[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnJ4AmmyN9lsIoSE4LRztE3u_z-sWFItgLyq-tMnysO4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1659,"Koneiden ääressä","Tervas (oik. Tervaskari), Mikko",1883,1937,"1659-tervas-mikko-koneiden-aaressa","1659__Tervas_Mikko__Koneiden_ääressä","Romaani","romaani",[],[],"fi",1917,null,32464,207531,false,56030,[23,24],"Factories -- Fiction","Oulu (Finland) -- Fiction",[26],"Novels","\"Koneiden ääressä: Romaani\" by Mikko Tervas is a novel written in the early 20th century. The story portrays the lives of a rural family as they transition from their farm life to the complexities of living in a growing urban environment. Central characters include Jaakko, Anna-Kaisa, and their children, who grapple with the challenges of change, dreams, and emotional ties as they navigate a new landscape filled with both hope and uncertainty.  The opening of the novel introduces us to the Niemelä family living in a humble torppa (farm cottage) amid the harsh winter elements. We witness Anna-Kaisa’s concerns for her family as they prepare for the day and await the return of Jaakko, who has gone to gather hay. The warmth of their home contrasts with the coldness outside, illustrating the challenges of rural life. Soon, we learn that Jaakko has received news that they must leave their home, stirring emotions of nostalgia and fear about the uncertainty that lies ahead. With discussions of moving to the city, the family faces the upheaval that comes with leaving behind their familiar life and the bittersweet memories attached to their home. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Realistinen kuvaus Niemelän torppariperheen siirtymisestä maaseudulta Oulun tehdasteollisuuden palvelukseen. Romaani tarkastelee 1900-luvun alun työväestön elämää, epäinhimillisiä työolosuhteita sekä kaupungistumisen tuomia haasteita ja menetyksiä.","Mikko Tervaksen 'Koneiden ääressä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1659. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KONEIDEN ÄÄRESSÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMIKKO TERVAS\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nNiemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa,\njonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui\nnähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes\nvasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen\noli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli\nmuodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen\nvälistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.\n\n\"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä\nmitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?\"\n\nEmäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli\npäätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.\n\n\"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen\nMansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas,\nkun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa\nniin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee... tunteeko punanen sierain\nleivän tuoksun...? Kos, kos... kos, kos... -- No, anna nyt jo, äläkä\nkiusaa!\"\n\nEmäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:\n\n\"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa\nkarjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää\nkunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei\npääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta\npellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin\nkuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan,\ntyttöseni! Pankaa nyt levolle!\"\n\nEmäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven,\nsiirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa\njuottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.\n\n\"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu\", sanoi hän rukin takana\nistuvalle tytölleen Annalle. \"Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia\nkäämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään\napuna kuormaa työntämässä.\"\n\n\"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?\" sanoi Anna vähän\nvastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.\n\n\"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani\nkenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua,\nettä olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!\"\n\nAnna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti\nlenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin\nharva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide.\nSiinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.\n\n-- On se kummaa, -- ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, -- kuinka\ntuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut\nKatrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi.\nTämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta\nolispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.\n\nJanne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli\nheikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi.\nTänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.\n\n\"Nukkuuko Janne?\" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta,\nkohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä\npitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa\ntulevaksi.\n\nTuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat\nlainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin\nsavuavan.\n\nEi näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa\ntulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista\nnoutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.\n\nMirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan\notsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli\nleveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian\nvieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien\nviiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku\nrisahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään\nvuoteellaan.\n\n-- Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta\nisäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä\npuhutella mökin asioissa, -- ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. --\nOlisikohan...\n\nMutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi\nmenneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa\nmuuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta\nsitten oli kuollut Jaakon isä -- äidin oli jo aikaisemmin tuoni\ntemmannut -- ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se\nhäntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat\nyhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian\npuheeksi.\n\nHän hengähti: \"Kaikkeapa tässä nyt!\" -- Mutta eipä hän voinutkaan\nhaihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi\nsamoille paikoille. -- Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että\nsiellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi\nvierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan\nyöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis\nlakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista\ntai ohraa! -- Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi\niltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan.\nMarraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.\n\n-- Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, --\njatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. -- Ei ollut päiväkausiin muita kuin\nkissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa,\njoskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen\nja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko\noli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä\nja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo\nauttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei\nole kirjettäkään tullut isoon aikaan.\n\nHän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut\nolostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun\noli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.\n\nAnna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko\nperunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.\n\nSieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä.\nAivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan,\nvapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen\ntaakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen,\nniin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.\n\nPian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky,\njonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa\nsekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan,\nasetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä\ntakkakivellä.\n\n\"Kyllä se kiskotti\", sanoi viimein. \"Senhän arvaa, kun on tuollainen\nJumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut\", kiirehti Anna-Kaisa\nvastaamaan.\n\n\"Kylläpä alkaa uuvuttaa...\", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä\nvaraan.\n\nAnna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki\nkohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.\n\n\"Pistetäänpä tässä pannu poroon\", puheli Anna-Kaisa lempeästi\nniin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa\ntyön uuvuttamaa puolisoaan. \"Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja\nvirkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai\njoko alkavat loppua?\"\n\n\"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi\", sanoi Jaakko. \"Ja\nkyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on\nopittu saamaan.\"\n\nHän haki tahkokiven nurkkahyllyltä ja ryhtyi hiomaan veistänsä.\n\n-- Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, -- ajatteli Anna-Kaisa\nitsekseen. -- Nyt on jotakin tapahtunut.\n\n\"Maannutko se on Jannekin koko ajan?\"\n\n\"Maannut on, nukkunut.\"\n\n\"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko\nelämänsä ikänä.\"\n\n\"Herra tietää, mutta hänen aikeitansa meidän on mahdoton arvata.\"\n\n\"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia\", puheli Jaakko kappaleen\najan kuluttua kuin itsekseen. \"Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia\nja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä\nkäsiksi.\"\n\n\"Herranen aika, mitä sinä puhut?\" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja\nkeskeytti perunain kuppiin ammentamisen. \"Meidänkö torppaan?\"\n\n\"Meidänpä, meidän.\"\n\n\"Tämäkö uusi isäntä?\"\n\n\"Tämä juuri.\"\n\n\"Sen takiako hän sinut oli kutsuttanut luoksensa?\"\n\n\"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen.\"\n\n\"Mihinkä me poloset nyt joudumme?\" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen\nitkuun.\n\n\"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin\nvoimme toimeen tulla.\"\n\n\"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka\ntähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin.\"\n\nJaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.\n\n\"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?\"\n\n\"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada\njonkunlaisen korvauksen työllemme -- muutenhan olisivat lait ja\noikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan\nmahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että\ntästä on muutettava pois.\"\n\n\"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet\nlapsemme ja...\" - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin\ntulvivat uudet kyyneleet.\n\n\"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän\nminulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta\nmieli tekee päästä valmiille apajalle.\"\n\nSinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.\n\nJaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut\nhänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut\nPietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen\nmielipidettään kuulemaan.\n\n\"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä\", sanoi Pietola Jaakon asian\nkuultuansa. \"Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan\nmaa on sinulla ollessa.\"\n\n\"Niin minustakin, sillä olenhan siellä penkonut kuin sonni\nkannikossa.\"\n\n\"Niinpä vain. Ja maa työntää heinää ja viljaa, että rutisee.\"\n\n\"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme\nraataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo:\n'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!\"\n\nPietola istui äänettömänä.\n\n\"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan\nsillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia,\nniin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?\"\n\n\"Maahan uudestaan\", sanoi Pietola.\n\n\"Maahan!\" hengähti Jaakko. -- Hän oikein hämmästeli katkeraa\nääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. -- \"Sitten\nkun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa,\nojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa\ntyötäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin\npäivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita!\nAjatelkaapa asiaa minun kohdaltani!\"\n\n\"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki\nmenettelisi Kuljun tavalla.\"\n\n\"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko\nyksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään.\"\n\n\"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä\nkukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!\"\n\n\"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus\nmenetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi\nverinen vääryys.\"\n\n\"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, -- olisin minäkin. Mutta\nsillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?\"\n\nJaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin\nlattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun\nmessinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja\napeasta mielialasta.\n\n\"En tiedä...\", sanoi ja istui jälleen yhtä äänettömänä.\n\n\"Vai oletko jotakin muuta suunnitellut?\"\n\n\"Enpä paljoa.\"\n\n\"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian\ntirkenneet siihen.\"\n\n\"Ainakin näin maalla, missä päiväpalkka on niukka.\"\n\n\"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään\npäällä, niin silloin...\"\n\n\"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia\nansioita etsimään.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Ajattelin kaupunkiin.\"\n\n\"Mitä?\" -- Pietola otti piipun suustansa ja katsoi hämmästyneenä\nJaakkoa.\n\n\"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.\nEntäs perhe?\"\n\n\"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri\naikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi\npoikakin...\"\n\n\"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään\nsinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata,\nmitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle\nja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin,\nmiten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut\nheidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä\nkuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on\nvakasin ja Jumala totisin'.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakon mielestä ei kuitenkaan haihtunut katkeruus.\n\n\"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen\", sanoi hän\neräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. \"Jos Kulju olisi uusinut\nsopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla\nkuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta\nkedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt\nmaan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme,\nvaikka kirveleekin sydäntämme.\"\n\nJuuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa\nhyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten\nsaattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin\ntähän saakka.\n\n\"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi\",\npäätteli Jaakko. \"Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä.\"\n-- Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, -- jatkoi hän ajatusta\nitsekseen. -- Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin,\nkivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan\nauta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin,\nettei tarvitse kahta kertaa käskeä.\n\nHänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä\nentisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko\nasian... siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!\n\nKuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki\nvaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.\n\nMutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: \"Mikä tuon tiennee mikä onni\nse sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin.\nTuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi\nsiellä saada lääkärin hoitoon.\"\n\n\"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman\nkivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua\", ilostui Jaakkokin,\nkun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. \"Ja on\nsiellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin.\"\n\n\"Eläväthän siellä muutkin ihmiset\", myönteli Anna-Kaisa.\n\n\"Elävätpä hyvinkin!\"\n\nAsia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä\ntoisilleen vakuuteltu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän\nyllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin\nsuunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.\n\nKotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein\npeittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona\nvielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he\nvielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien\naikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin\ntapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.\n\n\"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois\nkotoamme\", sanoi Anna-Kaisa.\n\n\"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?\" täydensi Jaakko.\n\nNiin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta\nilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin\nvähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut\nsavupiippu katolla...\n\nJo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä\npuhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada\nmieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi\njonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että\nkyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo\nvähän sen asian takia puuhannut siellä.\n\nJunamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä.\nHeille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet\npuhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti\ntupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät\njalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi\nihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten\nmielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta\nja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen\nvälillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle\nheitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä\nkaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen\nosanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen\njälkeen ettei huomattukaan.\n\n\"Kas niin, nyt ollaan perillä\", sanoi emäntä yhtäkkiä.\n\nJuna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui\nensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja\nmatkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle.\nEdellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului\nvaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan\npitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina\nasemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.\n\nKoko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei\ntiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa\nsivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan\nnäköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin\nsisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla\npuolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti\npuettuna ja kylmästä väristen.\n\n\"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa\", puhui nainen itkien\nylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. \"Tiedäthän sinä, ettei\nmeille jäänyt juuri mitään kotiin...\"\n\nEnempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana\nkauvas vaunun porrasten luota.\n\n\"Pois tieltä!\" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma\nmatkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä\nkautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin,\nsysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.\n\nTakana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät\npyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja\nkytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien\nlöyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia\nodottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän\nisommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja\nlattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista\nmatkatavaraa sikin sokin.\n\nKaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten,\nsalaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta\nhän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla,\nkuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset\nihmiset -- aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria\nhäitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja\nkäsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä\ntuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku\nkorkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen\ntakanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun\nkuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli\njäljessä.\n\nVäkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää\npuistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden\nlasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin\nkirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat\nlamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin\nmarkkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka\npaikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta\nvetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla\nhuudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä\nhuomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset\nriensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa,\nkeskeytymättä.\n\nKatri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka\nvastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava.\nSen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle\nPitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen\npuistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat\nyhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.\n\nOikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun\nvanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet\nvielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja\nrupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.\n\n\"Voi hyvät ihmiset\", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, \"voisiko\ntäällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän\npäiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti\nketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa\nnelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu\nvinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu\nkellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta\nkuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on\ntyössä, jota te haette?\"\n\n\"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa\", sanoi Anna-Kaisa.\n\n\"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän\nasuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka\non tässä edessänne.\"\n\n\"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin\nkirjeessäkin?\"\n\n\"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka\nseisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille\nosaatte.\"\n\nVanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja\ntoisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut\nlatostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus\nhivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.\n\nPakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa\nkuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena\npuun alla vaeltavan vanhuksen hartioille...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa\noloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä\nperheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen\nvanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla\ntoimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta\nillalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen\nvarsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat\nvei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja\ntoi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia\nkumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.\n\n\"Vai Katrin vanhemmat!\" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan\nlöysi Niemelän väen kotoansa. \"Tervetuloa! -- Noo, älkää olko\nhuolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei\nmuuten niin tappelemalla.\"\n\nAnnaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.\n\n\"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on\", sanoi Saarniska,\nleväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. \"Tässä\nme tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin\nsalkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on\ntässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat\npaikat täynnä.\"\n\n\"Ei ole ollut leveästi tilaa meilläkään\", yritti Anna-Kaisa väliin.\n\n\"Köyhillä ihmisillä!\" tarttui Saarniska puheeseen. \"Mistä sitä on?\nOnhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä\nhuolimatta löytyä tällaista ahtautta.\"\n\n\"Katrikin tässä vielä...\"\n\n\"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me\nolemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme\nonnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa.\nPitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa:\nkaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!\"\n\nSaarniska puuhaili tulta uuniin ja ryhtyi laittamaan illallista.\n\n\"Oletteko syöneet jo? -- Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun\njuuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin\njää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa\nsitten saattaa sijotella ja järjestellä.\"\n\n\"Ei nyt pitäisi meidän takia vaivata...\", yritti Anna-Kaisa.\n\n\"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat\nuskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla,\nsikiöt, ja Jussi myös!\"\n\nVähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska\njärjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.\n\nJaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä\nsuinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa\nlöytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee\nniiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen\nmies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa\nkäyttäisi.\n\nAnna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi.\nTuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan\nja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen,\nsillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan\nhalunnut.\n\nHän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin\nKatri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan\nkodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon\nkaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä\npuhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan\njoku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen\nvaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti.\nHänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän\ntuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä\nkuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja\napteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli\ntäytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä\ntouhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella,\nminkälaista on kaupungissa.\n\nJoskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle\nhyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä\noikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein\nsai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi,\npuhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua\nheidänkin lapsillensa.\n\nKylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin\njälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta\ntienoilta paloi tytön halu.\n\nKaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista.\nPian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan\nkaupunkielämän kaikkiin puoliin.\n\n\"Vaivaako neitiä ikävä?\" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli\nhänen lähellänsä samassa pöydässä.\n\n\"Eipä tuo kovin\", sanoi Anna vähän hämillänsä \"neidiksi\"\npuhuttelemisesta.\n\n\"Minä vaan ajattelin, kun neiti niin nuhjottaa hiljaa omassa\nelämässään.\"\n\n\"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän\nyksinäiseltä.\"\n\n\"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa.\nEikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime\nsunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä\noli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat\njokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme\noman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman\npesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä.\"\n\nEllin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.\n\n\"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin\nsiemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä\ntotisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin,\nLaura?\"\n\nLaura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli\nenimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän.\nToisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa\nsunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa\nhäntä. Heitä harmitti sellainen \"pyhimys\", joka päivät nyylää työnsä\nääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa\npakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin\nnuoruus merkitsi?\n\n\"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen\nkauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja\nmistä syystä\", sanoi Laura vakavasti.\n\n\"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme\", sanoi Elli, \"mutta niin\npyhä ja muuttumaton ja suuttumaton... Meidän kultu Lauramme! Ihan\nkiusallisen kiltti tyttölapsi!