[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flu-xtotZJFbeUJXpixoLbMTxsvN9YgXxp2SBnwSkk_8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1661,"Jerin veli","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1661-london-jack-jerin-veli","1661__London_Jack__Jerin_veli","Erään koiran elämä ja seikkailut","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1917,1922,69133,443317,false,43258,[24,25],"Adventure stories","Dogs -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The book centers around the life and adventures of a dog named Miksi, exploring the intricate relationship between humans and animals, as well as the themes of loyalty and cruelty inherent in society. London examines the trials and tribulations of Miksi, the protagonist, against a backdrop of moral questions regarding the treatment of animals.  At the start of the novel, the narrator reflects on the cruelty often enacted upon trained animals for entertainment, expressing deep disdain for such practices. This sets the stage for the vivid portrayal of life at sea, where Miksi—a lively dog eager to reunite with its brother Jeri—gets left behind after an oversight by the captain. As the story unfolds, Miksi encounters Dag Daughtry, a complex character who struggles between his vices and a budding affection for the dog. This opening establishes not only Miksi's journey into new environments and friendships but also the moral dilemmas that will shape the narrative as it progresses. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Tolvanen, Aune",294,"Seikkailuromaani kertoo Michael-nimisen koiran elämästä ja matkasta halki maailman merten. Teos on itsenäinen jatko-osa Jeri-romaanille. Se tuo esiin eläinten kokemaa julmuutta sirkusmaailmassa ja pohtii uskollisuutta sekä selviytymistä karuissa olosuhteissa.","Jack Londonin 'Jerin veli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1661.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JERIN VELI\n\nErään koiran elämä ja seikkailut\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut Aune Tolvanen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nJo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta\nvastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton\nuteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua\nhalutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten\nsellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan\nreippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista.\nTapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole\nketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää\nkoskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.\n\nEn ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut\npitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja\njulmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni -- olkoon\nkullakin siitä oma mielipiteensä -- tahdon vain huomauttaa, että olen\nkäynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta\nkuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista\nja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja\nkenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän\nkuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei\nollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten\nmiesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan\nparantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen\nnähnyt vanhojen ja nuorten -- vieläpä pienten lastenkin -- kuolevan\nnälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla\nja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen\nkiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä\nsilpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten\njulmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin\nnähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön\nnauravan ja taputtavan käsiään.\n\nLujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja\ntahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai\ntyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen,\ntäysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin\nyhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä\nperustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi\nkehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen\neläinten maailmassa.\n\nVaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin,\njulmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että\nvaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja\nlähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon\n\"vaistomaisesti\". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut\najatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa\nkuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni\ntuskallisesta näystä.\n\nMutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että\nymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia\nesityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne\nmahdollisiksi.\n\nOlen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:\n\nEnsiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia\neläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään\ntemppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki\nmiehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet \"jalon\"\neläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään\npaikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.\n\nKolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten\nsadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden\ntyöaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän\npoistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn\ntoimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se\non, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.\n\nKaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta,\nkun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen\neläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti\nmihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan\nja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs\nihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme\nlämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen\npainolain.\n\nMutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän\ntuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti\nilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä\nharjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain\nmeitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän\nei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän\nei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun\nteatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa\nsen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme\nnousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan\nraittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut,\nkatsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys\npois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden\njohtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä\npäivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia\nhuvituksia.\n\nGlen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.\n\n_Jack London_.\n\n\n\n\n1.\n\n\nMutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista\n_Eugénie_-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva\n_Makambo_ poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta\nja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli\nsatamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin.\nSellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar\npalasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen\nbungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli\nturhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.\n\nTuntia aikaisemmin, juuri kun _Makambon_ ankkuria nostettiin ja\nkapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin,\nMiksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui\nsiitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä\nlaivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä _Ariel_-laivalla,\nja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.\n\nDag Daughtry oli hovimestarina _Makambossa_, ja hänen olisi\npitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin\nja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi\njohtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko\nluonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä\nkerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt\nlaimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon\nolutannostaan, ei edes -- kuten hän itse kehuskeli -- Bismarckin\nsaarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania\nkiniiniä malarian varalta.\n\n_Makambon_ kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille\nhovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien\njoukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei\nolisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle,\nmistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa\npaisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: \"Katsokaa häntä!\nSe on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa\nkahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta\njokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että\nse on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon.\nIhailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä\nsaisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin\ntyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää.\nKatsokaa häntä! Katsokaa häntä!\"\n\nDag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta\nkunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä\npäivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä\nkestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen,\nmutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn\nmielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.\n\nHän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen\nmaineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan\nkaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen\ntaitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa\npäivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät\njo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se \"joku\" oli juuri Dag Daughtry\nitse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon\nkautta.\n\nMiksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla _Eugénien_\nvalaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen,\nharmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä\nMiksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli\npaljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä,\nettä se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut\nolivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut\nkapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä _Eugénie_-laivassa ja\nvihdoin Harley Kennaniin ja _Arielin_ päällystöön. Se oli\nhuomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä\nkuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja\nkohtelemaan äreästi.\n\nJa Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset,\nsitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: \"Hei, sinä\nvalkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?\" Miksin\nvastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat\nkorvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag\nDaughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta -- hän oli koiraintuntija --\nhänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat\npitelivät lastauspaikalla.\n\nHovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen,\nsävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari\nvilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli\nläsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä\naironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan\nlastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat\nhallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö\nkiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.\n\nHovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä.\nHän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen\nvalopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.\n\n\"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen\", hän mutisi itsekseen.\n\"Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan\npäälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa\najokoiraa vinttikoirasta -- niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn\nkapakassa tahansa.\"\n\nJa hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli\nmahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.\n\nHietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat\nhänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti\nmieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.\n\nDag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta\nkokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen,\npuoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan\npelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja\nitsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei\nloukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman\nluonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli\nsitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: \"Se\non oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä\nodottaa.\"\n\nMiksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti\nensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta\nehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän\nei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään\ntyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen\nlähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo\npäästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.\n\nHän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja,\nikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat\naivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään\npiippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden\nharmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli\ntarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.\n\nMiksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti\nsen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä\nleikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas\nkauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein\nkosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua\nhäntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies\npysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.\n\nTuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä\nkuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä\nMiksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi\nkuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:\n\n\"Tule tänne, koira, tule tänne.\"\n\nDag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski\ninnokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta\ntarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi\nkatseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.\n\n\"Komea koira, kerrassaan hieno koira\", hän sanoi hyväksyvästi\nääneensä. \"Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa\nsatamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika\nsinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin\noikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa.\"\n\nHuolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään\nhyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni\nkiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä\nihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää\ntekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista\nnautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.\n\nSitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa\nlomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin\ntoisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi\nei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.\n\n\"Pää on hyvänmuotoinen\", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran\npäätä ja sytyttäen sitten tulitikun. \"Eikä yhtään ryppyä, komeat,\nvoimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket.\"\n\nHän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita,\nmittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden\ntulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.\n\n\"Musta, pikimusta -- jokikinen kynsi\", sanoi Daughtry, \"parempia\njalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei\nliian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet\nmonta nauharuusuketta aikoinaan.\"\n\nMiksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan\nloppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän\nnoidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli\nja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan\nhäpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi\ntakapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä\nkätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta.\nMutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen\njaloillaan.\n\n\"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän ... varmasti painat yli\nkaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat\nkolmekymmentä täysikasvuisena\", puheli Dag Daughtry. \"No niin, monet\nkoirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino,\nja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on\nerinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas\ntappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät.\"\n\n\"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi\nkyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa\nhenkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa\nsaadakseen sinut.\"\n\nMutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää\nitseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja\nnäytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse\nystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.\n\nJa Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi\nkäpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja\nhännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen\npäätä hitaasti edestakaisin.\n\n\"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein.\nEhkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan,\nmihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä.\nEi kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa\nsinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä\nsalli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen,\njoka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen\nvarastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet\npehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen\nkomentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra\nHau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani,\neikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää.\"\n\nDag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi\nhänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt\nmukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti\nhuuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin\nkuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi\noli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nDag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan\nhänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta,\nkun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle\nlyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja\nhallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö yhä\nriitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti\nmies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.\n\nSillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin\nkoiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta\npäästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen\nrantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki\ntyökelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat\nnäyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä\nvanhuksen ääni huutavan:\n\n\"Mitä nimi?\"\n\n\"Laivalta ollaan\", hän vastasi. \"Anna poikasi viedä minut sinne\nkanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä.\"\n\n\"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta\", tuli\nvastaukseksi.\n\n\"Annan viisi lehteä\", tinki kuuden pullon hovimestari. \"Jos sinulle ei\nkelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Kelpaako sinulle viisi lehteä?\" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään\nmajaan.\n\n\"Kelpaa minu\", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi,\nlähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun\nnähdäkseen tulijan.\n\nHänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa.\nTämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä\nnäkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti\ntuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja\nhilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite,\njoka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.\n\nSpitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon\nkäsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä\npuuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli\npuolisäärestä poikki.\n\n\"Missä on jalkasi?\" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.\n\n\"Suuri hai, se jalka sen sisässä\", irvisteli ukko avaten inhottavan\nhampaattoman kitansa.\n\n\"Minu olla hyvin vanha\", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. \"Hyvin\npitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti\nheti, minu pian, pian souta laivalle.\"\n\n\"Mutta ellen annakaan lehteä heti?\" kysyi hovimestari kärsimättömästi.\n\nVanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä\nvarassa hyppiä majaan.\n\n\"Hyvä on\", Daughtry huudahti. \"Saat heti lehden.\"\n\nHän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten\nvaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus\nloisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan.\nHän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä\nvoivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti\nkorvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli\nvapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan\npiipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan\nkainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti\naivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista,\njoka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä,\nterästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa\ntulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen\nparemmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.\n\nEnsimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti\nrauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki,\nkuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta,\nsylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien\nkatse rauhoittui.\n\nMitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä\nDaughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen\nnäky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä\nukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi\nsuu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä\n-- voi kauhua -- kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.\n\nMiksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja,\njoista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan\nvanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin,\nkuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli\nnoidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja\nselkärangan välityksellä.\n\nKun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen\nkainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti\nrannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta\nveteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin\nsen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn\ntäytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen\npolvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin\nnopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan\nkaatumaisillaan.\n\nMiksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry\nmaiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi\notti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan\nkastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle.\nDaughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja\nlaski päänsä hovimestarin polvelle.\n\n\"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä\nseurasit minua omasta halustasi\", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan.\n\"Nopeasti, nopeasti\", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena\nmelansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta\nkulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti\n_Makambon_ olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja\npuhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti\nkärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.\n\nPuolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:\n\n\"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. -- Te anta minu\nkymmenen lehti tupakka\", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä\nhänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.\n\n\"Annan sinulle melalla kalloon\", vastasi Daughtry nauraen.\n\n\"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri\n_Makambossa_. Vien koiran hänen luokseen _Makamboon_.\"\n\nUkko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei\nhän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin.\nNähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä,\nkun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään,\nyksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen\nriitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät,\nretkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?\n\nTässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta\nmelanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja\nkäsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen\nmaailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla\ntasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista\nja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin\nvarjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.\n\nKoska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan\npuolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.\n\n\"Kwaque!\" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.\n\nToisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi\nkimeällä äänellä:\n\n\"Minu otta vastaan, herra.\"\n\n\"Ota koira vastaan\", hovimestari kuiskasi. \"Sulje se hyttiin ja odota\nminua. Pidä varasi! Nyt!\"\n\nHovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin,\njotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten\navonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi\nkimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan\najattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.\n\nVanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan\nkanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan\nkeskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut\nhänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän\noli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen.\nNiitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä,\nja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta\nkuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla\n_seitsemäksitoista_.\n\nSe oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei\nhämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos\nsiinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi\nsitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat\nhämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi\nehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.\n\nMeloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman,\ntajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen,\njoka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja\nkanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän\nvoimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi\nhitaasti rantaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nLyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne\nnostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä\nse katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä\nVilla Kennanin vuoteen vieressä _Arielin_ keinuvalla kannella.\nTakanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä\nhieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja\nlaidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. --\nJerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi\nnäki nyt edessään Kwaquen.\n\nKwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden\nihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut\nomituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli\nseitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa\nlaihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja\nsyvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan\nvain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään,\nkannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat\ntanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta\nsivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla\npojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret\nolivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika\nensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.\n\nKwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon,\njotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi\nvasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies\nolisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen.\nVaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä\nolisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja\nkuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa\nilmeni niin kamalan taudin oireita.\n\nDaughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet.\nKuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque\noli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun\nhovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa\nlähellä rantaa -- hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen\njotakin saalista -- hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä\nhetkellä pojan käsiinsä.\n\nKahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun\nnuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin\njaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut\nhäneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria.\nDaughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla,\nsillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset\nnuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen\nkeihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen.\nHetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen,\npyörtyneenä.\n\nVanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen\nyhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen\njalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia.\nVaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien\nkaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan,\njollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen\nkiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka\nkorkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi\nSydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset\nnenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä\ntehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä\ntahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta\nPort Moresbyssa. -- Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo\nsäilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo\nnopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä\nkirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä,\nettä astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti\nsentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan.\nJa koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen\nkatsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne\ntänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.\n\nLaivassa -- se sattui olemaan _Cockspur_ -- Daughtry houkutteli\nkapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen\nshillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.\n\nKoko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat\nveljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi\nKwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan\nnähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan,\nennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä\nsitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän\nrakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.\n\nHän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin\njutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava\nsovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle\nhovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja\nja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka\ntaioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni,\npääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.\n\nDag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin\nhänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä\nihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.\n\nVakoilijat -- kertoi Kwaque -- ilmoittivat surevien sianomistajien\nolevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi\npuihin -- kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.\n\n\"Tosi sana\", sanoi Kwaque, \"minu ei teke se sika sairas\".\n\n\"Varmasti\", väitti Daughtry, \"sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä\nnäytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi.\nSinä teet minutkin aivan sairaaksi.\"\n\nSiitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla\nennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen\nmieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan\nkertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia\nkerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi\nvirnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.\n\nKwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet\norjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen\njollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque\nsaisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut\nsiihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin\njossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä\netsiä. Australian \"aivan valkoinen\" politiikka huolehti siitä. Ei\nainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai\npolynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan\npunnan käteistä takuuta.\n\nEikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun _Makambo_ poikkesi johonkin\nsaareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat\nastuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita\nsaaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi,\nettä kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.\n\nMitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli _Makambon_ tapana\npoiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten _Cockspur_ sitä ennen,\nja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli\nmaihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä\nsurivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen\n_Makambon_ joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä\nkamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan\nyli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa\nsäikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan\npääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.\n\nKwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina\nsävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä\nvastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut\njalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi\njoutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä,\nettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara\nuhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei\nkukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista,\njoita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi\npienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka\nkoskaan on meriä purjehtinut.\n\nKwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi\nodottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. --\nTarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen\nalustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi\nalkoi tutkia Kwaquea.\n\nKwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan\näänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle\nmustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen -- Miksi oli oppinut,\nettä sellainen oli loukkaus -- ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka\nseurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.\n\nKwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea\nollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti\njalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa\ntakaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se\ntiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia\noli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque\nkoetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi\njuonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.\n\nSilloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa\nhän ymmärsi heti tilanteen.\n\n\"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta\", hän käski koettaakseen, oliko\narvannut oikein.\n\nKauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin\nvakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään.\nKwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin\ntuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin\nolisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa\npuolikierrosta pojan edessä.\n\n\"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan\", Daughtry virnisteli.\n\"Onpa se koira villienvartija.\"\n\n\"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista\", hän huusi sitten\nkäskevästi.\n\nKwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan.\nKun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", karjui hovimestari, \"ellet heti hae olutta, lyön\nsinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas\nWilhelmin maassa.\"\n\n\"Ei minu voi\", Kwaque mutisi arkana, \"koiran silmä liika paljo katso\nminu päälle. Minu ei tahto se koira _kai-kai_ minu.\"\n\n\"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?\"\n\n\"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira.\"\n\nDag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa\neikä tahtonut enää jännittää tilannetta.\n\n\"Hei, ressu\", hän sanoi Miksille. \"Se on kiltti mies. Ymmärräthän?\nHyvin kiltti.\"\n\nMiksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että\nkoetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi\nnuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan\nnaulittuina.\n\n\"Mene\", käski Daughtry. \"Mene hitaasti\", hän varoitti, mutta neuvo oli\ntarpeeton.\n\nMiksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen\nvarovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn\nollakseen varma asiasta.\n\n\"Hyvä on\", oli rauhoittava vastaus. \"Se on minun mieheni. Se on kiltti\nmies.\"\n\nMiksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi,\nteeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta,\ntarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli\nkilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.\n\n\"Ja nyt\", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä\ntaaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla\navasi hänen kenkiään, \"ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä\nnimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun\nkeksimiskyvylleni\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nTäysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen\nrohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja\nhillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa\näänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne\nkoskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein\ntekevät.\n\nMiksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja\nkiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha\npari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi\nja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan\nvähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa,\nkuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen,\nMiksi oli iloinen sielu.\n\nKäytän vartavasten sanaa \"sielu\". Mitä ihmissielu lopultakin lienee --\nhavaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta -- tätä\nkaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain\nkehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun\nominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen,\nitsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme\npääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja\nymmärrystä oli Miksissäkin.\n\nKuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa\nulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten\nihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin\nihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää,\nja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä -- ei tietenkään niin\nlaajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka\ntapauksessa.\n\nHiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle \"nöyryyttävää\" yhtäläisyyttä\nelämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin\ntajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa\nneulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös,\nettä ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi,\nmuodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi\nmilloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut\ntodistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen\nyhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli\nenemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi\nvastustajajoukko kuin kaksi koiraa.\n\nMutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi,\nrajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin\nihminen. Se rakasti niin -- ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan\nsiksi, että se oli koira.\n\nMiksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja\nkun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli\nauttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se\nalkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka\nniin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa.\nKwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä\nvain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn\nkotieläin.\n\nMutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti\nhäntä \"massaksi\", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin\nnimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet\nkapteeni Kellaria \"massaksi\". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä\n\"hovimestariksi\". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja\nmatkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi\noli \"hovimestari\"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.\n\nSitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon\njälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui\nhänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja\nloistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja\nhäntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.\n\n\"Niin ovat nyt asiat, poikaseni\", sanoi hovimestari. \"Sinun isäsi ja\näitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus...\"\n\nIloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena\nkoko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei\ntietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan\njotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen,\nmikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.\n\n\"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme\nrakastaa irlantilaisia. -- Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta\njääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet\nirlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan\npyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat\ntapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on\naivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut\nmyydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun.\nOlisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli\nennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti\nkahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio\nmieltyä sinuun, tiedä se.\n\n\"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit\nminut...\"\n\nHän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka\nKwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja\njatkoi:\n\n\"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha\napina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä\nitse olen oluen orja ... pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian\nhukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin\ntyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut.\nMinä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa,\nsaa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka,\nvapaampi kuin minä.\"\n\nHän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan\ntoisen.\n\n\"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen\nsen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain\npäätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan\nvoitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian\ntyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin.\nAprikoidaanpa!\"\n\nHän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi\nja mietti, ja joi taasen.\n\n\"Nyt olen sen keksinyt\", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. \"Kill on\nkaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän\nylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai ... tai\nrikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin\nrikastuttanut.\"\n\nHän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui\neteenpäin ja \"hieroi nokkaa\" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä\npäästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu,\nyksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo\ntäynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka\npuhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän\nsuloisesti vetosi sen sydämeen.\n\n\"Hei, Kwaque!\"\n\nKwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti\nhetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa\nvalmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.\n\n\"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi.\nSinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat,\nhalkaisen kallosi. Kill --, kuuletko? Kill, Kill.\"\n\nSillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä\nriisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.\n\n\"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni\", hän sanoi nousten ja kömpien\nmakuulavitsansa luo. \"Olen keksinyt nimen sinulle -- ja saanut selville\nsinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle\nerinomaisesti...\"\n\n\"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet\", hän mutisi yhä Kwaquen\nauttaessa häntä vuoteeseen.\n\nKwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat\nkuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän\nkääntyi vihdoin hovimestariin päin:\n\n\"Massa, mikä nimi se koira?\"\n\n\"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä\", mutisi Daughtry unisella äänellä.\n\"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista.\"\n\n\"Ei, massa\", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta\nherran ulottuvilla. \"Kuusi pulloa jo juotu.\"\n\nHovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.\n\nMusta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan -- sormet spitaalin\njäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus -- saman taudin\noire -- ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: \"Kill ... Kill ...\nKill...\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nMuutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja\nKwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei\ntiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin\nselvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi\nvoivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen\nmaihin _Makambon_ tultua Sydneyhin.\n\nHovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli.\nKerran syöttäessään Miksiä -- toimitus tapahtui aina mitä suurinta\nvarovaisuutta noudattaen -- hovimestari sattui antamaan sille\nkananluun. Kaksi oppituntia vain -- mikäli niitä voinee niin nimittää,\nsillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta\nminuuttia kumpikin --, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa\noli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen\naina käskemättä ovinurkkaan.\n\nJa olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä\nkäsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä,\nniin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala,\njoka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja\n\"nokan antamisella\". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä,\nja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää\nkananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja\njättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka\niloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana\nseuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.\n\nKaikki vapaahetkensä -- milloin ei nukkunut -- Dag Daughtry vietti\nvangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja\nhaukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry\nhuomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten \"Ei\", \"Kyllä\",\n\"Tule\" ja \"Pane maata\", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille:\n\"Mene ja pane maata makuulavalle\", \"Ryömi lavitsan alle\", tai \"Nouda\nkenkä\", \"Nouda kaksi kenkää\". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan\niltarukouksen, näyttelemään kuollutta, \"kääntymään haudassaan\",\nistumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen,\njopa kävelemään niillä.\n\nSitten tuli leikki \"Saat etkä saa\". Daughtry asetti herkullisen ja\nhoukuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin\nnenän eteen, ja sanoi pelkästään: \"Sinä et saa.\" Silloin Miksi ei\nkoskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: \"Sinä saat.\" Kun \"Sinä et\nsaa\" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa\npuoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän\nlöysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta\nmakuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija.\nKerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut\nhuoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä\nherkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän\nsai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.\n\nMiksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin\nmielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä\nollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti\noppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina\nvalkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina\nepäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti\nvartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista\nherraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli\nlähistöllä.\n\nMiksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne.,\naluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään\nhoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää\najattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa,\nantoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen\nisännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut\nkaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä -- olihan\nisäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas\nWilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa -- että\nhän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi\nMiksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä -- jokseenkin\nsamalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa,\nkenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai\nkuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa\nvarten.\n\nTosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi\noli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta\nmustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta\nMiksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita\nturhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut\nKwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä\nluonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet\nhuolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen.\nJa tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta\nylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa\ntaas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana\nalkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä\nkysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä\nälystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä\nsilmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina\nviiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai\nesineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena\nkuin hovimestari sen lausui.\n\nOpetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja\npaperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski\nMiksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen\nkäteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun\nDaughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi\nensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin\nympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti\nneljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.\n\nSamoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän\npyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista\ntai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä,\njotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin\nvillin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja\nmatemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag\nDaughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi\n_Makamboa_. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni\nDuncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja\npurjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti\nkapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä\nvoi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta _Makambo_\noli.\n\nYhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli\nhuuliharppu, ja kun hän väsyi _Makambon_ elämään ja orjan\nasemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon\nyksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä\nesiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan\nyläpuolelle, Miksi lauloi -- tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen\nulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut\nulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon\närsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat\ntoisiinsa kemiallisessa kokeessa.\n\nNiin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei\nsaanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön\nkuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä -- johtuiko se sitten\nvain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan\nennenkuin maailma luotiin -- Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti\nratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja\nDaughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSeikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui,\nkun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi\nläsnäolonsa _Makambossa_. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen\nhuolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti\novea. _Makambon_ keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti\nväliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti,\nettä olisi mennyt lukkoon.\n\nMiksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella\nvain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun\nkaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata\nheti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi\nsydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se\nymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että\nhovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.\n\nSe istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta\noli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se\noli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan\neläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että\njos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät\nliikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille.\n-- Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli\npitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.\n\nNäin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei\nvain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut\naueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli\nlähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään\nempimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta,\nmissä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien\nmuiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että\nhe olivat kulkeneet siitä.\n\nSe juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia.\nKoska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä\nvastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan\njuoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili\nkansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se\nosui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui\nsuuren aurinkoteltan alla paljon jumalia -- enemmän kuin se oli koko\nelämässään yhteensä nähnyt.\n\nYläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi\nravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä\nkapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso\npersialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli\nvalinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla\nsiellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi\nruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään\npentuja.\n\nMutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa\nhuomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan.\nSe näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin\navoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi\näkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi\nhyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan\naiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi,\nettä se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä\npaksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja\nrätisevänä raivona.\n\nTämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta\nirlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun\nkissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan\nkynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun\nse vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi\npotkien kannella selkäranka taittuneena.\n\nMutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten\nkimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä\nkohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista\nfoxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat,\nohimennen sanoen, tulleet kauan sitten _Makambolle_ pieninä\npentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. -- Daughtry oli tapansa mukaan\n\"omistanut\" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille\nguineasta kappaleen.\n\nMutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen\npäälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan\ntahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan,\nennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun\nMiksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat\nkalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja\npienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja\nviiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein\nsuonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan,\njolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan,\nniin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan\nfoxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi\nriekaleiksi.\n\nToinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri\nympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä\nodottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka\naivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa\nsattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja\nse lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat\nfoxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen\nsuoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten\nkyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri\nulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista\netujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.\n\nKahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä\nsitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään.\nMiksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin\näkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli\nkapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin\nhampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.\n\nNyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli\nvalkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista\nhyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea\nja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille\nsitäpaitsi aivan vieras -- Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen\nnähnyt.\n\nAlussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli\nvakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti\njalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa\ntaistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun\nsivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen\ntaistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa\nMeringessä ja _Eugéniessä_, ja se oli milloin onnistunut milloin\nepäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen.\nTämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua\nsuulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui\nMiksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui\nkannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.\n\nOn epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa\nhaukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan\nsuinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen\nolkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin\nnoustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen\npotkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri\nja putosi selälleen kannelle.\n\nTähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän\naikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi\nuuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan\nkurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan\nmustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.\n\nEi yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan\nherkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän\nsen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei\nmurinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja\ntähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä\nsilloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa.\nSamaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama\nrotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne\narkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina -- sellainen oli niiden luonne\n-- ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden\ntapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nNiin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa\npotkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle\nosunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen\nonnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi\niski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan\nse ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi\nkappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.