Humiseva harju
Emily Brontë (1818–1848)
Yorkshiren karuille nummille sijoittuva tarina kertoo Heathcliffin ja Catherine Earnshawn välisestä intohimoisesta ja tuhoisasta suhteesta. Romaani seuraa kahden suvun vaiheita, koston vaikutuksia ja erämaaolojen muovaamia ihmiskohtaloita usean vuosikymmenen ajan.
Emily Brontën 'Humiseva harju' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1662. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HUMISEVA HARJU
Kirj.
Emily Brontë
Johdannon ja muistokirjoituksen Emily ja Anne Brontësta kirjoittanut
Charlotte Brontë
Suomentanut Martta Räsänen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
ELÄMÄKERRALLISIA PIIRTEITÄ ELLIS JA ACTON BELLISTÄ.
On luultu, että kaikki Currer, Ellis ja Acton Bellin julkaisemat teokset oikeastaan olisivat saman henkilön kirjoittamia. Yritin korjata tätä erehdystä muutamin sanoin, jotka liitin Jane Eyren kolmanteen painokseen. Näyttää kuitenkin, ettei sanojani ole yleisesti uskottu, ja nyt Humisevan harjun ja Agnes Greyn ilmestyessä uusina painoksina, minua on neuvottu avoimesti kertomaan, miten asia oikein on.
Minusta tuntuu todellakin, että on tarpeetonta säilyttää Ellis ja Acton nimien salaperäisyyttä. Se pieni mystillisyys, joka ennen aiheutti hiukan viatonta huvia, on kadottanut merkityksensä; olosuhteet ovat muuttuneet. Niinpä on velvollisuuteni lyhyesti selittää Currer, Ellis ja Acton Bellin kirjoittamien kirjain aiheet ja tekijät.
Noin viisi vuotta sitten kaksi sisartani ja minä oltuamme pitkän aikaa toisiamme tapaamatta yhdyimme taas kotona. Kun asuimme syrjäisessä paikassa, jossa koulukasvatus ei ollut päässyt vaikuttamaan, ja jossa mikään ei houkutellut seurusteluun kotipiirin ulkopuolelle, niin meidän oli pakko sekä huviksemme että jokapäiväisiä velvollisuuksia suorittaessamme turvautua vain toisiimme ja itseemme, kirjoihin ja opiskeluun. Paras kiihoitin ja mieluisin ajanviete, minkä lapsuudesta asti olimme tunteneet, olivat kirjalliset yritykset. Entisaikaan näytimme toisillemme, mitä olimme kirjoittaneet, mutta viime vuosina olimme lakanneet keskustelemasta ja neuvottelemasta; siitä johtuikin, ettemme vähääkään tienneet, miten olimme kukin kohdastamme edistyneet.
Eräänä päivänä, syksyllä 1845, löysin sattumalta runoteoksen käsikirjoituksen, jonka kirjoitus oli sisareni Emilyn käsialaa. En luonnollisesti hämmästynyt, sillä tiesin, että hän osasi runoilla ja runoili: luin sen läpi, ja voimakkaampi tunne kuin hämmästys valtasi minut – luja vakaumus, etteivät nämä olleet tavallisia tunteen vuodatuksia eivätkä vähääkään sellaista runoutta, jommoista naiset tavallisesti kirjoittavat. Pidin niitä tiiviinä ja hienoina, eloisina ja omaperäisinä. Minun mielestäni niillä oli myös erikoinen sointuisuus – hurja, surullinen ja kohottava.
Sisareni Emily ei ollut luonteeltaan avomielinen eikä sellainen, jonka hengen ja tunteiden sopukoihin edes hänelle läheisimmät ja rakkaimmat olisivat voineet rankaisematta ilman lupaa tunkeutua; kului tunteja, ennenkuin hän leppyi tekemäni paljastuksen johdosta, ja päiviä, ennenkuin sain hänet uskomaan, että sellaiset runot ansaitsivat julkaisemisen. Tiesin myöskin, ettei hänenlaisensa luonne voinut olla vailla vähäistä, rehellistä salaisen kunnianhimon kipinää, ja ettei minua kiellettäisi, jos yrittäisin rohkaisuin puhaltaa tuon kipinän tuleen.
Nuorempi sisareni sepitti sillävälin omia kyhäelmiään ja vihjasi, että koska Emilyn teos oli minua miellyttänyt, niin ehkä silmäilisin hänenkin teostaan. Enhän voinut olla muuta kuin puolueellinen tuomari, mutta minun mielestäni oli näissäkin runoissa oma, suloisen vilpitön paatoksensa.
Olimme varhaisesta lapsuudesta asti haaveilleet, että meistä joskus tulisi kirjailijoita. Tämä haave, joka ei hävinnyt edes silloinkaan, kun matkat meitä erottivat ja meidän oli pakko käyttää aikamme tärkeiden velvollisuuksien suorittamiseen, sai nyt yht'äkkiä voimaa ja sisältöä: se muodostui päätökseksi. Päätimme järjestää pienen valikoiman runoistamme ja, jos mahdollista, saada ne painetuiksi. Kun omien nimiemme julkaiseminen oli vastenmielistä, valitsimme salanimiksemme Currer, Ellis ja Acton Bell. Tuohon epämääräiseen valintaan johti meidät eräänlainen tunnollinen epäröinti, joka aiheutti, että otimme itsellemme mahdollisimman miehekkäät ristimänimet. Emme halunneet julistautua naisiksi, koska – vaikka emme siihen aikaan olisi olettaneetkaan, ettei kirjoitus- ja ajattelutapamme ollut niin kutsuttua "naisellista" – meillä oli hämärä käsitys, että kirjailijattariin helposti suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Olimme huomanneet, miten arvostelijat toisinaan käyttivät henkilöllisyyttä kuritusaseenaan ja palkkionaan imartelua, joka ei ole tosikiitosta.
Pienen kirjan julkisuuteen saattaminen oli vaikea tehtävä. Kuten saattoi odottaakin, ei meitä eikä meidän runojamme kaivattu; mutta tähän olimme varustautuneet jo asiaan ryhtyessämme; vaikka olimme itse kokemattomia, olimme lukeneet toisten kokemuksista. Hyvin vaikeata oli saada vastauksia kustantajilta, joille asiasta kirjoitimme. Kun minua kovin kiusasi tämä vastus, rohkenin pyytää neuvoa edinburghilaisten herrojen Chambersin kustannusliikkeeltä; se on saattanut unohtaa tämän tapauksen, mutta minä en ole, sillä siltä sain lyhyen ja muodollisen, mutta kohteliaan ja järkevän vastauksen, jonka mukaan toimimme ja viimein onnistuimme.
Kirja painettiin: sitä tuskin tunnetaan, ja siinä ovat tunnetuksi tulemisen arvoisia vain Ellis Bellin runot. Olin ja olen vieläkin vakuutettu, että nämä runot olivat suuriarvoisia, mutta vakaumukseni ei sentään saavuttanut kovinkaan suosiollista tunnustusta; siitä huolimatta minä pysyn kannallani.
Vastukset eivät meitä murtaneet: jo se, että olimme yrittäneet onnistua, oli antanut ihmeellistä viehätystä olemassaololle; ponnistuksia oli jatkettava. Aloimme kukin kirjoittaa suorasanaista kertomusta: Ellis Bell sepitti Humisevan harjun, Acton Bell Agnes Greyn, ja Currer Bell kirjoitti myös yksinidoksisen suorasanaisen kertomuksen. Näitä käsikirjoituksia tyrkytimme kärsivällisesti useille kustantajille puolentoista vuoden ajan; tavallisimmin oli niiden kohtalona häpeällinen ja jyrkkä kielto.
Viimein Humiseva harju ja Agnes Grey hyväksyttiin ehdoin, jotka olivat kirjailijoille melko viheliäiset. Currer Bellin kirja ei saanut kustantajaa mistään eikä minkäänlaista tunnustusta, joten jonkinlainen epätoivon viima alkoi tunkeutua hänen sydämeensä. Toivon rippeenä hän koetti vielä yhtä kustannusliikettä – herroja Smith, Elder ja Co:ia. Ennen pitkää ja paljon lyhyemmän ajan kuluttua, kuin kokemus oli opettanut hänet odottamaan, tuli kirje, jonka hän aukaisi aavistellen kolkosti näkevänsä kaksi tylyä, toivotonta riviä, jotka ilmoittaisivat, että herrat Smith, Elder ja Co. "eivät olleet halukkaita julkaisemaan käsikirjoitusta", mutta pari riviä sisältävän arkin sijasta hän veti kuoresta kaksisivuisen kirjeen. Hän luki sen väristen. Siinä kieltäydyttiin tosin julkaisemasta kertomusta liikesyistä, mutta kirje selosti kertomuksen ansioita ja heikkouksia niin kohteliaasti, niin huolellisesti, niin älykkäästi, niin valistuneesti arvostellen, että yksinpä tämä kieltokin ilahdutti enemmän kuin hävytön hyväksyminen olisi ilahduttanut. Kirjeessä mainittiin, että kolmenidoksinen teos otettaisiin huolellisesti tarkastettavaksi.
Lopettelin juuri silloin Jane Eyrea, jota olin kirjoittanut sillä välin kuin yksinidoksinen teokseni matkasi väsyttävää kierrostaan Lontoossa. Kolmen viikon kuluttua lähetin sen; se joutui ystävällisiin ja taitaviin käsiin. Tämä oli syyskuun alussa 1847; kirja ilmestyi ennen seuraavan kuun loppua, kun taas Humiseva harju ja Agnes Grey, sisarieni teokset, jotka olivat olleet painossa kuukausimääriä, yhä viipyivät jouduttuaan toisiin käsiin. Vihdoin ne ilmestyivät. Arvostelijat eivät olleet niitä kohtaan oikeudenmukaisia. Annettiin tuskin ollenkaan tunnustusta kehittymättömälle, mutta kovin todelliselle kyvylle, joka Humisevassa harjussa ilmeni; sen tarkoitus ja luonne käsitettiin väärin; sen tekijän henkilöllisyys vääristeltiin; sanottiin, että tämä oli Jane Eyren kirjoittajan varhaisempi ja karkeampi yritys. Epäoikeutettu ja surullinen erehdys! Me nauroimme sille ensin, mutta nyt valitan sitä syvästi. Siitä pelkään johtuneen kirjaa kohdanneen ennakkoluulon. Sen kirjailijan, joka yrittää hyötyä huonosta ja kypsymättömästä teoksestaan onnistuneen tekeleen suojassa, täytyy tosiaankin sopimattomasti haluta kirjailemisen toisarvoisia ja halpoja tuloksia ja olla surkuteltavan välinpitämätön sen todellisesta ja kunniallisesta palkkiosta. Jos arvostelijat ja yleisö tosiaankin tätä uskoivat, ei ole ihme, että petos heitä suututti.
Mutta ei pidä luulla minun paljastavan näitä seikkoja moitittavina tai valitettavina; en uskalla sitä tehdä, sisareni muiston kunnioittaminen kieltää sen. Hän olisi pitänyt kaikkia sellaisia vaikeroivia julkaisuja arvottomina ja paheksuttavina heikkouden merkkeinä.
Velvollisuuteni ja samoin iloni on myöntää eräs poikkeus tästä yleisestä arvostelusäännöstä. Eräs teräväsilmäinen kirjoittaja tunsi hienoa myötätuntoa neroa kohtaan, hän oli älynnyt Humisevan harjun tosiluonteen, ja häneen oli vaikuttanut sen kauneus yhtä varmasti kuin sen puutteetkin. Arvostelijat muistuttavat mielestämme sitä kaldealaisten lumoojain ja tähtientutkijain joukkoa, joka oli kokoontunut "seinään ilmestyneen kirjoituksen eteen" eikä kyennyt lukemaan kirjaimia eikä selittämään sitä. Meillä on oikeus iloita, kun tosinäkijä viimeinkin ilmaantuu, joku mies, jossa on oikea henki ja jolle on annettu "valistusta, viisautta ja ymmärrystä", mies, joka voi selvään lukea alkuperäisen ajatuksen, "Mene, Mene, Tekel, Upharsin" (olipa tuo ajatus miten kypsymätön, miten riittämättömästi kehittynyt ja miten yksipuolisesti muodostunut tahansa), ja joka voi varmasti sanoa: "Tämä on sen selitys."
Mutta sekin kirjoittaja, johon viittaan, erehtyy, kuten muutkin kirjailijan suhteen, ja hän tekee minulle vääryyttä olettamalla minun kaksimielisenä kieltäytyneen kunniasta (sillä kunniana sitä pidän). Voin vakuuttaa hänelle, että minua inhoittaisi kaksimielinen menettely tässä ja kaikessa muussakin. Minä uskon, että kieli on meille annettu, jotta voisimme selittää tarkoitusta eikä peittääksemme sitä epärehellisesti.
Acton Bellin The Tenant of Wildfell Hall otettiin myös epäsuosiollisesti vastaan. Sitä en saata ihmetellä. Aiheen valinta oli täydellinen erehdys. Mitään kirjailijan luonteelle vähemmän sopivaa ei olisi voinut keksiä. Vaikutteet, jotka aiheuttivat tämän valinnan, olivat puhtaita, mutta luultavasti hieman sairaalloisia. Hän oli elämänsä varrella joutunut miettimään ja näkemään kovin läheltä ja kauan, miten kauhean pahaa väärinkäytetyt kyvyt ja avut voivat aiheuttaa. Hänen luonteensa oli luonnostaan herkkä, pidättyväinen ja surumielinen; hänen näkemänsä imeytyi kovin syvälle hänen mieleensä ja vahingoitti häntä. Hän mietti sitä, kunnes hän piti velvollisuutenaan julkaista jokaisen pikku seikan (tietysti kuvitelluin henkilöin, tapahtumin ja tilantein) varoitukseksi toisille. Hän vihasi työtään, mutta halusi jatkaa sitä. Kun järkeilin hänen kanssaan tästä aiheesta, hän piti sellaista järkeilyä kiusauksena oman mukavuuden hakuun. Hänen täytyy olla rehellinen, hän ei saa koristella, hemmoitella eikä salata. Tämä hyvää tarkoittava päätös aiheutti väärinkäsityksiä ja solvauksia, jotka hän kesti, kuten hänen tapansa oli kestää kaikkea epämiellyttävää, lempeästi, horjumattoman kärsivällisenä. Hän oli elämässään ja toiminnassaan kristitty, mutta uskonnollisen synkkämielisyyden haiven loi syvän varjon hänen lyhyeen, nuhteettomaan elämäänsä.
Ellis ja Acton eivät kumpikaan hetkeksikään masentuneet rohkaisun puutteesta; tarmo tuki toista ja kärsivällisyys kannatti toista. He olivat molemmat halukkaita yrittämään uudestaan; oletan, että toivo ja oman voiman tajunta yhä tukivat heitä. Mutta suuri muutos lähestyi: onnettomuus tuli muodossa, jonka aavistaminen on kolkkoa ja jonka muisteleminen on tuskallista. Kantaessaan päivän kuormaa ja hellettä työmiehet menehtyivät työnsä ääreen.
Sisareni Emily kuoli ensin. Hänen sairautensa yksityiskohdat ovat kiteytyneet syvälle muistiini; mutta en voi niitä kauan ajatella enkä niistä kertoa. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana vitkastellut missään työssä, joka oli hänen tehtävänään, eikä hän vitkastellut nytkään. Hän huononi nopeasti. Hän kiiruhti pois luotamme. Mutta sillävälin kuin hän ruumiillisesti surkastui, hän tuli henkisesti vahvemmaksi kuin millaisena olimme hänet tunteneet. Huomatessani, miten voimakkaasti hän päivä päivältä kesti kärsimykset, katselin häntä tuskallisesti ihmetellen ja rakastaen. En ole nähnyt mitään sen vertaista, mutta en tosiaankaan koskaan ole nähnyt ketään hänen vertaistaan. Vahvempana kuin mies, yksinkertaisempana kuin lapsi hän oli luonteeltaan ainutlaatuinen. Kauheinta oli, ettei hän säälinyt itseään, vaikka hän surkutteli toisia; vapisevilta käsiltä, voimattomilta jäseniltä ja raukeilta silmiltä vaadittiin samoja palveluksia, joita ne olivat suorittaneet terveinä. Vieressä seisominen sitä katsellen uskaltamatta nuhdella, oli tuskaa, jota eivät mitkään sanat voi lievittää.
Kaksi toivoen ja peläten elettyä kuukautta vieri surullisesti ohitsemme, ja viimein koitti päivä, jolloin tämä rakastettu kesti kuoleman kauhut ja tuskat; hän oli tullut meille rakkaammaksi ja rakkaammaksi katsellessamme hänen surkastumistaan. Sen päivän päättyessä meillä ei ollut Emilystä jäljellä muuta kuin hänen maallinen ruumiinsa sellaisena, jommoiseksi keuhkotauti sen jätti. Hän kuoli joulukuun 19 päivänä 1848.
Luulimme tämän surun riittävän, mutta erehdyimme katkerasti. Anne sairastui, ennenkuin Emily oli haudattu. Emily ei vielä ollut maannut haudassa kahtakaan viikkoa, kun jo saimme selvän viittauksen, että oli valmistauduttava katsomaan, miten nuorempi sisar seuraisi vanhempaa. Niinpä hän kulki samaa polkua hitaammin askelin, hänen kärsivällisyytensä veti vertaa toisen lujuudelle. Olen maininnut, että hän oli uskonnollinen, ja turvautumalla siihen kristilliseen oppiin, johon hän lujasti uskoi, hän löysi tuen tuskallisimmalle matkalleen. Näin hänen voimansa hänen viimeisellä hetkellään ja suurimmassa koetuksessaan, ja minun täytyy todistaa, että tyynesti ja voitonriemuisesti se johdatti hänet pois. Hän kuoli toukokuun 28 päivänä 1849.
Mitä muuta voisin heistä mainita? Minä en voi eikä minun tarvitse sanoa paljon muuta. Ulkonaisesti he olivat kaksi vaatimatonta naista; täydellisesti eristetty elämä teki heidät aroiksi tottumuksiltaan ja tavoiltaan. Emilyn luonteessa näyttivät äärimmäinen pontevuus ja yksinkertaisuus yhtyvän. Yksinkertaisen kasvatuksen, luonnollisen maun ja vaatimattoman pinnan alla oli salainen voima ja tuli, joka olisi voinut muodostaa sankarin aivot ja sytyttää hänen suonensa; mutta Emilyn viisaus ei ollut tästä maailmasta. Hänen voimansa eivät soveltuneet käytännöllisen elämän palvelukseen; hän ei olisi voinut puolustaa ilmeisimpiä oikeuksiaan tai turvautua oleellisimpiin etuihinsa. Välittäjän olisi aina tullut seisoa hänen ja maailman välillä. Hänen tahtonsa ei ollut kovin taipuvainen, ja tavallisesti se vastusti hänen omaa hyötyään. Hänen luonteensa oli jalo, mutta lämmin ja hetkellinen, hänen henkensä vallan taipumaton.
Annen luonne oli lempeämpi ja alistuvaisempi, hänellä ei ollut sisaren voimaa, tulta ja alkuperäisyyttä, mutta häntä somistivat hyvin hänen omat hiljaiset hyveensä. Pitkät kärsimykset, itsensä kieltäminen, mietintä ja älykkyys, luontainen pidättyväisyys ja harvapuheisuus asettivat ja pitivät hänet varjossa ja verhosivat hänen mielensä ja erittäinkin hänen tunteensa eräänlaisella nunnan hunnulla, jota harvoin kohotettiin. Emily ja Anne eivät kumpikaan olleet oppineita; heillä ei ollut halua täyttää kannujaan toisten henkien lähteestä. He kirjoittivat aina luonnon vaikutteesta, haltioitumisen käskystä ja sellaisesta huomiovarastosta, jommoisen heidän rajoitettu kokemuksensa oli sallinut heidän koota. Voin lyhyesti lopettaa kaiken sanomalla, etteivät he vieraille olleet mitään, pintapuoliselle huomiontekijälle vähemmän kuin ei mitään, mutta niille, jotka olivat tunteneet heidät koko heidän elämänsä ajan läheisinä omaisina, he olivat väärentämättömän hyviä ja tosisuuria.
Olen kirjoittanut nämä rivit, koska tunsin pyhäksi velvollisuudekseni tomun poispyyhkimisen heidän hautakiviltään ja heidän rakkaitten nimiensä tahrattomiksi jättämisen.
Syyskuun 19 päivänä 1850.
Charlotte Brontë.
JULKAISIJAN ESIPUHE HUMISEVAN HARJUN UUTEEN PAINOKSEEN.
Olen juuri lukenut uudestaan Humisevan harjun, ja olen ensimmäisen kerran saanut selvän käsityksen sen niin sanotuista (niinkuin ne ehkä ovatkin) virheistä; olen muodostanut määrätyn mielipiteen siitä, miltä se näyttää muista ihmisistä – vieraista ihmisistä, jotka eivät tiedä mitään kirjailijasta; jotka eivät tunne paikkakuntaa, johon kertomuksen tapahtumat on sovitettu, ja joille Yorkshiren läntisen piirikunnan asukkaat, tavat, ja sitä ympäröivien mäkien ja kylien ominaiset piirteet ovat outoja ja tuntemattomia asioita.
Kaikista sellaisista Humisevan harjun täytyy näyttää karkealta ja omituiselta luomalta. Pohjois-Englannin jylhät nummet eivät voi olla heidän mielestään kiintoisia; sellaiset lukijat eivät voi käsittää noiden paikkakuntien hajallaan asuvien asukkaitten kieltä, käytöstä, asuntoja ja kotitapoja, ja – vaikka niitä ymmärrettäisiinkin – olisivat ne vastenmielisiä. Miehet ja naiset, jotka ehkä jo luonteeltaan ovat kovin tyyniä, ja joiden tunteet eivät ole erikoisen voimakkaat, ja jotka vain vähän poikkeavat toisistaan ja joita on kehdosta asti opetettu käyttäytymään äärimmäisen tasaisesti ja hillitsemään kieltään, tuskin tietävät, miten on käsitettävä raaka, voimakas puhe, rajusti ilmaistut tunteet, peittelemätön vastenmielisyys, oppimattomien suomaiden talonpoikain ja tuimien herrojen itsepäiset taipumukset, miesten, jotka ovat kasvaneet opettamattomina ja kurittomina, tai joiden neuvonantajat ovat olleet yhtä karkeita, kuin he itsekin ovat. Suuri osa lukijoita pitää varmaankin samoin epämiellyttävinä eräitä tämän kirjan sanoja, sanoja, jotka ovat kirjoitetut täydellisinä ja joista on tullut tavaksi merkitä vain väliviivan yhdistämät alku- ja loppukirjaimet. Minä voin heti sanoa, ettei tämän seikan anteeksi pyytäminen ole minun vallassani, mutta minun mielestäni sanain täydellisinä kirjoittaminen on järkevää. Viittaaminen yksityiskirjaimin voimasanoihin, joilla huonojen ja kiihkeiden henkilöiden on tapana koristaa puhettaan, on minusta heikko ja riittämätön menetelmä, olipa sillä mikä tarkoitus tahansa. En ymmärrä, mitä hyötyä siitä on – mitä tunteita se säästää – mitä kauhua se salaa.
Syytetään Humisevaa harjua maalaisuudesta, ja myönnän syytökseen olevan aihetta, sillä tunnen tuon ominaisuuden. Teos on läpeensä maalaiskarkea. Siitä huokuu suon lemu, se on raisu ja kiemurainen kuin kanervan juuri. Eikä se muunlaisena olisi luonnollinenkaan, sillä kirjailija on syntynyt ja kasvanut suoseudulla. Epäilemättä, jos kohtalo olisi asettanut hänet kaupunkiin, olisi hänen kirjoituksillaan, jos hän silloin olisi ollenkaan kirjoittanut, ollut erilainen luonne. Vaikkakin sattuma ja maku olisivat johtaneet hänet valitsemaan samanlaisen aiheen, olisi hän käsitellyt sitä toisin. Jos Ellis Bell olisi ollut nainen tai herra, joka on tottunut niin sanottuun "suureen maailmaan", hänen käsityksensä tuosta kaukaisesta ja kehittymättömästä seudusta sekä sen asukkaista olisi suuresti eronnut kotonakasvatetun maalaistytön saamista vaikutelmista. Epäilemättä se olisi ollut laajempi, mutta ei ole varmaa, olisiko se ollut alkuperäisempi ja todellisempi. Hän olisi tuskin tuntenut yhtä suurta myötätuntoa tapahtumia ja paikkaa kohtaan: Ellis Bell ei kuvannut kuten se, jonka silmää ja makua vain miellyttää näköala. Hänen kotiseutunsa mäet merkitsivät hänelle paljon enemmän kuin jokin näytelmä; ne olivat hänelle paikka, jossa ja jonka varassa hän eli, niinkuin sillä elävät villilinnut, niiden asukkaat, tai kanerva, niiden tuote. Hänen paikalliskuvauksensa ovat siis sitä, mitä niiden tulee olla, ja kaikkea, mitä niiden tulisi olla.
Mitä ihmisluonteen kuvailemiseen tulee, on asia erilainen. Minun on pakko myöntää, että hänellä oli tuskin enemmän tietoa maalaisväestöstä, jonka keskuudessa hän eli, kuin nunnalla luostarin porttien ohi kulkevista maalaisista. Sisareni ei ollut luonnostaan suuriin seuroihin mieltynyt; olosuhteet suosivat ja hellivät hänen eristäytymishaluaan; hän meni harvoin kodin kynnyksen ulkopuolelle muulloin kuin kirkkoon tai kävelyretkelle vuorille. Hän ei etsinyt koskaan paikkakunnan ihmisten seuraa, vaikka hän tunsi heitä kohtaan hyväntahtoisuutta, ja harvoinpa hän heidän seuraansa joutuikaan. Hän tunsi heidät sentään: hän tunsi heidän tapansa, kielensä ja heidän perheittensä vaiheet, häntä saattoi suuresti huvittaa kuulla puhuttavan heistä, ja hän voi itse puhua heistä yksityiskohtaisesti, tarkasti, kuvaavasti ja täsmällisesti, mutta heidän kanssaan hän harvoin vaihtoi sanaakaan. Sen vuoksi hänen heistä saamansa todelliset vaikutelmat supistuivat liian tarkkaan niihin traagillisiin ja kauheihin tapahtumiin, jotka ihmisen muistoon toisinaan pääsevät vaikuttamaan, kun hän kuuntelee sivistymättömän lähitienoon salaisia muistiinpanoja. Hänen mielikuvituksensa, joka oli laadultaan enemmän synkkä kuin aurinkoinen, enemmän voimakas kuin hilpeä, löysi sellaisissa tapahtumissa ainesta, josta se loi sellaiset luomat kuin Heathcliff, kuin Earnshaw, kuin Catherine. Hän ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt, kun hän oli muovaillut nämä olennot. Jos hänen teoksensa arvostelija, luettuaan käsikirjoituksen, kauhistui niin armottomien ja leppymättömien luonteiden, niin langenneiden olentojen masentavaa vaikutusta, tai jos valitettiin, että eräiden kauhukohtauksien eloisan kuvauksen pelkkä kuunteleminen karkoitti yöllä unen ja päivällä mielen rauhan, niin ihmetteli Ellis Bell aina mitä sillä tarkoitettiin, ja arveli valittajien olevan liian tunteellisia. Jos hän olisi saanut elää, olisi hänen henkensä itsestään kasvanut kuin vahva puu, korkeammaksi, suoremmaksi, laajemmaksi, ja sen kypsät hedelmät olisivat saavuttaneet vielä menevämmän kypsyyden ja loistavamman kukoistuksen: mutta siihen henkeen vain aika ja kokemus voivat vaikuttaa: hän ei ollut altis toisten älyjen vaikutuksille.
Myönnettyäni, että Humisevaa harjua verhoaa "kauhea synkkyys", ja että sen myrskyisessä ja sähköisessä ilmakehässä tuntuu toisinaan kuin hengittäisimme ukkosta, sallittakoon minun huomauttaa sellaisista kohdista, joissa pilvinen päivän koi ja pilviin peittynyt aurinko yhä todistavat olemassa olostaan. Todellisen hyvyyden ja kotoisen rehellisyyden perikuvana voimme pitää Nelly Deanin luonnetta, uskollisuuden ja lempeyden esikuvana Edgar Lintonia. (Muutamien mielestä nämä hyveet eivät ole koskaan niin kauniita miehen ominaisuuksina kuin naisen, mutta Ellis Belliä ei milloinkaan saatu käsittämään tätä mielipidettä: mikään ei häntä enemmän kiihoittanut kuin viittaus siihen, että uskollisuus ja lempeys, kärsivällisyys ja hellyys, joita pidetään Eevan tyttärien hyveinä, ovat Aatamin poikien heikkouksia. Hänen mielestään laupeus ja anteeksiantavaisuus ovat miehen ja naisen luojan, Kaikkivaltiaan, jumalallisimmat ominaisuudet, ja se mikä sopii taivaan Jumalalle, ei voi olla häpeäksi heikolle ihmismuodollekaan). Vanhan Josephin kuvauksessa on kuivaa satiiria, ja sulouden ja hilpeyden välähdykset elävöittävät nuoremman Catherinen kuvaa. Eikä vanhempikaan samanniminen raju sankaritar ole vailla eräänlaista omituista kauneutta eikä rehellisyyttä huolimatta hullusta intohimostaan ja intohimoisesta hulluudestaan.
Heathcliff on tosiaankin parantumaton; hän ei kertaakaan poikkea suoralta, kadotukseen johtavalta tieltään siitä alkaen, kuin "pieni mustatukkainen, tummaihoinen lapsi, niin tumma kuin paholaiselta tullut", ensi kerran otettiin esiin kääröistä ja asetettiin seisomaan maatalon keittiöön, siihen asti, jolloin Nelly Dean löysi tuon ilkeännäköisen, kangistuneen ruumiin selällään makaamassa vuodekomerossa silmät etäälle tuijottavina ja näyttäen "ivaavan hänen yrityksiään, ja ivaa ilmaisivat myös avoimet huulet ja terävät valkoiset hampaat".
Heathcliffissä ilmenee yksi ainoa inhimillinen tunne, mutta se ei ole hänen rakkautensa Catherineen; tuo rakkaus on raivoisa ja epäinhimillinen mieltymys; se on intohimo, joka saattaisi kiehua ja hehkua jonkin pahan suojelushengen olennossa, tuli, joka saattaisi täyttää piinatun sydämen – jonkin helvetin herran ikuisesti kärsivän sielun, ja sammumattomalla ja loppumattomalla tuhotyöllään panna täytäntöön säädöksen, joka tuomitsee hänet kuljettamaan helvettiä mukanaan mihin ikinä hän meneekin. Ei, ainoa yhdysside, joka liittää Heathcliffin inhimillisyyteen, on hänen karkeasti tunnustamansa arvonanto Hareton Earnshaw'ta – sitä nuorta miestä kohtaan, jonka hän on saattanut perikatoon, ja myös hänen puoliksi peitetty kunnioituksensa Nelly Deania kohtaan. Jos nämä yksinäiset piirteet jätettäisiin huomioonottamatta, sanoisimme, ettei hän ole intialaisen tykkimiehen lapsi eikä mustalainen, vaan ihmisolento, jossa on pirun henki – verenimijä – hiisi. Onko Heathcliffin tapaisten olentojen luominen oikein tai puolustettavaa, en tiedä: tuskinpa luulen sen olevan. Mutta sen tiedän: luomiskykyinen kirjailija omistaa jotakin, jonka herra hän ei aina ole – jotakin, joka ajoittain ihmeellisesti tahtoo ja työskentelee itsekseen. Hän saattaa tehdä sääntöjä ja suunnitella periaatteita, joille se varmaankin vuosikausia on alamainen; sitten yht'äkkiä, ilman mitään kapinoimisvaroitusta, tulee aika, jolloin se ei enää suostu "äestämään laaksoja eikä kulkemaan kahlittuna pitkin vakoa" – jolloin se "nauraa kaupungin kansalle eikä välitä ajajan huudoista" – jolloin se kieltäytyy ehdottomasti kauemmin muovailemasta merenhiekkaa ja alkaa hakkaamalla veistää muotokuvia, ja silloin syntyy Pluto tai Jupiter, Tisiphone tai Psyke, merenneito tai madonna, kuinka kohtalo tai innoitus käskee. Olkoon teos ruma tai suurenmoinen, kauhea tai jumalallinen, teillä ei ole muuta valinnan varaa kuin rauhallisesti hyväksyä se. Teidän – nimellisen taiteilijan – osuutena on ollut vain työskennellä passiivisesti sanelun mukaan, sanelun, jota ette ole sommitellut ettekä pyydellyt – eikä sitä teidän pyynnöstänne lausuttaisikaan eikä liioin jätettäisi lausumatta eikä muuteltaisi teidän oikkunne vaatimuksesta. Jos tulos on miellyttävä, ylistää maailma teitä, joka vähän ansaitsette kiitosta; jos se on epämiellyttävä, syyttää maailma teitä, joka melkein yhtä vähän ansaitsette syytöstä.
Humiseva harju on veistetty jylhässä pajassa yksinkertaisin työkaluin ja kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi graniittimöhkäleen yksinäiseltä suomaalta; tuijottaessaan siihen hän huomasi, miten kiveen voisi hakata pään, hurjan, mustan ja julman; hän muovaili olennon ja antoi sille ainakin yhden suurenmoisen ominaisuuden – voiman. Hän teki työnsä karkealla taltalla eikä hänellä ollut muuta mallia kuin mietintänsä näkemys. Ajan ja työn edistyessä kivi sai ihmismuodon; ja tässä se nyt seisoo jättiläismäisenä, synkkänä, rypistetyin kulmin, puoliksi muotokuvana, puoliksi kalliona: edellisessä ominaisuudessaan kauheana ja peikkomaisena, jälkimmäisessä melkein kauniina mehevän harmaana, ja suomaan sammal verhoaa sitä, ja kanervan suloisesti tuoksuvat kukkaiskellot kasvavat uskollisesti jättiläisen jalan juuressa.
Charlotte Brontë.
HUMISEVA HARJU
I luku
1801. Olen juuri saapunut vierailulta isäntäni -- tuon yksinäisen
naapurin – luota, joka tulee olemaan kiusanani. Tämä on totisesti kaunis paikka! Enpä luule, että koko Englannista olisin voinut löytää toista, joka niin täydellisesti olisi eristetty seuraelämän melusta. Ihanteellinen ihmisvihaajan paratiisi: ja herra Heathcliff ja minä olemme verraten sopiva pari jakamaan tämän yksinäisyyden keskenämme. Mikä mainio mies! Tuskinpa hän aavisti, miten sydämeni lämpeni, kun huomasin hänen mustien silmiensä pälyvän epäluuloisina kuopissaan ratsastaessani esiin, ja kun hänen sormensa työntäytyivät jyrkän päättäväisinä yhä syvemmälle hänen liivinsä sisään ilmoittaessani nimeni.
"Herra Heathcliff?" kysyin.
Kumarrus vastaukseksi.
"Herra Lockwood, uusi tilan vuokraajanne. Soin itselleni kunnian käydä mahdollisimman pian teitä tervehtimässä tänne saavuttuani. Toivon, etten ole tuottanut teille häiriötä pyytäessäni itsepäisesti Rastaantien moision paikkaa. Sain eilen kuulla teidän aikoneen –"
"Rastaantien moisio on omani, herra", hän keskeytti hätkähtäen. "En salli kenenkään itseäni häiritsevän, jos voin sen estää! – Käykää sisään!"
"Käykää sisään" lausuttiin suljettujen hampaitten välistä ja paljasti ajatuksen: "menkää hiiteen!" Ei edes portti, jota vasten hän nojasi, liikahtanut myötätuntoisesti kehoittaen; ja luulenpa, että se juuri sai minut myöntymään kutsuun. Tunsin mielenkiintoa miestä kohtaan, joka näytti vielä luotaan-torjuvammalta kuin minä.
Kun hän huomasi hevoseni työntäytyvän porttia vasten, ojensi hän kätensä aukaisemaan ja opasti minua synkkänä ajotielle ja huusi, kun olimme päässeet pihalle: "Joseph, ota herra Lockwoodin hevonen ja tuo meille viiniä."
"Tässä on varmaankin koko palvelijakunta", ajattelin tämän kaksinaisen käskyn kuultuani. "Eipä ihme, että ruoho tunkeutuu esiin liuskakivien välistä, ja että karja on ainoa pensasaidan leikkaaja."
Joseph oli vanhahko, ei, vaan vanha mies, kovin vanha varmaankin, vaikka vankka ja jäntevä. "Jumal'antakoon!" hän virkkoi itsekseen ärtyisän tyytymättömästi murahdellen, ottaessaan hevosen huostaansa, ja katseli minua sillävälin niin happamasti, että säälien arvelin hänen tarvitsevan taivaan apua päivällisensä sulattamiseen ja ettei hänen hurskaalla huudahduksellaan ollut mitään yhteyttä odottamattoman saapumiseni kanssa. Humiseva harju on herra Heathcliffin asunnon nimi. "Humiseva" on ilmeikäs paikkakunnallinen laatusana, ja kuvailee sitä ilman myllerrystä, joka vallitsee seudulla myrskysäällä. Raitis, virkistävä tuuli puhaltelee siellä ilmeisesti kaikkina aikoina: harjun yli kiitävän pohjoistuulen voiman saattaa arvata muutamien talon päätypuolella kasvavien vaivaiskuusten tavattomasta vääristyneisyydestä sekä kuihtuneesta orjantappurarivistä, josta kaikki oksat ojentautuivat samaan suuntaan, kuin rukoillakseen apua auringolta. Onneksi on arkkitehti ollut kaukonäköinen ja rakentanut talon vankaksi: kapeat ikkunat oli uurrettu syvälle seiniin, ja nurkkia suojasivat suuret, ulkonevat kivet.
Ennenkuin astuin kynnyksen yli, pysähdyin ihailemaan päätyä ja erittäinkin pääovea koristavien groteskien veistosten runsautta. Huomasin siinä tarunomaisten hirmulintujen ja häpeämättömien, huimasti myllertävien pikkupoikien keskellä vuosiluvun "1500" ynnä nimen Hareton Earnshaw. Olisin tahtonut tehdä joitakin muistiinpanoja ja pyytää tietoja paikan historiikista äreältä omistajalta, mutta hänen asentonsa ovella näytti vaativan joko nopeata sisään-astumista tai poistumistani, eikä minulla ollut halua koetella hänen kärsivällisyyttään, ennenkuin olin tutkinut huoneita sisäpuolelta.
Kynnyksen yli astuttuamme jouduimme heti perheen seurusteluhuoneeseen, sinne johtavaa eteistä tai käytävää ei ollut: täällä sitä sanotaan varsinaiseksi "kodiksi". Se on tavallisesti sekä keittiö että vierashuone, mutta luullakseni oli Humisevan harjun keittiö sijoitettu kokonaan toiseen paikkaan: ainakin kuulin puhetta ja keittiöastiain helinää jostakin kaukaa enkä huomannut paistamista, keittämistä enkä leipomista suunnattoman lieden ääressä tai kuparipannuja ja tinasiivilöitä seinillä. Yhdelle seinämälle kyllä heijastivat sekä valoa että lämpöä pitkät tina-astiarivit; niiden väliin oli sijoitettu hopeahaarikoita ja maljoja, joita ulottui suuresta tammisesta keittiöpöydästä ihan kattoon asti. Viimeksimainittu oli lakeamaton, sen rakennetta saattoi silmä esteettömästi tutkia kaikkialta muualta, paitsi missä vartaissa riippuvat kaurakakut sekä härän- ja lampaanpaistit ja siankinkut sitä peittivät. Tulisijan yläpuolella oli erilaisia rumia vanhoja pyssyjä ja muutamia pistooleja, ja sen reunalla koristeena kolme lipasta. Lattia oli sileätä valkoista kiveä, tuolit korkeaselkäisiä, alkeellisia kyhäelmiä, vihreäksi maalattuja; pari niistä, jykevää ja mustaa, jäi huomaamattomina varjoon. Nurkassa keittiöpöydän alla makasi iso, maksanvärinen naaraspointteri, ympärillään parvi ulisevia penikoita, toiset koirat lymyilivät muissa sopukoissa.
Huone kalustoineen ei olisi vaikuttanut ollenkaan erikoiselta, jos se olisi kuulunut yksinkertaiselle, pohjois-englantilaiselle, jäykkäpiirteiselle maanviljelijälle, jonka rotevat raajat esiintyvät erikoisen edullisesti polvihousuihin ja säärystimiin verhottuina. Sellainen yksilö, istumassa nojatuolissaan, edessään vaahtoava oluttuoppi pyöreällä pöydällä, on nähtävänä missä tahansa viiden tai kuuden mailin alueella näillä ylämailla, jos vain mennään sinne oikeaan aikaan päivällisen jälkeen. Mutta herra Heathcliff on asuntonsa ja elintapojensa omituinen vastakohta. Ulkomuodoltaan hän on tummaihoinen mustalainen, puvultaan ja tavoiltaan herrasmies: se on, saman verran herrasmies kuin moni muukin maalaisherra, vähän huolimattomasti pukeutunut ehkä, mutta ei kuitenkaan säädyttömän leväperäisen näköinen, koska hänellä on suora ja sievä vartalo, ja luonteeltaan hän on vähän äkäinen. Muutamat ehkä epäilisivät hänessä piilevän hitusen alhaista ylpeyttä. Minä tunnen häntä kohtaan hivenen myötätuntoa, joka sanoo, ettei hänen luonteensa ole sitä lajia. Vaistomaisesti ajattelen, että hänen pidättyväisyytensä johtuu huomiota herättävien tunnepurkausten – noiden keskinäisen ystävyyden ilmenemismuotojen – karttamisesta. Sekä hänen rakkautensa että hänen vihansa tulevat olemaan peitettyjä, ja hän pitää jonkinlaisena hävyttömyytenä rakastetuksi tai vihatuksi joutumista. Ei, kiiruhdan eteenpäin liian nopeasti: annan omia ominaisuuksiani liian anteliaasti hänelle. Herra Heathcliffillä voi olla aivan erilaiset syyt kuin minulla vetäessään kätensä pois, kun hän tapaa tuttavuuteen pyrkijän. Toivottavasti on luonnonlaatuni melko erikoinen; äitikultani tapasi sanoa, etten koskaan tule saamaan hyvää kotia, ja viime kesänähän osoittauduinkin täysin ansiottomaksi sellaiseen.
Ollessani merenrannikolla kuukauden ajan nauttimassa kauniista ilmasta, jouduin mitä suloisimman olennon seuraan. Hän oli todellinen jumalatar minun silmissäni niin kauan kuin hän ei kiinnittänyt huomiotaan minuun. En koskaan "ilmaissut rakkauttani" sanoin, mutta jos katseilla on kieli, olisi täysi pölkkypääkin niistä voinut arvata, että olin pihkaantunut silmittömästi. Hän ymmärsi minut viimein ja vastasi katseeseeni – niin suloisesti kuin vain kuvitella saattaa. Ja mitä tein? Tunnustan sen häveten – vetäydyin kylmästi itseeni kuin etana: joka katseesta peräydyin kylmempänä ja kauemmaksi, kunnes ihmisparka lopulta alkoi epäillä omia aistejaan ja olettamansa erehdyksen hämmentämänä ja masentamana houkutteli äitinsä matkustamaan. Tämän kumman luonteenlaadun vuoksi olen saanut kylmän, sydämettömän ihmisen maineen, miten syyttä, voinen yksin arvioida.
Valitsin istuimen liesikiven luota vastapäätä sitä, jolle isäntäni asettui, ja yritin vaitiolon kestäessä hyväillä koiraemoa, joka oli poistunut lastenkamaristaan ja luikerteli susimaisesti raajojeni taa, kuolaiset ikenet irvessä ja valkoiset hampaat valmiina puraisuun. Hyväilyni aiheutti pitkän murinan.
"Teidän on parasta jättää koira rauhaan", ärisi herra Heathcliff samaan äänilajiin, rajoittaen raivoisammat kohtaukset jalkansa potkaisemiseen. "Se ei ole tottunut hemmoitteluihin – eikä olemaan sylikoirana." Sitten, harpaten sivuovelle, hän huusi taas: "Joseph!"
Joseph mutisi epäselvästi kellarin uumenissa, mutta ei osoittanut ylöskapuamisen oirettakaan. Niinpä hänen isäntänsä sukelsi hänen luokseen, jättäen minut riehuvan nartun ja kahden vihaisen luppakorvaisen lammaskoiran seuraan, jotka epäluuloisina valvoivat jokaista liikettäni. Koska en halunnut joutua kosketukseen niiden torahampaiden kanssa, istuin hiljaa. Mutta kun kuvittelin, että ne tuskin ymmärtäisivät sanattomia loukkauksia, aloin onnettomuudeksi räpytellä silmiäni ja väännellä naamaani tuon kolmikon edessä, ja jokin kasvonpiirteitteni ele ärsytti matamia niin, että se sai äkkinäisen raivokohtauksen ja kävi kiinni polveeni. Heitin sen takaisin ja vetäisin pöydän välillemme. Tämä toimenpide herätti koko lauman: kuusi nelijalkaista vihollista, eri kokoista ja ikäistä, ilmestyi lymyluolistaan yleisrintamaan. Tunsin kantapäitteni ja takinliepeitteni joutuneen erikoisesti ryntäyksen esineiksi. Ja torjuen luotani isoimmat ahdistelijat niin pontevasti kuin voin hiilihangolla, oli minun pakko äänekkäästi pyytää apua talon väeltä rauhan palauttamiseksi.
Herra Heathcliff ja hänen palvelijansa kapusivat ylös kellarin portaita vihaisina ja välinpitämättöminä. En luule, että he joutuivat sekuntiakaan nopeammin kuin tavallisesti, vaikka lieden edustalla riehui myrskyisä meteli ja ulina. Onneksi eräs keittiön asukas teki paremman palveluksen. Pulska nainen, hame ylöskohotettuna, käsivarret paljaina, kasvot tulenloimun kuumentamina, syöksyi meidän keskellemme heilutellen paistinpannua. Hän käytti tuota asetta ja kieltään niin tehokkaasti, että melu tyyntyi kuin taikavoimasta, ja hän jäi yksin paikalle huohottaen kuin meri pyörremyrskyn jälkeen, kun hänen isäntänsä saapui näyttämölle.
"Mikä piru on hätänä?" hän tiedusteli, katsellen minua tavalla, jonka vaivoin saatoin sietää tämän huonon vastaanoton jälkeen.
"Mikä piru tosiaankin!" mutisin. "Paholaisten riivaama sikalauma ei olisi voinut olla sisukkaampi kuin nuo teidän eläimenne, herra. Voisitte aivan yhtä hyvin jättää vieraanne tiikerilauman keskelle!"
"Ne eivät häiritse henkilöitä, jotka eivät koske mihinkään!" hän huomautti asettaen pullon eteeni ja työntäen pöydän paikalleen. "Koirat ovat oikeassa ollessaan valppaita. Otatteko lasin viiniä?"
"En, kiitoksia paljon."
"Purivatko ne?"
"Jos ne olisivat purreet, olisin pannut sinettini purijaan."
Heathcliff virnisteli.
"No, no", hän virkkoi, "te olette kiihtynyt, herra Lockwood. Kas noin, ottakaapa vähän viiniä. Vieraat ovat niin äärettömän harvinaisia tässä talossa, että minä ja koirani, myönnän sen kernaasti, tuskin tiedämme, miten heidät on otettava vastaan. Terveydeksenne!"
Kumarsin ja vastasin maljaan, sillä aloin käsittää, miten tyhmää oli jurottaa rakkilauman huonon käytöksen vuoksi: sitäpaitsi en halunnut, että mies minun kustannuksellani saisi kauemmin huvitella, koska hänen huumorinsa suuntautui sille taholle. Hän – kukaties viisaasti harkittuaan – huomasi, että on tyhmää loukata hyvää vuokralaista ja luopui lakonisesta asemosanojen ja apuverbien käyttämistavastaan sekä otti puheeksi asian, jonka hän otaksui olevan minusta mielenkiintoisen – minun nykyisen asuinpaikkani etujen ja haittojen arvostelemisen. Huomasin hänen olevan perin selvillä keskustelun aiheesta. Ja ennen kotiin lähtöäni rohkaistuin siinä määrin, että ehdotin toista vierailua huomenna. Todennäköisesti hän ei toivonut minun uudistavan tunkeilemistani. Mutta minä menen siitä huolimatta. Hämmästyttävää on, miten seuranrakkaaksi tunnen itseni häneen verraten.
II luku
Eilinen iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Olisin melkein mieluummin viettänyt sen työhuoneeni lieden ääressä, kuin kahlannut läpi kanervikon ja rapakoiden Humisevaan harjuun. Syötyäni päivällisen (huom.! syön päivällistä kahdentoista ja yhden välillä; taloudenhoitajatar, iäkäs nainen, joka kuuluu kiinteimistönä taloon, ei voinut eikä tahtonut käsittää pyyntöäni, että päivällinen tarjottaisiin kello viiden aikaan) ja kavuttuani ylös portaita tämä laiskotteluaikomus mielessäni, näin huoneeseen astuessani palvelijattaren polvillaan harjojen ja hiiliastiain ääressä tuprauttavan ilmaan hitonmoisen tomupilven, kun hän sammutti tulta tuhkakasoilla. Tämä näky ajoi minut heti takaisin. Otin hattuni ja neljä mailia käveltyäni saavuin Heathcliffin puiston portille ja pääsin juuri ajoissa suojaan, kun ensimmäiset lähestyvän lumisateen keveät hiutaleet putoilivat.
Suojattomalla vuoren harjulla maa oli kovassa kuurassa, ja huuru pani kaikki jäseneni värisemään. Kun en kyennyt irroittamaan portin telkeä hyppäsin sen yli, ja juosten pitkin liuskakivin kivettyä ajotietä, jota säännöttömiksi kasvaneet karviaismarjapensaat reunustivat, koputin turhaan päästäkseni sisälle, kunnes rystäitäni kirveli ja koirat ulvoivat.
"Kurjat asukkaat", mietin mielessäni, "ansaitsette ikuisen karkoituksen ihmissuvun keskuudesta moukkamaisen epäkohteliaisuutenne vuoksi. Minä en ainakaan pitäisi oviani lukittuina päivällä. Mutta siitäpä minä en välitä – tahdon päästä sisään." Tehtyäni tämän päätöksen tartuin lukkoon ja ravistin sitä voimieni takaa. Etikkanaamainen Joseph työnsi päänsä esiin pyöreästä luhdin ikkunasta.
"Mitä oikein tahdotte?" hän huusi. "Isäntä on lammastarhassa. Menkää karjapihan kautta, jos tahdotte puhua hänen kanssaan."
"Eikö ketään ole sisällä ovea avaamassa", huusin vastaukseksi.
"Ei ole muita kuin rouva, eikä hän tahdo avata, vaikka pitäisitte miten kamalaa kolinaa hyvänsä ja vaikka yöhön saakka!"
"Miksi ei? Ettekö voisi ilmoittaa hänelle, kuka minä olen, mitä, Joseph?"
"En maar voikaan! En minä viitsi puuttua semmoiseen", mutisi hän ja katosi.
Lunta alkoi sataa sakeasti. Tartuin kiinni oven ripaan aikoen tehdä uuden yrityksen, kun nuori mies, jolla ei ollut takkia yllään, ilmestyi pihalle heinähanko olallaan. Hän käski minun seurata itseään ja harpattuamme läpi pesutuvan ja kivetyn alueen, jossa oli kivihiilisäiliö, vesipumppu ja kyyhkyslakka, saavuimme lopuksi isoon, lämpimään, kodikkaaseen huoneeseen, jossa minut edellisellä kerralla oli otettu vastaan.
Sitä valaisi suloisesti loimottava suunnaton takkavalkea, joka oli rakennettu kivihiilestä, turpeesta ja puusta. Ilostuin huomatessani pöydän ääressä, jolle yltäkylläinen illallinen oli katettu, "rouvan", olennon, jonka olemassa oloa en koskaan ennen ollut olettanut. Kumarsin ja odotin otaksuen, että hän kehoittaisi minua istuutumaan. Hän katsahti minuun, istuen takakenossa tuolillaan, mutta pysyi liikkumattomana ja mykkänä.
"Rajuilma!" huomautin. "Pelkäänpä, rouva Heathcliff, että ovessa näkyvät seuraukset palvelijainne hutiloivasta käytöksestä: suoritin oivan urakan, ennenkuin sain heidät kuulemaan koputukseni."
Hän ei aukaissutkaan suutaan. Minä tuijotin häneen – hän tuijotti vastaan: ainakin hänen katseensa oli minuun suunnattuna kylmällä, välinpitämättömällä tavalla, tavattoman nolostuttavalla ja epämiellyttävällä.
"Istukaa", virkkoi nuori mies äreästi. "Hän saapuu pian."
Tottelin ja yskin ja kutsuin Juno-petoa, joka suvaitsi tämän toisen haastattelun kestäessä liikuttaa häntänsä äärimmäistä nipukkaa tuttavuuteni tunnustamisen merkiksi.
"Kaunis eläin!" aloin taas. "Aiotteko luopua sen pennuista, rouva?"
"Ne eivät ole minun", virkkoi rakastettava emäntä vielä torjuvampana kuin itse Heathcliff.
"Ah, teidän suosikkinne taitavatkin olla näiden joukossa?" jatkoin, kääntyen katselemaan varjossa olevaa tyynyä, jolla näytti lojuvan jotakin kissannäköistä.
"Omituinen suosikkien valinta!" huomautti rouva pilkallisesti.
Onnettomuudeksi oli tyynyllä läjä kuolleita kaniineja. Yskin uudestaan ja vetäydyin lähemmäksi tulta huomauttaen toistamiseen myrskysäästä.
"Teidän ei olisi pitänyt lähteä liikkeelle", hän virkkoi, aikoen ottaa uunin reunalta kaksi maalattua rasiaa.
Hän oli tähän asti istunut varjossa, mutta nyt näin selvästi hänen vartalonsa ja kasvonsa. Hän oli hento ja ilmeisesti tuskin vielä sivuuttanut tyttöikää. Vartalo oli mitä ihanin ja pienet kasvot niin erinomaisen hienot, ettei minulla koskaan ennen ole ollut onni nähdä sellaisia: niin pienipiirteisiä, niin vaaleaverisiä; pellavaiset tai pikemminkin kultaiset hiuskutrit valuivat vapaina hänen somalle kaulalleen; silmät, jos niitten ilme olisi ollut ystävällinen, olisivat olleet vastustamattomat. Herkän sydämeni onneksi oli ainoa niiden ilmaisema tunne ylenkatseen ja eräänlaisen epätoivon välimuoto, joka tässä tapauksessa tuntui erikoisen luonnottomalta. Rasiat näyttivät olevan liian kaukana, yritin auttaa häntä. Hän käännähti minuun päin kuin saituri, jota joku yrittää auttaa hänen kultansa laskemisessa.
"En tarvitse teidän apuanne", hän tokaisi, "voin ottaa ne itse".
"Pyydän anteeksi!" kiiruhdin vastaamaan.
"Pyydettiinkö teitä teelle?" hän tiedusteli sidottuaan esiliinan sievän, mustan pukunsa suojaksi, ja pidellen teelehtiä lusikassa teekannun päällä.
"Olisin iloinen, jos tarjoaisitte kupillisen", vastasin.
"Pyydettiinkö teitä?" hän toisti.
"Ei", vastasin hymyillen. "Tehän olette oikea henkilö minua pyytämään."
Hän heitti teen ja lusikankin takaisin rasiaan ja palasi istuimelleen vihaisena. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn, ja hänen punainen alahuulensa työntyi esiin niinkuin lapsen, joka on valmis itkemään.
Sillävälin nuori mies oli pujottanut ylleen kovin repaleisen takin ja ojentautuen tulen ääreen katseli minua silmäkulmiensa alta sen näköisenä, kuin olisi meidän välillämme kostamaton miesmurha. Aloin aprikoida, oliko hän palvelija vai eikö: hänen vaatteensa ja tapansa olivat karkeat, eikä niissä ollut vähääkään sitä arvokkuutta, jonka saattoi havaita herra ja rouva Heathcliffissä. Hänen tuuheat, ruskeat kiharansa olivat pörröiset ja hoitamattomat, hänen viiksensä peittivät, kankeina hänen poskiaan, ja hänen kätensä olivat ahavoittuneet kuin tavallisen työmiehen kädet. Hänen käytöksensä oli kuitenkin vapaata, melkeinpä ylpeätä, eikä siinä ilmennyt palvelijan alamaisuutta talon emäntää kohtaan. Koska hänen asemastaan ei voinut varmasti päästä selville, katsoin parhaaksi olla huomaamatta hänen omituista käytöstään. Ja viiden minuutin kuluttua Heathcliffin saapuminen vapautti minut jossakin määrin epämukavasta tilanteesta.
"Lupaukseni mukaan olen tullut, herra, kuten näette", huudahdin, teeskennellen iloisuutta. "Ja pelkäänpä, että sää pidättää minua täällä puolisen tuntia, jos voitte antaa minulle suojaa niin kauaksi."
"Puolisen tuntia", hän virkkoi pudistellen valkoiset lumihaituvat vaatteistaan. "Minua kummastuttaa, että valitsitte sankan lumimyrskyn retkeilyilmaksenne. Ettekö tiedä, että olisitte saattanut eksyä suohon? Nekin, jotka tuntevat nämä rämeiköt, eksyvät usein tieltä tällaisina iltoina, ja voinpa vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole toivoa sään muuttumisesta."
"Ehkäpä saan teiltä jonkun pojan oppaaksi, hänhän voisi jäädä moisioon yöksi – jos voisitte luvata?"
"En voi."
"Vai niin! Sitten minun täytyy luottaa omaan viisauteeni."
"Hm!"
"Aiotko valmistaa teetä?" hän kysyi ryysymekolta ja siirsi äkäisen katseensa minusta nuoreen naiseen.
"Tarjotaanko hänellekin?" kysyi rouva vetoavasti Heathcliffiltä.
"Pane äkkiä toimeen!" kuului vastaus, joka kiljaistiin niin raa'asti, että hätkähdin. Ääni, jolla sanat lausuttiin, paljasti oikein huonon luonteen. En senjälkeen tuntenut halua nimittää Heathcliffiä mainioksi mieheksi. Kun teevalmistukset oli suoritettu, kutsui hän minua, sanoen: "Kas niin, herra, työntäkääpä tänne tuolinne." Ja me kaikki, maalaisnuorukainen mukaanluettuna, kokoonnuimme pöydän ääreen. Ynseä hiljaisuus vallitsi meidän käydessämme käsiksi ateriaan.
Arvelin, että jos olin nostattanut pilven, oli velvollisuuteni siis koettaa hajoittaakin se. Eiväthän he jokapäivä voineet istua noin vakavina ja harvapuheisina, ja mahdotontahan oli, olivatpa he miten häijyluontoisia tahansa, että tuo yleinen jurotus, joka näkyi heidän kasvoillaan, olisi heidän jokapäiväinen ilmeensä.
"Omituista on", aloin, juotuani kupillisen teetä ja odottaessani toista – "omituista on, miten tottumus voi muodostaa makumme ja mielipiteemme. Monet eivät saattaisi kuvitella onnen olemassaoloa niin täydellisesti muusta maailmasta eristetyssä elämässä, kuin on teidän, herra Heathcliff. Kuitenkin uskallan sanoa, että te, perheenne ympäröimänä, ja rakastettava rouvanne teidän kotinne ja sydämenne hallitsevana henkenä –"
"Rakastettava rouvani!" hän keskeytti, melkein pirullinen irvistys kasvoillaan. "Missä hän on, minun rakastettava rouvani?"
"Rouva Heathcliff, vaimonne, tarkoitan."
"Vai sillä tavoin. – Vai arvelette siis hänen henkensä ottaneen suojelusenkelin aseman ja suojelevan Humisevan harjun kohtaloita sittenkin, kun hänen ruumiinsa on poissa. Niinkö?"
Huomasin erehtyneeni ja koetin oikaista erehdykseni. Minun olisi pitänyt huomata, että nämä henkilöt olivat liian eri-ikäisiä voidakseen olla mies ja vaimo. Toinen oli noin neljänkymmenen ikäinen: henkisen tarmon aika, jolloin miehet harvoin kuvittelevat naivansa rakkaudesta: se unelma on myöhempien vuosiemme lohdutus. Toinen ei näyttänyt seitsentoistavuotiaaltakaan.
Sitten välähti mieleeni: – vieressäni istuva moukka, joka juo teetään vadilta ja syö leipää pesemättömin käsin, saattaa olla nuoren naisen puoliso: nuorempi Heathcliff tietysti. Tällaiset seuraukset siitä on, kun ihmiset elävinä haudataan: tyttö on joutunut tuolle tolvanalle täysin tietämättömänä, että parempiakin miehiä on olemassa. Mikä onneton kohtalo – minun on varottava, etten saata häntä katumaan valintaansa. Viimeinen huomautus voi tuntua itserakkaalta, mutta sitä se ei ole. Vieruskumppanini näytti innoittavalta. Tiesin kokemuksesta olevani kohtalaisen miellyttävä.
"Rouva Heathcliff on minun miniäni", virkkoi Heathcliff vahvistaen arveluni. Hän kääntyi puhuessaan ja katsahti omituisesti tähän: vihainen katse, elleivät hänen naamalihaksensa olleet niin paatuneet, etteivät ne, niinkuin muiden ihmisten, tulkinneet hänen sielunsa tunteita.
"Aivan niin – nyt vasta huomaan: te siis olettekin tämän hyvän haltiattaren onnellinen omistaja", huomautin vierustoveriini kääntyen.
Mutta tämä oli pahempi erehdys kuin edellinen: nuorukainen karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, pusersi kätensä nyrkkiin ja näytti aikovan hyökätä päälleni. Mutta hetken kuluttua hän talttui ja tukahdutti myrskyn minulle sinkoamallaan mahdikkaalla kirouksella, johon en huolinut kiinnittää huomiota.
"Arvailunne ovat onnistumattomia, herra", huomautti isäntäni. "Meillä ei kummallakaan ole erikoisoikeuksia hyvään haltiattareenne nähden, hänen puolisonsa on kuollut. Sanoinhan hänen olleen miniäni, joten hänen on täytynyt olla naimisissa poikani kanssa."
"Ja tämä nuori mies on –"
"Ei ainakaan minun poikani."
Heathcliff hymyili taas, aivankuin olisi ollut liian rohkeata pilaa antaa hänelle isänoikeudet tuohon karhuun.
"Nimeni on Hareton Earnshaw", murisi nuori mies, "ja neuvon teitä pitämään sitä kunniassa".
"En ole osoittanut kunnioituksen puutetta", kuului vastaukseni, ja sisimmässäni nauroin sitä arvokkuutta, jolla hän esittäytyi.
Hän tuijotti minuun kauemmin, kuin olisin halunnut, sillä pelkäsin, että joutuisin kiusaukseen lyödä häntä korvalle tai päästää iloni valloilleen. Aloin tuntea olevani ilmeisen asiaan kuulumaton tässä miellyttävässä perhepiirissä. Synkkähenkinen tunnelma valtasi minutkin, ja sen vaikutuksesta miellyttävät, aineelliset mukavuudet ympärilläni muuttuivat tehottomiksi; ja päätin varoa kolmannen kerran antautumasta vaaraan noiden orsien alla.
Kun aterioimishomma oli saatu päätökseen, ja kun kukaan ei virkkanut sanaakaan keskustelunaikeissa, lähestyin ikkunaa tarkastaakseni säätä. Näin surullisen näyn: Synkkä yö yllätti ennenaikojaan, ja taivaanlaki ja mäet peittyivät tuimaan pyörremyrskyyn ja lumituiskuun.
"En luule suoriutuvani kotiin ilman opasta", en voinut olla huudahtamatta. "Tiet ovat jo tukossa, ja vaikka ne olisivat paljaatkin, voisin tuskin erottaa kolme jalan pituutta eteenpäin."
"Hareton, aja ne kaksitoista lammasta ladon eteiseen. Ne joutuvat lumen alle, jos ne jätetään lammastarhaan yöksi; ja pane luukku kiinni", virkkoi Heathcliff.
"Mitä minun on tehtävä?" jatkoin alkaen ärtyä.
En saanut vastausta kysymykseeni. Kun katsoin taakseni, näin vain Josephin, joka toi sangolla puuroa koirille, ja rouva Heathcliffin kumartuneena lieden ääreen. Hän huvitteli polttamalla tulitikkuja, jotka olivat pudonneet uunin reunalta, kun hän pani teerasian paikoilleen. Joseph, laskettuaan maahan taakkansa, loi arvostelevan katseen yli huoneen ja virkkoi karkeasti: "Se sitten on ihmeellistä, että te asettaudutte siihen seisomaan ilman minkäänkaltaista työtä, pahan tekoon, kun kaikki toiset ovat menneet ulos. Mutta te olettekin aivan käsittämätön, eikä puhuminen hyödytä mitään. Te ette koskaan luovu huonoista tavoistanne, vaan menette suoraa päätä pirun tykö, niinkuin äitinne ennen teitä –."
Luulin ensin tämän kauniin puheen olevan tarkoitetun minulle, ja raivoissani astuin kohti vanhaa roistoa, aikoen potkaista hänet ulos ovesta. Rouva Heathcliffin vastaus esti sentään minut siitä.
"Te häpeämätön vanha tekopyhä!" hän vastasi, "eikö teitä peloita, että piru heti vie teidät, kun lausutte hänen nimensä? Varoitan teitä suututtamasta minua, muuten pyydän paholaiselta, että se osoittaa erikoista suosiota ja vie teidät mennessään. Seis! Katsokaa tätä, Joseph", hän jatkoi, ottaen pitkän, tumman kirjan hyllyltä. "Näytän teille, miten pitkälle olen edistynyt loitsutaidossa. Pian olen valmis tekemään talossa selvää jälkeä. Punainen lehmä ei kuollut sattumalta, ja teidän nivelleiniänne voidaan tuskin pitää taivaan sallimana."
"Voi katalaa, katalaa", huohotti vanhus, "päästäköön Herra meidät pahasta!"
"Ei, kelvoton! Olette kadotuksen oma – alkakaa laputtaa, tai satutan teitä vakavasti! Muovailen teidät kaikki vielä vahaksi ja saveksi, ja ensimmäinen, joka ylittää määräämäni rajan, muuttuu – en sanokaan mitä hänestä tulee – mutta saatpa nähdä! Menkää, minä katson teitä!"
Pienen noidan kauniit silmät ilmaisivat naljailevaa ilkeyttä, ja Joseph, jota vilpitön kauhu vapisutti, kiiruhti ulos rukoillen ja huutaen mennessään: "Kamalaa!" Arvelen, että rouvan käytöksen täytyi olla eräänlaista kolkkoa pilantekoa. Ja nyt, kun olimme kahdenkesken, koetin herättää hänessä osanottoa omaan onnettomuuteeni.
"Rouva Heathcliff", virkoin vakavana, "teidän on suotava anteeksi, että vaivaan teitä. Teen sen otaksuen, ettette tuollaisin kasvoin voi olla osoittamatta hyväsydämisyyttä. Neuvokaa muutamia tienviittoja, joita seuraamalla osaisin mennä kotiin. Minulla ei ole enemmän tietoa, miten sinne pääsisin kuin teillä on Lontooseen menosta!"
"Valitkaa tie, jota tulitte", hän vastasi heittäytyen tuoliin kynttilä kädessä ja tuo suuri kirja avoimena edessään. "Lyhyt neuvo, mutta niin järkevä, kuin vain antaa voin."
"Mutta jos minut sitten löydetään kuolleena suosta tai lumenpeittämästä syvänteestä, niin eikö teidän omatuntonne kuiskaa sen olevan osittain teidän syytänne?"
"Kuinka niin? Minä en voi teitä saattaa. He eivät sallisi minun mennä edes puutarhan aidan toiseen päähän."
"Tekö! Olisin pahoillani, jos minun täytyisi pyytää teitä astumaan kynnyksenkään yli minun tähteni tällaisena iltana", huomautin. "Pyydän teitä vain selittämään tieni suunnan, enkä näyttämään sitä; tai puhumaan herra Heathcliffille, että hän antaisi minulle oppaan."
"Kenet? Täällä ei ole muita kuin hän itse, Earnshaw, Zillah, Joseph ja minä. Kenet haluaisitte?"
"Eikö talossa ole ketään poikia?"
"Ei, ei ole ketään muita."
"Niinpä ei auta muu kuin paikalleen jääminen."
"Sen voitte järjestää isännän kanssa. Siinä asiassa ei minulla ole mitään tekemistä!"
"Toivon tämän olevan teille opiksi, ettette enää lähde ajattelemattomasti retkeilemään näille vuorille", huusi Heathcliffin tyly ääni keittiön ovelta. "Mitä täällä oloon tulee, täytyy minun sanoa, etten pidä täysihoitolaa vieraita varten. Voitte jakaa vuoteen Haretonin tai Josephin kanssa, jos jäätte."
"Voin torkkua tuolilla tässä huoneessa", vastasin.
"Ettepä! Vieras on vieras, olkoon hän rikas tai köyhä: minua ei miellytä sallia kenenkään nuuskivan täällä, kun en itse ole vartioimassa!" virkkoi tuo säädytön heittiö.
Tämän loukkauksen kuultuani loppui kärsivällisyyteni. Lausuin julki suuttumukseni ja syöksyin hänen ohitseen pihalle törmäten kiireessäni Earnshawiin. Oli niin pimeätä, etten voinut erottaa poispääsytietä. Ja harhaillessani talon ympäristöllä kuulin keskustelun, joka oli uusi näyte heidän keskisestään kohteliaasta käyttäytymisestä. Aluksi nuori mies tuntui olevan halukas auttamaan minua.
"Minä lähden hänen kanssaan puistoon asti", hän sanoi.
"Sinä lähdet hänen kanssaan helvettiin", huusi hänen isäntänsä, tai mikä suhde heidän välillään lienee vallinnutkin. "Kuka silloin pitää huolta hevosista, häh?"
"Ihmishenki merkitsee enemmän kuin hevosten laiminlyönti yhtenä iltana; jonkun täytyy mennä", mutisi rouva Heathcliff ystävällisemmin kuin olin odottanut.
"Ei sinun käskystäsi", vastasi Hareton. "Jos sinä aiot häntä puolustaa, on sinun paras vaieta."
"Niinpä toivon, että hänen haamunsa tulee kummittelemaan teille ja ettei herra Heathcliff saa koskaan uutta vuokralaista, kunnes Rastaantien moisio on rauniona", vastasi rouva tuikeasti.
"Kuulkaa, kuulkaa, kuinka hän noituu meitä", mutisi Joseph, jota kohti suuntasin kulkuni.
Hän oli äänen kantaman päässä lypsämässä lehmää lyhdyn valossa. Anastin lyhdyn muitta mutkitta, ja luvaten lähettää sen takaisin huomenna, syöksyin lähintä veräjää kohti.
"Herra, herra, se varasti lyhdyn!" huusi vanhus, ajaen minua takaa. "Hoi, Nopsa! Hoi koira! Hoi Susi, ota kiinni, ota kiinni."
Ja hän aukaisi pienen oven, ja kaksi karvaista petoa kävi kiinni kurkkuuni, kaataen minut ja sammuttaen valon, ja sillävälin Heathcliffin ja Haretonin yhteinen naurunremakka yllytti vihani ja nöyryytykseni huippuunsa. Onneksi pedoilla näytti olevan enemmän halua tassujensa oikomiseen ja haukotteluun ja häntänsä heilutteluun kuin nielemään minut elävänä. Mutta ne eivät sallineet minun yrittääkään ylösnousua, ja minun täytyi maata kunnes niiden ilkeät isännät suvaitsivat vapauttaa minut. Sitten, hatuttomin päin ja vihasta vavisten vaadin, että lurjusten on päästettävä minut menemään – pidättämiseni hetkeäkään kauemmin olisi heille vaarallista – uhaten heitä mitä erilaisimmin kostotoimenpitein, joiden katkeruus oli rajaton kuin kuningas Learin viha.
Kiivas kiihtymykseni aiheutti runsaan verenvuodon nenästäni, ja sittenkin Heathcliff nauroi, ja minä riitelin. En tiedä minkälaisen lopun tämä näytelmä olisi saanut, ellei talossa olisi ollut henkilöä, joka näytti olevan järkevämpi kuin minä ja lempeämpi kuin isäntäni. Se oli Zillah, tuo pulska emännöitsijä, joka viimein saapui tiedustelemaan metelin syytä. Hän luuli jonkun pidelleen minua pahoin, mutta uskaltamatta ahdistaa isäntäänsä, hän suuntasi sanatulvansa nuorempaan roistoon.
"Kas niin, herra Earnshaw", hän huusi, "ihmettelenpä, mihin te nyt ryhdytte! Aiotteko tappaa ihmisiä oman kynnyksen eteen! Huomaan, ettei tämä paikka sovi minulle – katsokaa nyt poikaparkaa, hän oli vähällä tukehtua! Hiljaa, hiljaa, älkää jatkako enää. Tulkaa sisään ja minä parannan tuon, kas noin, pysykää hiljaa!"
Näin sanottuaan hän äkkiä heitti rainnallisen jääkylmää vettä niskaani ja vei minut keittiöön. Herra Heathcliff seurasi sinne, ja hänen satunnainen ilonsa vaihtui nopeasti hänen tavalliseen synkkyyteensä.
Olin kovin sairas ja päätäni pyörrytti ja tunsin itseni voimattomaksi. Ja niin oli minun pakko antautua hoidettavaksi herra Heathcliffin katon alla. Hän käski Zillahin antamaan minulle lasin konjakkia ja meni sitten sisempään huoneeseen; Zillah taas surkutteli ikävää sattumaa, johon olin joutunut, ja täytettyään isäntänsä käskyn, mikä minua vähän virkisti, johdatti minut vuoteeseen.
III luku
Näyttäessään tietä yläkertaan hän kehoitti minua peittämään kynttilän ja liikkumaan hiljaa, sillä hänen isännällään oli omituinen mielipide huoneesta, johon hän sijoittaisi minut; herra Heathcliff ei koskaan antanut kenenkään asua siellä. Tiedustelin syytä tähän. Hän ei tiennyt, vastasi hän; hän oli asunut täällä vain pari vuotta, ja täällä oli niin monenlaisia omituisia tapoja, ettei hän halunnut olla utelias.
Olin liian pökerryksissä ollakseni itse utelias, joten suljin oven ja tähyilin ympärilleni vuodetta etsien. Koko huonekalusto käsitti vain tuolin, vaatekaapin ja suuren tammisen laatikon, jonka päihin oli koverrettu vaunun ikkunain näköiset neliöt. Kun olin päässyt tämän rakennelman ääreen, kurkistin sen sisään ja huomasin sen olevan kovin kekseliäästi kyhätyn, eriskummallisen vanhanaikaisen vuoteen, joka teki tarpeettomaksi oman huoneen jokaiselle perheen jäsenelle. Se oli tosiaankin kuin pieni kammio, ja sen sisällä olevan ikkunan ulkoneva lauta kävi pöydästä. Solutin taapäin sen nelikulmaiset laidat, menin sisään kynttilöineni, työnsin laidat taas yhteen, ja tunsin olevani turvassa Heathcliffin ja kaikkien muiden kärkkymisiä vastaan.
Ikkunalaudalla, jolle asetin kynttilän, oli muutamia homehtuneita kirjoja pinottuna yhteen nurkkaan, ja nurkka oli täynnä maaliin raaputettua kirjoitusta. Kirjoitus ei kuitenkaan sisältänyt muuta kuin nimen, jota oli toistettu kaikenlaisin kirjaimin, isoin ja pienin – Catherine Earnshaw vaihtui milloin Catherine Heathcliffiksi, milloin taas Catherine Lintoniksi.
Lamaantuneen välinpitämättömästi nojasin päätäni ikkunaan ja jatkoin Catherine Earnshaw – Heathcliff – Linton-nimien toistamista, kunnes silmäni sulkeutuivat; mutta ne eivät olleet levänneet vielä minuuttiakaan, kun valkoiset kirjaimet alkoivat loistaa pimeässä elävinä kuin aaveet, ja ilma oli täynnä Catherineja. Ja kun nousin poistaakseni tuon tungettelevan nimen, huomasin kynttilän sydämen nojaavan erääseen vanhaan kirjaan ja levittävän ympärilleen käryävän vasikannahan hajua. Niistin kynttilän ja hyvin huonovointisena nuhan ja jatkuvan kuvotuksen takia istuin valveilla ja levitin polvilleni tämän vahingoittamani kirjan. Se oli pienikokoinen testamentti ja haisi hirveän homehtuneelta. Etusivulla oli omistuskirjoitus – "Catherine Earnshawin kirja" ja vuosiluku noin neljännesvuosisataa taaksepäin. Suljin kirjan ja otin toisen ja taas toisen, kunnes olin tutkinut kaikki. Catherinen kirjasto oli valikoitu, ja sen rappiotila osoitti, että sitä oli ahkerasti käytetty, vaikkakaan ei aivan oikeaan tarkoitukseensa. Tuskin yksikään luku oli säästynyt musteella kirjoitetuilta muistutuksilta – ei ainakaan siltä näyttänyt –, jotka peittivät kaikki latojan jättämät tyhjät paikat. Muutamat olivat yksinäisiä lauseita, toiset taas muodostivat kehittymättömällä lapsen käsialalla töherretyn säännöllisen päiväkirjan. Erään painamattoman sivun (se mahtoi olla oikea aarre silloin kuin se ensi kerran havaittiin) yläkulmassa näin suureksi huvikseni oivallisen piirroksen ystävästäni Josephista – piirustus oli karkeatekoinen, mutta voimakas. Minussa syttyi heti mielenkiinto tuntematonta Catherinea kohtaan, ja aloin heti ottaa selvää vaalenneista hieroglyfeistä.
"Mikä ikävä sunnuntai!" alkoi sepustus piirroksen alla. "Toivon, että saisin isäni takaisin. Hindley on inhoittava sijainen – hän kohtelee Heathcliffiä julmasti – Heathcliff ja minä aiomme kapinoida – astuimme ensimmäisen askelen siihen suuntaan tänä iltana.
"Koko päivän on rankasti satanut vettä, emme voineet mennä kirkkoon, joten Josephin täytyi tietenkin saada itselleen seurakunta ullakolle. Kun sitten Hindley ja hänen vaimonsa lekottelivat kodikkaan tulen ääressä alhaalla – he eivät ainakaan lukeneet raamattua, sen voin vakuuttaa – annettiin Heathcliffille, minulle ja onnettomalle kyntöpojalle määräys hakea rukouskirjamme ja kavuta ylös; meidät järjestettiin riviin maissisäkin päälle, jossa huokailimme ja värisimme ja toivoimme, että Josephkin värisisi, jotta hän itsensä vuoksi pitäisi meille lyhyen saarnan. Turha ajatus: Saarna kesti täsmälleen kolme tuntia. Ja kuitenkin rohkeni veljeni huutaa, kun hän näki meidän tulevan alas: 'Mitä, joko se on loppunut?' Ennen meidän annettiin sunnuntai-iltoina leikkiä, jos emme hälisseet; nyt pelkkä tirskahduskin on tarpeeksi saattamaan meidät nurkkaan!
"'Te unohdatte, että isäntänne on tässä', sanoo tyranni. 'Nujerran jokaisen, joka suututtaa minut! Vaadin täydellistä vakavuutta ja hiljaisuutta. Hoi, poika, sinäkö sen teit? Frances, kultaseni, tukista häntä ohi mennessäsi! Kuulin hänen naksuttelevan sormiaan.' Frances tukisti häntä rivakasti ja sen tehtyään istuutui miehensä polvelle; siinä he sitten olivat kuin kaksi lasta suudellen ja puhuen pötyä tuntikaupalla – tyhmää leperrystä, jommoista me häpeäisimme. Me olimme pukeutuneet niin siististi kuin pukuvarastomme varat vain sallivat. Olin juuri kiinnittänyt rintalappumme yhteen, ja ripustanut ne ylös ikkunaverhoiksi, kun Joseph tuli tallista jollekin asialle. Hän repäisi alas tekeleeni, antoi minulle korvapuusteja ja vinkui:
"'Herra on vasta ikään haudattu ja sapatti ei ole vielä loppunut ja juuri äsken pääsitte evankeliumia kuulemasta ja nyt uskallatte leikitellä. Hyi häpeä! Istukaa alallanne senkin mukulat! Tässä on luettavaksenne hyviä kirjoja. Istukaa alallanne ja ajatelkaa sielunne tilaa!'
"Näin sanoen hän pakotti meidät sen verran siirtymään paikoiltamme, että kaukaisen tulen hämärässä valossa voisimme lukea tekstin talletetusta tavarasta, millä hän lohdutti meitä. En voinut sietää tätä askartelua. Tuon puheen pihinän kestäessä otin likaisen kirjani, heitin sen koirankoppiin ja vannoin vihaavani hyvää kirjaa. Heathcliff potkaisi omansa samaan paikkaan. Silloin nousi meteli!
"'Herra Hindley!' huusi pappimme. 'Herra, tulkaahan tänne. Cathy-neiti on repinyt pois 'Pelastuksen kypärin' takapuolen ja Heathcliff on suunnannut vihansa 'Leveän kadotuksen tien' ensimmäiseen osaan. On vallan surkeata, että te annatte heidän jatkaa tämmöistä menoa. Varjelkoon! Vanha isäntä olisi kyllä pitänyt heidät aisoissa – mutta hän on poissa!'
"Hindley kiiruhti paratiisistaan lieden äärestä, ja tarttuen toista kaulukseen ja toista käsivarteen, retuutti meidät molemmat keittiön karsinaan. Sieltä, niin vannoi Joseph, paholainen meidät hakisi, niin varmasti kuin olimme elossa! Tämän lohdutuksen saatuamme vetäydyimme kumpikin omaan nurkkaamme odottamaan paholaisen saapumista. – Minä yletyin ottamaan tämän kirjan ja mustetolpon eräältä hyllyltä ja työnsin pääoven auki valoa saadakseni, ja nyt minulla on kirjoitusaikaa kaksikymmentä minuuttia. Mutta toverini on kärsimätön ja ehdottaa, että ottaisimme meijeri-tytön takin ja lähtisimme sen turvissa suolle kävelemään. Miellyttävä ehdotus – ja sitten, jos tuo äkäinen ukko tulee sisälle, voi hän uskoa ennustuksensa toteutuneen – me emme voi tulla märemmiksi emmekä paleltua sateessa enemmän kuin täälläkään."
Luulen Catherinen täyttäneen aikomuksensa, sillä seuraava lause esitti toisen aiheen: Hän itkeä tihuutti.
"En koskaan olisi luullut Hindleyn saavan minua itkemään näin!" hän kirjoitti. "Päätäni särkee, niin etten voi pitää sitä tyynyllä, mutta en kuitenkaan voi antaa perään. Heathcliff-parka! Hindley kutsuu häntä jätkäksi eikä anna hänen istua meidän kanssamme eikä enää syödäkään kanssamme. Ja hän sanoo, ettemme Heathcliff ja minä enää saa leikkiä yhdessä, ja uhkaa ajaa Heathcliffin pois talosta, jos teemme vastoin hänen käskyjään. Hän on moittinut meidän isäämme (kuinka hän uskalsi) siitä, että tämä kohteli H:ä liian hellästi. Hän vannoo alentavansa H:n tämän oikeaan paikkaan –."
Aloin nyökytellä uneliaasti haalistunutta sivua lukiessani. Silmäni harhailivat käsikirjoituksesta painetulle sivulle. Näin punaisen korupainoisen nimikirjoituksen: "Seitsemän kertaa seitsemän, ja ensimmäinen seitsemästäkymmenestä yhdestä. Saarna, jonka on pitänyt pastori Jabes Branderham Gimmerden Soughin kirkossa." Ja kun puoliksi hereillä ollen vaivasin aivojani arvatakseni, mitä Jabes Branderham saisi kokoon aineestaan, vajosin takaisin vuoteeseen ja vaivuin uneen. Voi noita huonon teen ja huonon tuulen seurauksia! Sillä mikä muu voisi olla syynä minun viettämääni kauheaan yöhön? En muista ainoatakaan yötä siitä alkaen kuin kykenin tuntemaan kärsimystä, yötä, jota vähääkään voisin verrata siihen.
Aloin uneksua melkeinpä ennen kuin menetin paikallistajuntani. Luulin olevan aamun; olin alkanut kotimatkani, Joseph oppaanani. Lunta oli tullut melkein metrin korkeudelta tielle. Ja ponnistellessamme eteenpäin kiusasi toverini minua yhtämittaa moittien, ettei minulla ollut pyhiinvaeltajan sauvaa. Hän sanoi minulle, etten koskaan pääsisi kotiin ilman sitä, ja heilutteli kerskaavasti isopäistä kalikkaansa, joka arvattavasti oli vaadittu sauva. Hetkisen minusta tuntui mielettömältä, että tarvitsisin sellaista asetta päästäkseni sisään omaan asuntooni. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Minä en ollutkaan sinne menossa. Olimme matkalla kuulemaan kuuluisan Jabes Branderhamin saarnaa tekstistä "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän", ja joku meistä kolmesta, Joseph, pappi tai minä, oli tehnyt tuon ensimmäisen seitsemästäkymmenestä yhdestä, ja hänet oli julkisesti erotettava seurakunnasta. Me saavuimme kirkkoon. Olen tosiaankin kulkenut sen ohi pari kolme kertaa kävelyretkilläni; se on rotkossa kahden vuoren välissä, rotkon kunnaalla, lähellä suota, jonka turpeiden kosteuden sanotaan korvaavan sinne haudattujen harvalukuisten ruumiiden balsamoimisen. Kappelia on pidetty kunnossa tähän asti, mutta kun papin palkka on vain kaksikymmentä puntaa vuodessa ja kahden huoneen huoneisto, joka uhkaa kiireimmiten luhistua yksihuoneiseksi, ei kukaan pappi halua ottaa niskoilleen papin velvollisuuksia: erittäinkin kun on liikkeellä huhu, että hänen laumansa mieluummin antaa hänen kuolla nälkään kuin enentää omista taskuistaan hänen palkkaansa kymmenellä pennilläkään. Siitä huolimatta oli Jabes-pastorilla unessani huone täynnä harrasta kuulijakuntaa. Ja hän saarnasi – hyvä Jumala! millaisen saarnan: se oli jaettu neljäänsataan yhdeksäänkymmeneen osaan, joista kukin oli tavallisen saarnan pituinen ja käsitteli eri syntiä. En ymmärrä, mistä hän sai niihin aiheen. Hänellä oli omaperäinen tekstintulkitsemistapa, ja oli ilmeisesti välttämätöntä, että uskonveli tekisi joka tilaisuudessa eri synnin. Synnit olivat mitä omituisinta lajia: kummia rikkomuksia, jommoisia en koskaan ennen ollut kuvitellut.
Voi, kuinka väsynyt lopuksi olin. Miten vääntelehdin, haukottelin, torkuin ja heräsin. Miten nipistelin ja pistelin itseäni ja hieroin silmiäni ja nousin seisomaan ja taas istuuduin ja sysäsin kyynärpäälläni Josephia saadakseni tietää, lopettaisiko pappi koskaan. Minut oli tuomittu kuulemaan kaikki. Vihdoin viimeinkin hän pääsi ensimmäiseen seitsemästäkymmenestä ensimmäisestä. Sillä ratkaisevalla hetkellä äkillinen innoitus valtasi minut. Se sai minut nousemaan ja julistamaan, että Jabes Branderham oli tehnyt sen synnin, jota ei kenenkään kristityn tarvitse antaa anteeksi.
"Herra", huusin, "istuessani täällä neljän seinän sisällä yhtä painoa olen ollut suvaitsevainen ja antanut anteeksi nuo saarnanne neljäsataa yhdeksänkymmentä pääkohtaa. Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän olen tarttunut hattuuni ja ollut poislähdössä – seitsemänkymmentä kertaa seitsemän olette mielettömästi pakottanut minut palaamaan istuimelleni. Tuo neljässadasyhdeksäskymmenesensimmäinen on liikaa! Kärsimystoverit! käykää häneen käsiksi! Polkekaa hänet maahan, murskatkaa hänet atomeiksi, ettei seutu, joka hänet tuntee, enää tuntisi häntä!"
"Sinä olet se mies!" huusi Jabes juhlallisen vaitiolon jälkeen, nojaten saarnastuolin laitaan. "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa sinä vääntelit naamaasi – seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kysyin neuvoa sielultani. – Katso, tämä on inhimillistä heikkoutta. Tämäkin voidaan julistaa synnittömäksi! Ensimmäinen seitsemästäkymmenestä ensimmäisestä on tullut. Uskonveljet, saattakaa täytäntöön tuomio, joka kirjoitettu on! Sen kunnian saakoot kaikki Hänen pyhänsä."
Tämän loppusanan jälkeen koko seurakunta kohotetuin pyhimyssauvoin syöksyi minua kohti yksimielisesti. Minä, jolla ei ollut käytettävänä mitään puolustusasetta itsepuolustukseksi, aloin painiskella Josephin, lähimmän ja raivokkaimman vastustajani kanssa, saadakseni hänen sauvansa. Väkijoukon myllerryksessä useiden sauvat joutuivat ristiin, ja iskut, jotka tarkoitettiin minulle osuivat toisiin nuppeihin. Yht'äkkiä koko kirkko kaikui lyönneistä ja vastalyönneistä: joka miehen käsi oli hänen lähimmäistään vastaan, ja Branderham, joka ei tahtonut olla joutilaana, tukahdutti kiukkunsa lyömällä kovia iskuja saarnastuolin laitaan. Ne kaikuivat niin kimeinä, että viimein, sanomattomaksi huojennuksekseni heräsin. Mikä oli aiheuttanut tuon äärettömän mylläkän? Kuka oli näytellyt Jabesin osaa hötäkässä? Vain kuusen oksa, joka löi ikkunaan tuulen valittaessa ulkona ja rapisuttaessa kuusen kuivia käpyjä ikkunaruutuja vasten! Kuuntelin epäröivänä hetkisen; sain selville häiritsijän, käännyin ja vaivuin uneen, ja aloin uudestaan uneksua, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmin kuin edellisellä kerralla.
Tällä kertaa muistin makaavani tammikaapissa, ja kuulin selvästi rajun tuulen ja lumituiskun. Kuulin myös kuusenoksan toistavan kiusallista ääntään, ja tiesin, mistä se aiheutui. Mutta se huolestutti minua niin suuresti, että päätin, mikäli mahdollista, vaientaa sen. Ja luulin nousevani ja aukaisevani ikkunan; telki oli juotettu kiinni aspiin, seikka, jonka herätessäni olin huomannut, mutta unohtanut. "Minun täytyy joka tapauksessa lopettaa rapina!" mutisin työntäen käteni ikkunasta ja ojentaen käsivarteni tarttuakseni häiritsevään oksaan; mutta oksan sijasta sormeni koskettivat pientä, jääkylmää kättä. Ääretön painajaiskauhu valtasi minut: koetin vetää pois käsivarteni, mutta tuo käsi tarttui siihen, ja mitä surullisin ääni nyyhkytti: "Päästäkää minut sisään – päästäkää minut sisään!" "Kuka te olette?" kysyin ja koetin samalla vapautua. "Catherine Linton", se vastasi väristen (miksi ajattelinkin Lintonia? Olin lukenut Earnshawin kaksikymmentä kertaa Lintonin sijasta). "Olen tullut kotiin. Olen eksynyt tieltäni suolla!" Kun ääni puhui, näin hämärästi lapsen kasvojen katsovan ikkunasta. Kauhu teki minut julmaksi: kun huomasin hyödyttömäksi yrittää pudistaa tuota olentoa pois, vedin sen rannetta särkynyttä ikkunaruutua vasten ja hieroin sitä siinä edestakaisin, kunnes ranteesta alkoi vuotaa verta, joka tahrasi makuuvaatteet. Yhä se valitti: "Päästäkää minut sisään" ja piti yhtä lujasti kiinni, ollen vähällä saattaa minut hulluksi pelosta. "Kuinka minä sen voin tehdä?" sanoin viimein. "Päästäkää minut irti, jos haluatte minun päästävän teidät sisään!" Sormet heltisivät, kiskaisin omani pois reiästä ja pinosin nopeasti kirjat pyramiidiksi sen eteen ja peitin korvani päästäkseni kuulemasta surullista pyyntöä. Näytin voivani pitää korvani lukossa yli neljännestunnin, mutta heti kuin aloin kuunnella, tuo surkea valitus jatkui taas. "Mene pois", huusin, "en koskaan päästä sinua sisään, vaikka pyytäisit kaksikymmentä vuotta!" "Siitähän onkin jo kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta. Olen ollut koditon kulkuri kaksikymmentä vuotta." Sitten se alkoi hiljaa raaputtaa ulkopuolella, ja kirjapino liikkui kuin työnnettäisiin sitä eteenpäin. Koetin hypätä vuoteestani, mutta en voinut liikuttaa jäsentäkään; aloin huutaa ääneen, hurjasti peloissani. Hämmästyksekseni huomasin, ettei huutoni ollut unta. Nopeat askelet lähestyivät huoneeni ovea. Joku työnsi sen auki voimakkaasti, ja valo loisti vuoteeni päädyssä olevista neliöistä. Istuin yhä väristen ja kuivasin hikeä otsaltani. Häiritsijä näytti epäröivän ja mutisevan itsekseen. Viimein hän virkkoi puoleksi kuiskaten, todennäköisesti vastausta odottamatta: "Onko täällä ketään?" Katsoin parhaaksi tunnustaa läsnäoloni, sillä tunsin Heathcliffin äänen ja pelkäsin hänen jatkavan etsintää, jos pysyisin hiljaa. Niinpä käännyin ja aukaisin laudoituksen. En hevin unohda vaikutusta, jonka tekoni aiheutti.
Heathcliff seisoi lähellä ovea, alusvaatteisillaan; kynttilä vuoti hänen sormilleen, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin seinä hänen takanaan. Ensimmäinen tammilaudoituksen narahdus pökerrytti hänet kuin sähköisku: kynttilä putosi hänen kädestään muutaman jalan päähän, ja hänen tuskansa oli niin suunnaton, että hän vaivoin kykeni nostamaan kynttilän maasta.
"Vain vieraanne, herra", huudahdin toivoen, että hän säästyisi osoittamasta nöyryyttävää pelkoaan. "Onnettomuudekseni huusin unessa hirvittävän painajaisen pauloissa. Olen pahoillani, että häiritsin teitä."
"Jumala teidät tuhotkoon, herra Lockwood! Toivon, että olisitte –" alkoi isäntäni, asettaen kynttilän tuolille, koska hän huomasi mahdottomaksi pitää sitä tasapainossa. "Ja kuka opasti teidät tähän huoneeseen?" hän jatkoi pusertaen kyntensä kämmeniinsä ja purren hammasta voittaakseen poskilihasten kouristukset. "Kuka se oli? Minua himottaa ajaa se pois talosta heti paikalla?"
"Se oli palvelijanne Zillah", vastasin hypäten lattialle ja pukeutuen nopeasti. "En välitä vaikka sen teettekin, herra Heathcliff, hän ansaitsee sen hyvin. Luulenpa hänen tahtoneen uuden todisteen minun kustannuksellani siitä, että täällä kummittelee. Niin täällä tekeekin – kihisee haltioita ja peikkoja. Teillä on syytä pitää huone suljettuna, sen voin vakuuttaa. Kukaan ei tule kiittämään teitä saatuaan uinahtaa tuossa pesässä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Heathcliff, "ja mitä teette? Pankaa maata ja nukkukaa yö loppuun, koska olette täällä; mutta taivaan tähden! Älkää toistako tuota hirveätä melua: mikään ei puolusta sitä, ellette halua, että kurkkunne katkaistaan!"
"Jos tuo pieni paholainen olisi päässyt sisään ikkunasta, hän olisi mahdollisesti kuristanut minut!" vastasin. "En halua enää kärsiä vieraanvaraisten esi-isienne vainoa. Eikö pastori Jabes Branderham ollut teille sukua äidin puolelta? Ja tuon hepakon Catherine Lintonin tai Earnshawin tai mikä hänen nimensä lieneekin – on täytynyt olla vaihdokas – ilkeä pikkuinen olento! Hän kertoi minulle harhailleensa maan päällä nämä kaksikymmentä vuotta: epäilemättä oikea rangaistus hänen maallisista rikkomuksistaan!"
Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun muistin Heathcliffin ja Catherinen nimien olleen yhdistettyinä kirjassa, mikä seikka oli kokonaan livahtanut muististani, kunnes tulin näin herätetyksi. Punastuin ajattelemattomuuteni vuoksi; mutta osoittamatta muulla tavoin, että olin huomannut loukkaukseni, kiiruhdin jatkamaan – "Tosiasia on, herra, että vietin alkupuolen yötä –" tässä pysähdyin uudestaan, sillä olin sanomaisillani "tutkimalla noita vanhoja kirjoja", mikä tutkiminen olisi paljastanut, että olin selvillä niiden kirjoitetusta samoin kuin painetustakin sisällöstä; siis, oikaisten sanontani jatkoin – "lukien ikkunakehykseen raaputettua nimeä. Ikävä askartelu, jonka tarkoitus oli nukuttaa minut, samoin kuin laskeminen, tai –"
"Mitä oikeastaan tarkoitatte puhumalla minulle tällä tavoin?" ärjäisi Heathcliff hurjasti kiivastuneena. "Miten – miten uskallatte, minun kattoni alla? – Jumalani! Hän on hullu puhuessaan noin!" Ja hän löi otsaansa raivoissaan.
En tiennyt pitikö minun suuttua hänen puheestaan vaiko jatkaa selityksiäni, mutta hän näytti olevan niin voimakkaan liikutuksen vallassa, että aloin sääliä häntä ja jatkoin unieni kertomista; myönsin, etten koskaan ennen ollut kuullut nimitystä "Catherine Linton", mutta sen jatkuva toistaminen aiheutti vaikutelman, joka muodostui itse henkilöksi, kun ei mielikuvitukseni enää ollut vallassani. Puhuessani Heathcliff verkalleen vaipui vuoteen suojaan ja sitten istuutui kätkeytyen melkein kokonaan sen taakse. Arvasin kuitenkin hänen säännöttömästä ja pidätetystä hengityksestään, että hän koetti voittaa tavatonta mielenliikutustaan. Koska en halunnut näyttää hänelle, että olin kuullut taistelun, jatkoin pukeutumistani hälisten, katsoin kelloani ja huomautin yön pituudesta: "Kello ei vielä ole kolmeakaan! Olisin voinut vannoa sen olevan kuusi! Aika pysähtyy täällä: meidän on totisesti täytynyt mennä levolle kello kahdeksalta!"
