.\nMitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen\nfilosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole\nvoinut tehdä minuun mitään vaikutusta.\"\n\n\"Verratonta, verratonta\", mutisi tuomari. \"Erinomainen kepponen\nkeskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin.\"\n\n\"Tepä sen sanotte\", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi\nitsensä. \"Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne.\nJollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte\nvahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te\nkuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa.\"\n\n\"Mutta nuori mies -- --\"\n\n\"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne\", kiivasteli\nMartin. \"Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä\nkaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne\nmetsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään\nmuuta kuin puhdasta sosialismia.\"\n\n\"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä\npitäisi lailla säännöstellä?\"\n\n\"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin\ntuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi\nsosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on\nturmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä\nolen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän\nsekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin\ntekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.\n\n\"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen\nvastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani,\nteidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin\nkokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei\nole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka\nuskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän\noikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin\nharhaileva nuorukainen -- muutamia kuukausia nuorempi -- minä uskoin\nkuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat\nvaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin\nhuonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain\nrahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni\nylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa.\nMinä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka\nnousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä\nvähäpätöisyydeltä.\n\n\"Nietzsche oli oikeassa -- en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille,\nkuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille,\nvoimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu\nrahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille\naatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu\nlörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te\nsosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne\nindividualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä\npelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo\nkauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko\nOaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin\nEden on yksi niistä.\" Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan\nlopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.\n\n\"Olen niukan kiihottunut tänään\", hän sanoi pahoitellen. \"Minä tahdonkin\nvain rakastaa enkä puhua.\" Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:\n\n\"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.\nSen voimme heille huoletta sanoa.\"\n\n\"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen\", lisäsi tuomari Blount.\n\n\"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä\",\nvastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.\n\nMutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan\nvävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve\nja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle\nselvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut\nkunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi\nkeskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin,\njoka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan,\nseurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa.\nKerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa:\n\"Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet.\"\n\n\"Räkättäviä harakoita\", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan\nRuthin ja Arthurin kanssa.\n\nMutta pitkä päivätyö ja edellisen illan \"pohjasakka\" olivat riistäneet\nhäneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä\nhän oli lukenut vaunussa.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa\npysyä tyynenä.\n\n\"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen\nprofeettansa\", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä.\nMartin kääntyi häneen.\n\n\"Tuo on halpahintaista arvostelua\", hän huomautti tyynesti. \"Ensi kerran\nkuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi\ntullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka\nkerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne.\nKuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin\nlöytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava.\"\n\nSe oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi\nollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra\nMorsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen\ntyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada\nesille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut\npitää.\n\nRuthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut\nkuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden\nmiesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet\nkorkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia\nsiitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia\nihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.\n\nTuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin\nsuorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli\njohtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö\nmaailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?\n\n\"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani\", hän huudahti. \"Te\nette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei\nole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden\nsuunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen\nmatkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä.\nTeidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta.\nTe saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne\nyksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne\nsiihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka\nsaattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.\n\n\"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi,\njoka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer\nhengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin\nteoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon\nnerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin\ntekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää\najatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa\nleiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista\najattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen\nkasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä\nopetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat\nnakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa\nperustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä\narvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia\nhänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä,\nmikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.\n\n\"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä\nkorkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen\ntulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja\nuneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko\nsekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea\nkirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut,\nettä hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija.\nNalkuttajat ja rakkikoirat!\"\n\nMartin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin\nkotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä\nmiehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he\nkauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin\nhautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja\ntoisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi\nMartinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.\n\n\"Sinä olet sietämätön\", nyyhkytti Ruth.\n\nMutta Martinin viha vielä kiehui, ja hän mutisi: \"Ne elukat! Ne elukat!\"\n\nKun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain\nkiivaili:\n\n\"Sanoessani hänestä totuuden?\"\n\n\"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei\", väitti Ruth. \"On olemassa\nvarmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään\noikeutta pilkata häntä.\"\n\n\"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?\" kysyi\nMartin. \"Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari\ntotuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki\nvieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka\non kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!\"\n\nUudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa\nsuorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja\nhänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun\nläpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät\nhäntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin\nristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli\nloukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja\nkuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: \"Ne\nelukat! Ne elukat!\" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti:\n\"Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He\neivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään\nheidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä\nminulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni\nminä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka\nasuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat\nasioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU\n\n\n\"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!\"\n\nNäin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli\nollut puolisen tuntia sitten -- toinen verensyöksy kolmessa päivässä.\nAinainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin\nsormin.\n\n\"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?\" kysyi Martin.\n\n\"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia\", selitti sairas\nmies. \"Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä\nsosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta\nsiveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki\nylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat\nväitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä\nteidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän\nolemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun\nkärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat.\"\n\n\"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki\nmuut olisivatkin\", ihmetteli Martin vakavasti. \"Tehän inhoatte joukkoja\nniin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän\nesteettistä sieluanne!\" Hän viittasi syyttävästi sormellansa\nviskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. \"Sosialismi ei kuitenkaan\nnäytä voivan pelastaa teitä.\"\n\n\"Minä olen hyvin sairas\", kuului vastaus. \"Teihin nähden on asia aivan\ntoinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja\nteidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te\nihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen\ntähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen\nlahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on\nohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat\neivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen\nepävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi\nalkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko\nheidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse\nolette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on\nmenneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on\nvalehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen\nraukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä\ntahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme\njoka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun\ntäällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo -- piru hänet\nvieköön! Minä petän hänet vielä!\"\n\nOli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna\nOaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava\njuutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti\nhänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja\nsisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin\ntunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli\nauttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen\njoukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina\ntuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva.\nTuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten\nsurkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla\njärkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet\nelämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan\nosuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan\nrunsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain\nparhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat\nhoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja\nolisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella\nkaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he\nkoettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat,\nkuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään\nkiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan,\nmiten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa\nviekkaudella luonnon lain.\n\nNiin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä\nantamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja,\nkuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä\nja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä\najatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen\npuhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin\npuhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt\nparhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan\nollut läheskään loppuun suoritettu.\n\nHän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati\nhuudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He\nkunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi\nseuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä\nhän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän\nsiveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi\nkuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia\norjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin\nbiologista lakia.\n\n\"Ja näin ollen\", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon,\n\"mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon\nlaki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut,\nvoimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon\njälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että\nvoimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin\ntaistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on\nolemassaolon laki. Mutta te orjat -- on surullista olla orja, myönnän\nsen -- mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä\nkehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi,\njossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja\nsaisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki\nsaavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä -- heikko yhtähyvin kuin\nvahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus\nlisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on\nteidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne -- orjien\ntähden, orjien avulla ja orjien hyväksi -- täytyy välttämättömyyden\npakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä,\njoista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.\n\n\"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä\nsiveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää -- --\"\n\n\"Mitä sanotte Yhdysvalloista?\" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.\n\n\"Minä sanon sen teille\", vastasi Martin. \"Nuo kolmetoista maakuntaa\nnousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan.\nOrjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka.\nMutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi\nuusi herrojen sarja -- ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko\nkiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät\nuudestaan -- mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies\nolisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti,\npunoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen\nja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat\nturmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän\norjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään\ntaloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen\nsortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään\nYhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa,\nilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.\n\n\"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään\norjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa\npakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi\nsyntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua\nkehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka\ntekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu?\nEsittäkää se siis.\" Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten\nkaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan\nsuunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten\nkannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein\nvastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta -- mutta se oli\nhenkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta\nuseimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä\naatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia\nnäköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan\nsiten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He\nolivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin\nkerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.\n\nSattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli\nkuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa\nsaamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen\nkirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli\nliian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se\nmieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia\ntyöväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton\nkunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja\nsieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan\nolla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka\nkykeni tekemään jotakin tyhjästä.\n\nHän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä\ntarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle\njohtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan\nkoko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan\nkokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen\nsinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta\nmelua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin\ntässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa\nmitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli\noikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä:\nvillisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten\ntyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit\nhuitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja\nvihaisten huutojen taustaa vasten.\n\n\n\n\nXV LUKU\n\n\nJuodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki\nsanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä\nsivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää,\nettä hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja.\nHän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen\nnimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin\npurskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.\n\n\"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen\", hän\nvirkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli\nsaapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.\n\n\"Mutta mitä te siitä välitätte?\" kysyi Brissenden. \"Varmaankaan ette\npaljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat\nsanomalehteä.\"\n\n\"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en\nhituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi\nminun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut,\nettä minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan.\nEipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta\nkuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se\non tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen.\"\n\nHän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren,\nkoreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli\nympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet,\nennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.\n\n\"Istukaa\", sanoi Brissenden.\n\nMartin teki nuorukaiselle tilaa vuoteenreunalle ja odotti, että tämä\ntoimittaisi asiansa.\n\n\"Minä kuulin teidän puhuvan eilen illalla, herra Eden, ja minä olen\ntullut haastattelemaan teitä\", hän alkoi.\n\nBrissenden purskahti sydämelliseen nauruun.\n\n\"Sosialistitoveri?\" kysyi kirjeenvaihtaja luoden pikaisen silmäyksen\nBrissendeniin, jonka verettömät ja varjomaiset kasvot ilmaisivat\nkuolevan miehen.\n\n\"Ja hän kirjoitti selostuksen\", sanoi Martin tyynesti, \"no, hänhän on\nvain poikanen!\"\n\n\"Miksette te iske häntä?\" kysyi Brissenden. \"Minä antaisin tuhannen\ndollaria, jos minä saisin keuhkoni takaisin viideksi minuutiksi.