\"\n\nLaura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli\naikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti\ntarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät\npuhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista\nuhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina.\nMutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. -- Tai oli se myöskin\nrauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla\neivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä\nkerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla\nkäyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä\nvaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi\nsiitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.\n\nMinkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen\nvakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin\nsanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja\nvahingoittivat.\n\nJa toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö,\nhyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.\n\nTurhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän\nseisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.\n\nAnnaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi\ntoisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin\nsiellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän\nhän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella\nsunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi\nmukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja\nkokea!\n\nTäällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään\nsellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin\ntyöpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään\nerikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla\nseinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät\nlukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi\npauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä\nliikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä,\nhihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen\ntenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki\nsamassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.\n\nMiehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat\nhänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät\nolevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai\njoutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät\nsilmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.\n\nPäivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin.\nHeistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi \"pitää\nhauskaa\". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.\n\n\"Saako neitejä seurata?\" kysyi joku konesalin miehistä, joka\npäivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.\n\n\"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä\", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.\n\"Kylläpä nyt ollaan!\"\n\n\"Ollaanpa nyt!\"\n\n\"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina.\"\n\n\"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli.\"\n\n\"Ja kuollut taakseen katsokoon!\" sanoi konesalin mies sekä astui\nsivulle kävelemään.\n\n\"Herra Rinne ja neiti Niemelä\", esitteli Elli. -- \"Tulithan sinä,\nvaikken minä luvannutkaan.\"\n\n\"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet\n-- ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?\"\n\nRinne kääntyi Annaan ja tempasi hänet mukaan leikkiin. Naurettiin\nyhdessä.\n\n\"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän\", sanoi joku takana\nkulkevista tytöistä toisille.\n\n\"Ja komea tyttö se onkin.\"\n\n\"Vielä.\"\n\n\"Maalainen!\"\n\n\"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven\njuuresta.\"\n\n\"Minkä nuoran?\"\n\n\"Sen, jolla hänet tähän kaupunkiin pois maatiaisten joukosta\ntalutettiin.\"\n\nTytöt nauroivat ja poikkesivat toiselle puolelle katua.\n\n\"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita\", sanoi Rinne ja katsoi\nElliin merkitsevästi.\n\n\"Kyllä kai! Tokihan sellainen nyt muistissa pysyy.\"\n\n\"Vähintäänkin... muistissa...\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitanpahan vaan.\"\n\n\"Sinäpä nyt olet tänään kuin arvoitus.\"\n\n\"Koetappas sinä sitten arvata!\"\n\n\"Mikä sinun ilveesi tietää! Ja mitä sinä milloinkin tarkoitat!\"\n\nJa mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään,\ntuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta\ntarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.\n\nHän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli\njotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo\nkauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan\npienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin\nhyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa\njoutua kiedotuksi.\n\n\"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?\"\nkysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan\nkatsetta.\n\n\"Kyllä, kun lupaat olla siivommasti.\"\n\n\"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai\nhännälläni ropsinut?\"\n\nTytöt revähtivät nauramaan.\n\n\"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne\novatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari.\"\n\n\"Eikö sitten olisi syytä?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Muisteleppas!\"\n\n\"Minä kyllä en muista! Koettakaapa te, neiti Niemelä, muistella!\"\n\nAnna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut.\nOlihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin\noli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin\nnäteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.\n\n\"Teillä on varmaankin ollut hauskaa siellä\", puuttui hän puheeseen.\n\n\"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan,\nmilloin hän on vaan matkassa.\"\n\n\"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin\nviides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin\nirtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että\nminä valitsen varren varrelleni!\"\n\nRinne katsoi Annaa, niin että tämä sävähti punaiseksi hiuksiaan\nmyöten.\n\nHe olivat juuri saapuneet nurkkaukseen, josta Annan piti poiketa\nkotiinsa.\n\n\"Vai luuleeko Elli, etten saa!\" jatkoi Rinne voitonriemuisesti.\n\nAnna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä.\nHän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi\nalas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin\nkuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän\nvihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä\nnyt oli oikea velikulta!\n\n\"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa\",\nkiusotteli Rinne Elliä.\n\n\"Onnea matkalle!\"\n\nAnna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä\ntyöväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari\nvuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja\nperustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan,\nolikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja\nperustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen\nvuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko\nrakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin,\nkolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi\nemännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.\n\nKun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja\ntuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin\njuhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri\nyhdistyksen ruokalaan.\n\nJo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet\npöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa\nkeittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä\nmitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa,\nresuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita,\nlikaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana\ntyöhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan,\nsillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa\nnielaistuksi.\n\nRinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta\nsaattoi nähdä yli koko huoneen.\n\n\"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä\nvielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?\" sanoi Rinne.\n\n\"Etkö nyt vielä kerkiä?\"\n\n\"No, parempi myöhäänkin kuin ei koskaan.\"\n\n\"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta\nsalassa.\"\n\n\"Vahinkoko? Mikäs se muu on kuin vahinko? Sellainen tyttö!\"\n\n\"Joko taas!\" Rinne iski silmää Ellille.\n\n\"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan.\"\n\n\"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina\nsaareen.\"\n\n\"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni.\"\n\n\"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin\nvoita leivällä.\"\n\n\"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!\"\n\nHe lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.\n\nUusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja\nhe viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat\nkohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.\n\nPalvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen\njakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä\nmittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta\nmistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla.\nKäytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa\ntäysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.\n\nOli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut\nkuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä\nollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta\nja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai\nkapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen,\nkilvoitteleminen ja mässäys.\n\nAivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat\nmenneet pois.\n\n\"Onpa siinä taasen sotkettu!\" sanoi joku heistä.\n\n\"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin\noli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?\"\n\n\"Lyö sian astiaan! Mitäs sinä huolehdit, toisen palvelija.\"\n\n\"Entäs täällä sokerin siivoa!\"\n\n\"Sinne samaan sekin!\"\n\n\"Tuossa on leipääkin!\"\n\n\"Sepäs kelpaakin: voita ja leipää!\"\n\n\"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka\nkelvannut.\"\n\n\"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi\nsisälle mahtunut.\"\n\nJoku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa\nkikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Raatajan Vapaus\" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona.\nIlmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli\ntulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa\nei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.\n\nOhjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto,\navajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä,\npukutanssi ja yleinen tanssi eli \"kentän tallaaminen\" tai\n\"kengänpohjien hivutus\". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai\n-agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että\npuhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi,\njonka \"soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija\".\n\nKoko maailma \"Raatajan Vapauden\" vaikutuspiirissä näytti juhlivan\ntaasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se\naikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan.\nKaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli\nnykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut\npuute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä\npaitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi\nraskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.\n\nAmmattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut\nulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja\ntällä kertaa.\n\nEsitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän\nkautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.\n\nAnna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän\nkävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa.\nÄiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä\nvälitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta\nillalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada\ntäydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa\nEllin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut\ntarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet\nSaarnin entiset huoneet.\n\nKello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.\nSoitettiin juuri kirkkoon.\n\nAnna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli\npihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se\noikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli\nrakennuksien.\n\nLaululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei\nollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun\npölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset,\njoita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien\njuurelle, kituivat helteessä.\n\nTytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut\ntässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli\nympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin\noli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja\nkaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa.\nAkkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo\nrepeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä\nsilityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö,\njossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli\nyksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi\npanna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet\npäivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun\nomaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat\nhuonetta vielä \"Työläisen Joulusta\" leikatut taulut, joita oli\nnuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan\nnaulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.\n\nEllillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta\nkahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos\naikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa\nsyöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa\nruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai\njärjestää niin kuin varat myönsivät.\n\nMutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen\nmielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä\nja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi\nja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei\ntalonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä\nhäneen koski.\n\n\"Ala nyt jo nousta!\" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi\nvuoteellaan. \"Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan\naamukunnossa.\"\n\n\"Mitähän kello jo lieneekään?\"\n\n\"Kohta puoli yksitoista.\"\n\n\"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika\", sanoi Elli. \"Ai, ai\nsentään! Kylläpä se olisi makeaa!\"\n\n\"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä\nkotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan\nmuori taasen mokista?\"\n\n\"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan\nmuoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää\nminua elämästä niin kuin itse haluan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli\nkeittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.\n\n\"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan\", sanoi\nAnna-Kaisa.\n\n\"Mikäs nyt on tullut?\" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.\n\n\"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu\nniin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla\nrauhallisin mielin.\"\n\nAnna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.\n\n\"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.\nOdoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään.\"\n\n\"Eihän minua tarvitse odottaa.\"\n\nAnna-Kaisa huokasi.\n\n\"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata\nodottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa\ntoivomasta koskaan.\"\n\n\"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen\nharjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt\ntulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne.\"\n\n\"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä\net voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on\ntapahtunut.\"\n\n\"Mitä sitä turhaa!\"\n\n\"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana\nsinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat.\"\n\nAnnan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta,\njonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman\ntiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän\nkiirehti syöntiään.\n\n\"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä\nminä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika\nValkoseen vaatteeseen.\"\n\nAnna hymähti vastaukseksi.\n\n\"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani\nhalpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin,\nettä olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää\nmonta vuotta ole sinulle sanomassakaan -- Herra tietää, ovatko nämä\njo viimeiset varoitukset.\"\n\nAnna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi\näänetönnä keittämistä.\n\n\"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä\", sanoi hän\nvähän ajan kuluttua. \"Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja\nhän on menestynyt tässä maailmassa\".\n\n\"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna\", vastasi Anna,\npilkallinen sävy äänessään. \"Meitähän ei voi asettaa rinnakkain.\"\n\n\"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset\nvoisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?\"\n\n\"Ei minusta ole hyvien joukkoon.\"\n\n\"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?\"\n\n\"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni\nilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja\nsanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?\"\n\n\"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän\non sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin\nkaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia\nvanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista.\"\n\n\"Se nyt on merkillistä\", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä,\n\"kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta\npääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa\nhökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun\npäiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te\ntiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin\nkovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen,\nmutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa,\nettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua.\"\n\nAnna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja\nvaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.\n\nKaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen\nkuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat\ntoteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa.\nNeuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä\nollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.\n\nRaskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle\nolisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla\nväsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko\nmikään. Ehkei mikään!\n\n\n\n\nV.\n\n\nHupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin\nkaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime\nvuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.\n\nSiihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana.\nIhanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan\nsineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa,\nsillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti\nkummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti\npehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.\n\nKohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja\nrautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat\nlehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat\nvesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena,\nvälähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan\ntai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien\naikaansaamat liikkeet.\n\nVuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut\nitsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella.\nSiihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden\njuurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät\nravintonsa pesämaittensa seutuvilta.\n\nKylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi\nidän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien\npäärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella\npinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko\npeippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden.\nTiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen,\nvuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena\npuhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi\nääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.\n\nSelkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman\nlaidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös.\nMilloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun\nääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona\ntai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun\nluonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen\ntykintä.\n\nMutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat\ntulleet tilalle.\n\nVuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa\nviereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli\nahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä\nhe asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli\nrevitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset\npitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja\nlastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua,\nnokesivat vasta maalattuja seiniä.\n\nRantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon\njoka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä\nvalkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun\nkirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina\nsellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet\nvaluivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät\njäljet.\n\nEikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin\njärven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja,\njoita näkyi eri suunnilta.\n\nKymmenet tehtaat kokosivat yhä uusia ihmisiä ympärillensä. Liike\nkasvoi alinomaa. Sikisi yrityksiä, joista ei ennen tiedetty mitään.\nMikä äsken tuntui tarpeettomalta, oli jo kappaleen ajan kuluttua\naivan välttämätöntä. Raha kulki kädestä käteen, ja sen orjina\nraatoivat tuhannet ja taas tuhannet miehet, naiset ja nuorukaiset\ntehtaiden katkujen seassa. Rahan orjia olivat heidän herransakin,\njotka koettivat saada mahdollisimman suurta voittoa työväkensä\nkoneiden avulla tuottamasta työstä.\n\nKoko kaupunkiyhteiskunta oli muodostunut merkilliseksi\nkilvoittelulaitokseksi toistensa kustannuksella. Jos joku tuli\nnujerretuksi kilpailussa, kynityksi kuin paistettava lintu, ei se\nliikuttanut ketään. Koneiden aikakaudella oli suhde lähimmäisiinkin\nmuodostunut koneelliseksi. Missä määrässä oma kanssaihminen\nsaattoi olla koneena koneen ääressä, liikeyrityksissä, pankeissa,\nvekseleissä j.n.e., siinä määrässä hänellä oli arvoa yhteiskunnassa.\n-- Kuuden aikana aamulla viilsivät ilmaa kymmenien höyryviheltimien\nkiljunnat, ja rautaiset sekä luusta, lihasta ja verestä rakennetut\nkoneet alkoivat toimintansa. Pari kolme tuntia myöhemmin alkoivat\nkonttori- ja pankkikoneet. Sama näivetyttävä, elämää tappava toiminta\nvähäväkisten keskuudessa, sama levottomuus liikemaailmassa.\n\nNyt sunnuntain vastaiseksi yöksi ja sunnuntain aamuhetkiksi oli toki\nvähän lakannut.\n\nOi, mikä nautinto, kun sai kerrankin levätä! Sai nukkua ohi kuuden,\nseitsemän, kahdeksan... ottaa vuoteessaan niin mukavan asennon\nkuin osasi ja tuntohermot ohjasivat. Ei soinut yksikään inhottava\nvihellys, ei riehunut liike kadulla -- kirkkoon menijät eivät paljoa\nhäirinneet. Voi, kun viikon seitsemästä aamusta yhdenkään sai\nitselleen!\n\nKellareissa, ullakkokamareissa ja viheliäisissä hökkeleissä\nlaitakaupungilla sekä esikaupungeissa oikein hekumoitiin levosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRinne oli saapunut, kun Anna palasi.\n\n\"Nyt saisitte joutua jo, muuten kerkiää juhlakin alkaa, emmekä saa\nollenkaan olla jouten sitä ennen.\"\n\n\"Menemmekö sinun veneelläsi?\"\n\n\"Silläpä tietenkin. Saatammehan sillä luurailla, missä haluamme,\nemmekä ole riippuvaisia laivan lähtöajasta.\"\n\nKaupungin ja saaren välillä oli vilkasta liikettä. Näin pyhäaikana\njärjestivät laivain omistajat säännöllisen laivakulun Hupisaareen.\n\nJo lauvantai-iltana oli useita mennyt saareen yöksi. Kun ilma oli\nniin lämmin ja suloinen kuin nytkin, saattoi aivan hyvin nukkua\npaljaan taivaan alla. Sitä paitsi tällaisen yön vietosta saaressa\nsaattoi olla ajattelemisen aihetta sekä ennen että jälkeen. Se\npiti mieltä jännityksissä. Nämä retket olivat seikkailuretkiä,\njoita rakensi hermostunut mielikuvitus jo kauvan ennen kuin ne\ntapahtuivatkaan ja joissa todellisuudessakin oli ihan päätähuimaavia\nkohtia. Mutta sellaista juuri kaipasi nuoriso, jonka mieluisimpia\nhuvittelupaikkoja talven aikana olivat tanssi-iltamat ja elävätkuvat.\n\n\"Eikös olekin 'Lindbergin pappa' taasen tuolla lahden pohjukassa!\"\nsanoi Rinne.\n\n\"Kukas hän on?\"\n\n\"Muudan tehtaan työmies. Nyt on pappa taas pahalla tuulella, kun\ntällainen hälinä käy järvellä eikä kala luultavasti ota uistimeen.\nMutta siinä hän kuitenkin etäisimmässä pohjukassa vetelee harvakseen\niltaan saakka, söi sitten kala tai oli syömättä.\"\n\nToisia uistelijoita, onkimiehiä ja pitkän siiman vetäjiä oli\nmyöskin. Muutamissa veneissä oli koko perhe, eväät ja keittovehkeet\nmukana. Pojat reutoivat airoissa tai pulikoivat järvessä kuin\nsorsapoikue. Olivatpa toiset nostaneet purjeetkin pystyyn, vaikkei\ntuulen henkäystäkään käynyt. Vapaasti sai vene mennä, minne sattui,\nsillä ei ollut kiire mihinkään eikä myöhästynyt mistään. Mitäpä he\nhuolehtivat juhlahumusta. Isä lueskeli sanomalehtiä, äiti kuunteli\nhänen yksitoikkoista lukuaan ja vaali nuorinta, joka ojenteli käsiään\nvedessä pulikoiville sisarilleen ja veljilleen. Päivällisajan\nlähestyessä soluivat he johonkin rantaan ja vaimo kiehautti\nyksinkertaisen päivällisen, jota nyt raittiissa ilmassa oltua syötiin\nerinomaisella ruokahalulla.\n\nRinne kuljetteli tyttöjä pitkin selkää, lorusi alinomaa tuulia ja\ntaivaita. Rantaan tultua he etsivät saman sopukan, missä olivat koko\nkesän viettäneet sunnuntaihetkensä. Ei kukaan ollut sattunut sinne\nnytkään osautumaan. Se oli vähän etäämmällä laivasillasta.\n\n\"Olet sinä, Yrjö, kunnon mies, kun olet laittanut veneen\", sanoi\nAnna. \"Tällähän pääsee, mihin vaan haluaa.\"\n\n\"Ilman tätä saisimme samoilla kantamuksinemme koko saaren halki. Nyt\nolemme etäällä muista ja kuitenkin rannassa\", ihasteli Ellikin.\n\n\"Ei ole varmaa, saammeko täällä rauhassa olla. Eiköhän tuokin vene\nyrittele tänne?\"\n\n\"Ketä siinä on?\"\n\n\"Eikö siinä ole Katri perässä?\" sanoi Elli.\n\n\"Ja Juho keulassa\", tunsi Rinne.\n\n\"Mihinkäs nämä nyt soutelevat?\" sanoi Anna. \"Eivät ne tänne tule, kun\nnäkevät veneen rannassa.\"\n\n\"Annappas tänne riippumatto!\" touhusi Rinne. \"Mihinkäs tämä nyt\nripustetaan?\"\n\n\"Aseta mielesi mukaan!\"\n\nRinne ryhtyi sitomaan köysiä ja tytöt laittelivat evästavaroita.\n\n\"Keitäppäs tyttö kahvia ja keitä kattilalla!\" hyräili Rinne pensaasta.\n\n\"Taitaa tämä meidän isäntä olla oikea kahvitäti\", nauroi Anna.\n\n\"Mitäpä me tässä muutakaan tekisimme? Lepäillään kuin herrat\nhelteisenä päivänä ja nautitaan elämästä. -- Tulkaapa koettamaan,\nkestääkö tämä rahkine?\"\n\n\"Et saa, Yrjö, tuolla tavalla! Kyllä minä pääsen yksinkin\",\nvastusteli Anna, kun Rinne nosti hänet riippumattoon.\n\n\"Kestääkö se lisää?\"\n\nSamassa jo oli Ellikin astianpyyhkeineen.\n\n\"Yrjö sinä!\" torui Elli. \"Joutaako emäntä tässä kisailemaan teidän\nkanssanne?\"\n\n\"Täytyyhän tätä koettaa. Kestäisikö tuo kolmatta?\"\n\n\"Et saa tulla!\"\n\n\"Eihän siitä muuten selvää saada.\"\n\n\"Laittaisit ennemmin tuota keitinselkää, että saataisiin pannu\ntulelle. Onko sinulla tulitikkuja?\"\n\n\"Minulla! Mitäs minulla ei olisi?\"\n\n\"Noo, ei sinulla sentään kaikkea ole. Sanovat, ettei sinulla\nsydäntäkään ole\", nauroi Anna.\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\"\n\n\"Tytöt.\"\n\n\"Se on niitä akkaväen puheita. Mitäs helkkaria tästä elämästä sitten\ntulisi?\"\n\n\"Taikka jos on, niin se on sinulla luonnottoman avara. Äidillä oli\nkuvakirja, missä oli kuvattuna ihmissydämiä, -- siinä kirkkoja,\ntikapuita, kaikkea maallista tavaraa ja sarvipäisiä piruja.\"\n\n\"Yrjöllä on juuri viimeksi mainituita\", pisti Elli väliin.\n\n\"Sitä en varmasti tiedä\", sanoi Anna, \"mutta tyttöjä kai siellä\nlienee useita\".\n\n\"Minä olen siis tytöiltä riivattu.\"\n\n\"Kuuleppas: sydämen haltioita ei saa olla kuin yksi ainoa.\"\n\n\"Isossa talossahan on monta asukasta.\"\n\n\"Hyi niitä miehiä!\" sanoi Elli. \"Kappas vaan!\"\n\n\"Teeppäs tiliä, kuinka monen tytön poskelta sinä olet jo ruusut\nkuolettanut, niin kuin laulussa lauletaan!\"\n\n\"Tehän olette vallan kauheita tänä päivänä. Sitäkö varten te olette\nminut tänne saaren päähän soudattanut, että saisitte oikein yksistä\ntuumin käydä kimppuuni?\"\n\n\"Etkö sinä jo joutaisi saada?\"\n\n\"Tulkaa sitten! Valitkaa aseenne, nokikepit tai purevat sanat!\nSittenpähän nähdään, enkö minä vielä jaksa kahta tyttöä vastustaa.\"\n\nRinne sieppasi nokisen keitinselän ja alkoi kuin puolustautumaan.\n\nAnna iski silmää ja nauroi:\n\n\"Tapellaan, Elli, vähän sen kanssa!\"\n\n\"Kyllä te saatte tulla yksitellen tai yhdessä, mutta vastatkaa\nseurauksista. Minä pitelen teitä pahasti.\"\n\n\"Sellainenhan sinä olet. Sinulla ei ole sääliä hitustakaan toisia,\nkohtaan. Mutta miehillähän on oikeus olla niin kuin itse tahtovat.\"\n\n\"Eikös se olekin harmillista?\"\n\n\"Ja niillä on sitten otsaa olla valtaamiensa oikeuksien mukaan. Mutta\nsiitä huolimatta: laskehan se nokikeppi pois, likaat sillä vielä\npyhävaatteesi!\"\n\n\"Pelkäättekö te vai peräännytte hyvässä järjestyksessä?\"\n\n\"Ei se ole kuin lapsirakkautta, sillä saattaisi sinun, poloisen,\nkäydä kovin pahoin, jos me alkaisimme sinua peitota.\"\n\nHe jatkoivat kiistellen ja leikitellen talouspuuhiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhana ilma oli houkutellut koko kaupungin väestön liikkeelle.