[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHXjat9mPcaz_gtRkh4Mjx9ciTscW4ErXHIl1e1IcRL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},166,"Manasse Jäppinen","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"166-lassila-maiju-manasse-jappinen","166__Lassila_Maiju__Manasse_Jäppinen","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1912,12752,74453,false,13845,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23],"Novels","\"Manasse Jäppinen\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the titular character, Manasse Jäppinen, a young boy described as both notoriously stubborn and intellectually challenged, caught in the traditions of his family and his community. As he begins to confront the necessity of education and the burden of literacy imposed upon him by his well-meaning mother and father, the narrative explores themes of resistance to authority, familial expectations, and the tensions between tradition and modernity.   At the start of the novel, we meet the seven-year-old Manasse, who is depicted as a spirited and defiant child living in a remote village in Finland. His mother, Anni Doroteea, takes it upon herself to teach him how to read, but Manasse vehemently resists her efforts, preferring the carefree life outside his home, particularly indulging in activities with his friends and trying to avoid school at all costs. The opening sets the tone for his inner struggle against the pressures to conform and the expectations placed upon him by both his parents and society, foreshadowing the tumultuous journey of self-discovery and rebellion that lies ahead for this reluctant learner. (This is an automatically generated summary.)",[],317,"Lassilan humoristinen pienoisromaani kertoo Manasse Jäppisestä, joka varttuu vapaasti Säämingin metsäkylässä. Tarina seuraa pojan lapsuutta ja hänen omintakeista perhettään satiirisella otteella. Teos tarkastelee ironisesti sivistystä ja kasvatusta suomalaisessa maalaisyhteisössä.","Maiju Lassilan 'Manasse Jäppinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 166.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP oikolukijat.","MANASSE JÄPPINEN\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta,\njonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat\nniin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen\nkouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että\ntämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa\ntakia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua.\nVaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön, niin\ntiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin\nlaiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden\nylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä\nottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten\nseuraamisen ja noudattamisen.\n\nTämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin\nseitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti\nelellyt isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja\nkuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä\nhidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu \"nuorena\nväännetty vitsa\", kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos\nmieli siitä kunnollista kalua saada.\n\nJa omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten\ntiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis\ntehnyt sananlaskun, hän myös \"vitsan\", Manassen. Ja sitte oli hän\nkatsonut kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen\nmielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena\nvitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa sen\nvälttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni\nsenvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana.\nHän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa,\nestyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää\nvaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto\nsäilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen luontoansa.\n\nSillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta.\nNiinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi\nBeltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että\npoika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan myös\nilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä, niin\nkäsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä,\njotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei ainoastaan\nyleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset vitsaukset,\njopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen tuomion\nvoimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta samalla kun\npimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja valmistuvaa\nateriaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen niihin\nhetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti ensimäisiä\naskeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.\n\nÄiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari\nIsaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja\nmestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse nyt\ntänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta. Siitä\noli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä\nainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä\nmietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin,\narvellen pojastansa:\n\n\"Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei\nsärpimet, kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.\"\n\nJa siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:\n\n\"Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla\npahanteussa juokse!\"\n\nMutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan.\nSiitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin\nsalattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt\npoikaansa pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki\nvastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:\n\n\"Ka saishan tuo lukii ... iso pojan tolokki!\"\n\nJa niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin\ntoimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon\nitsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää,\nilmoitti hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta\nlukemaan. Ja siitä se asia sitte alkoi.\n\nMutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä\nvanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää\nainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta\nhänellä ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti\nsieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja\noudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.\n\nJa äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka\nmiehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä.\nPäästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön\nkokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan\nvirret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se\nehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene tiedä\ntuntisiko enää kirjaimiakaan.\n\nSiksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua\nomasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai\nsiis vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti\ntapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät he\nlähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi kotiinsa,\nnoutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa putkipiipun.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet\nhän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse\naikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:\n\n\"Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!\"\n\nPoika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen\nvoiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen\ntaskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi\nepäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi,\nkaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:\n\n\"Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta\nhäpiistä nokinen kattilakii punaistuu!\"\n\nHän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei\nollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo\nhitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä\näidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät,\nvihertävät antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin\npuoli-itsekseen selitellen:\n\n\"Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj\ntuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on\nsiustaa huolj piettävä.\"\n\nManasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti katsettansa\nentistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo aivan oven\nluo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:\n\n\"Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!\"\n\nManasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa tyytymättömyyttä\nilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei hän tajunnut itse\nasiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan vaan omituiseen\nmielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen Hikuhan näet siellä\nnyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli yhteinen vaara tarjolla,\nei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli myös luonnollisista\nsyistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan, milloin on viisainta\nolla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän pysähtyi ja jäi\nmieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja, kuten\nkaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä, raapi\nselkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen puhuen:\n\n\"Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun syyhyttää!\"\n\nEi hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja\nryhtyi pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko\ntoimitus hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja\nvielä omalle esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti:\nLempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen,\nsynkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille\npöydän luota:\n\n\"Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut\nlukemaanii opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks\npakanaks, niin kun monj isätön ja äijitön jiäp.\"\n\nManasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi\nvieläkin. Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan\npakottaa pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti\njakanut salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta\npullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja\nkatseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä.\nNiin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes poikansa\nmielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten\npukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:\n\n\"Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit\näitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis\neissä, niin mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun\nhänestä aika jättää.\"\n\nJa sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä,\nvarmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni. Nenänsäkin\nhän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa, missä olisi\nisoja, tuttuja kirjaimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä\nasiasta. Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä\nselaili ja etsi, äänsi hän synkkänä.\n\n\"Enkä rupii lukemaan.\"\n\nSe oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei\ntouhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti,\nkatsoi, ja vannoi jo itku kurkussa:\n\n\"Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!\"\n\nMutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli\nmieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi,\npani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun\nhiilille. Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen\ntehtyä hän meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi\nesiliinansa kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:\n\n\"No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa\nnenän.\"\n\nMutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin,\npois käsistä pyrkien ja ärjäsi:\n\n\"Eikä sua niistee!\"\n\n\"No, lapskulta!... Anna nyt äit niistää!\" suostutteli äiti ja yritti\nuudestaan.\n\n\"Eikä sua!\" ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää,\nveti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan\näitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:\n\n\"Vaikka mikä oisj niin en luve\".\n\nMutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain\nopetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut\näiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:\n\n\"No eihän siitä nyt kuole ... jos luvet!\"\n\n\"Vaikka ei!\" ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja\nvannoa jupisi:\n\n\"Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!\"\n\nAnna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi\nsyyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:\n\n\"Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!\"\n\nÄänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas\nkurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä\nsylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti\nsilmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että\notsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten\njuhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi\ntaaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa\nynseillä, valittaen:\n\n\"Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii ... eikä Pennasen Jyty, eikä\nkukaan!\"\n\nHiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa\nselittää:\n\n\"Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät\npiäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois\nkirkonkirjoistakii!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen\npainautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo,\ntarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi\nei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa\ntiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos\nei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.\n\nNiinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen\nopetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin\nkerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki\nkävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja\nilmoitti:\n\n\"Tämä ensimäinen on se aa ... sitte tuloo pee ja sitte...\"\n\nSen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi,\npyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:\n\n\"Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet ... settee ja\näätä ja yytä myöten ja...\n\nHän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän\nmairittelevaksi ja lisäsi:\n\n\"Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.\"\n\nManasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin\nsalatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko\nvalmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen\nitkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä\nnenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:\n\n\"No sano nyt: aa!\"\n\nEi ääntä. Äiti jatkoi:\n\n\"No sittä vaikka pee!\"\n\nManasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta\nei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:\n\n\"Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva... Kahohaan, Manasse, miten korii\nkukon kuva tiällä on... Kahohaan!\"\n\nSe auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän\nhillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti\nkaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä\nhuomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:\n\n\"Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.\"\n\n\"Nuonj korii se kukon kuva on ... nuonj...!\" ei äiti ollut uhittelua\nkuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen\njupisten:\n\n\"Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.\"\n\nÄiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä\nkirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:\n\n\"Aa, pee ... koo ... ässä ... ännä ... sittä tuloo ämmä!\"\n\n\"Tulukoon ... vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!\" keskeytti\nManassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:\n\n\"Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?\"\n\n\"Enkä pelekee!\" nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi\nuhaten:\n\n\"Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!\"\n\nNiin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se\nnostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän\navasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:\n\n\"Isämeidän, joka olet taivaassa...\"\n\nMutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän\njoutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla\nerehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä\nhänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:\n\n\"Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta ... jotta ei tarvihe tavata!\"\n\nEntistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin\nuudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään.\nMutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan\nkaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli\nhän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:\n\n\"Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!\"\n\n\"Olokaan!\" kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:\n\n\"Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja\nja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin\nniät eikö se koske siun isän syvämmeesj.\"\n\nEi kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa\nkuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi\npää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi\nhihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:\n\n\"Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä\nodottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi\nhän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.\n\nJa nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä\nrikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri.\nItku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä\nitkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku\nmennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja\nmärät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja\nainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin\nvalahtamasta.\n\nVastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se\nhauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.\nSuuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan\nTuppiseen luomatta.\n\nMutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:\n\n\"Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?... Manasse!...\nMitä sie uliset?\" tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt\nestäjää. Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:\n\n\"Piästä irti!\"\n\n\"No, ukko Jäppinen\", yritti Tuppinen vieläkin.\n\n\"Piästä!... Tahi mie purasen!\" ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja\nsamassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.\n\n\"Elä sie helevetissä pure!\" oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista\nodottanut.\n\n\"Puren kyllä!\" uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta\npuraisua niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti,\nkuten koira:\n\n\"Ääää!\"\n\nNiinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa\ntakapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen,\nharmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.\n\nJa hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä\nvasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven\nvihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:\n\n\"Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!\"\n\nJa umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli\nlakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta\nkatse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista\nhalkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi.\nVihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:\n\n\"Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en\nvuan luve!\"\n\nSe oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä.\nÄänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon\nseinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa,\nvaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli\nlaitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin\nhän uhkaili nyt:\n\n\"Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve... En vaikka puskisj niin\njotta maha halakiisj!\"\n\nJa raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä\nhärkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista\npääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että\nei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan\nuhkailla jupisi:\n\n\"Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nManassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu,\nkirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että\nkirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.\n\nMutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen\nsuureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti\nkirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä\nsilmälasit.\n\nItse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi.\nHänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä ei\nedes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka\nSimeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä\nkuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista\nsilloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi\nmuiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli\nhänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes\nihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen\ntyömiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän kuin\ntuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin kaikki\nmeikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa sydäminensä,\nmunaskuinensa kaikkinensa.\n\nKun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa Manassen\nlukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika on\nopetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin.\nMutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin\nhän itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet\nvaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa\nkäsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi\nhetkinä.