\"\n\nKertojavekara näytti hämmästyneeltä siitä, mistä ja mitä hänen\nympärillään puhuttiin. Mutta häntä oli kehuttu hänen loistavasta\nkuvauksestaan sosialistien kokouksesta ja hänelle oli annettu tehtäväksi\nhaastatella persoonallisesti Martin Edeniä, yhteiskunnan vihollisten\nhuomattavinta johtajaa.\n\n\"Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että minä otan teistä\nvalokuvan, herra Eden?\" hän kysyi. \"Minulla on taitava valokuvaaja\nulkona, ja hän sanoi, että olisi parasta ottaa valokuva nyt heti, ennen\nkuin aurinko menee alemmaksi. Sitten otamme haastattelun jälkeenpäin.\"\n\n\"Valokuvaaja\", sanoi Brissenden mietiskellen. \"Iskekää häntä, Martin --\niskekää häntä!\"\n\n\"Luulen, että alan tulla vanhaksi\", kuului vastaus. \"Tiedän, että minun\npitäisi, mutta minulla ei todellakaan ole sisua. Ei näytä maksavan\nvaivaa.\"\n\n\"Hänen äitinsä vuoksi\", kiihotti Brissenden. \"Sitä sietää ajatella\",\nvastasi Martin, \"mutta tuntuu, ettei maksa vaivaa tuhlata voimaansa sen\nvuoksi. Katsokaas, vaatii ponnistusta antaa isku jollekin nuorukaiselle.\nSitä paitsi, mitä se hyödyttää?\"\n\n\"Se on oikein -- se on viisain tapa ottaa koko juttu\", virkahti vekara\nylimielisesti, vaikka hän oli jo alkanut huolissaan katsahdella ovelle\npäin.\n\n\"Mutta sehän ei ollut totta, ei ainoakaan sana siitä, mitä hän\nkirjoitti\", lisäsi Martin puhuen koko ajan vain Brissendenille.\n\n\"Sehän oli vain yleinen kuvaus, ymmärrättehän\", uskalsi reportteri, \"ja\nsitä paitsi se tekee teidät hyvin tunnetuksi. Se merkitsee jotakin. Se\non suosionosoitus teitä kohtaan.\"\n\n\"Se tekee tunnetuksi teidät, Martin, te vanhapoika\", kertasi Brissenden\njuhlallisesti.\n\n\"Ja se oli suosionosoitus minua kohtaan -- ajatelkaapas sitä!\" lisäsi\nMartin.\n\n\"Katsotaanpas -- missä te olette syntynyt, herra Eden?\" kysyi\nkirjurivekara, ja oli odottavinaan huomaavaisesti.\n\n\"Hän ei ota esille muistikirjaa\", huomautti Brissenden. \"Hän muistaa\nilmankin.\"\n\n\"Se on minulle sangen helppoa\", sanoi reportteri koettaen näyttää aivan\nhuolettomalta. \"Yksikään kunnollinen reportteri ei välitä vaivata\nitseään muistikirjoilla.\"\n\n\"Se oli helppoa ... eilen illalla.\" Mutta Brissenden ei ollut\nleikkituulella, ja sen tähden hän äkkiä muutti puhetapaansa. \"Martin,\njos te ette iske häntä, minä itse teen sen, vaikka kaatuisin kuoliaana\nlattialle seuraavassa silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?\" kysyi Martin.\n\nBrissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.\n\nSamassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku\nvatsallaan hänen polvillaan.\n\n\"Älkää purko\", varoitti Martin, \"tai muuten minä annan iskun naamaanne.\nOlisi sääli tuollaista koreaa naamaa.\"\n\nHänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa\ntahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei\nyrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran\nhän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: \"Antakaa minun vetää\nsitä yhden ainoan kerran.\"\n\n\"Vahinko, että käteni on uupunut\", sanoi Martin, kun hän vihdoin\nlopetti. \"Se on aivan hervoton.\"\n\nHän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle\nistumaan.\n\n\"Minä annan vangita teidät tästä\", mutisi poika hammasta purren\nnöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin.\n\"Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!\"\n\n\"Kaunis otus!\" huomautti Martin. \"Hän ei huomaa, että hän on joutunut\nluisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä\nvalehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän\nedes tiedä sitä.\"\n\n\"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?\" Brissenden virkahti\nhetkisen äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja\nvahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken\nluoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan,\nkunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on\nmyös ensiluokkainen roisto.\"\n\n\"Mutta vielähän on aikaa\", väitti Brissenden. \"Kukapa tietää, eikö\nteistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te\nette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi\nsuuresti minua huvittanut.\"\n\n\"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot\", nyyhkytti tuo erehtynyt\nsielu.\n\n\"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko\", Martin pudisti\nsurullisesti päätä. \"Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan\nvuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja\nonnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee\nhänet suureksi.\"\n\nNyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, että\nBrissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.\n\nSeuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen\npaljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. \"Me olemme yhteiskunnan\nvannoutuneita vihamiehiä\", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa\nhaastattelussa. \"Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja.\" Kun\nkirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen\nvälillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut\nolkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu\nepämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät\nrappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset\nkätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.\n\nMartin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall\nParkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista,\njotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista\nenimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen\npientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui\nkuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja\nnäytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta\npakkotyöstä.\n\nNuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja\nsaanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan\nHigginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä\novella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi\nliikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä\neikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä\nole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle\ntarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä,\nMarian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen\nmustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. \"Hän kyllä yritti\ntaivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti\",\noli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. \"Nyt hän ei enää kiertele\ntäällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun\nsanoneen.\"\n\nTällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa\nasiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka\ntiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee,\nhän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa\npurkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi\ntekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen\nRuthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli\nottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun\nottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten\naikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt\nsavuketarpeita.\n\nSe ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään\njälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui\nsiitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli\nluullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen\nrakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua\nvakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet\nvarman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi\nmyöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan\nkoskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan\nnuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera\nMartinille. \"Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja\ntehdä itsestäsi jotakin!\" hän kirjoitti. \"Mutta se ei saanut tapahtua.\nSinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin\nymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain\nluonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti\nsinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti\nsanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla\nonnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa... Ei ole tarpeellista,\nettä sinä koetat tavata minua enää\", hän sanoi lopettaessaan. \"Se olisi\ntuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä\ntunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin\nsuurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta,\nennen kuin voi sen sovittaa.\"\n\nHän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän\nkertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että\nse oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen\nlopussa hän oli vain \"rakkaudesta hullu\", joka kiihkeästi rukoili\nrakkautta. \"Vastaa minulle\", hän pyysi, \"ja vastauksessasi sinun\ntarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki --\netkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?\"\n\nMutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.\n\"Myöhästynyt\" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli\npalautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi\nkerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana\nvuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka\ntuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana\nhotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin\nusein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä\nomilla suruillaan.\n\nMartinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin\nurotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan.\nPortugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun\ntaas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli\nsanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään\ntekemisissä hänen kanssaan -- olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt\nniin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä\nkoskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät\nsamat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut\nolla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka\noli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana.\nNaapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta\nMartinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli\nherättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä \"kiertolaiseksi\" ja\n\"jätkäksi\". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti,\nkäyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat\nsilmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia\nja epätietoisuutta.\n\nKerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen\nentiselle otaksumalleen -- että Bernard Higginbotham oli raivoissaan\nhänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä\nastumasta jalallaan hänen taloonsa.\n\n\"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?\" oli Gertrude pyytäen puhellut.\n\"Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.\nMyöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin.\"\n\nMartin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi\nselittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka\noli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää\nkoskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä\nkantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja\nenglannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet\nselittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein\nsuunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se\noli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. \"Ota\ntoimi!\" -- \"Mene työhön!\" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun\nhänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului\nvoimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli\nheille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota\npalvelivat.\n\nHän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa,\nvaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka\npanttilainastoon.\n\n\"Älä tule Bernardin lähettyville nyt\", neuvoi sisar. \"Muutaman kuukauden\nkuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle\najomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja\nminä tulen. Älä unohda sitä.\"\n\nHän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen\nkatsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun\nhän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan\nperustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä\nsamantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli\ntuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama\norja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti\ntälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi\nensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, -- antaa\ntuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui\nsurkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa.\nTodelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli\nja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet\nmuuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.\n\n\n\n\nXVI LUKU\n\n\n\"Myöhästynyt\" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset\nolivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi\nainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin\n\"Päiväperhonen\". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja\nkirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset\nasiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta\nennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.\n\nMonen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi\nRuthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin\nseurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti\nasettua hänen ja Ruthin väliin.\n\n\"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin\",\nuhkasi Norman. \"Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän\ntunkeilevaisuutenne on loukkaus.\"\n\n\"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te\nsaatte myös nimenne sanomalehteen\", vastasi Martin käskevästi. \"Ja nyt\npois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin\nkanssa.\"\n\n\"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi\", hän sanoi Ruthille.\n\nRuth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja\nkatsoi kysyvästi häneen.\n\n\"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein\", lisäsi Martin\nhellittämättä.\n\nNorman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella\nsilmäyksellä.\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?\" kysyi\nMartin.\n\n\"On.\" Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. \"Se on tapahtunut minun\nomasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en\nkehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se\non kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi,\nenkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua.\"\n\n\"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset\nseikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet\nsinä ole milloinkaan minua rakastanut.\"\n\nRuthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.\n\n\"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?\" ihmetteli Ruth hiljaa.\n\"Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset.\"\n\n\"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne\",\nkuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.\n\nMartin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien\ntaskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.\n\nOli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita\nja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen.\nHän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa\nympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi \"Myöhästyneen\"\npöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen\nluonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli\njotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt\ntuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä.\nMitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että\nyksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui\ntyöhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut\ntulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi\ntullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut\nväliä.\n\nViisi päivää hän kirjoitti \"Myöhästynyttänsä\" käymättä missään,\nnäkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna\npostinkantaja toi hänelle ohuen kirjeen _Parthenonin_ toimittajalta.\nEnsi silmäys ilmaisi hänelle, että \"Päiväperhonen\" oli hyväksytty. \"Me\nolemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi\",\nkirjoitti toimittaja, \"ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme\nvoi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme\najatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo\nvalmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja\nkiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen\nvalokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän\ntarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti\nilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena.\"\n\nKoska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti\nsähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia\nBrissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä\noli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen\nrunon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin\nkysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin\ntiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden\npiti jossain arvossa.\n\nMartin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja,\njotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän\nihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta\nosuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut\nkiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella\narvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi.\nMutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän\ntunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä\nhyviä uutisia. _Parthenonin_ hyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle,\nettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan\najatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan\n\"Myöhästynyttänsä\". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin\nlumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut\nystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli\ntunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle\nantaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan\n\"Myöhästynyttään\". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli\nollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi\nraitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi\nvähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni,\njonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.\n\nPäästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas.\nHuone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.\n\n\"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?\" hän kysyi ovenvartijalta, joka\nkatseli häntä hetkisen ihmetellen.\n\n\"Ettekö te ole kuullut?\" hän kysyi.\n\nMartin pudisti päätä.\n\n\"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena\nvuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä.\"\n\n\"Joko hänet on haudattu?\" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin\njonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.\n\n\"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs\nasianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä.\"\n\n\"Niiliäpä näyttää olleen kiire\", sanoi Martin pahoitellen.\n\n\"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten.\"\n\n\"Viisi päivää sitten!\"\n\n\"Niin, viisi päivää sitten.\"\n\n\"Oh\", virkahti Martin lähtiessään.\n\nHän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman\n_Parthenonille_ kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli\ntaskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän\nlähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.\n\nPäästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat\nja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei\nkäynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt\nruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin\nkeittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään\nkeittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän\nsiitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka\nse jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti,\nettä olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt\nmieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen\ntaiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä\nkuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien\nkuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten\nyläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen\nhenki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän\npysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä\ntiennyt sitä.\n\nVihdoin tuli päivä, jolloin \"Myöhästynyt\" oli valmis. Kirjoituskoneen\nvuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa\nsängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja\nkirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. \"Loppu\" hän kirjoitti alle isoilla\nkirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta\nkannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo\nlaskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut\nkolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi\nselällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys\ntai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa.\nPuolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli\nusein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen\ntuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät\nhänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa.\n\"Olen valmis\" oli kertosäe tuossa runossa.