\nKaupungin helteessä, kiehuvassa kuumuudessa ja pölyssä kaipasivat he\njotakin ulkopuolella olevasta luonnosta. Heitä monasti kammotti tämä\nkolkko kaupunki, jonka he olivat rakentaneet itselleen. Sisimmässään\nhe eivät olleet tyytyväisiä omiin luomiinsa, vaikka he hankkivat\nniihin kaikkia mahdollisia mukavuuksia.\n\nKoko saaren puisto oli nuotiotulien vallassa. Siniset savujuomut\nkohousivat jokaisen pensaan juurelta ja hälvenivät pian poutaiseen\navaruuteen. Nuotioilla kiehuivat kahvipannut. Suuri osa saaressa\nolijoista ei aikonutkaan juhlaan, mutta olivat tulleet tänne, kun oli\nmahdollista päästä laivalla. Isoimmat lapset pulikoivat rannalla.\nPienimmät olivat äitien hoidettavina, nukahtivat väsähtäneinä\npensaiden siimeksessä riippumatoissa tai kentällä, lehtikerppu pään\nalla.\n\nVanhemmat olivat riisuutuneet ohuihin pukeisiin. Keskikesän aurinko\nsoi lämmintänsä, jotta köyhäkin sai mässätä siinä, ajattelematta\nhetkeäkään, kuinka paljon se hauskuus kuluttaa laihaa kukkaroa.\nSe oli oikein kissan piehtaroimista räytävässä helteessä, jolloin\nsaattoi hetkeksi unehuttaa kaiken jokapäiväisen riennon ja\ntohisemisen leipähuolissaan.\n\nMutta yhtä hyvin saattoi tämä saariretki muodostua monelle suorastaan\nepäsiveelliseksi. Useasta kohdasta kuului juopuneiden mekastusta,\nkorttien läiskettä, kiroilua, kiistaa, ruokottomia puheita ja huutoja.\n\nJa näiden äärimmäisyyksien välillä, suurin osa kaikkeen alhaiseen\ntaipuvaisena, vietti aikaansa nouseva nuoriso. Saaren lehto saattoi\nkätköihinsä sulkea monta salakuisketta, silmäystä ja kosketusta,\njotka eivät olisi tapahtuneet julkisuudessa. Ilo saattoi muodostua\nilon irvikuvaksi ja vapaus mitä turmiollisimmaksi. Viihdytyksen\nkaipuu oli etsinyt itsellensä uudet väylät.\n\nVälillä kävivät Rinne ja tytöt soutelemassa, ja sieltä palattua\nsöivät he eväitänsä. Rinne oli ostanut runsaasti kaikellaista hyvää,\nhedelmiä ja makeisia. Hän oli oikein tuhlari tyttöjen seurassa.\n\nKävivätpä he tervehtimässä kappaleen matkan päässä olevaa samallaista\nryhmäkuntaa.\n\n\"Hei! Tervetuloa! Tulittepa parhaaseen kohuun kuin mustalainen\nkirkkoon. Tässä juuri alkaakin uusi peli. Sekota uudestaan kortit!\nKolme henkeä lisää!\" tervehdittiin heitä.\n\n\"En minä tällä kertaa viitsi\", sanoi Anna. \"En minäkään välitä\nnyt\", sanoi myöskin Rinne. \"Mitenkäs nämä on niin yhtä aikaa\nvälinpitämättömyys vallannut?\" tarttui joku joukosta puheeseen.\n\"Tästäpä sopii jo jotakin arvella.\"\n\n\"Elli sitten? Sinähän kuitenkin tulet?\"\n\n\"Enpä tiedä.\"\n\n\"Tämä ei kelpaa!\" sanoi joku pojista, nousi ja tarttui Elliä\nvyötäisistä. \"Kas niin, istupas koreasti sedän vieressä ja katsele\nnoita kuvakortteja. Näethän, että he haluavat olla kahden, ja se ilo\nsuokaamme heille.\"\n\n\"No niin, ja menkää siitä nyt kuuntelemaan mesiäisiä kedolla! -- Ohi\nkuin Filipin jihti!\"\n\n\"Ohi, herra kapteeni, tältäkin paikalta!\"\n\n\"Elli sitten!\"\n\n\"Näytäpä, mitä on kätkettynä vasempaan käteesi! Kas sillä tavalla!\"\n\n\"Katsokaapa Eelin kulmakarvain röyhistystä! Silmätpä pullistuivat\ntapeille päässä ja puhaltelee hän kuin virtahepo.\"\n\n\"Tääll' ollaan, tääll' ollaan!\" sanoi Eeliksi puhuteltu ja löi\nkorttinsa esille.\n\nRinne ja Anna vetäysivät pois sekä astelivat takaisin leiripaikalle.\n\nAnnan sydän takoi kuin olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Hän oli koko\npäivän salaisesti toivonut, että Elli jollakin tavalla joutuisi\neroon heistä ja he saisivat olla kahden. Hänestä oli Yrjössä jotakin\nerikoista, joka niin erinomaisesti veti puoleensa. Mitä se oli,\nei hän osannut selittää itsellensä. Yrjön seurassa hän ikään kuin\nriipoutui irti jokapäiväisestä rasituksesta. Se toi kuin virkeän\ntuulahduksen tullessaan. Ehkä hän oli aluksi ihaillut hänessä\nvallattomuutta, jota hänessä olikin tavallista enempi, mutta oli\nsamassa kiintynyt muutenkin.\n\nNiin, olipa hän jo itkaissutkin Yrjön takia muutamia kertoja.\n\nLeirille saavuttua veti Yrjö hänet rohkeasti riippumattoon.\n\n\"Miksi sinun kätesi vapisevat?\" kysyi Yrjö pitäen Annan kättä\nomassaan.\n\n\"Vapisevatko ne? Ei suinkaan\", sanoi Anna hämillään.\n\nJossakin kappaleen matkan päässä kuului käsiharmonikan kiihkeä ääni.\nSoiteltiin päivän muotikappaletta, johon soittaja lisäsi monet mutkat\nja koukut.\n\nYrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen\nviihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön\nsilmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä\nilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa...\n\n\"Pelkäätkö sinä minua?\" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät\nomituisesti.\n\n\"En... en suinkaan...\" sanoi Anna hämillään ja epävarmana.\n\nEikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin\nkahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut... ei mitään niin kuin\ntällaista tilaisuutta.\n\nHän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen\ntakaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan\nkäsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen\npuristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.\n\nHarmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta\nuudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli\npensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön\nkosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!\n\nKesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti\nmuistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä\nmaalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:\n\n\"Herranen aika, kuinka kauvan olemme tässä jo istuneet?\"\n\n\"Mitäs me huolimme kellosta pyhäpäivänä!\" sanoi Rinne.\n\nHän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä\näänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa\nkierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka...\n\nJuuri silloin pärähtivät juhlakentällä torvet alkumarssiin, ja hetken\nkuluttua palasi Elli juoksujalkaa.\n\n\"Mitä kello onkaan jo?\" kysyi hän hätäytyneenä. \"Minunhan piti olla\nihan alussa. Lähdettekö mukaan?\"\n\n\"Lähdemme!\" sanoi Anna nopeasti kuin kiskoakseen itseään irti\nlumouksesta.\n\nHän pelkäsi Yrjöä, ja kuitenkin olisi hän tämän pienimmästäkin\nviittauksesta jäänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVeneessä, jonka Rinne oli huomannut tulevan järvellä, oli Katri ja\nJuho Haapala. He laskivat saaren rantaan kappaleen matkaa Rinteen ja\ntyttöjen olinpaikasta, ja hävisivät pian rantalepikon suojaan.\n\nJuho oli konepajan työmies. Hän oli työskennellyt Osakeyhtiö Valimon\nkoneosastolla jo kymmenkunnan vuotta.\n\nKohta Katrin kaupunkiin tultua olivat he tulleet tuttaviksi ja pian\nystäviksi.\n\nKatrin oli ollut hankala saada työpaikkaa, ja aivan epätoivoon\nvajoamaisillaan oli hän kuljeskellut pitkin katua. Hän oli ollut niin\nkovin turvaton oudossa paikassa, ja rahavähät, jotka isä oli antanut\nlähtiessä, olivat ihan loppuneet.\n\nSilloinpa oli Sallimus johtanut hänen luokseen Liisan, Juhon sisaren.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.\n\"Miksi te itkette?\"\n\nNiin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko\nolemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa\nnälissään ja työttömänä.\n\n\"Älkäähän olko millännekään!\" oli Liisa sanonut. \"Ehkäpä tästä\njotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini\ntoistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan\ntehdä voitavani.\"\n\nLiisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli\nnäköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään.\nRakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi\noli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.\n\n\"Nyt en minä tulekaan yksin\", oli Liisa sanonut äidilleen, \"vaan on\nminulla täällä nuori ystävä mukanani. -- Minun täytyy teidät viedä\nnäin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea.\"\n\nJa sitten oli Liisa selittänyt heidän kohtaamisensa kadulla.\n\nKatria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime\npäivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei\nsaattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.\n\nNiin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa.\nLiisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa\ntrikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.\n\nTalon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he\nkerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin\nluona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei\ntuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.\n\nLukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä\nvaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja\nlähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja\nliikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan\nsauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.\n\nLapsuuden vuodet olivat vierineet näin alituisessa uhrautuvaisuudessa\nja hoitamisessa. Siinä sivussa hän oli käynyt kansakoulun, ja ne\njäivätkin ainoiksi hetkiksi, milloin hän sai olla ikäistensä seurassa.\n\nAivan nuorena oli Juhokin saanut ruveta huolehtimaan perheen\ntoimeentulosta. Ensi alussa hän oli tullut tehtaan konttoriin\njuoksupojaksi. Ja sepä olikin erinomainen onni, sillä pienetkin\nansiot tarvittiin aivan tarkkaan. Isä ei ollut viime aikoina voinut\npaljoa lähettää merimatkoiltansa, ja kamalin tieto tuli Juhon juuri\npaikan saatua: isä oli sortunut kovassa myrskyssä mereen ja hukkunut.\n\nLasten mieliin oli jäänyt pysyväisesti kuva äidistä tuona hetkenä,\njolloin surusanoma saapui. Hänen sokeat silmänsä olivat täyttyneet\nkyynelistä, ja hän oli epätoivoisesti huudahtanut: \"Mihin me,\npoloset, nyt joudumme?\"\n\nMutta tuona hetkenä oli Juho tuntenut kasvavansa mieheksi, johon äiti\nsaisi luottaa.\n\nKöyhyyttä ja puutetta he kuitenkin saivat kärsiä alkuvuosina, jolloin\nJuhon ansio oli vielä vähäinen. Menipä joskus useita päiviä, ettei\nollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa. Mutta heillä oli onneksi\noma katto pään päällä, ja kun vuokralaiset olivat rehellisiä ja\nmaksoivat säännöllisesti, saivat he vuokrista suurimman osan niihin\nmenoihin, joita talo aiheutti.\n\nKuitenkin oli kaikki paranemaan päin. Juho onnistui pääsemään\nkoneosastolle harjoittelemaan sorvariksi, eikä kauvan viipynytkään,\nennen kuin hän pääsi kappaletyöhön ja saattoi ansaita entistä enemmän.\n\nJoku tyttönen otettiin kotiin äidin silmäksi, ja Liisa lähti syksyllä\nlyhyille liinavaateompelukursseille, alkaakseen suoranaisen ansiotyön\nkotona.\n\nKuinka hiljaista oli Haapalan lesken kodissa noina päivinä, jolloin\nlapset olivat työssä ja hän oli laskenut tyttösenkin ulos tai käymään\nkotonaan. Ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen vienot kilahtelut.\nVanha, nelikulmainen seinäkello, jonka isä oli tuonut mereltä, ja\njonka taulun kehyksissä oli kuvattuna aava meri ja myrskyn käsissä\ntulitornia kohti pyrkivät purjelaivat, nakutti ummehtuneesti sängyn\nkohdalla seinällä, ja kissa kehräsi sängyn päällä. Katukin oli\nrauhallinen tällä kohdalla, sillä liike asemalle ja tavarasuojalle\nkulki toisia katuja. Joskus kuitenkin kolisivat ohi kuorma-ajurin\nrattaat, riensi joku katukäytävällä tai haukahti koiralauma pellolla.\n\nToisinaan pistäysi joku naapurin vaimo vieraisille, toi jonkun\ntiedon tullessaan, ja siinä he, ikätoverit, syventyivät muistelemaan\nkymmenien vuosien takaisia tapahtumia, jolloin Liisan äitikin oli\nvielä nuori, näkevä ja menevä.\n\n\"Liiaksikin\", lisäsi hän. \"Siitä syystä lienee ollut Jumalan tahto\nottaa näkemisen lahja pois, että ihminen syventyisi näkemään omaa\nsisimpäänsä, sillä tällaisena siihen ihmisellä on aikaa.\"\n\nEikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä\nkirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa\nsilmillä näki.\n\nLiisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän\noli hyvä tyttö.\n\nJärjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät\nunohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin\nyleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet\nvähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat\nheistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet\neivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä\nymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He\neivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli\ntavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.\n\nHaapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli\nsamallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin\nkadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa\näitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille,\nmissä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.\n\nVaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän\nHaapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri\nyhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Täällä me nyt taasen olemme\", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden\npohjukkaan ja nousivat maalle. \"Missäpä muualla kuin kesähuvilassa\nniin kuin herrasväki konsanaankin\", vastasi Juho. \"Kuinka mones kerta\nlieneekään jo?\"\n\n\"Kohta saamme kysyä: kuinka mones kesä tämä jo onkaan.\"\n\n\"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin\nkauvan pysymme ystävyksinä?\" sanoi Katri.\n\n\"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä\netsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme\nannettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea\nelämäni matkalla.\"\n\n\"Mitä minä, heikko tyttö, voin sinulle antaa?\"\n\n\"Paljonkin.\"\n\n\"Mitä esimerkiksi?\"\n\n\"Enpä taida osata selittää, mitä tunnen. Minusta on vaan elämä\nmuodostunut toisellaiseksi tultuani sinut tuntemaan. Meillähän on\nniin äärettömän paljon yhteisiä ajatuksia ja yhteisymmärrystä, että\nsiitä riittää kaikiksi ajoiksi eikä ainoastaan niiksi, jolloin olemme\nyhdessä.\"\n\n\"Sellaista minäkin tunnen.\"\n\n\"Sitä pidän tärkeänä. Jos minun pitäisi ruveta määrittelemään, mitä\nsinulta saan, niin en osaisi paremmin sanoa kuin: suurta ystävyyttä.\"\n\n\"Sinä olet koko nuoruutesi aikana tottunut osottamaan sitä lähimmille\nomaisillesi, ja ne ovat pitäneet sinussa vireillä parhaimpia\ntunteitasi.\"\n\n\"Saattaapa olla osaltaan sekin syynä.\" Juho katsoi Katria. Kumpikin\nhe ymmärsivät, mikä siihen oli todellisesti syynä.\n\n\"Kylläpä meidän kesämajamme on tallautunut ja huonossa siivossa\",\nsanoi Katri, kun he kantamuksineen saapuivat perille. \"Katsopas,\nkuinka nurmi on kuollutta, ja tuosta on oksakin katkennut!\"\n\nHän asetti hattunsa pensaan siimekseen ja ryhtyi siivoamaan\n\"kesähuvilaa\" ja järjestämään kaikkea kuntoon. Hän hymyili\nonnellisena katsoessaan Juhoa, joka saapui risuja ja veden tuomia\npuita mukanansa.\n\n\"Sinäpä olet tänään niin hauskan näköinen\", ihaili Juho. \"Mitä\nsinulla nyt on mielessä?\"\n\n\"Ei mitään erikoista. Tunnen elämäni vaan niin keveäksi tällä kertaa.\"\n\nHe puuhailivat yhtä ja toista. Juho haki kirjoja esille.\n\n\"Jaksaisitko sinä tällä kertaa lukemaan ruveta, koskapa näyt kirjoja\nhakevan?\" kysyi Katri.\n\n\"Etkö sinä sitten?\"\n\n\"Miksen kyllä. Mutta annetaan nyt kirjojen vähän aikaa levätä ja\nvietetään pieni hetki jouten.\"\n\n\"No pieni, puoli tuntia.\"\n\n\"Eikö sen enempää? Kyllästytkö sinä minun seuraani niin pian?\"\n\n\"En, ystäväiseni, en!\" sanoi Juho ottaen Katrin pään käsiensä väliin\nja katsoen häntä silmiin. \"Kuinka sinä sellaista saatat ajatella?\"\n\nPeippopari pyrähti läheiselle oksalle.\n\n\"Ollaan hiljaa!\" kuiskasi Katri. \"Katsotaan niitä vähän aikaa.\"\n\nHe vetäytyivät vähän edemmäksi, istahtivat maahan ja toisiinsa\nnojautuen katsoivat laulajia oksalla.\n\nKuinka sydämen pohjasta puhkesivat säveleet! Hennot ruumiit taipuivat\nlaulaessa. Etäämpänä soi tuhansia muita säveliä, yhä uusia ja\nerilaisia. Koko lehto helisi.\n\n\"Voi, katso, katso niitä!\" huudahti Katri. \"Kylläpä nyt\ntervetulleiksi toivotetaan!\"\n\n\"Nythän on kesä ja laulun aika.\"\n\n\"Ei kaupungin humussa ja räiskeessä voi aavistaakaan, mikä sulous on\nluonnon helmassa täällä.\"\n\n\"Mihinkäpä siellä linnun ääni kuuluisi, ja kuka niitä joutaisi\nkuuntelemaan. Taitaapa siitä leipää tulla!\"\n\n\"Voi niitä onnellisia maanviljelijöitä, jotka saavat vapaan taivaan\nalla työnsä tehdä, eikä tarvitse hautautua tehtaan seinien sisälle\nniin kuin meidän polosten täytyy!\"\n\n\"Niin, kyllä se on erilaista. Ja tässäpä mieleeni muistuu, kuinka\npikkupoikasena minäkin olin heinämiehenä maalla.\"\n\n\"Kerropas siitä! Sinähän taidat tietää niistä yhtä paljon kuin\nminäkin.\"\n\n\"Koetappas kuunnella, olenko tehnyt oikein havaintoni! Mahtanetko\nsinä tietää noin kolmen kilometrin päässä olevaa Kesälän maatilaa?\"\n\n\"En. Tuskinpa tiedän mitään koko kaupungin ympäristöstä, paitsi tästä\nsaaresta.\"\n\n\"Sinne meidän pitäisi joskus mennä, että saisit nähdä ne seudut.\nSieltä tuotiin meille maitoa tässä takavuosina, kun ei vielä\njunalla kuljetettu. Toisinaan pääsin isännän mukana sinne,\nkerran heinäaikanakin. Talo on joen rannalla, joka juoksuttaa\nsyrjäreitin vedet tähän pääreittiin. Joitakin kilometrejä itäiselle\nilmansuunnalle on eräs Kaukaniitty, jolle mennään yökuntiin\nheinäntekoon. Niityn kohdalla jakautuu joki useihin pienempiin,\nleviten niitylle, kunnes taasen toisessa laidassa kerääntyvät\nyhdeksi, joka sitten kangasmaiden poikki ja niiden takana Kesälän\nvainioiden vieritse laskee Harjuselkään.\n\n\"Mutta tuossa jakautuessaan keskellä niityn tekee se maan viljavaksi,\nsillä syksyin keväin tulvii joki ja levittää mutaisen veden yli\nlakeuden. Kas, sen voimistuttamassa maassapa kasvaa heinää oikein\nkovasti. Ei olekaan kumma, jos tähän niittyyn on jokainen talo\ntahtonut osakkaaksi päästä, sillä eipäs ole muuta kuin mennä sinne\nviikatteinensa, kaataa sankka heinä, korjata kuivattuna latoihin\nja vetää talvella karjalle. Siitä syystä onkin latoja lukuisasti\nja niityn aikana heinäväkeä viljavasti. Jos minne katsoo, vilkkuu\nvalkonen paita tai liina. Miehet astuvat tahdissa toistensa jäljessä,\nja kaadettu alue avautuu kesätuulessa huojuvaan tai räytävässä\npoudassa välkkyvään heinikkoon.\n\n\"Ei silloin tunteja lasketa, ei välitetä, milloin päivä alkaa ja\nmilloin loppuu, vaan melkeinpä yhtä aikaa päivän kanssa ylös\nnoustaan. Jo aamulla neljältä nousevat miehet heinävuoteiltansa\nladoissa tai niitty tuvissa ja lähtevät aamukasteen aikana\nniittämään. Soi silloin heinärautain hionta kastehelmissä\nkimaltelevalla niityllä, kohoaa sieltä ja täältä, tuon ja tämän ladon\nseutuvilla kuin sirkkain ääni ruohostosta. Kun toiset lopettavat,\nalkavat toiset. Märjin saappain astelevat miehet kasteisella\nedullansa sinisissä pohjavaatehousuissansa, otsalla hikihelmiä.\nHämähäkkien kastekimalteiset palloverkot ja pesät hohtavat\nkaatamattomassa heinässä ja sortuvat kohta, kun viikate humahtaen\nkulkee heinän juuressa.\"\n\n\"Voi, voi, aivan minun tulee ikävä maalle jälleen!\"\n\n\"Näin niittävät miehet, ja ylhäällä, riippakoivujen peittämällä\nkunnaalla, kohoaa savu niittytuvan piipusta. Siellä emäntäpiika\neinettä keittää. Samoin näkyy savuja muualtakin. Pian jo kuuluu\nsyömään kutsu ylhäältä kiviseltä mäeltä.\n\n\"'Kello sooi!' huutaa emäntäpiika.\n\n\"'Sooi -- sooi, sooi!' kiiriskelee ääni ladon seinistä toisiin.\n\n\"'Kello sooi!' kuuluu myöskin muilta keittopaikoilta.\n\n\"Ja miehet laskevat viikatteensa, naiset lyövät haravansa pystöön\ntai panevat luo'olle, ja niin kerääntyy suunnilleen yhtä aikaa koko\nniittyväki aamiaiselle.\"\n\n\"Kylläpä maistuu ruoka silloin.\"\n\n\"Maistuu. Mutta kesken ei se lopu, sillä hevoskuormittain on\nsitä tuotu. Kellarissa tuvan lattian alla, kivien takana seinän\nulkopuolella ja pensastossa koivujen alla on emäntäpiialla\nloppumattomat varastot.\n\n\"Mutta kun on syönyt joukko, köllähtää se tunnin puolikkaaksi nurkkaan\nkasatuille vuodeheinille eli 'herkkumättäälle', niin kuin sitä\nnimittivät, tai pihalle. Jotkut nukahtavat. Naiset ovat löyhäyttäneet\nesiliinan silmilleen auringon ja hyönteisten suojaksi. Toiset\nmiehistä juttelevat ja polttelevat piippujansa. Saattaapa myöskin\njoku muuttaa uutta viikatetta varteen tai laittaa piitä naisten\nharavaan.\n\n\"Ei kuitenkaan viivy kauvan ennen kuin taas lähdetään vahvistetuin\nvoimin liikkeelle, ja heinä kaatuu, haravat heiluvat ja taivaalta\npaahtaa heinäkuun aurinko levitettyyn luokoon.\"\n\n\"Kuinka toisellaista se on kuin tehtaassa!\"\n\n\"Mutta kohta keskipäivän ohi mentyä alkaa toinen touhu ja työ, eikä\nsuinkaan siinä unteloiksi joudeta jäämään. On silloin jo kuivunut\nedellisen päivän heinä ja on nyt latoon korjattavassa kunnossa.\nTuolla jo vetävät naiset luokoa kokoon molemmilta puolilta, joku\njo taakkoja latoo. Miehet painavat hattunsa partaat niskaansa\nheinänkulmujen suojaksi sekä lähenevät taakkavitsoineen. Ja kohta\nkeikkuu mesituoksuinen heinä voimakkailla hartioilla ja kulkee latoa\nkohden. Pian ilmestyy taakan viejä takaisin, ottaa tullessaan tukon\nheiniä käteensä, hieroo niitä kämmeniensä välissä, koetellakseen\nvarmuudeksi vielä, ovatko ne kuivia. Mutta luo'on vierellä odottaa\njo uusi kantamus valmiina ja taakan takana nuori nainen punottavin\nposkin. Siinä he sitoessaan kiinni taakkavitsaa vaihtavat jonkun\nsanan, hymyilevät -- ja siinä hetkessä keikkuu heinäruko taasen\nylhäällä ja kulkee latoa kohden. -- Tätä kaikkea olen nähnyt\npikkupoikasena, ja siitä lähtien on ollut kaihoni maalle.\"\n\n\"Kuka ei kaipaisi!\"\n\n\"Tällaisina poutapäivinä kuin tämäkin, jolloin koko luonto on\nhurmaavan kauniina ympärillä, tuntuu raskaalta palata kaupunkiin.\"\n\n\"Miksi kerroitkaan! Minäkin ihan ikävöin.\"\n\n\"Mitähän jos emme palaisikaan!\" sanoi Juho leikkisästi. \"Tuossahan on\nvene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää...\"\n\n\"Kun se olisikin mahdollista!\"\n\n\"Rohkenisitko sinä?\"\n\nKatri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä?\nKyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta\ntämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta...\n\nJuhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa\nenempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui\nmieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut\nkaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa\nhän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä\naavistamatta.\n\n\"Niin, mikä lieneekään syynä\", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua,\n\"mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä\nsiellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa\nlajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa,\nvaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin\nja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi\nihanaa!\"\n\nKauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa\nsuljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan.\nTuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia\ntoiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan...\n\n\"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan\", sanoi Juho vihdoin.\n\"Jokohan myöhästymme laulusta.\"\n\nHe olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa\nlaulu esitettävänä.\n\n\"Emme ole vielä olleet talosillakaan. Puut ovat sytyttämättä.\"\n\n\"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää\nhitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja\nvarmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu\nkäy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla,\nhevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren\nhyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän\nkalliita hetkiä.\"\n\n\"Sääli on niistä riipoutua irti, mutta pitänee meidän kuitenkin\nlähteä.\"\n\n\"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja\nmieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen.\nSäveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät\nkuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista.\nLaulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki\nsitä käyttämään!\"\n\nHe pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän\nlähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden\nvälissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.\n\nAivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla\nkiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta\ntyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat\ntytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä,\nmitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan\nmaksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat\nviikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan\näidilleen.\n\nKesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran\nviikossa ja rahassa kotkan kuva -- antaa sen lentää!\n\nNäyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli\nkierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli\nyhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili\nväkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa\nvapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin\nvasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen\noikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei\nmikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana\ntaivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta\nhuomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää\ntyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että\nilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut\nohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi\ntanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!\n\nViimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian\nkuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että\nhuomenaamulla kuudelta...\n\nÄsh!\n\nEnnen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon,\nriipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta,\nkatkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen\nniitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren\njuhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin\nasuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja... muistoja...\n\nKuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat\naamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli.\nLämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu\nlaskeusi maata kohden...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTyön valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen\nehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta\nmoninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen\nlukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen\navulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin\nraskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi\nkuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan\ntehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla.\nVeden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän\nturpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä\nseinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.\n\nMutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven\nvesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen\nvirran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä\nhäränsilmiä.\n\nVoima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät\ndynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes\nliikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista,\nja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa\nhuoneessa.\n\nKoneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa,\npysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet\nkosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen\nkaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja\nsähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan\ntarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan.\nNiiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä\ntaisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.\n\nMitä tapahtuisikaan, jos voima-akseli pysähtyisi ainiaaksi...\n\nJa kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan\nvaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen.\nKun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla\nyövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä\nääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa\nhetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa\nmittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat\nemaljitauluilla.\n\nVuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku\nsisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu\nkasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä,\nilon välkähdystä sielun peilissä.\n\nNäkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se\nkappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän\nkertaakaan saanut tuntea työn iloa?\n\nVähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja\nelämän onttous paljastunut.\n\nMutta voima-akseli pyörii... pyörii... Se on niin rakennettu ja\nasetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan\nmitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.\n\nEikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko\nyhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja\nelämisen muotoja ja rakentaa uusia.\n\nMaanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa\nja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai\njoka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui,\nhalla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa\nhän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista,\nlähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet,\njoutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen\nkoneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut\nhäneen, puistellut \"heralle\", pannut hänet luottamaan metsiensä\naarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa\nolisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi\nmuuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen\nmieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja\nhuovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan\nrehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui...\n\nEikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan\nmyöskin ihmisiä, lihaa ja verta...\n\nTarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien,\npora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja\nkalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen,\npuolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien,\nkiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa\noli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni,\nvonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita,\njoiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli\nprässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien\nliitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja\npauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä\nja kohousi viimein korkeuksiin.