"Levolle aina yhdeksältä talvella ja ylös neljältä", virkkoi isäntäni, tukahduttaen huokauksen ja – kuten hänen käsivartensa varjon liikkeestä päättelin – pyyhkäisten kyynelen silmästään. "Herra Lockwood", hän jatkoi, "te voitte mennä minun huoneeseeni: olette vain tiellä, jos menette alakertaan näin varhain; ja teidän lapsellinen huutonne on karkoittanut uneni hiiteen."
"Niin minunkin uneni", vastasin. "Kävelen pihalla aamunkoittoon asti, ja sitten lähden pois, eikä teidän tarvitse pelätä, että tulisin uudelleen häiritsemään. Olen nyt täydelleen parantunut halusta hakea huvia seuraelämästä niin maalla kuin kaupungissa. Järkevällä miehellä pitää olla riittävästi seuraa itsestään."
"Suloista seuraa!" mutisi Heathcliff. "Ottakaa kynttilä ja menkää, mihin haluatte. Tapaamme hetken kuluttua. Pysykää kuitenkin poissa pihalta, sillä koirat ovat vapaina; ja talossa – Juno toimii vartijana siellä, ja – ei, te voitte kävellä vain portaissa ja käytävissä. Mutta menkää nyt! Minä tulen kahden minuutin kuluttua!"
Minä tottelin sikäli, että poistuin huoneesta, mutta kun en tiennyt, mihin kapea eteinen johti, jouduin vasten tahtoani näkemään isännässäni taikauskoisuutta, joka oli omituisesti ristiriidassa hänen ilmeisen järkevyytensä kanssa. Hän meni vuoteeseen, kiskaisi auki ikkunan puhjeten hillittömään itkuun. "Tule sisään, tule sisään!" hän nyyhkytti. "Tule Cathy! Ah, tule – vielä kerran!" hän nyyhkytti. "Ah, oma armaani! kuule minua tällä kertaa viimeinkin Catherine!" Aave käyttäytyi oikullisesti kuin aaveet ainakin: se ei antanut merkkiäkään olemassaolostaan; mutta lumi ja tuuli puhalsivat rajusti läpi huoneen, saavuttaen minutkin ja sammuttaen valoni.
Tässä hourailussa ilmeni niin syvä surunpuuska, että sääli esti minua kiinnittämästä huomiotani sen mielettömyyteen, ja vetäydyin pois melkeinpä vihaisena itselleni, kun olin kuunnellut ja harmitellen, että olin kertonut hullunkurisesta painajaisestani, koska se aiheutti sellaisen tuskan; mutta miksi, oli minulle käsittämätöntä. Astuin varovaisesti alempaan kerrokseen ja päädyin keittiön karsinaan, missä sain uudelleen sytytetyksi kynttilän koottuani yhteen hiipuvan lieden kekäleet. Ketään ei ollut liikkeellä, lukuunottamatta täplikästä, harmaata kissaa, joka ryömi esiin tuhasta ja tervehti minua riidanhaluisesti naukuen.
Kaksi kaarevaa rahia ympäröi melkein kokonaan lieden; toiselle niistä istuuduin minä, ja vanha mirri hyppäsi toiselle. Siinä me molemmat nyökyttelimme niin kauan kuin ei kukaan tunkeutunut turvapaikkaamme; mutta sitten saapui Joseph heittäen maahan puiset nostoportaat, joiden toinen pää katosi ullakolle luukun kautta: arvelen niiden olleen kulkuväylänä hänen ylistupaansa. Hän loi nurjan katseen kekäleihin, jotka olin saanut syttymään pieneen liekkiin, huitaisi kissan alas ylhäisestä asemastaan ja heittäytyen itse sen jättämälle paikalle, alkoi täyttää tupakalla kolmen tuuman mittaista piippuaan. Läsnäoloani hänen pyhätössään pidettiin nähtävästi niin röyhkeänä hävyttömyyden ilmaisuna, että siitä ei kannattanut huomauttaa: hän sovitti vaiteliaana piipun huulilleen, pani käsivartensa ristiin ja puhalteli. Annoin hänen nauttia tuosta ylellisyydestä häiritsemättä. Ja kun hän oli puhaltanut viimeisen kiemuran ja huokaissut, syvään, hän nousi ja poistui yhtä juhlallisesti kuin oli tullutkin.
Sitten saapuivat joustavammat askelet; ja nyt minä aukaisin suuni "hyvää huomenta" sanoakseni, mutta suljin sen taas, koska tervehdykseen ei ollut tilaisuutta. Hareton Earnshaw toimitti aamuhartauttaan sotto voce, kohdistaen kiroustulvan jokaiseen esineeseen, johon koski, hakiessaan nurkasta lapiota luodakseen tien kinoksiin. Hän katsoi minuun rahin selkänojan takaa sieraimet levällään ja välitti yhtä vähän minun kuin toverini, kissan, tervehtimisestä. Hänen valmistuksistaan arvasin, että ulosmeno oli luvallista, ja poistuen kovalta leposijaltani aioin seurata häntä. Hän huomasi sen ja löi erääseen sisähuoneisiin johtavaan oveen lapionsa päällä, tiedoittaen epäselvästi, että minun oli mentävä sinne, jos muutin paikkaani.
Ovi aukeni päärakennukseen, missä naisväki jo oli liikkeellä. Zillah puhalsi jättiläispalkein valkeata lieteen, ja rouva Heathcliff nojasi takkaan lukien jotakin kirjaa valkean ääressä. Hän varjosti kädellä silmiään tulen loimolta ja näytti olevan kiintynyt toimeensa, keskeyttäen sen vain nuhdellessaan palvelijaa siitä, että tämä puhalsi hänen päälleen kipinöitä, tai sysätessään koiran pois silloin tällöin, kun se työnsi kuononsa liian malttamattomasti hänen kasvojensa lähelle. Hämmästyin nähdessäni Heathcliffinkin siellä. Hän seisoi tulen ääressä, selkä minuun päin ja oli lopettamaisillaan Zillah-parkaan kohdistamaansa myrskypuuskaa. Zillah keskeytti tavantakaa työnsä kohottaen esiliinansa kulmaa ja päästäen vihaisen voihkaisun.
"Ja sinä, sinä arvoton –" Heathcliff keskeytti minun sisään astuessani, kääntyen miniäänsä ja käyttäen muuatta lisänimitystä, yhtä lievää kuin hanhi tai lammas, nimitystä, joka tavallisesti merkitään ajatusviivalla –. "Siinäkö sinä taas harjoitat joutilaita metkujasi? Muut näistä ansaitsevat leipänsä – sinä elät minun kustannuksellani! Pane viheliäinen kirjasi pois ja hae jotakin tehtävää! Sinun on maksettava siitä, että minun iankaikkisesti täytyy kärsiä sinun läsnäoloasi – kuuletko, kirottu leuhkana?"
"Panen viheliäisen kirjani pois, koska te pakotatte minut, jos kieltäydyn", vastasi nuori rouva sulkien kirjansa ja heittäen sen luolille. "Mutta en tee mitään muuta, kuin mitä itse haluan, vaikka kiroaisitte kielenne poikki!"
Heathcliff kohotti kätensä, ja puhuja syöksyi turvallisemman välimatkan päähän, tuntien nähtävästi iskun voiman. Koska en halunnut nähdä kissa- ja koiratappelu-esitystä, astuin reippaasti esiin, kuin haluten nauttia lieden lämmöstä ja täysin tietämättömänä keskeytyneestä riidasta. Kumpikin oli senverran säädyllinen, että lopetti enemmät torailut: Heathcliff työnsi kätensä taskuihinsa kiusauksen välttämiseksi; rouva Heathcliff meni huulet suipossa etäiselle istuimelle, missä hän piti sanansa istuen toimettomana kuin patsas sen aikaa, minkä siellä vielä viivyin. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kieltäydyin ottamasta osaa heidän aamiaiseensa, ja ensimmäisen päivänsäteen pilkahtaessa lähdin taivasalle, jossa ilma nyt oli selkeä ja tyyni ja kylmä kuin hyvin hieno jää.
Isäntäni hoihkaisi minua pysähtymään, ennenkuin pääsin puutarhan päähän, ja tarjoutui saattamaan minua suon poikki. Oli hyvä, että hän sen teki, sillä koko mäen rinne oli yhtenä korkealaineisena, valkoisena merenä; nousut ja laskut eivät osoittaneet maan todellisia jyrkänteitä ja notkoja: ainakin monet kuopat olivat ääriään myöten lumen peitossa, ja kokonaisia multavallitöyräitä ja kivilouhosrippeitä oli pyyhitty pois tästä merikartasta, jonka eilinen kävelyretkeni oli jättänyt mieleeni kajastamaan. Toisella puolen tietä olin huomannut kuuden tai seitsemän yardin välimatkojen päässä kohollaan olevia kiviä, joiden rivi jatkui yli koko nummen. Ne oli kalkilla sivelty ja pystytetty tien viitoiksi pimeässä ja silloin kun äskeisenlainen lumentulo sekoitti kiinteän polun ja sen molemmilla puolilla olevat suot toisiinsa; mutta lukuunottamatta likaista pilkkua, joka siellä täällä häämöitti, olivat kaikki merkit tienviittojen olemassaolosta tipotiessään, ja toverini huomasi välttämättömäksi yhtämittaa varoittaa minua pysymään milloin oikealla milloin vasemmalla, vaikka itse luulin seuraavani erehtymättömästi tien mutkia.
Emme puhuneet paljoa, ja hän pysähtyi Rastaantien puiston rajalle, sanoen etten minä enää voisi eksyä. Jäähyväisemme rajoittui kiireiseen kumarrukseen, ja sitten porhalsin eteenpäin luottaen omaan paikallisvaistooni, sillä portinvartijan maja oli yhä tyhjänä. Välimatka portilta moisioon on kaksi mailia: luulen, että sain sen kasvamaan neljäksi: eksyin toisinaan puiden sekaan, toisinaan vajosin kaulaani myöten lumeen: olotila, jonka tukaluuden voi arvioida vain sen koettuaan. Joka tapauksessa, missä lienenkin harhaillut, löi kello kaksitoista, kun saavuin kotiin, ja niinpä oli kulunut tasan tunti tavallisen tien jokaisen mailin kulkemiseen Humisevasta harjusta moisioon.
Inhimillinen kiinteimistöni ja hänen apurinsa syöksyivät ottamaan minua vastaan; he huusivat kilpaa, että he olivat menettäneet kaiken toivonsa minun paluustani: kaikki olivat arvelleet, että olin tuhoutunut viime yönä, ja he olivat neuvotelleet, miten minun ruumiini etsiminen olisi aloitettava. Pyysin heitä vaikenemaan nyt, kun he näkivät minun palanneen, ja sydämeen saakka kylmän kohmetuttamana kompuroin yläkertaan. Vaihdettuani ylleni kuivat vaatteet ja käveltyäni edestakaisin kolme- tai neljäkymmentä minuuttia ruumiinlämpöni palauttamiseksi, lähdin työhuoneeseeni heikkona kuin kissanpoika: melkein liiankin heikkona nauttiakseni iloisesta takkavalkeasta ja höyryävästä kahvista, jotka palvelija oli valmistanut virkistyksekseni.
IV luku
Miten turhanpäiväisiä tuuliviirejä olemmekaan! Minun, joka olin päättänyt pysyä erilläni seuraelämästä ja kiitin kohtaloani jouduttuani viimeinkin paikkaan, jossa seurustelu oli melkein mahdotonta – minun, heikon houkkion ponnisteltuani hämärään asti mieli masennuksissa ja hiljaisuudessa, oli pakko laskea alas lippuni. Niinpä pyysin rouva Deania, kun hän toi sisälle illalliseni, jäämään seurakseni syöntiajaksi, sillä verukkeella, että halusin saada tietoja taloni asioista; toivoin vilpittömästi hänen osoittautuvan tavalliseksi kielikelloksi ja joko virkistävän minua puheellaan tai tuudittavan minut uneen.
"Te olette asunut täällä melkoisen kauan", aloin keskustelun; "ettekö sanonut kuusitoista vuotta?"
"Kahdeksantoista, herra; minä tulin, kun emäntäni joutui naimisiin, hänen kamaripalvelijakseen; hänen kuoltuaan pyysi isäntäni minut taloudenhoitajakseen."
"Vai niin."
Tuli hiljaisuus. Pelkäsin, ettei hän ollutkaan kielikello, ellei ehkä omiin asioihinsa nähden, ja ne eivät voisi minua kiinnostaa. Mutta ajateltuaan hetkisen, käsi kummallakin polvellaan ja mietiskelyn ilme verevillä kasvoillaan, hän tokaisi:
"Oi, miten ajat ovatkaan muuttuneet sen jälkeen!"
"Niin", huomautin, "olette varmaankin nähnyt monenmoisia muutoksia?"
"Niin olen, ja huolia myös", hän virkkoi.
"Hyvä, nytpä käännänkin puheen isäntäni perheeseen!" ajattelin itsekseni. "Mikä mainio alku! Haluaisinpa tuntea tuon kauniin tyttömäisen lesken tarinan: onko hän syntyperäisiä maamme asukkaita, vaiko, mikä on mahdollisempaa, ulkolainen, jota ei tuo hapan alkuasukas halua tunnustaa sukulaisekseen." Niinpä tiedustelinkin rouva Deanilta, miksi Heathcliff jätti Rastaantien moision ja katsoi paremmaksi niin paljon huonomman paikan ja asunnon. "Eikö hän ole tarpeeksi rikas pitääkseen tätä taloa hyvässä kunnossa?" tiedustelin.
"Rikasko, herra!" hän vastasi. "Ei kukaan tiedä, miten paljon hänellä on rahaa, ja joka vuosi se lisääntyy. Niin, niin, hän on kyllä tarpeeksi rikas asuakseen paljon hienommassa talossa, kuin tämä on; mutta hän on melko – itara; ja vaikka hän olisikin aikonut muuttaa Rastaantien moisioon, ei hän voisi sietää muutaman sadan menettämistä saatuaan kuulla hyvästä tilusten vuokraajasta. Omituista on, että ihmiset ovat niin ahneita, vaikka he ovat yksin maailmassa!"
"Hänellä taisi olla poika?"
"Niin hänellä oli – hän on kuollut."
"Ja tuo nuori rouva, rouva Heathcliff, on hänen leskensä?"
"Niin."
"Mistä hän alkujaan tuli?"
"Hyvänen aika, herra, hän on isäntävainajani tytär: Catherine Linton oli hänen tyttönimensä. Minä hoidin häntä, lapsi-parkaa! Toivoin herra Heathcliffin muuttavan tänne, että sitten taas saisimme olla yhdessä."
"Mitä! Catherine Lintonko?" huudahdin hämmästyneenä. Mutta mietittyäni hetkisen huomasin, ettei tämä ollut minun kummitteleva Catherineni. "Niinpä", jatkoin, "edeltäjäni nimi oli Linton?"
"Niin oli."
"Ja kuka on tuo Earnshaw, Hareton Earnshaw, joka asuu herra Heathcliffin luona? Ovatko he sukulaisia?"
"Ei, hän on edesmenneen rouva Lintonin veljenpoika."
"Ja siis tuon nuoren rouvan serkku?"
"Niin; ja hänen miehensäkin oli serkku: toinen äidin, toinen isän puolelta. Heathcliff nai herra Lintonin sisaren."
"Huomasin Humisevan harjun pääoven yläpuolella Earnshaw-nimen kaiverrettuna. Se on kai vanha suku?"
"Kovin vanha, herra; ja Hareton on viimeinen heistä, samoin kuin neiti Cathy on meistä – minä tarkoitan Lintoneista. Oletteko ollut Humisevassa harjussa? Pyydän anteeksi kysymystäni, mutta haluaisin tietää, miten hän voi?"
"Rouva Heathcliffkö? Hän näytti oikein terveeltä ja kauniilta, mutta ei luullakseni erittäin onnelliselta."
"Voi kumminkin, enpä ihmettele sitä! Ja mitä piditte isännästä?"
"Melko hiomaton mies, rouva Dean. Eikö olekin hiomaton luonteeltaan?"
"Karhea kuin sahanterä ja kova kuin basaltti! Mitä vähemmän joudutte hänen kanssaan tekemisiin, sitä parempi."
"Hänellä on täytynyt olla elämässään nousuja ja laskuja, jotka ovat tehneet hänestä semmoisen raakalaisen. Tiedättekö mitään hänen alkuperästään?"
"Se on käenpojan, herra – minä tunnen sen perusteellisesti paitsi en hänen syntymäpaikkaansa ja hänen vanhempiansa enkä miten hän alkujaan sai rikkautensa. Ja Haretonilta on viety talo kuin kehittymättömältä karhun pojalta. Tuo onneton nuorukainen on tässä pitäjässä ainoa, joka ei ymmärrä, miten häntä on vedetty nenästä."
"No niin, rouva Dean, on suorastaan ihmisystävällistä kertoa minulle jotakin naapureistani. Tunnen, etten saa unta, jos menen vuoteeseen; olkaa siis ystävällinen ja istukaa hetkinen juttelemassa kanssani."
"Hyvin kernaasti, herra! Menen vain hakemaan ompelukseni ja sitten istun niin kauan kuin haluatte. Mutta olette kylmettynyt: näin teidän värisevän, ja teidän täytyy saada vähän kauralientä, joka karkoittaa vilun ruumiistanne."
Tuo arvon nainen kiiruhti pois, ja minä kömmin tulen ääreen; päätäni poltti ja muita ruumiinosiani värisytti, sitäpaitsi olivat hermoni ja aivoni kiihtyneet melkein hulluuteen asti. Tämä ei aiheuttanut epämiellyttävää tunnetta, vaan pikemminkin saattoi minut pelkäämään (niinkuin vieläkin teen) tämän ja eilispäivän vakavia seurauksia. Rouva Dean palasi pian tuoden mukanaan höyryävän kupin ja työkorin. Ja asetettuaan edellisen pöydälle, hän meni istuimelleen, ilmeisesti iloisena huomatessaan minut niin toverilliseksi.
Ennenkuin tulin tänne asumaan, hän alkoi – odottamatta uudistuvia kehoituksia – olin melkein aina humisevassa harjussa, koska äitini oli hoitanut herra Hindley Earnshawia, joka oli Haretonin isä. Ja totuin leikkimään lasten kanssa. Juoksin myös asioita suorittamassa ja autoin heinänteossa, ja olin talossa kaikkien käskettävänä. Eräänä kauniina kesäaamuna – muistan sen olleen sadonkorjuun alkuaikaa – herra Earnshaw, vanha isäntä, tuli alakertaan yllään matkavaatteet ja sanottuaan Josephille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, hän kääntyi Hindleyhin, Catherineen ja minuun päin – sillä söin puuroa heidän kanssaan – ja virkkoi pojalleen: "Kuulehan, mies hyväinen, lähden tänään Liverpooliin; mitä saan tuoda sinulle? Saat valita, mitä tahdot, kunhan se vain on kevyttä, sillä kävelen sinne ja takaisin: kuusikymmentä mailia kumpaankin suuntaan, se on pitkä loikkaus!" Hindley pyysi jotakin joutavaa, ja sitten hän kysyi neiti Cathyltä; hän oli tuskin kuusivuotiaskaan, mutta hän osasi ratsastaa kaikilla hevosilla, joita tallissa oli, ja hän valitsi piiskan. Isäntä ei unohtanut minuakaan, sillä hänellä oli hyvä sydän, vaikka hän toisinaan olikin melko ankara. Hän lupasi tuoda minulle taskuissaan omenoita ja päärynöitä ja sitten hän suuteli lapsiaan, sanoi jäähyväiset ja lähti matkaan.
Se oli pitkä aika meidän mielestämme – tuo kolmen päivän poissaolo – ja pikku Cathy tiedusteli usein, koska isä palaisi. Rouva Earnshaw odotti häntä kolmantena päivänä illallisaikaan, ja monen monituista kertaa hän sai korjata ruuan pois; ei näkynyt merkkiäkään hänen tulostaan, ja viimein lapset väsyivät juoksemaan portille. Sitten tuli pimeä. Rouva olisi tahtonut, että lapset menisivät vuoteeseen, mutta he pyysivät hartaasti saada valvoa; ja täsmälleen yhdentoista ajoissa oven salpaa nostettiin hiljaa ja isäntäni astui sisään. Hän heittäytyi tuolille nauraen ja voihkien ja pyysi kaikkia pysymään etäällä – sillä hän oli melkein kuollut – hän ei tekisi toista sellaista kävelyretkeä, vaikka saisi siitä kolme kuningaskuntaa.
"Ja matkan päätyttyä olen näin kuoliaaksi ajettu!" hän virkkoi, aukaisten päällystakkinsa, jota hän oli pitänyt käärönä käsivarsillaan. "Katsohan tänne, vaimo! Minua ei mikään koskaan ole enemmän masentanut, mutta sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikkakin se on melkein niin musta kuin paholaiselta tullut."
Me tunkeuduimme katsomaan, ja neiti Cathyn pään yli näin vilahduksen likaisesta, repaleisesta, mustatukkaisesta lapsesta, joka oli jo niin suuri, että käveli ja puhui. Sen kasvot näyttivät tosiaankin kehittyneemmiltä kuin Catherinen, mutta kun se pantiin seisomaan, se tuijotti vain ympärilleen ja toisti toistamistaan jotakin sekasotkua, jota kukaan ei voinut ymmärtää. Minä pelkäsin, ja rouva Earnshaw oli valmis heittämään sen ulos. Hän nousi ylös ja kysyi kuinka Earnshawin päähän pälkähti tuoda tuommoinen mustalaiskakara taloon, vaikka heillä oli omat lapset ravittavina ja turvattavina? Mitä hän aikoi sille tehdä ja oliko hän hullu? Isäntä koetti selittää asiaa, mutta hän oli tosiaankin puolikuollut väsymyksestä, ja ainoa, minkä voin saada selville hänen vaimonsa torumisen lomasta, oli kertomus siitä, miten hän kohtasi pojan nälkään nääntyvänä ja koditonna ja melkeinpä kuin mykkänä Liverpoolin kadulta; hän otti pojan huostaansa ja tiedusteli hänen vanhempiansa. Mutta kukaan ei tiennyt kenelle poika kuului, virkkoi isäntä; ja koska sekä hänen rahansa että aikansa olivat rajoitetut, hän ajatteli, että oli parempi tuoda poika kotiin mukanaan kuin ryhtyä turhiin kulunkeihin siellä: sillä hän päätti, ettei hän jättäisi poikaa sellaiseksi, jommoisena oli hänet löytänyt. No niin, loppu oli sellainen, että emäntä nurisi, kunnes tyyntyi; ja herra Earnshaw käski minun pestä pojan ja antoi sille puhtaat vaatteet, ja salli sen nukkua lasten kanssa.
Hindley ja Cathy tyytyivät katselemaan ja kuuntelemaan, kunnes rauha palautui: sitten molemmat alkoivat etsiä isänsä taskuista lahjoja, jotka hän oli heille luvannut. Edellämainittu oli neljäntoistavuotias poikanen, mutta kun hän veti esiin palasiksi murskautuneen viulun päällystakin sisältä, alkoi hän ääneensä itkeä. Ja kun Cathy havaitsi, että isä oli kadottanut hänen piiskansa tuota vierasta vaaliessaan, osoitti hän mieltään virnistellen ja sylkien tuota pikkuista, tyhmää otusta, saaden palkaksi terveellisen lyönnin isältään, jotta oppisi parempia tapoja. He kieltäytyivät jyrkästi ottamasta poikaa kanssaan vuoteeseen tai edes huoneeseensa; enkä minäkään ollut järkevämpi, joten asetin hänet nukkumaan portaitten ylimmäiselle astuimelle, toivoen että hän olisi huomenaamulla poissa. Sattumalta, tai ehkä ihastuneena kuullessaan herra Earnshawin äänen, poika ryömi hänen ovelleen ja sieltä herra Earnshaw löysi hänet poistuessaan huoneestaan. Tiedusteltiin, miten poika oli joutunut sinne; minun täytyi tunnustaa, ja arkuuteni ja tunnottomuuteni palkaksi jouduin talosta pois.
Siten tapahtui Heathcliffin ensimmäinen esittely. Tultuani takaisin muutamia päiviä myöhemmin (sillä en pitänyt karkoitustani ikuisena) havaitsin heidän ristineen hänet "Heathcliffiksi": se oli heidän lapsena kuolleen poikansa nimi, ja sitä hän on siitä lähtien käyttänyt sekä ristimä- että sukunimenään. Neiti Cathy ja hän olivat nyt keskenään kovin hyviä ystävyksiä, mutta Hindley vihasi häntä: ja sanoakseni totuuden, niin vihasin minäkin ja kiusasin häntä, ja jatkoimme hänen huonoa kohtelemistaan häpeällisesti, sillä en ollut tarpeeksi ymmärtäväinen tunteakseni tekeväni väärin, eikä emäntä koskaan sanonut sanaakaan, kun hän näki poikaa kohdeltavan huonosti.
Hän oli synkkä, kärsivällinen lapsi, varmaankin turtunut huonosta kohtelusta: hän kesti Hindleyn iskut silmiään räpäyttämättä ja vuodattamatta kyyneltäkään, ja minun nipistelyni saivat hänet vain vetäisemään henkeä ja aukaisemaan silmät, aivan kuin hän olisi loukannut itsensä eikä olisi voinut ketään syyttää. Tämä pidättyväisyys sai vanhan Earnshawin raivoihinsa, kun hän huomasi poikansa vainoavan onnetonta, isätöntä lapsiparkaa, niinkuin hän tätä nimitti. Hän kiintyi Heathcliffiin omituisesti, uskoen kaiken, mitä tämä sanoi (ja mitä siihen tulee, tämä sanoi tavattoman vähän, ja tavallisesti totuuden) ja hyväillen tätä paljon enemmän kuin Cathyä, joka oli liian vallaton ja oikukas suosikiksi.
Niinpä hän alusta pitäen kasvatti epäsopua talossa; ja rouva Earnshawin kuollessa, joka tapahtui ennenkuin kaksi vuotta pojan taloon tulosta oli kulunut, nuori herra oli oppinut pitämään isäänsä sortajana pikemminkin kuin ystävänä ja Heathcliffiä isän rakkauden ja hänen etuoikeuksiensa anastajana; hän tuli katkeraksi miettiessään näitä vääryyksiä. Tunsin jonkin aikaa myötätuntoa häntä kohtaan; mutta kun lapset saivat tuhkarokon ja minun oli heitä hoidettava ja samalla pidettävä huolta naisen töistä, muutin mielipidettäni. Heathcliff oli vaarallisesti sairastunut; ja maatessaan kaikkein pahimmillaan hän tahtoi pitää minut yhtämittaa tyynynsä ääressä: luulen hänen tajunneen, että tein paljon hänen hyväkseen, eikä hän kyennyt arvaamaan, että minun oli pakko tehdä se. Sanon kuitenkin vakaumuksesta, että hän oli kärsivällisin lapsi, jota kukaan koskaan on vaalinut. Hänen ja toisten erilaisuus pakotti minut olemaan vähemmän puolueellinen. Cathy ja hänen veljensä ahdistivat minua kauheasti; hän oli yhtä tyytyväinen kuin lammas, vaikkakin kovuus eikä lempeys sai hänet aiheuttamaan niin vähän vaivaa.
Hän parani, ja tohtori vakuutti sen olevan suureksi osaksi minun ansiotani ja ylisti minun huolenpitoani. Olin ylpeä hänen kehumisestaan ja lepyin henkilöön, jonka takia sen olin saanut, ja niin Hindley menetti viimeisen liittolaisensa. Kuitenkaan en voinut tyhmästi alkaa pitää Heathcliffistä, ja usein ihmettelin, mitä niin suuresti ihailtavaa isäntäni näki tuossa jörössä pojassa, joka ei muistaakseni koskaan korvannut hänen suosiotaan minkäänlaisella kiitollisuuden osoituksella. Hän ei loukannut hyväntekijäänsä, hän yksinkertaisesti oli vain tunteeton, vaikka hän hyvin tiesi, miten tämän sydän oli hänen vallassaan ja tajusi, että hänen ei tarvinnut muuta kuin puhua, niin koko talon olisi pakko taipua hänen tahtoonsa. Esimerkkinä tästä muistan, miten herra Earnshaw kerran osti pari varsaa pitäjän markkinoilta ja antoi kummallekin pojalle omansa. Heathcliff otti kauniimman, mutta pian se kävi rammaksi, ja sen huomattuaan hän sanoi Hindleylle:
"Sinun täytyy vaihtaa hevosta kanssani; minä en pidä omastani; ja jos et sitä tee, kerron isällesi niistä kolmesta selkäsaunasta, jotka tällä viikolla olet minulle antanut ja näytän hänelle käsivarttani, joka on mustana hartioihin asti." Hindley työnsi ulos kielensä ja löi häntä korvalle. "Sinun olisi paras tehdä se heti", Heathcliff kärkkyi pelastautuen portaille (he olivat tallissa): "sinun täytyy, ja jos puhun näistä lyönneistä, saat ne takaisin koron kanssa." "Poistu, koira!" huusi Hindley, uhaten häntä rautapainolla, jota käytettiin perunain ja heinän punnitsemiseen. "Heitä se", Heathcliff vastasi, seisoen hiljaa, "niin kerron, miten kerskailit ajavasi minut pois talosta heti kun hän kuolee, ja katsotaanpa eikö hän aja sinua pois heti". Hindley heitti rautapainon ja loukkasi häntä rintaan. Hän kaatui, mutta hoiperteli heti pystyyn, heikkona ja kalpeana; ja ellen minä olisi sitä estänyt, olisi hän sellaisena mennyt isännän luo ilmoittamaan, kuka sen oli tehnyt. "Ota sitten minun varsani, mustalainen!" sanoi nuori Earnshaw. "Ja minä rukoilen, että se katkaisee kaulasi. Ota se, ja ole kirottu sinä kerjäläistunkeilija! Ja houkuttele isältäni kaikki, mitä hänellä on; mutta näytä hänelle sitten myös, mikä sinä olet, saatanan sikiö. – Ja ota tuo, toivon, että se potkaisee aivot ulos päästäsi."
Heathcliff oli mennyt irroittamaan eläintä, muuttaakseen sen omaan pilttuuseensa. Hän oli menossa sen taakse, kun Hindley lopetti puheensa työntämällä hänet hevosen jalkoihin eikä jäänyt katsomaan, toteutuivatko hänen toivomuksensa, vaan juoksi pois niin nopeasti kuin pääsi. Ihmettelin huomatessani, miten tyynesti lapsi kohosi jaloilleen ja jatkoi aiettaan; hän muutti satulat ja kaiken, ja istuutui sitten heinäkimpulle päästäkseen kuvotuksesta, jonka kova isku oli aiheuttanut, ennenkuin meni sisään. Sain helposti hänet taipumaan siihen, että selittäisin hänen vammansa hevosen aiheuttamaksi; hän ei välittänyt, mikä juttu kerrottiin, kun hän vain sai, mitä hän tahtoi. Hän valitti niin harvoin, tosiaankin, vaikka häntä näin ärsytettiinkin, etten pitänyt häntä ensinkään kostonhaluisena: olin siinä täydellisesti pettynyt, kuten saatte kuulla.
V luku
Ajan kuluessa herra Earnshaw alkoi heikontua. Hän oli ollut tarmokas ja terve, mutta yht'äkkiä hänen voimansa loppuivat, ja kun hänen oli pakko pysytteleidä uuninnurkkauksessa, tuli hän kauhean ärtyiseksi. Mitättöminkin asia suututti häntä; hänen arvovaltansa oletettu loukkaaminen aiheutti hänelle taudin kohtauksia. Tämä tuli erittäinkin näkyviin, jos joku koetti määrätä tehtäviä tai hallita hänen suosikkiaan: hän piti epäluuloisesti huolta siitä, ettei sanaakaan sanottaisi häntä vastaan; hän näytti uskovan, että hänen rakkautensa Heathcliffiin oli saanut kaikki muut vihaamaan tätä ja haluamaan tehdä tälle pahaa. Se vahingoitti nuorukaista, sillä hyväsydämisemmät meistä eivät tahtoneet kiusata isäntää, vaan noudattivat hänen puolueellisuuttaan; ja tuo noudattaminen oli huonoa ravintoa lapsen ylpeydelle ja synkälle luonteelle. Mutta se tuli tavallaan välttämättömäksi; kerran tai kahdesti Hindleyn osoittama halveksima, hänen isänsä läsnä ollessa, kiihdytti vanhuksen raivoon asti: isäntä tarttui keppiinsä lyödäkseen häntä ja vapisi vihasta, kun ei voinut sitä tehdä.
Viimein apulaispappimme (meillä oli silloin pappi, joka lisätuloikseen opetti pieniä Lintoneja ja Earnshaweja ja viljeli itse maatilkkuansa) antoi neuvon, että nuorukainen lähetettäisiin yliopistoon. Ja herra Earnshaw myöntyi, vaikkakin raskain mielin, sillä hän sanoi – "Hindley on nolla, eikä koskaan menesty, menipä hän mihin tahansa."
Toivoin sydämeni pohjasta, että meille nyt tulisi rauhanaika. Oli katkeraa ajatella, että isännän oma hyvätyö tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ajattelin hänen tyytymättömyytensä ja sairautensa johtuneen hänen perheriidoistaan, ja niin hänkin toivoi sen olevan; todellisuudessa, kuten tiedätte, herra, oli aiheena hänen riutuva ruumiinsa. Olisimme tulleet toimeen melko hyvin sentään, ellei olisi ollut kahta henkilöä, neiti Cathyä ja Josephia, palvelijaa: olen varma, että näitte hänet siellä. Hän oli ja on vieläkin todennäköisesti väsyttävin omahyväinen fariseus, joka koskaan on raamattua penkonut haravoidakseen lupaukset itselleen ja viskatakseen kiroukset lähimmäisilleen. Saarnaamistaidollaan ja keskustelemalla uskonasioista hänen onnistui saada suuri vaikutusvalta herra Earnshawiin; ja mitä heikommaksi isäntä tuli, sitä enemmän vaikutusvaltaa Joseph voitti. Hän kiusasi isäntäänsä armottomasti hänen sielunsa tilasta puhumalla ja arvosteli hänen kasvatustoimenpiteitänsä ankarasti. Hän yllytti herra Earnshawia pitämään Hindleytä kelvottomana; ja iltaisin hän säännöllisesti murisi loppumattomia kielittelyjä Heathcliffistä ja Catherinesta: muistaen aina imarrella Earnshawin heikkoutta tekemällä Catherinesta suuremman syntipukin.
Catherinella oli tosiaankin tapoja, jommoisia en ollut nähnyt millään lapsella; ja hän pani meidän kaikkien kärsivällisyyden koetteelle viisikymmentä kertaa päivässä tai useamminkin: siitä hetkestä, jolloin hän tuli alakertaan, siihen asti, kuin hän meni vuoteeseen, emme voineet olla hetkeäkään varmoja, ettei hän ollut jossakin ilkityössä. Hänen mielialansa oli korkeimmillaan tulvivan veden kaltainen, hänen kielensä kävi aina – laulaen, nauraen ja kiusaten jokaista, joka ei tehnyt samoin. Hän oli hurja, ilkeä tytöntynkä – mutta hänellä oli ihanimmat silmät, suloisin hymy ja kepein jalka koko pitäjässä; enkä sittenkään luule, että hän tarkoitti pahaa, sillä kun hän sai jonkun itkemään täydellä todella, niin hän harvoin jätti hänet yksin ja sai hänet taas tyyntymään, omaksi lohdutuksekseen. Hän piti aivan liian paljon Heathcliffista. Suurin rangaistus, mikä voitiin hänelle keksiä, oli erottaa hänet pojasta; kuitenkin hän sai enemmän kuin kukaan meistä nuhteita Heatchliffin takia. Leikissä hän näytteli kovin kernaasti pienen emännän osaa; hän löi ja komenteli tovereitaan, hän teki niin minullekin, mutta en kärsinyt lyöntejä ja käskyjä, ja annoin hänen tietää sen.
Mutta herra Earnshaw ei ymmärtänyt lastensa pilapuheita: hän oli aina kohdellut ankarasti ja vakavasti heitä; eikä Catherine puolestaan voinut käsittää, miksi isän täytyi olla vihaisempi ja kärsimättömämpi sairaana, kuin hän oli ollut terveytensä päivinä. Isän ärtyisät moitteet herättivät hänessä ilkeän halun ärsyttää häntä. Niinpä hän ei koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin, kuin me kaikki yht'aikaa moitimme häntä ja hän uhmasi meitä rohkein, hävyttömin katsein ja vuolain sanoin; hän käänsi Josephin uskonnolliset manaukset ivaksi, ärsytteli minua, ja teki juuri sitä, mitä hänen isänsä eniten vihasi – näyttäen, miten hänen oletettu julkeutensa, jota hänen isänsä piti todellisena, tehosi Heathcliffiin paremmin kuin hänen lempeytensä: miten poika täytti hänen pyyntönsä kaikessa ja isän pyynnöt vain silloin kuin hänellä itsellään oli halua siihen. Käyttäydyttyään koko päivän mahdollisimman pahoin, hän toisinaan iltaisin tuli hyväilyillä sovittamaan pahuuttaan. "Ei, Cathy", oli vanhuksen tapana sanoa, "en voi rakastaa sinua, olet pahempi kuin veljesi. Mene ja rukoile, lapsi, ja pyydä Jumalalta anteeksi. Pelkäänpä, että äitisi ja minun täytyy katua, että olemme sinua vaalineet!" Ensimmältä isän sanat itkettivät häntä, mutta niiden jatkuva toistaminen paadutti hänet, ja hän nauroi, kun käskin häntä tunnustamaan, että hän oli pahoillaan rikkomuksistaan, ja pyytämään anteeksiantoa.
Mutta viimein koitti hetki, joka lopetti herra Earnshawin maalliset vaivat. Hän kuoli tyynesti lepotuoliinsa eräänä lokakuun iltana, istuessaan takkavalkean ääressä. Kova myrsky mylvi talon ympärillä ja ärjyi savupiipussa: tuuli kuulosti rajulta ja ankaralta, vaikkei ollut kylmää, ja me olimme kaikki yhdessä – minä hiukan etäämmällä liedestä ahkeroiden kutimeni kanssa ja Joseph raamattuaan lukien pöydän ääressä (sillä palvelijat istuivat silloin tavallisesti talon puolella lopetettuaan askareensa). Neiti Cathy oli ollut sairaana ja se teki hänet hiljaiseksi; hän nojasi isänsä polvea vasten ja Heathcliff makasi lattialla pitäen päätään hänen polvellaan. Muistan isännän, ennenkuin hän menetti tajuntansa, silittäneen Cathyn kaunista tukkaa – hän sai harvoin nähdä tyttöä lempeänä – ja sanovan: "Miksi et aina voi olla hyvä tyttö, Cathy?" Ja Cathy käänsi kasvonsa isään päin, nauroi ja vastasi: "Miksi et sinä aina voi olla hyvä mies, isä?" Mutta heti kuin hän näki isän taas suuttuneen, hän suuteli hänen kättään ja lupasi laulaa hänet uneen. Hän alkoi laulaa kovin vienosti, kunnes hänen isänsä sormet irtautuivat hänen sormistaan ja isän pää vajosi alas rinnalle. Sitten pyysin Cathyä vaikenemaan ja pysymään hiljaa paikallaan, ettei hän herättäisi isäänsä. Kaikki olivat hiljaa kuin hiiret puoli tuntia ja olisivat olleet kauemminkin, ellei Joseph, joka oli lopettanut lukunsa, olisi noussut ja sanonut, että hänen täytyy herättää isäntä iltarukoukseen ja viedä hänet vuoteeseen. Hän astui lähemmäksi liettä, mainitsi isäntänsä nimen ja kosketti häntä olkapäähän, mutta herra Earnshaw ei liikahtanut, joten Joseph otti kynttilän ja katsoi häntä. Arvasin jonkin olevan hullusti, kun hän laski alas kynttilän, tartuin kummankin lapsen käsivarteen ja kuiskasin heille "kiiruhtakaa yläkertaan ilman meteliä – he voivat rukoilla kahden tänä iltana – hänellä on jotakin tehtävää".
"Sanon ensin isälle hyvää yötä", virkkoi Catherine, kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympärille, ennenkuin ehdimme häntä estää. Tyttö-parka huomasi heti, mitä hän oli menettänyt – hän kirkaisi: "Voi, hän on kuollut, Heathcliff! Hän on kuollut!" Ja he alkoivat kumpikin itkeä ääneen sydäntäsärkevästi.
Yhdyin äänekkäästi ja katkerasti valittaen heihin, mutta Joseph kysyi, mitä me ajattelimme ulvoessamme sillä tavoin taivaaseen menneen pyhimyksen vuoksi. Hän käski minun ottaa päällystakkini ja juosta Gimmertoniin tohtoria ja pastoria hakemaan. En käsittänyt, mitä hyötyä kummastakaan olisi. Menin sentään tuulen ja sateen uhallakin ja palasin tohtorin kanssa, toinen lupasi tulla aamulla. Jätin Josephin selittämään asioita ja juoksin lasten huoneeseen: heidän ovensa oli auki, ja näin, etteivät he olleet menneet makuulle, vaikka aika oli sivuuttanut keskiyön, mutta he olivat tyynempiä eivätkä olleet minun lohdutukseni tarpeessa. Lapsiraukat lohduttivat toisiaan paremmin, kuin minä olisin voinut keksiä: ei mikään pappi maailmassa ole koskaan kuvannut taivasta niin kauniisti, kuin he kuvasivat sitä viattomassa puheessaan; ja nyyhkyttäessäni ja kuunnellessani en saattanut olla toivomatta, että me kaikki olisimme siellä yhteisessä turvassa.
VI luku
Herra Hindley tuli kotiin hautajaisiin ja – se hämmästytti meitä ja pani naapurit juoruamaan joka puolella – hän toi vaimon mukanaan. Kuka hän oli ja missä hän oli syntynyt, sitä herra Hindley ei koskaan ilmoittanut meille; ehkei rouvalla ollut suosituksinaan rahaa eikä nimeä, sillä tuskinpa herra Hindley muuten olisi salannut liittoa isältään.
Rouva ei ollut sellainen, joka tieten tahtoen olisi häirinnyt talon menoa. Jokainen esine, jonka hän näki, heti kun hän astui kynnyksen yli, ja kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään, paitsi hautajaisten valmistus ja hautajaisväen läsnäolo, näytti miellyttävän häntä. Arvelin, että hän oli puolihöperö kun näin hänen käytöksensä hautajaisten aikana: hän juoksi huoneeseensa ja pakotti minut tulemaan mukaansa, vaikka minun olisi pitänyt pukea lapsia; ja siellä hän istui ja puristeli käsiään ja kysyi yhtämittaa: "Eivätkö he vielä ole menneet?" Sitten hän alkoi kuvata hysteerisesti voimakkain värein, minkä vaikutuksen häneen teki mustan näkeminen; ja hätkähteli ja vapisi ja viimein alkoi itkeä – ja kun minä tiedustin, mikä häntä vaivasi, niin hän vastasi, ettei hän tiedä, mutta hän pelkäsi niin kovin kuolemaa! Arvelin hänen kuolemansa olevan yhtä vähän luultavaa kuin omani. Hän oli hennonpuoleinen, mutta nuori ja raikasihoinen, ja hänen silmänsä säteilivät kirkkaina kuin timantit. Huomasin kyllä, että portaiden kapuaminen pani hänet hengittämään kovin nopeasti, että pieninkin odottamaton ääni värisytti hänen jokaista jäsentään ja että hän toisinaan yski vaivalloisesti: mutta en ollenkaan tiennyt, mitä nämä oireet ennustivat, eikä minulla ollut mitään aihetta osoittaa hänelle myötätuntoa. Me emme täällä tavallisesti mielly muukalaisiin, herra Lockwood, elleivät he ensin mielly meihin.
Nuori Earnshaw oli melkoisesti muuttunut kolmivuotisen poissaolonsa aikana. Hän oli käynyt hintelämmäksi, kadottanut raikkaan ihonvärinsä ja puhui ja pukeutui aivan eri lailla, ja jo saapumispäivänään hän sanoi Josephille ja minulle, että meidän tästä lähtien täytyy majoittautua takakeittiöön ja jättää talo hänen huostaansa. Tosin hän aikoi panettaa erääseen ylimääräiseen pieneen huoneeseen seinäpaperit ja matot ja laitattaa siitä oleskeluhuoneen, mutta hänen vaimonsa osoitti sellaista mielihyvää nähdessään vanhan tuvan, missä he tavallisesti istuivat, valkoisen lattian ja suuren, hehkuvan tulisijan ja myös tina-astiat ja porsliinikaapin, koirankopin ja avaran liikkuma-alan, ettei pitänyt uutta huonetta välttämättömänä mukavuutena, ja niin hän luopui aikeistaan.
Rouva osoitti iloaan löytäessään sisarenkin uusien tuttaviensa joukosta, ja hän liverteli Catherinelle, suuteli häntä, juoksenteli talossa hänen kanssaan ja antoi hänelle paljon lahjoja alkuaikoina. Hänen rakkautensa laimeni kuitenkin pian, ja kun hän muuttui nyrpeäksi, tuli Hindley sortavaksi. Muutamat hänen lausumansa sanat, jotka ilmaisivat, ettei hän pitänyt Heathcliffistä, riittivät herättämään hänen miehessään entisen voimakkaan vihan poikaa kohtaan. Hän ajoi Heathcliffin heidän seurastaan palvelijain joukkoon, kielsi pastorin opettamasta poikaa, vaati, että hänen opiskelun sijasta oli työskenneltävä ulkotöissä, ja pakotti hänet yhtä raskaaseen työhön kuin muutkin tilan nuorukaiset.
Heathcliff kesti ensin alennuksen hyvin, sillä Cathy opetti hänelle, mitä hän itse oli oppinut, ja työskenteli ja leikki hänen kanssaan pelloilla. He molemmat lupasivat tosissaan heittäytyä yhtä sivistymättömiksi kuin villit, sillä nuori isäntä ei hituistakaan välittänyt heidän käytöksestään ja toimistaan, kunhan he vain pysyttelivät erillään hänestä. Hän ei olisi pitänyt huolta heidän kirkkoon menostaankaan sunnuntaisin, mutta Joseph ja pastori nuhtelivat häntä hänen huolimattomuudestaan, kun lapset jäivät pois kirkosta; silloin hän käski ruoskia Heathcliffiä ja jättää Catherinen ilman päivällistä tai illallista. Eräs heidän parhaita huvejaan oli juosta suolle aamulla ja olla siellä koko päivän, ja sitä seurannut rangaistus tuli vain naurun asiaksi. Pappi voi antaa niin monta lukua kuin häntä halutti Catherinelle ulkoa opittaviksi, ja Joseph sai hakata Heathcliffiä niin että hänen käsivarsiaan pakotti; he unohtivat kaiken sillä hetkellä, jolloin he taas pääsivät yhteen: ainakin sillä hetkellä, jolloin he olivat keksineet jonkin ilkeän kostosuunnitelman; ja monta monituista kertaa olen hiljaisuudessa itkenyt huomatessani, että he kävivät päivä päivältä suruttomammiksi, enkä uskaltanut puhua sanaakaan, sillä pelkäsin kadottavani senkin vähäisen vallan, joka minulla vielä oli näihin ystävättömiin olentoihin. Eräänä sunnuntai-iltana sattui niin, että heidät karkoitettiin oleskeluhuoneesta, koska he hälisivät, tai jostakin muusta mitättömästä syystä, ja kun menin käskemään heitä illalliselle, en löytänyt heitä mistään. Etsimme läpi talon, ylhäältä ja alhaalta, pihalta ja tallista; he olivat poissa. Viimein Hindley vihan vimmassa käski meidän lukita ovet ja vannoi, ettei kukaan saa päästää heitä sisään sinä yönä. Väki meni levolle; ja minä, kun olin liian levoton nukkuakseni, aukaisin ikkunani ja kurottauduin ulos kuunnellakseni, vaikkakin satoi: olin päättänyt päästää heidät sisään kiellosta huolimatta, jos he palaisivat. Hetken kuluttua erotin lähestyviä askeleita, ja lyhdyn valo hohti portin läpi. Kiedoin hartiahuivin päähäni ja juoksin estämään heitä koputtamasta ja herättämästä herra Earnshawia. Ovella oli Heathcliff yksinään: säikähdin huomatessani sen.
"Missä on neiti Catherine?" sanoin kiivaasti. "Toivon, ettei mitään onnettomuutta ole tapahtunut?" "Rastaantien moisiossa", hän vastasi; "ja minäkin olisin tahtonut olla siellä, mutta he eivät olleet niin kohteliaita, että olisivat pyytäneet minua jäämään." "Hyvänen aika, kyllä nyt saat palkkasi", virkoin minä, "et koskaan ole tyytyväinen, ennenkuin pääset omiin hommiisi; mikä kumma johti sinut harhailemaan Rastaantien moisioon?" "Anna minun riisua märät vaatteeni, niin kerron sinulle koko jutun, Nelly", hän vastasi. Pyysin häntä varomaan isännän herättämistä, ja hänen riisuutuessaan ja minun odottaessani, että saisin sammuttaa kynttilän, hän jatkoi: "Cathy ja minä pujahdimme pakoon pesutuvasta kuljeskellaksemme vapaudessa ja nähdäksemme vilahduksen moision valoista; ajattelimme mennä vain katsomaan Viettivätkö Lintonit sunnuntai-iltansa nurkassa värjötellen, sillä välin kuin heidän isänsä ja äitinsä söivät ja joivat, lauloivat ja nauroivat ja olivat polttaa silmänsä takkavalkean loisteessa. Luuletko, että he niin tekevät? Ehkäpä he lukevat saarnoja, tai heidän renkinsä opettaa heitä kyselyin, ja elleivät he vastaa oikein, hän panee heidät opettelemaan ulkoa kokonaisen palstan raamatullisia nimiä?" "Ehkäpä eivät", minä vastasin. "He ovat epäilemättä hyviä lapsia, eivätkä ansaitse sellaista kohtelua, kuin te saatte huonon käytöksenne vuoksi." "Älä puhu tekopyhästi, Nelly", hän sanoi, "joutavia! Juoksimme Harjulta puistoon kertaakaan pysähtymättä – Catherine joutui täydelleen tappiolle kilpajuoksussa, sillä hän oli paljain jaloin. Sinun on haettava hänen kenkiään navetasta huomenna. Pujottauduimme läpi särkyneen pensasaidan, hapuilimme tietä ylös ja kätkeydyimme kukkapenkkiin vierashuoneen ikkunan alle. Sisältä näkyi valoa; he eivät olleet vetäneet ikkunansuojuksia eteen, ja ikkunaverhot olivat vain puoliksi suljetut. Kumpikin meistä ulottui katsomaan sisään seisomalla kivijalan päällä ja pitämällä kiinni ikkunalaudasta, ja me näimme – ah! se oli kaunista – ihanin, punaisin matoin peitetyn lattian ja punaisella päällystetyt pöydät ja tuolit, ja lumivalkoisen, kultareunusteisen katon ja kynttiläkruunun, joka riippui katosta hopeaketjujen varassa ja josta pienet loistavat kynttilät levittivät vienoa valoa. Vanha herra ja rouva Linton eivät olleet huoneessa; Edgar ja hänen sisarensa olivat saaneet sen yksin huostaansa. Eikö heidän olisi pitänyt olla onnellisia? Me olisimme kuvitelleet olevamme taivaassa! Ja arvaapa nyt, mitä sinun hyvät lapsesi tekivät? Isabella – luulen, että hän on yksitoista vuotias, Cathyä vuotta nuorempi – makasi kirkuen huoneen toisessa päässä, kiljuen kuin olisivat noidat työntäneet tulikuumia neuloja häneen. Edgar seisoi lieden ääressä itkien hiljaa, ja keskellä pöytää istui pikkuinen koira, pudistellen käpäläänsä ja ulisten; heidän keskinäisistä syytöksistään käsitimme heidän melkein repineen koiran kahtia otellessaan. Nuo vähämieliset! Se oli heidän nautintonsa: saada riidellä siitä, kuka pitäisi sylissään lämmintä karvatukkoa, ja alkaapa sitten vetistellä, kun kumpikin ensin ponnisteltuaan voittaakseen sen itselleen, kieltäytyy sitä ottamasta. Nauroimme täyttä kurkkua noille pilatuille otuksille: miten me heitä halveksimme! Oletko koskaan nähnyt minun toivovan sitä, mitä Catherine halusi? Tai oletko yllättänyt meidät yhdessä huvitellen itseämme kirkumalla ja nyyhkyttämällä ja kierimällä maassa, koko huoneen ala välillämme? En vaihtaisi tuhannestakaan elämästä omaa asemaani Edgar Lintonin asemaan Rastaantien moisiossa – en vaikka minulle annettaisiin lupa heittää Joseph ulos suurimman talikon nenässä ja maalata talon pääty Hindleyn verellä."
"Hiljaa, hiljaa!" minä keskeytin. "Et ole vielä kertonut minulle, Heathcliff, miksi Catherine jäi sinne?"
"Kerroin sinulle, että me nauroimme", hän vastasi. "Lintonit kuulivat naurumme ja yksimielisinä hyökkäsivät kuin nuolet ovelle; oli aivan hiljaista, ja sitten kuului huuto: 'Voi, äiti, äiti! Voi isä! Voi, äiti tule tänne! Voi isä, voi!' Ihan totta he kirkuivat jotakin semmoista. Pidimme kovaa ääntä peloittaaksemme heitä vielä enemmän ja sitten hyppäsimme alas ikkunalaudalta, sillä joku veti telkeä ja tunsimme, että meidän oli parasta paeta. Tartuin Cathyä käteen ja hoputin häntä ponnistautumaan, kun hän yht'äkkiä kaatui. 'Juokse, Heathcliff, juokse!' hän kuiskasi. 'Ne ovat päästäneet verikoiran irti, ja se pitää minusta kiinni!' Se paholainen oli tarttunut hänen nilkkaansa, Nelly; kuulin sen kirotun läähätyksen. Mutta Cathy ei kirkunut – eipä vain! Hän olisi halveksinut sellaista, vaikka villin lehmän sarvet olisivat hänet lävistäneet. Minä sen sijaan huusin; huusin tarpeeksi monta manausta tuhotakseni vaikka minkä kristikunnan vihollisen, ja löysin kiven, jonka työnsin pedon leukojen väliin, ja koetin kaikin keinoin sulloa kiveä sen kurkkuun. Renkiroisto löysi meidät viimein ja huusi: 'Pidä kiinni, Nopsa, pidä kiinni!' Hän muutti kuitenkin sävynsä, kun hän näki Nopsan saaliin. Koira oli läkähtymäisillään; sen iso, punainen kieli riippui puoli jalkaa ulkona suusta, ja sen lerppuvilta huulilta valui veristä kuolaa. Mies nosti Cathyn ylös; hän oli sairas: ei pelosta, siitä olen varma, vaan tuskasta. Hän kantoi hänet sisään; minä seurasin muristen kirouksia ja kostoa. 'Millainen saalis, Robert?' huusi Linton ovelta. 'Nopsa sai kiinni pikkuisen tytön, herra', vastasi Robert; 'ja tuossa on poika', hän lisäsi viitaten minuun, 'joka näyttää jätkämäiseltä! Todennäköisesti varkaat aikoivat työntää heidät sisään ikkunasta, jotta he aukaisisivat ovet varasjoukolle meidän vaivuttuamme uneen; sitten he vaivatta voisivat tappaa meidät. Tuki suusi, sinä törkykielinen varas, mokoma! Joudut hirsipuuhun tästä. Herra Linton, älkää panko pyssyänne pois.' 'En, en, Robert', virkkoi tuo vanha narri. 'Nuo roistot tiesivät, että eilen oli vuokrienmaksu-päivä: he luulivat voivansa saada minut satimeen mukavasti. Tulkaa sisään; järjestän heille kunnon vastaanoton. Kas noin, John, kiinnitä ketju. Anna Nopsalle vähän vettä, Jenny. Tulla vetämään esivaltaa parrasta hänen linnoituksessaan, vieläpä pyhäpäivänä! Heidän julkeutensa on rajaton! Oi, rakas Maryni, katsohan tänne. Älä pelkää, se on vain poikanen – kuitenkin näkyy konnuus selvästi hänen kasvoistaan. Eikö olisi maan onneksi, jos hänet heti hirtettäisiin, ennenkuin hänen luonteensa ilmenee yhtä hyvin hänen teoistaan kuin hänen kasvoistaan?' Hän veti minut kynttiläkruunun alle, ja rouva Linton asetti silmälasit nenälleen ja kohotti kätensä kauhuissaan. Pelkurimaiset lapset matelivat lähemmäksi myös, Isabella sopottaen: 'Hirveä otus! Pane hänet kellariin, isä. Hän on ihan kuin sen povaajan poika, sen, joka varasti kesyn fasaanin, eikö olekin, Edgar?"
Sillä välin kuin he minua tutkivat tuli Cathy siihen; hän kuuli viimeisen puheen ja nauroi. Edgar Linton, tuijotettuaan häneen kysyvästi, osoitti sen verran älyä, että tunsi hänet. Tiedäthän, että he näkevät meidät kirkossa, vaikkakin harvoin kohtaamme heitä muualla. "Tuo on neiti Earnshaw!" hän kuiskasi äidilleen, "ja katsohan, miten Nopsa on häntä purrut – hänen jalastaan vuotaa verta!"
"Neiti Earnshawko? Joutavia!" huusi rouva. "Neiti Earnshawko maleksisi pitkin maita mustalaisen seurassa? Ja kuitenkin, kultaseni, lapsella on surupuku – kyllä se on sittenkin – ja nyt hänestä voi tulla rampa eliniäkseen!"
"Miten moitittavan huolimaton hänen veljensä onkaan!" huusi herra Linton kääntyen minusta Catherineen. "Olenkin käsittänyt Shieldenin puheista, (se on pastorin nimi, herra,) että hän kasvattaa lasta täydellisessä pakanuudessa. Mutta kuka tämä on? Mistä hän on löytänyt tämän toverin? Ohhoh! alanpa aavistaa, että hän on se kumma otus, jonka edesmennyt naapurini löysi Liverpoolin matkallaan – pieni intialainen tykkimies tai amerikkalainen tai espanjalainen haaksirikkoinen."
"Joka tapauksessa paha poika", huomautti vanha rouva, "ja aivan sopimaton säädylliseen paikkaan! Kuulitko hänen kirouksiaan, Linton? Minua kauhistuttaa, että lasten täytyi kuulla sellaista!"
"Aloin uudestaan kirota – älä suutu, Nelly – ja niin käskettiin Robert viemään minut pois. Kieltäydyin lähtemästä ilman Cathyä; Robert veti minut puutarhaan, työnsi lyhdyn minun käteeni, vakuutti minulle että herra Earnshawille ilmoitettaisiin käytöksestäni, ja käskien minun heti laputtaa, salpasi oven uudestaan. Ikkunaverhot olivat yhä eräästä nurkasta kohollaan, ja ryhdyin uudelleen vakoilemaan, sillä jos Catherine olisi tahtonut palata, olin päättänyt pirstoa heidän isot ikkunaruutunsa miljooniin sirpaleihin, elleivät he päästäisi häntä pois. Hän istui sohvalla hiljaisena. Rouva Linton riisui meijerikön harmaan takin, jonka olimme lainanneet retkeämme varten, pudistellen päätään ja luullakseni nuhdellen häntä: Cathy oli nuori vallasnainen, ja he kohtelivat eri tavalla häntä ja minua. Sitten palvelijatar toi maljan lämmintä vettä ja pesi hänen jalkansa. Ja herra Linton sekoitti lasillisen negusta, ja Isabella tyhjensi lautasellisen leivoksia hänen syliinsä, ja Edgar seisoi suu ammollaan vieressä. Sen jälkeen he kuivasivat ja kampasivat hänen kauniin tukkansa ja antoivat hänelle jalkaan suunnattoman suuret tohvelit, ja kuljettivat hänet istumaan lieden ääreen. Niinpä jätin hänet niin iloisena kuin hän vain olla saattoi jakamaan ateriaansa tuon pienen koiran ja Nopsan kesken, jonka nenää hän nipisti sen syödessä; sillä hän herätti kipenen eloa Lintonien tyhjiin sinisiin silmiin – heikon heijastuksen omista lumoavista kasvoistaan. Huomasin heidän uhkuvan tyhmää ihastusta; hän on niin tavattoman paljon yläpuolella heitä – kaikkia muitakin, eikö olekin, Nelly?"
"Tästä asiasta on tärkeämmät seuraukset kuin arvaatkaan", vastasin peittäen hänet vuoteeseen ja sammuttaen tulen. "Olet parantumaton Heathcliff, ja herra Hindley ryhtyy äärimmäisiin keinoihin, sen saat nähdä." Sanani toteutuivat tarkemmin kuin olisin toivonut. Onneton seikkailu raivostutti Earnshawia. Ja sitten herra Linton asioita parantaakseen tuli luoksemme vieraskäynnille seuraavana aamuna ja piti nuorelle herralle semmoisen saarnan tiestä, jolle hän ohjasi perhekuntaansa, että Earnshaw tosissaan heräsi näkemään asiain menoa. Heathcliffiä ei ruoskittu, mutta hänelle ilmoitettiin, että ensimmäistä sanaa, jonka hän lausuisi neiti Catherinelle, seuraisi hänelle varma lähtökäsky. Ja rouva Earnshaw otti asiakseen pitää kälyänsä oikeassa kurissa, kun hän palaisi kotiin, käyttäen taitoa eikä voimaa: turvautumalla voimaan hän olisi huomannut kurinpidon mahdottomaksi.
VII luku
Cathy viipyi Rastaantien moisiossa viisi viikkoa: jouluun asti. Siihen mennessä hänen nilkkansa parani täydellisesti ja hänen käytöksessään tapahtui suuri muutos. Emäntämme kävi usein hänen luonaan sinä aikana, ja alkoi uudistussuunnitelmansa yrittämällä kohottaa hänen itsekunnioitustaan hienoin vaattein ja imarteluin, joita Cathy kernaasti otti vastaan. Niinpä hurjan, hatuttoman pienen villi-ihmisen sijasta, joka hyppeli taloon ja rutisteli meitä, niin että olimme läkähtyä, palasi kotiin kauniin, mustan ponyn selässä kovin arvokkaan näköinen henkilö; hänen ruskeat kutrinsa valuivat olalle sulkatöyhtöisen majavannahkaisen hatun alta, ja hänellä oli yllään pitkä ratsastuspuku, jota hänen täytyi molemmin käsin kannattaa kävellessään. Hindley nosti hänet satulasta huudahtaen ihastuneesti: "Hyvänen aika, Catherine, sinähän olet oikea kaunotar! Tuskinpa olisin tuntenut sinua: nyt olet kuin todellinen lady. Isabella Lintonia ei voi verrata häneen, vai mitä, Frances?" "Isabellalla ei ole hänen luonnonlahjojaan", vastasi hänen vaimonsa, "mutta täytyy huolehtia, ettei hän uudestaan villiinny täällä. Ellen, riisu neiti Catherinelta hänen päällysvaatteensa. Katsohan, kultaseni, saatat kutrisi epäjärjestykseen – anna minun aukaista hattusi nauhat."
Minä riisuin ratsastusvaipan, ja sen alta loisti upea poimutettu silkkipuku, valkoiset mamelukit ja kiiltonahkakengät; ja vaikka hänen silmänsä loistivat iloisesti, kun koirat hyppelivät häntä vastaan, uskalsi hän tuskin koskettaa niihin, jotteivät ne pilaisi hänen hienoja vaatteitaan. Hän suuteli minua lempeästi: olin yltäpäältä jauhoinen, sillä leivoin joulukakkua, joten minua ei ollut hyvä syleillä, ja sitten hän katseli ympärilleen Heathcliffiä etsien. Herra ja rouva Earnshaw tarkkasivat huolestuneina heidän kohtaamistaan, arvellen voivansa siitä päätellä, oliko heillä toiveita näiden ystävysten erottamisen onnistumisesta.
Heathcliffiä oli ensin vaikeata löytää. Jos hän oli ollut huolimaton ja hoitamaton ennen Catherinen poissaoloa, oli hän nyt kymmenkertaisesti huolimattomampi. Kukaan muu kuin minä ei viitsinyt edes sanoa häntä likaiseksi pojaksi ja pyytää häntä kerran viikossa peseytymään; hänen ikäisensä lapset ovat harvoin luonnostaan ihastuneita saippuaan ja veteen. Niinpä siis, puhumattakaan hänen vaatteistaan, joita kolme kuukautta oli käytetty mudassa ja tomussa ja hänen paksusta kampaamattomasta tukastaan, hänen kasvojensa ja käsiensä pinta oli surullisen samea. Hän saattoi kernaasti jurottaa lavitsan takana nähdessään pirteän, viehättävän naisen tulevan taloon sen sivistymättömän vertaisen tilalle, jota hän oli odottanut. "Eikö Heathcliff ole täällä?" kysyi Catherine ottaen hansikkaat kädestään ja paljastaen sormet, jotka ihmeellisesti olivat valjenneet työttömyydestä ja sisälläolosta.
"Heathcliff, voit tulla esiin", huusi herra Hindley nauttien hänen hämmennyksestään ja iloiten nähdessään, miten iljettäväksi nuoreksi tolvanaksi hän osoittautuisikaan pakosta esiintultuaan. "Voit tulla ja toivottaa neiti Catherinen tervetulleeksi, niinkuin muutkin palvelijat."
Cathy, nähtyään vilahduksen piiloutuneesta ystävästään, kiiruhti häntä syleilemään; hän suuteli seitsemän tai kahdeksan kertaa hänen poskeaan yhdessä sekunnissa, sitten hän pysähtyi ja vetäytyen taaksepäin alkoi nauraa, huudahtaen: "Hyvänen aika, miten mustalta ja vihaiselta sinä näytät! ja miten – miten hullunkuriselta ja jurolta! Mutta se johtuu siitä, että olen tottunut Edgar ja Isabella Lintoniin. No niin, Heathcliff, oletko unohtanut minut?"
Hänellä oli syytä kysyä, sillä häpeä ja ylpeys loihtivat Heathcliffin kasvot kaksin verroin synkemmiksi ja tekivät hänet liikkumattomaksi.
"Kättele, Heathcliff", virkkoi herra Earnshaw mukautuvaisena, "tällä kertaa siihen myönnytään".
"Sitä minä en tee", vastasi poika saaden viimein takaisin puhelahjansa. "En halua seisoa tässä naurun esineenä. En siedä sitä."
Hän olisi lähtenyt joukosta, mutta neiti Catherine tarttui uudestaan häneen kiinni.
"En aikonut nauraa sinulle", hän sanoi; "minä vain en voinut pidättäytyä siitä: Heathcliff, kättele nyt ainakin. Mitä sinä murjotat? Se johtui vain siitä, että olit oudon näköinen. Jos peset kasvosi ja harjaat tukkasi, on kaikki hyvin: mutta olet niin likainen."
Hän katsoi huolestuneesti tummiin sormiin, joita hän piti omissaan ja myös pukuunsa; hän pelkäsi siihen tulleen tahroja Heathcliffin kosketuksesta.
"Mitäs koskit minuun!" hän vastasi seuraten Cathyn silmiä ja vetäen pois kätensä. "Olen niin likainen kuin minua huvittaa: ja minä haluan olla likainen, ja minä tahdon olla likainen."
Sen sanottuaan hän livisti pää kumarassa ulos huoneesta, isännän ja emännän naurun kaikuessa ja Catherinen suureksi hämmästykseksi; hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen huomautuksensa oli aiheuttanut sellaisen pahantuulen purkauksen:
Ja suoritettuani uuden tulokkaan kamarineitsyen tehtävät ja pantuani kakkuni uuniin, sytytin oleskeluhuoneeseen ja keittiöön iloiset takkavalkeat jouluaaton kunniaksi ja valmistauduin laulamaan jouluvirsiä yksikseni; en välittänyt Josephin vakuutuksista, että hän piti valitsemiani iloisia sävelmiä leveän tien lauluina. Hän oli vetäytynyt yksityisrukouksiin huoneeseensa, ja herra ja rouva Earnshaw kiinnittivät neidin huomiota monenmoisiin hauskoihin pikkuesineihin, joita oli ostettu hänelle, jotta hän lahjoittaisi ne pikku Lintoneille tunnustukseksi heidän hyvyydestään. He olivat kutsuneet nämä Humisevaan harjuun viettämään huomispäivää, ja kutsuun oli suostuttu eräin ehdoin: rouva Linton pyysi, että hänen sydänkäpynsä pidettäisiin huolellisesti erossa tuosta "ilkeästä kiroilevasta pojasta".
Näin ollen jäin yksikseni. Vedin sieraimiini kuumenevien mausteiden voimakasta tuoksua ja ihailin kirkkaasti hohtavia keittiöastioita, kiilloitettua kelloa, jota rautatammenoksat koristivat, hopeatuoppeja, jotka oli asetettu tarjottimelle riveihin odottamaan illalliseksi aiottua kuumennettua vehnäolutta, ja minun erikoisen huolenpitoni esinettä, tahratonta, hyvin lakaistua ja pestyä lattiaa. Kiittelin mielessäni sopivasti jokaista esinettä, ja sitten muistin, miten vanhalla Earnshawilla oli tapana tulla sisään, kun kaikki oli puhdistettu, kutsua minua nokkelaksi tytöksi ja työntää shillinki käteeni joululahjarahoiksi. Ja se johti minut ajattelemaan hänen hellyyttään Heathcliffiä kohtaan, ja hänen pelkoaan, että poika joutuisi kärsimään laiminlyöntiä, kun kuolema olisi hänet riistänyt, ja siten taas luonnollisesti johduin ajattelemaan poika-paran asemaa nyt, ja lauluni muuttui itkuksi. Kuitenkin oivalsin pian, että olisi järkevämpää koettaa hyvittää joitakin hänen kärsimiään vääryyksiä, kuin vuodattaa kyyneliä niiden vuoksi. Nousin ja lähdin pihalle häntä hakemaan. Hän ei ollut kaukana; löysin hänet tallista uuden ponyn kiiltävää turkkia sukimasta ja toisia hevosia ruokkimasta, kuten oli tavallista.
"Kiiruhda, Heathcliff!" minä sanoin; "keittiö on niin kodikas, ja Joseph on ylhäällä: kiiruhda ja anna minun pukea sinut somaksi, ennenkuin neiti Cathy tulee; sitten voitte istua yhdessä, koko lieden edusta on vain teitä varten, ja lörpötellä juurtajaksain ennen nukkuma-aikaa."
Hän jatkoi työtään, mutta ei edes kääntänyt päätään minuun päin.
"Tule – etkö aio tulla?" jatkoin. "Siellä on pieni kakku teille kummallekin, enemmänkin; ja tarvitset puoli tuntia pukeutumiseesi."
Odotin viisi minuuttia, mutta kun en saanut vastausta, jätin hänet. Catherine söi illallista veljensä ja kälynsä kanssa;. Joseph ja minä söimme illallisen, jota toiselta puolen höystivät moitteet, toiselta hävyttömyys. Heathcliffin kakku ja juusto olivat koko yön pöydällä haltioiden käytettävinä. Hän pitkitti työtään kello yhdeksään ja kompuroi sitten mykkänä ja ärtyisenä huoneeseensa. Cathy valvoi myöhään, sillä hänellä oli runsaasti valmisteluja uusien ystäviensä vastaanottoa varten. Hän tuli kerran keittiöön puhumaan entiselle ystävälleen; mutta Heathcliff oli poissa, ja hän viipyi vain kysyäkseen, mikä poikaa vaivasi, ja palasi sitten takaisin. Aamulla Heathcliff nousi aikaisin; ja kun oli pyhäpäivä lähti hän suolle huonoa tuultaan haihduttamaan eikä palannut ennenkuin väki oli mennyt kirkkoon. Paastoaminen ja miettiminen näyttivät vähän ilahduttaneen hänen mieltään. Hän seisoi hetken katsellen, ja rohkaistuaan mielensä huusi yht'äkkiä:
"Nelly, siisti minut, tahdon olla hyvä."
"Jo on aikakin, Heathcliff", sanoin; "olet pahoittanut Catherinen mielen; hän katuu, että hän ollenkaan tuli kotiin, siitä olen varma! Näyttää siltä kuin kadehtisit häntä, koska hän on oppineempi kuin sinä."
Hän ei voinut ymmärtää, miten voi kadehtia Catherinea, mutta mitä merkitsee hänen mielensä pahoittaminen, sen hän ymmärsi varsin hyvin.
"Sanoiko hän olevansa pahoillaan?" hän kysyi näyttäen kovin vakavalta.
"Hän itki, kun kerroin hänelle, että taas tänä aamuna menit kotoa pois."
"Niin, mutta minä itkin eilen illalla", hän vastasi, "ja minulla oli enemmän syytä itkeä kuin hänellä".
"Niin, sinulla oli syytä mennä vuoteeseen ylpein mielin ja tyhjin vatsoin", virkoin minä. "Ylpeät ihmiset valmistavat itse surunsa. Mutta koska häpeät loukkaantumistasi, niin muista, että sinun on pyydettävä anteeksi, kun hän saapuu. Sinun täytyy mennä vastaan ja tarjoutua suutelemaan häntä ja sanoa – itse tiedät parhaiten, mitä on sanottava; mutta tee se sydämellisesti, eikä niinkuin luulisit hänen muuttuneen vieraaksi hienojen vaatteittensa takia. Ja nyt, vaikkakin minulla on päivällisvalmistukset, varastan aikaa pukeakseni sinut, niin että Edgar Linton näyttää vain nukelta sinun rinnallasi: ja niin hän näyttääkin. Olet nuorempi ja kuitenkin olet varmaan pitempi ja hartiasi ovat puolta leveämmät kuin hänen: voisit survaista hänet kumoon silmänräpäyksessä, – etkö huomaa, että voisit?"
Heathcliffin kasvot kirkastuivat hetkeksi: sitten ne uudestaan synkkenivät ja hän huokasi.
"Mutta Nelly, vaikka survaisisin hänet kumoon kaksikymmentä kertaa, ei se rumentaisi häntä eikä kaunistaisi minua. Toivon, että minulla olisi vaalea tukka ja hipiä ja että olisin puettu ja käyttäytyisin yhtä hyvin, ja että voisin tulla yhtä rikkaaksi, kuin hän tulee!"
"Ja huutaisit äitiä joka hätään", lisäsin niinä "ja vapisisit, jos maalaispoika pudistaisi sinulle nyrkkiä, ja istuisit kotona koko päivän sateen tähden. Voi, Heathcliff, olet raukkamainen! Tule peilin ääreen, niin näytän sinulle, mitä sinun pitää toivoa. Katsohan noita viivoja silmien välissä, ja noita paksuja kulmakarvoja, jotka sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin alenevat keskeltä, ja mustia, vihaisia, syvään haudattuja silmiä, jotka eivät koskaan aukene rohkeasti, vaan kipinöivät lymyillen luomien takana kuin paholaisen vakoilijat? Toivo oppivasi tasoittamaan synkät rypyt, kohottamaan silmäripsesi ujostelematta, ja muuttamaan silmiesi vihanhenget luottaviksi, viattomiksi enkeleiksi, jotka eivät vaani eivätkä epäile mitään ja jotka näkevät ystäviä kaikkialla, missä ei ole varmoja vihamiehiä. Älä ota tuota pahankurisen koiran ilmettä, sellaisen, joka näyttää tietävän saamiensa potkujen olevan sen palkkio ja kuitenkin vihaa koko maailmaa samoin kuin potkijaansa kärsimystensä vuoksi."
"Toisin sanoen minun täytyy toivoa Edgar Lintonin isoja sinisilmiä ja sileätä otsaa", hän vastasi. "Niin teenkin, mutta se ei auta minua niitä saamaan."
"Hyvä sydän kaunistaa kasvosi, poikaseni", jatkoin, "vaikka olisitkin tavallinen mustaverinen ihminen, ja paha sydän muuttaa kauneimmatkin vielä pahemmiksi kuin rumiksi. Ja nyt kun olemme saaneet peseytymisen suoritetuksi, samoin kampaamisen ja jurottamisen – niin sanopa, etkö pidäkin itseäsi kauniinpuoleisena? Vakuutan sinulle, että minä pidän. Kelpaat vaikka valepukuiseksi prinssiksi. Kukapa tietää, vaikka isäsi olisi ollut Kiinan keisari ja äitisi intialainen kuningatar, joista kumpikin kykenisi yhden viikon tuloilla ostamaan Humisevan harjun ja Rastaantien moision yhdessä? Ilkeät merimiehet sinut varastivat ja toivat Englantiin. Jos olisin sinun sijassasi, kuvittelisin syntyperäni mahdollisimman korkeaksi, ja entisyyden ajatteleminen antaisi minulle voimaa ja arvokkuutta kestämään vähäpätöisen maanviljelijän sortoa!"
Niin jatkoin lörpöttelyäni, ja vähitellen Heathcliffin äreys katosi ja hän rupesi näyttämään varsin hauskalta, kun yht'äkkiä kuului tieltä lähenevää jyrinää. Heathcliff juoksi ikkunaan ja minä ovelle juuri parahiksi nähdäksemme nuorten Lintonien päällystakkeihin ja turkiskauluksiin käärittyinä astuvan alas perhevaunuista ja Earnshawien laskeutuvan ratsuiltaan: he ratsastivat usein kirkkoon talvella. Catherine tarttui kumpaakin lasta käteen, toi heidät sisään ja asetti heidät tulen ääreen, joka nopeasti loihti väriä heidän kalpeihin kasvoihinsa.
Kehoitin toveriani nyt kiiruhtamaan toisten joukkoon iloisin mielin, ja hän totteli kernaasti; mutta huono onni satutti hänet aukaisemaan keittiön oven toiselta puolen samalla hetkellä kuin Hindley aukaisi sitä toiselta. He kohtasivat, ja isäntä ärtyneenä nähdessään hänet puhtaana ja iloisena, tai ehkä haluten pitää rouva Lintonille antamansa lupauksen, työnsi hänet takaisin äkkinäisellä sysäyksellä ja huusi vihaisesti Josephille: "pitäkää mies poissa huoneesta – lähettäkää hänet vinttikamariin, kunnes päivällinen on ohitse. Hän haraa sormin leivoksia ja varastaa hedelmiä, jos hänet hetkeksikään jätetään yksin niiden kanssa."
"Ei, herra", en malttanut olla vastaamatta, "hän ei koske mihinkään, sen tiedän; ja minun mielestäni hänen täytyy saada osansa herkuista, kuten meidän muidenkin."
"Hän saa osansa minun kädestäni, jos yllätän hänet alhaalla ennen pimeän tuloa", huusi Hindley. "Mene matkaasi, senkin jätkä! Mitä! Yritätkö sinä käydä keikarista, niinkö? Odotahan, kunnes saan kiinni noista koreista kiharoista – katsotaanpa, enkö voi vetää niitä vähän pitemmiksi!"
"Ne ovat jo tarpeeksi pitkät", huomautti nuori Linton ovelta; "on ihme, etteivät ne tuota hänelle päänsärkyä. Tukkahan riippuu hänen silmillään kuin varsan harja!"
Hän teki huomautuksensa aikomatta loukata, mutta Heathcliffin kiivas luonne ei ollut valmistautunut kestämään sen henkilön näennäistä hävyttömyyttä, jota hän jo silloin näytti vihaavan kilpailijanaan. Hän tarttui maljaan, jossa oli kuumaa omenakastiketta (ensimmäinen esine, mihin hänen kätensä osui) ja viskasi sen suoraa päätä puhujan kasvoille. Edgar alkoi huutaa voivotella, mikä sai Isabellan ja Catherinen kiiruhtamaan paikalle. Herra Earnshaw tarttui heti rikolliseen ja vei hänet huoneeseensa, missä hän epäilemättä antoi katkeraa lääkettä vihan puuskan laimentamiseksi, sillä hän palasi punaisena ja läähättävänä. Otin astiainpesurievun ja pyyhin melkein vihaisesti Edgarin nenän ja suun, ja vakuutin, että se oli hänelle oikea palkka toisten asioihin sekaantumisesta. Hänen sisarensa alkoi itkeä koti-ikävää, ja Cathy seisoi sivulla hämmästyneenä, punastuen kaikkien puolesta.
"Sinun ei olisi pitänyt puhua hänelle!" hän nuhteli nuorta herra Lintonia. "Hän oli huonolla tuulella, ja nyt olet turmellut vieraskäyntinne; ja hän saa selkäänsä: minusta on inhoittavaa, että hän saa selkäänsä! Nyt en voi syödä mitään. Miksi puhuit hänelle, Edgar?"
"Enhän puhunut", nyyhkytti nuorukainen, joka vapautui käsistäni ja toimitti jäljelläolevan osan puhdistustaan hollanninpalttinaiseen nenäliinaansa. "Lupasin äidille, etten sanoisi sanaakaan hänelle enkä sanonutkaan."
"Hyvänen aika, älä itke", vastasi Catherine ylenkatseellisesti; "eihän sinua ole tapettu. Älä aiheuta enää ikävyyksiä; veljeni tulee, ole hiljaa! Hss! Isabella! Onko joku loukannut sinua?"
"Kas noin, kas noin, lapset – istuutukaa!" huusi Hindley, tullen sisään. "Tuo riehakas poika on lämmittänyt minua kelpo lailla. Ensi kerralla, Edgar-herra, on teidän puolustauduttava omin nyrkein – se antaa teille ruokahalua!"
Pienen seurueen rauha palasi hyvätuoksuisen juhlapöydän ääressä. Lapset olivat nälkäisiä ratsastuksensa jälkeen ja helposti lohdutettavia, koska heille ei ollut tapahtunut mitään tosipahaa. Herra Earnhasw leikkasi lihaa runsaat lautaselliset, ja emäntä ilostutti heitä vilkkaasti keskustellen. Minä seisoin Catherinen istuimen akana ja olin pahoillani nähdessäni hänen kuivin silmin ja välinpitämättömin ilmein alkavan leikata edessään olevaa paistia. "Tunnoton lapsi", ajattelin itsekseni, "miten kevyesti hän syrjäyttää vanhan leikkitoverinsa huolet. En olisi voinut kuvitella häntä noin itsekkääksi." Hän kohotti palasen huulilleen; sitten hän laski sen taas pois: hänen poskensa hehkuivat ja kyynelet tulvivat esiin. Hänen haarukkansa putosi lattialle, ja hän sukelsi kiireesti pöytäliinan alle liikutustaan peittääkseen. En enää pitänyt häntä tunnottomana, sillä huomasin hänen olevan kiirastulessa koko päivän ja kaipaavan yksinäisyyttä tai Heathcliffin luo pääsyä, Heathcliffin, jonka isäntä oli teljennyt huoneeseen. Huomasin Cathyn koettavan salaa hankkia hänelle ruoka-annoksen.
Illalla tanssimme. Cathy pyysi, että hänet vapautettaisiin, koska Isabella Lintonilla ei ollut paria; hänen pyyntönsä olivat turhat, ja minut määrättiin korvaamaan tanssittajaa. Kaikki surumme haihtuivat kiihkeässä liikunnassa, ja ilomme yltyi kun Gimmertonista saapui soittajia, joita oli viisitoista miestä: torven, pasuunan, klarinetin, fagotin, ranskalaisen torven ja bassoviulun soittajia ja lisäksi laulajia. He käyvät kaikissa kunnianarvoisissa taloissa ja saavat lahjoja joka joulu, ja me pidämme ensiluokkaisena juhlana heidän kuulemistaan. Kun nuo tavallisuudesta poikkeavat jouluvirret oli laulettu, panimme heidät laulamaan lauluja ja vuoroveisuja. Rouva Earnshaw piti sellaisesta musiikista, joten saimme sitä tarpeeksi.
Catherine piti siitä myöskin; mutta hän sanoi sen kuulostavan ihanimmalta ylhäältä portaiden päästä, ja hän kapusi ylös pimeässä: minä seurasin. He sulkivat alaoven, huomaamatta ollenkaan meidän poissaoloamme, kun siellä oli niin paljon väkeä. Cathy ei pysähtynyt ylhäälle rappujen päähän, vaan kiiruhti kauemmaksi vinttikamariin asti, johon Heathcliff oli suljettu, ja huusi häntä. Heathcliff oli itsepäisesti vastaamatta jonkin aikaa; tyttö jatkoi ja sai viimein hänet taipumaan keskusteluun laudoituksen läpi. Minä annoin lapsi-parkojen keskustella häiritsemättä, kunnes oletin laulujen loppuvan ja laulajain saavan jotakin virkistystä, ja silloin kiiruhdin portaille Cathyä varoittamaan. Mutta minä en tavannutkaan häntä ulkopuolelta, vaan kuulin hänen äänensä sisältä. Tuo pieni marakatti oli ryöminyt toisen ullakkohuoneen kattoikkunan kautta seinäviertä pitkin toisen kamarin kattoikkunalle ja siitä sisään, ja vain suurin vaikeuksin onnistuin houkuttelemaan hänet taas ulos. Hänen tullessaan Heathcliff tuli hänen kanssaan, ja hän vaati, että minä veisin hänet keittiöön, koska palvelijatoverini oli mennyt naapuriin päästäkseen kuulemasta meidän "pirun virsiämme", niinkuin hän suvaitsi niitä nimittää. Ilmoitin heille, etten missään tapauksessa aikonut suosia heidän kujeitaan; mutta koska vangin paastoamista oli kestänyt yhtämittaa eilispäivän päivällisestä asti, niin en olisi huomaavinani, että hän pettää herra Hindleyn tällä kertaa. Hän tuli alas; asetin hänelle tuolin tulen ääreen ja tarjosin hänelle monenlaisia herkkuja, mutta hän oli sairas ja söi vain vähäisen, huvittamisyritykseni raukesivat tyhjiin. Hän nojasi molemmat kyynärpäänsä polviin ja leukansa käsiinsä, ja mietiskeli äänettömänä. Kun tiedustelin hänen ajatustensa aihetta, hän vastasi vakavasti:
"Koetan miettiä, miten kostaisin Hindleylle. En välitä, miten kauan minun täytyy odottaa, kunhan vain lopuksi voin sen tehdä. Toivon, ettei hän kuole ennenkuin saan kostetuksi."
"Häpeä, Heathcliff!" sanoin minä. "Jumalan asia on rangaista pahoja ihmisiä; meidän tulee oppia antamaan anteeksi."
"Ei, Jumala ei tule tuntemaan samaa tyytyväisyyttä kuin minä", hän vastasi. "Toivon vain, että keksisin parhaan keinon! Jätä minut yksin suunnittelemaan sitä: sitä ajatellessani en tunne tuskaa."
Mutta unohdan, herra Lockwood, etteivät nämä jutut teitä huvita. Olen pahoillani, kun aloin lörpötellä tällä tavoin; ja teidän kauraliemenne on jäähtynyt, ja teitä torkuttaa ja haluatte päästä vuoteeseen! Olisinhan voinut kertoa Heathcliffin tarinan, kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, muutamalla sanalla.
Keskeytettyään näin juttunsa taloudenhoitajani nousi ja rupesi panemaan pois ompeluaan; mutta tunsin olevani haluton lähtemään lieden luota eikä minua suinkaan torkuttanut. "Istukaa alallanne, rouva Dean", huudahdin, "istukaa toki vielä edes puoli tuntia! Olette menetellyt aivan oikein kertoessanne tarinan kiiruhtamatta. Siitä tavasta minä pidän, ja teidän pitää lopettaa samalla tavoin. Tunnen kiintymystä joka henkilöön, jonka olette maininnut."
"Kello lyö parhaallaan yhtätoista, herra."
"Mitä siitä – en ole tottunut menemään vuoteeseen ennen pikkutunteja. Kello yksi tai kaksi on tarpeeksi aikainen sille, joka nukkuu kello kymmeneen."
"Teidän ei pitäisi nukkua kymmeneen asti. Paras osa aamusta on mennyt kauan ennen sitä. Se, joka ei ole suorittanut toista puolta päivätyöstään ennen kello kymmentä, voi sattumalta jättää toisen puolen tekemättä."
"Siitä huolimatta, rouva Dean, pyydän teitä istuutumaan uudestaan, sillä huomenna aion levätä iltapäivään asti. Ennustan itselleni ainakin itsepäistä yskää."
"Toivottavasti ette sitä saa, herra. Mutta nyt teidän täytyy sallia minun hypätä kertomuksessani eteenpäin pari kolme vuotta; sinä aikana rouva Earnshaw –"
"Ei, ei, en suvaitse lyhennyksiä! Oletteko koskaan huomannut, yksin istuessanne ja katsellessanne kuinka kissa nuolee poikasiaan matolla, seuraavanne sen puhdistustoimia niin tarkkaavasti, että tunnette tulevanne kovin huonolle tuulelle, jos mirri jättää yhdenkin korvan puhdistamatta?"
"Minun mielestäni sellainen on hirvittävän laiska tunnelma."
"Päinvastoin, se on väsyttävän toimelias. Sellainen tunne on minulla nyt; ja siispä jatkakaa yksityiskohtia myöten. Huomaan, että näiden seutujen ihmiset ansaitsevat enemmän huomiota kuin kaupungin asukkaat, kuten hämähäkki on mielenkiintoisempi vangin kuin mökkiläisen mielestä; eikä syventynyt mielenkiinto kuitenkaan johdu yksinomaan katselijan asemasta. Maalaiset elävät vakavammin, enemmän itsekseen ja vähemmän pinnallisesti, yksitoikkoisemmin ja kiintymättä tyhjänpäiväisiin ulkonaisiin asioihin. Täällä voisin kuvitella melkeinpä ikuisen rakkaudenkin mahdolliseksi; ja kuitenkin olen paatuneen epäuskoisesti suhtautunut kaikenlaiseen rakkauteen, joka kestää vuodenkaan. Toinen tilanne muistuttaa vain yhden ruokalajin tarjoamista nälkäiselle miehelle, joka silloin voi keskittää siihen koko ruokahalunsa ja antaa sen maistua, ja toinen tilanne johdattaa hänet ranskalaisten kokkien kattamaan pöytään: hän voi ehkä nauttia siitä kaikesta yhtä paljon, mutta kukin laatu saa vain hiukkasen hänen kunnioitustaan ja häipyy pian muistista."
"Oi, me olemme täällä samanlaisia kuin kaikkialla muuallakin, kun opitte meidät tuntemaan", huomautti rouva Dean, vähän hämmentyneenä puheestani.
"Anteeksi", vastasin, "mutta te, hyvä ystävä, olette tepsivä todiste tuon väitteen kumoamiseksi. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä maalaisuuksia, ei teissä ole merkkiäkään tavoista, joita olen tottunut pitämään luokkanne luonteenomaisina piirteinä. Olen varma, että olette ajatellut paljon enemmän kuin palvelijattaret yleensä ajattelevat. Teidän on ollut pakko kehittää mietiskelykykyänne, kun teillä ei ole ollut tilaisuutta tuhlata elämäänne mitättömiin turhuuksiin." Rouva Dean nauroi.
"Pidän todellakin itseäni vakavana, järkevänä ihmisenä", hän sanoi; "en sen takia, että elän vuoristossa ja näen samanlaisia kasvoja ja seuraan samaa tapahtumasarjaa vuodesta toiseen, vaan siksi, että olen ollut kovassa kurissa, joka on opettanut minulle viisautta: ja sitten olen lukenut enemmän kuin voitte kuvitellakaan, herra Lockwood. Ette voisi tästä kirjastosta löytää sellaista kirjaa, jota en olisi lukenut ja josta en olisi jotakin saanut, elleivät ne ole kreikkalaisia, latinalaisia tai ranskalaisia, ja nekin erotan toisistaan, sikäli kuin voi odottaa köyhän miehen tyttäreltä. Kuitenkin, jos minun on seurattava kertomukseni lankaa todellisen kielikellon tapaan, minun lienee parasta jatkaa; ja sen sijaan, että sivuuttaisin kolme vuotta, olen valmis jatkamaan seuraavasta kesästä – kesästä 1778, josta on jo kulunut lähes kaksikymmentäkolme vuotta."
VIII luku
Kauniina kesäkuun aamuna minun ensimmäinen kaunis hoidokkini ja vanhan Earnshaw-suvun viimeinen vesa syntyi. Teimme ahkerasti heinää kaukaisella pellolla, kun tyttö, joka tavallisesti toi aamiaisemme, tuli juosten tuntia aikaisemmin kuin muulloin, poikki niittyjen ja läpi kujan, huutaen juostessaan minua.
"Oi, miten suurenmoinen lapsi!" hän huohotti. "Suloisin poika, mikä koskaan on hengittänyt! Mutta tohtori sanoo, että rouva kuolee: hän sanoo rouvan sairastaneen keuhkotautia kaikki nämä kuukaudet. Kuulin hänen niin sanovan herra Hindleylle: nyt rouvalla ei ole enää jäljellä elinvoimia, ja hän kuolee ennen talven tuloa. Sinun täytyy tulla heti kotiin. Sinusta tulee tuon lapsen hoitaja, Nelly: sinun pitää syöttää sille sokeria ja maitoa ja pitää siitä huolta öin ja päivin. Toivon, että olisin sinun sijassasi, koska se tulee kokonaan sinun omaksesi sitten, kun rouvaa ei enää ole."
"Mutta onko hän kovin sairas?" kysyin laskien haravan maahan ja sitoen päähineeni kiinni.
"Arvaan, että hän on, mutta hän näyttää rohkealta", vastasi tyttö, "ja hän puhuu aivan kuin hän luulisi jäävänsä eloon ja näkevänsä lapsen kehittyvän mieheksi. Hän on suunniltaan ilosta, lapsi on niin kaunis! Jos minä olisin hänen sijassaan, olen varma, etten kuolisi, parantuisin vain siitä, että saisin lasta katsella Kennethistä huolimatta. Olen ihan hullaantunut siihen! Matami Archer toi tuon keruubin isännän nähtäväksi talon puolelle, ja isännän kasvot kirkastuivat, mutta silloin tuo vanha vaakkuja astui esiin ja sanoi: – 'Earnshaw, on siunattu asia, että vaimonne on saanut elää jättääkseen teille pojan. Kun hän tuli, olin varma, ettemme saisi häntä kauan pitää; ja nyt täytyy minun sanoa teille, että talvi ehkä tekee hänestä lopun. Älkää surko ja rasittako itseänne sen vuoksi liikaa: sitä ei voi auttaa. Ja minusta teidän olisi tullut ymmärtää enemmän eikä valita noin heikkoa tyttöä!'"
"Ja mitä isäntä vastasi?" kysyin.
"Luulen hänen kironneen; mutta en välittänyt hänestä, vaan kurottelin nähdäkseni lapsen", ja hän alkoi taas innostuneesti kuvailla sitä. Minä, yhtä innostuneena kuin hänkin, juoksin kotiin ihailemaan omalta osaltani, vaikka olin Hindleyn puolesta kovin pahoillani. Hänen sydämessään oli tilaa vain kahdelle epäjumalalle – hänen vaimolleen ja hänelle itselleen: hän oli hupsusti rakastunut kumpaankin ja ihaili toista, enkä minä voinut käsittää, miten hän voisi kestää menetyksen.
Hän seisoi pääovella, kun saavuimme Humisevaan harjuun; ja mennessäni sisälle kysyin: "kuinka lapsi jaksaa?"
"Se on melkein valmis juoksemaan, Nell"! hän vastasi hymyillen iloisesti.
"Ja emäntä?" uskalsin tiedustaa. "Tohtori sanoo, että hän –"
"Hiiteen tohtori!" hän keskeytti punastuen. "Frances on ihan oikeassa: ensi viikolla tähän aikaan hän on aivan terve. Menetkö yläkertaan? Oletko hyvä ja sanot hänelle, että minä tulen, jos hän lupaa olla hiljaa. Poistuin hänen luotaan, kun hän ei suostunut vaikenemaan, ja hänen täytyy – sano hänelle, että tohtori Kenneth vaatii häntä olemaan hiljaa."
Vein tämän viestin rouva Earnshawille; hän näytti olevan hyvin virkeä ja vastasi iloisesti:
"Olen tuskin puhunut sanaakaan, Ellen, ja hän on mennyt ulos kaksi kertaa itkien. No niin, minä lupaan olla puhumatta: mutta se ei estä minua nauramasta hänelle!"
Ihmisparka! Hänen iloinen mielialansa ei kertaakaan sumentunut, vaikka hänen kuolemaansa oli enää vain viikko aikaa; ja hänen miehensä väitti itsepäisesti, vieläpä raivoisasti, että vaimon terveys parani päivä päivältä. Kun Kenneth lausui hänelle varoituksena, että lääkkeet olivat hyödyttömiä tuolla taudin asteella ja että oli tarpeetonta enää kustantaa lääkäriä häntä hoitamaan, vastasi hän:
"Tiedän, ettei teitä tarvitakaan – hän on terve – hän ei enää ole teidän hoitonne tarpeessa! Hänessä ei ole koskaan ollut keuhkotautia. Se oli kuumetta ja se on ohi: hänen valtimonsa on nyt yhtä hidas kuin minun ja hänen poskensa yhtä viileä."
"Hän kertoi vaimolleen saman jutun, ja tämä näytti uskovan häntä; mutta eräänä yönä, kun rouva nojautui hänen olkapäätään vasten ja oli juuri sanomassa, että hän luuli huomenna voivansa nousta jalkeille, sai hän yskintäkohtauksen – vain aivan lievän –; isäntä kohotti hänet käsivarsilleen, rouva kiersi kätensä miehensä kaulaan, hänen kasvonsa muuttuivat, ja hän kuoli.