\n\n    \"Olen valmis -- --\n    Vaikene, kantelo, oi.\n    Ohi on kohta jo laulu ja soitto.\n    Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto,\n    päivän on varjoista voitto.\n    Olen valmis -- --\n    Vaikene, kantelo, oi.\n    Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas,\n    kaiku kuin ystävä vuorilta vastas;\n    nyt olen mykkä.\n    Väsynyt olen kuin kulu vaate,\n    laulu on laannut kuin kuollut aate,\n    rinnassan' sävel ei soi.\n    Olen valmis -- --\n    Vaikene, kantelo, oi!\"\n\nMaria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti\nmaljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja\nkasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi.\nMartin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle,\nettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.\n\nMarian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen\nelottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo\nvälähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä\nkääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli\nvielä avaamattomana pöydällä. \"Se on _Parthenon\"_, hän ajatteli --\n\"_Parthenonin_ elokuun numero -- ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'.\nJospa vain Brissenden olisi täällä!\"\n\nHän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. \"Päiväperhonen\" oli\nkoristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla\nreunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin\nvalokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen\nlähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John\nValuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja\njulkaistessaan \"Päiväperhosen\" _Parthenon_ huudahti: \"Kas tässä, herra\nJohn Value, lukekaa tämä!\" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan\nsuurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että\n\"Päiväperhonen\" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi\ntoimitus huomautti: \"Me emme ole vielä lausuneet lopullista\narvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään\nsitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen\nsanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut\nne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen.\" Sitten seurasi runo.\n\n\"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka\", mutisi Martin antaen\nvihkon liukua polviensa välitse lattialle.\n\nTuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi\nkuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin\nkauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut\nkyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut.\nHänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin.\nJa sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen\nporoporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin\nsuunnattomasti halveksinut.\n\n\"Briss parka\", huokasi Martin, \"hän ei antaisi minulle koskaan\nanteeksi.\"\n\nNousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli\nollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi\nsieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi\npitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti,\nja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti\nontosti eteensä.\n\nKauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten\nsilmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä\noli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja\nhän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi\nEtelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot\nmurtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen\nveneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan\nloistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän\noli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon\nsavuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen\nasumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin\nkalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen\nveneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla,\nkuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja\nodottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan\nlaineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut\nsyrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat\nhe kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän\nturkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan\npilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja\nkohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi\nsuojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden\nsilmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa\nTatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse\nilta-auringon kultaisessa valossa.\n\nKuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen\nahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin\nsilmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja\nettä immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä\nsilmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan,\njossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen\nhän sulki silmänsä ja nukkui.\n\n\n\n\nXVII LUKU\n\n\nHän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin\npostinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi\nitsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti\nkirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle\nshekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut\nsitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä.\nEnnen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun\nhänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat\nmerkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo\nmaksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria -- siinä kaikki -- ja\nhän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.\n\nMuuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa\nmaksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu\nkuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui\najatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi\ntehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi\nelää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta\npääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan\nkäsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä\nniistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän\npäätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä\nOaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus\nmennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui\näärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli\nvelkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi\nvalmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista\nkahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum\nkahvilaan -- ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi\ntarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä\nsenttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi\nensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan.\nMutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä\npaitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli?\nViidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan\nruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta --\nmutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt,\nlukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton\nja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä\nhän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka\noli hänelle tuska.\n\nPäivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan\ntuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi\njapanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä\nsentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja\nposkien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian\nvähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän\nei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä\nkävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa\npuistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt\nmielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän\nodotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi\nhänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä\nkulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.\n\nKerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen \"todellista\npohjasakkaa\", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten\nyläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä\nviehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella\nfilosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku\n\"todellisen pohjasakan\" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.\n\nJoskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten\n\"Päiväperhosta\" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta\nhuomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen\nkeskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset\nsanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin\npalstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja\nlukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar -- jota torvilla\nja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi --\nkielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti\nloistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut\nmikään runoilija.\n\n_Parthenon_ seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta\nlöydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili\nherra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä\nhäpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen\nmiljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa,\njossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän\nhäpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.\n\nMonesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli\nkuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki,\nmikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon\njalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen\ntolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen\nlyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin\nsuuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: \"Me olemme saaneet kirjeen eräältä\nherrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen\nparemman, joku aika sitten\". Toinen sanomalehti suunnattomalla\nvakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla\ntavalla: \"Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä\neikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi\nosoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti\nDelmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti\n'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on\nihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän\nitse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista.\"\n\nPapit alkoivat saarnata \"Päiväperhosta\" vastaan, ja jos joku liian\nrohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo\nsuuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja\npilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten\nsanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten\nesimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille\nkaikessa vakavuudessa, että viisi riviä \"Päiväperhosta\" saattaa tehdä\nihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet\nhyppäämään järveen.\n\nMartin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä\ntuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa\npirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys\nja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin\noikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut\nkiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän.\nAikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä\nsyyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti\nitseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut\nrannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista --\npuhtaasta, suloisesta Tahitista -- palasi yhä useammin hänen mieleensä,\nja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä\nuseammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa\nlekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja\nhelmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä -- Taiohaen, jossa\nTamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen\nkukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja\nnauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän\ntiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.\n\nSillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa\njälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin\nkolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle,\nhän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen\npyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla\nhän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli\nhänelle lainannut.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta\njapanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut\ntaistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli\nkääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi _Millenniumin_ ohuen\nkirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus,\nettä se oli \"Seikkailun\" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki\nhänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat\nsuunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun\nhän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen\nBrissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata\ndollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja\nsöi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian\nluona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen\nuudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa\nhuutelemasta hänelle \"kiertolainen\" ja \"jätkä\". _Warrenin_\nkuukausijulkaisu osti hänen \"Wiki-Wikinsä\", hawaijilaisen kertomuksensa,\nkahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. _Northern Review_ hyväksyi\nhänen esseensä \"Kauneuden Kehto\" ja _Mackintoshin_ aikakauskirja osti\n\"Povarin\" -- jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja\nlukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät\nvilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin\noli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset,\nmitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden\naikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä\ntuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka\nhänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis\nmitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi\nkysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.\n\nSen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän\nseurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti \"Auringon häpeäpilkut\"\nkustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen _Singletree, Darnley ja\nCo_ hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi\netukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut\ntapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat\nitseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan\nkappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos\notaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen\nhinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä\ndollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän\nkirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. \"Seikkailu\", joka oli\nvain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon\n_Millenniumilta_. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan\naikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset\naikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta\nsenttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli _Millennium_ maksanut\nhänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö\nne ostaneet hänen tuotteitaan? -- tätä viimeistä ajatusta seurasi aina\niloinen hymy.\n\nHän kirjoitti _Singletree, Darnley ja Co:lle_ tarjoutuen myymään heille\n\"Auringon häpeäpilkkujen\" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta\nhepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa\nhänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan\noli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan\npankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä\nkoko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun \"Myöhästynyt\" oli julkaistu\nmonissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin _Meredith-Lowellin_\nkustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja\noman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti\nsiis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen\nhämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti\nseuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja\nsoitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.\n\nGertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen\nvuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla\nkysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka\nolivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen\nonnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta\ntyönsi hänelle käsilaukkunsa.\n\n\"Minä olisin tullut itse\", sanoi Martin, \"mutta minä en tahtonut joutua\nriitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt.\"\n\n\"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon\", vakuutti sisar ihmetellen, mitä\nmahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. \"Mutta parasta\nolisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset\nrehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon.\nMinä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen.\"\n\n\"Minä en aio ottaa paikkaa\", sanoi Martin hymyillen. \"Ja sinä voit sanoa\nminulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä\non todistus siitä.\"\n\nHän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä\nvirtana.\n\n\"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla\nei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin\nyhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta\nlaadultaan ja kooltaan yhtä suuria.\"\n\nJos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän\nnyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli\nvarmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä\nnäyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi\npolttanut häntä. \"Se on sinun\", nauroi Martin.\n\nGertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: \"Onneton poikani, onneton\npoikani!\"\n\nMartin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren\nkiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo\nsekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin\npyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:\n\n\"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?\"\n\"Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen\nansainnut ne.\"\n\nHitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin\ntarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat\njoutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen,\nGertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.\n\n\"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi\", sanoi Gertrude vihdoin.\n\n\"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä\ntahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin\nraha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi\npalvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin.\"\n\n\"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille\", sanoi sisar lähtiessään.\n\nMartin virnisti, ja sitten hän nauroi.\n\n\"Kerro, kerro vain\", hän myönsi. \"Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas\npäivälliselle.\"\n\n\"No, sen hän tekee -- siitä olen aivan varma!\" huudahti Gertrude\nkiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.\n\n\n\n\nXVIII LUKU\n\n\nEräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve\nja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja\nopintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen\nRuthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä\nse tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa\nja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat\nhäntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan\nloppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset\nodottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa,\nja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson\nja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen\ndollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä\ntavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se\nkasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja\n-sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten\nhuipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien\nhuohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan\nihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen\ndollarilla.\n\nIhanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että\nsuurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että\nEtelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen\nmailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin -- huvipursia muistuttavan\naluksen, joka uisi kuin sorsa -- ja sillä hän kiertelisi saaristossa\nhelmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän\nrakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli,\nja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä\nhän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja\nkaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna,\nja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko\nmaailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.\n\nVoidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa\nKaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata\nsinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen,\ntekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin\nhän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja\nsilloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista.\nHän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän\npäätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä,\nhänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja\nkuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.\n\nHän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi\nviettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli\nmuinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen\nedesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan\npuistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta\nhuolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat.\nHän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt,\nja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä\ntulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.\n\n\"Mutta eikö tuo ole Mart?\" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa\nystävällinen käsi taputti häntä olalle. \"Missä sinä olet ollut koko\ntämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn.\"\n\nHän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä -- vanha sakki, vain siellä\ntäällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta\nheillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa\ntanssimassa ja pitämässä hauskaa -- ehkä tappelemassakin. Martin joi\nheidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän\noli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli\naivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos\nhän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka\nolivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan\nyhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut\nhänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet\nturmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä\nnähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti\ntanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan,\nvaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin\nnähtyään.\n\n\"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin\", päivitteli Jimmy, sakki\npurskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo\nvaalea ja roteva käsivarrellaan. \"Enkä minä siitä tappele. Minä olen\nniin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se\non kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?\"\n\nMutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia,\nympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja,\njotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin\ntakaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä\nkirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä\nviehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin\nprinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen\nsydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä\nvaleltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla\ntuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan\nmereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.\n\nKerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä\nerään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi\ntarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa\nvirvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet\nulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin\npauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö\nhänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta\nhänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi\nitseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö,\njollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja\nMartin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt,\nmenettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä.\n\"Kaunotar, täydellinen kaunotar!\" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi,\nettä tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: \"Tule!\" ja tyttö\nantaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.\n\nJuuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä\nankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen\nnyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se\nollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin\nkäännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla.\nVaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja\nmies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko\nruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies\nmätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan\nhyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli,\nmikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi\nmiehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät\ntulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.\n\nMartinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen,\ntansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa\nsilmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi\ntappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen,\nkurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket\npunoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.\n\nMies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä,\njotka pitivät häntä kiinni.\n\n\"Hän odotti minun paluutani!\" hän huohotti hampaittensa välistä. \"Hän\nodotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin.\nPäästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Jimmy auttaessaan poikia pitämään häntä\nkiinni. \"Tuo vietävä on Mart Eden. Hän ei ole naukumaijan poika, sen\nsanon sinulle, ja hän syö sinut sorkkinesi, jos aiot pesiä hänen\nnenälleen.\"\n\n\"Ei hän saa ryöstää tyttöä minulta tuolla tavalla\", väitti toinen\nvastaan.\n\n\"Hän höyhensi Lentävän Hollantilaisen, ja sinä tunnet _hänet\"_, varoitti\nJimmy vakavasti. \"Hän teki sen viidessä minuutissa. Sinä et kestä kuin\nyhden!\"\n\nTällä selityksellä näytti olevan lievittävä vaikutus, ja kiihottunut\nnuorukainen kuritti Martinia vain katseillaan.\n\n\"Siltä hän ei näytä\", hän koetti ivata, mutta iva tuntui kärjettömältä.\n\n\"Niinhän Lentävä Hollantilainenkin ajatteli\", vakuutti Jimmy. \"Tule\npois, unohda koko juttu. Onhan niitä muitakin tyttöjä.\"\n\n\"Tule!\" Nuorukainen antoi toisten johtaa hänet tanssilavalle, ja sakki\nseurasi mukana.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Martin Lizzieltä. \"Ja mitä tämä merkitsee?\"\n\nTaistelun vimma, joka ennen oli ollut hänessä niin kiihkeä ja kestävä,\noli jo asettunut, ja hänelle selvisi, että hän oli liian vakava ja\nmietiskelevä elääkseen uudestaan samalla tavalla.\n\nLizzie keikautti niskojaan.\n\n\"Oh, ei hän ole mikään!\" hän sanoi. \"Hän on vain seurustellut kanssani.\nMinulla oli, näet...\", hän selitti hetkisen vaiettuaan. \"Minulle alkoi\ntulla ikävä. Mutta minä en milloinkaan unohtanut.\" Hänen äänensä\nhiljeni, ja hän tuijotti suoraan eteensä. \"Minä hylkään hänet milloin\ntahansa sinun tähtesi.\"\n\nMartin katseli hänen poiskäännettyjä kasvojaan tietäen, että hänen\ntarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa, miettien samalla, oliko\ntodellakin kannattanut opetella oikeata englantia ja lukea ja nähdä\nvaivaa, ja siksi hän unohti vastata hänelle.\n\n\"Sinä annoit hänelle tarpeeksi\", virkahti tyttö ylimielisesti\nnaurahtaen.\n\n\"Reipas poika joka tapauksessa\", myönsi Martin jalomielisesti. \"Elleivät\nne olisi vieneet häntä pois, olisi hän antanut minulle aivan tarpeeksi\ntekemistä.\"\n\n\"Kuka oli se hieno neiti, jonka kanssa minä näin sinut silloin eräänä\niltana?\" kysyi tyttö äkkiä.\n\n\"Oh, olipahan vain muuan\", kuului vastaus.\n\n\"Siitä on kulunut jo kauan\", mutisi tyttö selitellen. \"Tuntuu kuin olisi\ntuhannen vuotta.\"\n\nMutta Martinia ei huvittanut jatkaa tähän suuntaan. Hän käänsi\nkeskustelun toiselle tolalle. He söivät illallista ravintolassa, jossa\nMartin tilasi viiniä ja muita herkkuja, ja sen jälkeen hän tanssitti\ntyttöä, eikä ketään muuta kuin häntä, kunnes tyttö oli väsynyt. Martin\ntanssi hyvin, ja tyttö liiteli ympäri hänen kanssaan kuin taivaan\nihanuudessa, nojaten päätään hänen olkaansa vasten ja toivoen, että sitä\nkestäisi aina. Myöhemmin he harhailivat puistossa, jossa, kuten vanhaan\nhyvään aikaan, tyttö istuutui maahan ja Martin loikoi hänen vieressään\npää hänen polvellaan. Martin uinahti pian uneen, jolloin tyttö hyväili\nhänen tukkaansa, katseli hänen suljettuja silmiään ja rakasti häntä\nrajattomasti. Katsahtaen äkkiä ylös Martin näki rajattoman hellyyden\nhänen kasvoillaan. Tytön silmät sulkeutuivat, mutta sitten hän avasi ne\nja katsoi Martinia suoraan silmiin suloisesti uhmaten.\n\n\"Minä olen elänyt moitteettomasti kaikki nämä vuodet\", hän sanoi\nalentaen äänensä melkein kuiskaukseksi.\n\nSydämessään Martin tiesi, että se oli ihmeellistä totta. Ja suuri\nkiusaus valtasi hänen olemuksensa. Hänen vallassaan oli tehdä hänet\nonnelliseksi. Kieltäessään onnen itseltään, miksi hän kieltäisi sen\ntoiselta? Hän voisi naida hänet ja viedä hänet mukanaan turvelinnaansa\nMarquesasiin. Halu tehdä se oli suuri, mutta vielä suurempi oli hänen\nolemuksessaan vaatimus jättää se tekemättä. Huolimatta omasta itsestään\nhän yhäkin oli uskollinen Rakkaudelle. Entiset vapauden ja\nkevytmielisyyden päivät olivat ohi. Hän ei voinut enää kutsua niitä\ntakaisin eikä myöskään mennä niiden luo. Hän oli muuttunut -- kuinka\nmuuttunut, hän ei tiennyt sitä ennen kuin nyt.\n\n\"Minä en ole sopiva mies menemään naimisiin, Lizzie\", hän sanoi hiljaa.\n\nKäsi, joka hyväili hänen tukkaansa, pysähtyi hetkiseksi, mutta alkoi\ntaas silitellä sitä yhä hellemmin. Martin huomasi piirteitten kovenevan,\nmutta se oli vain päätöksen lujuutta, sillä yhä oli kasvoilla lämmin\nväri ja koko olemuksessa riutuva antaumus.\n\n\"En minä sitä tarkoittanut -- --\", hän alkoi ja sitten sammalsi. \"Tai\nmiten tahansa, minä en välitä! Minä en välitä!\" hän kertasi. \"Olen ylpeä\nsaadessani olla sinun ystäväsi. Voisin tehdä mitä tahansa sinun tähtesi.\nMinut kai on sellaiseksi luotu, luulisin.\"\n\nMartin kohosi istualleen. Hän otti tytön käden omaansa. Hän teki sen\nviehättävästi ja lämmöllä, mutta ilman kiihkoa, ja tuo lämpö jäähdytti\ntyttöä.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", hän sanoi.\n\n\"Sinä olet suuri ja jalo nainen\", puheli Martin. \"Ja minun tulisi olla\nylpeä sinusta. Ja minä olenkin! Sinä olet valon säde minun pimeässä\nmaailmassani, ja minä tahdon olla sinulle suora, aivan yhtä suora kuin\nsinä olet ollut minulle.\"\n\n\"Minä en välitä, oletko sinä minulle suora vai et. Sinä saat tehdä\nminulle mitä tahdot. Sinä voit tallata minut lokaan. Ja sinä olet ainoa\nmies maailmassa, joka sen saa tehdä\", hän sanoi kiivaana ryöppynä. \"En\nminä turhan vuoksi ole pitänyt huolta itsestäni aina siitä asti, kuin\nolin pikku lapsi.\"\n\n\"Ja juuri sen tähden minä en aiokaan sinua alhaisesti kohdella\", vastasi\nMartin hellitellen. \"Sinä olet niin suuri ja jalomielinen, että sinä\nkiihotat minua samaan jalomielisyyteen. Minä en aio mennä naimisiin,\nenkä minä -- no, enkä minä aio rakastaa naimisiin menemättä, vaikkakin\nolen menneinä aikoina sellaista harrastanut. Olen pahoillani, että minä\ntulin tänne tänään ja tapasin sinut. Mutta sitä ei voi auttaa, vaikken\najatellut, että asiat olisivat näin. Mutta katsos, Lizzie! Minä en voi\nalkaa selittää sinulle, kuinka paljon sinusta pidän. Minä teen vielä\nenemmänkin kuin pidän sinusta. Minä ihailen ja kunnioitan sinua. Sinä\nolet suurenmoinen ja sinä olet suurenmoisen hyvä. Mutta mitä hyödyttävät\nsanat? On jotakin, jonka minä tahdon tehdä. Sinun elämäsi on ollut kovaa\n-- anna minun tehdä se sinulle helpoksi.\" (Riemun välähdys heijastui\ntytön silmistä, mutta sammui sitten taas.) \"Minä olen aivan varma, että\nminä saan pian rahaa -- paljon rahaa.\"\n\nSinä hetkenä hän oli hylännyt ajatuksen laaksosta ja lahdesta,\nturvelinnasta ja valkoisesta, kiitävästä kuunarista. Mitä merkitystä\nsittenkään kaikella sellaisella oli? Hän saattaisi lähteä matkoille,\nkuten hän oli lähtenyt niin monesti ennen, minkä laivan kokassa tahansa\nja mihin hyvänsä.\n\n\"Minä tahtoisin antaa ne rahat sinulle. Täytyyhän olla jotakin, jota\nsinun mielesi tekee -- käydä jotakin koulua tai kauppaopisto. Ehkä sinä\nhaluat opiskella ja tulla pikakirjoittajaksi. Minä voin auttaa sinua\nsiinä. Tai ehkä sinun äitisi ja isäsi elävät. Minä voisin hankkia heille\njonkin kaupan tai mitä muuta hyvänsä. Mitä sinä vain tahdot, sano se\nminulle, ja minä järjestän sen mielesi mukaan.\"\n\nTyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä\nhievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin\nhuomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli\nsanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut -- pelkkää rahaa\n-- sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle\ntytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas\ntyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään\nja syntiin luopuen taivaankin toivosta.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani\nhänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. \"Tule, mennään kotiin. Minua\nväsyttää.\"\n\nPäivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet.\nMutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin\nodottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli\ntulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston\nporteista jäljessään toinen joukko -- Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka\ntämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja\noli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin\nonnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan.\nMartin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun\nasemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä\nhäntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi\nkuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu,\njonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.\n\n\"Tuolla se on\", virkahti Jimmy. \"Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.\nMatkaan nyt ja pian!\"\n\nVihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se\nhyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset\noaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat\nkaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään\nyhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja\nhuudahti kuljettajalle. \"Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella\npilkulla!\" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen\niskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit\nheiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta\nkelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän\nvihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä\nrinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat\nihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen\nnuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä\ntappeluun.\n\nMartinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot\nolivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi\nsuunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi -- vuosisatoja\nvanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman\nvapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas -- liian kauas voidakseen\nenää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut\nhänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt\ntuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi.\nYhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan\njuonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian\nmonta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse\ntuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä\nvaltakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän\noli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi\ntyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki\nei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat\nsukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään\ntämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut\nymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. \"Sovi hänen\nkanssaan\", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat\ntyöväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän\ntarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.\n\n\"Minä en voi... nyt\", sanoi tyttö.\n\n\"Oh, helpostihan se käy!\" sanoi Martin iloisesti. \"Sinun tarvitsee vain\nviheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi.\"\n\n\"En minä sitä tarkoittanut\", sanoi tyttö yksinkertaisesti.\n\nJa Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.\n\nTyttö kumartui häneen päin, kun hän aikoi sanoa hänelle hyvästinsä.\n\nMutta ei hän kumartunut kiihottavasti eikä keimaillen, vaan surumielin\nja yksinkertaisesti. Se liikutti Martinia sydänjuuria myöten.\nSuurenmoinen suvaitsevaisuuden tunne valtasi hänet. Hän kiersi kätensä\nhänen ympärilleen ja suuteli häntä, ja hän tiesi, että se suudelma, joka\nviilentyi hänen huulillaan, oli niin tosi kuin ikinä mies on toden\nsuudelman saanut.\n\n\"Jumalani!\" nyyhkytti tyttö. \"Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Minä\nvoisin kuolla sinun puolestasi.\"\n\nHän riuhtaisi äkkiä itsensä irti hänen syleilystään ja juoksi portaita\nylös. Martin tunsi äkillisen kosteuden kohoavan silmiinsä.\n\n\"Martin Eden\", hän puheli itsekseen. \"Sinä et ole elukka, mutta kelvoton\nnietzscheläinen sinä olet. Sinun tulisi mennä naimisiin hänen kanssaan,\njos sinä voisit, ja täyttää hänen värähtelevä sydämensä onnella. Mutta\nsinä et voi, sinä et voi! Ja se on kirottu häpeä!\"\n\n\"'Onneton kulkija puristelee vanhaa onnetonta mätähaavaansa'\", hän\nmutisi muistaen Henleytä. \"'Elämä on, niin minusta tuntuu, erehdys ja\nhäpeä!' -- Se on -- erehdys ja häpeä.\"\n\n\n\n\nXIX LUKU\n\n\n\"Auringon häpeäpilkut\" ilmestyi painosta syyskuussa. Kun Martin avasi\npakettia, jossa toimittaja oli lähettänyt hänelle suoraan kuusi\nvapaakappaletta, raskas surumielisyys valtasi hänen olemuksensa. Hän\najatteli sitä villiä iloa, joka olisi voinut vallata hänet, jos tämä\nolisi tapahtunut muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin, ja mitä\nolisikaan tuo riemu ollut verrattuna tämän nykyisen hetken kylmään\nvälinpitämättömyyteen! Hänen kirjansa, hänen ensimmäinen kirjansa, eikä\nhänen valtimonsa ollut kuitenkaan alkanut sykkiä yhtään vilkkaammin, ja\nhän oli vain surullinen! Se merkitsi hänelle niin vähän nyt. Sen suurin\nmerkitys oli siinä, että se toi hänelle jonkin verran rahaa, ja sangen\nvähän hän nyt rahasta välitti.\n\nHän vei yhden kappaleen keittiöön ja antoi sen Marialle.\n\n\"Minä olen sen kirjoittanut\", hän selitti tyynnyttääkseen hänen\nhämmästystään. \"Kirjoitin sen tuossa huoneessa tuolla, ja luulenpa, että\nmonet teidän soppavatinne ovat auttaneet minua siinä työssä. Pitäkää se.\nSe on teidän. Se on muistona minulta, ymmärrättehän.\"\n\nHän ei suinkaan kehunut eikä kerskunut. Hänen ainoa halunsa oli tehdä\nhänet onnelliseksi, tehdä hänet ylpeäksi hänestä, antaa hänelle\ntunnustusta hänen suuresta uskostaan häneen. Maria vei saaliinsa\nperheraamatun päälle. Se oli pyhä esine, jonka hänen vuokralaisensa oli\ntehnyt, ystävyyden pantti. Se lievitti sen iskun vaikutusta, jonka hän\noli saanut huomatessaan, että hänen vuokralaisensa olikin vain entinen\npyykinpesijä. Ja vaikka hän ei voinut ymmärtää riviäkään siitä, hän\ntiesi, että jokainen rivi oli jotakin suurta. Hän oli yksinkertainen,\nkäytännöllinen, kovaa työtä tekevä nainen, mutta hänellä oli suuri usko\nsuuriin luonnonlahjoihin.\n\nAivan yhtä tunteettomana, kuin hän oli ottanut vastaan \"Auringon\nhäpeäpilkut\", hän luki niitä arvosteluja, joita eräs toimisto leikkeinä\nhänelle lähetti. Kirja teki suurenmoisen vaikutuksen, se oli selvä. Se\nmerkitsi enemmän rahaa hänen säkkiinsä. Hän saattoi tyydyttää Lizzien\ntoiveet, lunastaa kaikki lupauksensa, ja sittenkin hänellä olisi\nkylliksi rakentaakseen turveseinäisen linnansa.\n\n_Singletree, Darnley ja Co_ oli varovasti painattanut kirjaa vain\ntuhatviisisataa kappaletta, mutta ensimmäinen arvostelu oli jo tuottanut\ntoisen painoksen, joka oli kaksi kertaa niin suuri; ennen kuin tämä oli\nehditty jakaa, toimitettiin kolmatta viidentuhannen painosta. Eräs\nlontoolainen kustannusliike sopi englantilaisesta painoksesta, ja sen\nkintereillä seurasivat uutiset ranskalaisista, saksalaisista ja\nskandinavisista käännöksistä. Hyökkäys maeterlinckiläistä koulua vastaan\nei olisi voinut tapahtua sopivampaan aikaan. Tulinen taistelu syntyi.\nSaleeby ja Haeckel kävivät lämpimästi puolustamaan \"Auringon\nhäpeäpilkkuja\", sillä he olivat aina ajatelleet samalla tavalla. Crookes\nja Wallace asettuivat päinvastaiseen leiriin, samalla kun herra Oliver\nLodge koetti keksiä viisaan yhdistelmän, joka olisi voinut tyydyttää\nheitä molempia. Maeterlinckin seuraajat koettivat herättää eloon jo\npainuvaa mystillisyyttä. Chesterton narrasi koko maailman nauramaan\nkirjoittaessaan muka puolueettomia esseitä asiasta, ja niin puolustajat\nkuin vastustajatkin saivat puolueettoman arvostelijan George Bernard\nShawista. Turhaa on sanoa, että sotakenttä vilisi sotaurhoja, hiki valui\nvirtanaan ja pöly oli kauhistuttava.\n\n\"Tämä on ihmeellisintä, mitä milloinkaan on tapahtunut\", _Singletree,\nDarnley ja Co_ kirjoitti Martinille. \"Kriitillis-filosofista esseetä\nmyydään aivan kuin novellia. Te ette olisi voinut valita aihettanne\nparemmin, ja kaikkia todistuskappaleita on siinä käytetty mitä\nmestarillisimmalla taidolla. Meidän tuskin tarvitsee vakuuttaa teille,\nettä teemme heinää silloin kun aurinko paistaa. Yli neljänkymmenen\ntuhannen kappaleen on jo myyty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja uusi\nkahdenkymmenentuhannen painos on juuri tekeillä. Meillä on aivan\nhirvittävä työ voida tyydyttää kaikkia tilauksia. Siitä huolimatta me\nolemme kuitenkin kaikin voimin koettaneet lisätä tuota kysyntää. Me\nolemme jo käyttäneet viisituhatta dollaria ilmoituksiin. Tuolla kirjalla\ntulee olemaan ennen kuulumaton menestys.\n\n\"Pyydämme teitä ottamaan huomioon mukana seuraavan välisopimuksen\nseuraavasta kirjastanne. Pyydämme saada huomauttaa, että olemme\nkohottaneet voitto-osuutenne kahteenkymmeneen prosenttiin, joka on\nkorkein, mihin yksikään kustantaja koskaan uskaltaa nousta. Jos\ntarjouksemme tyydyttää teitä, pyydämme teitä kirjoittamaan tyhjälle\npaikalle seuraavan teoksen nimen. Meillä ei ole minkäänlaisia\nvaatimuksia sen laadusta. Mikä kirja tahansa ja mistä aiheesta tahansa.