\n\nKaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin:\nsormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat\nhoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai\nvähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka\nmakasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai\njääden palaamatta.\n\nMutta taisiko mikään siitä syystä pysähtyä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhkä jonkun hihnan tai moottorin varassa oleva kone muutamiksi\nminuuteiksi, että saatiin loukkautunut pois korjatuksi ja uusi\nasetetuksi tilalle. Sillä jokaisessa tehtaan konttorissa oli pitkä\nluettelo niistä, jotka olivat käyneet pyytämässä, että heitäkin\notettaisiin huomioon, kun ensi kerran paikka aukeaisi. Tarvitsi vaan\nantaa heille pieni vihjaus, ottaa vaan niistä, jotka joka päivä\nlakkiaan käsissään pyöritellen seisoivat konttorin oven suussa,\nulos akkunasta järvelle kotia kohden kuin jäähyväissilmäykseksi\ntai lattiaan ja rahakaappiin arasti katsoen. Tarvitsi noin vaan\narvostelevalla silmäyksellä mitata, sopiko hän siihen, mihin miestä\ntai naista tarvittiin. Heistä ei ollut puutetta. Heitä tuli jälellä\nolevien takaa painamina kuin paperipölkyt hiovaa kiveä vasten\nmassatehtaiden makasiinihiomakoneissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä huoneessa työskenteli kolmisenkymmentä naista. Se oli\nsuunnilleen parisenkymmentä metriä pitkä ja kolmekymmentä leveä,\nhyvin valaistu, sillä akkunat olivat koskelle päin. Heidän joukossaan\noli elähtäneitä, jotka olivat täällä työskennelleet vuosikausia, ja\nnuoria tyttöjä, useat maaseudulta tulleita, jotka olivat lähteneet\nkaupunkiin työn etsintään ja päässeet tänne.\n\nHeidän tehtävänsä oli lumppujen repiminen.\n\nTyöhuoneen seinät olivat rapatut ja valkaistut, suorat ja aivan\ntasaiset. Ei ainoatakaan syvennystä ollut muualla kuin ovien ja\nakkunain kohdalla. Lattia oli sementistä, katto samoin ja liittyi\nilman minkäänlaista koristelistaa kohtisuoraan seinään. Huoneen\nmittasuhteet olivat sopimattomat. Se oli kuin suuri, umpinainen\nlaatikko, jonka pohjalle oli ladottu pitkiä pöytiä poikkipäin,\nmolemmin puolin keskellä olevaa käytävää. Missään kohdassa ei silmä\noikein viihtynyt. Turhaan sai yksitoikkoiselta seinältä etsiä\npaikkaa, missä katse olisi voinut viivähtää. Se kilpistyi takaisin,\nalas, yksitoikkoisiin pöytiin, pystössä oleviin puukkoihin ja\nvaatekasoihin.\n\nLähellä koskenpuoleista seinää työskentelevät saattoivat vähän\nkurkottelemalla nähdä alhaalla kosken, johon melkein sillä kohdalla\nkaatui liika vesi ruskehtavana kaarena, pirstoutuen pisaroiksi ja\nsyöksyen valkoisena ryöppynä kosken kiviin, sekä kosken toisella\npuolella olevan vasta istutetun puiston, jossa kesäisenä aikana jo\nnäkyi vihreätä ja talvella huurretta, jonka pakkanen oli kosken\nkuohuista kiteyttänyt. Mutta etäämpänä olevat näkivät joen takaa\nrakennuksien ylikerroksia ja savupiippurykelmiä mustilla katoilla.\n\nHuoneessa oli pölyä katosta lattiaan saakka. Se leijaili ilman\nkäynnin mukana, virtasi ovien ja akkunain luona vedossa ja laskeusi\npaksuiksi kerroksiksi akkunalaudoille ja nurkkiin, missä vaan oli\nsellaista kohtaa, jossa ei mitään liikuteltu. Katonrajassa oleva\nsähkömylly veti sitä ulos. Ihmiset vetivät sitä keuhkoihinsa.\n\nJotkut olivat sitoneet suunsa eteen vaatteen, estääkseen pölyä\ntunkeutumasta suun kautta, tukkineet vanulla sieraimensa, mutta\nsiitä huolimatta pääsi sitä menemään hengityselimiin. Ei ainoakaan\ntyöntekijöistä ollut yskimättä. Aina oli joku äänessä, toisinaan\nuseampiakin. Heidän täytyi keskeyttää työnsä, puhdistaakseen\nitseään vieressä olevaan sylkyastiaan. Eräässä kupissa näkyi jo\nheleänpunainen veripilkku tummanharmaassa ysköksessä. \"Jopa kaivautui\nKreetaltakin punaväri esille!\"\n\n\"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin\nkuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia\nminun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme.\"\n\nJotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.\n\n\"Kiltisti repimään.\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä\nleipäämme.\"\n\n\"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta.\"\n\nYskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin\nsai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan\nvilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti\nkurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.\n\n\"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!\" säälitteli joku.\n\n\"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta\nmokomaa loukuttamista?\"\n\nTulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta\nasennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta\nyskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja\njalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.\n\n\"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!\" sanoi Laurakin, joka ei\nmonasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.\n\n\"Niinkö Laurakin sanoo?\"\n\n\"Mitäpä tuosta muutakaan osaa?\"\n\n\"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii\",\nkäänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.\n\n\"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen\", tarttui\ntoinen seuraavasta pöydästä.\n\n\"Katsokaas, mikä uhkarohkea teko!\" sanoi Annakin.\n\n\"Mitäs kummaa näissä nyt on?\" ihmetteli Laura.\n\n\"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa\npitäisi niiden kautta sinulle!\"\n\n\"Heitä pois, muuten ne saastuttavat sinun!\"\n\n\"Kyllä Heta ne mielihyvillänsä repii\", sanoi Anna.\n\n\"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!\" nuhteli joku vanhempi\nnainen tyttöjä.\n\n\"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa\nkaltaiseksenne -- te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä\nkuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä...\",\nsanoi Heta.\n\nHän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin\nnaulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut\nselvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron\navaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka\njokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn\njättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat\nkaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja\njoutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset.\nTyötä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa\nnipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas.\nIkenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen\nsuunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt\narvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään\npeitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun\nmieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka\nHeta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti\nmieliä.\n\nHeta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä\nkohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.\n\n\"Mekö repisimme!\" sanoi Elli. \"Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää\nhäntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja\nikävähän'!\"\n\nHeta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen\nnuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka\nsulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla\ntoimeen lapsineen tässä maailmassa.\n\nHän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.\n\n\"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla\npuoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä\", sanoi hän,\näänessä riitelevä sävy. \"Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän\nmaailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän\nkiusallakin.\"\n\n\"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä.\"\n\n\"Niin juuri!\" kirkaisi Heta. \"Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman\nminua.\"\n\n\"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin\nvuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin...\"\n\n\"Ja mitä sitten?\" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu\npölähti repimispuukon ympärillä.\n\n\"Olipas joku silloin, suutariko se nyt oli vai räätäli, joka...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kas kun on olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut\",\nkiusotteli Elli.\n\n\"Ja mitä sitä on tapahtunut, josta minä en itse vastaa?\"\n\nHeta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski\nnyrkit lanteillensa.\n\n\"Ei, ei kai! Ollaan olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut.\"\n\n\"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on\nmielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun\ntiellesi?\"\n\n\"Ei, ei! Kukas sitä on sanonut?\"\n\n\"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun\nteoistani?\"\n\n\"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu.\nSehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on\", sanoi Anna.\n\n\"Sinä tarkotat lastani, sinäkin?\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit.\"\n\nHeta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei\nkenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin\nitsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" sanoivat ympärillä olijat. \"Älä nyt sentään\nlennä suuhun!\"\n\n\"Millä oikeudella sinä puhut minun lapsestani?\" huusi Heta.\n\n\"Hoh! Sielläpä koko prinssi taitaa olla, josta ei saa sanoa halkastua\nsanaa.\"\n\n\"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä\nteillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos\nsinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta\nkatso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse\nkenenkään ruveta huolta pitämään!\"\n\n\"Lähempänä se mahdollisuus on sinua kuin meitä kumpaistakaan.\"\n\n\"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen\nvieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta\nse ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin\nmenevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista,\njoka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta.\"\n\n\"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun\nvaljetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin\nsuloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy\nkuin mikäkin loukku.\"\n\nYmpärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.\n\nHetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua\nraa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa\ntulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa\npistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka\noli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi,\ntomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta\nvoimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät.\nPuseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.\n\nKesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.\n\n\"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!\"\n\n\"Minä syljen mihin tahdon!\"\n\n\"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä.\"\n\n\"Kumpikohan meistä on taudissa?\"\n\n\"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla\npuheellanne haavotatte toisianne!\" lauhdutteli Laura. \"Sanassakin\nsanotaan...\"\n\n\"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!\"\ntikasi Heta.\n\n\"Kristittyjen! Eipä nyt kristittyjä valita, kun Hetakin!\" ivasi Elli.\n\n\"Ja sinä!\"\n\nHeta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän\nkeskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.\n\nMutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli\ntulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen\nkuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan.\nNyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa\ntekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen\nkuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita,\nsenkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä\nja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes\ntehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki\nriensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nRautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla\nsähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät\nkivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä\nkuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan\ntuttuja ja sukulaisia.\n\nOli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko\noikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa\nniin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne\nvähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka\numpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.\n\nOlivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja\npolvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.\n\nSitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin,\njotka heitä vastaan onnitellen kävivät.\n\n\"No, tervetuloa korppien valtakuntaan!\" onnittelivat naimisissa\nolevat naiset.\n\n\"Kyllä tänne sopii, käy sisään vaan!\"\n\n\"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita\", sanoi eräs\nkeski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen,\nväsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta\nonniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein\niloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli\nsellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean\nviittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen\ntyhmästi lausumiaan sanoja.\n\nOnnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä\nkukaan ollut huomannut häntä.\n\nKoko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä\noli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen\nheipä hein.\n\n\"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä\niltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa\nkartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen\nhääjoukko!\"\n\nSamassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka\njuuri silloin alkoi.\n\nSe vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn\nkangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt,\nse paikallaan tahtia polki.\n\n\"Näin se piti ollakin!\" ihastelivat ihmiset. -- Tämä nyt oli oikein\nrinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja\nodottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua\npoikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki,\njolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.\n\nEnsi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät\nlukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä\noli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.\n\nHän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen\nmahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana.\nSen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja\nodotellut.\n\n\"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi\nvirallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai\ntulppa pullossa, jota hän vartioi!\"\n\n\"Hehhehheh!\" naurahti Paavola.\n\nJa hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.\n\n\"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!\"\n\nSepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis\npäässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta.\nHän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut\nhuomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi\njo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että\ntyössä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä\naina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja\nkesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista\nkärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.\n\nNopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului\nhänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli\nnieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.\n\n\"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari\nhyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon\nkaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut\nitse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän\ntyöntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään\nkoksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen\njuomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva\nsinun tärkeä virkakapulasi\", loventeli Rinne.\n\n\"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä.\"\n\n\"Puuttuu Paavola!\"\n\n\"Käykääpä käsiksi!\" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli\nhänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa\nasiantuntemuksella.\n\n\"Mistäs hankit, Rinne, oikeaa korpirojua?\" kysyi hän hyvillään.\n\n\"Ainahan sitä\", sanoi Rinne silmää iskien. \"Ettäkö tosiaankin\nolisi...\"\n\n\"Senhän tuntee kaikesta\", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili,\nkohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on\ntehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella\nhautunutta.\n\n\"Taitaa olla, voi hyvinkin olla\", myöntelivät toiset ja vakuuttivat\nsikunan maun suuta sulostuttavan.\n\n\"Terve nyt sitten, sulhanen!\" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan\npisaran punaiseen naamaansa.\n\nHänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi\nilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.\n\n\"Ja nyt sinä olet, Rinne, sitten äijämies\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Nytkö vasta\", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. \"Tarkotan, että\nvälikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti.\"\n\nSamassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin\nasiaan kuuluvana.\n\nHöyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä\näänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten\nhuoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä\ntanssissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken\nikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten\nhautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen\nherkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä\naikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa\nlukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä\nistui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet,\narvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä\ntoimessaan, mitä lähimmäisilleen.\n\nJa nyt oli tämän kadun varrella häät.\n\nJoukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun\nsattui suojailmakin.\n\n\"Kylläpä nyt!\" jahkaili Svenssonska. -- Hän oli ensimmäisenä joka\npaikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät\nainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet\npistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin,\nomituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella\nkatua. \"Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä\nhääsaliin.\"\n\nMäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat\nitsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.\n\n\"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien\nsoitolla\", sanoi Mäkelinska. \"Juhlasaleissa!\"\n\n\"Lasikruunujen välkkeessä!\"\n\n\"Sanokaa te!\"\n\n\"Juoden ja tanssaten!\"\n\n\"Älkää te enää sanoko!\"\n\n\"Mutta kai siitä sitten on tulevinaan lujaa ja hyvää.\"\n\n\"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen\nkahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes\nkuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin\nettä pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä\npuolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin\nkuppi kuumaa illan kuluessa.\"\n\n\"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla\nalotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko\nhelaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa\npalkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?\"\n\n\"Herrain konstia se oli siihen aikaan.\"\n\n\"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja\nhyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan.\"\n\n\"Morsianta!\" huusi joku lähellä olevista. Koko joukko yhtyi samassa:\n\n\"Näyttäkääpä morsianta!\"\n\nJoku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan\nkuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin\nmolemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt\nasettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin\npuolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja\nväkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.\n\n\"Sievä on! Kaunis pari! Tuhtia herrasväkeä!\" kuului ulkoa arvosteluja.\n\nOsa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja\nMäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.\n\n\"Eikö se ollut vähän...?\"\n\nMäkelinska supatti ja pukkasi Svenssonskaa kylkeen.\n\n\"Niin se minustakin.\"\n\n\"Niin, niin!\" huokaili Mäkelinska.\n\n\"Sillä tavalla ne nuoret elämää alottavat.\"\n\n\"Eletään vaan, otetaan päivä kerrallaan ajattelematta sen pitemmälle.\"\n\n\"Mitä ne ajattelevat! Se nyt on sen tuhannen hölläkkää koko elämä.\"\n\n\"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää\nalotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen\noli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. -- Kyllähän sinä muistat\nSunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?\"\n\n\"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin\nvaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina.\"\n\n\"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi\naikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli,\nettä mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka\nompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja\njotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään\nmuuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on\nollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun\nkaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito,\nniin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta.\"\n\n\"Mutta osasipa näyttää rouvalta ulkoapäin, kun lähti kaupungille.\"\n\n\"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti,\nkun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä\nminä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei\nedes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän\nminkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa\nsiivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät,\nettä pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne\npuolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä\nsiivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä\n-- sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli\nselkämyksen...\"\n\n\"Sitä siivoa!\"\n\n\"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta\ntietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla\nolkialusilla, raukka. Eikä hän senkin... -- en minä osaa sanoa niin\nilkeästi kuin pitäisi -- viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta\nkappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa,\nkun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena\nkuhjotti, kurja.\"\n\n\"Aivan mieltäni kääntelee!\"\n\n\"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi\nsekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni\nsinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. -- Siellä\nolikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. -- Ja jos minä olisin ollut\näidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi\nläikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut.\nSellainen sydämetön ihminen!\"\n\n\"Ja mitä sai lapsiraukka kärsiä!\"\n\n\"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi\nsyyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi\nomia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan\nhoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti\nakan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka\npuhdistettiin ja raaputettiin...\"\n\n\"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen.\"\n\n\"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä\nläpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut\nedesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä.\"\n\n\"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!\"\n\n\"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa,\nniin säälitti ja suututti.\"\n\n\"Mitä siitä Suni sanoi?\"\n\n\"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko,\nvaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta\nakalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut.\nHyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään\nminkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja\niltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä\nvielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on\npikku asia latoa lapsia maailmaan -- siihen tuota ei näy kovin kummaa\nkontturaa tarvittavan -- mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi\n-- kas siinä se tulee taito kyseeseen.\"\n\n\"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa\nhyvänsä.\"\n\n\"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun.\"\n\n\"Ja annetaan sille valta.\"\n\n\"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi\nkoukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se\nRiika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole\nsammalia.\"\n\n\"Työmiehen vaimoksi!\"\n\n\"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla\nja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi.\"\n\n\"Minkä tästäkin!\"\n\n\"Tästäkin. Tuossa parissahan tuon on vakka kantensa löytänyt.\"\n\nVäkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen\nnäyttäytyi.\n\n\"Niin ainakin alku näyttää.\"\n\n\"Kyllä, kyllä nyt nähdään!\" sanoi Svenssonska ja nyökytteli\nkakkuloitua päätään. \"Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on\nmatka ja pitkä taival.\"\n\n\"Pitkä ja monipolvinen\", yhtyi Mäkelinskakin. \"Onpa juonikas ja\noikullinen karjanpolku.\"\n\n\"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen\nsille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että\nriittäisi.\"\n\n\"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä\nsyystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat\", sanoi joku syrjästä\nkatukäytävältä. \"Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta\najatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme\nmyötätunnolla osaa ottaisi.\"\n\n\"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?\"\nyhtyi toinen. \"Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot\naidalle?\"\n\n\"Lempopa tietenkin!\" kiivastui Mäkelinska. \"Lempohan niitä akkoja\ntekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä\nniitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?\"\n\n\"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa.\"\n\n\"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on\nniin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä\njuuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina\nsylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi,\ntoraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan.\"\n\n\"Niinpä näkyy.\"\n\n\"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa\nkäy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle\nnähdäkseen koko komeuden.\"\n\n\"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä.\"\n\n\"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus?\nJa kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me\nsiinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan\nottamaan.\"\n\n\"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta.\"\n\n\"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa\nmeidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen\ntaaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella...\"\n\n\"Että tämmöstäkö tämä onkin\", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut\nkappaleen aikaa vaiti. \"Ja tämmöstäpä näkyy olevan.\"\n\n\"Käykö kateeksi?\" kysyttiin katukäytävältä.\n\n\"Ei yhtään\", sanoi Mäkelinska. \"Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa\ntuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän\njuhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän\nse on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja\nhetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin\nitse kukin olemme loppujen lopuksi?\"\n\nPitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne\ntervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.\n\nMyöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen\ntunnusti.\n\nYön pikku tunneilla saatettiin nuori pari uuteen asuntoonsa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne\nja Anna olivat kahden.\n\nRinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.\n\n\"Tervetuloa nyt tänne!\" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.\n\n\"Samoin sinulle!\" sanoi Anna.\n\nHän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi\nlampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:\n\n\"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Toivoisin sitä riittävänkin.\"\n\n\"Sitä minäkin.\"\n\n\"Etkö sinä sitten usko sitä?\"\n\n\"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa.\" Lampun lasista nousi paksu\nsavupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.\n\nRinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan,\nolihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei\nhän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.\n\n\"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää\", sanoi Rinne\nvihdoin. \"Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan\nmitään.\"\n\nAnna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.\nYhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.\n\nAnna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut\nnaurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus\noli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä\nhänelle oli oikeastaan tullut?\n\nRinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja\nvaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta,\nei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi\njuovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut\nkoskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.\n\nMitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta\nhurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia\nsovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin\navioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut\nsitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä\nhäitänsä.\n\nAnna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä\npuhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla\nperääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö\npitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli\nhuomannut, kuinka oli käynyt, -- kun leikistä oli tullut tosi. Hänen\nantautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta\nkaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen\nseurauksia.