\n\nMerimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen\nhyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan\nkovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa\nkuin taistelun kuvaaminen -- persialaisen kissan onnettomuudesta siihen\nasti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan -- onkin\nvienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat,\njotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle,\ntulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren\ntaitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua\npohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui\nkiukusta ja hämmästyksestä.\n\nHyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle\ntilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi\nmyös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä,\nverisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä\npuolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti\nselkä poikki purtuna.\n\n\"Kill!\" huusi hovimestari käskevästi.\n\nNiin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se\nrauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet\nniskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin,\nkun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.\n\n\"Tule tänne, Kill.\"\n\nMiksi totteli -- ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin\nluo.\n\n\"Pane maata, Kill.\"\n\nMiksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli\nnopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.\n\n\"Onko se teidän koiranne, hovimestari?\" kysyi kapteeni saaden tuskin\nvihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.\n\n\"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?\"\n\nMiksi oli ennättänyt tehdä niin monta rikosta, että kapteeni oli\nmenehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan,\nrevittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja\nfoxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat\nhänen jaloissaan.\n\n\"Olipa se ikävää...\", alkoi Daughtry.\n\n\"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon\", karjui kapteeni. \"Venemies! Heitä\nkoira mereen!\"\n\n\"Mereen -- siis mereen ... kapteeni\", toisti mies, mutta epäröi.\n\nDag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja\nosoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka\nmihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin\nkunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen\ntavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.\n\n\"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään\nymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla\njotakin syytä...\"\n\n\"Kyllä sillä olikin\", puuttui puheeseen eräs matkustajista,\nmikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.\n\nHovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:\n\n\"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira --\najatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli\nluokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt\nopetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa\nnähdä...\"\n\nDaughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.\n\n\"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti\", hän puheli\nlaskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.\n\nFoxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa\nvasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja\nkorvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski\nsitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.\n\n\"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen\", Daughtry sanoi. \"Se on\nritarillinen, kelpo koira. -- Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös\nkiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin.\"\n\nToinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain\näreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti\nnuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se\ntavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.\n\n\"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti\", ehätti hovimestari sanomaan.\n\nHeiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman\nvähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään\nkaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi\nkääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen,\nhyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.\n\nMatkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin\nkuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät\nnauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi\nnenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän\nsäpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.\n\n\"Niin, kapteeni\", jatkoi hovimestari rohkeampana, \"lyön vetoa, että\nteistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin\naikoihin...\"\n\n\"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä\", vastasi\nkapteeni. \"Venemies! Koira mereen!\"\n\nVenemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi\nmatkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.\n\n\"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni\", puolusteli\nkapteeni Duncan määräystään.\n\nVenemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti\nhäneen.\n\n\"Kiiruhda\", kapteeni kehotti.\n\n\"Seis!\" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. \"Teidän tulee\nolla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa\nhyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira\nalkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten\nkävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään.\nSitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja\nsitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies\nheittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain\npuolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on\nkoira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä?\nOlkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo\npotkuja. Ja se vain puolustautui.\"\n\n\"Kyllä se totisesti puolustautui\", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä\nsoinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän\nvarovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi\nhaikeasti revittyjä housujaan.\n\n\"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa\nleppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän\ntäytyy myös antaa minulle uudet housut.\"\n\n\"Sen teen mielihyvällä, kapteeni\", Daughtry huudahti. \"Ja minä hankin\nteille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti,\nusko pois.\"\n\nJa Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla,\nhermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat,\neikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja\nrauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen\nruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen\njälkiä.\n\nMutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan\nnuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin\nrepineet.\n\n\"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni\", pyysi Daughtry.\n\nJa kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin\ntavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin\npäälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä\nkorvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja\nunohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa,\nheilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan\nja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli\nollut sodassa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nLoppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli\nystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja\nantautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.\n\n\"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se\nkuitenkaan ole tyhmä\", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle\nplantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman.\n\"Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa\nmihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen\nvakava. Saattepas nähdä ... näytän teille, että se osaa laskea viiteen\nja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!\"\n\nSamassa hovimestari maiskutti huulillaan -- niin hiljaa, että hän sitä\nitse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi\nnoin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien\nfoxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen.\nOjentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen,\nkatseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään.\nDaughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut\nmitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.\n\n\"On siinä koira\", kehaisi hovimestari.\n\n\"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne\",\nplantaasinomistaja kysyi. \"Tehän ette kutsunut sitä.\"\n\n\"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä ...\nvai kuinka sitä sanottaneen\", hovimestari selitti salaperäisenä.\n\"Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri\nmuotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi\nsattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että\nse osaa hiukan laskentoakin.\"\n\nDag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien\nhämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.\n\n\"Niin\", sanoi Daughtry lopuksi, \"jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä\nlasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin\nvain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä.\"\n\nKwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa,\nnyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa\nomia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat\nsoida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja\nulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli\nparemminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai\nsen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein\nvirheettömässä tahdissa ja puhtaasti.\n\nMiksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi\nKwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin\nvaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry\nsattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille\nhanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella\nolutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa,\nsen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se\njatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen\npuutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry\nveti aluksi \"Hoo, hoo, hoo\" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten\njohonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen\nkanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin\nkun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat\npakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi\nvakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.\n\n\"Niin on nyt asianlaita, Kill\", aloitti Daughtry kerran illalla, kun\nMiksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa\nkasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta\nnautti äänen ystävällisestä soinnusta. \"Varastin sinut saadakseni rahaa\nolueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä\ntuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on\nhirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan\nja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.\n\n\"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta -- niin\npaljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon\nkysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen\npuntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?\"\n\nMiksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan\nosoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.\n\n\"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous.\nSuostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään.\nMitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa,\nmutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla\nolutta ... hm -- silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida\noluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa?\nTahtoisin nähdä hänet -- edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä\ntähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä\nniin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin,\nainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan,\nmissä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan.\"\n\nMiksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi,\nettä se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä\nkohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan\nkapteeni Duncanin kanssa.\n\n\"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan\", Daughtry lopetti\nvalheellisen kertomuksensa. \"En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin\nsen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se\noli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen\nsaatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme.\"\n\n\"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!\" ivaili kapteeni Duncan.\n\"Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään\nihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira\nei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt\nomasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä.\nMutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira\nminulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta.\"\n\n\"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran\nsalaajaksi\", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen\nnäköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. \"Minä olen vain\nhovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut\nvangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni,\nmiltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän\nkoiran, joka on seurannut minua laivaan.\"\n\n\"Annan teille kymmenen puntaa\", ehdotti kapteeni.\n\n\"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni\", toisti hovimestari pudistaen\nsynkän näköisenä päätään. \"Muutoin tunnen erään, jolla on ihana\nangorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä\nenää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin\nhyvä ja kunnollinen koti täällä _Makambossa_.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\nToinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti\nsen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi\nsiitä viisikymmentä puntaa ja lupasi \"kokonaan unohtaa kissan\".\nDaughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja\nplantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen\ntulokseen, hän näytti sen julkisesti.\n\n\"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä\", Daughtry sanoi\nensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. \"Ja olettakaa, että minä\nolen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on\nainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa\ntuntevansa isäntänsä, -- minut tietenkin -- olette saaneet minut\nkiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa.\nSitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on\nkatu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se\nminua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?\"\n\nPerämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen\nkanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään\nhovimestaria.\n\n\"Mitä koira maksaa?\" Daughtry kysyi, kun he lähenivät -- se oli\ntunnussana, joka oli Miksille opetettu.\n\nVetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja\nheiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja\nvetivät Miksin luokseen.\n\n\"Se on eksynyt koira\", sanoi ensimmäinen perämies. \"Etsimme omistajaa\",\ntäydensi kolmas perämies.\n\n\"Komea koira -- mitä se maksaa?\" osteli Daughtry tarkastellen\narvostelevasti koiraa. \"Millainen se on luonteeltaan?\"\n\n\"Koettakaa\", vastattiin.\n\nHovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen\nsamassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti\nvihaisena hampaitaan.\n\n\"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa\", huusivat ihastuneet\nmatkustajat.\n\nNyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä\nvihaisena nuoran yltämän.\n\n\"Menkää matkoihinne sen kanssa!\" kiljui Daughtry. \"Senkin kavala peto!\nEn ottaisi sitä lahjaksikaan.\"\n\nJa kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa\nraivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti\nniin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.\n\n\"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?\" Daughtry kysyi\nriemastuneena. \"Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta\nolen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen\nennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei\nmetsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville\nsen isännästä -- ei, totta vie, voinutkaan.\n\n\"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa\nenglantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita\nesineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn,\npyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette.\nSanokaa, ja koira hakee sen.\"\n\nMatkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki\nesineet tuli mainituksi.\n\n\"Antakaa yhden käskeä\", hovimestari neuvoi. \"Valitkaa hänet\näänestyksellä.\"\n\nKapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. \"Tohvelit\", hän\nkomensi.\n\n\"Yksi vaiko molemmat?\" Daughtry kysyi.\n\n\"Molemmat.\"\n\n\"Tänne, Kill\", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän\nperäytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan\nhänen nenänsä edessä.\n\n\"Se oli minun syyni\", hän sanoi. \"En sanonut sille, että toinen leikki\noli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen\nmerkin.\"\n\nKukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin\nluo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli,\nkun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden\ntuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään\nhampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa\nkasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen\nponnistus.\n\n\"Se ei aivan pian unohda tätä\", selitti Daughtry koettaessaan\nrauhoittaa Miksiä.\n\n\"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli.\nMene hakemaan kaksi tohvelia.\"\n\nMiksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin\nsilmiin.\n\n\"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne.\"\n\nMiksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät\nliukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.\n\nHetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne\nhovimestarin eteen.\n\n\"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen\",\njutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen\nmaatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. \"Kill esimerkiksi. Se\nei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se\non oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että\npitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän\nsen.\n\n\"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, -- tarkoitan,\neikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on\npelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat\nselvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla\nnoita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa\nkaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on\nkaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä\nsyntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä\npalveluksia minulle ... aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa\npulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan\nkietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon\nteille, että...\"\n\nTässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita\nristeili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa\nhän aloitti uudelleen:\n\n\"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti\nsillä on ajatuksia päässään -- näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa\nruskeissa silmissä -- mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin\nnäen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää\nkappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan\npuhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi\nkulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita\naivan kuin minulla.\n\n\"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä\nsoitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on\nsanatonta laulua. Ja -- en voi selittää, miten se tapahtuu -- mutta kun\nolemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme\njotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.\n\n\"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata\nkaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat\nsanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein\nlähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin\nmaa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni,\nettä lopultakin olemme kaikki samaa ainetta -- te, minä ja Kill,\nvuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja\ntähdenlennot ja loistavat komeetat...\"\n\nDag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat\nkesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.\n\n\"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan.\nMinä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen\noppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä\njalkani menettäisin. Sellainen koira se on.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nSamana aamuna, jona _Makambo_ laski Sydneyn satamaan, kapteeni\nDuncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene\npysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi\nDaughtrylle, joka käveli kannella.\n\n\"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa.\"\n\n\"Ei kiitoksia, kapteeni\", vastasi Daughtry. \"En voi erota siitä.\"\n\n\"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan\nsitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa.\"\n\n\"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille\nsellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään.\"\n\n\"Mutta minä tahdon Killin\", penäsi kapteeni.\n\n\"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen\nlöytänyt.\"\n\n\"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa ... koirasta\",\nkapteeni Duncan houkutteli.\n\n\"Ja Kill on suurenmoinen koira ... moisella hinnalla myytäväksi\",\nhovimestari vastasi. \"Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan\nhuomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään\nse, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan\nviideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja\nkaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni,\nniitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun.\nOlen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle\ntullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen,\nmöisin samalla kappaleen itseäni.\"\n\n\"Kolmekymmentä puntaa\", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.\n\n\"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni\", vastasi Daughtry.\n\nJa kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä,\njoka juuri nousi laivaan.\n\n_Makambo_ oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan\nlaskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja\nsiro luutnantti nousi _Makambon_ köysitikkaita. Hänen tehtävänsä\noli pian suoritettu. _Albatross_, englantilainen toisen luokan\nristeilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa\nviemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten\nedustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja\n_Makambon_ lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen\nasiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety\npois _Makambo_-laivalla. -- Oliko koira, irlantilainen terrieri,\nnimeltä Miksi, laivassa?\n\nKapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa\ntietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran\ntulosta laivalle. -- Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni\nKellarille? -- oli seuraava kysymys, sillä _Albatross_ oli\nmatkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.\n\n\"_Makambo_ palaa Tulagiin kahden kuukauden kuluttua\", hän sanoi\nluutnantille, \"ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen\nomistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme\non sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä.\"\n\n\"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa\", virkkoi Daughtry alistuvasti,\nkun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.\n\nMutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta,\nolivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka\nsen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta\nsaanut.\n\nHuolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista\nhäikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi\nkyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja,\nmutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut\nottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta\nhovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin _Makambo_ oli\nSydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa\npuhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana\nkaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut\nmatkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.\n\nKesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja\nkahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa\nkuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset.\nTyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia\ntietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä\nshillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen,\nmissä siro, korkea kuunarilaiva _Mary Turner_ oli ankkuroituna.\n\nKun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas\nkajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän\nmiehen kesken, joita hän mielessään nimitti \"kummaksi joukoksi\".\n\nDaughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja\nsaattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan\n\"Vanha Merikarhu\", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät\nolivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta.\nPitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin\nmikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja\niho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä\ntavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin\nnoista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.\n\n\"Oikea vanha merikarhu\", Daughtry ajatteli. \"Hän voi olla\nseitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin\nsadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden.\"\n\nLähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään,\nvajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi\nkaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa\nkorvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden\nluurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta -- ei miesten eikä\nnaisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat\nmaksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut\nyhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä\noli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen\nolisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta\nleukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista\nkaulaa.\n\nVanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn\nkatseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä\nniin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin\nluonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan\nkuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty\npahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä,\nkunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään\nhäneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat\nunien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui\nkiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.\n\n\"Paljonko vaaditte?\" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni\nhyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu\nnäppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut\npuotipalvelija.\n\n\"Hän ei saa osuutta\", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä,\nkeski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä\narvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari\noli puhunut.\n\n\"Siitä riittää kaikille\", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä\nkimeällä äänellään. \"Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat,\ntynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys,\nsillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin\nhän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta\nvarman palkan asemasta. \"Tai, eipä sillä väliä\", ehätti hän lisäämään.\n\"Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta\nkokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa,\nkoska teitä on vain neljä.\"\n\n\"Ja perämies\", lisäsi kapteeni.\n\n\"Ja perämies\", toisti Daughtry. \"Siis kuusikymmentä dollaria kullassa\neikä mitään osinkoa.\"\n\n\"Entä mikä te sitten olette miehiänne?\" puuttui puheeseen neljäs,\njättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori -- Armenian juutalainen\nja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut.\n-- \"Onko teillä papereita -- suosituksia, todistuksia?\"\n\n\"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne\", mörähti\nDaughtry vastaan. \"Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai\nmatkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita\nlaivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat\nasioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta,\ntai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai\neikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai\nettä te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään\nsovitusta palkasta. Muutoin\" -- hän lopetti nolattuaan näin\njuutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet -- \"minun paperini ovat\ntässä\".\n\nHän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna\npinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän\nneljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista\nviimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.\n\n\"En kysy teidän papereitanne\", Daughtry jatkoi. \"Pyydän vain täyden\nkäteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria\nkullassa...\"\n\n\"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta,\ntynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa\", vakuutti Vanha\nMerikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. \"Kuninkaita, ruhtinaita,\nsuurvaltoja ... sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja\npaljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen\nja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina\nLeijonanpäähän saakka -- minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä\nolen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta...\"\n\n\"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?\" kysyi\njuutalainen keskeyttäen ukon loruilun.\n\n\"Mistä satamasta aloitatte matkan?\" kysyi Daughtry.\n\n\"San Franciscosta.\"\n\n\"Silloin allekirjoitan San Franciscossa.\"\n\nJuutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.\n\n\"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista\", Daughtry\njatkoi. \"Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen\ntottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani.\"\n\n\"Paloviinaa varmaankin\", ivaili juutalainen.\n\n\"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen\nsopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja\ntehnemmekin.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Kyllä, herra kapteeni\", vastasi Daughtry, \"minulla on koira, jonka\ntäytyy päästä mukaan\".\n\n\"Eikö muuta? -- Ehkä vaimo ja lapsetkin?\" tiedusteli farmari.\n\n\"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija,\nerinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa\nottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee\ntyötä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa\npestin kahdella ja puolella dollarilla.\"\n\n\"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä\", alkoi Vanha Merikarhu hoilata\nDaughtryn hämmästykseksi. \"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä,\nkahdeksantoista päivää helvetin pätsissä.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", sanoi Daughtry. \"Tuo vanha herra voi säikyttää\nihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta.\"\n\n\"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset\", virkkoi\nvehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison\nveneen kuumuudesta.\n\n\"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on\nsellaiset vaatimukset?\" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa\nsisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.\n\n\"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin\nolette menettäneet, hyvät herrat\", vastasi Daughtry huolettomasti.\n\n\"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin\nhovimestaria\", pisti kapteeni väliin. \"Ja muistan hyvin vielä ajan,\njolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa\nmeressä.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut\nmeitä käynnillänne\", alkoi juutalainen ivailla. \"Valitamme, ettemme voi\ntäyttää toivomuksianne.\"\n\n\"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan\ntuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut\nkasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti.\"\n\n\"Pitäkää suunne kiinni\", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena -- ei\nvanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. \"Kuka vastaa tästä\nretkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan\nkysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta\ntuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan,\nja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei\nmyöskään ole, kaukana siitä.\"\n\n\"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw\", vastasi juutalainen\nlepytellen. \"Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin\nolisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin\nteitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette\nole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä.\"\n\n\"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja\nminun suurta meritottumustani\", kapteeni kysyi harmistuneena.\n\"Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten\ntuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä\nsaakka ollut.\"\n\n\"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta.\" Vehnäfarmari\nkumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät\nsormet ulottuivat puolisääreen -- siltä Daughtrysta ainakin näytti.\n-- \"Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään\nkiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja\ntuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään\nlisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten\nennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta\nmerimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä\nja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja.\nNo niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme\nhänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai\nminä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä\nhöyrylaivassa San Franciscoon.\"\n\nHän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti\nvaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.\n\n\"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin\", jatkoi\nvehnäfarmari. \"Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt!\nMinun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme\nlopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella\nhovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin\nperhettä mukanaan.\"\n\n\"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw\", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen.\n\"Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa\nanteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te\ntahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava.\"\n\nHän kääntyi Daughtryyn.\n\n\"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan.\"\n\n\"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa\nteille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja.\"\n\n\"Meidän retkemme tarkoituksestako?\" kysäisi juutalainen.\n\nDaughtry nyökkäsi.\n\n\"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?\" oli seuraava yhtä nopea\nkysymys.\n\nDaughtry pudisti päätään.\n\n\"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä\nteidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle.\nEtelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä.\" Daughtry olisi melkein\nvoinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti\nuniverhonsa takana. \"Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat\", hän jatkoi\nhuolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut,\nellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli\nlevoton, \"että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä\non kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä\nonnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään.\"\n\nNyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen\nvilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista\nsameiksi.\n\n\"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita\", Daughtry jatkoi. \"Minua\nhuvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää\naarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi\npulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa\nehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on\ntunnussanani!\"\n\n\"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?\"\nkysyi Simon Nishikanta.\n\nDaughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi\nsovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta\nkäytettävä.\n\n\"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna\ntulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?\"\n\n\"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen\nsyvällä hiekassa\", hoilasi Vanha Merikarhu.\n\n\"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki\", sanoi Daughtry irvistäen. \"Mutta\nse ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte\nsäännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San\nFranciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän\nkanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa\nrauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös\nhiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat\nniin, että voin olla tyytyväinen.\"\n\nSimon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane\nnyökkäsivät.\n\n\"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa\", sanoi juutalainen.\n\"Milloin ryhdytte toimeenne?\"\n\n\"Milloin lähdette, sir?\" vastasi Daughtry kysymyksellä.\n\n\"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna.\"\n\n\"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana.\"\n\nJa noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun\nhoilottavan: \"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista\npäivää tulisessa helvetin pätsissä...\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nMiksi lähti _Makambosta_ samaa tietä kuin oli sinne tullutkin:\nikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet\nolivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli\nlaskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.\n\nLaskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka\nkatsoi parhaaksi varoittaa häntä:\n\n\"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata\nmeitä takaisin Tulagiin.\"\n\n\"Aivan niin, herra kapteeni\", hovimestari vastasi, \"minä olen sulkenut\nsen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?\"\n\nKehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti\nepäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha\nkoiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.\n\n\"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa\", kapteeni Duncan vastasi.\n\nHän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin\nnousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta\nvielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi\nvoinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui.\nAvoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua\nalas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen\ntavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi,\njonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä\nvain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet\naukosta, mutta ne olivat tyhjiä.\n\nKun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan\nluona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei\nkapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä\nkertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän\npitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa\nkintereillään.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran\nnähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä\nkaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena\nMiksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi\nilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat\nmaailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun\ntodetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.\n\nDag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa\nei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns\nPhilp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli\nsaava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli\narvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran\nmyydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli\nviekoitellut.\n\nSillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an\nja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag\nDaughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus\noli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä\ntähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen\nliukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut\nvaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka\naluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.\n\nPienen höyrylaivan kuljettamana _Mary Turner_ lähti merelle kohta\npäivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi\nSydneyn satamalle.\n\n\"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman\",\nsoperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä\nDaughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja\nheristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. \"Oli vuosi\n'52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat\nkannella, kun lähdimme Sydneystä _Wide Awakella_. Kaunis laiva,\nerittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria,\njokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli\nneljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen\nherrasmies -- kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli\nkahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi\nei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti\nviimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden\ntyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin\nkeuhkoihinsa.\"\n\nDag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen\nhoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita\nvuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan\nlaiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi\nitsekseen: \"Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole\nhulluja, jotka siltä näyttävät.\"\n\n_Mary Turner_ oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu\nhylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä\noli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista\nmerimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää,\nVanha Merikarhu ja perämies -- viimeksimainittu oli kookas,\nhyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi,\nkoska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut\nlaivakirjaan.\n\nSitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla\nlaipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä\nkannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö.\nVälikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli\nkuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin\nperässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla\nvarustettu.\n\n\"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?\" Daughtry puheli\nseitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot\nolivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa\nkuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. \"No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!\"\n\nKwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain\nsilmillään.\n\n\"Pitääkö te tästä kojusta?\" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen,\nhovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa\nmakuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.\n\nDaughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli\nedullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli\ntunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin\nsyystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä.\nSitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija.\nVasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan\nvieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.\n\nKaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja\nMiksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän\nnimitti \"Killin paikaksi\" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen.\nDaughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut\nAh Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi\nDaughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua\nsiitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.\n\nKun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan\nkuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli\nmuuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän\ntuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää\npuolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.\n\n\"Mikä sillä kiinalaisella on?\" hän kysyi Kwaquelta. \"Kiinalainen ei näy\npitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi?\nTosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti.\"\n\n\"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän\", laski Kwaque leikkiä,\nmikä oli hänelle hyvin harvinaista.\n\n\"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan\nkiinalaisen sijalle.\"\n\nKun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa\nalahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle\nhoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn\nmuuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle\nmakuusijalle. \"Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun\", hovimestari\nhymyili itsekseen.\n\nMutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut\nmajailla samalla puolella kuin Kwaque.\n\n\"Minu muuttaa\", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä.\nHän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän\nmieliksi. \"Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?\"\n\nDaughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot\nsilmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli\nKwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen\nsilmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa\nja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet\nniihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan\nnäköiseksi -- \"leijonanaamastahan\" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.\n\nVäliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry\nleikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti\nsilloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei\nmilloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli\nnukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque\noli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen\npurjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa\npitää ilmavan makuupaikkansa.\n\nDaughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun\nomituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut\nmilloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä\nilmaisi seuraavalla tavalla: \"Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin\nsiistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja\nkaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla\nvedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja\nmakuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran\nviikossa.\"\n\nHovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen\nkajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin\nsuhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen.\nSitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole\nainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan\nhänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.\n\n\"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse\", Daughtry\npäätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa\nkompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän\nsaattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa\nilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa\nlukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat\npituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi.\nMutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa\nhuomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla\nkajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut\nolivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw\nriitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät\nkärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.\n\n\"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan\", huomasi hovimestari pian,\nmutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan\nhänen pillinsä mukaan.\n\nCharles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai\nhäneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti\nlukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä\nhiekassa.\n\n\"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä\",\najatteli hovimestari eräänä päivänä. \"Ja minä tiedän, että olen\nkatsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä\nenemmän sitä ihailen.\"\n\nVanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä\nkatseella, joka ei mitään nähnyt.\n\n\"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan\npoikasia\", hän mutisi.\n\n\"Aivan niin, sir\", Daughtry vastasi kohteliaasti, \"päättäen kaikesta,\nmitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen\nalus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta\nepäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin\ntäällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan.\"\n\n\"Sanonpa teille jotakin\", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen\nnäköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. \"Ei ainoakaan\n_Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin\nminä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia\nsiihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä\nruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy.\"\n\n\"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan\", jatkoi hän, juuri kun olisi\nluullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka\naikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken\noikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. \"Kohta kello lyö\nviisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne,\nennenkuin menen syömään päivällistä.\"\n\nTämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa\nMerikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli\nyhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli\nvanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa\noli aarteita haudattuna.\n\nKerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli\nvanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta\narvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä\nylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.\n\n\"Se oli veneessä\", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului\nportaille saakka. \"Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me,\npäällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua.\nOlimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi.\nSillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista,\ntuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen\nalueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin\ntanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen\nperämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme\nkajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika,\nkunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta\nylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun\nhe imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen\npälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.\n\n\"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja\neräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta\nsinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun\nalueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla,\njoka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä\nperälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä\nja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä\notaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.\n\n\"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa\nähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin\nolisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.\n\n\"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni\nsiitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän\ntuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun\nkallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä\nkeskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun\npuukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies,\ntuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että\nyhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli\nlaidan.\"\n\nKajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen\nkiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä\nmessinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: \"Onpa tuo äijä\ntosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin.\"\n\n\"Ei\", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi\njohonkin kysymykseen. \"En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki\nrasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli\nniin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää\noli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies\nompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt\nnorsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu\nrikkinäisestä tervakankaasta.\"\n\n\"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa\nsormuksia\", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.\n\n\"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja\nlahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso\ntimantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle\nenglantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen,\nja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi.\nSantelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun\nhenkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja\nmatkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin.\"\n\n\"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan\", kuuli Daughtry Simon\nNishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan\nkannella. \"Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella\nvanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan\nniitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain\nylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset\nnykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon\nrahaa.\"\n\n\"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo\ntoivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan\nsijasta\", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan\nmennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti\nkuudennen olutpullonsa juonnin. \"Usko pois, Kill, että tuo vanha herra\ntietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän\nvuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta\nsormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan\nkielelle.\"\n\n\n\n\n11.\n\n\nEnnenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui\nkerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja\npilaillen \"Hullujen laivaksi\". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen\ntulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei\nedes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.\n\nDaughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan\nhän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus\noli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat\nrahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien\nhankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja\nantelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa\nMerikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli\nnytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.\n\n\"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun\nosuudestani\", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut\nerikoisen ystävällinen. \"Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun\nminulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä\nniin paljoa.\"\n\nNiin purjehti \"Hullujen laiva\" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi\ntoinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta\nperämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua\nvainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun\nlaatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin,\nkokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan\nvaroittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan\nalituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.\n\nKwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän\ntiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut\nhänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt,\nettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan\narvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä.\nKwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin\nkaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla\njumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän\noli jumalansa, hovimestarin, kanssa.\n\nEntä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi\njumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille\njokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli\nainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja\nGrimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen\nja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka\nsyli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni\ntuhansissa eleissä ja liikkeissä.\n\nMiksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa\nhänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili.\nKoska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi\nnopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi\nlaulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.\n\nMiksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin\npehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen\nkanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se\nosasi yksin aivan selvästi laulaa \"Koti, koti armas\", \"Suojaa Herra\nkuningasta\", \"Suloista sanaa Kohta\". Myöskin ollessaan yksin se voi\npitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa\n\"Shenandoah\" ja \"Aalto, vie minut Rioon\".\n\nKun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti\nottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella\nsoittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan\nvillejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin\nvaltoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se\nsanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.\n\n\"Cocky\", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi\nsen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni,\njumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin\npysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli\npuhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni\npapukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja\ntoisti: \"Cocky.\"\n\nMiksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja\nsuojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten\njumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden\nkimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei\nollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira\ntahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.\n\n\"Nouse ylös\", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan,\nettä Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien\nsitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.\n\n\"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen\", kuului pienen\nhöyhenpukuisen olennon seuraava käsky.\n\nSitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi\ntaaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.\n\nCocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä\nja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne\nerilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.\n\nJa Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa,\nja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen\nhöyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary\nTurnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora.\nAloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin\nkunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla\nkäpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi\nsammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä\nhetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut\nKwaquelle.\n\nPerintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset\nnelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto\n_puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään\nja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti\nruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja\niskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja\nitsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten\nkun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki\nkoiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa\nvain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli\nottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys\nvaloa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja\nhäikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.\n\nIstuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka\noli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain\nkipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan\npörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat\nhelmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä\nolis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin\nperääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.\n\nSillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin\nterässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös\nrähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai\nliehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen\nEedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen\nyhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti\nMiksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin\nMiksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja\nsilmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai\noikku määräsi.