"Hareton, lapsi, joutui kokonaan minun hoitooni, niinkuin tyttö oli ennustanut. Herra Earnshaw oli tyytyväinen, kun hän näki lapsen terveenä eikä kuullut sen itkevän. Itse hän muuttui toivottomaksi: hänen surunsa oli sitä lajia, joka ei valita. Hän ei itkenyt eikä rukoillut, hän kirosi ja uhmasi: kirosi Jumalaa ja ihmisiä ja heittäytyi huolettoman tuhlaavaiseksi. Palvelijat eivät voineet sietää hänen itsevaltiasta ja huonoa kohteluaan kauan: Joseph ja minä olimme ainoat, jotka jäimme. Minulla ei ollut sydäntä jättää holhokkiani, ja sitäpaitsi, kuten tiedätte, olin ollut isännän kasvatussisarena ja annoin anteeksi hänen käytöksensä helpommin kuin vieras olisi antanut. Joseph jäi kiusaamaan vuokraajia ja päiväläisiä, koska hänen kutsumuksensa oli olla siellä, missä voi purkaa kylliksi pahaa sisuaan.
"Isännän huonot tavat ja huonot toverit eivät olleet hyvänä esimerkkinä Catherinelle ja Heathcliffille. Hän kohteli viimemainittua niin, että se olisi kyennyt tekemään pyhimyksestä paholaisen. Ja tosiaankin tähän aikaan poika näytti olevan pirun vallassa. Hän iloitsi nähdessään Hindleyn auttamattomasti alentavan itseään, ja päivä päivältä hän tuli hurjemmaksi, synkemmäksi ja julmemmaksi. Voin tuskin puoliksikaan kuvata, miten kauhea kotimme oli. Pastori lakkasi käymästä, ja viimein ei kukaan kunniallinen ihminen tullut lähellemme; poikkeuksena olivat sentään Edgar Lintonin käynnit neiti Cathyn luona. Viisitoista vuotiaana oli Catherine maaseudun kuningatar; hänellä ei ollut ketään vertaista, ja hän kehittyi ylpeäksi, uppiniskaiseksi olennoksi! Myönnän, etten rakastanut häntä, sittenkuin hänen lapsuutensa oli ohitse, ja minä suututin hänet yhtämittaa koettaessani lannistaa hänen uhkamielisyyttään, hän ei sentään milloinkaan tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan. Hän oli ihmeellisen uskollinen vanhoille ystäville: Heathcliffkin pysyi muuttumatta hänen suosiossaan; ja nuoren Lintonin, ylhäisyydestään huolimatta, oli vaikeata tehdä häneen yhtä syvää vaikutusta. Hän oli isäntä-vainajani: tuolla tulisijan yläpuolella on hänen kuvansa. Se ja hänen vaimonsa kuva olivat ennen sijoitetut lieden sivustoille, mutta rouvan kuva on poistettu, muuten voisitte saada jonkinmoisen käsityksen siitä, millainen hän oli. Saatteko mitään selvää?"
Rouva Dean kohotti kynttilää, ja minä näin pehmeäpiirteiset kasvot, jotka tavattomasti muistuttivat Harjun nuoren rouvan kasvoja, mutta niiden ilme oli syvempi ja ystävällisempi. Se oli miellyttävä kuva. Pitkä vaalea tukka kihartui hiukan ohimoilta; silmät olivat syvät ja vakavat, vartalo melkein liian kaunis. En ihmetellyt, että Catherine Earnshaw saattoi unohtaa ensimmäisen ystävänsä sellaisen henkilön vuoksi. Sen sijaan ihmettelin suuresti, miten herra Linton, jolla oli ulkonaista olemustaan vastaava järki, saattoi löytää ihanteensa Catherine Earnshawista.
"Erittäin miellyttävä muotokuva", huomautin taloudenhoitajalle. "Onko se alkuperäisen näköinen?"
"Kyllä", hän vastasi; "mutta hän näytti hauskemmalta ollessaan innostunut; tuo on hänen jokapäiväinen ulkonäkönsä: tavallisesti hän oli alakuloinen."
Catherine oli pitänyt yllä tuttavuuttaan Lintonien kanssa oltuaan viisi viikkoa heidän luonaan, eikä hänelle heidän parissaan tarjoutunut tilaisuutta käyttäytyä sivistymättömästi, ja hän oli siksi järkevä, että häpesi kankeuttaan siellä, missä hän koki niin muuttumatonta kohteliaisuutta. Hän voitti Isabellan ihailun ja hänen veljensä sydämen ja sielun; nämä valloitukset imartelivat häntä alusta alkaen, sillä hän oli kunnianhimoinen, ja ne johtivat hänet kehittämään itsessään kaksi aivan erilaista luonnetta, vaikkei hän juuri aikonutkaan ketään pettää. Lintonien luona, missä hän kuuli Heathcliffiä sanottavan "raa'aksi nuoreksi roistoksi" ja "pahemmaksi kuin pedoksi", hän varoi käyttäytymästä hänen tavallaan; mutta kotona hänellä ei ollut halua noudattaa kohteliaisuutta, jolle olisi vain naurettu, tai estellä hillitöntä luonnettaan siellä, missä ei siitä hänelle olisi koitunut hyötyä eikä kiitosta.
Herra Edgar rohkeni harvoin tulla Humisevaan harjuun julkisesti. Hän pelkäsi Earnshawin mainetta ja pelkäsi hänen kohtaamistaan; ja kuitenkin häntä kohdeltiin meillä aina mitä kohteliaimmin: isäntä itse vältti hänen loukkaamistaan tietäen hänen tulonsa syyn; ja ellei hän voinut olla miellyttävä pysytteli hän syrjässä. Luulenpa melkein, ettei Catherine pitänyt Lintonin ilmestymisestä: Catherine ei ollut viekas, hän ei koskaan leikkinyt keimailijaa, ja nähtävästi hänellä oli jotakin sitä vastaan, että hänen ystävänsä joutuisivat kohtaamaan toisensa; sillä Heathcliffin ilmaistessa halveksumisensa Lintonille päin kasvoja, Catherine ei voinut yhtyä häneen, kuten hän teki Lintonin poissaollessa; ja kun Linton osoitti inhoaan ja vastenmielisyyttään Heathcliffiä kohtaan, ei Catherine uskaltanut kohdella hänen tunteitaan välinpitämättömästi, vaan käyttäytyi aivan niinkuin hänen leikkitoverinsa mustaaminen olisi hänen mielestään perin vähän merkitsevää. Olen monta monituista kertaa nauranut hänen levottomuudelleen ja lukemattomille metkuilleen, joita hän turhaan yritti salata minun ivaltani. Tämä kuulostaa sydämettömältä, mutta hän oli niin ylpeä, että oli tosiaankin mahdotonta sääliä hänen onnettomuuttaan, ennenkuin hän hioutui inhimillisemmäksi. Hän alkoi lopulta tehdä minulle tunnustuksia ja luottaa minuun: ei ollutkaan ketään muuta, jonka hän olisi voinut saada neuvonantajakseen.
Hindley oli lähtenyt pois kotoa eräänä iltana, ja Heathcliff päätti viettää lomapäivän sen kunniaksi. Hän oli luultavasti jo silloin kuusitoistavuotias, ja vaikka hänen kasvonsa eivät olleet rumat eikä älynsä vajavainen, vaikutti hän jollakin tavoin sekä sisäisesti että ulkonaisesti hyvin vastenmieliseltä, mistä hänen nykyisessä ulkonäössään ei ole jälkeäkään. Ensiksikin, hänestä oli ajan kuluessa kadonnut lapsena saadun kasvatuksen leima: yhtämittainen kova työ, joka alkoi aikaisin ja loppui myöhään, oli tukahduttanut täydellisesti hänen entisen halunsa hankkia tietoja ja kaiken rakkauden kirjoihin ja oppiin. Hänen lapsuudenaikainen ylemmyyden tunteensa, jonka hänessä oli aiheuttanut vanhan Earnshawin suosio, oli kadonnut. Hän ponnisteli kauan pysyäkseen opinnoissa tasaväkisenä Catherinen kanssa ja tunsi katkeraa, vaikkakin salaista kaipausta luopuessaan näistä; mutta hän luopui täydellisesti, eikä mikään voinut taivuttaa häntä astumaan askeltakaan ylöspäin johtavalla tiellä, kun hän huomasi, että hänen oli pakko ehdottomasti vajota entisen tasonsa alapuolelle. Ulkonainen olemus huonontui samassa suhteessa kuin sisäinenkin: hän omaksui ryhdittömän kävelytavan ja ruman ilmeen; hänen luonnostaan pidättyvä mielenlaatunsa kehittyi melkein idioottimaisen juroksi ja äkäiseksi; ja ilmeisesti hän tunsi julmaa nautintoa herättäessään harvoissa tuttavissaan vastenmielisyyttä pikemminkin kuin kunnioitusta.
Catherine ja hän olivat yhä ainaiset toverit hänen työhetkiensä loma-ajoilla, mutta hän oli lakannut osoittamasta mieltymystään Catherinea kohtaan sanoin ja karttoi vihaisena ja epäluuloisesti tämän tyttömäisiä hyväilyjä, kuin tietäen, ettei sellaisten suosionosoitusten tuhlaaminen voinut tuottaa iloa hänelle. Edellä mainittuna päivänä hän tuli talon puolelle ilmoittamaan aikovansa olla joutilaana, juuri kun autoin neiti Cathyä pukeutumisessa: Cathy ei ollut ottanut lukuun, että Heathcliffin päähän pälkähtäisi olla toimettomana; ja kuvitellen saavansa vallita koko taloa hän sai jotenkin lähetetyksi herra Edgarille tiedon veljensä poissaolosta ja valmistautui vastaanottamaan häntä.
"Cathy, onko sinulla nyt iltapäivällä kiire?" kysyi Heathcliff. "Oletko johonkin lähdössä?"
"En, nyt sataa", vastasi Cathy.
"Miksi sinulla sitten on tuo silkkipuku ylläsi?" virkkoi Heathcliff. "Toivottavasti ei kukaan tule tänne?"
"Ei, mikäli minä tiedän", änkytti neiti; "mutta sinun pitäisi olla pellolla nyt, Heathcliff. On jo tunti kulunut päivällisajasta, luulin sinun menneen."
"Hindley ei usein vapauta meitä kirotusta läsnäolostaan", huomautti poika. "En tee enää tänään työtä, jään sinun luoksesi."
"Voi, mutta Joseph kertoo", sanoi tyttö; "sinun olisi parasta mennä!"
"Joseph on lastaamassa kalkkia Pennistow-kukkuloiden tuolla puolen; hän viipyy pimeään asti eikä hän saa tätä koskaan tietää."
Näin sanoen Heathcliff laahusti tulen ääreen ja istuutui. Catherine mietti hetkisen otsa rypyissä – hän huomasi, että oli välttämätöntä valmistaa tietä tulijalle. "Isabella ja Edgar Linton puhuivat tänne tulosta tänä iltana", hän virkkoi hetken vaitiolon jälkeen. "Koska sataa, en ole aivan varma heidän tulostaan; mutta he voivat tulla, ja jos he tulevat, saatat syyttä joutua soimattavaksi."
"Käske Ellenin sanoa, että sinut on kutsuttu jonnekin, Cathy", hän väitti vastaan; "älä aja minua pois noiden viheliäisten, hupsujen ystäviesi vuoksi! Toisinaan olen valittamaisillani, että he – mutta en minä –"
"Että he, mitä?" kysyi Catherine ja katseli häntä kiusaantuneen näköisenä. "Voi, Nelly!" hän lisäsi tuimasti vetäen päänsä pois minun käsistäni, "sinä olet kammannut kaikki kiharat pois tukastani! Nyt riittää, jätä minut rauhaan. Mitä sinä olit valittamaisillasi, Heathcliff?"
"En mitään – mutta katsohan seinäalmanakkaa", hän viittasi kehystettyyn arkkiin, joka riippui lähellä ikkunaa ja jatkoi – "ristit merkitsevät iltoja, jotka olet viettänyt Lintonien seurassa, tähdet niitä, jotka olet viettänyt minun kanssani. Ymmärrätkö? Olen merkinnyt muistiin joka päivän."
"Kyllä – kovin tyhmää: ikäänkuin minä siitä huolisin!" vastasi Catherine vallattomasti, "ja mitä järkeä siinä on?"
"Näyttääkseni sinulle, että minä kyllä huolin!" virkkoi Heatchliff.
"Ja pitäisikö minun aina istua sinun kanssasi?" kysyi neiti yhä ärtyen. "Mitä hyvää minä siitä saisin? Mitä sinä puhut? Voisit yhtä hyvin olla mykkä tai lapsi sen sijasta, mitä sanot tai teetkin minua huvittaaksesi!"
"Et ole koskaan ennen sanonut minulle, että puhuin liian vähän ja ettet sinä pitänyt seurastani, Cathy!" huudahti Heathcliff mielenliikutuksen vallassa.
"Kun ei ihminen tiedä mitään, eikä sano mitään, ei voi olla puhetta seurasta", mutisi Cathy.
Hänen toverinsa nousi seisomaan, mutta hänellä ei ollut aikaa ilmaista tunteitaan pitemmälti, sillä kavion kopsetta kuului liuskakiveykseltä ja nuori Linton astui sisään, koputettuaan hiljaa; hänen kasvonsa loistivat odottamattoman kutsun aiheuttamasta mielihyvästä. Epäilemättä Catherine huomasi ystäviensä erilaisuuden, toisen tullessa sisään ja toisen mennessä ulos. Vastakohta muistutti aution mäkisen hiilimaan vaihtumista kauniiseen, hedelmälliseen laaksoon, ja herra Edgarin ääni ja tervehdys olivat yhtä erilaiset kuin hänen ulkomuotonsakin. Hänellä oli sointuisa, hiljainen puhumistapa, ja hän lausui sanansa niinkuin te lausutte: sivistyneemmin ja pehmeämmin kuin me täällä.
"Olenko tullut liian aikaisin?" hän virkkoi, vilkaisten minuun: olin alkanut pyyhkiä lautasia ja järjestellä laatikoita keittiönpöydän äärimmäisessä päässä.
"Et", vastasi Catherine. "Mitä sinä siellä teet, Nelly?"
"Työtäni, neiti", vastasin. (Herra Hindley oli määrännyt että minun piti olla kolmantena jäsenenä kaikissa yksityisvierailuissa, joita Linton suvaitsi tehdä.)
Hän astui taakseni ja kuiskasi vihaisesti: "Ala laputtaa pois pyyhkeinesi; kun talossa on vieraita, eivät palvelijat rupea kiilloittamaan ja puhdistamaan huoneessa, jossa vieraat ovat!"
"Nyt on hyvä tilaisuus, kun isäntä on poissa", vastasin ääneen; "hän on vihainen, jos hyörin ja pyörin näiden esineiden kimpussa hänen saapuvilla ollessaan. Olkaa varma, että herra Edgar suo sen minulle anteeksi."
"Olen vihainen, kun hyörit ja pyörit minun saapuvilla ollessani", huusi nuori lady ynseästi antamatta vieraalleen aikaa vastata: hän ei ollut vielä saavuttanut malttiaan Heathcliffin kanssa sattuneen pienen riidan jälkeen.
"Olen pahoillani siitä, neiti Catherine", oli vastaukseni; ja jatkoin uutterasti työtäni.
Hän, olettaen, ettei Edgar sitä nähnyt, vetäisi pyyhkeen kädestäni ja nipisti minua kauan ja voimakkaasti käsivarteen. Olen jo sanonut, etten rakastanut häntä ja melkein nautin, jos voin silloin tällöin masentaa hänen turhamaisuuttaan: sitäpaitsi hän aiheutti minulle kovaa kipua; niinpä nousin seisomaan ja kirkaisin: "Voi, neiti, tuo oli ruma kuje! Teillä ei ole oikeutta nipistellä minua, enkä aio sitä sietää."
"En koskenut sinuun, sinä valehteleva naikkonen", huusi Cathy, ja hänellä oli varmaankin kova halu uudistaa nipistyksensä, ja hänen korvansa olivat punaiset raivosta. Hänellä ei koskaan ollut voimaa peittää suuttumustaan; se muutti aina hänen kasvonsa kokonaan hohtavan punaisiksi.
"Mikä tämä sitten on?" väitin vastaan paljastaen asianomaisen sinertävän todistuksen osoittaakseni hänen olevan väärässä.
Häh polki jalkaansa, epäröi hetkisen, ja sitten voimatta vastustaa huonon luonteensa haluja, löi minua poskelle: kipeästi koskeva isku, joka nostatti kyynelet silmiini.
"Catherine, rakas Catherine!" puuttui Linton asiaan kovin onnettomana tästä kaksinkertaisesta viekkauden ja väkivallan synnistä, johon hänen epäjumalansa oli langennut.
"Poistu huoneesta, Ellen!" toisti Catherine väristen kauttaaltaan.
Pieni Hareton, joka seurasi minua kaikkialle ja joka istui lähelläni lattialla, alkoi itkeä nähdessään minun itkevän, nyyhkyttäen ja soimaten "pahaa Cathy-tätiä"; syytökset saivat tämän suuntaamaan raivonsa onnettomaan lapseen: hän tarttui lasta hartioihin ja pudisti sitä, kunnes lapsi parka kävi siniseksi, ja Edgar tarttui ajattelemattomasti Cathyn käsiin vapauttaakseen lapsen. Samalla kuin lapsi vapautui, tunsi nuori mies saaneensa sellaisen korvapuustin, jommoista ei voinut käsittää leikiksi. Hän vetäytyi takaisin hämmästyneenä. Otin Haretonin syliini, menin keittiöön hänen kanssaan ja jätin välioven raolleen, sillä halusin nähdä, miten heidän riitansa päättyisi. Loukattu vieras meni ottamaan hattuansa, kalpeana ja värisevin huulin.
"Se on oikein", sanoin hiljaa. "Ottakaa varoitus varteen ja poistukaa! On ystävällistä näyttää teille vilahdus hänen oikeasta luonteestaan!"
"Mihin menet?" tiedusteli Catherine ovea läheten.
Toinen työntäytyi sivulle koettaen mennä ohitse.
"Sinä et saa mennä", huusi Cathy tarmokkaasti.
"Minä saan ja minun täytyy mennä", vastasi poika tukahtunein äänin.
"Et", väitti Cathy tarttuen ovenripaan; "et vielä, Edgar Linton: istuudu; et saa jättää minua sellaiseen mielentilaan. Olisin onneton koko yön, enkä tahdo olla onneton sinun tähtesi!"
"Voinko jäädä sen jälkeen, kun löit minua?" kysyi Edgar Linton.
Catherine vaikeni.
"Olet saattanut minut pelkäämään ja häpeämään sinua", hän jatkoi; "en tule tänne enää koskaan."
Catherinen silmät alkoivat loistaa ja silmäripset räpyttää.
"Ja valehtelit tahallisesti", sanoi Edgar Linton.
"Enhän valehdellut!" huusi Cathy saaden takaisin puhelahjansa. "En tee mitään tahallani. No niin, mene, jos haluat – poistu täältä. Ja nyt itken – itken itseni sairaaksi!"
Hän laskeutui polvilleen tuolin viereen ja alkoi itkeä täydellä todella. Edgar pysyi lujana pihalle asti; mutta pihassa hän pysähtyi. Minä päätin rohkaista häntä.
"Neiti on kauhean oikullinen, herra", huusin. "Yhtä paha kuin joku hemmoiteltu lapsi, teidän olisi parasta ratsastaa kotiin, muuten hän tulee sairaaksi vain pahoittaakseen meitä."
Tuo heikko mies katsahti sivuttain ikkunaan: hänellä oli saman verran voimaa poislähtöön kuin kissalla puoliksi tappamansa hiiren tai puoliksi syömänsä linnun jättämiseen. Ah! ajattelin, häntä ei voi pelastaa: hän on tuomittu ja syöksyy kohtaloonsa! Ja niin olikin: hän kääntyi yht'äkkiä, kiiruhti taloon uudestaan ja sulki oven jälkeensä; ja kun menin sisälle hetken kuluttua tiedoittamaan heille, että Earnshav oli tullut kotiin sikahumalassa, valmiina murskaamaan vanhan talon päällemme (hänen tavallisin mielentilansa humalassa ollessaan), näin, että riita oli vain aiheuttanut lähemmän suhteen – se oli murtanut lapsellisen ujostelun varusteet ja saanut heidät riisumaan yltään ystävyyden valepuvun ja tunnustautumaan rakastajiksi.
Tieto herra Hindleyn saapumisesta ajoi Lintonin nopeasti hevosensa luo ja Catherinen huoneeseensa. Menin piiloittamaan pikku Haretonia ja ottamaan luodin pois isännän pyssystä, jolla hän kernaasti leikki hulluudenkiihkossaan uhaten niiden henkeä, jotka suututtivat tai vain herättivät hänen huomiotaan liikaa; olin havainnut luodin poistamisen parhaaksi, ettei hän vahingoittaisi ketään, jos hän ryhtyisi ampumaan.
IX luku
Hän tuli sisään karjuen kauhistuttavia kirouksia ja yllätti minut kätkemässä hänen poikaansa keittiön kaappiin. Haretoniin oli juurtunut terveellinen pelko tämän villipedon rakkautta ja hänen hullua raivoansa kohtaan; sillä toisinaan sattui, että hänet melkein tukahdutettiin syleilyin ja suudelmin, toisinaan taas paiskattiin tuleen tai seinää vasten; ja lapsi parka pysyi aivan hiljaa, paninpa sen mihin tahansa.
"Kas niin, vihdoinkin olen sen löytänyt!" huusi Hindley vetäen minua poskilihaksesta kuin koiraa. "Kautta helvetin ja taivaan, te olette keskenänne vannoneet murhaavanne tuon lapsen! Nyt tiedän, mistä johtuu, etten näe häntä milloinkaan. Mutta saatanan avulla pakotan sinut nielemään leikkuuveitsen, Nelly! Sinun ei tarvitse nauraa, sillä olen juuri työntänyt Kennethin pää edellä Blackhorsensuohon, ja kaksi menee samalla kuin yksikin – ja tahdon tappaa jonkun teistä: en saa rauhaa ennenkuin teen sen!"
"Mutta minä en pidä leikkuuveitsestä, herra Hindley", vastasin; "sillä on leikattu punaisia sillejä. Haluaisin kernaammin tulla ammutuksi, jos suvaitsette."
"Haluaisit kernaimmin tulla kirotuksi!" hän sanoi, "ja tulet myös. Mikään Englannin laki ei voi estää miestä pitämästä taloaan säädyllisenä, ja minun on kauhistuttava! Aukaise suusi!"
Hän piti veistä kädessään ja työnsi sen kärjen hampaitteni väliin: mutta minä puolestani en koskaan suuresti pelännyt hänen kummia päähänpistojaan. Sylkäisin veitsen pois ja sanoin sen maistuvan inhoittavalta – en nielisi sitä missään tapauksessa.
"Ohoo!" hän sanoi vapauttaen minut, "huomaanpa, ettei tuo inhoittava pikku peto olekaan Hareton: pyydän sinulta anteeksi, Nell. Jos hän on, ansaitsee hän elävänä nylkemisen, koska ei juossut minua vastaanottamaan ja koska hän kirkuu aivankuin olisin mörkö. Tule tänne, luonnoton pentu! Opetan sinut niskoittelemaan hyväsydämiselle, petetylle isälle. Mutta, etkö luule, että poika olisi kauniimpi kerokorvaisena? Se tekee koiran raivommaksi ja minä rakastan raivoisaa – hae minulle sakset – raivoisaa ja kerittyä! Sitäpaitsi on helvetinmoista teeskentelyä – pirullista luulottelua hellitellä korviamme – olemme tarpeeksi suuria aaseja ilman korviakin. Vaiti, lapsi, vaiti! No niin, tämähän se on kultaseni! Kas noin, pyyhi silmäsi! – oma iloni; suutele minua. Mitä! etkö tahdo? Suutele minua, Hareton! Hiisi sinut periköön, suutele minua! Jumal'auta, ikäänkuin minä olisin kasvattanut tuommoisen pedon! Niin totta kuin elän murskaan tuon pennun kallon."
Hareton-parka kirkui ja potki isänsä sylissä voimiensa takaa ja koroitti kiljuntaansa, kun hänen isänsä vei hänet yläkertaan ja kohotti hänet kaidepuun päälle. Huusin, että hän peloittaa lapsen tajuttomaksi, ja riensin pelastamaan Haretonia. Hindley kumartui porraskaiteen yli kuuntelemaan alakerrasta kuuluvaa ääntä, melkein unohtaen, mitä hänellä oli käsissään, kun pääsin heidän luokseen. "Kuka siellä on?" hän kysyi kuullessaan jonkun lähestyvän portaita. Minäkin kumarruin eteenpäin, sillä aioin antaa merkin Heathcliffille, jonka askeleet tunsin, pidättääkseni hänet kauempana, ja samalla hetkellä kuin käänsin katseeni pois Haretonista, hän ponnahti äkkiä vapautuen häntä pitelevistä huolettomista käsistä ja putosi.
Me ehdimme tuskin tuntea kauhua, kun jo näimme pikku raukan olevan turvassa. Heathcliff saapui alhaalle juuri ratkaisevalla hetkellä; vaistomaisesti hän otti lapsen kiinni tämän pudotessa ja laskien sen jaloilleen katsahti ylös saadakseen selville onnettomuuden aiheen. Saituri, joka on myynyt onnekkaan arpajaisvoiton viidestä shillingistä ja saa seuraavana päivänä tietää menettäneensä tuossa kaupassa viisi tuhatta puntaa, ei olisi voinut näyttää tyrmistyneemmältä kuin Heathcliff nähdessään herra Earnshawin ylhäällä. Hänen katseensa ilmaisi selvemmin kuin sanat mitä suurinta tuskaa sen johdosta, että hän oli joutunut olemaan esteenä oman kostosuunnitelmansa toteuttamiselle. Jos olisi ollut pimeä, olen varma, että hän olisi koettanut korjata erehdystään murskaamalla Haretonin kallon portaihin; mutta me näimme hänen pelastumisensa; ja hetken kuluttua olin alhaalla armas holhokkini rintaani vasten painettuna. Hindley laskeutui portaita hitaammin, selviintyneenä ja nolona.
"Se on sinun vikasi, Ellen", hän sanoi; "sinun olisi pitänyt hänet piilottaa, sinun olisi pitänyt ottaa hänet pois minulta! Onko hän loukkaantunut?"
"Loukkaantunutko?" huusin vihaisesti; "ellei hän ole kuollut tulee hänestä tylsäjarkinen! Voi! ihmettelenpä, ettei hänen äitinsä nouse haudasta katsomaan, miten te häntä kohtelette. Olette pahempi kuin pakana – kohdellessanne omaa lihaanne ja vertanne tuolla tavalla!"
Hän yritti koskea lapseen, joka havaitessaan olevansa sylissäni nyyhkytti kunnes pelko katosi. Mutta heti kuin hänen isänsä kosketti häneen, hän alkoi kirkua kovemmin kuin ennen ja nytkähteli aivan kuin suonenvetokohtauksessa.
"Te ette saa häiritä häntä!" jatkoin. "Hän vihaa teitä – he kaikki vihaavat teitä – se on totuus! Onpa teillä onnellinen perhe, olettepa joutunut kauniiseen asemaan."
"Ja kyllä minä tulen vielä kauniimpaankin, Nelly", nauroi harhaanjoutunut mies, muuttuen taas tylyksi. "Mutta korjaa nyt itsesi ja lapsi pois. Ja kuulehan, Heathcliff, häviä sinäkin pois lähettyviltäni ja kuuluviltani. En haluaisi tappaa sinua tänä iltana, jos en mahdollisesti pane taloa tuleen; mutta sitä en tiedä, mitä mieleeni juolahtaa."
Tätä sanoessaan hän otti kolmanneslitraa sisältävän konjakkipullon kaapistaan ja kaatoi lasiin.
"Voi, älkää!" pyysin. "Herra Hindley, ottakaa varteen varoitus. Armahtakaa tätä onnetonta poikaa, ellette välitä itsestänne."
"Kuka tahansa hoitaa häntä paremmin kuin minä", hän vastasi.
"Armahtakaa omaa sieluanne!" sanoin ja yritin vetäistä lasin hänen kädestään.
"Enpä vainkaan! Päinvastoin minulle tuottaa suurta huvia sen kadotukseen lähettäminen rangaistukseksi sen Luojalle", huomautti Jumalan pilkkaaja. "Tässä malja sen ikuiseksi kadotukseksi!"
Hän joi konjakin ja pyysi kärsimättömästi meitä poistumaan; hän lopetti kehoituksensa kauhistuttavin kirouksin, jotka ovat liian kehnoja toistettaviksi tai muistettaviksi.
"Surkeata, ettei hän voi juoda itseään kuoliaaksi," huomautti Heathcliff, mutisten kaikuna takaisin kirouksia, kun ovi sulkeutui.
"Parastaan hän koettaa, mutta hänen ruumiinrakenteensa tekee vastarintaa. Tohtori Kenneth sanoo uskaltavansa tammansa veikkaa siitä, että Hindley elää kauemmin kuin kukaan muu Gimmertonin tällä puolella, ja että hän menee hautaan harmaapäisenä syntisenä, ellei jokin odottamaton onnellinen sattuma tule hänen osakseen."
Menin keittiöön ja aloin tuudittaa pientä karitsaani uneen. Luulin Heathcliffin menneen keittiön kautta talliin. Jälkeenpäin huomasin, että hän meni vain huoneen toiseen päähän, missä hän heittäytyi penkille seinän viereen, kauas lieden loimusta ja oli hiljaa.
Tuuditin Haretonia polvellani ja hyräilin laulua, joka alkoi –
"Yöss' synkässä itkevi lapsonen,
mutt' äiti jo soppeensa kuuli sen",kun neiti Cathy, joka oli kuunnellut äskeistä meteliä huoneestaan, työnsi päänsä keittiön ovesta sisään ja kuiskasi:
"Oletko yksin, Nelly?"
"Kyllä, neiti", vastasin.
Hän tuli sisään ja lähestyi takkavalkeata. Kun luulin hänellä olevan jotakin sanomista, katsoin häneen. Hänen kasvoillaan oli hämmentynyt ja huolestunut ilme. Hänen huulensa olivat puoliavoinna, kuin olisi hän aikonut puhua, ja hän hengähti, mutta siitä muodostui huokaus eikä lausetta. Jatkoin lauluani, sillä en ollut unohtanut hänen äskeistä käytöstään.
"Missä Heathcliff on?" hän virkkoi keskeyttäen lauluni.
"Työssään tallissa", vastasin.
Heathcliff ei oikaissut sanontaani, hän oli ehkä torkahtanut. Sitten seurasi taas pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa näin kyynelen tai pari vierivän Catherinen poskilta liedelle. Katuuko hän häpeällistä käytöstään? ajattelin itsekseni. Sepä olisi uutta: mutta selviytyköön asiasta, miten haluaa – minä en häntä auta! Mutta häntä ei surettanut muu kuin omat asiansa.
"Voi taivas!" hän huudahti viimein. "Olen kovin onneton!"
"Sepä ikävää", huomautin. "Teitä on vaikea tyydyttää: niin monta ystävää ja niin vähän huolia, ettekä voi olla tyytyväinen."
"Nelly, lupaatko säilyttää salaisuuteni?" hän jatkoi, polvistuen viereeni ja kohottaen suloiset silmänsä minuun katsein, joka karkoittaa pahan tuulen, vaikka ihmisellä olisikin kaikki maailman syyt sen suosimiseen.
"Onko se säilyttämisen arvoinen?" kysyin ystävällisemmin.
"On ja se huolestuttaa minua ja minun täytyy siitä kertoa! Minun täytyy saada tietää, mitä minun pitää tehdä. Tänään on Edgar Linton pyytänyt minua vaimokseen, ja olen antanut hänelle vastauksen. Nyt, ennenkuin kerron sinulle oliko se myönteinen vai kielteinen, on sinun sanottava minulle, kumpi sen olisi pitänyt olla."
"Hyvänen aika, neiti Catherine, kuinka minä voisin tietää?" vastasin. "Mutta tosiaankin, jos otamme huomioon näytöksen, jonka suorititte hänen läsnäollessaan tänään iltapäivällä, sanoisin, että on viisasta vastata kielteisesti: sillä hänen täytyy olla joko toivottoman tyhmä tai uhkarohkea narri, koska hän esitti pyyntönsä sen jälkeen."
"En viitsikään kertoa lisää, jos puhut tuolla tavalla", hän vastasi oikullisesti, nousten seisomaan. "Minä myönnyin, Nelly. Sano nyt nopeasti, teinkö väärin?"
"Te myönnyitte hänen tarjoukseensa! Mitäpä sitten enää hyödyttää tämän asian tuumiminen? Te olette antanut kunniasananne ettekä voi peräytyä."
"Mutta sano, olisiko minun pitänyt menetellä niin – sano!" hän huudahti ärtyisesti lyöden kätensä yhteen ja näyttäen vihaiselta.
"Täytyy ottaa huomioon useita seikkoja, ennenkuin tuohon kysymykseen voidaan oikein vastata", sanoin mielevästi. "Mutta ensimmäinen ja tärkein seikka on, rakastatteko herra Edgaria?"
"Kuka voisi olla rakastamatta? Tietysti rakastan", vastasi Catherine.
Sitten tein hänelle seuraavat kysymykset – kaksikymmentäkaksivuotiaan tytön täytyi ne ymmärtää.
"Miksi rakastatte häntä, neiti Cathy?"
"Joutavia, minä rakastan – se riittää."
"Eipä vainkaan; teidän täytyy sanoa miksi."
"No niin, koska hän on kaunis ja koska hänen seurassaan on hauska olla."
"Huono syy!" huomautin.
"Ja koska hän on nuori ja iloinen."
"Vieläkin huonompi."
"Ja koska hän rakastaa minua."
"Yhdentekevää, vaikka niinkin olisi."
"Ja koska hänestä tulee rikas ja haluan olla paikkakunnan arvokkain nainen ja olen ylpeä, kun saan sellaisen miehen."
"Kaikkein huonoin. Ja sanokaapa nyt, miten te rakastatte häntä?"
"Niinkuin jokainen rakastaa. Olet tyhmä, Nelly."
"En vähääkään. Vastatkaa."
"Rakastan maata hänen jalkojensa alla ja ilmaa hänen päänsä päällä ja kaikkea, mihin hän koskee, ja jokaista sanaa, jonka hän sanoo. Rakastan kaikkia hänen ilmeitään ja kaikkia hänen tekojaan, häntä itseään täydellisesti ja kokonaan. Niin se on!"
"Ja miksi?"
"Niin, sinä teet pilaa siitä: miten kauhean häijyä! Minulle se ei ole leikin asia!" virkkoi nuori lady rypistäen otsaansa ja kääntäen kasvonsa lieteen päin.
"Kaukana siitä, että ivailisin, neiti Catherine", vastasin. "Te rakastatte herra Edgaria, koska hän on kaunis ja nuori ja iloinen ja rikas, ja koska hän rakastaa teitä. Viimeksimainittu seikka ei sentään merkitse mitään: mahdollisesti rakastaisitte häntä ilmankin, ettekä rakastaisi, hänen rakkaudestaan huolimatta, ellei hänellä olisi neljää yllämainittua viehätystä."
"Ei, se on varma: säälisin häntä vain – kenties vihaisin häntä, jos hän olisi ruma ja moukkamainen."
"Mutta onhan maailmassa muitakin kauniita, rikkaita miehiä, kauniimpiakin ja rikkaampiakin kuin hän on. Mikä estäisi teitä rakastamasta heitä?"
"Jos onkin, niin ei ainakaan ulottuvillani: en ole nähnyt ketään Edgarin veroista."
"Saatatte vielä nähdä jonkun; eikä Edgar aina tule olemaan kaunis eikä nuori ja ehkäpä ei aina rikaskaan."
"Hän on nyt; minulle riittääkin vain nykyisyys. Toivoisinpa, että puhuisit järkevästi."
"Hyvä, se ratkaiskoon asian: jos haluatte olla tekemisissä vain nykyisyyden kanssa, menkää naimisiin herra Lintonin kanssa."
"En tarvitse sinun lupaasi siihen – minä menen hänen kanssaan naimisiin: mutta et ole vielä sanonut minulle teenkö oikein."
"Aivan oikein, jos ihmiset menettelevät oikein mennessään naimisiin vain nykyisyys mielessään. Ja nyt, antakaa kuulua, miksi olette onneton. Veljenne iloitsee; vanha rouva ja herra eivät varmaankaan tule vastustamaan; ja te pääsette sekasortoisesta, mukavuuksia vailla olevasta kodista rikkaaseen, kunnioitettuun kotiin; ja te rakastatte Edgaria ja Edgar rakastaa teitä; kaikki tuntuu helpolta ja selvältä: mikä siis estää?"
"Tämä! Ja tämä!" vastasi Catherine, lyöden toisella kädellä otsaansa ja toisella rintaansa: "kaikki, missä ikinä sielu elää. Sielustani ja sydämestäni olen vakuutettu että teen väärin!"
"Sepä on kovin omituista! En voi sitä käsittää."
"Se on minun salaisuuteni. Mutta, jos et ivaile minua, selitän sen: en voi tehdä sitä selvästi; mutta annan sinun tuntea, mitä minä tunnen."
Hän istuutui taas viereeni, hänen kasvonsa muuttuivat surullisemmiksi ja vakavammiksi ja hänen ristityt kätensä vapisivat.
"Nelly, uneksitko milloinkaan outoja unia?" hän sanoi yht'äkkiä, pienen mietinnän jälkeen. "Kyllä toisinaan", vastasin.
"Niin minäkin. Olen uneksinut elämässäni unia, jotka ovat ainiaaksi jääneet omikseni ja muuttaneet mielipiteeni: ne ovat kulkeneet lävitseni yhä uudestaan ja uudestaan kuin viini veden läpi ja muuttaneet mieleni laadun. Ja tämä on yksi: aion sen kertoa – mutta älä vain hymyile kertomukselleni."
"Voi! älkää tehkö sitä, neiti Catherine!" huusin. "Olemme tarpeeksi synkkiä jo loihtimatta esiin haamuja ja peikkoja tyrmistyttämään meitä. Kas niin, ollaan iloisia ja luonnollisia! Katsokaapa pikku Haretonia! Hän ei uneksu mitään synkkää. Miten suloisesti hän hymyilee unessaan!"
"Niin; ja miten suloisesti hänen isänsä kiroilee yksinäisyydessä! Olen varma, että muistat hänet aivan samanlaisena kuin tuo palleroinen olento: melkein yhtä pienenä ja viattomana. Pyydän sentään, Nelly, kuuntele minua: uni ei ole pitkä; en kykene olemaan iloinen tänä iltana."
"Minä en halua sitä kuulla, minä en halua sitä kuulla!" toistin nopeasti.
Minä olin taikauskoinen unien suhteen silloin ja olen vieläkin; ja Catherinen ilme oli tavattoman synkkä; se aiheutti pelon, että voisin muodostaa unesta ennustuksen ja aavistaa hirveän onnettomuuden. Hän oli vihainen, mutta ei jatkanut. Hetken kuluttua hän alkoi uudestaan, valittuaan nähtävästi toisen aiheen.
"Jos olisin taivaassa, Nelly, olisin äärettömän onneton."
"Koska ette ole valmis sinne menemään", vastasin. "Kaikki syntiset olisivat onnettomia taivaassa."
"Ei se ole sen vuoksi. Näin kerran unta, että olin siellä."
"Sanon teille, etten kuuntele teidän unianne, neiti Catherine! Menen nukkumaan", keskeytin uudestaan.
Hän nauroi ja painoi minut istumaan, sillä yritin nousta jättääkseni istuimeni.
"Ei tämä ole mitään", hän huudahti, "aioin vain sanoa, ettei taivas näyttänyt olevan kotini, ja sydämeni murtui, kun itkin päästäkseni uudestaan maan päälle, ja enkelit suuttuivat niin, että he heittivät minut Humisevan harjun huipulle kanervamättäiden keskelle; siellä heräsin ilosta nyyhkyttäen. Tämä riittää selittämään salaisuuttani yhtä hyvin kuin tuo toinenkin uni. Minulla ei ole enemmän syytä Edgar Lintonin naimiseen kuin minulla on taivaassa-oloon; ja ellei tuo katala mies tuolla olisi vienyt Heathcliffiä niin alas, en olisi koskaan sitä ajatellutkaan. Alentaisin itseni nyt, jos menisin Heathcliffin kanssa naimisiin; niinpä hän ei saa koskaan tietää, kuinka minä häntä rakastan; eikä se johdu hänen kauneudestaan, Nelly, vaan siitä, että hän on enemmän minua itseäni, kuin itse olen. Mistä tahansa sielumme lienevätkin tehdyt, ovat hänen ja minun samasta aineesta; ja Lintonin ja minun ovat niin erilaiset kuin kuunsäde ja salama, tai kuura ja tuli."
Ennenkuin tämä puhe päättyi, huomasin Heathcliffin olevan huoneessa. Kun huomasin hiljaista liikettä, käänsin päätäni ja näin Heathcliffin nousevan penkiltä ja hiipivän pois äänettömästi. Hän oli kuunnellut siihen asti, kunnes kuuli Catherinen sanovan, että häntä alentaisi Heathcliffin kanssa naimisiin meno, ja sitten hän ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Toveriani, joka istui maassa, esti lavitsan selkänoja huomaamasta hänen läsnäoloaan ja poistumistaan; mutta minä hätkähdin ja pyysin että hän olisi vaiti.
"Miksi?" hän kysyi katsahtaen hermostuneesti ympärilleen.
"Joseph on täällä", vastasin, sillä kuulin sattumalta kärryn pyörien kolinaa tieltä, "ja Heathcliff tulee hänen kanssaan. En ole varma, vaikka hän olisi ovella tällä hetkellä."
"Vielä mitä, hän ei voisi erottaa puhettani ovelta!" virkkoi Cathy. "Anna Hareton minulle siksi aikaa kuin katat illallista, ja kun se on valmis, pyydä minua aterioitsemaan kanssanne. Tahdon pettää rauhatonta omaatuntoani ja saada varmuuden siitä, ettei Heathcliffillä ole tietoa näistä seikoista. Hänellä ei ole, vai onko? Hän ei tiedä, mitä rakastuneena oleminen merkitsee?"
"En huomaa mitään syytä, joka estäisi häntä tietämästä yhtä hyvin kuin tekin", vastasin; "ja jos te olette hänen valittunsa, tulee hänestä onnettomin olento, joka koskaan on syntynyt! Niin pian kuin teistä tulee rouva Linton, hän menettää ystävän ja rakastetun ja kaiken! Oletteko ajatellut, miten voitte sietää eron, ja miten hän voi sietää täydellisesti hylätyn aseman maailmassa? Koska, neiti Catherine –"
"Hänkö täydellisesti hylättynä! Mekö erotettuina!" hän huudahti vihaisesti. "Kuka meidät erottaisi, pyydän kysyä? He saavat kokea Milon kohtalon. Ei minun elinaikanani, Ellen, ei kenenkään kuolevaisen vuoksi. Ennemmin kaikki Lintonit saavat maan pinnalta kadota olemattomiin, kuin voisin suostua hylkäämään Heathcliffin. Ah, sitä en aio tehdä – sitä en tarkoita! En rupeaisi rouva Lintoniksi, jos sellaista hintaa vaadittaisiin! Heathcliff tulee olemaan minulle yhtä paljon kuin hän on ollut koko elinaikansa. Edgarin täytyy karistaa pois vastenmielisyytensä ja ainakin sietää häntä. Hän tekee sen, kun hän saa tietää tositunteeni Heathcliffiä kohtaan. Nelly, nyt huomaan, että pidät minua itsekkäänä hylkynä; mutta etkö ole koskaan ajatellut, että jos Heathcliff ja minä menisimme naimisiin, meistä tulisi kerjäläisiä? Sensijaan, jos menen naimisiin Lintonin kanssa, voin avustaa Heathcliffiä nousemaan ja asettaa hänet veljeni määräämisvallan ulkopuolelle."
"Miehennekö rahoilla, neiti Catherine?" kysyin. "Saatte nähdä, ettei hän ole niin myöntyväinen, kuin laskelmanne edellyttävät, ja vaikkei minusta ole tuomariksi on tämä minun mielestäni huonoin mainitsemanne syy nuoren Lintonin vaimoksi tulemiseen."
"Ei ole", vastasi hän, "se on parhain! Toiset olivat oikkujeni tyydyttämistä ja myös Edgarin tähden, hänen tyydyttämisekseen. Tämä tapahtuu erään tähden, johon sisältyy minun tunteeni sekä Edgariin että itseeni. En voi sitä selvästi ilmaista; mutta varmaan sinulla ja jokaisella ihmisellä on käsitys siitä, että teillä on tai pitäisi olla omaa itseänne ulkopuolellanne. Mitä hyötyä olisi ollut minun luomisestani, jos sisältyisin kokonaan tähän? Minun suuret tuskani tässä maailmassa ovat olleet Heathcliffin tuskia, ja olen vaalinut ja tuntenut kunkin alusta alkaen: minun elämäni korkein ajatus on hän itse. Voisin jatkaa olemassaoloa, vaikka kaikki muu hukkuisi, kunhan hän vain jäisi; jos kaikki muu jäisi, ja hän joutuisi perikatoon, muuttuisi maailman kaikkeus minulle täysin vieraaksi: en tuntisi olevani osa siitä. Rakkauteni Lintoniin on kuin metsän lehvistö; aika muuttaa sen, sen arvaan, niinkuin talvi muuttaa puut. Minun rakkauteni Heathcliffiin muistuttaa ikuisia vuoria: se tuottaa varsin vähän näkyväistä iloa, mutta on välttämätön. Nelly, minä olen Heathcliff! Hän on aina, aina minun mielessäni: ei aina iloksi, kuten en aina ole iloksi itsellenikään, mutta omana olentonani. Älä siis puhu enää meidän erostamme: se ei käy päinsä, ja –"
Hän pysähtyi ja kätki kasvonsa hameeni poimuihin, mutta kiskaisin sen voimakkaasti pois. Olin väsynyt hänen hullutteluunsa.
"Jos teidän hulluttelussanne on ollenkaan järkeä, neiti", virkoin minä, "niin riittää se vain vakuuttamaan minulle, että olette tietämätön niistä velvollisuuksista, jotka otatte vastuullenne mennessänne naimisiin; tai muuten olette huono, hölläluonteinen tyttö. Mutta nyt älkää enää vaivatko minua salaisuuksillanne: en lupaa niitä säilyttää."
"Säilytäthän sen?" hän kysyi kiivaasti.
"En, minä en lupaa", vastasin.
Hän oli juuri pyytämässä sitä, kun Josephin sisääntulo lopetti keskustelumme; ja Catherine siirsi istuimensa nurkkaan ja hoiti Haretonia, sillä aikaa kuin minä valmistin illallista. Kun se oli valmis, aloimme palvelijatoverini ja minä riidellä, kuka veisi illallisen herra Hindleylle, emmekä saaneet riitaamme ratkaistuksi, ennenkuin kaikki oli melkein kylmää. Sitten päätimme, että antaisimme hänen pyytää, jos hän haluaisi ruokaa, sillä meidän mielestämme oli erikoisen peloittavaa mennä hänen luokseen, kun hän oli ollut jonkin aikaa yksin.
"Ja miksi tuo houkka ei ole vielä tullut pellolta? Mitä se oikein tekee? Siinä vasta on laiska venkale!" huomautti vanha mies etsien Heathcliffiä.
"Minä kutsun häntä", vastasin. "Hän on varmaankin ladossa." Minä menin ja huusin, mutta en saanut vastausta. Palattuani kuiskasin Catherinelle, että Heathcliff oli kuullut suuren osan siitä, mitä Catherine kertoi, siitä olin varma; ja kerroin hänelle, miten näin Heathcliffin poistuvan keittiöstä, juuri kun hän valitti veljensä käytöstä tätä kohtaan. Hän nousi seisomaan kovin pelästyneenä, heitti Haretonin lavitsalle ja juoksi itse etsimään ystäväänsä eikä jäänyt tuumimaan, miksi hän oli niin liikutettu tai kuinka hänen puheensa oli vaikuttanut Heathcliffiin. Catherine viipyi niin kauan, että Joseph ehdotti syömään rupeamista. Hän päätteli viekkaasti, että he viipyivät niin kauan poissa päästäkseen kuulemasta hänen pitkää rukoustansa. He olivat "vallan tarpeeksi huonoja kaikkiin ruokottomiin tapoihin", hän huomautti. Ja heidän puolestaan hän sinä iltana rukoili erikoisrukouksen tavallisen, neljännestuntia kestävän ruokarukouksen lisäksi ennen ateriaa, ja hän olisi lukenut lisäksi toisen rukouksen loppuun asti, ellei hänen nuori emäntänsä olisi keskeyttänyt häntä. Hän käski Josephin nopeasti mennä ulos ja etsiä Heathcliffiä joka puolelta ja kehoittaa häntä heti palaamaan!
"Tahdon puhua hänelle ja minun täytyy, ennenkuin menen yläkertaan", hän virkkoi. "Ja portti on auki, hän on jossakin kuulomatkan ulkopuolella; sillä hän ei vastannut, vaikka huusin lammastarhan päästä niin kovasti kuin suinkin jaksoin."
Joseph kieltäytyi ensin; mutta Catherine oli liian huolissaan sietääkseen vastustusta; ja viimein Joseph pani hatun päähänsä ja lähti muristen matkaan. Sillävälin Catherine käveli edestakaisin lattialla, huudahdellen:
"Ihmettelen, missä hän mahtaa olla – ihmettelen, missä hän voi olla! Mitä sanoin, Nelly? Olen unohtanut sen. Väsyikö hän huonoon tuuleeni tänä iltana? Hyvänen aika! Sano minulle, mitä sanoin häntä pahoittaakseni? Toivon, että hän tulisi. Toivon, että hän sen tekisi!"
"Miksi hälyätte turhan takia!" huusin, vaikka olin vähän levoton itsekin. "Jopa teitä pelottaa mitätön asia! Eipä ole suurta syytä huolehtia, vaikka Heathcliff harhaileekin hiukan kuutamossa ylängöillä, tai vaikkapa makailee heinäparvella niin kiukuissaan, ettei viitsi vastata! Annan sanani pantiksi, että hän kutjastelee siellä. Katsotaanpa, enkö saa häntä puijatuksi sieltä ulos!"
Poistuin jatkamaan etsiskelyä; sen tuloksena oli pettymys, ja Josephin tiedusteluretki päättyi samalla tavalla.
"Tuo poika tulee pahemmaksi päivä päivältä!" hän huomautti tultuaan taas sisään. "Hän on jättänyt portin selko selälleen, ja neidin pony on tallannut maahan kaksi viljasarkaa ja vikuroinut niiden yli suoraan keskelle peltoa! Olkoon miten hyvänsä, mutta isäntä leikkii pirua huomenna, ja siinä hän on taitava. Hän on aivan liian kärsivällinen semmoista huolimatonta omavaltaista luontokappaletta kohtaan – hän on vallan liian kärsivällinen! Mutta hän ei tule aina olemaan sellainen – saatte sen nähdä jokainen! Ei teidän tarvitse palkattomasti saattaa häntä pyöröpäiseksi!"
"Oletko löytänyt Heathcliffin, senkin aasi?" keskeytti Catherine. "Oletko etsinyt häntä, kuten käskin?"
"Ennemmin minä hakisin hevosta", hän vastasi. "Siinä olisi enemmän järkeä. Mutta minä en voi etsiä miestä enkä hevosta tämmöisenä yönä – niin mustana kuin savupiippu! Eikä Heathcliff ole sellainen poika, joka välittää minun vihellyksestäni – kyllä maar hän on nöyrempi teitä kuulemaan!"
Oli kovin synkkä yö kesäiseksi: pilvet näyttivät ennustavan ukkosta, ja sanoin, että meidän kaikkien olisi parasta pysyä alallamme, lähenevä sade toisi hänet varmasti kotiin enemmittä vaivoitta. Catherinea ei sentään voitu houkutella rauhoittumaan. Hän kulki edestakaisin portilta ovelle tuskan ahdistamana, saamatta rauhaa; viimein hän istuutui eräälle talon seinustapenkille lähelle tietä, missä hän viipyi välittämättä kehoituksista ja ukkosen jyrinästä ja suurista vesipisaroista, joita alkoi tipahdella. Vähän väliä hän huusi, ja sitten kuunteli, ja sitten itki ääneen. Hänen äänekäs intohimoinen itkunsa vei voiton Haretonin ja minkä lapsen itkusta tahansa.
Keskiyön aikaan, kun yhä istuimme valveilla, kohahti myrsky raivoten yli Harjun. Tuuli ja ukkonen olivat hirvittäviä, ja jompikumpi niistä pirstoi puun rakennuksen päätynurkkauksesta: muuan suuri oksa putosi maahan kattoa pitkin ja kaatoi osan itäistä savutorvea, jolloin keittiön takkaan putosi kolisten kiviä ja nokea. Luulimme, että salama oli iskenyt taloon, ja Joseph heittäytyi polvilleen ja rukoili Herraa muistamaan patriarkkoja Noakia ja Lotia, ja niinkuin muinoin, pelastamaan hurskaan, vaikka loikin jumalattoman. Minustakin tuntui, että meidät oli yllättänyt jonkinlainen tuomionhetki. Ajatuksissani pidin herra Earnshawia Joonaana ja ravistelin hänen huoneensa ovenripaa päästäkseni selville elikö hän vielä. Hän vastasi varsin kuuluvasti tavalla, mikä yllytti toverini parkumaan entistä äänekkäämmin ja rukoilemaan, että tehtäisiin selvä ero hänenlaistensa pyhimysten ja hänen isäntänsä tapaisten syntisten välillä. Mutta rajusää lakkasi parinkymmenen minuutin kuluttua vahingoittamatta meitä ketään lukuunottamatta Cathyä, joka kastui läpimäräksi, kun hän uppiniskaisesti kieltäytyi tulemasta suojaan ja seisoi päähineettä ja hartiahuivitta, saadakseen mahdollisimman paljon vettä hiuksiinsa ja vaatteisiinsa. Viimein hän tuli sisään ja istuutui lavitsalle, aivan yltäpäältä veden huuhtelemana; hän käänsi kasvonsa istuimen selkänojaa vasten ja suojasi niitä käsillään.
"No niin, neiti!" huudahdin minä ja kosketin häntä olkapäähän, "ettehän ole päättänyt hankkia kuolintautia, vai mitä? Tiedättekö, kuinka paljon kello on? Se on puoli yksi. Menkää toki vuoteeseen! Tuon tyhmän pojan odottaminen ei hyödytä vähääkään: hän on mennyt Gimmertoniin ja jää sinne yöksi. Hän arvaa, ettemme aukaisisi hänelle näin myöhäiseen aikaan; ainakin hän arvaa, etteivät muut kuin herra Hindley olisi hereillä; ja hänellä on syytä karttaa isännän oven aukaisua."
"Ei maar, ei hän ole Gimmertonissa", virkkoi Joseph. "En yhtään ihmettelisi, vaikka hän olisi uponnut suohon. Tämä ukkosen käynti ei tapahtunut ilman syytä, ja teidän olisi parasta katsoa eteenne, neiti, – nyt voi tulla teidän vuoronne. Taivaan kiitos! Kaikki valmistetaan hyväksi Valituille, ja heidät erotetaan kelvottomista! Kyllä te tiedätte, mitä Sanassa sanotaan tästä."
Pyydettyäni turhaan itsepäistä tyttöä nousemaan ja riisumaan märät vaatteensa, jätin Josephin saarnaamaan ja Cathyn värisemään ja menin nukkumaan pikkuisen Haretonin kanssa, joka nukkui niin sikeästi, kuin olisivat kaikki nukkuneet hänen ympärillään. Kuulin Josephin lukevan vielä vähän aikaa, sitten erotin hänen hitaat askelensa portaissa ja sitten nukahdin.
Tultuani alas vähän myöhemmin kuin tavallisesti näin ikkunain suojuslautojen välistä tunkeutuvain auringonsäteiden valossa, että neiti Catherine yhä istui lähellä liettä. Uiko-ovi oli auki; valo tunki sisään sen sulkemattomista ikkunoista; Hindley oli tullut alas ja seisoi keittiön lieden ääressä huonon näköisenä ja unisena.
"Mikä sinua vaivaa, Cathy?" kuulin hänen kysyvän astuessani sisään. "Näytät synkältä kuin hukkunut pentu. Miksi olet niin märkä ja kalpea, lapsi?"
"Olen kastunut", vastasi Cathy vastahakoisesti, "ja minulla on kylmä, siinä koko juttu".
"Kyllä hän on pahankurinen!" huusin minä havaitessani, että isäntä oli siedettävän selvä. "Hän kastui eilisessä rankkasateessa ja tuossa hän nyt on istunut koko yön, enkä voinut saada häntä siitä hievahtamaan."
Herra Earnshaw tuijotti meihin hämmästyneenä. "Koko yön", toisti hän. "Mikä häntä on valvottanut? Ei suinkaan ukkosen pelko? Siitähän on jo monta tuntia?" Kumpikaan meistä ei halunnut mainita Heathcliffin poistumista, niin kauan kuin voimme sen salata; vastasin siis, etten tiennyt, miksi hänelle pälkähti päähän istua valveilla, eikä hän itse sanonut mitään. Aamu oli raikas ja tyyni; aukaisin ikkunan, ja hetken kuluttua huone täyttyi puutarhan sulotuoksuilla. Mutta Catherine huusi ärtyisästi minulle: "Ellen, sulje ikkuna. Minä palellun kuoliaaksi!" Ja hänen hampaansa kalisivat, kun hän läheni jo melkein kylmää liettä.
"Hän on sairas", virkkoi Hindley tarttuen hänen ranteeseensa. "Luulenpa, että siksi hän ei tahtonutkaan mennä vuoteeseen. Piru vie! En halua häiriökseni enää sairastumisia. Mikä sinut vei sateeseen?"
"Poikien perästä juokseminen, niin kuin tavallista!" kurnutti Joseph, saaden tilaisuuden, kun me epäröimme, pahan kielensä käyttöön. "Jos minä olisin teidän sijassanne, herra, niin minä paiskaisin ovet kiinni heidän nokkansa edessä, se olisi lempeää ja yksinkertaista! Ette ole päivääkään poissa, niin ettei tuo Lintonin katti tulisi tänne liehakoimaan. Ja kyllä tuo Nelly-mamsellikin on aika viekas neitonen; hän pitää silmällä teitä keittiössä, ja sillä aikaa kuin te tulette sisään yhdestä ovesta, Linton menee ulos toisesta, ja silloin meidän kaunis neitimme menee vuorostaan hakkailemaan. Kyllä se vain on koreaa käytöstä, tuommoinen pellolla piiloitteleminen kello kahdentoista jälkeen yöllä tuon kamalan, ruokottoman mustalaispahuksen, Heathcliffin kanssa. He luulevat minua sokeaksi, mutta sitä minä en ole: en likikään! – Minä olen nähnyt nuoren Lintonin sekä tulevan että menevän, ja niinä olen huomannut teidät" (suunnaten sanatulvansa minuun) "aivan kelvottomaksi, senkin saastainen noita! Juosta pois ja sulkeutua sisään sillä hetkellä, kun kuulette herran hevosen askelet tieltä!"
"Vaikene, panettelija", huusi Catherine; "älä syydä loukkauksiasi minulle. Edgar Linton tuli eilen sattumalta, Hindley, ja minä lähetin hänet pois, koska tiesin, ettet kernaasti kohtaisi häntä sellaisena kuin olit."
"Epäilemättä valehtelet, Cathy", vastasi hänen veljensä, "ja olet kirotun narrimainen! Mutta ei puhuta Lintonista nyt; sano minulle, olitko Heathcliffin kanssa eilen illalla? Puhu totta nyt! Älä pelkää vahingoittavasi häntä: vaikka vihaankin häntä yhtä paljon kuin ennenkin, niin arkailee omatuntoni hänen niskansa nujertamista, sillä hän teki minulle hyvän palveluksen vähän aikaa sitten. Välttyäkseni häneen käsiksi käymästä lähetän hänet omiin hommiinsa vielä tänä aamuna, ja kun hän on mennyt, käsken teitä kaikkia pitämään silmänne valppaina: sitä paremmalla päällä olen sitten teitä kohtaan."
"En ole ollenkaan nähnyt Heathcliffiä eilen illalla", vastasi Catherine, alkaen nyyhkyttää katkerasti, "ja jos ajat hänet pois, menen minä hänen kanssaan. Mutta ehkä et koskaan saa siihen tilaisuutta, ehkä hän on mennyt." Tässä hän puhkesi hillittömään itkuun eikä hänen puheensa loppuosasta saanut selvää.
"Hindley lateli hänelle ivallisia solvauksia ja käski hänen heti mennä huoneeseensa, sillä muussa tapauksessa hän ei itkisi tyhjän takia! Minä houkuttelin hänet tottelemaan; en koskaan unohda näytöstä, jonka hän pani toimeen, kun pääsimme hänen huoneeseensa: se peloitti minua. Luulin hänen tulevan hulluksi ja pyysin Josephin joutuin hakemaan lääkäriä. Tauti osoittautui mielipuolisuuden oireeksi: heti, nähtyään Cathyn ilmoitti herra Kenneth, että tyttö oli vaarallisesti sairas; Cathyllä oli kuumetta. Tohtori iski hänestä suonta ja käski minun antaa hänelle ruoaksi yksinomaan hera- ja vesivelliä ja pitämään huolta, ettei hän heittäytyisi alas portailta eikä ulos ikkunasta; ja sitten hän poistui, sillä hänellä oli kylliksi työtä pitäjässä, jossa tavallinen talojen välimatka oli kaksi ja kolme mailia.
"Vaikka en voi sanoa olleeni lempeä hoitajatar, ja vaikka Joseph ja isäntä eivät olleet sen parempia, ja vaikka potilaamme oli niin väsyttävä ja uppiniskainen, kuin potilas vain voi olla, niin voitti hän kuitenkin taudin. Vanha rouva Linton kävi tietysti luonamme useita kertoja ja järjesteli asioita tolalleen ja torui ja komensi meitä kaikkia. Ja kun Catherine alkoi toipua, tahtoi rouva Linton viedä hänet Rastaantien moisioon; tästä vapahduksesta olimme kovin kiitollisia. Mutta rouva paralla oli syytä katua ystävällisyyttään: kuume tarttui sekä häneen että hänen mieheensä, ja he kuolivat molemmat muutamien päivien kuluttua.
"Nuori neitimme palasi takaisin hävyttömämpänä ja intohimoisempana ja ylpeämpänä kuin koskaan ennen. Heathcliffistä ei ollut tullut mitään tietoa ukkosillan jälkeen; ja eräänä iltana minä pahaksi onneksi sanoin Cathyn olevan syynä hänen katoamiseensa, kun tyttö oli tavattomasti minua ärsyttänyt, ja hänen syynsähän se olikin, niinkuin hän hyvin tiesi. Siitä hetkestä alkaen hän oli useita kuukausia seurustelematta kanssani, paitsi tarvitessaan palvelijaa. Joseph joutui myös samaan pannaan; hän sanoi mielipiteensä ja ripitti Cathyä aivan kuin hän olisi ollut pikku tyttö, ja Cathy piti itseään täysikasvuisena naisena ja meidän emäntänämme ja ajatteli äskeisen tautinsa oikeuttaneen hänet vaatimaan varovaista kohtelua. Sitten lääkäri sanoi, ettei Cathy sietäisi paljon vastaanväittämistä; hänelle piti antaa myöten; jos joku rohkeni häntä vastustaa, piti hän sitä yhtä suurena rikoksena kuin murhaa. Herra Earnshawista ja hänen tovereistaan hän pysytteli erossa. Ja Kennethin pyynnöstä ja peläten uhkaavia taudinkohtauksia, jotka seurasivat usein Cathyn raivoamisia, hänen veljensä myöntyi kaikkeen, mitä hän suvaitsi vaatia, ja Hindley vältti tavallisesti Cathyn tulisen luonteen kiihoittamista. Hän oli melkein liian suvaitsevainen täyttäessään Cathyn oikkuja, ei rakkaudesta, vaan ylpeydestä; hän toivoi kiihkeästi saavansa nähdä Catherinen tuottavan kunniaa suvulleen liittymällä Lintoneihin, ja niin kauan kuin Cathy jätti hänet rauhaan, hän sai polkea meitä kuin orjia, eikä Hindley välittänyt siitä vähääkään! Edgar Linton, kuten lukemattomat ovat olleet ennen häntä ja tulevat olemaan hänen jälkeensä, oli hurmaantunut ja piti itseään maailman onnellisimpana ihmisenä sinä päivänä, jolloin hän morsiamenaan vei Cathyn Gimmertonin kirkkoon, kolme vuotta isänsä kuoleman jälkeen.
"Vastoin tahtoani minut houkuteltiin lähtemään Humisevasta harjusta ja seuraamaan Cathya tänne. Pieni Hareton oli viiden vuoden vanha, ja olin juuri alkanut opettaa hänelle aakkosia. Meidän eromme oli surullinen, mutta Catherinen kyynelet olivat voimakkaammat kuin meidän. Kun kieltäydyin lähtemästä, ja kun eivät hänen houkutuksensa minuun vaikuttaneet, hän meni valittaen miehensä ja veljensä luo. Edellämainittu tarjosi minulle runsaskätisiä palkkioita; toinen käski minun kokoamaan kamppeeni, hän ei tarvinnut naisia talossa, virkkoi hän, nyt kun ei ollut emäntää; ja pastori ottaa ohjatakseen Haretonia jonkin ajan kuluttua. Niinpä minulle jäi vain yksi valintamahdollisuus: toimia käskyjen mukaan. Kehoitin isäntää toimittamaan pois kaikki kunnialliset ihmiset, jotta hän voisi nopeammin kulkea perikatoaan kohti; suutelin Haretonia ja sanoin jäähyväiset; sen jälkeen hän on minulle ollut vieras; tuntuu kummalta ajatella niin, mutta epäilemättä hän on täydellisesti unohtanut Ellen Deanin, ja että Hareton kerran oli enemmän kuin koko maailma Ellenille ja Ellen hänelle!"
Taloudenhoitajatar sattui katsahtamaan uunin reunalla olevaan kelloon ja hämmästyi nähdessään sen olevan jo puoli kaksi. Hän ei välittänyt pyynnöstäni viipyä hiukan kauemmin: oikeastaan minäkin olin halukas lykkäämään toistaiseksi hänen kertomuksensa jatkon. Ja nyt, kun hän on mennyt lepäämään, ja minä olen mietiskellyt tunnin tai pari rohkaisen mieleni lähteäkseni minäkin levolle, huolimatta pääni ja jäsenteni kiusallisesta raukeudesta.
X luku
Viehättävä erakkoelämän alku! Neljän viikon kidutus, heittelehtiminen ja sairaus! Voi näitä kalseita tuulia ja kolkkoa pohjan taivasta, vaikeakulkuisia teitä ja hitaita maalaislääkäreitä! Ja voi tätä ihmiskasvojen ikävöimistä! Mutta kaikkein pahinta oli se Kennethin vihjaus, etten voisi toivoa pääseväni ulkoilmaan ennen kevättä!
Herra Heathcliff on vast'ikään kunnioittanut minua vierailulla. Seitsemän päivää sitten hän lähetti minulle teeren – vuoden viimeisen. Roisto! Hän ei ole aivan viaton tähän sairauteeni, ja minun mieleni teki sanoa se hänelle. Mutta voi! miten olisinkaan voinut loukata miestä, joka laupiaasti istui vuoteeni ääressä ainakin tunnin ja puhui muistakin asioista kuin pillereistä ja lääkkeistä ja vetolaastareista ja kääreistä? Nyt on oikein huojentava lepoaika. Olen liian heikko lukeakseni; ja kuitenkin tunnen, kuin voisin nauttia jostakin huvittavasta. Miksi en kutsuisi rouva Deania lopettamaan kertomustaan? Voin muistaa päätapahtumat niin pitkälle kuin hän on päässyt. Niin: muistan, miten hänen kertomuksensa sankari karkasi kodistaan, ja miten hänestä ei kuultu kolmeen vuoteen; ja sankaritar joutui naimisiin. Minä soitan: rouva Dean ihastuu, kun havaitsee minun kykenevän keskustelemaan hilpeästi. Rouva Dean tuli.
"Nyt on vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa lääkkeen ottoon, herra", alkoi hän puheensa.
"Viekää se pois, pois se!" vastasin; "haluaisin saada –"
"Tohtori sanoo, että teidän täytyy lopettaa pulverien ottaminen."
"Kovin kernaasti! Älkää keskeyttäkö minua. Tulkaa ja ottakaa paikkanne tähän. Pitäkää sormenne erossa tuosta katkerasta lakikokoelmasta. Vetäiskää kudin esiin taskustanne – kas noin – ja jatkakaa nyt herra Heathcliffin tarinaa siitä, mihin sen keskeytitte, tähän päivään asti. Saiko hän loppuosan kasvatustaan mannermaalla ja palasiko hän herrasmiehenä? Vai saiko hän vapaaoppilaan paikan yliopistossa vai pääsikö pujahtamaan Amerikkaan ja voittiko hän mainetta imemällä synnyinmaansa verta? vai saiko hän omaisuuden itselleen nopeammin Englannin maantiellä?"
"Hän on saattanut noudattaa hiukan kutakin näistä kutsumuksista, herra Lockwood, mutta en voi ryhtyä vakuuttelemaan sitä. Olen jo sanonut, etten tiedä, miten hän sai omaisuutensa, enkä tunne keinoja, joita hän käytti kohottaakseen älyänsä kehittymättömästä tietämättömyydestä, johon se oli vajonnut, mutta luvallanne jatkan omalla tavallani, jos luulette sen huvittavan eikä väsyttävän teitä. Tunnetteko voivanne paremmin tänä aamuna?"
"Paljonkin."
"Se on iloinen uutinen."
Muutimme neiti Catherine ja minä Rastaantien moisioon. Hämmästyin miellyttävällä tavalla nähdessäni hänen käyttäytyvän äärettömän paljon paremmin kuin uskalsin odottaa. Hän näytti olevan melkein liian rakastunut herra Lintoniin ja osoitti myös hänen sisartaan kohtaan suurta rakkautta. He huolehtivatkin, totta kyllä, hyvin tarkasti hänen mukavuudestaan. Ei orjantappura kumartunut kuusamoita kohti, vaan kuusamat hyväilivät orjantappuraa. Ei pantu toimeen mitään molemminpuolisia suosionosoituksia: toinen seisoi suorana, toiset taipuivat; ja kukapa voisi olla huonoluonteinen ja tyly silloin, kuin hänelle ei osoiteta vastustusta eikä välinpitämättömyyttä? Huomasin herra Edgardin kovin pelkäävän Cathyn loukkaamista. Hän salasi sen Cathyltä, mutta jos hän joskus kuuli minun vastaavan tylysti tai näki jonkun toisen palvelijan julmistuvan Catherinen itsevaltaisesta käskystä, hän osoitti mielipahaansa otsaansa rypistämällä, mitä hän ei koskaan tehnyt vain itsensä vuoksi. Hän puhui minulle monta monituista kertaa ankarasti nenäkkyydestäni; ja vakuutti, ettei puukon pistos tuottaisi hänelle kovempaa tuskaa, kuin hänen rouvansa näkeminen suututettuna. Jotta en murehduttaisi hyvää isäntääni, opettelin hillitsemään ärtyisyyttäni, ja puolen vuoden kuluessa ruuti muuttui yhtä vaarattomaksi kuin hiekka, koska ei sattunut räjähdyttävää tulta sen läheisyyteen. Catherinella oli synkkyyden ja hiljaisuuden hetkiä silloin tällöin: hänen miehensä osoitti silloin myötätuntoista vaiteliaisuutta, sillä hän luuli niitä Catherinen vaarallisen taudin aiheuttamiksi mielialan vaihteluiksi, koska Cathy ei koskaan ennen ollut kokenut synkkämielisyyttä. Päivän alkaessa uudestaan paistaa, hänen miehensä tervehti sitä omalla päivänpaisteellaan. Luulenpa voivani vakuuttaa, että heidän onnensa oli todella suuri ja yhä lisääntyi.
Se loppui. Niin, meidän täytyy itsemme päästä elämän kilpajuoksuun; lempeät ja hyvät ihmiset ovat vain oikeammalla tavalla itsekkäitä kuin hallitsevat luonteet, ja se loppui, kun asianhaarat saivat kummankin tuntemaan, ettei toisen etu ollut päätekijänä toisen ajatuksissa. Eräänä autereisena syyskuun iltana olin tulossa puutarhasta kantaen raskasta, juuri täyteen poimimaani omenakoria. Oli alkanut hämärtää, ja kuu kurkisti pihan korkean aidan takaa ja loi epämääräisiä varjoja, jotka näyttivät vaanivan rakennuksen lukuisissa ulkonevissa kulmissa. Laskin taakkani portaille keittiön oven viereen ja seisahduin lepäämään, vetäen keuhkoihini kuulasta, suloista ilmaa. Katselin kuuta, ja selkäni oli oveen päin, kun kuulin äänen takanani sanovan: "Nelly, sinäkö se olet?"
Ääni oli syvä ja sen sävy ulkolainen, mutta minun nimeni lausuttiin tavalla, joka sai sen kuulostamaan kotoiselta. Pelästyneenä käännyin katsomaan, kuka puhui, sillä ovet olivat suljetut enkä ollut nähnyt kenenkään lähestyvän portaita. Joku liikehti eteisessä, ja pian erotin pitkän, tummiin vaatteisiin puetun miehen, jolla oli tummat kasvot ja tumma tukka. Hän nojasi parveketta vasten ja sormeili oven telkeä kuin aikoen avata sen. "Kuka hän voi olla?" mietin mielessäni. "Herra Earnshawko? Oi ei! Ääni ei vähääkään muistuta hänen ääntään."
"Olen odottanut täällä tunnin", hän jatkoi minun tuijottaessani eteeni, "ja koko ajan on kaikki ympärilläni ollut kuolemanhiljaista. En uskaltanut käydä sisään. Etkö tunne minua? Katso, en minä ole vieras!"
Valon välähdys osui hänen kasvoihinsa; posket olivat keltaiset ja puoliksi mustien viiksien peitossa; tuuheat kulmakarvat, syvät ja erikoiset silmät. Muistin silmät.
"Mitä!" huudahdin, tietämättä oliko häntä pidettävä ilmielävänä vieraana, ja kohotin käteni hämmästyksissäni. "Mitä! Oletteko tullut takaisin? Oletteko tosiaankin? Oletteko?"
"Olen, olen Heathcliff", hän vastasi, katsahtaen minusta ikkunoihin, jotka heijastivat loistavan kuun moninkertaistuneena, mutta eivät valoa sisältä. "Ovatko he kotona? Missä Cathy on? Nelly, sinä et ole iloinen; sinun ei tarvitse olla niin levoton. Onko Cathy täällä? Puhu! tahdon saada sanan hänen huuliltaan – emäntäsi huulilta. Mene sanomaan, että eräs henkilö on tullut Gimmertonista ja haluaa tavata häntä."
"Miten hän sen kestää?" huomautin. "Mitä hän tulee tekemään? Yllätys peloittaa minua – se tekee hänet mielettömäksi! Ja te olette Heathcliff! Mutta muuttuneena! Ei, sitä ei voi käsittää. Oletteko ollut sotilaana?"
"Mene ja toimita asiani", hän keskeytti kärsimättömästi. "Olen helvetissä kunnes sen teet!"
Hän kohotti telkeä ja astui sisälle; mutta kun pääsin vierashuoneen ovelle, jossa herra ja rouva Linton olivat, en kyennyt alkamaan puhetta. Viimein päätin kysyä, haluaisivatko he, että sytytetään kynttilät, ja aukaisin oven.
He istuivat yhdessä ikkunan ääressä, jonka ristikko oli työnnetty auki ja josta näkyi puutarhapuiden ja vihreän luonnonpuiston yli Gimmertonin laakso, jota pitkä sumunauha kaarsi melkein kukkulalle asti, (sillä kohta, kun kirkko on sivuutettu, kuten kenties olette huomannut, yhtyy suolta tuleva laskuoja vuorensolassa juoksevaan puroon). Humiseva harju kohosi tämän hopeisen usvan yläpuolelle; mutta meidän vanhaa taloamme ei näkynyt: se oli toisella rinteellä. Sekä huone että sen asujamet ja näky, jota he katselivat, näytti tavattoman rauhalliselta. Peräydyin epäröiden ja olin lähdössä pois ja jättämäisilläni asiani suorittamatta, kysyttyäni kynttilöistä, kun tietoisuus siitä, että käyttäydyin tyhmästi pakotti minut palaamaan ja mutisemaan: "Eräs Gimmertonista tullut henkilö haluaa tavata teitä, rouva."
"Mitä hän haluaa?" kysyi rouva Linton.
"En kysynyt häneltä", vastasin.
"No niin, vedä eteen ikkunaverhot, Nelly", virkkoi hän, "ja tuo tänne teetä. Tulen pian takaisin."
Hän poistui huoneesta; herra Edgar tiedusteli huolettomasti, kuka vieras oli.
"Eräs, jota rouva ei odota", vastasin. "Tuo Heathcliff – muistattehan, herra – hän, joka ennen asui herra Earnshawin luona."
"Mitä! tuo mustalainenko – tuo kyntöpoika?" hän huusi. "Miksi et sanonut sitä Catherinelle?"
"Hs! älkää kutsuko häntä sillä nimellä, herra", sanoin minä. "Rouva tulisi kovin surulliseksi kuullessaan sen. Rouva suri kiihkeästi, kun hän karkasi. Luulenpa hänen takaisintulostaan koituvan ilojuhlan rouvalle." Herra Linton meni huoneen toiselle puolelle ikkunan ääreen, joka oli pihalle päin. Hän aukaisi sen ja katsoi pihalle. Luulen heidän olleen alhaalla, sillä hän huomautti nopeasti: "Älä seiso siellä, rakkaani! Tuo vieras sisään, jos siellä on joku." Ennen pitkää kuulin oven teljen naksahtavan, ja Catherine syöksyi yläkertaan, hengästyneenä ja hurjana, liian kiihtyneenä osoittaakseen iloa: olisitte pikemminkin hänen kasvoistaan voinut aavistaa suurta onnettomuutta.
"Oi, Edgar, Edgar!" hän huohotti ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Edgar kulta! Heathcliff on tullut takaisin – hän on tullut!" Ja hänen syleilynsä kiihtyi puserrukseksi.
"No, no!" huusi hänen miehensä vihaisesti, "älä silti kurista minua! En minä milloinkaan ole huomannut häntä niin ihmeelliseksi aarteeksi. Ei silti tarvitse olla hullu!"
"Minä tiedän, ettet sinä hänestä pitänyt", hän vastasi peittäen hiukan kiihkeää ihastustaan. "Kuitenkin teidän täytyy minun vuokseni nyt tulla ystäviksi. Käskenkö hänet tänne?"
"Tännekö?" kysyi isäntäni, "vierashuoneeseenko?"
"Mihinkä sitten?" kysyi rouva.
Herra Edgar näytti vihaiselta ja ehdotti keittiötä sopivampana paikkana vieraalle. Rouva Linton katseli ivallisin katsein – puoliksi vihoitellen, puoliksi nauraen hänen halveksunnalleen.
"Ei", virkkoi hän hetken kuluttua; "en voi istua keittiössä. Aseta tänne kaksi pöytää, Ellen: toinen isännällesi ja neiti Isabellalle, jotka ovat herrasväkeä, toinen Heathcliffille ja minulle, huonompaan väkeen kuuluville. Oletko tyytyväinen siihen, rakkaani? Taikka annanko sytyttää valkean johonkin toiseen huoneeseen? Jos tahdot sitä, anna ohjeita! Minä juoksen alas ja noudan vieraani. Pelkäänpä, että ilo on liian suuri ollakseen totta!"
Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edgar esti häntä.
"Te käskette hänen tulemaan tänne", virkkoi hän minulle: "ja Catherine koeta olla iloinen olematta hupsu! Koko talon ei tarvitse olla todistamassa, miten sinä otat karanneen palvelijan vastaan kuin veljesi."
Menin alas ja löysin Heathcliffin eteisestä odottamassa, ilmeisesti toivoen sisäänkäymiskutsua. Hän seurasi opastustani sanoja hukkaamatta, ja minä vein hänet isäntäni ja emäntäni luo, joiden kiihtyneet kasvot kielittelivät tapahtuneesta väittelystä. Rouvan kasvot loistivat toisenlaisin ilmein, kun hänen ystävänsä ilmestyi ovelle: hän juoksi esiin, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja johti hänet Lintonin luo; sitten hän otti Lintonin vastahakoiset sormet ja työnsi ne Heathcliffin käsiin. Olin hämmästyneempi kuin koskaan ennen nähdessäni Heathcliffissä tapahtuneen muutoksen, jonka takkavalkea ja kynttilänvalo nyt täydellisesti paljastivat. Hänestä oli tullut suuri, voimakasruumiinen, hyvin muodostunut mies, jonka rinnalla isäntäni näytti kovin hennolta ja nuorukaismaiselta. Hänen korskea ryhtinsä pani olettamaan hänen olleen sotaväessä. Hänen olemuksensa ja päättäväinen kasvojen ilme vaikuttivat, että hän näytti paljon vanhemmalta kuin herra Linton; kasvot olivat älykkäät eikä niissä ollut merkkiäkään entisestä alennuksesta. Puoliksi sivistynyt julmuus piili vielä tuuheiden kulmakarvojen alla silmissä, jotka liekehtivät mustaa tulta, mutta se oli taltutettua. Olipa hänen käytöksensä arvokastakin: siitä oli kaikki karkeus karsittu, vaikkakin se oli liian tuimaa ollakseen siroa. Isäntäni hämmästys veti vertoja tai vei voitonkin omastani. Hän ei tiennyt aluksi, miten puhutella kyntöpoikaa, jolla nimityksellä hän oli Heathcliffiä kutsunut. Heathcliff hellitti välinpitämättömästi kätensä ja seisoi katsellen Edgaria kylmästi, kunnes tämä suvaitsi puhua.
"Istukaa, herra", hän sanoi viimein. "Rouva Linton, muistellen vanhoja aikoja, tahtoo, että minä otan teidät kohteliaasti vastaan; ja tietysti tunnen mielihyvää, kun hänelle tapahtuu jotakin miellyttävää."
"Niin minäkin", vastasi Heathcliff, "erittäinkin, jos se on jotakin, johon saan ottaa osaa. Jään tänne mielihyvin tunniksi tai pariksi."
Hän istuutui vastapäätä Catherinea, joka katseli Heathcliffiä kuin peläten hänen haihtuvan olemattomiin, niin pian kuin hän siirtäisi katseensa muualle. Heathcliff ei katsonut Catherineen usein: nopea silmäys silloin tällöin riitti; mutta se heijasti takaisin joka kerran yhä alttiimmin peittämätöntä ihastusta, jota hän joi Catherinen silmistä. He olivat liiaksi keskinäisen ilonsa vallassa hämmennystä tunteakseen. Mutta niin ei ollut herra Edgar: hän kalpeni vihasta; ja hänen vihansa kohosi huippuunsa, kun rouva nousi ja astuttuaan nukkamaton yli tarttui uudestaan Heathcliffin käsiin ja nauroi kuin järjetön.
"Varmaankin tämä on huomenna unta!" virkkoi hän. "En kykene uskomaan, että olen sinut nähnyt ja sinua koskettanut ja puhunut sinulle jälleen. Ja kuitenkin, sinä julma Heathcliff, et ansaitse tällaista vastaanottoa. Olla poissa ja vaiteliaana kolme vuotta, ajattelematta ollenkaan minua."
"Vähän enemmän, kuin sinä olet ajatellut minua", hän mutisi. "Ei ole kauankaan siitä, Cathy, kun sain tiedon naimisiinmenostasi; ja odottaessani tuolla pihalla tein seuraavan suunnitelman: tahdon kerran vielä katsella kasvojasi, ehkäpä ällistyneenä tuijottaen ja teennäistä iloa osoittaen, sitten teen tilini Hindleyn kanssa ja sitten ennätän lain edelle surmaamalla itseni. Sinun vastaanottosi on karkoittanut nämä mietteet pois päästäni, mutta varo kohtaamasta minua muuttunein mielin ensi kerralla! Et, sinä et enää karkoita minua paikkakunnalta! Suritko ihan tosissasi minun lähtöäni? Niin, kyllä oli syytäkin. Olen taistellut raskaan elämäntaistelun, sen jälkeen kuin viimeksi kuulin äänesi, ja sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sillä olen taistellut vain sinun tähtesi!"
"Catherine, ole hyvä ja tule pöydän ääreen, ellet aio tarjota meille kylmää teetä", keskeytti Linton, koettaen säilyttää tavallisen sävynsä ja riittävän määrän kohteliaisuutta. "Herra Heathcliffillä on pitkä kävelymatka, missä tahansa hän nukkuneekin tänä yönä; ja minä olen janoinen."
Catherine istuutui teekeittiön ääreen; ja neiti Isabella tuli kellon kutsumana; pantuani heidän tuolinsa paikoilleen poistuin huoneesta. Ateria kesti tuskin kymmentä minuuttiakaan. Catherinen kuppia ei ollenkaan täytetty: hän ei voinut syödä eikä juoda. Edgar oli tehnyt suttua kuppiinsa ja söi sitä tuskin suunavaustakaan. Heidän vieraansa ei viipynyt siellä sinä iltana tuntia kauempaa. Kysyin häneltä hänen poistuessaan, meneekö hän Gimmertoniin.
"En, vaan Humisevaan harjuun", hän vastasi, "herra Earnshaw kutsui minua, kun kävin siellä tänä aamuna".
Herra Earnshaw kutsui häntä! ja hän vieraili herra Earnshawin luona! Mietin tätä lausetta kiusallisesti hänen mentyään. Onko hän tulossa tekopyhäksi ja tuleeko hän maaseudulle salakavalana tekemään ilkitöitä? Aloin tuumia: sisäinen aavistus sanoi, että hänen olisi ollut parempi pysyä poissa.
Keskiyöllä minut herätti unestani rouva Linton, joka hiipi huoneeseeni, istuutui vuoteeni ääreen ja veti minua tukasta saadakseen minut hereille.
"En voi nukkua, Ellen", hän virkkoi anteeksipyyntönä. "Ja tahdon jonkun elävän olennon jakamaan onnen kanssani! Edgar on ärtyinen, koska iloitsen asiasta, joka ei häntä miellytä: hän kieltäytyy aukaisemasta suutaan muuten kuin lausuakseen juroja, tyhmiä sanoja; ja hän sanoi minun olevan ilkeän ja itsekkään, kun halusin puhua, vaikka hän oli sairas ja uninen. Hän on aina olevinaan sairas pienimmänkin vastuksen kohdatessa. Sanoin jotakin kehuvaa Heathcliffistä, ja Edgar alkoi itkeä joko päänsäryn tai kateuden vaivaamana: niinpä nousin ja poistuin hänen luotaan."
"Mitä hyödyttää kehua Heathcliffiä hänelle?" vastasin. "Nuorukaisina he jo tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan, ja Heathcliffistä olisi aivan yhtä vastenmielistä kuulla häntä kehuttavan: sellainen on ihmisluonne. Älkää kiusatko herra Lintonia hänen takiaan, ellette halua julkista riitaa heidän välilleen."
"Mutta eikö se osoita suurta heikkoutta?" ahdisti Cathy. "Minä en ole kateellinen; en koskaan tunne olevani pahoillani Isabellan keltaisen tukan välkkeen enkä hänen hipiänsä valkeuden takia, enkä hänen hempeän siron käytöksensä enkä sen rakkauden vuoksi, jota koko perhe osoittaa hänelle. Sinäkin Nelly, jos me joskus riitelemme, olet aina Isabellan puolella, ja minä myönnyn kuin tyhmä äiti: sanon häntä kullanmuruksi ja imartelen hänet hyvälle tuulelle. Hänen veljeään miellyttää nähdä meidät ystävinä, ja se taas miellyttää minua. Mutta he ovat kovin samanlaiset: he ovat hemmoiteltuja lapsia ja kuvittelevat, että maailma on tehty heidän mukavuudekseen; ja vaikkakin olen molemmille mieliksi, niin luulen, että kunnollinen kuritus tekisi heille joka tapauksessa hyvää."
"Olette erehtynyt, rouva Linton", virkoin minä. "He koettavat olla teille mieliksi. Tiedän, mitä olisi tehtävä, elleivät he sitä tekisi. Voitte hyvinkin teeskennellä noudattavanne heidän hetkellisiä oikkujaan, niin kauan kuin heidän tehtävänänsä on arvata kaikki teidän toivomuksenne. Te voitte kuitenkin lopuksi joutua käsittelemään molemmille puolueille yhtä merkityksellistä asiaa; ja silloin ne, joita sanotte heikoiksi, ovat yhtä lujia ja itsepäisiä kuin tekin."
"Ja silloin kamppailemme kuolemaan asti, eikö niin, Nelly?" hän vastasi nauraen. "Ei! Vakuutan sinulle uskovani niin lujasti Lintonin rakkauteen, että luulen voivani vaikka tappaa hänet hänen haluamatta panna vastaan."
Neuvoin häntä pitämään miestään suuremmassa arvossa tämän kiintymyksen vuoksi.
"Sen teenkin", hän vastasi, "mutta hänen ei tarvitse alkaa uikuttaa joutavan pikku seikan takia. Se on lapsellista; ja sen sijaan että hän tyrehtyy kyyneliin, koska sanoin Heathcliffin ansaitsevan kaikkien kunnioituksen ja että hänen ystävänään oleminen olisi kunniaksi seudun huomatuimmalle herralle, olisi hänen pitänyt vakuuttaa sitä minulle ja iloita myötätunnosta. Edgarin täytyy tottua häneen voidakseen pitää hänestä yhtä paljon; ottaen lukuun, miten paljon Heathcliffillä on syytä vihata häntä, Heathcliff käyttäytyi mielestäni erinomaisesti."
"Mitä ajattelette hänen menostaan Humisevaan harjuun?" tiedustelin minä. "Ilmeisesti hän on tehnyt parannuksen joka suhteessa: oikea kristitty, joka tarjoaa toverin kättä kaikille vihollisilleen!"
"Hän selitti sen", vastasi Catherine. "Ihmettelen yhtä paljon kuin sinäkin. Hän sanoi menneensä sinne saadakseen minua koskevia tietoja sinulta, sillä hän luuli sinun yhä asuvan siellä, ja Joseph kertoi sen Hindleylle, joka tuli pihalle ja alkoi kysellä häneltä, mitä hän oli tehnyt ja miten elänyt ja lopulta pyysi häntä käymään sisään. Siellä oli muutamia miehiä korttia pelaamassa; Heathcliff liittyi heihin. Veljeni menetti vähän rahaa hänelle, ja kun veljeni huomasi hänellä olevan runsaan rahavaraston, hän pyysi Heathcliffiä tulemaan uudestaan illalla: siihen Heathcliff myöntyi. Hindley on liian huolimaton tuttaviensa valinnassa: hän ei viitsi ruveta miettimään syitä, joita hänellä olisi erään huonosti kohtelemansa henkilön epäilemiseen. Mutta Heathcliff vakuuttaa pääsyynsä vanhan vainoojansa tuttavuuden uudistamiseen olevan halun majoittautua kävelymatkan päähän moisiosta ja kiintymyksensä taloon, jossa yhdessä oleskelimme; ja myös toivomuksen, että minulla olisi useammin tilaisuus tavata häntä siellä kuin Gimmertonissa, jos hän asettuisi sinne. Hän aikoo tarjota runsaan korvauksen oikeudesta saada asua Humisevassa harjussa; ja veljeni ahneus houkuttelee varmaankin hänet suostumaan ehtoihin: hän on aina ollut ahne, vaikka hän heittää toisella kädellään pois kaiken, minkä hän toisella kädellään on haalinut kokoon."
"Onpa se sopiva paikka nuoren miehen asunnoksi!" sanoin minä. "Ettekö pelkää seurauksia, rouva Linton?"
"En ystäväni puolesta", hän vastasi: "hänen järkevyytensä varjelee häntä vaaroista, ja vähät Hindleystä: häntä ei voi tehdä turmeltuneemmaksi kuin hän on; ja minä estän häntä ryhtymästä väkivallantekoihin. Tämän illan tapaus on sovittanut minut Jumalan ja ihmiskunnan kanssa! Olin noussut ankaraan kapinaan kohtaloa vastaan. Voi, olen kärsinyt hyvin, hyvin katkeraa kurjuutta, Nelly! Jos tuo olento tietäisi, miten katkeraa, olisi hänestä häpeällistä samentaa vapautuksesta aiheutuvaa iloani joutavanpäisellä ärtyilemisellä. Vain ystävällisyys häntä kohtaan sai minut kantamaan kärsimykseni yksin; jos olisin ilmaissut tuskan, jota usein tunsin, olisi hän oppinut ikävöimään sen lievennystä yhtä kiihkeästi kuin minäkin. Se on kuitenkin ohitse, enkä aio kostaa hänen hullutteluaan; Voin sietää mitä hyvänsä tämän jälkeen! Jos kehnoin elävä olento löisi minua poskelle, en ainoastaan kääntäisi hänelle toista, vaan pyytäisin anteeksi, että olen kiihoittanut häntä siihen; ja tämän todisteeksi teen heti rauhan Edgarin kanssa. Hyvää yötä! Minä olen enkeli!"
Tämän omahyväisen tuomion lausuttuaan hän poistui; ja hänen toteuttamansa päätöksen onnistuminen ilmeni seuraavana päivänä: herra Linton luopui ärtyisyydestään (vaikka hänen mielensä näytti yhä masentuneelta Catherinen liialliseen iloisuuteen verraten) eikä estellyt Catherinea menemästä Isabellan kanssa Humisevaan harjuun iltapäivällä; ja Catherine osoitti hänelle palkkioksi sellaista hehkuvaa rakkautta, että se muutti talon paratiisiksi moneksi päiväksi; sekä isäntä että palvelijat nauttivat ainaisesta päivänpaisteesta.
Heathcliff – herra Heathcliff minun pitäisi sanoa tulevaisuudessa – käytti ensin varovaisesti vierailuvapauttaan Rastaantien moisiossa; hän tuntui arvioivan, miten sen omistaja kestäisi hänen tunkeilevaisuuttansa. Catherine myös katsoi viisaaksi lieventää ilonilmaisujaan ottaessaan hänet vastaan, ja vähitellen Heathcliff hankki itselleen odotetun vieraan oikeudet. Hän oli säilyttänyt suuren määrän entistä umpimielisyyttään, joka hänen kehitysvuosinaan oli niin ilmeinen; ja se auttoi tukahduttamaan kaikki hämmästyttävät tunteen purkaukset. Isäntäni levottomuus taipui suvaitsevaisuudeksi, ja muut asiat käänsivät sen toisille uomille joksikin aikaa.
Hänen uusi huolenaiheensa johtui siitä aavistamattomasta onnettomuudesta, että Isabella Linton osoitti äkillistä ja vastustamatonta ihailua suosittua vierasta kohtaan. Siihen aikaan hän oli kahdeksantoistavuotias suloinen neiti; lapsellinen tavoissaan, vaikka hän olikin teräväpäinen, kiihkeätunteinen ja myös kiivas, jos häntä ärsytettiin. Hänen veljensä, joka rakasti häntä hellästi, kauhistui tätä haaveellista mieltymystä. Hän ei ajatellut alennusta, mihin liitto nimettömän miehen kanssa johtaisi, eikä mahdollisuutta, että hänen omaisuutensa joutuisi miespuolisten perillisten puuttuessa sellaisiin käsiin, sillä hänellä oli järkeä Heathcliffin luonteen ymmärtämiseen; hän tiesi, että vaikka Heathcliffin ulkonainen olemus oli muuttunut, hänen luonnettansa oli mahdoton muuttaa ja se oli muuttumaton. Ja hän pelkäsi tuota luonnetta: se kapinoi häntä vastaan; hän hylkäsi pahaa aavistaen ajatuksen, että Isabella joutuisi sen huostaan. Hän olisi peräytynyt vielä kauemmaksi, jos hän olisi tiennyt sisarensa mieltymyksen syntyneen pyytämättä ja suuntautuneen taholle, jossa se ei herättänyt minkäänlaista tunteen vastakaikua; sillä samalla hetkellä kuin hän huomasi sen olemassaolon, hän syytti siitä Heathcliffin tarkkaan mietittyjä hankkeita.
Olimme kaikki huomanneet, että neiti Linton oli jonkin aikaa ollut kuohuksissaan ja suruissaan jostakin. Hän oli vihainen ja ärtyinen; hän piikitteli ja kiusoitteli Catherinea yhtämittaa, pannen vaaralle alttiiksi hänen rajoitetun kärsivällisyytensä. Me annoimme tämän hänelle anteeksi pitäen sitä jossakin määrin huonon terveyden seurauksena; hän hupeni ja kuihtui ihan meidän silmissämme. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli ollut tavattoman oikullinen, hylännyt aamiaisensa ja valittanut, etteivät palvelijat tehneet, mitä hän käski, ja ettei rouva antanut hänelle mitään asemaa talossa, ja että Edgar oli välinpitämätön häntä kohtaan, ja että hän oli saanut yskää, kun ovet oli jätetty auki, ja että annoimme salin takkatulen sammua tahallamme suututtaaksemme häntä, ja satoja muita joutavia syytöksiä, rouva Linton vaati jyrkästi, että hänen on mentävä vuoteeseen, ja nuhdeltuaan häntä pontevasti uhkasi haettaa lääkärin. Kennethin mainitseminen sai hänet heti huutamaan, että hän oli täysin terve, ja että ainoastaan Catherinen karkea käytös teki hänet onnettomaksi.
"Kuinka voit sanoa, että minä olen karkea, ilkeä lellikki?" huusi emäntä hämmästyen kohtuutonta väitöstä. "Olet varmasti kadottamaisillasi järkesi. Sano minulle, milloin olen ollut karkea?"
"Eilen", nyyhkytti Isabella, "ja nyt!"
"Eilenkö!" kysyi hänen kälynsä. "Missä tilaisuudessa?"
"Kävellessämme nummella: käskit minun mennä minne hyvänsä, sill'aikaa kuin sinä kuljeskelit herra Heathcliffin kanssa!"
"Ja niinkö sinä määrittelet karkeuden?" virkkoi Catherine nauraen. "Se ei merkinnyt sitä, että seurasi oli liikaa: emme välittäneet siitä olitko luonamme vai et; ajattelin vain, ettei Heathcliffin puhe huvittaisi sinua."
"Voi, ei", itki nuori neiti; "tahdoit minut pois, koska tiesit, että halusin olla läsnä!"
"Onko hän selväjärkinen?" kysyi rouva Linton kääntyen minuun. "Toistan keskustelumme sana sanalta, Isabella, ja sinä selität, mikä siinä olisi viehättänyt sinua."