\nJos teillä on joku jo valmiina, sen parempi. Nyt on aika takoa. Rauta ei\nvoisi olla kuumempi.\n\n\"Saatuamme teidän allekirjoittamanne sopimuksen meillä on oleva ilo\nlähettää teille etukäteen viisituhatta dollaria voitto-osuudestanne.\nKuten näette, me luotamme teihin ja aiomme täten saada jotakin\nsuurenmoista aikaan. Meidän tekisi mielemme tehdä teidän kanssanne\nsopimus joksikin ajaksi -- sanokaamme kymmeneksi vuodeksi -- jolloin\nmeillä olisi yksinoikeus julkaista kaikki teidän tuotteenne. Mutta siitä\nenemmän tuonnempana.\"\n\nMartin heitti kirjeen kädestä ja laski päässä saaden selville, että\nviisitoista kertaa kuusikymmentätuhatta tuottaa hänelle yhdeksäntuhatta\ndollaria. Hän kirjoitti sopimuksen tyhjälle paikalle \"Ilon soihtu\"\nja lähetti tämän mukana kaksikymmentä pikku kertomustaan, jotka\nhän oli kirjoittanut ennen kuin keksi merkillisen kaavansa\nsanomalehtikertomuksia varten. Ja niin pian kuin Yhdysvaltain posti ehti\nkulkea edestakaisin, saapui _Singletree, Darnley ja Con_ viidentuhannen\ndollarin sekki.\n\n\"Minä pyytäisin teitä tulemaan kaupunkiin, Maria, kello kaksi tänään\niltapäivällä\", sanoi Martin sinä aamuna, kun vekseli saapui, \"tai\nparemminkin tulkaa tapaamaan minua Neljännentoista kadun ja Broadwayn\nkulmaan. Minä odotan teitä siellä.\" Määrättynä aikana Maria oli\npaikalla. _Kengät_ oli se salaperäinen lahja, joka hänen mielessään\nkangasti, ja hän tunsi pettyneensä, kun Martin kuljetti häntä\nkenkäkaupan ohi, johtaen hänet oikein kiinteimistötoimistoon. Mitä\nsittemmin tapahtui, se jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä kauniina\nunena. Hienot herrat hymyilivät hyväntahtoisesti hänelle puhuessaan\nMartinin kanssa tai keskenään, kirjoituskoneet naputtivat. Hänen oma\nisäntänsäkin oli siellä ja kirjoitti myös nimensä alle. Kun kaikki oli\nohi ja hän meni ulos ja kulki katua pitkin, hänen isäntänsä jutteli\nhänelle: \"No, Maria, teidän ei tarvitse enää maksaa minulle seitsemää ja\npuolta dollaria tässä kuussa.\" Maria oli liian hämmästynyt voidakseen\npuhua. \"Eikä seuraavassa kuussa, eikä sitä seuraavassa eikä sitäkään\nseuraavassa\", puheli hänen isäntänsä.\n\nMaria kiitti häntä hämillään aivan kuin suurenmoisesta\nhyväntahtoisuudesta. Eikä hän tiennyt, ennen kuin oli tullut kotiinsa\nPohjois-Oaklandiin ja jutellut ystäviensä kanssa, joista portugalilainen\nsekatavarakauppias oli huomattavin, että hän todellakin nyt oli tämän\npienen talon omistaja, jossa hän oli elänyt ja josta hän oli maksanut\nvuokraa niin kauan.\n\n\"Miksi te ette osta minun puodistani?\" kysyi portugalilainen kauppias\nMartinilta samana iltana odotettuaan varta vasten hänen astumistaan alas\nraitiovaunusta hänen puotinsa edessä. Martin selitti, ettei hän enää\nkeittänyt itse, ja sitten hän pyysi kauppiasta kanssaan ryypylle. Ja se\nviini, jota hän tarjosi, oli parhainta, mitä sekatavarakauppias oli\nkoskaan saanut.\n\n\"Maria\", virkkoi Martin sinä iltana, \"minä aion nyt jättää teidät, ja te\nitsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata\nja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa\nveli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit\ntakaisin pesemättöminä -- ymmärrättekö? -- pesemättöminä, ja sitten\nteidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna\ntervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun\nluokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin\nymmärtää, millainen karjakartano on hyvä.\"\n\nJa niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä\nmeijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma\npankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe\nkävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset\nkohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka\nteki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut\nsatuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin\npesijän valepuvussa.\n\nSillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: \"Kuka on tämä Martin Eden?\" Hän\noli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään\nkustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä\ntyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat\ntarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat\nantaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja\nkaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut\ntehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään.\nVieläpä julkaistiin valokuviakin -- tämän oli eräs paikallinen\nvalokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt\nmarkkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli\nMartinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää\nkohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta\nlopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut\nkieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet\npitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli\nmonta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut,\ntäytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän\nmyöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen\nmielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti\nyksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja\nomituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille\nanteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli\nmaalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista\nsuosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä\nerilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.\n\nHän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli\ntavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän\nvälilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin\nehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin\nkoreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein\nkauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi\nmietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti\ntehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin\narvokkaaksi hänen silmissään -- ahersi hankkiakseen niitä hyveitä,\njoille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin\nantanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja\ntapasi yhä harvemmin.\n\n\"Myöhästynyt\" joutui markkinoille _Meredith-Lowell_ ja _Co:n_\nkustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena,\nja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin\n\"Auringon häpeäpilkulla\". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat,\nsillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä\nromaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan\nkaikki muutkin, jotka olivat lukeneet \"Auringon häpeäpilkut\",\nsuunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon\nhän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi\nhän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen\nerinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen\nkaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä,\nosoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova\ntaiteilija samassa persoonassa.\n\nRahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin\npyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin\ninnosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti --\npikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen\ntiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän\nkuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari\nBlount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku\nsiihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli\nloukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari\nBlount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin\nmuisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin\nMorsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut\nkutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän\nkysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä\nero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet\nkirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen\njälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan,\noli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen\nopettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen\nhenkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka\ntuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.\n\nHymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa\nkohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa \"korkeita\nherroja\" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari,\nja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana,\nettä Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin -- kaupungin\nkaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden\nperusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli\nyhä enemmän.\n\nHänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli\nkyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin,\nettä hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli\nydintä tyylin takana. Kun _Northern Review_ oli julkaissut \"Kauneuden\nKehdon\", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä,\njotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oli\n_Burton's Magazine_ pyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten\nhänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi\ntoimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria\nkappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat\npalauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu\noli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat\npanneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan.\n_Burton's Magazine_ maksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput\nneljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koska _Northern Review_\noli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät\n\"Salaisuuden Korkeat Papit\", \"Ihme-Uneksijat\", \"Oman minän mittapuu\",\n\"Filosofia ja kuvittelu\", \"Jumala ja maantomu\", \"Taide ja biologia\",\n\"Arvostelu ja koe-eläimet\", \"Tähtisumua\", \"Koronkiskurin suuruus\" --\nherättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui\nmuutaman päivän kuluttua.\n\nToimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa,\njonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan.\nHän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä\nkirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt\njoukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että\njoukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä\nmillään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen\nmenestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se\npani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea\nedelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.\n\nHän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava:\n\"Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme\njulkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet\nniihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo\ntehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä\njulkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti\ntahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme\njulkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit\nerinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana.\"\n\nMartin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta.\nEnnen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan,\nkuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän\nlähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi\ntoimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi\nvastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin\nkorkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä\nkirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin\nEden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa\npuolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta\nvuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla,\nja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei\nsitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja\ntoimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu\nkirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut\nvoitto-osuudet.\n\n_Colemanin_ viikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka\nmaksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan\nkaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria\nkappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa\nYhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi.\nSähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota\nhänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena\nmainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen\nsisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei\nvoinut tarjousta hyväksyä.\n\n\"Wiki-Wikin\" julkaisi _Warrenin_ kuukausilehti, ja se saavutti\nsuunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana,\nleveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja\njonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat\ntunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija\nsuurimpien klassikkojen rinnalla.\n\n\"Ilon soihdun\" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja\nkylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui\njärkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti\npaikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta\nhuomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi\nesimerkkiä ja osti niin monta painosta, että _Singletree, Darnley ja Co_\nomasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi\nprosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä\nkahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin\nerikoisina sarjoina. \"Kellojen soitto\" ja hänen kauhukuvauksensa\nmuodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat \"Seikkailu\", \"Ruukku\",\n\"Elämänviini\", \"Kurimo\", \"Katusulku\" ja neljä muuta pikku kertomusta.\n_Meredith-Lowell Co_ osti hänen esseensä ja _Maximilian Co_ hänen\n\"Merilaulunsa\", kun taas \"Rakkaussikermä\" lähti _Ladies Home\nCompanionin_ painosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.\n\nMartinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli\npantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen\nkuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa\nhän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi\nmihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut\nväärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että\nBrissenden sittenkin oli ollut oikeassa. \"Auringon häpeäpilkut\" oli\nollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli\nollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion\nhäneen. \"Auringon häpeäpilkkujen\" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen\nmaanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut \"Auringon\nhäpeäpilkkuja\", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei \"Auringon\nhäpeäpilkkujen\" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut\nmaanrepeämää. _Singletree, Darnley Co_ todisti, että ihme oli\ntapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa\nkappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat\nkokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen\nsuunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut\nihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa\nkirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään\npitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He\neivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli\nvain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se\noli tapahtunut.\n\nAsiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä\nkunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita,\njotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä,\nja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut\nymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli\nkirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen\ntuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin\ntaputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli\npäivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa\njumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen\nkirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä\nymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin\n\"Päiväperhosen\" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, -- susimainen\nroskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa,\n-- mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti\nrinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. \"Päiväperhonen\"\noli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut.\nVuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota\nroskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama\nroskaväki oli heittänyt \"Päiväperhosen\" lokaan tallattavaksi. Hän\nhuokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen,\nettä viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi\ntästä kaikesta.\n\n\n\n\nXX LUKU\n\n\nHerra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko\nhän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän\nvartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan\nsaanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä\notaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt\nhäntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt\nhäntä päivällisille.\n\nMartin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän\nsurkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista\nniin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain\nantoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa,\nerittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja\nluonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen\nrinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu\nkiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen\nkasvoilleen.\n\nHäntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli\nnoudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua\nhänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta,\njoka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet\npäivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä\nepätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut\npäivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä\nhän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja\nmenetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän\ntarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän\nsaattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään\nruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta.\nMutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä\nhän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän\noli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse\nolivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta\nhe olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he\nolivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen\nkäsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He\nolivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet\nhänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen\nnimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.\n\nYksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen\ntöistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai\nhänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän oli\n_joku_ ihmisten joukossa ja -- miksikä ei, -- koska hän omisti\nsatatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen\nseuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä\njotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia.\nHän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä\ntähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä\ntavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä\nlukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja\nkaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut\nkyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän\nkanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound\nParkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja\nminkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, \"tuo\nreilu poika ja hitonmoinen hulivili\"!\n\nSitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi --\nsiitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän\noli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista\nihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja\npääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut\nsaada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa \"Rakkaussikermästä\".\nHänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän\nkäytti siitä hienompaa nimeä \"ottaa toimi\", mutta sehän merkitsi samaa,\nja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli\nlukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa -- runonsa, romaaninsa, esseensä\n-- \"Wiki-Wikin\", \"Auringon häpeäpilkut\", kaikki. Ja hän oli kuitenkin\naina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön.\nHyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään\nunen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!\n\nNiin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan\nsäännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku\nseikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää. _Työ on tehty_. Tuo ajatus\npoltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia\nupeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin \"Rahaksimuutto Liikkeen\"\nyläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:\n\n\"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun\nnääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska\nminä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty -- kaikki tehty. Ja\nnyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani\nkunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä\nsanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen\nsijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että\nminun puheeni sisältää suurta totuutta ja -- minkä tähden? Koska minä\nolen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä\nolen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin\nsanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te\nnielaisisitte tuon hulluuden -- ainakin te ette kävisi väittämään\nvastaan -- koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty\nkauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä\nsyljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä\njaloillasi tallasit.