\n\nMutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän yleensä\noli johtunut -- tiesherra millä tavoin -- uskomaan että Manassesta on\ntullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen, niin\nhyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon muutamassa\nhetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja palasi\nvarmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta hän\njo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.\n\nNiin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta\nammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli\ntyömies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla\npikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne kernaimmin\numpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa itsestänsä, kepeästi\nkuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä aikansa ja jos haihtuu\npois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan niin oli hänenkin\nlaitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä asioissa, jotka eivät\nolleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän kysymyksiä.\n\nEi hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna Doroteealta\ntietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa ollessansa\nedistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä haihtunut,\nniin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa tosiasian. Hän\nistui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi savut, sylästä\nruikkasi suupielestänsä ja arveli:\n\n\"Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.\"\n\nMutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen\nkovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa\nniin vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia\navuksi, opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei\ntietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti\nhän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä\nkiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.\n\nMutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään\nopetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei\nhänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän\nsemmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan.\nKun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan\npäivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se\nkirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli\nsilmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa\npyysikin hän nyt siis apua.\n\nMutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti\nkavalasti.\n\n\"Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.\"\n\nMutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa\ntouhuten:\n\n\"Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii\nsanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.\"\n\nJussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista\nettä hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän\ntoki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:\n\n\"Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!\"\n\n\"Iistäkö\"? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.\n\n\"Ka iistähään se alakaa isämeitäkii... Niin jotta mikä siinä on vaikka\niistä!\"\n\nMutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän sen\niin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei\nauttanut muu kun valittaa:\n\n\"Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on\nyhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää\nnäistä ja ota selevä?\"\n\nSe vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi\nikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui kohoavan.\nHän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja neuvoi:\n\n\"Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.\"\n\nSe olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt\nviisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää\nhätäillyt koko asiasta.\n\nMutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta.\nPuutteellisuutensa tunnustaen käski hän:\n\n\"Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet... Ja sittäpähän paat sen pojanii\npiähän yhellä tiellä!\"\n\nJa oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi.\nJussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan.\nKoki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi epäluuloisen\nManassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä murisee hän:\n\n\"Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo\".\n\nManasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi\nnyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin\njuhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:\n\n\"Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo... Ja sittä jos ei\nauta, niin suaphaan tuota herkkuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi ostanut\nlukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit. Hän ei\nniillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä vain\nhaitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa\nollessansa.\n\nNiinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa\nesille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta\nja henkeä.\n\nSitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä\narvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan\ntodellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen,\nsenkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille,\npojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin\nsiellä, missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä\nuhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen\niistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi myöhemmin\nse Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on kerran kukoistava\nkoko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana soitto, ja latvasta\nlaulu ja iloinen käkien kukunta.\n\nEi siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia\nsääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän\nkopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja\nryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella\nasiaa.\n\nJa niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin\nliikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen\nlakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei\nnähnyt mitään ja ilmoitti:\n\n\"Likoo niissä on... Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?\"\n\nJa olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä\npyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti hän\nkaton lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:\n\n\"Onkiippa niissä nyt sitä likoo!\"\n\n\"Joko niillä näköö?\" kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun\nmies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen\nkyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi ympäri\ntupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen, arvellen\nlopuksi:\n\n\"Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.\"\n\nManasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista\nkatsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin\nkauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon\nniiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli\nkuin itsekseen, viisaana:\n\n\"Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!\"\n\nHerrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli\nse nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen mokoman\noppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta veteli sen\nsijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli suutansa, kuin\nolisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo harmissansa\nlasejansa:\n\n\"Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on\nmikää puustain.\"\n\n\"Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan... Jos se auttaisj\" huolehti siihen jo\nAnna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt akkojen\nneuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas\nsylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi,\npalasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen,\nmutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse\nkatsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka\ntuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:\n\n\"Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!\"\n\nAnna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista\nkoko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen\nalitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:\n\n\"No Manasse!... Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru\ntiältä piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä\".\n\nMutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja\nmuljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.\n\n\"Manasse!\" toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo pistellä\ntutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi\njohtaa isän eteen ja supatti korvaan:\n\n\"Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo\nviisas mies!\"\n\n\"Enkä\" pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan.\nIsä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:\n\n\"Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko\ntuosta tulloo tolokkuu!\"\n\n\"No tule nyt sukkelaan\", kehoitteli äiti, vetäen poikaa.\n\n\"Voi, voi kun repii!\" huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin\nolisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:\n\n\"Voi, voi ... elä revi! ... kuule elä revi! Elä revi kuule!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun\nManasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo\njoskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta\nse ei tuonut lukuhalua.\n\nNyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen\nkatse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä\ni-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:\n\n\"No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?\"\n\nEihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:\n\n\"No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku\npiässä?\"\n\nPoika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja\njännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:\n\n\"No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?... Mikä se puustain\non?\"\n\nEi ääntä. Äiti jo ehdotti:\n\n\"Sano nyt jotta se on se ii!\"\n\n\"No elä sie sekaannu!... Anna pojan ihtesä oppii!\" kiivahti siihen jo\nisä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt\njo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta\nkuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:\n\n\"Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää\nsuoha päähäsj ainakii se yks puustanj... Sano nyt, mikä se on se\npötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!\"\n\nKaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää.\nJatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:\n\n\"Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit\npois ja otan patukan pellolta, niin niät\".\n\nSe auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän\nkysyi ankarasti:\n\n\"Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?