"En välitä keskustelustanne", hän vastasi. "Tahdoin olla hänen –"
"No?" virkkoi Catherine nähdessään hänen epäröivän lauseen lopettamista.
"Hänen kanssaan: enkä tahdo, että minut aina lähetetään pois!" hän jatkoi kiivastuen. "Sinä olet kahlekoira, Cathy, etkä halua, että rakastetaan ketään muuta kuin sinua."
"Sinä olet häpeämätön pieni marakatti!" huudahti rouva Linton kummastuneena. "Mutta minä en usko tätä hullutusta! On mahdotonta, että sinä voit haluta Heathcliffin ihailua – että pidät häntä miellyttävänä henkilönä! Toivon käsittäneeni sinut väärin, Isabella?"
"Et, et ole käsittänyt väärin", virkkoi hurmaantunut tyttö. "Rakastan häntä paljon enemmän kuin sinä koskaan olet rakastanut Edgaria; ja hän rakastaisi minua, jos sinä antaisit!"
"En tahtoisi olla sinun sijassasi silloin, en kuningaskunnastakaan!" huomautti Catherine innokkaasti, ja hän näytti puhuvan vilpittömästi. "Nelly, auta minua vakuuttamaan hänelle hänen hulluuttaan. Sano hänelle, mikä Heathcliff on: parantumaton olento, jossa ei ole hienostuneisuutta eikä sivistystä: kolkko vihreäkivinen ja kanervainen korpimaa. Aivan sama olisi viedä tuo pieni kanarialintu puistikkoon talvipäivänä kuin kehoittaa sinua antamaan sydämesi hänelle. Vain surkuteltava tietämättömyys hänen luonteestaan, lapsi, eikä mikään muu, saattaa sinut unelmoimaan sellaista. Älä kuvittele hänen järeän ulkopintansa alle kätkeytyvän hyväntahtoisuuden ja rakkauden lähteitä! Hän ei ole hiomaton timantti – eikä yksinkertainen helmisimpukka: hän on julma, säälimätön, susimainen mies. Minä en koskaan sano hänelle: 'jätä tämä tai tuo vihollinen rauhaan, koska olisi häpeällistä tai julmaa tehdä heille pahaa', vaan sanon: 'jätä heidät rauhaan, sillä vihastuisin, jos heitä vahingoitettaisiin'. Ja hän murskaisi sinut kuin varpusen munan, Isabella, jos hän havaitsisi sinut kiusalliseksi holhokiksi. Tiedän, ettei hän voisi rakastaa Lintonia, ja kuitenkin hän saattaisi kyllä naida sinut omaisuuden ja aseman takia: ahneus kehittyy hänessä helmasynniksi. Sellaisen kuvan minä olen saanut hänestä, ja minä olen hänen ystävänsä – siinä määrin ystävä, että jos hän olisi vakavasti koettanut sinua kiehtoa, olisin ehkä vaiennut ja antanut sinun mennä hänen loukkuunsa."
Neiti Linton katseli kälyään vihaisesti.
"Häpeä! Häpeä!" hän toisti vihaisesti. "Olet pahempi kuin kaksikymmentä vihollista, sinä myrkyllinen ystävä!"
"Voi! et siis usko minua?" virkkoi Catherine. "Arveletko minun puhuvan häijystä kateudesta?"
"Siitä olen varma", vastasi Isabella; "ja sinä kauhistutat minua!"
"Hyvä!" huusi toinen. "Koeta itse, jos olet sitä mieltä: minä olen koettanut ja jätän todistelun sinun tyhmän hävyttömyytesi vuoksi."
"Ja minun täytyy kärsiä hänen itsekkyytensä takia!" nyyhkytti Isabella, kun rouva Linton poistui huoneesta. "Kaikki, kaikki nousevat minua vastaan: hän on tuhonnut minun ainoan lohdutukseni. Mutta hän valehteli, eikö totta? Herra Heathcliff ei ole paholainen, hänellä on kunniallinen ja uskollinen sydän, sillä kuinka hän muuten muistaisi Cathyä?"
"Karkoittakaa hänet ajatuksistanne, neiti", sanoin minä. "Hän on pahanilman lintu: hän ei ole teidän vertaisenne. Rouva Linton puhui ankarasti, mutta minä en voi väittää häntä vastaan. Hän tuntee Heathcliffin sydämen paremmin kuin minä tai kukaan muukaan eikä hän koskaan tahtoisi kuvata häntä pahemmaksi kuin hän on. Rehelliset ihmiset eivät peitä tekojaan. Miten hän on elänyt? Miten hän on tullut rikkaaksi? Miksihän asuu Humisevassa harjussa inhoamansa miehen talossa? Sanotaan herra Earnshawin muuttuvan päivä päivältä pahemmaksi Heathcliffin tultua. He istuvat valveilla koko yön yhteen menoon, ja Hindley on lainannut rahaa kiinteimistöä vastaan eikä tee muuta kuin juo ja pelaa: kuulin vain viikko sitten – Joseph kertoi minulle – kohtasin hänet Gimmertonissa: 'Nelly', sanoi hän, 'meillä on nyt ruumiinsyyni talossamme. Yksi niistä sai melkein sormensa poikki estäessänsä toista lävistämästä itseänsä niinkuin vasikkaa. Se on isäntä, nähkääs, ja hän pitää sellaista menoa suurelle tuomiolle joutumisesta. Hän ei pelkää tuomarien penkkiä eikä Paavalia eikä Pietaria eikä Johannesta eikä Matteusta eikä ketään heistä, se on varma. Hän on mielissään – hän ikävöitsee saada kääntää paatuneet kasvonsa heihin päin! Ja muistatteko tuota komeaa Heathcliff-poikaa, kyllä hän on erimoinen elävä! Hän osaa oikealle pirun pelille nauraa yhtä hyvin kuin toisetkin. Eikö hän koskaan kerro mitään hienosta elämästään meidän luonamme, kun hän tulee moisioon? Tällaista se on: – noustaan ylös kun päivä laskee: pelaamista, viinaa, suljetut ikkunalaudat ja kynttilänvaloa huomeniin keskipäivään saakka: sitten tuo hullu menee ovia paiskellen ja raivoten omaan huoneeseensa, pakottaen kunnolliset ihmiset tukkimaan korvansa, jotta pääsisivät kuulemasta hävyttömyyksiä; ja tuo roisto ei muuta kuin kokoaa rahansa ja syö ja makaa ja käy naapurissa norkoilemassa toisen vaimoa. Kyllä maar hän kertoo Catherine-rouvalle kuinka hänen isänsä kulta juoksee hänen taskuihinsa, ja kuinka hänen isänsä poika nelistää laveaa tietä, sill'aikaa kuin hän laukkaa edeltä avaamaan veräjää? Ja Joseph on vanha kelmi, mutta ei valehtelija, ja jos hänen selostuksensa Heathcliffin käytöksestä on tosi, ette koskaan haluaisi sellaista puolisoa vai kuinka?"
"Olet liitossa toisten kanssa, Ellen!" hän vastasi. "En kuuntele sinun parjauksiasi. Sinä olet ilkeä koettaessasi vakuuttaa minulle, ettei maailmassa ole onnea!"
En voi sanoa, olisiko hän voittanut tämän houreensa, jos hänet olisi jätetty rauhaan, vai olisiko hän uupumattomasti vaalinut sitä aina: hänellä oli vähän miettimisaikaa. Seuraavana päivänä oli ylituomarien kokous läheisessä kaupungissa, ja isäntäni täytyi ottaa siihen osaa. Ja herra Heathcliff, joka tiesi hänen olevan poissa, saapui vähän aikaisemmin kuin tavallisesti. Catherine ja Isabella istuivat kirjastossa vihaisina, mutta äänettöminä. Viimeksimainittu oli hämmentynyt äskeisestä hölläsuisuudestaan ja salaisten tunteittensa paljastuksesta, johon hän oli antautunut äkillisen vihan vallassa; ja ensinmainittu, tarkkaan harkittuaan, oli todella vihainen toverilleen; ja vaikka hän nauroikin taas tämän hävyttömyyttä, aikoi hän kääntää asian kaikkea muuta kuin naurettavaksi kälylleen. Hän hymyili nähdessään Heathcliffin kulkevan ikkunan ohi. Minä lakaisin lieden edustaa ja huomasin tuon pahaenteisen hymyn hänen huulillaan. Isabella, joka oli syventynyt mietteisiinsä tai kirjaan, pysyi paikallaan kunnes ovi avautui, sitten hänen oli liian myöhäistä yrittää pakenemista, minkä hän olisi mielellään tehnyt, jos se olisi käynyt päinsä.
"Tule sisälle, se on oikein!" huusi emäntä iloisesti, vetäen tuolin tulen ääreen. "Täällä on kaksi henkilöä, jotka kovin kaipaavat kolmatta sulattamaan väliltään jäätä; ja sinä olet juuri se, jonka me molemmat valitsisimme. Heathchliff, olen ylpeä näyttäessäni viimeinkin sinulle erään, joka on sinuun hullummin rakastunut kuin minä. Varmaankin tunnet itsesi imarrelluksi. Ei, se ei ole Nelly, älä katso häneen! Pikkuinen kälyraukkani on murtamaisillaan sydämensä vain ajatellessaan sinun ruumiillista ja siveellistä kauneuttasi. Nyt voit päästä Edgarin veljeksi! Ei, ei, Isabella, et saa juosta pois", hän jatkoi, ja teeskennellen leikillisyyttä vangitsi hämilleen joutuneen tytön, joka vihaisesti oli noussut istuimeltaan. "Me riitelimme kuin kissat sinusta, Heathcliff; jouduin täydellisesti tappiolle rakkauden ja ihailun ilmaisemisessa: ja sitäpaitsi minulle ilmoitettiin, että, jos vain ymmärtäisin väistyä, ampuisi kilpailijattareni, jollainen hän tahtoo olla, sellaisen nuolen sydämeesi, että se takaisi hänelle sinun ikuisen kiintymyksesi ja haihduttaisi minun kuvani muististasi ainiaaksi."
"Catherine!" virkkoi Isabella osoittaen arvokkuuttansa ja välittämättä ponnistautua vapaaksi tiukasta otteesta, joka häntä pidätti. "Olisin kiitollinen, jos pysyisit totuudessa, etkä parjaisi minua edes leikillä! Herra Heathcliff, olkaa hyvä ja pyytäkää ystäväänne päästämään minut vapaaksi: hän unohtaa, ettemme te ja minä ole läheisiä tuttuja; ja se mikä hänestä on hauskaa, on minusta sanomattoman surullista!"
Kun ei vieras virkkanut mitään, vaan istuutui ja näytti olevan täysin välinpitämätön niihin tunteisiin nähden, joita tyttö tunsi häntä kohtaan, kääntyi Isabella ja kuiskasi vilpittömän vapahdusanomuksen kiusaajalleen.
"Ei mistään hinnasta", huusi rouva Linton vastaukseksi. "En halua itseäni toistamiseen sanottavan kahlekoiraksi. Sinä jäät: kas noin! Heathcliff, miksi et osoita tyytyväisyyttäsi miellyttävien uutisteni johdosta? Isabella vakuuttaa, ettei Edgarin rakkaus minuun ole mitään siihen rakkauteen verraten, jota hän tuntee sinua kohtaan. Aivan varmasti hän puhui jotakin sen tapaista, eikö totta, Ellen? Ja hän on paastonnut surusta ja raivosta eilisen kävelyretken edellisestä päivästä saakka, kun erotin hänet sinun seurastasi pitäen sellaista sopimattomana."
"Luulenpa sinun nyt parjaavan häntä", virkkoi Heathcliff, muuttaen tuolinsa heitä kohti. "Joka tapauksessa hän ainakin nyt tahtoo päästä minun seurastani."
Ja hän katsoi tiukasti keskustelun aiheena olevaan olentoon, aivan samoin kuin katseltaisiin erikoista, inhoittavaa eläintä, itä-intialaista satajalkaista esimerkiksi, jota tutkitaan uteliaisuudesta, vaikka se herättääkin kammoa. Isabella-parka ei voinut kestää tätä: hän vuoroin punastui ja vuoroin kalpeni, ja kyynelet valuivat hänen silmäripsiään pitkin, kun hän pienien sormiensa koko voimalla koetti irtautua Catherinen lujasta puristuksesta, ja huomatessaan, että heti kun hän sai irroitetuksi Catherinen yhden sormen käsivarrestaan, takertui hänen toinen sormensa yhä lujemmin, ja ettei hän voisi poistaa koko kättä yht'aikaa, hän alkoi käyttää kynsiään; ja niiden terävyys pian koristi pidättäjän kädet punaisin merkein.
"Siinäpä on tiikeri!" huudahti rouva Linton päästäen Isabellan vapaaksi ja pudistellen kättään kivusta. "Mene matkaasi, Jumalan tähden, ja piilota ilkeä naamasi! Miten tyhmää oli paljastaa nuo kynnet hänelle. Etkö voi kuvitella, mitä hän siitä päättelee? Katso, Heathcliff, ne ovat surmavehkeitä – sinun täytyy varoa silmiäsi."
"Minä kiskon ne pois hänen sormistaan, jos ne uhkaavat minua", hän vastasi petomaisesti, kun ovi sulkeutui Isabellan jälkeen. "Mutta mitä tarkoitit kiusaamalla tuota olentoa, Cathy? Puhuitko totta?"
"Vakuutan sinulle sen", vastasi rouva. "Hän on sinun tähtesi ollut henkihieverissä useita viikkoja; ja hän houraili sinusta tänä aamuna syytäen suustaan tulvanaan solvauksia, kun kuvailin virheesi oikeassa valossa laimentaakseni hänen ihastustaan. Mutta älä kiinnitä siihen enää huomiota. Tahdoin rangaista häntä hänen hävyttömyydestään, siinä kaikki. Pidän hänestä liian paljon, rakas Heathcliff, antaakseni sinun kokonaan anastaa ja nielaista hänet."
"Ja minä välitän hänestä liian vähän yrittääkseni sitä", virkkoi Heathcliff, "en ainakaan muutoin kuin vampyyrin tavoin. Saisit kuulla kummia asioita, jos eläisin yksin tuon äitelän vahanaaman kanssa: jokapäiväinen tehtäväni olisi maalata sen valkoiselle pinnalle sateenkaaren värit ja muuttaa siniset silmät mustiksi joka toinen päivä: ne muistuttavat inhoittavasti Lintonin silmiä."
"Ilahduttavasti!" huomautti Catherine. "Ne ovat kyyhkysen silmät – enkelin silmät."
"Hän on veljensä perillinen, eikö olekin?" kysyi Heathcliff lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Sen ajatteleminen on minusta ikävää", vastasi hänen toverinsa. "Jumala suokoon, että kuusi veljenpoikaa pyyhkii pois hänen perintöoikeutensa. Karkoita mielestäsi tuo aihe tällä hetkellä: olet liian halukas himoitsemaan lähimmäisesi omaisuutta; muista, että tämän naapurin omaisuus on myös minun."
"Jos se olisi minun, ei se olisi yhtään sen vähemmän sinun", virkkoi Heathcliff, "mutta olkoonkin, että Isabella Linton on ymmärtämätön, mielipuoli hän ei silti ole; ja sanalla sanoen, syrjäytämme tämän asian, kuten neuvoit."
Puheestaan he poistivat sen; ja Catherine poisti sen ehkä ajatuksistaankin. Tunsin varmasti, että toinen muisti sen usein illan kuluessa. Näin hänen nauravan itsekseen – virnistävän pikemminkin – ja mietiskelevän pahaenteisesti, aina kun rouva Linton joutui poistumaan huoneesta.
Päätin tarkata hänen toimenpiteitään. Minun tunteeni olivat muuttumattomasti isännän puolella enemmän kuin Catherinen: oikeuden mukaan niin kuvittelin, sillä isäntä oli lempeä ja uskollinen ja kunniallinen; ja Cathy – vaikkei voinut sanoa, että hän oli vastakohta, näytti kuitenkin myöntävän itselleen niin laajan vapauden, että uskoin vähän hänen periaatteisiinsa, ja minulla oli vieläkin vähemmän myötätuntoa hänen tunteitaan kohtaan. Halusin, että jotakin tapahtuisi, joka huomaamatta vapauttaisi Humisevan harjun ja Rastaantien moision herra Heathcliffistä, ja jättäisi meidät sellaisiksi kuin olimme olleet ennen hänen tuloaan. Hänen vierailunsa olivat minun mielestäni kuin ainainen painajainen, ja samaa epäilin niiden olevan isännälleni. Hänen oleskelunsa Humisevassa harjussa oli sanomatonta julmuutta. Tunsin, että Jumala oli hylännyt siellä olevan eksyneen lampaan omille huonoille teilleen, ja paha peto vaani sen ja lauman välillä, odottaen sopivaa aikaa hyökätäkseen kimppuun ja tuhotakseen sen.
XI luku
Toisinaan, mietittyäni näitä asioita yksinäisyydessä, olen noussut seisomaan äkillisen pelon vallassa, pannut myssyn päähäni ja lähtenyt katsomaan, miten asiat olivat Humisevassa harjussa. Olen uskotellut omalletunnolleni, että velvollisuuteni oli varoittaa isäntää siitä, mitä ihmiset puhuivat hänen tavoistaan: ja sitten muistettuani, että hänen vakiintuneet pahat tapansa tekivät toivottomaksi yrittää auttaa häntä, olen vältellyt tuota synkkää taloa epäillen kykenisinkö vastaamaan sanoistani.
Kerran kuljin vanhan portin ohi mennessäni sitä tietä Gimmertoniin. Se oli siihen aikaan, johon kertomuksessani nyt olen päässyt: oli kirkas huurteinen ilta; maa oli paljas ja tie kova ja kuiva. Tulin kiven luo, jonka vasemmalta puolen maantie poikkeaa suolle; siinä oli karkeatekoinen hiekkakivipylväs, johon pohjoispuolelle oli hakattu kirjaimet Hh, itäpuolelle G., lounaispuolelle Rm. Se on pystytetty tienviitaksi Rastaantien moisioon, Humisevaan harjuun tai kylään matkaajille. Aurinko kultasi sen harmaata huippua, muistuttaen minua kesästä; en voi sanoa miksi, mutta yht'äkkiä lapsellisten tunteiden puuska tulvi sydämeeni. Hindley ja minä pidimme sitä mielipaikkanamme kaksikymmentä vuotta sitten. Katselin kauan rapautunutta patsasta, ja kun kumarruin, näin siinä lähellä maata kolon yhä täynnä etanan kuoria ja piikiviä, joita meillä oli ollut tapana kätkeä sinne pilaantuvampien tavaroiden kanssa, ja näin yhtä selvästi kuin todellisuudessa entisen leikkitoverini istumassa lakastuneella turpeella: hänen tumma, vahvaleukainen päänsä oli etukumarassa, ja hänen pieni kätensä kaivoi maata liuskakiven palasella. "Hindley parka!" huudahdin tahtomattani. Säpsähdin: ruumiillinen silmäni pettyi hetkeksi uskomaan, että lapsi kohotti kasvojaan ja tuijotti suoraan silmiini. Se katosi silmänräpäyksessä, mutta tunsin heti vastustamatonta halua mennä Humisevaan harjuun. Taikausko kiihoitti minua noudattamaan tätä hetkellistä yllytystä: mitä jos hän olisi kuollut! arvelin – tai kuolisi pian! – ehkä se oli kuoleman enne! Saapuessani lähemmäksi taloa jouduin yhä suuremman mielenliikutuksen valtaan; ja päästessäni niin lähelle, että saatoin sen nähdä, vapisivat kaikki jäseneni. Aave oli kulkenut edelläni: se seisoi katsellen portin läpi. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin kiharapäisen, ruskeasilmäisen pojan painavan rusoittavan naamansa portin ristikkoa vasten. Lähempi tarkastelu aiheutti, että otaksuin sen olevan Haretonin, minun Haretonini, joka ei ollut paljonkaan muuttunut senjälkeen kuin kymmenen kuukautta sitten poistuin hänen luotaan.
"Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!" huusin unohtaen hetkessä koko tyhmän pelkoni. "Hareton, olen Nelly! Nelly, hoitajasi."
Hän peräytyi vaaksan verran ja otti maasta suuren piikiven.
"Olen tullut hoitamaan isääsi, Hareton", lisäsin, sillä arvasin tuosta toimenpiteestä, ettei Nellyä, jos hän vielä eli hänen muistissaan, ja minua tunnettu samaksi henkilöksi.
Hän kohotti heittoaseensa heittoon; aloitin rauhoittavan puheen, mutta en voinut estää hänen kättään; kivi osui myssyyni; ja sen jälkeen lähti pikku pojan sopertelevilta huulilta kiroustulva, joka, käsittipä hän sitä tai ei, lausuttiin harjaantunein voimin ja joka väänsi hänen lapselliset kasvonsa kauhistuttavan ilkeäilmeisiksi. Voitte olla varma, että tämä suretti minua enemmän kuin suututti. Itkuun purskahtamaisillani otin appelsiinin taskustani ja tarjosin sitä lepyttääkseni häntä. Hän epäröi ja kiskaisi sen sitten minulta, kuin luullen minun ainoastaan aikovan kiusoitella ja pettää häntä. Näytin toista pitäen niin ylhäällä, ettei hän ylettynyt siihen.
"Kuka on opettanut sinulle nuo hienot sanat, lapseni?" tiedustelin. "Pastoriko?"
"Piru vieköön pastorin ja sinut! Anna minulle tuo", hän vastasi.
"Sano minulle, kuka on sinua opettanut, niin saat sen", sanoin minä. "Kuka on opettajasi?"
"Isä piru", oli vastaus.
"Ja mitä opit isältä?" jatkoin.
Hän hyppäsi saadakseen hedelmän; kohotin sitä korkeammalle. "Mitä hän opettaa sinulle?" kysyin minä.
"Ei mitään muuta", vastasi hän, "paitsi pysymään poissa hänen tieltään. Isä ei voi sietää minua, koska kiroan häntä."
"Niinkö! ja piruko opettaa sinut kiroamaan isää?" huomautin minä. "Niin – Eikä", venytti hän vastaustaan.
"Kuka sitten?"
"Heathcliff."
Kysyin häneltä, pitikö hän herra Heathcliffistä.
"Pidän", hän vastasi taas.
"Tiedustelin, miksi hän piti Heathcliffistä, mutta sain selville vain seuraavat lauseet: 'Minä tiedän sen: hän antaa isälle takaisin sen, mitä isä antaa minulle – hän kiroilee isää, kun tämä kiroo minua. Hän sanoo, että saan tehdä, niinkuin tahdon'."
"Ja pastori ei siis opeta sinua lukemaan ja kirjoittamaan?" jatkoin minä.
"Ei, minulle sanottiin että pastorin – hampaat lyötäisiin hänen – kurkkuunsa, jos hän uskaltaisi astua yli kynnyksen – Heathcliff on luvannut sen."
Panin appelsiinin hänen käteensä ja käskin hänen kertoa isälleen, että Nelly Dean-niminen nainen odotti portin vieressä saadakseen puhua hänen kanssaan. Poika käveli taloa kohti ja meni sisään; mutta Hindleyn sijasta ilmestyi Heathcliff oviaukeamaan, ja minä käännyin heti ja juoksin niin nopeasti kuin pääsin takaisin, enkä pysähtynyt, ennenkuin tienviitan kohdalla, ollen niin pelästynyt, kuin olisin manannut henkiolennon esiin. Tämä ei paljoakaan koske neiti Isabellan asiaa: paitsi sikäli, että sain siitä yllykettä päätökseeni ryhtyä vastaisuudessa valppaaseen vahtiin ja tehdä kaikkeni estääkseni sellaista huonoa vaikutusta leviämästä Rastaantien moisioon: vaikkapa aiheuttaisin kotoisen myrskyn vastustamalla rouva Lintonin huvittelua.
Seuraavalla kerralla, kun Heathcliff tuli, sattui nuori neitimme olemaan pihalla kyyhkysiä syöttämässä. Hän ei ollut puhunut kälylleen sanaakaan kolmeen päivään, mutta hän oli myös lopettanut kiusallisen valittelunsa, ja havaitsimme sen suureksi huojennukseksi. Tiesin, ettei Heathcliff pitänyt tapanaan osoittaa ainoatakaan tarpeetonta kohteliaisuutta neiti Lintonille. Nyt, heti kuin hän näki neidin, hän ensimmäiseksi toimenpiteekseen vilkaisi vaanivin katsein talon päätyyn. Seisoin keittiön ikkunan vieressä, mutta vetäydyin pois näkyvistä. Hän astui sitten poikki käytävän neidin luokse ja sanoi jotakin: Isabella näytti joutuvan hämilleen ja haluavan paeta: estääkseen sitä Heathcliff asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Isabella käänsi pois kasvonsa: Heathcliff kysyi ilmeisesti jotakin, johon neiti ei halunnut vastata. Heathcliff vilkaisi uudelleen nopeasti taloon ja luullen, ettei kukaan nähnyt häntä, tuo häpeämätön roisto syleili Isabellaa.
"Juudas! Petturi!" huusin minä. "Oletko sinäkin teeskentelijä? Tarkkaan punnitseva pettäjä."
"Kuka on sellainen, Nelly?" virkkoi Catherinen ääni vierestäni. Olin niin tarkkaavaisena seurannut ulkopuolella olevaa paria, etten huomannut hänen sisääntuloaan.
"Teidän arvoton ystävänne!" vastasin kiivaasti; "tuo luikkiva konna tuolla. Kas, nyt hän on nähnyt vilahduksen meistä – hän tulee sisään! Ihmettelenpä, rohkeneeko hän keksiä uskottavan anteeksipyynnön siihen, että hän hyväili neitiä, vaikka hän teille sanoi vihaavansa häntä?"
Rouva Linton näki Isabellan riuhtautuvan irti ja juoksevan puutarhaan; ja hetken kuluttua Heathcliff aukaisi oven. En voinut pidättäytyä antamasta suuttumukselleni valtaa; mutta Catherine vaati vihaisesti hiljaisuutta ja uhkasi ajaa minut pois keittiöstä, jos uskaltaisin olla niin julkea, että sekaantuisin asiaan solvaavin kielin.
"Kuullessaan puheesi ihmiset voisivat luulla sinua talon rouvaksi!" hän huusi. "Sinun on muistettava oikea asemasi! Heathcliff, mitä tarkoitat aiheuttamalla tällaisen hälinän? Sanoin, että sinun täytyy jättää Isabella rauhaan! – Toivon, että sen teet, ellet ole väsynyt olemaan vieraanamme ja toivo Lintonin sulkevan oviansa sinulta."
"Jumala varjelkoon häntä sitä yrittämästä!" vastasi musta roisto. Inhosin häntä sillä hetkellä. "Jumala pitäköön hänet nöyränä ja kärsivällisenä! Joka päivä tunnen yhä hurjempaa halua lähettää hänet taivaaseen!"
"Vaiti!" virkkoi Catherine, sulkien sisemmän oven. "Älä ärsytä minua. Miksi et ottanut varteen pyyntöäni? Tuliko Isabella luoksesi sopimuksesta?"
"Mitä se sinua liikuttaa?" murisi Heathcliff. "Minulla on oikeus suudella häntä, jos hän sallii, eikä sinulla ole mitään oikeutta panna vastaan. Minä en ole sinun miehesi; sinun ei tarvitse olla mustasukkainen minusta!"
"Minä en ole mustasukkainen sinusta", vastasi rouva; "olen mustasukkainen sinun tähtesi. Siloita kasvosi: et saa rypistää otsaasi minulle. Jos pidät Isabellasta, tulee sinun mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta pidätkö hänestä? Sano totuus, Heathcliff! Kas noin, et vastaa. Olen varma, ettet pidä!"
"Ja suostuisiko herra Linton siihen, että hänen sisarensa menisi naimisiin tuon miehen kanssa?" kysyin minä.
"Herra Linton suostuisi", vastasi rouva päättävästi.
"Hän voi säästää itseltään sen vaivan", virkkoi Heathcliff: "tulen aivan yhtä hyvin toimeen ilman hänen suostumustaan. Ja mitä sinuun tulee, Catherine, minä haluan puhua muutaman sanan sinulle, koska kerran olemme joutuneet tähän. Minä tahdon sinun ymmärtävän, että minä tiedän sinun kohdelleen minua helvetillisesti – helvetillisesti! Kuuletko sinä? Ja jos sinä mairittelet itseäsi sillä, etten minä huomaa, olet hullu; ja jos luulet, että minua voidaan lohduttaa suloisin sanoin, olet mielipuoli; ja jos arvelet minun kärsivän sen kostamatta, voin perin lyhyessä ajassa vakuuttaa sinulle päinvastaista. Sillävälin kiitän sinua siitä, että ilmaisit minulle kälysi salaisuuden: vannon käyttäväni sitä mahdollisimman paljon hyväkseni. Ja pysy sinä syrjässä!"
"Mikä uusi luonteen piirre tämä on?" huudahti rouva Linton hämmästyneenä. "Minä olen kohdellut sinua helvetillisesti – ja sinä kostat sen! Miten sinä siinä menettelet, kiittämätön raakalainen? Kuinka olen kohdellut sinua helvetillisesti?"
"En halua kostaa sinulle", vastasi Heathcliff lauhtuen. "Se ei ole aikomukseni. Tyranni musertaa maahan orjansa, eivätkä nämä nouse häntä vastaan, he murskaavat allaan olevat. Voit kiusata minut kuoliaaksi huviksesi, mutta suo toki minun huvittaa itseäni vähän samaan tapaan ja pidättäydy loukkaamasta, sikäli kuin voit. Älä pystytä minulle hökkeliä, äläkä lempeästi ihaile omaa hyväntekeväisyyttäsi tarjotessasi sitä minulle kodiksi, kun olet hävittänyt maan tasalle palatsini. Katkaisisin kaulani, jos kuvittelisin sinun todella tahtovan, että naisin Isabellan!"
"Vai niin, vika onkin siinä, että minä en ole mustasukkainen, eikö niin?" huusi Catherine. "Hyvä, en tarjoa vaimoa toistamiseen: se on yhtä kurjaa, kuin eksyneen sielun tarjoaminen saatanalle. Olet onnellinen, kuten sekin, onnettomuuden aikaansaatuasi. Sinä osoitat sen. Edgar on parantunut ärtyisyydestä, jonka hän päästi valloilleen sinun tultuasi; minä alan olla rauhallinen ja tyyni; ja sinä, rauhattomana tietäessäsi meidän elävän sovussa, saavut riidanherättämisaikomuksin. Riitele Edgarin kanssa, jos haluat, Heathcliff, ja petä hänen sisarensa: silloin löydät varmasti kaikkein tehokkaimman keinon, millä kostaa minulle kärsimäsi vääryydet."
Keskustelu lakkasi. Rouva Linton istuutui tulen ääreen kiihtyneenä ja synkkänä. Häntä palveleva henki alkoi käydä uppiniskaiseksi: hän ei voinut virittää eikä ohjata sitä. Heathcliff seisoi lieden edessä käsivarret ristissä, hautoen pahoja ajatuksiaan; tähän asentoon heidät jätin, kun lähdin hakemaan isäntää, joka ihmetteli, mikä pidätti Catherinea alakerrassa niin kauan.
"Ellen", virkkoi hän, kun astuin sisälle, "oletko nähnyt emäntääsi?"
"Kyllä; hän on keittiössä, herra", vastasin. "Hän on surullinen ja kiihtynyt herra Heathcliffin käytöksestä, ja minun mielestäni on tosiaankin aika järjestää herra Heathcliffin vierailut toiselle kannalle. Liiallisesta lempeydestä voi koitua ikävyyksiä, ja nyt ovat asiat kehittyneet tähän." – Kerroin pihalla tapahtuneen näytelmän, ja, niin tarkkaan kuin uskalsin, sitä seuranneen väittelyn. Kuvittelin, ettei se voisi paljoa vahingoittaa rouva Lintonia, ellei hän itse sitä tekisi myöhemmin, alkamalla puolustaa ystävätään. Edgar Lintonin oli vaikea kuunnella minua loppuun. Hänen ensimmäiset sanansa ilmaisivat, ettei hän pitänyt vaimoaan syyttömänä.
"Tämä on sietämätöntä!" hän huudahti. "On häpeällistä, että Catherine tunnustaa hänet ystäväkseen ja tyrkyttää hänen seuraansa minulle! Käske luokseni kaksi miestä väen tuvasta, Ellen. Catherine ei saa enää jäädä väittelemään tuon alhaisen roiston kanssa – olen tarpeeksi kauan noudattanut hänen oikkuaan."
Hän lähti alakertaan, pyysi palvelijoita odottamaan käytävässä, ja seurasi minua keittiöön. Siellä olijat olivat alkaneet uudestaan vihaisen väittelynsä: ainakin rouva Linton riiteli taas uudistunein voimin; Heathcliff oli siirtynyt ikkunan ääreen ja seisoi kumartunein päin, ollen nähtävästi vähän alakuloinen Catherinen kiihkeän torumisen vuoksi. Heathcliff huomasi ensin isännän ja viittasi rouvalle kiireisesti kehoittaen vaikenemaan. Catherine tottelikin merkkiä heti, kun hän huomasi syyn viittaukseen.
"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Linton kohdistaen puheensa Catherineen; "minkälaiset ovat säädyllisyyden käsitteesi, kun voit jäädä tänne sellaisen puheen jälkeen, jonka tuo roisto on pitänyt sinulle. Luulen, ettet välitä siitä mitään, koska se on hänen tavallista puhettaan: sinä olet tottunut hänen pahuuteensa, ja ehkäpä kuvittelet minunkin voivan tottua siihen!"
"Oletko kuunnellut oven takana, Edgar?" kysyi emäntäni, ja hänen äänensä oli erikoisesti tarkoitettu ärsyttämään isäntääni ja tulkitsi sekä välinpitämättömyyttä että halveksuntaa hänen kiihtymystään kohtaan. Heathcliff, joka oli kohottanut katseensa edellisen puheen aikana, nauroi ivallisesti jälkimmäisen kestäessä; hän näytti tekevän sen tarkoituksellisesti vetääkseen Lintonin huomion puoleensa. Se onnistuikin, mutta Edgar ei aikonut huvittaa häntä intohimoisin vihan purkauksin.
"Olen tähän asti sietänyt teitä, herra", hän sanoi hiljaa, "en siksi, etten olisi tuntenut teidän kehnoa, turmeltunutta luonnettanne, vaan siksi, että tiesin teidän olevan vain osaksi vastuunalainen siitä; ja koska Catherine tahtoi pitää yllä tuttavuuttanne, mukauduin – tyhmästi. Teidän läsnäolonne on siveellistä myrkkyä, joka tarttuisi kaikkein siveimpäänkin; sen vuoksi ja pahempia seurauksia estääkseni, kiellän teiltä tämän jälkeen pääsyn tähän taloon ja huomautan nyt, että vaadin teitä poistumaan täältä heti. Kolmen minuutin vitkastelu tekee poistumisen pakolliseksi ja häpeälliseksi."
Heathcliff mittaili kovin pilkallisin ilmein puhujan pituutta ja leveyttä.
"Cathy, tämä sinun lampaasi uhkailee kuin härkä!" hän virkkoi. "Se saattaa halkaista takaraivonsa minun ryntäitäni vasten. Jumal'auta, herra Linton, olen sanomattoman pahoillani, ettette ole kaatamisen arvoinen!" Isäntäni vilkaisi käytävään ja antoi minulle merkin hakea miehet: hän ei aikonut uskaltautua henkilökohtaiseen käsikähmään. Minä tottelin merkkiä; mutta rouva Linton, epäillen jotakin, seurasi; ja kun aioin kutsua heitä, veti hän minut takaisin, paukahdutti oven kiinni ja lukitsi sen.
"Tämäpä kaunista!" virkkoi hän vastaukseksi miehensä vihaiseen, hämmästyneeseen katseeseen. "Ellei sinulla ole rohkeutta hyökätä hänen kimppuunsa, pyydä anteeksi tai myönnä olevasi hävinnyt. Se parantaa sinut teeskentelemästä suurempaa urheutta kuin sinulla on. Ei, minä nielen avaimen, ennenkuin sinä saat sen. Olen saanut kauniin palkinnon hyvyydestäni kumpaakin kohtaan! Noudatettuani alttiisti toisen heikkoa ja toisen huonoa luonnetta, ansaitsen kiitokseksi kaksi sokean kiittämättömyyden osoitusta, mielettömän tyhmää! Edgar, puolustin sinua ja omaasi; ja toivon, että Heathcliff pieksää sinut sairaaksi, koska olet uskaltanut ajatella pahoja ajatuksia minusta!"
Pieksämistä ei tarvittu aiheuttamaan sitä vaikutusta isäntään. Hän yritti temmata avaimen Catherinen kädestä, ja tämä heitti sen turvaan lieden kuumimpaan osaan, jolloin Edgar alkoi hermostuneesti vapista ja hänen kasvonsa muuttuivat kuoleman kalpeiksi. Hän ei, vaikka henki olisi mennyt, voinut välttää tuota ylenpalttista liikutusta: suru ja nöyryytys voittivat hänet täydellisesti. Hän nojasi tuolin selkänojaan ja peitti kasvonsa.
"Voi taivas! Entisaikaan olisit tällä ansainnut ritariuden!" huudahti rouva Linton. "Me olemme voitetut, me olemme voitetut! Heathcliffillä on saman verran halua käydä sinuun käsiksi, kuin kuninkaalla on viedä armeijansa rottalaumaa vastaan. Rauhoitu! ei sinuun kosketa! Sinunlaisesi luonne ei ole lammas, vaan imevä jäniksen poika."
"Toivon sinulle koituvan iloa maitoverisestä pelkuristasi, Cathy!" virkkoi hänen ystävänsä. "Onnittelen sinua makusi vuoksi. Ja tuotako orjailevaa, värisevää otusta pidit minua parempana? En viitsisi lyödä häntä kädelläni, mutta potkaisisin häntä jalallani ja tuntisin melkoista mielihyvää. Itkeekö hän vai onko hän pyörtymäisillään pelosta?"
Lurjus läheni ja sysäsi tuolia, jolla Linton istui. Hänen olisi ollut parempi pysyä paikallaan: isäntäni hyppäsi pystyyn ja iski häntä kovasti suoraan kurkkuun; isku olisi kaatanut heikomman miehen. Se salpasi Heathcliffin hengityksen hetkeksi, ja sillä välin kuin hän oli tukehtumaisillaan herra Linton meni pois takaovesta pihalle ja sieltä päätyovelle.
"Niin, nyt sinun täälläkäyntisi ovat ainiaaksi päättyneet", huusi Catherine. "Lähde nyt, tai hän palaa mukanaan pari pistoolia ja kuusi apulaista. Eikä hän tietysti koskaan anna anteeksi sinulle, jos hän kuuli puheemme. Olet tehnyt minulle huonon palveluksen, Heathcliff! Mutta mene, kiiruhda! Näkisin kernaammin Edgarin saarrettuna kuin sinut."
"Ja luuletko minun menevän, kun tuo isku polttaa nieluani?" jyrisi Heathcliff. "Piru vieköön, en! Murskaan hänen kylkiluunsa kuin mädäntyneen pähkinän, ennenkuin astun kynnyksen yli! Ellen nyt häntä kaada, murhaan hänet joskus! Minun täytyy päästä häneen käsiksi, koska sinä pidät arvossa hänen elämäänsä."
"Hän ei tule", puutuin minä puheeseen keksien valheen. "Tuolla tulevat kuski ja kaksi puutarhuria; ette varmaankaan jää odottamaan, että he heittävät teidät ulos! Jokaisella on kalikka kädessään; ja todennäköisesti isäntä katselee salin ikkunasta, täyttävätkö he hänen käskynsä."
Puutarhurit ja kuski olivat tulossa, mutta Linton oli heidän kanssaan. He olivat jo tulleet pihalle. Heathcliff, mietittyään asiaa uudelleen, päätti välttää ottelua kolmen palkollisen kanssa; hän tarttui hiilihankoon, murskasi lukon sisäovesta ja poistui heidän tullessaan sisään.
Rouva Linton, joka oli ollut kovin kiihtynyt, pyysi, että saattaisin hänet yläkertaan. Hän ei tuntenut minun osuuttani häiriön aikaansaantiin, ja minä halusin pitää hänet siitä tietämättömänä.
"Minä olen melkein mieletön, Nelly!" hän huudahti, heittäytyen sohvalle. "Tuhannet sepän moukarit takovat aivoissani! Käske Isabellan karttaa minua, tämä mellakka on hänen aiheuttamansa, ja jos hän tai joku muu kiihdyttää minun vihaani nyt, tulen hulluksi! Ja Nelly, sano Edgarille, jos näet hänet uudestaan tänä iltana, että olen sairastumaisillani vakavasti. Toivon, että niin kävisi. Hän on peloittanut ja kiusannut minua kauheasti! Tahdon säikähdyttää häntä! Sitäpaitsi hän voisi tulla ja aloittaa solvaus- ja valitus virtensä. Olen varma, että panisin vastaan, ja Jumala tietää, miten se päättyisi! Teetkö sen, hyvä Nellyni? Sinähän tiedät, ettei minua voida millään tavalla syyttää tästä jutusta. Mikä sai hänet rupeamaan kuuntelijaksi? Heathcliffin puhe oli raivostunutta, sen jälkeen kun poistuit luotamme; mutta olisin pian vieroittanut hänet Isabellasta, eikä muu merkinnyt mitään. Nyt kaikki on mennyt hukkaan, sen vuoksi, että hullu haluaa kuulla puhuttavan pahaa itsestään, se vaivaa muutamia kuin paholainen! Jos ei Edgar olisi kuullut keskusteluamme, ei hän olisi siinä mitään menettänyt. En tosiaankaan sitten enää, kun hän kohdisti minuun epäoikeutetun tyytymättömyytensä, vaikka olin hänen puolestaan torunut Heathcliffiä, niin että tulin käheäksi, paljoa välittänyt, mitä he tekivät toisilleen; erittäinkin, koska tunsin, että päättyipä näytelmä miten tahansa, meidän kaikkien välit menisivät rikki tietämättömän pitkäksi ajaksi! No niin, jos en saa pitää Heathcliffiä ystävänäni – jos Edgar tulee olemaan ilkeä ja mustasukkainen, koetan särkeä hänen sydämensä särkemällä omani. Se on nopea tapa kaiken lopettamiseksi, kun minut pakotetaan äärimmäisyyteen! Mutta se teko säästetään sitä hetkeä varten, jolloin viimeinen toivo on menetetty; en yllätä sillä Lintonia. Tähän asti hän on ollut viisas varoessaan minun kiihoittamistani. Sinun on paljastettava hänelle, millainen vaara uhkaa, jos hän luopuu varovaisuudestaan, ja muistutettava häntä kiivaasta luonteestani, joka kiihdytettynä voi johtaa mielipuolisuuteen. Toivon, että voisit herättää hänet tunnottomuudesta, jotta hän välittäisi vähän enemmän minusta."
Välinpitämättömyys, jota osoitin kuunnellessani näitä neuvoja, oli epäilemättä suorastaan suututtavaa: sillä ne annettiin täydellisen vilpittömästi; mutta uskoin, että henkilö, joka voi ohjata suuttumispurkauksiaan laskelmiensa mukaan edeltä päin, voi myös ponnistaa tahtonsa ohjaamaan tai johtamaan itseään siedettävästi niiden vaikutuksen alaisena ollessaankin, enkä tahtonut "peloittaa" hänen puolisoaan, kuten Catherine sanoi, ja moninkertaistaa hänen vaivojaan, joita Catherinen itsekkyyden tyydyttäminen aiheutti. Sen tähden en sanonut mitään, kun kohtasin isännän, joka oli tulossa vierashuoneeseen, mutta otin vapauden kuunnella jatkaisivatko he riitaansa. Isäntä alkoi ensin puhua.
"Jää siihen, missä olet, Catherine", hän sanoi, ilman vähääkään vihaa äänessään, mutta hyvin epätoivoisena. "En viivy täällä. En ole tullut riitelemään enkä sopimaan. Mutta tahdon vain tietää, aiotko sinä tämän illan tapahtumain jälkeen jatkaa läheistä kanssakäymistäsi –"
"Voi, taivaan tähden", keskeytti emäntä polkien jalkaansa, "taivaan tähden, älä nyt enää puhu meille siitä! Sinun kylmää vertasi ei voi saada kuumaksi: sinun suonissasi virtailee jäävettä; mutta minun vereni kiehuu, ja sellaisen jään näkeminen saa sen kuohumaan."
"Päästäksesi minusta rauhaan on sinun vastattava kysymykseeni", ahdisti herra Linton. "Sinun täytyy vastata siihen, ja tuo kiihko ei minua pelota. Olen huomannut, että sinä voit olla yhtä tyyni kuin kuka tahansa, kun tahdot. Tahdotko luopua Heathcliffistä tämän jälkeen vai tahdotko luopua minusta. Sinun on mahdotonta olla minun ystäväni ja hänen samalla kertaa; ja tahdon ehdottomasti tietää kumman valitset."
"Tahdon saada olla yksin!" huudahti Catherine raivoissaan. "Minä vaadin sitä! Etkö näe, että tuskin kykenen pysymään pystyssä? Edgar, sinä – sinä poistut!"
Hän soitti kelloa, kunnes se helähtäen särkyi; tulin sisään vitkastellen. Sellaiset tunnottomat ilkeät raivonpuuskat riittivät koettelemaan pyhimyksenkin luonnetta! Siinä hän makasi ja takoi päätään sohvan selkänojaa vasten ja kiristeli hampaitaan, niin että saattoi luulla hänen murskaavan ne sirpaleiksi. Ja herra Linton katseli häntä äkillisen pelon vaivaamana. Hän käski minun hakea vähän vettä. Catherinella ei ollut voimaa puhua. Toin täyden lasin, ja kun hän ei halunnut juoda, ripsuin sitä hänen kasvoilleen. Muutaman sekunnin jälkeen hän jäykistyi kankeaksi ja kohotti silmänsä ylöspäin, hänen kasvonsa, jotka vaalenivat ja muuttuivat lyijyn värisiksi, olivat kuin kuolleen kasvot. Linton näytti pelästyneeltä.
"Ei tässä ole kerrassaan mitään hätää", kuiskasin. En tahtonut, että hän myöntyisi, vaikken sisimmässäni voinut olla pelkäämättä.
"Hänellä on verta huulillaan", virkkoi Linton väristen.
"Mitäpä tuosta", vastasin minä terävästi. Ja kerroin hänelle, miten rouva oli päättänyt, vähän ennen hänen tuloaan, panna toimeen mielenvikaisuuskohtauksen. Tein varomattomasti tuon ilmoituksen ääneen, ja Catherine kuuli sen; sillä hän nousi seisomaan – hiukset liehuen olkapäillä, silmät leimuten, kaulalihakset ja käsivarret luonnottoman näköisinä. Odotin saavani vähintään luunmurtumia; mutta hän tuijotti ympärilleen vain hetkisen ja syöksyi sitten pois huoneesta. Isäntä käski minun seurata, ja meninkin Catherinen huoneen ovelle saakka. Catherine esti minua pääsemästä pitemmälle lukiten oven edessäni.
Kun hän ei viitsinyt tulla aamiaiselle seuraavana aamuna, menin kysymään, halusiko hän, että aamiainen tuotaisiin hänen huoneeseensa. "En", hän vastasi jyrkästi. Sama kysymys toistettiin päivällisaikaan ja teenaikaan, ja taas seuraavana päivänä; aina vain sama vastaus. Herra Linton puolestaan vietti aikansa kirjastossa eikä tiedustellut vaimonsa toimia. Isabellalla ja herra Lintonilla oli tunnin kestävä keskustelu, jonka aikana herra Linton koetti houkutella sisartaan ilmaisemaan luonnollista kauhua Heathcliffin lähentelyjen johdosta: mutta hän ei saanut mitään selvää Isabellan välttelevistä vastauksista, ja hänen täytyi tyytymättömänä lopettaa kuulustelu; lopuksi hän kuitenkin vakavasti uhkasi katkaista kaikki sukulaisuussiteet heidän väliltään, jos Isabella olisi niin mieletön ja rohkaisisi tuota arvotonta kosijaa.
XII luku
Sillä välin, kun neiti Linton haaveili puiston ja puutarhan välillä, aina äänetönnä ja melkein aina itkien, ja kun hänen veljensä sulkeutui kirjojensa pariin, joita hän ei ollenkaan aukaissut – hartaasti odottaen, niinkuin arvelin, että Catherine katuen käytöstään omasta aloitteestaan tulisi pyytämään anteeksi ja tekemään sovintoa – ja kun Catherine paastosi järkähtämättömästi, ehkäpä siinä luulossa, että Edgar joka aterialla oli tukehtumaisillaan hänen poissaolonsa vuoksi, ja että ainoastaan ylpeys esti häntä heittäytymästä Catherinen jalkoihin, jatkoin minä kotoisia velvollisuuksiani, vakuutettuna siitä, että Rastaantien moision seinien sisällä oli vain yksi järkevä sielu, ja se sielu asui minun ruumiissani. En tuhlannut lohdutuksiani neidille enkä moitteita emännälleni; en myöskään kiinnittänyt suurta huomiota isäntäni huokauksiin, isäntäni, joka halusi kuulla rouvansa nimen, kun ei saanut kuulla hänen ääntään. Tahdoin antaa heidän toimia mielensä mukaan; ja vaikka asiain kulku oli surullisen hidasta, aloin edeltäpäin iloita niiden edistyksen viimein alkaessa hiukan sarastaa: niin olin alussa ajatellutkin.
Kolmantena päivänä rouva Linton aukaisi ovensa lukosta ja lopetettuaan veden pesukannustaan ja karahvistaan, pyysi lisää vettä ja lautasellisen velliä, sillä hän uskoi olevansa kuolemaisillaan. Sen ajattelin olevan Edgarin korville tarkoitettua puhetta enkä uskonut sitä, joten pidin sen omana tietonani ja toin hänelle vähän teetä ja paahdettua leipää. Hän söi ja joi haluisasti ja vaipui taas takaisin tyynylleen, käsiään pusertaen ja valittaen. "Voi, minä kuolen!" hän huusi, "koska ei kukaan välitä minusta. Toivon, etten olisi syönyt tuota." Pitkän aikaa jälkeenpäin kuulin hänen mutisevan: "Ei, minä en kuole – hän iloitsisi – hän ei minua rakasta yhtään – hän ei koskaan surisi minua!"
"Haluatteko jotakin, rouva?" tiedustelin minä, yhä säilyttäen ulkonaisen malttini huolimatta hänen surkastuneesta ulkomuodostaan ja omituisesta, liioitellusta käytöksestään.
"Mitä tuo tunteeton olento puuhaa?" tiedusteli hän työntäen paksut, vanukkeiset kiharat riutuneilta kasvoiltaan. "Onko hän vaipunut horroksiin vai onko hän kuollut?"
"Ei kumpaakaan", vastasin minä, "jos tarkoitatte herra Lintonia. Hän voi siedettävän hyvin, luullakseni, vaikka hän käyttää lueskeluun enemmän aikaa kuin pitäisi: hän on yhtä mittaa kirjojensa parissa, kun ei hänellä ole muuta seuraa."
Minun ei olisi pitänyt puhua niin, jos olisin tiennyt hänen todellisen tilansa, mutta minä en voinut vapautua ajatuksesta, että hänen vaivansa osaksi oli näyttelemistä.
"Kirjojensa parissa!" hän huusi hämmästyneenä. "Ja minä olen kuolemaisillani! Minä olen haudan partaalla! Jumalani! Tietääkö hän, miten muuttunut minä olen?" jatkoi hän, tuijottaen kuvaansa peilistä, joka riippui vastakkaisella seinällä. "Onko tuo Catherine Linton? Edgar luulee minun oikuttelevan – näyttelevän kenties. Etkö voi ilmoittaa hänelle, että tämä on kauhistuttavan totta? Nelly, ellei se ole liian myöhäistä, niin heti saatuani tietää, miltä hänestä tuntuu, valitsen toisen näistä kahdesta: joko näännytän itseni heti nälkään – se ei olisi mikään rangaistus, ellei hänellä ole sydäntä – tai toivun tästä ja poistun maasta. Puhutko hänestä totta nyt? Pidä varasi! Onko hän tosiaankin niin täysin välinpitämätön elämästäni?"
"Hyvänen aika, rouva", vastasin; "eihän isännällä ole aavistustakaan, että olette tullut sekapäiseksi; eikä hän tietenkään osaa pelätä, että aiotte kuolla nälkään."
"Luuletko niin? Etkö sinä voisi sitä sanoa hänelle?" vastasi hän. "Vakuuta hänelle! Esitä hänelle omana mielipiteenäsi; sano olevasi varma siitä, että sen teen!"
"En, te unohdatte, rouva Linton", huomautin minä, "että olette tänään nauttinut vähän ruokaa, ja huomenna huomaatte sen hyvät seuraukset".
"Jos vain olisin varma, että se surmaisi hänet", hän keskeytti, "surmaisin itseni heti! Näinä kolmena kauheana yönä en ole hetkeksikään sulkenut silmiäni – ja voi, kuinka minua on kidutettu! Kuinka luonani on kummitellut, Nelly! Mutta alan käsittää, ettet pidä minusta. Kuinka omituista! Ajattelin, vaikka kaikki vihaavat ja halveksivat toisiaan, eivät he voi olla rakastamatta minua. Ja muutamassa tunnissa he ovat kaikki muuttuneet vihamiehiksi: olen varma siitä, että he ovat muuttuneet, kaikki täällä. Miten kolkkoa on kohdata kuolema heidän kylmien kasvojensa ympäröimänä! Isabella, pelästyneenä ja kapinoivana, pelkäisi astua huoneeseen, olisi niin kauhistavaa katsella Catherinen loppua! Ja Edgar seisoisi juhlallisena vieressä katsomassa sen menoa ja sen jälkeen rukoilisi kiitosrukouksia Jumalalle sen johdosta, että rauha on palautettu hänen kotiinsa, ja menisi takaisin kirjojensa pariin! Mitä on hänellä kaiken tuntevaisen nimessä tekemistä kirjojensa kanssa, kun minä olen kuolemaisillani?"
Hän ei voinut sietää huomautusta herra Lintonin filosofisesta alistuvaisuudesta, jonka johdatin hänen mieleensä. Heitellen itseään edestakaisin hän kiihoitti kuumeisen pelkonsa hulluudeksi ja repi tyynyä hampaillaan; sitten hän kohosi seisomaan kovan kuumeen vallassa ja vaati minua aukaisemaan ikkunan. Oli keskitalvi, ja tuuli puhalsi voimakkaasti koillisesta, ja minä kieltäydyin. Sekä ilmeet, jotka vaihtelivat hänen kasvoillaan, että hänen mielensä muutokset alkoivat huolestuttaa minua kauheasti; mieleeni muistui hänen edellinen tautinsa ja tohtorin määräys, ettei hänen mieltään saisi pahoittaa. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut raivoisa; nyt hän toiseen käsivarteensa nojaten ja huomaamatta, että olin kieltäytynyt tottelemasta häntä, näytti tuntevan lapsellista huvia höyhenien nyppimisestä tyynyistä, joita hän juuri oli tehnyt, ja niiden asettamisesta lakanalle lajiensa mukaan: hänen mielensä oli harhaillut uusille urille.
"Tuo on kalkkunan", hän mutisi itsekseen; "ja tämä on villihanhen; ja tämä on kyyhkysen. Voi, he panevat kyyhkysen sulkia tyynyihin – eipä ihme, etten voinut kuolla! Minun täytyy muistaa heittää se lattialle, kun menen nukkumaan; ja tässä on vesikukon; ja tässä – tuntisin sen tuhansien joukosta – on hyypän. Kaunis lintu, joka lentelee päittemme päällä nevalla. Se tahtoi mennä pesäänsä, sillä pilvet olivat paisuneet tulvilleen ja se tunsi sateen olevan tulossa. Tämä höyhen löydettiin nummelta, lintua ei ammuttu: näimme sen pesän talvella pieniä luurankoja täynnä. Heathcliff asetti ansan sen viereen, eivätkä emolinnut uskaltaneet tulla. Pakotin hänet lupaamaan, ettei hän koskaan ampuisi hyyppää sen jälkeen, eikä hän ampunutkaan. Niin, täällä on enemmänkin. Ampuiko hän minun hyyppäni, Nelly? Onko niistä yksikään punainen? Annahan, kun katson!"
"Jättäkää tuo lapsellinen puuha!" keskeytin, vetäen tyynyn pois ja kääntäen reiät patjaan päin, sillä hän kiskoi sen sisällystä kourittain. "Levätkää ja sulkekaa silmänne: tehän houritte. Tästäpä tuli sekasotku! Untuvat liitelevät kuin lumi."
"Sinä, Nelly, olet vanha nainen", hän jatkoi haaveillen; "sinulla on harmaat hiukset ja kumaraiset hartiat. Tämä vuode on haltiain luola Peniston-kukkuloiden kupeessa, ja sinä poimit nuolenkärjen muotoisia piikiviä heittääksesi meidän hiehojamme; ja oletat muka minun lähellä ollessani niiden olevan vain villahahtuvia. Sellaiseksi tulet viidenkymmenen vuoden kuluttua: tiedän, ettet sitä ole nyt. En houraile: olet erehtynyt, sillä muuten uskoisin sinun todella olevan tuollaisen kuihtuneen noidan, ja että minä olin Peniston-kukkuloiden katveessa; ymmärrän, että on yö ja pöydällä on kaksi kynttilää, jotka saavat mustan kaapin loistamaan kuin mustan merikullan."
"Mustan kaapin? missä se on?" kysyin minä. "Puhutte unissanne!"
"Se on seinää vasten, niinkuin se aina on ollut", hän vastasi. "Sepä on kummaa – näen kasvot siinä!"
"Tässä huoneessa ei ole kaappia eikä ole koskaan ollut", sanoin minä mennen jälleen istuimelleni ja nostaen ylös vuodeverhon voidakseni pitää häntä silmällä.
"Etkö sinä näe noita kasvoja?" tiedusteli hän, tuijottaen kiihkeästi peiliin.
Ja sanoinpa mitä tahansa, en voinut saada häntä käsittämään, että ne olivat hänen omat kasvonsa: niinpä nousin ja peitin peilin hartiahuivilla.
"Se on sen takana yhä ja se liikkuu. Kuka se on? Toivon, ettei se tule ulos, kun menet pois! Voi, Nelly, tässä huoneessa kummittelee! Minä pelkään jäädä tänne yksin!"
Otin hänen kätensä omaani ja pyysin häntä malttamaan mielensä; sillä yhtämittaiset väristykset puistattivat hänen ruumistaan ja hän halusi pitää katseensa tuijottamassa peiliin.
"Siellä ei ole ketään!" väitin jyrkästi. "Se olitte te itse, rouva Linton: hetki sitten tiesitte sen."
"Minäkö itse!" hän huohotti, "ja kello lyö kahtatoista! Se on siis totta! se on kauheata!"
Hän tarttui sormillaan vuodeliinoihin ja veti ne silmilleen. Koetin varastautua ovelle kutsuakseni hänen miestään, mutta läpitunkeva huuto pakotti minut takaisin – hartiahuivi oli pudonnut peilin päältä.
"Hyvänen aika, mikä hätänä?" kysyin minä. "Kuka on pelkuri? Herätkää! Se on peili – kuvastin, rouva Linton; ja te näette itsenne siinä, ja minäkin olen siinä teidän vieressänne."
Hän piti minusta lujasti kiinni, vapisevana ja peloissaan, mutta kauhu hälveni vähitellen hänen kasvoiltaan; niiden kalpeus vaihtui häpeänpunaan.
"Voi kuitenkin! Luulin olevani kotona", hän huokasi. "Luulin makaavani kamarissani Humisevassa harjussa. Sekaannuin, kun olen heikko, ja kirkaisin huomaamattani. Älä sano mitään, mutta jää luokseni. Pelkään nukkumista: uneni kauhistuttavat minua."
"Sikeä uni tekisi teille hyvää, rouva", vastasin minä; "ja toivon, että nämä kärsimykset estävät teitä yrittämästä nälkään nääntymistä uudelleen."
"Ah, olisinpa vain omassa vuoteessani tuossa vanhassa talossa!" hän jatkoi katkerasti käsiään puserrellen. "Ja tuuli humisisi kuusissa ikkunan vieressä. Anna minun tuntea se – se tulee suoraan suolta – anna minun henkäistä sitä vain yhden kerran."
Tyynnyttääkseni häntä, pidin ikkunaa auki muutaman sekunnin. Kylmä tuuli puhalsi sisään, suljin ikkunan ja palasin vartiopaikkaani. Hän makasi hiljaa nyt, kasvot kyynelissä kylpien. Ruumiin uupuminen oli kokonaan kukistanut hänen luonteensa: tulinen Catherinemme ei nyt ollut valittavaa lasta kummempi.
"Kuinka kauan on siitä, kun sulkeuduin tänne?" hän kysyi yht'äkkiä elpyen.
"Se tapahtui maanantai-iltana", vastasin minä, "ja nyt on torstai-yö tai paremminkin perjantai-aamu".
"Mitä! samaa viikkoako?" huudahti hän. "Niinkö lyhyt aika vain?"
"Tarpeeksi pitkä aika, kun täytyy tulla toimeen vain kylmällä vedellä ja huonolla tuulella."
"Hyvänen aika, ovatpa ne hetket olleet pitkiä", hän mutisi epäillen: "siitä täytyy olla enemmän aikaa. Muistan, että olin vierashuoneessa, sen jälkeen kuin he riitelivät, ja että Edgar oli julmasti suuttunut ja että epätoivoisena juoksin tähän huoneeseen. Heti lukittuani oven menin tajuttomaksi ja kaaduin lattialle. En voinut selittää Edgarille, miten varmasti tiesin, että saisin kohtauksen tai että tulisin raivohulluksi, jos hän jatkaisi minun kiusaamistani! En voinut hallita kieltäni enkä aivojani, eikä hän varmaankaan arvannut tuskaani: halusin vain vaistomaisesti paeta häntä ja hänen ääntään. Aamu alkoi sarastaa, ennenkuin toivuin tarpeeksi nähdäkseni ja kuullakseni, ja, Nelly, kerronpa sinulle, mitä ajattelin, ja mikä on uudestaan ja uudestaan tullut mieleeni, kunnes pelkäsin järkeni sammuvan. Minä ajattelin siinä maatessani pää pöydän jalkaa vasten ja silmäni erottaessa epäselvästi ikkunan harmaat ääriviivat, että olin kotona tammiseinäiseen vuoteeseeni sulkeutuneena; ja jokin suuri suru, jota en voinut kohta herättyäni muistaa, ahdisti sydäntäni. Mietin ja kiusasin itseäni keksiäkseni, mikä se olisi, ja mitä ihmeellisimmällä tavalla viimeiset seitsemän vuotta elämästäni haipuivat olemattomiin! En muistanut, että niitä oli ollenkaan ollutkaan. Olin lapsi; isäni oli juuri haudattu, ja onnettomuuteni aiheutui erosta, johon Hindley oli määrännyt minut ja Heathcliffin. Minut pantiin yksin nukkumaan ensimmäistä kertaa; ja herätessäni kolkosta unesta ja itkettyäni koko yön, kohotin kättäni työntääkseni vuoteen laudoituksen syrjään: käteni osui pöydän laitaan! Vedin sitä pitkin mattoa, ja sitten muisti palasi: viimeinen suruni vaihtui suureen epätoivoon. En voi sanoa, miksi tunsin itseni niin äärettömän onnettomaksi: sen täytyy olla ajoittaista sekapäisyyttä, sillä tuskinpa siihen on aihetta. Mutta ajattelin, että kaksitoista vuotiaana minut oli kiskaistu irti Humisevasta harjusta ja koko lapsuusaikaisesta ympäristöstäni ja minun kaikki kaikestani, jollainen Heathcliff silloin oli, ja muutettu yhdessä hetkessä rouva Lintoniksi, Rastaantien moision emännäksi ja vieraan ihmisen vaimoksi: pakolaisena ja karkoitettuna tästä lähtien sieltä, mikä oli ollut minun maailmani. Voit nähdä mielikuvituksessasi vilahduksen siitä pohjattomasta kuilusta, jossa matelin! Pudista päätäsi, jos tahdot, Nelly, sinä olet ollut osallisena tässä minun hämmentämisessäni! Sinun olisi pitänyt puhua Edgarille, niin, sinun olisi pitänyt, ja pakottaa hänet jättämään minut rauhaan! Voi, kuinka kuume minua polttaa! Toivon, että olisin ulkona! Toivon, että olisin taas tyttönen, puoliksi kesytön ja hurjanrohkea ja vapaa; joka nauraisin loukkauksille enkä tulisi mielipuoleksi niiden painostamana! Miksi olen niin muuttunut? Miksi syöksyy vereni sekasorron helvettiin muutaman sanan tähden? Olen varma, että olisin taas oma itseni, kun pääsisin tuonne kanervikkokunnaille. Aukaise uudestaan ikkuna! Jätä se auki! Nopeasti, miksi et liikahda?"
"Koska en halua tappaa teitä kylmään", vastasin. "Et halua antaa minulle mahdollisuutta elää, tarkoitat", virkkoi rouva synkästi. "En sentään ole vielä avuton; avaan sen itse."
Hän livahti vuoteelta, ennenkuin ehdin häntä estää, meni huoneen poikki, kävellen kovin vaivalloisesti, työnsi ikkunan auki ja kumartui ulos, välittämättä purevasta kylmyydestä, joka viilsi hänen olkapäitänsä terävästi kuin veitsi. Minä kehoitin, ja viimein koetin pakottaa häntä vetäytymään siitä pois. Mutta pian huomasin, että hänen kuumehoureen synnyttämät voimansa olivat paljon suuremmat kuin minun (hän houri, sitä todistivat hänen seuraavat tekonsa ja raivoamisensa). Kuu ei valaissut, ja koko seutua peitti sumuinen pimeys; ei ainoatakaan valoa loistanut taloista, ei läheltä eikä kaukaa – kaikki valot oli sammutettu kauan sitten; eivätkä Humisevan harjun tulet koskaan näkyneet – kuitenkin hän vakuutti näkevänsä niiden loistavan.
"Katso", hän huudahti innoissaan, "tuo on minun huoneeni, jossa kynttilä palaa ja jonka edessä puut huojuvat; ja toinen kynttilä palaa Josephin ullakkohuoneessa. Joseph istuu myöhään valveilla, eikö totta? Hän odottaa, kunnes tulen kotiin, että hän voisi sulkea portin. No niin, hän saa odottaa vielä hetkisen. Matka on vaikea ja surullisin sydämin kuljettava; meidän täytyy mennä ohi Gimmertonin kirkon! Olemme usein uhmanneet sen haamuja yhdessä ja yllyttäneet toisiamme seisomaan hautojen ääressä ja manaamaan henkiä esiin. Mutta Heathcliff, jos yllytän sinua nyt, niin yritätkö? Jos sinä sen teet, pysyn rinnallasi. En aio maata siellä yksin: he voivat haudata minut kahdentoista jalan syvyyteen ja kaataa kirkon hautani päälle, mutta minä en aio levätä, ennenkuin sinä olet kanssani. En koskaan aio!" Hän pysähtyi ja jatkoi sitten hymyillen omituisesti. "Hän miettii – hän pitää parempana, että minä menisin hänen luokseen! Etsi tietä siis! mutta ei läpi tuon kirkkomaan. Olet hidas! Ole tyytyväinen, sinä olet aina seurannut minua!"
Koska huomasin turhaksi vastustella hänen hulluuttaan, mietin, mistä voisin saada jotakin kääriäkseni hänen ympärilleen irroittamatta käsiäni hänestä (sillä en voinut jättää häntä yksin tuon avonaisen ikkunan ääreen), kun hämmästyksekseni kuulin oven kädensijan rapisevan ja herra Linton astui sisälle. Hän oli vasta silloin tullut kirjastosta; kulkiessaan eteisen läpi hän oli kuullut meidän puhuvan ja uteliaisuudesta tai pelosta halusi saada selville, mitä keskustelumme niin myöhäisellä hetkellä merkitsi.
"Voi, herra!" huusin minä hilliten huudahduksen, jonka hänen eteensä aukeneva näky ja huoneen kolkkous nostattivat hänen huulilleen. "Emäntä-parkani on sairas, ja hän voittaa minut täydellisesti: en kykene hoitamaan häntä mitenkään, tulkaa, olkaa hyvä, ja houkutelkaa hänet menemään vuoteeseen. Unohtakaa vihanne, sillä häntä on vaikea johtaa muulla tavalla kuin hänen omallaan."
"Catherineko sairas?" hän sanoi kiiruhtaen luoksemme. "Sulje ikkuna, Ellen! Catherine! miksi – –"
Hän vaikeni. Rouva Lintonin riutunut ulkonäkö sai hänet sanattomaksi; hän kykeni ainoastaan katsomaan vuoroin vaimoansa, vuoroin minua hirveästi hämmästyneenä.
"Hän on riehunut täällä", jatkoin, "eikä ole syönyt juuri ollenkaan eikä ole kertaakaan valittanut: hän ei ole päästänyt ketään meistä sisälle ennenkuin tänä iltana, ja niin emme voineet ilmoittaa teille hänen tilastaan, kosk'emme tienneet sitä itsekään, mutta se ei merkitse mitään."
Tunsin lausuvani selitykseni kömpelösti; isäntäni rypisti otsaansa. "Vai ei se merkitse mitään, Ellen Dean?" virkkoi hän ankarasti. "Teidän täytyy paremmin selittää syy, miksi ette ole antanut minulle tietoa tästä!" Ja hän otti vaimonsa syliinsä ja katseli häneen tuskaisana.
Ensin Catherine ei ollenkaan tuntenut häntä: hänen harhaileva katseensa ei nähnyt Edgaria. Hourimista ei sentään kestänyt loppumattomasti: kun Catherinen silmät olivat väsyneet katselemaan ulkopuolista pimeyttä, hän asteittain keskitti huomionsa mieheensä ja sai selville, kuka häntä piti sylissään.
"Voi, sinä olet tullut, etkö olekin, Edgar Linton?" hän virkkoi vihaisesti. "Sinä olet eräs niistä otuksista, jotka ovat aina käsillä, kun niitä vähimmin kaivataan, etkä milloinkaan lähellä, kun sinua tarvitaan! Varmaankin me nyt saamme kuulla yllinkyllin valituksia – huomaan, että saamme – mutta ne eivät estä minua joutumasta kotiini tuolla, lepopaikkaani, jonne minut on määrätty menemään, ennenkuin kevät on ohi! Tuolla se on: ei Lintonien joukossa, muista se, ei kirkon katon suojassa, vaan raittiissa ilmassa, hautakiven alla; saat olla tyytyväinen, menepä sitten heidän luokseen tai tule minun luokseni."
"Catherine, mitä olet tehnyt?" huomautti isäntäni. "Enkö merkitse sinulle enää mitään? Rakastatko tuota hylkyä Heath–"
"Vaikene!" huusi rouva Linton. "Vaikene silmänräpäyksessä! Jos mainitset tuon nimen, lopetan asian heti hyppäämällä ulos ikkunasta! Sen, mitä pidät sylissäsi tällä hetkellä saat pitää; mutta sieluni on tuolla mäen rinteellä, ennenkuin sinä taas uudestaan kosketat minuun. Minä en sinua tarvitse, Edgar: en tarvitse sinua enää. Palaa kirjojesi ääreen. Olen onnellinen, että sinulla on, millä lohduttautua, sillä kaikki, mitä minussa omasit, on, mennyt."
"Hän hourailee, herra!" tokaisin minä väliin. "Hän on puhunut joutavia koko illan; antakaa hänelle vain tyyntä ja oikeata hoitoa, ja hän toipuu. Tästä lähtien meidän täytyy varoa, ettemme suututa häntä."
"En halua enää teidän neuvojanne", vastasi herra Linton. "Te tunsitte emäntänne luonteen ja yllytitte minua kiusaamaan häntä. Ettekä ole antanut minulle vihjaustakaan, kuinka hän on voinut näinä kolmena päivänä! Se oli sydämetöntä! Kuukausienkaan sairaus ei olisi voinut aiheuttaa sellaista muutosta!"
Aloin puolustaa itseäni ajatellen, että on liian kovaa joutua kärsimään toisen oikullisuuden tähden. "Tiesin, että rouva Lintonin luonne oli itsepäinen ja hallitseva", huomautin minä, "mutta en tiennyt, että haluaisitte palvoa hänen sisukkuuttaan! Minä en tiennyt, että minun häntä miellyttääkseni olisi pitänyt iskeä silmää herra Heathcliffille. Täytin uskollisen palvelijan velvollisuuden kertoessani teille, ja minä olen saanut uskollisen palvelijan palkan! No niin, se opettaa minua suurempaan varovaisuuteen ensi kerralla. Ensi kerralla voitte hankkia tietonne itse."
"Ensi kerralla, kun kerrotte juoruja minulle, lakkaatte minua palvelemasta, Ellen Dean", vastasi hän.
"Mieluimmin varmaankin olisitte siis kokonaan kuulematta siitä, herra Linton", virkoin minä. "Heathcliff kosiskelee siis teidän luvallanne neitiä, ja tulee tänne joka kerran kuin olette poissa myrkyttääkseen rouvan teitä vastaan?"
Vaikka Catherine oli sekaisin, seurasi hän valppaasti keskusteluamme.
"Vai niin, Nelly on näytellyt petturia", huudahti hän intohimoisesti. "Nelly on salainen vihamieheni. Sinä noita! Sinä etsit teräviä piikiviä vahingoittaaksesi meitä! Päästä minut, niin pakotan hänet katumaan! Pakotan hänet ulvomaan sanojensa peruutusta!"
Hullu raivo loisti hänen silmistään; hän ponnisteli epätoivoisesti vapautuakseen Lintonin sylistä. Minulla ei ollut halua pidentää tuota näytöstä; poistuin huoneesta päättäen hakea lääkärin omalla vastuullani.
Kulkiessani puutarhan läpi päästäkseni tielle näin siinä, missä hevosten kiinnike oli upotettu muuriin, jonkin valkoisen vilahtelevan säännöttömästi, ilmeisesti jostakin muusta syystä kuin tuulen vaikutuksesta. Huolimatta kiireestäni, pysähdyin sitä tarkastamaan, etten jälkeenpäin lopun ikääni kuvittelisi, että se oli toisen maailman olento. Hämmästyksekseni ja suureksi levottomuudekseni tunsin sen, paremmin koskettamalla kuin näkemällä, neiti Isabellan sylikoiraksi, Fannyksi, joka oli pantu koukkuun riippumaan nenäliinasta; koira oli vetämäisillään viimeisiä henkäyksiänsä. Vapautin eläimen nopeasti ja nostin sen puutarhaan. Olin nähnyt sen seuraavan emäntäänsä, kun hän meni nukkumaan; ja ihmettelin, miten se oli voinut päästä tänne ja kuka pahanilkinen henkilö oli kohdellut sitä näin. Irroittaessani solmua koukusta, olin useita kertoja kuulevinani jonkin matkan päästä nelistävän hevosen kavion kapsetta; mutta minulla oli niin paljon asioita mietittävänä, että tuskinpa uhrasin sille huomiolleni ajatustakaan: vaikka kavion kapse siinä paikassa oli omituinen ääni kello kahden aikaan aamulla.
Herra Kenneth oli onneksi juuri tulossa ulos mennäkseen kylään katsomaan erästä potilastaan, kun tulin kadulle, ja selostukseni Catherine Lintonin taudista sai hänet heti seuraamaan minua. Hän oli yksinkertainen, karkeatekoinen mies, eikä hän arastellut ilmaistessaan epäilyään Catherinen henkiin jäämisestä tämän toisen kohtauksen jälkeen, ellei sairas olisi alistuvaisempi hänen määräyksilleen, kuin miksi hän edellisellä kerralla oli osoittautunut.
"Nelly Dean", virkkoi hän, "en voi olla ajattelematta, että tähän on erikoinen syy. Mitä Rastaantien moisiossa viimeaikoina on ollut tekeillä? Olemme kuulleet tänne kummia huhuja. Voimakas, terve Catherinenlainen nuori nainen ei turhan takia sairastu, eikä sellaisten ihmisten pitäisikään sitä tehdä. Heitä on vaikea hoitaa kuumeessa ja muussa sellaisessa. Miten se alkoi?"
"Isäntä kertoo sen teille", vastasin minä, "mutta tunnettehan te Earnshawien kiihkeät luonteet, ja rouva Linton on heistä kaikkein kiihkein. Voin sanoa sen: se alkoi riidasta. Vihan puuskassa hän sai jonkinlaisen pyörtymiskohtauksen. Ainakin hän itse on sen niin selostanut, sillä ollessaan kaikkein suuttunein hän juoksi pois ja lukitsi ovensa. Jälkeenpäin hän kieltäytyi syömästä, ja nyt hän vuorotellen raivoaa ja on horroksissa; hän tuntee ihmiset ympärillään, mutta hänen mielensä on täynnä kaikenlaisia kummia ajatuksia ja harhakuvia."
"Sureekohan herra Linton sitä?" kysyi herra Kenneth.
"Sureeko? Jos jotakin tapahtuisi, särkyisi hänen sydämensä!" vastasin minä. "Älkää saattako häntä levottomammaksi kuin on tarpeellista."
"Niinpä kyllä, mutta neuvoin häntä varomaan", sanoi toverini, "ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset, koska ei ole noudattanut varoitustani. Eikö hän ole ollut tekemisissä herra Heathcliffin kanssa viime aikoina?"
"Heathcliff käy hyvin usein Rastaantien moisiossa", vastasin minä, "vaikkakin enemmän senvuoksi, että rouva on tuntenut hänet lapsuudesta asti, kuin siksi, että herra pitäisi hänen seurastaan. Nykyisin häneltä on riistetty vierailunvaiva, koska hän osoitti julkeaa harrastusta neiti Lintonia kohtaan. Tuskinpa häntä enää otetaan vastaan."
"Ja onko neiti Linton kylmä häntä kohtaan?" oli tohtorin seuraava kysymys.
"Minä en ole hänen uskottunsa", vastasin minä haluamatta jatkaa tätä keskustelua.
"Ei, hän on viekas", huomautti hän päätään pudistaen. "Hän pitää omat neuvonsa! Mutta hän on todellinen pikku hupsu. Luotettavalta taholta olen saanut tietää, että viime yönä (ja kylläpä olikin kaunis yö!) hän ja Heathcliff kävelivät taimitarhassanne talon takana enemmän kuin kaksi tuntia, ja Heathcliff pyysi häntä hartaasti, ettei hän menisi enää sisään, vaan nousisi hänen hevosensa selkään ja karkaisi hänen kanssaan! Tietojen antaja sanoi, että Isabella saattoi torjua Heathcliffin pyynnön vain lupaamalla kunniasanallaan olevansa valmis karkaamaan heidän seuraavan kerran kohdatessaan; milloin se tapahtuisi, hän ei kuullut, mutta käskekää herra Lintonia pitämään silmänsä avoinna!"
Nämä uutiset herättivät mieleeni uuden pelon; minä jätin Kennethin jälkeeni ja juoksin suurimman osan kotimatkaa. Pikku koira haukkui yhä pihalla. Uhrasin minuutin aukaistakseni portin sille, mutta, sen sijaan että se olisi mennyt päätyovelle, se harhaili edestakaisin ruohoa nuuskien ja olisi pujahtanut tielle, ellen olisi ottanut sitä syliini ja vienyt mukanani. Päästyäni Isabellan huoneeseen, vahvistui epäluuloni: huone oli tyhjä. Jos olisin tullut muutamaa tuntia aikaisemmin, olisi rouva Lintonin sairaus estänyt hänet ajattelemattomasta teosta. Mutta mitä olisi nyt tehtävä? Heidät voitaisiin mahdollisesti saavuttaa, jos heti lähdettäisiin ajamaan takaa. Minä en sentään voinut ajaa heitä takaa enkä uskaltanut herättää talon väkeä enkä nostattaa meteliä ja kaikkein vähimmin paljastaa asiaa isännälleni, jonka ajatukset olivat kokonaan kiintyneet hänen nykyiseen suruunsa, ja jonka sydän ei olisi kestänyt uutta murhetta. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin vaikenemisen, antaa asian mennä menoaan. Ja kun Kenneth saapui, menin kovin levottoman näköisenä ilmoittamaan hänen tulostaan. Catherine makasi rauhattomassa unessa: hänen puolisonsa oli saanut pahimman raivonpuuskan lauhtumaan; nyt hän seisoi Catherinen tyynyn ääressä tarkaten Catherinen tuskallisen ilmeikkäiden kasvonpiirteiden jokaista varjoa, jokaista muutosta.
Kun tohtori oli tutkinut potilaan, puhui hän toivorikkaasti herra Lintonille sairauden päättymisestä, jos vain voisimme säilyttää Catherinen ympärillä täydellisen ja keskeytymättömän hiljaisuuden. Minulle hän vihjaisi, ettei sairasta uhannut niin paljon kuoleman vaara kuin täydellinen järjen menettäminen.
En sulkenut silmiäni sinä yönä eikä herra Lintonkaan: me emme tosiaankaan edes menneet vuoteeseen, ja palvelijat nousivat kaikki jalkeille paljon ennen tavallista aikaa, liikkuivat talossa hiipivin askelin ja kuiskaillen tavatessaan toisiaan askareissaan. Kaikki muut olivat liikkeellä paitsi neiti Isabella; he alkoivat huomautella, miten raskaasti hän nukkui; hänen veljensäkin kysyi oliko hän noussut ja näytti kärsimättömänä odottavan hänen saapumistaan ja olevan loukkaantunut siitä, ettei hän osoittanut olevansa huolestunut kälynsä sairauden takia. Pelkäsin, että herra Linton lähettäisi minut häntä hakemaan; mutta säästyin ikävyydestä enkä joutunut ensimmäisenä hänen pakoansa julistamaan. Eräs palvelijattarista, ajattelematon tyttö, joka oli käynyt varhain asialla Gimmertonissa, tuli huohottaen yläkertaan, syöksyi avosuisena makuukamariin ja huusi:
"Voi taivas! Mitähän tämän jälkeen tapahtuu? Herra herra, meidän nuori neitimme –"
"Älä huuda!" sanoin kiivaasti, suuttuneena hänen meluavasta esiintymisestään.
"Puhu hiljemmin, Mary – mikä on hätänä?" virkkoi herra Linton. "Mikä nuorta neitiä vaivaa?"
"Hän on mennyt, hän on mennyt! Tuo Heathcliff on karannut hänen kanssaan!" läähätti tyttö.
"Se ei ole totta!" huudahti Linton nousten kiihtyneenä seisomaan. "Se ei voi olla: kuinka sellainen ajatus on tullut mieleesi? Ellen Dean, mene ja hae hänet. Se on uskomatonta: se ei ole mahdollista."
Puhuessaan hän johdatti palvelijan ovelle, ja sitten hän uudestaan tiedusteli, minkä syyn perusteella tyttö oli tehnyt ilmoituksensa.
"Niin, tiellä minä kohtasin pojan, joka tuo maitoa tänne", änkytti tyttö, "ja hän kysyi, oltiinko Rastaantien moisiossa huolestuneita. Luulin hänen tarkoittavan rouvan sairautta, joten vastasin: Oltiin. Silloin hän sanoi: 'Kyllä kai heitä on lähdetty takaa-ajamaan?' Tuijotin silmät suurina. Hän huomasi, etten tiennyt mitään siitä, ja hän kertoi, miten eräs herra ja rouvashenkilö olivat tulleet sepän pajalle kahden mailin päähän Gimmertonista kengityttämään hevosta vähän jälkeen keskiyön! Ja sitten sepän tytär oli noussut vuoteeltaan ottaakseen selville, keitä he olivat: hän tunsi molemmat heti paikalla. Ja hän näki miehen – Heathcliff se oli, siitä hän oli varma; ja sitäpaitsi ei kukaan voisi hänestä erehtyä – panevan kaksikymmentä shillinkiä hänen isänsä käteen maksuksi. Neidillä oli viitta kasvoillaan; mutta kun hän joi pyytämäänsä vettä, putosi viitta alas ja sepän tytär näki hänet selvästi. Heathcliffillä oli käsissään molempien hevosten ohjat, kun he ratsastivat eteenpäin, ja he kääntyivät pois kylästä ja ratsastivat niin nopeasti kuin epätasaiset tiet sallivat. Tyttö ei sanonut mitään isälleen, mutta tänä aamuna hän kertoi asian koko Gimmertonille."
Juoksin kurkistamaan muodon vuoksi Isabellan huoneeseen, ja vahvistin palatessani palvelijan tiedoituksen. Herra Linton oli uudestaan istuutunut vuoteen ääreen; minun sisään astuessani hän kohotti katseensa, ymmärsi tyrmistyneitten kasvojeni ilmeen ja painoi päänsä alaspäin antamatta käskyä tai lausumatta sanaakaan.
"Onko ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin hänen saavuttamisekseen ja takaisin tuomisekseen?" tiedustelin minä. "Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Hän meni omasta aloitteestaan", vastasi isäntä; "hänellä oli oikeus mennä, jos hän halusi. Älkää enää vaivatko minua hänestä puhumalla. Tämän jälkeen hän on sisareni vain nimellisesti: ei siksi, että minä hylkään hänet, vaan koska hän on hylännyt minut."
Ja sen verran hän puhui siitä asiasta; hän ei kertaakaan tiedustellut sen enempää eikä maininnut sisartaan millään tavalla, paitsi silloin kun hän käski minun lähettää kaiken Isabellan omaisuuden hänen uuteen kotiinsa, olipa se missä tahansa, heti kun saisi siitä tiedon.
XIII luku
Kaksi kuukautta pakolaiset pysyivät poissa; niiden kahden kuukauden kuluessa rouva Linton taisteli ja voitti pahimman taudinpuuskan, joka määriteltiin aivokuumeeksi. Yksikään äiti ei olisi hoitanut ainoata lastaan alttiimmin kuin Edgar hoiti häntä. Öin päivin hän hoivasi ja kesti kärsivällisesti kaikki loukkaukset, joita kiihtyneet hermot ja hämmentynyt äly voivat syytää; ja vaikka Kenneth huomautti, että se, minkä hän pelasti haudasta, korvaisi hänen vaivansa vain olemalla hänelle ainaisena huolen aiheena tulevaisuudessa – tosiaankin, että hänen terveytensä ja voimansa uhrattaisiin tuon pelkän ihmisraunion säilyttämiseksi – oli hänen kiitollisuutensa ja ilonsa ihan rajaton, kun sanottiin, ettei Catherinella enää ollut hengen vaaraa; ja tunti tunnin jälkeen hän istui hänen vieressään, seuraten ruumiillisen terveyden hidasta palaamista, ja liian kiihkeätä toivoaan hän mairitteli kuvittelemalla, että Catherinen älykin taas tyyntyisi oikeisiin uomiinsa, ja että hän tulisi täydellisesti entiselleen.
Catherine poistui ensimmäisen kerran huoneestaan seuraavan maaliskuun alussa. Herra Linton oli asettanut hänen tyynylleen aamulla kourallisen kullanvärisiä krookuksia; hänen silmänsä, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet huomanneet mitään miellyttävää, huomasivat ne herätessä ja loistivat ihastuneina, kun hän kokosi ne innoissaan yhteen.
"Nämä ovat varhaisimmat kukat Humisevassa harjussa", huudahti hän. "Ne tuovat mieleeni lauhkeat suvituulet ja lämpimän päivänpaisteen ja melkein kokonaan sulaneen lumen. Edgar, eikö nyt olekin etelätuuli ja eikö lumi olekin melkein sulanut?"
"Lumi on kokonaan sulanut täältä, kultaseni", vastasi hänen puolisonsa; ja "voin erottaa vain kaksi valkoista laikkaa koko nummen alueella: taivas on sininen ja leivoset laulavat, ja purot ja lammet ovat vettä tulvillaan. Catherine, viime keväänä tähän aikaan ikävöin sinua tämän katon alle; nyt toivoisin sinun olevan parin mailin päässä ylhäällä noilla harjuilla; tunnen, että parantuisit siellä, siellä tuulee niin lauhasti."
"En tule sinne enää muuta kuin yhden kerran", virkkoi toipuva; "ja silloin sinä jätät minut, ja minä jään sinne ainiaaksi. Ensi keväänä ikävöit taas minua tämän katon alle ja muistelet menneitä, ja ajattelet, että olit onnellinen tänään."
Linton tuhlasi hänelle armaimpia hyväilyjään ja koetti rohkaista häntä rakkaimmilla sanoillaan, mutta hän näki vain hämärästi kukat ja antoi välinpitämättömästi kyynelten tulvata esiin silmäripsien alta ja virrata pitkin poskia. Tiesimme hänen todella olevan terveemmän ja sen vuoksi päätimme, että pitkäaikainen yhteen paikkaan rajoittaminen oli pahimpana epätoivon aiheuttajana, ja että sen osittain haihduttaisi paikan muutos. Isäntäni käski minun sytyttää tulen useita viikkoja kylmänä olleen vierashuoneen uuniin ja asettaa nojatuolin päivänpaisteeseen ikkunan ääreen; ja sitten hän toi Catherinen alas ja Cathy istui pitkän aikaa nauttien luonnon lämmöstä ja, kuten olimme odottaneetkin, elpyi ympäristönsä vaikutuksesta, johon, vaikka se olikin kotoinen, ei liittynyt hänen kuuman sairashuoneensa kolkkoja seuralaisia. Illan tullen hän näytti kovin uupuneelta; kuitenkaan eivät mitkään houkuttelut voineet yllyttää häntä palaamaan siihen huoneeseen ja minun täytyi järjestää vierashuoneen sohva hänen vuoteekseen, kunnes toinen huone saataisiin kuntoon. Estääksemme häntä väsyttämästä itseään portaita nousemalla ja laskeutumalla järjestimme tämän huoneen, missä te nyt makaatte; se on samassa kerroksessa kuin vierashuone, ja pian hän vahvistui, niin että jaksoi liikkua huoneesta toiseen Edgarin käsivarteen nojaten. Voi, ajattelin itsekseni, jospa hän kuitenkin parantuisi, niin vaalittava ja palveltava kuin hän onkin. Ja sen toiveen aiheutti kaksikin syytä, sillä hänen olemassaolostaan oli toinenkin elämä riippuvainen: me toivoimme, että jonkin ajan kuluttua herra Lintonin sydän ilahtuisi ja hänen maansa pelastuisivat joutumasta vieraan käsiin, kun perillinen syntyisi.
Minun pitäisi mainita, että Isabella lähetti veljelleen lyhyen kirjeen noin kuusi viikkoa poistumisensa jälkeen, ilmoittaen menneensä naimisiin Heathcliffin kanssa. Kirje tuntui kuivalta ja kylmältä; mutta alanurkkaan oli lyijykynällä tuherrettu sekava anteeksipyyntö, jossa anottiin ystävällistä muistamista ja sovintoon pääsemistä, jos hänen menettelynsä oli loukannut veljeä; myönnettiin ettei hän voinut sitä auttaa silloin ja tehtyään sen ei hänellä nyt ollut voimaa peruuttaa tekoaan. Linton ei vastannut tähän, luullakseni; ja kaksi viikkoa sen jälkeen minä sain pitkän kirjeen, joka mielestäni oli omituinen kuherruskuukautensa päättäneen morsiamen kirjoittamaksi. Minä luen sen, sillä se on yhä tallessani. Kaikki vainajien muistot ovat arvokkaita, jos heitä itseään pidettiin arvossa heidän eläessään.
Rakas Ellen! (se alkaa)
Tulin eilen illalla Humisevaan harjuun ja kuulin ensimmäisen
kerran, että Catherine on ollut ja yhä on kovin sairas. Otaksun,
etten saa hänelle kirjoittaa, ja veljeni on joko liian vihainen
tai liian onneton vastatakseen siihen, mitä hänelle kirjoitin.
Kuitenkin minun täytyy jollekulle kirjoittaa, eikä minulla ole
muuta valintamahdollisuutta kuin sinä.
Sano Edgarille, että antaisin maailman, jos saisin vielä nähdä
hänen kasvonsa – että sydämeni palasi Rastaantien moisioon
kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen kun olin sieltä poistunut,
ja että se on siellä tällä hetkellä, tulvillaan rakkautta häntä
ja Catherinea kohtaan! En voi kuitenkaan sitä seurata (ne
sanat ovat alleviivatut); heidän ei tarvitse minua odottaa,
ja he saavat siitä tehdä minkälaisia johtopäätelmiä tahansa;
varokoot kuitenkin syyttämästä heikkoa tahtoani ja puutteellista
rakkauttani.
Kirjeeni loppuosa kuuluu sinulle yksin. Tahdon kysyä sinulta
kahta asiaa: ensimmäinen on: Miten kykenit säilyttämään
tavallisen inhimillisen myötätuntoisuuden täällä ollessasi?
Minulla ja ympäristölläni ei ole ainoatakaan yhteistä tunnetta.
Toinen kysymys, joka mieltäni kovin askarruttaa, on: Onko herra
Heathcliff ihminen? Jos hän on, onko hän hullu? Ja ellei hän
sitä ole, onko hän paholainen? En kerro syitäni, jotka ovat
aiheuttaneet tämän tiedustelun, mutta vaadin sinua selittämään,
jos voit, minkälaisen miehen kanssa olen mennyt naimisiin,
tarkoitan, sitten kun tulet minua katsomaan; ja sinun täytyy
tulla, Ellen, oikein pian. Älä kirjoita, mutta tule ja tuo
jotakin Edgarilta.
Nyt saat kuulla, miten minut otettiin vastaan uuteen kotiini,
joksi minun on kuviteltava Humisevaa harjua. Vain huvittaakseni
itseäni ajattelen sellaisia asioita kuin ulkonaisten mukavuuksien
puuttumista: ne eivät koskaan valtaa ajatuksiani, paitsi sillä
hetkellä, jolloin niitä kaipaan. Nauraisin ja tanssisin ilosta,
jos huomaisin niiden puutteen olevan onnettomuuksieni aiheen ja
kaiken muun vain luonnotonta unta!
Aurinko laski Rastaantien moision taakse, kun käännyimme nummia
kohti; siitä päättelin kellon olevan kuusi; toverini pysähtyi
puoleksi tunniksi tutkimaan puistoa ja puutarhaa ja ehkäpä
itse maatilaakin, sikäli kuin saattoi; niinpä oli pimeä, kun
laskeuduimme ratsuiltamme kartanon kivetylle pihalle, ja sinun
vanha palvelijatoverisi, Joseph, jolla oli palava talikynttilä
kädessään, ilmestyi pihalle meitä vastaanottamaan. Hän
suoritti tehtävänsä osoittaen omalaatuistaan kohteliaisuutta.
Ensityökseen hän kohotti soihtuaan kasvojeni tasalle, katsoi
ilkeästi kieroon, työnsi alahuulensa lerpalleen ja kääntyi pois.
Sitten hän otti molemmat hevoset, talutti ne talliin ja tuli
takaisin lukitsemaan ulkoporttia, aivankuin olisimme eläneet
muinaisaikaisessa linnassa. Heatchliff jäi puhumaan hänen
kanssaan, ja minä astuin keittiöön – likaiseen, epämukavaan
soppeen; vakuutan, ettet tuntisi sitä, niin muuttunut se on siitä
kun se oli sinun huostassasi. Lieden ääressä seisoi elukkamainen
lapsi, vankkajäseninen ja likainen, jonka silmät ja suun ympärys
muistuttivat Catherinea.
"Tämä on Edgarin laillinen veljenpoika", mietin – "ja tavallaan
siis minunkin; minun täytyy kätellä ja – niin – minun täytyy
suudella häntä. On hyvä saada aikaan täydellinen yhteisymmärrys
alusta alkaen."
Lähestyin ja yrittäen ottaa hänen pullean nyrkkinsä käteeni,
virkoin:
"Mitä sinulle kuuluu, ystäväiseni?"
Hän vastasi siansaksaksi, jota en ymmärtänyt.
"Tuleeko sinusta ja minusta ystävykset, Hareton?" oli seuraava
keskusteluyritykseni.
Kirous ja uhkaus lähettää Nopsa päälleni, ellen "laputtanut
tieheni", palkitsivat uutteruuteni.
"Hei, Nopsa-poika!" kuiskasi pikkuinen roisto herättäen
puolirotuisen verikoiran nurkassa olevasta pesästään. "No, etkö
nyt saa koipia allesi?" hän kysyi komentaen.
Henkeni rakastaminen pakotti minut myöntymään, astuin kynnyksen
yli odottamaan, kunnes toiset tulisivat sisään. Herra
Heathcliffiä ei näkynyt missään; ja Joseph, jota seurasin talliin
ja jota pyysin saattamaan itseäni sisään, tuijotettuaan ja
mutistuaan itsekseen, nosti nenänsä pystyyn ja vastasi:
"Höps, höps, höps! Onko kristitty ihminen koskaan kuullut
mokomaa? Maiskutusta ja kurnutusta! Kuinka minä ymmärtäisin, mitä
te sanotte?"
"Minä sanon, että toivon teidän tulevan kanssani sisään!"
huusin luullen häntä kuuroksi, mutta kovasti suuttuneena hänen
julkeudestaan.
"Ei sitten likikään! Minulla on muutakin tekemistä", hän vastasi
ja jatkoi työtään siirtäen lyhtynsä laseja tarkastaakseen pukuani
ja kasvojani ylhäisen halveksivasti (edellinen oli aivan liian
hieno, mutta jälkimmäiset olivat varmasti niin surulliset, kuin
hän saattoi toivoa).
Kävelin pihan ympäri ja portin kautta toiselle ovelle, jolle
rohkenin kolkuttaa toivoen, että joku kohteliaampi palvelija
näyttäytyisi. Pienen odotuksen jälkeen sen aukaisi pitkä, laiha
mies, jolla ei ollut kaulaliinaa ja joka muutenkin oli tavattoman
huolimattomasti puettu; hänen päätänsä peitti sakea takkuinen
tukka, joka valui hänen hartioilleen; hänen silmänsä olivat
myös kuin aavemaisen Catherinen, mutta niiden kauneus oli
turmeltunut.
"Mitä te täällä teette?" tiedusteli hän tylysti. "Kuka olette?"
"Minun nimeni on Isabella Linton", vastasin. "Olette nähnyt
minut ennenkin, herra. Olen hiljattain mennyt naimisiin herra
Heathcliffin kanssa, ja hän on tuonut minut tänne – arvelen
teidän antaneen suostumuksenne."