\"\n\nMutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen\naivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen\nsalaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui\nohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän\noli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt\noli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään\nkiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti\nsuurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike,\njoka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän\nrakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet\nrakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle,\nmillaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään\noli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli\ntodellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi\nsäästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla\nsuurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti\ntilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen\nkadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi\npois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto\nLiikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta\nnimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.\n\nMartin unohti kuunnella häntä. Kertosäe \"työ tehty on\" soi hänen\naivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti\nhäntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.\n\n\"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?\" hän kysäisi äkkiä.\n\nHänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia\nliike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän\noli laskenut sitä monen monta kertaa.\n\n\"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen\ndollariin\", hän selitti.\n\n\"Nimikilpi mukaan luettuna?\"\n\n\"Sitä minä en ole laskenut. Se kyllä ehtii ilmestyä, kunhan nyt ensin\nsaadaan rakennus.\"\n\n\"Entäs pohja?\"\n\n\"Kolmetuhatta enemmän.\"\n\nHän kumartui eteenpäin nuoleskellen huuliaan ja levitellen sormiaan, kun\nhän näki Martinin kirjoittavan maksuosoitusta. Kun se ojennettiin\nhänelle, hän silmäsi summaa - seitsemän tuhatta dollaria. \"Minä -- minä\nen voi maksaa korkoa kuin kuusi prosenttia\", hän mutisi neuvotonna.\n\nMartin oli purskahtaa nauruun, mutta kysyikin sen sijaan:\n\n\"Kuinka paljon se olisi?\"\n\n\"Annas kun katson! Kuusi prosenttia -- kuusi kertaa seitsemän --\nneljäsataakaksikymmentä.\"\n\n\"Siitä tulisi kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, eikö niin?\"\n\nHigginbotham nyökkäsi.\n\n\"Sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me järjestämme asian\nnäin.\" Martin katsahti Gertrudeen. \"Sinä saat olla itse isäntänä uudessa\ntalossasi, jos sinä tahdot käyttää nuo kolmekymmentäviisi dollaria\nruoanlaittoon, pesemiseen ja puhdistamiseen. Nuo seitsemäntuhatta ovat\nsinun, jos lupaat, ettei Gertruden enää tarvitse raataa, kuten tähän\nasti. Sovimmeko niin?\"\n\nHerra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi\nenää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan\nmahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi\npilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi\nhäneltä kurkun.\n\n\"Kuten haluat sitten\", sanoi Martin. \"Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi\ndollaria kuussa, ja -- --\"\n\nHän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta\nherra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:\n\n\"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!\"\n\nKun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.\nHän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. \"Sika!\" hän valitti.\n\"Sika! Sika!\"\n\nKun _Mackintosh's Magazine_ julkaisi \"Povarin\" Berthierin ja Wennin\nloistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli\nsanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli\ninnoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen\nlevisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena\nhaastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli\ntäytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja\nkuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta\nsukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko \"Povari\"\n_Mackintosh's Magazinen_ erikoisella suostumuksella. Se herätti\nsuoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä\ntuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet\nennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von\nSchmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. \"Se\non parempaa kuin ilmoitus\", hän selitti Marianille, \"eikä maksa mitään\".\n\n\"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille\", ehdotti Marian.\n\nJa päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin\nmahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa\nseuraan -- verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti\nseurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt.\nSyöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä\nvähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli\nnielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän\npolkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan\nerikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada\nyksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt\nhuomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei\nhän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys\njohtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili\nMartinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu\nostaessansa niitä.\n\nSyvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin\nnojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin\npäätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa -- tuota\npaksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä.\nNiin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin\nkohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut\nraataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan\nkanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin\nsyrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi\nperustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni\nvieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta\nperustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei\nerinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.\n\nKyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille,\nkun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina\nrakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko,\njonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka\nMartin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut\nuskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä\ntyöhön.\n\n\"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma\", selitti\nHermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. \"Hän raivostui, kun\nminä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta\nvielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri\nsanoi -- saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa,\nvaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä\nminulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan.\"\n\nPäivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli,\nsitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin\njuhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko\nelämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet\n\"Kellojen soiton\" _Transcontinentalista_ ja \"Perin ja helmen\"\n_Kornetista_, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt.\n\"Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!\" hän\najatteli itsekseen. \"Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä?\nSilloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn\ntyön vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin\ntarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja\nhelmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te\nsyötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana\nsyöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita,\nosia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut\nteidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja\nMartin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?\" hän\nkyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja\nsukkelissa maljapuheissa.\n\nSamanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin -- Sanomalehtimiesten\nklubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa -- aina\nmuistettiin \"Kellojen soitto\" ja \"Peri ja helmi\", kun ne olivat ensi\nkerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera\nkysymys: \"Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin\ntehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään\nmuutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin\nnytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden,\nmitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää\njuuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin\nEdeniin ruokaa juuri nyt.\"\n\nJa usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä\ntakissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin\ntapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun\nhän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon\nsaman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua\nnaista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä\noli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän\nnäki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli,\nottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan\nnähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut\nitkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä,\nmitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi\nMartinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa\nverhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli\nheidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja\nalkoi puhua.\n\nKoulujen ylitarkastaja -- kiltti vanha ukko -- pysäytti Martinin\nkadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen\nkansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun\nvuoksi.\n\n\"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika\nsitten\", hän puheli. \"Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin\nminä silloin -- se on kerrassaan loistavaa!\"\n\n\"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla\nettekä tuntenut minua\", sanoi Martin melkein ääneen. \"Kummallakin kertaa\nminulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli\nsilloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea\nminut nyt?\"\n\n\"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi\npyytää teitä päivällisille\", selitti tarkastaja. \"Ja hän oli aivan samaa\nmieltä kanssani -- aivan samaa mieltä kanssani.\"\n\n\"Päivällisille?\" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein\närähdykseltä.\n\n\"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän -- vain vaatimaton\ntervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka\", hän\nsanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä\nsetämäisen leikilliseksi.\n\nHämillään Martin asteli katua pitkin. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan\ntuijottaen ontosti ympärilleen.\n\n\"No hitto soikoon!\" hän vihdoin mutisi. \"Luulenpa, että ukko pelkäsi\nminua.\"\n\n\n\n\nXXI LUKU\n\n\nKreis tuli Martinin luo eräänä päivänä -- Kreis \"todellisesta\npohjasakasta\", ja Martin ilostui ja kuunteli hänen suunnitelmansa\nloistavia yksityiskohtia, jotka olivat kyllin villit saadakseen\nrunoilijan mielikuvituksen vireille, mutta aivan kelvottomia\nliikemiehelle. Kreis pysähtyi keskellä kertomustaan sanoakseen, että\nMartin \"Auringon häpeäpilkuissansa\" oli ollut oikea tomppeli.\n\n\"Mutta minä en ole tullut tänne saarnaamaan filosofiaa\", jatkoi Kreis.\n\"Mitä minä tahdon tietää, on, tahdotteko panna tuhat dollaria likoon\ntähän yritykseen?\"\n\n\"En, minä en ole kylliksi tomppeli yhtyäkseni siihen millään tavalla\",\nvastasi Martin. \"Mutta minä sanon teille, mitä teen. Te lahjoititte\nminulle ihanimman illan elämässäni. Te annoitte minulle sellaista, mitä\nei rahalla voi ostaa. Nyt minulla on rahaa, enkä minä osaa tehdä sillä\nmitään erinomaista. Minä annan teille tuhat dollaria siitä, jolle minä\nen pane mitään arvoa, palkitakseni teille sitä, mitä ei voi rahalla\nkorvata. Te tarvitsette rahaa. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Te\ntulitte saadaksenne sitä, eikä teidän tarvitse sitä varten keksiä mitään\nsuunnitelmia. Ottakaa se.\"\n\nKreis ei osoittanut mitään hämmästystä. Hän taittoi vain maksuosoituksen\ntaskuunsa.\n\n\"Tällaisesta maksusta minä voin toimittaa teille monta sellaista iltaa\",\nhän hymyili.\n\n\"Liian myöhään.\" Martin pudisti päätä. \"Se ilta oli minun ainoani. Minä\nolin silloin paratiisissa. Se on tavallista teille, sen tiedän. Mutta ei\nminulle. Minä en saa enää koskaan kohota sellaisiin korkeuksiin.\nFilosofian minä olen jättänyt rauhaan. Minä en tahdo siitä enää\nsanaakaan kuulla.\"\n\n\"Tämä oli ensimmäinen dollari, minkä minä eläessäni olen ansainnut\nfilosofialla\", huomautti Kreis ovelle astuessaan, \"ja silloin samalla\nmarkkinat loppuivat.\"\n\nRouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja\nnyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei\nvähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta\naikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän\nolisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon\nrouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta.\nHän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin\nkuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan\nniiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa.\nNe kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli\n\"työ on tehty\", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen\nhän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi\nelämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina \"työ on tehty\". Hän\nkuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä\nmitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut,\nja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei\nollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi\nroskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart\nEdenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää\nhäntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle\nse uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.\n\nHän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia,\njoita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita\nkuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti,\njoka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut\nlaivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina\ntappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt\nnähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli\nsukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies,\njoka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen\navulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei\nollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli\ninnostunut sammuttamaan.\n\nAikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki\ntahtoivat hänet omistaa. _Warrenin_ kuukausijulkaisu ilmoitti, että se\naina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös\nMartin Edenin kirjalliselle maailmalle. _White Mouse_ vaati häntä\nomakseen, samoin _Northern Review_ ja _Mackintosh's Magazine_, kunnes\n_Globe_ mykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan\nvoi vieläkin lukea \"Merilaulut\". _Transcontinental_ julisti arvokkaasti\nja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin\nsuurenmoiset lahjat, mutta _Hornet_ väitti, että ansio tulee sille,\nkoska se oli julkaissut \"Perin ja helmen\". _Singletree, Darnley ja Co_\ntuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.\n\nSanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet\naikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä,\nystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia\nkerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia\nolivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja\nerikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä\nkasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita,\nvakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi\nlukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä\nnuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat\nhäntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti\nBrissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi\nhäntä -- niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen\nyli.\n\nKerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen\nkatseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin\nluonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen.\nLizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin\nhuomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua\nsellaiseen eikä enää välittänyt.\n\n\"Sinun tulisi välittää\", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. \"Sinä olet\nsairas, siinä on koko asia!\"\n\n\"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa\nenemmän kuin koskaan ennen.\"\n\n\"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on\nvinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole\nmitään.\"\n\nMartin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.\n\n\"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä\",\nkuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. \"Sinun pitäisi välittää,\nkun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia\non kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin\nauttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään.\"\n\nJätettyään Lizzien iltakouluun hän palasi Metropoleen.\n\nPäästyään huoneeseensa hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja tuijotti\nsuoraan eteensä. Ei hän uinunut unessa eikä ajatellut. Hänen mielensä\noli tyhjä lukuunottamatta niitä kutsumattomia kuvia, jotka vaihtoivat\nmuotoa ja väriä loistaen hänen suljettujen luomiensa alla. Hän näki nuo\nkuvat, mutta tuskin tajusi niitä -- ei ainakaan enempää, kuin jos ne\nolisivat olleet unta. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kello oli juuri\nkahdeksan. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ja liian aikaista oli mennä\nvuoteeseen. Niin hänen mielensä oli taaskin tyhjä, ja kuvat alkoivat\nmuodostua ja hävitä hänen silmäluomiensa alla. Nuo kuvat eivät olleet\nyksityiskohtaisen selviä. Niissä näkyi melkein aina suunnattomia\nlehtikasoja ja oksia sikin sokin, ja aurinko paistoi niiden välitse.\n\nKoputus ovelle kutsui hänet todellisuuteen. Hän ei nukkunut, ja tuohon\nkoputukseen tuntui liittyvän jokin sähkösanoma tai kirje, tai palvelija\ntoi puhtaita vaatteita pesulaitoksesta. Hän ajatteli Joeta ja mietti,\nmissähän hän nyt lienee, huudahtaessaan: \"Sisään\".\n\nHän ajatteli yhä Joeta eikä huolinut kääntyä oveen päin. Hän kuuli sitä\nhiljaa suljettavan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Hän unohti että joku oli\nkoputtanut ovelle, ja katseli yhä ontosti eteensä, kun hän kuuli naisen\nnyyhkytystä. Se oli tahdotonta, värähtelevää, tuskaista ja pidätettyä.\nHän huomasi sen kääntyessään. Samassa hän oli jaloillaan.\n\n\"Ruth!\" hän huudahti säikähtyneenä ja hämillään.\n\nRuthin kasvot olivat valkeat ja jännittyneet. Hän seisoi aivan oven\nvieressä nojaten toisella kädellään siihen, kun taas toinen painoi\nsydänalaa. Hän ojensi molemmat kätensä rukoillen Martinia kohden ja\nmelkein nytkähdellen astui häneen päin. Tarttuessaan niihin ja\njohtaessaan häntä mukavaan tuoliin Martin ihmetteli niiden kylmyyttä.\nHän veti lähelle toisen tuolin, jonka käsinojalle hän istahti. Hän oli\nliian hämillään voidakseen puhua. Hänen mielestään heidän välinsä Ruthin\nkanssa oli selvä ja haudattu unhon yöhön. Hän tunsi jokseenkin samaa\nkuin jos Shelley Hot Springsin pesula olisi äkkiä ilmestynyt\nMetropole-hotellin sijalle ja koko viikon pyykki olisi varattu\nodottamaan häntä. Monesti hän yritti puhua, mutta joka kerta hän epäröi.\n\n\"Kukaan ei tiedä, että olen täällä\", kuului Ruthin vieno ääni hänen\nkoettaessaan hymyillä.\n\n\"Mitä sinä sanoit?\" kysyi Martin.\n\nHäntä hämmästytti oman äänensä kaiku.\n\nRuth kertasi sanansa.\n\n\"Niin!\" virkahti Martin miettien, mitä hänen vielä olisi sanottava.\n\n\"Minä näin sinun tulevan sisään ja odotin muutamia minuutteja.\"\n\n\"Niin!\" sanoi Martin taaskin.\n\nKoko elämässään hän ei ollut kertaakaan tuntenut kieltänsä niin\nsidotuksi. Totisesti hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta päässään. Hän\ntunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi, mutta kuolemakseenkaan hän ei\nvoinut keksiä, mitä sanoisi. Olisi varmaan ollut paljon helpompi, jos\nhotelli olisi muuttunut Shelley Hot Springsin pesulaksi. Hän oli voinut\nkääriä hihansa ja alkaa työn.\n\n\"Ja sitten sinä tulit sisään\", hän vihdoin ihmetteli.\n\nRuth nyökkäsi sanattomasti ja löyhensi kaulusta.\n\n\"Minä näin sinut ensin kadun toiselta puolen, kun sinä olit tuon tytön\nkanssa.\"\n\n\"Oh, niin\", myönsi Martin tyynesti. \"Minä saatoin häntä iltakouluun.\"\n\n\"No, etkö sinä ole iloinen nähdessäsi minut taas?\" kysyi Ruth toisen\näänettömyyden lopuksi.\n\n\"Olen kyllä!\" virkkoi Martin kiireesti. \"Mutta eikö ollut varomatonta,\nettä sinä tulit tänne?\"\n\n\"Minä hiivin sisään. Kukaan ei tiedä, että minä olen täällä. Minä\ntahdoin tavata sinua. Minä tulin sanomaan sinulle, että minä olen ollut\nhyvin hullu. Minä tulin, koska minä en voinut kauemmin olla tulematta,\nkoska minun sydämeni vaati minua tulemaan, koska ... koska minä tahdoin\ntulla.