\n\nKaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta\nsamallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat\nniissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.\n\nPojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja\nkiihdyttäviä.\n\nAnna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa\nelämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja\nsoimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta\nikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi\narkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia\nkestämään työnorjankin asemaa.\n\nSillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen\ntuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata\nhuomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.\n\nNämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen\nmieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä\ntoiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut\noikein.\n\nHiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka\npäivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus\nkoetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä\nEllinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.\n\nSitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä\nturvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan\nsellaista tuntenut.\n\nSanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat\nhenkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.\n\nTulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?\n\nHän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen\nmielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön.\nNiin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat\nolivat kehittyneet.\n\nKerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona\nkaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli\nomituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei\nvoinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö\ntuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut\nvähän vakavuuttakin.\n\nJa kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa\nhäneen.\n\nSilloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.\n\nHe olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien\nmolemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden\nlatvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean\ntien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.\n\nYrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki\näskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.\n\n\"Mikset sinä sano mitään?\" oli Anna vihdoin sanonut.\n\nHän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.\n\n\"Mitäpä siihen on sanomista\", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei\nenempää.\n\nEi hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.\n\nTuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja\nhänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut\nsanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan\nepätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman\npäivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän\nlakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen\nsydämensä nopeammin sykkimään.\n\nKuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä\nkuulunut.\n\nEivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan.\nVaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen\npuolensa.\n\nNäinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna\nkatosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt...\nväsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään\nvoinut häntä lohduttaa.\n\nMutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin\nlujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö\nhän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli\nkyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.\n\nAsiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat.\nRinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen\noli Ellikin peitonnut häntä.\n\nNämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua\nyltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana\nhän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän\ntunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut\nheittänyt häntä yksinään epätoivoon.\n\nMutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta\nitkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.\n\nEhkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän\nolikin. Siitä se johtuikin.\n\nEiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin\nheidän hääyönsä?\n\nHe riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä\npikku lapsi... itki aamuun saakka...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa,\nkahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.\n\n\"En minä sentään olisi tätä odottanut\", sanoi äiti.\n\n\"Minä en ollenkaan ihmettele\", sanoi isä. \"Anna on lapsuudesta saakka\nollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja\nhän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin\nkävisi.\"\n\n\"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet\npois kotoa.\"\n\n\"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin\nvähänkin vastenmieliseltä tuntui -- ja milloin eivät sitten\nvanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä\ntuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina\ntuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin\ntäyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä\noli hyvä halu ottaa se täydestä.\"\n\n\"Olishan se saanut jäädä sanomattakin.\"\n\n\"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä\nystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä.\"\n\n\"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta\nvanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä\naavistakaan, miten pahalta se tuntuu.\"\n\nAnna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.\n\n\"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan\nosottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa\nuunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut\noikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman\nnäköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me\nolisimme jotakin pahaa hänelle tehneet.\"\n\n\"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä\nelämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan.\"\n\n\"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa\nhänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät\nillassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun\nhän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin\nkylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä\nole.\"\n\n\"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu.\"\n\nHe istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua,\nmitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä\nkaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli\nvähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.\n\n\"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä\", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.\n\"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa.\"\n\nHän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä\npuhua mitään.\n\nJa niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut\nkauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta --\nAnna-Kaisalle semminkään.\n\n-- Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, -- oli hän päätellyt itsekseen.\n-- Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja\nitkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.\n\nKun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta\nvastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä\ntaisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.\n\n\"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan\ntäytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat\", sanoi hän.\n\n\"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet\nsamoin. Olimme niihin jo tottuneet\", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon\nmielipidettä.\n\nÄänettömänä istui Jaakko.\n\n\"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei\ntaidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä.\"\n\n\"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä\nelättäjää.\"\n\n\"Paras tietysti niin, mutta hänkinhän oli yhtenä syynä tänne\nmuuttoomme.\"\n\n\"Siinäpä se juuri! Me olemme koettaneet parastamme.\"\n\nAnna-Kaisa huokasi. Niinpä kai. Ihminen päättää, vaan Jumala säätää.\n\nMutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli\näskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä\nsyyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan\nkaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.\n\n\"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin\nsilmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle\",\nsanoi hän kuin itsekseen.\n\nSe oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat\nalakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva\nkatulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen\nvarjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta\nkuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät\ntyöhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he\npäällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan\nhiljaisen huoneen.\n\nMutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli\nhihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa\nääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia\nkankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit\nkäydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet\nsurahdella.\n\nYlikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta\nkoneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden\nkansien jatkona.\n\n\"Mitä minä näenkään!\" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun\nhe olivat asettuneet koneittensa ääreen. \"Sinullahan on sormus\nvasemmassa nimettömässä.\"\n\nKatri hymyili.\n\n\"Milloinkas tämä on tapahtunut?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! --\nKatsokaa nyt, tytöt!\"\n\nHilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti\ntoisille.\n\n\"Katri kihloissa!\" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. \"Heleijaa!\nKatri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!\"\n\n\"Kenen kanssa?\" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin\nsuhteista.\n\n\"Onko se entinen vaiko aivan uusi?\"\n\n\"Vanha suolako siinä janottaa, vai...?\"\n\n\"Vanha, vanha!\" koki Katri sanoa vastaan.\n\n\"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen\nKatrimme!\"\n\n\"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin.\"\n\n\"Sano nyt minullekin, kuka hän on?\"\n\n\"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin\", sanoi joku ikään kuin Katrin\npuolesta.\n\n\"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja\narvaisin katsoa.\"\n\n\"Eipä tiedä\", nauroi Katri.\n\n\"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.\nEihän vaan leski liene?\"\n\n\"Leski se on!\" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.\n\n\"Leski! Herranen...! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!\"\n\n\"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika.\"\n\nKukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.\n\nSamassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan\nkuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella\noli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun\nKatri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin\nkalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria\ntyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, -- joiden\nsilmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen\nkuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka\nistui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.\n\nKaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko\nylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt\ntekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua\ntäysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä\ntulta, veitikkaa ja äänessä sointua -- ja tuossa iän tuoman muutoksen\nohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta,\nikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun\nympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.\n\nEi ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja\nrepäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua,\nvaihtelua!\n\nPysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä,\ntehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman\nhullunkuriset puolet.\n\nVaihtelua, vaihtelua!\n\nNyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää\nasian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin\njuoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella\ntavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin,\nsieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun\ntaholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.\n\n\"Uutta kappaletyötä!\" pisti joku. \"Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta\nvuodessa.\"\n\n\"Imettämistä ja lullaamista!\"\n\n\"Pesemistä ja paikkaamista!\"\n\n\"Herra varjelkoon!\"\n\n\"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan.\"\n\n\"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!\"\n\n\"Se se vasta pikinappivapriiki!\"\n\nIloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin\nkummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.\n\nJa jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot\nsormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken\nhymyn häivähdys...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti\nkonettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja\nvalmisti paidan toisensa jälkeen.\n\nEihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän\ntunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen\ntässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen\nkummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.\n\nJa kuitenkin siinä oli jotain muutakin.\n\nNiin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut\ntunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja\nymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin\nuutena suloisena yllätyksenä.\n\nMitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja\njulkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt\nkuin hän nyt.\n\nVuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä\ntyöväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun\nniitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja\nvoisi niillä ostaa sormukset kummallekin.\n\nVoi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku\nja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän\nsuudellut työn kovettamia känsiä.\n\n\"Rakas, miksi niin teet?\" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla:\n\"Minä ymmärrän ystävä sinua\", -- nostanut polvelleen ja suudellut\nhellästi.\n\nNyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi\nvähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi...\n\nJuho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen,\nkoetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.\n\nHuomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut...\n\nOli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän\nsaakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan.\nEi ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä\npuhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta\nsaada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt,\nriemuinnut itsekseen onnestaan.\n\nJa nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut\njulkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.\n\nTuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi,\nniin kuin olisi jotakin mennyt rikki...\n\nMutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei\nollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin\ntulikaan...\n\nKumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?\n\nEi, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon,\nsukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa,\nantautuisi hänen vaalittavakseen -- niin kuin hän olisi menettänyt\noman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai\ntullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea...\n\nMitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä\nmielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.\n\nEi hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin\nolivat menneet? Mitä tämä merkitsi, -- oliko einetunti jo?\n\nKyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.\n\n\"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan\", sanoi joku leikillään. \"Vai\njoko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nKaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain.\nTyöväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja\nsiinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.\n\n\"Se on lakkautettava kerrassaan!\" sanoi joku valtuuston jäsenistä.\n\"Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja\ntoiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen\nsaa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana\nesitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta\nkustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan\nme tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää\nkaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan\nsyrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa\npyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen\ntarkasti harkita kenelle annetaan. -- Onko työväenopisto kipeimmässä\ntarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään\nhuomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon\nja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä\nmuita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai\nlienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta\ntutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin\nmuualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat\nsaaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan\nniskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta\nväkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi\nKeinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja\nvereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin\nvaivaiset. -- Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo\ntilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden\nalussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia\nkymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista\nlystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa\njalkoihinsa. -- Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä\nseisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta\npyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että\nrakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat\nsiinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät,\nmekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa\nopiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä\nkolmivuotiskaudeksi.\"\n\n\"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa\", sanoi seuraava\nesiintyjä. \"Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten\nlukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta\nperustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme\nväestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi\nsangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta\nse ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan\nvaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin,\njotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen\nasiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti\ntyöväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa,\nkuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain\nmoni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan\nomasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai\nmuistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä\nalkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi\nharrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan\nole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin\naikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan\nperästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun\nhe anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa\nn.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja\nmikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva\nväestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti\nsinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä\nmuodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä\nsiveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta\nsekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin\nme olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat,\njotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan\noikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä\njollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä\nilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin\nkannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla.\nKieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei\nmissään tapauksessa.\"\n\nMolemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu\npäästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta\nmyönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin\ntyöväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.\n\nValtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli\npainettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti\nkoskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista,\njoten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.\n\nJuho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.\n\n\"Olet tietenkin lukenut?\"\n\n\"Olenhan toki.\"\n\n\"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on\nkuitenkin voittanut.\"\n\n\"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!\" riemuitsi Katri.\n\n\"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta,\njotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan\npaljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun\nse alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut\nlaimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia,\njopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien\nteatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan\njaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää\npyörteen tavoin.\"\n\n\"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin.\"\n\n\"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että\ntällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois\noikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia.\nJopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen\nmukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin.\"\n\n\"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia\",\ninnostui Katri. \"Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia\nsaa innostumaan opiskelemaan!\"\n\n\"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää\nsaada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja\npuolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että\npaukkuu!\"\n\n\"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä.\"\n\n\"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä.\"\n\n\"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä\ntulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi\nmonta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta\nsinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi\nolisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin\ntoimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?\"\n\nKatri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa.\nJa juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon\nkohottavasti.\n\nHe saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua\ntoistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.\n\nJokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä\nvoimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin\nsamallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki\nmahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät\nakselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut\ntehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan\ntullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin\nkulkenut heidän työpöytiensä kautta.\n\nKatri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella,\nkuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei\nkoskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä\nmahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että\nhän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa\ntuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan\nnuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa\naamusta iltaan!\n\nNuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin -- jostakin syystä\nnytkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä\nsisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis\nilmakin houkutteli.\n\nHe menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö\noli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa\nryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri\njoukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He\nolivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen\nkuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan\nraakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät \"tuollaisia roskasuita\",\nmutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen\nhupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille\nkaksimielisyyksille.\n\nPitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja\nnauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.\n\nKasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein\noma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat\nolivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran\nsisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa,\nsylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin\njuopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien\nhartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun\nlaulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä.\nHe olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He\ntiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä\nja eleistä.\n\nJuho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa,\njohon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.\n\nMutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset\njohonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa\nesitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria,\njoka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut\nverrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin\npitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin\ntäyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko\njoukon ihmettelyn osaksensa.\n\nMutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko,\njoka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa,\nikään kuin repi alas kaikkea tuota.\n\n\"Emmekö lähtisi pois täältä?\" ehdotti Katri. \"En minä saata olla.\"\n\nHe kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.\n\nTie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja\nsen läpi maaseudulle.\n\nHe kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava\ntunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi\njälkeen.\n\nNyt oli täyden kuun aika.\n\nKuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä\nhäämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa,\npilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien\ntyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja\npensaiden oksilla ja latvoilla.\n\nSiinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.\n\nÄänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri\npiiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.\n\nToisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja\nkuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.\n\n\"Täällä on niin ihana rauha\", sanoi Katri vihdoin.\n\n\"On\", vastasi Juho lyhyesti.\n\n\"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi.\"\n\n\"Eihän meillä ole syytä puhuakaan.\"\n\nHiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Katri.\n\n\"Jäniksen katkonainen pajatus.\"\n\nHe pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin\nkatkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.\n\n\"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa\", sanoi Juho.\n\"Odotetaan.\"\n\nÄäni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo\nvalkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan\nse pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.\n\nSillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.\n\n\"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.\nTämäpä vasta oli harvinainen sattuma.\"\n\n\"Katsopas nyt!\"\n\nJuho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen\nistumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä\nseisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.\n\n\"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa\", sanoi\nKatri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä\npolveilevaa tietä. \"Oikein käy kateeksi.\"\n\n\"Kylläpä melkein.\"\n\n\"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin.\"\n\nHe tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.\n\nTuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia\nkielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden\nalemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat\nniiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän\nmolempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät\nhangessa tien syrjässä.\n\nYhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen,\ntie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui\nsinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven\npiirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot\nvesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.\n\nHe kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa,\npoikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle\nselänteelle, alas taasen.\n\nToisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota\naukenivat vainiot riihineen ja latoineen.\n\n\"Ei mennä pitemmälle\", ehdotti Katri. \"Katsotaan vain tästä.\"\n\nRakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville,\nja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui\nmolemmista pääakkunoista.\n\n\"Missähän asti me olemmekaan?\" kysyi Katri. \"Tuntuu aivan kun\nolisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta\nkaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään.\"\n\nEivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä\nhetkellä tunsivat...\n\nVaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa,\nvaltasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus\ntuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää,\nei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti\nvaltaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt\nja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen\nlukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä\nlähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho\nmissään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.\n\nMutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin\nkaipaus...\n\nKappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin.\nEtäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös\nkorkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut\njoiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat\npuoleksi jäähtyneet tulipesät.\n\nOli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike\nkadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen\nja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat\nistuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä\nmarkkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento,\nkisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen\npauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö\nsen taasen hetkeksi kohotti.\n\nMutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien\nseinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa\nnurkista nurkkiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin\nkaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen\nasumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.\n\nAnna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta\nolla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä\nkehdon ääressä alinomaa.\n\nMutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo\nsillä tavalla.\n\nKuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät\njohtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat\nmelkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa\nkuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla\nhermostunut.\n\nViimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään\nei olisi pitkälti tehtaalle.\n\nTäällä syntyi heille poika, joka piteli lujalla kohta syntymästä\nsaakka.\n\n\"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet\", sanoi Elli. \"Katso,\nminkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!\"\n\n\"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu\najallaan. -- Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!\"\n\n\"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä\nsilloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa\nhirveän hauskaa?\"\n\n\"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat,\nettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo\nponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku\nalkaa.\"\n\nHän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän,\nkunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.\n\n\"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.\nKatsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?\"\n\nHän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.\n\n\"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden.\"\n\n\"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen\nvieras.\"\n\n\"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas\novat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me?\nOlet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja\ntuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän\nse leivän tekee.\"\n\n\"Ei sinua koskaan näe iltamassakaan enää.\"\n\n\"Mihinkäs tästä pääsee. Jahka nämä tulevat isommiksi, niin sitten...\"\n\n\"Voi olla sitten toisia pienempiä. Eikö se nyt jo riittäisi?\"\n\n\"Voisipa ehkä.\"\n\n\"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten\nvaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä\nmihinkään.\"\n\n\"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan\npysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi.\"\n\n\"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista.\nJos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan.\"\n\n\"Kyllä nämä kaksi sentään menevät.\"\n\n\"Vai kaksi!\"\n\n\"No, no, Kerttu! Johan sinä vedit liinan kanssa kaikki sieltä.\"\n\n\"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään\", leperteli Elli ja otti\nKertun lattialta syliinsä. \"Katsopas, kun kummilla on tällaiset\nkellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?\"\n\nAnna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja\nheillä kului aika hupaisesti.\n\n\"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella\", sanoi Anna,\nalentaen äänensä kuiskaukseksi. \"Tässä asuu seinän takana joku\nvanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut\nsimppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla\npihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen\nakkunansa alla liputetaan.\"\n\n\"Vuokranhan tekin maksatte.\"\n\n\"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on\nkoettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään\nmiehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään.\"\n\n\"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!\"\n\n\"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven\nraossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi.\"\n\n\"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!\"\n\n\"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että\ntästä täytyy muuttaa pois.\"\n\n\"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään.\"\n\n\"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä\npäästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan.\"\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen\najatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin\nmielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän\nnäköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme\ntässä asemassa.\"\n\n\"Mitä sinä tosiaankin välität hänestä?\"\n\n\"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana\nitkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen.\"\n\n\"Älä! Voi, jos minä olisin ollut sinun tilallasi!\"\n\n\"Minkäs sille mahtaa?\"\n\n\"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet.\nKaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten\nristinä!\"\n\n\"Kun sitä saiskin elää omaa elämäänsä, niin hätäkös sitten olisi!\"\n\n\"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi\nolla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.\".\n\n\"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin.\nOnhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan\nsanomalehdissä.\"\n\n\"Muuttakaa, muuttakaa!\"\n\n\"Ensi kuun rajassa.\"\n\n\"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi\nlepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit\njollonkikaan teatteriin tai iltamaan?\"\n\n\"Kyllä kai sietäisi.\"\n\n\"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä\ntoistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?\"\n\n\"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä\ntoisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään.\"\n\n\"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä\npidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti\ntähän kaikkeen antautuessasi.\"\n\n\"Tehtyä ei saa tekemättömäksi.\"\n\n\"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi\npitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka\näidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot\nvaan itseäsi enempi ja enempi.\"\n\n\"Saanko kaataa sinulle vielä? Ota leipääkin!\"\n\n\"Kyllä nämä ovatkin hyviä! Saanko tuon vielä tuosta?\"\n\n\"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on\nKertullekin.\"\n\nAnna kaatoi kahvia ja puheli:\n\n\"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa\nmielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan.\nKatsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! --\nTällaisen päällystakin!\"\n\n\"Katsopas sitä Yrjöä!\"\n\n\"Oikeastaan vähän liiankin ylellinen, mutta...\"\n\n\"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon\nvaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!\"\n\n\"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut\npidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna.\nOli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta\najattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla\nostetuksikaan.\"\n\n\"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin\ntulee meiltä kummaltakin.\"\n\n\"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät\nrahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin,\nettä levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti.\"\n\n\"Ja täytyy kai ajatella kotinsa somistamistakin.\"\n\n\"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään.\nMinähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta\nen saa valmiiksi.\"\n\n\"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen\ntällaisia töitä nähnyt.\"\n\n\"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina\njoku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi.\nHän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan.\"\n\n\"Sinun pitäisi tämä valmistaa.\"\n\n\"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin\npaljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun\nolin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka\nsuhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat\nloppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa\nparemmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan.\"\n\n\"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen\nhetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne\nsitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai\nlienee ihana saavutus. -- Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö\ntämä esiliinakin ole?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Et kai sinä itse ole ommellut?\"\n\n\"Milloinpa sitä... kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu\naikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin\nvoitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee... Siuruan\nesiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin\nhelmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja\nhyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin\nniitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen,\nettä saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada\nkaikkea.\"\n\n\"Ja saako sillä sitten?\"\n\n\"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä\nolisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti\njokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko,\nmiten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan,\nellemme...\"\n\n\"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja\nmenneet.\"\n\n\"Sinun osaltasi\", nauroi Elli. \"Sinä olet järjestänyt asiasi tällä\ntavalla, minä toisella.\"\n\n\"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta\npuuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen.\"\n\n\"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua\nneitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo\nkyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia\nöitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt.\"\n\n\"Aivanhan sinä ilkut.\"\n\n\"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin.\" Anna ei voinut vastata\nmitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa\najatellut.\n\n\"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia\nilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä\ntai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa\ndominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä\ntai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa\nväittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän\nillanviettojaan.\"\n\n\"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos\njohonkin lienee mukana ollutkin.\"\n\n\"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus\nhuomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä\nelämääsi entiseen.\"\n\nAnnan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi\npainajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut\nyhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui\nYrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.\n\nMiksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun\nmiehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin\nkuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon\nsyynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut\njollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.\n\nMutta hän koetti painaa alas tällaiset mielennousut.\n\nEllillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä\ntoveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä\nja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.\n\nSitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen\nperheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli\nmilloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä\nusein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta\nei hän sitä suuresti surrut.\n\nHän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän\ntottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä\nsen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen\ntiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.\n\nSamoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi\nhänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.\n\nEikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin\ntottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He\nolivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat\ntuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli\nsitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin\nrintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.\n\nHe olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli\npitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan\nlaina.\n\nNyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut,\njos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta\nsuuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla,\nmaksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan\ntäytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s.\njuoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.\n\nToisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan\nriittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua\nsäästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä\n\"kädestä kärsään\". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet\njärjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan\nmaaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja\nsekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa\nvuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan\nruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin\nilloin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä\nraatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.\n\nToisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä\nnuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun\nmarkan huoneen vuokran lyhennykseksi.\n\nEräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti\nolevan vähän ikävällä mielellä.\n\nHänellä oli pieni ruoka- ja sekatavarakauppa Eerikinkadulla.\n\n\"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon\", lausui hän\nalkusanoiksi. \"Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja\ntoista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi.\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Rinne ällistyneenä. \"Minä nyt toivon, ettet sinä\njärkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun\nminun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran\nmyödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti.\"\n\n\"Se on luonnollista. Eihän siitä tule kuin joku prosentti\nmyöntivaivoja.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla\nAnna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?\"\n\n\"Satakunnan markan seutuville.\"\n\nRinne mutisi epäselvän kirouksen.\n\n\"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten\nminä tiedä tästä mitään.\"\n\n\"Epäiletkö sinä minua?\"\n\n\"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt\nsanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä.\"\n\n\"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On\nteitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut\nkärsiäkin, eikä minua se huvittaisi.\"\n\n\"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan\nsinulle vähitellen suorittaa.\"\n\n\"Siitähän voidaan sopia.\"\n\n\"Ryökäle periköön!\" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä.\n\"Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on\nkunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja\nmihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä\nkahvikesteistä.\"\n\nHän oli koko päivän kuin pistoksissa, nousi ja laski samaan asiaan.\n\nJa hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni,\nettä tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua\nennen kuin kotiin lähdettiin.\n\nHän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan\nlyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa...\n\nEnsi palkasta oli lyhennettävä juoppojen kassaankin joku osa.\n\nEi hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli\njotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.\n\n\"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen\npuotiin?\" Anna sävähti punaiseksi. \"Mistäs sinä sen tiedät?\"\n\n\"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt,\nkoskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua.\nMitäs sinä siihen sanot?\"\n\n\"Mitäpä minä sanon. Tietysti sitä on tarvittu.\"\n\n\"Onko se ollut ihan välttämätöntä?\"\n\n\"Taitaapa tässä olla varaa tuhlailla.\"\n\n\"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas\nminun poissa ollessani.\"\n\n\"Uskotko sinä juoruja?\"\n\n\"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa\ntässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen\ntieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa\nreikäleipään.\"\n\nRinne ei voinut hillitä pistävää sävyä.\n\nMutta Annan mieli myöskin kuohahti.\n\n\"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan\nmitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään\nse kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa\npanet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään\nhuomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa\nleipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella\nsokerileipiä.\"\n\nAnna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän\nyksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin\nhalunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?\n\nOli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta\nsyytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut\nmieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.\n\nTätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin\nsydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.\n\nAnna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja\nhuolimattomaksi.\n\n\"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa\nmaksetuksi\", sanoi Anna vihdoin itkien, \"mutta olen joka viikko\ntoivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole\ntahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut\nilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta\nmitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut.\"\n\n\"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun\net siihen, kuitenkaan kykene?\"\n\n\"Johan sen sanoin.\"\n\n\"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt.\"\n\nRinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä\nei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei\nhän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun\nolisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.\n\n\"Sano nyt, miten tästä päästään!\" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa.\nEikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello,\nkukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli\nmuistoksi ostanut, huutokauppakamariin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan\nkarvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta\noli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut\ntämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon\nkantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.\n\nTässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit\nvielä lisäksi.\n\nKarvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa.\nSe oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin\nvalkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista\nkohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja\nmatalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista\nkalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli\nseinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.\n\nLattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita,\nja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja\nkarvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin,\nkäytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja\nnahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista\nvuodista.\n\nKarvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla\nkaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli\nnahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka\njoka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa,\noksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut\ntulla ollenkaan sisälle.\n\nMutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet.\nHeidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.\n\nKullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä\noli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he\nheittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin\nkäsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan\nkarvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden\narvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan\ntapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa\nkankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.\n\nJaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia\nammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.\n\nSemminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen\nkohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla\nlaudankappaleilla.\n\nMutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit\ntyönsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat\nvaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne\nkerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.\n\nJaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä\ntuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia,\nkun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset\navasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.\n\n\"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!\" sanoi\nhän vaununtuojille. \"Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne.\"\n\n\"Häädymme siinä tarpomaan mekin\", sanoi toinen naisista.\n\n\"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin\nmeidänkään kintuillemme\", sanoi taasen toinen.\n\nHe lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle,\njoka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten\nkuorivarastojen vieressä.\n\nMyllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli\nkasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi\nnenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi\nhuulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja\npunaiset ikenet...\n\nVaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille\nlähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.\n\nHe heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon\nnojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: \"noo'o!\" kootakseen\nvoimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.\n\nYhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi\njäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät\nolivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä\nvaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli\njoustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta,\njosta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. -- Mutta hänen\nastuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo\nnakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.\n\n\"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan\",\nilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. \"Taitas\nsiellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat\nsieltä tehtaalta lähettäneet...\"\n\n\"Älä soita suutasi turhaan!\" sanoi Jaakko ammeesta. \"Kovin olet vielä\nkakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen\nkuin ovat kaikki päivät illassa.\"\n\nRaskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta\npäästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin\nkumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi\npuukkoa työnnetty ristiluiden väliin.\n\n\"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta\noikein tulleekaan kohta\", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.\n\n\"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista,\nmutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko\npyhäpäivän.\"\n\n\"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin\nylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää.\"\n\n\"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa\nkorkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä\npäiväpalkkaa sairastaissa.\"\n\n\"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä\",\nsanoi Jaakko.\n\n\"Niin, mitä sillä ostaa nykyisten hintojen aikana?\"\n\nRaskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän\npuohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti\neteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä.\nNuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.\n\n\"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!\" sanoi\nAnna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi\nhuoneeseen ilkeä löyhkä.\n\n\"Väsynyt minä todella olenkin\", sanoi Jaakko ja istui raskaasti\nluolille.\n\nKasvot olivat omituisesti painuneet kuopalle.\n\n\"Miten sinä näytät niin oudollekin, että ihan säpsähtää?\"\n\n\"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä\nja siitä yltyi kolotus.\"\n\nAnna-Kaisa vei työvaatteet ja kengät eteiseen ilmaa turmelemasta.\n\n\"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?\" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle.\n\"Oliko sitä spriitä vielä?\"\n\nHän etsi kaapista pullon.\n\n\"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit\nvähän auttamaan, niin eiköhän tuo... Voidellaan sitten. Pääasia se\nolisi, että pääsisi lämpenemään oikein.\"\n\n\"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän\nsaatamme uunin lämpymässä.\"\n\n\"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?\" sanoi Katrikin, kun saapui\ntyöstä. \"Eiköhän pitäisi hakea hieroja?\"\n\n\"Koetetaan nyt yhdessä oikein, jospa hyvinkin menee yli.\"\n\n\"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin\nlämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten\nmukavimmalta tuntuu. Isä rukka!\"\n\nAnna-Kaisa hommasi tulen uudestaan hellaan ja rupesi lämmittämään\nmaitoa.\n\nAntti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt\nitselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri\nkädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani\nsen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli\nedestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan\nkuluttua jo kärsi sen kosketuksen.\n\nKatri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä\nlepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi\nAnna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.\n\nSprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen\ntuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli\nhuolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki\nrauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.\n\nNaiset toimittelivat surumielisinä ilta-askareita.\n\nVähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet\nulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala\nvallitsi koko illan.\n\n\"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa\",\nsanoi Juho. \"Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet.\nSaa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen\nhautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin\ntoivotonta kuin tehtaalaisen.\"\n\nMiksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui\nse aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin\nkohtaisi...\n\nKun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta,\nkiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön\nlähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.\n\n\"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä\nkipeältä\", sanoi Jaakko.\n\n\"Eikö olekaan asettunut?\" sanoi Anna-Kaisa surullisesti.\n\n\"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä\nkunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen\nkellonlyönnin.\"\n\n\"Etkä ole minua herättänyt\", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.\n\n\"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!\"\n\n\"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa\nsinulle.\"\n\nLämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.\n\nJa niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.\nKun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.\nVaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan\nojentaman kahvikupin.\n\n\"Ukko rukka!\"\n\nNiin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että\nihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle\nsielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.\n\n\"Jos minä lähtisin Kilpelään.\"\n\n\"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä\ntälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa.\"\n\n\"Jaksetaan hyvinkin\", rohkaisi Katrikin. \"Olkaa nyt, isä, niistä\naivan huoletonna.\"\n\nTässä sentään vielä oli toivomisen varaa.\n\nJa ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, \"vaikka sydän märkiä\nvuotaisi\".\n\nAnna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään\nsammuttivat öljylampun.\n\nHellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta\nsisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi\npäärakennuksen lomista kattoa.