"Onko hän siis tullut takaisin?" kysyi erakko, vilkuillen kuin
nälkäinen susi.
"On – me tulimme juuri äsken", sanoin; "mutta hän jätti minut
keittiön oven ääreen; ja kun olin mennyt sisään, leikki teidän
pieni poikanne vahtia siellä ja peloitti minut pois verikoiran
avulla."
"On hyvä, että tuo helvetinmoinen peto on pitänyt sanansa!"
murisi tuleva isäntäni, tähystäen pimeyteen takanani, sillä hän
luuli näkevänsä Heathcliffin; sitten hän alkoi itsekseen kiroilla
ja uhkailla sitä, mitä hän olisi tehnyt, jos "paholainen" olisi
hänet pettänyt.
Kaduin, että tulin yrittäneeksi tätä toista sisäänpääsykeinoa ja
olinpa melkein livahtamaisillani pois, ennenkuin hän lopettaisi
kiroamisensa, mutta ennen aikomukseni täytäntöönpanoa hän
kutsui minut sisään ja sulki ja telkesi uudestaan oven. Roima
takkavalkea valaisi suurta huonetta, jonka lattia oli muuttunut
kauttaaltaan harmaaksi, ja nuo ennen kirkkaat tina-astiat, jotka
tavallisesti herättivät huomiotani, ollessani pieni tyttö, olivat
yhtä himmeitä, mikä johtui liasta ja tomusta. Tiedustin, voisinko
kutsua palvelijattaren, joka opastaisi minut makuuhuoneeseen.
Herra Earnshaw ei vastannut. Hän kulki edestakaisin, kädet
taskussa, ja oli nähtävästi kokonaan unohtanut läsnäoloni; ja
hänen hajamielisyytensä oli ilmeisesti niin suuri, ja hänen
koko olentonsa niin ihmisiä kammoava, että vetäydyin pois häntä
häiritsemästä.
Sinua ei varmaankaan kummastuta, Ellen, minun erikoisen
surullinen tunnelmani istuessani yksinäisempänä kuin erämaassa
tuon epäystävällisen lieden ääressä ja muistaessani, että neljän
mailin päässä oli ihana kotini, jossa asuivat ainoat rakastamani
ihmiset maan päällä; ja meitä erottamassa voisi aivan yhtä hyvin
olla Atlantin valtameri kuin nuo neljä mailia: minä en voisi
kulkea sitä matkaa. Kyselin itseltäni: mihin minun on käännyttävä
lohdutusta saadakseni? ja – muista, ettet kerro Edgarille etkä
Catherinelle – kaikkia muita surujani valtavammaksi kasvoi
epätoivoni, kun en tavannut ketään, joka voisi tai tahtoisi
olla liittolaiseni Heathcliffiä vastaan! Olin etsinyt suojaa
Humisevasta harjusta melkein iloisena, koska pelastuin hänen
kanssaan kahden elämisestä, mutta hän tunsi ihmiset, joiden
joukkoon tulimme, eikä hän pelännyt heidän sekaantumistaan.
Istuin ja ajattelin kotvan aikaa: kello löi kahdeksan ja
yhdeksän, ja toverini käveli yhä edestakaisin, pää vaipuneena
rinnalle, aivan hiljaa, vain silloin tällöin huokaisten tai
päästäen katkeran huudahduksen, joka joskus pakottautui esille.
Kuuntelin, erottaakseni naisen ääntä talosta, ja käytin ajan
hurjaan katumukseen ja synkkään aavisteluun, mikä viimein ilmeni
äänekkäänä hillittömänä huokailuna ja itkuna. En tietänyt, miten
peittelemättä suruani osoitin, ennenkuin Earnshaw keskeytti
kävelynsä ja pysähtyi viereeni ja tuijotti minuun hämmästyneenä.
Käyttäen hyväkseni hänen jälleen osoittamaansa huomiota, huusin:
"Olen matkasta väsynyt ja haluaisin päästä vuoteeseen! Missä
palvelustyttö on? Opastakaa minut hänen luokseen, koska hän ei
halua tulla minun luokseni!"
"Meillä ei ole sellaista", hän vastasi, "teidän täytyy itse
palvella itseänne!"
"Missä minun sitten täytyy nukkua?" nyyhkytin minä välittämättä
itsekunnioituksesta; olin siihen määrään väsynyt ja onneton.
"Joseph näyttää teille Heathcliffin huoneen", virkkoi hän;
"aukaiskaa tuo ovi – hän on siellä."
Olin tottelemaisillani, kun hän yht'äkkiä pidätti minut ja lisäsi
mitä omituisimmalla äänellä:
"Olkaa ystävällinen ja lukitkaa ovi ja salvatkaa se –. älkää
jättäkö sitä tekemättä!"
"Hyvänen aika!" sanoin minä. "Mutta miksi, herra Earnshaw?"
Minua ei ilahduttanut ajatus ehdoin tahdoin sulkeutua sisään
Heathcliffin kanssa.
"Katsokaahan tänne!" hän vastasi vetäen liivintaskustaan
erikoisrakenteisen pistoolin, jonka piippuun oli kiinnitetty
kaksiteräinen linkkuveitsi. "Tämä on epätoivoisen miehen suuri
kiusaaja – eikö olekin? En voi olla menemättä tämän kera ylös
joka yö ja koettelematta hänen oveaan. Jos kerrankin havaitsen
sen olevan auki, on hän mennyttä. Minä menen ylös säännöllisesti,
vaikkakin hetkeä aikaisemmin olisin johdattanut mieleeni satoja
syitä, joiden pitäisi hillitä minua; jokin paholainen yllyttää
minua vastustamaan monia suunnitelmiani tappamalla hänet.
Taistelkaa rakkauden tähden tuota paholaista vastaan niin kauan
kuin haluatte; kun aika tulee, eivät kaikki taivaan enkelitkään
voi häntä pelastaa!"
Katselin asetta tutkivasti. Inhoittava mielikuva valtasi mieleni:
miten voimakas olisinkaan, jos omistaisin sellaisen kojeen. Otin
sen hänen kädestään ja kosketin terää. Hän näytti hämmästyvän
ilmettä, joka levisi kasvoilleni silmänräpäyksessä: se ei ollut
pelkoa, vaan himoa. Hän kiskaisi pistoolin pois kateellisesti,
työnsi veitsen kiinni ja pani sen takaisin kätköpaikkaansa.
"En välitä vaikka kerrottekin hänelle", virkkoi hän. "Varoittakaa
ja vartioikaa häntä. Huomaan, että tunnette meidän keskinäiset
suhteemme; häntä uhkaava vaara ei järkytä teitä."
"Mitä Heathcliff on teille tehnyt?" kysyin minä. "Millä tavalla
hän on teitä vastaan rikkonut, jotta tämä hirmuinen viha olisi
oikeutettua? Eikö olisi viisaampaa pyytää häntä poistumaan
talosta?"
"Ei!" jylisi Earnshaw; "jos hän yrittäisi poistua luotani, olisi
hän kuollut mies; houkutelkaa hänet sitä yrittämään ja olette
murhaaja! Pitääkö minun menettää kaikki, ilman minkäänlaista
korvauksen mahdollisuutta? Täytyykö Haretonista tulla
kerjäläinen? Voi kadotus! Minä tahdon sen takaisin, ja minä
tahdon hänen rahansa myös, ja sitten hänen verensä, ja helvetti
saakoon hänen sielunsa! Se tulee kymmenen kertaa mustemmaksi
tämän vieraan saavuttua, kuin se on ollut koskaan ennen!"
Olet kertonut minulle, Ellen, vanhan isäntäsi tavoista.
Hän on varmasti tulemaisillaan hulluksi: sellainen hän oli
ainakin eilen illalla. Hänen läheisyytensä värisytti minua, ja
mielestäni palvelijan säädytön äreys oli verraten miellyttävä.
Hän alkoi uudestaan vihaisen kävelynsä, ja minä avasin oven
salvan ja pujahdin keittiöön. Joseph oli kumartuneena tulen
ääressä kurkistellen isoon pataan, joka heilui tulella; puinen
kaurajauhokulho oli rahilla lieden ääressä. Padan sisältö alkoi
kiehua, ja hän kääntyi työntääkseen kätensä jauhokulhoon. Oletin
hänen valmistelevan meidän illallistamme, ja kun olin nälkäinen,
päätin, että ruoasta piti tulla syömäkelpoista. Niinpä huusin
terävästi: "Minä valmistan puuron!" Siirsin jauhokulhon pois
hänen ulottuviltaan ja aloin riisua hattuani ja ratsastuspukuani.
"Herra Earnshaw", jatkoin minä, "kehoittaa minua itse palvelemaan
itseäni. Sen teenkin. En aio näytellä rouvan osaa teidän
parissanne, sillä pelkään, että kuolisin nälkään."
"Herrajesta!" mutisi Joseph, istuutuen ja käärien juovikkaat
sukkansa polvilta nilkkaan. "Jos tässä aiotaan saada uusi
järjestys aikaan – juuri kun olen tottunut kahteen isäntään, ja
jos minun täytyy saada tähän vielä emäntä päätäni sekoittamaan,
niin nyt on aika karata. En koskaan olisi uskonut, että minun
täytyy nähdä se päivä, jolloin minun on lähdettävä tästä vanhasta
paikasta – mutta pelkään, että se nyt on jo hyvin lähellä."
Tähän valitukseen en kiinnittänyt vähintäkään huomiota; menin
reippaasti työhön ja huokasin, kun muistin aikaa, jolloin se
olisi ollut vain iloista leikkiä; mutta pian minun oli pakko
karkoittaa muistot. Menneen onnen muisteleminen kidutti minua,
ja kuta uhkaavammaksi näiden kuvien esiin loihtiminen muodostui,
sitä nopeammin hierin pyöri ja sitä sukkelammin jauhoannokset
putosivat veteen. Joseph katseli minun keittotapaani, ja se yhä
vain yllytti hänen vihaansa.
"Kas noin!" hän huudahti, "Hareton, sinä et saa syödä puuroasi
tänä iltana; siitä ei tule muuta kuin minun polveni kokoisia
kokkareita. Kas siinä taas! Minä paiskaisin sekaan kulhon ja
kaikki, jos olisin teidän sijassanne! Kas noin, vetäkää pata pois
ja lopettakaa koko meno. Läiskis, läiskis! On toki onni, ettei
padan pohja puhjennut!"
Se oli todellakin huono keitos, tunnustan sen, kun kaadoin sen
lautasille, joita oli varattu neljä kappaletta. Melkein viiden
litran vetoinen kannu vastalypsettyä maitoa oli tuotu meijerin
puolelta; sen Hareton otti haltuunsa ja alkoi juoda ja kaataa
maahan kannun ulkonevasta nokasta. Minä toruin häntä ja toivoin,
että hän ottaisi osuutensa tuoppiin, vakuuttaen, etten halunnut
maistaa juomaa, jota käsiteltiin niin siivottomasti. Vanha
koiranleuka suvaitsi kovasti loukkaantua tästä turhantarkkuudesta
ja vakuutti minulle yhtä mittaa, että "lapsi oli joka paikasta
yhtä hyvä" kuin minäkin, ja "joka paikasta yhtä terve", ja hän
ihmetteli, miten minä saatoin käyttäytyä niin suurellisesti.
Sillä aikaa lapsi-lurjus jatkoi imemistään ja vilkuili minuun
ylenkatseellisesti antaessaan kuolan valua kannuun.
"Minä tahdon syödä illalliseni toisessa huoneessa", virkoin minä.
"Eikö teillä ole paikkaa, jota sanotte vierashuoneeksi?"
"Vierashuoneeksi!" hän toisti ivallisesti, "vierashuoneeksi!
Ei, meillä ei ole vierashuoneita. Jos te ette välitä meidän
seurastamme, niin sitten on herran seura, ja jos ette viihdy
herran seurassa, niin sitten on meidän seuramme."
"Niinpä menen yläkertaan", vastasin minä; "neuvokaa minulle,
mihin huoneeseen."
Panin lautasen tarjottimelle ja menin itse hakemaan vähän
lisää maitoa. Mies nousi kovasti muristen ja opasti minua
portaille: menimme yläkertaan; hän aukaisi ovia silloin tällöin
kurkistaakseen huoneihin, joiden ohitse kuljimme.
"Tässä on huone", hän virkkoi viimein sysäten selälleen
saranoillaan kiikkuvan oven. "Siellä kelpaa kyllä syödä puuroa.
Tuolla peränurkassa on aivan puhdas viljasäkki; mutta jos te
pelkäätte, että teidän hienot silkkiset vaatteenne tahraantuvat,
niin levittäkää nenäliinanne viljasäkin päälle."
"Huone" oli eräänlainen säilytyshuone, jossa oli väkevä maltaiden
ja viljan tuoksu; useita viljasäkkejä oli pinottu huoneen
seinämille, ja keskilattia oli jätetty tyhjäksi.
"Hyvänen aika, mies!" huusin minä, katsellen häntä vihaisesti,
"tämä ei ole mikään makuupaikka. Tahtoisin nähdä makuuhuoneeni."
"Makuuhuoneen!" toisti hän pilkallisesti. "Saatte nähdä kaikki
makuuhuoneet, mitä täällä on – tuo tuossa on minun."
Hän osoitti toista ullakkohuonetta, joka erosi edellisestä
vain siinä, että sen seinät olivat alastomammat, ja että siinä
oli suuri, matala uutimeton vuode, jonka toisessa päässä oli
indigonsininen peite.
"Mitäpä minä välitän teidän vuoteestanne?" vastasin minä. "Herra
Heathcliff ei varmaankaan asu talon ylimmässä kerroksessa, vai
kuinka?"
"Vai niin! Herra Heathcliffiäkö te kaipaattekin?" huusi hän,
aivankuin uuden huomion tehneenä. "Ettekö olisi osannut sanoa
sitä heti? Silloin minä olisin voinut sanoa teille ilman näin
suurta vaivaa, että se huone on juuri se, jota ei teille näytetä
– hän pitää sen aina lukittuna, eikä sinne pääse kukaan muu
haistamaankaan kuin hän itse."
"Teillä on sievänmoinen talo, Joseph", en voinut olla
huomauttamatta, "ja miellyttävät asukkaat; ja arvelen koko
maailman hulluuden keskittyneen minun aivoihini sinä päivänä,
jolloin liitin kohtaloni teihin! Mutta se ei kuulu tähän – onhan
täällä muitakin huoneita. Taivaan tähden, joutukaa, ja antakaa
minun asettua johonkin lepäämään!"
Hän ei vastannut mitään tähän kehoitukseen, vaan jahnusteli
itsepintaisesti puuportaita alas ja pysähtyi erään huoneen
ovelle; hänen pysähtymisestään ja huonekalujen hienosta laadusta
päätellen arvasin, että se oli talon paras suoja. Lattialla oli
matto: hyvä matto, mutta sen kuviot oli tomu samentanut; liesi
oli verhottu paperileikkeleillä, jotka olivat hajoamistilassa;
sievää tammista vuodetta runsaine tulipunaisine, melko kallista
ainetta ja nykyaikaista tekoa olevine uutimineen oli nähtävästi
pidelty kovakouraisesti: laskokset riippuivat kierroksissa,
kiskottuina renkaistaan irti, ja niitä tukeva rautatanko oli
vääntynyt kaareksi yhdeltä puolelta; siitä johtui, että verho
riippui lattialla. Tuolitkin olivat vahingoittuneet, useat
niistä pahasti, ja syvät uurteet rumensivat seinälaudoitusta.
Yritin juuri koota rohkeutta astuakseni sisään ja ottaakseni
huoneen haltuuni, kun opashoukkio ilmoitti: "Tämä on isännän
huone." Tähän mennessä oli illalliseni jäähtynyt, ruokahaluni
mennyt ja kärsivällisyyteni loppunut. Vaadin, että minulle heti
hankittaisiin jokin turvapaikka ja leposija.
"Mihin, piru vie?" alkoi uskovainen vanhus. "Herra siunaa meitä!
Herra armahda meitä! Mihin helvettiin tahtoisitte mennä, te
iankaikkinen, kiusallinen oikuttelija! Olette nyt nähnyt kaikki
muut, paitsi Haretonin pikkuista huonetta. Tässä talossa ei ole
mitään muuta reikää, mihin voisi pään kallistaa!"
Olin niin suuttunut, että heitin tarjottimen sisältöineen maahan;
istuuduin sitten portaitten päähän, kätkin kasvoni käsiini ja
itkin.
"Jaa, jaa!" huomautti Joseph. "Hyvin tehty, Cathy-neiti! Hyvin
tehty, Cathy-neiti! Olkoon miten hyvänsä, mutta herra kompastuu
noihin rikkoontuneisiin astiankappaleisiin, ja silloin me
saamme kuulla jotakin, saamme kuulla, mitä siitä tulee. Senkin
onneton hassu! Te ansaitsette paaston tästä jouluun saakka, kun
paiskaatte Jumalan kalliit lahjat jaloin tallattaviksi raivon
puuskassanne! Mutta minä en erehdy, kun sanon, ettette kauan
näytä luontoanne. Luuletteko te, että Heathcliff sietää niin
koreita tapoja? En mitään niin toivo, kuin että hän näkisi teidät
oikuttelemassa. Sitä minä vain toivon."
Niin hän meni riidellen alas omaan komeroonsa ja vei
kynttilän mukanaan, ja minä jäin pimeään. Arvioidessani siinä
tyhmän tekoni seurauksia havaitsin, miten välttämätöntä oli
ylpeyteni tukahduttaminen ja kiukkuni hillitseminen, ja
sitten ponnistauduin poistamaan suuttumukseni seurauksia.
Odottamatta Nopsa pian ilmaantui avukseni; tunsin sen nyt meidän
vanhan Ahmamme pennuksi, – se oli viettänyt penikkaikänsä
Rastaantien moisiossa ja isäni antoi sen herra Hindleylle.
Kuvittelin sen tuntevan minut: se työnsi kuononsa kasvojani
vasten tervehdykseksi ja kiiruhti sitten ahmimaan puuroa; minä
kompuroin portaalta portaalle, kooten särkyneitä astioita ja
kuivaten maitoläikkiä käsipuusta nenäliinallani. Tuskin olimme
saaneet työn suoritetuksi, kun kuulin herra Earnshawin kulkevan
käytävässä; apulaiseni työnsi häntänsä koipiensa väliin ja
painautui seinää vasten; minä hiivin lähimmän oven suojaan.
Koiran piiloutumisyritys ei onnistunut, sen arvasin loikkauksesta
alakertaan ja pitkästä, surkeasta ulvonnasta. Minulla oli parempi
onni: herra Earnshaw meni ohi, astui huoneeseensa ja sulki oven.
Kohta sen jälkeen Joseph tuli ylös Haretonin kanssa, pannakseen
hänet vuoteeseen. Olin löytänyt turvapaikan Haretonin huoneesta,
ja vanha mies virkkoi, nähdessään minut:
"Nyt täällä on tilaa sekä teille että teidän ylpeydellenne tässä
talossa. Se on tyhjä, ja te saatte sen kokonaan itsellenne ja
sille, joka aina on kolmantena mokomassa joukossa!"
Käytin iloisena hyväkseni tätä kehoitusta ja hetkeäkään
viivyttelemättä heittäydyin tuolille lieden ääreen, torkahdin ja
nukuin. Uneni oli syvää ja suloista, vaikkakin se loppui aivan
liian nopeasti. Herra Heathcliff herätti minut; hän oli juuri
tullut sisään ja tiedusteli rakastettavaan tapaansa, mitä minä
tein siellä. Sanoin hänelle syyn siihen, että olin valveilla niin
myöhään – että hänellä oli meidän huoneemme avain taskussaan.
Määrittely meidän oli kuolettava loukkaus. Hän vannoi, ettei
se ollut eikä koskaan tulisikaan minun huoneekseni; ja että hän
– mutta en viitsi toistaa hänen puhettaan enkä kuvailla hänen
tavallista käytöstään; hän on nerokas ja väsymätön keksimään
keinoja minua kauhistuttaakseen! Toisinaan ihmettelen häntä niin
hartaasti, että pelkoni kuolee: vakuutan kuitenkin sinulle, ettei
tiikeri eikä myrkyllinen käärme voisi aiheuttaa minussa sellaista
kauhua kuin hän. Hän kertoi minulle Catherinen sairaudesta ja
syytti minun veljeäni sen aiheuttamisesta ja uhkasi, että minä
saisin kärsiä Edgarin sijasta, kunnes hän pääsisi häneen itseensä
käsiksi.
Minä vihaan häntä – olen onneton – olen ollut narri! Varo
kuiskaamasta tavuakaan tästä kellekään Rastaantien moisiossa.
Odotan sinua joka päivä – älä tuota minulle pettymystä!
Isabella.XIV luku
Heti tämän epistolan ahmittuani menin isännän luo ja ilmoitin hänelle, että hänen sisarensa oli saapunut Humisevaan harjuun; sieltä hän oli lähettänyt minulle kirjeen, joka ilmaisi surua rouva Lintonin sairauden johdosta ja lähettäjän palavan halun saada tavata veljeä sekä toivomuksen, että hänen veljensä lähettäisi kirjoittajalle mahdollisimman pian jonkin merkin anteeksiannosta minun mukanani.
"Anteeksiannosta!" virkkoi Linton. "Minulla ei ole hänelle mitään anteeksiannettavaa, Ellen. Voit käydä Humisevassa harjussa tänä iltana, jos tahdot, ja sanoa, etten ole vihainen, vaan suren menetettyäni hänet, erittäinkin, koska en voi koskaan ajatella hänen voivan tulla onnelliseksi. Ei kuitenkaan voi tulla kysymykseenkään, että menisin häntä katsomaan: me olemme ikuisesti erotetut; ja jos hän tosiaankin tahtoo tehdä minulle mieliksi, niin yllyttäköön roiston, jonka kanssa hän on mennyt naimisiin, poistumaan maasta."
"Ettekö tahtoisi kirjoittaa hänelle pientä kirjelappua, herra?" kysyin hartaasti anoen.
"En", hän vastasi. "Se on tarpeetonta. Minun kanssakäymiseni Heathcliffin perheen kanssa tulee olemaan yhtä niukkaa kuin hänen minun perheeni kanssa. Siitä ei tule mitään!"
Herra Edgarin kylmyys suretti minua tavattomasti; ja koko matkan Rastaantien moisiosta Humisevaan harjuun vaivasin aivojani miettimällä, miten voisin muuttaa hänen sanansa sydämellisemmiksi toistaessani ne, ja miten voisin selittää sen, että hän kieltäytyi kirjoittamasta muutamia lohdutuksen sanoja Isabellalle. Isabella oli totisesti odottanut minua aamusta alkaen: näin hänen katselevan ikkunasta, kun kuljin puutarhan sivutietä, ja nyökkäsin hänelle, mutta hän vetäytyi takaisin, aivan kuin hän olisi pelännyt, että hänet huomattiin. Astuin sisälle koputtamatta. En ole koskaan nähnyt niin kolkkoa, surullista näkyä kuin se, mikä avautui eteeni ennen viihtyisässä kodissa. Minun täytyy tunnustaa, että jos minä olisin ollut nuoren rouvan sijassa, olisin ainakin lakaissut lieden edustan ja pyyhkinyt tomun pöydältä. Mutta häneen oli jo tarttunut huolimattomuuden henki, joka häntä ympäröi. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat ja välinpitämättömät, hänen tukkansa kähertämätön: muutamat suortuvat valuivat suorina hartioille, toiset oli huolimattomasti sykkyröity pään ympärille. Hän ei varmaankaan ollut koskenut pukuunsa eilisillan jälkeen. Hindley ei ollut sisällä. Herra Heathcliff istui pöydän ääressä, käännellen joitakin papereita muistikirjassaan; mutta hän nousi, kun minä ilmestyin, kysyi varsin ystävällisesti kuinka minä voin ja tarjosi minulle istuimen. Hän oli siellä ainoa, mikä näytti siistityltä, eikä hän milloinkaan ole minun mielestäni ollut hauskemman näköinen. Niin suuresti olivat olosuhteet muuttaneet heidän ryhtiänsä, että vieras olisi varmasti luullut häntä syntyperäiseksi ja kasvatuksen saaneeksi herrasmieheksi ja hänen vaimoansa piintyneeksi homssaksi! Isabella tuli innostuneena minua vastaan ja ojensi kätensä ottamaan odotettua kirjettä. Pudistin päätäni. Hän ei tahtonut ymmärtää tätä viittausta, vaan seurasi minua sivupöydän ääreen, jonne menin asettamaan päähineeni, ja pyysi kuiskaten antamaan hänelle heti sen, mitä olin tuonut. Heathcliff arvasi hänen liikkeittensä merkityksen ja sanoi:
"Jos olet tuonut jotakin Isabellalle (kuten epäilemättä olet, Nelly,) niin anna se hänelle. Sinun ei tarvitse sitä salata: meidän välillämme ei ole salaisuuksia."
"Voi, minulla ei ole mitään", vastasin minä ajatellen että on parasta ilmaista heti totuus. "Isäntäni käski sanoa sisarelleen, ettei hänen tarvitse odottaa kirjettä eikä vierailua nykyjään. Hän lähettää sydämelliset terveisensä, rouva, ja onnentoivotuksensa ja antaa anteeksi surun, jonka olette hänelle aiheuttanut; mutta hän ajattelee, että hänen perheensä ja tämä täkäläinen perhe lopettaisivat seurustelunsa tämän jälkeen, koska sen ylläpitämisestä ei olisi mitään hyötyä".
Rouva Heathcliffin huuli vapisi hieman, ja hän palasi istuimelleen ikkunan ääreen. Hänen puolisonsa pysähtyi liesikivelle lähelle minua ja alkoi kysellä Catherinea koskevia asioita. Kerroin hänelle niin paljon, kuin mielestäni oli sopivaa, Catherinen sairaudesta, ja hän uteli ristikuulustelua käyttäen minulta useita seikkoja, jotka liittyivät Catherinen taudin alkuun. Syytin Catherinea, kuten hän ansaitsikin, siitä, että hän oli aiheuttanut taudin itselleen; ja lopetin selostuksen toivoen, että Heathcliff seuraisi herra Lintonin esimerkkiä ja tulevaisuudessa karttaisi yhteyttä hänen perheensä kanssa, olipa se hyväksi tai pahaksi.
"Rouva Linton on juuri toipumaisillaan", virkoin minä; "eikä hän koskaan tule enää entiselleen, mutta hänen henkensä on säilynyt. Ja jos tosiaankin kunnioitatte häntä, niin karttakaa joutumasta hänen tielleen: ei, muuttakaa tykkänään pois tästä maasta, ja ettette katuisi sitä, vakuutan teille Catherine Lintonin ja vanhan ystävänne Catherine Earnshawin olevan niin erilaisia kuin tuo nuori rouva ja minä olemme keskenämme. Hänen ulkonäkönsä on suuresti muuttunut, mutta hänen luonteensa vielä enemmän; ja henkilö, joka on välttämättömyyden pakosta hänen toverinsa, säilyttää rakkautensa vain muistaen sitä, millainen hän kerran oli, tavallisesta ihmisystävällisyydestä, velvollisuuden tunnosta!"
"Se on hyvin mahdollista", huomautti Heathcliff, pakottautuen näyttämään tyyneltä: "hyvin mahdollista, ettei isännällänne ole muuta, mihin turvautua, kuin tavallinen ihmisrakkaus ja velvollisuudentunto. Mutta luuletko, että minä jätän Catherinen hänen velvollisuutensa ja inhimillisyytensä huostaan? Voitko verrata minun tunteitani Catherinea kohtaan hänen tunteisiinsa? Ennenkuin poistut tästä talosta, minun täytyy vaatia sinulta lupaus, että hankit minulle mahdollisuuden tavata Catherinea: lupaa tai kiellä, minä tahdon nähdä hänet! Mitä sanot?"
"Sanon, herra Heathcliff", vastasin minä, "ettette saa niin tehdä: ette koskaan sitä saa minun välitykselläni. Teidän ja isännän yhteenotto tappaisi rouvan kerrassaan."
"Sinun avullasi se voidaan välttää", hän jatkoi; "ja vaikka sellainen vaara uhkaisikin – vaikka hän aiheuttaisikin vielä yhden vaivan lisää Catherinen elämään – niin arvelen itselläni olevan oikeuden ryhtyä äärimmäisiin keinoihin! Toivoin, että olisit tarpeeksi vilpitön ja sanoisit minulle, kärsisikö Catherine paljonkin hänen menetyksestään; pelko, että hän kärsisi, pidättää minua. Ja tässä näet meidän tunteittemme eroavaisuuden: jos hän olisi ollut minun sijassani ja minä hänen, ja minä olisin vihannut häntä, niin että vihani olisi muuttanut elämäni vaivaksi, niin en olisi koskaan nostanut kättäni häntä vastaan. Näytä vain epäilevältä, jos haluat! Minä en olisi koskaan karkoittanut häntä Catherinen seurasta, jos Cathy olisi halunnut hänen seuraansa. Heti kun Catherinen kunnioitus olisi loppunut, olisin kiskaissut viholliseni sydämen ruumiista ja juonut hänen verensä! Mutta siihen asti – ellet usko minua, et minua tunne – siihen asti olisin kituen kuollut, ennenkuin olisin koskettanut hiuskarvaakaan hänen päästään!"
"Ja kuitenkaan", keskeytin minä, "ette epäröi tuhota kaikkia toiveita hänen lopullisesta toipumisestaan, tunkeutuessanne hänen muistoonsa nyt, kun hän on teidät melkein unohtanut, ja syöstessänne uudestaan hänet hämminkiin ja epätoivoon."
"Ja oletat, että hän on melkein unohtanut minut?" virkkoi Heathcliff. "Voi, Nelly! tiedät, ettei hän ole sitä tehnyt! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että jokaista ajatusta, jonka hän tuhlaa Lintonille, vastaa tuhannen minulle tuhlattua! Elämäni onnettomimpana aikana minä kuvittelin sellaista: se ahdisti minua palattuani paikkakunnalle viime kesänä, mutta vain hänen oma vakuutuksensa voi saada minut uudelleen suosimaan tuota hirveätä ajatusta. Ja silloin Linton ei merkitsisi mitään, eikä Hindley eivätkä mitkään elämäni unelmat. Kahteen sanaan sisältyisi tulevaisuuteni – kuolemaan ja helvettiin: olemassaolo, menetettyäni hänet, olisi helvettiä. Olin kuitenkin hullu kuvitellessani hetkeäkään, että hän piti Edgar Lintonin rakkautta arvokkaampana kuin minun rakkauttani. Vaikka Edgar Linton rakastaisi kaikin mitättömän olentonsa voimin, ei hän voisi rakastaa niin paljon kahdeksassakymmenessä vuodessa kuin minä yhdessä päivässä. Ja Catherinella on yhtä syvä sydän kuin minullakin: yhtä hyvin voisi meren sovittaa tuohon kaukaloon kuin Edgar Linton saada yksinoikeuden Catherinen rakkauteen. Vaiti! Hän on tuskin rakkaampi Catherinelle kuin tämä koira, tai tuo hevonen. Hänessä ei ole mitään rakkauden arvoista kuten minussa: kuinka Catherine voisi rakastaa hänessä sitä, mitä hänessä ei ole?"
"Catherine ja Edgar rakastavat toisiaan niin paljon kuin kaksi ihmistä vain voi rakastaa", huudahti Isabella äkkiä vilkkaasti. "Kellään ei ole oikeutta puhua sillä tavoin, enkä tahdo äänettömänä kuunnella, kuinka minun veljeäni solvataan!"
"Ja veljesi on myös ihmeteltävästi rakastunut sinuun, eikö olekin?" huomautti Heathcliff pilkallisesti. "Hän heittää sinut hunningolle maailmaan hämmästyttävän ripeästi."
"Hän ei tiedä, mitä kärsin", vastasi Isabella. "Minä en ole hänelle kertonut sitä."
"Olet siis jotakin hänelle kertonut: sinä olet kirjoittanut, etkö olekin?"
"Ilmoittaakseni, että olin naimisissa, kirjoitin – näit kyllä kirjelapun."
"Etkö mitään sen jälkeen?"
"En."
"Nuoren rouvan ulkoasu näyttää kovin huonontuneen säädyn muutoksen johdosta", huomautin. "Ilmeisesti jonkun rakkaus ei ole vastannut hänen toivomuksiaan: arvaan kyllä kenen, mutta varmaankaan ei minun pitäisi sitä lausua julki."
"Minä arvaan sen olevan hänen omansa", virkkoi Heathcliff. "Hän muuttuu täydelliseksi homsuksi! Tavattoman pian hän väsyi kokeiluunsa olla minulle mieliksi. Tuskinpa uskot, että meidän hääpäivämme aamuna hän itki koti-ikävästä. Mutta hän soveltuu kuitenkin paljon paremmin tähän taloon, kun hän ei ole liian siisti ja pidän huolta siitä, ettei hän häpäise minua kuljeskelemalla ympäristössä."
"Niinpä kyllä, herra", vastasin, "mutta toivon teidän ottavan huomioon, että rouva Heathcliff on tottunut saamaan osakseen huoltoa ja vaalimista, ja että hänet on kasvatettu ainoana tyttärenä, jota jokainen oli valmis palvelemaan. Teidän pitää hankkia hänelle palvelijatar, joka siistii hänen ympäristönsä, ja teidän pitää kohdella häntä lempeästi. Mikä mielipide teillä lieneekin herra Edgarista, niin ette voi epäillä rouvanne kykenevän voimakkaisiin tunteisiin, sillä muuten hän ei olisi hylännyt hienouksia ja mukavuuksia, entisen kotinsa ystäviä ja tyytyväisenä sijoittunut sellaiseen erämaahan, kuin tämä on, teidän kanssanne."
"Hän hylkäsi ne harhaluulon vuoksi", vastasi Heathcliff; "hän kuvitteli minut sadun sankariksi ja odotti ritarillisen rakkauteni rajattomia hemmoitteluja. Voin tuskin pitää häntä järjellisenä olentona, niin itsepintaisesti hän on jatkanut tarumaisen mielikuvan muodostamista luonteestani ja toiminut suosimiensa väärien vaikutelmani alaisena. Mutta viimeinkin arvelen hänen alkavan tuntea minua: en enää näe niitä tyhmiä hymyilyjä ja kasvonvääntelyjä, jotka aluksi ärsyttivät minua samoinkuin tuo järjetön kykenemättömyys käsittämään, että tarkoitin täyttä totta, kun ilmaisin hänelle mielipiteeni hänen hullaantumisestaan ja hänestä itsestään. Ihmeellistä pyrkimystä tarkkanäköisyyteen osoitti havainto, etten häntä rakastanut. Yhteen aikaan luulin, etteivät mitkään opetukset voisi hänelle sitä opettaa! Ja kuitenkin se on hatarasti opittu: sillä tänä aamuna hän ilmoitti, aivan kuin pelästyttävänä uutisena, että minun tosiaankin oli onnistunut ärsyttää hänet vihaamaan minua. Se on ollut vaativainen Herkuleen työ, sen voin vakuuttaa! Jos se on suoritettu, on minulla syytä kiittää. Voinko luottaa vakuutukseesi, Isabella? Oletko varma, että vihaat minua? Jos jätän sinut yksin puoleksi päivää, niin etkö tule luokseni uudestaan huokaillen ja mairitellen? Vakuutan, että hän olisi kernaimmin toivonut minun esiintyvän hyvin hellänä sinun nähtesi: hänen turhamaisuuttaan loukkaa totuuden paljastaminen. Mutta minun mielestäni on aivan yhdentekevää, kuka saa tietää, että intohimo oli kokonaan yksipuolista; enkä ole koskaan valehdellut hänelle siinä suhteessa. Hän ei voi syyttää minua siitä, että olisin osoittanut hänelle hiventäkään petollista hellyyttä. Ensimmäinen teko, jonka hän näki minun suorittavan, kun poistuimme Rastaantien moisiosta, oli hänen pienen koiransa hirttäminen, ja kun hän rukoili sen puolesta, niin ensimmäiset sanat, jotka lausuin, sisälsivät toivomuksen, että voisin hirttää kaiken hänelle kuuluvan, yhtä lukuunottamatta: mahdollisesti hän arveli olevansa itse tuo poikkeus. Minkäänlainen raakuus ei saattanut häntä epätoivoon: luulen hänen sisimmässään ihailleen sitä, kunhan vain hänen kallis olemuksensa säilyi loukkaamattomana! Mutta eikö ollut hulluuden huippu – syntyperäistä heikkomielisyyttä tuon säälittävän, orjamaisen, katalamielisen nartun haaveilu, että minä voisin rakastaa häntä? Sano isännällesi, Nelly, etten ole koskaan, koko elinaikanani tavannut niin kurjaa olentoa kuin hänen sisarensa. Hän häpäisee sellaisenkin nimen kuin Linton, ja olen toisinaan masentunut vain keksimiskyvyn puutteesta koettaessani saada selville, mitä kaikkea hän voisi sietää, ennenkuin lakkaisi luikertelemasta ja häpeällisesti luokseni matelemasta! Mutta pyydä herra Lintonia myöskin rauhoittamaan veljellistä ja esivallallista sydäntänsä sillä, että minä pysyn lujasti laillisuuden rajoissa. Olen tähän hetkeen asti välttänyt kaikkea, mikä antaisi hänen sisarelleen pienimmänkään oikeuden avioeron vaatimiseen, ja mikä vieläkin parempaa, hän ei olisi kenellekään kiitollinen meidän erottamisestamme. Jos hän haluaa mennä, menköön: hänen läsnäolonsa aiheuttama rasitus on katkerampi kuin hänen kiusaamisestansa johtuva ilo!"
"Herra Heathcliff", sanoin minä, "tämä on mielipuolen puhetta; teidän vaimonne on kaiken todennäköisyyden mukaan vakuutettu, että olette hullu, ja sen vuoksi hän on tähän asti sietänyt kiusaamistanne; mutta nyt, kun sanotte, että hän voi mennä, hän on epäilemättä käyttävä hyväkseen lupaustanne. Ettehän ole niin lumoutunut, rouva, vai mitä, että omasta halustanne jäisitte hänen luokseen?"
"Pidä varasi, Ellen!" vastasi Isabella, silmät kiiluen vihaisina; niiden ilmeestä voi erehtymättä todeta, miten täydellisesti hänen puolisonsa oli onnistunut tehdä itsensä inhotuksi. "Älä usko sanaakaan hänen puheestaan. Hän on valehteleva peto! hirviö eikä ihmisolento. Minulle on jo ennen sanottu, että voisin jättää hänet, ja olen sitä yrittänytkin, mutta en uskalla yritystäni uudistaa! Lupaa vain, Ellen, ettet mainitse tavuakaan hänen hävyttömästä puheestaan veljelleni tai Catherinelle. Teeskentelipä hän mitä tahansa, hänen tarkoituksensa on kuitenkin vain yllyttää Edgaria epätoivoon: hän sanoo menneensä minun kanssani naimisiin saadakseen Edgarin valtaansa; mutta hän ei tule sitä saamaan – kuolen ennemmin! Minä toivon vain ja rukoilen, että hän unohtaa pirullisen varovaisuutensa ja tappaa minut! Ainoa ilo, jota voin kuvitella, on kuolema tai nähdä hänet kuolleena!"
"Kas niin – riittää täksi kerraksi!" virkkoi Heathcliff. "Jos sinut haastetaan oikeusistuimen eteen, niin sinun on muistettava hänen puheensa. Ja katsohan tarkkaan hänen käytöstään: hän on melkein sillä asteella, mikä soveltuisi minulle. Ei, et kykene itseäsi holhoamaan, Isabella; ja koska minä olen laillinen holhoojasi, täytyy, minun pidättää sinut huostassani, olkoonpa tehtävä miten kiusallinen tahansa. Mene yläkertaan; minulla on jotakin yksityistä puhuttavaa Ellen Deanille. Ei sitä tietä: sanoin, että yläkertaan! Hyvänen aika, tämähän on tie yläkertaan, lapsi!"
Hän tarttui Isabellaan ja työnsi hänet ulos huoneesta; sitten hän tuli takaisin, mutisten:
"En sääli vähääkään! En sääli! Mitä enemmän madot kiemurtelevat, sitä enemmän minua haluttaa pusertaa ulos heidän sisälmyksensä! Se on siveellistä hampaansaantia, ja minä pureskelen kasvavin voimin sitä mukaa kuin tuskat enentyvät."
"Tiedättekö, mitä sana sääli tarkoittaa?" kysyin minä ja kiiruhdin ottamaan päähinettäni. "Oletteko milloinkaan tuntenut hiventäkään sääliä elinaikananne?"
"Rauhoitu", sanoi hän huomattuaan aikomukseni lähteä. "Sinä et lähde vielä. Tulehan nyt tänne, Nelly: minun täytyy joko suostutella tai pakottaa sinut auttamaan minua, kun panen täytäntöön päätökseni nähdä Catherinen, ja vieläpä viivyttelemättä. Vakuutan, etten suunnittele mitään pahaa: minä en halua aiheuttaa häiriötä enkä kiihoittaa tai loukata herra Lintonia. Tahdon vain kuulla Cathyn itsensä selittävän, kuinka hän voi ja miksi hän sairastui, ja kysyä, voisinko minä jollakin tavoin häntä hyödyttää. Viime yönä olin Rastaantien moision puutarhassa kuusi tuntia ja palaan sinne tänä iltana; ja joka ilta piileksin paikalla, ja joka päivä, kunnes keksin mahdollisuuden päästä sisään. Jos Edgar Linton kohtaa minut, en epäröi kaataa häntä ja antaa hänelle nahkoihin niin riittävästi, että hänen hiljaisuutensa on taattu viipymisajakseni. Jos hänen palvelijansa vastustavat minua, peloitan heidät pois näillä pistooleilla. Mutta eikö olisi parempi estää minua joutumasta tekemisiin heidän tai heidän isäntänsä kanssa? Ja sinä voisit tehdä sen niin helposti. Minä antaisin sinulle merkin tullessani, ja sitten sinä päästäisit minut sisään salaa heti kun Cathy jäisi yksin, ja odottaisit, kunnes minä poistuisin, omatuntosi aivan rauhallisena: sinä estäisit pahaa."
Kieltäydyin käyttäytymästä niin petollisesti isäntäni talossa; ja sitäpaitsi huomautin, miten julmaa ja itsekästä olisi hävittää rouva Lintonin rauha omaksi tyydytykseksi. "Tavallisinkin tapahtuma säikähdyttää häntä tuskallisesti", sanoin minä. "Hänen hermonsa ovat hyvin herkät, ja olen varma, ettei hän voisi kestää tuota yllätystä. Älkää olko itsepäinen, herra! sillä muussa tapauksessa minun täytyy ilmoittaa isännälleni suunnitelmistanne; ja hän on ryhtyvä toimenpiteisiin suojellakseen taloansa ja sen asukkaita kaikilta sellaisilta luvattomilta sisäänmurtautumisilta."
"Siinä tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin pidättääkseni sinut, nainen!" huusi Heathcliff; "et saa poistua Humisevasta harjusta ennenkuin huomenaamulla. Typerää valhetta on selitellä, ettei Catherine voisi sietää minun näkemistäni; enkä haluakaan häntä yllättää: sinun pitää valmistaa häntä – kysy häneltä, voinko tulla. Sinä sanot, ettei hän koskaan mainitse nimeäni, ja ettei minusta koskaan puhuta hänelle. Kenelle hän voisi lausua nimeni, jos minä kerran olen kielletty puheenaihe talossa? Hän pitää teitä kaikkia miehensä vakoojina. Voi, en edes epäilekään sitä, että hän on helvetissä teidän keskuudessanne! Arvaan hänen vaitiolostaan paremmin kuin mistään, mitä hän tuntee. Sanot, että hän on usein levoton ja huolestuneen näköinen: osoittaako se tyyntymistä? Puhut siitä, miten hänen mielensä on hämmentynyt. Miten helvetissä se voisi muuten ollakaan, kun hän on niin kauheasti eristettynä. Ja tuo äitelä mitätön olento hoitamassa häntä velvollisuudesta ja inhimillisyydestä! Säälistä ja laupeudesta! Hän voisi aivan yhtä hyvin istuttaa tammen kukkaruukkuun ja odottaa sen menestyvän, kuin kuvitella voivansa palauttaa Catherinen hengenvoimat pintapuolisen huolenpitonsa maaperässä! Ratkaiskaamme asia heti: jäätkö tänne, ja täytyykö minun raivata tieni Catherinen luo taistelemalla Lintonin ja hänen renkiensä kanssa? Vai tahdotko olla ystäväni, kuten olet tähän astikin ollut ja tehdä, mitä pyydän? Ratkaise, koska minulla ei ole mitään syytä odottaa hetkeäkään kauempaa, jos et luovu itsepäisestä ilkeydestäsi!"
No niin, herra Lockwood, väitin vastaan ja todistelin ja kieltäydyin jyrkästi viisikymmentä kertaa; mutta ennen pitkää hän pakotti minut myöntymään. Otin viedäkseni kirjeen häneltä emännälleni; ja jos emäntäni myöntyisi, lupasin antaa hänelle tiedon, kun herra Linton ensi kerran poistuu kotoaan, jolloin Heathcliff voisi tulla ja tunkeutua sisään, omin neuvoin: minä en olisi läsnä, ja palvelija-toverini olisivat myös poissa tieltä. Teinkö oikein vai väärin? Pelkäänpä, että se oli väärin, vaikkakin tarpeellista. Luulin auttamisellani estäväni toisen rajun purkauksen ja luulin sen myös aiheuttavan suotuisan käänteen Catherinen henkiseen sairauteen; ja sitten muistin, miten herra Edgar tuimasti moitti minua juorujen kuljettamisesta, ja koetin oikaista kaiken asiasta aiheutuneen levottomuuden vakuuttamalla moneen kertaan, että tämä luottamuksen pettäminen, jos se ansaitsi niin tylyn nimityksen, olisi viimeinen. Siitä huolimatta oli paluumatkani surullisempi kuin menomatkani ja kauan epäröin, ennenkuin saatoin taivuttaa itseni jättämään lähetyksen rouva Lintonin käteen.
Mutta tuolla tulee Kenneth; minä menen alakertaan ja kerron hänelle, kuinka paljon paremmin voitte. Tarinani on pitkäveteinen, kuten täällä päin sanotaan, ja riittää ajankulukkeeksi vielä toisenakin aamuna.
Pitkäveteinen ja kolkko! ajattelin, kun tuo kelpo nainen laskeutui alakertaan tohtoria vastaanottamaan; eikä se ollut juuri sitä lajia, jonka olisin valinnut itseäni huvittamaan. Mutta eihän se haittaa! Puserran terveellisiä lääkeaineita rouva Deanin katkerista yrteistä; ja ennen muuta päätän varoa lumousta, joka piilee Catherine Heathcliffin loistavissa silmissä. Olisinpa omituisessa asemassa, jos luovuttaisin sydämeni tuolle nuorelle olennolle, ja tyttärestä tulisi äidin uusi painos.
XV luku
Toinen viikko on kulunut – ja olen monta päivää lähempänä terveyttä ja kevättä! Olen nyt saanut kuulla naapurini vaiheet, joista on kerrottu useissa istunnoissa, silloin kun taloudenhoitajani on voinut säästää aikaa tärkeämmistä toimista. Minä jatkan kertomusta sellaisena, kuin hän on sen esittänyt, vaikkakin vähän lyhennettynä. Hän on, ylimalkaan, erittäin hyvä kertoja, enkä luule voivani parantaa hänen tyyliään.
Illalla, virkkoi hän, illalla Humisevassa harjussa käynnin jälkeen tiesin aivan varmasti, aivan kuin olisin nähnyt, että herra Heathcliff oli talomme läheisyydessä, ja vältin ulos menoa, koska hänen kirjeensä oli yhä taskussani enkä tahtonut, että minua enää uhattaisiin tai kiusattaisiin. Olin päättänyt, etten antaisi sitä ennenkuin isäntäni meni jonnekin, koska en voinut tietää, miten sen saaminen vaikuttaisi Catherineen. Seurauksena oli, ettei hän saanut sitä ennenkuin kolmen päivän kuluttua. Neljäs päivä oli sunnuntai, ja minä toin kirjeen hänen huoneeseensa, kun perhe oli mennyt kirkkoon. Miespalvelija oli jätetty kodin vartijaksi kanssani, ja tapanamme oli lukita ovet jumalanpalveluksen ajaksi, mutta silloin oli ilma lämmin ja kaunis, joten jätin ne selko selälleen, ja täyttääkseni lupaukseni, koska tiesin kuka tulisi, sanoin palvelijatoverilleni, että rouvan mieli teki kovasti appelsiineja, ja että toverini täytyy juosta kylään ja tuoda muutamia, jotka huomenna maksettaisiin. Hän lähti, ja minä menin yläkertaan.
Rouva Linton, yllään valkoinen puku ja hartioillaan vaalea liina, istui kuten tavallisesti avonaisen ikkunan syvennyksessä. Hänen paksu, pitkä tukkansa oli osittain leikattu hänen sairautensa alkuaikana, ja nyt hän kampasi sen yksinkertaisesti antaen luonnollisten kiharain valua ohimoille ja kaulalle. Hänen ulkonäkönsä oli muuttunut, kuten olin Heathcliffille maininnut; mutta kun hän oli tyyni, näytti tuo muutos aiheuttaneen yliluonnollisen kauneuden. Hänen silmiensä tuli oli vaihtunut unelmoivaksi ja surumieliseksi pehmeydeksi, ne eivät enää näyttäneet katselevan ympärillä olevia esineitä, vaan tuijottavan aina etäisyyteen, kaukaiseen etäisyyteen – tekisi mieli sanoa pois tästä maailmasta. Myöskin hänen kasvojensa kalpeus – ne eivät näyttäneet enää niin kuihtuneilta, kun hän oli jälleen lihonut – ja tuo omituinen ilme, joka aiheutui hänen henkisestä tilastaan, vaikkakin sen syy oli aivan ilmeinen, lisäsivät hänen liikuttavaa mielenkiintoisuuttansa; ja – eittämättömästi minulle, sen tiedän, ja varmaankin jokaiselle henkilölle, joka hänet näki – kumosivat kaikki näennäiset toipumistodisteet ja leimasivat hänet kuihtumaan tuomituksi.
Kirja oli levällään ikkunalaudalla hänen edessään, ja tuskin tuntuva tuuli leyhytteli lehtiä tavantakaa. Varmaankin Linton oli asettanut sen siihen, sillä Catherine ei koskaan yrittänytkään huvittaa itseään lukemisella eikä minkäänlaisella muullakaan toiminnalla, ja Linton kulutti useita tunteja kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin aineeseen, joka ennen oli ilahduttanut häntä. Catherine arvasi hänen tarkoituksensa ja paremmalla tuulella ollessaan sieti hänen yrityksiänsä rauhallisesti, osoittaen niiden hyödyttömyyden vain silloin tällöin väsyneesti huokaamalla ja vaientamalla Lintonin viimein mitä surullisimmin hymyin ja suudelmin. Toisin ajoin hän kääntyi ärtyisästi pois ja kätki kasvonsa käsiinsä tai vieläpä työnsi miehensä vihaisesti luotaan; silloin Linton piti huolen siitä, että Catherine jäi yksin, sillä hän tiesi olevansa hyödytön.
Gimmertonin kirkon kellot soivat yhä; ja tulvivan laaksopuron vieno lorina viihdytti hyväillen korvaa. Se vastasi suloisesti kesäisen lehvistön huminaan, joka kuului tyynnyttävänä soittona Rastaantien moisioon, kun puiden lehdet olivat puhjenneet. Humisevaan harjuun se kuului aina hiljaisena päivänä suuren suojailman tai pitkän sadeajan jälkeen. Ja Humisevaa harjua Catherine ajatteli kuunnellessaan: se on, jos hän ajatteli tai kuunteli ollenkaan; mutta hänen silmissään oli tuo epämääräinen, kaukainen katse, jonka jo ennen mainitsin, katse, joka ei ilmaissut mitään aineellisten asiain tajuntaa korvin eikä silmin.
"Täällä on kirje teille, rouva Linton", virkoin minä asettaen sen hellästi hänen käteensä, joka lepäsi polvella. "Teidän tulee se heti lukea, koska siihen on vastattava. Rikonko sinetin?" "Riko", hän vastasi, muuttamatta katseensa suuntaa. Aukaisin kirjeen – se oli kovin lyhyt. "Nyt", jatkoin, "lukekaa se". Hän veti pois kätensä ja päästi kirjeen putoamaan. Asetin sen uudestaan hänen syliinsä ja seisoin odottaen, että hän suvaitsisi katsahtaa siihen; mutta hän viivytteli niin kauan, että viimein virkoin:
"Onko minun luettava se, rouva? Se on herra Heathcliffiltä."
Hän säpsähti; hänen silmistään kajasti muistin hämärä heijastus, ja huomasin, että hän yritti keskittää ajatuksiansa. Hän otti kirjeen ja näytti lukevan sitä; kun hän pääsi nimikirjoitukseen asti, hän huokasi. Käsitin kuitenkin, ettei hän ollut ymmärtänyt kirjeen tarkoitusta, sillä tiedustellessani hänen vastaustaan, hän osoitti vain tuohon nimeen ja katseli minua surullisena ja kysyvänä.
"No niin, hän haluaa tavata teitä", virkoin minä arvaten hänen tarvitsevan välittäjää. "Hän on nyt puutarhassa ja odottaa kärsimättömästi, minkä vastauksen tuon."
Puhuessani huomasin, miten iso koira, joka paistatti päivää ruohikossa, höristi korviaan ja yritteli haukkua, mutta sitten veti korvat takaisin pitkin päätä ja heilutti häntäänsä kuin ilmoittaakseen jonkun tutun saapuvan. Rouva Linton kumartui eteenpäin ja kuunteli hengittämättä. Hetkeä myöhemmin askelet kaikuivat hallista. Avonainen talo oli liian suuri kiusaus Heathcliffille, hän ei malttanut olla tulematta sisään: todennäköisesti hän luuli minun aikovan peräytyä lupauksestani, ja niinpä hän päätti heittäytyä oman julkeutensa ohjattavaksi. Jännittyneenä ja hartaasti Catherine tuijotti huoneensa sisäänkäytävään. Heathcliff ei heti osunut oikeaan huoneeseen, Catherine viittasi minulle, että päästäisin hänet sisään, mutta Heathcliff löysi oven ennenkuin ehdin avata sitä, ja parilla harppauksella hän kiiruhti Catherinen viereen ja pusersi hänet syliinsä.
Heathcliff ei puhunut eikä irroittanut käsivarsiaan kotvaan; niiden muutamien minuuttien kuluessa hän antoi enemmän suudelmia, kuin mitä hän oli antanut koko elinaikanaan sitä ennen, uskallan väittää; mutta sitten emäntäni suuteli häntä ensimmäisen kerran, ja näin selvästi, miten hän tuskin saattoi kaikkivoittavan tuskan tähden katsella Catherinen kasvoihin! Hän oli yhtä varma kuin minäkin heti, kun hän näki Catherinen, ettei ollut toivoa lopullisesta paranemisesta – oli sallimuksen määräys, että Catherine kuolisi.
"Oi, Cathy! Oi, elämäni! miten voin sen kestää?" oli ensimmäinen lause, jonka hän lausui, koettamattakaan peittää epätoivoaan. Ja nyt hän tuijotti Catherineen niin hartaasti, että luulin tuon katseen voivan nostattaa kyynelet hänen silmiinsä; mutta ne hehkuivat tuskasta: ne eivät sulaneet.
"Mitä nyt?" virkkoi Catherine nojaten taaksepäin ja vastaten Heathcliffin katseeseen yht'äkkiä synkennein ilmein; hänen mielensä oli vain yhtämittaa vaihtuvien oikkujen tuuliviiri. "Sinä ja Edgar olette särkeneet minun sydämeni, Heathcliff! Ja molemmat tulette valittamaan tekoanne minulle, aivankuin te olisitte säälittäviä ihmisiä. Minä en teitä sääli, en. Sinä olet tappanut minut – ja varmaankin hyötynyt siitä. Miten voimakas oletkaan! Kuinka monta vuotta aiot elää, minun kuoltuani?"
Heathcliff oli polvistunut toiselle polvelleen syleilemään häntä; hän yritti nousta, mutta Catherine tarttui hänen tukkaansa ja piti häntä polvistuneena.
"Toivoisin saavani pitää sinua näin", hän jatkoi katkerasti, "kunnes molemmat olisimme kuolleita! En välittäisi siitä, mitä kärsit. Minä en välitä vähääkään sinun kärsimyksistäsi. Miksi et sinä saisi kärsiä? Minäkin kärsin! Unohdatko minut? Oletko onnellinen, kun minut on pantu maan poveen? Sanotko kahdenkymmenen vuoden kuluttua: 'tuossa on Catherine Earnshawin hauta. Minä rakastin häntä kauan sitten ja olin onneton hänet menettäessäni; mutta se on ohitse. Olen rakastanut useita sen jälkeen: lapseni ovat minulle rakkaampia kuin hän oli, ja kuoleman jälkeen en iloitse, kun joudun hänen luokseen; minä suren, että minun täytyy jättää heidät!' Sanotko niin, Heathcliff?"
"Älä kiduta minua, kunnes tulen yhtä hulluksi kuin sinä itsekin", huusi Heathcliff kiskaisten päänsä vapaaksi ja purren hammasta. Tyynen katselijan mielestä nuo kaksi muodostivat omituisen ja peloittavan kuvan. Catherinella olikin syytä arvella, että taivas olisi karkoitusmaa hänelle, ellei hän aineellisen ruumiinsa kera vapautunut henkisestä olemuksestaankin. Hänen nykyinen ulkoasunsa: kasvojen kalpeus, verettömät huulet ja säihkyvät silmät kuvastivat hurjaa kostonhimoa; ja hänen yhteenpuristetut sormensa pitelivät hiuksia, joita hän oli äsken kiskonut. Hänen toverinsa nojasi toiseen käteensä ja tarttui toisella hänen käsivarteensa; ja niin vähän vastasi hänen hellyytensä Catherinen nykyisen tilan vaatimuksia, että näin neljä selvää siniseksi painunutta jälkeä verettömässä ihossa, kun hän irroitti kätensä.
"Oletko antautunut paholaiselle", hän jatkoi rajusti, "kun puhut tuolla tavoin minulle ollessasi kuolemaisillasi? Etkö huomaa, että kaikki nuo sanat painuvat poltinmerkkinä muistiini ja syöpyvät yhä syvemmälle sitten, kun olet minut jättänyt? Sinä tiedät valehtelevasi, kun sanot minun tappaneen sinut; ja, Catherine, sinä tiedät, että minun on yhtä vaikea unohtaa sinua kuin omaa olemassaoloani! Eikö sinun inhoittavaa itsekkyyttäsi tyydytä sekään, että sinun ollessasi rauhassa minä kieriskelen helvetin tuskissa?"
"Minä en tule olemaan rauhassa", vaikeroi Catherine, jonka liiallisesti kiihtynyt raju, epätasainen sydän löi näkyvästi ja kuuluvasti ja aiheutti ruumiillisen heikkouden. Hän ei jatkanut puhettaan ennenkuin taudinkohtaus oli ohitse; sitten hän sanoi lempeämmin:
"Minä en toivo, että sinun tuskasi olisivat suuremmat kuin minunkaan, Heathcliff. Minä toivon vain, ettei meitä koskaan erotettaisi: ja jos jokin sanoistani tuottaisi sinulle tuskaa jälkeenpäin, niin ajattele, että minä tunnen samanlaista tuskaa haudassa, ja anna minulle anteeksi minun itseni vuoksi! Tule tänne ja polvistu uudestaan! Et ole koskaan elinaikanasi tuottanut minulle ikävyyksiä. Et, mutta jos pitkität vihaasi, on sitä raskaampi muistella kuin minun kovia sanojani! Etkö tule takaisin? Tule!"
Heathcliff meni takaisin hänen istuimensa ääreen ja kumartui, mutta ei niin lähelle, että Catherine olisi voinut nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat lyijynväriset mielenliikutuksesta. Catherine käänsi päätään katsoakseen häneen; Heathcliff ei sitä sallinut, vaan kääntyi äkkiä ja meni lieden ääreen, missä hän seisoi äänettömänä, selkä meihin päin. Rouva Lintonin katse seurasi häntä epäluuloisesti; jokainen liike herätti uuden tunteen hänessä. Katseltuaan kotvan äänettömänä hän alkoi uudestaan puhua, kohdistaen vihaiset, pettymystä ilmaisevat sanansa minuun:
"Voi Nelly, näethän, ettei hän voi leppyä hetkeksikään edes estääkseen minua joutumasta hautaan. Sillä tavoin minua rakastetaan! No niin, eipä sillä väliä. Tuo ei ole minun Heathcliffini. Minä olen yhä rakastava häntä, ja vien hänet mukanani: hän on minun sieluni. Ja", lisäsi hän miettiväisenä, "eniten minua sittenkin kiusaa tämä turmeltunut vankila. Olen väsynyt täälläolooni. Kaihoan päästä loistavaan maailmaan, ja haluaisin aina olla siellä: en nähdäkseni sen himmeästi kyynelten lävitse ja ikävöidäkseni vapautumistani sydämen kärsimyksistä, vaan ollakseni tosiaan sen kera ja siinä. Nelly, sinä luulet olevasi parempi ja onnellisempi kuin minä, täysin terveenä ja voimakkaana: sinä suret minun vuokseni – kovin pian osat vaihtuvat. Minä olen sureva sinun tähtesi. Minä olen oleva verrattoman paljon teitä kaikkia edempänä ja teidän yläpuolellanne. Minua ihmetyttää, ettei hän tahdo olla minun lähelläni!" Hän jatkoi itsekseen: "Minä luulin, että hän toivoi sitä. Heathcliff rakkaani! sinun ei pitäisi nyt jurottaa. Tule luokseni, Heathcliff."
Hän nousi kiihkeänä nojaten tuolin käsinojaa vasten. Catherinen hartaasta pyynnöstä Heatchliff kääntyi häneen päin kovin epätoivoisen näköisenä. Hänen laajentuneiden ja kosteiden silmiensä tuima katse kohdistui viimein Catherineen; hänen rintansa kohoili nytkähdellen. Hetkisen he seisoivat vastatusten, ja kuinka he sitten yhtyivät, minä tuskin tajusin, mutta Catherine liikahti äkkiä ja Heathcliff sieppasi hänet kiinni, ja he pusertuivat syleilyyn, josta en arvellut emäntäni hengissä selviävän; hän näytti tosiaankin tajuttomalta. Heathcliff heittäytyi istuimelle, ja kun kiiruhdin lähemmäksi ottaakseni selvän, oliko Catherine pyörtynyt, kirskautti Heathcliff hampaitaan minulle ja raivosi kuin hurja koira, vetäen Catherinen luokseen kauheasti mustasukkaisena. En tuntenut olevani omaan lajiini kuuluvan olennon seurassa: näytti siltä, ettei hän ymmärtäisi, vaikka häntä puhuttelisin; niinpä seisoin etäämpänä ja vaikenin ja olin kovasti hätääntynyt.
Catherinen liikahtaminen huojensi pelkoani hetken kuluttua: hän kohotti kätensä pannakseen sen Heathcliffin kaulan ympärille ja asettaakseen poskensa Heathcliffin poskea vasten, Heathcliffin pidellessä hänestä kiinni; vastaukseksi Heathcliff hyväili häntä hurjasti ja virkkoi rajusti: –
"Osoitat minulle nyt, miten ilkeä sinä olet ollut – ilkeä ja petollinen. Miksi sinä hylkäsit minut! Miksi petit oman sydämesi, Cathy? En saa ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Sinä ansaitset tämän. Sinä olet tappanut itsesi. Niin, sinä voit suudella minua ja itkeä ja houkutella esiin minun suudelmani ja kyyneleni: ne tuhoavat sinut – ne kiroavat sinut. Sinä rakastit minua – mikä oikeus sinulla siis oli jättää minut? Mitä oikeus – vastaa minulle – sen kurjan rakkauden vuoksi, jota tunsit Lintonia kohtaan? Koska ei onnettomuus, ei turmelus, ei kuolema eikä mikään, minkä Jumala tai saatana olisi voinut rangaistukseksemme määrätä, olisi meitä erottanut, niin sinä, omasta tahdostasi, teit sen. Minä en ole sinun sydäntäsi särkenyt – sinä olet särkenyt sen, ja särkiessäsi sen olet särkenyt minunkin sydämeni. Sitäkin onnettomampaa minulle, että olen voimakas. Tahdonko elää? Minkälaista on elämä, kun sinä – hyvä Jumala! Haluaisitko sinä elää sielusi ollessa haudattuna?"
"Jätä minut yksin, jätä minut yksin", nyyhkytti Catherine. "Jos olen tehnyt väärin, kuolen sen vuoksi. Se riittää. Sinäkin jätit minut: mutta minä en moiti sinua! Minä annan anteeksi sinulle. Anna anteeksi minulle!"
"On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja tunnustella noita voimattomia käsiä", vastasi Heathcliff. "Suutele minua uudestaan, äläkä näytä minulle silmiäsi! Minä annan sinulle anteeksi sen, mitä sinä olet tehnyt minulle. Minä rakastan murhaajaani – mutta sinun murhaajaasi! – kuinka minä voisin rakastaa!"
He vaikenivat – kasvot painettuina toisiaan vasten ja toistensa kyynelten huuhtomina. Minä ainakin luulen molempien itkeneen, näytti siltä, että Heathcliff voi itkeä tämänlaisissa järkyttävissä tilanteissa.
Mutta minua alkoi huolestuttaa, sillä iltapäivä livahti ohi nopeasti ja mies, jonka olin lähettänyt pois, palasi asialtaan. Saatoin erottaa ilta-auringon valaisemassa laaksossa väentungoksen, joka oli tihein Gimmertonin kirkon portilla.
"Jumalan palvelus on päättynyt", ilmoitin. "Isäntäni saapuu puolen tunnin kuluttua."
Heathcliff murisi kirouksen ja veti Catherinen lähemmäksi. Catherine ei edes liikahtanut.
Ennen pitkää näin joukon palvelijoita menevän keittiön kylkirakennukseen. Herra Linton tuli kohta jäljestä; hän aukaisi itse portin ja käveli hitaasti rakennusta kohden, varmaankin nauttien ihanasta päivästä, jonka ilma oli yhtä leuto kuin kesällä.
"Nyt hän on täällä", huudahdin minä. "Taivaan tähden, kiiruhtakaa alas! Te ette kohtaa ketään etuportaissa. Olkaa nopea ja viipykää puiden suojassa, kunnes hän on ehtinyt kunnolla sisään."
"Minun täytyy mennä, Cathy", virkkoi Heathcliff, koettaen vapautua toverinsa syleilystä. "Mutta jos elän, tulen katsomaan sinua uudestaan, ennenkuin nukut. En poistu viiden yardin päähänkään ikkunasi alta."
"Sinä et saa mennä!" vastasi Catherine pitäen hänestä kiinni niin lujasti kuin hänen voimansa sallivat. "Sinä et mene, sen sanon sinulle."
"Vain tunniksi", pyysi Heathcliff hartaasti.
"Et minuutiksikaan", vastasi Catherine. "Minun täytyy – Linton tulee tuossa tuokiossa", väitti huolestunut rauhanhäiritsijä.
Hän tahtoi nousta ja irroitti Catherinen sormet – tämä takertui kiinni huohottaen; Catherinen kasvoissa oli hurja päättäväisyys.
"Ei!" hän huudahti. "Oi älä, älä mene. Tämä on viimeinen kerta! Edgar ei tee meille pahaa. Heathcliff, minä kuolen! Minä kuolen!"
"Tuho periköön tuon narrin! Tuossa hän tulee!" huusi Heathcliff vajoten takaisin istuimelleen. "Vaiti, armaani! Vaiti, vaiti, Catherine! Minä jään. Vaikka hän ampuisi minut näin, kuolisin siunaus huulillani."
Ja niin he taas pusertuivat yhteen. Kuulin isäntäni nousevan portaita – kylmä hiki vuoti otsaltani: olin kauhusta kankea.
"Aiotteko kuunnella hänen hourailujaan?" sanoin minä vihaisesti. "Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Tahdotteko tuhota hänet, koska hänellä ei ole älyä auttaa itseään? Nouskaa! Voisitte heti vapautua. Tämä on pirullisin teko, minkä koskaan olette tehnyt. Me olemme kaikki tuhotut – isäntä, emäntä ja palvelija."
Vääntelin käsiäni ja huusin, ja herra Linton kiirehti askeleitaan kuullessaan tuon äänen. Olin todella iloinen huomatessani kiihkoni lomitse, että Catherinen kädet olivat hellinneet auki ja hänen päänsä painunut alas. "Hän on pyörtynyt tai kuollut", ajattelin; "sitäkin parempi. Olisi moninverroin parempi, että hän olisi kuollut, kuin että hän jäisi taakaksi ja onnettomuuden aiheeksi ympäristölleen."
Edgar juoksi kutsumattoman vieraansa luokse hämmästyneenä ja raivoissaan. Mitä hän aikoi tehdä, en voi sanoa, toinen lopetti kuitenkin kaikki mielenosoitukset heti asettamalla hengettömän olennon hänen käsivarsilleen.
"Katsokaa nyt!" virkkoi hän. "Jos ette ole paholainen, niin auttakaa häntä ensin – sitten teidän on puhuttava minun kanssani!"
Hän meni saliin ja istuutui. Herra Linton kutsui minua, ja monien vaikeuksien jälkeen ja turvauduttuamme moniin keinoihin, meidän onnistui palauttaa Catherine tajuntaan, mutta hän oli täydellisesti hämmentynyt; hän huokaili ja valitti eikä tuntenut ketään. Edgar oli niin huolestunut hänen tähtensä, että hän unohti Catherinen vihatun ystävän. Minä en unohtanut. Menin heti kun sopiva tilaisuus tuli ja pyysin häntä poistumaan; vakuutin Catherinen voivan paremmin, ja että Heathcliff saisi minulta kuulla aamulla, miten hän oli viettänyt yönsä.
"Minä en kieltäydy menemästä ulos", hän vastasi, "mutta minä jään puutarhaan; ja, Nelly, muista pitää lupauksesi huomenna. Minä olen noiden lehtikuusien alla. Muista! tai tulen toiselle vierailulle, olipa Linton sisällä tai ei."
Hän katsahti nopeasti kamariin puoliavoimesta ovesta, ja tultuaan vakuutetuksi tietojen ilmeisestä totuudesta vapautti hän talon onnettomasta läsnäolostaan.
XVI luku
Kello kahdentoista paikkeilla sinä yönä syntyi se Catherine, jonka näitte Humisevassa harjussa: heiveröinen, seitsenkuukautinen lapsi. Kahden tunnin kuluttua sen äiti kuoli, tulematta ollenkaan riittävästi tuntoihinsa kaivatakseen Heathcliffiä tai tunteakseen Edgaria. Viime mainitun mieletön murehtiminen on liian surullinen aihe muisteltavaksi; sen myöhemmät seuraukset osoittivat, miten syvällä suru piili. Minun luullakseni sitä lisäsi suuresti se, että hän jäi ilman miespuolista perillistä. Valittelin sitä katsellessani heikkoa orpolasta. Ja mielessäni syytin vanhaa Lintonia siitä (mikä oli vain luonnollista puolueellisuutta), että hän antoi tiluksensa omalle tyttärelleen eikä poikansa tyttärelle. Tuo poloinen ei ollut tervetullut lapsi! Se olisi voinut itkeä itsensä hengettömäksi ensimmäisinä elämänsä hetkinä, eikä kukaan olisi välittänyt hituistakaan. Korvasimme tuon laiminlyönnin jälkeenpäin; mutta lapsen elämänalku oli yhtä ystävätön kuin sen loppu ilmeisesti tulee olemaan.
Seuraava aamu – ulkosalla kirkas ja iloinen – lipui vaimentuneena hiljaisen huoneen verhojen läpi ja valoi leposohvalle ja sillä makaajalle suloista, lempeää hohdetta. Edgar Lintonin pää lepäsi tyynyllä; hänen silmänsä olivat ummessa. Hänen nuoret ja kauniit piirteensä olivat melkein yhtä kuolleet kuin hänen vieressään makaava ruumis ja melkein yhtä järkähtämättömät; mutta Edgar Lintonin lepo oli uupuneen tuskan vaiennusta, Catherinen taas täydellistä rauhaa. Catherinen otsa oli sileä, hänen silmäripsensä sulkeutuneet, ja hänen huulillaan väikkyi hymy; ei yksikään taivaan enkeli voisi olla kauniimpi kuin miltä hän näytti. Minut täytti sama ääretön rauha, jossa hän lepäsi: en ole koskaan ollut pyhemmässä mielentilassa kuin katsellessani tuota jumalallisen levon kirkasta kuvaa. Vaistomaisesti toistin sanat, jotka hän oli lausunut muutamia tunteja aikaisemmin: "verrattoman paljon teitä kaikkia edempänä ja teidän yläpuolellanne". Olipa hänen henkensä yhä maan päällä tai jo taivaassa, niin se oli saanut tyyssijansa Jumalan luona!
En tiedä lieneekö se erikoisesti minun luonteeni mukaista, että harvoin olen muuta kuin onnellinen valvoessani kuolleen huoneessa, ellei joku kiihkeä ja epätoivoinen sureva ota osaa kunniavartioon. Näen levon, jota ei maailma eikä helvetti voi häiritä, ja saan vakaumuksen loputtomasta ja suruttomasta tulevaisuudesta – iäisyydestä, johon he ovat päässeet – jossa elämän kestävyys ja rakkauden myötätuntoisuus ja onnen täydellisyys ovat rajattomia. Tässä tilaisuudessa huomasin, miten paljon itsekkyyttä oli sellaisessakin rakkaudessa kuin herra Lintonin, kun hän siten suri Catherinen siunattua vapautusta! Olisi, totta kyllä, saattanut epäillä, päätellen siitä oikullisesta ja kärsimättömästä elämästä, jota hän oli viettänyt, ansaitsiko hän lopuksi rauhan sataman. Olisi saattanut sitä epäillä antaessaan kylmän järjen toimia, mutta ei jouduttuaan hänen ruumiinsa ääreen. Se vakuutti omaa rauhaansa, joka näytti takaavan täydellisen levon entiselle asujamelleen.
"Luuletteko sellaisten ihmisten olevan onnellisia toisessa maailmassa, herra? Minä antaisin paljon saadakseni tietää sen."
Jätin vastaamatta rouva Deanin kysymyksen, joka tuntui minusta hiukan harhaoppiselta. Hän jatkoi:
Palataksemme Catherine Lintonin vaiheisiin, pelkään, ettei meillä ole mitään oikeutta uskoa, että hän on olemassa, mutta jätämme hänet Luojan käsiin.
Kun isäntä näytti nukkuvan, uskalsin vähän aikaa auringonnousun jälkeen poistua huoneesta ja varastautua raittiiseen, virkistävään ulkoilmaan. Palvelijat luulivat minun menevän pudistelemaan pois pitkäaikaisen valvontani aiheuttamaa uneliaisuutta; päätarkoitukseni oli kuitenkin herra Heathcliffin kohtaaminen. Jos hän oli ollut koko yön lehtikuusien siimeksessä, ei hän tiennyt mitään hälinästä Rastaantien moisiossa, ellei hän ehkä kuullut Gimmertoniin menevän lähetin hevosen kavionkapsetta. Jos hän olisi tullut lähemmäksi, olisi hän ehkä voinut päätellä edestakaisin liehuvista valoista ja ulko-ovien aukaisemisesta ja sulkemisesta, ettei kaikki sisällä ollut oikealla tolalla. Toivoin löytäväni hänet, vaikka pelkäsinkin. Tunsin, että kauheat uutiset täytyi kertoa, ja halusin päästä niistä; mutta miten se oli tehtävä, sitä en tiennyt. Hän oli siellä – tosin muutamia yardeja kauempana puistossa; hän nojasi vanhaa saarnipuuta vasten, päähineettä ja hiukset märkinä kasteesta, jota oli kokoontunut silmuileviin oksiin ja jota tippua ropsahteli hänen ympärilleen. Hän oli seisonut pitkän aikaa samassa asennossa, sillä näin mustarastasparin lentävän pois ja palaavan takaisin toimeliaana, tuskin kolmen jalan päässä hänestä, rakentamaan pesäänsä, välittämättä hänen läheisyydestään sen enempää kuin puunkappaleesta. Ne lensivät pois minun lähestyessäni, ja Heathcliff kohotti katseensa ja puhui:
"Hän on kuollut", virkkoi hän; "en ole odottanut sinua, jotta saisin sen tietää. Pane pois nenäliinasi – älä tillitä minun edessäni. Tuho periköön teidät kaikki! Hän ei tarvitse teidän kyyneleitänne!"
Minä itkin yhtä paljon Heathcliffin kuin Catherinen vuoksi; toisinaan me säälimme olentoja, joilta puuttuu kaikki myötätunto itseään ja toisia kohtaan. Vilkaistuani hänen kasvoihinsa huomasin hänen saaneen tiedon onnettomuudesta; ja mieleeni välähti sellainen tyhmä ajatus, että hänen sydämensä oli nöyrtynyt ja että hän rukoili, koska hänen huulensa liikkuivat ja hänen katseensa oli kohdistettu maahan.
"Niin, hän on kuollut!" vastasin minä pidättäen nyyhkytykseni ja kuivaten poskeni. "Hän on mennyt taivaaseen, toivoakseni, jossa me kaikki voimme liittyä häneen, jos otamme varoituksen varteen ja jätämme pahat tiet seurataksemme hyviä!"
"Ottiko hän siis varoituksen varteen?" kysyi Heathcliff, yrittäen olla ivallinen. "Kuoliko hän kuin pyhimys? Tule tänne ja selosta minulle totuudenmukaisesti tuo tapahtuma. Kuinka hän –"
Hän yritti lausua tuon nimen, mutta ei kyennyt siihen; sulkien suunsa hän taisteli hiljaisuudessa sisäisen tuskansa kanssa, ja hänen julma, järkähtämätön tuijotuksensa torjui minun myötätuntoni. "Kuinka hän kuoli?" hän jatkoi viimein – ja uljuudestaan huolimatta hänen täytyi nojautua puuhun, sillä tuon taistelun jälkeen hän tahtomattaan vapisi aivan sormen päihinsä asti.
"Mies poloinen!" ajattelin minä; "sinulla on sydän ja hermot niinkuin muillakin ihmisillä! Minkä vuoksi haluat niin huolellisesti salata ne? Sinun ylpeytesi ei voi sokaista Jumalaa! Sinä yllytät Jumalaa ojentamaan niitä, kunnes Hän pakottaa sinut itkemään nöyryytettynä!"
"Tyynesti kuin lammas!" minä vastasin ääneen. "Hän huokasi ja oikaisi itsensä kuin lapsi, joka herää ja vaipuu uudestaan uneen; ja viisi minuuttia sen jälkeen tunsin pienen sykähdyksen hänen sydämensä kohdalla, enkä sen enempää!"
"Ja – eikö hän ollenkaan maininnut minua?" kysyi Heathcliff epäröiden, aivan kuin hän olisi pelännyt vastauksesta selviävän asioita, joita hän ei jaksaisi kuulla.
"Hänen tajuntansa ei palannut: hän ei tuntenut ketään sen jälkeen kun poistuitte hänen luotaan", virkoin minä. "Hän lepää suloinen hymy huulillaan; ja hänen viimeiset ajatuksensa harhailivat takaisin ihaniin lapsuusaikoihin. Hänen elämänsä päättyi suloiseen uneen – herätköön hän yhtä ihanasti toisessa maailmassa!"
"Herätköön hän kadotuksessa!" huusi Heathcliff pelottavan kiihkeästi, polkien jalkaansa ja ähkien hillittömän intohimon äkillisessä puuskassa. "Voi, hän oli valehtelija loppuun asti! Missä hän on? Ei täällä – ei taivaassa – ei tuhoutuneena – missä? Ah! sinä sanoit, ettet välittänyt vähääkään minun kärsimyksistäni! Ja rukoilen yhtä rukousta – minä toistan sitä, kunnes kieleni jäykkenee – Catherine Earnshaw – älköön sinulla olko rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sanoit, että minä olen tappanut sinut – tule luokseni sitten! Uskon, että murhatut kummittelevat murhaajiensa luona. Tiedän, että haamut ovat harhailleet maan päällä. Ole luonani aina – ota mikä muoto tahansa – tee minut hulluksi! Mutta älä vain jätä minua tähän hornaan, missä en voi löytää sinua! Oi Jumala! se on selittämätöntä! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"
Hän löi päätään rosoista runkoa vasten ja kohottaen silmänsä ulvoi, ei kuten ihminen, vaan kuin villipeto, jota kidutetaan kuoliaaksi puukoin ja keihäin. Näin useita veritäpliä puun kuoressa, ja hänen kätensä ja otsansa olivat veren tahraamat; luultavasti oli näytös, jonka todistajana olin, yön kuluessa toimeenpantujen kohtausten toisinto. Se ei juuri herättänyt sääliäni – se kauhistutti minua; kuitenkin tuntui vastenmieliseltä jättää hänet siten. Mutta heti kun hän havahtui niin paljon, että huomasi minun tarkastelevan häntä, karjaisi hän minulle käskyn poistua, ja minä tottelin. Häneen eivät tehonneet minun rauhoittamis- ja lohduttamisyritykseni.
Rouva Lintonin hautajaiset määrättiin pidettäviksi hänen kuolemansa jälkeisenä perjantaina; siihen asti hänen avonainen arkkunsa oli suuressa salissa ja siihen siroteltiin kukkia ja hyvänhajuisia lehtiä. Linton vietti päivänsä ja yönsä siellä unettomana vartijana, ja – sitä ei tiennyt kukaan muu kuin minä – Heathcliff kulutti ainakin yönsä ulkosalla, samaten unettomana. En ollut millään tavoin yhteydessä hänen kanssaan, mutta tiesin, että hän yrittäisi tulla sisään, jos voisi. Ja tiistaina kohta pimeän tultua, kun isäntäni oli pakko aivan uupuneena vetäytyä lepäämään muutamiksi tunneiksi, minä menin ja aukaisin erään ikkunan; hänen kärsivällisyytensä liikuttamana päätin antaa hänelle tilaisuuden sanoa kuihtuneelle epäjumalalleen viimeiset jäähyväiset. Hän ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä, vaikka varoen ja lyhyesti: niin varovaisesti, ettei ilmaissut läsnäoloaan pienimmälläkään äänellä. En tosiaankaan olisi huomannut hänen siellä olleen muusta kuin ruumiin kasvoja peittävien verhojen epäjärjestyksestä sekä siitä, että näin lattialla vaalean hiuskutrin, joka oli hopeanauhalla solmittu; tarkatessani sitä totesin sen olevan otetun medaljongista, joka riippui Catherinen kaulassa. Heathcliff oli aukaissut korun ja heittänyt pois sen sisällön ja asettanut sen tilalle oman mustan kiharansa. Minä yhdistin nuo molemmat ja suljin ne korun sisään. Herra Earnshaw kutsuttiin tietysti saattamaan sisarensa tomua hautaan; hän ei tullut eikä millään tavoin selittänyt poisjäämisensä syytä; joten siis, vainajan puolisoa lukuunottamatta, vuokralaiset ja palvelijat muodostivat koko hautajaissaattueen. Isabellaa ei kutsuttu.
Kyläläisten suureksi ihmeeksi ei Catherinelle varattu hautasijaa Lintonien kaiverruksin somistetun patsaan alla kirkossa, eikä edes ulkopuolellakaan, hänen omien sukulaistensa hautojen joukossa. Se kaivettiin vihreälle rinteelle kirkkomaan kulmaan, missä aitaus on niin matala, että kanervat ja mustikat ovat nummelta tunkeutuneet sen yli ja sammaleinen turve melkein peittää sen. Hänen puolisonsa lepää nyt samassa paikassa, ja kummankin haudalle on pystytetty yksinkertainen muistokivi, ja harmaa paasi heidän jalkojensa kohdalla osoittaa kumpujen paikkaa.
XVII luku
Se perjantai oli viimeinen kaunis päivä kokonaiseen kuukauteen. Sinä iltana tuli ilman muutos; tuuli kääntyi etelästä koilliseen ja toi ensin sadetta ja sitten rakeita ja lunta. Huomenissa oli vaikea käsittää, että jo oli ollut kolme viikkoa kesää: esikot ja krookukset olivat peittyneet talvisen hangen alle, leivoset vaienneet, ja puiden lehtien varhaiset silmukat olivat pakkasen puremat ja mustuneet. Ja synkkänä ja koleana ja surullisena hiipi aamu esiin! Isäntäni pysytteli huoneessaan; minä valtasin yksinäisen salin ja muutin sen lastenhuoneeksi; siellä minä istuin valittava lapsi-nukke polvellani; kiikuttelin sitä edestakaisin ja katselin sillä välin, miten ajelehtivat lumihiutaleet kattoivat verhottoman ikkunan, kun joku saapui sisään hengästyneenä ja nauraen. Hetkisen vihani oli suurempi kuin hämmästykseni. Luulin sen olevan jonkun palvelijattarista ja huusin:
"Lopeta jo! Kuinka uskallat näyttää kevytmielisyyttäsi täällä? Mitä herra Linton sanoisi, jos hän kuulisi tämän?"
"Suo anteeksi!" vastasi tuttu ääni, "mutta tiedän Edgarin olevan vuoteessa, enkä voi pidättää itseäni".
Tämän sanottuaan puhuja tuli esiin lieden ääreen läähättäen ja painaen kättään kupeeseensa.
"Olen juossut koko matkan Humisevasta harjusta!" hän jatkoi vaitiolon jälkeen, "paitsi silloin kun olen lentänyt. En ole voinut laskea, montako kertaa olen kaatunut. Minuun koskee joka paikkaan! Älä ole huolissasi! Selitän heti kun voin sen tehdä; ole vain armelias ja mene ja tilaa minulle vaunukyyti Gimmertoniin ja pyydä palvelijaa etsimään muutamia vaatekertoja vaatevarastostani."
Häiritsijä oli rouva Heathcliff. Hän ei tosiaankaan antanut aihetta nauruun: tukka törrötti hartioilla, märkänä lumesta ja vedestä; hänellä oli yllään tyttömäinen puku, jota hän tavallisesti käytti ja joka vastasi paremmin hänen ikänsä kuin hänen asemansa vaatimuksia: avokaulainen, lyhythihainen puku, ei päähinettä eikä hartialiinaa. Hame oli vaaleata silkkiä ja kietoutui märkänä pitkin ruumista, ja jalkojen suojana olivat vain ohuet puolikengät; kaiken kukkuraksi hänellä oli toisen korvan alla syvä haava, josta vain kylmä esti verta runsaasti vuotamasta, ja kalpeat kasvot olivat naarmuja täynnä ja ajetuksissa, ja hän oli niin väsynyt, että kykeni tuskin seisomaan. Voitte siis käsittää, ettei ensi pelästykseni suuresti hälvennyt, kun sain aikaa häntä tarkastella.
"Rakas, pikku rouva", huudahdin, "en lähde mihinkään enkä kuuntele mitään, ennenkuin olette riisunut päältänne jokaisen vaatekappaleen ja pannut yllenne kuivat vaatteet; ja ette totisesti saa lähteä Gimmertoniin tänä iltana, joten on tarpeetonta tilata vaunuja."
"Minä menen totisesti", virkkoi Isabella, "joko kävellen tai ajaen; mutta minulla ei ole mitään syytä olla pukeutumatta säädyllisesti. Ja – katsohan, miten se vuotaa pitkin kaulaani nyt. Lieden loimu aiheuttaa siinä kirvelyä."
Hän vaati minua täyttämään hänen määräyksensä, ennenkuin hän antoi minun koskettaa itseään; ja kuskille täytyi antaa valmistautumisohjeet ja palvelijatar panna pakkaamaan joitakin tarpeellisia pukuja, ennenkuin sain luvan sitoa hänen haavansa sekä auttaa häntä vaatteitten vaihtamisessa.
"Nyt, Ellen", hän sanoi, kun tehtäväni oli suoritettu ja hän oli istuutunut nojatuoliin lieden ääreen teekuppi edessään, "istuudu nyt vastapäätä minua ja vie Catherine-poloisen lapsi pois: minä en halua nähdä sitä! Sinun ei tarvitse luulla, etten välitä Catherinesta, koska käyttäydyin niin tyhmästi saapuessani; olen itkenyt myös katkerasti – niin, enemmän kuin kellään muulla on syytä itkeä. Me erosimme epäsovussa, kuten muistat, enkä voi antaa itselleni anteeksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta en voinut osoittaa myötätuntoa Heathcliffille – tuolle raa'alle pedolle! Voi, anna minulle hiilihanko! Tämä on viimeinen häneltä saamani esine", hän veti kultaisen sormuksen nimettömästä sormestaan ja heitti sen lattialle. "Minä murskaan sen!" hän jatkoi, lyöden sitä lapsellisesti uhmaillen, "ja sitten minä poltan sen!" ja hän otti ja heitti pahoinpidellyn esineen hiillokseen. "Tuossa! hän ostaa toisen, jos hän vielä saa minut takaisin. Hän saattaisi kyllä tulla minua hakemaan kiusoitellakseen Edgaria. Minä en uskalla jäädä, ettei hänen ilkeään mieleensä johtuisi sellainen tuuma! Ja sitäpaitsi Edgar ei ole ollut ystävällinen, vai onko? Ja minä en tahdo tulla kärkkymään hänen apuaan enkä halua saattaa häntä suurempiin vaikeuksiin. Välttämättömyys pakotti minut etsimään suojaa täältä; vaikkakin, jos en olisi saanut tietää Edgarin olevan poissa tieltä, olisin pysähtynyt keittiöön, pessyt kasvoni, lämmitellyt, pyytänyt sinua tuomaan itselleni mitä tarvitsin ja poistunut taas tuon kirotun – tuon lihaksi tulleen peikon saavuttamattomiin! Ah, kuinka raivoissaan hän oli! Olisipa hän saanut minut kiinni! On surku, ettei Earnshaw ole yhtä voimakas kuin hän! En olisi karannut ennenkuin olisin nähnyt hänet melkein ruhjottuna, jos Hindley olisi kyennyt siihen!"
"Hyvänen aika, älkää puhuko niin kiihkeästi, neiti", minä keskeytin, "liina, jonka sidoin kasvojenne ympärille, putoaa muuten pois, ja haava alkaa uudestaan vuotaa. Juokaa teenne ja huoahtakaa välillä ja lopettakaa nauraminen: nauraminen on surullisen sopimatonta tämän katon alla ja teidän tilassanne!"
"Kieltämätön totuus", vastasi hän. "Kuulehan tuota lasta! Se vaikeroi yhtä mittaa – lähetä se pois minun kuuluviltani tunniksi; en viivy sen kauempaa."
Soitin kelloa ja annoin lapsen palvelijan huostaan; sitten tiedustelin, mikä oli saanut hänet pakenemaan Humisevasta harjusta niin kummallisella tavalla ja mihin hän aikoi mennä, koska hän kieltäytyi jäämästä meidän luoksemme.
"Minun pitäisi ja minä haluaisin jäädä", vastasi hän, "ilahduttamaan Edgaria ja hoitamaan lasta, siis kahdestakin syystä, ja lisäksi koska Rastaantien moisio on oikea kotini. Mutta vakuutan sinulle, ettei Heathcliff suostuisi siihen. Luuletko hänen voivan sietää, että minä lihon ja tulen iloiseksi – voivan sietää ajatusta, että me elämme sovussa, ja olla päättämättä myrkyttää mukavaa elämäämme? Nyt minä tyydytyksekseni tiedän varmasti hänen inhoavan minua siinä määrin, että häntä kiusaa todenperään, kun minä olen hänen kuuluvissaan tai näkyvissään; huomaan tullessani hänen lähelleen hänen kasvolihaksiensa vasten hänen tahtoaankin vääristyvän vihaiseen ilmeeseen. Osaksi se johtuu siitä, että hän tietää, miten paljon syytä minulla on vihata häntä, ja osaksi luontaisesta vastenmielisyydestä. Se on niin voimakas, että uskon jokseenkin varmasti sen pidättävän häntä ajamasta minua takaa läpi Englannin, jos yritän rehellisesti karata; ja siksi minun täytyy päästä tykkänään pois. Minua ei enää haluta antautua hänen tapettavakseen: tahtoisin kernaammin, että hän tappaisi itsensä! Hän on lopullisesti sammuttanut rakkauteni, Ja niinpä olen rauhoittunut. Voin vielä muistaa kuinka häntä rakastin; ja voin heikosti kuvitella, että vielä voisin häntä rakastaa, jos – ei, ei! Vaikka hän olisi ollut lapsellisesti rakastunut minuun, olisi hänen pirullinen luonteensa jotenkin näyttäytynyt. Catherinella oli kovin turmeltunut maku, kun hän piti tuota miestä niin armaana, vaikka tunsi hänet niin hyvin. Peto! Minä toivon, että hänet pyyhkäistäisiin pois ihmisilmoilta ja minun muististani!"
"Vaiti, vaiti! Hän on ihmisolento", virkoin minä. "Olkaa armeliaampi: on vieläkin pahempia miehiä kuin hän!"
"Hän ei ole ihmisolento", vastasi Isabella; "eikä hänellä ole mitään oikeutta vaatia minulta armeliaisuutta. Minä annoin hänelle sydämeni, ja hän otti ja rääkkäsi sen kuoliaaksi ja heitti sen takaisin minulle. Ihmiset tuntevat sydämillään, Ellen; ja koska hän on tuhonnut minun sydämeni, ei minulta riitä tunteita hänelle; enkä tahtoisikaan, vaikka hän valittaisi tästä päivästä kuolinpäiväänsä asti ja itkisi verisiä kyyneleitä Catherinen vuoksi! Ei, enpä totta totisesti tahtoisikaan!" Ja tässä Isabella alkoi itkeä; mutta pyyhkien heti veden pois silmäripsistään hän jatkoi: "Sinä kysyit, mikä on ajanut minut pakosalle viimeinkin? Minun oli pakko yrittää sitä, koska minun onnistui yllyttää hänen kiukkunsa hivenen verran suuremmaksi hänen pahuuttaan. Hermojen katkomiseen tulikuumin pihdein tarvitaan enemmän rauhallisuutta kuin päähänlyöntiin. Hänet kiusoiteltiin unohtamaan pirullinen viisautensa, josta hän kerskasi, ja yllytettiin murhanhimoiseen raakuuteen. Nautin, kun kykenin suututtamaan hänet: nautinnon tunne herätti itsesäilytysvaistoni, joten rehellisesti pakenin; ja jos joskus vielä joudun hänen käsiinsä, voi hän käyttää samanlaista kostoa.
"Eilen, kuten tiedät, herra Earnshawin olisi tullut olla hautajaisissa. Hän pysytteli selvänä sen takia – siedettävän selvänä: hän ei mennyt hulluna levolle kello kuudelta, eikä noussut juopuneena kello kahdeltatoista. Niinpä hän nousikin raskain mielin, kuin itsemurhan tekijä, yhtä sopivana menemään kirkkoon kuin tanssiin; ja sen sijaan hän istuutuikin tulen ääreen ja latki paloviinaa tai konjakkia lasimääriä.
"Heathcliff – hänen mainitsemisensa värisyttää minua! on ollut vieras siinä talossa viime sunnuntaista tähän päivään. Ovatko enkelit ravinneet häntä, vai hänen maanalainen sukunsa, en voi sanoa; tiedän vain, ettei hän ole syönyt yhtään ateriaa meidän kanssamme lähes viikkoon. Hän oli juuri tullut kotiin päivän koitteessa ja mennyt yläkertaan huoneeseensa; hän lukitsi itsensä sinne, aivan kuin joku voisi uneksua haluavansa hänen seuraansa! Siellä hän piileskeli, rukoillen kuin metodisti; mutta jumaluus, jota hän hartaasti anoi, on tunteetonta tomua ja tuhkaa; ja Jumala, jonka puoleen hän kääntyi, on omituisesti vaihtunut rukoilijan omaksi mustaksi isäksi! Lopetettuaan nämä kallisarvoiset rukoukset – ja ne kestivät tavallisesti siksi, kunnes hän tuli käheäksi ja hänen äänensä tukehtui hänen kurkkuunsa – hän meni taas pois; aina suoraapäätä Rastaantien moisioon! Minua ihmetyttää, ettei Edgar ole lähettänyt hakemaan poliisia ja antanut vangita häntä! Ja omasta puolestani, vaikka olenkin pahoillani Catherinen vuoksi, en voi olla pitämättä juhlapäivänä tätä, jolloin olen vapautunut alentavasta sorrosta.
"Maltoin mieltäni sen verran, että voin itkemättä kuunnella Josephin iankaikkisia saarnoja ja askarrella rohkeammin kuin ennen, enkä kuten pelästynyt varas. Et usko, että voisin itkeä millekään, mitä Joseph sanoo; mutta hän ja Hareton ovat inhoittavia tovereita. Istun mieluummin Hindleyn kanssa ja kuuntelen hänen kauheata puhettaan kuin 'nuoren herran' ja hänen tuiman holhoojansa, tuon hirveän ukon kanssa! Kun Heathcliff on huoneessa, on minun usein pakko paeta keittiöön ja heidän seuraansa tai nähdä nälkää kosteissa, asumattomissa huoneissa; silloin kun hän ei ole läsnä, kuten tällä viikolla tapahtui, otan huostaani pöydän ja tuolin eräässä tuvan sopessa, enkä välitä vähääkään, mitä herra Earnshaw puuhaa; eikä hänkään sekaannu minun hommiini. Hän on nyt rauhallisempi, kuin hänellä on tapana olla, ellei kukaan kiihoita häntä: synkempi ja masentuneempi mieleltään eikä niin kiihkeä. Joseph vakuuttaa olevansa varma, että hän on muuttunut mies: että Herra on koskettanut hänen sydäntään ja että hän on pelastettu 'kuin kekäle tulesta'. Olen kovasti koettanut keksiä suotuisen muutoksen merkkejä: mutta eihän se ole minun asiani.