\n\nCocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan\nvälittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä\nmerimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen\ntunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan\nlavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu\nkävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne\nkahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.\n\n\"Te pitää siitä. Te ottaa sen\", hän ehdotti.\n\n\"Vaihtaa?\" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä\nvaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen\nhuuliharppuunsa.\n\n\"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve\", vastasi Ah Moy.\n\n\"Mitä on 'olkka hyve'?\" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei\nollut tätä sanayhtymää. \"Jos minulla ei olla, mistä te pitää?\"\n\n\"Ei vaihtaa\", toisti Ah Moy. \"Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se,\nolkka hyve.\"\n\nJa niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi\nomistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt\nviidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen\noli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen\nkuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle\nskotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä\nkäteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle,\nkilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan\nvalmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä\nkuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten\nvanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin\narvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle\nryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka\nneljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren\nvaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle,\nvalkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli\nmuita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: \"Niin, sir\" ja \"Ei, sir\" ja\n\"Kiitän, sir\".\n\nToisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut\nmukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut\nkenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan\nlaivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa\nsitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään\nkoira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi\nhalkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi\nruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan\nhalkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut\nSaulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva\nlihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä\nvesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli,\nkömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän\nsai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä,\nettä oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta\npäivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.\n\nVaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen\nja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa.\nNiin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että\nse leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja\nvoi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja\nhuitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen\nMiksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä,\nettä Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja\nyhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori\nelefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis\nuuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen\nhyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti\nsen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.\n\n\n\n\n12.\n\n\n\"Hullujen laiva\" purjehti purjehtimistaan. Miksi kisaili Saulin kanssa,\nkunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi\njumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa\njoka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja\nihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque\nrakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti\nhänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi\nmustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti\nlakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli\nhuolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla\npolvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon\nyhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon\nNishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan\nja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja\npituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi\nvirkistyksekseen ja poltti havannasikareja -- kolme dollarilla; ne\nlaskettiin matkakuluihin -- ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä\nja aarteesta sylen syvällä hiekassa.\n\nTuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden\nkaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta\nsen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu,\njonka varassa _Mary Turner_ liikkui. Aurinko nousi epäilemättä\nidästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-,\ndeviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat\nvaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.\n\nJa tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun\naina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti\n_Mary Turnerin_ jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan.\nKun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä\nkuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin\ntähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni\nDoane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston\nmärssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja\nantoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu\nja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet\nköytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja\ntuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman\nkiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen\npanttilaitokseensa.\n\n\"Kummallista\", mutisi Vanha Merikarhu, \"kovin kummallista. Tämä on se\npaikka. Siitä ei ole epäilemistä. Saatoin aivan täydellisesti luottaa\nkolmanteen perämieheen. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias, mutta hän\noli taitavampi purjehtija kuin kapteeni. Eikös hän löytänytkin\nkoralliriuttaa, kun olimme kahdeksantoista päivää olleet isossa\nveneessä. Ei ollut standarttikompassia, ja tiedätte hyvin, mitä\nsekstantti hyödyttää pienessä veneessä kovassa aallokossa. Hän kuoli,\nmutta suunta, jonka hän viimeisellä hetkellään minulle ilmaisi, oli\nniin oikea, että saavuimme koralliriutalle jo seuraavana päivänä.\"\n\nKapteeni Doane kohautti olkapäitään ja kohtasi uhmaillen Armenian\njuutalaisen epäluuloisen katseen. \"Eihän se ole voinut mereen vajota\",\nvirkkoi Vanha Merikarhu keskeyttääkseen sopivalla tavalla kiusallisen\näänettömyyden. \"Saari ei ollut mikään kari tai riutta. Leijonanpää oli\n3855 jalkaa korkea. Näin kapteenin ja kolmannen perämiehen määräävän\nsen korkeuden.\"\n\n\"Olen etsinyt ja harannut koko meren, eivätkä minun harani piit ole\nniin harvassa, että neljäntuhannen jalan korkuinen vuorenhuippu olisi\nhuomaamatta livahtanut läpi.\"\n\n\"Kummallista, kummallista\", mutisi Vanha Merikarhu puoleksi itselleen,\npuoleksi aarteenetsijöille. Sitten hän virkkoi kasvot äkkiä kirkastuen:\n\n\"Mutta tietenkin variaatiopoikkeus on muuttunut, kapteeni Doane.\nOletteko ottanut huomioon sen muuttumisen puolen vuosisadan kuluessa?\nSiitä tulee jo suuri ero. Minun luullakseni ei variaatio siihen aikaan\nollut niin määrätty ja tarkoin tunnettu kuin nykyään.\"\n\n\"Leveysaste on aina leveysaste ja pituusaste on pituusaste\", vastasi\nkapteeni. \"Variaatio ja deviaatio otetaan huomioon ainoastaan\nmäärättäessä suuntaa puhtaasti matemaattisin keinoin.\"\n\nTämä oli silkkaa hepreaa Simon Nishikantalle, joka kuitenkin asettui\nheti Vanhan Merikarhun puolelle.\n\nMutta Vanha Merikarhu oli tasapuolinen, äsken puolustettuaan\njuutalaista hän asettui seuraavalla hetkellä kapteenin puolelle.\n\n\"On synti, että teillä on vain yksi kronometri. Vika onkin ehkä juuri\nsiinä. Miksi otitte vain yhden matkaan?\"\n\n\"Minä äänestin kahta\", puolustautui juutalainen. \"Sen muistatte kyllä,\nGrimshaw?\"\n\nVehnäfarmari nyökkäsi vastahakoisesti, ja kapteeni ärjäisi:\n\n\"Mutta ette äänestänyt kolmea.\"\n\n\"Mutta ellei kaksi ole parempi kuin yksi, kuten itse sanoitte -- ja\nGrimshaw voi sen todistaa -- niin ei myöskään kolme ole parempi kuin\nkaksi, paitsi hintaan nähden.\"\n\n\"Mutta, jos nyt on vain kaksi kronometriä, niin kuka silloin voi sanoa,\nkumpi niistä käy väärin?\" kysyi kapteeni Doane.\n\n\"Niin, sanokaapas se\", matki panttilainaaja olkapäitään kohauttaen.\n\"Ellei voi sanoa, kumpi kahdesta käy väärin, niin kuinka sitten voisi\ntietää, mikä käy väärin kahdesta tusinasta? Jos niitä on vain kaksi,\nvoi ainakin virheen panna kahtia.\"\n\n\"Mutta ettekö käsitä...\"\n\n\"Käsitän vallan hyvin, että kaikki tuo loruilu suunnasta on pelkkää\npötyä. Minulla on ollut liikkeessäni nelitoistavuotiaita apulaisia,\njotka ovat ymmärtäneet purjehtimisesta yhtä paljon kuin tekin. Kysykää\nniiltä: Ellei kaksi kronometriä ole parempi kuin yksi, niin kuinka voi\nsilloin kaksituhatta olla parempi kuin yksi? Ja he vastaisivat\nempimättä, että ellei kaksi dollaria ole parempi kuin yksi, niin ei\nkaksituhattakaan dollaria ole parempi kuin yksi. Sanoohan sen jo terve\njärki.\"\n\n\"Juuri niin, ja sittenkin te olette aivan väärässä\", pisti Grimshaw\nväliin. \"Minähän sanoin silloin, että ainoa syy, minkä tähden otimme\nkapteeni Doanen osalliseksi yritykseemme, oli se, että me tarvitsimme\npurjehdustaitoista henkilöä, koska meistä ei kukaan niitä asioita\nymmärrä. Te sanoitte silloin: Aivan niin, ja kuitenkin uskoitte\ntietävänne enemmän kuin hän, koskette suostunut kolmen kronometrin\nottoon. Teitä peloittivat kustannukset. Se onkin ainoa asia, mikä\nteidän aivoihinne mahtuu. Te tahdotte kaivaa maasta kymmenen\nmiljoonaa dollaria lapiolla, jonka olette romukauppiaalta tinkinyt\nkuudellakymmenelläkahdeksalla sentillä.\"\n\nDag Daughtry ei voinut olla kuulematta näitä keskusteluja, joista\nsukeutui pikemmin riitoja kuin neuvotteluja. Simon Nishikantalle ne\naina päättyivät \"meri-ikävään\", kuten merimiehet sanovat. Tuntikausiin\ntuo suuttunut juutalainen ei puhunut sanaakaan eikä ollut kuulevinaan,\nkun häntä puhuteltiin. Hän yritti maalata, mutta joutui äkkiä villin\nraivon valtaan, repi harjoitelmansa, heitti ne kannelle, otti sitten\nisoreikäisen rihlapyssynsä, istuutui perään ja ammuskeli jokaista\npyöriäisvalasta, maneettia ja delfiiniä, joka sukelsi esiin aalloista.\nHänelle näytti tuottavan suurta riemua se, että sai lähettää kuulia\njonkin ohivilahtavan koreanvärisen kalan ruumiiseen, siten ainiaaksi\nlopettaa sen salamannopeat liikkeet ja kellauttaa sen kyljelleen, minkä\njälkeen se hitaasti vajosi meren syvyyteen.\n\nVäliin, kun parvi isoja, mustia valaita ui ohitse, Simon Nishikanta\njoutui aivan haltioihinsa tuskantuottamisen riemusta. Hänen onnistui\nosua ehkä kymmenkuntaan mahtavaan valaaseen. Hänen kuulansa sattuivat\nniihin kuin piiskaniskut. Ne hypähtivät ilmaan kuin iskun saaneet\nnuoret hevoset tai pyrstöllään iskien sukelsivat veden pinnan alle\nuidakseen sitten hurjaa vauhtia kauas merelle, jonne katosivat\nkohiseviin kuohuihin.\n\nVanha Merikarhu pudisti surullisena päätään, ja Daughtry, josta myös\noli tuskallista nähdä viattomia eläimiä kiusattavan, tuli sääli\nvanhusta, ja hän kiiruhti pyytämättä noutamaan kalliita sikareja --\nkolme dollarilla. -- Grimshaw irvisteli harmissaan ja mutisi itsekseen:\n\"Sellainen lurjus! Sellainen haiseva elukka! Ei kukaan kunnon mies pura\nkiukkuaan viattomiin eläimiin. Mutta hän on sellainen, että ellei hän\njostakin pidä tai jos joku sattuu arvostelemaan hänen ääntämistään tai\nlaskutaitoaan, niin hän voi kostoksi potkaista sen miehen koiraa ...\ntai myrkyttää sen. Vanhaan hyvään aikaan oli meillä Colusassa tapana\nhirttää tuollaiset vain puhdistaaksemme ilman, jota hengitimme.\"\n\nMutta kapteeni Doane ilmaisi suoraan vastenmielisyytensä:\n\n\"Kuulkaahan, Nishikanta\", hän sanoi kalpeana, huulet kiukusta väristen,\n\"tuo on raakaa, ja ainoa, minkä sillä saatte aikaan, on se, että teitä\nitseänne kohdellaan raa'asti. Minä tiedän mitä sanon. Teillä ei ole\noikeutta saattaa meitä kaikkia hengenvaaraan turhan tähden.\nEikö luotsilaiva _Annie Minea_ upottanut valas Golden Gate\nsalmessa? Nuorena ollessani purjehdin toisena perämiehenä\n_Berncastle_-prikillä Hakodataan, ja sain silloin pumputa kaksi\nvahtivuoroa, kun alus oli uppoamaisillaan vain siksi, että valas oli\nsitä pyrstöllään huitaissut. Ja valaanpyytäjäfregatti _Essex_\nupposi Etelä-Amerikan länsirannikolla kahdensadan meripenikulman päässä\nmaasta, minkä matkan pelastusveneet sitten saivat soutaa, ja tämä\nsattui vain sen tähden, että iso naarasvalas löi sen säpäleiksi.\"\n\nMutta Simon Nishikanta oli niin pahalla päällä, ettei viitsinyt edes\nvastata, vaan ammuskeli edelleen jokaista valasta, minkä huomasi.\n\n\"Muistan hyvin _Essexin_\", virkkoi Vanha Merikarhu Dag\nDaughtrylle. \"Siitä teki lopun naarasvalas, jolla oli poikanen.\nLaiva oli täydessä lastissa ja upposi vajaassa tunnissa. Yksi\npelastusveneistä hävisi tietymättömiin.\"\n\n\"Eikö yksi veneistä tullut Havaijiin?\" kysyi Dag Daughtry\nkunnioittavasti. \"Ainakin minä tapasin kolmekymmentä vuotta sitten\nHonolulussa erään vanhan miehen, joka väitti olleensa harppuunamiehenä\nvalaanpyytäjälaivalla, jonka valas oli upottanut Etelä-Amerikan\nrannikolla. En ole sittemmin kuullut siitä puhuttavan, ennenkuin te nyt\nmainitsitte sen, sir... Se on varmaan ollut sama laiva, vai mitä\narvelette?\"\n\n\"Elleivät valaat ole upottaneet kahtakin laivaa Amerikan\nlänsirannikolla\", vastasi Vanha Merikarhu. \"Ei ole epäilystä siitä,\nettä ainakin _Essexin_ niin kävi. Onhan mahdollista, että mies,\njosta puhuitte, oli ollut _Essexissä_.\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nKapteeni Doane ahersi uupumatta. Hän seurasi auringon päivittäistä\nkulkua taivaalla, laski deklinaatioerotuksen, joka johtui maan\nkääntymisestä akselinsa ympäri, ja laati lukemattomia olettamuksia ja\nlaski, kunnes hänen päänsä oli aivan pyörällä.\n\nSimon Nishikanta teki kaikkien kuullen pilaa kapteenin puutteellisista\nmeritiedoista, kuten hän sanoi, ja maalaili vesivärikuvia hyvällä\ntuulella ollessaan ja ammuskeli haikaloja, merilintuja ja kaikkia\nmahdollisia merieläimiä, kun alakuloisuus ja meri-ikävä alkoi vaivata\neikä vieläkään näkynyt Leijonanpäätä, vanhan Merikarhun aarresaaren\nkorkeinta huippua.\n\n\"Näytän teille, etten ole kitupiikki\", lausui Nishikanta kerran oltuaan\nkovassa auringonpaahteessa viisi tuntia maston huipussa merelle\ntähyämässä. \"Kapteeni Doane, millä hinnalla luulisitte San Franciscosta\nsaavan ostaa kronometrejä -- käytettyjä, mutta hyviä, tarkoitan?\"\n\n\"Sanokaamme sadalla dollarilla\", kapteeni vastasi.\n\n\"Hyvä. Tämä ei ole kitupiikin ehdotus. Kustannukset sellaisen\nkronometrin hankkimisesta olisi jaettu meidän kolmen kesken. Minä otan\nnyt yksin maksaakseni koko hinnan. Sanokaa miehistölle, että minä,\nSimon Nishikanta, maksan sata dollaria sille, joka ensiksi huomaa maan\nherra Greenleafin ilmoittamalla leveys- ja pituusasteella.\"\n\nMutta merimiehet, joita kohta oli parvittain mastojen huipuissa,\npettyivät pahasti, sillä he saivat vain kaksi päivää jatkaa\ntähystelyään. Tämä ei ollut yksistään Dag Daughtryn syytä, vaikka kyllä\nsekin kepponen, mihin hän ryhtyi, olisi jo riittänyt tekemään lopun\nheidän tähystelystään.\n\nDag Daughtry oli varastohuoneessa kajuutan lattian alla katsastamassa\nolutlaatikoita, jotka oli otettu matkaan erikoisesti häntä varten. Hän\nlaski laatikot, epäili tulosta, jonka sai, sytytti tulitikun toisensa\njälkeen, laski uudelleen ja etsi sitten kaikkialta varastohuoneesta\ntoivoen löytävänsä jostakin lisää laatikoita.\n\nHän istuutui kajuutan lattiassa olevan luukun alle ja mietti pitkän\naikaa. -- Tässä on taas juutalainen pelissä -- hän ajatteli -- tuo sama\njuutalainen, joka oli suostunut ottamaan _Mary Turnerille_ kaksi\nkronometriä, mutta ei millään ehdolla kolmea. Sama juutalainen oli\nsitoutunut hankkimaan riittävän olutvaraston, jotta Daughtry saisi\nkuusi pulloansa joka päivä. -- Hovimestari laski varmuuden vuoksi\nlaatikot vielä kerran. Niitä oli kolme. Ja koska joka laatikossa oli\nkaksi tusinaa pulloja ja hänen päivittäinen annoksensa oli puoli\ntusinaa, niin oli selvää, että varasto, joka hänellä oli edessään,\nkestäisi ainoastaan kaksitoista päivää. Eikä kahdessatoista päivässä\nmitenkään ennättäisi purjehtia lähimpään satamaan, mistä saisi ostaa\nolutta.\n\nKun hovimestari oli päässyt selville asiasta, hän ei hukannut\nhetkeäkään. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän kapusi\nylös varastohuoneesta, painoi luukun kiinni ja kiiruhti kattamaan\npöytää. Hän palveli kohteliaana seuruetta päivällisen aikana, vaikka\nhän vaivoin voi hillitä itsensä kaatamasta suurta liemimaljaa\nhernekeittoineen Simon Nishikantan päähän. Itse asiassa häntä pidätti\nvain ajatus siitä teosta, minkä hän äsken varastohuoneessa istuessaan\noli päättänyt suorittaa vielä saman päivän iltapuolella lastiruumassa,\nmissä vesitynnyreitä säilytettiin.\n\nKello kolme, kun Vanha Merikarhu luultavastikin torkkui hytissään\nja kapteeni Doane, Grimshaw sekä puolet laivan miehistöstä\nriippui mastojen huipuissa koettaen manata Leijonanpäätä esiin\nkirkkaansinisestä merestä, Dag Daughtry laskeutui alas portaita, jotka\navonaiselta aukolta johtivat lastiruumaan. Täällä olivat vesitynnyrit\nmonessa pitkässä rivissä, kapeat käytävät välillä.\n\nHovimestari veti povestaan poranvarren ja asetti siihen puolen tuuman\npituisen terän, minkä kaivoi esille housuntaskustaan. Hän laskeutui\npolvilleen ja porasi ensimmäisen tynnyrin alareunaa, kunnes vesi pursui\nesiin ja virtasi solisten ruumaan. Hän työskenteli nopeasti, poraten\ntynnyrin toisensa jälkeen ja eteni yhä kauemmas lastiruuman pimeimpään\nperukkaan. Kun hän tuli ensimmäisen rivin päähän, hän pysähtyi\nkuuntelemaan monien puolentuuman levyisten purojen solinaa. Ja hänen\ntarkka korvansa oli kuulevinaan samanlaista solinaa oikealta, siltä\ntaholta, missä seuraava tynnyrien välinen käytävä oli. Tarkkaavasti\nkuunneltuaan hän erotti aivan selvästi kovaan puuhun uppoavan poran\nkitinän.\n\nHetkistä myöhemmin Daughtry oli huolellisesti piilottanut poran varren\nja terän ja laski kätensä miehen olkapäälle, miehen, jota hän ei\nhämärässä tuntenut, mutta joka oli polvillaan tynnyrin vieressä ja\nporasi huohottaen reikää sen kylkeen. Rikollinen ei yrittänytkään\npaeta, ja kun Daughtry sytytti tulitikun, hän näki edessään Vanhan\nMerikarhun säikähtyneet kasvot.\n\n\"No, kaikkea sitä sattuu...!\" mutisi hovimestari hämmästyneenä. \"Miksi\nhelvetissä laskette veden pois?\"\n\nHän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä\nheltyi.\n\n\"Samapa se\", hän kuiskasi. \"Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä\nolette jo porannut.\"\n\n\"Kaikki tässä rivissä\", kuiskasi vanhus vastaan. \"Ettehän mene\nkertomaan ... noille toisille?\"\n\n\"Kertomaan toisille?\" Daughtry naurahti. \"Voinpa sanoa teille, että\nolen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä\nteette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella.\nMutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa\nhiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä\ntähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän\ntekosen ... ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää ...\nsanokaamme, kahdeksitoista päiväksi.\"\n\n\"Tahtoisin puhella kanssanne ... selittää asian\", kuiskasi Vanha\nMerikarhu.\n\n\"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan\nsitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua,\nniin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä\nsitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan\nparhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä\nkohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää\nnyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Pidän teistä paljon, hovimestari\", kuiskasi vanhus vapisevalla\näänellä.\n\n\"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf -- niin hiton paljon enemmän\nkuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste.\nMenkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä\nmastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin\nääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan\nolutpullosta.\n\n\"Ette ehkä ole osannut sitä arvata\", aloitti Vanha Merikarhu\nkertomuksensa, \"mutta tämä on jo minun neljäs aarteenetsintäretkeni\".\n\n\"Te tarkoitatte...?\" sanoi Daughtry.\n\n\"Niin, aivan niin. Aarretta ei ole olemassakaan. Eikä ole koskaan\nollutkaan sen enempää kuin on ollut Leijonanpäätä, isoa venettä ja\nsalaisia merkkejä.\"\n\nDaughtry repi hämmästyneenä tuuheata harmaata tukkaansa ja sanoi:\n\n\"Olette pettänyt minut täydelleen, herra Greenleaf. Olette saanut minut\nuskomaan tuohon aarteeseen.\"\n\n\"Tunnustan, että tuo on erittäin hauska kuulla. Se osoittaa, etten ole\nkovinkaan tyhmä, kun voin petkuttaa teidänkaltaistanne miestä. On\nhelppo pettää ihmisiä, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin rahaa.\nMutta te olette toisenlainen. Ette elä yksistään rahan tähden. Olen\ntarkannut, miten suhtaudutte koiraanne, mustaan poikaanne, olueen. Ja\njuuri siksi, ettei teidän sydämenne riipu kiinni suuressa kätketyssä\naarteessa, on teitä vaikeampi pettää. Niitä, jotka intohimoisesti\nhaluavat jotakin, on hämmästyttävän helppo pettää. He ovat alhaisia\nmieleltään. Jos heitä houkuttelee sadan dollarin voitolla, niin he\niskevät kuin kalat onkeen. Jos heille tarjoaa tuhat dollaria tai\nkymmenentuhatta, niin he kadottavat viimeisenkin järkensä. Olen vanha\nmies, hyvin vanha. Tahdon mielelläni elää, kunnes kuolen -- tarkoitan\nelää kunniallisesti, mukavasti.\"\n\n\"Ja te pidätte pitkistä merimatkoista. Alan ymmärtää. Juuri kun he ovat\nlähellä sitä paikkaa, missä -- aarretta ei ole, pakottaa jokin pieni\nonnettomuus, kuten vesivaraston loppuminen, heidät palaamaan satamaan,\nja sitten he lähtevät uudelleen etsimään.\"\n\nVanha Merikarhu nyökkäsi, ja hänen auringon vaalentamat silmänsä\nloistivat.\n\n\"_Emma Louisa_ esimerkiksi! Pidin sitä matkoilla yli puolitoista\nvuotta vedenpuutteella ja muilla pienillä onnettomuuksilla. Sitäpaitsi\nhe maksoivat minun edestäni yhteen New Orleansin hienoimmista\nhotelleista yli neljän kuukauden ajan ennen matkan alkua ja antoivat\nminulle runsaat etumaksut, niin, oikein runsaat.\"\n\n\"Mutta kertokaa enemmän, herra Greenleaf, olen kovin utelias\", Dag\nDaughtry sanoi ja ryyppäsi viimeisen oluen pullostaan. \"Se on\nkerrassaan mainio kepponen. Tahtoisin oppia sen vanhojen päivien\nvaralle, mutta lupaan kunniasanallani, herra Greenleaf, etten rupea\nkilpailemaan kanssanne. Aloitan sitten vasta, kun te olette poissa.\"\n\n\"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa -- paljon rahaa,\nniin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja\nsellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan.\"\n\n\"Koska he ovat ahneempia\", pisti hovimestari väliin. \"Mitä enemmän\nrahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat.\"\n\n\"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset\nmerimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille\nmitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää.\"\n\n\"Mutta entä nuo arvet sitten -- haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat\nsormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski\npuukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? -- Odottakaa\nhetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne.\"\n\nJa täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa\ntarinan.\n\n\"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen ... no\nniin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo\naikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena\nluokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se\nnimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut\nhuono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä,\nmutta _Wide Awaken_ kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on\nvain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.\n\n\"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi.\nOli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska\nvaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole\nvielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies.\nOlimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla\nsillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut\nputosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se\noli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa\nläpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli\nkiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.\n\n\"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut\npäälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin\njuuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen.\nVastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.\n\n\"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä\nolimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus\nsattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli\nkäytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa\nuseampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä,\nmelkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se\noli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani\nkaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani\nainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta,\nja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun\nminut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi\npuoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa\nja -- sitä te ette voi nähdä -- olin kadottanut kolme kylkiluuta.\n\n\"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka\nolivat olleet samassa vaunuosastossa -- kaikki olivat kuolleet. Pahaksi\nonneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia\nkorvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa\nihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut\nkahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin\nhenkiin. -- Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini...\"\n\nDag Daughtry täytti pyynnön ja avasi kuulemastaan innostuneena uuden\nolutpullon itselleen.\n\n\"Jatkakaa, herra Greenleaf, jatkakaa\", hän kuiskasi pyyhkien huuliaan.\n\"Entä aarteenetsijäjuttu. Aivan kuolen uteliaisuudesta. Terveydeksenne,\nherra Greenleaf.\"\n\n\"Voinpa sanoa\", jatkoi Vanha Merikarhu, \"että synnyin hopealusikka\nkädessäni, mutta se suli ja minusta tuli tuhlaajapoika. Vielä sain\nsyntyessäni ylpeyden, joka ei koskaan ole sulanut pois. Perheeni\nhylkäsi minut -- ei tuon surkean rautatieonnettomuuden vuoksi, vaan\nmonien muiden seikkojen tähden, joita oli sattunut sekä ennen että\njälkeen. Ja minä -- minä annoin heidän elää rauhassa. Välitin viisi\nheistä. Ei ollut muuten perheeni syy, että se minut hylkäsi. En koskaan\npyytänyt omaisteni apua. En antanut heille tietoja itsestäni. Annoin\nhopealusikkani viimeisenkin tähteen sulaa -- se oli Etelän pumpulia --\nymmärrättekö -- Tengon kaakaota, Yacatanin kumia ja mahonkia! Ja\nlopulta sain nukkua köyhien yömajoissa ja syödä hylkiöitten\nviheliäisissä ruokapaikoissa. Monen monta kertaa seisoin puoliyön\naikana leipäjonossa ja aprikoin, kestäisinkö pyörtymättä, kunnes saisin\njotakin suuhuni.\"\n\n\"Ettekö koskaan valittanut perheellenne?\" virkkoi Dag Daughtry\nihmetellen, kun vanhus vaikeni.\n\nVanha Merikarhu suoristautui, heitti päänsä taaksepäin ja painoi sen\njälleen alas sekä toisti sitten: \"En, en valittanut milloinkaan.\nJouduin köyhäinhuoneelle eli kunnantaloon, kuten sitä nimitetään. Elin\nsurkeaa elämää. Elin kuin eläin. Kuusi kuukautta olin siellä kuin\neläin, mutta sitten keksin keinon. Aloin rakentaa tulevaisuutta\nitselleni.\n\n\"Rakensin _Wide Awaken_. Panin sen kokoon lankku lankulta,\nlaudoitin sen, valitsin mastopuut, jopa jokaisen rakennusparrunkin\nyksitellen ja pestasin itse koko miehistön, sekä merimiehet että\npäällystön, annoin juutalaisen maksaa kulut ja purjehdin sitten\nEtelämerellä, missä oli aarre haudattuna sylen syvyyteen saaren\nhiekkaan.\n\n\"Katsokaas\", hän selitti, \"kaiken tämän tein mielikuvituksessani sinä\naikana, jolloin olin hoidokkina, haaksirikkoutuneiden miesten\nköyhäintalossa.\"\n\nVanhan Merikarhun kasvot synkkenivät, ja hän tarttui oikealla kädellään\nDaughtryn ranteeseen sulkien sen laihojen rautasormiensa väliin.\n\n\"Vasta pitkäaikaisella vaivalloisella työllä pääsin köyhäintalosta ja\nsain toteutetuksi pienen, surullisen seikkailuni _Wide Awakella_.\nKuulkaahan, tein kaksi vuotta työtä köyhäinhuoneen pesulaitoksessa\npuolentoista dollarin viikkopalkalla. Ainoalla terveellä kädelläni,\ntoinen hiukkasen apuna, lajittelin likaisia vaatteita ja laskin\nlakanoita ja tyynynpäällisiä, kunnes vanha selkäni tuntui olevan\nkatkeamaisillaan ja rintaa pakotti, juuri siltä kohdalta missä\npoisotettujen kylkiluiden olisi pitänyt olla. -- Te olette vielä nuori\nmies...\"\n\nDaughtry irvisti tahtoen väittää vastaan ja pudisteli sakeata harmaata\ntukkaansa.\n\n\"Te olette vielä nuori mies, hovimestari\", penäsi vanhus hiukan\närtyisästi. \"Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle\nsuljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella.\nKöyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen\nelämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta\nei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee\nkuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän\nsen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini\nhulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen\nkanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme\nhäntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme\nhänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja\nvaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei\nollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta.\nSiinä se on -- _jotakin muuta_. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me\nhoidokit, me olimme _jotakin muuta_. Olettehan kuullut minun\njuttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu\nverrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka\nkohtelu -- sen kaikki eläimellisyys!\n\n\"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon.\nJa ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa\nylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa\nvatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani,\njoka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen\nkeitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään -- niin, kuten\nsanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut\nantelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista\ndollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan\nenkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla\nvatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta\nruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä\nikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin\nSamuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin\nensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen\njälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.\n\n\"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista\ndollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi\nitselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!\" --\nVanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. --\n\"Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!\"\n\nDag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.\n\n\"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf.\"\n\n\"Kiitos, hovimestari ... te ymmärrätte\", vastasi Vanha Merikarhu\nteeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa\nvasten katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n\"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni\nköyhäintalon\", vanhus jatkoi. \"Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan\nja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten\nminulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain\nsataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä.\"\n\n\"Ymmärrän, herra Greenleaf\", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien.\n\"Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata\nitsellenne tien takaisin elämään.\"\n\nCharles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät,\nkun hän kohotti lasinsa.\n\n\"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen\nhyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli\nmurtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden\nvuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin\nhopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti\npanoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan\ntavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte\ntaitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne.\"\n\nJälleen lasi ja pullo kilahtivat vastakkain, ja molemmat miehet joivat\nkatsoen toisiaan silmästä silmään, ja molemmat tunsivat, että ne\nsilmät, joihin he katsoivat, olivat rehelliset ja että ne ymmärsivät.\n\n\"Mutta murtokankeni oli kovin heikko, hovimestari. En tohtinut\nheittäytyä sen varaan koko painollani, tehdäkseni uhkayrityksen.\nVuokrasin huoneen pienestä, mutta siististä hotellista ... se oli\nBostonissa, kuten varmaan jo sanoinkin. Oi, kuinka säästelin kankeani!\nSöin juuri sen verran, että pysyin hengissä. Mutta tarjosin usein muille\n-- tarkoin valituille henkilöille -- ryypyt, tarjosin kuin olisin ollut\nvarakas mies; sehän teki juttuni uskottavaksi. Ja ollen itsekin\njuopuvinani latelin satuani _Wide Awakesta_, isostaveneestä, salaisista\nluotauksista, ja aarteesta, joka oli hiekassa -- sylen syvällä hiekassa.\nSe oli kirjallinen, se oli sielullinen vaikutuskeino. Se viekoitteli\nsuolaisen veden tuoksulla, rohkeilla retkillä ja rikkaalla aarteella.\n\n\"Olette kai huomannut tämän kultakimpaleen minun kellonperissäni.\nSiihen aikaan minulla ei vielä ollut varaa sellaiseen, mutta sen sijaan\nminä puhuin kullasta, Kalifornian kullasta, lukemattomista\nkultakimpaleista. Se oli kirjallista. Se antoi paikallisväriä.\nMyöhemmin, tehtyäni ensimmäisen retkeni, kykenin hankkimaan\nkultakimpaleen. Se oli syötti, johon ihmiset tarttuivat kuin kalat\nonkeen. Nämä sormukset ovat myöskin syöttejä. Nykyään ette näe missään\ntällaisia sormuksia. Kun aloin rikastua, ostin ne. Katsokaa tätä\nkultakimpaletta. Puhellessani leikin sillä huolettomasti, kertoilen\nsuuresta kulta-aarteesta, jonka me hautasimme hiekkaan. Kullan säihke\nherättää minussa uusia muistoja. Puhun isostaveneestä, nälästämme ja\njanostamme ja kolmannesta perämiehestä, vaaleasta nuorukaisesta, jonka\nposkea partaveitsi ei vielä ollut koskettanut, ja kerron, kuinka hän\njuuri käytti sitä painona onkiessamme kaloja.\n\n\"Mutta palatkaamme Bostoniin. Kun muka olin juonut itseni humalaan,\nkerroin lukemattomia merimiesjuttuja satunnaisille juomaveikoilleni --\nnoille yksinkertaisille naudoille, joita halveksin. Mutta huhu levisi,\nja eräänä päivänä tuli nuori sanomalehtimies haastattelemaan minua\naarteen ja _Wide Awaken johdosta_. Minä olin loukkaantuvinani,\nsuuttuvinani. Tuskastelin, hyvä hovimestari, teeskentelin. Itse asiassa\nolin sydämestäni iloinen kieltäessäni haastattelun tuolta\nnuorukaiselta, sillä tiesin varmasti hänen saaneen juomaveikoiltani\nkuulla jo kyllin paljon yksityiskohtia.\n\n\"Aamulehdet sisälsivät kaksi tiheästi painettua palstaa minun\nseikkailuistani. Luonani alkoi käydä vieraita. Tutkin heitä tarkoin.\nMonellakaan, joka halusi olla mukana seikkailussa, ei ollut itsellään\nvaroja. Ne minä pilaillen karkotin ja odotin edelleen ja itse söin\nentistä vähemmän pienen omaisuuteni hupenemistaan huvetessa.\n\n\"Vihdoin tuli hän, iloinen, nuori tohtorini, ja hän oli hyvin rikas.\nSieluni lauloi ilosta, kun näin hänet. Viimeiset kaksikymmentäkahdeksan\ndollariani muistuttivat minulle, että pian uhkasi köyhäinhuone tai\nkuolema. Olin jo päättänyt valita kuoleman mieluummin kuin palata sen\nkurjan vankilan eläväin vainajain pariin. Mutta minun ei tarvinnut\npalata sinne eikä minun tarvinnut kuollakaan. Iloisen nuoren tohtorin\nveri lämpeni hänen ajatellessaan Etelämerta. Suitsutin hänen\nsieraimiinsa kaukaisten maitten kukkalemun kyllästyttämää ilmaa ja\nloihdin hänen silmiinsä ihastuttavina näkyinä pasaatipilvet ja\nmonsuunitaivaan, palmusaaret ja koralliriutat.\n\n\"Hän oli iloinen vallaton koiranpentu, suurenmoisen antelias\nhuolettomuudessaan, peloton kuin leijonanpenikka ja villi, hiukan\nhurjistunut ainaisten hullutusten ja päähänpistojen takoessa hänen ylen\nkekseliäässä päässään -- korvat auki nyt, hovimestari! Ennenkuin\nlähdimme matkalle _Cloucester_-kuunarilla, jonka hän oli ostanut\nja varustanut kuntoon, hän kutsui minut kotiinsa antamaan neuvoja hänen\nomissa matkavarusteluissaan. Tarkastelimme juuri erästä vaatekomeroa,\nkun hän äkkiä sanoi: 'Tulee mieleeni, että mitähän tyttöseni sanoo\npitkästä poissaolostani. Mitä sanotte? Ottaisinko hänet mukaani?'\n\n\"En ollut tiennyt, että hänellä oli vaimo tai 'tyttönen'. Ja ilmaisin\nhämmästykseni ja epäilyni.\n\n\"'Vain siksi, ettette usko minua, otan hänet mukaani matkalle', hän\nvirkkoi vallattomasti nauraen hämmästykselleni. 'Tulkaa mukaan, niin\nsaatte nähdä hänet.'\n\n\"Hän vei minut suoraan makuuhuoneeseensa, sänkynsä viereen, kohotti\npeitettä ja näytti minulle hentojäsenisen egyptiläistytön muumion, joka\nnäytti nukkuneen siinä tuhat vuotta.\n\n\"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja\nminäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon.\"\n\nVanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti\nhyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:\n\n\"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette\nlöytäneetkään aarretta?\"\n\nVanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.\n\n\"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä\nolkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta\nnuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun\nolkapäälläni -- ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain\nkohteliaisuutta -- hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River\nPlattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen\nminua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän\nhuomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin\nsitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli\nollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.\n\n\"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle\nsanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen\npelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.\n\n\"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni...\"\n\nVanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.\n\nDag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta\nlasistaan vanhus voitti liikutuksensa.\n\n\"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä,\nkun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän\naikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen --\nse houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat\nperheeseeni, teidät ja Istharin.' -- Isthar oli pienen muumiotytön\nnimi.\n\n\"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani\nkunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä\nyhtenään.\n\n\"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena\nsängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto\naivoissa -- sitä en saanut milloinkaan tietää.\n\n\"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen\nserkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä,\nja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon\nkuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he\ntarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.\n\n\"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain\nenemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New\nOrleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides\nmatkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko\npienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He\nolivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä\najatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin\npitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja\nlikööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi!\nKaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa ... minunkin tukkaani. He\nsanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin,\nettä he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta\nenemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät.\n-- Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian\nkulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he\npalaavat tänne ja yrittävät uudelleen.\"\n\n\"Luuletteko?\"\n\n\"Kyllä heidät tunnen.\" Vanha Merikarhu hymyili. \"He palaavat varmasti.\nHe ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa\nkyllikseen kultaa.\"\n\n\"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!\" huudahti Dag Daughtry\nriemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli\nporannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois\nsekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän\nvesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat\ntyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti\nhälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia,\nennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen\nheille onnettomuudesta.\n\nAamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle,\nsillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli\nsuunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä\nkonnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat\nrangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa\nmahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt\njotakin kurkusta.\n\n\"Muistanpa, kuinka vuonna '47 -- ei '48, niin '48\", lörpötteli Vanha\nMerikarhu. \"Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa\npulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin\nmatalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni,\nsievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne\nrunkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni\nDoane voi sen todistaa...\"\n\nEi kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua\nleipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon\nNishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin,\närjäisi vihaisesti:\n\n\"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'.\"\n\nVanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt\nkertomuksessaan.\n\n\"Ei, vakuutan teille\", hän jatkoi, \"vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei\nse ollut _Wide Awake_, se oli vain priki _Glister_. Sanoinko\n_Wide Awake? Glister_ se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva\nmelkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini.\nOikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä\noli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä.\nLähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta\nsuljetuin määräyksin...\"\n\n\"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi\nloruillanne!\" huusi Nishikanta todella suunniltaan. \"Armahtakaa\ntoki! Mitä minä välitän teidän _Glisteristänne_ ja salaisista\nmääräyksistänne.\"\n\n\"Salaiset määräykset\", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen.\n\"Niissä sanoissa on taikavoimaa.\" Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili\nsanoja. \"Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat\ntoisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä -- pieni pääomani\nsijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen -- olin\ntärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet\nhänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne\nsisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet\nkappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että\nmeidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin\nVan Diemenin maaksi...\"\n\nSe oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen\nvarastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen\nkirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään\nmuuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas\ntappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan\nhänen menettelyään lakkaamatta toistaen: \"Niin, sir\", \"ei, sir\" ja\n\"Valitan kovin, sir\".\n\nTärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse\nsitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki\npurjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että\nTaiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag\nDaughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin\noli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman\nkolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.\n\nKun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui\nensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman\nkohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella.\nSaatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli,\nkuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä\nhän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.\n\n\"Kummallista\", hän ajatteli, mutta sitten hän kuivasi kasvonsa ja\nunohti koko asian.\n\nYhtä vähän kuin hän tiesi, mitä kauhuja se tumma pilkku toi mukanaan,\nhän aavisti, että Ah Moyn vinot silmät olivat jo aikoja sitten sen\nkeksineet ja tarkkasivat sitä päivä päivältä kasvavalla pelolla.\n\nLuovien kaakkoispasaatia vastaan _Mary Turner_ aloitti pitkän\nmatkansa Marquesas-saarille. Miehistö oli iloissaan. He olivat vain\nyksinkertaisia merimiehiä, mutta kumminkin he ottivat riemuiten vastaan\nuutisen, että purjehdittiin troopilliselle saarelle täyttämään\nvesisäiliöitä. Kolme toverusta kajuutassa oli huonolla tuulella, ja\nNishikanta puhui suorastaan solvaten kapteeni Doanesta ja epäili,\nlöytäisikö hän Marquesas-saaria. Välikannen kanssissa kaikki olivat\niloisia -- Dag Daughtry siitä syystä, että tiesi pian saavansa\npalkkansa ja oli varma, että hankittaisiin uusi olutvarasto; Kwaque\niloitsi, koska hänen herransakin oli iloinen, ja Ah Moy siksi, että\ntoivoi pian voivansa paeta laivasta ja jättää molemmat spitaaliset,\njoiden kanssa oli joutunut asumaan.\n\nMiksi otti osaa yleiseen iloon kanssissa ja teki ahkerasti työtä\nherransa kanssa oppiakseen ulkoa viidennen laulunsa. Se oli \"Näytä\ntietä, kirkas pilvi\". Laulussaan, joka lopuksikin oli vain koulittua\nulvontaa, Miksi etsi jotain, tietämättä itsekään mitä. Itse\nasiassa se etsi _kadonneita tovereitaan_, esihistoriallisen ajan\nkoiralaumoja, jolloin koirat eivät vielä olleet joutuneet elämään\nihmisten tulilla, jolloin ihmiset eivät vielä osanneet tehdä tulta\neivätkä vielä olleet ihmisiä.\n\nSe oli tosin elänyt vain kaksi vuotta tässä maailmassa, joten sillä ei\nollut omia kokemuksia kadonneista tovereista. Monen tuhannen sukupolven\najan sen esi-isät olivat eläneet laumasta erillään, mutta syvällä sen\njoka lihakseen ja hermoon juurtuneena eli muisto erämaa-ajoista, jolloin\njohtajat olivat juosseet lauman rinnalla kuin varjot, ponnistaen\nvoimansa äärimmilleen ja saaden toiset ponnistelemaan. Miksin nukkuessa\nnämä alkuaikojen muistot väliin kohosivat sen tajuntaan. Nämä unet\nolivat todellisia kuin elämä, mutta herättyään Miksi muisti ne vain\nhämärästi, mikäli muisti niitä ollenkaan. Mutta kun se nukkui tai lauloi\nhovimestarin kanssa, se kaipasi kadonneita tovereitaan ja innostui\netsimään kadonnutta tietä takaisin niiden luo.\n\nHereillä ollessaan Miksillä oli muita eläviä tovereita: oli hovimestari,\nKwaque, Cocky ja Saul, ja se seurasi niiden kintereillä samoin kuin sen\nesi-isät olivat seuranneet heimolaisiaan yhteisillä retkillään. Nyt oli\nlauman alueena vain välikannen kanssi, ja sieltä se vaelsi ulos avaraan\nmaailmaan, jona oli _Mary Turner_, levottomalla merellä keinuileva\nlaiva.\n\nMutta kanssin asukkaat olivat Miksille muutakin kuin pelkkä\ntoverilauma. Kanssi oli taivas, sillä Jumala asui siellä. -- Ihmiset\nkeksivät varhain Jumalan, usein se oli kiveä tai savea tai tulta, ja\nihmiset panivat sen asumaan puihin, vuorille tai tähtien joukkoon. Näin\nteki ihminen siksi, että hän huomasi olevansa katoavainen ja häviävänsä\nheimosta tai perheestä -- tai miten hän lie nimittänytkään ryhmäänsä,\njoka oli vain ihmislauma. Mielikuvituksessaan hän silloin loi uuden\ntoverijoukon, johon hän voi kuolemansa jälkeen liittyä. Peläten\npimeyttä, jonne hän näki kaikkien vaipuvan, hän rakensi pimeyden taakse\nvaloisamman maailman, autuaamman metsästysmaan, kauniimman ja komeamman\njuhlasalin ja pitopaikan ja nimitti sen \"taivaaksi\".\n\nNykyajan alkeellisimpain alkuihmisten tavoin Miksi ei laatinut\nitselleen varjoa omasta varjostaan sitä Jumalana palvellakseen. Se ei\npalvellut varjoja. Se palvoi todellista, ilmielävää Jumalaa, ei oman\nnelijalkaisen, karvaisen muotonsa mukaista kuvaa, vaan elävää,\nkaksijalkaista, karvatonta, pystyssä kulkevaa olentoa hovimestarin\nhahmossa.\n\n\n\n\n15.\n\n\nJos pasaatituuli ei olisi tyyntynyt jo toisena päivänä sen jälkeen kun\nlaiva oli kääntynyt Marquesas-saaria kohti; jos kapteeni Doane ei olisi\npäivällispöydässä valitellut sitä, että hänellä oli ainoastaan yksi\nkronometri; jos Simon Nishikanta ei olisi raivostunut siitä ja mennyt\nkannelle rihlapyssyineen surmatakseen jonkun meren asukkaista, ja jos\ntämä meren asukas, joka sattui nousemaan pintaan aivan laivan vieressä,\nolisi ollut delfiini, pyöriäisvalas, makrilli tai joku muu kuin\nkahdeksankymmenen jalan pituinen naarasvalas poikasineen -- jos tästä\ntapauksien ketjusta olisi puuttunut jokin rengas, niin _Mary\nTurner_ olisi epäilemättä päässyt Marquesas-saarille, täyttänyt\nvesiastiansa ja lähtenyt jälleen aarretta etsimään, ja Miksin,\nDaughtryn, Kwaquen ja Cockyn kohtalot olisivat muodostuneet aivan\ntoisenlaisiksi ja ehkä vähemmän kauheiksi.\n\nMutta nyt oli ketjussa kaikki renkaat. -- Ei tuntunut tuulen\nhenkäystäkään. Kuunari keinuili mahtavilla, sileillä mainingeilla.\nIsossapurjeessa kuului hiljaista suhinaa ja köysistössä kajahteli, kun\nSimon Nishikanta ampui kuulan pienen valaanpoikasen ruumiiseen. Kuin\nihmeen kautta kuula surmasi valaanpoikasen. Melkein yhtä helppoa olisi\ntappaa elefantti hernepyssyllä. Mutta poikanen ei kuollut heti. Se\nherkesi hyppelemästä ja makasi hetkisen väristen meren pinnalla. Emo\noli samalla hetkellä, jona luoti sattui, sen vieressä, ja ne, jotka\nkatselivat sitä laivankannelta, huomasivat selvästi, että se kävi hyvin\nlevottomaksi. Se sysäsi poikasta mahtavalla ruumiillaan, kierteli sen\nympärillä, asettui sitten sen viereen ja alkoi jälleen sysiä. Kaikki,\njotka olivat _Mary Turnerissa_, sekä päällystö että miehistö\nseisoivat laidan luona ja tarkastelivat levottomina hirviötä, joka oli\nlaivan pituinen.\n\n\"Ajatelkaa, jos meidän laivamme kävisi kuin Essexin\", virkkoi Dag\nDaughtry Vanhalle Merikarhulle.\n\n\"Se olisi aivan oikein meille\", tämä vastasi. \"Oli tarpeetonta ampua --\najattelematon ja julma teko.\"\n\nMiksi, joka huomasi, että alhaalla vedessä tapahtui jotakin, mutta ei\nvoinut nähdä sinne laidan yli, hyppäsi kajuutan katolle ja alkoi\nkäheästi haukkua hirviön nähdessään. Kaikkien silmät suuntautuivat\nkauhistuneina koiraan ja hovimestari vaiensi sen kuiskauksella.\n\n\"Tämä on viimeinen kerta\", mutisi Grimshaw kiukusta värisevällä äänellä\nNishikantalle. \"Jos vielä kerrankin tällä matkalla ammutte valasta,\nväännän niskanne nurin. Niin, katsokaa vain minua. Tarkoitan juuri\nsitä, mitä sanon. Puristan silmät päästänne, roisto.\"\n\nJuutalainen hymyili väsyneesti ja vikisi: \"Ei tässä mitään tapahdu. En\nusko, että _Essexiäkään_ valas upotti.\"\n\nEmonsa yllytyksestä kuoleva poikanen ponnisteli epätoivoisesti\npäästäkseen uimaan, mutta ei onnistunut, se vain huojui sinne tänne.\n\nPoikasensa ympärillä kiertelevän valasemon kylki osui kerran _Mary\nTurnerin_ vasemman puolen alle. Laiva kallistui oikealle kyljelle\nperän kohotessa runsaan metrin. Eikä tämä ollut pelkkä sattuma. Valas\nvavahti koskettaessaan laivan runkoa ja huitaisi pyrstöllään. Isku\nsattui laitaan juuri etumaston etupuolelle, teki siihen reiän aivan\nkuin sikarilaatikkoon ja mursi etukannen.\n\nSiinä kaikki. Laivallaolijat tuijottivat kauhistuneina merihirviötä,\njoka oli suunniltaan surusta kuolevan poikasensa tähden.\n\nNoin tunnin ajan valaanpoikanen ponnisteli turhaan päästäkseen uimaan.\nSillä välin kuunari ja molemmat valaat ajautuivat yhä kauemmaksi\ntoisistaan. Sitten valaanpoikanen päästi valittavan äänen ja alkoi\nraivoisasti kieriskellä ja pieksää pyrstöllään.\n\n\"Se on kuolinkamppailua\", virkkoi Vanha Merikarhu heltyneenä.\n\n\"Nyt se on kuollut\", sanoi kapteeni Doane viiden minuutin kuluttua.\n\"Kuka olisi uskonut? Kiväärin kuula! Toivon, että saisimme edes puoli\ntuntia kestävän tuulenpuuskan päästäksemme hiukan kauemmaksi noista\nvaarallisista naapureista.\"\n\n\"Tämä olisi voinut olla meidän tuhomme\", sanoi Grimshaw.\n\nKapteeni Doane pudisti päätään, levottomana silmäillen löysiä purjeita\nja tarkastellen, eikö näkyisi värähdystäkään meren pinnassa. Mutta\nkaikkialla oli liikkumattoman tyyntä ja isot mainingit kohoilivat\nloivien kukkulain tavoin, harmaina kuin elohopea.\n\n\"No, kaikki käy hyvin\", Grimshaw virkkoi. \"Se on jo menossa, ui suoraan\npoispäin meistä.\"\n\n\"Tietysti kaikki käy hyvin, kuka on muuta ajatellutkaan\", rähisi\nNishikanta kuivaten hikeä otsaltaan ja kaulaltaan ja toisten tavoin\nkatsellen pois uivaa valasta. \"Kyllä tekin olette hienoa joukkoa, kun\nsäikähdätte kalaa.\"\n\n\"Näin kyllä, että olitte tavallista keltaisempi naamaltanne\", Grimshaw\nivasi. \"Teillä oli sydän kurkussa.\"\n\nKapteeni Doane veti syvään henkeä. Hän tunsi mielensä niin\nkeventyneeksi, ettei ollenkaan välittänyt tästä riidasta.\n\n\"Keltainen olitte kuin olitte\", jatkoi Grimshaw, \"enempi ei ollut\nmahdollista\". Sitten hän nyökkäsi Vanhaan Merikarhuun päin. \"Tuossa\nnäette rehdin miehen. Hän ei ainakaan ollut keltainen. Hän ei\nräpäyttänyt silmäänsäkään, ja hän käsitti kuitenkin vaaran paremmin\nkuin me. Jos minun pitäisi valita haaksirikko asumattoman saaren\nrannalla joko hänen kanssaan tai teidän kanssanne, valitsisin tuhat\nkertaa ennemmin hänet. Jos...\"\n\nMutta merimiesten huuto keskeytti hänet.\n\n\"Laupias Jumala\", mutisi kapteeni Doane itsekseen.\n\nIso naarasvalas oli kääntynyt takaisin ja tuli suoraan heitä kohti. Sen\nvauhti oli niin kova, että nokan edessä kuohui hyökylaine.\n\n\"Pitäkää kiinni, pojat, jokainoa!\" huusi kapteeni Doane.\n\nKaikki etsivät tukea kestääkseen iskun. Henrik Gjertsen, ruorimies,\nasettui jalat haralleen, kumartui ja tarttui molemmin käsin tukevasti\nruorirattaaseen. Monet miehistä pakenivat välikannelta peräkannelle ja\ntoiset kiipesivät köysistöön. Daughtry tarttui toisella kädellään\nlaitaan ja kietoi vapaan käsivartensa Vanhan Merikarhun ympäri.\n\nKaikki pysyttelivät kiinni jossakin. Valas iski _Mary Turneriin_\naivan etuvantin taakse. Siitä seurasi parikymmentä tapausta, joita\nmikään silmä ei voinut kerralla huomata. Merimies, joka oli kiivennyt\nköysistöön, lensi päistikkaa mereen väylinki molemmissa käsissä, mutta\ntoinen merimies ennätti tarttua hänen nilkkoihinsa ja sai hänet\npelastetuksi. Kuunari natisi ja huojui, alahanka kohosi ilmaan,\nylähanka painui niin, että vesi virtasi sisään laidan yli. Miksi, joka\nseisoi kajuutankatolla, luisui alas jyrkkää vierrettä myöten ylähangan\npuolelle ja hävisi muristen ja käpälillään räpiköiden kuohuvaan veteen.\nEtumaston perävantti irtaantui, ja etumärssytanko kaatui kuin juopunut\nylähangan puolelle.\n\n\"Se tuntui\", virkkoi Vanha Merikarhu.\n\n\"Herra Jackson\", huusi kapteeni Doane perämiehelle, \"olkaa hyvä ja\ntarkastakaa pumput\".\n\nPerämies totteli, katseltuaan levottomana valasta, joka oli kääntynyt\nja uida porhalsi nyt itään päin.\n\n\"Kas, siinä nyt saitte\", ärisi Grimshaw Nishikantalle.\n\nNishikanta nyökkäsi kuivaten hikeä ja mutisi: \"Ja se riittääkin\nminulle. En olisi uskonut, että valaalla on sellaiset voimat. En\nkoskaan enää tee sitä.\"\n\n\"Teillä on siihen tuskin tilaisuuttakaan\", vastasi kapteeni. \"Emme ole\nvielä päässeet valaasta. Se, joka hyökkäsi _Essexin_ kimppuun,\nyritti kerran toisensa perästä, ja luulenpa, etteivät valaat ole\nnykyvuosina tapojaan muuttaneet.\"\n\n\"Kuiva on kuin ruuti\", ilmoitti Jackson tarkastuksensa tuloksen.\n\n\"Nyt se kääntyy\", huusi Daughtry.\n\nNoin puolen mailin päässä valas teki täyskäännöksen ja lähti uimaan\ntakaisin.\n\n\"Pitäkää varanne siellä keulassa!\" huusi kapteeni Doane merimiehelle,\njoka ilmestyi kanssista matkalaukku kädessään ja jonka pään päällä\netumärssyn tanko uhkaavasti huojui.\n\n\"Hän on jo koonnut tavaransa lähdön varalta\", kuiskasi Daughtry\nVanhalle Merikarhulle. \"Aivan kuin rotta, joka jättää laivan.\"\n\n\"Rottia me kaikki olemme\", vastasi vanhus. \"Sen minä opin ollessani\nrottana muiden viheliäisten rottien joukossa köyhäinhuoneessa.\"\n\nKaikkien pelko oli nyt tarttunut Miksiinkin. Se seisoi kajuutankatolla,\nmistä voi nähdä valaan ja haukkua sitä, miehistön etsiessä uudelleen\ntukea odotetun iskun varalta.\n\n_Mary Turner_ sai nyt iskun mesaanivantin taakse. Sen painuessa\noikealle kyljelle, minne Miksinkin täytyi surkeasti seurata, kuului\nselvästi rikkoontuneen puun ritinää. Henrik Gjertsen tarttui rattaaseen\nkaikin voimin, mutta lensi ilmaan rattaan pyöriessä hurjaa vauhtia. Hän\npaiskautui kapteeni Doanea vastaan, jonka oli täytynyt hellittää\notteensa laidasta. Molemmat miehet kaatuivat läähättäen kannelle.\nNishikanta nojasi sadatellen kajuutanseinään; hänen molempien käsiensä\nkynnet olivat repeytyneet irti, kun hänen täytyi hellittää irti\nlaidasta.\n\nDaughtryn kiertäessä köyttä Vanhan Merikarhun ja mesaanirikin ympärille\nkapteeni Doane kompuroi valittaen laidan luo ja nousi seisomaan sitä\nvasten.\n\n\"Se oli hirmuisku\", hän kuiskasi käheällä äänellä perämiehelle\npainellen kädellä pakottavaa kylkeään. \"Tarkastakaa pumput uudelleen\naina vähän ajan kuluttua.\"\n\nMonet merimiehistä pitivät nyt varansa ja syöksyivät keulaan huojuvan\nmärssytangon alitse, sukeltausivat kanssiin ja säälivät kokoon\ntavaransa. Kun Ah Moy tuli kanssista pyöreä merimiehennyytti kädessään,\nDag Daughtry lähetti Kwaquen hakemaan heidän molempien tavarat.\n\n\"Kuiva kuin ruuti, herra kapteeni\", ilmoitti perämies.\n\n\"Tarkastakaa yhä edelleen, herra Jackson\", määräsi kapteeni.\nHänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän oli hiukan toipunut\nyhteentörmäyksestään ruorimiestä vastaan.\n\nDaughtrylla oli Miksi kainalossaan ja toinen käsi valmiina\nheilauttamaan hänet köysistöön seuraavan iskun tullessa.\n\nKun naarasvalas kääntyi jälleen hyökätäkseen, se joutui pois suunnasta,\nja isku osui parin kymmenen jalan päähän _Mary Turnerin_ perästä.\nLaivan perä kohosi kuitenkin hiljalleen, ja kuunari teki kohteliaan\nkumarruksen merelle.\n\n\"Jollei se nyt olisi iskenyt harhaan...\", mutisi kapteeni Doane, mutta\nvaikeni samassa.\n\n\"... niin se olisi merkinnyt 'hyvää yötä'\", täydensi Daughtry. \"Sehän\nolisi iskenyt sisään koko peräpuolen.\"\n\nValas kääntyi jälleen takaisin, tällä kertaa ainoastaan kahdensadan\nmetrin päästä, ja hyökkäsi uudelleen. Mutta nyt se osui kuunarin\nkylkeen oikealta puolelta. Sen selkä sattui kokkaan ja tuntui vain\nraapaisevan keikuntataakia, mutta _Mary Turner_ vajosi kuitenkin\nniin alas, että vesi nousi perässä rintanojan tasalle. Eikä siinä vielä\nkaikki. Keikuntataaki ja väliköydet irtaantuivat, samoin kaikki\nylähangan köydetkin aina kokkapuuhun saakka, niin että se kääntyi\nvasemmalle suoraankulmaan ja jäi riippumaan jäljelläolevien\nmärssytangon köysien varassa. Märssytanko lennähti ilmaan ja pudota\nromahti kannelle, niin että kokkapuu painui syvälle veteen, irtautui ja\nuiskenteli laivan vieressä.\n\n\"Tukkikaa suu tuolta koiralta\", komensi Nishikanta raivoissaan\nDaughtrya. \"Muutoin...\"\n\nHovimestarin sylissä oleva Miksi haukkui, ei ainoastaan valasta, vaan\nmyöskin kaikkia niitä vihamielisiä, uhkaavia voimia, jotka olivat\nsaaneet tämän uiskentelevan maailman kaksijalkaiset jumalat pelon\nvaltaan.\n\n\"Juuri siksi annankin sen haukkua\", riiteli Daughtry vastaan. \"Te\nolette keittänyt tämän sopan, ja jos nostatte sormennekaan koskeaksenne\nminun koiraani, ette näe enää tämän jutun loppua, te viheliäinen\npanttilainaaja.\"\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein\", nyökkäsi Vanha Merikarhu hyväksyen.\n\"Luuletteko, hovimestari, voivanne hankkia palan purjekangasta tai\nlakanan tai jonkin muun pehmeän ja leveän vaatekaistaleen tuon köyden\nsijaan. Se painaa niin kovasti kolmen poistetun kylkiluuni kohtaa.\"\n\nDaughtry laski Miksin vanhuksen syliin.\n\n\"Pitäkää sitä, sir\", hovimestari sanoi. \"Jos tuo panttilainaaja koskee\nsormellaankaan Killiin, niin sylkekää häntä silmille, purkaa häntä tai\ntehkää mitä tahansa. Palaan hetken kuluttua, ennenkuin hän ennättää\ntehdä teille pahaa ja ennenkuin valas antaa meille uuden iskun. Ja\nantakaa Killin meluta kuinka paljon tahansa. Yksi ainoa sen karva on\nkalliimpi kuin kaikki maailman saastaiset koronkiskurit.\"\n\nDaughtry hyökkäsi kajuuttaan, palasi takaisin, mukanaan tyyny ja kolme\nlakanaa, pani tyynyn alustaksi ja solmi lakanat yhteen vetosolmuilla,\nniin että Vanha Merikarhu sai pehmeän ja hyvän olinpaikan. Sitten hän\notti jälleen Miksin syliinsä.\n\n\"Vettä tulee sisään, herra kapteeni\", huusi perämies. \"Kuusi tuumaa --\nei, seitsemän tuumaa.\"\n\nMerimiehet hyppivät märssytangon pätkien yli syöksyäkseen kanssiin\nhakemaan tavaroitaan.\n\n\"Päästäkää irti oikeanpuolinen vene, herra Jackson\", kapteeni komensi\npitäen tarkasti silmällä valasta, joka syöksyi uuteen hyökkäykseen.\n\"Mutta älkää laskeko sitä alas. Antakaa sen riippua laidan yläpuolella,\nmuutoin tuo kadotuksen kala lyö sen säpäleiksi. Irrottakaa se vain\nvalmiiksi, antakaa miesten ottaa tavaransa ja sullokaa sinne sitten\nruokatavaroita ja vettä.\"\n\nVene irrotettiin, miehet hyökkäsivät siihen päästäkseen pakoon,\nennenkuin valas ehtisi iskeä. Isku sattui keskelle _Mary Turnerin_\nvasenta kylkeä. Perästä voi nähdä ja kuulla, kuinka pitkäsivu painui\nsisään ja ponnahti takaisin kuin keinulauta. Oikeanpuolinen laita\nvajosi veden alle kuunarin painuessa kyljelleen. Kun laiva kovasti\nnytkähtäen jälleen kohosi, huuhtoi vesi yli kannen, ulottui polviin\nsaakka merimiehille, jotka seisoivat pelastusveneen ympärillä, ja\nvirtasi sitten kohisten ulos vasemman puolen valurei'istä.\n\n\"Nostakaa!\" komensi kapteeni Doane peräkannelta. \"Nostakaa ylös!\nHellittäkää! Antakaa riippua! Pankaa kiinni!\"\n\nVene riippui laivan kyljessä, sen parraskansi oli _Mary Turnerin_\nlaidan tasalla.\n\n\"Kymmenen tuumaa, herra kapteeni, ja kohoaa nopeasti\", ilmoitti\nperämies tarkastettuaan luotausmittapuuta.\n\n\"Menen hakemaan tavarani\", virkkoi kapteeni Doane ja läksi kajuuttaa\nkohti. Puolitiessä hän pysähtyi ja lisäsi kasvoillaan pilkallinen ilme,\njoka tarkoitti Nishikantaa: \"Ja ainoan kronometrini.\"\n\n\"Puolitoista jalkaa, eikä se siihen pysähdy\", huusi perämies hänen\njälkeensä.\n\n\"Parasta lienee meidänkin sääliä tavaramme\", sanoi Grimshaw\nNishikantalle, \"menkää hakemaan minun makuuvaatteeni. Lopusta huolehdin\nitse.\"\n\n\"Menkää helvettiin, herra Nishikanta ja te muut myös\", Daughtry vastasi\nrauhallisesti, mutta samaan hengenvetoon hän virkkoi kohteliaasti ja\nrauhoittavasti Vanhalle Merikarhulle: \"Pitäkää Killiä. Pidän huolen\nteidän tavaroistanne. Onko jotakin erikoista, mitä tahtoisitte\npelastaa?\"\n\nJackson liittyi alhaalla näihin neljään mieheen, ja heidän tulisella\nkiireellä kerätessään tavaroita, joilla oli arvoa tai joita voitiin\ntarvita, sai _Mary Turner_ uuden iskun. Kannen alla he eivät\nolleet voineet etukäteen nähdä, miten asiat olivat, ja paiskautuivat\nkaikki vasemmalle puolelle. Simon Nishikantan hytistä kuului valitusta\nja kirouksia hänen satutettuaan rintansa makuusijansa reunaan. Mutta\nhänen meluamisensa hukkui kannelta kuuluvaan kauheaan rätinään ja\npaukkeeseen.\n\n\"Polttopuita, muuta ei tästä ruuhesta jää jäljelle\", selitti kapteeni\nDoane melun hiljettyä -- varovasti nousten ylös kajuutanportaita,\nkronometri painettuna rintaa vasten.\n\nHän jätti sen erään laivamiehen haltuun, meni jälleen alas ja kantoi\nhovimestarin avulla merimieskirstunsa kannelle. Sitten hän puolestaan\nauttoi hovimestaria kantamaan Vanhan Merikarhun kirstua. Senjälkeen hän\nja Daughtry laskeutuivat ruokavarastoon ja ryhtyivät raahaamaan\nkannelle ruokatavaroita -- peltilaatikoita, joissa oli lohta ja lihaa,\nhilloa ja laivakorppuja, voita ja tiivistettyä maitoa ja kaikenlaisia\nkuivattuja ja säilykkeiksi valmistettuja ruoka-aineita, jotka nykyään\nkuuluvat jokaisen laivan varusteihin.