\n\nJaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein\npitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli\nvielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan\nriittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin\najan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja\nhuonokuntoisia kumpikin.\n\nSamat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois\nmielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan\njokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa\najatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja\njärjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa\njoskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi...\n\nAamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.\n\nMitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi\nkulunut monta kertaa samalla tavalla \"kuin märkä palaa\". Vuodet\nolivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä\npienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin\nyhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja\nalakuloisuus mielessä, menipä minne meni -- aivan kuin työhuoneen\nkatku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.\n\nMitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli\nnäkyvänä järkenä?\n\nPietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee\njoskus esille kysymys, missä on työsi tulos.\n\nJa nyt se tuli.\n\nMikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen\nkehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin\nollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden\nvuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt\npeltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta.\nOlkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin\nkuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista\ntuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.\n\nJaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus\nmuistutti alallaan pysymisestä.\n\nMahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä\npäivänä tulemaan.\n\nKyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.\n\nAnna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori\nhyppysiensä taikavoimaa.\n\nMutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin\njäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti,\nhieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja\nsaattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena\naamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.\n\nHän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti\nreumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin\noman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä\noli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.\n\nMiten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut\nkai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui\nleviävän yli ruumiin.\n\nPäivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön\nkykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen\napu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään:\nLääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä\nkykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai\nkaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.\n\nTodella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOhi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli\nkuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen\njotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden\ntapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin\nsanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.\n\nKaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää,\nmitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla\nkeinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä\n-kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän\nmuisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään:\nminkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi\nlisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.\n\nAluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän\nvilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti\ntekee, tai puhui hän hänelle jotakin...\n\nHerranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei\ntullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!\n\nHän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin\nepämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.\n\nKun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja\nse tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa\nvaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista\nulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta,\njollainen hän todella olikin.\n\nNyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa\noman toimeentulonsa takia.\n\nÄidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta\nvelvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen\nperästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.\n\nSiitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon\nkotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö\nValimossa niin kuin ennenkin.\n\nMutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat\nkuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa\nitselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä\nsitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi...\n\nMitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja\nsuunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä\nuutta yhteiselämä mukanansa toisi...\n\nEräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan.\nHarmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut\nolivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena\najelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi\nvuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja\nvarjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.\n\nÄsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.\n\nKatri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei\nhän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä.\nHänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt -- niin hän\nainakin uskoi...\n\nKasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä\nvaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia\ntoiveita ja unelmia...\n\nVallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat\nrautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse\nmihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.\n\nHän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui\nkaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin\nja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten...\n\nOi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!\nKestäisikö hän?\n\nMutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo\ntoisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan\nhän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen... Ehkä\nkaikki kävisi hyvin.\n\nMutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi,\nkaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui\ntoiselta puolen kuin hän olisi vain yksin... niin kuin ei kukaan\nvoisi millään tavalla ottaa osaa...\n\nSaattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän\nainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut\nhellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!\n\nMitä tulisikaan, ellei häntä olisi.\n\nHän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen\nmielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi.\nTuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli\noikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei\nsaanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt\nkäydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin\ntavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!\n\nHänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun\nkuvia mielestään. -- Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo\ntodellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan\nsilloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä\nonnellisimmassa käänteessä kuolla...\n\nEi, ei! -- Kuolla! -- Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois\nsellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.\n\nKuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa\nollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa\njoukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa,\nkestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö\nhänenkin joutua yksin...\n\nKyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka\nlaskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee...\n\nLiisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt\nsellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella\nollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee\ntoimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme.\nJa meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä.\nMinkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän\nollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta\njos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava\ntoivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin\nkantaa voimme.\n\nKatrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua,\nmutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän\nkuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen...\n\nTehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä\njoku aika taaksepäin sanoneet keskenään:\n\n\"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten.\"\n\nNyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä\nja lyöneet olalle sekä sanoneet:\n\n\"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?\"\n\nTiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.\n\nMutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän\nolisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän\nmolempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.\n\nEikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.\n\nMutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.\n\nHän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan\noli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan\nlaatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä\nkannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.\n\nHän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään\naikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.\n\nAjatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin\nkiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa,\neikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät\nitsestään.\n\nJos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti\nhän sen kohta, löysi vian ja korjasi.\n\nJa jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat,\nja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan\nlähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin\nalla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä\nuudestaan sulatettavaksi.\n\nHänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä\nnähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt\nsamoja liikkeitä yhtä mittaa... Milloin hän nykäisi erikoisella\nvivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä,\nalkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen,\nkatsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta,\nvieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä,\nkuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä\nkädellä.\n\nNiin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen\nkuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä\nja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä\nja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti -- niin hänenkin jo\naivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.\n\nMutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän\nitsekin oli.\n\nTänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut\njokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka\nhienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja\nvanhempien sorvien välillä.\n\nMutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt -- niin kuin noita ei\nolisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.\n\nVielä samalla rupeamalla oli irtautunut vetohihnan liite.\n\nEikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein.\nTäytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.\n\nJuho haki tikapuut ja lähti kiipeämään.\n\nMutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli?\nPyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.\n\nEihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa\nääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen\nsylinteriä paikalleen.\n\nHän nousi ylemmäksi ja koetti saada selkoa viasta.\n\n\"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut\", arveli joku alhaalla\nolevista sorvareista.\n\n\"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän\nkulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään\", sanoi\nJuho ylhäältä.\n\nKatonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät\npyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.\n\n\"Varo, varo takanasi olevaa remmiä!\" huudettiin alhaalta.\n\nSaipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana\ntoiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein\nkoski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.\n\n\"Eihän vaan ole mitään repeytymää vaatteissasi?\" kysyi joku alhaalta.\n\n\"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle\npuolelle!\"\n\nSiinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua\nkiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti\nvaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.\n\nJuho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut\nkorjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta\nponnistaen saada tikapuut kohdalleen.\n\nTuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota.\nAlhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.\n\n\"Voi hele...!\" kirkaisi joku. \"Katkase virta! -- Herra Jumala! --\nPysäytä moottori!\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin\njokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa\npainamassa.\n\nOli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila\noli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä\nmyöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia\nirti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas\nasti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.\n\nHän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee\nyhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä...\nnyt hän on kiinni akselissa... kiertyy mukana... tuntuu tuskaa\nkäsivarressa... jalat lyövät kattoon... tikapuihin... kattoon...\ntikapuihin... Enempää hän ei tajua...\n\nSyntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset\njuoksevat oravina ylös.\n\n\"Vieläkö elää? Kuoliko?\" kyselee kauhistunut joukko.\n\nMykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn\nmelu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti.\nUseita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet\nviilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.\n\n\"Onko kuollut?\" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.\n\n\"Ei ole\", tietävät jo lähellä olevat. \"Mutta ruhjoutunut on.\"\n\nPöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan,\nsorvilastujen sekaan.\n\nPian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut\nkahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli\ntapahtunut...\n\nJuho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään.\nMutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat\nkatkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut\nkauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta\nkuin monet muut yhteensä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa,\nmies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha\nvähäinen.\n\nEi tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.\n\nKovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua\nvuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja\nahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä\nterve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama\nse mitä olisi.\n\nVaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti\nhäntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan\ntoimia ja toivoa aikaa parempaa.\n\nMutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein\nylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän\njos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?\n\nEi se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes\nkatkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin\nollut kuumetta. Jos ei kestäisi. -- Juhoko ei kestäisi!\n\nMutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet\nsilmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon\nlapsen kanssa arkun ääressä...\n\nLapsen! Poloisen!\n\nJälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri\nelämäntehtävä avautuu hänen eteensä.\n\nSekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee\niltavastaanotolle sairaalaan.\n\n\"Eivät toki ole asiat huonoimmin\", lohdutteli Juho. \"Rohkeutta vaan,\nKatriseni! Kyllä tästä pian noustaan.\"\n\nJa Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä\non hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on\nkääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.\n\n\"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan.\"\n\n\"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta.\"\n\n\"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen\njoutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä,\nettä pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa\npidän aivan kuin omanani.\"\n\nJuhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä\nmitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän\ntyyntyneen hänen suunnitelmistaan.\n\nJa kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen\ntoimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin\nsuinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.\n\nJuho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja\nrohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki\nikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella,\nkuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin\ntulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää\nkaikin mokomin.\n\nYstävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein\nhänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä\nauttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt\nkun hän oli koettanut käydä työssäkin.\n\nTeki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja\nmieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle\ntolalle.\n\nAivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.\n\nOlisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa\nhuonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi\nluottaen hänelle heittää.\n\nKatri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt\nyksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi\nnyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut.\nSe kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat\nlähenivät.\n\nTyötä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille\nrouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien\nlähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja\nsiivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin\nriitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.\n\nNämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut\nhelppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti\nolla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki\ntomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.\n\nKuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja\nkonttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!\n\nNiin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.\n\nJuho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi\nolla jo loppuun kulunut.\n\nJouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut\nvielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui\noikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat\njoulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt\nhetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää\njoulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian\nJuhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.\n\nMutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä\ntoisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.\n\nHeistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän\nelämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena\npelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia\nkokemuksia antaa.\n\nKatri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä\nraskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin\nsalaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa,\nkuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.\n\nKun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput\nsammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja\nelottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä\nyökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta\ntoiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin\nkerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan\npaperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös\nja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat\npienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes\ntaasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja\nakselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.\n\nMutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä\npalkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla\nsäännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut\nsaada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli\nniin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset.\nTosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut\nliikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen.\nKaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä,\njoka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy\nollenkaan... Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit\nkuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut\nkorvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen\nluokse hän tuli liian aikaisin.\n\nIllalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin\nsynnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.\n\nMieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään\ntahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten,\nkun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta,\niloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa\nkolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.\n\nKuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen\ntakia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut\npalkata ketään kotimieheksi.\n\nTunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.\n\nMutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että\nhe saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt\nonnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.\n\nLaitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella\noli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken\nheidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet\nketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen\nvieressä.\n\n\"Katsopas nyt\", sanoi Katri onnellisena. \"Siinä on sinulle kuokkamies\nomalle mökille.\"\n\n\"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan.\"\n\n\"Eihän toki\", sanoi Katri vastaukseksi.\n\nJa Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa\nja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden\nsisältä esille niin hennon, hennon \"kuokkamiehen\" käden ja suuteli\nsitä.\n\nSädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä\nvuoteissa.\n\nEi ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia\ntoisensa jälkeen...\n\nPitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka\nKatri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista\nnilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät\nolisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten\nviettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että\nKatrikin siellä päiväsydämellä valvoi.\n\nMutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.\n\nJuho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta\nLiisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.\n\n\"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda\", sanoi hän.\n\nEikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin\ntahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin\naluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat,\nlähdettävä vetämään kelloaan.\n\n\"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani\", puheli Katri pienoiselleen.\n\"Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen\nmatalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin\ntäällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka\nvierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä\nisän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai\nsilloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat.\"\n\n\"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi\", sanoi Liisa, \"vaikkei\nsuinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki\".\n\n\"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen\", leperteli\nKatri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. \"Kovin,\nkovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut\nlinnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan...\"\n\nLapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä\nniin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen\nlisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua\nniin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat\nvähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä\nkaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.\n\nKatri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi\nläskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös\njoskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan\nsuolaa, johon sitten kastettiin leipää...\n\nJo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen\npienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä\nyön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi,\nja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.\n\nNe olivat oikeastaan kovimpia hetkiä hänen elämässään.\n\nEi hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä\nraataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta\nvaivasi kauheasti.\n\nHän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin\nkotoa saapuvan.\n\nJokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan\npienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.\n\nJa sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.\n\nHänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin\noli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen\nhierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin\nrahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.\n\nSuurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen\nkäsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan,\nvahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista,\nuskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.\n\nUsein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen\nkasvojen ilmeitä.\n\nHerra Jumala, kuinka se raukka kärsikään... Suuret silmät katsoivat\nylös äitiin. Ne kysyivät... kysyivät...\n\nEikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä...\n\nTurhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo,\njota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä\nravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska... äidin tuska, jonka\nvertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän\nantanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi\nkoskenut viatonta raukkaa!\n\n\n\n\nX.\n\n\n\"Kuulepas, Kerttu!\" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle\ntyttärelleen, \"jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset...\nMihinkähän sinä pääset illalla?\"\n\nTyttö unehutti oikkunsa siihen paikkaan ja hyppäsi äidin luokse.\n\n\"Varmaankin...! Mihinkä minä pääsen?\"\n\n\"Koetapas nyt arvata!\"\n\n\"Iltamaan! Vai pääsenkö, pääsenkö taasen?\"\n\n\"Se riippuu siitä, jos olet kilttinä.\"\n\n\"Voi, voi, pääsen!\" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli\nilosta. \"Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?\"\n\n\"Sepähän nähdään sitten.\"\n\n\"Voi, voi, ostetaan! Ostetaanhan?\"\n\nTyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen\npesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä\nleimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.\n\nAnna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä\nlapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin\nvälissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. \"Nämä tässä menevät\nnäyttelemään, ja täällä ovat katsojat\", touhusi hän. \"Nyt vedetään\nesirippu auki... nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon\nlausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!\"\n\nAnna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin,\nettä tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.\n\nSiihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista\nvuoden vanha Laila.\n\n\"Laila-polonen, heräsitkö sinä hupakon äidin hullutteluihin?\"\n\nPikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta\nvaluneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti\nkalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen.\nMikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea\nosata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat\nvaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty\nkapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.\n\nPienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni\nvuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti\nkohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja\näidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn\npäällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä...\n\n\"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!\" jokeltelee pienoinen\npeilikuville kankeasti ja tapaillen.\n\n\"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä\", puhelee äiti\nitsekseen. \"Toisethan nuo ovat niin pian oppineet.\"\n\nHän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten\nottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi\nvalmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien\naikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.