\"\n\nHän nousi tuolista ja astui hänen luokseen. Hän asetti kätensä Martinin\nolkapäälle, hengitti hetkisen kiihkeästi ja vaipui sitten hänen\nsyliinsä. Ja vapaalla, tyynellä tavallaan peläten, ettei loukkaisi, ja\ntietäen, että suurin häväistys naista kohtaan on työntää hänet luotansa\nsilloin, kun hän vapaaehtoisesti antautuu, Martin kiersi kätensä hänen\nympärilleen ja puristi häntä rintaansa vasten. Mutta ei ollut lämpöä\ntuossa syleilyssä, ei hyväilyä tuossa kosketuksessa. Ruth oli tullut\nhänen syliinsä, ja hän piti häntä -- siinä kaikki. Ruth painautui\nlujemmin häneen ja sitten muuttaen asentoa kiersi käsivartensa hänen\nkaulaansa. Mutta noiden käsien hyväily ei kiihdyttänyt hänen vertaan,\nvaan pikemmin tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä.\n\n\"Miksi sinä vapiset noin?\" hän kysyi. \"Onko täällä kylmä? Pyydänkö tulen\ntakkaan?\"\n\nHän teki liikkeen vapautuakseen, mutta Ruth painautui lujemmin häneen\nankarasti väristen.\n\n\"Se on vain hermostumista\", hän sanoi hampaat kalisten. \"Se kyllä menee\nheti ohi. Kas niin! Minä voin jo paremmin.\"\n\nHitaasti hänen väristyksensä lakkasi. Martin piti häntä yhä sylissään,\nmutta ei ollut enää hämmentynyt. Hän tiesi nyt, mitä varten Ruth oli\ntullut.\n\n\"Äiti tahtoi, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin Charley Hapgoodin\nkanssa\", hän selitti.\n\n\"Charley Hapgoodin, tuon veitikan, joka lakkaamatta puhuu tyhmyyksiä!\"\nihmetteli Martin. Sitten hän lisäsi: \"Ja nyt, otaksun, sinun äitisi\ntahtoo, että menet naimisiin minun kanssani.\"\n\nHän ei esittänyt tätä kysymyksen muodossa. Hän totesi vain varman\ntosiasian, ja hänen silmäinsä edessä alkoivat tanssia numerosarjat hänen\nvoitto-osuuksistaan.\n\n\"Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin paljon minä tiedän\", myönsi\nRuth.\n\n\"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?\"\n\nRuth nyökkäsi.\n\n\"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin\nsilloin, kun hän purki kihlauksen\", puheli Martin mietiskellen. \"Minä en\nole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka\noikeastaan hieman pahempi -- minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä\nhengityksestäni?\"\n\nVastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi\nkevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä\ntällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää\nvastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:\n\n\"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään\npaikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen\nja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin\npäivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen\ntiedän.\"\n\n\"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua\", sanoi Ruth moittivasti.\n\n\"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?\"\n\nRuth pysyi vaiti.\n\n\"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun,\nettä hän on lähettänyt sinut.\"\n\n\"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä\", väitti Ruth. \"Luuletko sinä,\nettä minun äitini sallisi tätä?\"\n\n\"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on\nvarma.\"\n\nRuthilta pääsi vihlova huudahdus. \"Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et\nole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin\nkivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!\" Hän katseli\nväristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. \"Ajattele, missä\nminä olen!\"\n\n\"_Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi_!\"\nLizzien sanat soivat Martinin korvissa.\n\n\"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?\" hän kysyi terävästi. \"Silloin\nkun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään?\nKun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana\nsama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni\nmonena päivänä -- ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin\nnähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut\narvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa.\nMinulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä\nolen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä\nvoimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes\nkirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai\nmullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä\nolin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti\nhämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä\nminusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama\nkuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy\npitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua,\njoka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se\ntunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on\nsyntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja\nyhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja\nTomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja\nkuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa.\"\n\n\"Sinä murrat minun sydämeni\", nyyhkytti Ruth. \"Sinä tiedät, että minä\nrakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan\nsinua.\"\n\n\"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin\", sanoi Martin\nystävällisesti. \"Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se\njohtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin,\nkun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?\"\n\n\"Unohda ja anna anteeksi!\" huudahti Ruth kiihkeästi. \"Minä rakastin\nsinua koko ajan -- muista se!\"\n\n\"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan,\nminä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se\non.\"\n\nRuth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja\nkatseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin,\nmutta sammalsi ja vaikeni.\n\n\"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta\", jatkoi Martin. \"Kun minä olin\njuuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta\nluokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat\nkirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset,\nnäyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä\nminä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin\nennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että\nminä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin,\nettä se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen.\"\n\nRuth teki liikkeen välttääkseen vastaan.\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi Martin, \"sinä kyllä teit poikkeuksen -- sinä\nkehotit minua ottamaan _toimen_. Kotoinen sana _'paikka'_ yhtähyvin kuin\nkaikki se, mitä minä olin kirjoittanut, loukkasi sinua. Tämä puhe on\nraakaa. Mutta minä vakuutan sinulle, ettei ollut vähemmän raakaa minua\nkohtaan, kun jokainen, jonka minä tunsin, piti oikeutenaan komentaa\nminua kuin arvostelukyvytöntä olentoa. Mutta tullakseni asiaan. Minun\nkirjojeni ilmestyminen ja se tunnustus, jota tuo ilmestyminen tuotti,\nmuutti myös sinun rakkautesi laadun. Martin Edeniä kaikkine lopetettuine\ntöinensä sinä et huolinut mieheksesi. Sinun rakkautesi häneen ei ollut\nkyllin suuri voidaksesi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta sinun\nrakkautesi on nyt kyllin vahva, enkä minä voi päästä tekemästä sitä\njohtopäätöstä, että sen voima on lisääntynyt kirjojeni ilmestymisestä ja\nsaamastani julkisesta tunnustuksesta. Sinuun nähden minä en puhu\nvoitto-osuuksistani, vaikka minä olen varma, että ne ovat saaneet aikaan\nmuutoksen sinun isäsi ja äitisi mielessä. Tietysti tämä on kaikki\nminulle samantekevää. Mutta pahinta kaikesta on, että minä olen joutunut\nepäilemään rakkautta, pyhää rakkautta. Onko rakkaus niin kurja ja\nvähäpätöinen, että sen täytyy hankkia ravintoa kirjojen julkaisemisesta\nja julkisesta maineesta? Siltä se näyttää. Minä olen istunut täällä ja\nmiettinyt sitä, kunnes minun pääni on mennyt pyörälle.\"\n\n\"Rakas pääparka!\" Ruth ojensi kätensä työntäen sormensa hyväilevästi\nhänen tukkaansa. \"Älä anna sen enää milloinkaan mennä pyörälle.\nAlkakaamme nyt alusta. Minä rakastin sinua koko ajan. Minä tiedän, että\nminä olin heikko myöntyessäni äidin tahtoon. Minun ei olisi pitänyt\ntehdä niin. Minä olen kuitenkin kuullut sinun puhuvan niin usein\nhelläsydämisestä lempeydestä, kun on arvosteltava ihmislasten erehdyksiä\nja vikoja. Ulota tuo lempeys minuun asti. Minä menettelin väärin. Anna\nminulle anteeksi!\"\n\n\"Oh, annanhan minä anteeksi!\" vastasi Martin kärsimättömästi. \"Helppo on\nantaa anteeksi, kun ei todella ole mitään anteeksi annettavaa. Ei mikään\nsiinä, mitä sinä olet tehnyt, vaadi anteeksiantamusta. Jokainen\nmenettelee parhaan ymmärryksensä mukaan, ja enempää ei kukaan voi.\nYhtähyvin minä voisin pyytää sinulta anteeksi, etten minä ole ottanut\npaikkaa.\"\n\n\"Minä tarkoitin hyvää\", väitti Ruth. \"Sinä tiedät sen. Minä en olisi\nvoinut rakastaa sinua ja olla tarkoittamatta hyvää.\"\n\n\"Totta, mutta sinä olisit tahtonut turmella minut hyvällä\ntarkoituksellasi. Kyllä, kyllä!\" hän keskeytti hänen kiihkeät\nvastaväitösyrityksensä. \"Sinä olisit tehnyt lopun minun\nkirjoittamisestani ja minun elämäni tehtävästä. Realismi on minun\nluonteeni perusominaisuus, ja porvarillinen henki vihaa realismia.\nPoroporvarillinen yhteiskunta on heikko. Se pelkää elämää, ja kaikki\nsinun yrityksesi tarkoittivat saada minutkin pelkäämään elämää. Sinä\ntahdoit muovata minua. Sinä tahdoit pakottaa minut elämässä ahtaaseen\nkomeroon, jossa kaikki elämänarvot olisivat olleet epätodellisia,\nvalheellisia ja alhaisia.\" Hän tunsi Ruthin tuijottavan valmiina\nväittämään vastaan. \"Alhaisuus -- sydämen alhaisuus, niin väitän, on\nporvarillisen hienostuneisuuden ja sivistyksen pohjana. Kuten minä\nsanoin, sinä tahdoit muovata minua. Tahdoit minut tehdä oman luokkasi\njäseneksi, jolla olisi sinun luokkaihanteesi, luokka-arvosi ja\nluokkaennakkoluulosi.\" Hän pudisti surumielisenä päätään. \"Etkä sinä\nedes ymmärrä, mistä minä nyt puhun. Minun sanoillani ei ole sinulle sitä\nmerkitystä, kuin minkä minä koetan niille antaa. Mitä minä sanon, on\nainoastaan mielikuvituksen lentoa sinulle, mutta minulle se on elävintä\ntodellisuutta. Enintäänkin sinua hiukan hämmästyttää ja huvittaa tämä\nraaka miehenalku, joka on kohonnut pohjasakasta pinnalle ja koettaa nyt\nesiintyä sinun luokkasi tuomarina ja kutsuu sitä alhaiseksi.\"\n\nRuth nojasi päätään väsyneesti hänen olkaansa vasten, ja hänen ruumiinsa\nvärisi kiihtyvästä hermostuneisuudesta. Martin odotti hetkisen, että hän\npuhuisi, ja jatkoi sitten:\n\n\"Sinä tahdot nyt uudistaa meidän rakkautemme. Sinä tahdot, että me\nmenisimme naimisiin. Sinä tahdot minut. Mutta kuulehan -- ellei minun\nkirjojani olisi julkaistu, minä siitä huolimattakin olisin ollut sama,\nmitä minä nyt olen. Ja sinä olisit pysynyt poissa minun luotani. Se\njohtuu kaikki noista kirotuista kirjoista -- --\"\n\n\"Älä kiroa\", keskeytti Ruth.\n\nHänen ojennuksensa sai Martinin hätkähtämään. Hän purskahti viiltävään\nnauruun.\n\n\"Siinä se on\", hän sanoi. \"Tällaisenakin suurena hetkenä, jolloin sinun\nelämäsi onni näyttää olevan kysymyksessä, sinä pelkäät elämää vanhalla\ntavallasi -- pelkäät elämää ja terveellistä kirousta.\"\n\nRuth hämmästyi hänen sanoistaan huomatessaan, kuinka lapsellinen hän oli\nollut, mutta samalla hän tunsi, että Martin suurensi tuota\nlapsellisuutta, ja se loukkasi häntä. He istuivat kauan äänettöminä,\nRuth miettien epätoivoissansa ja Martin muistellen sammunutta\nrakkauttaan. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut häntä todella\nrakastanut. Hän oli rakastanut Ruthin ihannekuvaa, oman luovan voimansa\neteeristä olentoa, rakkausrunonsa kirkasta, säteilevää henkeä.\nPorvarillista Ruthia porvarillisine virheineen ja porvarillisine,\ntoivottomine elämänkäsityksineen hän ei ollut koskaan rakastanut.\n\nRuth alkoi äkkiä puhua.\n\n\"Tiedän, että paljon siitä, mitä olet puhunut, on totta. Minä olen\npelännyt elämää. Minä en rakastanut sinua kyllin suuresti, mutta minä\nolen oppinut rakastamaan paremmin. Minä rakastan sinua sellaisena kuin\nsinä olet ja sellaisena kuin sinä olet ollut ja myös sellaisena,\nmillaiseksi sinä ehkä -- joskus tulet. Minä rakastan sinua kaiken sen\nvuoksi, mikä erottaa sinut siitä luokasta, jota sinä kutsut minun\nluokakseni, sinun uskosi vuoksi, jota minä en ymmärrä, mutta jota minä\ntiedän voivani oppia ymmärtämään. Minä olen pyhittävä itseni oppiakseni\nymmärtämään niitä, ja myös sinun tupakanpolttosi ja sinun kiroilusi --\nnekin ovat osia sinusta, ja minä rakastan sinua myös niiden vuoksi. Minä\nvoin yhä oppia. Viimeisen kymmenen minuutin kuluessa minä olen oppinut\npaljon. Se, että minä olen uskaltanut tulla tänne, on todistus siitä,\nmitä minä jo olen oppinut. Oh, Martin -- --!\"\n\nHän nyyhkytti ja painautui häntä lähemmäksi.\n\nEnsi kertaa Martinin kädet kiersivät hellästi ja säälien hänen\nympärilleen, ja Ruth tiesi sen tuntien onnen välähdyksen kirkastavan\nkasvojaan.\n\n\"Liian myöhään\", sanoi Martin. Hän muisti Lizzien sanat. \"Minä olen\nsairas mies -- oh, en ruumiiltani! Sairas on minun sieluni, minun\naivoni. Minulta näyttävät hävinneen kaikki arvot. Minä en välitä\nmistään. Jos sinä olisit käyttäytynyt tällä tavalla muutamaa kuukautta\naikaisemmin, olisi kaikki ollut toisin. Nyt se on liian myöhäistä.\"\n\n\"Ei se ole liian myöhäistä\", huudahti Ruth. \"Minä näytän sinulle. Minä\nannan todistuksia sinulle, että minun rakkauteni on voimistunut, että se\non suurempaa ja arvokkaampaa minulle kuin minun oma luokkani ja kaikki,\nmikä on minulle kalleinta. Kaikki mikä on kalleinta porvarilliselle\nkäsitystavalle, minä hylkään halveksien. Minä en enää pelkää elämää.\nMinä jätän isäni ja äitini ja annan nimeni tulla pilkkasanaksi ystäväini\nhuulilla. Minä tahdon tulla sinun luoksesi juuri nyt, vapaassa\nrakkaudessa, jos niin haluat, ja olen ylpeä ja iloinen saadessani olla\nluonasi. Jos minä olen pettänyt rakkauden, minä tahdon nyt rakkauteni\nvuoksi pettää kaiken, mikä pakotti minut tekemään tuon ensimmäisen\npetoksen.\"\n\nHän seisoi hänen edessään loistavin silmin.\n\n\"Minä odotan, Martin\", hän kuiskasi -- \"odotan sinun hyväksymistäsi.\nKatso minuun!\"\n\n\"Se on suurenmoista\", ajatteli Martin katsellen häntä. \"Ruth on\nsaavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut\nlopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien\nlakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa.\" Ja\nkuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa\nvärähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja\nsuurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt\nleimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut\nliikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti\nLizzien sanat.\n\n\"Minä olen sairas, hyvin sairas\", hän sanoi epätoivoisin ilmein. \"Minä\nen tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut\nminussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut,\nettä minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin,\nettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin,\ntoivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!\"\n\nHän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi\nunohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen\nsilmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon,\nkaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko\nvaloi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo\nvihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian\nkirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli\nkuitenkin -- hän ei tiennyt, miksi.\n\nHän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth\noli siirtynyt ovelle.\n\n\"Miten minä pääsen ulos?\" hän kysyi melkein itkien. \"Minua pelottaa.\"\n\n\"Oh, suo minulle anteeksi!\" huudahti Martin seisaalleen hypäten. \"Minä\nen ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä.\" Hän\nvei kätensä päähänsä. \"Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin.\nMe kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas\nharsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä.\"\n\nRuth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas\nhuonosti valaistuja, kapeita portaita.\n\n\"Nyt minä kyllä pääsen yksin\", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle\nkoettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.\n\n\"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin\", vastasi Martin.\n\n\"Ei, älä tee sitä\", väitti Ruth. \"Se on tarpeetonta.\"\n\nUudestaan hän koetti vapauttaa kätensä. Martinin uteliaisuus hetkeksi\nheräsi. Nyt kun ei ollut mitään hätää, Ruth pelkäsi. Hän näytti melkein\nepätoivon vimmalla pyrkivän vapaaksi hänestä. Martin ei nähnyt siihen\nmitään syytä ja luuli sen johtuvan hermostumisesta. Siksi hän yhä piti\nhänen kättään ja asteli hänen sivullansa. Heidän päästyään puoli kadun\nväliä hän näki erään pitkätakkisen miehen pujahtavan erääseen\nporttikäytävään. Kulkiessaan ohi hän heitti sinne silmäyksen ja\nhuolimatta ylöskäännetystä kauluksesta tunsi Ruthin veljen Normanin.\n\nKävellessään Ruth ja Martin juttelivat sangen vähän keskenään. Ruth oli\nmykistynyt, Martin turtunut. Kerran Martin virkahti, että hän aikoi taas\nlähteä Etelän merille, ja kerran Ruth puhui pyytäen anteeksi, että oli\ntullut hänen luokseen. Siinä kaikki. Ero ovella oli aivan sovinnainen.\nHe puristivat kättä, sanoivat hyvää yötä, ja Martin nosti hattua. Kun\novi sulkeutui, hän sytytti sikarin ja lähti takaisin hotelliin. Kun hän\ntuli porttikäytävän kohdalle, jonne Norman oli pujahtanut, hän pysähtyi\nja katsoi sinne hymyillen.\n\n\"Hän valehteli\", hän sanoi ääneen. \"Hän koetti uskotella minulle, että\nhän oli suuria uskaltanut, ja koko ajan hän kuitenkin tiesi, että veli,\njoka hänet oli tuonut, odotti häntä takaisin.\" Hän purskahti nauruun.\n\"Oh, se poroporvari! Kun minä olin tyhjä, en minä ollut kelvollinen\nnäyttäytymään hänen sisarensa seurassa. Kun minulla on pankkitili, hän\nitse tuo hänet minulle.\"\n\nKun hän kääntyi menemään, eräs kiertolainen kulki samaan suuntaan ja\nkerjäsi häneltä hänen selkänsä takana.\n\n\"Kuulkaa, herra, voitteko antaa minulle viisikolmattaisen yösijaa\nvarten?\" kuuluivat sanat.\n\nMutta eivät nuo sanat, vaan ääni sai Martinin käännähtämään. Seuraavana\nhetkenä hän oli tarttunut Joen käteen.\n\n\"Muistatkos, kun me erottiin Hot Springsissä!\" sanoi toinen. \"Minä\nsanoin, että me vielä tapaisimme. Minä tunsin sen luissani, ja tässä me\nnyt olemme.\"\n\n\"Sinä näytät hyvinvoivalta\", sanoi Martin ihaillen, \"ja sinä olet\nlihonut.\"\n\n\"Olenpa tietenkin.\" Joen kasvot säteilivät. \"Minä en koskaan tiennyt,\nmitä elämä oli, ennen kuin lähdin maailmalle. Minä olen kolmekymmentä\nnaulaa raskaampi ja voin kerrassaan mainiosti. Silloin ennen muinoin\nminä sain lakkaamatta raataa kuin villitty. Kiertäminen huvittaa minua\nsuunnattomasti.\"\n\n\"Mutta etsit kuitenkin itsellesi yösijaa\", pisti Martin nuhtelevasti,\n\"ja yö on aika kylmä\".\n\n\"Huh! Etsit yösijaa?\" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos\ntäynnä pientä rahaa. \"Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa\", hän\nkehaisi. \"Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun\nkiinni.\" Martin nauroi ymmärtävästi.\n\n\"Sillähän sinä saat monta hutikkaa\", hän huomautti. Joe pisti rahat\ntakaisin taskuunsa.\n\n\"Se ei ole minulle mieleen\", hän virkahti. \"Ei se enää minulle maista,\nvaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut\njuovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin\nsattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin\nkuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä\njuon kuin ihminen -- tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä\nkaikki.\"\n\nMartin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten\nhotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja.\n_Mariposa_ lähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.\n\n\"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti\", hän sanoi\nkirjanpitäjälle. \"Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella -- ei,\nalahangan. Muistakaa -- alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen\nmuistiin.\"\n\nPäästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton\nlapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta.\nHänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön\nkuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi\nhänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä,\nmutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei\nmerkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa\nmatkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui\nsäännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus\nei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi\nhänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi\nkaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja\naika merkitsi tuskaa.\n\n\n\n\nXXII LUKU\n\n\n\"Kuulepas, Joe\", kuului Martinin tervehdys vanhalle\ntyötoverille seuraavana aamuna, \"muuan ranskalainen asuu\nkahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut\nitsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä,\nhyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä\ntahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita\nja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa\nkaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen --\nkaksitoistatuhatta -- niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt.\nMinulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin.\"\n\n\"Katso nyt, Mart\", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. \"Minä\ntulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut\ntänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden\nvuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme\n-- sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!\"\n\nHän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen\nolkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.\n\n\"Kuule nyt, Joe\", hän sanoi, \"jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, minä\nisken sinua kuonoon. Ja vanhan ystävyyden vuoksi minä isken niin, että\ntuntuu. Ymmärrätkö? -- tahdotko, tahdotko?\"\n\nJoe iski kiinni ja koetti heittää hänet kumoon, ja kun se ei onnistunut,\nyritti vapautua toisen rautakourista. Pitäen lujasti otteestaan he\npyörivät ympäri huonetta ja horjahtivat kumoon korituolin yli, joka\nrutisten meni kasaan. Joe oli nyt alla käsivarret levällään, ja Martin\npainoi polvensa hänen rintaansa vasten. Hän huohotti ja puuskutti, kun\nMartin vapautti hänet.