\"\n\nItkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:\n\n\"Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii... Enkä sano iitä!\"\nitkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa.\nPoika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen\ntukkaan ja vannoi:\n\n\"Vain et sie sano iitä kun mie käsken\"!\n\nMutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin\njaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:\n\n\"Vaikka tappakoo, niin en sano iitä... Ennen hyppeen vaikka meijän\nkaivoon!\"\n\nÄidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä\nkoko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti\nonnistumattomuuttansa, syyttäen:\n\n\"Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei\noo varustettu patukkoo!\"\n\n\"No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!\" puolustautui\nsiihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:\n\n\"Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman pentunj piähän!\"\n\nHän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa\nkoulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:\n\n\"Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin lujaan\njotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin virstapahas\ntuolla muantien varrella.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli\nasiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari\nIsaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin,\njättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin,\njotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa.\nVäkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille\npiiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:\n\n\"Mutta mie vuan en mää sen kouluun.\"\n\nVälillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:\n\n\"Ennen mään vaikka minne ... vaikka karkuun lähen ennen kun lähen\nkouluun.\"\n\n\"Ööö ... ö-ööö ... ö-ö-ö-ö-öööö!\" tulla jurasi taas päättäjäisiksi.\nJäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan\nkovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha\nperintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan\nkylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian\ntaipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää\najattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun\njälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt\ntuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei.\nHänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia\nhousujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain\nkerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja\nmielessä ainoastaan katkerat muistot.\n\nNiin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta\nloitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien\nyhteinen leikki- ja tappelukenttä.\n\nJa eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne\nolivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa\npalikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:\n\n\"Voi, Manasse!... Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!\"\n\nSynkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä,\nkatse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt\nsynkkä umpimähkään. Mooses kehui:\n\n\"Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!\"\n\nSe ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa\nhyppi Atte ja riemuitsi:\n\n\"Manasse!... Hih!... Hih!... Hih!\"\n\nSe tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja\nkirkua:\n\n\"Manasse!... Hih... Ih!... Hih!... Manasse!\"\n\nMutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja\ntuossa tuokiossa oli se rauniona.\n\n\"Saakelj!\" kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.\n\n\"Mitäs sie hihkut!\" puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:\n\n\"Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.\"\n\n\"Säreppäs!\" oli vastauhkaus.\n\n\"Sären kyllä!\" uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:\n\n\"Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!\"\n\n\"Säreppäs, tokko tohit!\" kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain\nManassessa Jäppisluontoa.\n\n\"Uhallakii sären!\" uhkaili hän ja vannoi:\n\n\"Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!\"\n\nMielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella\nkiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän\npotkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla\nja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä\nManasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:\n\n\"Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on ... talot ja mökit ja ihan\nkaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!\"\n\nMutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty\nhaukkumasana:\n\n\"Risahousu!\"\n\n\"Ja sie ihe räkänenä!\" vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa\nsisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses\nhaukkumista, sanoen surkealla äänellä:\n\n\"Beltsebuubin poika!\"\n\nMutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä\nkunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi\noli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun\nainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun\nMooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi\nmurikoida.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses\npiti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista\npaha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.\n\nMutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli\nkädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi\noikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:\n\n\"Voi saatana!\"\n\nMutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.\n\n\"Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!\" uhkaili hän Attea. Tämä vastasi\närsyttävästi:\n\n\"Annappas!\"\n\n\"Annan kyllä!\" menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi\nmurikoida.\n\nMutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla\nrynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin\ntukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut\nkinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.\n\nManasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa.\nSattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa,\npiteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni\ntappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja\nhyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.\n\nMutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan\nasentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti.\nJälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.\nHengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:\n\n\"Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!\"\n\nHän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä\nsynkempänä:\n\n\"Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!\"\n\nSe toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti\nsillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa\npullittelemaan polkua pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä\npeloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin\nhuomaamattansa isänsä huonetta kohti.\n\nMutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa\nhän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana\nhän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö\nheinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.\n\nMutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä,\nvarsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli\nkerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä\nensiksi asuntopulaan.\n\nÄkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä\nystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt,\nsitoutunut siihen toveruuden siteillä.\n\nJa miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven\nkorkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi\nse makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan\nsyyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse\nviivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja\npyysi, ääntäen:\n\n\"Yh!\"\n\nMutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika\nnykäsi uudestaan ja pyysi:\n\n\"Yh ... yh!\"\n\nSilloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:\n\n\"Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!\"\n\nSika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä\ntavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä,\näännellen:\n\n\"Yh ... yh ... yh?\"\n\nSilloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli\nsiallekin:\n\n\"Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!\"\n\nEi ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule\nsen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan\npehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan,\ntäydestä sydämestä:\n\n\"Ja vaikka miten tongi niin en luve... Vaikka koko pahna tongi nurin\nniin en sano iitä.\"\n\nNiin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli\nkylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen\nmyöntymisensä alistuvalla:\n\n\"Yh, yh, yh!\"\n\nViimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui\nsiihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä\nManasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki\njo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi\nsillä sikaa syyhytellä.\n\nSitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut\nse moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti\nvatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi\nmielihyvänsä kiitollisilla:\n\n\"Yh, hyh, hyh, hyh!\"\n\nNiin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän\nkallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että\näiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin\nvähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa\nkaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei\nyleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli\naina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota\nManasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa\nmäärässä.\n\nMutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta\npuuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että\npuuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko\npäivä. Mies toki arveli:\n\n\"Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!\"\n\nMutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna\nDoroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:\n\n\"Pahanhengen kakara!... Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii\nja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!\"\n\nLopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi\njäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli\ntoki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.\n\nMutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja\nhuudahti:\n\n\"Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan\nsanomaan ii!\"\n\nSavu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen\nverran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti\naivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden\nläpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:\n\n\"Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?