\n\nYrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan\naikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla\nolevassa puusuojassa.\n\n\"Veisitkö tuon likavesiämpärin?\" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi\nämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.\n\n\"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa\", sanoi Yrjö kahvia\njuodessaan.\n\n\"Herranen aika, eikä puhu mitään! Sinulleko?\"\n\n\"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten\nlienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat\nsylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä\noli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä\nollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta\npäästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen,\nmissä pysähdytetään.\"\n\n\"Oi kauhea! Eikö hän ollut perheellinen mies?\"\n\n\"Viisi lasta kai niillä on.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä siitä elämästä tulee?\"\n\n\"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä\nluultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen.\"\n\n\"Ajattele, jos sinullekin joskus tapahtuisi sellaista!\"\n\n\"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina\njoku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin\nodottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen.\"\n\n\"Se olisi kauheaa!\"\n\n\"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet\nsäilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista\nsanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä,\nnytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua.\"\n\nKerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten\nillalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö\npenäsi vastaan:\n\n\"Heitätte vielä ja itse menette.\" Sitäkin oli joskus tapahtunut,\nluvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä\nnukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli\nja uteli kaikkea.\n\n\"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä\nmaailmassa\", ihasteli äiti. \"Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?\"\n\nTietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa\nhenkihieverissä.\n\nSiitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka\nasui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he\nlähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein\npienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset\nheittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen.\nJos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä\nsohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.\n\nLeveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle\nkulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää\nyhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut\nporraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä\nkantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.\n\nSeinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen\nkulisseja.\n\nEteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu\njonosta ulos ja nousee porraskäytävään.\n\nOvi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä,\ntulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia\nsavukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville.\nJoillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin\nkohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään\nsavuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin\nei ylhäällä enää olisi tilaa.\n\nEikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen,\npukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan\nseinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta\novet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka\nyhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on\nahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina\nlisääntynyt tavattomasti.\n\nEteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää\nToivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot,\nja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai\nsavukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu\nirvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua\nja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet\npäällysvaatteetkin päällensä.\n\nAmmattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat\nkumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet\nhalkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai\npunavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat,\nluisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai\nsatulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen\nnäköisiä.\n\n\"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin\", tervehti joku\nystävällisesti. \"Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan.\"\n\n\"Olemmehan me olleet täällä sentään aika usein\", sanoi Anna.\n\n\"Ja Kerttu mukana.\"\n\n\"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että\nollaan iltamaan lähdössä.\"\n\n\"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No\nmissä ne ovat toiset?\"\n\n\"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä\nvoi kaikkia mukaan, ottaa.\"\n\n\"Paitsi kesäjuhlaan.\"\n\n\"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta\nreppasee jo mukana.\"\n\n\"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas,\nmiten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut\nmaistraatista fasaadin muutosta ja...?\" Naurettiin.\n\n\"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin\nsuustanne. Hammas joka lapselle.\"\n\n\"Sellaisia te olette\", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti\npaperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. \"Hampaat ja kaikki\nviette äiti-rukalta.\"\n\n\"Ja vapauden! Kyllä sitä sinäkin lensit ennen.\"\n\n\"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään.\nKyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia\nmaailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa\nasiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän\nhummailemaan.\"\n\n\"Ei se ole kumma.\"\n\nTorvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen\nsoiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka\ntäytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan.\nKaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana\npalvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka\noli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai\ntyöväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt\nollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli\nnyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän\nerilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla\näänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta,\njoka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän\nlihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli\ntullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku\njoukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta\nnuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään\nilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen \"räpäkkö\" hän oli\naivan äsken ollut.\n\nUseilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja\npoikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja\nkasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli\nkaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.\n\nNäyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku\nkävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta\nja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se\navajaispuheen ajaksi.\n\nAivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen\npoikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä\nPonkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut\ntulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin\nporvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi.\nMutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa\nseuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut.\nTietäähän sen.\n\nEnnen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo\nkokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena\nhartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota\ntuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja \"onki kiiskiä\".\nSe oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä\nmittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki\nläheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku\nmiehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian\nja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin\nisänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän\ntakille.\n\nKertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen\nympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti\nlukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita\nrautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja\ntahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa,\njoka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin\nmukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä\ntehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun\npoimujen välistä löytää jotakin... Ahaa, tuossapa on tuollainen katu\nja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin\nlienee kadonnut?\n\nVälillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa\noleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa\nlausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin\nkummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi\ntulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä\nyönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota\nisä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön.\nKerttua vieläkin pelotti.\n\nToimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan\nehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki\nkaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput,\nlämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki\nsekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui\näidin käsivarteen.\n\n\"Kerttu! Nukutko sinä? Et saa nukkua!\" hätisteli äiti.\n\nKerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa\nympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui\näitiä vastaan.\n\n\"Kuuletko sinä, Kerttu, et saa nukkua!\"\n\nÄiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo\nalkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.\n\n\"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet\npaha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista,\nkun et nuku.\"\n\nÄidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi\nhetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin\npahantuuliselta ja toruvalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvät toverit\", jatkaa puhuja, \"kuinka kauvan me jaksamme kärsiä\ntällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla\nnäemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska\nheiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko\ntyönnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, -- lyöntejä,\nhosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan...\"\n\nKohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan.\nJännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja\nheiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja\nkiihkeimpien huulilta jo purkautuu:\n\n\"Kylläpä... saa...! Antaapa... iskeepä...!\"\n\nPikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi\nankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän\npuristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.\n\nPuhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö\nnyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.\n\nKerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.\n\n\"Minä kuulen täällä lasten ääniä\", jatkaa puhuja. \"Näen kalpeita\nraukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän\nitkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja\nväsymyksestä. -- Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme?\nTaitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita\nlasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan\njotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen\nmukaamme. -- Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta...\" kääntää puhuja\nuusille urille.\n\nKoko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen\nkasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, -- sen kautta\npurkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan\nyhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa,\nlukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.\n\nHeidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina\ntuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin\nmielenosotuksiin kesken kaiken.\n\nTästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin\nyhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.\n\nSyntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan,\nkäsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat\npuhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen\naikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja\nherransa kuulemassa suoraa totuutta.\n\n\"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa\nporteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille\",\nryhtyy puhuja selittämään.\n\nKäytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet\npöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.\n\nRavintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä\njakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle.\nSuurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla\nillalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole\njoutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat\nostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet\nlapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa\ntai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.\n\nÄänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen.\nSeassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään,\nmuutamassa kohden jo väitellenkin.\n\nYrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän\nääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna,\njosta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä,\npaperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja\nsavukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa\nolevan katulyhdyn valo.\n\nKerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle.\nVastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka\nedustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan\nvuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan\nlämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi\njärkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja\nsilloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja\nlösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota\nsäesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu\nmuisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun\npelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät\nseuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät\nummessa, soittaneet ja laulaneet.\n\nSähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan\npolttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia\nkohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa\nolevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan,\nrusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.\n\nValot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo\nauki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui\nvielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen\npaukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.\n\nViimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.\n\nYleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka\nhänen \"vastapelaajansa\" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes\nmuistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran\nhän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta\nsenkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla,\nettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään\ntuttu. Se tyttö oli ihan verraton!\n\nEino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja\noli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset,\njoita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja\nsopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä:\nsaada jolloinkinkaan oikein nauraa.\n\nEsiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.\n\nKertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan\nkoetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen.\nViimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja\nsäästi toisen puolen suurimpaan hätään.\n\nKuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää,\nnäyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei\nKerttu enää voinut katsoa.\n\n\"Silmiä karvastelee!\" kuului kesken arinta kohtaa.\n\nKoko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat\nenimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.\n\n\"Koetappas ruveta siinä!\" torui äiti, puraisi puolet makeisen\npuolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. \"Anna toinenkin!\" kärisi\nKerttu. \"Oletko hiljaa siinä!\"\n\n\"Pitää antaa toinenkin!\" Äiti antoi viimeisenkin. \"Nukuttaa!\"\n\n\"Ole hiljaa siinä!\" -- Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken\nääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa\npyytäen. \"Pääsisinkö minä jo nukkumaan?\" Sekä isän että äidin huomio\non kiintynyt lavalle. \"Minua niin nukuttaa, isä!\"\n\nVähitellen valkenee näyttämö, kuvaten aamuauringon nousua.\n\n\"Lähdetään jo kotiin!\"\n\n\"Kohta lapsi, kohta...\"\n\nOn hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä\nkestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea\nja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota\ntuolilta. \"Isä! -- Äiti!\"\n\nKertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. -- Iloa,\nlepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.\n\nKerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. \"Senkin tyttö! Noin nyt\nkävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!\" pahoitteli Anna.\n\nIsä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä\nylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli\npolven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho...\n\nJälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin\npois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi\ntuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin.\nIsä kantoi häntä.\n\nUlkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti\nlunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.\n\nIsä koetti suojata ohuesti vaatetettuja jalkoja vihaiselta viimalta...\n\nHe saapuivat kotiin mielissä tyhjyyden tunne ja tyytymättömyys...\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKevät!\n\nMikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta\nvahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys,\nhangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto.\nTuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi,\nmutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.\n\nJa yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä\nainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, \"pikku tammen\"\nalkupuoli.\n\nMutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen\njälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi\nkiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.\n\nEilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo\nmelkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.\n\nToisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen,\ntällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti\njo takalistosta järven selälle.\n\nSe vasta varmaa nousua, vastustamatonta alueen valtausta!\n\nSaapui \"maalimaiden näyttäjä\". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo\npaljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla\nrinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.\n\nMutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo\npakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä\nja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet -- ilon\nkyyneleet, vapauden riemun hetteet.\n\nSilloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät\njäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.\n\nNäin sadoissa, tuhansissa, lukemattomissa kohdissa luonnon suuressa\nsalissa!\n\nKoko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat\nlumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet,\nmutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi\nniitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet\nkiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää\nirti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja\nojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden\ntutkaimien, kohti valoa valoa...\n\nJa on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita\nhakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan\nja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este\ntielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin\ntahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan\npuiden oksia jäisistä kahleistansa.\n\nEräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla\nsulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei\nvielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja\npurojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla\nluikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua\noli puro pohjaa myöten jäässä.\n\nSattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon\neteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien\nkimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta\ntoiseen. Ja sitten kohti pohjaa... Vangiksi kaikki!\n\nOn kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä\non kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi.\nEi löydä... ei löydä... Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina\ntörröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa,\nkevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu,\nsillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän\nvalta?\n\nEi, ei...! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta\nlinnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista,\nriemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille,\nkorkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen!\nOi, kuinka metsä soi!\n\n\"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät\nkultaiset vaunut vaaran takaa?\"\n\n\"Jo näkyvät, jo näkyvät!\" helähtää alas maan puoleen.\n\n\"Kuuleehan sen...!\"\n\n\"Ja pilvien vastarinta painuu pois!\" Kumma herpautuminen vallitsee\nlatvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen,\npilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin\nse on täällä.\n\nÄh!\n\nSieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen\nkulkemattomia, viime keväisiä!\n\nOi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon\nkosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet\nmetsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko\nilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö\ntunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut\nlumi suli siihen paikkaan.\n\nTuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo\nvapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus,\nheiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.\n\nSe vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä,\nkummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin\nviettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä.\nNiitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin,\nkiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen... alaspäin, alaspäin...\nlaaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.\n\nPikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja\nhyhmän.\n\nKoko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee,\nlysmähtelee alas.\n\nJostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään\nalas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.\n\nHetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä\nkuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja\nlintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.\n\nKasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille\ntakaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki.\nSulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet,\ntaivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde...\n\nMitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran\nkäynti?\n\nSe on murtunut... murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan\npohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu!\nKuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! --\n\nYhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu\nkohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet,\noksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!\n\nNurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan,\njohon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria\nja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen\nkohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin\npakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois\nsydänmailta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan,\nsyrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa,\nkaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka\nlaitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen\ntupa kamarineen.\n\nOn keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt\ntulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja\nvähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa,\npainuen metsään vihdoin.\n\nNuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen\nkäsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan.\nSitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan\npihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.\n\nIhana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli;\nainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan\nhäiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan\nkokonaisuuteen.\n\nOvat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään.\nTuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät\nlaulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja\nkiireesti lentävät metsään jälleen.\n\nPihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun\nkuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut\nulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.\n\nTahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää,\nsillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä\non hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että\ntulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.\n\nJa nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka\npaikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja\nvuode lumivalkoisine peitteineen.\n\nHymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan,\nja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.\n\nMutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee\nhän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat\nvapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää,\npuhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat\nleikit, \"taloskivet\", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja\nonnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.\n\nKuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja\nviihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!\n\nMetsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa\nkangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja\notti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.\n\nTiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt\nsunnuntaiostoksille.\n\n\"Täälläpä te puohdatte eteenpäin\", sanoi Juho.\n\n\"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin\neikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että\nkyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea.\nTahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin.\"\n\n\"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin.\nTässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin\nkuin nytkin.\"\n\n\"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja\nperhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä\nkoettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä\nsaanut katua -- ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut\nsinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä\nja toista, jota ei olisi tarvinnut olla -- Minäkin sieppaan tuosta\nkannon.\"\n\nJuhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin\ntällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.\n\nEnnen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.\n\nTiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. \"Kylläpä sinä viivyit\nkauvan.\"\n\n\"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt.\"\n\n\"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. -- Anna\nosa minullekin!\" Siitäpä saapuivat he pihalla.\n\n\"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa\", sanoi Juho kiitokseksi\npuolisollensa.\n\nJa se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin\nhuomasi hänen työnsä.\n\nSisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he\nistuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja\niloista touhuamista.\n\nMutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata\nkylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.\n\nSiinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti\nheidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.\n\nNäin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän\nylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot.\nJuhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti\nkuulijain mielet...\n\n\"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta\",\npuhkesi Juho puhumaan. \"Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä\ntyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme\npois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä\nmaahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo\nlujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä\nkoittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin\nholhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja\nmikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!\" --\n\nKatri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään\nolkaansa vasten...\n\nPihakoivun korkeimmalla versolla lauloi iltarastas.\n\n\n\n"]