"Eilen illalla istuin sopessani lukien joitakin vanhoja kirjoja myöhään kahdennelletoista tunnille asti. Tuntui synkältä mennä yläkertaan, kun lunta vihmoi ryöppyämällä ulkona ja ajatukseni yhtä mittaa kääntyivät hautausmaahan ja äsken umpeen luotuun hautaan! Uskalsin tuskin kohottaa katsettani kirjan sivulta, sillä tuo surullinen näky ilmestyi silloin heti silmieni eteen. Hindley istui vastapäätä, nojaten päätään käteensä, miettien varmaankin samaa asiaa. Hän oli lopettanut juomisen menetettyään täydellisesti älynsä eikä ollut liikkunut eikä puhunut kahteen tai kolmeen tuntiin. Talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin valittavan tuulen, joka rapisutti ikkunoita silloin tällöin, ja hiilten hiljainen risahtelu ja kynttiläsaksieni raksutus, kun tuontuostakin niistin kynttilän pitkää sydäntä. Hareton ja Joseph nukkuivat varmaankin sikeässä unessa vuoteillaan. Se oli kovin, kovin surullista; ja lukiessani huokailin, sillä tuntui siltä kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta ja kuin ei sitä koskaan voitaisi palauttaa.
"Ankean hiljaisuuden rikkoi viimein keittiön ovensalvan kolahdus: Heathcliff oli palannut vahtipalveluksestaan tavallista aikaisemmin, mihin otaksuin äkillisen rajuilman olleen syynä. Tuo ulko-ovi oli lukittu, ja kuulimme hänen kiertävän talon ympäri päästäkseen sisään toista tietä. Minä nousin, tunsin huuliltani livahtaneen voitonvarman äännähdyksen, joka sai oveen tuijottaneen toverini kääntymään ja katsomaan minuun.
"Pidän hänet ulkona viisi minuuttia", hän huudahti. "Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?"
"Ei. Minun puolestani voitte pitää häntä ulkona vaikka koko yön", vastasin. "Kuulkaa, pankaa avain lukkoon ja vetäkää salpa eteen."
Earnshaw pani aikomuksensa täytäntöön, ennenkuin hänen vieraansa pääsi pääovelle; sitten hän tuli, toi tuolinsa toiselle puolelle pöytääni ja kumartui sen yli, etsien katsettani saadakseen myötätuntoa palavalle vihalle, joka hehkui hänen silmistään. Koska hän sekä näytti että tunsi olevansa kuin salamurhaaja, ei hän voinut juuri myötätuntoani havaita; mutta hän keksi tarpeeksi rohjetakseen puhua.
"Teillä ja minulla", sanoi hän, "on kummallakin suuri tili ratkaistavana tuon miehen kanssa! Ellemme olisi pelkureita, voisimme yhdistää voimamme sen suorittamiseen. Oletteko yhtä heikko kuin teidän veljenne? Tahdotteko kärsiä viimeiseen asti yrittämättä kertaakaan kostaa?"
"Olen väsynyt kärsimiseen", vastasin minä, "ja iloitsisin kostosta, joka ei kimmahtaisi takaisin minuun itseeni, mutta petollisuus ja väkivaltaisuus ovat kaksiteräisiä miekkoja: ne haavoittavat niihin turvautuvia pahemmin kuin heidän vihamiehiään."
"Petollisuus ja väkivaltaisuus on oikea palkka petollisuudesta ja väkivaltaisuudesta!" huusi Hindley. "Rouva Heathcliff, en pyydä teitä tekemään mitään; mutta istukaa hiljaa ja olkaa vaiti. Sanokaa nyt minulle, voitteko sen tehdä? Olen varma, että tuntisitte yhtä suurta nautintoa kuin minäkin nähdessänne vihollisenne elämän päättyvän; hän on oleva teidän surmanne, ellette käy hänen edelleen, ja hänestä tulee minun tuhoni. Kirottu olkoon tuo helvetillinen peto! Hän koputtaa ovelle, aivan kuin hän jo olisi täällä isäntä! Luvatkaa pitää kielenne kurissa, ja ennenkuin kello lyö – se on kolme minuuttia vailla yksi – olette vapaa nainen!"
Hän otti rinnaltaan aseet, joita kirjeessäni sinulle kuvailin, ja olisi sammuttanut kynttilän. Vedin sen kuitenkin pois ja tartuin hänen käsivarteensa.
"Minä en aio vaieta!" sanoin minä; "te ette saa koskea häneen. Antakaa oven olla kiinni ja pysykää alallanne!"
"En! Olen tehnyt päätökseni, ja Jumal'auta panen sen toimeen", huusi epätoivoinen mies. "Teen teille hyvän työn, välittämättä vastusteluistanne, ja oikeutta Haretonille! Eikä teidän tarvitse vaivata päätänne suojataksenne minua; Catherine on kuollut. Kukaan elävä olento ei kaipaa minua eikä tunne häpeää, vaikka katkaisisin kaulani tällä hetkellä – on aika tehdä loppu!"
Olisin voinut yhtä hyvin taistella karhun kanssa tai puhua järkeä mielipuolelle. Ainoa jäljellä oleva keino oli juosta ikkunan luo ja varoittaa hänen aiottua uhriaan kohtalosta, joka häntä odotti.
"Sinun on parasta etsiä suojaa jostakin muualta tänä iltana", huusin minä melkeinpä ilakoiden. "Herra Earnshaw on päättänyt ampua sinut, jos sinä jatkat sisäänpyrkimistä."
"Sinun on parasta aukaista ovi, senkin –", hän vastasi puhutellen minua jollakin korealla nimellä, jota en halua toistaa.
"Minä en aio sekaantua tähän asiaan", vastasin minä siihen. "Tule sisään ja anna ampua itsesi, jos haluat! Olen tehnyt velvollisuuteni."
"Sen sanottuani suljin ikkunan ja palasin paikalleni lieden ääreen; minulle ei ole annettu hallittavakseni niin suurta teeskentelytaitoa, jotta olisin voinut olla hätäilevinäni häntä uhkaavan vaaran tähden. Earnshaw kiroili vihaisesti minua: hän vakuutti, että minä yhä rakastin tuota konnaa, ja nimitteli minua kaikenlaisilla haukkumanimillä huonon luonteeni vuoksi. Ja sisimmässä tunnossani (eikä omatuntoni minua ollenkaan nuhdellut) ajattelin millainen siunaus se olisi hänelle, jos Heathcliff lähettäisi hänet pois kurjuudesta; ja millainen siunaus minulle, jos hän lähettäisi Heathcliffin oikeaan olosijaansa! Kun istuin hautoen näitä mietteitä, murskasi viimeksimainittu olio takanani olevan ikkunan ja tunki mustan naamansa tuikeana aukosta sisään; ikkunan pielet olivat liian lähellä toisiaan ja estivät hänen olkapäitään seuraamasta, ja minä hymyilin voitonriemuisena oletetussa turvapaikassani. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat lumesta valkoiset, ja hänen terävät ihmissyöjähampaansa, jotka paljastuivat hänen irvistellessään kylmästä ja vihasta, kiiluivat pimeässä.
"Isabella, päästä minut sisään tai saat katua!" hän "hirvitteli" kuten Joseph sanoo.
"Minä en voi tehdä murhaa", vastasin minä. "Herra Hindley seisoo vahdissa asestettuna veitsin ja ladatuin pistoolein."
"Päästä minut sisään keittiön ovesta", virkkoi hän.
"Hindley ehtii sinne ennen minua", vastasin minä; "ja rakkautesi on kovin kehnoa, jos se ei voi kestää lumituiskua! Jätit meidät rauhaan vuoteisiimme kesällä kuutamoöinä, mutta kohta kun talven viimat palaavat, on sinun juostava suojaa hakemaan! Heathcliff, jos minä olisin sinun sijassasi, menisin ja laskeutuisin levolle hänen haudalleen ja kuolisin kuin uskollinen koira. Maailma ei nyt varmaankaan ole elämisen arvoinen, vai onko? Olet lujasti kiteyttänyt mieleeni ajatuksen, että Catherine oli ainoa elämäsi ilo: en voi käsittää, miten voit toipua menetettyäsi hänet."
"Hän on täällä, eikö olekin?" kysyi toverini, juosten ikkuna-aukkoon. "Jos saan ulos käsivarteni, voin iskeä häntä!"
Pelkäänpä, Ellen, että alat pitää minua kovin ilkeänä; mutta et tiedä kaikkea, niinpä älä tuomitse. En olisi mistään hinnasta antanut apuani enkä yllyttänyt salahankkeisiin edes hänen henkeään vastaan. Mutta minun täytyy toivoa, että hän olisi kuollut; ja niinpä olin kovin pettynyt ja pelosta lamaantunut ajatellessani kiusoittelevan puheeni seurauksia, kun hän heittäytyi Earnshawin asetta vasten ja kiskoi sen Earnshawin kädestä pois. Veitsi sattui ponnahtaessaan takaisin omistajansa ranteeseen, kun tuo hyökkäys oli suoritettu. Heathcliff veti sen pois voimakkaasti viiltäen samalla kättä, ja työnsi sen verisenä taskuunsa. Sitten hän otti kiven, rikkoi sillä tuen, joka erotti ikkunaruudut toisistaan, ja syöksyi sisään. Hänen vastustajansa oli kaatunut, tajuttomana kovasta tuskasta ja verenvuodosta; verta tulvi suuresta suonesta eli valtimosta. Tuo roisto potki ja polki häntä ja pieksi hänen päätään yhtä mittaa liuskakiviä vasten ja piti koko ajan minusta kiinni toisella kädellään, estääkseen minua hakemasta Josephia. Hän osoitti yli-inhimillistä kieltäymystä siinä, että pidättäytyi lopettamasta häntä kokonaan; mutta hengästyneenä hän viimein lakkasi riehumasta ja veti tuon ilmeisesti elottoman ruumiin rahille; siinä hän repi Earnshawin takin hihan irti ja sitoi haavan mielettömän raa'asti; syleksien ja kiroten tuon työn kestäessä yhtä voimakkaasti, kuin hän ennen oli potkinut. Vapauduttuani en hukannut aikaa hakiessani vanhaa palvelijaa, joka päästyään vähitellen selville hätäisen selostukseni tarkoituksesta, kiiruhti alas ja huohottaen juoksi kaksi porrasta kerrallaan.
"No mitä nyt on tekeillä? mitä tässä nyt on tekeillä?"
"Vain sellaista on tekeillä", jylisi Heathcliff, "että isäntäsi on hullu; ja jos hän elää vielä kuukaudenkin, toimitan hänet mielisairaalaan. Ja miten helvetissä tulitte sulkeneeksi minut ulos, te hampaaton koira? Älkää seiskö siinä mutisten ja mököttäen. Tulkaa tänne, minä en aio häntä hoitaa. Peskää tuo sotku pois ja varokaa kynttilänne kipinöitä – siitä on enemmän kuin puolet spriitä."
"Ja aioitteko te murhata hänet?" huudahti Joseph kohottaen kauhuissaan kätensä ja katseensa. "Minä en ole ikinä nähnyt niin kauheata näkyä! Kunpa Herra!"
Heathcliff survaisi hänet polvilleen keskelle verilätäkköä ja heitti pyyhinliinan hänelle, mutta sensijaan, että Joseph olisi alkanut kuivata verta, hän risti kätensä ja alkoi rukouksen, jonka kummat sanankäänteet saivat minut nauramaan. Olin sellaisessa mielentilassa, jolloin ei mikään kauhista; olin tosiaankin yhtä huoleton kuin millaisiksi muutamat pahantekijät osoittautuvat hirsipuun juurella.
"Ah, unohdin sinut", virkkoi tyranni. "Sinä saat tehdä sen. Polvistu! Ja aiotko liittoutua hänen kanssaan minua vastaan, käärme? Kas noin, tuo on sinulle sopivaa työtä!"
"Hän pudisteli minua kunnes hampaani kalisivat ja työnsi minut Josephin viereen, joka järkähtämättömästi suoritti loppuun hartaan rukouksensa ja nousi sitten, vakuuttaen lähtevänsä suoraapäätä Rastaantien moisioon. Herra Linton oli tuomari, ja vaikka häneltä olisi kuollut viisikymmentä vaimoa, tulisi hänen ottaa tutkittavaksi tämä asia. Hän oli niin uppiniskainen päätöksessään, että Heathcliff huomasi tarkoituksenmukaiseksi pakottaa minut selostamaan sen, mitä oli tapahtunut; hän seisoi vihasta puhkuen kumartuneena ylitseni, kun minä vastahakoisesti kerroin tapahtuman vastaamalla hänen kysymyksiinsä. Suurin ponnistuksin, erittäinkin minulta säälimättömästi kiristetyin vastauksin, saatiin vanhus uskomaan, ettei Heatchliff ollut päällekarkaaja. Mutta pian herra Earnshaw osoitti hänelle, että hän todellakin yhä oli elossa. Joseph kiiruhti antamaan viinaryypyn, ja tämän lääkkeen vahvistamana hänen isäntänsä sai hetken kuluttua takaisin liikuntakykynsä ja tajuntansa. Heathcliff, oivaltaen että hänen vastustajansa oli tietämätön kohtelusta, joka oli tullut hänen osakseen, kun hän oli tajuttomana, kutsui häntä juoppohulluksi ja vakuutti, ettei hän enää välittäisi hänen hirvittävästä käytöksestään ja kehoitti häntä menemään vuoteeseen. Minun ilokseni Heathcliff poistui luotamme annettuaan tämän järkevän neuvon, ja Hindley ojentautui liesikivelle lepäämään. Minä menin omaan huoneeseeni ihmetellen, että olin päässyt niin vähällä.
"Kun tänä aamuna tulin alas noin puoli tuntia ennen keskipäivää, istui Earnshaw tulen ääressä kuoleman sairaana; hänen kiusanhenkensä nojasi melkein yhtä kuihtuneena ja aavemaisena uuniin. Kumpikaan ei näyttänyt haluavan syödä lounasta, ja odotettuani heitä, kunnes kaikki ruoka oli jäähtynyt pöydällä, aloin aterioida yksin. Mikään ei estänyt minua syömästä halukkaasti, ja tunsin jonkinlaista tyytyväisyyttä ja ylemmyyttä, kun silloin tällöin vilkaisin äänettömiin tovereihini, ja omatuntoni oli myös tyyni. Kun olin lopettanut, uskalsin osoittaa vallan tavatonta vapautta vetäytymällä tulen ääreen. Menin Earnshawin istuimen ohi ja polvistuin uunin nurkkaan hänen viereensä.
"Heathcliff ei katsahtanutkaan minuun päin; minä katsoin ylös häneen ja tarkastelin hänen kasvojaan melkein niin rohkeasti, kuin jos ne olisivat olleet kivettyneet. Hänen otsaansa, jota kerran pidin niin miehekkäänä ja jota nyt pidän niin pirullisena, varjosti synkkä pilvi; hänen lohikäärmeen silmänsä olivat melkein sammuneet unettomuudesta ja itkusta kenties, sillä silmäripset olivat vielä märät; hänen julmat huulensa eivät nyt virnistelleet, vaan niiden ilme todisti sanomattoman suurta surua. Jos hänen sijassaan olisi ollut joku toinen, olisin peittänyt kasvoni sellaisen surun edessä. Hänet nähdessäni tunsin tyydytystä; ja vaikkakin näyttää kehnolta loukata masennettua vihollista, en tahtonut menettää tätä keihästämismahdollisuutta: hänen heikko hetkensä oli ainoa tilaisuus, jolloin voin nauttia pahan pahalla kostamisesta."
"Hyi, hyi neiti!" keskeytin minä. "Voisi luulla, ettette koskaan eläissänne ole aukaissut raamattua. Jos Jumala rankaisee vihamiehiänne, tulisi sen ehdottomasti riittää teille. On sekä alhaista että pöyhkeilevää lisätä oma ruoskanne hänen rankaisukeinoihinsa!"
"Yleensä myönnän, että sen tulisi niin olla, Ellen", jatkoi hän, "mutta voisiko mikään Heathcliffin onnettomuus minua tyydyttää, ellei minulla ole siihen osuutta? Tahtoisin ennen, että hän kärsisi vähemmän, kunhan vain minä saisin aiheuttaa hänen kärsimyksensä ja hän tietäisi minun olevan syynä niihin. Voi, olen hänelle hyvin paljon velkaa. Vain yhdellä ehdolla voin toivoa voivani antaa hänelle anteeksi. Ja se ehto on, että voin ottaa silmän silmästä ja hampaan hampaasta; että voisin jokaisen tuskan kouristuksen maksaa kouristuksella: alentaa hänet minun tasolleni. Koska hän oli ensimmäinen loukkaamaan, tahtoisin pakottaa hänet ensimmäiseksi pyytämään anteeksi; ja sitten, no niin, Ellen, saisit nähdä vähän jalomielisyyttäni. Mutta kun on täysin mahdotonta, että voin koskaan kostaa, en myös koskaan voi antaa anteeksi hänelle. Hindley tahtoi vähän vettä, ja annoin hänelle lasillisen ja kysyin häneltä, kuinka hän voi."
"En ole niin sairas kuin toivoisin olevani", hän vastasi. "Mutta paitsi käsivarttani on joka paikka ruumiissani niin kipeä, kuin olisin taistellut paholaislegionaa vastaan!"
"Eipä ihmekään", kuului seuraava huomautukseni. "Catherinella oli tapana kehua, että hän oli teidän ja väkivallan välillä: hän tarkoitti, että erinäiset henkilöt eivät tekisi teille pahaa, koska he pelkäisivät sillä loukkaavansa häntä. Onpa hyvä, etteivät ihmiset todellisuudessa nouse haudoistaan, sillä Catherine olisi muuten eilen illalla joutunut todistajaksi inhoittavaan kohtaukseen! Eikö teitä olekin piesty sinelmille, ja eikö teillä ole haavoja rinnassa ja olkapäissä?"
"En tiedä", hän vastasi, "mutta mitä tarkoitatte? Uskalsiko hän lyödä minua, kun makasin maassa?"
"Hän tallasi ja potki teitä, paiskasi teidät maahan", kuiskasin minä. "Ja vesi nousi hänelle suuhun halusta saada repiä teitä hampaillaan, sillä hän on vain puoliksi mies, ei niinkään paljoa, ja muu osa hänestä on paholaista."
"Herra Earnshaw katsahti kuten minäkin, yhteisen vihamiehemme kasvoihin; tämä oli niin suruunsa syventynyt, ettei hän näyttänyt ollenkaan havaitsevan ympäristöään: mitä kauemmin hän seisoi, sitä selvemmin hänen ajatustensa synkkyys paljastui hänen kasvoissaan.
"Ah, jos Jumala vain antaisi minulle voimaa kuristaa hänet viimeisessä tuskassani, menisin helvettiin iloisena", vaikeroi kärsimätön mies ja kieriskeli noustakseen, mutta vaipui takaisin epätoivoissaan, todettuaan olevansa kykenemätön tappeluun.
"Ei, riittää kyllä, että hän on murhannut yhden teistä", huomautin ääneen. "astaantien moisiossa tietää jokainen, että sisarenne eläisi nyt, ellei herra Heathcliffiä olisi ollut. On kuitenkin parempi olla hänen vihaamansa, kuin hänen rakastamansa. Kun muistan, miten onnellisia me olimme – miten onnellinen Catherine oli, ennenkuin hän tuli – olen valmis kiroamaan sitä päivää."
Sangen todennäköisesti Heathcliff älysi paremmin totuuden siinä, mitä sanottiin, kuin puhujan mielentilan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, huomasin sen, sillä hänen silmistään tippui kyyneleitä tuhkaan ja hän veti henkeään tukahdetuin huokauksin. Tuijotin häneen silmät selällään ja nauroin ivallisesti. Helvetin synkät ikkunat alkoivat yhdessä tuokiossa loimuta minulle; paholainen, joka niistä tavallisesti katseli, oli niin huikaistu ja kyyneliin hukkunut, etten pelännyt uhitella uudella ivapuheella.
"Nouse ja poistu minun silmistäni", virkkoi sureva.
Minä arvelin hänen lausuneen nuo sanat, vaikka hänen ääntään saattoi tuskin erottaa.
"Pyydän anteeksi", vastasin minä. "Mutta minäkin rakastin Catherinea, ja hänen veljensä tarvitsee hoitoa, jota minä Catherinen vuoksi annan. Nyt, kun hän on kuollut, näen hänet Hindleyssä: Hindleyllä on aivan samanlaiset silmät, ellette olisi yrittänyt pusertaa niitä ulos kuopistaan ja tehnyt niitä mustiksi ja punaisiksi, ja Catherinen –"
"Nouse, kurja houkkio, ennenkuin poljen sinut kuoliaaksi!" huusi Heathcliff, tehden liikkeen, joka sai minutkin liikahtamaan.
"Mutta sitten", jatkoin ja valmistauduin pakenemaan, "jos Catherine-parka olisi luottanut teihin ja suostunut ottamaan naurettavan, ylenkatsotun, alentavan rouva Heathcliffin nimen, olisi hän pian muuttunut samanlaiseksi. Hän ei olisi kestänyt teidän ilettävää käyttäytymistänne tyynesti: hänen kammonsa ja inhonsa olisi täytynyt päästä kuuluville."
"Sohvan selkänoja ja Earnshaw olivat hänen ja minun välillämme; sen sijaan siis, että hän olisi yrittänyt päästä minuun käsiksi, sieppasi hän leikkuuveitsen pöydältä ja heitti sillä minua. Se osui korvani ohitse ja keskeytti puheeni; mutta vedin sen pois, juoksin ovelle ja sinkautin toisen, jonka toivon uponneen vähän alemmas kuin hänen heittoaseensa. Vilkaistessani häneen viimeisen kerran, näin hänen vihaisen hyökkäyksensä, jonka esti hänen isäntänsä väliintulo; molemmat kaatuivat toisiinsa puristuneina lieden eteen. Kun pakenin keittiön läpi, pyysin Josephia kiiruhtamaan isäntänsä luo; sysäsin kumoon Haretonin, joka oli käytävällä hirttämässä koiran pentuja tuolin selkänojaan; ja autuaana kuin kiirastulesta vapautunut sielu syöksyin, hypin ja lensin pitkin jyrkkää tietä, sitten jättäen sen polvekkeet käännyin suoraan suolle päin kieritellen yli törmien ja kahlaten läpi nevojen; suuntasin tosiaankin kulkuni Rastaantien moision merkkitulia kohti. Ja paljon kernaammin antaisin tuomita itseni ikiajoiksi helvetin asuntoihin, kuin enää yhdeksikään yöksi asettuisin Humisevan harjun katon alle."
Isabella lakkasi puhumasta ja alkoi juoda teetä; sitten hän nousi ja pyysi, että panisin hänen päähänsä hatun ja hartioille suuren hartiahuivin, jotka olin tuonut, ja välittämättä siitä, että hartaasti rukoilin häntä jäämään vielä toiseksi tunniksi, hän hyppäsi tuolille ja suuteli Edgarin ja Catherinen muotokuvia, antoi minulle samanlaisen jäähyväistervehdyksen ja nousi vaunuihin Fannyn seuraamana; se ulisi ilosta saatuaan takaisin emäntänsä. Isabella meni pois eikä koskaan palannut tälle seudulle. Mutta hänen ja hänen veljensä välille syntyi säännöllinen kirjeenvaihto, kun asiat vähän järjestyivät. Arvelen hänen asuneen etelässä lähellä Lontoota; siellä hänelle syntyi poika muutamia kuukausia hänen pakonsa jälkeen. Hänet kastettiin Lintoniksi, ja Isabella kertoi, että hän oli pienestä pitäen ollut sairaalloinen, oikukas lapsi.
Kohdatessaan minut eräänä päivänä kylässä herra Heathcliff tiedusteli minulta, missä Isabella asui. Kieltäydyin kertomasta. Hän huomautti, ettei sillä ollut mitään merkitystä, mutta hänen on vain varottava tulemasta veljensä luo; Isabella ei saisi olla Edgarin luona, kernaammin hän vaikka itse ottaisi hänet asumaan luokseen. Vaikka minä en halunnut antaa hänelle mitään tietoja, sai hän urkituksi joiltakin muilta palvelijoilta tietoonsa sekä rouvan oleskelupaikan että lapsen olemassaolon. Mutta hän jätti Isabellan rauhaan; tästä kärsivällisyydestä Isabella varmaankin sai kiittää Heathcliffin vastenmielisyyttä. Hän tiedusteli usein lapsesta tavatessaan minut, ja kuultuaan sen nimen hän hymyili yrmeästi ja sanoi:
"He haluavat, että minä vihaisin sitäkin, vai kuinka?"
"En luule, että he haluavat teidän tietävän mitään siitä", vastasin minä.
"Mutta minä otan sen", virkkoi hän, "silloin kun sitä tarvitsen. Olkoot varmoja siitä!"
Onneksi lapsen äiti kuoli, ennenkuin tuo aika koitti, noin kolmetoista vuotta Catherinen kuoleman jälkeen, kun Linton oli kaksitoista vuotias tai vähän vanhempi.
Isabellan odottamattoman vierailun jälkeisenä päivänä minulla ei ollut tilaisuutta jutella isäntäni kanssa: hän ei olisi kyennytkään keskustelemaan mistään. Kun sain hänet kuuntelemaan, huomasin sen miellyttävän häntä, että hänen sisarensa oli jättänyt miehensä; hän inhosi Heathcliffiä voimakkaasti, mihin hänen lempeä luonteensa vaivoin näytti kykenevän. Hänen vastenmielisyytensä oli niin syvää ja arkaluontoista, että hän karttoi menemistä mihinkään, missä hän saattaisi nähdä Heathcliffin tai kuulla hänestä. Se ja suru yhdessä tekivät hänet täydelliseksi erakoksi: hän luopui tuomarinvirastaan, vieläpä lakkasi kirkossakin käymästä, karttoi kylää kaikin tavoin ja vietti täydellisesti eristettyä elämää puistossaan ja tiluksillaan; vaihtelua loivat vain yksinäiset retket nevalle ja käynnit hänen vaimonsa haudalla; ne tapahtuivat enimmäkseen iltaisin tai varhain aamulla, ennenkuin muut kulkijat olivat liikkeellä. Mutta hän oli liian hyvä voidakseen kauan olla täydellisesti onneton. Hän ei rukoillut, että Catherinen henki tulisi kummittelemaan hänelle. Aika totutti alistumaan ja surumielisyyteen suloisempaan kuin arkipäiväinen ilo. Hän muisteli Catherinea palavasti, hellästi rakastaen ja toivoen pääsevänsä parempaan maailmaan, johon hän uskoi Catherinen menneen.
Ja hän sai osakseen maallistakin lohdutusta ja rakkautta. Sanoin hänen muutamia päiviä osoittaneen välinpitämättömyyttä vainajan heiveröistä jälkeläistä kohtaan; tuo kylmyys suli yhtä nopeasti kuin lumi huhtikuussa, ja ennenkuin tuo pikkuinen olento osasi sopertaa yhtään sanaa tai ottaa askeltakaan, se jo heilutteli itsevaltiaan valtikkaa Lintonin sydämessä. Se ristittiin Catherineksi; mutta isäntäni ei koskaan kutsunut sitä koko nimeltään, samoin kuin hän ei koskaan kutsunut ensimmäistä Catherinea lyhennetyllä nimellä; varmaankin koska Heathcliffillä oli tapana tehdä niin. Lapsi oli aina Cathy: siten hän erotti äidin ja tyttären ja kuitenkin yhdisti heidät toisiinsa; hänen kiintymyksensä johtui lapsen suhteesta hänen vaimoonsa paljon enemmän kuin siitä, että se oli hänen omansa.
Minulla oli tapana vertailla häntä ja Hindley Earnshawia toisiinsa, ja vaivata itseäni koettaessani selittää tyydyttävästi, miksi heidän käytöksensä oli niin erilainen samanlaisissa tilanteissa. He olivat molemmat olleet rakastavia puolisoja ja olivat molemmat kiintyneitä lapsiinsa; enkä voinut ymmärtää, miksi he eivät molemmat kulkeneet samaa tietä hyvään tai pahaan. Mutta Hindley, niin ajattelin itsekseni, vaikka ilmeisesti älykkäämpi, oli osoittautunut surullisen paljon huonommaksi ja heikommaksi mieheksi. Kun hänen laivansa joutui karille, luopui kapteeni paikastaan; ja laivaväki, sen sijaan, että olisi koettanut pelastaa laivan, heittäytyi kapinoimaan ja metelöimään, jättäen onnettoman laivansa aivan avuttomaan tilaan. Linton sitä vastoin osoitti rehellisen ja uskollisen ihmisen tosirohkeutta: hän uskoi Jumalaan, ja Jumala lohdutti häntä. Toinen toivoi, ja toinen kävi toivottomaksi: he valitsivat oman kohtalonsa, ja heidät tuomittiin oikeuden mukaisesti kestämään se. Mutta ette kaiketikaan halua kuulla minun siveyssaarnaani, herra Lockwood; osaatte arvostella näitä asioita yhtä hyvin kuin minäkin: ainakin luulette osaavanne, ja sehän on sama. Earnshawin loppu oli sellainen kuin oli saattanut odottaakin, se tapahtui pian hänen sisarensa kuoleman jälkeen: niiden välillä oli tuskin kuuttakaan kuukautta. Me emme saaneet Rastaantien moisioon täysin tarkkoja tietoja hänen tilastaan ennen kuolemaa, sen, minkä siitä tiedän, kuulin ollessani apulaisena hautajaisvalmistuksissa. Herra Kenneth tuli ilmoittamaan tapahtumaa isännälleni.
"No niin, Nelly", virkkoi hän ratsastaessaan pihaan eräänä aamuna niin aikaisin, että heti aavistin hänen tuovan hälyttäviä pahoja uutisia: "tällä kertaa on teidän ja minun vuoro pukea yllemme surupuku. Kenen luulette nyt menneen pois?"
"Kenen?" kysyin minä kiihkeästi.
"No niin, arvatkaa!" vastasi hän astuen ratsultaan ja heittäen ohjaksensa oven vieressä olevaan koukkuun. "Ja vetäiskää ylös esiliinanne reuna: olen varma, että tulette sitä tarvitsemaan."
"Olisikohan se herra Heathcliff?" huudahdin minä.
"Mitä! Itkisittekö hänen vuokseen?" virkkoi tohtori.
"Ei, Heathcliff on sitkeä nuori mies: hän näyttää nykyjään kukoistavalta. Olen juuri nähnyt hänet. Hän lihoo nopeasti menetettyään paremman puoliskonsa."
"Kuka se sitten olisi, herra Kenneth?" toistin kärsimättömästi.
"Hindley Earnshaw! Teidän vanha ystävänne Hindley", hän vastasi, "ja minun paha toverini, vaikka hän on ollut liian raju minulle pitkät ajat. Kas noin! Sanoinhan, että saisimme vetistellä. Mutta malttakaa mielenne! Hän kuoli uskollisena luonteelleen: humalaisena kuin lordi. Poika parka! minäkin olen suruissani. Ei voi olla kaipaamatta vanhaa toveria, vaikka hänellä olikin kehnoimmat kujeet, mitä ihminen kuvitella saattaa, ja vaikka hän on kohdellut minua monta kertaa konnan tavoin. Hän oli vain kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha; se on teidänkin ikänne: kuka olisi voinut ajatella teidän syntyneen samana vuonna?"
Tunnustan, että tämä oli suurempi isku minulle kuin rouva Lintonin kuolema; lapsuuden tuttavat olivat säilyneet sydäntäni lähellä; istuuduin portaille ja itkin kuin omaista ja pyysin herra Kennethiä etsimään toisen palvelijan, joka johdattaisi hänet isännän puheille. En voinut olla miettimättä kysymystä: "Päättyikö hänen retkensä kunnollisesti?" Mitä teinkin, vaivasi tuo ajatus aina minua: se oli niin väsyttävän hellittämätön, että päätin luvan pyydettyäni mennä Humisevaan harjuun, suorittamaan viimeisiä palveluksiani vainajalle. Herra Linton myöntyi tavattoman vastahakoisesti, mutta vetosin kaunopuheisesti vainajan ystävättömään elämään ja vakuutin entisellä isännälläni ja kasvatus veljelläni olevan yhtä suuren oikeuden palveluksiini kuin hänelläkin. Sitäpaitsi muistutin hänelle, että Hareton, lapsi, oli hänen vaimonsa veljenpoika, ja, kun ei lähempää sukulaista ollut, on hänen toimittava sen holhoojana; ja hänen tulee ja täytyy ottaa selvä, mihin kuntoon omaisuus jäi, ja valvoa lankonsa asioita. Hän oli jäävi valvomaan sellaisia asioita silloin, mutta hän pyysi minua puhumaan hänen asianajajalleen; ja lopuksi hän antoi minulle luvan mennä. Hän ja Earnshaw olivat käyttäneet apunaan samaa asianajajaa: menin kylään ja pyysin, että hän seuraisi minua. Hän pudisti päätään ja neuvoi jättämään Heathcliffin rauhaan; hän vakuutti, että jos totuus tiedettäisiin, ei Haretonia pidettäisi paljon kerjäläistä parempana.
"Hänen isänsä kuoli velkaisena", hän sanoi, "koko omaisuus on kiinnitetty, ja ainoa toivon aihe, mikä rintaperilliselle on jätetty, on mahdollisuus koettaa saada velkoja kiintymään itseensä, jotta tämä olisi taipuvainen kohtelemaan häntä lempeästi."
Kun pääsin Humisevaan harjuun, selitin, että olin tullut valvomaan asioiden kunnollista suoritusta; ja Joseph, joka näytti olevan aika lailla epätoivoinen, osoitti olevansa tyytyväinen minun tulooni. Herra Heathcliff sanoi, ettei hän huomannut minua tarvittavan; mutta voin jäädä ja järjestää hautajaisvalmistukset, jos halusin.
"Olisi oikein", hän huomautti, "jos tuon hölmön ruumis haudattaisiin teiden risteykseen ilman minkäänlaisia juhlallisuuksia. Satuin jättämään hänet kymmeneksi minuutiksi eilen iltapäivällä, ja sillä välin hän sulki minulta molemmat talon ovet ja vietti yönsä juoden itsensä tahallaan kuoliaaksi! Me murtauduimme sisään tänä aamuna, sillä kuulimme hänen kuorsuvan kuin hevonen; ja siinä hän lepäsi pitkällään sohvalla: ei nylkeminen eikä päänahan kiskominen olisi voinut häntä herättää. Lähetin hakemaan Kennethiä, ja hän tuli, mutta vasta sitten kun tuo peto oli muuttunut raadoksi: hän oli kuollut, kylmä ja kangistunut, joten siis myöntänet, että oli hyödytöntä nostaa enemmän hälyä hänestä!"
Vanha palvelija vahvisti tämän selostuksen, mutta mutisi:
"Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi itse mennyt hakemaan tohtoria! Minä olisin pitänyt parempaa huolta isännästä kuin hän – eikä hän ollut kuollut, kun minä lähdin, ei sinne päinkään!"
Minä vaadin, että oli pidettävä kunnialliset hautajaiset. Herra Heathcliff sanoi, että saisin noudattaa omaa tahtoani siinäkin: hän halusi vain, että muistaisin rahan koko komeuteen tulevan hänen taskustaan. Hän käyttäytyi tylysti ja huolettomasti, osoittamatta iloa tai surua, korkeintaan tyytyväisyyttä vaikean työn onnellisesta suorituksesta. Kerran huomasin tosiaankin jonkinlaista riemua hänen katseessaan: se oli juuri silloin kun ihmiset kantoivat ruumisarkkua talosta. Hänen ulkokultaisuutensa meni niin pitkälle, että hän teeskenteli surevansa; ja ennenkuin hän seurasi Haretonin kanssa saattoa, hän nosti onnettoman lapsen pöydälle ja mutisi omituisen rajusti: "nyt sinä, kaunis poikaseni, olet minun! Ja saadaanpa nähdä eikö toinen puu kasva yhtä vääräksi kuin toinenkin, kun sama tuuli niitä heiluttaa!" Pahaa-aavistamaton lapsi piti tästä puheesta, hän leikki Heathcliffin viiksillä ja taputti hänen poskeaan; mutta minä käsitin sen tarkoituksen ja huomautin happamasti: "Tuo poika on seuraava minua Rastaantien moisioon, herra. Mikään maailmassa ei ole vähemmän teidän omaanne kuin hän!"
"Sanooko Linton niin?" tiedusteli hän.
"Tietysti – hän on määrännyt, että minun on otettava lapsi mukaani", vastasin minä.
"No hyvä", virkkoi tuo roisto, "me emme väittele siitä nyt, mutta minun mieleni tekee koetella taitoani lapsen kasvatuksessa; tiedoita siis isännällesi, että minun täytyy korvaukseksi saada sijaan oma lapseni, jos hän yrittää riistää tämän. En salli Haretonia vietävän kiistelemättä, mutta olenpa melko varma, että saan toisen tulemaan! Muistakin kertoa hänelle."
Tämä vihjaus riitti sitomaan kätemme. Toistin sen sisällön palattuani kotiin; ja Edgar Linton, jota toimenpide ei paljoakaan kiinnostanut, ei enää puhunut asiaan sekaantumisesta. En luule, että hän olisi voinut mitään vaikuttaa, vaikka hän kuinka olisi tahtonut.
Vieras oli nyt Humisevan harjun isäntänä: hän piti lujaa komentoa ja näytti toteen asianajajalle – joka puolestaan näytti sen toteen herra Lintonille – että Earnshaw oli kiinnittänyt jokaisen yardin omistamastaan maasta rahaa vastaan tyydyttääkseen peliraivoaan, ja hän, Heathcliff, oli vakuuslainan antaja. Niinpä Hareton, jonka nyt olisi tullut olla paikkakunnan suurimman talon omistaja, oli saatettu täydellisesti isänsä leppymättömän vihamiehen valtaan; ja hän elää palkattomana palvelijana omassa talossaan, aivan kykenemättömänä hakemaan oikeutta itselleen, koska hän on ystävätön ja tietämätön siitä, että hänelle on tehty vääryyttä.
XVIII luku
Ne kaksitoista vuotta, jotka seurasivat tuota onnetonta aikaa, jatkoi rouva Dean, olivat onnellisimmat elämässäni: suurimmat huoleni niiden aikana johtuivat pienen neitimme joutavista sairauksista, joita hänen täytyi kestää, kuten kaikkien lasten, rikkaitten sekä köyhien. Muuten hän ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen kasvoi kuin lehtikuusi ja osasi kävellä ja omalla tavallaan puhuakin, ennenkuin kanerva kukki toista kertaa rouva Lintonin hautakummulla. Suloisempaa lasta tuskin koskaan on ollut aution talon päivänpaisteena: kasvoiltaan hän oli oikea kaunotar; hänellä oli Earnshawien kauniit, tummat silmät, mutta Lintonien vaalea hipiä, hennot piirteet ja keltainen, kihara tukka. Hän oli vilkasluonteinen, vaikk'ei raju, ja hänellä oli herkkä ja liioittelevan hellätunteinen sydän. Tuo taipumus voimakkaaseen rakkauteen toi mieleeni hänen äitinsä: lapsi ei kuitenkaan muistuttanut häntä, sillä hän saattoi olla hellä ja lempeä kuin kyyhkynen, ja hänellä oli pehmeä ääni ja vakava ilme; hänen vihansa ei koskaan ollut raivoisaa, hänen rakkautensa ei milloinkaan tulista: se oli syvää ja lempeätä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vikoja, jotka himmensivät hänen avujaan. Taipumus pahanilkisyyteen oli eräs niistä, ja itsepäinen hän oli, niinkuin hemmoitellut lapset ainakin, olivatpa he hyväluonteisia tai kiukkuisia. Jos palvelija sattui suututtamaan hänet, seurasi aina – "minä kerron isälle!" Ja jos hänen isänsä moitti häntä, vaikka vain katsein, olisi luullut tapahtuneen jonkin sydäntäsärkevän onnettomuuden; en luule, että hänen isänsä koskaan sanoi hänelle yhtään tylyä sanaa. Hän otti hänen kasvatuksensa kokonaan omiin hoteisiinsa, ja johti sitä miellyttävällä tavalla. Onneksi uteliaisuus ja nopea äly tekivät lapsesta lahjakkaan oppilaan: hän oppi nopeasti ja halukkaasti ja tuotti kunniaa isänsä opetuksille.
Hän ei ollut ennen kolmattatoista ikävuottaan kertaakaan ollut puiston rajojen ulkopuolella yksin. Herra Linton vei hänet mukanaan noin mailin matkan päähän puistosta, mutta vain harvoin, eikä hän uskonut lasta kenenkään muun huostaan. Gimmerton oli epäoleellinen nimi hänen korvilleen; kirkko oli ainoa rakennus, jonka lähellä hän oli ollut tai jossa hän oli käynyt, lukuunottamatta hänen omaa kotiaan. Humisevaa harjua ja herra Heathcliffiä hän ei tiennyt olevan olemassa: hän oli täydellinen erakko ja ilmeisesti täydellisen tyytyväinen. Toisinaan hän katsellessaan maisemaa huoneensa ikkunasta kysyi:
"Ellen, kauanko vielä kuluu, ennenkuin voin mennä noiden mäkien törmälle? Minä ihmettelen, mitä niiden toisella puolen on – onko siellä meri?"
"Ei, neiti Cathy", oli minulla tapana vastata; "siellä on taas kukkuloita, samanlaisia kuin nämäkin."
"Ja miltä nuo kultaiset vuoret näyttävät, kun seisoo niiden juurella?" kysyi hän kerran.
Peniston-kukkuloiden äkkijyrkkä rinne herätti erikoisesti hänen huomiotaan, erittäinkin, kun laskevan auringon säteet osuivat niihin ja ylimmät harjut ja myös koko laaja maisema jäivät varjoon. Selitin, että ne olivat vain kivimöhkäleitä, ja että niiden halkeamissa oli tuskin tarpeeksi ruokamultaa vaivaispuillekaan.
"Minkätähden siellä on valoisaa vielä kauan sen jälkeen kun täällä on jo ilta?" tiedusteli hän.
"Koska kukkulat ovat moninverroin korkeammalla, kuin me olemme", vastasin minä; "sinä et voisi kiivetä niille, ne ovat liian korkeat ja jyrkät. Talvella siellä on aina aikaisemmin kuuraa kuin täällä; ja myöhään kesällä olen löytänyt lunta koillisrinteen mustassa onkalossa!"
"Voi, sinä olet ollut siellä!" huusi hän iloissaan. "Niinpä minäkin voin mennä, kun minusta tulee nainen. Onko isä ollut, Ellen?"
"Isänne kertoisi teille, neiti", vastasin nopeasti, "ettei niillä käyminen maksa vaivaa. Nummet, joilla olette ollut kävelemässä, ovat paljon sievemmät; ja Rastaantien moision puisto on maailman ihanin paikka."
"Mutta minä tunnen tuon puiston enkä tunne kukkuloita", hän mutisi itsekseen. "Ja mielestäni olisi ihanaa katsella ympärilleni tuon korkeimman jyrkänteen harjulta: pieni ponyni Minny vie minut sinne joskus."
Kun eräs palvelijattarista mainitsi Haltiatar-luolan, joutui hän ihan suunniltaan halusta toteuttaa aikomuksensa; hän kiusasi herra Lintonia sillä, ja herra Linton lupasi, että hän saisi tehdä tuon matkan, kun tulisi vähän vanhemmaksi. Mutta neiti Catherine mittaili ikäänsä kuukausittain, ja "olenko nyt kyllin vanha menemään Peniston-kukkuloille?" oli hänen yhtämittaa toistuva kysymyksensä. Tie sinne kiersi läheltä Humisevaa harjua. Edgar ei voinut kulkea sitä; niinpä Catherine yhtä toistuvasti sai vastauksen, "et vielä, rakkaani, et vielä".
Sanoin rouva Heathcliffin eläneen yli kaksitoista vuotta poistuttuaan puolisonsa luota. Hänen sukunsa oli heikkoa ruumiinrakenteeltaan: ei hänellä eikä Edgarilla ollut kukoistavaa terveyttä, joka oli tavallista näillä seuduilla. En ole varma siitä, mikä hänen viimeinen sairautensa oli, mutta arvelen heidän kuolleen samanlaiseen tautiin, eräänlaiseen kuumeeseen, joka alkoi salaa, mutta oli parantumaton ja nopeasti jäyti elämän loppuun. Hän kirjoitti veljelleen ilmoittaen hänelle neljä kuukautta kestäneen sairauden mahdollisista seurauksista, ja pyysi häntä tulemaan luokseen, jos mahdollista, sillä hänellä oli paljon järjestämistä, ja hän halusi sanoa hänelle jäähyväiset ja jättää Lintonin turvaan hänen huostaansa. Isabellan toivo oli, että Linton saisi jäädä hänen luokseen, kuten hänen veljensä ja hän olivat olleet yhdessä. Lintonin isällä, siitä hän oli varma, ei ollut halua ottaa vaivakseen hänen ylläpitonsa ja kasvatuksensa taakkaa. Isäntäni ei empinyt hetkeäkään täyttäessään hänen pyyntöänsä; vaikka hän ei halunnut jättää kotiaan tavallisia kutsuja noudattaen, riensi hän täyttämään tätä; hän jätti Catherinen erikoisesti minun huollettavakseni hänen poissaollessaan ja toisti useaan kertaan määräyksen, ettei Catherine saa poistua puistosta edes saattajan kera; hän ei ottanut huomioon, että Cathy voisi mennä ilman seuralaista.
Hän oli poissa kolme viikkoa. Parina ensimmäisenä päivänä holhokkini istui kirjaston nurkassa ja oli niin surullinen, ettei välittänyt lukemisesta eikä leikkimisestä: näin hiljaisena hän ei tuottanut minulle huolta, mutta sitten seurasi kärsimättömän, oikullisen kyllästymisen aika; ja koska minulla silloin oli liian kiire ja koska olin jo liian vanha juostakseni edestakaisin häntä huvittaen, keksin keinon, jolla hän voisi huvittaa itseään. Minulla oli tapana lähettää hänet retkille puiston alueelle – toisinaan jalkaisin, toisinaan ponylla; hemmoittelin häntä kuunnellen kärsivällisesti, kun hän palattuaan kertoi kaikista todellisista ja kuvitelluista seikkailuistaan.
Kesä oli täydessä kukoistuksessaan; ja hän mieltyi niin tähän yksinäiseen harhailuun, että hän usein saattoi jäädä ulkosalle aamiaisesta tee-aikaan asti, ja sitten illat kuluivat selostelemalla hänen kuviteltuja tarinoitaan. En pelännyt, että hän menisi yli aitojen; sillä portit olivat tavallisesti lukitut ja arvelin hänen tuskin uskaltautuvan yksin ulkopuolelle, vaikka ne olisivat olleet selkoselällään. Onnettomuudeksi osoittautui luottamukseni harhaanvieväksi. Eräänä aamuna Catherine tuli luokseni kello kahdeksalta ja sanoi sinä päivänä olevansa arabialainen kauppias, joka aikoi mennä erämaan poikki karavaaneineen, ja minun on annettava hänelle ja hänen eläimilleen riittävästi elintarpeita: hevoselle ja kolmelle kameelille, joina toimivat ajokoira ja pari pointeria. Haalin kokoon paljon herkkuja ja panin ne koriin satulan toiselle puolen. Cathy, jota leveälierinen hattu ja harsohuivi suojasivat heinäkuun auringon paahteelta, hyppäsi satulaan, iloisena kuin haltiatar. Hän nelisti pois nauraen hilpeästi ja laskien leikkiä minun varovaisuudestani, kun kehoitin välttämään nelistämistä ja palaamaan aikaisin. Tuo tottelematon lapsi ei tullut takaisin edes tee-aikaan. Eräs retkeilijöistä, ajokoira, joka oli kovin vanha ja mukavuutta rakastava, palasi, mutta Cathyä, ponya ja pointereita ei näkynyt missään; lähetin tiedustelijoita kaikille poluille, ja viimein lähdin itse etsimään häntä. Muuan päivätyöläinen oli aitaamassa viljelysmaata tiluksemme rajalla. Tiedustelin häneltä, oliko hän nähnyt meidän nuorta neitiämme.
"Näin hänet aamulla", vastasi hän; "hän pyysi minua taittamaan itselleen pähkinäpuisen piiskan, ja hän hyppäytti Gallowaynsa tuon pensasaidan yli, siitä kohden, missä se on matalin, ja nelisti pois näköpiiristä."
Voitte arvata, mitä tunsin kuullessani nämä uutiset. Oivalsin heti, että hän oli lähtenyt Peniston-kukkuloille. "Miten hänen käy?" huusin minä työntäytyen aukosta, jota mies korjasi, ja suunnaten kulkuni suoraan maantielle. Kävelin kuin olisin lyönyt vetoa, mailin mailin jälkeen, kunnes eräässä tien käänteessä Humiseva harju ilmestyi näköpiiriini; mutta Catherinea en nähnyt, en lähellä enkä kaukana. Peniston-kukkulat ovat noin puolentoista mailin päässä herra Heathcliffin talosta, ja se taas on neljän mailin päässä Rastaantien moisiosta, joten aloin pelätä, että tulisi yö, ennenkuin pääsisin sinne. "Ja mitä, jos hän olisi mennyt kiipeilemään kukkuloille", mietin minä, "ja olisi kuollut tai taittanut jonkin jäsenensä?" Epätietoisuuteni oli tosiaan tuskallista, ja minulle tuotti aluksi miellyttävää huojennusta, kun kiiruhtaessani kartanoon näin Charlien, vihaisemman pointerin, makaavan ikkunan alla ajettunein päin ja verta vuotavin korvin. Aukaisin veräjän ja juoksin ovelle ja koputin kiivaasti päästäkseni sisään. Muuan nainen, jonka tunsin, ja joka ennen oli asunut Gimmertonissa, aukaisi oven: hän oli ollut siellä palvelijana herra Earnshawin kuolemasta asti.
"Ah", virkkoi hän, "te olette tullut hakemaan teidän pientä neitiänne! Älkää pelästykö. Hän on täällä turvassa: mutta olen iloinen, ettei tulija ollut isäntä."
"Hän ei siis ole kotona, vai kuinka?" huohotin minä, henki aivan salpautuneena pikaisesta kävelystä ja hädästä.
"Ei, ei", hän vastasi: "sekä hän että Joseph ovat poissa, ja saattaa kulua vielä tunti tai enemmän, ennenkuin he palaavat. Käykää sisään ja levätkää hetkinen."
Menin sisään ja näin eksyneen lampaani istumassa lieden ääressä; hän keinutteli itseään pienessä tuolissa, joka oli hänen äitinsä lapsuudenaikaista omaisuutta. Hänen hattunsa riippui naulassa, ja hän näytti olevan täydellisesti kotonaan nauraen ja lörpötellen mitä parhaimmalla tuulella Haretonille – tämä oli nyt pitkä, vakava, kahdeksantoistavuotias nuorukainen –, joka tuijotti häneen melkoisen uteliaana ja hämmästyneenä ja käsitti varsin vähän niitä huomautuksia ja kysymyksiä, joiden tulvaa Cathyn kieli ei herennyt hetkeksikään vyöryttämästä.
"Hyvin tehty, neiti!" huudahdin minä salaten iloni vihaisen näköisenä. "Tämä on teidän viimeinen ratsastusmatkanne ennen isänne takaisin tuloa. En uskalla enää päästää teitä menemään yli kynnyksen, te ilkeä, ilkeä tyttö!"
"Ahaa, Ellen!" huusi hän iloisesti hypähtäen seisaalleen ja juosten viereeni. "Minulla on kaunis kertomus kerrottavanani tänä iltana; ja, kas kun olet löytänyt minut! Oletko koskaan ennen koko elinaikanasi ollut täällä?"
"Pankaa hattu päähänne ja tulkaa heti", virkoin minä. "Olen kovin loukkaantunut teille, neiti Cathy: olette tehnyt äärettömän väärin. Ei hyödytä vähääkään olla nureissaan ja itkeä: se ei maksa sitä vaivaa, mikä minulla on ollut, kun olen maleksinut maat ja mannut teitä etsien. Ajatelkaapa, miten herra Linton pyysi minua pitämään teitä sisällä, ja te varastaudutte ulos sillä tavoin! Se osoittaa, että olette viekas pikku kettu, eikä kukaan voi luottaa teihin enää."
"Mitä olen tehnyt?" nyyhkytti Cathy loukkaantuen heti. "Isä ei pyytänyt minulta mitään: eikä hän toru minua, Ellen – hän ei ole koskaan vihainen, kuten sinä!"
"No, no, tulkaahan nyt!" toistin minä. "Minä sidon hatun nauhat. Kas noin, älkää oikutelko. Hyi häpeä! Olette kolmetoistavuotias ja sellainen lapsi!"
Tämä huudahdus aiheutti sen, että hän otti hatun pois päästään ja peräytyi uuninkomeroon, jotta en tavoittaisi häntä.
"Voi", virkkoi palvelija, "älkää olko ankara tuolle sievälle neidille, rouva Dean. Me pakotimme hänet jäämään; hän olisi halunnut ratsastaa eteenpäin, sillä hän pelkäsi teidän tulevan levottomaksi. Hareton tarjoutui saattamaan häntä, ja minun mielestäni hän olisi voinut sen tehdä; harjun tiet ovat raivaamattomia."
Hareton seisoi tämän keskustelun aikana kädet taskuissa ja vaikeni ujona; mutta hän näytti siltä, kuin hän ei pitäisi minun väliintulostani.
"Kuinka kauan minun tulee odottaa?" jatkoin minä välittämättä naisen sekaantumisesta asiaan. "Kymmenen minuutin päästä tulee pimeä. Missä pony on, neiti Cathy? Ja missä on Phoenix? Jätän teidät tänne, ellette toimi nopeasti; olkaa siis hyvä!"
"Pony on pihalla", vastasi hän, "ja Phoenix on suljettuna tuonne. Sitä on purtu – ja niin on Charlietakin. Aioin kertoa sinulle kaiken, mutta olet pahalla tuulella etkä ansaitse sen kuulemista."
Otin hänen hattunsa maasta ja menin panemaan sitä hänen päähänsä; mutta kun Cathy huomasi talonväen olevan hänen puolellaan, alkoihan kiitää ympäri huonetta, ja kun minä aloin ajaa häntä takaa, hän juoksi kuin hiiri huonekalujen ylitse ja alitse ja taakse, saattaen takaa-ajoni naurettavaksi. Hareton ja tuo nainen nauroivat, ja hän yhtyi heihin ja yltyi julkeammaksi, kunnes minä huusin kovin loukkaantuneena:
"Hyvänen aika, neiti Cathy, jos tietäisitte kenen talo tämä on, olisitte varsin iloinen päästessänne pois täältä."
"Se on teidän isänne talo, eikö olekin?" kysyi hän kääntyen Haretoniin päin.
"Ei", vastasi tämä katsellen alas ja punastuen kainosti. Hareton ei voinut sietää Cathyn silmien lujaa katsetta, vaikka ne olivat aivan samanlaiset kuin hänen omansa. "Kenen siis – teidän isäntänne?" kysyi Cathy. Hareton punastui yhä enemmän, nyt uudesta syystä, mutisi kirouksen ja kääntyi pois.
"Kuka on hänen isäntänsä?" jatkoi tuo tuskastuttava tyttö vedoten minuun. "Hän on puhunut 'meidän talostamme' ja 'meidän väestämme'. Luulin hänen olevan talon omistajan pojan. Ja hän ei kertaakaan sanonut minua neidiksi: hänen olisi kuitenkin tullut tehdä niin, eikö totta, jos hän on palvelija?"
Hareton kävi synkäksi kuin ukkospilvi kuullessaan tämän lapsellisen puheen. Nykäisin salaa tiedustelijaa ja onnistuin viimein varustamaan hänet lähtöön.
"Hae nyt minun hevoseni", virkkoi Cathy tuntemattomalle sukulaiselleen, kuin puhutellen jotakin Rastaantien moision tallipoikaa. "Ja sinä saat tulla minun kanssani. Tahdon nähdä, missä peikko-metsästäjä nousee suosta, ja kuulla aaveista, joiksi sinä niitä sanot: mutta kiiruhda! Mitä tämä merkitsee! Tuo hevoseni, sanon minä."
"Näen sinut kadotuksessa, ennenkuin rupean sinun palvelijaksesi!" murisi nuorukainen.
"Missä sinä näet minut?" kysyi Catherine hämmästyneenä.
"Kadotuksessa – senkin ilkeä noita!" vastasi Hareton.
"Siinä ollaan, neiti Cathy! Nyt näette, miten hienoon seuraan olette joutunut", pistin minä väliin. "Kaunista puhetta nuoren neidin kuultavaksi! Pyydän, ettette ryhdy väittelyyn hänen kanssaan. Tulkaa, haemme itse Minnyn ja lähdemme."
"Mutta Ellen", huudahti Cathy tuijottaen hämmästyneenä, "kuinka hän uskaltaa puhutella minua noin? Eikö hänen ole pakko tehdä, niinkuin minä käsken? Sinä ilkeä olento, minä kerron isälle, mitä olet sanonut. – Odotahan kuinka sinun silloin käy!"
Haretoniin ei tämä uhkaus näyttänyt vaikuttavan; niinpä vihan kyynelet kihosivat Cathyn silmiin. "Sinä tuot ponyn", huudahti hän kääntyen naiseen päin, "ja päästät heti koirani vapaaksi!"
"Rauhoittukaa, neiti", vastasi puhuteltu: "te ette menetä mitään olemalla kohtelias. Vaikkei herra Hareton olisikaan isännän poika, on hän teidän serkkunne, eikä minua ole palkattu teitä palvelemaan."
"Hänkö olisi minun serkkuni!" virkkoi Cathy ivallisesti nauraen.
"Niinpä kyllä", vastasi hänen nuhtelijansa.
"Oi Ellen! älä anna heidän sanoa sellaista", jatkoi Cathy kovin hämmentyneenä. "Isä on mennyt hakemaan minun serkkuani Lontoosta; serkkuni on herrasmiehen poika. Tuoko minun –" hän pysähtyi ja itki ääneensä, sillä häntä loukkasi jo viittauskin sellaisen hölmön sukulaisuuteen.
"Vaiti, vaiti!" kuiskasin minä, "ihmisellä saattaa olla monta serkkua ja kaikenlaisia, neiti Cathy, eikä se tee ihmistä sen huonommaksi; mutta hänen ei tarvitse seurustella heidän kanssaan, jos he ovat epämiellyttäviä ja pahoja."
"Hän ei ole – hän ei ole minun serkkuni, Ellen!" jatkoi Catherine, ja asian miettiminen aiheutti uuden surun, ja hän heittäytyi minun syliini sellaista ajatusta pakoon.
Olin kovin vihainen hänelle ja palvelijalle siitä, että he olivat ilmaisseet toisilleen salaisuuksia, sillä en epäillyt, että Lintonin pikainen saapuminen, josta Cathy oli maininnut, kerrottaisiin herra Heathcliffille; olin yhtä varma siitä, että Catherinen ensimmäinen ajatus hänen isänsä saavuttua olisi pyytää selitystä viimemainitun vakuutukseen hänen sivistymättömästä sukulaisestaan. Hänen epätoivonsa näytti liikuttavan Haretonia, jonka suuttumus siitä, että häntä pidettiin palvelijana, oli jo haihtunut. Hän haki siis ponyn oven eteen, toi Cathyä lohduttaakseen sievän lenkosäärisen mäyräkoiran pennun koirankopista, ja annettuaan sen Cathylle pyysi häntä vaikenemaan, koska hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa! Cathy keskeytti valituksensa ja tarkasteli häntä pelästynein, kauhistunein katsein ja alkoi sitten uudestaan itkeä.
Minun oli vaikea olla nauramatta tälle vastenmielisyydelle poloista poikaa kohtaan; hän oli sorjarakenteinen urheilijanuorukainen, kaunispiirteinen, vankka ja terve, mutta hänellä oli yllään vaatteet, jotka soveltuivat hänen jokapäiväisiin toimiinsa maatilalla ja maleksimiseen soilla jänisten ja lintujen pyynnissä. Kuitenkin olin havaitsevinani hänen kasvonpiirteistään parempia henkisiä ominaisuuksia kuin hänen isällään koskaan oli ollut, rikkaruohojen valtaan eksyneitä hyviä ominaisuuksia varmastikin, joiden rehevyys vei voiton niiden laiminlyödystä hoidosta, ja jotka kuitenkin todistivat rikasta maaperää, joka tuottaisi loistavia satoja toisissa, suotuisammissa olosuhteissa. Uskon, ettei herra Heathcliff ollut kurittanut häntä ruumiillisesti; siitä hän sai kiittää pelotonta luonnettaan, joka ei mitenkään houkutellut sellaiseen sortoon: hänessä ei ollut hiventäkään siitä ujosta arkuudesta, joka Heathcliffin mielipiteen mukaan olisi yllyttänyt huonoon kohteluun. Heathcliff näytti suunnanneen ilkeytensä kasvattamaan Haretonista tomppelia: häntä ei oltu koskaan opetettu lukemaan eikä kirjoittamaan, eikä häntä oltu koskaan moitittu mistään huonosta tavasta, joka ei vaivannut hänen holhoojaansa; hän ei ollut koskaan ottanut askeltakaan hyvettä tavoittaakseen, eikä häntä oltu opastettu ainoallakaan neuvolla pahetta vastustamaan. Ja Josephilla oli kuulema suuri osuus hänen turmeltuneisuuteensa, sillä lyhytnäköinen puolueellisuus sai Josephin imartelemaan ja hemmoittelemaan häntä lapsena, koska hän oli vanhan suvun päämies. Ja niinkuin hänellä oli ollut tapana syyttää Catherine Earnshawia ja Heathcliffiä heidän ollessaan lapsia, ja saada silloinen isäntä suuttumaan, niin että se, mitä Joseph sanoi heidän "omapäisyydekseen", pakotti isännän etsimään lohdutusta juomisesta, niin hän nykyisin asetti koko Haretonin syntitaakan hänen omaisuutensa anastajan hartioille. Jos poika kirosi, ei Joseph häntä oikaissut: hän ei sitä tehnyt käyttäytyipä poika miten moitittavasti tahansa. Joseph näytti tuntevan tyydytystä tarkatessaan hänen huononemistansa; hän myönsi, että poika oli turmeltunut, että tämän sielu oli kadotukseen tuomittu, mutta sitten hän muisti, että Heathcliffin oli vastattava siitä. Haretonin veri vaadittaisiin häneltä; ja tuossa ajatuksessa piili ääretön lohdutus. Joseph oli istuttanut häneen nimi- ja sukuylpeyden; ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän lietsonut vihaa hänen ja Humisevan harjun nykyisen omistajan välille; mutta hänen pelkonsa omistajaa kohtaan oli melkein taikauskoista ja hänen tunteensa Heathcliffiin rajoittuivat kuiskattuihin vihjauksiin ja salaisiin uhkauksiin. En väitä tuntevani hyvin Humisevan harjun sen aikaisia oloja; puhun vain kuulemiani, sillä minä jouduin näkemään hyvin vähän. Kyläläiset väittivät, että herra Heathcliff oli kitsas ja julma, ankara isäntä vuokralaisilleen; mutta talo oli sisältäpäin muuttunut naisen hoidossa entiselleen hauskannäköiseksi, ja juomakohtauksia, jotka olivat tavallisia Hindleyn aikaan, ei enää pantu toimeen sen seinien sisäpuolella. Isäntä oli niin synkkämielinen, ettei hän halunnut kenenkään seuraa, olipa se hyvää tai huonoa, ja sellainen hän on vieläkin.
Mutta tällä tavalla ei minun kertomukseni tosiaankaan edisty. Neiti Cathy hylkäsi mäyräkoiran välittämän rauhantarjouksen ja vaati takaisin omia koiriaan, Charlia ja Phoenixia. Ne tulivat ontuen ja päät painuksissa, ja me lähdimme kotiin pahantuulisina ja murheellisina, jok'ainoa. En voinut pusertaa esiin pikku neidiltä selostusta siitä, miten hän oli viettänyt päivän, vain sen hän sanoi, että hänen pyhiinvaelluksensa päämääränä oli ollut, kuten olin olettanutkin, Peniston-kukkula. Ja että hän oli saapunut seikkailuitta maatilan portille, kun Hareton sattumalta ilmestyi muutamien koirien seuraamana, jotka hyökkäsivät hänen saattueensa päälle. Koirilla oli kiivas kahakka, ennenkuin niiden omistajat saivat ne erotetuksi; sillä tavoin oli esittely tapahtunut. Catherine kertoi Haretonille, kuka hän oli ja mihin hän oli menossa, ja pyysi häntä näyttämään tietä, ja lopuksi houkutteli hänet saattamaankin. Hareton kuvaili Haltiatar-luolan ynnä kahdenkymmenen muun merkillisen paikan ihmeitä. Mutta kun olin joutunut epäsuosioon, ei minulle suotu iloa kuulla kuvausta niistä kiintoisista paikoista, joita hän oli nähnyt. Huomasin kuitenkin, että hänen oppaansa oli ollut suosikki siihen asti kun Cathy loukkasi häntä sanomalla häntä palvelijaksi ja Heathcliffin taloudenhoitaja vuorostaan loukkasi Cathyä kutsumalla Haretonia Cathyn serkuksi. Sitten Haretonin käyttämä puhetapa oli katkeroittanut syvästi häntä. Cathyä, joka oli aina "rakas", ja "kultaseni", ja "kuningatar", ja "enkeli" kaikille Rastaantien moisiossa, oli vieras ihminen saattanut loukata niin kauheasti! Hän ei voinut sitä käsittää; sainpa ponnistella ankarasti, ennenkuin sain häneltä lupauksen, ettei hän kertoisi suruaan isälleen. Selitin, miten hänen isänsä tunsi vastenmielisyyttä koko Humisevan harjun talonväkeä kohtaan ja miten surulliseksi hän tulisi saadessaan tietää, että hänen tyttärensä oli ollut siellä; mutta eniten tähdensin sitä seikkaa, että jos Cathy paljastaisi minun laiminlyöneen hänen isänsä määräyksen, niin isä suuttuisi ehkä niin kovin, että minun täytyisi lähteä pois talosta. Ja sellaista mahdollisuutta Cathy ei voinut kestää: hän antoi kunniasanansa ja piti sen myöskin. Hän oli sittenkin suloinen, pikku tyttö.
XIX luku
Mustareunainen kirje ilmoitti isäntäni saapumispäivän. Isabella oli kuollut; isäntä kirjoitti, pyytäen minua hankkimaan suruvaatteet hänen tyttärelleen ja järjestämään huoneen ja muita mukavuuksia nuorelle sisarenpojalle. Catherine oli haltioissaan ilosta, kun hän ajatteli saavansa isänsä takaisin, ja vietti aikaansa arvaillen mitä innokkaimmin "oikean" serkkunsa monia hyviä ominaisuuksia. Heidän odotetun saapumisensa ilta koitti. Aamusta alkaen Cathyllä oli ollut kiire järjestellessään omia pikku asioitaan. Ja nyt hän, yllään uusi, musta pukunsa – lapsiparka! hänen tätinsä kuolema ei tuottanut hänelle erittäin suurta surua – sai minut, yhtämittaa kärkyttyään, kävelemään kanssaan tiluksen rajalle serkkua vastaan.
"Linton on täsmälleen kuusi kuukautta nuorempi minua", liverteli hän meidän vaeltaessamme hitaasti puitten varjostamien sammaleisten turpeitten, kumpujen ja syvennysten yli. "Miten ihanaa tulee olemaan, kun saa hänet leikkitoverikseen! Isabella-täti lähetti isälle kauniin kiharan hänen tukastaan; se oli vaaleampaa kuin minun – enemmän pellavankeltaista, mutta aivan yhtä hienoa. Minulla on se huolellisesti säilössä pienessä lasilaatikossa, ja olen usein ajatellut, millainen nautinto olisi nähdä sen omistaja. Ah! minä olen onnellinen – ja isä, rakas, rakas isä! Tule Ellen, juostaan! Tule, juostaan!"
Hän juoksi ja palasi, ja juoksi taas, useita kertoja ennenkuin minä maltillisin askelin saavuin portille, ja sitten hän istuutui ruohoiselle mättäälle tien viereen ja koetti odottaa kärsivällisesti; mutta se oli mahdotonta: hän ei voinut olla hiljaa hetkeäkään.
"Miten kauan he viipyvät!" huudahti hän. "Ah, minä näen vähän tomua tiellä – he tulevat! Ei! Koska he oikein saapuvat tänne? Emmekö voisi mennä vähän matkaa – puoli mailia, Ellen: vain täsmälleen puoli mailia? Lupaa Ellen – tuonne tien käänteeseen, koivuviidakkoon!"
Kielsin sen jyrkästi. Lopulta hänen jännityksensä päättyi: matkavaunut pyörivät näkyviin. Neiti Cathy kirkaisi ja levitti käsivartensa heti kun hän näki isänsä kasvojen katselevan ikkunasta. Herra Edgar laskeutui ajoneuvoista melkein yhtä innoissaan kuin hänen tyttärensäkin; kului melkoinen aika ennenkuin heillä oli ajatustakaan uhrata muille kuin toisilleen. Heidän hyväillessään toisiaan minä katselin vaunuihin hakien Lintonia. Hän nukkui nurkassa käärittynä lämpimään, turkisreunuksiseen viittaan, aivan kuin olisi ollut talvi. Kalpea, hento, tyttömäinen poika, jota olisi voitu pitää minun isäntäni nuorempana veljenä, yhdennäköisyys oli niin suuri: mutta hänellä oli sairaalloisen nyrpeä ilme, jommoista Edgar Lintonilla ei ollut koskaan. Viimeksimainittu näki minun katselevan; ja kun olimme kätelleet, neuvoi hän minua sulkemaan oven eikä häiritsemään lasta, sillä matka oli rasittanut sitä. Cathy olisi halunnut vain vähän tirkistää sisään, mutta hänen isänsä pyysi häntä mukaansa, ja he kävelivät yhdessä läpi puiston, kun taas minä kiiruhdin edeltä valmistamaan palvelijoita.
"Kuulehan, kultaseni", virkkoi herra Linton tyttärelleen, kun he pysähtyivät päätyportaiden eteen: "sinun serkkusi ei ole niin vahva eikä iloinen, kuin sinä olet, ja muista, että hän kovin vähän aikaa sitten on menettänyt äitinsä; älä siis odota, että hän heti alkaisi leikkiä ja juoksennella kanssasi. Äläkä vaivaa häntä paljolla puhumisella: annathan hänen olla rauhassa ainakin tänä iltana?"
"Kyllä, kyllä, isä", vastasi Catherine, "mutta minä tahtoisin nähdä hänet, eikä hän ole kertaakaan katsonut ulos".
Ajoneuvot pysähtyivät; kun nukkuja herätettiin, nosti hänen setänsä hänet maahan.
"Tämä on sinun serkkusi Cathy, Linton", virkkoi hän liittäessään heidän pienet kätensä yhteen. "Cathy on jo sinuun kiintynyt; pidäkin huoli, ettet tänä iltana tuota hänelle mielipahaa itkemällä. Koeta olla iloinen nyt. Matka on ohitse, ja nyt sinulla ei ole muuta tekemistä kuin levätä ja huvittaa itseäsi niinkuin haluat."
"Antakaa minun mennä nukkumaan sitten", vastasi poika vetäytyen pois Catherinen hyväilyistä ja pyyhki pois esiinpyrkivät kyyneleet.
"Tulkaa nyt toki, tulkaa, hyvä lapsi", kuiskasin minä johdattaessani häntä sisään. "Te saatatte Catherinenkin itkemään – miten pahoillaan hän on teidän tähtenne!"
En tiedä, oliko Cathy pahoillaan hänen tähtensä, mutta hänen kasvonsa muuttuivat yhtä surullisiksi kuin Lintoninkin, ja hän palasi isänsä luo. Kaikki kolme menivät sisään ja kapusivat kirjastoon, jonne tee oli katettu. Riisuin Lintonin lakin ja kaavun ja vein hänet istumaan tuolille pöydän ääreen; mutta hänet oli tuskin saatu istumaan, kun hän alkoi uudestaan itkeä. Isäntäni tiedusteli, mikä oli hätänä.
"En voi istua tuolilla", nyyhkytti poika.
"Mene sohvalle sitten, ja Ellen tuo sinulle teetä", vastasi hänen setänsä kärsivällisesti.
Herra Edgaria oli kovasti koetellut matkan aikana hänen oikukas, sairaalloinen holhokkinsa, siitä olin varma. Linton kompuroi hitaasti sohvalle ja paneutui maata. Cathy vei jakkaransa ja teekuppinsa hänen viereensä. Ensin Cathy istui hiljaa; mutta sitä ei kestänyt kauan: hän oli päättänyt tehdä pikkuisesta serkustaan itselleen lemmikin, jollaisenhan tahtoi tämän olevan, ja hän alkoi silittää tämän kiharoita ja suudella tämän poskia ja tarjota tälle teetä teevadiltaan kuin pikkulapselle. Tämä miellytti Lintonia, joka tuskin oli muuta kuin pikkulapsi: hän kuivasi silmänsä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat hymyyn.
"Kas, kyllä hän tulee hyvin toimeen", virkkoi isäntäni minulle tarkastettuaan heitä hetkisen. "Onpa hyvä asia, jos voimme hänet pitää, Ellen. Hänen ikäisensä lapsen seura on vuodattava häneen pian uutta elinvoimaa, ja voimaa toivoessaan hän saa sitä."
"Niinpä kyllä, jos saamme hänet pitää!" mietin minä ja aloin tuskallisesti aavistaa, että siitä oli vähän toivoa; ja sitten, ajattelin, miten tuo kivulloinen olento voisi elää Humisevassa harjussa? Siellä hän eläisi isänsä ja Haretonin kanssa, joista ei ole leikkitovereiksi eikä neuvonantajiksi. Meidän epäilyksiimme tuli pian ratkaisu – vielä nopeammin kuin olin odottanut. Olin juuri vienyt lapset yläkertaan, kun tee oli juotu ja Linton nukkunut – hän ei sallinut minun jättää häntä ennemmin – olin tullut alas ja seisoin pöydän vieressä salissa ja sytytin herra Edgarin makuuhuoneen kynttilää, kun palvelija tuli keittiöstä ja ilmoitti minulle, että herra Heathcliffin palvelija, Joseph, oli ovella ja halusi saada puhella isännän kanssa.
"Minä kysyn häneltä ensin, mitä hän tahtoo", virkoin minä melkoisen säikähtyneenä. "Tämä on kovin sopimaton aika ihmisten vaivaamiseen, vieläpä juuri kun he ovat palanneet pitkältä matkalta. En luule isännän voivan ottaa häntä vastaan."
Joseph oli tullut keittiön läpi minun lausuessani näitä sanoja ja ilmestyi nyt halliin. Hänellä oli yllään pyhäpuku ja naamallaan kaikkein ulkokultaisin ja happamin ilme, ja hän piti hattua toisessa kädessään ja kävelykeppiä toisessa ja alkoi puhdistaa kenkiään mattoon.
"Hyvää iltaa, Joseph", virkoin minä kylmästi. "Mikä asia tuo teidät tänne tänä iltana?"
"Minun pitäisi puhua herra Lintonin kanssa", vastasi hän viitaten ylenkatseellisesti minua poistumaan.
"Herra Linton on vuoteeseen menossa; ellei teillä ole mitään erikoista asiaa, olen varma, ettei hän nyt ota teitä puheilleen", jatkoin minä. "Teidän olisi parasta istuutua tuonne ja uskoa tehtävänne minun huostaani."
"Mikä näistä on hänen huoneensa?" jatkoi vanhus, tarkastellen suljettua oviriviä.
Huomasin hänen päättäneen kieltäytyä välityksestäni, joten menin kovin vastahakoisesti kirjastoon ja ilmoitin tilaisuuteen sopimattoman vieraan ja pyysin, että hänen asiansa toimitus siirrettäisiin seuraavaan päivään. Herra Lintonilla ei ollut aikaa valtuuttaa minua sellaiseen, sillä Joseph kompuroi heti perässäni ja työntäytyen huoneeseen istuutui pöydän kaukaisimpaan päähän, nyrkit puristettuina kepin pään ympärille ja alkoi puhua pöyhkeilevästi kuin vastarintaa aavistellen:
"Heathcliff lähetti minut poikaansa hakemaan, enkä minä saa mennä takaisin ilman häntä."
Edgar Linton oli hetkisen vaiti; äärettömän surullinen ilme synkensi hänen piirteitään: omasta puolestaankin hän olisi säälinyt lasta; mutta muistaessaan Isabellan aavistukset ja pelon ja hartaat toivomukset poikansa puolesta, ja miten Isabella luovutti tämän hänen hoivaansa, hän suri katkerasti tämän poisluovuttamista ja mietti mielessään keinoa, miten se voitaisiin välttää. Mitään keinoa ei ilmennyt; pelkkä lausuttu toivekin saada pitää hänet olisi tehnyt vaatijan röyhkeämmäksi: ei ollut muuta neuvoa kuin luopua lapsesta. Hän ei kuitenkaan aikonut herättää lasta unestaan.
"Kertokaa herra Heathcliffille", vastasi hän tyynesti, "että hänen poikansa tulee Humisevaan harjuun huomenna. Hän on vuoteessa ja liian väsynyt kulkemaan tuota matkaa nyt. Voitte myös ilmoittaa hänelle, että Lintonin äiti halusi hänen jäävän minun holhoukseeni ja että nykyjään hänen terveytensä on kovin epävakainen."
"Enpä maar!" virkkoi Joseph jymäyttäen keppinsä lattiaan ja muuttaen äänensä käskeväksi: "Enpä maar, se ei merkitse mitään. Heathcliff ei välitä vähääkään pojan äidistä eikä myöskään teistä, mutta hän tahtoo poikansa, ja minun täytyy hänet viedä – joten tiedätte sen nyt!"
"Te ette tee sitä tänä iltana!" vastasi herra Linton jyrkästi. "Poistukaa heti ja kertokaa isännällenne, mitä olen sanonut. Ellen, näytä hänelle tietä alas! Menkää –"
Ja jouduttaen suuttunutta ukkoa kohottamalla käsivartensa hän karkoitti hänet huoneesta ja sulki oven.
"Hyvä on!" huusi Joseph vetäytyessään hitaasti pois. "Huomenna hän tulee itse, ja työntäkääpä hänet ulos, jos uskallatte!"
XX luku
Estääkseen tuota uhkausta täyttymästä herra Linton määräsi minut viemään pojan varhain aamulla kotiin Catherinen ponylla; hän sanoi:
"Me emme enää millään tavoin voi vaikuttaa hänen kohtaloonsa, olipa se hyvä tai huono, joten et saa sanoa tyttärelleni, mihin hänet on viety; Cathy ei voi tämän jälkeen seurustella hänen kanssaan, ja Cathyn on parasta olla tietämättä hänen läheisyydestään, sillä muuten hän voisi tulla levottomaksi ja haluaisi mennä käymään Humisevassa harjussa. Kerro vain hänelle Lintonin isän lähettäneen hakemaan häntä yht'äkkiä, joten hänen täytyi jättää meidät."
Lintonista oli kovin vastenmielistä että hänet herätettiin kello viiden aikaan, ja hän hämmästyi, kun hänelle ilmoitettiin että hänen taas täytyi valmistautua matkustamaan, mutta lohdutin häntä selittämällä, että hänen täytyi viettää jonkin aikaa isänsä, herra Heathcliffin luona, joka kovin halusi nähdä häntä, mutta ei halunnut lykätä tuota nautintoa niin kauaksi, kunnes hän olisi toipunut äskeisestä matkastaan.
"Isänikö?" huusi hän kovin hämmästyneenä. "Äiti ei koskaan kertonut minulle, että minulla on isä. Missä hän asuu? Jäisin mieluummin enon luokse."
"Hän asuu pienen matkan päässä Rastaantien moisiosta", vastasin minä; "ihan noiden mäkien takana; se ei ole kovinkaan kaukana, joten voit kävellä tänne, kun tulet vanhemmaksi. Ja sinun tulisi olla iloinen, kun pääset kotiin ja saat nähdä hänet. Sinun on koetettava rakastaa häntä kuten äitiäsikin, ja sitten hän rakastaa sinua."
"Mutta miksi en ole kuullut hänestä ennen?" kysyi Linton. "Miksi äiti ja hän eivät asuneet yhdessä, kuten muut ihmiset?"
"Hänellä oli liikeasioita, jotka pidättivät häntä pohjoisessa", vastasin minä, "ja äitisi terveys pakotti hänet oleskelemaan etelässä."
"Ja miksi äiti ei puhunut minulle hänestä?" tiedusteli lapsi väsymättömästi. "Hän puhui usein enosta, ja opin häntä rakastamaan jo kauan sitten. Kuinka voin rakastaa isää? En tunne häntä."
"Ah, kaikki lapset rakastavat vanhempiaan", sanoin minä. "Äitisi varmaankin ajatteli, että haluaisit päästä hänen luokseen, jos hän mainitsisi häntä sinulle usein. Kiiruhtakaamme, varhainen ratsastus tällaisena kauniina aamuna on miellyttävämpi kuin yhden tunnin lisälepo."
"Tuleeko hän meidän kanssamme", tiedusteli poika, "se pieni tyttö, jonka näin eilen?"
"Ei nyt", vastasin minä.
"Tuleeko eno?" jatkoi hän.
"Ei, minä tulen toveriksesi tälle matkalle", virkoin minä.
Linton vaipui takaisin tyynylleen ja alkoi ankarasti miettiä.
"Minä en lähde ilman enoa", huusi hän viimein; "enhän voi tietää, mihin aiotte viedä minut."
Koetin suostutella häntä selittämällä, miten ilkeätä oli osoittaa vastahakoisuutta saadessaan kohdata isänsä; silti hän vastusti itsepäisesti, kun aioin pukea hänet, ja minun täytyi turvautua isäntäni apuun houkutellakseni hänet vuoteesta. Poikaparka saatiin lopuksi jalkeille moneen kertaan vakuuttamalla petollisesti, että hänen poissaolonsa tulisi lyhyeksi ja että Edgar-eno ja Cathy kävisivät hänen luonaan, ja antamalla monta muuta yhtä huonosti perusteltua lupausta, joita keksin ja toistin tavantakaa koko matkan. Raitis, kanervantuoksuinen ilma, kirkas päivänpaiste ja Minnyn hiljainen laukka vaimensivat hänen epätoivoisuutensa jonkin ajan kuluttua. Hän alkoi kysellä, millaisia hänen uusi kotinsa ja sen asukkaat olivat, osoittaen suurempaa mielenkiintoa ja pirteyttä.
"Onko Humiseva harju yhtä miellyttävä paikka kuin Rastaantien moisio?" tiedusteli hän ja kääntyi luomaan viimeisen katseen laaksoon, josta vaalea sumu kohosi, muodostaen hattaraisen pilven siniselle taivaanlaelle.
"Se ei ole niin puiden suojaama", vastasin minä, "eikä se ole aivan niin suuri, mutta sieltä on joka puolelle kaunis näköala, ja sen ilma on sinulle terveellisempää – raittiimpaa ja kuivempaa. Varmaankin pidät rakennusta ensin vanhana ja synkkänä, vaikka se on maineikas talo: toiseksi paras koko paikkakunnalla. Ja sinä saat tehdä hauskoja retkiä suolle. Hareton Earnshaw – hän on neiti Cathyn toinen serkku ja tavallaan sinunkin – näyttää sinulle kaikki ihanimmat paikat; kauniilla ilmalla sinä voit ottaa kirjan mukaasi ja tehdä jostakin vihreästä onkalosta opiskeluhuoneesi; ja joskus voit tavata enosi retkilläsi: hän tekee usein kävelyretkiä näille kukkuloille."
"Ja minkä näköinen on isäni?" kysyi hän. "Onko hän yhtä nuori ja kaunis kuin eno?"
"Hän on yhtä nuori", virkoin minä, "mutta hänen hiuksensa ja silmänsä ovat mustat ja hän näyttää ankarammalta; ja hän on pitempi ja kaikin puolin suurempi. Ensimmältä hän ei näytä sinusta yhtä lempeältä ja hyvältä varmaankaan, koska hän ei ole sen tapainen; mutta muista silti olla hänelle avomielinen ja kohtelias; ja luonnollisesti hän on sinuun kiintyneempi kuin yksikään eno, sillä olethan hänen oma lapsensa."
"Mustat hiukset ja silmät!" toisti Linton. "Minä en voi muodostaa hänestä kuvaa. Sitten minä en ole hänen näköisensä, vai olenko?"
"Et paljoakaan", vastasin minä: et hituistakaan, mietin mielessäni, katsellen tyytymättömänä toverini valkoista hipiää ja hentoa vartaloa sekä hänen suuria raukeita silmiään – ne olivat hänen äitinsä silmät, mutta ne eivät ilmaisseet merkkiäkään hänen vilkkaasta luonteestaan muulloin kuin niiden loistaessa sairaalloisesta ärtyisyydestä.
"Miten omituista on, ettei hän koskaan ole tullut katsomaan äitiä ja minua!" mutisi hän. "Onko hän koskaan nähnyt minua? Jos hän on nähnyt, on minun silloin täytynyt olla pikku lapsi. En muista hänestä ainoatakaan seikkaa!"
"Hyvänen aika, herra Linton", virkoin minä, "kolmesataa mailia on pitkä matka; ja kymmenen vuoden aika on täysikasvuisen ihmisen mielestä aivan erilainen kuin sinun mielestäsi. Mahdollista on, että herra Heathcliff hankki lähtöä kesästä kesään, mutta ei koskaan keksinyt sopivaa tilaisuutta; ja nyt se on liian myöhäistä; älä kiusaa häntä tämän aiheisilla kysymyksillä: se häiritsee häntä hyödyttömästi."
Poika mietti omia mietteitään lopun ratsastusmatkaa, kunnes pysähdyimme maatilan puutarhanportille. Tarkkasin häntä nähdäkseni hänen ulkomuodostaan minkälaisia vaikutelmia hänessä heräsi. Hän katseli päädyn kaiverruksia ja alhaalla olevia ikkunoita, kitukasvuisia karviaismarjapensaita ja vääriä kuusia juhlallisen tutkivasti, ja pudisti sitten päätään: hän ei sisimmässään ollenkaan hyväksynyt uuden asuntonsa ulkopuolta. Mutta hän oli siksi järkevä, että jätti moitteet toistaiseksi: sisäpuoli saattaisi korvata ulko-asun. Ennenkuin hän laskeutui ratsultaan, menin minä ja aukaisin oven. Kello oli puoli seitsemän; perhe oli juuri lopettanut aamiaisensa: palvelija puhdisti ja pyyhki pöytää. Joseph seisoi isäntänsä tuolin vieressä kertoen jotakin juttua rammasta hevosesta, ja Hareton valmistautui menemään heinäpellolle.
"Huomenta, Nelly!" virkkoi herra Heathcliff, kun hän näki minut. "Pelkäsin, että minun täytyisi tulla sinne itse hakemaan omaisuuttani. Sinä olet sen tuonut, vai kuinka? Katsotaanpas, mitä siitä voidaan tehdä."
Hän nousi ja kiiruhti ovelle, Hareton ja Joseph seurasivat uteliaina. Linton-poloisen katseet tutkivat näiden kolmen henkilön kasvoja.
"Totisesti", virkkoi Joseph tuiman tarkastuksen jälkeen, "hän on puijannut teitä, herra, tuohan on hänen tyttärensä!"
Heathcliff, tuijotettuaan niin kauan, että hänen poikansa alkoi vapista hämmennyksestä, nauroi pilkallisesti.
"Jumalani, mikä kaunotar! Mikä ihana, suloinen olento!" huudahti hän. "Sitä on kai ruokittu etanoilla ja piimällä, Nelly? Voi helvetin portit! Mutta tämä on pahempaa kuin odotin – ja paholainen tietää, etten ollut toivorikas!"
Pyysin vapisevaa ja pelästynyttä lasta laskeutumaan ratsulta ja käymään sisään. Hän ei täydellisesti käsittänyt isänsä puhetta eikä sitä, oliko se tarkoitettu hänelle; hän ei tosiaankaan vielä ollut varma siitä, että tuo tyly, ivallinen ventovieras oli hänen isänsä. Mutta hän tarttui minuun kiinni yhä lisääntyvän pelon vallassa, ja kun herra Heathcliff otti istuimen ja viittasi hänelle "tule tänne", kätki lapsi kasvonsa minun olkaani vasten ja itki.
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Heathcliff ojentaen kätensä ja vetäen hänet tylysti polviensa väliin; sitten hän kohotti hänen päänsä pystyyn tarttumalla leukaan. "Ei mitään joutavanpäiväisiä tillityksiä! Me emme aio tehdä sinulle pahaa, Linton – eikö se olekin nimesi? Sinä olet kokonaan äitisi lapsi. Mikä sinussa on minun osuuttani, piipittävä kananpoika?"
Hän otti pojan päähineen ja työnsi taaksepäin hänen paksuja pellavaisia kiharoitaan, tunnustellen hänen hentoja käsivarsiaan ja pieniä sormiaan; sen tarkastuksen kestäessä Linton lakkasi itkemästä ja kohotti suuret siniset silmänsä tutkiakseen tutkijaa.
"Tunnetko minut?" kysyi Heathcliff saatuaan varmuuden, että pojan jäsenet olivat kaikki yhtä hauraat ja heikot.
"En", virkkoi Linton, katseessaan ääretön pelko.
"Mutta olethan tietysti kuullut minusta puhuttavan?"
"En", vastasi poika taas.
"Et! Miten häpeällisesti äitisi on menetellyt, kun hän ei ole herättänyt lapsen rakkautta minuun! Sinä olet minun poikani siis, sen vakuutan sinulle; ja äitisi oli ilkeä löntys jättäessään sinut tietämättömäksi siitä, minkälainen isä sinulla oli. No, älä kiemurtele äläkä punastu! Vaikka onpahan edes joku merkki, ettei veresi ole maitoa. Ole hyvä poika, niin minä huolehdin sinusta. Nelly, jos olet väsynyt, voit istuutua lepäämään; ellet ole, lähde kotiin. Minä arvaan, että lennätät Rastaantien moisioon mitä kuulet ja näet, ja tätä asiaa ei voida järjestää niin kauan kuin sinä kuhnustelet siinä."
"Hyvä", vastasin minä, "toivon teidän olevan hyvän pojalle, herra Heathcliff, tai ette saa pitää häntä kauan; hän on ainoa sukulainen, joka teillä on avarassa maailmassa, se teidän aina tulisi tietää – muistaa."
"Tahdon olla kovin hyvä hänelle; sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi Heathcliff nauraen. "Ainakaan ei kukaan muu saa olla hänelle hyvä: olen kateellisesti pidättävä itselleni yksinoikeuden hänen rakkauteensa. Ja ystävällisyyteni alkajaisiksi, Joseph, on sinun tuotava pojalle vähän aamiaista. Hareton, sinä helvetin vasikka, ala laputtaa työhösi. Niin, Nell", lisäsi hän heidän poistuttuaan, "minun poikani on sinun palveluspaikkasi tuleva omistaja, enkä tahtoisi hänen kuolevan, ennenkuin saan varmuuden siitä, että olen hänen seuraajansa. Sitäpaitsi hän on minun, ja tahdon saada ilon nähdä oman jälkeläiseni kunnolla heidän tilustensa herrana, minun lapseni palkkaavan heidän lapsensa päiväpalkasta muokkaamaan heidän isänsä maita. Tämä on ainoa syy, joka voi saada minut sietämään tuota penikkaa: minä halveksin häntä hänen itsensä vuoksi, ja vihaan häntä muistojen vuoksi, jotka hän tuo mieleen! Mutta tuo syy riittää minulle: hän on yhtä hyvässä turvassa minun luonani, ja häntä hoidetaan yhtä huolellisesti kuin isäntäsi hoitaa omaansa. Minulla on yläkerrassa huone, joka on kalustettu hänelle kaunistyylisesti; olen ottanut myös opettajan, joka tulee kolme kertaa viikossa kahdenkymmenen mailin päästä opettamaan hänelle, mitä hän suvaitsee oppia. Olen käskenyt Haretonin tottelemaan häntä, olen tosiaankin järjestänyt kaiken säilyttääkseni hänet etevämpänä ja gentlemannina, hänen kumppaneitansa korkeammalla. Olen pahoillani kuitenkin, että hän niin huonosti ansaitsee tuon vaivan. Jos toivoisin jonkinlaista siunausta maailmassa, niin olisi se, että havaitsisin hänet ylpeilemisen aiheeksi; olen kuitenkin katkerasti pettynyt tuon valkonaamaisen, inisevän letukan suhteen!"
Hänen vielä puhuessaan Joseph palasi tuoden maitopuuromaljaa, jonka hän asetti Lintonin eteen; tämä sekoitti vaatimatonta keitosta vastenmielisesti ja vakuutti, ettei hän voinut sitä syödä. Näin, että vanha renki halveksi lasta melkein yhtä paljon kuin hänen isäntänsäkin, vaikka hänen oli pakko peittää tunteensa, koska Heathcliff jyrkästi tahtoi alempiensa pitävän häntä kunniassa.
"Ettekö voi syödä sitä?" toisti Joseph tuijottaen Lintonin kasvoihin ja alensi äänensä kuiskaukseksi peläten, että hänet kuultaisiin. "Mutta herra Hareton ei ole koskaan syönyt mitään muuta, kun hän oli lapsi, ja se mikä kelpasi hänelle kelpaa teillekin, niin ainakin minä ajattelen!"
"Minä en sitä syö!" vastasi Linton kiukkuisesti. "Ottakaa se pois."
Joseph kiskaisi ruoan pois vihaisesti ja toi sen meille.
"Onko ruoassa jotakin vikaa?" kysyi hän työntäen tarjottimen Heathcliffin nenän eteen.
"Pitäisikö siinä olla?" kysyi hän.
"Ka!" virkkoi Joseph, "tuo hieno poika sanoo, ettei hän voi syödä sitä. Mutta minä arvaan, että se on niinkuin ollakin pitää. Hänen äitinsä oli juuri samanlainen – me olimme melkein liian huonoja kylvämään sitä viljaa, josta hänelle leipä tehtiin."
"Älä mainitse hänen äitiään minulle", virkkoi isäntä vihaisesti. "Hae hänelle jotakin, jota hän osaa syödä, ja siinä kaikki. Millaista ravintoa hän tavallisesti saa, Nelly?"
Ehdotin keitettyä maitoa tai teetä, ja taloudenhoitajalle annettiin ohjeita niiden valmistamiseen. Kas vain, mietin hiljaisuudessa, hänen isänsä itsekkyys voi auttaa lasta mukaviin oloihin. Hän huomaa, että lapsen heikon ruumiinrakenteen vuoksi on välttämätöntä kohdella häntä siedettävästi. Lohdutan herra Edgaria kertomalla hänelle Heathcliffin mielenlaadun uudesta suunnasta. Koska minulla ei ollut mitään syytä jäädä kauemmaksi, pujahdin ulos, huomatessani Lintonin pelokkaana vastustavan ystävällisen lammaskoiran lähentelyjä. Mutta hän oli siksi varuillaan, ettei häntä voitu pettää: kun suljin oven, kuulin itkun ja kiihkeän toistuvan huudon:
"Älä lähde pois! Minä en jää tänne! Minä en jää tänne!"
Sitten ovensalpaa kohotettiin ja se sulkeutui: he eivät antaneet hänen tulla mukaani. Kapusin Minnyn selkään ja yllytin sen ravaamaan; ja niin päättyi lyhyt holhoojantoimeni.
XXI luku
Cathy aiheutti meille paljon surua sinä päivänä; hän nousi riemuiten vuoteesta ja tahtoi hartaasti päästä serkkunsa seuraan, ja niin katkerasti hän itki ja valitti, kun sai kuulla serkkunsa lähdöstä, että Edgarin itsensä täytyi ruveta häntä lohduttamaan ja vakuuttaa Lintonin pian palaavan; hän lisäsi kuitenkin "jos minä voin saada hänet"; ja siitä ei ollut mitään toivoa. Tämä lupaus ei kyennyt Cathyä rauhoittamaan, mutta aika oli tehokkaampi; ja vaikka hän yhä vielä ajoittain tiedusteli isältään, koska Linton palaisi, muisti hän tämän kasvonpiirteet niin hämärästi, ettei hän tuntenut häntä.
Kun satuin kohtaamaan Humisevan harjun taloudenhoitajan ollessani kauppa-asioilla Gimmertonissa, oli minulla tapana tiedustella, miten nuori herra edistyi, sillä hän eli melkein yhtä eristettyä elämää kuin Catherinekin, eikä koskaan näyttäytynyt. Häneltä sain tietää Lintonin terveyden yhä olevan heikon, ja että hän oli väsyttävä olio. Hän sanoi herra Heathcliffin ilmeisesti tuntevan yhä suurempaa ja pahempaa vastenmielisyyttä tätä kohtaan, vaikkakin hän vähän koetti peittää sitä; hän ei sietänyt pojan äänen sävyä eikä hän voinut yhteen menoon istua samassa huoneessa hänen kanssaan montakaan minuuttia. Harvoin he puhelivat keskenään pitemmälti. Linton luki läksynsä ja vietti iltansa pienessä huoneessa, jota he sanovat arkihuoneeksi, tai virui vuoteessa koko päivän, sillä hänellä oli yhtä mittaa yskää ja nuhaa ja särkyä ja jos jonkinlaisia kipuja.
"En ole koskaan tuntenut niin arkapintaista otusta", lisäsi nainen, "enkä niin itseään suojelevaa. Hän menee sulkemaan, jos jätän ikkunan auki pieneksikin ajaksi illalla. Voi, sehän on tappavaa, tuollainen iltaviima! Ja hänen pitää saada tuli lieteen keskikesällä, ja Josephin kotoinen piipputupakka on myrkkyä; ja hänellä täytyy aina olla makeisia ja aina herkkuja ja maitoa iankaikkisesti – välittämättä vähääkään, vaikka me muut näkisimme nälkää talvella. Niinpä hän istuu turkkeihinsa kietoutuneena istuimellaan tulen ääressä, pöydällä hänen vieressään on aina hörpittäväksi paahdettua leipää ja vettä tai jotakin muuta latkua, ja jos Hareton sitten säälistä tulee häntä huvittamaan – Hareton ei ole pahaluontoinen, vaikka hän on kasvattamaton – niin he pian varmasti eroavat, toinen kiroillen ja toinen itkien. Uskon, että isäntäni nauttisi, jos Earnshaw pieksäisi pojan muumioksi, ellei Linton olisi hänen poikansa; ja olen varma siitä, että hän voisi ajaa pojan pois talosta, jos hän tietäisi puoleksikaan, miten paljon tämä itseään hemmoittelee. Mutta siksipä hän ei antaudukaan kiusauksen vaaraan: hän ei koskaan tule arkihuoneeseen, ja jos Linton näyttää tapojaan talon puolella, isännän läsnäollessa, lähettää tämä hänet heti yläkertaan."