\"\n\n\"No etkös sie nyt sitä ihe kuullut\", ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa:\näkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:\n\n\"Taishaan se juukelj sanuu!\"\n\nÄiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo\nynseili matkien:\n\n\"Taishaan se sanuu!\"\n\nHän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti\nriidellen.\n\n\"Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo ... ja\nvielä iistä asti ... vaikka muut imeiset alakaat aasta!\"\n\nKirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki\nhän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:\n\n\"Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä\ntojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt\ntuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!\"\n\nMutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:\n\n\"Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!\"\n\nHän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi\nja toraili:\n\n\"Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa... Ja sittäkii vielä\nsiinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo\nrientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä\nsyvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:\n\n\"Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!\"\n\nEikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä kaivo\noli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti\nvalitteli:\n\n\"Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii, suati\ntää nyt imeisen laps!\"\n\nKoettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs\nylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:\n\n\"Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja\nhaparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä\ntyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.\"\n\nMies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän\nvaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten:\n\n\"Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.\"\n\nNiin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä\nsalko, joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku\nja nyt alkoi naaraus.\n\nEikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli\nvarmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti.\nSe ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli\npyörtyä.\n\nMutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi\nBeltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta\nkadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne\nupottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako\nsemmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman\npoikansa työtä ja vannoi:\n\n\"Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin\nnäyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!\"\n\nMutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse\nJäppinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä.\nIltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä\npehkuläjä teki niin hyvää kupeille.\n\nMutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin viety\nkoulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset, kaksitoista\nluvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin tuodaan. Isä\nvetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää, itse\nmenee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:\n\n\"Siinä on nyt... Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä\nii jotta aa.\"\n\nJa ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat\nne häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:\n\n\"Tää on aa ... tää on ii.\"\n\nJa niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa\napua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain\nlikapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.\n\nSemmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko\npoikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin\nnikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku\nveistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.\n\nMutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas.\nSiihen sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin,\nterottaa sen pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai\nkiilaa. Isolla moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.\n\n\"Vai et mää pojan piähän, paholainen!\"\n\nHänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:\n\n\"Elä lyö!... Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa\", parkuu hän.\n\nSiihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä\nhäntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta.\nHölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä\nmiettiä kohtaloansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen\nparas ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä\nkoulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt\ntänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan\npahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän\nystävän luo.\n\nMutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta\nhuolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain\npainostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli\nsikaa ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:\n\n\"Lyötiinkö sinuu eilen.\"\n\nEi vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt\nkehuen:\n\n\"Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin pakoon!\"\n\nNe asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse\nmurisi nyt synkkänä:\n\n\"Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano iitä!\"\n\nSehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:\n\n\"Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun... Eihän männä\nManasse!\"\n\n\"Eikä männä!\" tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.\n\n\"Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!\" sai siitä\nHiku rohkeutta.\n\n\"Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän, niin ei vuan ruveta\nlukemaan\", vahvisti Manasse valaa, ja lisäsi:\n\n\"Vaikka ihan koko piä halakiisj, niin sittäkään en tottele ketään!\"\n\nMutta nyt tapahtui käänne. Isä tuli tuomaan sialle ruokaa, näki omansa,\nei ollut uskoa silmiänsä, varmistui toki ja vannoi:\n\n\"Vai tiellä sie syötävä oot ja ehität ihtiis koko yökauven!\"\n\nJa varmoin käsin tarttui hän esikoisensa niskaan kiini, veti sen pois\npahnasta, antoi tarpeellisen kurituksen takkavihdan tyvellä ja vei\ntupaan valmistautumaan sille opintomatkalle, jolla hän on kohonnut\nmiltei kaikkia aikalaisiansa ylemmä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka,\nreilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän\nkoulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.\n\nNiinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa\njos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi\nJäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar\npaikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:\n\n\"Ka Jäppinen... Paina puuta ... paina puuta Jussi Beltsebuubi... Ja\nvieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?\"\n\nMutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja\nasetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle.\nSiinä tuhertaessaan hän puheli:\n\n\"Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta\npitää olla nää silimäkojeet!\"\n\nHän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan,\nkysyen:\n\n\"Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?\"\n\n\"Niin kysy\", veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja\ntoisti:\n\n\"Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?\"\n\n\"Ka eipä sitä erikoista... Paitsi se mikä mestarille ihelleen... Se\neukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.\"\n\n\"Niin on\", vahvisti mestari reilusti ja innostui:\n\n\"Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla... Niin jotta se on tämä\nPietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!\"\n\nJäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli\ntyönsä lomassa reilusti:\n\n\"Juakoppi... Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.\"\n\nJussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen\narvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:\n\n\"Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.\"\n\n\"Niin olj\", oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:\n\n\"Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se\npoloveetuu koko Israeelin kansa.\"\n\nSukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita,\nkuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut\npaikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.\n\n\"Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin\nnimen?\"\n\nJa nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:\n\n\"Se olj se miun isäukko...\"\n\nJa hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa\nkohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt\nkirkkoa, huijannut hevosilla.\n\nMutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna\nmustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella\nasiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon\npapin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.\n\nMutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään\nkirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi\nSebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa\nviemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.\n\nEipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut\ntoista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut\nja sanonut:\n\n\"Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin\ntynnörin tappi.\"\n\nJa niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut\nniin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun\npoika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut,\nantanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan\nnimen oikeaan.\n\nSe oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:\n\n\"Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista\nsamannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu\nkadotuksesta.\"\n\nHän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari\nIsaskar innostui:\n\n\"Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin\npoika?\"\n\nManasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:\n\n\"Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun\ntällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.\"\n\nMutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:\n\n\"Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi\nBeltsebuubi...\"\n\nHenki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:\n\n\"Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka\nosovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo\nvuan...\n\nHän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin\näänin:\n\n\"Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj\nniin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.\"\n\nManasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä\nmyönsi:\n\n\"Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!\"\n\n\"Mänöö... Sen pitää männä\", vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi\nkorkealla äänellä:\n\n\"Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä\nsinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.\"\n\n\"Mänööhän se siulla!\"\n\n\"Sen täytyy männä!