\n\n\"Nyt me puhumme hetkisen\", sanoi Martin. \"Älä sinä yritä minun kanssani.\nMinä tahdon ennen kaikkea, että tämä pesulajuttu päättyy. Sitten sinä\nvoit tulla takaisin ja me voimme jutella menneistä muistoista. Minä\nsanoin sinulle, että minulla on kiire. Katsopas tuota.\"\n\nPalvelija toi juuri sisään aamupostin, suuren kasan kirjeitä ja\naikakauskirjoja.\n\n\"Miten voin lukea nämä ja samalla jutella sinun kanssasi? Mene nyt ja\njärjestä se pesulajuttu, ja sitten me olemme yhdessä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Joe hidastellen. \"Luulin, että sinä heitit\nminut nurin, mutta taisin erehtyä. Mutta sinä et pärjää minulle\nnyrkkeilyssä. Minä olen siinä vankempi.\"\n\n\"Joskus otamme nyrkkeilyhansikkaat, niin saamme nähdä\", sanoi Martin\nhymyillen.\n\n\"Varmasti, niin pian kuin minä olen saanut tuon pesulan toimimaan.\" Joe\nojenteli käsiään. \"Luuletko, ettei näillä yllä? Sinä tarvitset vain\nmuutamia iskuja.\"\n\nMartin päästi helpotuksen huokauksen, kun ovi sulkeutui pesulamiehen\njälkeen. Hän alkoi karttaa ihmisten seuraa. Joka päivä hän huomasi yhä\nvaikeammaksi tulla toimeen ihmisten kanssa. Heidän läsnäolonsa häiritsi\nja heidän keskusteluyrityksensä suututtivat häntä. He tekivät hänet\nlevottomaksi, ja tuskin hän oli joutunut kosketuksiin heidän kanssaan,\nkun hän jo keksi kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen heistä rauhaan.\n\nHän ei voinut lukea postia, vaan runsaan puolituntisen hän lojui\ntuolilla mitään tekemättä, jolloin epämääräiset, puolivalmiit ajatukset\naika ajoin täyttivät hänen tajuntansa -- tai oikeammin, pitkien\nväliaikojen jälkeen hänen sielunsa väreet muodostuivat epäselviksi\nkuviksi.\n\nHän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina\nkirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan -- hän\ntunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien\nkirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen\nikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on\nontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea\nvoidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta\nperustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä\nnaisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla\nhymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin\nvuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja\nkunnianarvoisuutta.\n\nToimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain\nkirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset\nhänen kirjojansa -- hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita\nolivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai\nhengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle\nkiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina\nkustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista\nkaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti\nniistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa\nkääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri\nasemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset\novat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää\nhänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin\nsopimuksen ulkopuolella.\n\nHän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen\ntoimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta\nmaineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa\ntuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä.\nSiitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä\ntäydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo\nkuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut\nlukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman\nroskajoukko -- luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään --\nkuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia\nmyöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi.\nMartin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän\njoutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin?\nNo, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä,\nrakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi\nriuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi\nvillikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.\n\nSinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen\nasemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen\nlaaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui\nhitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja\nkuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta.\nNeljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä\nryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt\nhän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan\nkatkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei\nponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin\njonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi,\nettä hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja\najatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta\njättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.\n\nHän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko\naamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä\nkäyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle\nselviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä\ntarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki\ntekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi\nhotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja\nmielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä,\nsiksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan\nnäki Joen tuossa mukavassa tuolissa.\n\nJoe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän\nmuuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin\nsilmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana -- niin\nkaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain\nponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun.\nJa kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli\nliian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset\nkiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe\nhuomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat\nnyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.\n\n\"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä\nsuunnittelit Shelley Hot Springsissä\", hän sanoi. \"Ei ylityötä. Ei\nyötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat.\"\n\nJoe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.\n\n\"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista\ntänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?\"\n\nHän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen,\nmilloin Joe lähtisi tiehensä.\n\nHän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän\ntodellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe:\noli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli\nJoelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui\nuudestaan.\n\nSeuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa\nkuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli\nsanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä\npäivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän\nmeni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen\nsydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin\npaljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.\n\n\"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden\", hän selitti -- \"teissä ei ole\npienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä\nsuorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas\nrintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne\nsalaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta --\nkymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää\nsatavuotiaaksi.\"\n\nJa Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea.\nRuumiillisesti hän oli terve. Hänen \"ajatuskoneistonsa\" oli mennyt\npiloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla\nEtelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika\nlähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä\nenää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei\ntuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui\nväsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo\nlaivassa ja matkalla.\n\nViimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen\nlähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan\njäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita\ntoimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko\nvastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun\novella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut\nliian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli\nviimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli\nja jutteli hänelle puolisen tuntia.\n\n\"Sinä käsität, Joe\", hän sanoi, \"ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan.\nSiinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja\nkäyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen\nmennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi.\"\n\nJoe pudisti päätänsä.\n\n\"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä\nhyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa -- tyttöjä. En voi sitä auttaa,\nettä olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta\nkierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja\nseuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita\nvaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan -- ah! Minä sanon sinulle,\nsellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut\nniin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa\nja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat\ndollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen\nillalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen\nkanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän\non oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä\nlempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle\nluotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka\nsulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko\nmaassa.\"\n\nMartin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän\nihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti\nhänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.\n\nMariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn\npiiloittelevan väkijoukon selän takana. \"Ota hänet mukaasi\", iski\nmieleen ajatus. \"Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän\nonnelliseksi.\" Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa\nhetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta.\nHänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän\nsiirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: \"Mies, sinä olet liian sairas,\nsinä olet liian sairas!\"\n\nHän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt\navomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli\nvarattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan,\nennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja\nhuomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään\nsuurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko\nolemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa,\nmelkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.\n\nToisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan\njoukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän\nheistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He\nolivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan,\nmutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa -- hyviä ja\nystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli\nahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien\nheidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan\nhänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä\ntyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai\nhänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät\nherkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai\nhyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä\ntai lentokalojen kaarteluja.\n\nHän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään\naikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut\nväsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon\nkirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello\nherätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää\nitseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.\n\nKerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan\nseurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan\nmuuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei\nvoinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä\nolennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei\nkukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut\npalata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei\nvälittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä\nensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.\n\nElämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan\nväsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja\nvälkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti -- kidutti sietämättömästi.\nEnsi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan\nlaivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä\nsyvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään\nahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli\nusein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa\npukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen\npingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä,\njolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän\npienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta,\njossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä\nhän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden\nkeskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja\nkaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut\ntuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt\nuutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.\n\nHän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi.\nHän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä\neroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen\nmies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen\nkäteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli,\nkun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa\nnietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella\nitse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin\ntämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä\nNietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta,\nei totuutta totuudessa -- ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen\najatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa\ntuoliinsa ja uinahtaa.\n\nNiin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi\nonnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen\ntäytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan,\nsaada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa\ntuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin\nsalaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä\nvaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen\nlaaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi\npelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei\npelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat\ntutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt\npasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen\nympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen\ntämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.\n\nSinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli\nonnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli\nhänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja\nkestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli\niljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet.\nElämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes\nsekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä\nliikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja\nlamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet\nhäntä.\n\nHän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä\nauttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua.\nKaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän\nkoetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi\nvuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa\nmielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta\npalasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja\nalkoi miettiä. Siinä se oli -- nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen\nollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut\ntällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen\ntien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän\nkatseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran\nhän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli\nkeksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki\nsäkeistön hitaasti ääneen:\n\n    \"Kun liiat elontoiveet\n    ja pelon jättää saan,\n    ma jumalia kiitän\n    unohtain riemut maan.\n    Niin loppuu kaikki kerta,\n    ei kuollut nousta voi.\n    Käy virta kohti merta,\n    se levon sille soi.\"\n\nHän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin\nantanut hänelle avaimen. Elämä oli paha -- tai oikeammin se oli tullut\npahaksi, sietämättömäksi. \"Ei kuollut nousta voi\". Tuo säe herätti hänen\nsielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin\nhyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema\nvalmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän\nodotti? Oli aika lähteä.\n\nHän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas\nmaidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen\nkäsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa\näänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja\nkostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se\nmaistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa\njoutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa.\nHän halusi liian kiihkeästi päästä.\n\nSammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi\njalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän\npakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan\nkeinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen\njalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden\nmaidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin\nmusta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin\noli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän\nkohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen\nkeksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli\nsiepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli\nsiellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen.\nMariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä\nuiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi\nollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.\n\nSiinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta\nsinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet\nsyöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän\najatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli\nhalu -- kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään\nhävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.\n\nHän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli\nhiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla,\nvoimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja\npuolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle\nvauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin\nvalkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja\nharkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä\ntukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja\ntoivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.\n\nTahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä\nilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti\nilmaa keuhkoihinsa -- täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet\nkauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin\nvoimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän\npainui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia,\nfosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä.\nUidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin\nvoisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja\nhänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä\nsuosionosoituksesta.\n\nAlas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin\nväsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän\noli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen\npäässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti\nkätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen\ntahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan\nhillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset\nhänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten\ntuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka\nväreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on\nelämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen\nisku, jonka elämä voi hänelle antaa.\n\nHänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä\nkouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että\nsen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian\nsyvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli\nsuloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät\nhäntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli?\nSe tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella\n-- tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja\nnopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli\nkaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella.\nJa jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi.\nHän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän\nlakkasi tietämästä.\n\n\n\n"]