\n\nDaughtry ja kapteeni tulivat viimeisinä kannelle, ja molemmat jäivät\nhetkeksi sanattomina tuijottamaan ammottavia aukkoja sirossa\nylärikissä, missä märssytangot olivat vielä äsken olleet. He\ntarkastelivat hetkisen niiden kannella ajelehtivia sirpaleita;\nmesaanimärssytanko oli tunkeutunut mesaanipurjeen läpi ja riippui sen\nvahvassa kankaassa heiluen edestakaisin purjeen liikahdellessa;\nisomärssytanko lojui särkyneillä kanssinportailla.\n\nKun valasemo, joka näin hurjalla ja tuhoisalla tavalla ilmaisi surunsa,\noli peräytynyt valmistuen uuteen hyökkäykseen, kokoontui _Mary\nTurnerin_ miehistö ylähangan pelastusveneen luo, joka riippui\nvalmiina alaslaskettavaksi. Mahtava kasa laatikoita, vesiastioita ja\nmatkatavaroita oli ladottu kannelle. Tarvitsi vain silmätä sitä ja\nmiehistöä ymmärtääkseen, että veneeseen tulisi vaarallisen suuri\nkuorma.\n\n\"Meidän täytynee joka tapauksessa ottaa laivamiehet mukaan --\nosaavathan he soutaa\", virkkoi Simon Nishikanta.\n\n\"Mutta mitä teemme teillä?\" kysyi Grimshaw katkerasti. \"Teidän ruhonne\nvie aivan liian paljon tilaa, ja te olette vain elukka.\"\n\n\"Luulen, että minulla tehdään jotakin\", vastasi panttilainaaja\nkiskaisten auki paitansa rintamuksen -- kiireessä hän repäisi irti\nneljä nappia -- ja näytti Colt-revolveria, joka oli hänellä kotelossa\npaljaalla iholla vasemmassa kainalossa, perä helposti oikean käden\nulottuvilla. \"Luulen, että minulla tehdään jotakin. Mutta\nepämiellyttävistä olennoista kyllä pääsemme erillemme.\"\n\n\"Jos aivan välttämättä niin tahdotte\", ivaili vehnäfarmari, jonka oikea\nkäsi puristui aivan kuin hän olisi kuristanut jotakuta kurkusta.\n\"Muutoin, jos ruokamme käy vähäksi, voitte te olla tarpeen -- kokonne\nvuoksi, laatua en nyt ajattele. No, kuka teistä olisi epämieluisa?\nPapualainen ehkä? Eihän hänellä ole revolveria.\"\n\nMutta hänen ivailunsa keskeytyi, kun valas hyökkäsi uudelleen. Isku\nrepäisi ruorin sijoiltaan ja särki perälaudoituksen.\n\n\"Paljonko on vettä?\" kysyi kapteeni Doane perämieheltä.\n\n\"Kolme jalkaa -- luotasin juuri\", vastasi perämies. \"On varmaankin\nparasta lastata pelastusvene osittain ja laskea se alas valaan ensi\nhyökkäyksen jälkeen, sälyttää sinne loputkin tavaroista, laskeutua itse\nalas ja lähteä.\"\n\nKapteeni Doane nyökkäsi.\n\n\"Sen täytyy käydä nopeasti\", hän virkkoi. \"Olkaa valmiina. Hovimestari,\nte hyppäätte ensin veneeseen, ja minä annan kronometrin teille.\"\n\nNishikanta astui taisteluhaluisena kapteenin eteen, avasi paitansa ja\nnäytti revolveria.\n\n\"Veneeseen tulee aivan liian monta\", hän sanoi, \"ja hovimestari kuuluu\nniihin, jotka eivät saa tulla mukaan. Pankaa se mieleenne. Hovimestari\nei saa tulla mukaan.\"\n\nKapteeni Doane silmäili kylmäverisesti suurta revolveria, mutta\ntahtomattaankin hän muisti äskenrakennettua San Franciscon taloansa.\nHän kohautti olkapäitään. \"Veneeseen tulee tosiaankin liiaksi lastia,\njos sälytetään kaikki nämä rojut. No, ottakaa ne vain mukaanne, jos\nvälttämättä tahdotte. Mutta muistakaa, että minä käsken laivalla ettekä\nte, ja jos tahdotte vielä nähdä panttikonttorinne, niin on parasta,\nettä olette kohtelias minulle. -- Hovimestari.\"\n\nDaughtry astui esiin.\n\n\"Teille ei ole tilaa ... eikä myöskään parille muulle, ikävä kyllä.\"\n\n\"Mainiota\", vastasi Daughtry. \"Aloinkin juuri pelätä, että tahtoisitte\nminut mukaanne. -- Kwaque, sinä otat minun tavarani ja panet ne\ntoiseen, toisella puolella olevaan veneeseen.\"\n\nKwaquen täyttäessä käskyä perämies luotasi viimeisen kerran ja ilmoitti\nkolme ja puoli jalkaa. Ja miehet lastasivat ylihangan veneeseen\nkevyemmät tavarat.\n\nHento, kapeaharteinen ruotsalainen merimies, yli kuusi jalkaa pitkä ja\nhoikka kuin pajuvitsa, silmät vaaleansiniset, iho ja tukka sitä mukaa,\nliittyi Kwaqueen ja auttoi häntä lastaamaan tavaroita.\n\n\"Täällä, Pitkä John\", huusi perämies, \"täällä on teidän veneenne.\nTeidän tulee auttaa täällä.\"\n\nHoikka mies hymyili hämillään ja sanoi vahvasti murtaen: \"Paljon\nkiitoksia, menen mieluummin kokin kanssa.\"\n\n\"Antakaa hänen mennä, sitä parempi, mitä kevyempi meidän veneemme on\",\npisti Nishikanta väliin. \"Vieläkö muuta?\"\n\n\"Onpa hyvinkin, herraseni\", irvisteli Daughtry hänelle vasten kasvoja,\n\"kaiken oluen vien minä veneeseeni, ellei teillä ole mitään sitä\nvastaan.\"\n\n\"Seis, ette saa sitä kahden sentin arvosta\", ärisi Nishikanta\nraivoissaan.\n\n\"Ette kahden biljoonan sentin hinnasta tohdi käydä minun kimppuuni,\nrahanimijä\", vastasi Daughtry. \"Teistä on paisunut aika pomo, mutta\nminä tiedän, mikä te oikeastaan olette. Ette kahden biljoonan sentin\nhinnasta tohtisi ärsyttää minua huutamaan sen julki juuri nyt. -- Pitkä\nJohn! Kantakaa tuo olutlaatikko tänne ja puolilaatikkoinen myös ja\nasettakaa ne minun veneeseeni. -- Asettukaa poikkiteloin, jos tohditte,\nNishikanta.\"\n\nSimon Nishikanta ei uskaltanut, eikä hän myöskään tiennyt, mitä hänen\npitäisi tehdä. Siitä pulmasta hänet pelasti huuto:\n\n\"Tuossa se tulee!\"\n\nKaikki kiiruhtivat etsimään tukea, valas murskasi jälleen muutamia\nlankkuja, ja _Mary Turner_ huojui hitaasti puoleen ja toiseen.\n\n\"Nostakaa! Antakaa mennä! Joutukaa!\"\n\nKapteeni Doanen määräyksiä toteltiin reippaasti. Oikeanpuolinen\npelastusvene laskeutui hitaasti veteen laivan viereen ja loput\ntavaroista ja eväistä heitettiin siihen.\n\n\"Voin hiukan auttaa teitä, kapteeni, koska teillä näyttää olevan niin\nkiire joutua pois täältä\", sanoi Daughtry ottaen kronometrin kapteeni\nDoanen kädestä ja seisoi valmiina antamaan sen hänelle heti, kun hän\noli ennättänyt veneeseen.\n\n\"Tulkaa nyt, Greenleaf\", huusi Grimshaw Vanhalle Merikarhulle.\n\n\"En, paljon kiitoksia, hyvä herra\", kuului vastaus. \"Luulen, että\ntoisessa veneessä on paremmin tilaa.\"\n\n\"Me otamme kokin mukaamme!\" huusi Nishikanta perätuhdolta. \"Tule nyt,\nsinä keltainen marakatti! Hyppää, hyppää!\"\n\nPieni ja ryppyinen Ah Moy -vanhus taisteli mielessään. Hän\nnäytti kovasti miettivän, vaikk'ei kukaan voinut arvata hänen\najatuksiaan hänen tuijottaessaan vuoroin panttilainaajan revolveria,\nvuoroin spitaalista Daughtrya ja Kwaquea. Hän punnitsi molempia\nmahdollisuuksia, ottaen vielä lukuun veneiden lastin painoeron.\n\n\"Minu mennä se toinen vene\", sanoi Ah Moy ja alkoi raahata tavaroitaan\nkannen yli.\n\n\"Irrottakaa\", komensi kapteeni Doane.\n\nKun Saul, lihava newfoundlandilaispenikka, joka oli leikkinyt ja\nmellastanut kaiken tämän touhun keskellä, näki _Mary Turnerin_\nmiehistä niin monen olevan veneessä laivan vieressä, se hyppäsi matalan\nlaidan yli, joka oli painunut aivan veden rajaan ja osui sätkytellen\nkirstu- ja muonatavaralaatikkovuoren huipulle.\n\nVene heilahti, ja Nishikanta huusi revolveri kädessään:\n\n\"Ajakaa se takaisin! Heittäkää se laivan kannelle.\"\n\nLaivamiehet tottelivat, ja lyhyen ilmaretken jälkeen sätkyttelevä Saul\nmakasi selällään _Mary Turnerin_ kannella. Se piti sitä vain\nkovakouraisena leikkinä ja heittelehti ihastuksissaan, kiemurteli kuin\nmato odottaen, mitä uusia kepposia sille tehtäisiin. Päästäen\nhiljaisen, hyväntuulisen haukunnan se tavoitteli käpälällään Miksiä,\njoka oli nyt vapaana kannella, mutta se sai vastaukseksi vain äreän\nmurinan.\n\n\"Meidän täytynee ottaa sinutkin joukkomme jatkoksi, vai kuinka, hyvä\nherra\", sanoi Daughtry, ja pysähtyi kesken kiireensä rauhoittaen\ntaputtamaan penikan päätä. Palkaksi pentu nuolaisi hänen kättään\npehmeällä kielellään.\n\nEi ole olemassa ensiluokkaista laivanhovimestaria, jolla ei olisi\ntavallista enemmän käytännöllistä älyä. Dag Daughtry oli ensiluokkainen\nhovimestari. Asetettuaan Vanhan Merikarhun turvaisaan paikkaan hän pani\nPitkän Johnin irrottamaan toista pelastusvenettä, lähetti Kwaquen\ntäyttämään vesisäiliöt niukasta varastosta ja Ah Moyn hakemaan kaikki\nkeittiössä olevat ruokavarat.\n\nYlähangan vene sullottuna täyteen ihmisiä, ruokatarpeita ja tavaroita\nsouti reippaasti poispäin vaaran keskuksesta, jona oli _Mary\nTurner_, mutta oli tuskin päässyt sadan metrin päähän, kun valas,\njoka oli hyökännyt uudelleen laivaa vastaan siihen osaamatta, palasi\ntakaisin ja hyökkäsi eteenpäin sellaista vauhtia, että oli törmätä\npelastusveneeseen. Se tuli niin lähelle, että soutajien piti sen\npuolella venettä vetää aironsa sisään. Aalto painoi raskaasti lastatun\nveneen laitaa, niin että vettä tuli veneeseen, ennenkuin se jälleen\nkohosi. Nishikanta, yhä revolveri kädessään, seisoi perässä sen mukavan\npaikan edessä, jonka hän oli itselleen vallannut. Veneen kallistuessa\nhän horjahti. Hänen vaistomaisesti, epätoivoisesti ponnistellessaan\npysyäkseen tasapainossa revolveri heltisi hänen kädestään ja putosi\nmereen.\n\n\"Ha-haa\", pilkkasi Daughtry. \"Minkä arvoinen Nishikanta nyt on? Minä\ntiedän, mikä hän on, ja teihin toisiinkin hän on kadottanut kaiken\nvaltansa. Nyt hän on teillä satimessa. Varmasti satimessa, sanon minä.\nJa kun alatte syödä toisianne, syökää hänet ensin. Hän on tosin\nhaisueläin ja maistuu pahalle, mutta väliin saavat rehelliset miehet\nsyödä haisueläimiä pelastuakseen pälkäästä. Mutta parasta lienee, että\npanette hänet ensi yöksi suolaveteen.\"\n\nGrimshaw, jonka paikka perätuhdolla ei ollut kehuttava, huomasi\ntilanteen yhtaikaa kuin Daughtry, nousi nopeasti ja tarttui paksua\npanttilainaajaa takaapäin niskasta kiinni, pudisteli häntä sangen\nkovakouraisesti ja paiskasi hänet sitten päistikkaa veneen pohjalle.\n\n\"Ha-haa\", huusi Daughtry yli satametrisen meren pinnan.\n\nSitten Grimshaw asettui itse rauhallisesti parhaalle istumapaikalle.\n\n\"Tahdotteko tulla mukaan?\" hän huusi Daughtrylle.\n\n\"En kiitos, hyvä herra\", tämä vastasi. \"Siellä on jo liian monta, me\nmahdumme paremmin toiseen veneeseen.\"\n\nToiset viskasivat vettä, toiset soutivat, ja pelastusvene eteni\nmainingeilla. Daughtry meni Ah Moyn kanssa varastohuoneeseen hakemaan\nlisää ruokatarpeita.\n\nHänen ollessaan alhaalla valas pyyhkäisi ruumillaan laivan vasenta\nlaitaa keulanpuolelta, päästi ammuvan äänen ja iskeä leiskautti\nvaltavalla pyrstöllään, repäisten irti perämaston poikkipuun ja\nrustiraudat. Seuraavan korkean, sileän mainingin tullessa perämasto\nkaatui mereen.\n\n\"Onpa siinä valas\", virkkoi Daughtry Ah Moylle, kun he nousivat ylös\nkajuutan portaita ja näkivät tämän viimeisen tuhoteon.\n\nAh Moy katsoi tarpeelliseksi hakea lisää ruokaa keittiöstä. Daughtry,\nKwaque ja Pitkä John heittäytyivät sillä välin koko painollaan\nnostoköysien kimppuun, yhden kerrallaan ja heilauttivat pelastusveneen\nlaidan ulkopuolelle.\n\n\"Odotamme seuraavaa iskua, sitten laskemme veneen alas, heitämme kaikki\nrojumme siihen ja lähdemme\", puheli hovimestari Vanhalle Merikarhulle.\n\"Meillä on kyllin aikaa. Kuunari ei vajoa sen nopeammin jouduttuaan\nvedenpintaan, kuin se nyt vajoaa.\"\n\nHänen puhuessaan valureiät olivat jo aivan vedenrajassa, ja laiva\nkeinui hiljalleen korkeilla mainingeilla.\n\n\"Hoi!\" hän huusi yhä kasvavan vedenpinnan yli kapteeni Doanelle. \"Millä\nsuunnalla Marquesas-saaret ovat? Juuri tästä? Ja kuinka pitkälti sinne\non?\"\n\n\"Pohjois-koillisessa, neljännes itään\", oli tuskin kuuluva vastaus.\n\"Silloin tulette Nuka-Hivalle. Noin kaksisataa mailia! Pyrkikää ajoissa\npasaatituuleen, niin se kyllä käy!\"\n\n\"Kiitoksia, kapteeni\", huusi hovimestari vastaukseksi, ennenkuin juoksi\nlaivan perään, riuhtaisi auki kompassikopin oven ja kantoi\nohjauskompassin veneeseen.\n\nKun valas viivytteli palaamistaan, he luulivat sen jo luopuneen\nhyökkäämästä. Ja sillä välin kun he odottelivat ja näkivät sen keinuvan\nmainingeilla kahdeksannesmailin päässä, _Mary Turner_ vajosi yhtä\nmittaa.\n\n\"Nyt voisimme melkein yrittää\", puheli Daughtry Pitkälle Johnille, kun\nuusi ääni sekaantui keskusteluun.\n\n\"Cocky, Cocky\", kuului valittava ääni alhaalta kanssista päin.\n\n\"Piru vieköön!\" tuli sitten harmistuneesti. \"Piru vieköön! -- Piru\nvieköön!\"\n\n\"Luonnollisesti se on otettava mukaan\", päätteli Daughtry\nkiipeillessään yli isontangon ja sen monien väliköysien, jotka sulkivat\ntien. Hän löysi pienen elävän kipinän makuulavan reunalta, missä se\nistui ja pörhisteli höyheniään. Se laski alas ruusunpunaisen töyhtönsä\nja sadatteli aito inhimillisellä kielellä maailman pahuutta ja laivojen\nja ihmisten hulluutta.\n\nPapukaija lensi Daughtryn ojennetulle etusormelle, kiipesi nokkelasti\nhänen paidanhihaansa pitkin, istuutui sitten hänen olkapäälleen painaen\nkyntensä niin syvälle pehmeään kankaaseen, että se tuntui ihoon saakka,\nkallisti päänsä hänen korvaansa ja sanoi keventyneellä, kiitollisella\näänellä, kuin esitellen itsensä: \"Cocky, Cocky.\"\n\n\"Poika kulta\", lepersi Daughtry sille.\n\n\"Mainiota\", vastasi Cocky äänellä, joka niin muistutti Daughtryn ääntä,\nettä tämä säpsähti.\n\n\"Sinä poika kulta\", vastasi Daughtry painaen poskensa ja leukansa\nlinnun höyhenpeitteistä töyhtökoristeista päätä vasten. \"Ja jotkut\nhoukat ajattelevat, että ihmiset ne vain tässä maailmassa jotain\nmerkitsevät.\"\n\nValas viipyi yhä, ja meri huuhteli jo heidän varpaitaan laivan\nkannella, kun Daughtry komensi laskemaan alas pelastusveneen. Ah Moy\nhyppäsi kiireesti kokkaan. Mutta Daughtry erehtyi luullessaan pienen\nkiinalaisen pelkäävän vajoavaa laivaa. Ah Moylle oli tärkeää päästä\nmahdollisimman kauas Kwaquesta ja hovimestarista.\n\nVene laskettiin vesille, he sysivät ruokatarpeet ja muut tavarat alas\ntuhdolta ja asettuivat istumaan. Ah Moy souti etuairolla, sitten\ntulivat Pitkä John ja Kwaque, Daughtryn -- papukaija yhä olkapäällään\n-- pitäessä perää. Perällä tavarakasan päällä istui Miksi katsellen\nodottavasti _Mary Turneria_ ja yhä vihaisesti muristen Saulille,\njoka oli kyllin typerä houkutellakseen toista leikkimään. Vanha\nMerikarhu seisoi peräairon vieressä ja antoi, kun kaikki oli valmista,\nkäskyn soutaa. Miksi varoitti muristen ja niskakarvojaan pörhistellen\nheitä valaasta, joka oli lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt jo aivan\nlähelle heitä. Mutta valas ei hyökännyt enää. Sen sijaan se kierteli\nhitaasti kuunaria, ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin tarkastaa\nvastustajaansa.\n\n\"Lyönpä vetoa, että sen pää on hellänä tämän puskemisen jälkeen ja että\nse alkaa nyt tuntua\", pilaili Daughtry rohkaistakseen tovereitaan.\n\nHe olivat soutaneet tuskin kahtatoista aironvetoa, kun Pitkän Johnin\nhuudahdus sai heidät seuraamaan hänen katsettaan laivan etukannelle,\nmissä laivan kissa ahdisteli isoa rottaa. He näkivät muitakin rottia,\njotka nouseva vesi oli ajanut esille koloistaan.\n\n\"Emme voi jättää kissaa kuolemaan\", virkkoi Daughtry kuin itseään siitä\nvakuuttaen.\n\n\"Emme tietenkään\", vastasi Vanha Merikarhu heittäytyen koko painollaan\nperäairoa vasten ja peräyttäen siten veneen.\n\nKahdesti he saivat keinua laivan ympärillä kiertelevän valaan\nnostamilla mainingeilla, ennenkuin olivat saaneet kissan veneeseen, ja\nhe ryhtyivät jälleen soutamaan. Valas ei näyttänyt heistä välittävän.\nTuosta korkeasta esineestä, kuunarista, oli kuolema hyökännyt sen\npoikasen kimppuun, ja kuunariin se purki vihansa ja surunsa.\n\nHeidän soutaessaan pois valas kääntyi ja ui merelle. Puolen mailin\npäästä se palasi ja hyökkäsi jälleen.\n\n\"Nyt kuunari varmaan vajoaa, niin täynnä vettä se on\", sanoi Daughtry.\n\"Antakaa airojen levätä, katsotaan kuinka käy.\"\n\nIsku sattui keskilaivaan ja oli ankarin, minkä _Mary Turner_ oli\nsaanut. Köysiä ja laidan pirstaleita lenteli ilmassa, ja laiva\nkallistui niin, että puolet sen pohjan kuparipeitteestä loisti\nauringossa. Kun se hiljalleen kohosi, huojui isomasto kuin juopunut,\nmutta ei kuitenkaan kaatunut.\n\n\"Surmanisku!\" huudahti Daughtry nähdessään valaan halkovan vettä\nmahtavin, mielettömin vedoin. \"Luulenpa, että ne molemmat ovat saaneet\nnäpäyksen kalloonsa.\"\n\n\"Laiva ihan olla loppu\", huomautti Kwaque _Mary Turnerin_ laidan\nkadotessa veden pinnan alle.\n\nLaiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut.\nValas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren\npinnalla.\n\n\"Siitä tohtii tuskin puhua\", lausui Daughtry _Mary Turnerin_\nmuistopuheeksi. \"Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean\naluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En\nkoskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta\nväittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta _Essexistä_,\nja yhtä vähän uskottaisiin minua.\"\n\n\"Kaunis alus, kaunis, komea alus\", valitteli Vanha Merikarhu. \"En ole\nvielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä\nmilloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan\nvastatuuleen.\"\n\nDag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa\nliukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa:\nKwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta\ntoveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä\nehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha\nMerikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli\njättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul,\npaksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni\nelämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin\nsuloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja,\njoka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. -- Ja Marquesas-saarille\noli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne,\noli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko\naamuisin nousi taivaalle.\n\nHovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä\nlapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä.\nHän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen\nkohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:\n\n\"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme\ntuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja\ntuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei,\nmutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa.\"\n\n\n\n\n16.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva _Mariposa_ oli\ntavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat\nmatkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä\ntupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat\nlaidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa\nlaivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque\nlaskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien\njoukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän\nkuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.\n\nOmituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli\nsänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa,\nvalkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen,\nvaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha\nMerikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela,\nlomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja\ntervehti häntä huutaen:\n\n\"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin\nsanoa, missä Ararat on.\"\n\n\"Oletteko saaneet paljon kaloja?\" huusi joku toinen irvihammas yli\nlaidan.\n\n\"Hei, mutta katsokaa, millaista olutta! Parasta englantilaista olutta!\nSaanko tilata laatikon?\"\n\nTuskin lienee haaksirikkoutuneita milloinkaan pelastettu sellaisella\nremulla ja naurulla. Nuori väki oli kovin huvittunut Noasta, joka oli\nsaapunut laivalle hajonneen heimonsa jätteiden kanssa, ja vanhemmille\nnaismatkustajille kerrottiin pöyristyttäviä juttuja maanjäristyksistä\nja tulivuorenpurkauksista ja kokonaisista mereen vajonneista saarista.\n\n\"Olen hovimestari\", selitti Dag Daughtry _Mariposan_ kapteenille.\n\"Olen iloinen ja kiitollinen, jos saan asua laivan hovimestarien\nkumppanina. Pitkä John on merimies, kansi sopii hänelle. Kiinalainen on\nkokki, ja mustaihoinen on palvelijani. Mutta herra Greenleaf on hieno\nherra, eikä paras salonkiruoka ja matkustajahytti ole liikaa hänelle.\"\n\nJa kun tuli tunnetuksi, että he olivat pelastuneet kolmimasto _Mary\nTurnerista_, jonka valas oli pala palalta iskenyt säpäleiksi ja\nupottanut, niin vanhat naiset uskoivat sitä yhtä vähän kuin olivat\näsken uskoneet juttua vajonneesta saaresta.\n\n\"Kapteeni Hayward\", tiedusteli eräs heistä, \"voisiko valas upottaa\n_Mariposan_?\"\n\n\"Ei sille ole sellaista vielä milloinkaan sattunut\", oli vastaus.\n\n\"Tiesinhän sen\", selitti kysyjä innokkaasti. \"Eihän laivojen ole tapana\nantaa valaiden upottaa niitä, vai kuinka, kapteeni?\"\n\n\"Ei, hyvä rouva, sen voin vakuuttaa\", vastasi kapteeni. \"Mutta nämä\nviisi miestä vakuuttavat kuitenkin, että niin on käynyt.\"\n\n\"Merimiehet ovat suuria valehtelijoita, eivätkös olekin?\" -- Hän oli\nitse varma asiasta, mutta esitti sen kuitenkin epäröivänä kysymyksenä.\n\n\"He ovat pahimpia valehtelijoita, mitä milloinkaan olen tavannut.\nAjatelkaahan, oltuani neljäkymmentä vuotta merillä voin tuskin luottaa\nenää omaan kunniasanaani.\"\n\nYhdeksän päivää myöhemmin _Mariposa_ kulki läpi Golden Gaten\nja laski San Franciscon satamaan. Kaupunkilaisten mielikuvitus sai\nvähäksi aikaa virikettä lystikkäistä puolen palstan artikkeleista,\njoita reportterinulikat sepittelivät _Mariposan_ pelastamista\nhaaksirikkoisista. Eivät edes nämä keltanokat uskoneet niitä\nmerimiesjuttuja, joita pelastuneet olivat kertoneet. Typerät ja\nvalhevalmiit reportteripojat eivät milloinkaan usko mitään, mikä\nvähänkin poikkeaa tavallisuudesta. Niin on aina laita sanomalehtiin\nkirjoittavien nulikoiden, uutislehtien ja roskaväen, joka uskoo\njännittävän seikkailun mahdolliseksi vain elokuvissa ja jolle todellista\nelämää merkillisine mahdollisuuksineen ei näytä olevan olemassakaan.\n\n\"Valasko upottanut laivan?\" kysyi \"tavallinen\" ihminen. \"Tyhmyyksiä.\nHäpeämättömiä valheita! Ei, mutta minäpä kerron teille, mitä näin\n'Eleonoran seikkailuissa', se vasta oli filmi, se...\"\n\nDaughtry saapui siis pienen seurueensa kanssa varsin huomaamattomana\nkaupunkiin. Ja seuraavana aamuna satamareportterit tarjosivat\nyötyönsä tuloksina mitä kummallisimpia juttuja kalastajaveneestä,\njota jättiläismaneetti oli hätyyttänyt. Pitkä John hävisi kohta\njohonkin merimiesten täysihoitolaan ja otti viikon kuluttua pestin\nhöyrykuunariin, jonka oli määrä lastata punapuuta Bandonissa,\nOregonissa. Ah Moy ei ennättänyt siirtolaiskaranteenia kauemmaksi, mistä\nhänet lähetettiin kotimaahansa Kiinaan ensimmäisessä postilaivassa.\n_Mary Turnerin_ kissa asettui _Mariposan_ kanssiin ja matkusti takaisin\nTahitiin. Saulin vei eräs aliperämies maihin ja jätti perheensä hoiviin.\n\nDag Daughtry nousi maihin pienine säästöineen ja vuokrasi pari halpaa\nhuonetta itseään ja jäljelläolevia seuralaisiaan varten. Niitä oli\nvielä Charles Stough Greenleaf, Kwaque, Miksi ja Cocky. Mutta hän ei\nantanut Vanhan Merikarhun olla kauan toimettomana.\n\n\"Ei tämä kelpaa, herra Greenleaf\", hän jutteli. \"Me tarvitsemme\npääomaa. Meidän täytyy saada joku rahapomo kierrokseen, ja teidän\ntehtävänne on houkutella hänet ansaan. Vielä tänään saatte ostaa pari\nmatkalaukkua, ottaa ajurin ja ajaa hurauttaa Bronxin hotellin pääovelle\nkuin mikäkin hiivatin rahamies. Se on hiton hieno hotelli, mutta\nsovittelemalla siellä voi asua varsin kohtuulliseen hintaan. Pieni\nhuone pihanpuolella, tietenkin, ja sitten voitte säästää syömällä\nmuualla.\"\n\n\"Mutta, hovimestari, minulla ei ole rahaa\", vastusteli Vanha Merikarhu.\n\n\"Ei se tee mitään, hyvä herra, autan teitä niin kauan kuin voin.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä, tiedättehän te, että minä olen vanha petturi.\nTeiltä en voi ryöstää, kuten joltakin muulta ... tehän olette ystävä.\nEttekö ymmärrä?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä ja kiitän teitä, herra Greenleaf siitä, että sen\nsanotte. Juuri siksi tahdon auttaa teitä. Ja kun olette löytänyt uuden\naarteenetsijäjoukon ja teillä on laiva valmiina, pestaatte minut siihen\nhovimestariksi, Kwaquen, Killin ja muun perheen seuratessa mukana. Kun\nkerran olette ottanut minut perheeseenne, saatte nyt luvan kuunnella\nminua. Bronx on teille sopiva hotelli. Nimellä on hieno kaiku. Se luo\noikeat puitteet teidän toiminnallenne. Ihmisten luottamus teihin on\nsuureksi osaksi hienon hotellinne ansio. Kun loiotte nahkapeitteisessä\nnojatuolissa aarteesta puhellen, kallis sikari suussanne ja\nkaksikymmentä senttiä maksava tuutinki vieressänne, on kaikessa oikea\nsävy. Ihmiset uskovat pakostakin teidän juttuanne. Ja jos tahdotte\nyrittää, täytyy teidän nyt käydä ostamassa nuo matkalaukut.\"\n\nVanha Merikarhu ajoi reippaasti Bronxiin, merkitsi päiväkirjaan Charles\nStough Greenleaf vanhanaikaisella käsialalla ja aloitti jälleen\ntoiminnan, joka jo moneksi vuodeksi oli pelastanut hänet joutumasta\nköyhäinhuoneeseen. -- Yhtä reippaasti Dag Daughtry lähti etsimään\ntyötä. Se oli välttämätöntä, sillä hänellä oli suuret menot. Perheen --\nKwaquen, Miksin ja Cockyn -- piti saada asunto ja ruokaa, kalliimmaksi\nvielä tuli Vanhan Merikarhun ylläpito hienossa hotellissa, ja sitten\nhänellä itsellään oli kuuden pullon janonsa.\n\nMutta teollisuudessa sattui silloin olemaan seisahdusaika. Työttömyys\nuhkasi tavallista pelottavammin San Franciscon asukkaita. Ja mitä\nhöyrylaivoihin ja purjealuksiin tuli, oli vähintään kolme hovimestaria\nkilpailemassa jokaisesta hovimestarin toimesta. Daughtryn ei onnistunut\nsaada vakinaista tointa, eivätkä hänen satunnaiset ansionsa riittäneet\njokapäiväisiä menoja korvaamaan. Hän oli kaupungin hätäaputöissäkin,\nmutta vain kolme päivää kerrallaan, sitten hänen täytyi luovuttaa\ntyönsä toiselle tarvitsevalle, joka noiden kolmen päivätyön avulla voi\nhiukan pitkittää kurjaa olemassaoloaan.\n\nDaughtry koetti saada Kwaquenkin työhön, mutta tämä ei pystynyt\nmihinkään. Tuo papualainen oli nähnyt Sydneyn vain laivankannelta eikä\nollut ennen astunut koskaan jalallaan kaupunkiin. Hän tunsi tästä\nmaailmasta vain höyrylaivan ja kaukaiset Etelämeren saaret sekä oman\nsaarensa, Kuningas Wilhelmin saaren Melanesiassa. Niinpä Kwaque\npysytteli vain noissa kahdessa huoneessa, keitti ruokaa, siisti ja\nhuolehti Miksistä ja Cockystä. Miksille tämä aika oli vankilaelämää, se\nkun oli tottunut vapaasti juoksentelemaan laivan kannella,\nkoralliriutoilla ja plantaaseilla.\n\nMutta iltaisin Miksi meni ulos hovimestarin kanssa, ja väliin seurasi\nheitä Kwaquekin muutaman askeleen päässä kulkien. Lukemattomat\nihmisjumalat, joita katukäytävillä tungeskeli, vaivasivat kovin Miksiä.\nJa ihmisjumalien arvo laski huomattavasti sen silmissä. Mutta sitä\nenemmän se kunnioitti hovimestaria, sitä jumalaa, jota se oli\nvannoutunut uskollisesti palvomaan. Kuta avuttomammaksi Miksi tunsi\nitsensä niin monen jumalan joukossa, sitä enemmän hovimestarin\nAabrahamin helma muuttui sille turvalliseksi satamaksi, missä mitkään\nvaarat eivät uhanneet.\n\n\"Varo jalkojasi!\" on ensimmäinen ja viimeinen varoitus\nkahdennenkymmenennen vuosisadan kaupunkilaiselämässä. Sen Miksi oppi\nvarsin pian. Se tottui pelastamaan omat jalkansa lukemattomien\ntuhansien nahkakenkäisten ihmisjalkojen alta, jotka alati kiiruhtivat\neteenpäin ollenkaan välittämättä nelijalkaisen koiran olemassaolosta ja\noikeuksista.\n\nIltakävelyillä hovimestarin seurassa kuljettiin ravintolasta toiseen.\nMiehiä seisoskeli sahalastujen peittämällä lattialla myyntipöytien\nääressä tai istui pienten pöytien ympärillä. Kaikki joivat ja\njuttelivat. Samoin teki hovimestari. Juotuaan päivittäiset kuusi\npulloansa hän läksi kotiin nukkumaan. Hän sai paljon uusia tuttavia ja\nMiksi myös. Useimmat niistä olivat rannikkomerimiehiä, mutta joukossa\noli myös satamatyöläisiä ja kulkureita.\n\nEräs näistä uusista tuttavista, jokialuksen kapteeni, joka purjehti\nedestakaisin lahdella ja San Joaguin- ja Sacramento-joella, oli\nluvannut pestata Daughtryn kokiksi ja kansimieheksi kuunariinsa.\nKuunarin nimi oli _Howard_, ja se kantoi kahdeksankymmentä tonnia,\nkansilasti siihen luettuna. Kapteeni Jörgensen, kokki ja kaksi muuta\nlaivamiestä työskentelivät yhdessä toverillisesti, lastaten ja purkaen\nalusta mihin vuorokauden aikaan milloinkin sattui, ja purjehtivat sillä\nyötä päivää, olipa ilma millainen tahansa. Yksi miehistä oli ohjaamassa\nalusta sillä välin kun muut nukkuivat tai lepäsivät. Ylityötä oli\nhirmuisesti, mutta ruoka oli hyvä ja palkka neljästäkymmenestäviidestä\nkuuteenkymmeneen dollariin kuukaudessa.\n\n\"Saatte luottaa siihen\", sanoi kapteeni Jörgensen, \"eräänä kauniina\npäivänä löylytän kokkini Hansonin ja ajan hänet pois, te voitte tulla\nheti ... ja teidän hauvanne myös...\" Hän hyväili Miksin päätä\njykevällä, auringonpaahtamalla työkourallaan. \"Hieno koira. Koira on\njokialuksella hyvä olemassa, kun kaikki miehet ovat satamassa.\"\n\n\"Sanokaa Hanson irti nyt heti\", kehotti Daughtry innokkaana.\n\nMutta kapteeni Jörgensen pudisti verkkaisesti hidasjärkistä päätään.\n\n\"Ensin minä löylytän hänet.\"\n\n\"No, löylyttäkää sitten ja ajakaa pois\", penäsi Daughtry. \"Tuossa hän\nseisoo tarjoilupöydän luona.\"\n\n\"Ei. Minun täytyy saada ensin jokin syy. Kyllähän minulla jo aihetta\nonkin. Mutta minulla täytyy olla selvä syy, jonka koko miehistö\nymmärtää. Odotan, että hän pakottaa minut löylyttämään itsensä niin,\nettä koko miehistö sanoo: 'Hei, kapteeni, siinä teitte oikein.' Sitten\nsaatte paikan, Daughtry.\"\n\nEllei kapteeni Jörgensen olisi viivytellyt aiottua selkäsaunaa ja ellei\nHanson olisi viivytellyt antamasta siihen kyllin selvää aihetta, olisi\nMiksi seurannut hovimestaria kuunari _Howardiin_, ja kaikki koiran\nseuraavat vaiheet olisivat kehittyneet aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt\nolivat määrätyt muodostumaan. Mutta niiden kehityksen määräsi nyt\nkohtalo ja joukko tapahtumia, joihin Miksi ei mitenkään voinut\nvaikuttaa ja joita se osasi aavistaa yhtä vähän kuin hovimestari itse.\nTähän aikaan Miksillä ei vielä ollut hämärintäkään aavistusta\nvastaisesta teatteriurastaan ja julmasta kohtelusta. Eikä hurjinkaan\noopiumiuni olisi voinut manata esiin kohtaloa, mikä odotti Kwaquea ja\nhovimestaria.\n\n\n\n\n17.\n\n\nEräänä iltana Daughtry istui ravintolassa, jota nimitettiin \"Juntaksi\".\nHän oli ilkeässä pulassa. Oli ollut tavallista vaikeampaa saada\nsatunnaista työtä, ja säästöt olivat loppuneet. Aikaisemmin samana\niltana hän oli keskustellut puhelimitse Vanhan Merikarhun kanssa, joka\nvoi ilmoittaa vain, että samana päivänä eräs vanhuuden lepoon\nvetäytynyt puoskari-tohtori oli osoittanut tavattoman suurta\nharrastusta asiaan.\n\n\"Antakaa minun pantata sormukseni\", pyysi Vanha Merikarhu innokkaasti,\neikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa.\n\n\"Ei, herra Greenleaf\", oli Daughtry vastannut. \"Me tarvitsemme niitä\nasioissamme. Ne ovat liikepääomaa. Ne lisäävät luottoa. Ne ovat niin\nsanottua välttämätöntä ulkokuorta. Koetan keksiä jonkin keinon ja tulen\ntapaamaan teitä aikaisin aamulla. Pitäkää sormuksenne, älkääkä\nosoittako liian huomattavaa harrastusta tohtoria kohtaan. Antakaa\nihmisten pyrkiä luoksenne. Se on ainoa keino. Olette oikealla tiellä,\nja kaikki käy hyvin. Älkää hätäilkö. Dag Daughtry osaa kyllä\nselviytyä.\"\n\nMutta kun Dag Daughtry istui \"Juntassa\", näytti siltä, että hän oli\nvähällä kadottaa rohkeutensa. Kukkarossaan hänellä oli juuri sen verran\nrahaa, kuin tarvittiin seuraavan viikon vuokraan, ja se olisi pitänyt\nmaksaa etukäteen jo kolme päivää sitten; heidän äksyluontoinen\nemäntänsä oli sitä jo kovaäänisesti vaatinut. Kotona oli ruokaa vielä\nyhdeksi päiväksi. Vanhan Merikarhun vaatimatonta hotellilaskua ei ollut\nmaksettu kahteen viikkoon -- summa oli jo huimaava näissä olosuhteissa,\nhotelli kun oli ensiluokkainen. Vanhalla Merikarhulla oli vain pari\ndollaria, joiden kilinällä hänen piti houkutella entistä tohtoria\naarteenetsintään.\n\nMutta pahinta kaikesta oli se, että Dag Daughtry oli saanut vain kolme\npulloa olutta tänä päivänä, eikä hän tohtinut koskea vuokrarahoihin,\njotka yksin voivat pelastaa hänet ja hänen perheensä joutumasta\nkadulle. Sentähden Dag Daughtry nyt istui olutpöydässä kapteeni\nJörgensenin kanssa, joka oli juuri palannut Petaluma Flatsista, kuunari\nheinälastissa. Kapteeni oli jo kahdesti tilannut olutta eikä näyttänyt\nenää olevan janoissaan; hän sen sijaan haukotteli työstä ja\nvalvomisesta väsyneenä ja katsoi vähän väliä kelloonsa. Ja Dag Daughtry\noli saanut vain kolme pulloa! Eikä Hanson ollut vieläkään saanut\nselkäsaunaansa, joten kokinpaikka häipyi kauas epävarmaan\ntulevaisuuteen.\n\nEpätoivoissaan Daughtry keksi keinon saadakseen puuttuvat olutpullonsa.\n\n\"Kuulkaas, kapteeni, ette voi aavistaakaan, kuinka viisas Kill on. Se\nosaa laskeakin yhtä hyvin kuin te tai minä.\"\n\n\"Ohoh\", murahti kapteeni Jörgensen. \"Olen nähnyt sellaista teatterissa.\nSe on pelkkää petosta. Eivät koirat eivätkä hevoset osaa laskea.\"\n\n\"Tämä koira osaa\", jatkoi Daughtry aivan rauhallisesti. \"Ette saa sitä\nerehtymään. Lyön vaikka vetoa, että jos minä nyt tilaan kaksi olutta\nniin, että se kuulee sen, ja kuiskaan sitten tarjoilijalle, että hän\ntoisikin vain yhden, niin Kill alkaa raivota tarjoilijalle.\"\n\n\"Hohoo, kuinka paljon panette vetoon?\"\n\nHovimestari käänteli kolikoita taskussaan. Jos Kill pettäisi hänet,\nhänen täytyisi ottaa vuokrarahoista. Mutta Kill ei voi eikä tahdo\npettää herraansa, ajatteli Daughtry ja vastasi:\n\n\"Lyön vetoa kahdesta oluesta.\"\n\nTarjoilija kutsuttiin, ja kun hän oli saanut salaiset ohjeensa\nkutsuttiin esille Miksi, joka makasi nurkassa Kwaquen jaloissa. Kun\nhovimestari asetti kolmannen tuolin pöydän ääreen ja viittasi Miksiä\nsille istumaan, alkoi koira höristellä korviaan. Hovimestari varmaankin\nodotti siltä nyt jotain, tahtoi sitä näyttämään temppujaan. Ei itse\ntemppujen näyttäminen innostanut Miksiä, vaan rakkaus hovimestaria\nkohtaan. Rakastaminen ja palveleminen oli Miksin yksinkertaisen\najattelutavan mukaan samaa. Se olisi mennyt vaikka tuleen hovimestarin\ntähden ja oli valmis palvelemaan hovimestaria millä tavalla tämä vain\ntoivoi. Sellainen sen rakkaus oli.\n\n\"Tarjoilija!\" huusi hovimestari, ja kun tarjoilija tuli, hän sanoi:\n\"Kaksi olutta ... -- Kuulitko, Kill? Kaksi olutta.\"\n\nMiksi kääntyi tuolillaan, pani innoissaan käpälänsä pöydälle ja\nnuolaisi hovimestarin kasvoja.\n\n\"Kyllä se muistaa\", virkkoi Daughtry jokilaivan kapteenille.\n\n\"Ei varmasti muista, jos me vain sillä välin puhelemme muuta\", vastasi\ntämä. \"Me petämme koiran. Minä sanon aluksi, että paikka on teidän\nheti, kun minä olen löylyttänyt Hansonin. Ja te sanotte, että minun on\nlöylytettävä Hanson juuri nyt. Sitten minä sanon, että Hansonin on\nensin annettava jokin aihe. Ja sitten alamme riidellä kuin hullut,\nhaukumme toisiamme ja meluamme riivatusti. Oletteko ymmärtänyt?\"\n\nDaughtry nyökkäsi, ja sitten alkoi äänekäs riita, joka sai Miksin\nihmetellen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista miestä.\n\n\"Nyt joudutte kiinni\", sanoi kapteeni Jörgensen nähdessään tarjoilijan\ntulevan yksi olutlasi tarjottimellaan. \"Nyt ainakin on koira sen\nunohtanut, jos se lienee sen joskus muistanutkin. Se on kuunnellut,\nkuinka me riitelimme. _Yksi_ olut ja _kaksi_ olutta on haihtunut sen\nmielestä kuin tuhka tuuleen.\"\n\n\"Luulenpa, ettei sen laskutaito niinkään helposti unohdu, vaikka kuinka\nriitelisitte\", sanoi Daughtry rohkaistakseen itseään. \"Tarkatkaa nyt,\nmitä se tekee.\"\n\nKorkea olutlasi asetettiin kapteenin eteen, joka nopeasti tarttui\nsiihen. Miksi istui jännittyneenä tietäen, että sen nyt tuli tehdä\njotain. Se halusi palvella. Se muisti entisiä _Makambon_ harjoituksia ja\ntarkkasi turhaan hovimestarin kasvoja saamatta mitään vihjettä, katsoi\nsitten pöydälle eikä nähnytkään _kahta_ lasia, _vaan yhden_. Niin hyvin\nse oli oppinut erotuksen _yhden_ ja _kahden_ välillä, että sille selveni\nheti -- miten, sitä ei terävinkään sielutieteilijä voine selittää, yhtä\nvähän kuin hän voi selittää, mitä ajatus on -- että pöydällä oli vain\n_yksi_ lasi, vaikka _kaksi_ oli tilattu. Miksi hypähti samassa ylös,\npani molemmat etukäpälänsä pöydälle ja alkoi haukkua tarjoilijaa ääni\nsuuttumuksesta käheänä.\n\nKapteeni Jörgensen iski nyrkkinsä pöytään:\n\n\"Te voititte\", hän huusi, \"minä maksan oluen. Tarjoilija, yksi olut\nlisää!\"\n\nMiksi katsoi hovimestariin hyväksymistä odottaen. Daughtry laski\nkätensä sen päälaelle; se oli paras vastaus.\n\n\"Koetetaan vielä kerran\", sanoi kapteeni paljon virkeämpänä, pyyhkien\nkäsiselällä olutvaahdon viiksistään. \"Se näkyy osaavan erottaa yhden ja\nkaksi, mutta kuinka on kolmen laita? Ja neljän?\"\n\n\"Aivan samoin, kapteeni. Se osaa laskea viiteen ja huomaa, jos on\nenemmän kuin viisi, mutta ei tunne seuraavien lukujen nimiä.\"\n\n\"Hoi, Hanson!\" huusi kapteeni Jörgensen salin yli _Howardin_\nkokille. \"Tulkaa tänne, paksupää. Tulkaa, niin saatte ryypyn.\"\n\nHanson tuli ja siirsi tuolin itselleen.\n\n\"Minä maksan oluen\", kapteeni sanoi. \"Mutta te saatte tilata, Daughtry.\nKatsokaas, Hanson, koira on temppujentekijä. Se osaa laskea paremmin\nkuin te, Hanson. Meitä on tässä kolme miestä. Daughtry tilaa kolme\nolutta. Koira kuulee, että niitä pyydetään _kolme_. Minä kohotan\ntarjoilijalle kaksi sormea, näin. Hän tuo vain kaksi. Koira raivostuu\ntarjoilijalle. Saatte nähdä.\"\n\nKaikki meni niinkuin pitikin, ja Miksi raivosi tarjoilijalle, kunnes\ntilaus oli suoritettu oikein.\n\n\"Se ei osaa sittenkään laskea\", päätteli Hanson. \"Se näkee vain, että\nyhdellä meistä ei ole lasia. Siinä koko juttu. Se tietää, että jokaisen\ntulee saada lasinsa, ja siksi se haukkuu.\"\n\n\"Kyllä se selviää\", kehaisi Daughtry. \"Meitä on nyt kolme. Tilaamme\nneljä olutta, ja tarjoilija tuo kolme. Silloinhan jokainen saa lasinsa,\nmutta Kill raivoaa kuitenkin tarjoilijalle.\"\n\nOllen täysin selvillä leikistä Miksi haukkui raivokkaasti tarjoilijaa,\nkunnes tämä toi neljännen lasin. Pöydän luo kerääntyi paljon miehiä, ja\nkaikki halusivat tilata olutta ja koetella Miksiä.\n\n\"Tämä on mainiota\", ajatteli Daughtry mielessään. \"Maailma on\nhullunkurinen. Äsken minun oli jano ja nyt olen hukkumaisillani\nolueen.\"\n\nMonet tahtoivat ostaa Miksin ja tarjosivat siitä naurettavia summia,\nviisitoista, kaksikymmentä dollaria.\n\n\"Sanonpa teille jotain\", Jörgensen kuiskasi Daughtrylle vedettyään\nhänet syrjään. \"Jos annatte minulle tuon koiran, löylytän heti Hansonin\nja te saatte paikan -- saatte huomenna tulla työhön.\"\n\n\"Juntan\" omistaja veti Daughtryn mukanaan toiseen nurkkaan ja kuiskasi\nhänelle:\n\n\"Tulkaa joka ilta tänne koiranne kanssa. Se vetää ihmisiä. Annan teille\nilmaiseksi olutta ja viisikymmentä senttiä illassa.\"\n\nTämä ehdotus herätti rohkean suunnitelman Daughtryn mielessä, ja\nKwaquen avatessa kotona hänen kenkiään hän puheli Miksille:\n\n\"Niin on nyt asiat, Kill. Jos sinä sille kapakan isännälle olet oluen\nja viidenkymmenen sentin arvoinen illalta, olet sinä sen arvoinen\nminullekin ... ja enemmän, poikaseni, paljon enemmän. Sillä hän haluaa\ntietysti ansaita. Sitä varten hän myy olutta, sen sijaan että ostaisi\nsitä. Ja sinä, Kill, tahdot mielelläsi työskennellä minun hyväkseni,\nsen tiedän. Me tarvitsemme rahaa. Meillä on Kwaque ja herra Greenleaf\nja Cocky, sinusta ja minusta puhumattakaan, ja me syömme aivan kauhean\npaljon. Vuokra on tiukassa ja ansion saaminen vieläkin tiukemmassa.\nMitäs sanot siitä, että lähdemme yhdessä ulos huomisiltana ja\nkoettelemme, kuinka paljon rahaa voimme saada kokoon.\"\n\nJa Miksi, joka istui hovimestarin polvilla, silmä silmää ja nenä nenää\nvasten, isännän kädet poskillaan, väänteli ihastuksissaan, lipoi\nkielellään ja heilutti häntätöpykkäänsä. Mitä se lieneekin kuullut,\nhyvää se oli, sillä hovimestari oli puhunut.\n\n\n\n\n18.\n\n\nHarmaatukkainen hovimestari ja pörröinen irlantilainen terrieri olivat\npian hyvin tunnettuja Barbary Coastin yöelämässä. Daughtry laajensi\nlaskutemppua ottamalla Cockyn mukaan. Kun tarjoilija ei tuonut kyllin\nmonta lasia, pysytteli Miksi aivan hiljaa, kunnes Cocky, saatuaan\nmerkin hovimestarilta, asettui yhdelle jalalle, pani toisen jalkansa\nMiksin niskaan ja oli kuiskaavinaan jotakin sen korvaan. Sitten Miksi\nkatsahti pöydälle asetettuihin laseihin ja alkoi haukkua tarjoilijaa.\n\nMutta vasta kun Daughtry ja Miksi yhdessä lauloivat \"Aalto, vie minut\nRioon\", he saivat suuren voittonsa. Se tapahtui merimiesten\ntanssisalissa Pacific-kadun varrella. Tanssi taukosi, ja kaikki\nhalusivat kuulla enemmän laulua. Isännälle tämä ei tuottanut tappiota,\nja yleisö kasvoi kasvamistaan, kun Miksi lauloi koko ohjelmansa: \"Herra\nsuojaa kuningasta\", \"Suloinen sana Kohta\", \"Johda mua, kaunis pilvi\",\n\"Koti, koti armas\" ja \"Shenandoah\".\n\nSe tuotti jo enemmän kuin ilmaisen oluen Daughtrylle. Kun hän nousi\nlähteäkseen, ravintolan isäntä pisti kolme hopeadollaria hänen käteensä\nja pyysi häntä tulemaan koirineen jälleen seuraavana iltana.\n\n\"Tälläkö palkalla?\" Daughtry kysyi silmäten halveksivasti rahoja.\n\nIsäntä lisäsi heti kaksi dollaria, ja Daughtry lupasi tulla.\n\n\"Kuulepas, Kill-poikaseni\", hän puheli Miksille maata pannessaan.\n\"Luulenpa, että me yhdessä voimme ansaita enemmän kuin viisi dollaria\nillasta. Katsos, ei kukaan ole nähnyt sinunlaistasi koiraa. Oikea\nlaulajakoira sinä olet, voit laulaa minun kanssani minkä sävelen\ntahansa ja itseksesi puolisen tusinaa laulua. Väitetään Caruson\nsaavan tuhat dollaria illassa. No, sinä et ole Caruso, mutta ainoa\nlaulaja-koira sinä olet koko maailmassa. Minä rupean konserttien\njärjestäjäksi, poikaseni. Ellemme voi täällä ansaita kahtakymmentä\ndollaria illassa, siirrymme hienoimpaan kaupunginosaan. Ja vanha herra\nsaa muuttaa hotellissaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Ja Kwaque saa\nuuden puvun. Kill-poikaseni, meistä tulee pian rikkaita. Ja ellei\nvanhus saa ketään muuta petkutettavakseen, varustamme hänelle kuunarin\nja annamme hänen purjehtia sillä aarteita etsimään. Hän saa petkuttaa\nsitten meitä, sinua ja minua, ja meille se on suuri ilo.\"\n\nSan Franciscon Barbary Coast, joka oli ollut vanhanaikainen\nmerimieskortteli jo silloin, kun kaupunki mainittiin rannikon kaikkein\nvaikeapääsyisimmäksi satamaksi, oli paljon muuttunut ja kehittynyt\nkaupungin kasvaessa. Nyt se sai ainakin puolet tuloistaan rikkailta\nkaupunkilaisilta, jotka tekivät sinne huviretkiä kylväen rahaa\nympärilleen. Hienoimmissa piireissä oli tapana -- etenkin, jos oli\nkaukaisia vieraita -- viettää päivällisen jälkeen tunti tai pari\najelemalla siellä tanssipaikasta tai halvasta kabaretista toiseen.\nSanalla sanoen, Coast oli yhtä suuri nähtävyys kuin kiinalaiskaupunki\ntai Cliff House.\n\nEi kulunut kauan, ennenkuin Dag Daughtry ansaitsi kaksikymmentä\ndollaria illassa kahdesta kaksikymmentä minuuttia kestävästä\nesityksestä, ja hänelle tarjottiin enemmän olutta kuin mitä kokonainen\ntusina yhtä janoisia miehiä kuin hän olisi jaksanut juoda. Daughtryllä\nei ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa käytettävänään. Miksistä\ntämä meno oli sanomattoman hauskaa. Se iloitsi etenkin hovimestarin\nvuoksi. Se sai palvella hovimestaria, ja palveleminen oli sen hartain\nhalu.\n\nMiksi elätti nyt koko perheen, ja kaikilla heillä oli hyvä olla. Kwaque\nkeikaili ruskeissa kengissä, derbyhatussa ja harmaassa puvussa, housut\naina moitteettomasti silitettyinä. Hän alkoi myös käydä elokuvissa,\ntuhlasi siihen pari-kolmekymmentä senttiä illassa ja istui aina\nitsepintaisesti paikoillaan, kun ohjelma toistui. Talouspuuhiin ei\nkulunut paljon aikaa, sillä Daughtry oli alkanut syödä ravintolassa.\nVanha Merikarhu oli muuttanut kalliimpaan kadunpuoleiseen huoneeseen\nBronx-hotellissa, ja Daughtry tyrkytti itsepintaisesti hänelle\nrunsaasti taskurahoja, jotta hän voisi tilaisuuden sattuessa kutsua\nlupaavan tuttavan teatteriin tai konserttiin ja saattaa hänet autolla\nkotiin.\n\n\"Tätä ei voi kestää iän kaiken, Kill\", hovimestari puheli Miksille.\n\"Juuri niin kauan, että vanha herra saa käsiinsä uuden joukon rikkaita\nja urheiluintoisia aarteenetsijöitä, mutta ei kauemmin. Sitten\nlähdetään taas siniselle valtamerelle, poikaseni, missä tukeva\nlaivankansi keinuu jalkojen alla, kostea suihku lyö yli laidan ja aalto\npärskähtää silloin tällöin sisään valurei'istä.\n\n\"Yhtä hyvin veimme mennä Rioon kuin laulaa sitä tuolle roskajoukolle.\nSaavat pitää itse tämän kaupunkipahansa. Meri -- se on meidän elämämme\n-- sinun ja minun, Kill-poikaseni, ja vanhan herran ja Kwaquen ja\nCockyn, meidän kaikkien. Emme ole luodut kaupungissa elämään. Se ei ole\nterveellistä. Et ehkä usko minua, poikaseni, mutta minä luulen\nrupeavani jäykistymään. Vieterit höltyvät. Käyn aivan veltoksi, kun ei\nole päivisin muuta tehtävää kuin istua ja vetelehtiä. Tulen aivan\nsairaaksi, kun ajattelen, miltä tuntuisi kuulla vielä kerran vanhan\nherran, sanovan: 'Luulenpa, hovimestari, että hyvä cocktail ennen\npäivällistä maistuisi erinomaisesti.' Ensi matkalle otamme mukaamme\npienen jäähdytyskoneen ja annamme hänelle parasta, mitä voi saada.\n\n\"Ja katsohan Kwaquea, poikaseni. Tämä ilmanala ei sovi hänelle. Hän\nkuihtuu kuihtumistaan. Jos hän istua kököttää kauemmin elokuvissa, hän\nsaa vielä basillitartunnan. Hänen ja minun ja sinun ja meidän kaikkien\nterveyden tähden meidän täytyy pian nostaa ankkuri ja lähteä\npasaatituulten valtakuntaan ja niiden suudelmista imeä itseemme meren\nsuolaa ja raitista elämää.\"\n\nKwaque ei milloinkaan valittanut, mutta kuihtui silmin nähden. Oikeaan\nkainalokuoppaan ilmestyi hitaasti kasvava paise, jota alussa tuskin\nhuomasi. Mutta sitten sitä alkoi yhtä mittaa hiljakseen jäytää. Poika\nei voinut enää nukkua yhtään yötä monta kertaa heräämättä. Ellei\nsiirtolaisvaltuuskunta olisi jo aikoja sitten lähettänyt Ah Moyta\ntakaisin Kiinaan, tämä olisi voinut sanoa, mitä paise merkitsi. Samoin\nhän olisi voinut Dag Daughtrylle selittää, mitä tiesi yhä laajeneva\nkuoleentuma hovimestarin silmien välissä, missä ohuet poikittaiset vaot\nkävivät yhä selvemmiksi. Hän olisi myös voinut sanoa, mikä Daughtryn\nvasemman käden pikkusormea vaivasi. Daughtry oli ensin luullut, että\nsiinä oli jänne niukahtanut. Sitten hän päätteli sen olevan San\nFranciscon kostean ja sumuisen ilman aiheuttamaa pitkäaikaista\nluuvaloa. Tämä oli yhtenä syynä hänen toivoonsa päästä jälleen merille,\nmissä troopillinen aurinko kyllä paahtaisi luuvalon pois hänen\nruumiistaan.\n\nHovimestarina Dag Daughtry oli tullut kosketuksiin myös yläluokkien\nmiesten ja naisten kanssa. Mutta ensimmäisen kerran elämässään hän\nkohtasi täällä San Franciscon alamaailmassa sellaisia henkilöitä täysin\ntasa-arvoisina. Vieläpä jotkut heistä halusivat innokkaasti tavata\nhäntä. He aivan etsivät häntä. He imartelivat häntä saadakseen istua\nhänen pöydässään ja tarjota hänelle olutta. He olisivat tarjonneet\nhänelle myös huikean kalliita viinejä, ellei hän olisi itsepintaisesti\npysynyt oluessaan. Jotkut kutsuivat häntä kotiinsa -- \"ja ottakaa tuo\nihmeellinen koira mukaanne hiukan laulamaan\" -- mutta Daughtry, joka\noli mielessään ylpeä siitä, että Miksi aiheutti tällaisia kutsuja,\nselitti, että taiteilijaelämä oli niin rasittavaa, etteivät sellaiset\nhuvit voineet tulla kysymykseen. Mutta Miksille hän sanoi: \"Luvatkoot\nmeille viisikymmentä dollaria, niin menemme kyllä molemmat ja aivan\nheti.\"\n\nNiiden monien tuttavien joukossa, jotka he kabarettielämänsä aikana\nsaivat, oli kaksi, jotka pian tulivat ratkaisevasti vaikuttamaan\nDaughtryn ja Miksin elämään. Toinen oli poliitikko ja lääkäri,\nnimeltään Emory -- Walter Merrit Emory. Hän istui usein Daughtryn\npöydässä Miksin istuessa tavallisesti tuolillaan heidän vieressään.\nMuun muassa tohtori Emory antoi pääsylipun vastaanottoihinsa ja lupasi\nilmaiseksi hoitaa sekä herran että koiran, jos he sattuisivat\nsairastumaan. Daughtryn mielestä tohtori Emory oli älykäs mies,\nepäilemättä taitava ammatissaan, mutta häikäilemättömän itsekäs kuin\nnälkäinen tiikeri. Daughtry virkkoi kerran tohtorille niin\narastelemattoman avomielisesti kuin voi näissä muuttuneissa\nolosuhteissa: \"Te olette kummallinen tohtori. Sen näkee jo puolella\nsilmällä. Mitä tahdotte saada, sen otatte. Teitä ei estäisi mikään muu\nkuin...\"\n\n\"Kuin mikä?\"\n\n\"No, että se, että mielitekonne esine olisi kiinninaulittu tai lukon\ntakana tai poliisi seisoisi sitä vahtimassa. Enpä tosiaan tahtoisi\nomistaa mitään, mitä teidän mielenne tekisi.\"\n\n\"Mutta sellainen teillä on\", sanoi tohtori Emory katsahtaen Miksiin,\njoka istui tuolilla heidän välissään.\n\n\"Huh!\" Daughtry värisi. \"Te saatte kylmät väreet karmimaan\nselkäpiitäni. Jos uskoisin, että todella tarkoitatte sitä, en viipyisi\nSan Franciscossa kahta minuuttia.\" Hän tuijotti hetkisen miettiväisenä\nolutlasiinsa, mutta naurahti sitten rauhoittuen. \"Ei kukaan voi ottaa\nkoiraa minulta. Ennen tapan sen, joka sitä yrittää. Sanoisin sen\nhänelle suoraan, kuten sanon sen nyt teille. Tiedätte, että tarkoitan\ntotta. Samoin ymmärtäisi hänkin minun tarkoittavan mitä sanon. Oh, tuo\nkoira...\"\n\nVoimatta ilmaista syvää tunnettaan Dag Daughtry keskeytti lauseensa ja\nhukutti liikutuksensa olutlasiin.\n\nToinen kohtalokas henkilö oli aivan toisenlainen. Harry Del Mariksi\nhän nimitti itseään; tämä nimi oli ohjelmissa hänen esiintyessään\nOrpheum-teatterissa. Hän oli ammatiltaan eläintenkesyttäjä, mutta sitä\nDag Daughtry ei tiennyt, sillä mies oli nyt lomalla. Hänkin halusi\nkestitä Daughtryä. Hän oli nuori, tuskin yli kolmenkymmenen, ja tumma.\nSuurissa, pitkien ripsien varjostamissa silmissään hän uskoi olevan\nsähköistä voimaa. Suu ja kasvojen piirteet olivat enkelimäisen hienot.\nMutta hänen kylmästi harkitseva, liikemiesmäinen ajatustapansa ei ollut\nollenkaan sopusoinnussa hänen ulkonäkönsä kanssa.\n\n\"Mutta ei teidän rahanne riitä sitä ostamaan\", vastasi Daughtry, kun\ntoinen oli kohottanut tarjouksensa viidestäsadasta tuhanteen dollariin.\n\n\"Minulla on tuhat dollaria, jos sitä tarkoitatte.\"\n\n\"En\", pudisti Daughtry päätään. \"Tarkoitan, etten myy sitä millään\nhinnalla. Ja mitä te sillä tekisittekään?\"\n\n\"Minä pidän siitä\", vastasi Del Mar. \"Minkä tähden minä käyn täällä? Ja\nmitä varten käyvät muut täällä? Miksi ihmiset ostavat viiniä, pitävät\nkilpa-ajohevosia, pitävät yllä näyttelijättäriä, rupeavat papeiksi tai\nkirjatoukiksi? -- Siksi, että he siitä pitävät. Siinä on selitys.\nKaikki teemme sellaista, mikä meitä miellyttää, jos vain voimme. Me\nkoetamme saada haltuumme esineen, mistä pidämme. Nyt minä olen\nmieltynyt teidän koiraanne. Ja minä tahdon saada sen, vaikka se\nmaksaisi tuhat dollaria. Katsokaa timanttia tuon naisen sormessa\ntuolla. Hän luultavasti ihastui siihen ja osti sen hintaa\najattelematta. Timantti merkitsi hänelle enemmän kuin sen hinta. Teidän\nkoiranne...\"\n\n\"Se ei näytä pitävän teistä\", keskeytti Dag Daughtry hänet. \"Se on\nomituista. Sillä se pitää yleensä kaikista ihmisistä erotuksetta. Mutta\nteille se on alun pitäen murissut. Eikä kukaan tahtone omakseen koiraa,\njoka ei pidä hänestä.\"\n\n\"Se ei kuulu tähän\", Del Mar selitti rauhallisena. \"Minä pidän siitä.\nMinun asiani on, pitääkö se minusta vai eikö. Ja luulenpa siitä\nselviytyväni.\"\n\nDaughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa\nheltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli\ntietoista ja hillittyä. -- Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se\noli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja\nvaikuttaakseen.\n\n\"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön\", toinen jatkoi.\n\"Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin\nkuluttua teillä on rahat käsissänne.\"\n\nDaughtry pudisti päätään.\n\n\"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi\", hän sanoi.\n\"Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa.\nSanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa.\nSe tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt\npuhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on\nsadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko.\nOlettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta\ndollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt,\nanteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin\nviidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria.\"\n\n\"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen\", virkkoi Del Mar\nja hymyili.\n\nDaughtrylla oli heti vastaus valmiina.\n\n\"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta -- se on kolmekymmentä\ntuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden\ntuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata -- minulle ...\neikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole\nsentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja\njos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän.\"\n\n\n\n\n19.\n\n\n\"Vielä tavataan\", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan\njo neljännen kerran Miksin kaupasta.\n\nMutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää\nmilloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.\n\nKwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa\ntakia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen\nlevottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin\nhoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo\n11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.\n\n\"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori\", sanoi Daughtry\nKwaquen riisuessa paitaa päältään. \"Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut\neikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään,\nennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No,\nmiksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?\"\n\nMutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen\nvasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat\nsilmät, vaan oli myös \"spitaalisilmät\". Ollessaan nuorena\nvapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt\nhuomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan\ntaudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä.\nKoukistuneista sormista -- hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö\n-- siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan -- sekin\nlamautumisilmiö -- ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan\npaiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys:\ntuberkuloottinen ilmiö.\n\nJa samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen\nniistä oli: _Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti\ntoista_. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn\nirlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin\nkauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean\ntarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia\nvai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän\nepäluuloa.\n\nHän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun,\nkääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:\n\n\"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän\nei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on\nviettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin\nvielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se\nsitä on.\"\n\nTämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan,\nsilmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen\n\"spitaalisilmänsä\" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman \"leijonamerkin\".\n\n\"Te olette itsekin aivan lamassa\", tohtori jatkoi rauhallisesti. \"Lyön\nvetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?\"\n\n\"Enpä juuri voi kehua\", myönteli Daughtry. \"Minun täytynee lähteä\njälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani.\"\n\n\"Missä teillä on paise?\" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin\ntutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja\nosoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään\nvälinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että\npikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli\nohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän\nsilmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.\n\n\"Luuvalo on yhä suuri salaisuus\", tohtori Emory virkkoi kääntyen\njälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin\njuolahtanut hänen mieleensä. \"Se on melkein joka yksilössä erilainen,\nniin monta muunnosta sitä on! -- Tuntuuko sormi kankealta?\"\n\nDaughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.\n\n\"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen.\"\n\n\"Vai niin\", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. \"Olkaa hyvä ja\nistuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin\nainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä\nsitten lieneekin. -- Neiti Judson!\"\n\nSillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen\nauttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet\npuoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään\nantiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki\nilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki\ntemppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.\n\n\"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa\", tohtori sanoi\nDaughtrylle. \"Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka.\nPyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos\ntekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko\noikein ymmärtänyt taudin. -- Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin\ntunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. -- Katsokaas tänne, neiti\nJudson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei\ntunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan.\"\n\nPuhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut\naavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin\nepätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki\npaksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa\nkohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan\nviistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan\ntunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä\nselällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut\nmitään.\n\n\"Miksi ette jo aloita\", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. \"Eihän\nteidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta.\"\n\n\"Te tarvitsette myös hoitoa\", vastasi tohtori Emory. \"Luuvalo on sangen\nikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan.\nNouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne.\"\n\nEnnenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli\nverhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan\nKwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin.\nNähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti\napulaiseensa.\n\n\"Neiti Judson\", hän sanoi kylmän ankarasti, \"olette unohtanut\nvelvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te\ntiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella\ntohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on.\"\n\nNeiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin\nolisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin\nherransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata\ntohtori Hadley kello puoli kaksitoista.\n\n\"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen\", tohtori Emory selitti\nDaughtrylle. \"En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä\nsairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja\ntahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on\nsiirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä\nhoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä,\nmutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan\ntänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he\novat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy\njuosta sinne.\"\n\n\"Palaan viiden minuutin kuluttua\", hän huusi sulkiessaan eteisen oven.\n\"Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen.\"\n\nHän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä\nollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta\nkeskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin\nkanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli\nheitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän\nkanssaan.\n\nPalatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin\ntyytyväiseltä.\n\n\"Olin aivan oikeassa\", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla\niloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. \"Tohtori Granville\nasettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis\nleikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla.\nHauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä,\nherra Daughtry?\"\n\nHovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun\nhavannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan.\nPuhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan -- aivan sattumalta -- ja\nantoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen\nkoukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin\nhuomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.\n\n\"Tiedättekö mitä, herra Daughtry\", jatkoi Walter Merrit Emory\ninnostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari\nkoko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. \"Kuta vanhemmaksi tulen,\nsitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein\nryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin.\"\n\nTuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut\nsavukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.\n\n\"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä\nainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En\nota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei\nmyöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen\npyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis\npaitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin\ntuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille.\"\n\nHänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen\nitseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä.\nTohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi\nsen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään\nhuomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja\nsormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.\n\n\"Mikä täällä palaa?\" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja\nvetäen käryä nenäänsä.\n\n\"Väärennetty sikari\", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli\nloitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän\nnäköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. \"En tahdo väittää,\nettä se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin,\nmitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa.\nNoin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat\nsen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön\nkesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta\nluottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä.\nValitsen toisen sikarilajin jo tänään.\"\n\nHän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui\nkummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut,\nettä hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain,\nmilloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin\npakotti kainalossa.\n\nEnsimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui\npetetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä\nja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton\nkulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn\nvastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka\nihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään\ntietämättä.\n\nTohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria.\nVälittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita,\nhän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän\nsikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta\nniissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.\n\n\"Mitä tuohon paiseeseen tulee\", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen\ntutkimaan Kwaquen sairautta, \"voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää,\nettä se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa...\"\n\nNaputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla,\njota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia,\npoliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli\nneilikka napinlävessä.\n\n\"Hyvää huomenta, tohtori Masters\", tervehti Emory siviilipukuista;\ntoisille hän sanoi: \"Päivää, komisario... Päivää Tim... Päivää,\nJohnson. -- Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?\"\n\nSitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen\nsormea:\n\n\"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama\nmätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San\nFranciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle.\"\n\n\"Spitaali!\" huudahti tohtori Masters.\n\nKaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat\npoliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan\npidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi\njärkyttyneenä, mutta yhä epäillen:\n\n\"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?