\" nousi mestarin luonto ja hän kertoi:\n\n\"Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!... Siinä olj poika, jolla olj\npiä!\"\n\nJa hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:\n\n\"Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen\nvertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika\notti niin...\"\n\nHän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut\nauttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen\nlapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa\ntaisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot\nlikaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä\nähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja\nsen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:\n\n\"Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta... Niin mänöö\npojalla...\"\n\nVälillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:\n\n\"Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa\nkuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä:\n\"joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari\nIsaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun\ntulee häntä aina kiittää ja palkita.\"\n\n\"Vai vielä sekä!\" oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.\n\n\"Sekö?... Ettäkö ei se?\"\n\nHän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen\nopetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi\nsylkäsemässä ja innosteli:\n\n\"Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja\nsiks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän\njakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.\"\n\nHän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen\nja toisti pontevasti:\n\n\"Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo... Vai mitä\nJussi Beltsebuub ... kun siekin oot kirkonmies?\" käänsi hän äkkiä\nkysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.\n\n\"Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.\"\n\nJa mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti\nettä lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja\nsitte hän vahvisti lujasti:\n\n\"Elee sen pitää... Sen pitää elee ja, kuule Jussi.\"\n\nHän löi olalle ja jatkoi rennosti:\n\n\"Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan\nlapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja\nse ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.\"\n\n\"Ka niimpä se!\" myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että\nsen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nManassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi\njo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua.\nHänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin\nvaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain\nkoulutettava.\n\nJa isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan,\nilmoittaen:\n\n\"Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan\nniillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.\"\n\nJa estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:\n\n\"Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin\nkäsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti\nkun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu ... niin jotta\nsiinä vuan rapina käyp.\"\n\nHän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta\npääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai\nmestari suunvuoron ja alkoi:\n\n\"Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?\"\n\n\"Ka\", yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:\n\n\"No... Jos niikseen, niin...\"\n\nSiinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:\n\n\"Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään ... eli niin kun\nsanoo piähän pannaan...\"\n\n\"Ka\", yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa\nseisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät\nliittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä\nsekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:\n\n\"Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika ... siihen ukko\nJäppis-vainaaseen... Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik\ntipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.\"\n\n\"Ka\", yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn.\nHänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi.\nSelvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa\nkymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä\nennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi,\nettä pojasta on tuleva viisas ja pian.\n\n\"Mutta alota nyt siitä iistä!\" tökersi isä ja selitti syynkin:\n\n\"Miekii alotin siitä iistä... Se on niin tukevatekoinen puustain jotta\nse kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!\"\n\nSiinä oli siis nyt se \"ii\", yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet\npakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi\nhän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt\nkurkkuun nousi.\n\n\"Niin on ... niin on... Tukeva on siinä puustain\", vahvisti mestari ja\nlisäsi reilusti:\n\n\"Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu\nja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se\nkelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.\"\n\nSen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:\n\n\"Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät,\neivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!\"\n\n\"Poisko?\" kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse\nhäneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä\nsuojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain\npaisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:\n\n\"Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois,\nvaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää\nsiellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.\"\n\nAivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa.\nIsä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin\nhuomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään\nPietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon\nverraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli\nhänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi\nlieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:\n\n\"Mitee se mestarj sano?\"\n\n\"Ka sanohaan tuo!\" yritti mies selittää, mutta töksähti siihen.\nAjatuskyky teki tenän.\n\n\"Mitee se sano?\" yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi\npääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:\n\n\"Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.\"\n\nSe oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä\nkiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:\n\n\"Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on... Kunpa vuan luoja antasj\nPietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin\nmäätiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!\"\n\nIsänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen\nverran että jo murahti mies:\n\n\"Ka tottapa hiän antaa!\"\n\nÄiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän\narveli:\n\n\"Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!\"\n\nMistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se\npani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin\npojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän\nsylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa\nhenkisissä asioissa oli:\n\n\"Ka hyväpäinen poikahaan se on!\"\n\nSen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:\n\n\"Sanoko mestarjkii niin ... jotta se on hyväpäinen?\"\n\n\"Ka\", muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:\n\n\"Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen\nsuap sisään niin ei se sieltä pois piäse!\"\n\nÄidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan\nvarmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:\n\n\"Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!\"\n\nEi voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo\nikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista,\nluonnollista. Hän aivan jo kainosteli:\n\n\"Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks ... tuhmasta\nmuamiehestä!\"\n\nMutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin:\nkirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta,\nei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:\n\n\"On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo\nvähä viljemmältäkii!\"\n\nJa äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa\nhyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä\npesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo\nvalmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla.\nHyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla\npalaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta\nonnea.\n\nJa isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli\nniissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama\nonnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut\nmitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää\nja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin,\nuskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki\nsavuihin sekoittuneet.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMestari Pietari Isaskaar Touhusen tuvassa oli alkanut varsinainen\nopetustyö. Mestari veisasi vanhasta virsikirjasta korkealla äänellä:\n\n      \"Maa suur ja avara\n      ja kaik sen tavara,\n      sen perus...\"\n\nSiinä hän katkasi, löi virsikirjalla päähän Kososen poikaa, joka salaa\nasetteli päretikkua Manassen takapuoleen. Nyt hän jatkoi:\n\n      \"Sen perustus ja ääret.\"\n\n\"Muista, muista sie, Kososen Siuro, kun tässä virs loppuu\", keskeytti\nhän ja taas alkoi:\n\n      \"Kans virtain suuret meret\n      Ne meille kunnian kantaa.\n      Ja herral aut ... aut...\n\n\"As piru!\" sotkeutui hän sanoissa, sai toki taas niistä kiini ja\nlopetti sitä juhlallisemmin, voitonvarmasti, pitkään ja korkeasti\nvetäen:\n\n     \"Ja herral autuuden antaa.\"\n\nPäästiin siitä sitte alkuun. Kososen Siuro sai kuria ja lapset saivat\nottaa aapisensa. Pietari Isaskaar ryhtyi paikkaamaan Kekkosen emännän\nkenkiä ja siinä suutaroidessaan hän nyt jakoi opetusta. Hän käski:\n\n\"Nyt ottaa jokainen kirjansa ja ehtii sieltä aan paitsi Manasse Jäppinen\nehtii iin!\"\n\nHän kokoili suutarinkalujansa ja kysyi:\n\n\"Kuka tietää minkälainen on aa?\"\n\nEi kukaan tiennyt. Mestari silmäili joukkoa ja selitti:\n\n\"Aa on se puustain, joka on etupuolelta pullollaan kuin kauppias Pösön\nmaha ja takapuolelta suoraselkäinen kuin kyynäräkeppi... Niin jotta...\"\n\nHän etsi välillä sopivaa kengänpaikkaa, löysi sen ja jatkoi selitystä:\n\n\"Niin jotta jos sille aalle panisj tikuista jalat ja potaatin hatuksi\npiähän, niin se ois kauppias Pösö... Se on aa... Nyt ehtimään.\"\n\nJoukko alkoi syventyä kirjoihinsa, kirjatikulla niitä tihraillen. Jotkut\ntekivät salakujeita. Mestari syventyi suutarintyöhönsä, antaen toki\nopetusta Manasselle erittäin siinä i-asiassa. Hän selitti työnsä ohessa:\n\n\"Ja sittä sie Manasse!\"\n\nHän kakisti kulkkunsa, sylkäsi ja selitti:\n\n\"Sie ehi ii. Se on semmoinen lyhyt, paksu puustain, jotta se seisoo kuin\nyks tupakkapölökky!\"\n\nManasse muisti taas kamalan unensa. Silmänvalkuaiset välähtivät. Mestari\njatkoi kehuen:\n\n\"Niin jotta siinä pölökyssä siulle Manasse on semmoinen jehu vastassa\njotta se ei vähällä syljpainilla kellelleen kuavu!