Tästä selostuksesta arvasin, että täydellinen myötätunnon puute oli tehnyt nuoren Heathcliffin itsekkääksi ja epämiellyttäväksi, ellei hän ollut sellainen alkujaan; niinpä mielenkiintoni häneen haihtui, vaikkakin jonkinlainen suru hänen kohtalostaan ja toivo, että hän olisi saanut jäädä luoksemme, yhä painoi mieltäni. Herra Edgar kehoitti minua hankkimaan tietoja. Luulen, että hän usein ajatteli sisarenpoikaansa ja olisi heittäytynyt mihin vaaraan tahansa saadakseen nähdä hänet. Ja kerran hän käski minun tiedustella taloudenhoitajalta, kävikö poika koskaan kylässä. Taloudenhoitaja vastasi, että hän oli ollut vain kaksi kertaa ratsain isänsä kanssa; molemmilla kerroilla hän oli sanonut olevansa aivan loppuun uupunut vielä kolme neljä päivää jälkeenpäin. Tuo taloudenhoitaja lähti talosta, jos muistan oikein, kaksi vuotta Lintonin saapumisen jälkeen, ja toinen, jota en tuntenut, tuli hänen seuraajakseen: hän on siellä vieläkin.
Aika kului Rastaantien moisiossa entiseen hauskaan tapaan, kunnes neiti Cathy tuli kuudentoista vuoden ikäiseksi. Hänen syntymäpäivänään me emme milloinkaan osoittaneet minkäänlaisia ilon oireita, koska se oli myöskin emäntä-vainajani kuoleman muistojuhla. Hänen isänsä vietti tuon päivän aina yksin kirjastossa, ja hämärän tultua hän käveli Gimmertonin hautausmaalle, jossa hän tavallisesti viipyi yli keskiyön. Sen vuoksi Catherine sai itse keksiä huvituksensa. Tämä maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kaunis kevätpäivä, ja kun hänen isänsä oli vetäytynyt huoneeseensa, tuli nuori neiti alakertaan, pukeutuneena ulosmenoa varten, ja ilmoitti tulleensa pyytämään minua retkeilylle nevan rannalle. Herra Linton oli luvannut hänelle, että saisimme mennä lyhyen matkan, jos palaisimme tunnin kuluttua.
"Kiirehdi siis, Ellen!" huusi hän. "Minä tiedän, mihin haluan mennä: sinne, minne suolintuparvi on asettunut; tahdon nähdä, joko ne ovat tehneet pesänsä."
"Sinne on kovin pitkä matka", vastasin minä; "ne eivät haudo poikiaan nevan rannassa."
"Eivät ne sitä teekään", vastasi hän. "Olen käynyt melkein siellä asti isän kanssa."
Panin hatun päähäni ja kiiruhdin ulos, ajattelematta asiaa sen enempää. Hän syöksyi edelläni ja palasi sitten takaisin luokseni, mutta kiiti taas pois kuin vinttikoira. Aluksi minua ilahdutti suuresti leivojen laulu, jota kuului läheltä ja kaukaa, ja suloinen, lämmin päivänpaiste sekä hänen, lemmikkini ja ihastukseni katseleminen; hänen kullanväriset kutrinsa liehuivat vapaina hartioilla ja hänen kukoistavat, vaaleat kasvonsa olivat yhtä vienot ja puhtaat kuin villiruusut, ja silmistä säteili seesteinen ilo. Hän oli onnellinen olento, enkeli, niihin aikoihin. Oli sääli, ettei hän voinut olla tyytyväinen.
"No niin", virkoin minä, "missä ovat suolintunne, neiti Cathy? Meidän pitäisi olla jo perillä: Rastaantien moision puiston aita on pitkän matkan päässä nyt."
"Ah, vähän kauempana – vain vähän kauempana, Ellen", vastasi hän yhtämittaa. "Kiipeä tuolle kummulle, mene tuon puron yli, ja sinun saavuttuasi toiselle puolelle olen minä herättänyt linnut."
Mutta siellä oli niin monta kumpua ja puroa, joille oli kiivettävä ja joiden yli oli mentävä, että viimein aloin väsyä ja sanoin hänelle, että meidän täytyy pysähtyä ja kääntyä kotiinpäin. Minä huusin hänelle, kun hän oli päässyt pitkän matkaa edelleni, mutta hän ei kuullut tai ei välittänyt, sillä hän juoksi yhä eteenpäin, ja minun täytyi seurata. Lopuksi hän sukelsi erääseen onkaloon, ja kun taas sain hänet näkyviini, oli hän kaksi mailia lähempänä Humisevaa harjua kuin omaa kotiaan. Näin parin henkilön ryhtyvän hänen kanssaan puheisiin, ja olin varma, että näistä toinen oli itse herra Heathcliff.
Cathy oli yllätetty ryöstämässä tai ainakin etsimässä pyiden pesiä. Humiseva harju oli herra Heathcliffin maata, ja hän nuhteli näpistelijää.
"En ole löytänyt enkä ottanut niistä mitään", vastasi Cathy, kun juoksin heidän luokseen, ja hän levitti kätensä vahvistaakseen selitystään. "Enkä aikonutkaan ottaa niitä; mutta isä kertoi minulle, että niitä on täällä paljon, ja minä halusin nähdä niiden munia."
Heathcliff katsahti minuun pahaenteisin hymyin, joka ilmaisi hänen tuntevan henkilön ja siis vihaavan tätä, ja tiedusteli kuka "isä" oli.
"Herra Linton Rastaantien moisiosta", vastasi Cathy. "Te ette varmaankaan tuntenut minua, sillä muuten te ette olisi puhutellut minua tuolla tavalla."
"Te arvelette siis 'isän' olevan korkeasti kunnioitetun ja arvossapidetyn?" virkkoi Heathcliff ivallisesti.
"Ja kuka te olette?" tiedusteli Catherine tuijottaen uteliaasti puhujaan. "Tuon miehen minä olen nähnyt ennen. Onko hän teidän poikanne?"
Hän viittasi Haretoniin, toiseen henkilöön, jossa ei ollut tapahtunut muuta muutosta kuin iän lisääntyminen kahdella vuodella ja sen ohella koon ja voiman kasvaminen: hän näytti yhtä saamattomalta ja sivistymättömältä kuin ennenkin.
"Neiti Cathy", keskeytin minä, "pian olemme olleet ulkona kolme tuntia yhden asemesta. Meidän täytyy tosiaankin kääntyä takaisin."
"Ei, tuo mies ei ole minun poikani", vastasi Heathcliff, työntäen minut syrjään. "Mutta minulla on poika, ja te olette nähnyt hänetkin ennen; ja vaikka hoitajattarellanne onkin kiire, niin arvelen pienen levon virkistävän teitä kumpaakin. Ettekö suvaitsisi kävellä tämän kanervanummen poikki minun talooni? Pääsette kotiin ensin levättyänne, ja saatte luonani ystävällisen vastaanoton."
Kuiskasin Catherinelle, ettei hän missään tapauksessa saa myöntyä pyyntöön: se oli ehdottomasti mahdotonta.
"Miksen?" kysyi hän ääneen. "Minä olen väsynyt juoksemisesta, ja maa on kosteata: minä en voi istua täällä. Mennään, Ellen. Sitäpaitsi hän sanoo, että olen nähnyt hänen poikansa. Luulen, että hän on erehtynyt; mutta arvaan, missä hän asuu: siinä maatalossa, jossa kävin Peniston-kukkuloilta tullessani."
"Niin juuri. Tule, Nelly, ja hillitse kielesi – hänelle tuottaa mielihyvää katsella kotiamme. Hareton, ala kävellä neidon kanssa. Sinä kuljet minun kanssani, Nelly."
"Ei, hän ei lähde sellaiseen paikkaan", huusin minä, yrittäen vapauttaa käsivarteni, johon Heathcliff oli tarttunut; mutta Cathy oli ehtinyt melkein portille, kiitäen ylös rinnettä täyttä vauhtia. Häntä saattamaan määrätty toveri ei yrittänytkään saattaa häntä, vaan työntäytyi syrjään tienlaitaan ja katosi.
"Herra Heathcliff, tämä on kovin väärin", jatkoin minä; "te tiedätte, ettei tarkoituksenne ole hyvä. Ja täällä hän kohtaa Lintonin ja kertoo kaiken heti kun palaamme kotiin, ja minua torutaan."
"Minä tahdon, että hän kohtaa Lintonin", vastasi Heathcliff, "hän on näinä päivinä näyttänyt voivan paremmin: hän ei useinkaan ole näkemisen arvoinen. Ja saamme helposti tytön salaamaan vierailun; mitäpä pahaa siinä olisi?"
"Paha on siinä, että hänen isänsä vihastuisi minuun, jos hän huomaisi, että annan lapsen mennä teidän taloonne; ja olen varma, että teillä on huono tarkoitus yllyttäessänne häntä tekemään niin", vastasin minä.
"Minun tarkoitukseni on mahdollisimman rehellinen. Minä kerron sinulle koko tuumani", virkkoi hän. "Tarkoitus on, että nuo kaksi serkkua rakastuvat toisiinsa ja joutuvat naimisiin. Käyttäydyn jalomielisesti isäntääsi kohtaan: hänen nuorella tytöntyngällään ei ole mitään perinnön toiveita, ja jos hän täyttäisi toivomukseni, pidettäisiin hänestä heti hyvää huolta yhteisenä perijänä Lintonin kanssa."
"Jos Linton kuolisi", vastasin minä, "ja hänen elämänsä on kovin epävarmaa, tulisi Catherinesta ainoa perillinen."
"Eipä tulisikaan", virkkoi Heathcliff. "Jälkisäädöksessä ei ole sellaista pykälää, joka sen varmentaisi: Lintonin omaisuuden perisin minä; mutta erimielisyyksien ehkäisemiseksi minä haluan heidän liittoaan ja olen päättänyt saattaa sen päätökseen."
"Minä olen varma, ettei hän koskaan enää tule teidän taloonne minun kanssani", vastasin minä, kun pääsimme portille, jossa neiti Cathy odotti meidän saapumistamme. Heathcliff käski minun vaieta ja johdattaen meitä käytävää pitkin kiiruhti aukaisemaan ovea. Nuori neiti katsoi häneen useita kertoja, ikäänkuin hän ei olisi voinut oikein päättää, mitä ajattelisi hänestä; mutta nyt Heathcliff hymyili kohdatessaan hänen katseensa ja pehmensi ääntään puhutellessaan häntä. Olin siksi tyhmä, että ajattelin tytön äidin muiston ehkäisevän Heathcliffiä haluamasta loukata Catherinea. Linton seisoi lieden edessä. Hän oli ollut kävelyretkellä pelloilla, sillä hänellä oli lakki päässä, ja käski Josephia tuomaan hänelle kuivat kengät. Hän oli kasvanut pitkäksi, vaikka olikin muutamia kuukausia vaille kuusitoista vuotta vanha. Hänen kasvonpiirteensä olivat yhä sievät, ja hänen silmänsä ja hipiänsä olivat virkeämmät kuin miksi ne muistin, vaikka niiden loisto olikin vain tilapäistä, terveelliseltä ilmalta ja suloiselta auringolta lainattua.
"No, kuka tuo on?" kysyi herra Heathcliff kääntyen Catherineen päin. "Voitteko sanoa?"
"Teidän poikanneko?" Vastasi Cathy tarkastettuaan ensin epäilevästi toista ja sitten toista.
"Onpa niinkin", vastasi Heathcliff: "mutta ettekö ole koskaan ennen häntä nähnyt? Ajatelkaahan! Ah! teillä on huono muisti. Linton, etkö muista serkkuasi, jonka vuoksi kiusasit meitä, kun mielesi teki nähdä häntä?"
"Mitä, Lintonko!" huudahti Cathy iloisesti yllättyneenä, kun kuuli tuon nimen. "Onko tuo pieni Linton? Hänhän on pitempi minua! Oletteko te Linton?"
Nuorukainen astui esiin ja vastasi myöntävästi. Cathy suuteli häntä tulisesti, ja he katselivat toisiaan, kummastellen muutosta, jonka aika oli aiheuttanut kummankin ulkonäössä. Catherine oli saavuttanut täyden pituutensa. Hänen vartalonsa oli sekä täyteläinen että solakka, joustava kuin teräs, ja koko hänen ulkomuotonsa loisti terveyttä ja elinvoimaa. Lintonin katse ja liikkeet olivat kovin raukeat ja hänen vartalonsa äärettömän hento, mutta hänen käytöksessään oli eräänlaista siroutta, joka lievensi näitä puutteita eikä tehnyt häntä epämiellyttäväksi. Kun Cathy oli monin tavoin hyväillyt häntä, meni hän herra Heathcliffin luo, joka vitkasteli oven luona jakaen huomionsa sisään saapuneiden henkilöiden ja ulkona olevien esineiden kesken: tarkoitan, että hän oli tarkkaavinaan vain viimeksimainittuja, vaikka hän todellisuudessa katseli vain edellisiä.
"Ja te olette siis minun setäni!" huusi Cathy kurottautuen suutelemaan häntä. "Minä luulin pitäväni teistä, vaikka te ensin olitte vihainen. Miksi te ette käy Lintonin kanssa Rastaantien moisiossa? Kummallista, että olette elänyt kaikki nämä vuodet läheisenä naapurinamme ettekä ole koskaan tullut tervehtimään meitä: miksi olette niin tehnyt?"
"Kävin siellä pari kertaa liikaa ennen sinun syntymääsi", vastasi Heathcliff. "No, mutta – hitto vieköön! Jos sinulta liikenee suukkoja, niin anna ne Lintonille, joutuessaan minulle ne menevät hukkaan."
"Ilkeä Ellen!" huusi Catherine syöksähtäen sitten ahdistamaan minua liiallisilla hyväilyillään. "Paha Ellen! joka yritit estää minua tänne tulemasta. Mutta vastaisuudessa teen tänne kävelyretken joka aamu: saanko tulla, setä? Ja joskus minä tuon isän mukaani. Ettekö olekin iloinen, kun tapaatte meidät?"
"Tietysti", vastasi setä vaivoin tukahduttaen virnistyksensä, jonka aiheutti hänen vastenmielisyytensä molempia ehdotettuja vieraita kohtaan. "Mutta kuulkaahan", jatkoi hän kääntyen nuoreen neitiin päin. "Mietittyäni asiaa, on mielestäni parasta ilmoittaa se teille. Herra Lintonilla on ennakkoluuloja minua kohtaan. Eräänä elämämme kautena riitelimme epäkristillisen kiivaasti; ja jos kerrotte hänelle täälläkäynnistänne, niin hän kieltää teidän vierailunne kokonaan. Ette siis saa mainita sitä, jos haluatte tämän jälkeen tavata serkkuanne; saatte tulla, jos haluatte, mutta te ette saa kertoa siitä mitään!"
"Miksi te riitelitte?" kysyi Catherine melkoisesti masentuneena.
"Hänen mielestään minä olin liian köyhä naimaan hänen sisartansa", vastasi Heathcliff, "ja hän oli pahoillaan kun minä sen tein. Hänen ylpeyttään loukattiin eikä hän anna sitä koskaan anteeksi."
"Se on väärin!" virkkoi nuori neiti; "joskus aion sanoa sen hänelle. Mutta Lintonilla ja minulla ei ole minkäänlaista osuutta teidän riitaanne. Minä en siis tule tänne, mutta hän tulee Rastaantien moisioon."
"Se on liian pitkä matka minulle", mutisi hänen serkkunsa; "neljän mailin matka tappaisi minut. Ei, tulkaa te tänne silloin tällöin, neiti Catherine: ei joka aamu, mutta pari kertaa viikossa."
Isä loi poikaansa katkeraa inhoa uhkuvan katseen.
"Pelkäänpä, Nelly, että minun työni menee hukkaan", mutisi hän minulle. "Neiti Catherine, niinkuin tuo hölmö häntä kutsuu, huomaa hänen oikean arvonsa ja lähettää hänet pirun hoivaan. Olisipa tässä ollut Hareton! Tiedätkö sinä, että kaksikymmentä kertaa päivässä toivon Haretonia kaikessa alennuksessaan omakseni! Olisin rakastanut tuota poikaa, jos hän olisi ollut joku toinen. Mutta luulen hänen säilyvän Catherinen rakkaudelta. Ärsytän hänet tuota mitätöntä otusta vastaan, ellei se ryhdy reippaaseen toimintaan. Olemme laskeneet, että se elää tuskin kahdeksantoista vuotiaaksi. Voi kirous tuota laimeata vetelystä! Nyt hän on syventynyt jalkojensa kuivaamiseen eikä vilkaisekaan neitiin. Linton!"
"Isä!" vastasi poika.
"Eikö sinulla ole täällä ympäristössä mitään näytettävää serkullesi, vaikka jokin kanin tai kärpän pesä? Vie hänet puutarhaan, ennenkuin muutat kenkäsi, ja talliin hevostasi katsomaan."
"Ettekö kernaimmin istuisi täällä?" kysyi Linton puhutellen Cathyä äänellä, joka ilmaisi hänen haluttomuuttaan liikkumiseen.
"Enpä tiedä", vastasi tämä ja katseli ikävöiden ovea ja ilmeisesti haluten toimintaa.
Linton jäi istuimelleen ja vetäytyi lähemmäksi tulta. Heathcliff nousi ja meni keittiöön ja sieltä pihalle huutaen Haretonia. Hareton vastasi, ja hetken kuluttua nuo kaksi palasivat. Nuori mies oli ollut peseytymässä, minkä hänen kasvojensa kiilto ja hänen märät hiuksensa ilmaisivat.
"Ai, minäpä kysyn teiltä, setä", huusi neiti Cathy muistaen taloudenhoitajan väitteen. "Onko tuo minun serkkuni, onko hän?"
"On", vastasi Heathcliff, "sinun äitisi veljenpoika. Etkö pidä hänestä?"
Catherine näytti omituiselta.
"Eikö hän ole sievä poika?" jatkoi Heathcliff.
Epäkohtelias pieni olento kurottautui varpailleen ja kuiskasi jotakin Heathcliffin korvaan. Heathcliff nauroi, ja Hareton synkkeni heti; huomasin, että hän oli kovin herkkä oletetuille loukkauksille, ja hänellä oli nähtävästi hämärä käsitys huonommuudestaan. Mutta hänen isäntänsä tai holhoojansa haihdutti jurotuksen huudahtamalla:
"Sinä meistä olet päässyt suosikiksi, Hareton! Hän sanoo sinun olevan – mitä se olikaan? No niin, joka tapauksessa jotakin kovin kehuvaa. Kas noin! Sinä menet näyttämään hänelle maatilaa. Ja muistakin käyttäytyä kuin gentlemanni. Älä käytä sopimattomia sanoja, älä tuijota, silloinkuin nuori neiti ei katsele sinua, äläkä suinkaan kätke kasvojasi, kun hän sinua katselee; ja puhuessani sano sanasi hitaasti ja pidä kätesi poissa taskuista. Mene ja huvita häntä niin hyvin kuin osaat."
Katselin heitä kun he kävelivät ikkunan ohi. Earnshaw oli kokonaan kääntänyt kasvonsa pois toveristaan. Hän näytti tutkivan kotoista maisemaa hartaasti kuin muukalainen ihailua ilmaisevin katsein. Catherine vilkuili häneen salaa laimeaa ihailua ilmaisevin katsein. Sitten hänen huomionsa kääntyi huvittavien esineitten hakemiseen ja hän tepsutteli iloisesti eteenpäin hyräillen jotakin säveltä puuttuvan keskustelun korvaamiseksi.
"Minä olen sitonut hänen kielensä", huomautti Heathcliff. "Hän ei yritä puhua tavuakaan koko aikana! Nelly, muistathan minut hänen ikäisenään – ei, vaan muutamia vuosia nuorempana. Näytinkö koskaan noin tyhmältä: niin kankealta, kuten Joseph sanoo?"
"Pahemmalta", vastasin minä, "koska te olitte lisäksi vielä jörömpi".
"Minä olen mieltynyt häneen", jatkoi hän ajatellen ääneen. "Hän on täyttänyt toiveeni. Jos hän olisi synnynnäinen narri, en nauttisi siitä puoliksikaan yhtä paljon. Mutta hän ei ole narri; ja tunnen myötätuntoa kaikkia hänen tunteitaan kohtaan, koska olen tuntenut samaa itsekin. Tiedän esimerkiksi täsmälleen, mitä hän kärsii nyt: se on sentään vain alkua siihen, mitä hän tulee kärsimään. Ja hän ei koskaan kykene nousemaan sivistymättömyyden ja tietämättömyyden kuilusta. Minä olen saanut häneen lujemman otteen kuin hänen isä-roistollaan oli minuun, ja vienyt hänet alemmaksi; sillä Hareton ylpeilee raakuudellaan. Minä olen opettanut häntä halveksimaan kaikkea inhimillisyyttä typeränä ja heikkona. Etkö luule, että Hindley olisi ylpeä pojastaan, jos hän näkisi hänet? Hän olisi melkein yhtä ylpeä kuin minä olen omastani. Mutta pojissa on kuitenkin eroa; toinen on katukiveykseksi käytettyä kultaa, ja toinen hopeata jäljittelevää kiilloitettua tinaa. Minun lapsessani ei ole mitään arvokasta; ja kuitenkin on minun ansioni, että hän pääsee niin pitkälle, kuin sellainen huono tekele voi päästä. Hänen pojallaan on ensiluokkaisia ominaisuuksia, jotka menevät hukkaan: ne on tehty pahemmiksi kuin hyödyttömiksi. Minulla ei ole mitään katumista; hänellä olisi enemmän kuin muut, paitsi minä, tietävätkään. Ja parasta on, että Hareton on minuun hitonmoisesti kiintynyt. Sinun on myönnettävä, että minä olen vienyt voiton Hindleystä siinä. Jos tuo peto nousisi haudastaan solvaamaan minua lapsensa kärsimistä vääryyksistä, saisin huvikseni nähdä sanotun lapsen ajavan hänet takaisin, suuttuneena siitä, että hän uskaltaa solvata sitä ainoata ystävää, joka hänellä on maailmassa."
Heathcliff nauraa hihitti pirullisesti tälle ajatukselle. En vastannut mitään, koska näin, ettei hän odottanutkaan sitä. Sillävälin nuori toverimme, joka istui liian kaukana meistä kuullakseen mitä puhuttiin, alkoi osoittaa levottomuuden oireita, katuen varmaankin, että oli kieltäytynyt Catherinen hupaisasta seurasta pelätessään pientä väsymystä. Hänen isänsä huomasi ikkunaan suunnatut levottomat katseet ja käden, joka epäröivästi ojentautui hattua kohti.
"Pystyyn, laiskottelija!" huusi hän teennäisen reippaasti.
"Lähde heidän jälkeensä! He ovat juuri tuolla kulmassa mehiläispesien luona."
Linton terästäytyi ja lähti lieden luota. Ikkuna oli auki, ja kun hän astui ulos, kuulin Cathyn tiedustavan vaiteliaalta saattajaltaan, mikä nimikirjoitus oven yläpuolella oli. Hareton tuijotti ylös ja raapi päätään kuin oikea ilveilijä.
"Se on jotakin perhanan kirjoitusta", vastasi hän. "En osaa lukea sitä."
"Etkö osaa lukea sitä?" huusi Catherine; "minä osaan lukea sen: se on englanninkieltä. Mutta haluan tietää, miksi se on siinä?"
Linton tirskui: se oli hänen osoittamansa ensimmäinen ilon ilmaisu.
"Hän ei tunne kirjaimia", virkkoi hän serkulleen. "Olisitteko uskonut noin suunnattoman suurta hölmöläistä olevan olemassakaan?"
"Onko hän oikein niinkuin olla pitäisi?" kysyi neiti Cathy vakavasti, "vai onko hän tyhmä vai sekapäinen? Olen tehnyt hänelle kaksi kysymystä nyt, ja kummallakin kerralla hän näytti niin tyhmältä, etten luule hänen ymmärtäneen minua. Mutta minun on todellakin vaikea ymmärtää häntä!"
Linton alkoi uudestaan nauraa ja katseli Haretoniin ärsyttävästi; tämä ei tosiaankaan sillä hetkellä näyttänyt olevan täysin selväjärkinen.
"Siihen ei ole muuta syytä kuin laiskuus, vai mitä Earnshaw?" virkkoi hän. "Serkkuni kuvittelee sinua tylsäjärkiseksi. Siinä saat nyt kokea seuraukset niin sanomiesi 'kirjatietojen' halveksumisesta. Oletteko te huomannut, Catherine, hänen kauhean yorkshireläisen murteensa?"
"Hyvänen aika, mitä saakelin hyötyä siitä on?" murisi Hareton, joka oli tottuneempi vastaamaan jokapäiväiselle toverilleen. Hän aikoi juuri ruveta laveammin selittämään, kun nuo kaksi nuorta ihmistä puhkesivat äänekkääseen nauruun.
"Mitä saakelin hyötyä tuosta lauseesta on?" tirskui Linton. "Isä kielsi sinua käyttämästä sopimattomia sanoja etkä voi aukaista suutasi sanomatta sellaisia. Koetapa käyttäytyä kuin gentlemanni, ole niin hyvä!"
"Jos sinä olisit oikea poika, etkä tuollainen mamselli, niin paiskaisin sinut maahan tällä hetkellä, sen tekisin, mokomakin huiskale!" vastasi suuttunut maalaisnuorukainen peräytyen, ja hänen kasvonsa hehkuivat tulipunaisina vihasta ja nöyryytyksestä, sillä hän tunsi että häntä loukattiin, eikä tiennyt, miten sen kostaisi.
Herra Heathcliff, joka oli kuullut keskustelun, kuten minäkin, hymyili nähdessään hänen menevän; mutta heti sen jälkeen hän loi erikoista vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen kielevään pariin, joka jäi lörpöttelemään sisäänkäytävään; pojalta ei näyttänyt puuttuvan intoa, kun hän kuvaili Haretonin virheitä ja puutteita, ja kun hän kertoi juttuja tämän puuhista. Ja tyttö nautti hänen ilkkuvista ja halveksuvista puheistaan, ajattelematta, että ne todistivat huonoa luonnetta. Aloin tuntea suurempaa vastenmielisyyttä kuin sääliä Lintonia kohtaan, ja annoin hänen isälleen jossakin määrin anteeksi, että hän piti häntä mitättömänä.
Me jäimme iltapäivään asti, sillä en voinut saada neiti Cathyä liikkeelle aikaisemmin, mutta onneksi ei isäntäni ollut poistunut huoneestaan eikä saanut tietää meidän pitkästynyttä poissaoloamme. Kotimatkalla olisin kernaasti selittänyt holhokilleni niiden henkilöiden luonnetta, joiden luota olimme lähteneet, mutta hän oli saanut päähänsä, että minä arvostelin heitä ennakkoluuloisesti.
"Ahaa!" huusi hän, "sinä olet isän puolella, Ellen, minä tiedän, että sinä olet puolueellinen, muuten et olisi näin monta vuotta pettänyt minua uskottelemalla, että Linton asui pitkän matkan päässä täältä. Olen tosiaankin äärettömän vihainen, mutta samalla olen niin mielissäni, etten osaa sitä ilmaista! Mutta pidä suusi kiinni äläkä puhu minun sedästäni; hän on minun setäni, muista se, ja tulen torumaan isää siitä, että hän on riidellyt hänen kanssaan."
Ja niin hän jatkoi, kunnes en enää yrittänytkään vakuuttaa hänelle, että hän oli erehtynyt. Hän ei maininnut vierailustamme mitään sinä iltana, koska hän ei tavannut isäänsä. Seuraavana päivänä kaikki tuli ilmi suureksi surukseni, ja kuitenkaan en ollut tyyten pahoillani: arvelin, että isä ehkä hoitaisi neuvonnan ja varoituksen velvollisuutta tehokkaammin kuin minä. Mutta hän oli liian arka eikä tyydyttävin syin perustellut toivomustaan, että Cathy karttaisi yhteyttä Humisevan harjun asukkaiden kanssa, ja Catherine vaati päteviä syitä jokaiseen kieltoon, joka häiritsi hänen hemmoitellun tahtonsa toteuttamista.
"Isä", huudahti hän aamusuuteloiden jälkeen, "arvaapa kenet minä tapasin eilen kävelyretkelläni suolla. Oi isä, sinä hätkähdit! Mutta sinä et ole menetellyt oikein, vai oletko? Minä tapasin – mutta kuuntele, niin saat kuulla miten keksin rikkomuksesi; ja Ellen on hitossa sinun kanssasi, ja kuitenkin teeskenteli säälivänsä minua syvästi, kun minä toivoin Lintonin takaisintuloa ja aina petyin."
Hän selosti totuudenmukaisesti retkeään ja sen seurauksia; ja isäntäni, vaikka hän useaan kertaan loikin minuun moittivan katseen, ei sanonut mitään, ennenkuin hän oli lopettanut. Sitten hän veti Catherinen luokseen ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miksi hän oli salannut Lintonin naapuruuden häneltä? Saattoiko hän ajatella sen johtuneen viattoman huvin kieltämisestä?
"Se johtui siitä, että pidät herra Heathcliffiä vastenmielisenä", vastasi Cathy.
"Siis arvelet minun välittävän enemmän omista tunteistani kuin sinun tunteistasi, Cathy?" virkkoi hän. "Ei, se ei johtunut siitä, että pidän herra Heathcliffiä vastenmielisenä, vaan että hän pitää minua vastenmielisenä ja on mitä pirullisin mies, joka nauttii siitä, että saa tehdä vääryyttä ja tuhota ne, joita vihaa, jos he antavat hänelle pienimmänkään tilaisuuden siihen. Minä tiesin, ettet sinä voisi pitää yllä tuttavuuttasi serkkusi kanssa joutumatta tekemisiin hänen kanssaan; ja minä tiesin, että hän inhoaisi sinua minun tähteni. Sinun hyväksesi siis, enkä minkään muun vuoksi, minä ryhdyin toimenpiteisiin, ettet enää kohtaisi Lintonia. Aioin selittää sen joskus, kun olisit tullut vanhemmaksi, ja olen pahoillani, että olen vitkastellut siinä."
"Mutta herra Heathcliff on kovin kohtelias, isä", huomautti Catherine, tulematta ollenkaan vakuutetuksi asiasta, "ja hän ei ensinkään vastustanut meidän tapaamistamme: hän sanoi, että minä saan tulla hänen kotiinsa milloin haluan, mutta en saa kertoa sinulle, koska sinä olit riidellyt hänen kanssaan etkä voi antaa hänelle anteeksi, että hän meni naimisiin Isabella-tädin kanssa. Etkä tahdokaan antaa. Sinä olet syyllinen: hän ainakin antaa meidän olla ystäviä, Lintonin ja minun, mutta sinä et anna."
Kun isäntäni huomasi, ettei Catherine uskonut hänen vakuutustaan setänsä huonosta luonteesta, kertoi hän lyhyesti Heathcliffin käytöksestä Isabellaa kohtaan ja siitä, miten Humiseva harju oli tullut hänen omaisuudekseen. Hän ei voinut kauan keskustella tästä aiheesta, sillä vaikka hän puhui siitä vähän, tunsi hän yhä vanhaa vihollistaan kohtaan samanlaista kauhua ja kammoa, kuin mikä oli täyttänyt hänen sydämensä rouva Lintonin kuollessa. "Hän eläisi vieläkin, ellei Heathcliffiä olisi ollut!" oli hänen ainainen katkera ajatuksensa; ja hänen mielestään Heathcliff oli murhaaja. Neiti Cathy – joka ei tuntenut mitään tihutöitä, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä tottelemattomuuden tekojaan, virheitään ja vihaansa, jotka johtuivat kiivaasta luonteesta ja ajattelemattomuudesta, ja joita kaduttiin samana päivänä, jona ne tehtiinkin – ihmetteli sellaista synkkää luonnetta, joka saattoi miettiä ja salata kostoa vuosikausia ja päättävästi jatkaa suunnitelmiaan tuntematta katumusta. Häneen näytti niin syvästi vaikuttavan tällaisen ihmisluonteen paljastus – johon hänen tähänastiset tutkimuksensa eivät olleet ulottuneet – että herra Edgar piti tarpeettomana jatkaa puhetta siitä aiheesta. Hän lisäsi ainoastaan:
"Tämän jälkeen tiedät, armaani, miksi tahdon sinun karttavan hänen kotiaan ja perhettään; mene nyt entisiin toimiisi ja huveihisi, äläkä enää ajattele heitä."
Catherine suuteli isäänsä ja istui sitten hiljaa opiskeluihinsa syventyneenä muutamia tunteja, kuten hänellä oli tapana; sitten hän lähti isänsä kanssa kävelyretkelle pelloille, ja koko päivä kului tavalliseen tapaan. Mutta illalla, kun Catherine oli vetäytynyt huoneeseensa ja minä menin auttamaan häntä riisuutumisessa, näin hänen itkevän polvistuneena vuoteen ääreen.
"Voi, voi tyhmää lasta!" huusin minä. "Jos teillä olisi tosi suruja, häpeäisitte tuhlata kyyneleitä tämän pienen vastoinkäymisen takia. Te ette koskaan ole tuntenut todellisen surun varjoakaan, neiti Catherine. Olettakaapa hetkinen, että isäntä ja minä olisimme kuolleita ja te olisitte yksin maailmassa: mitä tuntisitte silloin? Verratkaa tätä tapausta sellaiseen suruun ja olkaa kiitollinen niistä ystävistä, joita teillä on, sen sijaan, että haluaisitte uusia."
"Minä en itke itseni vuoksi, Ellen", vastasi hän, "itken Lintonin vuoksi. Hän odottaa näkevänsä minut taas huomenna, ja sitten hän tulee niin pettyneeksi: hän odottaa minua, enkä minä mene!"
"Joutavia", virkoin minä, "luuletteko hänen ajatelleen yhtä paljon teitä, kuin te olette ajatellut häntä? Eikö Hareton ole hänen toverinaan? Yksikään henkilö sadasta ei itkisi sukulaista, jonka on nähnyt vain kaksi kertaa kahtena iltana. Linton oivaltaa, miten asia on, eikä vaivaa itseään pitemmälti sillä."
"Mutta enkö saa kirjoittaa hänelle kirjettä ja ilmoittaa hänelle, miksi en voi tulla?" kysyi Cathy ja nousi seisomaan. "Ja lähettää nuo kirjat, jotka lupasin lainata hänelle? Hänen kirjansa eivät ole yhtä kauniita kuin minun, ja hän halusi niitä hartaasti, kun kerroin hänelle, miten hauskoja ne ovat. Enkö saa, Ellen?"
"Ette tosiaankaan, ette tosiaankaan!" vastasin minä päättävästi. "Sitten hän kirjoittaisi teille, eikä asia koskaan päättyisi. Ei, neiti Catherine, tuttavuus täytyy kokonaan lopettaa, isänne tahtoo niin, ja minun on valvottava, että niin käy."
"Mutta miten pieni kirje –" hän alkoi uudestaan anovin ilmein.
"Hiljaa!" keskeytin minä. "Me emme ala lähetellä pieniä kirjelappuja. Menkää vuoteeseen."
Hän loi minuun kovin häjyn katseen, niin häjyn, etten ensin tahtonut suudella häntä toivottaakseni hyvää yötä, vaan peitin hänet vuoteeseen, ja suljin hänen ovensa kovin loukkaantuneena; mutta mentyäni puolitiehen kaduin ja palasin hiljaa, ja kas, neiti seisoi pöydän ääressä palanen valkeata paperia edessään ja lyijykynä kädessään; minun sisään tullessani hän kätki ne syyllisyytensä tuntien.
"Te ette saa ketään viemään kirjettänne, Catherine", sanoin minä, "jos sen kirjoitatte; ja nyt sammutan teidän kynttilänne."
Sammutin kynttilänsammuttajalla liekin ja sain palkakseni sitä tehdessäni iskun käteeni ja nenäkkään huomautuksen "ilkeä otus!" Sitten lähdin uudelleen hänen luotaan, ja hän salpasi oven ollen huonoimmalla ja ärtyisimmällä tuulellaan. Hän kirjoitti kirjeen ja lähetti sen määräpaikkaansa maidonviejän mukana, joka tuli kylästä, mutta sitä en saanut tietää, ennenkuin jonkin ajan kuluttua. Viikot vierivät ja Cathy malttoi mielensä, vaikka hän alkoikin ihmeellisesti pitää omaan soppeensa pujahtamisesta; usein, kun tulin hänen luokseen odottamatta hänen lukiessaan, hän säpsähti ja kumartui kirjansa yli, ilmeisesti haluten peittää sen, ja huomasin irtonaisten paperin syrjäin pistävän esiin kirjan lehtien välistä. Hänelle tuli myös tavaksi tulla alakertaan varhain aamulla ja hiiviskellä keittiön läheisyydessä ikäänkuin odottaen jonkun saapumista; ja kirjaston kirjoituskaapissa hänellä oli pieni laatikko, jonka ääressä hän kulutti tuntikausia ja jonka avaimen hän erikoisen huolellisesti poisti lähtiessään kirjastosta.
Eräänä päivänä hänen tarkastaessaan tätä laatikkoa huomasin leikkikalujen ja korujen, jotka ennen muodostivat sen sisällön, vaihtuneen taitettuihin paperiliuskoihin. Uteliaisuuteni ja epäluuloni heräsivät; päätin vähän tarkastaa hänen salaperäisiä aarteitaan; niinpä illalla, heti kun hän ja isäntäni olivat menneet yläkertaan, hain ja helposti löysin hallussani olevien talonavainten joukosta yhden, joka sopi lukkoon. Avattuani laatikon tyhjensin koko sen sisällön esiliinaani ja vein sen mukanani tutkiakseni niitä rauhassa omassa huoneessani. Vaikka en voinutkaan olla epäilemättä, olin kuitenkin hämmästynyt löytäessäni sellaisen joukon – niitä oli täytynyt tulla melkein joka päivä – Linton Heathcliffiltä saapuneita kirjeitä: vastauksia Cathyn lähettämiin kirjeisiin. Varhaisimmat olivat sekavia ja lyhyitä; vähitellen ne sentään kehittyivät täydellisiksi rakkauskirjeiksi, tyhmiksi, kuten luonnollisesti sen ikäisen kirjoittajan kirjeet, mutta siellä täällä oli yksityiskohtia, joiden arvelin olevan lainattuja kokeneemmalta taholta. Muutamia niistä pidin erikoisen omituisina tulisuuden ja typeryyden sekoituksina; ne alkoivat tulisina ja loppuivat teennäiseen, sanarikkaaseen tyyliin, jommoista koulupoika saattaisi käyttää kuvitellulle, aineettomalle armaalleen. En tiedä, tyydyttivätkö ne Catherinea, mutta minusta ne tuntuivat kovin arvottomilta ja joutavanpäiväisiltä. Luettuani niin monta kuin pidin sopivana, minä sidoin ne nenäliinaan ja piilotin ja lukitsin uudestaan tyhjän laatikon.
Tapansa mukaan nuori neiti tuli alakertaan varhain ja pistäytyi keittiöön: katselin, miten hän meni ovelle, kun eräs pieni poika saapui; sillävälin kuin maitotyttö täytti hänen hinkkiään, työnsi Cathy jotakin hänen takkinsa taskuun ja otti sieltä jotakin esille. Kiersin puutarhan kautta ja asettauduin odottamaan sanansaattajaa. Tämä taisteli urhoollisesti hänelle uskotun esineen puolesta ja maito kaatui meidän välillemme, mutta minun onnistui takavarikoida kirje ja uhaten hänelle vakavia seurauksia, ellei hän raivautuisi oikopäätä kotiinsa, jäin aidan suojaan ja luin neiti Cathyn sydämellisen sepustuksen. Se oli yksinkertaisempi ja kaunopuheisempi kuin hänen serkkunsa kirje: kovin kaunis ja kovin tyhmä. Pudistin päätäni ja menin sisään. Päivä oli ollut kostea, eikä Cathy voinut huvitteleida puistossa retkeilemällä; niinpä hän, aamu-opintojensa päätyttyä, vetäytyi saamaan lohdutusta laatikostaan; hänen isänsä istui pöydän ääressä lukemassa ja minä olin tahallani varustautunut korjaamaan ratkenneita ikkunaverhon liehukkeita, pitäen yhtämittaa silmällä Cathyn hommia. Milloinkaan ei lintu palatessaan ryöstettyyn pesäänsä, jonka se on jättänyt täyteen piipittäviä poikasia, ole osoittanut syvempää epätoivoa tuskallisesti valittaessaan ja liipotellessaan, kuin Cathy osoitti huudahtamalla ainoastaan "voi!" ja muutoksella, joka kuvastui hänen viime aikoina hyvin onnellisessa ulkomuodossaan. Herra Linton katsahti häneen.
"Mikä sinua vaivaa, kultaseni? Oletko loukannut itsesi?" virkkoi hän.
Hänen äänensävynsä ja katseensa vakuuttivat Cathylle, ettei hän ollut aarteen löytäjä.
"En, isä!" huohotti Cathy. "Ellen, Ellen! tule yläkertaan – minä olen sairas."
Tottelin hänen hälytystään ja seurasin häntä.
"Voi Ellen! sinä olet ottanut ne", alkoi hän heti kyykistyen polvilleen, kun olimme päässeet huoneeseen kahdenkesken. "Oi, anna ne minulle, enkä enää koskaan, koskaan tee sitä enää! Älä kerro isälle. Ethän ole kertonut isälle, Ellen? Sano, ettet ole! Minä olen ollut äärettömän paha, mutta lupaan, etten tee niin enää!"
Kovin ankarana käskin hänen nousta seisaalleen.
"Vai niin!" huomautin minä, "te näytätte joutuneen joltisenkin pitkälle, neiti Catherine: teillä on syytä hävetä niitä! Kaunis pinkka roskaa, jota tutkitte vapaahetkinänne, varmaankin; kas, sehän on kyllin hyvää vaikka painettavaksi! Ja mitä luulette isännän ajattelevan, kun paljastan asian hänelle? En vielä ole näyttänyt niitä hänelle, mutta teidän ei tarvitse luullakaan, että säilytän teidän naurettavia salaisuuksianne. Hyi häpeää! ja tietenkin te olette alkanut kirjoitella sellaisia typeryyksiä; Linton ei olisi keksinyt sen alkamista, siitä olen varma."
"En alkanut, en alkanut!" nyyhkytti Cathy, kuin sydän särkymäisillään. "En ollenkaan ajatellut rakastaa häntä, ennenkuin –"
"Rakastaa!" huusin minä niin halveksivasti kuin voin lausua tuon sanan. "Rakastaa! Onko kuultukaan semmoista! Minä voisin aivan yhtä hyvin sanoa rakastavani mylläriä, joka kerran vuodessa tulee ostamaan meiltä viljaa. Kaunista rakastamista tosiaankin. Ja molemmat kerrat yhteen laskettuina olette nähnyt Lintonia tuskin neljää tuntia elämässänne! Ja tässä on nyt tuo lapsellinen roska! Minä vien sen kirjastoon; ja saammepa nähdä, mitä isänne sanoo sellaisesta rakastamisesta!"
Hän juoksi kallisarvoisten kirjeittensä luo, mutta minä pidin niitä pääni yläpuolella; sitten hän lateli uusia kiihkeitä pyyntöjä, että polttaisin kirjeet – saisin tehdä mitä tahansa mieluummin kuin näyttää ne. Ja kun minulla tosiaankin oli ihan yhtä paljon halua nauraa kuin torua – sillä pidin kaikkea tätä tyttömäisenä turhamaisuutena – niin viimein aloin leppyä, ja kysyin: "Jos suostun polttamaan ne, niin lupaatteko vakavasti olla lähettämättä ja vastaanottamatta enää kirjeitä ja kirjoja (sillä huomaan teidän lähettäneen hänelle kirjoja) ja hiuskiharoita ja sormuksia ja leluja?"
"Me emme lähetä leluja!" huusi Catherine, jonka ylpeys voitti häpeän.
"Ettekä siis mitään muutakaan, neiti", sanoin minä. "Ellette lupaa, lähden."
"Minä lupaan, Ellen!" huusi hän tarttuen vaatteisiini. "Oi, polta ne, polta, polta!"
Mutta kun kohentimella aloin aukaista liettä, oli uhraus liian vaikea kestää. Hän rukoili hartaasti, että minä säästäisin hänelle yhden tai kaksi.
"Yhden tai kaksi, Ellen, säilytettäväksi Lintonin vuoksi!"
Aukaisin nenäliinan solmun ja pudottelin sen sisältöä lieteen, jossa tulenliekit alkoivat kiemurrella.
"Minä tahdon yhden, senkin ilkimys!" kirkui Cathy, ja työnsi kätensä tuleen ja veti sormiensa kustannuksella esiin muutamia puoliksi palaneita jäännöksiä.
"Hyvä siis – ja minä vien muutamia isällenne nähtäväksi!" vastasin minä, survoen loput takaisin kääröön ja kääntyen uudestaan ovelle.
Cathy heitti mustuneet jätteet liekkeihin ja antoi minulle merkin uhritoimituksen lopettamiseen. Työ oli tehty; kopistin tuhkaa ja heitin sekaan lapiollisen kivihiiliä. Ja Cathy vetäytyi äänettömänä ja äärettömästi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Laskeuduin alakertaan kertomaan isännälleni, että nuoren neidin sairauden puuska oli melkein ohi, mutta pidin parhaana, että hän menisi hetkeksi makuulle. Cathy ei halunnut syödä päivällistä; mutta hän ilmestyi teelle kalpeana ja punasilmäisenä ja kovin masentuneen näköisenä. Seuraavana aamuna vastasin kirjeeseen paperiliuskalla, jolle oli kirjoitettu: "Nuorta herra Heathcliffiä pyydetään lopettamaan kirjeiden lähettäminen neiti Lintonille, koska hän ei ota niitä vastaan." Ja sen jälkeen pieni poika saapui tyhjin taskuin.
XXII luku
Kesä ja varhaissyksy kuluivat loppuun. Mikonpäivä oli sivuutettu, mutta sadonkorjuu oli sinä vuonna myöhästynyt, ja muutamilla meidän pelloillamme oli viljanleikkuu vielä kesken. Herra Linton ja hänen tyttärensä kävelivät usein leikkaajien luo; viimeisiä lyhteitä korjattaessa he jäivät sinne hämärään asti, ja kun ilta sattui olemaan kolea ja kostea, sai isäntäni kovan yskän, joka itsepintaisesti asettui hänen keuhkoihinsa ja joka melkein yhtämittaa pidätti häntä sisällä koko talven.
Cathy parka, jota hänen pieni seikkailunsa oli pelästyttänyt, oli ollut melkoisesti surullisempi ja hiljaisempi sen päätyttyä, ja hänen isänsä vaati häntä lukemaan vähemmän ja harjoittamaan enemmän ruumiinliikuntoa. Hän ei saanut enää isäänsä seurakseen; minä pidin velvollisuutenani korvata tuon puutteen, mikäli mahdollista omalla seurallani: riittämätön korvaus, sillä minulta riitti lukuisien jokapäiväisten toimieni vuoksi vain kaksi tai kolme tuntia hänen kanssaan kuljeskelemiseen, ja minun seurani oli ilmeisesti vähemmän haluttua kuin isän.
Eräänä iltana lokakuussa tai marraskuun alussa – koleana kosteana iltana, jolloin niityillä ja teillä kahisi kosteita, kuihtuneita lehtiä, ja kylmä sininen taivas oli puoliksi peittynyt pilviin – synkän harmaisiin riekaleihin, jotka nopeasti kohosivat lännestä ja ennustivat runsasta sadetta – pyysin nuorta neitiä luopumaan kävelyretkestä, koska olin varma, että tulisi rankkasade. Hän kieltäytyi; ja vasten tahtoani puin ylleni päällystakin ja otin sateenvarjoni seuratakseni häntä retkelle puiston päähän: tavanmukainen kävelyretki, jonka hän useimmiten teki ollessaan mieleltään masentunut – ja sitä hän oli muuttumattomasti aina, kun herra Edgar oli tavallista sairaampi; isäntä ei sitä koskaan itse tunnustanut, mutta sekä Cathy että minä arvasimme sen hänen huomattavammasta vaiteliaisuudestaan ja hänen kasvojensa alakuloisesta ilmeestä. Cathy jatkoi surullista kulkuaan; nyt ei juostu eikä hypitty, vaikka kolean tuulen olisi luullut yllyttävän rientämään nopeasti. Ja sivulta salaa katsoen huomasin usein, miten hän kohotti kätensä ja pyyhkäisi jotakin pois poskeltaan. Katselin ympärilleni löytääkseni jotakin, millä kääntää hänen ajatuksensa muuanne. Toisella puolen tietä oli korkea epätasainen penger, jossa kasvoi kitukasvuisia pähkinäpensaita ja vaivaisia tammia, juuret puoliksi paljaina; maa oli liian löyhää viimeksimainituille, ja voimakkaat tuulet olivat puhaltaneet muutamat puut melkein vaakasuoriksi. Neiti Catherine oli kesällä ilokseen kiipeillyt pitkin niiden runkoja ja istunut oksilla, keinuen kahdenkymmenen jalan korkeudessa maanpinnan yläpuolella; ja minä, jota hänen ketteryytensä ja hänen vilkas, lapsellinen luonteensa miellyttivät, pidin kuitenkin sopivana torua häntä joka kerran, kun näin hänet niin korkealla, mutta torua niin, että hän tiesi tarpeettomaksi laskeutua maahan. Päivällisajasta teenjuontiin asti hän saattoi maata tässä tuulien tuudittamassa kehdossaan vain laulellen vanhoja lauluja – minun lastenkamarirunouttani – tai katsellen lintuja, pienen lehvistön asujaimia, jotka ruokkivat ja houkuttelivat poikasiaan lentämään, tai leväten ummistetuin silmin, puoliksi ajatellen, puoliksi uneksuen, onnellisempana kuin sanat voivat ilmaista.
"Katsokaahan, neiti!" huusin minä, ja osoitin erästä koloa käyristyneen puun juurien alla. "Talvi ei vielä ole tullut. Tuolla on pieni kukka, viimeinen nuppu siitä suuresta sinikelloparvesta, joka heinäkuussa peitti nuo turvepenkereet sinipunervaan pilveen. Ettekö kapuaisi sinne ja poimisi sitä isällenne?"
Catherine tuijotti pitkän aikaa yksinäiseen, multaisessa majassaan värisevään kukkaan ja vastasi viimein:
"En, minä en koske siihen; mutta se näyttää surulliselta, eikö näytäkin, Ellen?"
"Näyttää", vastasin minä, "se on melkein yhtä nääntyneen ja voimattoman näköinen kuin tekin: teidän poskenne ovat verettömät; tartutaan toistemme käsiin ja juostaan. Te olette niin heikko, että luulenpa jaksavani vetää teille vertoja."
"En", toisti hän ja jatkoi kävelyään pysähtyen tavantakaa miettien katselemaan jotakin sammaltukkoa tai valjennutta ruohokimppua tai sientä, jonka kirkkaan keltainen väri pilkisti ruskeasta lehvistöstä; ja vähän väliä, hänen kätensä kohosi hänen poiskäännetyille kasvoilleen. "Catherine, miksi itkette, rakkaani?" kysyin minä mennen hänen luokseen ja pannen käsivarteni hänen olkapäälleen. "Eihän teillä ole syytä itkeä sitä, että isänne on saanut yskän; olkaa kiitollinen, ettei se ole mitään pahempaa."
Hän ei yrittänytkään enää ehkäistä kyyneliään; nyyhkytykset vaikeuttivat hänen hengitystään.
"Voi, siitä tulee jotakin pahempaa", virkkoi hän. "Ja mitä minä teen sitten, kun isä ja sinä olette lähteneet luotani ja minä jään yksin? Minä en voi unohtaa sanojasi, Ellen, ne ovat aina korvissani. Miten muuttunut elämä tulee olemaan, miten kolkko maailma tulee olemaan, kun isä ja sinä olette kuolleet."
"Eihän kukaan voi tietää, vaikka te kuolisitte ennen meitä", vastasin minä. "On väärin ennustaa pahaa. Toivokaamme, että kuluu useita, useita vuosia, ennenkuin kukaan meistä poistuu: isäntä on nuori ja minä olen vahva ja tuskin vielä neljääkymmentäviittäkään täyttänyt. Minun äitini eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi ja oli reipas nainen loppuun asti. Olettakaamme siis herra Lintonin elävän kuusikymmenvuotiaaksi, siihen kuluu enemmän vuosia kuin te olette laskenut, neiti. Ja eikö olisi typerää surra onnettomuutta yli kaksikymmentä vuotta edeltäpäin?"
"Mutta Isabella-täti oli nuorempi kuin isä", huomautti Cathy ja katseli minuun arasti, toivoen saavansa lisälohdutusta.
"Isabella-tädillä ei ollut teitä ja minua hoitajinaan", vastasin minä. "Hän ei ollut niin onnellinen kuin isäntä; hänellä ei ollut niin paljon sitä, minkä vuoksi elää. Teidän tulee vain hoivata isäänne ja ilostuttaa häntä olemalla itse aina iloinen; ja karttakaa huolestuttamasta häntä millään, muistakaa se, Cathy! En salaa, että voitte tappaa hänet, jos rupeatte hurjaksi ja välinpitämättömäksi ja yhä muistelette typerää, kuviteltua kiintymystä sen henkilön poikaan, joka iloitsisi isänne kuolemasta, ja jos annatte isänne tietää, että ero, jonka hän on pitänyt välttämättömänä, riuduttaa teitä."
"Minua ei riuduta mikään muu maan päällä kuin isän sairaus", vastasi toverini. "En välitä mistään niinkuin isästä. Ja minä en milloinkaan – oi, en milloinkaan – milloinkaan, niin kauan kuin olen järjissäni, tee tai sano mitään suututtaakseni häntä. Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, Ellen; minä tiedän sen tästä: rukoilen joka ilta, että saisin jäädä eloon hänen jälkeensä, koska tahtoisin kernaammin itse olla onneton kuin tuottaa hänelle onnettomuutta; se osoittaa, että rakastan häntä enemmän kuin itseäni."
"Hyvin sanottu", vastasin minä. "Mutta teidän on osoitettava se myös teoilla; ja hänen parannuttuaan, muistakaa, te ette saa unohtaa pelon hetkellä tekemiänne päätöksiä."
Puhuessamme lähenimme tielle päin olevaa porttia ja nuori neiti, jonka mieli taas oli muuttunut päivänpaisteiseksi, kapusi muurille ja istuutui sen huipulle kurottautuen ottamaan muutamia ruusumarjoja, jotka loistivat tulipunaisina maantienpuoleista sivua varjostavien villiruusujen korkeimmissa latvoissa; alemmat hedelmät olivat kadonneet, ja lukuunottamatta lintuja ei kukaan ulottunut ylempiin, ellei seurannut Cathyn esimerkkiä. Kun hän kurottautui marjoja ottamaan, putosi hänen hattunsa; ja koska portti oli lukittu, ehdotti hän, että hän hakisi sen laskeutumalla toiselle puolelle. Pyysin häntä olemaan varovainen, ettei putoaisi, ja hän katosi nopeasti. Mutta hänen palaamisensa ei ollut helppoa; kivet olivat sileitä ja kauniisti muuratut, ja ruusupensaat ja sinivatukoiden oksat eivät voineet antaa tarpeeksi tukea, jos yritti uudestaan kavuta muurille. Minä hullu en muistanut sitä, ennenkuin kuulin hänen nauravan ja huutavan:
"Ellen, sinun on haettava avain, tai muuten minun täytyy juosta tätä tietä portinvartijan majalle. Minä en voi kavuta vallille tältä puolelta!"
"Jääkää siihen missä olette", vastasin minä, "minulla on avainkimppu taskussani: kenties saan oven aukenemaan; jos en saa, menen."
Catherine huvitti itseään tanssimalla edestakaisin oven edessä, sillä aikaa kuin minä koetin vuorostani kutakin suurta avainta. Olin kokeillut viimeisellä ja huomannut, ettei mikään niistä kelvannut, toistin siis pyyntöni, että hän pysyisi paikallaan, ja olin juuri kiiruhtamaisillani kotiin niin nopeasti kuin pääsin, kun muuan lähestyvä ääni pysähdytti minut. Se oli laukkaavan hevosen kavion kopse. Cathy lakkasi myös tanssimasta. "Kuka se on?" kuiskasin minä.
"Ellen, toivon että sinä voisit aukaista oven", kuiskasi toverini takaisin huolestuneena.
"Hoi, neiti Lintonko?" kysyi syvä ääni (ratsastajan), "olen iloinen tavatessani teidät. Älkää kiiruhtako sisään, sillä minun on pyydettävä selitys ja saatava se."
"Minä en aio puhutella teitä, herra Heathcliff", vastasi Catherine. "Isä sanoo, että te olette ilkeä mies, ja että te vihaatte sekä häntä että minua; ja Ellen sanoo samaa."
"Se ei vaikuta tähän asiaan", vastasi Heathcliff. (Hän se oli). "Luullakseni en vihaa poikaani, ja asia, johon vaadin teidän huomiotanne, koskee häntä. Niin, teillä on syytä punastua. Eikö teillä, kaksi tai kolme kuukautta sitten ollut tapana kirjoitella Lintonille? Te leikitte rakkaudella, vai kuinka? Te ansaitsette molemmat piiskaamista siitä! Te ainakin, vanhempana ja vähemmän tunteellisena, kuten on käynyt ilmi. Minulla on teidän kirjeenne, ja jos olette nenäkäs minua kohtaan, lähetän ne isällenne. Te varmaankin kyllästyitte huviin ja heititte sen, vai kuinka? Samalla te heititte Lintonin toivottomuuden hetteihin. Hän oli tosissaan: hän rakasti todella. Niin totta kuin elän, on hän kuolemaisillaan teidän tähtenne; hänen sydämensä särkyy teidän kevytmielisyytenne tähden: ei kuvaannollisesti, vaan todella. Hän tulee päivä päivältä huonommaksi, vaikka Hareton onkin pilkannut häntä lakkaamatta kuusi viikkoa, ja minä olen käyttänyt ankarampia keinoja ja yrittänyt peloitella hänestä heikkomielisyyttä pois; hän joutuu turpeen alle ennen kesää, ellette te paranna häntä!"
"Miten uskallatte noin julkeasti valehdella lapsi paralle?" huusin minä sisältä. "Olkaa hyvä ja ratsastakaa eteenpäin! Miten voitte tahallanne sommitella noin kurjia valheita? Neiti Cathy, minä särjen lukon kivellä: ettehän usko noin joutavia juttuja. Voittehan itse ymmärtää, että ihmisen on mahdotonta kuolla rakkaudesta vieraaseen henkilöön."
"Minä en tiennyt, että täällä oli kuuntelijoita", mutisi ilmitullut konna. "Arvoisa rouva Dean, minä pidän teistä, mutta minä en pidä teidän kaksimielisyydestänne", lisäsi hän ääneen. "Kuinka te voitte niin julkeasti valehdella, että väitätte minun vihaavan 'lapsi parkaa', ja keksitte mörköjuttuja peloittaaksenne hänet pois minun oveltani? Catherine Linton (jo tuo nimikin lämmittää minua), kaunis neitoni, minä olen kotoa poissa tällä viikolla, menkää katsomaan, enkö ole puhunut totta: tehkää se, niin olette kultainen! Kuvitelkaapa vain isäänne minun sijassani ja Lintonia omallanne; ajatelkaa sitten, minkä arvon antaisitte välinpitämättömälle rakastajallenne, jos hän kieltäytyisi ottamasta askeltakaan teitä lohduttaakseen, kun isänne itse häntä pyytäisi, ja älkää pelkästä typeryydestä langetko samaan erheeseen. Vannon kautta autuuteni, että hän menee hautaan, eikä kukaan muu kuin te voi häntä pelastaa!"
Lukko murtui ja minä ilmestyin portaille.
"Minä vannon, että Linton on kuolemaisillaan", toisti Heathcliff katsellen tiukasti minuun. "Ja suru ja epätoivo kiiruhtavat hänen kuolemaansa. Nelly, jos et päästä häntä tulemaan, voit itse tehdä sinne kävelyretken. Mutta minä en palaa ennenkuin tähän aikaan ensi viikolla, enkä luule, että itse herrallasikaan olisi mitään sitä vastaan, jos hän käy serkkuaan katsomassa."
"Tulkaa sisään", virkoin minä tarttuen Cathyn käsivarteen ja puoliksi pakottaen hänet tulemaan sisään; hän vitkasteli katsellen epäröivin silmin puhujan kasvoja, joiden jäykät piirteet eivät ilmaisseet hänen sisällistä vilpillisyyttään.
Hän ohjasi hevosensa lähelle ja kumartuen alaspäin huomautti:
"Neiti Catherine, myönnän teille, etten ole tarpeeksi kärsivällinen Lintonia kohtaan, ja Hareton ja Joseph eivät ole senkään vertaa. Myönnän hänen olevan äreätä lajia. Hän kaipaa lempeyttä, kuten rakkauttakin, ja teidän lempeä sananne olisi hänen paras lääkkeensä. Älkää välittäkö rouva Deanin julmista varoituksista, mutta olkaa jalomielinen ja päättäkää mennä häntä katsomaan. Hän uneksuu teistä öin ja päivin, eikä hän voi uskoa, ettette vihaa häntä, koska te ette kirjoita ettekä käy katsomassa."
Suljin oven ja vieritin kiven sen eteen tukemaan höltynyttä lukkoa, ja sitten levitin sateenvarjoni ja vedin holhokkini sen alle, sillä sade alkoi virrata myrskyssä vaikeroivien puiden oksien välitse ja varoitti meitä viivyttelemästä. Kiireemme esti kaiken keskustelun Heathcliffin kohtaamisesta, kun kiidimme kotiin; mutta vaistomaisesti arvasin Catherinen sydämen olevan kaksinkertaisen surun synkentämän. Hänen kasvonsa olivat niin surulliset, etteivät ne näyttäneet hänen kasvoiltaan: ilmeisesti hän piti totena joka tavua siitä mitä oli kuullut.
Isäntä oli vetäytynyt lepäämään, ennenkuin tulimme kotiin. Cathy hiipi hänen huoneeseensa tiedustelemaan, kuinka hän voi; hän oli vaipunut uneen. Cathy palasi ja pyysi minua kanssaan kirjastoon istumaan. Joimme teemme yhdessä; ja sitten hän meni lepäämään lieden edusmatolle ja pyysi, etten puhuisi, sillä hän oli väsynyt. Otin kirjan ja olin lukevinani. Hän alkoi uudestaan hiljaa itkeä heti kun hän luuli minun kiintyneen askarteluuni, nykyjään se näytti olevan hänen mieliharrastuksensa. Annoin hänen nauttia siitä hetkisen, sitten nuhtelin: ivailin ja nauroin kaikelle, mitä herra Heathcliff oli puhunut pojastaan, kuin olisin varma, että Cathy olisi yhtä mieltä. Voi kuitenkin! minulla ei ollut taitoa kumota vaikutusta, minkä hänen selostuksensa oli aiheuttanut: sitä Heathcliff oli juuri tarkoittanutkin.
"Sinä saatat olla oikeassa, Ellen", vastasi hän, "mutta minä en kuitenkaan rauhoitu, ennenkuin tiedän. Ja minun täytyy ilmoittaa Lintonille, ettei kirjoittamattomuuteni ole minun vikani, ja vakuuttaa hänelle, etten minä muutu."
Mitä hyödyttivät viha ja vastaväitteet hänen typerää uskoaan vastaan? Me erosimme sinä iltana – vihollisina; mutta seuraavana päivänä olin matkalla Humisevaan harjuun rinnan itsepäisen, nuoren emäntäni ponyn kanssa. Minä en voinut katsella hänen suruaan: nähdä hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja surullisia silmiään; ja minä myönnyin toivoen heikosti, että Linton itse todistaisi sillä, miten ottaisi meidät vastaan, miten vähän tästä jutusta perustui todellisuuteen.
XXIII luku
Sateista yötä oli seurannut sumuinen aamu – sekä hallainen että vihmasateinen – ja sadepurot risteilivät teillämme loristessaan alas ylängöiltä. Jalkani kastuivat läpimäriksi, olin vihainen ja alakuloinen, juuri sellaisella tuulella, joka oli omiaan korostamaan edellämainittuja epämieluisia seikkoja. Me menimme taloon keittiön kautta saadaksemme tietää, oliko herra Heathcliff tosiaankin poissa, koska minä en paljonkaan luottanut hänen omaan vakuutukseensa.
Joseph näytti istuvan eräänlaisessa elysiumissa yksin räiskyvän tulen ääressä; hänen lähellään pöydällä rehenteli oluthaarikka suurten paahdettujen kaurakakkuviipaleiden kanssa, ja hänellä oli musta, lyhyt piippunsa suussaan. Catherine juoksi lieden ääreen lämmittelemään. Minä kysyin, oliko isäntä sisällä. Kysymykseni jäi niin pitkäksi aikaa vastaamatta, että luulin ukon käyneen kuuroksi, ja toistin sen vähän äänekkäämmin.
"E-ei!" ärisi Joseph tai pikemminkin honotti nenänsä. "Ee-ei! saatte laputtaa takaisin sinne, mistä olette tulleetkin."
"Joseph!" huusi ärtyisä ääni yht'aikaa minun kanssani sisemmästä huoneesta. "Kuinka monta kertaa minun täytyy teitä huutaa? Täällä on enää vain vähän kuumaa tuhkaa. Joseph! tule heti paikalla!"
Voimakkaat puhallukset ja päättäväinen tuijotus uuniin osoittivat, ettei hän ollut kuulevinaan tätä anomusta. Taloudenhoitajaa ja Haretonia ei näkynyt, toinen oli varmaankin mennyt asialle ja toinen askareillensa. Me tunsimme Lintonin äänen ja astuimme huoneeseen.
"Ah, minä toivon teidän kuolevan hirsipuussa, nääntyvän nälkään", virkkoi poika, luullen meidän askeleitamme huolimattoman käskyläisensä lähestymiseksi.
Hän vaikeni huomattuaan erehdyksensä; hänen serkkunsa kiiti hänen luokseen.
"Tekö siinä, neiti Linton?" virkkoi hän, kohottaen päätään suuren tuolin käsinojalta, jolla se oli levännyt. "Ei, älkää suudelko minua: se hengästyttää minua. Hyvänen aika! Isä sanoi, että te tulisitte", jatkoi hän, toinnuttuaan vähän Catherinen hyväilystä ja Catherinen seistessä vieressä ja näyttäessä kovin masentuneelta. "Olisitteko niin hyvä ja sulkisitte oven? Te jätitte sen auki; ja nuo – nuo inhottavat otukset eivät tuo hiiliä takkaan. On niin kylmä!"
Minä kohensin tuhkaa ja hain itse hiilikopan. Invaliidi valitti, että hän peittyy tuhkaan; mutta hänellä oli kiusallinen yskä ja hän näytti kuumeiselta ja sairaalta, joten en moittinut häntä ärtyisyydestä.
"No niin, Linton", mutisi Catherine, kun Lintonin rypistetty otsa sileni, "oletteko iloinen nähdessänne minut? Voinko tehdä jotakin hyväksenne?"
"Miksi ette tullut ennemmin?" kysyi Linton. "Teidän olisi pitänyt tulla eikä kirjoittaa. Noiden pitkien kirjeiden kirjoittaminen väsytti minua kauheasti. Olisin paljon kernaammin keskustellut teidän kanssanne. Nyt en voi keskustella enkä tehdä mitään muutakaan. Missähän Zillah mahtaa olla? Menisittekö te (hän katsoi minuun) keittiöön katsomaan?"
Minä en ollut saanut kiitosta edellisestä palveluksestani; ja kun en halunnut juosta edestakaisin hänen käskystään, vastasin:
"Siellä ei ole ketään muita kuin Joseph."
"Minä tahdon juotavaa", huomautti hän äreästi kääntyen pois minusta. "Zillah on yhtä mittaa maleksimassa Gimmertonissa isän lähdön jälkeen: se on onnetonta! Ja minun on pakko tulla tänne alakertaan – he olivat päättäneet olla kuulematta puhettani yläkerrasta."
"Onko isänne huomaavainen teille, herra Heathcliff?" kysyin minä, kun huomasin Catherinen ystävällisten lähentelyjen talttuneen.
"Huomaavainenko? Hän pakottaa heidät ainakin vähän huomaavaisemmiksi", virkkoi Linton. "Nuo ruojat! Ajatelkaahan, neiti Linton, että tuo katala Hareton nauraa minulle! Minä vihaan häntä! Ja tosiaankin minä vihaan heitä kaikkia: he ovat inhottavia otuksia!"
Catherine alkoi etsiä vettä; hän huomasi pöydällä kannun ja täytti juomalasin ja ojensi sen sairaalle. Linton pyysi häntä lisäämään juomaan lusikallisen viiniä pöydällä olevasta pullosta. Juotuaan siitä vähän hän näytti rauhallisemmalta ja sanoi, että Catherine oli kovin hyvä.
"Ja oletteko iloinen nähdessänne minut?" kysyi Catherine toistaen äskeisen kysymyksensä ja tuntien mielihyvää huomatessaan toisen kasvoilla heikon hymyn häiveen.
"Olen. On jotakin uutta kuulla sellaista ääntä kuin teidän äänenne!" vastasi hän. "Mutta olen ollut vihainen, kun te ette tullut. Ja isä vakuutti sen olevan minun syyni: hän kutsui minua kurjaksi, epäluotettavaksi, arvottomaksi olennoksi, ja hän sanoi teidän halveksivan minua, ja jos hän olisi ollut minun sijassani, olisi hän tähän mennessä enemmän Rastaantien moision isäntä kuin isänne on. Mutta ettehän halveksi minua, vai kuinka neiti –?"
"Minä tahtoisin, että kutsuisitte minua Catherineksi tai Cathyksi", keskeytti nuori neiti. "Halveksisinko teitä? En! Isän ja Ellenin jälkeen rakastan teitä eniten elävistä olennoista. Mutta en sentään rakasta herra Heathcliffiä, enkä uskalla tulla tänne, kun hän palaa. Viipyykö hän poissa monta päivää?"
"Ei montakaan", vastasi Linton; "mutta metsästysajan alettua hän menee usein suolle; ja te voisitte viettää tunnin tai kaksi minun kanssani hänen poissaollessaan. Sanokaa, että teette sen. Luulen, etten olisi äreä teidän seurassanne; te ette kiihoita minua, ja te olisitte aina valmis auttamaan minua, eikö totta?"
"Olisin", vastasi Catherine, ja silitti hänen pitkää pehmeää tukkaansa; "jos vain saisin isän myöntymyksen, viettäisin puolet ajastani teidän kanssanne. Sievä Linton, minä toivon, että te olisitte minun veljeni."
"Ja pitäisittekö te sitten minusta yhtä paljon kuin isästänne?" huomautti Linton iloisemmin. "Mutta isä sanoo, että te rakastaisitte minua enemmän kuin isäänne ja koko maailmaa, jos olisitte minun vaimoni; niinpä haluaisin kernaimmin teidän olevan sitä."
"En, minä en koskaan rakastaisi ketään enemmän kuin isää", Vastasi Cathy vakavasti. "Ja ihmiset vihaavat toisinaan vaimojaan, mutta he eivät vihaa sisariaan eivätkä veljiään; ja jos te olisitte viimeksimainittu, niin te asuisitte meidän luonamme ja isä olisi yhtä kiintynyt teihin kuin minuunkin."
Linton ei myöntänyt, että ihmiset vihaavat vaimojaan; mutta Cathy vakuutti heidän vihaavan ja viisaudessaan mainitsi esimerkiksi Lintonin oman isän vastenmielisyyden Cathyn tätiä kohtaan. Yritin keskeyttää hänen ajattelemattoman puheensa. Mutta en saanut häntä vaikenemaan, ennenkuin hän oli ladellut kaiken, minkä tiesi. Herra Heathcliff vakuutti kovin suuttuneena hänen tietojensa olevan vääriä.
"Isä kertoi minulle eikä isä koskaan valehtele", vastasi Cathy nenäkkäästi.
"Minun isäni halveksii teidän isäänne!" huusi Linton. "Hän kutsuu häntä kehnoksi narriksi."
"Teidän isänne on ilkeä mies", vastasi Catherine; "ja te olette kovin hävytön, kun uskallatte toistaa, mitä hän sanoo. Hänen täytyy olla ilkeä, koska hän pakotti Isabella-tädin poistumaan luotaan sillä tavalla."
"Hän ei poistunut hänen luotaan", virkkoi poika; "te ette saa väittää vastaan."
"Hän poistui!" huusi nuori neiti.
"No hyvä, sanonpa teille jotakin!" virkkoi Linton. "Teidän äitinne vihasi teidän isäänne! Mitäs nyt sanotte."
"Voi!" huusi Catherine, joka oli liian vihainen jatkaakseen.
"Ja hän rakasti minun isääni", jatkoi Linton.
"Mokomakin valehtelija! Minä vihaan teitä nyt!" Cathy huohotti ja hänen kasvonsa tulivat vihasta punaisiksi.
"Hän rakasti, hän rakasti!" jankutti Linton vaipuen nojatuolinsa turviin ja nojaten päätään taaksepäin nauttiakseen toisen väittelijän tuskasta, väittelijän, joka seisoi takana.
"Vaiti, herra Heathcliff!" virkoin minä; "tuo on varmaankin myös isänne juttuja."
"Se ei ole, pitäkää te suunne kiinni!" vastasi hän. "Hän rakasti, hän rakasti, Catherine! Hän rakasti, hän rakasti!"
Cathy, joka oli suunniltaan, antoi nojatuolille kovan sysäyksen, ja Linton horjahti toista käsinojaa vasten. Hän sai heti tukehduttavan yskänkohtauksen, joka pian lopetti hänen ilonsa. Sitä kesti niin kauan, että se pelotti minuakin. Hänen serkkunsa puolestaan itki minkä jaksoi vallattoman tekonsa säikähdyttämänä, vaikkei hän sanonut mitään. Pidin Lintonista kiinni, kunnes kohtaus asettui. Sitten hän työnsi minut pois ja nojasi päätään alas äänettömänä. Catherine lopetti myös valituksensa, istuutui vastapäätä Lintonia ja katsoi juhlallisesti tuleen.
"Miten nyt voitte, herra Heathcliff?" tiedustelin minä odotettuani kymmenen minuuttia.
"Toivon, että hän voisi, niinkuin minä voin", vastasi Heathcliff, "hävytön, ilkeä olento! Hareton ei koskaan koske minuun; hän ei ole koskaan elinaikanaan lyönyt minua. Ja olin terveempi tänään, ja siellä –" hänen äänensä loppui uikutukseen.
"Minä en lyönyt teitä!" mutisi Cathy pureksien huuliaan estääkseen toista tunteen purkausta.
Heathcliff huokaili ja voivotteli, ikäänkuin suuressa tuskassa, ja jatkoi sillä tavoin neljännestunnin ajan; sen hän ilmeisesti teki vartavasten surettaakseen serkkuaan, sillä aina, kun hän kuuli Cathyn hiljaa nyyhkyttävän, värisytti hän ääntään tuskallisemmin ja liikuttavammin.
"Olen pahoillani, että loukkasin teitä, Linton", sanoi Cathy viimein, kun ei enää jaksanut sietää kidutusta. "Minua ei tuollainen pieni sysäys olisi loukannut, enkä voinut käsittää sen teitäkään loukanneen. Ettehän ole kovin pahoillanne, Linton? Älkää päästäkö minua lähtemään kotiin siinä uskossa, että olen loukannut teitä. Vastatkaa, puhukaa minulle."
"En voi puhua teille", mutisi Heathcliff; "te olette loukannut minua niin, että makaan valveilla koko yön tukehtumaisillani yskään. Jos teillä se olisi, tietäisitte, millaista se on, mutta te saatte mukavasti nukkua, kun minä olen tuskissani eikä ketään ole lähelläni. Mitenkähän te voisitte viettää sellaisia kauheita öitä!" Ja hän alkoi ääneensä valittaa vain säälistä itseänsä kohtaan.
"Koska teillä on tapana viettää kauheita öitä", virkoin minä, "ei neiti tule häiritsemään teidän rauhaanne. Teille on yhdentekevää, vaikk'ei hän koskaan olisi tullut. Hän ei ainakaan häiritse teitä uudestaan; ja ehkäpä te tyynnytte, kun me poistumme luotanne."
"Täytyykö minun lähteä?" kysyi Catherine surullisesti, kumartuen hänen ylitseen. "Tahdotteko te, että minä menen, Linton?"
"Te ette voi muuttaa sitä, minkä olette tehnyt", vastasi Linton äreästi vetäytyen pois, "ellette tee sitä vielä pahemmaksi kiihoittamalla minut kuumeeseen."
"Niinpä minun siis on mentävä"? toisti Cathy.
"Jättäkää minut ainakin rauhaan", virkkoi Linton; "en voi sietää teidän puhumistanne."
Cathy vitkasteli ja vastusteli väsyttävän kauan, kun houkuttelin häntä lähtemään; mutta kun Linton ei kohottanut katsettaan eikä puhunut, alkoi Cathy lopulta kävellä ovea kohti, ja minä seurasin. Meidät käännytti takaisin kirkaisu. Linton oli solunut istuimeltaan liesikivelle ja makasi siinä kiemurrellen vain teeskennellyissä sietämättömissä tuskissa kuin lapsi, joka on päättänyt olla niin suututtava ja kiusallinen kuin vain voi. Havaitsin heti hänen tilansa hänen käytöksestään ja huomasin, miten typerää olisi koettaa olla hänelle mieliksi. Mutta toverini ei ajatellut niin. Hän juoksi takaisin peloissaan, kumartui, huusi, lohdutti ja kehoitti, kunnes Linton vaikeni hengästyneenä, mutta ei suinkaan katuen, että oli tuottanut Cathylle mielipahaa.
"Minä nostan hänet sohvalle", virkoin minä, "kieriköön siinä miten tahtoo; me emme voi jäädä häntä vartioimaan. Toivon teidän, neiti Cathy, nyt saaneen varmuuden siitä, että te ette ole oikea henkilö häntä auttamaan, ja ettei hänen sairautensa ole aiheutunut kiintymyksestä teihin. Kas, niin se on, niin! Tulkaa pois. Niin pian kuin hän huomaa, ettei kukaan välitä hänen oikuistaan, on hän iloinen voidessaan maata hiljaa."
Cathy pani tyynyn hänen päänsä alle ja tarjosi hänelle vettä; hän hylkäsi viimeksimainitun ja heittelehti rauhattomana tyynyllä, aivankuin se olisi ollut kivi tai puupölkky. Cathy koetti asettaa sen mukavammin.
"Minä en voi olla näin", virkkoi Linton; "se ei ole tarpeeksi korkea."
Catherine toi toisen ja asetti sen edellisen päälle.
"Nyt se on liian korkea", vikisi tuo kiusallinen olento.
"Miten minun sitten on se asetettava?" kysyi Cathy epätoivoisena. Linton kiemurteli Cathyn luo, joka oli puolittain polvistuneena sohvan ääressä, ja nojautui hänen olkapäätänsä vasten.
"Ei, tuo ei käy päinsä", virkoin minä. "Te saatte tyytyä tyynyyn, herra Heathcliff. Neiti on jo tuhlannut liiaksi paljon aikaa teidän hyväksenne, me emme voi viipyä enää viittä minuuttia kauempaa."
"Kyllä, kyllä, me voimme!" vastasi Cathy. "Hän on hyvä ja kärsivällinen nyt. Hän alkaa huomata, että minä tulen olemaan monin verroin onnettomampi kuin hän tänä iltana, jos uskon hänen tulleen huonommaksi käyntini vuoksi; ja sitten en uskalla tulla, jos olen loukannut teitä."
"Teidän on tultava parantamaan minua", vastasi Linton. "Teidän olisi tultava, koska olette loukannut minua: tiedätte erinomaisen hyvin loukanneenne! En ollut niin sairas teidän saapuessanne kuin olen nyt – olinko minä?"
"Mutta olette tehnyt itsenne sairaaksi itkemällä ja suuttumalla."
"Se ei ollut kokonaan minun syytäni", sanoi Cathy. "Koetamme joka tapauksessa nyt olla ystäviä. Ja te tarvitsette minua; ettekö tosiaankin joskus haluaisi tavata minua?"
"Sanoinhan, että haluan", vastasi Linton kärsimättömästi. "Istuutukaa sohvalle ja antakaa minun nojata päätäni teidän polveanne vasten. Niin äidilläkin oli tapana tehdä, kokonaisia iltapäiviä yhteenmenoon. Istukaa ihan hiljaa, älkääkä puhuko, mutta voitte laulaa jonkin laulun, jos osaatte laulaa, tai voitte lausua kauniin, pitkän, jännittävän ballaadin – yhden niistä, joita lupasitte opettaa minulle, tai sadun. Kernaimmin kuitenkin haluaisin ballaadin: alkakaa."
Catherine esitti pisimmän, jonka hän voi muistaa. Tämä puuha huvitti molempia äärettömästi. Linton halusi toisen, ja sen jälkeen taas toisen, välittämättä minun jyrkistä vastaväitteistäni; ja niin he jatkoivat kunnes kello löi kaksitoista ja kuulimme päivälliselle tulleen Haretonin kävelevän pihalla.
"Ja huomenna, Catherine, tuletteko tänne huomenna?" kysyi nuori Heathcliff, pitäen kiinni Cathyn vaatteista, kun hän nousi vastahakoisesti.
"Ei", vastasin minä, "eikä huomisen jälkeisenäkään päivänä." Cathy näytti kuitenkin ilmeisesti antavan toisenlaisen vastauksen, sillä Heathcliffin kasvot kirkastuivat, kun Catherine kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa.
"Te ette tule huomenna, muistakaa se, neiti!" huomautin minä, kun me olimme poistuneet talosta. "Te ette sitä edes uneksukaan, ettehän?"
Cathy hymyili.
"Ah, minä pidän siitä huolen", jatkoin minä. "Annan korjata lukon, ettekä pääse pakenemaan mitään muuta tietä."
"Minä voin kiivetä muurin yli", virkkoi Cathy nauraen. "Rastaantien moisio ei ole vankila, Ellen, etkä sinä ole minun vanginvartijani. Ja sitäpaitsi olen melkein seitsemäntoista vuotta vanha: olen nainen. Ja olen varma, että Linton parantuisi nopeasti, jos minä olisin hänen hoitajanaan. Minä olen vanhempi kuin hän, kuten tiedät, ja viisaampi: vähemmän lapsellinen, eikö totta? Pian hän tekee niinkuin minä neuvon, vähän mairiteltuani. Hän on kaunis kullanmuru, kun hän on hyvä. Pitäisin häntä oikeana lemmikkinäni, jos hän olisi minun omani. Me emme koskaan riitelisi, emmehän, sitten kun olisimme toisiimme tottuneet? Etkö sinä pidä hänestä, Ellen?"
"Pidä hänestä?" huusin minä. "Sisukkain, sairaalloinen vekara, joka milloinkaan on elää kituuttanut toiselle kymmenelle ikävuodelleen. On onni, kuten herra Heathcliff arvelikin, ettei hän saavuta kahdenkymmenen vuoden ikää. Epäilen tosiaankin, näkeekö hän kevättä. Ja hänen poismenonsa ei ole ainakaan hänen perheelleen suuri tappio. Ja meille on onnellista, että hänen isänsä otti hänet: kuta lempeämmin häntä kohdeltaisiin, sitä ikävämpi ja itsekkäämpi hän olisi. Olen iloinen, ettei teillä ole mahdollisuutta saada häntä mieheksenne, neiti Catherine."
Toverini kävi vakavaksi kuullessaan tämän puheen. Lintonin kuolemasta puhuminen niin huolettomasti loukkasi hänen tunteitaan.
"Hän on nuorempi kuin minä", vastasi hän pidettyään pitkän miettimisajan, "ja hänen tulisi elää kauemmin; hän elää – hänen täytyy elää yhtä kauan kuin minäkin. Hän on nyt yhtä terve kuin tullessaan ensin pohjoiseen, siitä olen varma. Häntä vaivaa vain yskä, samanlainen kuin isällä on. Sinä sanot, että isä tulee terveeksi, – miksi ei hän siis tulisi?"
"Hyvä, hyvä", huusin minä, "mutta eihän meidän tarvitse sillä itseämme vaivata, sillä kuulkaahan, neiti – ja tietäkää, että pidän sanani – jos te vielä aiotte mennä Humisevaan harjuun minun kanssani tai ilman minua, niin minä ilmoitan herra Lintonille, ja ellei hän siihen myönny, ei ystävyyttä serkkunne kanssa saa uudistaa."
"Se on jo uudistettu", mutisi Catherine synkästi.
"Niinpä sitä ei saa jatkua", virkoin minä.
"Saadaanpa nähdä", oli hänen vastauksensa, ja hän pani hevosensa laukkaamaan ja jätti minut yksin taivaltamaan loppumatkan.
Saavuimme molemmat kotiin ennen päivällisaikaa; isäntäni oli luullut meidän retkeilleen puistossa, ja siksi hän ei vaatinut mitään selitystä poissaolostamme. Minä kiiruhdin heti sisäänsaavuttuani muuttamaan läpimärkiä kenkiäni ja sukkiani, mutta niin pitkä viipyminen Humisevassa harjussa oli jo saanut aikaan pahaa. Seuraavana aamuna jouduin vuoteen omaksi, ja kolmeen viikkoon en kyennyt hoitamaan tehtäviäni: onnettomuus, jota en ollut koskaan aikaisemmin kokenut ja Jumalan kiitos en koskaan sen jälkeen.
Pieni emäntäni käyttäytyi kuin enkeli tullessaan hoitamaan minua ja ilostuttamaan yksinäisyyttäni: sisässäolo teki minut tavattoman alakuloiseksi. Se on kiusallista vilkkaalle, toimeliaalle ihmiselle, mutta harvalla on vähemmän syytä valitukseen kuin minulla oli. Heti kun Catherine poistui herra Lintonin huoneesta, hän ilmestyi minun vuoteeni ääreen. Hän jakoi päivänsä meidän keskemme, huvituksiin ei suotu hetkeäkään, hän laiminlöi ateriansa, opintonsa ja leikkinsä, ja häntä hellempää hoitajaa ei ole ollut. Hänellä täytyi olla lämmin sydän, antaessaan minulle niin paljon, vaikka hän rakasti isäänsä niin sydämestään. Sanoin hänen päiviensä jakaantuneen meidän keskemme; mutta isäntä meni varhain levolle, ja minä en tavallisesti tarvinnut mitään kello kuuden jälkeen, joten ilta oli hänen omansa. Ihmisparka! En koskaan tullut ajatelleeksi, mitä hän teki teen jälkeen. Ja kuitenkin usein, kun hän katsahti huoneeseeni toivottaakseen minulle hyvää yötä, huomasin hänen poskiensa raikkaan värin ja hentojen sormiensa punerruksen; mutta sen sijaan, että olisin kuvitellut tuon värin aiheutuneen kylmästä ratsastuksesta suon poikki, luin sen kirjaston lämpimän takkavalkean ansioksi.
XXIV luku
Kolmen viikon kuluttua kykenin poistumaan huoneestani ja liikkumaan talossa. Ja istuessani ensi kerran ylhäällä illalla pyysin Catherinea lukemaan minulle, koska silmäni olivat heikot. Olimme kirjastossa; isäntä oli mennyt vuoteeseen. Cathy myöntyi vähän vastahakoisesti minun mielestäni; ja kun luulin, etteivät minun kirjavalikoimani häntä miellyttäneet, pyysin häntä valitsemaan jonkin, jota hän luki. Hän valitsi erään omista mielikirjoistaan ja luki yhtä mittaa tunnin ajan; sitten hän alkoi tuon tuostakin kysellä.
"Ellen, etkö ole väsynyt? Eikö sinun olisi parasta mennä nukkumaan nyt? Tulet sairaaksi, kun olet ylhäällä näin kauan, Ellen."
"En, en, kultaseni, en ole väsynyt", vastasin säännöllisesti.
Kun hän huomasi minut järkähtämättömäksi, hän käytti toista keinoa osoittaakseen, ettei hän pitänyt tehtävästään. Hän alkoi haukotella ja venytellä ja –
"Ellen, olen väsynyt."
"Lopettakaa sitten ja keskustellaan", vastasin minä.
Se oli pahempaa. Hän suuttui ja huokaili ja katseli kelloaan, kunnes kello tuli kahdeksan, ja meni lopuksi huoneeseensa, ylenmäärin unisena, päättääksemme hänen ärtyneestä, masentuneesta ulkomuodostaan ja siitä, että hän yhtämittaa hieroi silmiään. Seuraavana iltana hän näytti vielä kärsimättömämmältä; ja kolmantena iltana (päästäkseen minun seurastani) hän valitti päänsärkyä ja poistui luotani. Pidin hänen käytöstään omituisena; ja oltuani pitkän aikaa yksin päätin mennä tiedustelemaan, voiko hän paremmin, ja pyytää häntä tulemaan sohvalle makaamaan, sen sijaan, että makaisi pimeässä yläkerrassa. En löytänyt Catherinea yläkerrasta enkä alakerrasta. Palvelijat vakuuttivat, etteivät he olleet nähneet häntä. Kuuntelin herra Edgarin ovella; kaikki oli hiljaista. Palasin Cathyn huoneeseen, sammutin kynttiläni ja istuuduin ikkunan ääreen.
Oli kirkas kuutamo ja lumivaippa peitti maan; päättelin, että hän ehkä oli mennyt puutarhaan kävelylle virkistyksekseen. Näin erään henkilön hiipivän puiston sisemmän aitauksen viertä, mutta se ei ollut nuori emäntäni; kun hiipijä ilmestyi valoon, tunsin hänet erääksi rengiksemme. Hän seisoi melkoisen aikaa katsellen tilusten läpi johtavalle ajotielle; sitten hän kiiti pois reippaasti, aivan kuin olisi nähnyt jotakin, ja palasi pian taluttaen neidin ponya; sieltä tuli neitikin juuri ratsulta laskeutuneena ja kävellen sen vieressä. Mies vei holhokkinsa varkain ruohikon poikki talliin. Cathy tuli sisään vierashuoneen ikkunan kautta ja hiipi äänettömästi sinne, missä minä odotin häntä. Hän sulki oven hiljaa, riisui lumiset kenkänsä, aukaisi hattunsa nauhat ja alkoi juuri ottaa kaapua yltään, aavistamatta minun vakoiluani, kun yht'äkkiä nousin ja näyttäydyin. Yllätys sai hänet hetkeksi ymmälle: hän huusi jotakin epäselvästi ja seisoi liikkumattomana.
"Rakas neiti Catherine", aloin puhua, mutta en torunut, koska hänen viimeaikainen ystävällisyytensä oli minuun vaikuttanut syvästi, "missä olette käynyt ratsain tällaiseen aikaan? Ja miksi yritätte pettää minua kertomalla juttuja? Missä olette ollut? Puhukaa."
"Puiston päässä", änkytti Cathy. "Ja minä en ole kertonut juttuja."
"Ettekö missään muualla?" tiukkasin minä.
"En", mutisi hän hiljaa.
"Oi, Catherine!" huusin surullisesti. "Te tiedätte tehneenne väärin, sillä muuten teidän ei olisi pakko ladella valheita minulle. Se surettaa minua. Olisin mieluummin kolme kuukautta sairaana, kuin kuulisin teidän tahallisesti valehtelevan."
Cathy hyppäsi eteeni, alkoi itkeä ja kiersi käsivartensa kaulani ympärille.
"Niin, Ellen, mutta pelkäsin, että olisit vihainen", virkkoi hän. "Lupaa, ettet ole vihainen, ja saat tietää täyden totuuden: mielestäni on kiusallista salata sitä."
Istuuduimme penkille ikkunan eteen; vakuutin hänelle, etten toruisi, olipa hänen salaisuutensa mikä tahansa, ja tietysti arvasin sen; niinpä hän alkoi:
"Olen ollut Humisevassa harjussa, Ellen, enkä ole yhtenäkään päivänä ollut siellä käymättä sen jälkeen kun sairastuit, paitsi kolme kertaa ennen ja kaksi kertaa jälkeen sinun parantumisesi. Annoin Michaelille kirjoja ja kuvia, jotta hän laittaisi Minnyn joka ilta kuntoon ja sitten taas veisi sen takaisin talliin; muista ettet häntäkään toru. Saavuin Humisevaan harjuun puoli seitsemältä ja tavallisesti viivyin siellä puoli yhdeksään asti ja sitten nelistin kotiin. En mennyt sinne huvittaakseni itseäni; olin useinkin onneton koko ajan. Silloin tällöin olin onnellinenkin, ehkä kerran viikossa. Ensiksi ajattelin, että olisi vaikea tehtävä houkutella sinut suostumaan Lintonille antamani lupauksen täyttämiseen, sillä kun lähdimme hänen luotaan sitouduin käymään seuraavana päivänä. Mutta kun seuraavana päivänä jäit yläkertaan, pääsin siitä vaivasta. Kun Michael sulki puiston portin lukkoa sinä iltana, sain haltuuni avaimen ja kerroin hänelle, miten serkkuni toivoi minun käyvän hänen luonaan, koska hän oli sairas eikä voinut tulla Rastaantien moisioon, ja miten isä vastustaisi menoani; ja sitten hieroin hänen kanssaan kauppaa, jotta hän satuloisi ponyn. Hän pitää paljon lukemisesta ja aikoo lähitulevaisuudessa lähteä pois meiltä mennäkseen naimisiin; niinpä hän lupasi, että saan tehdä kuten tahdon, jos lainaan hänelle kirjoja kirjastosta; mutta pidin parempana antaa hänelle omiani, ja se tyydytti häntä vielä enemmän.
"Seuraavalla kerralla käydessäni Linton näytti olevan virkeällä mielellä; ja Zillah (hän on taloudenhoitaja) siisti meille huoneen ja sytytti suuren takkavalkean, sanoen, että koska Joseph oli rukouskokouksessa ja Hareton Earnshaw oli ulkona koirineen – fasaanimetsästyksessä, meidän metsissämme, niinkuin jälkeenpäin sain kuulla – niin saimme tehdä, mitä halusimme. Hän toi minulle lämmintä viiniä ja piparkakkuja ja näytti äärettömän hyväntahtoiselta; ja Linton istui nojatuolissa, ja minä istuin pienessä keinutuolissa liesikiveyksellä, ja me nauroimme ja juttelimme iloisesti, ja meillä oli hyvin paljon puhumista; me suunnittelimme, mihin menisimme ja mitä tekisimme kesällä. Minun on tarpeetonta sitä toistaa, koska sinä sanoisit sitä typeräksi.
"Kerran me sentään melkein riitelimme. Hän sanoi, että miellyttävin tapa viettää kuumaa heinäkuun päivää on levätä aamusta iltaan kanervamättäällä keskellä nummea, kun mehiläiset surisevat uneliaasti kukkien joukossa, ja leivoset laulavat korkealla yläilmoissa, ja taivas on sininen, ja aurinko paistaa yhtämittaa eikä näy pilven häiventäkään. Sellainen oli hänen ihanteellisin käsityksensä taivaan autuudesta. Minun taas oli: saada keinua humisevassa vihreässä puussa, kun länsituuli puhaltaa ja loistavan valkoiset pilvet kiitävät nopeasti yli taivaan; eikä vain leivosia, vaan myöskin laulurastaita, mustarastaita, hamppuvarpusia ja käkiä olisi kaiuttamassa säveliään joka puolelta, ja kaukana näkyisi nummi vilpoisena hämyisenä syvänteenä, mutta aivan sen lähellä olisi laajoja kumpuja, joitten korkea ruohikko tuulessa lainehtisi; ja metsät ja veden loiskina ja koko maailma olisi herännyt ja suunniltaan ilosta. Hän tahtoi kaiken olevan lepoon asettuneena; minä tahdoin kaiken säkenöivän ja tanssivan loistavassa riemujuhlassa. Sanoin, että hänen taivaansa olisi vain puoliksi elossa; hän sanoi, että minun olisi humalassa; sanoin, että nukkuisin hänen taivaassaan, ja hän sanoi, ettei hän voisi hengittää minun taivaassani, ja alkoi käydä näykkiväksi. Lopulta suostuimme koettelemaan molempia heti kun tulisi sopiva ilma; ja sitten suutelimme toisiamme ja olimme ystäviä.
"Istuttuamme hiljaa tunnin, katselin suuren huoneen sileätä matotonta lattiaa ja ajattelin, miten hauskaa siinä olisi leikkiä, jos siirtäisimme pöydän pois. Ja pyysin Lintonia kutsumaan Zillahin avuksemme, jotta rupeaisimme sokkosille; hän koettaisi ottaa meitä kiinni; muistathan, että sinäkin koetit, Ellen. Linton ei tahtonut leikkiä: se ei ole hauskaa, sanoi hän; mutta hän suostui rupeamaan kanssani pallosille. Kaapista löysimme kaksi palloa vanhasta lelu-, hyrrä-, vanne-, maila-, ja sulkapallokasasta. Yhteen oli merkitty C. ja toiseen H.; minä halusin saada C:n, koska se merkitsi Catherinea ja H ehkä tarkoitti Heathcliffiä, hänen nimeään; mutta leseet tunkivat ulos H:sta, eikä Linton pitänyt siitä. Voitin hänet alinomaa; hän suuttui taas ja yski ja palasi istuimelleen. Sinä iltana hänet oli sentään helppo lauhduttaa: hän ihastui kahteen tai kolmeen kauniiseen lauluun – sinun lauluihisi, Ellen; ja kun minun täytyi lähteä, hän pyysi ja rukoili minua tulemaan seuraavana iltana, ja minä lupasin. Minny ja minä liidimme kotiin keveästi kuin tuuli; ja aamuun asti uneksuin Humisevasta harjusta ja suloisesta, armaasta serkustani.