\"\n\n\"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko\", sanoi Walter Merrit\nEmory käskevästi Daughtrylle. \"Olkaa hyvä ja katsokaa tänne\", hän sanoi\nsitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan\ntummaan pilkkuun. \"Älkää liikkuko\", hän sanoi Daughtrylle. \"Odottakaa\nhetkinen. En ole vielä valmis.\"\n\nJa Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen,\nmiksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja\nlihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.\n\nPäästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen\ntaaksepäin.\n\n\"No tehkää nyt mitä aioitte\", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry\noli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä\nmitään käsittänyt. \"Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään,\nmitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani,\nettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle ... tai minulle.\"\n\n\"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi\", lausui tohtori Emory. \"Kaksi\naivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus\npitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä,\nisännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa -- hänellä on\nsairas kohta myös pikkusormessaan. -- Viekää pois heidät! Mutta kehotan\nteitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti\npuhdistuttamaan sairasvaunut.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt...\", aloitti Daughtry kiihtyneenä.\n\nTohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori\nMasters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi\nkäskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn\nkimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät\nesiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien\nmenettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut.\nAivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen\neteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet\nkauempana itsestään.\n\n\"Älkää tulko lähemmäksi\", varoitti toinen miehistä heiluttaen\npatukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa.\n\"Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä.\"\n\n\"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen\",\nkomensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn\nniin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.\n\n\"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on...?\" aloitti Daughtry. Hänen\nentinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori\nMastersille:\n\n\"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen\nkuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat,\nja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet\nsaadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään.\"\n\n\"Jumalan tähden\", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken\nvastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi\noli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta\notsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. -- \"Älkää\npitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden... Jos olen saanut sairauden,\nei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että\nminua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia\naikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa\nolen jo maasta. Menen merille.\"\n\n\"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten\nlienettekin\", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään\nedessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli\nkuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi\nkansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.\n\n\"Viekää heidät pois\", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn\nkatsetta.\n\n\"Valmiit! Mars!...\" komensi komisario.\n\nPoliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.\n\n\"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä...\", murisi toinen\npoliiseista. \"Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä\nkallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä\nvieressänne.\"\n\n\"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?\" rukoili Daughtry\nEmorya.\n\n\"Nyt ei ole aikaa puhella\", oli vastaus. \"Nyt täytyy saada teidät pois\ntäältä mahdollisimman pian. -- Tohtori Masters, älkää unohtako\npuhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä.\"\n\nKulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario\netunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen\njälkijoukkona.\n\nOvessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta\npäähänsä.\n\n\"Tohtori, minun koirani, tiedättehän.\"\n\n\"Se lähetetään teille\", vastasi tohtori Emory nopeasti. \"Mikä on\nosoitteenne?\"\n\n\"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan,\nkäynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. -- Lähettäkää koira\nminulle, mitä sitten minulle tehnettekin -- teettehän sen?\"\n\n\"Totta kai\", sanoi tohtori Emory. \"Teillä on myös papukaija?\"\n\n\"Onhan se -- Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä.\"\n\n\"Kyllä se tohtori Emory on taitava\", jutteli neiti Judson syödessään\nsamana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin\nkanssa. \"Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi\ninhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli\nmustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on\ntaitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi\nolla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan\nsiitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja...\"\n\n\n\n\n20.\n\n\nKoira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi.\nWalter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi\nhaltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt\naivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin --\nkuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja\nauttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai\njohonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi\nollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat\nsellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San\nFranciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt\npahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.\n\nJos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit,\njotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin\nymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon\nveroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä\ndollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja,\nhankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada\nraittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter\nMerrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan\nDaughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi\nolisi seurannut heitä.\n\nMilloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa\nodottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut\npoliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja\nennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi\nautollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla\nhänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin\nvälttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan\nasukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän\nalistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei\nollenkaan tuntenut.\n\nKun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni\nikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.\n\n\"Cocky\", se huusi. \"Cocky.\"\n\nWalter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. \"Lähetämme\njonkun myöhemmin noutamaan linnun\", hän sanoi emännälle, joka yhä\nheikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut,\nettä etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen\noven.\n\nMutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu\nomistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa\nsyvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa\nnojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla\noli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen\nkatseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan\nlihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta,\nhän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi\nsähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen\notsakkeen ja nuo viisi riviä.\n\nKiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia\nnäkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia\nseteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita\nkuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti -- ja tämän kaiken takana\nväikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla\nkirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden\nsuunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira\nvielä ole laulanut.\n\nCocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja\nmietti -- mikäli voi käyttää sanaa \"mietti\" linnun sielun liikkeistä.\nSalaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja\nse valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin\nsuuntaan uusi vaikute sitä johtaa... Ihmiset tekevät aivan samoin, ja\ntoiset sanovat sitä \"tahdon vapaudeksi\". -- Tuijottaen avoimeen oveen\nCocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt\nlähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä\ntarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta\nvai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia\nsilmiä, jotka katsoivat sisään.\n\nNe silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin\nlaajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon\nhuonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä\nvaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt\nmitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui\ntuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut\noven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.\n\nSilmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset\nsilmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä\nlaajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät\nCockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti\nruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin\ntuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli\npolttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat\ntuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.\n\nCocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli\nnäkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka\nsen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat\nolennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa\nmetsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.\n\nTuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi\noven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se\nei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen\naskeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.\n\nKului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana\n-- mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui\nhuoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat\nCockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka\nliikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.\n\nSiirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes\npysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät\nloistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään\nvastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat\ntuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.\n\nJa Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen,\noli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan\nlähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea\nolento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.\n\n\"Cocky, Cocky\", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.\n\nSe oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja\nesineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti\nhovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: \"Täällä\non Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo\nhävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä\ntahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin\nkovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän,\nen kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa,\njoka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen\nCocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky.\"\n\nTämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: \"Cocky, Cocky!\"\n\nMutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko\nmaailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama\nurhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana\nikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään\nkoko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin\npelottavan lähellä.\n\nÄänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan\nhämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui\nlähemmäksi lattiaa.\n\nSeuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä\npörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko\nhelähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus:\nse puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan\nmaailmaan, joka loisteli niin lähellä.\n\nVillikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja\nnälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä\nseitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen\nomia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne\nolivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla,\nohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan\npenikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti\nne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi,\npimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja\nsynnyttänyt penikkansa.\n\nTämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti\nruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen\noma itsensä.\n\n\"Piru vieköön! Piru vieköön!\" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti\nkuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle\nvillikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui\nlattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli\npäätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin\nkeksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.\n\nVillikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni\noli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.\n\nKärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten.\nVillikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi -- siihen\nmissä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti\nväistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi\nikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan\nja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään.\nVillikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun\nylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan\nkäpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.\n\nIsku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky\nputosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat\nhitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun.\nJoitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti,\nmutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten\nympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut\nuhkaamassa.\n\n\n\n\n21.\n\n\nHarry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn\nhuoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli\nkäynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori\nEmoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan\ntakapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva _Umatillaan_,\njonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten\nhän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.\n\nSillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn\nvastaanottohuoneessa.\n\n\"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi\", intti tohtori Masters. \"Poliisien\ntäytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän\ntahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette\nvoi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun\nsanomalehdissä.\"\n\n\"Huh\", vastasi Walter Merrit Emory, \"haluaisin nähdä sen\nsanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä\nspitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna\nheti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt\nvahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa,\nmistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät\nhiisku tästä asiasta mitään.\"\n\n\"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa\nluona! Se voi levittää tartuntaa.\"\n\n\"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori\", virkkoi\nWalter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.\n\n\"No vaikkapa siirtyminen sitten\", keskeytti tohtori Masters. \"Yleisöä\ntäytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan.\"\n\n\"Puhumme tästä siirtymisestä\", oikaisi toinen rauhallisesti.\n\n\"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö --\"\n\n\"Lorua\", virkkoi Walter Merrit Emory. \"Siitä, mitä ette tiedä\nspitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä,\nvoitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat\nsairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin\nihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti.\nHevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja\nkoirilla he ovat kokeilleet -- he ovat uudistaneet kokeensa\nkymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa -- eivätkä ole milloinkaan\nonnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä\nihmisestä eläimeen. Kas ... sallikaa minun näyttää teille.\"\n\nJa Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.\n\n\"Merkillistä, kovin mielenkiintoista\", virkahti tohtori Masters silloin\ntällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. \"En voinut\naavistaakaan ... on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat\ntehneet...\"\n\n\"Mutta\", hän sanoi lopuksi, \"on aivan turhaa koettaa saada maallikoita\nuskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En -- minä en voi saada\nympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi\nmies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te\ntiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on\nsuunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä\nkerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene\nsiitä vastuuseen.\"\n\n\"Kyllä te sen teette\", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. \"Ja\nsanonpa teille, minkä tähden.\"\n\nHän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi\nsanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on\nusein sanonutkin toiselle poliitikolle -- asioita, joista täytyy\nvaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan\nliian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille:\nkulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita,\njoita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee\nhallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita,\njotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa\nsamassa taas kadotakseen.\n\nWalter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa\npäivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan\njuhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen\nkerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli -- poissa.\n\nKuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin\nspitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla\nalueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa\nTyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet\nkiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan\nkäyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä\netsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne\neksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät\nkaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja\nsellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet\nvierailuaan.\n\nNäköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin\nmatkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja\nkorkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja,\njotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen\nkäsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan\ntakaisin sairaalaan.\n\nRuttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät\nsuinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa.\nTahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja\nja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne\nolivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä,\nkitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet\nkuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät\nsuurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat\nlaajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen\npystyssä ainaisessa myrskyssä.\n\nDaughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes\nvartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne\nvartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja\nlääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet.\nSiellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla\nkirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi\nmatkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä --\nei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet,\nvaan seuraavantapaisia lauseita:\n\n_Missä minun koirani on_?\n\n_Se on irlantilainen terrieri_.\n\n_Se on karkeakarvainen_.\n\n_Sen nimi on Kill_.\n\n_Tahdon saada koirani_.\n\n_Tahdon puhutella tohtori Emorya_.\n\n_Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani_.\n\nEräänä päivänä Daughtry kirjoitti:\n\n_Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn_.\n\nSitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan\nsurullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea\nmies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset\nkirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty\nloppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että\nYhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten\nkoti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle.\nMutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja\nreportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella\nsusikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi\nAngelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin\npalasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin\nHavaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä\nsuunnitelmilla.\n\nEi mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle\nspitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky\noli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva\nFootesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry\nlöysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa\nhäntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä\nikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.\n\nSe oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan\nkaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena\nspitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus\nhäntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet\nsyliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja\npäästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.\n\n\"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa\", sanoi Daughtry. \"Kuule, Kwaque.\nTämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan.\"\n\nMutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti\ntarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen,\nja sysäsi hänet pois.\n\n\"En totisesti tiedä, mitä tehdä\", mutisi Daughtry ja tuijotti\navuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli,\nmissä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen\nuupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.\n\n\"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen\", huohotti\nVanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.\n\nMutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.\n\n\"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?\" kysyi\nDaughtry kuin ohimennen.\n\nVanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:\n\n\"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello\nseitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari,\n_Betlehem_ nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta\ntilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat\nsyrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista.\nOlen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt\nennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään.\nSynnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen\ntoimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa\nmaineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa\n-- on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten\nkullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin\nosuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman\nomaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta\nhän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa\nyrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä\npaljon merirosvoa kuin kapteenissakin.\"\n\n\"Onnittelen teitä, herra Greenleaf\", virkkoi Daughtry. \"Te saatte minut\nheltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka\ntällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne\nsanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta\njolla oli huono onni.\"\n\nMutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän\nEtelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan\najatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo,\nhiekkakummut ja surulliset kuumepuut.\n\nVanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.\n\n\"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvä herra\", änkytti Daughtry, vaikkei voinut\nkäsittää, millä oli loukannut vanhusta.\n\n\"Te olette minun ystäväni\", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. \"Minä\nolen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette\nminun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin\ntänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki\non järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa.\nMolemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut.\nToinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon\ntoisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja\nmaksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja\nkirjoittivat nimensä.\"\n\n\"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me\nmolemmat olemme spitaalisia.\"\n\nVanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja\nvanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:\n\n\"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä\nolen teidän ystävänne.\"\n\nKiihtyneenä hän ojensi kätensä.\n\n\"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä\nsanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta\nveneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.\nTämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra\" -- hän heilutti\nkättään aivan Daughtryn kasvojen edessä -- \"on minun käteni. On vain\nyksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa\ntämä käsi omaanne ja puristaa sitä -- sydämestänne, niinkuin minäkin\nteen.\"\n\n\"Mutta ... mutta...\", epäröi Daughtry.\n\n\"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän,\nettä teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään\nuutta. Tässä on käteni... Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on\nsen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota\nsitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen.\nTahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen\nystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä\ntässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni.\nOttakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne.\"\n\nDag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui\nsiihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki\nkipeää.\n\n\"No, nyt voimme puhua\", hän virkkoi. \"Olen suunnitellut kaiken tarkoin.\nMe matkustamme _Betlehemillä_. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän\nsaa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa\nnojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja\nteidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset\nsaavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut\nsiellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan\nitsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on\nrannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa\nja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä.\nBanaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin\nalligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven\nedessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa\nruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te\nsaatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.\n\n\"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille,\nettä olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia\nsalapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin\nteiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin\nhäneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on\nkadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.\n\n\"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen\nluvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava\nkappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon\nkummallisen metsän takana ... kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme\npuhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä...\"\n\nHe läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi\nDaughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan\nsattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen\nkäsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän\nhiekan läpi ylös kummulle.\n\n\"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni\", mutisi Vanha Merikarhu, kun\nmyrsky hetkeksi hiljeni.\n\n\n\n\n22.\n\n\nMiksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen,\nvaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa\nja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli\nteljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei\ntällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan\nvälttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi\nsen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.\n\nMiksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti\nkarvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja\ntunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa\nnuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään\nkulmaukseen ja odottavaan autoon.\n\nTämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan -- vaikka\nväitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut\nusein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat\nistuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa.\nMiksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan\ntalon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin.\nOli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat\nistuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt\ntapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti\nvalaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella\nrakastettu hovimestari olutlasi edessään.\n\nAutossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja,\nMiksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei\nmitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut\nvastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla\nMiksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä\nhuonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he\nensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa,\nMiksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt\ntaistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle.\nMiksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli\nkoettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut\njotakin kieroa -- se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta\nystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi\n_tunsi_, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei\nsydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista,\njoiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan\nollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa\nmitään ajattelematta, vain siksi, että se _tiesi_ -- ja se tieto\noli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.\n\nSähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja\nrahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään,\nvipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia\nhovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun\njuuressa, mikä jyrkkänä johti _Umatillan_ kävelykannelle, useita\nkultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä\nihmisvilinä ahtaalla kannella -- tämä kaikki sai Miksin varmasti\nuskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli\ntavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut\nviimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen\ntietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä.\nKärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta\narkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten\nihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta\nennen kaikkea hovimestaria.\n\nMiksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin\npian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus\nkoirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli\noppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria,\nkun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja\njoi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan\nalla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun\noven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka\nihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka\n_Umatillassa_ huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista,\nviedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita\nja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi\naukenisi ja hovimestari astuisi sisään.\n\nSen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat --\nsitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin\nilmeni Del Marin valta. -- Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä\nhyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del\nMarin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin\nhovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. \"Hovimestari ei\nole täällä\", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi,\nkun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua\nhovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä\nihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän\nkorviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili -- kaikki vain\nsovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi -- nuuski ilmaa vainuten\nhovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar\npuhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.\n\n\"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta\", sanoi Del Mar kylmällä,\nsoinnuttomalla äänellä. \"Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa\nsinulle yhtä ja toista. Ensiksikin ... seh, tänne ... _tänne!_\"\n\nMiksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.\n\n\"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun\", sanoi Del\nMar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.\n\"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,\nja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille.\"\n\nHän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa \"Georgian\nmarssia\".\n\n\"Istu!\" hän komensi.\n\nMiksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se\nvavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen\nkurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti\nkiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti\nvain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.\n\n\"Vai olet sinä itsepäinen?\" sähisi Del Mar. \"Sinä olet rotukoira, siinä\nkoko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa\nsaavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin\nsekin narri. No, ala nyt.\"\n\nHän vaihtoi sävelen \"Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa\". Mutta Miksi\noli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin \"Vanha\nkoti\" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi\nkurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita\ntovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa\nse ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin\nollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki\nkoirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi\nhajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran\nelämää.\n\n\"Ha haa\", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän\npeltiharpullaan herätti.\n\nKova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli\ntyytymätön heidän harjoituksiinsa.\n\n\"Riittää täksi kerraksi\", hän virkahti terävästi ja otti harpun\ntuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. \"Sainpa sinut viimeinkin\ntottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi\nkynsimässä ja häiritä minun untani.\"\n\nHän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle,\nvietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.\n\nSeuraavina päivinä ja öinä _Umatillassa_ Miksi pääsi oikein\nperille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa\noppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen\nvaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli\nPercival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet\n\"tummaksi\", pojat pilkanneet \"mustalaiseksi\". Miksi ei voinut\naavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan\nojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden\nkuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä -- ja\nloistavasti ansaksikin -- opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat\nesiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen\noli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar\nCollinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi\n\"nauttimaan\".\n\nMutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän\noli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin\nhovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla.\nMiksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan\nhovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli\nympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten\njakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä\nalistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän\nkiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita\nDel Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia\nne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä,\nteräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä\nkosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.\n\nTällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella\njalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa.\nJalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa\nheittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli\nvalheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on\nlämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli\nkylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman\nmäärättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei _ajatellut_, se vain tunsi\nsen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat\nmieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.\n\nLopulta -- viimeisenä iltana laivassa -- Miksi kadotti ylhäisen\nmielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta\nMiksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja\ntaisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli\nkahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä\nperääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan\nEtelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan\ntuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä\nHarris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan,\ntarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen\nollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta\nlensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä.\nSeuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin\nkurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden\npuolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt\nvirtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin\nvoimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen.\nMaatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki\nmiehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän\nvalppaasti tarkkasi vastustajaansa.\n\n\"Käy päälle\", usutti Del Mar. \"Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et\nota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa\nsinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!\"\n\nJa Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se\nhyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei\nollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan\nyhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai\nkallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi\nkuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren\nvirtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän\nkuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä\nvihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi\nsaanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin\njärkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen\nparemmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli\npaholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen.\nSe oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat\nkaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.\n\nMiksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten\nkielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan\ntällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan\nkanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut\nhaavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi\nantanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta\nja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut\nsokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin\ntaidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei\nollut aavistustakaan -- mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä\nkaikki eläintenkesyttäjät tekevät: _hänen ajatuksensa kulki koko ajan\nMiksin ajatuksen edellä_, ja siksi hän aina oli valmis _teolla_\nvastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris\nCollinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja\nisä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja\nhallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin\ntuottavaksi.\n\nMiksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa,\nkunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del\nMarilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä\nensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta\nyhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria.\nSen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä\naina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti\nkeskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja,\njoita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja\ntuotiin jälleen.\n\nKolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät\nsiihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä\nruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin\ntähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän\nseuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet\nseuranneet hänen ruokintamääräyksiään.\n\n\"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen\", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del\nMarin mentyä. \"Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista\nruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen\nhän ei, jumala paratkoon, ole.\"\n\n\"Ei, tunnen minäkin tuollaisia\", säesti apulainen. \"Jos häntä pistää\nveitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa.\"\n\nJa senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat\nmäärät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian\nkiihkeästi kaipasi hovimestaria.\n\nSillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen\nHarris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat\nkesän ajan olleet täysihoidossa.\n\n\"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne\nkykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu\nja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi\naivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä\ntulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä.\"\n\nToinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.\n\n\"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria\nsanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut\nlaudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa,\nvalmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin\ntavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen\nluvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina.\"\n\n\n\n\n23.\n\n\nNiin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen\ntavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira\nepäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi\nkoiran häkkiin -- mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä\nkoiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa\nvastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla\nnyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti\notteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se\nhyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun\nDel Mar sulki lujan oven.\n\nSitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del\nMar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät\neteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin\ntuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka\nkerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.\n\nHäkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono\nseinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen\najajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi\npaiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä,\nellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun\ntehtävää.\n\nMiksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla,\nvaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat\nniin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä\njäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse\nja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat.\nKatukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan\nja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen\ntuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin\nvoimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja\nvangitussa käpälässä tuska vain yltyi.\n\nNyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä\nihmisenkin myötäsyntynyt pelko -- _satimen pelko_. Se oli niin\npoissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti,\nse jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki\nentistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen\nhäkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen\njalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys,\njoka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.\n\nRautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta\nniin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se\nkallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin.\nMutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi\npainui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.\n\n\"Kas\", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan\njunasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien\nmatkatavaroiden joukkoon, \"oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa\nsinut vasta pitämään käpäläsi häkissä.\"\n\n\"Tuo kynsi lähtee irti\", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut\nsäleiden välitse katsomaan Miksiä.\n\nDel Mar kumartui tarkastamaan käpälää.\n\n\"Niin, siitä lähtee irti koko varvas\", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä\nja avaten sen terän. \"Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa\nminua.\"\n\nHän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni\nniskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä\nettä loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.\n\n\"Pitäkää kiinni jalasta\", Del Mar komensi. \"Siihen ei mene\nsekuntiakaan.\"\n\nJa nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen\nhäkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan.\nVerta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun\nleikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat\naavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei\nollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun\nsiihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa,\nse oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin,\njonka nähtävästi oli nielaissut _tyhjyys_, kuten Meringen,\n_Eugénien_, Salomonin saaret, _Makambon_, Australian ja Mary\n_Turnerin_.\n\nÄkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin\npörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta\naavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja\nulvontaa.\n\n\"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi\nlaissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta\", sanoi\neräs asemamies toverilleen.\n\n\"Se on Petersonin joukko\", sanoi toinen. \"Olin palvelusvuorolla, kun\nhän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti,\nettä se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa\nantanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana\nja sai kuolla tavaravaunuun.\"\n\nMelu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin.\nKun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan\nkoiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat\nsekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin\niloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja\nnäyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän\nepätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan.\nPienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka\noli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa\nhäkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.\n\n\"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät\", sanoi ensimmäinen asemamies.\n\"Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa\nliian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa.\nMatkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä.\"\n\nMutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti\nkaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin\nliian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne\npääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut\nhuolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat\nhalpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin,\nettä ne pysyivät hengissä.\n\nAsemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että\nnäiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan\nniistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut\nmyöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja\nhäkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi\nsuru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan\nkohtaloon.\n\nKun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin,\nseurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli\ntässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos\njunasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman\nrauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä\npakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin\nkuormavaunuissa.\n\nMitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen\nhäkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen\nkuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin\nsitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli\nsellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut\nmilloinkaan kysyä _minkä tähden_. Se tunsi asioita ja tiesi\nhiukan, minkälaisia ne _olivat_. Mikä oli olemassa, se _oli_.\nVesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui\nsiihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka\nsiitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai\nsykkivä sydän tai ajattelevat aivot.\n\nChicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison\nkaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka\nheti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt\nrahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien\ntavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin\nedelleen Harris Collinsille Long Islandiin.\n\nJa nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi.\nMutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää\nmilloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli\ntuntenut, olivat kadonneet sen elämästä -- sellainen oli heidän\ntapansa! -- katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse\nelämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti.\nYhteentörmäys ilmaradalla ... henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun\nvallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del\nMarin nielee _tyhjyys_, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on\nhäviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan\nkulje elämän teitä.\n\n\n\n\n24.\n\n\nHarris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja\nsievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen\nherttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi,\ntyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen\npuheenjohtajaksi.\n\nHänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät\nkuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten\nhän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista\ntuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei\npelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä:\nleijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä\nraivoisimmankin leijonan luudanvarrella -- ei ristikon takaa, vaan\nsisällä häkissä.\n\nHän osasi taidon, hän oli oppinut sen isältään, joka oli ollut vielä\npienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä.\nHänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen\neläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli\ntoiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin\neläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä\nlaajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä\nlaskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena\nterveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon\nvieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan\nvaloisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät\nsaaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat\nheidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat\nnähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut\ntoinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä\nkunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne\nlisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins\nomisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana\nkesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat\npitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi\ntilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina\nkameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon\ntai parin virtahepoja.\n\nKun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui\nvelkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja\nansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan\nedellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja\nponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden\nkuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni -- paitsi pientä\nRepeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa -- voittaen\njälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta\nkuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria.\nCirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin\nliiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan\nja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän\njakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä\nelokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.\n\nKoko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei\nollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan\neläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli\npedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä,\nolivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen\nvaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin.\nKoska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat,\nettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta\nmiestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät,\nhänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja\npolitiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut\nkieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia\npaikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan\nmasennuksissaan, kun \"Titanic\" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä\ntunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin.\nMutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa\nlennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen\nkasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana.\nHuolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti\nhäntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen\nmielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.\n\nNiin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän\npoikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at\ntyöalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen\nyliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla\nautolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa.\nHarold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa\nPennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua\nMassachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai\nlentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin\nhienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon\nVassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa\ntyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi\nrahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet\nkiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi\ntehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä\npojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän\nollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi\nja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat\nsaaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon\nneljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat\nkäyneet villeiksi ja hillittömiksi.\n\nApulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina\nopetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja\naina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn.\nHän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne\nvarmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän\nheiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen\nveri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät\nsopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli\nliikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli\ntuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki\nlaboratoriot yhteensä.\n\nJa tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut -- vaikka hänen\nmatkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa\nmailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington\nhotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt\nulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan\nterveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä\nkirppuja.\n\nCedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä\nruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli\nrakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut\npuusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris\nCollins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del\nMarin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti\nsihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista,\nminne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö\noli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. --\nKahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät,\notti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin\nsementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan\nkemiallisen puhtaalta.\n\nMiksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta,\njoka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä,\nennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan,\njotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala\noli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja\ntäsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi,\ndesinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen\ntieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin\ntieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman\nvähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.\n\nKoira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se\ntähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko\nsementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja\nettä tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt\nkaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että\ntämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui\nsiihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha\noli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä\nilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen\nohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen\nkoholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai\nvain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.\n\nSitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen\nsuihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto\ntunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen\naivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa,\nmutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä\nhyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se,\npuhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne\nse heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone\nja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei\nilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta,\nkuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä\ntavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan,\njoka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.\n\nMiksi ei ollut vielä nähnyt Harris Collinsia, mutta se kuuli\nusein hänen äänensä kauempaa. Se ei ollut äänekäs, mutta käskevä se\noli. Miksi tiesi kohta äänen kuultuaan, että sen omistaja oli\nkorkea-arvoinen jumala. Ainoastaan hyvin korkea jumala, muiden jumalien\nhallitsija, voi olla niin käskevä. Siinä äänessä oli tahtoa ja\nvarmuutta. Kuka tahansa olisi sen tajunnut yhtä hyvin kuin Miksikin. Ja\njokainen koira olisi ymmärtänyt, ettei tuossa äänessä ollut ollenkaan\nrakkautta eikä jumalassa tuon äänen takana mitään puoleensavetävää,\nmitään, mikä lämmitti sydäntä ja oli palvonnan arvoista.\n\n\n\n\n25.\n\n\nKello oli yksitoista aamulla, kun kalpea nuori jumala pani kaulanauhan\nja ketjun Miksille, vei sen ulos eristysosastosta ja jätti sen tummalle\nnuorelle jumalalle, joka ei tuhlannut aikaa tervehdykseen tai\nystävyydenosoitukseen. Miksi oli siis vanki, jota kuljetettiin\nketjussa, ja se tapasi pian muita vankeja, jotka kulkivat samalle\ntaholle. Niitä oli kolme, eikä Miksi ollut koskaan nähnyt niiden\nkaltaisia. Siinä oli kolme kömpelöä tassuttavaa jättiläiskarhua.