\"\n\nHäntä se innostutti. Hän kehäsi jo korkealla äänellä:\n\n\"Siinä, saatanavie, suap vahvakii poika pai nii ja piehtaroiha ennen kun\nse puustainpölkky on kumoon kuajettu sillä...\n\nTaas korotti hän ääntä, takoi vasaralla nahkaa että paukkui ja jatkoi:\n\n\"Se puustain se ei sittä, kuule Manasse, oo semmoinen tuulhattu kun se\njii joka seisoo siellä iin takana ja kopeiloo puustainjoukossa kuin\nylypii ja turhamielinen kukko kanaparvessa... Niin jotta nyt, Manasse\nJäppinen, sie kun ala painii iitä vastaan!\"\n\nJo käskemättäkin oli Manasse valmis siihen sotaan, tosin toisessa\nhengessä kun mestari neuvoi. Siinä seisoi tanakka poika tanakkaa iitä\nvastaan. Pietari Isaskaar syventyi yhä syvemmin suutarintyöhönsä ja\nalkoi kasvatusopillisessa kurinpitotarkoituksessa kertoa:\n\n\"Tiijättäkö työ lapset mitä?\"\n\nLapset vilkasivat häneen uteliaina. Hän suutaroi että vasara paukkui ja\nkehui:\n\n\"Mutta nämä vanhankansan miehet, niin kuin esjmerkiks tää mie!\"\n\nSiinä oli reilua ääntä ja työtä. Hän jatkoi:\n\n\"Saakelisoikoon kun sitä ennen otettiin iitäkii niskasta kiini niin\nsiinä pit kuuluu yks ryske!\"\n\nJa hän kertoi voimistansa ja sankariteoistansa. Uteliaina, suut auki\nkuuntelivat lapset. Hän koputteli vasaralla kenkää ja yltyi:\n\n\"Tämä mestarj se jos kehen vielä nytkii suuttuu niin taivas varjelkoon\nsitä elävee sillä...\"\n\nHän imasi savut, veteli pikilankaa pikilapun läpi että vinkui ja jatkoi\nkerskuen:\n\n\"Sillä kerranii kun olj miulla yks juukelin poika, joka ei totellut,\nmutta mie kun otin pojan kynsiinj ja löin tuohon lattiisen, niin siitä\nei jäänyt koko pojasta jälelle muuta kuin yks tippa sylykii!\"\n\nAijai miten se kauhistutti toisia. Mutta ei Manassea. Se poika seisoi\nnurkassansa jäykkänä kuin i. Mestari syventyi suutaroimiseensa, innostui\nmuistelemaan entisiä hyviä aikoja ja alkoi kertoa:\n\n\"Mutta niinkuin jo sanoin niin kyllä sitä olii miun nuorena ollessa vähä\ntoisenlaisii poikii kuin nyt... Esjmerkiks tää nykyinen Koposen\nSanttu... Kuka tuntoo Koposen Santun se viitatkoon!\" nosti hän katseensa\ntyöstä ja silmäili joukkoa. Miltei kaikki viittasivat ja hälisivät:\n\n\"Mie ... mie ... mie tunnen ... mie\"\n\n\"No hyvä on kun tunnetta!\" komensi mestari ja jatkoi nyt selittämällä:\n\n\"Myö oomma yhtäikäsii Santun kansa, ja sen pojan kansa sitä kun ennen\naikaan tehtiin koiruuttakii niin...\"\n\nSiinä jo ääni nousi. Hän aivan ylpeili:\n\n\"Niin saakeljvie siinä eivät nää nykyiset pojat piisoo rinnalla, eivät\nhuithaitkaan...\"\n\nNyt pisteli hän nupia kengän pohjaan että naskali vain vilkkui ja\njatkoi:\n\n\"Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa... Tuota kengän pahennusta kun\non kova!\" valitti hän välillä ja jatkoi nyt entistä varmemmin:\n\n\"Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa tappelimma yöjalassa ollessa\nPuhurisen tytön aitassa ja kuajoimma maitokorvon, niin se olj vähä\nhitonmoinen jyräkkä! Ja siinä olj aitan lattiilla maituu. Vie sun\nsaakuri!\"\n\nLapset katsoivat häneen suu auki. Mestari alkoi kiinnittää mieliä,\nmiellyttääkin. Jotkut kaivelivat nenäänsä. Manasse vain murjotti\nvihaisena. Nyt käänsi mestari puhetta, kysyä heläytti äkkiä:\n\n\"No entäs kuka tuntoo tään Nikkarisen emännän?\"\n\n\"Mie ... mie ... mie ... mie!\" hälisi kertomuksen elvyttämä joukko kuin\nyhdestä suusta. Mestari jatkoi reilusti:\n\n\"No sen luona kun olj tää Sopasen Pekka yöjalassa, niin myö kun\npistettiin sen kengät talon maitokorvoon, ja uamulla olj sittä kylässä\niluu, niin jotta kaikki suut olivat naurusta viäräks männeet.\"\n\nLapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja\npäivitteli sitte kuin harmistuneena:\n\n\"Mutta ei tule enee semmoisii aikoja ... ei tule ... ei tule niitä...\n\nNyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten:\n\n\"Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin\nsiinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna\nkukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!\"\n\nVarsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet\nmestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn\nruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena:\n\n\"Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin\nhurskauvenhengen ja...\"\n\nVälillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo\nalkoi jatkon:\n\n\"Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!\"\n\nHän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti:\n\n\"Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä ... kova\ntyöakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan\nmaito, niin silloin sitä jo pojat!\"\n\nYhä nousi ääni. Hän jo kerskui:\n\n\"Silloin sitä pojat, kun on akka ja oma mökki, tää mies elää ja kahteloo\ntätä mualiman komeutta niin ylypiisti kuin pukki kahteloo Viipurin\nvanhalta vallilta kaupunkii!\"\n\nVilkkaasti heilui suutarinvasara kädessä. Hän touhusi ja tiedusti:\n\n\"Vai mitä pojat?\"\n\nHän katsahti niihin ja lisäsi selittäen:\n\n\"Tulooko teistä akan ottajat, kun aika tuloo?... Häh pojat?\"\n\nPojat olivat asian suhteen ymmällä. Toiset ujostelivatkin ja kaikki\nkatsoivat häneen ihmeissänsä, mieltyneinä. Pietari Isaskaar teki siitä\nkysymyksestä ruton lopun, meni varsinaiseen opetukseen ja kysyi äkkiä:\n\n\"No entäs sittä se aa?... Kuka nyt tietää jo mikä on aa?\"\n\n\"Mie ... mie ... mie ... mie!\" kuului valtaava hälinä. Pietari Isaskaar\noli tyytyväinen työnsä tulokseen ja saneli:\n\n\"No... Se on hyvä alaku... Hyvä aluku ... hyvä alaku on\", toisteli hän,\nliotteli kenkää vesipytyssä ja jatkoi opetusta, selittäen:\n\n\"No se toinen puustain on sittä ihe Bee ... se jolla on kaks\nmahankellukkaa siellä takapuolella. Mutta sitä puustainta ei tarvihe\nmuut kuin ihe se helevetin Beltsebuub ja sittä tään Manassen isä\".\n\nMutta se oli pisto, jota Manasse Jäppinen ei nytkään sietänyt. Kun\nvielä Kuokkarisen poika sattui nyt polkaisemaan hänen varpaillensa, oli\nhän valmis. Nyrkillä iski hän poikaa ja ärjäsi:\n\n\"Elä pole varpaille, tahi suat!\"\n\n\"Manas-se!\" kivahti siihen mestari, muutti äänensä varoittavaksi ja\nsaneli:\n\n\"Siussa, Manasse Jäppinen, asuu sen ukko Jäppis-vainoon henk, mutta elä\nsie luule, jotta se ei tiällä pois lähe\".\n\nHän löi nyrkillä suutarinpölkkyyn ja vannoi:\n\n\"Tämä Pietari, kuule Manasse, kun yhen kerran tässä muutamana\ntalavenakii rykäsj yhelle Pekka Inhasen pojalle, niin esjliinassaan sai\näit viijä poikasa rippeet pois... Niin jotta sie muista, Manasse, kuka\nse on tiällä se kuka!\"\n\n\"Enkä muista!\" mutisi synkkä Manasse. Pietari Isaskaar kuuli sen ja\nkoveni:\n\n\"Häh!... Vai joko mie otan tuon paksun remelin?\"\n\n\"Ota vaikka mikä!\" jupisi Manasse myrtyneenä, alentaen toki\nvarovaisuussyistä äänensä niin ettei mestari kuulisi. Tämä rupesikin\najamaan poikaan kauhua kertomalla miten hän ennen aikaan oli tapellut\nmustalaisten kanssa. Hän kertoi kokonaisen ryövärijutun ja lopetti\nylpeästi:\n\n\"Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa... Niin pehmenivät\nsenkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!\"\n\nManassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua,\nvielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet\nkokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien\nuhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta:\n\n\"Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.\"\n\nViimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty\nmutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi\nnousevasti:\n\n\"Mitä, Manasse!... Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?\"\n\n\"Enkä luve!\" kuului vinkaisu.\n\n\"Manas-se!\" jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien,\nkuin ilkuen:\n\n\"Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?...\nHäh, Manasse?\n\nPoika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta:\n\n\"Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä ... en vaikka... Uu ...\nu-uu ... u-u-u-uu!\" yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta\nkoulutyöstä aivan uusille urille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pietari Isaskaarin yritykset saada uppiniskainen poika siinä toisten\nmelutessa järkiinsä, masennetuksi, eivät onnistuneet, laittoi hän koko\nmuun joukon ulos poimimaan hänelle puoloja ja päätti antaa pojalle\nyksityisopetusta. Houkuttelihan häntä näet jyväsäkki panemaan\nparastansa. Toisillekin se oli ilosanoma. Mikä oiva tilaisuus nyt tehdä\nahoilla isossa joukossa mitä vain mieli haluaa!\n\nJa hän päätti nyt taivuttaa pojan hyvällä, tekeytyä leikkisäksi,\nheittäytyä aivan toveriksi ja siten saavuttaa Manassen luottamus. Se oli\nkasvatusopillista kavaluutta. Rauhallisena alkoi taas suutaroida ja\nvielä rauhallisemmin opettaa, kysyen äkkiä:\n\n\"No Manasse?\"\n\nEi vastausta. Mestari pureksi mälliänsä ja jatkoi:\n\n\"Joko sie, Manasse, poltat tupakkoo?\"\n\nPoika vaikeni.\n\n\"No entäs mällii?... Tokko sie sitäkään piet suussasj?\" jatkoi kavala\nopettaja suostuttelua. Yhtä turhaan. Pietari Isaskaar suutaroi ja taas\nyritti:\n\n\"No entäs jos mentäisi siihen akan ottoon?... Niin jotta tiijätkö sie\nmikä metku siinä on ensin mutkautettavana.\"\n\nVihaista, epäluuloista silmää vain väänsi poika häneen. Siksipä\nselittikin Pietari Isaskaar itse:\n\n\"Siinä on ensin rippikoulu. Sitä jos et käy, niin ei oo akan suamisesta\npuhettakaan ja rippikouluu tuasj ei voi käyvä jos ei osoo lukii.\"\n\nHän antoi opetuksensa hautua pojan päässä, suutaroi ja toisteli kun\nitsekseen:\n\n\"Ei ... ei piäse ripille lukemata... Ei piäse ... ei piäse iliman sitä.\"\n\nManasse veteli nenäänsä mitä sieltä huulelle valahteli. Mestarin opetus\njatkui:\n\n\"Mutta iin jos osoot ja sittä vielä sisältä ja ulukuu lukii, niin sittä\n... sittä Manasse, sen kun ota akka ja ala elee... Vai mitä, Manasse?\"\n\nEi tullut ääntä synkän, yhä epäluuloisemmaksi paisuvan pojan suusta.\nMestari hankasi kaavinraudalla kengän sisästä nauloja poikki ja puheli\nkuin paras toveri:\n\n\"Niin kun nyt tää miekii: Jos en oisj osannut lukii ja piässyt ripille,\nniin akata hittovie öisin tänää päivänä!\"\n\nHän viskasi valmistetun kengän pois, otti toisen ja jatkoi kehuen:\n\n\"Mutta nyt, Manasse... Nyt on akka ja lapsii tuloo niin kuin turkin\nhihasta... Niin jotta siinä on työ niille vuan nimii ehtiissä ja\nlöytäissä, jotta ei tulis kaikki saman nimisii!\"\n\n\"Olokoon!... Vaikka oisj vielä suuremp työ!\" pääsi jo uhmaava mutina\nManasselta.\n\n\"Niinkö työ nimii ehtiissä olokoon?\" pani Pietari Isaskaar leikiksi. Se\nsotki Manassen suunnitelmia. Mestari jatkoi:\n\n\"Ja onnii siinä työtä: Kun niät miulla on jo poikookii aina vanhemmasta\nSimeoonista lähtiin sinne Sebulooniin ja aina nuorinta Benjamiini ja\nsenkin täyteistä myöten... Niin jotta, Manasse ... jotta hanki sie vuan\niillä akanotto-oikeuvet ja suat nähä jotta siullenii tuloo silloin\npentuu niin jotta hviu! vain!\" vihelsi hän huikeasti ja toisteli kenkää\nsurvoillen:\n\n\"Poikoo ja tyttöä ... tyttöä ja poikoo vuan tuloo siulle jotta oot kohta\nihe isä Juakoppi!\"\n\nManasse oli ymmällä. Ei hän voinut enää muuta kuin mutista umpimähkäisen\nvihaisena:\n\n\"Vaikka mikä Juakoppi olokoon, niin en luve iitä!\"\n\n\"Iitäkö et luve? oli leikkisä mestari oudostuvinansa ja tiedusti:\n\n\"Minkätähe sie et luve iitä?... Häh Manasse?... Vihaatko sie iitä?...\nHäh?\"\n\n\"Enkä luve mitään!