\nNähdessään ne Miksi pörhisti karvansa ja murisi hiljaa, sillä kuten\nkesy lehmä tuntee suden, jonka näkee ensimmäistä kertaa elämässään,\nniin Miksillekin oli periytynyt aavistus siitä, että karhut olivat sen\nvihollisia ikimuistoisista ajoista. Mutta se oli nähnyt liian paljon\nmaailmaa ja oli liian viisas hyökätäkseen niiden kimppuun. Sensijaan se\nseurasi jumalaa, joka talutti sitä nuorassa, kulki hänen jäljessään\nepäluuloisena ja jäykin jaloin ja veti sieraimiinsa noiden olentojen\nkummallista hajua.\n\nYhtä mittaa tulvi outoja hajuja sen sieraimiin. Vaikkei se voinutkaan\nnähdä seinien läpi, se tunsi hajuja, joiden avulla se myöhemmin oppi\nerottamaan leijonat, leopardit, apinat, paviaanit, hylkeet ja\nmerileijonat. Tämä olisi jo säikähdyttänyt tavallisen koiran, mutta\nMiksin se vain teki valppaaksi ja samalla nöyräksi. Oli aivan kuin se\nolisi kulkenut oudossa hirviöiden asumassa viidakossa, jonka tiet ja\nasukkaat olivat sille aivan tuntemattomia.\n\nTultuaan areenalle Miksi vetäytyi syrjään, jalat entistä jäykempinä,\npörhisti niskakarvansa ja murisi. Sillä viisi elefanttia oli lähdössä\nareenalta. Ne olivat pieniä elefantteja, mutta Miksistä kuitenkin\nsuunnattoman isoja hirviöitä; niihin voi verrata vain naarasvalasta,\njonka Miksi oli nähnyt sen hävittäessä _Mary Turneria_. Elefantit\neivät huomanneet koiraa; jokainen niistä tarttui kärsällään edessään\nkulkevan häntään, kuten niitä oli opetettu tekemään poistuessaan\nareenalta.\n\nMiksi tuli areenalle karhut kintereillään. Se oli sirkusareenan\nkokoinen, sahajauhoilla peitetty pyörylä, jota ympäröi nelikulmainen\nlasikattoinen rakennus. Mutta areenan ympärillä ei ollut istuimia,\nsillä tänne ei haluttu katsojia. Ainoastaan Harris Collins ja hänen\napulaisensa sekä ammattimiehet, jotka ostivat ja myivät eläimiä, saivat\nolla näkemässä, millä tuskalla ne oppivat temppunsa, jotka sitten\nsaivat yleisön ihmettelystä ällistelemään tai naurusta kirkumaan.\n\nMiksi unohti karhut, jotka heti pantiin työhön areenan toiselle puolen.\nHetkiseksi se pysähtyi katsomaan muutamia miehiä, kun nämä vierittivät\nsisään mahtavia koreaksi maalattuja tynnyreitä, jotka eivät särkyneet\nelefanttien niille istuutuessa. Sitten se taluttajansa levähtäessä\nkatseli kovin uteliaana taitavaa skotlantilaisponia. Se makasi maassa.\nMies istui sen päällä. Ja yhtä mittaa se kohotti päätään sahajauhoista\nja suuteli miestä. Se oli kaikki, mitä Miksi näki, mutta se ymmärsi,\nettä siinä oli jotain hullusti. Se ei tiennyt, minkä tähden. Sillä ei\nollut mitään todisteita luulolleen, että tässä oli takana julmuutta,\ntyranniutta ja vääryyttä. Miksiltä jäi näkemättä pitkä neula, jota mies\npiti kädessään. Joka kerran kun hän pisti sen ponin hartiaan, sai\ntuskan aiheuttama heijastusliike sen kohottamaan päätään, ja mies piti\nvaransa ja painoi suunsa ponin suuta vasten. Yleisöstä näytti\npakostakin siltä, että poni tällä tavoin osoitti kiintymystä herraansa\nkohtaan.\n\nTuskin kymmenen jalan päässä siitä oli toinen skotlantilaisponi -- se\noli sysimusta -- yhtä omituisen kohtelun alaisena. Sen etujalkoihin oli\nsidottu köydet, kumpaakin köyttä piti apulainen, kiskoen sitä kovasti,\nsamalla kun kolmas mies, joka seisoi aivan ponin edessä, löi sitä\npolviin jäykällä lyhyellä rottingilla. Silloin poni putosi\nsahajauhoihin rottinkia pitävän miehen eteen. Poni ei pitänyt tästä ja\nponnisteli väliin niin voimakkaasti vastaan, jalat harallaan ja\njäykkinä ja uhmaavasti nakaten päätään, etteivät nuoranvetäisyt\nauttaneetkaan, vaan poni heittäytyi kyljelleen tai kohosi\ntakajaloilleen, kun nuorat höltyivät. Mutta joka kerta se pakotettiin\njälleen polvilleen miehen eteen, joka sivautti sitä rottingilla\npolviin. Sitä tahdottiin opettaa laskeutumaan polvilleen, niinkuin\nyleisö toivoo, sillä se näkee vain opetuksen tulokset eikä ollenkaan\naavista, kuinka siinä on menetelty. Mutta Miksi tajusi heti, että oppi\nsaatiin täällä vain ruumiillisella tuskalla. Sanalla sanoen, tämä\nCedarwildin eläinkoulu oli tuskan koulu.\n\nHarris Collins viittasi tummaa nuorta jumalaa luokseen ja heitti\nkysyvän ja tutkistelevan katseen Miksiin.\n\n\"Del Marin koira, herra\", virkkoi nuori jumala.\n\nCollinsin silmät kirkastuivat, ja hän katseli Miksiä tarkemmin.\n\n\"Tiedätkö, mitä se osaa?\" hän kysyi.\n\nNuorukainen pudisti päätään.\n\n\"Harry oli viisas mies\", jatkoi Collins, puhuen näköjään nuorelle\njumalalle, mutta itse asiassa itselleen, sillä hänellä oli tapana\najatella ääneen. \"Hän oli aivan ihastunut tähän koiraan. Mutta mitä se\nosaa tehdä? Siinäpä kysymys. Harry on kuollut. Emmekä me tiedä, mitä\nkoira osaa. -- Laske se irti.\"\n\nVapaaksi päästyään Miksi tarkasti ylijumalaa ja odotti, mitä\ntapahtuisi. Karhun tuskanhuuto areenan toiselta puolen osoitti, mitä\nsillä oli odotettavissa.\n\n\"Tänne\", sanoi Collins kylmällä, soinnuttomalla äänellä.\n\nMiksi tuli ja seisahtui aivan hänen eteensä.\n\n\"Pane maata.\"\n\nMiksi laskeutui maahan, mutta hitaasti ja vastahakoisesti.\n\n\"Perkeleen rotukoira!\" sähisi Collins. \"Etkö tahdo liikutella\nkinttujasi? Kyllä sinut parannamme. -- Nouse! -- Pane maata! -- Nouse!\n-- Pane maata! -- Nouse!\"\n\n\"Se ymmärtää ainakin englantia\", sanoi Collins. \"Tahdon nähdä, osaako\nse tehdä kaksoiskuperkeikan -- sehän on kaikkien koiranopettajien\nrakkain unelma. -- Koetetaan. Nuora kaulaan. -- Tule tänne, Jimmy, ja\nsido sen takaruumis.\"\n\nJimmy, toinen entinen ojennuslaitospoika, totteli ja sitoi Miksin\nlanteille nahkahihnan, johon oli kiinnitetty köysi.\n\n\"Valmis!\" komensi Collins. \"Aloittakaa!\"\n\nJa nyt Miksi joutui hämmästyttävän nöyryyttävän kohtelun alaiseksi.\n\nKomennussanan kaikuessa kaulanauhan sidottu ketju nykäisi sen ylös\ntaaksepäin ja takaruumiiseen kiedottu nuora samalla ylös eteenpäin,\nsamalla kun Collinsin kädessä oleva jäykkä, lyhyt rottinki pisti sitä\nalaleukaan. Jos Miksi olisi ennen kokenut sellaista, se olisi päässyt\nehkä vähemmällä kivulla hyppäämällä ja kiepsauttamalla itseään\ntaaksepäin ilmassa. Mutta nyt tuntui siltä, kuin sitä olisi revitty\nkappaleiksi, samalla kun pisto leuan alle aivan jäykisti sen tuskasta.\nSe lensi kovalla vauhdilla ilmaan ja putosi selälleen, pää\nsahajauhoihin.\n\nSe hyökkäsi ylös raivoissaan, pörhisti niskakarvojaan, murisi ja näytti\nhampaitaan ja olisi iskenyt ylijumalan jalkaan, ellei se olisi ollut\nviekkaan kidutusjärjestelmän uhri. Molemmat nuorukaiset tiesivät, mitä\nheidän tuli tehdä. Toinen veti eteenpäin, toinen taaksepäin, ja Miksi\nraivosi voimattomana vihassaan. Se ei voinut tehdä mitään, se ei\npäässyt eteen- eikä taaksepäin eikä voinut heittäytyä sivulle. Edessä\noleva nuorukainen, joka kiskoi ketjusta, esti sitä hyökkäämästä takana\nolevan kimppuun, ja tämä köysineen pidätti sitä pääsemästä edessäolevan\nkimppuun, ja molemmat yhdessä suojelivat Collinsia, jonka se aivan\nvarmasti tiesi olevan tämän kaiken alkuunpanijan.\n\nMiksin viha oli yhtä suuri kuin sen avuttomuuskin. Se voi ainoastaan\npörhistellä niskakarvojaan ja ulvoa raivosta. Mutta Collinsille tämä\nkaikki oli hyvin tuttua. Hän ennätti siinä lomassa tarkata karhujakin\nareenan toisella puolen.\n\n\"Sinä hävytön lurjus\", hän karjui kääntäen jälleen huomionsa Miksiin.\n\"Päästäkää se! -- Hellittäkää!\"\n\nSamassa kun kahleet heltisivät, Miksi hyökkäsi Collinsin kimppuun;\nmutta Collinsilla oli pitkien vuosien kokemus, hän arvioi nopeasti\netäisyyden ja hyökkäyshetken ja potkaisi Miksiä leukaan, niin että se\nlensi takaisin ja kierähti sahajauhoihin.\n\n\"Pitäkää sitä kiinni\", Collins käski. \"Kiristäkää!\"\n\nNuorukaiset kiskoivat taas ketjua ja nuoraa eri tahoille, ja Miksi\nseisoi siinä aivan avuttomana.\n\nCollins katsoi areenan yli sisäänkäytävään, missä parastaikaa tuotiin\nsisään neljää kömpelöä kuormahevosta, joita seurasi ylen hienosti\npukeutunut nainen, yllään aivan viimeisen muodin mukainen kävelypuku.\n\n\"Se ei ole ilmeisesti milloinkaan heittänyt kuperkeikkaa\", Collins\nhuomautti jälleen Miksi-pulmaa ajatellen. \"Irrota nahkaremmi, Jimmy, ja\nmene toiselle puolen auttamaan Smithiä. -- Johnny, vie se sivulle ja\nvaro jalkojasi. Marie-rouva tulee ensimmäiselle harjoitustunnilleen,\neikä hänen nahjusmainen miehensä kykene huolehtimaan hänestä.\"\n\nSeuraavaa kohtausta Miksi ei ymmärtänyt vaikka saikin olla sen\ntodistajana, kun nuorukainen vei sen areenan toiselle puolen\nkatsellakseen, mihin valmistuksiin oli ryhdytty naista ja neljää\nhevosta varten. Mutta naisen käyttäytymisestä se ymmärsi, että hänkin\noli pahoinpidelty vanki. Häntä harjoitettiin vastoin tahtoaan\nsuorittamaan tätä temppua. Hän oli koettanut olla rohkea, kunnes\nratkaisun hetki tuli. Mutta kun hän näki nuo neljä hevosta asetettuina\nkaksittain vastakkaisille puolille ja tiesi, että hänen tulisi pitää\nkäsissään molempien suitsiparien hakoja ja olla yhdistämässä\nvaljakoita, jotka vetivät eri suuntiin, hän vaipui masentuneena kokoon\nja peitti kasvot käsiinsä.\n\n\"Ei, ei, Billikens\", hän sanoi rukoilevalla äänellä lihavalle, mutta\nnuorekkaalle herralle, joka oli hänen miehensä. \"Minä en voi sitä\ntehdä. Minua pelottaa. Minua pelottaa.\"\n\n\"Lorua, rouvaseni\", puuttui Collins puheeseen. \"Temppu on aivan\nvaaraton. Ja se on kaunis kohtaus, joka aina vetää ihmisiä. Nouskaa\npystyyn nyt.\" Collins kopeloi hänen olkapäitään ja selkää kävelytakin\nalta. \"Koneisto on paikoillaan.\" Hän tunnusteli käsivarsiakin. \"No,\npäästäkää ha'at!\" Hän työnsi hihan ylös, ja poimutetun pitsikalvosimen\nalta pisti esiin rautainen haka, josta ohut rautalanka läksi ylöspäin\npitkin käsivartta. \"Ei noin! Kukaan ei saa nähdä niitä. Viekää ne\njälleen ylös. Koettakaa uudelleen. Niiden täytyy laskeutua käsiin\npiilottuneina. Kas niin. Niin. Juuri niin. Se on oikein.\"\n\nNainen pakottautui tottelemaan, mutta heitti vähän väliä rukoilevan\nkatseen Billikensiin, joka seisoi siinä jäykkänä ja kopeana\ntyytymättömästi rypistellen kulmiaan.\n\nMiehet, jotka ohjasivat valjakoita, kohottivat suitsia, jotta nainen\nvoisi kiinnittää ha'at. Hän koetti, mutta vaipui jälleen kokoon. \"Jos\njokin menee rikki, repivät hevoset minulta kädet irti\", hän vastusteli.\n\n\"Ei suinkaan\", Collins rauhoitti häntä. \"Te menetätte vain takkinne.\nPahin, mitä voi sattua, on, että petos tulee ilmi ja teille nauretaan.\nMutta koneisto ei mene rikki. Selitän sen uudelleen. Hevoset eivät vedä\nteitä, vaan ponnistelevat toisiaan vastaan, mutta yleisö luulee, että\nne koettavat repiä teidät kappaleiksi. Koettakaa vielä kerran. Ottakaa\nkiinni suitsista, pudottakaa samassa ha'at alas ja antakaa niiden\ntarttua kiinni. -- Nyt.\"\n\nHän huusi sen terävällä äänellä. Nainen pudisti ha'at hihoistaan, mutta\nei tohtinut tarttua ohjaksiin. Collins ei näyttänyt vihaansa, sensijaan\nhän katsoi sinne päin, missä suutelevaa ponia ja polvistuvaa ponia\njuuri vietiin pois areenalta. Mutta herra Billikens raivosi:\n\n\"Totisesti, Julia, jos häpäiset minut näin...\"\n\n\"Oi, minä koetan, Billikens\", vaikeroi nainen. \"Koetan parhaani mukaan.\nKas, nyt en enää pelkää.\"\n\nHän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy\nkasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen\nvarma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.\n\n\"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!\" Collins\nasetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. \"Muistakaa,\nettä käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten\nensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä\nkoukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun\njännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan\nulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja\nhartioiden kanssa. -- Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.\n\n\"Oi, odottakaa hetkinen\", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi.\n\"Minä _teen_ sen niin, minä _teen_ sen, mutta suutele minua\nensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet\nminulta.\"\n\nTumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat.\nCollinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:\n\n\"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys\nonnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. -- Bill,\non parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa.\"\n\nJa Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään,\nsyleili vaimoaan ja suuteli häntä -- ei liian kevyesti, mutta ei\nkovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä\nkahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset,\nruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.\n\nMiehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja\nkun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina:\n\"Valmis.\"\n\n\"Aloittakaa!\" komensi Collins.\n\nTallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle\nja alkoivat vetää.\n\n\"Antakaa niille ruoskaa!\" huusi Collins silmät kiinni naisessa; hän\nnäki, että oikea hetki oli tullut.\n\nRuoskaniskut osuivat hevosten selkään, ja ne alkoivat nelistää\npölyyttäen sahajauhoja ilmaan rautakenkäisillä kavioillaan, jotka\nolivat isot kuin lautaset.\n\nBillikens unohti itsensä. Tuo kauhea näky ajoi hänen kasvoilleen\nrehellisen pelon vaimon puolesta. Ja naisen kasvoilla vaihtui ilme\nyhtenään. Ensin ne olivat jännittyneet ja kauhistuneet kuin kristityn\nmarttyyrin, joka heitetään leijonien eteen, tai kuin kuolemaantuomitun,\njoka odottaa mestauskirveen putoamista. Sitten niillä kuvastui\nhämmästys ja helpotus, kun ei tehnytkään kipeätä. Ja lopuksi niitä\nkirkasti voitonriemuinen, ylpeä ja onnellinen hymy. Hän hymyili\nmiehelleen, pannen hymyynsä koko rakkautensa tätä kohtaan ja koko\nilonsa siitä, että oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Ja Billikensin jännitys\nlaukesi, ja hän loi vaimoonsa katseen, joka oli täynnä rakkautta ja\nylpeyttä, mutta silloin Harris Collins huudahti:\n\n\"Tässä ei suinkaan sovi hymyillä! Yleisön täytyy luulla, että hevoset\ntodellakin vetävät teitä. Olkaa sen näköinen kuin niin olisi. Antakaa\nkasvojenne jäykistyä. Näytelkää päättäväisyyttä, tahdonvoimaa. Olkaa\nkovasti jännittävinänne kaikkia lihaksianne. Pankaa jalat enemmän\nharalleen. Liikuttakaa käsivarsien ja säärien lihaksia aivan kuin ne\nolisivat kovassa työssä. Antakaa hevosten vetää itsenne hiukan oikealle\nja taas hiukan vasemmalle. Taivuttakaa samalla hiukan ruumistanne.\nIrvistelkää, aivan kuin ne olisivat repimäisillään teidät palasiksi ja\nvain tahdonvoimanne pitäisi teitä koossa. -- Juuri niin! Tuo on hyvin!\nTämähän käy mainiosti, Bill! -- Iskekää vain hevosia! Pankaa vauhtia\nniihin ja antakaa niiden vetää kuin henkensä edestä.\"\n\nPiiskat läiskyivät ja isot hevoset kiskoivat kaikin voimin välttääkseen\ntuskaa. Kohtaus saisi varmasti yleisön taputtamaan käsiään. Jokainen\nhevonen painoi ainakin yhdeksänsataa kiloa, katsojista näytti siis\nsiltä, kuin kolmetuhatta kuusisataa kiloa hevosvoimaa olisi kamppaillut\nrepiäkseen palasiksi hienosti pukeutuneen, notkean, hentojäsenisen\nnaisolennon, joka painoi kuusikymmentä kiloa. Tämä näky saisi naiset\nvarmasti katsomossa kirkumaan kauhusta ja kääntämään pois kasvonsa.\n\n\"Hellittäkää\", Collins huusi rengeille. \"Nainen on voittanut\", hän\nilmoitti sitten sirkusjohtajan äänellä. \"Tällä numerolla lyötte rahaa\nkokoon, Bill. -- Irrottakaa ha'at, rouva, irrottakaa ha'at.\"\n\nNainen totteli ja ha'at vielä riippuen hihansuissa juoksi Billikensin\nluo, heittäytyi hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja\nhuusi, ennenkuin suuteli miestään:\n\n\"Oi, Billikens, tiesinhän koko ajan, että osaisin sen tehdä! Olin\nrohkea, enkö ollutkin?\"\n\n\"Te menetitte pelin\", kaikui Collinsin terävä ääni kesken naisen\nihastuksenpurkausta. \"Te annoitte koko yleisön nähdä ha'at. Niiden\ntäytyy lentää ylös hihoihin, samassa kun te irrotatte ne. Koettakaa\nuudelleen. Ja vielä eräs seikka. Älkää ylpeilkö, kun näytös on ohi.\nÄlkää näyttäkö, kuinka helposti se kävi. Olkaa olevinanne läpiväsynyt,\npyörtymäisillänne uupumuksesta. Seiskaa polvet horjuen. Antakaa\nolkapäitten painua. Tallimestarin täytyy astua askel teitä kohden\ntukeakseen teitä, jos kaadutte. Silloin on teidän oltava varuillanne ja\nehdittävä ennen häntä. Ojentautukaa suoraksi jännittämällä kaikki\ntahdonvoimanne; niin tahdonvoima, se tekee vaikutuksen, urheutta ja sen\nsellaista, ja heittäkää lentosuukkosia yleisölle ja hymyilkää\nväsyneesti ja surumielisesti, aivan kuin sydän olisi kiskottu\nrinnastanne ja teidän täytyisi mennä sairaalaan, mutta sittenkin vielä\nseisotte siinä ja hymyilette ja heittelette lentosuukkoja yleisölle,\njoka taputtaa hurjasti käsiään ja jumaloi teitä. Ymmärrättekö, rouva?\nTe käsitätte, mitä tarkoitan. -- Valmiina nyt! Olkaa hiukan levoton, kun\nkatsotte hevosia. -- Aivan niin! Ei kukaan voi aavistaa, että teillä on\nha'at ja että ne ovat teräsköydellä kiinni toisissaan. -- Varuillanne.\n-- Nyt aloitamme.\"\n\nJa jälleen tuhatkahdeksansataa kiloa hevosvoimaa ponnisteli naisen\nkummallakin puolen toisiaan vastaan. Ja jälleen näytti siltä, että\nvälirengas naislihaa, Julia-rouva, revittäisiin kappaleiksi.\n\nTemppua harjoitettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran, ja eräällä\nväliajalla Collins lähetti apulaisensa hakemaan konttoristaan Harry Del\nMarin sähkösanoman.\n\n\"Pidä nyt huoli hänestä, Bill\", hän sanoi Julian miehelle ryhtyessään\nsähkösanoma kädessään taas tutkimaan Miksin arvoitusta. \"Anna hänen\nharjoitella vielä viisi, kuusi kertaa. Ja muistakaa, että kun kuulette\njonkun talonpojan kehuvan itsellään olevan hevosvaljakon, joka vetää\nvaikka kuinka raskaita kuormia, niin lyötte hänen kanssaan vetoa, että\nteidän paras valjakkonne on vielä kovempi vetämään. Se on hyvää\nmainosta ja tulee varmasti sanomalehtiin. Sirkusjohtajat tulevat aivan\ntappelemaan teistä, ja valjakosta tulee oikea vetonumero. Jos olisin\nnuori ja vapaa, en toivoisi parempaa kuin lähteä teidän kanssanne\nkiertueelle.\"\n\nVäliajoilla Collins tähyili Miksiin ja luki Del Marin Seattlesta\nlähettämän sähkösanoman:\n\n\"Myykää minun koirani. Te tiedätte, mihin ne kykenevät ja minkä\narvoiset ne ovat. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää summasta\nhoitomaksu ja säilyttäkää loput, kunnes tapaamme. Olen saanut\nverrattoman koiran. Se voittaa kaikki minun tähänastiset saavutukseni.\nSe takaa loistavan menestyksen. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä.\"\n\nCollins katseli Miksiä yli meluisan areenan.\n\n\"Del Mar oli verraton itsekin\", hän sanoi Johnnylle, joka talutti\nMiksiä. \"Kun hän sähkötti minulle ja käski myydä koiransa, se\nmerkitsee, että hänellä oli jotakin vielä parempaa tarjottavana, mutta\ntässä on nyt vain koira ja päällepäätteeksi tuollainen rotukoira. Hän\nsanoo, että koira on aivan verraton. Sitä sen täytyy siis olla, mutta\nmissä sen taito on? Se ei ole eläessään heittänyt kuperkeikkaa saati\nsitten kaksoiskuperkeikkaa. Mitä luulet Johnny? Pinnistäpä nyt\naivojasi. Ehdota jotakin.\"\n\n\"Ehkä se osaa laskea\", Johnny sanoi.\n\n\"Laskevat koirat eivät nykyään käy kaupaksi. Mutta koettakaamme\nkuitenkin.\"\n\nMiksi, joka oli niin taitava laskuniekka, ei ruvennut näyttämään\ntaitoaan.\n\n\"Jos se olisi vain tavallinen koira, se osaisi kävellä takajaloillaan\ntai miten tahansa\", oli Collinsin seuraava ajatus. \"Koettakaamme.\"\n\nMiksiä odotti jälleen nöyryyttävä kidutus. Johnny nosti sen\ntakajaloilleen, samalla kun Collins rottingillaan pisteli sitä leukaan\nja löi polviin. Raivoissaan Miksi yritti purra ylijumalaa, mutta ketju\npidätti sitä. Kun se tahtoi kostaa Johnnylle, ojensi tämä kätensä ja\njärkkymättömän rauhallisena kohotti sen ilmaan, niin että kaulanauha\noli kuristaa sen.\n\n\"Tämä on toivotonta\", Collins virkkoi väsyneellä äänellä. \"Ellei se voi\nseistä takajaloillaan, se ei myöskään voi hypätä tynnyrien läpi. Olet\nkai kuullut puhuttavan Rissestä, Johnny. Se oli mestarihyppääjä. Se\nhyppeli piikkitynnyrien läpi milloinkaan satuttamatta käpäliään. Se\nsuoriutui kahdeksasta perätysten. Muistan, kun se oli täällä hoidossa\nja harjoitteli. Se oli kultakaivos, mutta Carson ei osannut hoitaa\nsitä, ja se kuoli keuhkokuumeeseen Cripple Creekissä.\"\n\n\"Mahtaiskohan se osata heitellä lautasia kuonollaan\", virkkoi Johnny.\n\n\"Eihän se osaa kävellä takajaloillaan\", huomautti Collins. \"Eikä se ole\nmitenkään harvinainen temppu. Tällä koiralla on jokin erikoisuus. Se ei\nole tusinakoira. Se osaa jotakin tavattoman hyvin, ja siitä on meidän\nnyt otettava selvä. Se siitä nyt seurasi, kun Harry niin odottamatta\nkuolla kupsahti ja jätti meille tämän salaperäisen koiran. No, minun\ntäytynee tutkia sitä. Vie se pois, Johnny. Se pannaan numero\nkahdeksaantoista. Myöhemmin se voi saada oman häkin, muista erillään.\"\n\n\n\n\n26.\n\n\nHäkki numero kahdeksantoista oli niin tilava, että siihen olisi huoleti\nsopinut tusinan verran Miksin kokoisia irlantilaisia terrierejä. Sillä\nHarris Collins noudatti tieteellisiä menettelytapoja. Cedarwildin\nhoidokit saivat hyvän tilaisuuden virkistyäkseen puoli vuotta tai ehkä\nyli vuodenkin kestäneen kiertueen vaivoista. Siksi koulua niin paljon\nkäytettiinkin opetettujen eläinten lepopaikkana, kun eläinten\nomistajilla oli loma-aikansa tai he olivat toimettomina. Harris Collins\npiti eläimensä puhtaina ja suojeli niitä tarttuvilta taudeilta. Ne\nolivat täysin levänneitä, kun niiden oli lähdettävä seuraavalle\nvarietee- tai sirkuskiertueelleen.\n\nMiksin vasemmalla puolen, numero seitsemässätoista oli viisi\nhullunkurisesti kerittyä ranskalaista villakoiraa. Miksi voi nähdä ne\nainoastaan silloin, kun sitä vietiin ulos tai tuotiin takaisin, mutta\nse tunsi niiden hajun ja kuuli niiden äänet, alkoipa se vielä murinalla\nhieroa riitaa Pedron kanssa, joka oli kookkain niistä ja esiintyi\npajatsona niiden ilveilyssä. Kumpikin olivat opetettujen eläinten\nylimystöä, ja Miksin ja Pedron riita oli enemmän teeskenneltyä kuin\ntodellista. Jos ne olisivat päässeet yhteen, niistä olisi heti tullut\nhyvät ystävät. Mutta viruessaan häkissä ikävissään ne kiihottivat\nitsensä kuviteltuun vihaan ja päästivät ilmoille eripuraisuuden, josta\nmolemmat tiesivät, ettei se ollut todellista.\n\nNumero yhdeksässätoista, Miksin oikealla puolella, majaili surkea ja\nalakuloinen seura. Ne olivat sekarotuisia koiria, joita pidettiin\ntäysin puhtaina terveydenhoidon ankarimpia sääntöjä seuraten; ne olivat\nvapaina eivätkä olleet saaneet vielä mitään opetusta. Se oli\neräänlainen raaka-ainevarasto, josta kehitettiin taiteilijoita, kun\ntarvittiin joku ylimääräinen tai sijainen. Niitä odotti siis areenan\nhelvetti, sillä siellä opetus tapahtui. Joutoaikoina Collins tai joku\nhänen apulaisistaan koetteli niillä temppuja, saadakseen selville\nitsekunkin taipumukset. Niinpä eräskin sekarotuinen koira, joka\nmuistutti lähinnä viiriäiskoiraa, sai monena päivänä kokeilla\nponillaratsastusta, sen piti hypätä silkkipaperiin kiedottujen\nvanteiden läpi ja pudota jälleen ponin selkään. Kun se oli monta kertaa\nloukannut pahoin itsensä, se hylättiin ratsastajana ja se sai kokeilla\nlautastenheittelijänä. Kun se tässäkin epäonnistui, se pistettiin\nkahdenkymmenen muun koiran joukkoon, jotka kiikkuivat keinulaudalla.\n\nNumero yhdeksästätoista kuului ainaista riitaa ja valitusta.\nOpetustunneilla vahingoittuneet koirat nuolivat haavojaan, vikisivät\ntai ulvoivat ja olivat tavattoman ärhäkkäitä. Aina kun sinne tuotiin\nuusi koira -- ja niin tapahtui usein, sillä toisia vietiin alituisesti\nesiintyjiksi -- syntyi riita ja tappelu, kunnes uusi tulokas oli joko\nurhoollisesti tappelemalla valloittanut paikan itselleen tai taistelua\npeläten tyytynyt muiden armoihin.\n\nMiksi ei ollut tietävinään numero yhdeksäntoista asukkaista. Ne saivat\nmurista ja haukkua nalkuttaa sille tappelunhaluisina, eikä se ollut\nmillänsäkään siitä; se säästi voimansa teeskenneltyyn alituiseen vihaan\nPedroa kohtaan. Miksi oli myös areenalla useammin ja kauemmin kuin\nkukaan niistä.\n\n\"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa\", päätteli Collins, ja\nhän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä\nvetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan\nMiksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se\npantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan\nponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä\nmuiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa\nnuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin\npiikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai\ntaaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin\nkuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi\nkoirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja\nse kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.\n\nKoetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea -- piiskalla\nnopeutta kiihdyttäen -- kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että\nse, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja\njälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen,\nlentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei\ntahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään\npois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.\n\n\"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista\", sanoi Collins\napulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, \"tahdon vain saada edes\njonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä\nHarry-parka oli keksinyt\".\n\nJos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi\nrakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta\nniistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja\njalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä\nsitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei\nollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja.\nSillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi.\nSe oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti\naloittaakaan, se oli jo voitettu \"taiteen\" kaikkien sääntöjen mukaan.\nEi ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai\nJohnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti\nolisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt\nhulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja\njäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli\naina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä\nolevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan\nse ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.\n\nJonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina\nCollinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen\ntuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä,\nja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.\n\nKukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja\nterve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin\nilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai\naivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän\nitseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun\nsairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin\nveljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei\ntuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis\nmuuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan\ntuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa\ntuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun\nCollins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta\ntemppua.\n\nMiksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli\nvinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne\ntekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat\naikaan sen ihmeen -- mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa -- että ne tekivät\nenemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia.\nMutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja\nlyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään,\nseisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja\nantoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas\nkuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset\nvoimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi\nilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen\npistäen kuin skorpioni.\n\n\"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi\", sanoi\nCollins apulaisilleen, \"ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan\nsolmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien\nhyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan\nyli.\"\n\nCollins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut\nhänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin\neläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.\n\n\"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän\netujaloillaan\", oli Collinsin tapana sanoa. \"Koiria ei ole siihen\nluotu. _Ne täytyy pakottaa siihen_, siinä kaikki. Se on eläinten\nopettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän\ntehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän\nlaitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan.\"\n\nMiksi näki, sitä täysin käsittämättä, kuinka erään muuliaasin satulaan\naina pantiin naula. Aasi oli ensimmäisen kerran areenalle ilmestyessään\nlihava ja hyväntuulinen. Se oli ollut lemmikkiaasina perheessä, jossa\noli monta lasta, se oli saanut osakseen aina rakkautta ja\nystävällisyyttä ja aiheuttanut monta makeata naurunpurkausta\nhullunkurisella itsepintaisuudellaan. Mutta Collinsin silmät olivat\nkeksineet terveyttä, voimaa ja pitkää ikää sekä vielä naurettavan\nulkonäön ja hullunkuriset eleet tuossa pitkäkarvaisessa muuliaasissa.\n\nSe oli ristitty Rosinanteksi ensimmäisenä areenapäivänään. Ja silloin\nse myös sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Se ei aavistanut\nsatulassa olevan naulaa, ja niin kauan kuin satula oli tyhjä, ei naulaa\ntuntunutkaan. Mutta samassa kun Samuel Bacon, neekeritemppuilija,\nistuutui satulaan, teki naula tehtävänsä. Hän tiesi kaikki ja oli\nvaruillaan. Mutta Rosinante, jolle naula oli yllätys, jännitti selkänsä\nja heitti ratsastajan maahan ensimmäisen kerran eläessään. Se kävi niin\nsalamannopeasti, että Collins aivan loisti tyytyväisyydestä Samin\nlentäessä kahdentoista jalan päähän sahajauhoihin.\n\n\"Tehkää tuo aina yhtä hyvin\", sanoi Collins, \"niin saatte seurata\nmukana hyvillä ehdoilla, kun myyn aasin, siitä lyön vetoa. Siitä tulee\nmainio numero. Mutta siihen tarvitaan lisäksi vielä kaksi temppuilijaa,\njotka ovat yhtä notkeita kuin te sekä yhtä vahvahermoisia ja nokkelia\narvioimaan, minne putoavat.\"\n\nJa Rosinantelle alkoi se opetushelvetti, joka myöhemmin säästi sen\nostajalle äärettömästi aikaa. Päivä päivältä se sai kestää kidutuksen\nuudelleen. Sen ei tarvinnut enää kantaa naulasatulaa. Neekeri istui\npaljaaltaan sen selkään, mutta kuitenkin Rosinante tunsi naulan piston\nja lennätti ratsastajan selästään; naula oli nyt nahkaremmillä\nkiinnitetty Samin ranteeseen. Lopulta Rosinanten selkä tuli niin\naraksi, että se alkoi hyppiä taaksepäin, jos sitä katsoikaan. Muistaen,\nmiltä naulanpisto tuntuu, se alkoi nykiä, tanssia ja hyppiä kohta, kun\nhuomasi, että joku aikoi nousta sen selkään.\n\nKun oli näin harjoiteltu neljä viikkoa, hankittiin kaksi muuta\ntemppuilijaa, valkoihoisia nuorukaisia, ja koko ohjelmanumero\nesitettiin eräälle hoikalle herrasmiehelle, jolla oli vahatut viikset\nja joka näytti ranskalaiselta. Lopulta hän osti Rosinanten, maksaen\nsiitä tinkimättä mitä Collins pyysi, ja otti palvelukseensa Samin ja\nmolemmat valkoiset temppuilijat. Collins oli järjestänyt näytännön\naivan kuin oikeassa sirkuksessa ja hankkinut kaikki tarvittavat\nvälineet sekä toimi itse tallimestarina ostajan ollessa katsojana.\n\nLihavana kuin voikimpale ja hullunkurisen näköisenä Rosinante tuotiin\nesiin tilapäiselle nelikulmaiselle lavalle, joka oli aidattu kankaaseen\nkierrettyjen terästolppien päähän kiinnitetyillä, samoin kankaaseen\npeitetyillä teräsköysillä. Päitset otettiin pois, ja se laskettiin\nirti. Se kävi heti levottomaksi, luimisti korviaan ja näytti\nvihaiselta.\n\n\"Muistakaa yksi asia\", Collins sanoi ostelijalle. \"Jos ostatte sen,\ntulee teistä tallimestari, ettekä te itse saa milloinkaan pistää sitä\nnaulalla. Kun se huomaa sen, voitte milloin tahansa panna kätenne sen\npäälle ja hillitä sen. Se on hyväluontoinen ja kiitollisin aasi, minkä\nolen milloinkaan nähnyt työssä. Sen täytyy pitää teistä ja vihata noita\nkolmea muuta. Ja vielä yksi neuvo: jos se käy todella vihaiseksi ja\nyrittää purra, voitte kiskoa siltä hampaat pois ja ruokkia sitä sitten\nappeella ja höyrytetyillä ryyneillä. Annan teille helposti sulavien\nruokien ohjeita. Nyt aloitetaan!\"\n\nCollins nousi korokkeelle ja taputti Rosinantea, joka oli hyvin säyseä\nja koetti kaikessa ystävyydessä tunkeutua hänen ohitseen ja pois\nnuora-aitauksesta päästäkseen piinasta, minkä se tiesi olevan tulossa.\n\n\"Katsokaa\", sanoi Collins, \"se luottaa minuun. Se tietää, etten minä\nole milloinkaan sitä pistänyt ja että aina lopulta olen sen pelastanut.\nMinä olen sen laupias samarialainen. Nyt pidän pienen puheen yleisölle.\nSitä voitte sitten tietenkin höystää oman makunne mukaan.\"\n\nEläintenkesyttäjä laskeutui alas aitauksesta, astui areenalle ja katsoi\neteensä, sivuille ja ylös, aivan kuin olisi vedonnut permannon ja\nparvien yleisöön.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat\", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan\nkuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. \"Tämä Rosinante on pahin veijari\naasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka ...\nodottakaahan hetkinen...\"\n\nHän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi:\n\"Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille,\nkenestä sinä eniten pidät.\"\n\nJa Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin\nkämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä\nolkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin\nolisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi\nja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta\nkidutuksesta.\n\n\"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla\",\nsanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle\npaikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui\nkuvitellulle katsojajoukolle:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa\nviisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä\nihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon\nsuoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? --\nIstua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna\nkuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin\nRosinante. Hei, pojat ... tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy\nminuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta\nminuutista viisisataa dollaria.\"\n\nSitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti\nsahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli\nauttavinaan hänet korokkeelle.\n\n\"Oletteko henkivakuutettu?\" Collins kysyi.\n\nSam pudisti päätään ja irvisteli.\n\n\"Miksi teette tämän?\"\n\n\"Rahan tähden\", Sam sanoi. \"Tarvitsen rahaa liikkeeseeni.\"\n\n\"Mikä liike teillä on?\"\n\n\"Se ei kuulu teihin, hyvä herra.\" Sam hymyili aivan kuin pyytäen\nanteeksi nenäkkyyttään ja kompuroi muutaman askeleen eteenpäin.\n\"Voisinhan koetella onneani arpajaisissa tämän sijaan, mutta sitä en\ntee. Saanko rahat? Se on minulle pääasia.\"\n\n\"Kyllä ne saatte\", sanoi Collins, \"jos ne ansaitsette. Astukaa syrjään\nja odottakaa hetkinen. Jos hyvät naiset ja herrat suovat anteeksi\nviivytyksen, pyydän useampia vapaaehtoisia ilmoittautumaan. Onko\nuseampia, jotka haluavat kilpailla? Viisikymmentä dollaria\nkuudessakymmenessä sekunnissa. Melkein dollari sekunnissa ... jos\nvoitatte. Niin, lupaan dollarin sekunnista. Kuusikymmentä dollaria\nsille pojalle, miehelle, naiselle tai tytölle, joka voi pysytellä\nRosinanten selässä yhden minuutin. Tulkaa esiin, hyvät naiset.\nMuistakaa, että tänä päivänä on kaikilla yhtäläinen äänioikeus. Tässä\nvoitte loistavasti voittaa miehenne, veljenne, poikanne, isänne ja\nesi-isänne. Ei mitään ikärajaa. Tahtooko isoäiti suoda meille sen\nkunnian?\" hän sanoi suoraan jollekin muka hyvin vanhalle naiselle\netumaisella penkillä. -- \"Kuten kuulette -- 'tulevalle ostajalle' --\nolen ladellut koko yksinpuhelun, ja sen voitte oppia kahdessa\nharjoituksessa, voitte suorittaa sen nyt heti paikalla, aivan\nilmaiseksi, se sisältyy ostosummaan.\"\n\nMolemmat toiset temppuilijat tulivat sahajauhokentän yli, ja Collins\nauttoi heidätkin kuvitellulle korokkeelle.\n\n\"Voitte muodostella yleisölle pidettävää puhetta aina sen kaupungin\nmukaan, minne tulette\", hän selitteli ranskalaiselle. \"Teidän on helppo\nsaada selville kaikkein halveksituimpien ja ajastaan eniten\njäljelläolevien kylien ja kauppaloiden nimet. Ja sitten annatte\napulaistenne sanoa olevansa niistä kotoisin.\"\n\nCollins antoi nyt näytöksen alkaa. Samin ensimmäinen koe loppui kovin\nlyhyeen. Hän ei ennättänyt kunnolleen istuutuakaan, ennenkuin aasi\nheitti hänet selästään. Puolen tusinaa nopeasti toistettua yritystä ei\nonnistunut paljon paremmin. Viimeisellä kerralla Sam pysytteli\nRosinanten selässä kymmenen sekuntia ja heitti sitten hullunkurisen\nkuperkeikan aasin pään yli. Sam laskeutui alas lavalta, pudisti\npäätään, paineli kättään kylkeään vasten, aivan kuin olisi loukannut\nitsensä. Sitten oli toisten poikien vuoro. Eteviä voimistelijoita kun\nolivat, he tekivät sangen ihmeellisiä ja hullunkurisia kuperkeikkoja.\nSam toipui ja tuli takaisin. Lopuksi kaikki kolme tekivät yhdessä\nhyökkäyksen Rosinantea vastaan ja koettivat yhtaikaa päästä eri\nsuunnilta sen selkään. He hajosivat kuin akanat tuuleen; väliin he\nvierivät kaikki yhteen kasaan. Kerran saivat molemmat valkoiset, jotka\nseisoivat vähän syrjempänä hengähtämässä, aasin selästä lentävän Samin\nniskaansa niin että he kaatuivat kaikki yhteen rykelmään.\n\n\"Muistakaa, että se on oikein itsepäinen aasi\", puheli Collins\nvahaviiksiselle miehelle. \"Jos joku yleisön joukosta ilmoittautuu\npäästäkseen käsiksi rahoihin, niin sitä parempi. Niistä selvitään hyvin\npian. Ei ole elävää olentoa, joka voisi pysyä sen selässä yhden\nminuutin ... jos se vain silloin tällöin saa harjoituksissa tuntea\nnaulanpistoja. Sen täytyy elää alituisessa naulanpelossa. Älkää antako\nsen veltostua siinä suhteessa. Jos annatte sen levätä jonkun päivän,\nniin harjoitelkaa pari kertaa naulan avulla juuri ennen näytännön\nalkua, muutoin se ehkä unohtaa kaikki ja pilaa koko numeron ravaamalla\nympäri areenaa selässään ensimmäinen retkale, joka siihen kiipeää.\n\n\"Mutta jos joku takertuisi kiinni käsin ja jaloin ja hampain ja\npysyttelisi paikoillaan, kunnes minuutti olisi melkein loppuun kulunut,\nniin antakaa Samin tai jonkun apulaisenne huomaamatta hiukan raapaista\naasia naulalla. Silloin on ratsastajan onni lopussa. _Te ette_ voi\nhävitä, ja yleisö on menehtyä nauruun.\n\n\"Ja sitten paras kaikesta, mikä saa aina kättentaputukset raikumaan. --\nValmiina, te kaksi! -- Aloittakaa, Sam!\"\n\nSillä välin kun valkoiset pojat uhkasivat nousta Rosinanten selkään\nmolemmilta puolin ja kiinnittivät sen tarkkaavaisuuden itseensä, Sam\nsai äkkiä raivoisan epätoivonkohtauksen, hyppäsi nuoran yli, takertui\nkäsin ja jaloin Rosinanten kaulaan ja painoi päänsä lujasti hevosen\npäätä vastaan. Ja Rosinante nousi takajaloilleen, kuten se aikoja\nsitten oli oppinut tekemään saadessaan lukuisia naulanpistoja päähänsä\nja kaulaansa.\n\n\"Se on hiton itsepäinen\", selitti Collins, kun Rosinante asteli\ntakajaloillaan ja turhaan riuhtoi sinne tänne eturuumistaan. \"Ei siinä\nole mitään vaaraa. Se ei kaadu selälleen. Se on aivan liian viisas. Ja\njos se sen tekisikin, tarvitsee Samin vain hellittää otteensa ja\nheittäytyä sivulle.\"\n\nKun näytäntö oli lopussa, antoi Rosinante mielellään panna päitset\npäähänsä, ja se vietiin pois lavalta ranskalaisen luo.\n\n\"Kas, nyt olette nähnyt jotakin oikein ensiluokkaista\", jatkoi Collins\nkerskumistaan. \"Kokonainen tappelunumero teidän itsenne toimiessa\ntallimestarina, neljä esiintyjää lukuunottamatta muuliaasia ja ehkä\nvielä jotakuta yleisöstäkin. Kaikki valmiina ilmoitustaululle\nasetettavaksi, ja viisituhatta on hurjan halpa hinta.\"\n\nRanskalainen säpsähti kuullessaan niin korkean luvun.\n\n\"Laskekaa itse\", sanoi Collins. \"Ansaitsette vähintään tuhatkaksisataa\nviikossa, ja siitä tulee aivan varmasti kahdeksansataa puhtaaksi\nvoitoksi. Kuuden viikon voitolla olette korvannut ostohinnan, ja sen\njälkeen voitte laskea vielä vähintään sata menestysviikkoa. Toivon,\nettä olisin nuori ja vapaa. Silloin lähtisin itse sen kanssa keräämään\nkultaa.\"\n\nJa Rosinante myytiin ja vietiin pois Cedarwildin kesytyslaitoksesta\nnaulalla rääkättäväksi, houkuttelemaan kaiken maailman sirkusyleisöä\nnauramaan ja remuamaan.\n\n\n\n\n27.\n\n\n\"Asia on niin, Johnny, että et voi hyväilyillä saada koiria tekemään\ntemppuja, ja siinä on koirien ja naisten välinen ero\", sanoi Collins\napulaiselleen. \"Tiedät, kuinka on koirien laita; niille leperrellään,\nja ne panevat pitkälleen ja ovat olevinaan kuolleita, kääntyvät\nhaudassaan ja tekevät muita yhtä tyhmiä temppuja. Sitten haluaisi\nkerran näyttää ystävilleen ja tuttavilleen, mitä koira on oppinut,\nmutta silloin onkin toinen ääni kellossa, se hermostuu ja käy tyhmäksi,\neikä sitä saa tekemään yhtään temppua kunnolla. Samoin on lasten laita.\nNe aivan hölmistyvät vieraitten edessä, unohtavat kaiken mitä ovat\noppineet ja antavat vanhempiensa seisoa vieressä häpeämässä.\n\n\"Lavalla koirien tulee tehdä oikeita temppuja, joista ne eivät pidä,\njoita ne suorastaan inhoavat. Ja sitten niitä ei satu haluttamaan sillä\nkerralla -- ne ovat ehkä hiukan vilustuneet tai pahoinvoipia, tai\nniillä on syyhy. Mitä on silloin tehtävä? Pyytääkö yleisöltä anteeksi?\nOhjelmanhan täytyy käydä aivan kellon mukaan. Joka numeron täytyy alkaa\ntäsmälleen määräaikana. Pääasia on, että koirat tietävät ajan ja ovat\nvalmiina tekemään temppunsa juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Siinä ei\nauta ruveta hyväilemään niitä, kerjäämään ja pyytelemään tai vielä\nodottamaan niitä. On ainoastaan yksi keino. Niiden täytyy tietää,\nmilloin niiden on aloitettava, ja että on tosi kyseessä.\"\n\n\"Koirat eivät ole tyhmiä\", myönteli Johnny, \"ne tietävät, tarkoittaako\ntotta vai eikö\".\n\n\"Aivan varmasti\", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. \"Heti kun on\nvähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja\nmyöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä\ntäytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo,\nettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista\nesiintymistä varten.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli -- tosin siitä sanaakaan\nymmärtämättä -- Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.\n\n\"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin\nyksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä\njuuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat\nkuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on\nniiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen\nkoko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä\nyksinkertaisesta syystä, että _osaan tehtäväni_. Muista se.\n\n\"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse\nvaroa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina\nsaatavana -- ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa.\nPuhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.\n\n\"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna -- mitä se tekee\nsilloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii\nvatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat\norjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla\nsaa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle\nselkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista\nolen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko\nitsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa,\nmutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat\nkaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne\neivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa\nhievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit,\njoita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman\npäänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin\ntottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia --\ntunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä\nerillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä\nniitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa\nloppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.\n\n\"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä\", Collins viittasi Miksiin,\njoka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla\ntapahtui. \"Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja\nsentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut\nkunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se\nhyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane\nlujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti\nmatkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi,\nettä sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä -- ja se\nminun on saatava selville.\"\n\n\"Jospa se olisi leijonakoira\", sanoi Charles.\n\n\"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia\", myönsi Collins. \"Mutta\nminkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden\nkitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän -- se olisi hyvä\ntemppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea\nmuuta.\"\n\n\"Onhan meillä vanha Hannibal\", sanoi Charles. \"Se otti tytön pään\nkitaansa Sales-Sinherillä ollessaan.\"\n\n\"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi\", huomautti Collins. \"Olen\ntarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat\njoskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä\nei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan -- niin,\nsiinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja\nellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin.\"\n\nJa Miksi olisi kenties joutunut Hannibal-kokeeseen ja muuttunut\npäätänsä lyhyemmäksi pedon mahtavassa kidassa, ellei onnellinen sattuma\nolisi tullut väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Collins sai pikaisen\ntiedonannon leijonien ja tiikerien hoitajalta. Tämä oli ehkä\nneljäkymmenvuotias, mutta näytti kuusikymmentä vuotta vanhalta. Hänen\nkuihtuneissa kasvoissaan oli syviä, pystysuoria vakoja, jotka näyttivät\njonkun muun villin eläimen kuin hänen itsensä tekemiltä.\n\n\"Vanha Hannibal tulee hulluksi\", kuului hänen sanomansa.\n\n\"Lorua\", sanoi Harris Collins. \"Te vain tulette vanhaksi, siinä koko\njuttu. Se on saanut teistä yliotteen. Näytän teille, että niin on.\nTulkaa mukaan kaikki. Otamme neljännestunnin loman, ja minä näytän\nteille jotakin, jota teistä kukaan ei ole nähnyt. Se tuottaisi\nkymmenentuhatta viikossa missä tahansa ... mutta sitä ei kestäisi\nkauan. Vanha Hannibal kääntäisi töppösensä ilmaan sulasta häpeästä. --\nTulkaa mukaan, kaikki! Viidentoista minuutin loma!\"\n\nMiksi seurasi viimeisen ja kauheimman isäntänsä kintereillä, ja heidän\nmolempien jäljessä kulki joukko apulaisia ja vierailevia kesytyspomoja.\nOli tunnettu asia, että kun Harris Collins esiintyi, hän teki sen vain\nkesytysmaailman valiojoukon edessä.\n\nLeijonien ja tiikerien hoitaja, jonka kasvot hänen oma pedonluonteensa\noli raadellut, kierteli valitellen nähdessään herransa valmistautuvan\nmenemään Hannibalin häkkiin, sillä hänen ainoana aseenaan oli\nluudanvarsi.\n\nHannibal oli vanha, mutta se oli tunnetusti kookkain vangittu leijona,\neikä se ollut kadottanut hampaitaan. Se kulki edestakaisin häkissään,\nvangittujen eläinten tavallista raskasta ja huojuvaa käyntiä, kun\nodottamaton yleisö äkkiä asettui sen häkin eteen. Mutta se ei näyttänyt\nsiitä ollenkaan välittävän, kulki yhä vain edestakaisin, heilutti\npäätään ja kääntyi notkeasti häkin päähän tultuaan. Sillä näytti olevan\njotakin mielessä.\n\n\"Noin se on kävellyt kaksi päivää\", valitteli hoitaja. \"Ja kun sitä\nlähestyy, se tavoittaa käpälällään. Kas, noin se on pidellyt minua!\"\nHän kohotti oikeaa käsivarttaan. Paidan ja puseron hihat olivat\nriekaleina ja ihossa oli yhdensuuntaisia punaisia naarmuja, pedon\nkynsien jälkiä. \"Enkä minä ole käynyt häkissä. Se teki sen säleiden\nvälitse yhdellä sieppauksella, kun menin puhdistamaan sen häkkiä.\nOlisipa se edes ärjynyt, mutta se ei päästänyt ääntäkään; kulkee vain\nyhtä mittaa edestakaisin.\"\n\n\"Missä on avain?\" kysyi Collins. \"Hyvä on. Päästäkää minut sisään.\nSulkekaa ovi ja ottakaa avain pois. Kadottakaa se, unohtakaa se,\nviskatkaa pois. Minulla on kyllä aikaa odottaa, kunnes löydätte sen ja\npäästätte minut pois.\"\n\nJa Harris Collins, joka oli pienempi kuin höyhensarjan painija ja oli\nelänyt aina pelossa, että hänen lastensa äiti heittäisi kuuman\nliemilautasen hänelle vasten kasvoja, meni häkkiin tämän arvostelevan\nyleisön nähden ainoastaan luudanvarrella aseistettuna. Sitten ovi\nsuljettiin, ja valppaasti pitäen silmällä kävelevää Hannibalia hän\ntoisti käskynsä, että avain otettaisiin pois.\n\nViisi, kuusi kertaa leijona kulki edestakaisin ollenkaan välittämättä\nsisääntunkeutujasta. Sitten, kun leijona jälleen oli kääntynyt ja oli\nmatkalla poispäin, Collins astui esiin ja asettui keskelle leijonan\ntietä ja seisoi siinä aivan hiljaa. Huomatessaan tien olevan tukossa\nHannibal ei äännähtänytkään. Pehmein, notkein liikkein se suuntasi\nkulkunsa suoraan vastusta kohti. Mutta Collins, joka tiesi etukäteen,\nmitä leijona tekisi, yllätti sen ennen hyökkäystä lyömällä sitä\nluudanvarrella arkaan kuonoon. Hannibal vetäytyi takaisin päästäen\nlyhyen ärjynnän ja suuntasi salamannopean iskun mahtavalla käpälällään.\nTaaskin Collins ennätti edelle: uusi isku kuonoon ajoi leijonan\ntakaisin.\n\n\"Täytyy estää se kohottamasta päätään, siinä on ainoa pelastus\", mutisi\nkesyttäjä hampaittensa välistä. \"Jaha, nyt taas? Tuossa saat.\"\n\nRaivoava Hannibal oli kyyristynyt hypätäkseen ja nostanut päänsä. Isku,\njonka se sai kuonolleen, pakotti sen painamaan päänsä lattiaan, ja\nkuono yhä kiinni lattiassa eläinten kuningas kulki taaksepäin samalla\nkun kurkusta ja rinnasta kuului kumeaa mörinää.\n\n\"Jatka\", sanoi Collins seuraten leijonaa ja kiiruhtaen sen peräytymistä\nnavakoilla iskuilla.\n\n\"Ihminen on eläinten herra, koska hän osaa ajatella\", sanoi Collins\nkatsojille. \"Hän on tehnyt päästään ruumiinsa herran, joten hän voi\nkehittää ajatuksen ja suorittaa teon ennenkuin eläin. Nyt saatte nähdä,\nkuinka se on minun vallassani. Se ei ole niin voittamaton kuin se\nkoettaa luulotella olevansa. Sen ajatuksen, joka siinä nyt herää, minä\notan siitä heti. Tämä luudanvarsi sen tekee. Katsokaa nyt.\"\n\nHän ajoi eläimen aivan häkin päähän, löi sitä vähän väliä kuonolle ja\npakotti sen siten pitämään päänsä alhaalla.\n\n\"Nyt minä ajan sen nurkkaan.\"\n\nMuristen, äristen ja sähisten, pää alhaalla ja puolustaen itseään\nlyhyillä käpäläniskuilla itsepäistä keppiä vastaan Hannibal vetäytyi\ntottelevaisena takaisin nurkkaan, se veti takapuolensa kokoon ja koetti\nkutistua niin pieneksi kuin suinkin. Ja yhä se vain piti kuononsa\nalhaalla, joten sen oli aivan mahdotonta hypätä. Mutta kesken kaiken se\nkohotti hitaasti päätään ja haukotteli. Nyt se pelastui iskusta, koska\nse kohotti kuononsa niin hitaasti ja koska Collinsin ajatus oli aina\nhitusen edellä sen ajatusta.\n\n\"Nyt se on kuritettu\", ilmoitti Collins, ja ensimmäisen kerran ääni oli\nreipas, eikä siinä tuntunut jännitystä eikä pelkoa. \"Kun leijona\nhaukottelee kesken kamppailun, silloin tietää, että sen raivo on\nasettumassa. Silloin se alkaa tulla järkiinsä. Hannibal on nyt tullut\njärkiinsä, muutoin se hyppäisi tai iskisi käpälällään sen sijaan, että\nse nyt haukottelee. Se tietää saaneensa selkäänsä, ja tuo haukotus\nmerkitsee vain: 'Minä antaudun. Heittäkää toki minut rauhaan. Kuonoa\npakottaa vimmatusti. Niin mielelläni hyökkäisin sinun kimppuusi, mutta\nminä en voi. Tahdon tehdä kaikki, mitä sinä tahdot, ja minä olen\nhirmuisen kiltti, kunhan vain et lyö enää minun pehmitettyä\nkuonoparkaani.'\n\n\"Mutta ihminen on eläinten herra eikä voi olla niin siivo. Osoita, että\nsinä olet isäntä, pieksä niihin se tietoisuus. Älä lopeta, kun eläin\nantautuu. Anna sen niellä lääkkeet ja nuolla lusikka. Anna sen suudella\njalkaasi, jota pidät sen niskassa. Anna sen suudella keppiä, jolla\nlyöt. Katsokaa nyt!\"\n\nJa Hannibal, joka oli kookkain vankeudessa elävistä leijonista, jolla\noli kaikki hampaansa tallella, joka oli täysikasvuisena otettu\nviidakosta vangiksi, tuo oikea eläinten kuningas se peräytyi yhä\nkauemmaksi, peläten uhkaavaa luudanvartta pienen miespoloisen kädessä,\nja vetäytyi yhä enemmän kokoon nurkassaan. Se koukisti selkänsä\nkaareksi, niin ettei se mitenkään olisi voinut hypätä, taivutti\navuttomana päänsä yhä alemmaksi rintaa vasten, antoi koko ruumiinsa\npainon levätä eturaajoilla ja suojeli kuonoparkaansa mahtavilla\nkäpälillään, jotka yhdellä ainoalla iskulla olisivat tehneet lopun\nCollinsista.\n\n\"Nyt se käy ehkä epäluotettavaksi\", sanoi Collins, \"mutta sen täytyy\nkuitenkin suudella minun jalkaani ja keppiä. Kas näin!\"\n\nHän kohotti vasemman jalkansa, ei epäröiden ja ikäänkuin koetteeksi,\nvaan reippaasti ja varmasti, ja asetti sen leijonan niskaan, Keppi\nkohosi vastaamaan leijonan seuraavaan tekoon, ja Collinsin ajatus oli\njo iskun verran edellä leijonan seuraavaa ajatusta.\n\nHannibal teki niinkuin Collins oli otaksunut. Se heitti päänsä\ntaaksepäin, kita ammollaan ja täynnä säihkyvän valkeita hampaita\niskeäkseen ne tuohon kapeaan silkkisukan peittämään nilkkaan ruskean\nkengän yläpuolella. Se oli ennättänyt tuskin viidenneksen matkasta, kun\nkeppi jo tanssi sen kuonolla ja pakotti sen jälkeen painamaan sen\nlattiaan ja peittämään käpälillään.\n\n\"Nyt sen raivo on asettunut\", sanoi Collins. \"Kuinka vähän se\ntienneekin, sen se nyt ainakin tietää, että minä tiedän enemmän kuin\nse, ja että minä nyt olen antanut sille läksiäissaunan. Jos se yhä\nvielä raivoaisi, se ei sitä tietäisi, enkä minä olisi askeleen vertaa\nsiitä edellä, kun se hyökkäisi kimppuuni ja riepottelisi sisälmykseni\nympäri häkkiä.\"\n\nHän pisteli Hannibalia kepinpäällä ja kohotti keppinsä iskuun joka\npiston jälkeen. Ja iso leijona makasi siinä ja murisi avuttomana, ja\njoka pistolla se paljasti hiukan enemmän kuonoaan ja kohotti sitä\nylemmäksi, kunnes lopulta punainen kieli solui esiin raateluhampaiden\nvälitse ja nuoli kenkää, joka ei levännyt niinkään keveästi sen\npäälaella, nuoli luudanvartta, joka oli suorittanut koko kidutuksen.\n\n\"Oletko sinä nyt kiltti leijona?\" kysyi Collins hieroen tylysti\nHannibalin niskaa jalallaan.\n\nHannibal ei voinut olla murisematta vihoissaan.\n\n\"Oletko nyt kiltti leijona?\" toisti Collins ja hieroi yhä kovemmin\njalallaan.\n\nJa Hannibal kohotti kuononsa ja nuoli jälleen punaisella kielellään\nruskeaa kenkää ja ohutta, silkkisukkaan verhottua nilkkaa, jonka se\nolisi voinut murskata silmänräpäyksessä.\n\n\n\n\n28.\n\n\nYhden ystävän Miksi sai niiden monien eläinten joukosta, joihin se\ntutustui Cedarwildin koulussa, ja se oli omituinen, surumielinen\nystävyys. Saara oli sen nimi, pienen vihreän apinan, joka oli kotoisin\nEtelä-Amerikasta. Se näytti olevan syntyään hysteerinen ja aina\nloukkaantunut eikä ollenkaan ymmärtänyt huumoria. Miksi tapasi sen\njoskus seuratessaan Collinsia areenalle, missä se oli odottamassa\njoutuakseen osalliseksi johonkin uuteen temppuun. Sillä vaikka se oli\naivan kykenemätön ja haluton, sitä käytettiin aina näytöksissä,\nuseimmiten avustajana jonkun etevän eläintaiteilijan esiintyessä.\n\nMutta se sai aina hämminkiä aikaan. Se joko lörpötteli tai huusi\npelosta tai tappeli muiden eläimien kanssa. Kun sitä koetettiin saada\njotakin tekemään, se pani heti vastaan, ja jos turvauduttiin\nväkivaltaan, se säikytti kirkunallaan kaikki muut areenalla olevat\neläimet ja keskeytti työn.\n\n\"Samantekevä\", sanoi Collins. \"Se saa mennä ensimmäisen apinaseurueen\nmukana, minkä myymme.\"\n\nPahin kohtalo, mikä voi sattua kesytetylle apinalle, oli joutua\navuttomaksi nivelnukeksi, jonka näkymättömät kepit ja langat panevat\nliikkeeseen ja jonka piilossaolevat miehet iskuilla ja lyönneillä\npakottavat ilveilemään kokonaisen ohjelmanumeron ajan.\n\nMutta Miksi oli tutustunut Saaraan ennenkuin tämä tuomio sille\njulistettiin. Niiden ensimmäisen kerran tavatessa se äkkiä hyppäsi\nMiksiä kohti kuin kirkuva ja lörpöttelevä pikkupaholainen ja uhkasi\nkoiraa kynsin ja hampain. Mutta Miksi, joka oli jo vaipunut syvälle\nalituiseen alakuloisuuteen, katsoi sitä aivan rauhallisena,\npörhistämättä niskakarvojaan ja luimistamatta korviaan. Tämä sai apinan\nvaikenemaan. Jos koira olisi hyökännyt sitä kohti tai murissut tai\njotenkin osoittanut vihaa ja suuttumusta, niin se olisi kirkunut ja\nulvonut ja pitänyt kamalaa melua, huutanut apua ja kutsunut kaikki\nihmiset todistamaan, kuinka hävyttömästi sitä kohdeltiin.\n\nMutta Miksin omituinen menettely näytti aivan hurmaavan sen. Se läheni\nkoiraa varovasti ollenkaan meluamatta, ja poika, joka sitä kuljetti,\nhellitti hiukan ohutta ketjua.\n\n\"Purkoon koira siltä selän poikki\", oli pojan syntinen toivomus, sillä\nhän vihasi Saaraa kiihkeästi ja olisi mieluummin hoidellut leijonia tai\nelefantteja kuin pitänyt huolta pienestä ilkeästä apinasta, jolla ei\nnäyttänyt olevan mitään järkeä.\n\nJa kun Miksi ei näyttänyt sitä huomaavankaan, se meni lähemmä. Hetkisen\nkuluttua se jo kopeloi Miksiä käsin, pani kätensä Miksin kaulaan ja\npainoi päänsä Miksin päätä vasten. Sitten alkoi sen loputon loruilu.\nJoka päivä se tapasi koiran eri aikoina areenalla, painautui sitä\nvasten ja kertoi hiljaisella äänellä, hengähtämättä elämänsä tarinan,\nkuten koira otaksui. Ainakin se tuntui puhuvan kärsimyksistään ja\nhäpeällisestä kohtelusta, jota se oli saanut kestää. Se oli yhtä\nainoata loppumatonta valitusta, ja usein se näytti puhuvan\nterveydentilastaankin, koska ryki usein, ja sen rintaa näytti aina\npakottavan, koska se vähän väliä painoi varovasti kättään sitä vasten.\nMutta väliin sen valitus taukosi, ja se kertoi koiralle hellästä\näidistään -- kokoisen sarjan helliä, hyväileviä ääniä, jotka\nmuistuttivat kuherrusta.\n\nApina oli Cedarwildissä ainoa olento, joka ystävällisin käsin koski\nMiksiin, ja se oli aina hyvä, ei nipistänyt milloinkaan eikä\nmilloinkaan vetänyt korvista. Ja koira taas oli apinan ainoa ystävä, ja\nMiksi aivan kaipasi saada tavata sitä aamupäivän harjoituksissa --\nhuolimatta siitä, että jokainen kohtaaminen päättyi aikamoiseen\nmeteliin, kun Saara tappeli vartijaansa vastaan, joka tahtoi viedä sen\npois. Sen huudot ja vastaansanomiset vaihtuivat valitukseksi ja\nulvonnaksi, ja ympärillä olevat ihmiset nauroivat apinan ja\nirlantilaisen terrierin kummalliselle rakkaudelle.\n\nMutta Harris Collins katseli tätä ystävyyttä suopein silmin, vieläpä\nyllytti sitä.\n\n\"Ne molemmat äkäpussit viihtyvät parhaiten yhdessä\", hän sanoi. \"Ja se\ntekee niille hyvää. Se antaa niille jotakin, minkä vuoksi elää, ja se\non terveellistä. Mutta pankaa mieleenne, että jonakin kauniina päivänä\napina antaa ystävälleen salaiskun, ja silloin niiden ystävyys saa\nkamalan lopun.\"\n\nTämä ennustus toteutui puoleksi, sillä vaikkakaan apina ei asettunut\nMiksiä vastaan, tuli kuitenkin päivä, jolloin niiden ystävyys\ntodellakin sai kauhean lopun.\n\n\"Hylkeet ovat aivan liian viisaita\", Collins sanoi eräänä päivänä\npannessaan toimeen tilapäisnäytäntöä muutamille oppilailleen. \"Niille\ntäytyy heittää kaloja, kun ne tekevät temppujaan, muutoin ne\näkääntyvät, eikä siitä tule koskaan loppua. Mutta ei voi saada paljoa\naikaan heittelemällä koirille makeisia, vaikkakin voi saada nuoren\nopettamattoman sian auttavasti temppuilemaan, jos pitää ruokapullon\nhihaansa kätkettynä.\n\n\"Vain ajattelemalla pääsette johonkin. Luuletteko saavanne vinttikoirat\nhyppäämään lupaamalla niille lihaviipaleen? Piiska ne panee hyppimään.\nKatsokaa Billy Greeniä. Hänellä ei ole muuta keinoa opettaessaan tuolle\nkoiralle sen temppua. Ei sitä voi hyväilyillä siihen saada. Eikä\nlahjomallakaan. On ainoastaan yksi keino, ja se on _pakko_.\"\n\nBilly Green harjoitti parastaikaa pientä kiharavillaista koiraa, jonka\nrotua oli mahdoton tietää. Hän saavutti aina menestystä näytännöissä\nvetämällä taskustaan pienen koiran ja antamalla sen tehdä tempun, jota\nhän nyt juuri harjoitti. Edellinen koira oli katkaissut selkänsä ja\nkuollut, ja hänellä oli nyt uusi harjoitettavanaan. Hän otti tuota\npikkupoloista takajaloista ja heitti sen ilmaan, missä sen tuli tehdä\nkuperkeikka ja pudota sitten alas pää edellä, tavata etukäpälillään\nBillyn käsi ja pysytellä siinä ruumis ja takajalat ilmassa. Yhä\nuudelleen Billy kumartui alas, tarttui sen takajalkoihin ja heitti sen\nilmaan. Pelosta jäykkänä koira ponnisteli turhaan oppiakseen tempun.\nKerran toisensa jälkeen se menetti tasapainonsa. Väliin se putosi kuin\nriepu Billyn kämmenelle, väliin se oli vähällä pudota maahan, ja kerran\nse putosikin, putosi niin kovasti kyljelleen, että saattoi tuskin\nhengittää. Opettaja kuivasi rauhallisesti hien kasvoiltaan ja sysi sitä\nsitten jalallaan, kunnes se horjuen nousi jaloilleen.\n\n\"Ainoakaan koira ei opi tuota temppua, jos sille lupaa ruokaa\", Collins\njatkoi. \"Yhtä vähän kuin ainoakaan koira oppii kulkemaan etujaloillaan,\nellei keppi ole sitä tuhat kertaa pakottanut nostamaan takajalkoja\nilmaan. Mutta tuo temppu ... se miellyttää aina, etenkin naisia. Onhan\nse niin ihastuttavan sukkela ja herttainen. Ajatelkaa, se vedetään\nesiin rakkaan isäntänsä taskusta, ja se luottaa häneen niin, että antaa\nheittää itsensä ylös ilmaan. Luottaa? Sepä hittoa. Tuo mies on\npelotellut sen pahanpäiväiseksi -- siinä kaikki.\n\n\"Mutta jos silloin tällöin ottaa jotakin hyvää taskustaan ja antaa\neläimen maistella sitä, on yleisö mielissään. Muuta hyötyä siitä ei\nolekaan, mutta hyvä niinkin. Yleisö tahtoo mielellään uskoa, että\neläimet huvikseen tekevät temppujaan, että niitä hemmotellaan ja että\nne rakastavat herrojaan yli kaiken. Mutta Herra meitä armahtakoon -- ja\nmeidän ruokakorttejamme, jos yleisö saisi katsahtaa kulissien taa.\nOpetettujen eläinten näytteleminen kiellettäisiin heti paikalla, ja me\nsaisimme ryhtyä uutta tointa etsimään.\n\n\"Niin, ja hirveän paljon julmuuksia tapahtuu areenalla, aivan yleisön\nsilmien edessä. Pahin veijari siinä suhteessa oli Lottie. Hänellä oli\njoukko opetettuja kissoja. Hän hyväili niitä intohimoisesti yleisön\nnähden, etenkin, jos niiden temput eivät onnistuneet. Mitä hän\ntekikään? Hän otti kissan syliinsä ja suuteli sitä. Ja kun hän laski\nsen jälleen alas, se teki temppunsa aivan virheettömästi, ja tyhmä\nyleisö taputti mielettömästi ihaillen hänen osoittamaansa hyvyyttä ja\nlempeyttä. Oliko hän tosiaankin suudellut kissaa? Sanonpa teille mitä\nhän teki. Hän puri sitä kuonoon.\n\n\"Eleanor Pavalo oppi Lottielta tämän tempun ja käytti sitä\nkääpiökoiriaan opettaessaan. Moni koira tekee areenalla työtä nauloja\nkaulanauhassaan, ja taitava mies voi nipistää koiraa kuonoon ainoankaan\nkatsojan sitä huomaamatta. Ainoastaan pelko vaikuttaa eläimiin.\n\n\"Muistakaa kapteeni Robertsia ja hänen suuria tanskalaisia doggejaan.\nNe eivät olleet puhdasrotuisia. Ne olivat kaksi kertaa täällä\nhoidettavana. Niiden joukossa tohti kulkea vain patukka kädessä. Ne\nrepivät minulta erään meksikolaisen pojan, oikein ilkeän nulikan. Ne\nsaivat hänet kaadetuksi ja olivat melkein syödä hänet. Lääkärit\npistelivät häntä yli neljäänkymmeneen eri kohtaan ja pumppusivat hänet\ntäyteen Pasteurin vesikauhuseerumia. Hän tulee aina nilkuttamaan oikeaa\njalkaansa sen koiramellakan jälkeen. Ne olivat oikeita hirviöitä. Mutta\nkapteeni Roberts otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin joka kerta,\nkun esirippu nousi. Koko koiraparvi hyökkäsi häntä vastaan, ja näytti\nsiltä, kuin ne olisivat olleet hyvin ihastuneita häneen. Olivatko ne\ntodella? Ei, ne vihasivat häntä. Näin hänen täällä Cedarwildissä\nmenevän niiden häkkiin patukka kädessä ja pieksävän jokaisen ilman\nerotusta henkihieveriin. Eivät ne häntä rakastaneet. _Anis_ oli\nhänen houkutuskeinonsa. Hän pirskotti anisöljyä pieniin lihapalasiin ja\npisti ne taskuunsa. Tuo temppu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta\nyleisöön, elleivät koirat olisi olleet niin hirveän isoja. Jos ne\nolisivat olleet vain tavallisia koiria, kaikki olisi näyttänyt hyvin\ntyperältä. Eivätkä ne tehneet temppujaan aniksen tähden. Kapteeni\nRobertsin pamppu pani ne liikkeelle. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.\n\n\"Hän sanoikin, että eläinten opettamisen taito oli siinä, että sai ne\npelkäämään. Eräs hänen apulaisistaan kertoi minulle jäljestäpäin ruman\njutun hänestä. Heillä oli kerran kuukauden loma Los Angelesissa, ja\nkapteeni Robertsin pisti päähän ruveta opettamaan koiraa tekemään\ntemppuja samppanjapullon suuhun asetetulla hopeadollarilla. Ajatelkaa\nasiaa ja koettakaa kuvitella, että koiran voi hyvällä saada sellaiseen.\nApulainen kertoi, että hän kulutti yhtä monta keppiä kuin koiraakin, ja\nettä hän rääkkäsi kuoliaaksi kuusi koiraa. Hän osti niitä kaupungin\nkulkukoirien säilytyspaikasta kahdella ja puolella dollarilla\nkappaleen, ja jokaisen kuolleen sijalle hänellä oli toinen varalta.\nJa hän onnistui seitsemännellä koiralla. Se oppi viiputtamaan\nhopeadollaria pullon suulla. Mutta sekin kuoli opetuksen seurauksista\nviikko ensimmäisen esiintymisensä jälkeen. Se sai haavoja keuhkoihinsa\nkaikesta pieksämisestä.\n\n\"Kun olin pieni poika, tuli eräs englantilainen Amerikkaan mukanaan\nponeja, apinoita ja koiria. Hän puri apinoita korviin, ja areenalla\nhänen tarvitsi vain olla puraisevinaan, niin ne heti tottelivat.\nHänellä oli iso simpanssi, jolla oli tavaton menestys. Se heitti neljä\nkuperkeikkaa, niin nopeaan kuin ennätti laskea neljään, juoksevan ponin\nselässä, ja miehen oli tapana antaa sille perinpohjainen selkäsauna\nainakin kahdesti viikossa. Mutta väliin löylytys oli liian kova, apina\nsairastui eikä voinut esiintyä. Mutta omistaja keksi keinon. Hän rupesi\nantamaan sille hiukkasen selkään, vain vähän esimakua, juuri ennenkuin\nsen tuli esiintyä. Se auttoi, mutta joku toinen apina olisi voinut\nkäydä äksyksi eikä lainkaan ruvennut esiintymään.\"\n\nSinä päivänä Harris Collins möi kallisarvoisen ohjeen eräälle\nleijonanomistajalle, joka sitä kovin tarvitsi. Hänellä ei ollut tointa,\nja hänen kolme leijonaansa olivat Cedarwildissä hoidettavina. Niiden\ntemppu oli jännittävä, vieläpä kauhistava yleisön silmin nähtynä. Ne\nhyökkäilivät ärjyen sinne tänne ja näyttivät tahtovan repiä kappaleiksi\npienen hennon naisen, joka toi ne näyttämölle ja näytti pitävän niitä\nkurissa ainoastaan lannistumattomalla rohkeudellaan ja pienellä\nratsupiiskalla, joka hänellä oli kädessään.\n\n\"Pahinta on, että ne alkavat kyllästyä siihen\", valitteli mies.\n\"Isadora ei saa niihin enää elämää. Ne eivät tahdo näytellä.\"\n\n\"Tunnen kyllä tapauksen\", Collins nyökkäsi. \"Ne alkavat jo käydä\nvanhoiksi ja väsyneiksi. Esimerkiksi vanha Sark. Sen korvan juuressa on\nampua paukutettu niin monta tyhjää laukausta, että se on aivan\numpikuuro. Ja Selim -- se kadotti rohkeutensa samalla kuin\nhampaansakin. Sen teki eräs portugalilainen, joka harjoitti sitä Bornum\net Baileyn seuruetta varten. Olette kai kuullut siitä?\"\n\n\"En, mutta usein olen sitä ihmetellyt\", vastasi mies päätään pudistaen.\n\"Se on ollut aika isku.\"\n\n\"Niin se olikin. Portugalilaisella oli rautatanko. Selim oli ärtyisä ja\nsivalsi häntä käpälällään, ja silloin hän iski sitä suoraan suuhun\njuuri kun leijona avasi sen ärjyäkseen. Hän kertoi sen itse minulle.\nSelimin hampaat rapisivat maahan kuin dominonappulat. Mutta sitä hänen\nei olisi pitänyt tehdä. Sehän oli arvokkaan omaisuuden turmelemista.\nHänet pantiin heti viralta.\"\n\n\"Niin, ne kaikki kolme eivät ole paljonkaan arvoisia minulle\nnyt\", sanoi omistaja. \"Ne ovat aivan liian velttoja ja sävyisiä\ntuossa hurjassa loppukohtauksessa Isadoran kanssa. Se oli ennen\nhyvin onnistunut. Se oli loppuvaltti, ja tuotti aina raikuvat\nkättentaputukset. Mitä minun on nyt tehtävä? Pyyhkiäkö pois koko\nnumero? Vai hankkiako uudet leijonat?\"\n\n\"Isadoralle vanhat ovat vaarattomia\", sanoi Collins.\n\n\"Aivan liiankin vaarattomia\", vastasi Isadoran mies. \"Jos hankimme\nuudet leijonat, saan minä tietenkin kaiken työn ja edesvastuun\nniskoilleni. Mutta täytyyhän meidän elää, ja tämä numero alkaa olla\nkulunut.\"\n\nHarris Collins pudisti päätään.\n\n\"Mitä te tarkoitatte? Mikä on teidän ajatuksenne?\" kyseli mies\nkiihkeänä.\n\n\"Ne elävät vielä monta vuotta\", selitti Collins. \"Jos ostatte uudet\nleijonat, on aina vaara tarjona, ettette onnistukaan niiden\nopettamisessa. Ja voitte aivan hyvin jatkaa numeron esittämistä\nvanhoillakin. Teidän tulee vain seurata minun neuvoani.\"\n\nEläintenkesyttäjä vaikeni, ja leijonien omistaja avasi suunsa jotakin\nsanoakseen.\n\n\"Se maksaa teille\", Collins jatkoi aivan tyynenä, \"sanokaamme\nkolmesataa dollaria\".\n\n\"Neuvoko ainoastaan?\" kysyi toinen.\n\n\"Neuvo, josta teillä on hyötyä, sen takaan. Mitä saisitte maksaa\nkolmesta uudesta leijonasta? Paljon enemmän kuin kolmesataa. Ja se on\nmitä yksinkertaisin keino. Sanon sen teille kahdella sanalla, siis\nsataviisikymmentä dollaria sanasta.\"\n\n\"Se on liian kallista minulle\", toinen väitti. \"Minun täytyy elää\ntyölläni.\"\n\n\"Niin täytyy minunkin. Sitä varten minä olen täällä. Minä olen\nerikoistuntija, ja te saatte maksaa sen mukaan. Te tulette noloksi kuin\npannukakku, kun sanon sen, niin yksinkertainen se on, enkä voi\nkäsittää, ettette ole sitä jo huomannut.\"\n\n\"Entä jos se ei autakaan?\"\n\n\"Ellei se auta, ei teidän tarvitse maksaa.\"\n\n\"No antaa tulla sitten.\"\n\n\"_Sähköttäkää häkki_.\"\n\nAluksi mies ei käsittänyt, mutta sitten asia alkoi kirkastua hänelle.\n\"Tarkoitatteko...?\"\n\n\"Juuri sitä\", nyökkäsi Collins. \"Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää.\nTarvitaan vain kuivia pattereita. Voitte helposti asettaa ne häkin\nlattian alle. Isadoran tarvitsee vain, kun hän on valmis, polkaista\nnappia, ja kun sähkövirta kulkee leijonien jalkojen läpi ... niin, jos\nne eivät silloin hypi korkealle ilmaan ja tanssi ja ärjy niin, että\norkesteriakaan ei kuulu, ette ainoastaan saa pitää kolmeasataanne, vaan\nmaksan minä teille vielä kolmesataa lisäksi. Tunnen sen tempun, olen\nnähnyt sitä käytettävän, ja se vaikuttaa aina. On aivan kuin ne\ntanssisivat hehkuvalla raudalla. Ne hyppäävät ilmaan, ja joka kerta,\nkun ne putoavat alas, ne polttavat uudelleen jalkansa.\n\n\"Mutta sen täytyy käydä vähitellen\", neuvoi Collins. \"Minä opetan\nteidät sähköttämään. Aluksi heikko patteri, jota ne voivat sietää ja\nsitten yhä voimakkaampi ja voimakkaampi aina siihen saakka, kun numero\nalkaa. Eivätkä ne totu siihen milloinkaan. Niin kauan kuin ne elävät,\nne hyppivät yhtä iloisesti kuin ensimmäiselläkin kerralla. No, mitä\nsanotte?\"\n\n\"On se kolmensadan arvoinen\", myönteli mies. \"Toivon, että minäkin\nvoisin ansaita rahani yhtä helposti.\"\n\n\n\n\n29.\n\n\n\"Minun täytyy sittenkin myydä se\", puheli Collins Johnnylle. \"Uskon,\nettä Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta\nminä en voi keksiä sen erikoisalaa.\"\n\nTämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli\ntavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein\nsyyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan\nse ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua\nleukaansa ja lentänyt syrjään.\n\n\"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos\", virkkoi Collins miettien,\n\"mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä\npäivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun\nkimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi,\nettei se siedä itseäänkään.\"\n\nHetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies,\njoka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi\nairedalekoiraa.\n\n\"Minulla on nyt vain yksi\", hän selitti, \"ja tarvitsen välttämättä\nkaksi\".\n\n\"Minne toinen on joutunut?\" eläintenkesyttäjä kysyi.\n\n\"Alphonso -- iso koirasleopardi -- suuttui aamulla ja teki siitä\nviilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin\nhevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei\nsitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia\nkohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta\nrepi.\"\n\nCollins pudisti päätään.\n\n\"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa\", hän sanoi, mutta silloin hänen\nsilmänsä osuivat Miksiin. \"Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä\",\nhän ehdotti. \"Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne\novatkin lähisukulaisia.\"\n\n\"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina\", leopardimies väitti.\n\n\"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo.\nKatsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa,\nvoitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen\nteille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri\nleopardikoirana on jotakin uutta.\"\n\n\"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä\", sanoi Johnny\nCollinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.\n\n\"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden\", Collins vastasi\nolkapäitään kohauttaen. \"Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun\nkoira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa\nkoskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta\nkokemuksesta.\"\n\nMiksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja\nharjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot\ntäplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin\nhäkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira\nlaskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä.\nPellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja\njota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä.\nAiredalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla\nja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse\npelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan\npakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.\n\nNe suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä\nhännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän\nääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat\nmiehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä\nhyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja\nhuitoivat vihaisesti hännällään.\n\nMiksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan.\nMutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten\nolentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki\nsuoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin\nyhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti\nnuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.\n\n\"Se on hyvä\", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. \"Sille ne\neivät anna selkään.\"\n\nTilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä,\nvältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria,\nleopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti\nvillikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen\nkomennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta\naloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki\nvaruillaan.\n\nYksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut,\nmutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa\nlensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä\nMiksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.\n\nEnsimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään\nMiksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei\nollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi\nkäsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja\nettä miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin\npari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut\nmuuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit\nnäyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria\npaneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä,\nettä ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.\n\nMuun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä\nhoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja\npidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen\nvasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut\nleikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se\noli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä\nvihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi\nmiellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita\nystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja\nnauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan\njossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi\ntarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin,\njota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina\nheittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen\nvaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen\nkokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät\napinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se\ntakertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka.\nKun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön\nmiehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se\nennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä\niloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti\nleopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten.\nPoisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.\n\nVaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut\nsitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului\nyli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka\nalkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät\npelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät.\nKaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi\neivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa,\njuoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään\nseuratakseen muita.\n\n\"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä\", huusi Collins eräälle\napulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. \"Nyt se pehmittää\nRalphin.\"\n\nTaistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli\njuuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki\nmiesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle\nhäkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti\nriuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa\ntaistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan\nja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut\nleopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia,\njotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.\n\nSaaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama\nsilmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina,\nhännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista\nsukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui\nläpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla\nseinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn,\nmutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta\nammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen\nympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista\nrintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti\nnousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän\nlevottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun.\nSamalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia\nAlphonsolle.\n\nRautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se\ntavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä\nkohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä\nhyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän\nmiehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja\nmies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin\nsurkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.\n\nMiksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua\nSaarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi\nrautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä\nvastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko\nhäkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta\nAlphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti\nsen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä\nmieheltä.\n\n\"Älkää tappako sitä!\" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.\n\nLeopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui\nhervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi\nylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta\ntäyteen päässä olevasta haavasta.\n\n\"Se on minun\", hän kielteli, \"ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta\napinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa\nminun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen\nampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?\"\n\nKerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin.\nSeuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti,\nikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.\n\nMutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui\nkolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja\nnyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon\nse hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin\nja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi\npystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut\nhellittää otettaan.\n\nPienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja\ntaistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja\nnopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.\n\n\n\n\n30.\n\n\nCedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta\npuoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea\neläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi\nperinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon\nsellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä\nosoittautui otolliseksi Miksille.\n\n\"Se tulee aina nilkuttamaan\", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan\nja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista\nkipsikääreissä. \"Haava -- ja se ei ole aivan pieni -- täytyy estää\nmärkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se\nkärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?\"\n\n\"Se ei osaa mitään\", Collins vastasi. \"Ehkä sen arvo on viisikymmentä\ndollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata\nopettaa temppuja.\"\n\nAika näytti vielä, että molemmat herrat erehtyivät. Miksi ei jäänyt\nparantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen\nsadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi\nkohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan\nsuurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta\nsitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä\nvarjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei\nrakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin\njärjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet\npoistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä\nkaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin\ntaitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois,\nei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei\npaennut moneen kuukauteen.\n\nHarris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä\npäivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme\nkoiraa keuhkokuumeeseen.\n\n\"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä\ndollarilla.\"\n\n\"Ja ellei se kelpaa?\" Davis kysyi.\n\nCollins kohautti olkapäitään.\n\n\"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään\nopettaa.\"\n\nJa kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin\ntavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne\npalaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu\njulmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja\nkoiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa\nhänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme,\nkorkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut\nmaksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille\nmitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi\nkoira.\n\nSeikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja\nkärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa\nsuorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia\nlavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen\nluokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan\neläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen\nkiertueeseen.\n\nVankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon\nnäyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään\nkaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa\njoukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli\npahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut\nnäitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin\nniiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti\nsilloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät\nvoineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.\n\nMiksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä\nkasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt\nliian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin,\neikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina\nhaukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian\nsynkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla\nrauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen\nvuorokauden kuluessa.\n\nWilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja\nohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja\nmatkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi\nerään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen\ntämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan\nkahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki\nsairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi,\njotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.\n\nKetään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa.\nAika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua\nkoirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien\nkuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt\näännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.\n\nPäivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa,\nja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli\nkyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille\neläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En\ntiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se\neli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra\nHagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon\nreunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra\nHagginilta ja Bobilta -- kuten Timi ja Panu -- pitämään mustia ihmisiä\nhalpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa\nkurissa.\n\nKuunari _Eugéniellä_ se purjehti toisen isäntänsä kapteeni\nKellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen\nhovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva\n_Makambolla_. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten\nsumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten\nVanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni\nkiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea,\npieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa\nauringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen\ntoiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara\ntoisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja\nsitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa\njuuressa.\n\n\"Aina pitääkin minulla olla huono onni\", murisi Wilton Davis katsellen\nkoiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä\nsuuttumuksessaan oli singonnut.\n\n\"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen\", sanoi hänen\nvaimonsa rauhallisesti. \"Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä\nkuolee.\"\n\n\"Ei tässä auta haastella\", sanoi Davis ja otti takin päältään. \"Käyhän\ntyöhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat.\nAmmennan niiden kylpyammeen täyteen.\"\n\nHän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison\nsinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat\nvikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään\nturvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä.\nHeikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat\ntallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat\njoivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se\npuri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen\nonnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa\njaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen\nluo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä\noli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman\nvertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.\n\nMonet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen;\nsitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano\nei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri\nhuonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda\nlisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan\nperunoilla.\n\n\"Täällä haisee kuin ketunluolassa\", huomautti rouva Davis ennätettyään\nhipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. \"Meidän täytyy pestä ne,\nrakkaani.\"\n\n\"Aivan niin kultaseni\", mies vastasi. \"Ja mitä pikemmin, sitä parempi.\nSen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä\nharjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin.\"\n\nSiitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat\nkoirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat\njuoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän\nharjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa.\nKaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.\n\n\"Juo, piru vie, juo -- pidä hyvänäsi\", sanoi mies ja painoi niiden pään\nlikaiseen saippuaveteen.\n\nHän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden\nlikaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.\n\nMiksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se\ntiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli\nsuoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä\ntehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa\nmukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi\npainanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti\nmuristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi\nhämmästyksissään.\n\n\"Vai niin\", hän sanoi, \"tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa\nmihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!\" hän komensi.\n\"Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi\nkerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi.\"\n\nSillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla\nhuudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin\nnurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun\nsiihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki\npois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.\n\n\"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä\nkylkeen, tyttöseni\", hän sanoi vaimolleen.\n\n\"Vai sinä -- tuosta saat!\" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja\npotkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja\nkatseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.\n\n\"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese\nkoiriani\", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään.\n\"Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani.\" Rouva Davis nyökkäsi\nsamanmielisesti. \"Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja\nylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän\nniille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian\npaastottuaan kaksi päivää.\"\n\nKun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi\nhäkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat\nrunsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria\npaaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.\n\nHarjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta\nalussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua\ntuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun\nedessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden\nvälttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien\nyhtaikaa haukkua.\n\nMiksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua\ntuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan\nkäskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.\n\n\"Mitä nyt?\" mies sähisi. \"Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt\njättää, niin -- saat vastedes olla kiltti koira. -- Pidä, kultaseni,\nniitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle\nensimmäisen ojennuksen.\"\n\nTappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin\nmahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen\nselkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui\ntuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle\nkatkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut\nyhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.\n\nVäliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät\nkäskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät,\nnilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita\ntavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja\nkovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät\ntuskanulvahdukset todistivat sitä.\n\nSinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi\nsai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti\ntuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.\n\n\"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on\", Davis kerskui\nvaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän\nMiksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.\n\nEsiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan\nalakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne\nuhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell\nesiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi\nhyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan\ntäynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä\nalkaneet laulaa: \"Aalto, vie minut Rioon.\"\n\nMiksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut\nvastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä\nHarry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin\nsäveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua\nhovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta\nhuolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.\n\nEsiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä\näänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan\nkuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään\nMiksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska\nsai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.\n\n\"Pieksä se perin pohjin, kultaseni\", neuvoi rouva Davis.\n\nSilloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun\ntoiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta.\nYleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick\nja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa\nkiirehdittiin. Miksi oli \"perusteellisesti pieksetty\", ja yleisö oli\nihastuksissaan.\n\nDick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun\ntakan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun\nnoustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui\nkoira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat\nensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä,\nja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon,\nkoirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen\nnaurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa,\nolivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse\noli kovin kiukkuinen.\n\n\"Älä välitä siitä, kullanmuru\", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo.\n\"Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli\nhyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli\nviime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni.\"\n\nHetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä\nnäyttämöllä koirien kanssa: \"Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen\nvielä kynin.\"\n\nKun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa,\nWilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut\njossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä\nvavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti\nkuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja\ntanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.\n\n\"Kyllä te olette mainio koirataiteilija\", hän sanoi ärsyttäen. \"Mutta\nsaatte te sen maksaakin.\"\n\n\"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne\", vastasi Wilton\nDavis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. \"Mutta jos\nvälttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on\nlopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan.\nSaakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut.\nKuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana\njärjestimme kohtausta?\"\n\n\"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun\", sanoi teatterinjohtaja\nDavisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka\npörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen\nvälissä.\n\n\"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa\", sanoi\nDavis ja kohotti rautatankoa. \"Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen\nhenkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä.\"\n\nMiksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä\nsiirtänyt katsettaan rautatangosta.\n\n\"Sen te jätätte tekemättä\", sanoi vahtimestari.\n\n\"Koira on minun\", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.\n\n\"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä\", vastasi vahtimestari.\n\"Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria,\nja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa\ntarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen\nkerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään\nja janoissaan. -- Kyllä minä tiedän, herra johtaja...\"\n\n\"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin\npuhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin\", johtaja\nhuomautti.\n\n\"Sen minä maksan mielelläni\", Davis sanoi ja kohotti uudelleen\nrautatankoaan. \"Kunhan vain saan maksaa sille.\"\n\n\"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia\", huudahti vahtimestari.\n\"Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla\nraudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te\npääsette sairaalaan.\"\n\n\"Ei, kuulkaahan toki, Jackson...\" sanoi johtaja varoittavalla äänellä.\n\n\"Älkää virkkako minulle mitään\", oli vastaus. \"Tiedän kyllä mitä teen.\nJos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni.\nOlen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään.\nMinua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin.\"\n\nJohtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.\n\n\"Älkää riidelkö\", hän neuvoi. \"En tahdo menettää Jacksonia, ja hän\ntoimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää\nkoira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen\nsaaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta.\nEi Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja\nopettaa sille jotakin muuta.\"\n\nDavis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.\n\n\"Kuulkaahan\", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, \"Jackson huolehtii\nkyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle -- teettehän sen,\nJackson?\"\n\nVahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli\nMiksin turvonnutta selkää.\n\n\"No, olkoon menneeksi\", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, \"ketä niin\nhaluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt\ntätä työtä niin kauan kuin minä...\"\n\n\n\n\n31.\n\n\nDavisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin\npaluuseen. \"Se laulaa aivan liian paljon\", Davis kirjoitti. Tämä antoi\nCollinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan\nkoettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän\nsanoi Johnnylle:\n\n\"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja\nkaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo\neläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He\npieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele\nkuin pienet enkelit. -- Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele\nhaavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen\nkoirajoukkoon, minkä myyn.\"\n\nParin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin\nMiksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä\nnäyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita\navustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata,\ntulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei\nollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä\nesiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen\nareenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella\nharjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan,\nmutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun\nolivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt\nrautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin\njohtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti\nkiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui\nraivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen\nnuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli\nraivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää\nhullunkuriselta. Collins sanoi:\n\n\"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo\nrahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän\nkaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman\nylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä,\nja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä\ntapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos\ntuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin\nkatua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä.\nSamoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät\ntuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi\nme maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä.\"\n\nEipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä,\njotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin.\nTätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.\n\n\"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se\nriippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme.\nOttakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea\norkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka\nkoko yleisö myös osaa.\"\n\nHän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen\nsirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan\nhevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla\nyhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa\nyksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa\nvoivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa\nsyntymään oikean sävelen.\n\n\"Jos teette oikein pahan virheen\", puhui Collins heille, \"tulee teidän\nvetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se\npyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että\njohtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun\norkesteri soittaa huonosti.\"\n\nKun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja\nMiksi.\n\n\"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan\", Johnny ilmoitti\nherralleen.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa\", Collins sanoi\nkiirehtien heitä pois. \"No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'.\nAlkakaa, Fischer!\" Toiset seuraavat tarkasti. -- \"Oikein hyvä. Antakaa\nsen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. -- Nopeammin, Simons.\nTehän vedätte jäljessä koko ajan.\"\n\nSilloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja\npistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen\nnäkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän\nsoittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja\nveteli \"Koti, koti armas\" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti\nkorostaen.\n\nEikä Miksi voinut tehdä muuta kuin mitä teki. Se olisi ollut sille yhtä\nmahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai\nturmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan\n\"Aalto, vie minut Rioon\". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli\nvoinut _Arielin_ kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi\nkäsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan\nloihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa\nkoiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino,\njoka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä,\netsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä\nyönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa\nlumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui.\nLauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet\nihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun\nsävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä\nja aavistuksilla _jossakin muualla_ maailmasta, jota se itse ei\nollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi\nhovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut\nsen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri\nnyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät\ntekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut,\nkuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo,\ntakaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten\nveljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin\ntemppeliholvien riistaa ajaen.\n\nKadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun\nse siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja\nvaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja\npyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris\nCollins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti\nsäveltä. Hän oli kuullut sen laulavan -- ei ainoastaan ulvovan, vaan\n_laulavan_.\n\nTuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat\nja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten\nkäsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa.\nViulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris\nCollins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.\n\n\"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa\", hän alkoi sitten\nhajamielisenä puhua. \"Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä.\nEikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi.\nSiitä panen vaikka pääni pantiksi. -- Lopettakaa, hyvät ystävät.\nAntakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka,\nsoittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' ... antakaa mennä. Soittakaa\nponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa\nminulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. --\nSiinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?\"\n\nEi kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti\npolkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris\nCollins meni sen luo ja lauloi mukana.\n\n\"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja\nmyydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso.\nEi ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro,\nvaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita\ntemppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo\nvähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta\nse tuli takaisin... Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule\nminun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti.\nTyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen\nsäestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi.\"\n\nNiin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin.\nKoetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se\nosasi ja tahtoi laulaa \"Suojaa Herra kuningasta\" ja \"Suloinen sana\nKohta\". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä.\nTurhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin\nsoitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli\nmukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka\nkoira osasi: \"Herra suojaa kuningasta\", \"Suloinen sana Kohta\", \"Näytä\ntietä, sulopilvi\", \"Koti, koti armas\", \"Aalto, vie minut Rioon\". Miksi\nei laulanut koskaan \"Shenandoahia\", koska Collins ja hänen tyttärensä\neivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet\nhoukutella koiraa sitä laulamaan.\n\n\"Viisi laulua riittää\", Collins sanoi. \"Ne tekevät siitä vetonumeron\nkaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle\nsen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään.\"\n\n\n\n\n\n32.\n\n\nMiksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta\ndollarista. \"Saatte sen melkein ilmaiseksi\", Collins sanoi. \"Ellette\nkahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en\nymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän\nlaskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko\nesityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta\ndollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo\nmuuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen\nkanssa.\"\n\nHenderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset\nisännät. Hän oli jonkinlainen \"puolueeton\" olento. Hän ei ollut hyvä\neikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään\nkäynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta\nteosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat\nmaat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla.\nHänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt\nhänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin\nkärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä\nujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt\nmitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia.\nHänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti,\ntai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät,\njoilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä\npyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon\nelämää.\n\nMiksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He\nmatkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet\nepäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä\nkoira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa,\nkoska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän\nvälillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli\nHendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten\nhän itse oli kuollut kaikelle.\n\nMutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies.\nKerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän\nantoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä\nperusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen\nsitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se\noli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten\nHendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.\n\nMiksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista.\nLukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä\nkylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa\npäivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli\nkoristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi\nvaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti\nneljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi\nlauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei\nmilloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli\n\"Koti, koti armas\". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli\nilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui\nnäyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä\nMiksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä,\nennenkuin esirippu laski.\n\nJa kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa,\nihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa.\nKun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli\nkuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta.\nVäliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa\nhuoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella\nteatterin eläinhuoneessa.\n\nMutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen\nneljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein\nkanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja\nmelkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti\nketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria\njuoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä\nsitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti\nlukunsa ja ajoi ne pois.\n\nMiksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä\noli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi\nsurumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se\nei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna\nse kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi\norjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan\nmääräaikoina ja nukkui paljon.\n\nSe oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten\npohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian\nplantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui\nhäkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille\nmitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta\nse ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän\nitseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta\nyksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan\nhellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei\nvälittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä\nvain raha-ansion välikappaleena.\n\nVäliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen\nvarsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai\nmaata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka\nveisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi\nkoiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä.\nMiksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti\nlapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä\nja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.\n\nMiksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se\nymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa\nsaivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana,\noli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat\nolivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti\nkaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja\nrotillaan.\n\n\"Opetettuja kissoja!\" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La\nPearle. \"Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki\nniin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat\nrottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen.\"\n\n\"Opetettuja rottia!\" pauhasi Manuel Fonceca, käärmeihminen, hotelli\nAnnandalen ravintolassa, kieltäydyttyään juomasta yhdessä Duckworthin\nkanssa. \"Huumattuja rottia, sanon minä. Minkä tähden ne eivät hyppää\nalas nuoralta, kun ne kömpivät sitä pitkin kissa edessä ja toinen\ntakana? Ne huumataan aluksi, kun niitä ruvetaan opettamaan, ja sitten\nne saavat olla nälissään, jotta voitaisiin säästää huumausainetta. Ne\neivät saa milloinkaan ruokaa kunnolla. Älkää väittäkö vastaan, minä\ntiedän kyllä. Minkä tähden muuten menisi neljä-, viisikymmentä rottaa\nviikossa? Minä tiedän, minkälaisia lähetyksiä hän saa rautateitse, kun\nhän ei saa niitä maaseudulta ostaa.\"\n\n\"Herra Jumala!\" siunaili rouva Merle Merryweather,\nhanuritaituri, joka lavalla näytti kuusitoistavuotiaalta, vaikka hän\nyksityiselämässään, lastenlastensa ympäröimänä, tunnusti olevansa\nneljäkymmentäkahdeksanvuotias. \"En voi käsittää, kuinka yleisö sillä\ntavoin antaa huiputtaa itseään. Näin sen itse eilen. Kolmestakymmenestä\nrotasta seitsemän -- kuoli nälkään. Hän ei anna niille milloinkaan\nruokaa. Ne ovat kuolemaisillaan, nälkään kuolemaisillaan, kun ne\nkömpivät nuoralla. Siksi ne ryömivät niin hitaasti. Jos niillä olisi\nhiukkasen juustoa ja leipää vatsassaan, ne hyppäisivät korkealle ja\njuosta vilistäisivät kissoja pakoon. Ne ovat kuolemaisillaan,\nkuolemaisillaan siinä nuoralla, ja ne koettavat päästä pakoon, aivan\nniinkuin kuoleva ihminen ryömisi pakoon tiikeriä, joka uhkaisi sen\nsyödä. Ja siinä istuu tyhmän tyhmä yleisö ja paukuttelee käsiään kuin\nhyvällekin näytelmälle!\"\n\nMutta yleisö!\n\n\"Mitä ihania tuloksia eläinten hellä kohtelu saakaan aikaan!\" puhui\neräs pappi. \"Niille voi sillä tavoin opettaa ihmisrakkauttakin. Kissa\nja rotta ovat olleet vihollisia aina maailman luomisesta alkaen. Mutta\ntänä iltana me olemme nähneet niiden suorittavan suurenmoisia esityksiä\nyhdessä, eikä ainoakaan kissa yrittänyt koskea rottiin, eikä ainoakaan\nrotta pelännyt kissoja. Inhimillinen lempeys. Mikä voima se onkaan!\"\n\n\"Leijona ja lampaat\", sanoi eräs toinen. \"Tiedämmehän, että kun\ntuhatvuotinen valtakunta tulee, niin leijona ja lammas käyvät yhdessä\nlaitumella, vierekkäin, ystäväiseni, aivan vierekkäin. Tämä on\nesimakua, ennustus, ajastaan edellä olevien ihmisten suuri saavutus.\nKissat ja rotat! Ajattelehan. Se on epäämätön todistus hyvyyden\nvoimasta. Hankin heti omille lapsilleni eläimiä, joiden kanssa ne\nsaavat leikkiä. Ne saavat aikaisin oppia hyvyyttä, hyvyyttä koiria,\nkissoja ja vieläpä rottiakin kohtaan ja pientä suloista vihreävarpusta\nkohtaan, joka sirkuttelee häkissään.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi hänen ystäväisensä, \"etkö muista kuinka Blake sanoo:\n\n    'Jokaisen häkkilintusen\n    vuoks' itkee taivaan enkelit.'\"\n\n\"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella\nhyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari\nkanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten\nenkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?\"\n\nJa ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja\nhivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä\nmaalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja\nomasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja\nerehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen\nkanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla\nnuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että\nhänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit\nitkivät.\n\n\"Ei riitä, että rottia niin rääkätään\", sanoi rouva Merle Merryweather.\n\"Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme\nkahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja,\nmutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa.\"\n\nNyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin\nviimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä,\nasetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne\nkissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian\nvelttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta\nkissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua ... kunnes ne kadottivat sekä\ntarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti\ntavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne\nmuistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan.\nMutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan\ntappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin\nsisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa,\nhämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin\nettä ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin,\nettä karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä\n\"leikkitaistelu\" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja\nkättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja\nerään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.\n\nMutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan\nmenneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset\nolivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet\nniin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan\nkimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden\nrottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta\npakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö\noli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja\nopettavaisen näytelmän!\n\nIso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei\ntahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa,\nmutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin\niso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle.\nMutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti\ntehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden\nnäyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää\nsitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten\nantanut katkaista sen etuhampaat.\n\nKaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se\nluuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi\nvalon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen _jossakin\nmuualla_ -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä\nsalaperäisen _tyhjyyden_ maailman, jonne Meringen plantaasi ja\nlaivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.\n\n\n\n\n33.\n\n\nKaksi vuotta Miksi lauloi Yhdysvalloissa tuottaen kunniaa itselleen ja\nsuuret tulot Jakob Hendersonille. Milloinkaan ei pidetty lomaa. Miksin\nmenestys oli niin suuri, että Henderson vastasi kieltävästi\nmairitteleviin tarjouksiin matkustaa yli Atlantin näyttelemään sitä\nEuroopassa. Mutta sitten Miksi sai lomaa, kun Henderson sairastui\nChicagossa lavantautiin.\n\nSiitä tuli kahden kuukauden loma, jonka Miksi sai viettää Mulcachyn\nEläinkodissa. Sitä kohdeltiin hyvin, mutta se oli yhä vanki. Mulcachy,\njoka oli Harris Collinsin etevimpiä oppilaita, oli alkanut kilpailla\nopettajansa kanssa ja avannut Chicagossa liikkeen, jossa hän noudatti\nsamaa ankaraa puhtautta, huolellista terveydenhoitoa ja tieteellistä\njulmuutta. Miksi sai osansa vain erinomaisesta ruoasta ja puhtaudesta,\nmutta yksinäiseltä ja synkältä vangilta ei jäänyt huomaamatta\nkärsimykset ja se ainainen pelko, jossa sen tovereita, toisia eläimiä,\nopetettiin ihmisten huviksi.\n\nMulcachy oli keksinyt omat viisaat oppilauseensa, joita hän alituiseen\nheitteli ympärilleen. Hän sanoi muun muassa:\n\n\"Voitte olla varmat siitä, että ellei tuska vaikuta eläimeen, sitä ei\nvoi opettaa. Tuska on ainoa opettaja.\"\n\n\"Kuten villistä hevosesta on otettava sen itsepäisyys, on leijonalta\notettava sen verenhimo.\"\n\n\"Eläimiä ei voi opettaa höyhenviuhkalla. Mitä paksumpi kallo, sitä\npaksumpi patukka.\"\n\n\"Aina on tietysti olemassa vastasyitä, mutta parasta on vaientaa ne\npatukalla.\"\n\n\"Hellyyttä kesyttäjän ja eläimen välillä! Se voi olla tarpeen\nhaastattelijain silmien lumeeksi. Ainoa 'hellyys', minkä minä hyväksyn,\nsaadaan aikaan tukevalla raudoitetulla patukalla.\"\n\n\"Tietysti ne voi saada syömään kädestä. Mutta varokaa, etteivät ne pure\nkättä poikki. Tyhjä laukaus suoraan sieraimiin hiukkasta aikaisemmin on\nminun tietääkseni paras varokeino.\"\n\nOli päiviä, jolloin koko ilma oli täynnä areenalta tulevia vihan ja\ntuskan huutoja ja vaikerrusta, niin että kaikki häkeissä olevat eläimet\nkiihtyivät ja kävivät levottomiksi. Koska Mulcachy aina kehui\nselviävänsä kaikkein vaikeimminkin opetettavista eläimistä, hän sai\naina vaikeimmat tapaukset osalleen. Hänen kerrottiin onnistuvan siinä,\nmissä muut epäonnistuivat, ja pelkäämättömänä, kylmäverisenä ja\nviekkaana hän piti huolen siitä, ettei hänen maineensa päässyt\nkalpenemaan. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi uskaltanut ryhtyä, ja\nkun hän heitti jonkun eläimen, ei siitä ollut enää mitään toivoa.\nSilloin se joutui häkkivangiksi ja sai alati matkustaa edestakaisin,\nkunnes se katkeroitui koko ihmismaailmalle ja ärjyi ilmoille vihansa\nsynnyttäen selkääkarmivan pelon maksavissa katsojissa.\n\nNiiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn\nEläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului\ntavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana\ntyötuntien ajan. Siellä saattoi olla \"kesyjä\" karhuja ja leijonia ja\ntiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja,\njotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan\npäällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät\nrohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat\nsamaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa\nkuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä\njoutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.\n\nToinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana\nviidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli\ntehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien,\nvaltiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli\njoutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja\nhöyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa\nhäkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin.\nOstelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä\nostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen\nverensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen\nkomeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso\ntiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin,\nennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.\n\nSe oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja\nleppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa\nliikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön,\nmutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt\nnaimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben\noli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen\nkäyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia\nolentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta\nolivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.\n\nSinä aamupäivänä, jolloin helvetti sille aukeni, se oli valmis ottamaan\nvastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina\noppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä\nheitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja\nkymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei\npuuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja\nkärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä\nelottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka\nsuopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas\nrautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka\nkiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se\närjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora\nrepi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain\nheittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin,\nkunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen\ntoisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä\nmitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja\nkärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka\nja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen\nmiehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin\nhäkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin\nhäpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen -- se oli kadottanut\nhirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.\n\nSitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua\nhäkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta\nsitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon\nläpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen -- uskalsi tehdä sen\n-- ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen\npää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten\nMulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman\npäähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua\nja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.\n\nVavisten -- ei pelosta, vaan raivosta -- Ben sai kestää vielä sen, että\nsen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin\npaksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä,\nirrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi\nkerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen\nvapaa -- häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa.\nSe tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä\nahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä\nenemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan\nkamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan\ntiikereitä.\n\nPerin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen\nkeskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja\ntyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei\npääsisi siitä.\n\nSen hämmästykseksi -- mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin\nsieluntoimintaan -- avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei\nyhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä,\nmutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina\nsellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi\npaikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui\nhuutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä\npistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain\npääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen\nhäkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa.\nPitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa\nhäkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.