\" mutisi poika nurkassansa. Pietari Isaskaar leikkasi\npaikkanahkaa ja puheli sovitellen:\n\n\"Ei pie iitä vihata, se on hyvä puustain!\"\n\nHän takoi kirveslappean päällä paikkanahkaa täysin voimin ja jatkoi:\n\n\"Ii, kuule, Manasse\", hän sylkäsi nahkalle ja jatkoi -- \"ii on niin hyvä\npuustain jotta jos sen suat piähäsj, ja kun se siellä muata jutkottaa,\nniin se tuntuu siellä niin hyvältä kuin jos oisit syönyt oikein hyvee\nkalakukkuu ja se hautusj mahassasj ja sie ihe makoisit leivinuunin\npiällä mälli suussa... Vai mitä, Manasse?\"\n\n\"Vaikka olisj miten hyvee kukkuu, niin en vuan luve iitä!\" murisi poika\nuhmaten. Itse asiassa hän ei enää vihannut mestaria. Sen kavala puhe --\nkasvatusopillinen taito -- oli avannut hänen sydämensä. Mestari häntä\ntavallaan jo miellyttikin. Mutta hän vihasi iitä ja koko lukutaitoa,\nvihasi sitä katkerasti, leppymättömästi.\n\nJoku määrä epäluuloa kyti tietysti vielä mestariakin kohtaan, varsinkin\nöisen unen johdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin siinä jatkettiin vielä hyvä tovi. Parastansa pani Pietari\nIsaskaar, mutta ei auttanut mikään. Viimein hän menetti jo malttinsa ja\npäätti koettaa kovuutta. Päättävästi lausui hän jo jalkaa polkien:\n\n\"No nyt Manasse!\"\n\n\"Mitäs se siuun kuuluu, vaikka Manasse!\" kuului umpimähkäinen murina ja\nvihainen katse muljahti häneen. Hän teki varoittavan kädenliikkeen ja\nsaneli kuten asema vaati:\n\n\"Nyt sitä, Manasse, koitetaan eikö mää ii piähän niin jotta jutkahtaa\nvuan!\"\n\n\"Eikä mää!\"\n\n\"Eikö mää?... Häh, poika?\" ja siinä äänessä oli jo ilkkuvaa. Manasse\nmuisti unensa. Silmät muljottivat päässä omituisesti. Mestari jatkoi:\n\n\"Nyt se vasta mänöökii niin jotta piäluut vuan tärisööt kun ii sinne\njuntataan ihan piän pohjoo myöten!\"\n\nJa hän varustautui ottamaan leveää kuritusremeliänsä tuvan peräseinältä\nnaulasta ja vannoi:\n\n\"Nyt sitä suap sekä selekä jotta piä!\"\n\nMutta hän erehtyi. Sillä välin kun hän haparoi remeliä seinältä, syöksyi\nManasse suinpäin ovea kohti ja siitä ulos. Paljaat kantapäät vain\nvilahtivat ovessa ja poika painoi metsää kohti mikä vain kintuista\nsuinkin lähti. Kiroillen ja sadatellen riensi ruissäkistänsä huolehtiva\nmestari perästä. Häneen ryhtyi koko lapsiparvi ja niin painettiin\npakenevan jälestä siksi kun se katosi näkyvistä metsään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHarmistuneena tallusteli nyt Pietari Isaskaar Jäppisen taloa kohti,\nkertomaan asiaa ja noutamaan poikaa takaisin. Ei häntä harmittanut pojan\nkadottaminen. Ainahan akat niitä hänelle toivat. Jyväsäkki se nyt painoi\nhänen sydämellänsä.\n\nJa hän oli siitä kaikesta niin kiihtynyt, että ei hän ujostellut\nasiassa. Reilusti työntyi Jäppisen tupaan, rukkaset löi penkille ja\nrennosti ja samaan tapaan kehasi:\n\n\"No nyt, Jussi Beltsebuub!\"\n\nIsä odotti jo iloista sanomaa i-n suhteen. Mutta reilusti kersksi\nPietari Isaskaar, toistaen:\n\n\"Nyt suat, Jussi Beltsebuub uskuu, jotta ei mää jyväsj tyhjästä työstä!\"\n\nSe antoi isälle vain toivoo. Hän jo tarttui:\n\n\"Ka johaan mie sanoin siulle, jotta sillä pojalla on piä kuin\npartaveiht.\"\n\n\"On!... Kyllä on!\" vakuutti Pietari Isaskaar ja kehasi:\n\n\"Jos oisin halavatun tiennyt, en tynnörii vähemmästä rukiista oisj\ntupaankaan piästännä paholaista!\"\n\nIsän pää alkoi mennä taas tukkoon. Suuriäänisesti kuvaili Pietari\nIsaskaar opetusvaivojansa ja lopetti:\n\n\"Ja nyt sen paholainen vei koko pojan!\"\n\nIsä alkoi aavistaa jotain olevan nurin, tunsi hetken vakavuuden, muisti\narvonsa ja sanoi:\n\n\"Elähään nyt ennen kun mie suan nua lasit piehän!\"\n\nJa taiten asetti hän ne päähänsä, katsoi niiden läpi mestariin ja\ntiedusti nyt äsken kuulemaansa:\n\n\"Niin että mitä?\"\n\n\"Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!\"\n\nEi selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti:\n\n\"Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee...\"\n\nJa taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt:\n\n\"Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?\"\n\n\"No vei se!\" kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja\nlopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä:\n\n\"Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit\nkeittäsj?\"\n\nSe oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita\npoikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt\ntuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta\nonnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama\nasia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he\nkiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn.\nOli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä\nkehittyä.\n\nJa nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut\nsietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä\najatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa\nettä pojasta _pitää_ tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo\nsilmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa\noloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin\nhuvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä\narveli hän jo pojastansa:\n\n\"Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?\"\n\nEi tiennyt sitä Pietari Isaskaar, mutta vannoi toki rumasti:\n\n\"Mutta sen mie vuan siulle sanon, kuule, Jäppinen, jotta ii sillä pitää\nvielä istuu piässä, vaikka ihe piru oisj vastakynttä vetämässä!\"\n\nIsä ruikkasi suupielestänsä pitkän tupakkasylen ja vannoa jurnasi:\n\n\"Vaikka hänessä oisj kakstoista pahoohenkii, niin piähän sen puustaimen\npitää männä kun mie vuon suan sen kakaran tässä kynsiinj\".\n\nAivan oman onnensa nojaan unohdetut silmälasit solahtivat nenälle. Nyt\nvasta muisti Jussi Beltsebuubi ne. Hän suuttui, kiskasi ne pois\npäästänsä, viskasi pöydälle ja sadatteli:\n\n\"Nuokii lasin paholaiset tuossa hyppiit ja tanssiit jotta ei enee niä\nkoko tuvassa omaa ihtiisäkkään!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkkänä ilman mitään määrää vaelteli nyt Manasse metsiä pitkin.\nVaistomaisesti veti toki kulku isän kotia kohti. Ei hän mitään\najatellut, ei päätellyt. Mieli oli vain täynnä umpimähkäistä uhmaa.\n\nNiin osui hän lähestymään Saunasen taloa. Hän kierteli sitä. Mieli olisi\ntehnyt tavata Hikua, mutta ei uskaltanut mennä taloon. Ei myös, toiselta\npuolen, olisi ollut mukava näyttäytyäkään Hikulle. Vastoinkäyminen\nujostutti väkisinkin.\n\nJa samoin oli Hiku ollut pakosalla koko päivän. Metsässä oli samoillut,\nkauan oli kierrellyt eikä tiennyt mihin yöksi mennä.\n\nJa niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti\nkoko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti\nkatsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja\npäästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi\nkaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien.\n\nMutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin\nonnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä\nmöyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla\nja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui\nsiitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan:\n\n\"Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä\nviskoisimma!... Viskoisimmakoon, Manasse?\"\n\n\"Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin\", vannoi Manasse synkkänä,\nviskasi taas härkää ja uhkaili:\n\n\"Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin\nniin jotta tuntuisj!\"\n\nHe nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja\nuhkasi:\n\n\"Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat\nnousisj... Eikö nousis, Manasse?\"\n\n\"Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta\nihan kuolisj!\" vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin\nsijasta härkää ja kirosi:\n\n\"Saatanan Pietarj!\"\n\nMutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja\nlähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä\nkinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin\njoutumasta.\n\nKauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät\nja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he\nrohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi:\n\n\"Nyt jos tulet, härkä, niin niät!\"\n\n\"Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin\", nousi Manassen\nsynkkä luonto ja hän vannoi:\n\n\"En pelekee enee ketään ... en iseekään enee pelekee, ... enkä äitii,\nenkä ketään pelekee!\"\n\nJa rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan\nManassen kotia kohti.\n\nMutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja\nvasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että\nmentäisi taas salaa pahnaan.\n\nNiin he tekivätkin.\n\nKenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas\npahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin,\nkohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä\npehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen\nettä: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä\npainautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen:\n\n\"Noh!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar\nsaanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä\nihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin\näitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt!\n\nNiin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli:\n\n\"Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit\nkirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!\"\n\nManassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä:\n\n\"Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun\nkova tuloo.\"\n\n\"Ka kunhaan tuloo!\" muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison\npytyn syliinsä ja valitti:\n\n\"Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä ... en\nparemmin sano!\"\n\nTouhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui\nmietteisiinsä.\n\nMutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä\npoikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin\nkourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin\nja ilmoitti:\n\n\"Siinä on nyt kakarasj!\"\n\nJa isäkin oli jo valmis. Silmälasit pani päähänsä, otti aimo patukan ja\nlausui jyrkästi.\n\n\"Nyt sitä, Manasse, nähään, eikö mää ii piähän niin jotta tärähtää\nvuan!\"\n\nHän istahti pöydän luo, isännän paikalle. Poika aivan vapisi edessä. Hän\nkäski sitä:\n\n\"Sano paikalla ii!\"\n\nEi. Manasse vaikeni. Silloin kuorasi isä housut nopeasti alas, vetäsi\npatukalla pakaroille ja ärjäsi:\n\n\"Sanotko iin!\"\n\n\"Ii! pillautti poika kimakasti itkun ja porun seasta housut kintuissa,\nvitsalle otolliset paikat paljaina. Isä jatkoi:\n\n\"Sepähän nyt on vasta piru jos mie en sua omaa kakaraanj lukemaan...\nKun oon kerran sille ruumiin ja sielun antanna, niin näkööhään enkö sua\nyhtä iitä sen piähän!\".\n\nJa nyt hän vaati toistamiseen:\n\n\"Sano uuvestaan se ii!\"\n\n\"Ii!\" tuli varovasti, ja hätääntyneenä, vapisten koki poika käsillänsä\nsuojailla paljaita takapuoliansa.\n\n\"Sano kovemmin ii!\" koveni isä.\n\n\"Ii!\" ärjäsi itkevä poika täyttä voimaa. Isä nosti patukkaa ja käski:\n\n\"Vielä paremmin!\"\n\n\"I-i-i-i-iiii!\" tulla pillitti silloin vinkuvaa, vapisevaa iitä\ntakapuoluksiaan suojelevan pojan hätäytyneen itkun seasta minkä vain\nsuinkin suusta sopi.\n\nNiin loistavasti, ilman ainoaakaan erehdystä suoritti tämä kuuluisa\noppinut jo ensimäisen julkisen tutkintonsa. Ja niin alkoi isän ainoa ii\nkantaa pojassa runsasta satoa.\n\n\n\n"]