\n\nHäikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä\nhuitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa\nhäkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta\nreunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista\nriippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua,\njotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.\n\nPuolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin -- mutta\nkuitenkin suljettu -- alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa\naikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata\nlaahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen\nmiestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti\nristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut\nareenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi\nhyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen\nedessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi\npaikoillaan ja odotti sitä.\n\nBen ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se\nhillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli\nmiestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli\npitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä\npaukkupatruunoita, oli revolveri.\n\nBen kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin\nkissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan\npäähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti\nmiehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli\nunohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.\n\n\"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni\", sanoi Mulcachy sille\npehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen\nlähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.\n\nTämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi\nkumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät\njännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin\nkeppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut\nhäntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän,\nja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.\n\nEnnenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi\npienelle katselijajoukolleen: \"Nyt me otamme luonnon siltä!\" Ja hän löi\nsitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen.\nHän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin\nkohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen\nköydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti\nkyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi,\netenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli\nyhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska\nhän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta\nkykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben\nkadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon\nvälttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi\nkuin se itse -- ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen\nkuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi\nedestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se\nhyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan\nkaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.\n\nMulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten\nhampaitten välistä: \"Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle\nopetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!\"\n\n\"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki\", hän\nselitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri\nkyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä\nareenan ristikon luo. \"Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin\ntauon hengähtääksemme.\"\n\nMulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen\nlattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua.\nViidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla\nhullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta\nMulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus -- tiikerin\npelottaminen -- oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.\n\nHän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon.\nHän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben\nkäänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä\nkuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava\ntallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.\n\nKun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen\nvahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein\nsammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa,\nja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa,\nrajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi\nsitä sellaisella tuskalla.\n\nSitten alettiin harjoittaa ensimmäistä temppua. Mulcachy koputti\nkovasti tuolia ruoskanvarrella kääntääkseen eläimen huomion siihen,\nsitten hän lyödä huitaisi tiikeriä kuonolle. Samassa eräs apulainen\npisti sitä ristikon takaa rautapiikillä kylkeen ajaakseen sen tuoliin\npäin. Tiikeri ryömi eteenpäin, mutta peräytyi sitten taas ristikkoa\nkohti. Jälleen lyönti tuoliin, sivallus kuonolle, pisto kylkeen, ja\ntuska pakotti eläimen lähestymään tuolia. Tätä jatkui taukoamatta\nneljännestunti, puoli tuntia, tunti, sillä ihmiseläimet olivat\nkärsivällisiä kuin jumalat, ja se oli vain villi viidakkoeläin. Niin\nlannistetaan tiikereitä. Eläin, jonka täytyy julkisesti esiintyä, on\nmasennettava. Jotakin todella _särkyy_ villissä eläimessä,\nennenkuin se alistuu tekemään temppuja maksavan yleisön huviksi.\n\nMulcachy käski erään apulaisensa areenalle. Koska tiikeriä ei voitu\nsuoraan pakottaa istumaan tuolille, täytyi käyttää muita keinoja. Benin\nkaulassa oleva nuora pujotettiin ylös rautatankojen lomiin ja\nkiedottiin nostokurjen telalle. Mulcachy antoi merkin, ja kaikki\nkymmenen miestä alkoivat vetää. Sähisten, puoleksi tukehtuneena,\nmielettömäksi säikähtyneenä tämän uuden häväisyn vuoksi, Ben kiskottiin\nhitaasti ylös maasta, kunnes se, roikkuen ilmassa kuin pahantekijä\nhirsipuussa tunsi hengityksensä salpautuvan. Se vääntelehti ja\nkiemurteli; niin voimakkaat ja notkeat olivat sen lihakset, että se\nkiersi ruumiinsa melkein solmulle.\n\nNostokurjen tela siirtyi katossa kiskoja pitkin ja eläin voitiin nyt\nhännästä kiskomalla kuljettaa tuolin yläpuolelle. Sen avuton ruumis\nseurasi häntää, ja Mulcachyn yhä \"kutkuttaessa\" sen kylkiluita\nhaarukallaan päästettiin nuora äkkiä irti ja Ben istui huumautuneena\ntuolissa. Samassa kun se loikkasi alas tuolilta, se sai iskun\nkuonolleen paksusta piiskanvarresta ja tyhjä laukaus ammuttiin suoraan\nsen sieraimiin. Sen mieletön pelko ja tuska moninkertaistui. Se tahtoi\npaeta, mutta silloin Mulcachy huusi: \"Kiskokaa se ylös!\" -- ja se\nkohosi jälleen verkalleen ilmaan, riippui kaulastaan, ja oli\ntukehtumaisillaan.\n\nSe kiskottiin taas hännästä tuolin luo, sitä pisteltiin yhtämittaa\nrintaan ja se pudotettiin alas sellaisella vauhdilla, että se heitti\nkuperkeikan ilmassa ja lensi tuolin yli. Se tuntui lopultakin\ntukehtuneen pudotessaan.\n\nSen silmät tuijottivat mielettömän tylsinä. Se läähätti kamalasti, ja\nsen pää heilui velttona edestakaisin. Sen suusta pursui vaahtoa ja\nkuonosta valui verta.\n\n\"Nostakaa!\" huusi Mulcachy.\n\nBen kiskottiin jälleen ilmaan. Se potki hurjasti, kun kuristava\nkaulanauha salpasi siltä hengen. Se vastusteli niin voimakkaasti, että\nse kiisi edestakaisin areenalla, ennenkuin takajalat irtaantuivat\nmaasta, ja sitten se kieppui ilmassa kuin heiluri. Se laskettiin tuolin\nkohdalla alas, ja pienen murto-osan sekunnista se istui siinä kuin\nihminen. Sitten se päästi kamalan äänen ja loikkasi alas.\n\nSe ei ollut ulvomista, ei murinaa eikä karjumista, vaan oikea huuto,\naivan kuin jotakin olisi särkynyt siinä. Se oli vain jonkun tuuman\npäässä Mulcachysta, ja tyhjä laukaus pamahti sen toiseen sieraimeen, ja\nsamassa miehet kiskaisivat nuorasta sen takaisin sellaisella vauhdilla,\nettä olivat taittaa siltä niskat.\n\nTällä kerralla se vedettiin nopeasti ylös ja se putosi tuolille kuin\ntyhjä säkki, se vajosi vajoamistaan, kunnes se taipui keskiruumiin\nkohdalta ison keltaisenruskean pään riippuessa hervottomana, ja eläin\nvaipui tiedottomana lattialle. Sen kieli riippui suusta mustana ja\npaksuna. Kun vettä kaadettiin sangoittain sen päälle, se murahteli ja\nvalitteli. Ja niin päättyi ensimmäinen oppitunti.\n\n\"Tämä käy hyvin\", toisi Mulcachy joka päivä, kun opetusta jatkettiin.\n\"Kärsivällisyydellä ja väsymättömällä työllä se kyllä käy. Olen saanut\nsen masennetuksi. Se pelkää minua. Nyt tarvitaan vain aikaa, ja aika\nlisää tuollaisen eläimen arvoa.\"\n\nEi vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben\nmurtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.\n\nTuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli\nristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri,\nhyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon\nvallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se\noli \"kesytetty\" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden\nmatkiminen on yleisöstä ollut -- ja on yhä vieläkin -- kovin\n\"opettavaista\".\n\nToinen tapaus -- Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita,\njoissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi\nvoinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli\nhyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma\ntahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin\nhoukutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut\npakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken\ntäytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen\ntäytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole\nkärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai\nvastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on\nmaksanut.\n\nEliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen\nopetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes\nareenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.\n\nSe sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin\nristikon läpi ja pää kiskottiin \"kurenauhalla\" alas lattiaan, ja sitten\nse sai \"käsihoitoa\". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen\ntekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan\nsen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti\njonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän\nväliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään\nkarhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin\narkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin\nsaavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat\nkuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.\n\nReikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän\nkiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se\neläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.\n\nElias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se\nsaisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi\nvoimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se\npoltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan\nniin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän\nryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä\nja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.\n\nMulcachy kirosi. \"Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!\" Silmukat\ntulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona\nja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja\nsitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi\nnytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.\n\nMulcachy oli hyvin loukkaantunut. \"Ei, kuulehan nyt, tule toki\njärkiisi\", hän sanoi. Ja \"järkiinsä\" hän koetti saada karhun pistämällä\nrenkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta\nElias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään,\nmikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen.\nSamassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet\nkuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan\nläpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman\nkorvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja\nhän puheli valitellen: \"Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin\ntarttua.\"\n\nKun Elias sitten oli tuomittu \"häkkieläimeksi\" koko iäkseen, murisi\nMulcachy:\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt\nkerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan.\"\n\n\n\n\n34.\n\n\nTämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley\nKennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:\n\n\"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä.\"\n\n\"Opetettuja koiria\", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä\nhänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet\nesiintyivät.\n\nVilla Kennan silmäsi ohjelmaansa.\n\n\"Niin\", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: \"Se on laulava koira. Ja\nhuomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän\nkerran, että näemme, onko se Jerin veroinen.\"\n\n\"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan\", murisi Harley.\n\n\"Mutta sehän on aivan yksin lavalla\", Villa väitti. \"Jos se on\nkiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla,\nkuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan\nirlantilainen terrieri.\"\n\nHarley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät\nilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja\nesirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen\nirlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin\nluo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se\noli yksin lavalla.\n\nOrkesteri soitti alkusoiton lauluun \"Suloinen sana Kohta\". Koira\nhaukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan\nalkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella\nkerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään\nulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi\nsanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira\nlauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.\n\nMutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.\n\n\"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri\", sanoi Harley Kennan\nhänelle.\n\n\"Sano\", kuiskasi Villa kiihkeästi, \"oletko ennen nähnyt tuota koiraa?\"\n\nHarley pudisti päätään.\n\n\"Sinä olet sen varmaan nähnyt\", väitti Villa. \"Katso sen pahoinpideltyä\nkorvaa. Koeta muistella.\"\n\nMutta mies pudisti vain päätään.\n\n\"Ajattele Salomonin saaria\", vaimo yllytti yhä. \"Ajattele\n_Arielia_. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä\notimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä\nkuunarissa.\"\n\n\"Ja sen nimi oli Miksi -- jatkahan.\"\n\n\"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva\", Villa jatkoi. \"Ja se\noli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat\nPanu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja\ntuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi.\"\n\n\"Mahdotonta\", Harley sanoi\n\n\"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen\narvoiseksi\", vastasi Villa. \"Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen\nvarma.\"\n\nYhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen\nväitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi\nlavalla: \"Herra suojaa kuningasta\".\n\n\"Sinä kuulet, että olen oikeassa\", vakuutti Villa. \"Ei yksikään\namerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen\non omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat\nEnglannin.\"\n\n\"Sinne on pitkä matka\", mies hymyili. \"Mutta tuo korva minua\nkummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme\nmaihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin\n_Eugéniestä_ pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan\nsamanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva.\"\n\n\"Vielä yksi seikka\", Villa sanoi. \"Kuinka monta laulavaa koiraa olemme\ntunteneet? Yhden ainoan -- Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat\nhelpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat\nJerin vanhemmat, ja tämä on Miksi.\"\n\n\"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva\", Harley\nvirkkoi miettiväisenä. \"Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui\npelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin\nkanssa.\"\n\n\"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko\nsilloin varma?\" kysyi Villa.\n\n\"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen\", mies\nmyönteli. \"Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin.\"\n\n\"Jeri on matkustanut sen matkan\", vastasi vaimo. \"Ja jos Jeri kerran on\ntullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää,\nettä Miksi on tehnyt saman matkan? -- Oh, kuulehan!\"\n\nKoira lauloi lavalla ylimääräisen laulun \"Koti, koti armas\". Kun se oli\nlopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille\nkulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat\nhetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: \"Olen istunut tässä ja ollut kovin\nkiitollinen eräästä seikasta.\"\n\nHarley odotti.\n\n\"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita\", jatkoi Villa.\n\n\"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada\nja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle\",\nkiusoitteli mies.\n\n\"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä\", vastasi vaimo.\n\"Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy\nepäillä sitä...\"\n\n\"Minä epäilen\", nyökkäsi mies. \"Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan\ntämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä\nvuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan\nselko asiasta.\"\n\n\"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä\", ajatteli Jakob Henderson, kun\nmies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen\npukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän\ntulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti\nMiksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli\nkatkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä\nollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä,\njotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja\nlörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.\n\nTylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa\ntoistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta\nkerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran\njostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta\nmatkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut\nrautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja\nkoirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen\nkahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut,\nettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.\n\nVilla palasi koiran luo.\n\n\"Miksi\", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi\nraotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko\nsen ruumis vavahti.\n\n\"Miksi\", toisti Villa.\n\nNyt Miksi nosti päänsä, silmät avoinna ja korvat pystyssä ja katsoi\nhäneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli\nsen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti\nkuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen\nmieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä\nMiksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja\nTimin ja Panun ja -- kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen\njoukossa -- veljensä Jerin.\n\nMutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa\nvuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon\nmiehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei _ajatellut_, mutta\nse toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.\n\nSe hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja\nvaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi\nraivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun\nnainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri\nhuonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se\nhyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.\n\nJacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.\n\n\"Se ei milloinkaan mellasta noin\", hän sanoi. \"Se on hyvin hiljainen\nkoira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan\nvielä saanut.\"\n\nKukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se\netsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli\ntuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten\ntuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla,\nniin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten\ntuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin\nkapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin\nhuoneessa tai oven takana.\n\nSe juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.\n\n\"Se luulee ehkä, että joku on ulkona\", sanoi Jacob Henderson ja avasi\noven.\n\nJa niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään\nEtelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja\nja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja\nvieläkin muisti.\n\nMutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha\ntavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli\nsitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski\nmiestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja\n_Arielin_ kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.\n\n\"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!\" huudahti Villa. \"Etkö voi\npanna sitä koetukselle?\"\n\n\"Mutta millä tavalla?\" Harley mietti. \"Se näyttää tuntevan nimensä.\nNimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut,\nse näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme.\nJospa se vain voisi puhua...\"\n\n\"Voi, puhu! Puhu!\" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen\npäähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.\n\n\"Olkaa varovainen, hyvä rouva\", varoitti Jacob Henderson. \"Se on hyvin\närtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia.\"\n\n\"Minulle se ei tee mitään\", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen,\n\"sillä minut se tuntee. -- Harley!\" hän huudahti samassa. \"Nyt minä\ntiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme\nsen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole\nsuuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se\ntekee.\"\n\n\"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta\", Harley vastasi,\nmutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.\n\n\"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta\", sanoi Villa.\n\nHän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä\nedestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa\nJerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana.\nVilla iski silmää Harleylle.\n\n\"Tuhat tulimainen\", aloitti Harley vihaisella äänellä. \"Mitä sinu musta\nroisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!\"\n\nNämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois\nnaisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan\näsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan.\nMutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se\ntuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli\naivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven\ntakana.\n\n\"Hei, Miksi!\" huusi Harley. \"Aja villi yli laidan!\"\n\nHurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella\nvauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän\noviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi\njoutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän,\nkummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Harley Jacob Hendersonille, \"keskustelemme kaupasta...\"\n\n\n\n\n35.\n\n\nKun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan\nitse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan.\nEnsimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se\noli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan.\nAutossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi\nistutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä\npitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren\nrinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita.\nSe oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa.\nHäkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat\nolleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan\npuistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson\ntutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille\nmitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai\nkiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin\nja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi\nsuhtautumiseksi sanoa.\n\n\"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi\", sanoi Harley.\n\nMiksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla\nhiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.\n\n\"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään\", arveli Villa. \"Ei\nainakaan niinkuin Jeri.\"\n\n\"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa\", hymyili Harley vastaan.\n\"Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä.\"\n\n\"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan\", sanoi Villa.\n\n\"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin\", vastasi Harley. \"Ja silloin ne\nolivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina.\nMuistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla.\nMiksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin\nJeri.\"\n\n\"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta.\"\n\n\"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan\", Harley sanoi.\n\nMutta Villa pudisti päätään.\n\nKun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli\niloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta\nvaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn\nhyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli\nhuomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen.\nMuristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton\npohjalle pitkäkseen.\n\nIrlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä\nvain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin\nmenettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja\nvaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan\ntultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja\nsekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne\nvielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet\nautosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat\npörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.\n\n\"Ne tuntevat toisensa!\" huudahti Villa. \"Odotetaan ja katsotaan, mitä\nne tekevät.\"\n\nMiksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli\ntullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin\ntiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää.\nSensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen\nlyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet\nTyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata\nmillä hetkellä hyvänsä.\n\nJeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien\nhovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin\njuoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle\npäin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta,\nse löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti\nlaukkaamaan.\n\nSiitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut\ntoisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin\nhoukutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa\nosoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin\nperinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta\nparilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.\n\nKun Jeri seuraavan kerran löi sitä käpälällään, haukkui ja läksi sitten\nkiitämään houkuttelevaa kaarta, Miksi seurasi tahtomattaan hitaasti\njäljessä. Mutta Miksi ei haukkunut, ja loikattuaan viisi, kuusi kertaa\nse pysähtyi äkkiä ja katsoi Villaan ja Harleyhin aivan kuin lupaa\npyytäen.\n\n\"Mene vain, Miksi\", huusi Harley iloisesti ja kääntyi tahallaan\npoispäin auttamaan Villaa vaunuista.\n\nMiksi läksi uudelleen juoksemaan. Se alkoi hämärästi aavistella entisiä\niloja, kun se painoi olkapäänsä Jeriä vasten ja juoksi kylki kyljessä\nsen kanssa. Mutta Jeri oli nyt enemmän iloissaan, ja se haukkui, mutta\nsitä ei Miksi tehnyt.\n\n\"Ennen se haukkui\", huomautti Villa.\n\n\"Paljon enemmän kuin Jeri\", lisäsi Harley.\n\n\"Ne ovat vieneet siltä haukkumishalun\", sanoi Villa. \"Se on varmasti\nkärsinyt hirveästi, kun se ei voi enää haukkuakaan.\"\n\nKalifornian vihreä kevät ennätti vaihtua kullanruskeaan kesään,\nennenkuin alati samoileva Jeri oli näyttänyt Miksille kaikki etäisimmät\nja korkeimmat kolkat Kennanin maatilalla Kuunlaaksossa. Villien kukkien\nloisto katosi, kunnes päivänpaahtamilla rinteillä oli vain\nkullanpunaisia unikoita, jotka vaalenivat himmeän kullan värisiksi, ja\ntuulen pieksämiä mariposaliljoja, jotka keinuessaan ohuiden varsien\npäissä kuivuneessa ruohikossa muistuttivat koreanvärisiä perhosia: oli\nkuin perhoset olisivat laskeutuneet hetkiseksi levähtämään, ennenkuin\njatkoivat liihotteluaan.\n\nMiksi, joka aina seurasi sinne, minne vallaton Jeri sen vei, etsi\nalinomaa jotakin, mitä ei koskaan voinut löytää. Ja aika kului, ja\nvuodenajat vaihtuivat.\n\n\"Se etsii jotakin\", sanoi Harley Villalle. \"Sitä ei ole. Ei täällä\nainakaan. Mitähän se etsii?\"\n\nHovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli\nniellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi\nvoinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle,\nMarquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen\nja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät \"lotuksensyöjinä\"\nparatiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan\nja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt\nmuita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja\nponeja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa\ntai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt\ntuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan\ntahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli\npäättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien\nlaivojen merimiehet sinne toivat.\n\nMutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun\nse juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson\nrinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli\naina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin\nrakastetun herran luo.\n\n\"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin\", puheli Harley Kennan\nusein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista\netsimistä. \"Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei\nnäytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut\nkalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä\netsiä.\"\n\nJerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa\nelämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä\nhuvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut\nleikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen\ntaiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä\nvuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten\nleopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui\nkylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet\nkaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli\npoissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja\njuoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa\nmetsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli\npaennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi\nja kuunteli asiaan puuttumatta.\n\nSamoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia\ntaistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain\nleikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka\nkomea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi\nJeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle\npahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään\nJerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi\nistumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.\n\n\"Mitä varten minä leikkisin?\" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety\nkaikki leikkihalu.\n\nMutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden\nKennanin alue oli _tabu_ vieraille koirille. Miksi pääsi tästä\npian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman\nvaroitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun,\npuri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin\nmustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki\nrakastamilleen jumalille.\n\nVillaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista\nrakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen\nse alkoi kiintyä heihin -- rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi\nei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja\nvääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään.\nSellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun\nsai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon\nhyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat\nhetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn\nvieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin\ntällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta\nkorvaa.\n\nJeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi\nKennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin\nne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se\nvaroitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja\nmeni tiehensä.\n\n\"En voi ymmärtää sitä\", sanoi Villa. \"Sehän oli ennen niin leikkisä,\nsukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri\nja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia\nkerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut\nTulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen\nOrpheumissa.\"\n\n\"Tuo on ehkä pieni viittaus siitä\", vastasi Harley osoittaen Miksin\nolkapäätä, jonka leopardi oli repinyt samana päivänä, jolloin Jack ja\npieni vihreä Saara-apina olivat kuolleet.\n\n\"Se haukkui aina, tiedän että sillä oli tapana haukkua\", jatkoi Villa.\n\"Minkä tähden se ei enää hauku?\"\n\nHarley viittasi arpea ja sanoi: \"Se johtuu ehkä tuosta ja mahdollisesti\nsadasta muusta seikasta, joista emme voi nähdä mitään jälkiä.\"\n\nMutta tuli päivä, jolloin he saivat kuulla sen jälleen haukkuvan -- ei\nvain kerran, vaan kahdesti. Ja molemmat kerrat olivat vain toisen,\nvakavamman tapauksen enne, jolloin se oli teoilla todistava --\njoutumatta edes haukkumaan -- rakkautensa ja kunnioituksensa näitä\nihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet sen häkistä ja näyttämöltä\nKuunlaakson vapauteen.\n\nLoppumattomilla vaellusretkillään Jerin kanssa se oppi tuntemaan alueen\nkaikki tiet ja kaiken, mitä tilalla tapahtui kanatarhasta ja\nankkalammikolta Sonoma-vuoren korkeimmille huipuille saakka. Se tiesi,\nmissä villit hirvet asustivat eri vuodenaikoina; tiesi, milloin ne\nhävittivät luumuistutukset ja viinitarhat, milloin piiloutuivat\nsyvimpiin rotkoihin ja vuorten salaisimpiin sokkeloihin, milloin\ntulivat aukeille kentille ja vuoritasangoille ja yltyivät tappelemaan,\nniin että sarvet kalisivat. Jerin johdolla, kulkien sen jäljessä\nkapeita polkuja, se oppi tuntemaan kettujen tiet ja tavat ja tutki\npesukarhuja, kärppiä ja kettuilveksiä, jotka tuntuivat olevan kissan,\npesukarhun ja kärpän sekasikiöitä. Se oppi tuntemaan linnut, jotka\ntekivät pesänsä maahan, ja osasi pian erottaa laaksossa asuvan\nmetsäkanan, vuorella asuvan metsäkanan ja fasaanien tavat.\nVillikissojen olinpaikat ja pesät se keksi, kuten se myös sai selville\nvuorifarmien koirain laittomat rakkaussuhteet preeriasusien kanssa.\n\nSe tiesi Mendocinan seuduilta laskeutuneen vuorileijonan tulon jo\npaljon ennenkuin ensimmäinen lyhytsarvinen vasikka oli saanut surmansa.\nTästä kohtauksesta se palasi revittynä ja vertavuotavana, siten\nilmoittaen mitä oli keksinyt. Sentähden Harley Kennan seuraavana\npäivänä otti pyssyn mukaansa lähtiessään ratsastamaan. Miksi sai nähdä\nmyös sellaista, mitä Harley Kennan ei milloinkaan nähnyt ja mitä hän ei\nuskonut alueellaan olevankaan -- kiviraunion kaukana metsässä\nvuorenlaella, missä joukko kalkkarokäärmeitä oleskeli talvisin ja\nlämmitteli auringonpaisteessa.\n\n\n\n\n36.\n\n\nTalvi teki tuloaan Kuunlaaksoon miellyttävänä kuten aina. Viimeiset\nmariposaliljat kuihtuivat auringonpaahtamassa ruohikossa, kun\nKalifornian jälkikesä tuli uneksuvan kauniina kylväen purppurasumuaan\ntyveneen ilmaan. Vasta leppeät sadekuurot särkivät lumouksen. Lunta\nsatoi Sonoma-vuoren huipulle. Aamut olivat uudistalolla kirpeän kylmät,\nmutta keskipäivällä oli varjo jo tervetullut, ja ulkona ruusut kukkivat\ntalviauringossa, ja appelsiinit, viinirypäleet ja sitruunat saivat\nkypsyyden kultaisen värin. Mutta tuhat jalkaa alempana, laakson\npohjalla, aamut olivat huurteesta valkeita.\n\nJa Miksi haukkui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun Harley\nKennan tahtoi saada nuoren, kiihkeän oriinsa menemään kapean puron yli.\nVilla oli seisauttanut tammansa kukkulalle joen toisella puolen ja\nkatseli sieltä alas pieneen laaksoon, odottaen varsahevosen ylituloa.\nMyös Miksi odotti, mutta lähempänä. Ensin se paneutui maata puron\nrantaan juoksusta läähättäen. Mutta se ei tuntenut hevosia, ja pian\najoi levottomuus Harley Kennanin tähden sen ylös.\n\nHarley oli levollinen, houkutteleva ja kärsivällinen koettaessaan saada\nhevosta hyppäämään. Ääni ja ohjakset kehottivat lempeästi, mutta\nhevonen ei totellut, ja sen kuuma veri sai sen hikoilemaan ja\npurskuttamaan vaahtoa suustaan. Nuori nurmi tallautui sen kavioiden\nalla, ja hevonen pelkäsi vettä niin, että jäykistyi ja kavahti pystyyn\njokakerta, kun sen piti hypätä. Tämä oli liikaa Miksille. Se hyppäsi\nhevosen päätä kohti, kun hevonen sai jälleen etujalkansa maahan, ja\nhyppäystä seurasi haukunta. Tässä haukunnassa oli moitetta ja uhkausta,\nja kun hevonen uudelleen nousi takajaloilleen, se hyppäsi jäljessä ja\nsen hampaat loksahtivat yhteen aivan varsan turvan edessä.\n\nVilla ratsasti takaisin alas rinnettä vastakkaiselle rannalle.\n\n\"Herra Jumala, kuule sitä!\" hän huusi. \"Sehän haukkuu.\"\n\n\"Se luulee, että hevosella on paha mielessä minua kohtaan\", sanoi\nHarley. \"Se sitä kiihdyttää. Se ei ole unohtanut haukkumista. Se lukee\nlakia hevoselle.\"\n\n\"Jos se puree varsaa turpaan, voi käydä hullusti\", varoitti Villa. \"Ole\nvaruillasi, Harley, pian se sen tekee.\"\n\n\"No, Miksi, pane maata ja ole hiljaa\", käski Harley. \"Ei ole mitään\nvaaraa, kuuletko. Kaikki on hyvin. Pane maata nyt!\"\n\nMiksi totteli, vaikka vastahakoisesti, eikä siirtänyt silmiään\nhevosesta. Se jännitti kaikki lihaksensa ollakseen valmis hyppäämään,\njos hevonen jälleen uhkaisi tehdä pahaa Harleylle.\n\n\"En voi antaa myöten hevoselle, muutoin en saa sitä milloinkaan\nhyppäämään\", sanoi Harley vaimolleen ja käänsi samassa hevosensa ja\nratsasti kappaleen matkaa takaisinpäin. \"Joko minä saan sen pakotetuksi\nhyppäämään yli tai se heittää minut selästään.\"\n\nHän tuli takaisin täyttä ravia, ja varsa, joka ei ennättänyt seisahtua,\nhyppäsi tahtomattaan pelätyn puron yli suoriutuen siitä niin hyvin,\nettä lennähti runsaasti kaksi metriä yli vesirajan toisella rannalla.\n\nSeuraavan kerran Miksi haukkui, kun Harley ratsastaen samalla tulisella\nhevosella koetti sulkea veräjää jyrkällä vuoritiellä. Miksi katsoi\njännittyneenä vaarassa olevaa jumalaansa ja hyppäsi sitten hevosen\npäätä kohti raivokkaasti haukkuen.\n\n\"Sen haukkuminen auttoi joka tapauksessa\", sanoi Harley, kun hänen\nonnistui sulkea veräjä. \"Miksi lienee uhannut antaa sitä turvalle,\nellei se käyttäydy siivosti.\"\n\n\"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan\", nauroi Villa, \"vaikkei se\nkovin puheliaskaan ole\".\n\nMiksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan\nmuulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti\nolevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua\nvuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa\nkuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi\nlaskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi.\nMiksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle\ntulleita vieraita koiria. \"Sehän tappelee kuin vanha sotilas\",\nhuomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. \"Se on\nkylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan.\"\n\n\"Se on liian aikaisin vanhentunut\", sanoi Villa. \"Sitä ei haluta enää\nleikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää\nsinusta ja minusta...\"\n\n\"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein\", keskeytti hänen miehensä.\n\"Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä.\"\n\n\"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä,\njonka tunsin\", sanoi Harley. \"Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli\nyksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin\npaljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai\nuseimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He\ntiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten.\nHänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut,\nmiten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei\nymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo\npelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet\nhelvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja\nsama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on\nsaanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai\ntiikeri.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten vuorileijona, jonka Miksi oli tavannut vuorilla, niin mieskin oli\ntullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla\nja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis\nvaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten\nvihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat\nhänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin\nleijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.\n\nMies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja\nkertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten\nmieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli\ntappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut\nkokonaisen perheen -- postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme\nlastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.\n\nKaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli\nollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki\nhyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää\nhän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin\nuudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa.\nHänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään\ntalosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet\nlihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt\nsilloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret\nmäärät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen\nuneen.\n\nSillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine\nkeksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet\nkierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän\npiileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja\nfarmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies\nvuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa\nmuissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut\nvälittäen tärkeitä keskusteluja.\n\nKun poliisiosastot alkoivat tunkeutua ylös vuorelle ja miehen täytyi\nkeskellä kirkasta päivää suunnata kulkunsa Kuunlaaksoon pyrkiäkseen\ntoisella puolen oleville vuorille, sattui niin, että Harley Kennan oli\njuuri ratsastamassa tulisella varsallaan. Hän ei ollut lähtenyt\nottamaan kiinni Chisholmin postimestarin ja hänen perheensä murhaajaa.\nHän tiesi, että vuori vilisi ihmismetsästäjiä, sillä parikymmentä oli\nollut yötä hänenkin talossaan. Harley Kennanin ja tuon miehen\ntapaaminen oli yhtä tahaton kuin kohtalokas.\n\nJo aikaisemmin sinä päivänä mies oli kohdannut ihmisiä. Edellisenä yönä\nhän oli nähnyt monen poliisivartioston leiritulet. Aamuhämärissä\nkoettaessaan hiipiä vuoren lounaista rinnettä alas Petalumaan hän oli\ntavannut viisi kertaa meijerimiehiä, jotka kaikki olivat kivääreillä\naseistettuja. Kun hän kääntyi takaisin etsiäkseen piilopaikkaa\nvainoojat aivan kintereillänsä, hän oli juossut suoraan Glen Ellenistä\nCalientesta lähteneen nuorisojoukon keskeen. Heidän orava- ja\nkarhupyssyjensä laukaukset olivat lentäneet ohi, mutta selkää olivat\nhaulit monesta kohdin raapaisseet, ja ne olivat pysähtyneet aivan ihon\nalle ja tuottivat hirveitä tuskia. Kun hän piilopaikastaan juoksi alas\nvuorenrinnettä, hän oli joutunut härkälauman keskeen. Härät olivat\npelästyneet enemmän kuin mies, paetessaan ne olivat kaataneet hänet\nmaahan, tallanneet häntä kiihkoissaan ja särkeneet sorkillaan hänen\npyssynsä. Aseettomana, epätoivoisena, ampuma- ja ruhjevammojensa\nkiusaamana hän oli kulkenut karjapolkuja ulos metsästä, hiipinyt kahden\nlaaksopainanteen yli ja lähtenyt kulkemaan ratsastustietä, jolle osui\nkolmannessa laaksossa.\n\nLaskeutuessaan alas tätä tietä pitkin hän kohtasi sanomalehtimiehen,\njoka matkasi samaa tietä ylöspäin. Tämä oli -- aivan aito\nkaupunkilainen ja sanomalehtimies, joka oli kulkenut vain kaupungin\nkatuja eikä ollut milloinkaan ennen ollut mukana ihmismetsästyksessä.\nHevonen, jonka hän oli vuokrannut alhaalta laaksosta, oli pattijalka,\nraihnainen ja laiska koni, joka seisoi aivan rauhassa sillävälin kun\nhurjapäinen mies, joka tuli vastaan tien mutkassa, kiskoi alas\nratsastajan sen selästä. Sanomalehtimies huitaisi hyökkääjää\nratsupiiskallaan. Sitten hän sai sellaisen selkäsaunan, jollaista hän\noli usein kuvannut kertoessaan merimiesten tappeluista ja\nkapakkamellastuksista, mutta johon hän nyt omakohtaisesti sai vasta\nensimmäisen kerran tutustua.\n\nIhmeekseen ja harmikseen mies huomasi, ettei sanomalehtimiehellä ollut\nmuita varusteita kuin lyijykynä ja muistikirja. Tästä kiukustuneena hän\npieksi reportterin uudelleen ja jätti hänet sitten sanajalkojen keskeen\nmakaamaan ja valittelemaan. Itse hän nousi hevosen selkään, antoi sille\nvauhtia sanomalehtimiehen ratsupiiskalla ja läksi ravaten alas\nrinnettä.\n\nJeri, joka metsään lähdettäessä aina oli innokkain, oli ennättänyt\nkappaleen matkaa edelle Miksistä, sillä molemmat koirat seurasivat\nHarley Kennania hänen varhaisella aamuratsastuksellaan. Kulkien aivan\nherransa takana Miksi ei nähnyt tai ei heti käsittänyt, mitä tapahtui.\nEikä Harley Kennankaan ollut siitä selvillä. Siinä, missä jyrkkä,\nkahdeksan jalan korkuinen kallioseinämä kohosi aivan tien vieressä,\nHarley ja hänen tulinen varsansa säikähtivät kuullessaan taittuvien\noksien rätinää manzanitapensaista ylhäältä kalliolta. Kun hän katsoi\nylös, hän näki vastahakoisen hevosen hurjistunut ratsastaja selässään\nlaukkaavan suoraan kohti. Koettaessaan suitsia ja kannuksia käyttäen\nsaada hevosensa hyppäämään syrjään Harley näki vilahdukselta miehen\nveriset naarmut ja revityt vaatteet ja silmät, jotka paloivat hurjina\nharmaankalpeissa, tuuhean parran reunustamissa kasvoissa.\n\nVuokrattu hevonen oli hyvällä syyllä haluton hyppäämään alas rinteeltä.\nTietäen hyvin, miltä sellainen loikkaus tuntuisi sen pattijaloissa ja\nluuvalon vaivaamissa jäsenissä, se kaivoi kavionsa jyrkän rinteen\nsammaleeseen ja hyppäsi vain välttyäkseen kaatumasta. Mutta kuitenkin\nse iski lapansa alhaalla äksyilevään hevoseen ja kaatoi sen. Harley\nKennanilta taittui jalka, joka jäi hevosen ruumiin alle, ja varsalta,\njoka heittelehti ja potki kaatuessaan, katkesi selkä.\n\nMies, jota suuri aseistettu miesjoukko ajoi takaa, huomasi harmikseen,\nettä myös Harley Kennan, hänen viimeinen uhrinsa, oli aseeton. Hän\nlaskeutui hevosen selästä ja kiukuissaan potkaisi avutonta miestä\nkylkeen. Hän oli vetänyt jalkansa takaisin potkaistakseen uudelleen,\nkun Miksi puuttui asiaan ja iski hampaansa jalkaan, joka oli juuri\npotkaisemaisillaan.\n\nKiroten mies nykäisi jalkansa irti, jolloin Miksin hampaisiin jäi\npalanen sekä jalasta että housuista.\n\n\"Hyvä, Miksi!\" huusi Harley maaten yhä avuttomana hevosen alla. \"Hei,\nMiksi!\" hän huusi ja jatkoi sitten Etelämeren englanniksi: \"Aja tuo\nvalkea massa helvettiin, hyvin pian!\"\n\n\"Ensin minä potkin teidät hengiltä\", sähisi mies hampaittensa välistä.\n\nMutta vaikka sanat ja eleet olivatkin näin hurjia, oli mies itse itkuun\npurskahtamaisillaan. Pitkällinen takaa-ajo, jolloin hän oli kaikkien\nihmisten vihollinen ja kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, oli\nlannistanut hänen tarmonsa. Pojatkin olivat lähteneet matkaan ja\nkylväneet hauleja hänen selkäänsä, ja eläimet olivat tallanneet hänet\njalkoihinsa ja särkeneet hänen pyssynsä. Kaikki olivat liittoutuneet\nhäntä vastaan. Ja nyt oli koira raadellut hänen jalkansa. Hän oli\nviimeisellä retkellään. Milloinkaan hän ei ollut sitä vielä niin\nselvästi tuntenut. Kaikki oli häntä vastaan. Hänet valtasi hermostunut\nitkunhalu, ja epätoivoisen miehen hermostuneisuus ilmenee usein\nhirvittävän hurjana. Tahtomattaan ja ajattelemattaan hän oli valmis\ntoteuttamaan uhkauksensa ja potkimaan Harley Kennanin kuoliaaksi.\nKennan ei tosin ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän itse oli,\npäinvastoin, hypännyt Kennanin päälle ja kaatanut hänet tielle niin,\nettä toinen oli taittanut jalkansa. Mutta Harley Kennan oli ihminen ja\nkaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan, ja hänellä oli hämärä\ntietoisuus siitä, että jos hän nyt tappaisi Kennanin, niin hän olisi\nkostanut -- ainakin osaksi -- ihmiskunnalle. Koska häntä itseään odotti\nkuolema, hän tahtoi viedä niin monta kuin voi mukanaan tuhoon.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti potkaista maassa makaavaa miestä,\noli Miksi jälleen hänen kimpussaan. Nyt revittiin toinen pohje ja\ntoinen housunlahje. Mutta sitten hän tavoitti Miksin, kun tämä\njuuri hyppäsi, ja potkaisi sitä rintaan niin, että se kieri alas\nrinnettä. Onnettomuudeksi se ei päässyt maahan asti. Se putosi\nmanzanitapensaaseen, mutta tarttui sen oksiin ja jäi roikkumaan metrin\nkorkeudelle maasta.\n\n\"Nyt\", mies virkkoi synkkänä Harleylle, \"teen, mitä aioin. Potkin\nhenkiherjan teistä.\"\n\n\"Enhän ole tehnyt teille mitään pahaa\", alkoi Harley neuvotella.\n\"Minulla ei ole kovinkaan paljon sitä vastaan, että murhaatte minut,\nmutta minä tahtoisin mielelläni vain tietää, miksi sen teette.\"\n\n\"Te ajatte minua tappaaksenne minut\", sähisi mies astuen askeleen\nlähemmäksi. \"Minä tunnen teidät kyllä. Te olette kaikki tyynni\nlyöttäytyneet minua vastaan, ja ainoa, minkä voin tehdä, on nitistää\nteidät hengiltä. Minä kostan teille kaikkien synnit.\"\n\nKennan käsitti hyvin vaaran suuruuden. Hän oli itse aivan avuton, ja\nmielipuoli murhamies aikoi surmata hänet ja vielä niin kamalalla\ntavalla. Miksi, joka oli takertunut manzanitapensaaseen, riippui pää\nalaspäin, takajalat kiinni oksanhaarassa ja sätkytteli siinä turhaan\npääsemättä herransa avuksi.\n\nMiehen seuraavalta, kasvoihin tähdätyltä potkulta Harley suojautui\nkäsivarrellaan, ja ennenkuin mies ennätti potkaista uudelleen, ilmestyi\nJeri näyttämölle. Se ei odottanut kehotusta, vaan hyökkäsi miehen\nkimppuun, iski siekailematta hampaansa häneen hiukan vyötärön\nyläpuolelle, ja oli vähällä vetää hänet kumoon painollaan.\n\nMies kääntyi Jeriä vastaan yhä kasvavalla raivolla. Koko maailma\noli todellakin häntä vastaan. Itse luonto antoi sataa koiria\nhänen päälleen. Mutta ylhäältä Sonoma-vuoren rinteiltä kuuluivat\ntakaa-ajajien huudot ja merkinannot hänen korviinsa ja saivat hänet\ntoisiin ajatuksiin. Kuoleman ajojahti siellä lähestyi, ja sitä hänen\ntäytyi paeta. Potkaistuaan Jerin loitommaksi hän heittäytyi\nsanomalehtimiehen hevosen selkään, joka yhä vielä seisoi\nliikkumattomana ja tylsänä samassa paikassa, mihin hän oli sen\njättänyt.\n\nHevonen aloitti vastahakoisen ja jäykän laukan, ja Jeri seurasi\näkäisesti muristen, melkeinpä ulvoen.\n\n\"Rauhoitu, Miksi\", Harley lohdutteli. \"Ole vain levollinen. Älä loukkaa\nitseäsi. Vaara on jo ohi. Pian tulee ihmisiä meitä auttamaan.\"\n\nMutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira\nputosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli\npää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja\nryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta\nkuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain\nkiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin\nohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä\nkaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.\n\nMies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että\nkolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt\nkoiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota\nhänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen\nvihaansa koiria kohtaan.\n\n\"Yhä lisää koiria\", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta\nja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.\n\nHänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei\nhaukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi\nvauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä\nratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen\noikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon\nja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi\nsitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.\n\nMutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin\nlähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan.\nSe tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän\nniin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo\npelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes\nvavahtanut, kun isku sattui siihen.\n\nJa uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien\nkärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin\nkuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen\npystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea\nkoirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän\ntuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä\ntällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei\nollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa,\njoka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.\n\nVielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla.\nJa koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän\niski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä\nratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei\nollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään\nhevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen\nkoira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet,\njärjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja\njäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut,\nhullu ratsastaja -- hevonen tunsi miehen pelon -- joka kiusasi sen\nkylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja\nkorville.\n\nHevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt\njätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai\nerinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen\nhyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti\nkoiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin\nvaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se\ntoinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen\npelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.\n\nEnrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen\nloppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu,\nantoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta\nyllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla.\nKukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan\nhevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki\nhevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat\naivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran\nomituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta\nratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän\nnäki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen\nmukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa\nvasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli\nkaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran\nmukana maahan.\n\n\"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä\", oli\nPiccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin\nääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. \"Koira hellitti\nhampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi\nkoiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin -- juuri näin -- koiraa\nkurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei\nsilloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se\nei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei\nhauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin\nkummallista.\n\n\"Ja mies on aivan hulluna. Vain mielipuoli voi tehdä sellaista. Näen\nmiehen näyttävän hampaitaan kuin koira ja purevan koiraa käpälään,\nkuonoon, ruumiiseen. Ja kun hän puree koiraa kuonoon, puree koira häntä\nleukaan. Ja mies ja koira tappelevat kuin paholaiset, ja koira ojentaa\ntakajalkansa kuin kissa. Ja aivan kuin kissa se repii kynsillään paidan\nmiehen rinnalta ja kynsii nahkan hänen rinnastaan, kunnes mies on yltä\npäältä veressä. Ja mies karjuu ja ääntelee aivan kuin nuori\nvuorileijona. Ja yhä hän puree koiraa. Se oli helvetinmoinen tappelu.\n\n\"Koira on herra Kennanin, hienon herran, ja minä olen kaksi vuotta\nollut työssä hänen luonaan. En sentähden tahdo seisoa siinä katsomassa,\nkuinka tuo mies, joka taistelee kuin vuorileijona, repii koiran\npalasiksi. Juoksen alas kukkulalta, mutta olen aivan pyörällä päästäni\nja unohdan kirveeni. Juoksen alas kukkulalta, -- ehkä niin pitkälti\nkuin tästä ovesta tuohon oveen, kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa. Ja\nsilloin on koira melkein lopussa. Sen kieli riippuu pitkällä, ja sen\nsilmät ovat aivan himmeät, mutta yhä vielä se raapii miehen rintaa\ntakajaloillaan, ja mies karjuu kuin vuorileijona.\n\n\"Mitä voin tehdä? Olen unohtanut kirveen. Mies tappaa varmasti koiran.\nKatselen isoa kiveä. Siellä ei ollut yhtään. Etsin keppiä. En näe\nsellaistakaan. Ja mies on tuossa paikassa tappanut koiran. Nyt saatte\nkuulla, mitä minä tein. En ole tylsämielinen. Minä potkaisen miestä.\nMinun kenkäni olivat hyvin tukevat -- ei tällaiset kuin minulla nyt on.\nNe olivat oikeat halonhakkaajan kengät, pohjat hyvin paksut ja nauloja\ntäynnä. Potkaisen miestä korvan juureen. Potkaisen kerran vain, mutta\nkunnolla, ja se riitti. Tiedän oikean paikan -- juuri tuossa korvan\nalapuolella.\n\n\"Ja mies päästää koiran. Hän sulkee silmänsä ja aukaisee suunsa ja\nmakaa sitten aivan hiljaa. Ja koira alkaa jälleen hengittää. Ja\nhengityksen mukana palaa siihen elämä, ja nyt se tahtoisi repiä miehen\npalasiksi. Mutta minä sanon sille: 'Ei', vaikka pelkään sitä kovin. Ja\nmies alkaa virota. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua kuin vuorileijona.\nJa minä alan pelätä häntä yhtä paljon kuin koiraa. Mitä minun on\ntehtävä? Olen unohtanut kirveeni. Nyt saatte kuulla mitä minä tein.\nPotkaisen miestä uudelleen korvan alle. Sitten otan vyön ja\nkaulaliinani ja sidon hänet. Ja vähänväliä sanon 'Ei' koiralle, jotta\nse antaisi miehen olla rauhassa. Ja koira katsoo vain. Se tietää, että\nminä olen sen ystävä ja että minä sidon miestä. Eikä se pure minua,\nvaikka minä pelkään niin kovasti. Koira on kamala otus. Sen minä\nainakin tiedän. Olen nähnyt sen vetävän vahvan miehen alas satulasta,\nmiehen, joka oli kuin vuorileijona.\n\n\"Ja sitten tuli ihmisiä paikalle. Kaikilla on aseet, lintupyssyjä,\nkiväärejä, revolvereja, pistooleja. Heti johtuu mieleeni, että\noikeudenkäynti on Yhdysvalloissa usein hyvin mutkatonta. Olen juuri\npotkaissut miestä päähän, ja siihen tulee ihmisiä pyssyt käsissään ja\nne tahtovat raahata minut vankilaan, koska olen potkaissut miestä\npäähän. Aluksi en käsittänyt mitään. Nuo ihmiset ovat minulle vihaisia.\nNe haukkuvat minua ja sanovat rumia sanoja, mutta ne eivät vangitse\nminua. Silloin alan ymmärtää. Kuulen niiden puhuvan kolmestatuhannesta\ndollarista. Minä muka olen ottanut heiltä kolmetuhatta dollaria. Se ei\nole totta, sanon minä. Minä sanon, etten ole keltään milloinkaan\nsenttiäkään vienyt. Silloin ne nauravat. Ja minä rauhoitun ja alan\nymmärtää asiaa. Ne kolmetuhatta dollaria on hallitus luvannut\npalkkioksi tuosta miehestä, jonka minä olen sitonut vyölläni ja\nkaulahuivillani. Ja kolmetuhatta dollaria on minun, koska olen\npotkaissut miestä päähän ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa.\n\n\"En ole enää herra Kennanin työssä. Olen rikas mies. Hallituksen\nkolmetuhatta dollaria ovat minun, ja herra Kennan pitää huolen siitä,\nettä hallitus maksaa ne minulle ja etteivät nuo pyssymiehet niitä\nminulta vie. Ainoastaan sen tähden, että potkaisin päähän miestä, joka\noli kuin vuorileijona! Se on onnea. Se on amerikkalaista. Ja olen\niloinen siitä, että olen lähtenyt Italiasta ja hakannut halkoja herra\nKennanin maatilalla. Ja minä avasin tämän ravintolani niillä rahoilla.\nTiedän, että sillä tavoin voi ansaita kovasti rahaa. Kun olin pieni\npoika, oli minun isälläni ravintola Napolissa. Nyt on minulla kaksi\ntytärtä korkeakoulussa. Ja autokin minulla on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herra Jumala, koko talo on kuin sairashuone\", huudahti Villa Kennan\nkaksi päivää myöhemmin tullessaan suurelle makuuverannalle, missä\nHarley ja Jeri makasivat, toisella jalka lastoissa, toisella\nkipsikääreissä. \"Katso Miksiä\", hän jatkoi. \"Te ette ole ainoat, joilta\non luita katkennut. Huomasin äsken, että sen nenäluu on melkein\nmurskana, sellaisia iskuja se on saanut. Olen tunnin ajan pitänyt siinä\nlämmintä käärettä. Katso sitä!\"\n\nMiksi, joka oli Villan kehotuksesta seurannut häntä, oli kovin\nhullunkurisen näköinen turvonneine kuonoineen. Miksi nuuski Jeriä ja\nheilautti häntäänsä tervehdykseksi Harleylle, joka puolestaan tervehti\nsilitellen sen päätä ystävällisesti.\n\n\"Se on varmaan loukkaantunut tappelussa\", Harley sanoi. \"Piccolomini\nsanoo miehen lyöneen sitä monta kertaa ratsupiiskalla, ja tietenkin hän\nsivalsi sitä kuonolle, kun se hyppäsi häntä kohti.\"\n\n\"Piccolomini sanoo, ettei se kertaakaan huutanut, kun mies sitä löi,\nvaan ryntäsi yhä uudelleen miehen päälle\", Villa puhui innoissaan.\n\"Ajattele! Koira, joka ei ole Miksiä isompi, vetää murhaajan alas\nsatulasta, rosvon, jota parikymmentä poliisia ei ole saanut kiinni!\"\n\n\"Minä näin sen tekevän kummempaakin\", Harley virkkoi rauhallisena.\n\"Ellei Miksi olisi ollut apuna ja Jeri myös -- ellei niitä molempia\nolisi ollut, niin luulen, että se hullu olisi potkinut minut\nkuoliaaksi, kuten aikoi.\"\n\n\"Ja minä siunaan niitä molempia\", huudahti Villa loistavin silmin; hän\ntarttui nopeasti miehensä käteen ja puristi sitä sydämestään\nkiitollisena. \"Kukaan ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa noista\nihmeellisistä koirista\", hän lisäsi koettaen voittaa liikutuksensa ja\nräpäytti nopeasti silmiään estääkseen niitä kostumasta.\n\n\"Viimeistä sanaa kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä koirissa on, ei\nsanota milloinkaan\", lausui Harley vastaten hänen kädenpuristukseensa.\n\n\"Ja juuri siksi on meillä jotakin sanottavaa\", hymyili Villa. \"Jerillä,\nMiksillä ja minulla. Olemme harjoitelleet sen salaa yllättääksemme\nsinut. Makaa hiljaa ja kuuntele. Se on ylistyslaulu, hymni Jumalan\nkunniaksi. Älä naura. Se ei ole tarkoitettu pilaksi.\"\n\nHän kumartui eteenpäin tuolissaan ja veti Miksin luokseen, niin että\nkoira istui hänen polviensa välissä; hän piteli molemmin käsin sen\npäätä, ja koiran kuono oli puoleksi peittyneenä hänen tukkaansa.\n\n\"Nyt, Jeri!\" huusi Villa käskevästi kuin laulunjohtaja ainakin, ja Jeri\nkäänsi huomaavaisena päätään, katsoi häneen, hymyili silmillään ja\nodotti.\n\nVilla aloitti ylistyslaulun tahtia lyöden, ja koirat yhtyivät siihen\npian pehmeällä ulvonnalla, mikäli niin puhdasta ja sointuvaa ääntä voi\nulvonnaksi sanoa. Ja kaikki, mikä oli vajonnut tyhjyyteen, kohosi\nkoirien mieleen niiden laulaessa. Ne lauloivat itsensä sen Tyhjyyden\nhalki _jossakin muualla_ -maailmaan ja juoksivat siellä hajonneen\nlaumansa kanssa, ja kuitenkaan ne eivät kokonaan kadottaneet\ntietoisuudestaan nykyisyyttä ja elävää ihmisjumalaa, jonka nimi oli\nVilla ja joka lauloi heidän kanssaan ja rakasti heitä.\n\n\"Miksi emme muodostaisi kvartettia\", virkkoi Harley Kennan yhtyen\nlauluun.\n\n\n\n"]