"Aamulla olin murheissani; osittain koska sinä voit huonosti ja osittain koska toivoin isän tietävän ja hyväksyvän retkeni, mutta teenjuonnin jälkeen oli kaunis kuutamo, ja ratsastaessani eteenpäin suru hälveni. Nyt saan viettää toisen onnellisen illan, ajattelin itsekseni, ja kaikkein suurinta mielihyvää tuottaa minulle se, että kaunis Linton saa nauttia siitä. Nelistin heidän puutarhaansa ja olin juuri kääntämäisilläni hevoseni takarakennuksia kohti, kun tuo nuorukainen, Earnshaw, tuli vastaani, otti suitset ja pyysi minua menemään sisään pääkäytävän kautta. Hän taputti Minnyn kaulaa, ja sanoi sen olevan kauniin eläimen ja oli sennäköinen kuin hän toivoisi minun puhuvan hänelle. Minä pyysin häntä vain jättämään hevoseni rauhaan, sillä muuten se potkaisisi häntä. Hän vastasi vain kansanomaiseen tapaansa: 'eipä siit' olis suurtakaa vahinkoo, vaikk' se sen tekiski', ja hän tarkasti sen jalkoja hymyillen. Mutta minun teki melkein mieleni antaa hevoseni yrittää; hän meni kuitenkin aukaisemaan ovea, ja kohottaessaan salpaa hän tarkasteli ylhäällä olevaa nimikirjoitusta ja virkkoi tyhmän kömpelösti ja pöyhkeilevästi –
"Neiti Catherine! Nyt minä osaan lukea tuon."
"Ihmeellistä!" huudahdin minä. "Ole niin hyvä ja anna meidän kuulla lukemistasi – sinä olet kehittynyt taitavaksi!"
"Hän lausui tavuttain yksikantaan nimen – 'Hareton Earnshaw'."
"Ja nuo numerot?" huusin minä rohkaisevasti, huomatessani hänen äkkiä pysähtyneen.
"En osaa niitä vielä sanoa", vastasi hän.
"Voi, sinua pölkkypäätä!" virkoin minä nauraen sydämellisesti hänen epäonnistumiselleen.
"Tuo narri katsoa tuijotti hymyn häive huulillaan ja kulmat rypyssä kuin epäröiden voisiko hän yhtyä minun ilooni: oliko tämä hilpeätä tuttavallisuutta vaiko halveksumista, jota se todella oli. Selvitin hänen epäilyksensä rupeamalla jälleen vakavaksi ja pyytämällä, että hän menisi pois, sillä minä tulin katsomaan Lintonia enkä häntä. Hän punastui – näin sen kuunvalossa – hänen kätensä laskeutui salvalta ja hän kompuroi pois, nöyryytetyn turhamaisuuden esikuvana. Hän oli mielestään yhtä etevä kuin Linton varmaankin, koska hän osasi tavata oman nimensä; ja hän tuli kovin hämilleen, kun minä en ajatellut samalla tavalla."
"Pysähtykäähän, neiti Catherine, kultaseni!" keskeytin minä. "Minä en toru, mutta minä en pidä teidän käytöksestänne tässä. Jos te olisitte muistanut, että Hareton on teidän serkkunne yhtä hyvin kuin herra Heathcliff, niin olisitte tuntenut, miten sopimatonta on käyttäytyä tuolla tavoin. Ainakin hänen halunsa olla yhtä taitava kuin Linton oli kiitettävää kunnianhimoa, ja luultavasti hän ei opetellut vain kerskailemishalusta; en ollenkaan epäile, että te olitte saattanut hänet häpeämään tietämättömyyttään edellisellä kerralla, ja teitä miellyttääkseen hän tahtoi korjata puutteen. Ivaillessanne hänen puutteellista yritystään olitte kovin sivistymätön. Olisitteko te vähemmän karkea, jos teidät olisi kasvatettu hänen olosuhteissaan? Hän oli varmasti lapsena yhtä vilkas ja terävä-älyinen kuin tekin; ja minua surettaa, että häntä nyt halveksitaan siksi, että tuo ilkeä Heathcliff on kohdellut häntä niin väärin."
"Hyvänen aika, Ellen, mutta ethän toki itkene sen vuoksi?" huudahti Cathy hämmästyen minun vakavuuttani. "Mutta odota, niin saat kuulla, opetteliko hän aakkosiaan minua miellyttääkseen, ja hyödyttikö olla kohtelias tuota raakalaista kohtaan. Menin sisään: Linton lepäsi sohvalla ja kohottautui hiukan minua tervehtimään.
"Tänä iltana minä olen sairas, Catherine kultaseni", virkkoi hän, "ja teidän on yksin pidettävä yllä puhetta ja sallittava minun kuunnella. Tulkaa ja istuutukaa viereeni. Olin varma, että täyttäisitte lupauksenne, ja pakotan teidät lupaamaan taas, ennenkuin menette."
"Minä tiesin, etten saanut kiihdyttää häntä, koska hän oli sairas; puhuin hiljaa enkä kysellyt mitään, ja koetin" kaikin tavoin olla ärsyttämättä häntä. Minä olin tuonut muutamia kauneimpia kirjojani hänelle; hän pyysi minua lukemaan vähäisen eräästä, ja olin juuri suostumaisillani, kun Earnshaw, jota asian tarkempi miettiminen oli katkeroittanut, työnsi oven auki. Hän tuli suoraan luoksemme, tarttui Lintonin käsivarteen ja veti hänet pois istuimeltaan.
"Mene omaan huoneeseesi!" virkkoi hän äänellä, joka oli melkein käheä vihasta, ja hänen kasvonsa näyttivät turvonneilta ja raivoisilta. "Vie hänet sinne, jos hän tulee sinua katsomaan, sinä et saa estää minua tulemasta tänne. Tiehenne molemmat!"
Hän kiroili meitä eikä antanut Lintonille aikaa vastata, sillä hän melkeinpä heitti hänet keittiöön; ja kun minä seurasin, pusersi hän kätensä nyrkkiin, näyttäen haluavansa heittää minut nurin. Olin hetkisen pelon vallassa, ja minulta putosi yksi kirja; hän potkaisi sen jälkeeni ja sulki oven. Lieden luota kuulin pahanilkistä naurunremakkaa, ja kun käännyin, näin tuon hirveän Josephin siellä seisovan hytisemässä ja hieromassa luisevia käsiään.
"Minä arvasin, että hän survaisisi teidät ulos! Hän on mahtava poika! Hänessä on oikeata henkeä. Hän tietää – niin hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, kenen täällä tulisi olla isäntänä – ha-ha-haa! Hän ojensi teitä asiaan kuuluvasti. Ha-ha-haa!"
"Mihin me menisimme?" kysyin serkultani välittämättä vanhan lurjuksen ivasta.
"Linton oli kalpea ja värisi. Silloin hän ei ollut kaunis, Ellen: ah, ei! hän näytti kauhealta, sillä hänen laihoille kasvoilleen ja suuriin silmiinsä oli kohonnut raivoisan, voimattoman vihan ilme. Hän tarttui oven ripaan ja pudisteli sitä, mutta se oli sisäpuolelta lukittu.
"Minä tapan sinut, ellet päästä minua sisään! Minä tapan sinut, ellet päästä minua sisään!" hän pikemminkin kirkui kuin puhui. "Piru! piru! – minä tapan sinut – minä tapan sinut!"
"Josephin remakkanauru kuului taas.
"Kas noin, tuo on isän perintöä", virkkoi hän. "Tuo on isää! Meissä on kaikissa jotakin molemmista vanhemmista! Älä välitä vähääkään, Hareton poika – älä pelkää – ei hän sinne pääse!"
"Tartuin Lintonin käteen ja koetin vetää häntä pois, mutta hän kirkui niin hirvittävästi, etten uskaltanut käydä käsiksi. Lopulta hänen kirkunansa päättyi kauheaan yskänpuuskaan; veri tulvi hänen suustaan, ja hän kaatui maahan. Minä juoksin pihalle kauhusta pahoinvoivana; huusin Zillahia niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuuli pian huutoni; hän oli lehmiä lypsämässä lakassa navetan takana ja kiiruhti työstään tiedustellen, mikä oli hätänä? Olin niin kiihtynyt, etten voinut selittää; vedin hänet mukaani sisään, etsien Lintonia. Earnshaw oli tullut katsomaan aiheuttamaansa pahaa ja oli juuri viemässä poikaparkaa yläkertaan. Zillah ja minä seurasimme häntä, mutta Hareton pysähdytti minut portaiden päähän ja sanoi, etten minä saa mennä sisään; minun on mentävä kotiin. Minä sanoin, että hän oli tappanut Lintonin, ja että minä menen sisään. Joseph lukitsi oven ja selitti, ettei minun pitäisi tehdä 'mitään senkaltaista', ja kysyi minulta, olinko minä päättänyt ruveta yhtä hulluksi kuin Lintonkin. Seisoin ja itkin, kunnes taloudenhoitajatar palasi. Hän vakuutti, että Linton voisi paremmin tuossa tuokiossa, mutta ettei sellainen kirkuminen ja häly ollut hänelle hyväksi, ja hän tarttui minuun ja melkein kantoi minut talon puolelle.
"Ellen, olin valmis repimään tukan päästäni! Nyyhkytin ja itkin niin, että silmäni olivat melkein sokeat; ja roisto, jota sinä niin suosit, seisoi vieressä; vähän väliä hän pyysi minua 'vaikenemaan' ja väitti olevansa syytön; lopuksi, kun vakuutin, että kertoisin isälleni ja että hänet vangittaisiin ja hirtettäisiin, pelästyi hän niin, että alkoi itse niiskuttaa ja kiiruhti ulos salatakseen pelkurimaisen levottomuutensa. Mutta en vieläkään päässyt eroon hänestä. Kun he viimein pakottivat minut poistumaan ja kun olin kulkenut noin sata yardia talosta, ilmestyi Hareton yht'äkkiä tienvierustalta varjosta, pysähdytti Minnyn ja tarttui kiinni minuun.
"Neiti Catherine, minä olen tavattomasti pahoillani", alkoi hän, "mutta on surkean paha juttu –"
"Löin häntä piiskallani, sillä luulin hänen aikovan murhata minut. Hän irroitti kätensä ja karjaisi jonkin kauhean kirouksensa, ja minä nelistin kotiin melkein tajuttomana.
"Sinä iltana en sanonut sinulle hyvää yötä enkä seuraavana mennyt Humisevaan harjuun; minulla oli tavattoman kova halu mennä, mutta olin omituisen kiihtynyt ja toisinaan pelkäsin saavani kuulla, että Linton on kuollut; ja toisinaan värisin ajatellessani, että kohtaisin Haretonin. Kolmantena päivänä rohkaisin mieleni: en voinut sietää pitempää jännitystä ja karkasin vielä kerran. Menin kävellen kello viideltä, sillä luulin voivani hiipiä taloon ja Lintonin huoneeseen huomaamatta. Koirat antoivat kuitenkin tiedon lähestymisestäni. Zillah otti minut vastaan ja sanoen 'pojan olevan kauniisti paranemaan päin' johdatti minut pieneen, siistiin huoneeseen, jonka lattia oli peitetty matoilla; siellä minä sanomattomaksi ilokseni näin Lintonin lepäävän sohvalla ja lukevan erästä kirjaani. Mutta hän ei puhunut minulle eikä katsonut minuun kokonaiseen tuntiin, Ellen, hänellä on sellainen onneton luonne. Ja kun hän sitten aukaisi suunsa, hämmästytti hän minut tykkänään valheellisesti väittämällä, että minä olin aiheuttanut mellakan ja ettei Haretonissa ollut vikaa! Kykenemättä vastaamaan muuten kuin vihaisesti, lähdin pois huoneesta. Hän huusi jälkeeni hiljaa 'Catherine'. Hän ei arvannut, että hänelle vastattaisiin niin, mutta en halunnut kääntyä takaisin; ja seuraavana päivänä jäin taas kotiin ja tein jo melkein päätöksen olla menemättä enää hänen luokseen. Mutta oli niin murheellista mennä vuoteeseen ja nousta ylös kuulematta hänestä mitään, että päätökseni haihtui ilmaan, ennenkuin sitä vielä oli kunnolla tehtykään. Kerran tuon matkan tekeminen oli näyttänyt väärältä, nyt näytti väärältä olla menemättä. Michael tuli kysymään, onko hänen satuloitava Minny; minä sanoin 'kyllä' ja luulin olevani velvollisuutta täyttämässä, kun Minny kiidätti minua yli mäkien. Minun täytyi ratsastaa päätyikkunain ohi päästäkseni pihaan: saapumiseni salaaminen ei hyödyttänyt mitään.
"Nuori herra on talon puolella", sanoi Zillah, kun hän näki minun aikovan mennä vierashuoneeseen. Menin sisään; Earnshaw oli myös siellä, mutta poistui heti huoneesta. Linton istui suuressa nojatuolissa puolinukuksissa; menin tulen ääreen ja aloin vakavalla äänellä, puolittain tosissani:
"Koska ette pidä minusta, Linton, ja koska luulette minun tulevan tahallani loukkaamaan teitä ja luulottelette minun tekevän niin joka kerran, on tämä viimeinen tapaamisemme: sanokaamme jäähyväiset; ja kertokaa herra Heathcliffille, ettette halua minua kohdata, ja ettei hänen enää tarvitse keksiä tämän asian takia valheita."
"Istuutukaa ja riisukaa hattunne, Catherine", vastasi hän. "Olette niin paljon onnellisempi kuin minä, että teidän tulisi olla parempikin. Isä puhuu tarpeeksi minun virheistäni ja ivailee minua yllinkyllin, saattaen minut luonnollisesti epäilemään itseäni. Usein epäilen, enkö olekin niin täydellisesti arvoton, kuin hän sanoo minun olevan; ja silloin tunnen itseni niin häijyksi ja katkeraksi, että vihaan kaikkia! Olen arvoton ja pahasisuinen ja pahaluonteinen melkein aina; ja jos tahdotte, voitte sanoa jäähyväiset; sillä tavalla pelastutte mieliharmista. Mutta Catherine, ole minua kohtaan kuitenkin vähän oikeamielinen, usko, että olisin yhtä suloinen ja yhtä lempeä ja yhtä hyvä kuin sinä olet, jos voisin olla; olisin yhtä kernaasti sellainen ja enemmänkin, kuin yhtä onnellinen ja yhtä terve. Ja usko, että hyvyytesi on pannut minut rakastamaan sinua syvemmin, kuin jos ansaitsisin sinun rakkautesi, ja vaikka en ole voinut enkä voi olla näyttämättä luontoani sinulle, niin olen pahoillani ja kadun sitä; ja tulen olemaan pahoillani ja katumaan sitä kuolemaani saakka!"
"Tunsin hänen puhuvan totta; ja tunsin, että minun täytyy antaa hänelle anteeksi: ja vaikka hän riitelisi jo seuraavalla hetkellä, on minun taas annettava hänelle anteeksi. Me sovimme, mutta me itkimme molemmat koko ajan kun viivyin siellä: ei se johtunut pelkästä surusta, vaikka olinkin pahoillani, että Lintonilla oli niin kieroon kasvanut luonne. Hän ei koskaan anna ystäviensä olla rauhassa, eikä hän koskaan tule itse olemaan rauhassa. Sen illan jälkeen olen joka ilta mennyt hänen pieneen vierashuoneeseensa, koska hänen isänsä palasi seuraavana päivänä.
"Kolme kertaa luulisin meidän olleen yhtä iloisia ja toivorikkaita kuin olimme ensimmäisenä iltana; muut vierailuistani olivat synkkiä ja kiusallisia: toisinaan hänen itsekkyytensä ja ylenkatseensa takia ja toisinaan hänen kärsimyksiensä tähden. Olen oppinut kestämään edellistä loukkaantumatta siitä enemmän kuin viimeksimainitustakaan. Herra Heathcliff välttää minua tahallaan: olen tuskin ollenkaan nähnyt häntä. Kun viime sunnuntaina tulin tavallista varhaisemmin, kuulin hänen moittivan ilkeästi Linton-parkaa hänen käytöksestään edellisenä iltana. En ymmärrä, miten hän tiesi siitä, ellei hän kuunnellut. Linton oli tosiaankin käyttäytynyt loukkaavasti, mutta se oli minun asiani, ja minä keskeytin Heathcliffin nuhdesaarnan astumalla huoneeseen ja sanomalla sen hänelle. Hän purskahti nauruun ja meni pois, sanoen olevansa iloinen, että katselin asiaa siltä kannalta. Senjälkeen olen pyytänyt Lintonia kuiskaamaan katkerat sanansa. Nyt olet kuullut kaiken, Ellen. Minua ei voida estää menemästä Humisevaan harjuun aiheuttamatta onnettomuutta kahdelle henkilölle, kun taas, ellet kerro isälle, ei sinne menoni häiritse kenenkään rauhaa. Ethän kerro, vai kuinka? On kovin sydämetöntä, jos kerrot."
"Sen asian ratkaisen huomenna, neiti Catherine", vastasin minä. "Siihen tarvitaan miettimisaikaa, niinpä jätän teidät lepäämään ja menen ajattelemaan sitä."
Ajattelin sen ääneen isäntäni luona; menin suoraan. Cathyn huoneesta hänen huoneeseensa ja kerroin koko jutun: jätin sentään pois Catherinen keskustelut serkkunsa kanssa enkä maininnut Haretonia. Herra Linton oli hämmästyneempi ja pahastuneempi, kuin hän halusi minulle myöntää. Aamulla Catherine sai tietää minun pettäneen hänen luottamuksensa ja hän sai myös tietää salaisten vierailujensa päättyneen. Turhaan hän itki ja vääntelehti kiellon vuoksi ja pyysi isäänsä säälimään Lintonia; ainoa lohdutus, minkä hän sai oli lupaus, että hänen isänsä kirjoittaisi Lintonille myönnytyksen käydä Rastaantien moisiossa milloin halusi; mutta samalla hän selitti, ettei Lintonin enää tarvitse odottaa Catherinea Humisevaan harjuun. Ehkäpä hän olisi nähnyt tarpeelliseksi tämänkin heikon lohdutuksen epäämisen, jos hän olisi tuntenut sisarenpoikansa luonteen ja sairaalloisuuden.
XXV luku
"Nämä asiat tapahtuivat viime talvena, herra", virkkoi rouva Dean, "tuskin enemmän kuin vuosi sitten. Viime talvena en ajatellut, että kahdentoista kuukauden kuluttua huvittaisin vierasta henkilöä kertomalla perheestäni! Mutta kukapa sentään tietää, kuinka kauan te tulette olemaan vieras? Te olette liian nuori tyytyäksenne aina elämään yksinäisenä, ja melkein kuvittelen, ettei kukaan voi nähdä Catherine Lintonia rakastumatta häneen. Te hymyilette; mutta miksi näytätte niin pirteältä ja kiintyneeltä, kun puhun hänestä? Ja miksi olette pyytänyt minua ripustamaan hänen kuvansa lietenne yläpuolelle? Ja miksi –?"
"Seis, hyvä ystäväni!" huusin minä. "Saattaa olla varsin mahdollista, että häntä rakastan, mutta rakastaisiko hän minua? Epäilen sitä liian paljon, pannakseni rauhani alttiiksi juoksemalla kiusaukseen: eikä minun kotini ole täällä. Minä olen hyörivästä maailmasta, ja sen syliin minun täytyy palata. Jatkakaa! Totteliko Catherine isänsä käskyjä?"
"Hän totteli", jatkoi taloudenhoitaja. "Catherinen rakkaus isään oli yhä hänen sydämensä johtavin tunne, ja hänen isänsä puhui suuttumatta: hän puhui syvällä hellyydellä, kuin ihminen, joka juuri on jättämäisillään aarteensa vaarojen ja vihollisten keskelle, missä hänen muistettavat sanansa olisivat ainoa apu, jonka hän voisi jättää tytärtään ohjaamaan. Hän sanoi minulle muutamia päiviä jälkeenpäin:
"Toivon, että sisarenpoikani kirjoittaisi minulle, Ellen, tai kävisi tervehtimässä. Sanohan minulle vilpittömästi, mitä hänestä ajattelet. Onko hän muuttunut parempaan päin ja onko parantumisen toivoa hänen kehityttyään mieheksi."
"Hän on kovin heiveröinen, herra", vastasin minä; "ja todennäköisesti hän tuskin elää miehuusikään, mutta sen voin sanoa, ettei hän ole isäänsä; ja jos neiti Catherine onnettomuudekseen naisi hänet, voisi hän häntä ohjata; ellei hän olisi liian hemmoitteleva. Teillä isänä on kuitenkin yllinkyllin aikaa tutustuaksenne häneen ja päättääksenne, sopiiko hän Catherinelle; hänen täysi-ikäiseksi tuloonsa on vielä neljä vuotta ja enemmänkin."
Edgar huokasi; sitten hän meni ikkunan luo ja katseli. Gimmertonin kirkkoa. Oli sumuinen ilta, mutta helmikuun aurinko valaisi heikosti ja voimme juuri ja juuri erottaa kaksi kuusta hautuumaalla ja hajallaan olevat hautakivet.
"Olen rukoillut usein", puhui hän melkein itsekseen, "että se saapuisi, mikä on tulossa, ja nyt alan peräytyä ja pelätä sitä. Luulin, ettei muisto siitä hetkestä, jolloin minä sulhasena kuljin tuota laaksoa, olisi niin suloinen kuin aavistus siitä, että minut pian, muutaman kuukauden perästä, ehkäpä viikonkin, viedään pois ja kätketään sen hiljaiseen hautaan! Ellen, olen ollut kovin onnellinen pienen Cathyni kanssa: talviöinä ja kesäpäivinä hän oli elävä toivoni. Mutta olen ollut yhtä onnellinen miettiessäni itsekseni noiden hautakivien ääressä, tuon vanhan kirkon luona. Pitkinä kesäkuun iltoina olen levännyt hänen äitinsä vihreällä hautakummulla, ja toivonut – kaihonnut aikaa, jolloin saisin levätä sen alla. Mitä voin tehdä Cathyn hyväksi? Kuinka minun on jätettävä hänet? En välittäisi hetkeäkään siitä, että Linton on Heathcliffin poika enkä siitäkään että hän ottaisi Cathyn minulta, jos hän voisi korvata Cathylle minun poismenoni. En välittäisi, vaikka Heathcliff saavuttaisikin päämääränsä ja riemuitsisi riistäessään minulta viimeisen onneni! Mutta jos Linton olisi arvoton – vain isänsä heikko välikappale – en voisi luovuttaa Cathya hänelle! Ja vaikka on vaikeata musertaa Cathyn hilpeätä luonnetta, täytyy minun jaksaa kestää hänen suruaan niin kauan kuin elän, ja jättää hänet yksinäiseksi kuollessani. Oma armaani! Luovuttaisin hänet mieluummin Jumalalle ja kätkisin hänet maan poveen, ennenkuin itse sinne joudun."
"Luovuttakaa hänet Jumalalle sellaisenaan", vastasin minä, "ja jos menettäisimme teidät – josta Jumala varjelkoon – olen Hänen avullaan oleva Cathyn ystävä ja neuvonantaja viimeiseen asti. Neiti Catherine on hyvä tyttö: en usko, että hän vapaaehtoisesti tekee väärin; ja ihmiset jotka tekevät velvollisuutensa saavat aina lopuksi palkkionsa."
Kevät edistyi, mutta isäntäni ei vain oikein voimistunut, vaikka hän uudestaan alkoikin tehdä kävelyretkiä viljelyksillemme tyttärensä seurassa. Cathy, kokemattomana havaintojentekijänä, piti tätä toipumisen merkkinä; ja kun hänen isänsä posket olivat usein hehkuvat ja silmät loistavat, oli Cathy varma hänen paranemisestaan. Tyttärensä seitsemäntenätoista syntymäpäivänä herra Linton ei mennyt hautausmaalle; silloin satoi ja minä huomautin:
"Ette varmaankaan tänä iltana mene ulos, herra?"
Hän vastasi:
"En, tänä vuonna siirrän menoni vähän myöhemmäksi." Hän kirjoitti uudestaan Lintonille, ilmoittaen suuren halunsa saada tavata häntä; jos tuo invaliidi olisi ollut mahdollinen esiteltäväksi, olen varma, että hänen isänsä olisi antanut hänen tulla. Näin ollen hän ohjeita noudattaen kirjoitti vastaukseksi, että herra Heathcliff vastustaa hänen Rastaantien moisiossa käyntiään; mutta hänen setänsä ystävällinen muistaminen ilahdutti häntä, ja hän toivoi toisinaan kävelyretkillään kohtaavansa hänet, jolloin hän henkilökohtaisesti anoisi, ettei hänen serkkuaan ja häntä niin täydellisesti erotettaisi.
Tämä osa kirjettä oli yksinkertainen ja ehkä hänen itsensä sepittämä. Heathcliff tiesi hänen osaavan pyytää Catherinen seuraa kaunopuheisesti.
"Minä en pyydä", kirjoitti hän, "että hän kävisi täällä; mutta enkö minä saa koskaan nähdä häntä, koska isäni kieltää minua menemästä hänen kotiinsa, ja Te kiellätte häntä tulemasta minun kotiini? Olkaa niin hyvä ja ratsastakaa hänen kanssaan toisinaan Humisevaan harjuun, ja antakaa meidän vaihtaa muutamia sanoja Teidän läsnäollessanne! Me emme ole tehneet mitään, minkä takia ansaitsisimme tämän eron; ettekä Te ole vihainen minulle: Teillä ei ole mitään syytä olla suvaitsematta minua, senhän myönnätte itse. Rakas eno! Lähettäkää minulle huomenna ystävällinen kirje, joka lupaa minulle, että saan tavata Teidät, missä vain tahdotte, paitsi ei Rastaantien moisiossa. Uskon Teidän keskustelustamme havaitsevan, etten luonteeltani ole isäni lainen: hän myöntää minun olevan enemmän Teidän sisarenpoikanne kuin hänen poikansa; ja vaikka minulla onkin virheitä, jotka tekevät minut arvottomaksi Catherinelle, on Cathy antanut ne anteeksi, ja hänen vuokseen tulisi Teidänkin se tehdä. Te tiedustelette minun terveyttäni – se on parempi; mutta kun minulta riistetään kaikki toivo, ja kun minut tuomitaan yksinäisyyteen tai niiden seuraan, jotka eivät koskaan ole rakastaneet eivätkä koskaan tule rakastamaan minua, niin kuinka voin olla iloinen ja terve?"
Edgar, vaikka hän säälikin poikaa, ei voinut myöntyä pyyntöön, koska hän ei voinut itse seurata Catherinea. Hän lupasi, että he kesällä ehkä voisivat kohdata toisensa, hän toivoi, että Linton sillä välin tuon tuostakin kirjoittaisi, ja hän sitoutui antamaan tälle neuvoja ja lohdutusta, mikäli siihen kirjeellisesti kykeni, sillä hän tiesi tarkalleen Lintonin vaikean aseman perheen keskuudessa. Linton myöntyi; ja ellei hänellä olisi ollut hillitsijää, hän olisi ehkä pilannut kaiken täyttämällä kirjeensä syytöksillä ja valituksilla, mutta hänen isänsä vartioi häntä huolellisesti; ja tietysti hän vaati, että joka rivi isäntäni lähettämistä kirjeistä näytettiin; niinpä Linton siis, sen sijaan, että olisi kirjoittanut omista henkilökohtaisista kärsimyksistään ja epätoivostaan, jotka olivat aina hänen ajatustensa tärkeimpinä kohteina, puhui julmasta kiellosta, joka erotti hänet ystävästä ja rakastetusta, ja huomautti lempeästi, että herra Edgarin on myönnettävä heille kohtaus, sillä muussa tapauksessa hän pelkäsi herra Edgarin tahallaan pettävän häntä tyhjillä lupauksilla.
Cathy oli voimakas liittolainen kotona; ja viimein he yhdessä pakottivat isäntäni myöntämään, että he saisivat noin kerran viikossa tehdä ratsastus- tai kävelyretken Rastaantien moision viereisille nummille, minun holhoukseni alaisina, sillä heinäkuussa herra Edgarin terveys yhä huononi. Vaikka hän oli vuosittain säästänyt osan tuloistaan perinnöksi nuorelle emännälleni, toivoi hän luonnollisesti, että tämä saisi jäädä – tai ainakin lyhyen ajan kuluttua palata esi-isäinsä taloon, ja hän ajatteli, että ainoana takeena tästä oli liitto hänen miespuolisen perillisensä kanssa. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että tämä heikkeni melkein yhtä nopeasti kuin hän itsekin, eikä luullakseni kellään ollut: lääkäriä ei käytetty Humisevassa harjussa, ja kukaan ei nähnyt nuoren Heathcliffin tekevän ilmoitusta terveydentilastaan meille. Minä puolestani aloin luulla, että aavistukseni olivat vääriä, ja että hänen täytyi olla toipumassa, kun hän ehdotti ratsastus- ja kävelyretkiä nummille ja näytti vakavasti ajavan aikomustaan perille. En olisi voinut kuvitella isän kohtelevan kuolevaa lastaan niin itsevaltiaasti ja ilkeästi, kuin jälkeenpäin sain kuulla Heathcliffin kohdelleen Lintonia pakottaessaan tämän teeskentelemään malttamattomuutta. Hänen ponnistuksensa kasvoivat sitä mukaa kuin kuolema lähestyi uhaten tehdä tyhjäksi hänen ahneet ja tunnottomat suunnitelmansa.
XXVI luku
Kesän paras aika oli ohi jo, kun Edgar vastahakoisesti myöntyi heidän kärkkymisiinsä ja kun Catherine ja minä ensi kerran ratsastimme kohtaamaan hänen serkkuaan. Oli painostava, helteinen päivä: aurinko oli pilvessä, mutta taivas oli liian täplikäs ja utuinen uhatakseen sadetta, ja meidän kohtauspaikaksemme oli määrätty teiden risteys tienviitan luona. Mutta saapuessamme sinne tuli sanantuojaksi lähetetty pieni paimenpoika ilmoittamaan meille, että –
"Nuori herra Linton odottaa aivan lähellä Humisevan harjun tällä puolella, ja hän olisi kovin kiitollinen, jos me ajaisimme vielä vähän kauemmaksi."
"Niinpä nuori herra Linton on unohtanut enonsa ensimmäisen määräyksen", huomautin minä. "Hän pyysi meitä pysyttelemään Rastaantien moision maalla, ja joudumme heti pois siltä."
"Käännämme hevosemme kotiin päin päästyämme Lintonin luo", vastasi toverini; "suuntaamme retkemme kotia kohti."
Mutta kun pääsimme hänen luokseen paikkaan, joka oli tuskin neljännesmailin päässä hänen omalta oveltaan, me huomasimme, ettei hänellä ollut hevosta; ja meidän täytyi jättää omamme syömään ja astua ratsailta. Hän makasi kanervamättäällä saapumistamme odottaen eikä noussut, ennenkuin tulimme muutaman yardin päähän.
Ja sitten hän käveli niin hoippuen ja näytti niin kalpealta, että huudahdin heti:
"Hyvänen aika, herra Heathcliff, tänä aamuna te ette jaksa nauttia huviretkestä. Miten sairaalta te näytätte!"
Catherine katseli häntä surullisena ja hämmästyneenä: ilonhuudahdus hänen huulillaan muuttui voivotukseksi ja onnittelut heidän kauan odotetun kohtauksensa johdosta tiedusteluksi, voiko hän tavallista huonommin?
"En, paremmin, paremmin!" huohotti Linton vavisten ja pitäen kiinni Catherinen kädestä, kuin tarvitsisi hän sitä tuekseen, ja sillävälin hänen suuret siniset silmänsä tarkastivat Catherinea arasti; silmien ympärillä olevat kuopat muuttivat niissä kerran olleen raukean ilmeen rumaksi kesyttömyydeksi.
"Mutta tehän olette heikompi", väitti hänen serkkunsa, "heikompi, kuin nähdessäni teidät viimeksi; olette laihempi ja –"
"Olen väsynyt", vastasi Linton nopeasti. "Tänään on liian kuuma kävellä, levätään täällä. Ja aamulla tunnen itseni usein sairaaksi – isä sanoo minun kasvavan niin nopeasti."
Cathya ei tämä tyydyttänyt, mutta hän istuutui, ja Linton lojui maassa hänen vieressään.
"Tämähän tuo mieleen teidän paratiisinne", virkkoi Catherine koettaen olla iloinen. "Muistattehan ne kaksi päivää, jotka lupasimme viettää siinä paikassa, ja sillä tavalla, jota kumpikin piti miellyttävimpänä? Tämä on melkein teidän paratiisinne, ellei olisi pilviä, mutta nehän ovat niin utuisia ja hauraita: se on kauniimpaa kuin päivänpaiste. Ensi viikolla me ratsastamme Rastaantien moision puistoon, jos te siihen kykenette, ja koetamme minun paratiisiani."
Linton ei näyttänyt muistavan, mistä Catherine puhui, ja keskustelun jatkaminen tuotti hänelle ilmeisesti suurta vaivaa. Hän oli niin välinpitämätön Catherinen alkamia keskustelun aiheita kohtaan ja niin täydellisesti kykenemätön ollenkaan huvittamaan Catherinea, ettei tämä voinut peittää pettymystään. Eräänlainen epämääräinen muutos oli tapahtunut Lintonin koko olennossa ja käyttäytymisessä. Tuo äreys, jonka lempeys saattoi lauhduttaa hellyydeksi, oli vaihtunut penseäksi tylsyydeksi; hän ei ollut enää oikutteleva lapsi, joka kiukkuilee ja kiusaa, jotta sitä mairiteltaisiin, vaan itsekylläinen kärttyisä parantumaton sairas, joka torjui lohdutuksen ja oli valmis pitämään toisten hyväntahtoista iloa loukkauksena. Catherine huomasi, kuten minäkin, että Linton piti pikemminkin rangaistuksena kuin nautintona meidän seuraamme, eikä Cathy yhtään häikäillyt ehdottaessaan hetken kuluttua poislähtöä. Tuo ehdotus herätti Lintonin odottamatta horroksestaan, ja hän joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän katseli peloissaan Humisevaan harjuun päin ja pyysi Cathyä jäämään vielä ainakin puoleksi tunniksi.
"Mutta minä luulen", virkkoi Cathy, "että teidän olisi mukavampi olla kotona kuin istua täällä; ja näen, että kertomukseni, lauluni ja rupatteluni eivät tänään huvita teitä. Näiden kuuden kuukauden kuluessa te olette tullut viisaammaksi kuin minä ettekä välitä minun huveistani nyt. Jään kuitenkin mielihyvin, jos voin ilahduttaa teitä."
"Jääkää tekin lepäämään", vastasi Linton. "Catherine, älkää luulko tai sanoko minua kovin sairaaksi: painostava ilma ja kuumuus tekevät minut synkäksi; ja kävelin, ennenkuin te tulitte, liian paljon minun kävelykseni. Oletteko hyvä ja sanotte enolle, että olen melko terve?"
"Kerron hänelle, että te sanotte olevanne terve, Linton. Minä en voisi vakuuttaa teidän sitä olevan", huomautti nuori neiti ihmetellen toisen järkähtämätöntä väitettä, joka ilmeisesti oli valhetta.
"Ja tulkaa tänne taas ensi torstaina", jatkoi hän karttaen Cathyn hämmästynyttä katsetta. "Ja viekää hänelle minun parhaat kiitokseni siitä, että hän antaa teidän tulla – minun parhaat kiitokseni, Catherine. Ja – ja jos kohtaatte minun isäni, ja jos hän kyselee teiltä minusta, niin älkää saattako häntä pitämään minua kovin hiljaisena ja tyhmänä: älkää näyttäkö surulliselta ja alakuloiselta, kuten te nyt näytätte – hän tulee niin vihaiseksi!"
"Minä en välitä vähääkään hänen vihastaan", huudahti Cathy, joka luuli että viha kohdistuisi häneen.
"Mutta minä välitän", virkkoi hänen serkkunsa väristen. "Älkää yllyttäkö häntä minua vastaan, Catherine, sillä hän on kovin ankara."
"Onko hän tyly teille, herra Heathcliff?" tiedustelin minä. "Onko hän väsynyt hemmoittelemaan ja siirtynyt passiivisesta vihasta aktiiviseen?"
Linton katsahti minuun, mutta ei vastannut; ja kun, Cathy oli istunut hänen vieressään vielä kymmenen minuuttia, jonka kuluessa Lintonin pää vaipui uneliaasti rintaa vasten ja hän huokaili rasituksesta ja tuskasta, puhumatta sanaakaan, alkoi neiti lohdutuksekseen etsiä mustikoita ja jakoi tutkimustensa tulokset minun kanssani; hän ei tarjonnut niitä Lintonille, sillä hän näki, että pitkitetty huomaavaisuus vain rasittaisi ja pahoittaisi tätä.
"Eikö nyt jo ole kulunut puoli tuntia, Ellen?" kuiskasi hän korvaani viimein. "En ymmärrä, miksi viipyisimme. Hän on nukkunut, ja isä ikävöi meitä takaisin."
"Hyvänen aika, emmehän saa jättää häntä nukkumaan", vastasin minä. "Odottakaa kunnes hän herää ja olkaa kärsivällinen. Olitte kovin kärkäs tänne tulemaan, mutta halunne nähdä Linton-parkaa on nopeasti haihtunut."
"Miksi hän halusi tavata minua?" vastasi Catherine. "Pidin hänestä ennen, silloinkin kuin hän oli kaikkein huonoimmalla tuulellaan, paljon enemmän kuin nyt noin omituisena. Tuntuu, kuin tämä olisi ollut raskas velvollisuus, joka hänen oli pakko suorittaa – tämä kohtaus – pelosta, että hänen isänsä toruisi häntä. Mutta tuskinpa tulen tänne vain miellyttääkseni herra Heathcliffiä, olipa hänellä mitä syitä hyvänsä määrätä Lintonille tämä rangaistus. Ja vaikka iloitsenkin, kun Linton on terveempi, olen pahoillani, että hän on vähemmän miellyttävä ja pitää minusta niin paljon vähemmän."
"Luuletteko hänen siis olevan terveemmän?" kysyin minä.
"Niin luulen", hän vastasi, "koska hän aina ennen puhui niin paljon kärsimyksistään, muistathan. Hän ei ole melko terve, kuten hän käski minun sanoa isälle, mutta todennäköisesti hän voi paremmin."
"Siinä me olemme eri mieltä, neiti Cathy", huomautin minä; "minä arvelen hänen olevan paljon sairaamman."
Siinä samassa Linton heräsi unestaan hyvin säikähtyneenä ja kysyi, oliko joku huutanut hänen nimeään.
"Ei", virkkoi Catherine, "ellei unessa. En ymmärrä, miten te voitte nukkua ulkona, vieläpä aamulla."
"Luulin kuulevani isäni äänen", hän huohotti katsellen ympärilleen. "Oletteko varma, ettei kukaan puhunut?"
"Aivan varma", vastasi hänen serkkunsa. "Ellen ja minä vain väittelimme teidän terveydestänne. Oletteko tosiaankin vahvempi, Linton, kuin meidän erotessamme talvella? Jos olette, olen varma, että eräs puoli teistä ei ole voimakkaampi – teidän kiintymyksenne minuun: sanokaa oletteko?"
Kyynelet alkoivat vuotaa Lintonin silmistä, kun hän vastasi: "Olen, olen, minä olen terveempi!" Mutta hän oli yhä kuvitellun äänen lumoissa, ja hänen katseensa harhailivat etsien äänen omistajaa. Cathy nousi seisomaan. "Nyt meidän täytyy erota", hän sanoi. "Enkä salaa, että kohtauksemme on tuottanut minulle suurta pettymystä, vaikk'en mainitse sitä kenellekään muulle kuin teille: ei silti, että pelkäisin herra Heathcliffiä."
"Vaiti", mutisi Linton, "Jumalan tähden, vaiti! Hän tulee." Ja hän tarttui Catherinen käsivarteen yrittäen pidättää tätä; mutta kuullessaan tuon ilmoituksen pujottautui Cathy nopeasti irti ja vihelsi Minnylle, joka totteli häntä kuin koira.
"Minä olen täällä ensi torstaina", huusi hän hypäten satulaan. "Hyvästi. Nopeasti, Ellen!"
Ja niin jätimme hänet, ja hän huomasi tuskin poistumistamme, sillä hän oli niin kiintynyt odottamaan isänsä saapumista.
Ennenkuin saavuimme kotiin, oli Catherinen vastenmielisyys laimennut hämmentyneeksi säälin ja katumuksen tunteeksi, johon sekaantui heikkoja, levottomia epäilyjä Lintonin todellisista, sekä terveydellisistä että kotoisista, olosuhteista; myönsin tuntevani samanlaisia epäilyksiä, vaikka neuvoinkin häntä puhumaan varovaisesti, sillä seuraava matkamme tekisi meistä parempia tuomareita. Isäntäni pyysi selostusta retkestämme.
Hänen sisarenpoikansa kiitokset toimitettiin kunnialla perille, ja neiti Cathy puhui vain vähän muusta; en minäkään antanut erikoisen valaisevia vastauksia hänen tiedustelullansa, sillä tuskin tiesin, mitä salata ja mitä tuoda julki.
XXVII luku
Seitsemän päivää livahti ohi, ja kukin niistä merkitsi omaa vaihettansa Edgar Lintonin tästä lähtien nopeasti muuttuvassa terveydentilassa. Tunnit riittivät nyt sen hävitystyön suorittamiseen, johon aikaisemmin oli kulunut kuukausia. Catherinelta me olisimme sen kernaasti vielä salanneet, mutta hänen oma vilkas huomiokykynsä ei sallinut hänen pettyä: hän aavisti salaisuuden ja mietti tuota synkkää mahdollisuutta, joka vähitellen kehittyi todellisuudeksi. Hänellä ei ollut sydäntä puhua ratsastusretkestään, kun torstai tuli; minä mainitsin sen hänen puolestaan ja sain luvan määrätä hänet ulkoilmaan, sillä kirjasto, jossa hänen isänsä vietti lyhyen ajan päivittäin – sen lyhyen hetken, jonka hän voi istua – ja hänen isänsä huone muodostivat nyt koko hänen maailmansa. Cathy pahoitteli joka hetkeä, jota hän ei voinut viettää isänsä tyynyn yli kumartuneena tai hänen vieressään istuen. Cathyn kasvot kalpenivat valvomisesta ja surusta, ja isäntäni iloitsi lähettäessään hänet sinne, missä hän luuli olevan onnellisen paikan ja seuran vaihdoksen. Häntä lohdutti toivomus, ettei Cathy jäisi aivan yksin hänen kuolemansa jälkeen.
Useista huomautuksista, joita hän lausui, arvasin hänellä olevan vakiintuneen käsityksen, että mikäli hänen sisarenpoikansa muistutti häntä ulkonaiselta olemukseltaan, sikäli hän muistuttaisi häntä myös mieleltään, sillä Lintonin turmeltunut luonteenlaatu ilmeni vain osittain tai ei ollenkaan hänen kirjeistään. Ja minä, anteeksiannettavasta heikkoudesta, pidättäydyin oikaisemasta isäntäni erehdystä, sillä kysyin itseltäni: hyödyttäisikö häiritä hänen viimeisiä hetkiään tiedoituksella, jota hänellä ei olisi tilaisuutta eikä voimia käyttää hyväkseen.
Me siirsimme retkemme iltapäivään, kultaiseen elokuun iltaan. Jokainen rinteiltä tuleva tuulen henkäys oli niin elähdyttävä, että tuntui kuin olisi kuka tahansa sitä hengittävä toipunut, vaikka hän olisi kuolemaisillaan. Catherinen kasvot olivat samanlaiset kuin tuo maisema – varjot ja päivänpaiste liukuivat nopeasti peräkkäin sen yli, mutta varjot viipyivät kauemmin ja päivänpaiste oli hetkellistä; ja hänen pieni sydänparkansa nuhteli itseään huoltensa jokaisesta ohimenevästäkin unohduksesta.
Me huomasimme Lintonin odottavan samassa paikassa, jonka hän oli edelliselläkin kerralla valinnut. Nuori emäntäni laskeutui alas hevosensa selästä ja sanoi minulle päättäneensä viipyä vain aivan lyhyen ajan, joten minun olisi parasta pysyä ratsullani ja pidellä hänen ponyaan; mutta minä olin eri mieltä; en tahtonut olla näkemättä kohtausta, joka suoritettiin yhdessä tuokiossa, niinpä kapusimme yhdessä kanervarinteelle. Tällä kerralla nuori herra Heathcliff otti meidät vastaan innostuneemmin: ei sentään ilosta innostuneena, vaan paremminkin pelosta.
"On myöhäistä!" virkkoi hän puhuen hitaasti ja vaivalloisesti. "Eikö isänne ole kovin sairas? Minä luulin, ettette tulisi."
"Miksi ette tahdo olla vilpitön?" huusi Catherine jättäen tervehdyksensä sanomatta. "Miksi ette voi heti sanoa, ettette halua minua tänne? On omituista, Linton, että olette jo toisen kerran saattanut minut tulemaan tänne ilman mitään muuta syytä kuin tuottaaksenne ilmeisesti meille molemmille pettymystä!"
Linton värisi ja katsoi häneen puolittain rukoillen ja puolittain häpeissään, mutta hänen serkullaan ei ollut kärsivällisyyttä kestää tätä arvoituksellista käytöstä.
"Isäni on kovin sairas", sanoi hän, "ja miksi minut kutsutaan pois hänen vuoteensa äärestä? Miksi ette lähettänyt minulle viestiä, joka olisi vapauttanut minut lupauksestani, koska toivoitte, etten sitä pitäisi? Kas niin! Vaadin selitystä: leikki ja hulluttelu ovat nyt täydellisesti karkoitetut minun mielestäni, enkä nyt voi tanssia noudattaen teidän halujanne!"
"Minun halujani!" mutisi Linton, "mitkä ne ovat? Taivaan tähden, Catherine, älkää näyttäkö noin vihaiselta! Voitte halveksia minua niin paljon kuin haluatte; minä olen arvoton, pelkurimainen houkka: minua ei voi tarpeeksi halveksia, mutta minä olen liian vähäpätöinen teidän vihattavaksenne. Vihatkaa isääni ja säästäkää minut inholtanne."
"Joutavia!" huusi Catherine vihaisena. "Tyhmä, höperö poika! Kas noin! nyt hän vapisee kuin aikoisin oikein koskea häneen! Teidän ei tarvitse puhua halveksimisesta, Linton: jokainen halveksii teitä ilman muuta. Poistukaa. Minä palaan kotiin, on mieletöntä kiskoa teidät liesikiveltä teeskentelemään – mitä teeskentelemme? Irroittakaa kätenne puvustani! Jos säälisin teitä siksi, että itkette ja näytätte noin pelästyneeltä, tuntisitte te ylenkatsetta sellaista sääliä kohtaan. Sano hänelle, Ellen, miten häpeällistä sellainen käytös on. Nouskaa, älkääkä alentako itseänne kurjaksi matelijaksi – älkää tehkö sitä!"
Kuumeisin kasvoin ja tuskallisin ilmein oli Linton laahannut hervotonta ruumistaan maata pitkin; ääretön pelko näytti puistattavan häntä.
"Ah!" nyyhkytti hän, "minä en voi sitä kestää! Catherine, Catherine, minä olen myös petturi enkä uskalla teille sitä kertoa! Mutta, jos te lähdette luotani, surmataan minut! Rakas Catherine, elämäni on teidän käsissänne, ja te sanoitte rakastavanne minua, ja jos sen teette, ei se tuottaisi teille vahinkoa. Ettehän siis mene, ystävällinen, suloinen, hyvä Catherine! Ja ehkäpä te myönnytte – ja hän antaa minun kuolla teidän luonanne!"
"Mihin myöntyisin?" kysyi Catherine. "Jäämään! Selittäkää minulle tämän omituisen puheen tarkoitus, ja minä jään. Te väitätte omia sanojanne vastaan ja saatte minut ymmälle! Olkaa tyyni ja vilpitön ja tunnustakaa heti kaikki, mikä painaa sydäntänne. Ettehän tahtoisi loukata minua, vai tahtoisitteko, Linton? Ja ettehän tahtoisi antaa kenenkään vihollisen loukata minua, jos voisitte sen estää? Uskon teidän pelkäävän itsenne puolesta, mutta en usko teidän pelkurimaisesti pettävän parasta ystäväänne."
"Mutta isäni uhkasi minua", huohotti poika ristien hennot sormensa, "ja minä pelkään häntä – minä pelkään häntä! En uskalla kertoa!"
"Hyvä on!" virkkoi Catherine pilkallisen halveksivasti, "pitäkää salaisuutenne: minä en ole pelkuri. Pelastakaa itsenne! Minä en pelkää!"
Catherinen uljuus kiihoitti Lintonia itkemään. Hän itki hillittömästi ja suuteli Cathyn suojaavia käsiä, mutta ei voinut rohkaistua puhumaan. Mietin mielessäni, mikä tuo salaisuus saattaisi olla, ja päätin, etten vapaaehtoisesti sallisi Catherinen koskaan kärsiä hänen tai kenenkään muunkaan vuoksi; silloin kuulin kahinaa kanervikosta ja kohottaessani katseeni näin herra Heathcliffin aivan lähellä meitä. Hän saapui Humisevasta harjusta päin. Hän ei kertaakaan katsonut tovereihini, vaikka nämä olivatkin niin lähellä, että Lintonin nyyhkytykset saattoi erottaa. Mutta hän tervehti minua melkein sydämellisellä äänellä, jonka vilpittömyyttä en voinut olla epäilemättä, eikä kiinnittänyt mitään huomiota toisiin, ja virkkoi:
"Onpa jonkin arvoista nähdä sinut niin lähellä minun taloani, Nelly. Kuinka voitte Rastaantien moisiossa? Annapa meidän kuulla. Huhutaan", jatkoi hän alentaen ääntään, "että Edgar Linton on kuolinvuoteellaan: ehkäpä he liioittelevat hänen sairauttaan?"
"Eivät; isäntäni on kuolemaisillaan", vastasin minä. "Se on vallan totta. Meille kaikille se on surullinen asia, mutta siunaus hänelle!"
"Kuinka kauan arvelet hänen kestävän?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasin minä.
"Koska", hän jatkoi katsellen kahta nuorta ihmistä, joita hänen katseensa kiusasi – Linton näytti kuin ei hän voisi liikkua eikä kohottaa päätään, eikä Catherine voinut Lintonin vuoksi liikahtaa – "koska tuo poika tuolla näyttää päättäneen tehdä tyhjäksi toivomukseni, olisin kiitollinen, jos hänen enonsa toimisi nopeasti ja menisi ennen häntä. Halloo! onko tuo pentu kauan leikkinyt tuota leikkiä? Läksytin häntä vähän tillittämisestä. Onko hän tavallisesti pirteä neiti Lintonin seurassa?"
"Pirteäkö? ei – hän on osoittanut mitä suurinta epätoivoa", vastasin minä. "Nähdessäni hänet sanoin, että hänen tulisi olla vuoteessa tohtorin hoidossa, sen sijaan, että hän retkeilee näillä kukkuloilla rakastettuineen."
"Päivän tai parin päästä hän onkin", mutisi Heathcliff. "Mutta ensiksi – nouse, Linton. Nouse!" hän huusi. "Älä nyt noin ryömi maassa: tule heti!"
Linton oli taas pitkällään maassa, sillä häntä puistatti taas äkillinen pelko, jonka luulen aiheutuneen hänen isänsä katseesta: mikään muu ei olisi voinut aiheuttaa sellaista nöyryytystä. Hän koetti useaan kertaan totella kehoitusta, mutta hänen heikot voimansa olivat tällä kertaa tyyten loppuneet, ja hän kaatui takaisin valittaen. Herra Heathcliff meni hänen luokseen ja kohotti hänet nojaamaan mättääseen.
"Nyt", virkkoi hän hilliten raivoaan, "minä alan suuttua! Ja, jos et pidä kurissa katalaa luonnettasi – hiisi vie! Nouse heti!"
"Minä nousen, isä", huohotti poika. "Jätä minut vain rauhaan, tai minä pyörryn. Olen tehnyt niinkuin toivoit, siitä olen varma. Catherine vakuuttaa sinulle, että minä – että minä – olen ollut iloinen. Ah! pysy luonani, Catherine, anna minulle kätesi."
"Tartu minun käteeni", virkkoi hänen isänsä, "nouse seisomaan. Kas noin – hän tarjoaa sinulle käsivartensa: tuo on oikein, katso nyt häneen. Arvelette, että minä olen itse paholainen, neiti Linton, kun voin herättää sellaista kauhua. Olisitteko niin ystävällinen, että saattaisitte hänet kotiin? Linton alkaa väristä, jos kosketan häneen."
"Rakas Linton!" kuiskasi Catherine, "minä en voi tulla Humisevaan harjuun: isä on minua kieltänyt. Isänne ei tee teille pahaa: miksi pelkäätte noin?"
"En voi koskaan mennä tuohon taloon", vastasi Linton. "En saa koskaan mennä sinne ilman teitä!"
"Vaikene!" huusi hänen isänsä. "Kunnioittakaamme Catherinen lapsellista varovaisuutta. Nelly, vie hänet sisään, ja, mitä lääkäriin tulee, olen noudattava neuvoasi vitkastelematta."
"Siinä teette oikein", vastasin minä. "Mutta minun täytyy jäädä emäntäni luo; teidän poikanne hoitaminen ei kuulu minun tehtäviini."
"Sinä olet itsepäinen", virkkoi Heathcliff, "minä tiedän sen; mutta sinä pakotat minut nipistämään lasta, jotta saisin sen itkemään, ennenkuin myötätuntosi herää. Tule siis, sankarini! Haluatko lähteä minun saattamanani?" Heathcliff lähestyi taas ja oli tarttuvinaan tuohon hauraaseen olentoon, mutta Linton vetäytyi pois ja tarrautui serkkuunsa ja pyysi, että tämä seuraisi häntä; hän rukoili niin kiihkeästi, ettei siihen voinut vastata kieltävästi. Vaikka vastustinkin, niin en kuitenkaan voinut Catherinea estää; kuinka Catherine tosiaankaan olisi voinut kieltää häneltä seuraansa? Emme voineet käsittää, mistä Lintonin pelko aiheutui, mutta hän oli aivan voimattomana sen vallassa ja pieninkin lisäsyy näytti riittävän säikyttämään hänet hulluksi. Me saavuimme ovelle; Catherine meni sisään, ja minä jäin odottamaan, kunnes hän saattaisi potilaan istumaan, toivoin hänen heti tulevan ulos. Silloin herra Heathcliff työnsi minua eteenpäin huomauttaen:
"Minun talossani ei ole ruttoa, Nelly; ja minä olen päättänyt olla vieraanvarainen tänään: istuudu ja salli minun sulkea ovi."
Hän sulki oven ja lukitsi sen myös. Säpsähdin. "Te saatte teetä, ennenkuin menette kotiin", lisäsi hän. "Olen yksin nyt. Hareton on mennyt viemään karjaa Leesiin, ja Zillah ja Joseph ovat huvimatkalla, ja vaikka olen tottunut olemaan yksin, pidän kuitenkin miellyttävästä seurasta, jos voin sitä saada. Neiti Linton, istuutukaa hänen viereensä. Annan teille mitä minulla on: tuo lahja on tuskin vastaanottamisen arvoinen, mutta minulla ei ole mitään muuta tarjottavaa. Tarkoitan lahjalla Lintonia. Kas, kuinka te tuijotatte! On kummaa, miten julma tunne minussa herää kaikkia kohtaan, jotka näyttävät pelkäävän minua! Jos olisin syntynyt siellä, missä lait eivät ole niin ankarat ja maku ei niin hienostunut kuin täällä, leikkelisin elävältä hitaasti palasiksi nuo kaksi omaksi iltahuvikseni."
Hän vetäisi ilmaa keuhkoihinsa, löi nyrkillään pöytään ja kirosi itsekseen: "Piru vie! Minä vihaan heitä."
"Minä en pelkää teitä!" huusi Catherine, joka ei kuullut viimeistä osaa hänen puheestaan. Cathy tuli aivan lähelle, ja hänen mustista silmistään leimusivat viha ja päättäväisyys. "Antakaa minulle tuo avain, minä tahdon sen!" virkkoi hän. "Minä en syö enkä juo täällä, vaikka olisin nälkään kuolemaisillani."
Heathcliff nojasi pöytään sillä kädellä, jossa hän piti avainta. Hän kohotti katseensa, sillä hän hämmästyi Cathyn rohkeutta, tai ehkäpä tämän ääni ja katse muistuttivat henkilöä, jolta tämä oli ne perinyt. Catherine koetti kiskaista avaimen ja hänen onnistuikin saada se puoliksi pois Heathcliffin höltyneistä sormista, mutta Cathyn toiminta palautti Heathcliffin nykyisyyteen; hän vetäisi nopeasti avaimen takaisin.
"Nyt, Catherine Linton", virkkoi hän, "pysykää kaukana, tai syöksen teidät nurinniskoin, ja silloin rouva Dean tulee hulluksi."
Välittämättä hänen varoituksistaan Cathy tarttui uudestaan kiinni hänen avainta pitelevään nyrkkiinsä.
"Me tahdomme lähteä!" hän toisti ja pani kaikki voimansa alttiiksi saadakseen raudanlujat lihakset heltiämään; ja kun hän huomasi, etteivät hänen kyntensä tehonneet, koetti hän hampaittensa terävyyttä. Heathcliff katseli minua tavalla, joka hetkisen pidätti minua sekaantumasta asiaan. Catherine oli liian kiintynyt Heathcliffin sormien tarkkaamiseen huomatakseen hänen kasvojaan. Heathcliff aukaisi yht'äkkiä kätensä ja heitti pois riidan esineen, ja ennenkuin Catherine oli kunnolla saanut sen haltuunsa, tarttui Heathcliff Catherineen vapautetulla kädellään ja veti hänet polvelleen ja iski häntä useita kertoja molemmille puolille päätä niin voimakkaasti, että jokainen isku olisi voinut toteuttaa hänen äskeisen uhkauksensa, jos Cathy olisi ollut vapaana kaatumaan.
Nähdessäni hänen julmuutensa juoksin raivostuneena hänen luokseen. "Te peto!" Lyönti rintaan vaiensi minut: olen lihava ja hengästyn helposti; hyökkäyksen ja iskun vaivuttamana horjahdin taaksepäin ja tunsin olevani tukehtumaisillani ja luulin verisuoneni katkeavan. Kohtaus meni ohi parissa minuutissa; Catherine painoi vapauduttuaan molemmat kätensä ohimoilleen ja oli sennäköinen, kuin hän ei olisi varma siitä, olivatko hänen korvansa poissa vai paikoillaan. Hän vapisi kuin kaisla, tyttöparka, ja nojasi pöytään hirveästi säikähtyneenä.
"Nyt näette, että tiedän, miten lapsia kuritetaan", virkkoi tuo konna tylysti, kun hän kumartui ottamaan uudestaan haltuunsa avainta, joka oli pudonnut lattialle. "Menkää nyt Lintonin luo, niinkuin teitä pyysin, ja itkekää rauhassa. Huomenna olen minä teidän isänne – sen verran isää kuin teillä muutaman päivän kuluttua tulee olemaan – ja siinä onkin kylliksi. Te siedätte paljon, te ette ole mikään raukka: saatte maistaa tätä joka päivä, jos vielä kerran päästätte silmiinne niin pirullista sisua."
Cathy juoksi minun luokseni eikä Lintonin, kumartui ja painoi polttavat poskensa minun syliini itkien ääneensä. Hänen serkkunsa oli vetäytynyt sohvan nurkkaan hiljaa kuin hiiri varmastikin onnitellen itseään, kun ojennus oli osunut toiseen eikä häneen. Kun herra Heathcliff huomasi meidän hämmennyksemme, nousi hän ja laittoi itse teen nopeasti. Kupit ja teevadit oli jo asetettu pöydälle. Hän kaasi teen ja ojensi minulle kuppia.
"Huuhdo pois sappesi", virkkoi hän. "Ja auta omaa ilkeää lemmikkiäsi ja minun lemmikkiäni. Tee ei ole myrkytettyä, vaikka minä valmistin sen. Minä menen hakemaan teidän hevosianne."
Ensimmäinen ajatuksemme hänen poistuttuaan oli päästä pakenemaan jollakin keinoin. Me koetimme keittiön ovea, mutta se oli ulkopuolelta lukittu; katselimme ikkunoita: ne olivat liian kapeat Cathynkin hennolle vartalolle.
"Herra Linton", huusin minä, kun huomasin, että olimme huolellisesti vangitut; "te tiedätte pirullisen isänne tarkoituksen ja teidän tulee kertoa meille, tai annan teille korvapuusteja, kuten isänne on antanut serkullenne."
"Niin, Linton, teidän pitää kertoa", virkkoi Catherine. "Minä tulin teidän tähtenne, ja on hävyttömän kiittämätöntä, jos kieltäydytte kertomasta."
"Antakaa minulle teetä, minua janottaa, ja sitten kerron teille", vastasi Linton. "Rouva Dean, menkää pois. En tahdo, että kumarrutte ylitseni. Mutta nyt vuodatatte kyyneleitänne kuppiini, Catherine. Minä en juo tuota. Antakaa minulle toinen."
Catherine työnsi hänelle toisen kupin ja kuivasi kasvonsa. Minua iletti tuon pienen houkan levollisuus, joka johtui siitä, ettei hänen enää tarvinnut pelätä itsensä vuoksi. Tuska, jota hän nummella näytti kärsivän, tyyntyi heti kuin pääsimme Humisevaan harjuun; niinpä arvasin, että häntä oli uhattu kauheasti rangaista, jollei hän saisi houkutelluksi meitä taloon, ja saatuaan sen aikaan, ei hänellä ollut mitään pelättävää lähiaikoina.
"Isä tahtoo naittaa meidät", jatkoi hän, maisteltuaan vähän teetään. "Ja hän tietää, ettei teidän isänne nyt antaisi meidän mennä naimisiin; ja isäni pelkää minun kuolevan, jos jäämme odottamaan; niinpä meidät vihitään aamulla, ja te jäätte tänne koko yöksi; ja jos noudatatte hänen toivomustaan, pääsette kotiin seuraavana päivänä ja saatte viedä minut mukaanne."
"Viedä teidät mukaan, senkin raukkamainen petkuttaja?" huusin minä. "Tekö menisitte naimisiin? Hyvänen aika, tuo mies on hullu! Tai hän pitää meitä kaikkia vähäjärkisinä! Ja luuletteko kauniin, nuoren naisen, terveen ja voimakkaan tytön kahlehtivan itsensä teidänlaiseenne riutuvaan pieneen marakattiin? Voitteko kuvitella, että kukaan haluaisi teitä miehekseen, puhumattakaan neiti Catherine Lintonista? Piiskata teitä pitäisi, kun houkuttelitte meidät tänne pelkurimaisella ulinallanne. Minun tekee nyt kovasti mieleni ravistella teitä perinpohjin halveksittavan petollisuutenne ja kurjan itserakkautenne vuoksi."
Pudistelin häntä hiljaa, mutta se aiheutti yskän ja hän turvautui niinkuin aina uikuttamiseen ja itkemiseen, ja Catherine nuhteli minua.
"Jäädä yöksi? Ei", virkkoi hän, katsellen hitaasti ympärilleen. "Ellen, minä vaikka poltan tuon oven, mutta minun täytyy päästä ulos."
Hän olisi pannut uhkauksensa heti täytäntöön, mutta Linton alkoi pelätä oman rakkaan olemuksensa puolesta. Hän kietoi voimattomat käsivartensa Catherinen ympärille ja nyyhkytti:
"Ettekö tahdo ottaa minua ja sääliä minua? Ettekö anna minun tulla Rastaantien moisioon? Oi, armas Catherine, te ette saa kuitenkaan lähteä ettekä hylätä minua. Teidän täytyy totella minun isääni – teidän täytyy!"
"Minun täytyy totella omaa isääni", vastasi Catherine, "ja vapauttaa hänet julman tuskallisesta odotuksesta. Koko yö! Mitä hän luulisi? Hän on nyt jo toivoton. Minä joko murran tai poltan itselleni tien ulos tästä talosta. Hiljaa! Eihän teillä ole mitään hätää, mutta jos estätte minua – Linton, minä rakastan isää enemmän kuin teitä."
Hirveä pelko, jota poika tunsi herra Heathcliffiä kohtaan, teki hänet pelkurimaisen kaunopuheiseksi. Catherine näytti melkein järjettömältä, hän vakuutti yhä, että hänen täytyy mennä kotiin, ja hän koetti vuorostaan rukoilemalla taivutella Lintonia tukahduttamaan itsekkään tuskansa. Heidän puhellessaan palasi vangitsijamme.
"Teidän hevosenne ovat juosseet pois", virkkoi hän, "ja joko sinä taas niiskutat, Linton? Mitä hän on tehnyt sinulle. Kas noin, kas noin – lopeta ja mene makuulle. Kuukauden tai parin kuluttua, poikaseni, kykenet tuntuvasti kostamaan hänelle hänen nykyiset julmuutensa. Sinä kaipaat todellista rakkautta, eikö totta? Etkä mitään muuta koko maailmassa, ja hänen täytyy ottaa sinut. No niin, mene vuoteeseen. Zillah ei ole täällä tänä iltana, joten sinun täytyy itse riisuutua. Vaiti! Pidä suusi kiinni! Minä en tule lähellesi, kun pääset omaan huoneeseesi: sinun ei tarvitse pelätä. Sattumalta on sinulla ollut siedettävän hyvä onni. Minä pidän huolen muusta."
Tätä sanoessaan hän piti ovea auki päästääkseen poikansa menemään; ja tämä pujahti siitä niinkuin koira, joka luulee hoitajansa aikovan potkaista sitä ylenkatseellisesti. Ovi lukittiin uudestaan. Heathcliff lähestyi takkavalkeaa, jonka ääressä emäntäni ja minä seisoimme äänettöminä. Catherine katsoi häneen ja kohotti vaistomaisesti kätensä poskelleen: Heathcliffin läheisyys palautti tuskan tunteen. Ei kukaan muu olisi kyennyt ankarasti suhtautumaan tuohon lapselliseen tekoon, mutta Heathcliff rypisti kulmiaan Cathylle ja mutisi:
"No ettekö te pelkää minua? Teidän rohkeutenne on hyvin teeskenneltyä: näytätte olevan hävyttömästi peloissanne!"
"Minä pelkään nyt", vastasi Cathy, "koska isä tulee onnettomaksi, jos jään, ja kuinka voin kestää sen, että teen hänet onnettomaksi, kun hän – kun hän – herra Heathcliff, antakaa minun mennä kotiin! Lupaan ottaa Lintonin miehekseni; isä tahtoisi sitä, ja minähän rakastan häntä. Miksi pakotatte minut tekemään sellaista, jonka haluan tehdä vapaaehtoisesti?"
"Uskaltakoonpa pakottaa teitä!" huusin minä. "Jumalan kiitos on tässä maassa laki! Niin on, vaikka me olemmekin syrjäisessä seudussa. Antaisin hänet ilmi, vaikka hän olisi oma poikani: ja papillisetta siunauksetta se on hengenrikos."
"Hiljaa!" huusi tuo roisto. "Piru sinut periköön metelöimästä! Minä en kaipaa sinun puheitasi. Neiti Linton, olen tavattoman iloinen ajatellessani, että isänne tulee onnettomaksi, tulen niin hyvilleni, etten voi nukkua. Te ette olisi voinut keksiä mitään varmempaa keinoa joutuaksenne viettämään seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia minun kattoni alla, kuin tiedoituksenne, että se aiheuttaa surua. Ja mitä tulee lupaukseenne mennä naimisiin Lintonin kanssa, niin olen kyllä huolehtiva siitä, että pidätte sen, sillä te ette pääse lähtemään täältä ennenkuin se on täytetty."
"Lähettäkää sitten Ellen kertomaan isälle, että olen turvassa!" huusi Catherine katkerasti itkien. "Tai naittakaa minut heti. Isä parka! Ellen, hän luulee meidän eksyneen! Mitä meidän on tehtävä?"
"Eipä luulekaan. Hän luulee, että väsyitte häntä hoitamaan ja karkasitte huvia hakemaan", vastasi Heathcliff. "Te ette voi kieltää, että tulitte minun talooni omin luvin, vastoin hänen ankaria määräyksiään. Ja on vallan luonnollista, että haluatte huvia teidän iällänne, ja että väsytte hoitamaan sairasta miestä, kun tuo mies on voin teidän isänne. Catherine, hänen onnellisimmat päivänsä olivat ohi, kun teidän päivänne alkoivat. Hän kirosi teitä varmaankin siitä, että tulitte maailmaan (minä ainakin kirosin); ja sopisi hyvin, että hän kiroaisi teitä, kun hän päättää maisen vaelluksensa. Yhtyisin hänen kiroukseensa. Minä en rakasta teitä! Kuinka voisinkaan? Itkekää vain! Mikäli minä käsitän, tulee se olemaan pääasiallisimpana huvinanne tästä lähtien, ellei Linton korvaa muita tappioita; ja teidän kaikesta huolehtiva isänne näyttää luulevan hänen siihen pystyvän. Isänne ohje- ja lohdutuskirjeet huvittivat minua tavattomasti. Viimeisessä kirjeessään hän jätti oman aarteensa minun aarteeni huolelliseen hoivaan ja pyysi Lintonia olemaan hyvä hänelle saatuaan hänet. Huolellinen ja hyvä – se on vanhemman rakkautta. Mutta Linton tarvitsee koko huolellisuus- ja hyvyysvarastonsa itselleen. Linton osaa hyvin näytellä pikkutyrannia! Hän voi kiusata vaikka kuinka suurta kissalaumaa, jos niiden hampaat vedetään pois ja kynnet katkotaan. Te osaatte kertoa hänen enolleen hienoja juttuja hänen hyvyydestään, kun taas pääsette kotiin, sen voin vakuuttaa."
"Siinä olette oikeassa!" virkoin minä; "selostakaa poikanne luonnetta. Osoittakaa, missä määrin hän on teidän kaltaisenne; ja toivonpa, että neiti Cathy silloin hiukan miettii, ennenkuin ottaa tuon itsekkään hirviön!"
"Minulla ei ole erikoista halua puhua hänen hyvistä ominaisuuksistaan nyt", vastasi Heathcliff, "koska Catherinen täytyy joko ottaa hänet, tai pysyä vankina, niinkuin sinunkin, kunnes isäntäsi kuolee. Minä voin pidättää teidät molemmat täällä erinomaisesti kätkettyinä. Jos epäilet, kehoita häntä peruuttamaan lupauksensa, niin joudut huomaamaan!"
"Minä en peruuta lupaustani", virkkoi Catherine. "Annan vihkiä itseni hänen kanssaan tällä tunnilla, jos saan sen jälkeen mennä Rastaantien moisioon. Herra Heathcliff, te olette paha mies, mutta te ette ole paholainen, ettekä siis halua, vain pelkästä ilkeydestä, tuhota korjaamattomasti koko minun onneani. Jaksaisinko elää, jos isä luulisi minun jättäneen hänet tahallaan, ja jos hän kuolisi, ennenkuin pääsisin kotiin? Olen lakannut itkemästä, mutta polvistun tähän eteenne, enkä nouse enkä irroita silmiäni teidän kasvoistanne, ennenkuin katsotte minuun! Ei, älkää kääntykö pois. Katsokaa nyt! Ette tule näkemään mitään, mikä teitä suututtaisi. En minä vihaa teitä. En minä ole vihainen, vaikka te löitte minua. Oletteko koskaan rakastanut ketään koko elämänne aikana, setä? Ah! teidän täytyy katsoa vain kerran. Minä olen niin onneton, että te ette voi olla tulematta surulliseksi ja säälimättä minua."
"Pitäkää niljakat sisiliskon-sormenne poissa ja siirtykää kauemmaksi tai potkaisen teitä!" huusi Heathcliff työntäen hänet raa'asti luotaan. "Kernaammin antaisin käärmeen hyväillä itseäni. Mikä saakeli sinut saa minulle lepertelemään? Minä inhoan sinua!"
Hän pudisti olkapäitään, pudisteli itseään tosiaankin, aivankuin inho värisyttäisi hänen ruumistaan, ja työnsi tuoliaan kauemmaksi. Nousin ja aukaisin suuni alkaen kiihkeästi solvata häntä. Mutta uhkaus, että minut vietäisiin yksinäiseen huoneeseen, jos sanoisin tavunkaan lisää, sai minut jättämään kesken ensimmäisen lauseen. Alkoi tulla pimeä – kuulimme ääniä puutarhan portilta. Isäntämme kiiruhti heti ulos: hän osasi olla varuillaan, me emme osanneet. Puhetta kesti kaksi tai kolme minuuttia, ja hän palasi yksin.
"Minä luulin sen olleen serkkunne, Haretonin", huomautin Catherinelle. "Toivon, että hän saapuisi! Kukapa tietää, vaikka hän puolustaisi meitä?"
"Siellä oli kolme palvelijaa, jotka Rastaantien moisiosta oli lähetetty teitä hakemaan", sanoi Heathcliff, kuultuaan puheeni. "Teidän olisi pitänyt aukaista ikkuna ja huutaa; mutta voisinpa vaikka vannoa tuon tytöntyngän olevan iloisen, kun et huutanut. Olen varma, että hän on iloinen, kun hänen on pakko jäädä."
Kun kuulimme, että meiltä oli mennyt hukkaan niin hyvä tilaisuus, päästimme kumpikin surumme esteettömästi purkautumaan, ja hän antoi meidän vaikeroida kello yhdeksään asti. Sitten hän käski meidän mennä keittiön kautta yläkertaan, Zillahin huoneeseen, ja minä kuiskasin toverilleni, että hän tottelisi; ehkä onnistuisimme sieltä pääsemään ulos ikkunasta tai ullakolle, josta me kattoikkunan kautta voisimme pujahtaa ulos. Ikkuna oli kuitenkin kapea, kuten alakerroksenkin ikkunat, ja ullakolle emme päässeet hyökkäämään, sillä olimme vangittuja kuten ennenkin. Emme kumpikaan menneet makuulle. Catherine istuutui ikkunan viereen ja odotti huolestuneena aamua; syvä huokaus oli ainoa vastaus, jonka sain joka kerran kun pyysin, että hän koettaisi levätä. Istuin keinutuoliin ja keinuin edestakaisin, tuomitsin ankarasti itseäni useista velvollisuuksieni laiminlyönneistä, joista silloin luulin isäntäväkeni kaikkien onnettomuuksien aiheutuneen. Niin ei asia todellisuudessa ollut, sen oivallan, mutta tuona kolkkona yönä kuvittelin sellaista; ja pidin itse Heathcliffiäkin vähemmän syyllisenä kuin itseäni.
Kello seitsemältä hän tuli kysymään, oliko neiti Linton noussut. Cathy juoksi heti ovelle ja vastasi: "kyllä". "Tänne siis", virkkoi hän aukaisten oven ja vetäen Cathyn ulos. Nousin seuratakseni, mutta hän lukitsi taas oven. Vaadin, että minut vapautettaisiin.
"Ole kärsivällinen", vastasi hän; "lähetän hetken kuluttua aamiaisesi ylös."
Löin nyrkeilläni laudoitusta ja kolistelin vihaisena lukkoa, ja Catherine tiedusteli, miksi minua yhä pidettiin vangittuna. Heathcliff vastasi, että minun täytyy koettaa kestää sitä vielä tunti, ja he poistuivat. Kestin sitä kaksi tai kolme tuntia; viimein kuulin askeleita: ne eivät olleet Heathcliffin askelet.
"Olen tuonut teille syötävää", virkkoi ääni; "ovi auki!"
Tottelin halukkaasti ja näin Haretonin, jolla oli ruokaa minulle koko päiväksi.
"Ottakaa se", lisäsi hän, ja työnsi tarjottimen minun käteeni.
"Jääkää hetkeksi", pyysin minä.
"En", huusi hän ja poistui välittämättä niistä rukouksista, joita latelin pidättääkseni häntä.
Niin olin siellä vangittuna koko päivän ja koko seuraavan yön ja sitä seuraavan ja sitä seuraavan. Yhteensä olin siellä viisi yötä ja neljä päivää näkemättä ketään muita kuin Haretonin kerran joka aamu, ja hän oli esikuvaksi kelpaava vanginvartija: happamannäköinen ja vaitelias ja kuuro kaikille yrityksilleni herättää hänen oikeudentuntoaan ja sääliään.
XXVIII luku
Viidentenä aamuna, tai oikeastaan iltapäivällä, lähenivät uudenlaiset askelet – kevyemmät ja lyhyemmät; ja tällä kerralla henkilö astui huoneeseen. Se oli Zillah, hänellä oli tulipunainen liina hartioillaan, musta silkkihattu päässään, ja pajukori riippui hänen käsivarrellaan. "Voi hyvänen aika! Rouva Dean!" huudahti hän. "Niin, teistä puhutaan Gimmertonissa. Minä luulin vain, että vajositte Mustanhevosen suohon ja neiti teidän kanssanne, ennenkuin isäntä kertoi minulle, että teidät oli löydetty, ja että hän oli pannut teidät tänne asumaan! Mitä! Pääsitte varmaankin jollekin saarelle? Ja kuinka kauan olitte suossa? Isäntäkö teidät pelasti, rouva Dean? Mutta ettehän te ole niin laiha, ettehän ole ollut niin kurjassa tilassa, vai kuinka?"
"Teidän isäntänne on todellinen konna!" vastasin minä. "Mutta hänen on vastattava siitä. Hänen ei olisi tarvinnut panna liikkeelle tuollaista juttua; mutta se näytetään kyllä perättömäksi."
"Mitä tarkoitatte"? kysyi Zillah. "Se ei ole hänen juttuansa. Kylässä kerrotaan, että – te eksyitte suohon; ja minä huusin Earnshawille tullessani sisään: No, nyt vasta kummia on tapahtunut, herra Hareton, sen jälkeen kun lähdin. Sääli tuota kaunista nuorta neitiä ja sorjaa Nelly Deania! Hareton tuijotti silmät pyöreinä. Luulin, ettei hän ollut kuullut mitään, joten kerroin hänelle, mitä huhutaan. Isäntä kuunteli ja nauroi itsekseen ja sanoi: 'Jos he ovatkin olleet suossa, niin eivät he ole enää, Zillah, Nelly Dean asuu tällä hetkellä sinun huoneessasi. Voit käskeä häntä poistumaan, kun menet ylös; tässä on avain. Suovesi nousi hänen päähänsä, ja hän olisi karannut kotiin suoraa päätä; mutta minä pidätin hänet, kunnes hän tuli tajuihinsa. Voit sanoa hänelle, että lähteköön Rastaantien moisioon heti, jos hän siihen kykenee, ja vieköön minulta sellaiset terveiset, että nuori neiti tulee aikanaan perästä ottaakseen osaa herran hautajaisiin'."
"Eihän herra Edgar ole kuollut?" huohotin minä. "Oi, Zillah, Zillah?"
"Ei, ei, istukaa, hyvä emännöitsijä, te olette sairas vielä. Hän ei ole kuollut. Tohtori Kenneth luulee hänen elävän vielä yhden päivän. Kohtasin hänet tiellä ja kysyin."
Sen sijaan, että olisin istuutunut, sieppasin päällysvaatteeni ja kiiruhdin alakertaan, sillä tie oli vapaa. Päästyäni alas katselin ympärilleni löytääkseni jonkun, joka voisi antaa tietoja Catherinesta. Piha oli aurinkoa tulvillaan, ja ovi oli selkiselällään, mutta ketään ei näyttänyt olevan saapuvilla. Epäröidessäni menisinkö heti pois vai palaisinko etsimään emäntääni, kuulin heikkoa yskimistä lieden luota. Linton huoneen ainoana haltijana makasi sohvalla imien rintasokeria ja seuraten liikkeitäni välinpitämättömin katsein. "Missä neiti Catherine on?" kysyin ankarasti, sillä luulin voivani pelottaa hänet antamaan tietoja yllättäessäni hänet näin yksinään. Hän imi yhä kuin pikkulapsi.
"Onko hän mennyt pois?" kysyin minä.
"Ei", vastasi hän, "hän on yläkerrassa; hän ei saa mennä, me emme päästä häntä."
"Ettekö te päästä häntä, pölkkypää?" huusin minä. "Ohjatkaa minut heti hänen huoneeseensa tai panen teidät vetelemään itkuvirsiä."
"Isä panisi teidät vetelemään virsiä, jos yrittäisitte sinne mennä", vastasi hän. "Hän sanoo, etten saa hemmoitella Catherinea: hän on minun vaimoni, ja on häpeällistä, että hän haluaisi poistua minun luotani. Isä sanoo Catherinen vihaavan minua ja toivovan, että minä kuolisin, jotta hän saisi minun rahani, mutta hän ei saa niitä, eikä hän saa mennä kotiin! Hän ei koskaan saa mennä! Hän voi itkeä ja olla sairas niin usein kuin haluaa!" Hän jatkoi äskeistä askarteluaan, sulkien silmäluomensa, aivankuin hän aikoisi nukkua.
"Nuori herra Heathcliff", jatkon minä, "oletteko unohtanut kaiken Catherinen hyvyyden teitä kohtaan viime talvena, kun te vakuutitte rakastavanne häntä, ja kun hän toi teille kirjoja ja lauloi teille lauluja ja saapui monta monituista kertaa myrskyssä ja lumisateessa teitä katsomaan? Hän itki, jos yksikin ilta meni hukkaan, koska hän tiesi sen aiheuttavan teille pettymystä. Ja silloin te tunsitte hänen olevan sata kertaa liian hyvän teille, mutta nyt uskotte valheita, joita isänne teille latelee, vaikka tiedättekin hänen inhoavan teitä molempia. Ja liittoudutte isänne kanssa Catherinea vastaan. Se on kaunista kiitollisuutta, eikö olekin?"
Lintonin suu meni lerpalleen, ja hän otti sokerikaramellin pois huuliltaan.
"Tuliko Catherine Humisevaan harjuun siksi, että hän vihasi teitä?" jatkoin minä. "Ajatelkaa itse! Ja mitä teidän rahoihinne tulee, hän ei edes tiedä, että koskaan saattekaan rahaa. Ja te sanotte hänen olevan sairaan; ja kuitenkin jätätte hänet yksin tähän vieraaseen taloon! Te, joka tiedätte miltä sellainen laiminlyönti tuntuu! Te osasitte sääliä omia kärsimyksiänne, ja hänkin sääli niitä, mutta te ette halua sääliä hänen kärsimyksiään! Minä itken, näette sen, nuori herra – vanha nainen ja vain palvelija – ja te, joka olette teeskennellyt sellaista rakkautta ja jolla melkein olisi syytä jumaloida häntä, varaatte jokaisen kyynelenne itsellenne ja makaatte siinä aivan rauhallisena. Ah! te olette sydämetön, itsekäs poika!"
"En voi jäädä hänen luokseen", vastasi Linton vihaisesti. "Minä en jää yksin. Hän itkee niin, etten voi sitä sietää. Eikä hän herkeä, vaikka lupasin kutsua isän. Kerran kutsuinkin hänet, ja hän uhkasi kuristaa Cathyn, ellei tämä olisi hiljaa, mutta hän alkoi taas heti kun isä poistui huoneesta, valittaen ja vaikeroiden koko yön, vaikka kiljuin vihasta, kun en voinut nukkua."
"Onko herra Heathcliff ulkona?" tiedustin minä, kun huomasin, etten tuossa kurjassa olennossa kyennyt herättämään myötätuntoa hänen serkkunsa sisäisiä tuskia kohtaan.
"Hän on pihalla", vastasi Linton, "ja puhuu tohtori Kennethin kanssa, joka sanoo enon tosiaan viimeinkin olevan kuolemaisillaan. Olen iloinen, sillä minusta tulee Rastaantien moision isäntä hänen jälkeensä. Catherine on aina sanonut sitä omaksi talokseen. Se ei ole hänen! Se on minun: isä sanoo kaiken, mitä hänellä on, olevan minun. Kaikki hänen kauniit kirjansa ovat minun; hän tarjosi niitä ja kauniita lintujaan ja ponyaan, Minnyä, minulle, jos hakisin meidän huoneemme avaimen ja päästäisin hänet ulos; mutta sanoin hänelle, ettei hänellä ollut mitään antamista, sillä ne olivat kaikki, aivan kaikki minun. Silloin hän itki ja otti kaulaltaan pienen korun ja lupasi minulle sen; siinä oli kaksi muotokuvaa kultaisessa kotelossa, toisella puolella hänen äitinsä ja toisella puolella eno, silloin kun he olivat nuoria. Se tapahtui eilen – minä sanoin, että nekin olivat minun, ja koetin riistää niitä häneltä. Tuo ilkimys ei antanut, hän työnsi minut pois ja löi minua. Minä kiljaisin – se pelottaa häntä – ja hän kuuli isän tulevan ja mursi kotelon saranat ja halkaisi kotelon ja antoi minulle äitinsä muotokuvan; toista hän koetti peittää; mutta isä kysyi, mikä oli hätänä, ja minä selitin. Hän otti kuvan, jonka olin saanut, ja pyysi Catherinea antamaan omansa minulle, Cathy kieltäytyi ja isä – löi Cathya, niin että hän kaatui. Isä kiskaisi kuvan pois ketjusta ja murskasi sen jalallaan."
"Ja olitteko mielissänne, kun näitte häntä lyötävän?" kysyin minä; minulla oli omat suunnitelmani yllyttäessäni häntä puhumaan.
"Suljin silmäni", vastasi hän. "Suljen silmäni, kun näen isän lyövän koiraa tai hevosta, hän tekee sen niin voimakkaasti. Mutta ensin olin iloinen – Catherine ansaitsi rangaistuksen siitä, että oli sysännyt minua, mutta kun isä oli mennyt, hän käski minun tulla ikkunan ääreen ja näytti minulle poskeaan, jossa sisäpuolella hampaita vasten oli haava, ja suutaan, joka oli täynnä verta; sitten hän kokosi muotokuvan kappaleet ja meni istumaan kasvot seinään päin eikä ole kertaakaan puhunut minulle sen jälkeen. Toisinaan luulen, ettei hän voi tuskan vuoksi puhua. En pidä siitä ajatuksesta, mutta hän on ilkeä otus itkiessään yhtämittaa, ja hän näyttää niin kalpealta ja hurjalta, että pelkään häntä."
"Voisitteko saada tuon avaimen, jos haluaisitte?" kysyin minä.
"Kyllä, ollessani yläkerrassa", vastasi hän, "mutta minä en voi kävellä yläkertaan nyt".
"Missä huoneessa se on?" kysyin minä.
"Ah", huusi hän, "minä en sano teille, missä se on! Se on meidän salaisuutemme. Kukaan ei saa tietää, ei edes Hareton eikä Zillah. Te olette väsyttänyt minut – menkää pois, menkää pois." Ja hän painoi päänsä käsivarttaan vasten ja ummisti taas silmänsä.
Pidin parhaana poistua kohtaamatta herra Heathcliffiä ja hankkia nuorelle emännälleni apua Rastaantien moisiosta. Kun ilmestyin sinne, oli palvelijatoverini hämmästys ja ilo rajaton; ja kun he kuulivat, että heidän nuori emäntänsäkin oli turvassa, aikoi pari palvelijaa kiiruhtaa yläkertaan huutamaan näitä uutisia herra Edgarille, mutta minä itse toimitin ne perille. Kuinka paljon hän olikaan muuttunut noiden muutamien päivien kuluessa! Hän lepäsi surullisena ja nöyränä odottaen kuolemaa. Hän näytti kovin nuorelta; vaikka hänen todellinen ikänsä oli kolmekymmentäyhdeksän vuotta, olisi häntä luullut ainakin kymmenen vuotta nuoremmaksi. Hän ajatteli Catherinea, sillä hän lausui hiljaa hänen nimensä. Minä kosketin hänen kättään ja puhuin.
"Catherine tulee, rakas isäntäni!" kuiskasin minä. "Hän elää ja on terve; ja toivon hänen tänä iltana saapuvan tänne."
Vapisin nähdessäni, minkä vaikutuksen tämä tieto aikaansai; hän nousi istualleen, katseli kiihkeästi ympäri huonetta ja vajosi takaisin tajuttomana. Heti kun hän tuli tajuihinsa, kerroin hänelle pakollisesta vierailusta ja pidätyksestämme Humisevassa harjussa. Sanoin Heathcliffin pakottaneen minut menemään sisään, mikä ei ollut aivan totta. Syytin mahdollisimman vähän Lintonia enkä täydellisesti kuvannut hänen isänsä raakaa käytöstä – en halunnut lisätä, mikäli kykenin sen estämään, katkeruutta hänen jo ylitsevuotavaan maljaansa.
Isäntäni arvasi vihamiehensä kannustimena olleen anastaa hänen irtaimistonsa ja kiinteimistönsä omalle pojalleen, tai pikemminkin itselleen, mutta koska hän ei tiennyt, miten lähekkäin hän ja hänen sisarenpoikansa tulisivat poistumaan maailmasta, kummastutti häntä, miksi Heathcliff ei odottanut, kunnes hän kuolisi. Hän tunsi kuitenkin olevan parasta muuttaa jälkisäädöstään; sen sijaan siis, että hän olisi jättänyt Catherinen omaisuuden hänen huostaansa, hän päätti jättää sen uskottujen miesten haltuun Catherinen käytettäväksi ja hänen kuoltuaan hänen lapsilleen, jos hänellä niitä oli. Niinpä se ei joutuisi herra Heathcliffin käsiin, jos Linton kuolisi.
Saatuani isäntäni käskyt, lähetin miehen hakemaan asianajajaa ja lisäksi neljä kunnollisesti asestettua miestä, joiden tuli vaatia nuorta emäntääni vangitsijaltaan. Molemmat asiakkaat viipyivät kauan. Yksinäinen palvelija palasi ensin. Hän ilmoitti herra Greenin, asianajajan, olleen ulkona, kun hän saapui hänen taloonsa, ja hänen täytyi odottaa kaksi tuntia, ennenkuin hän palasi. Ja sitten herra Green ilmoitti, että hänellä oli kylässä tärkeitä asioita toimitettavana, mutta hän lupasi tulla Rastaantien moisioon ennen aamua. Nuo neljä miestä palasivat myös ilman seuralaista. He toivat sanan, että Catherine oli sairas: liian sairas poistuakseen huoneestaan; eikä Heathcliff sallinut heidän nähdä häntä. Toruin noita tyhmiä miehiä pontevasti siitä, että uskoivat sellaista juttua, jollaista minä en viitsisi kertoa isännälleni. Päätin viedä kokonaisen retkikunnan Humisevaan harjuun päivänkoitteessa ja sananmukaisesti saartaa sen, ellei vankia rauhallisesti luovutettaisi meille. Minä vannoin ja vannoin uudestaan. Cathyn isä saa nähdä hänet, vaikka tuo piru tapettaisiin omille rappukivilleen yrittäessään estää sitä!
Onneksi minulta säästyi tuo matka ja tuo vaiva. Olin mennyt alakertaan kello kolmelta hakemaan vettä ja kuljin käytävän läpi kantaen kannua, kun kova koputus päätyoveen hätkähdytti minua. "Ah, se on Green", virkoin minä malttaen mieleni – "vain Green", ja kuljin eteenpäin aikoen lähettää jonkun muun aukaisemaan ovea; mutta koputus toistui, ei äänekkäästi, mutta kuitenkin kiihkeästi. Asetin kannun portaiden käsipuun pylväkkeelle ja kiiruhdin itse päästämään hänet sisään. Ulkona oli elokuun kirkas kuutamo. Tulija ei ollut asianajaja. Oma suloinen emäntäni kiiti kaulaani ja nyyhkytti:
"Ellen, Ellen! Elääkö isä?"
"Kyllä", vastasin, "kyllä hän elää, enkelini. Kiitetty olkoon Jumala, että taas olette turvallisesti luonamme!"
Hän tahtoi juosta yläkertaan herra Lintonin huoneeseen, vaikka hän oli hengästynyt; mutta pakotin hänet istuutumaan ja toin hänelle juotavaa ja pesin hänen kalpeat kasvonsa, hieroen niitä esiliinallani, kunnes ne hiukan punoittivat. Minä sanoin, että minun täytyy mennä ensin ja ilmoittaa hänen saapumisensa, ja pyysin, että hän vakuuttaisi tulevansa onnelliseksi nuoren Heathcliffin kanssa. Cathy tuijotti minuun, mutta käsitti pian, miksi pyysin häntä valehtelemaan, ja lupasi olla valittelematta.
Minä en voinut olla läsnä tuossa kohtauksessa. Seisoin oven ulkopuolella neljännestunnin ja sinä aikana tuskin yritinkään lähestyä vuodetta. Kaikki kävi sentään maltillisesti. Catherinen epätoivo oli yhtä äänetöntä kuin hänen isänsä ilo. Catherine tuki isäänsä ulkonaisesti tyynenä, ja tämä katseli hänen kasvojaan suurin silmin, joiden terät näyttivät hurmiosta laajenevan.
Hän kuoli onnellisena, herra Lockwood: niin hän kuoli. Suudellen Catherinen poskea, hän virkkoi hiljaa:
"Minä menen äitisi luokse, ja sinä, rakas lapsi, tulet meidän luoksemme!" eikä hän liikahtanut eikä puhunut sen jälkeen, mutta hänen silmissään viipyi yhä hurmaantunut ja loistava katse, siihen asti kun hänen valtimonsa tuskin havaittavasti pysähtyi ja hänen sielunsa erkani. Kukaan ei voinut tarkalleen määritellä hänen kuolinhetkeään, sillä hänen lähtönsä tapahtui niin huomaamattomasti ja aivan kamppailutta.
En tiedä, oliko Catherine vuodattanut loppuun kyynelensä, vai oliko suru niin raskas, ettei hän jaksanut itkeä, vaan istui siinä kyynelettömin silmin auringonnousuun asti; kauemminkin – aina päivälliseen asti ja olisi yhä jäänyt murehtimaan tuon kuolinvuoteen ääreen, ellen olisi jyrkästi vaatinut häntä tulemaan vähän lepäämään. Oli hyvä, että minun onnistui siirtää hänet pois, sillä päivällisaikaan tuli asianajaja, joka oli käynyt hakemassa Humisevasta harjusta toimintaohjeita. Hän oli myynyt itsensä herra Heathcliffille: siitä syystä hän niin vitkastellen noudatti isäntäni kutsua. Onneksi ei maallisten asioiden ajatteleminen häirinnyt enää viimeksimainitun mielenrauhaa hänen tyttärensä saapumisen jälkeen.
Herra Green ryhtyi määräämään kaikkea ja käskemään kaikkia talossa. Hän erotti kaikki palvelijat, paitsi minua. Hän yritti valtuuksiensa arvovallalla pakottaa meidät taipumaan niinkin jyrkkään vaatimukseen, ettei Edgar Lintonia saisi haudata hänen vaimonsa viereen, vaan kirkkoon, hänen perheensä keskuuteen. Jälkisäädös oli sentään estämässä sitä, sekä minun äänekkäät väitteeni kaikkia sen ohjeiden rikkomisia vastaan. Hautajaiset pidettiin hyvin nopeasti; Catherinen, joka nyt oli rouva Linton Heathcliff, sallittiin jäädä Rastaantien moisioon, kunnes hänen isänsä ruumis vietiin sieltä pois. Hän kertoi minulle, että hänen tuskansa oli viimein yllyttänyt Lintonin uhmaamaan vaaraa ja vapauttamaan hänet. Hän oli kuullut minun lähettämieni miesten riitelevän ovella ja oli erottanut myöskin Heathcliffin vastauksen sisällön. Se teki hänet hurjaksi. Linton, joka oli viety pieneen vierashuoneeseen heti minun poistumiseni jälkeen, pelästyi niin, että haki avaimen, ennenkuin hänen isänsä palasi yläkertaan. Linton oli niin viekas, että hän aukaisi oven lukosta ja lukitsi sen uudestaan, sulkematta sitä; ja kun hänen olisi tullut mennä vuoteeseen, hän pyysi päästä nukkumaan Haretonin kanssa, ja hänen anomukseensa suostuttiin tällä kertaa. Catherine hiipi ulos ennen päivänkoittoa. Hän ei uskaltanut koetella ovia, jotteivät koirat nostaisi hälyä; hän kulki tyhjissä huoneissa ja tutki niiden ikkunoita; ja osuttuaan äitinsä huoneeseen hän onneksi helposti pääsi ulos sen ikkunasta ja sen lähellä olevan männyn oksia myöten maahan. Hänen toverinsa joutui kärsimään osuudestaan pakoon, huolimatta pelokkaasta varovaisuudestaan.
XXIX luku
Hautajaisten jälkeisenä iltana nuori emäntäni ja minä istuimme kirjastossa; toisinaan mietimme murheellisena – toinen meistä epätoivoisena – äskeistä tappiotamme, toisinaan uskalsimme aavistella synkkää tulevaisuutta. Olimme juuri sopineet, että suurin onni, mikä Catherinea voisi kohdata, olisi saada lupa jatkuvasti oleskella Rastaantien moisiossa, ainakin Lintonin eliniän; että Lintonin sallittaisiin tulla Catherinen luo sinne, ja että minä saisin jäädä heidän taloudenhoitajakseen. Mutta sellainen järjestelmä näytti niin suotuisalta, ettei sitä voinut toivoakaan, ja kuitenkin toivoin, ja mieltäni ilahdutti ajatus, että saisin jäädä kotiin, toimeeni ja ennen kaikkea rakastetun emäntäni seuraan. Silloin palvelija – eräs erotetuista, joka ei vielä ollut lähtenyt talosta – syöksyi sisään ja sanoi, että tuo "pirun Heathcliff" oli tulossa pihalla; sulkisiko hän oven hänen nenänsä edestä?
Vaikka olisimme olleetkin niin hulluja, että olisimme käskeneet hänen ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, niin ei meillä ollut siihen aikaa. Heathcliff ei kursaillut koputtamalla ovelle tai ilmoittamalla tuloaan: hän oli isäntä ja käytti hyväkseen isännän oikeutta käydä suoraan sisään, sanomatta sanaakaan. Tiedontuojan ääni ohjasi hänet kirjastoon; hän astui sisään ja viitattuaan palvelijan poistumaan sulki oven.
Se oli sama huone, johon hänet vieraana oli johdatettu kahdeksantoista vuotta sitten: sama kuu paistoi ikkunasta ja sama syksyinen maisema oli ulkopuolella. Me emme vielä olleet sytyttäneet kynttilää, mutta koko huoneen saattoi nähdä, muotokuvatkin seinällä: rouva Lintonin ihanan pään sekä hänen miehensä sievät kasvot. Heathcliff astui lieden ääreen. Aika ei ollut suuresti muuttanut hänenkään ulkonaista olemustaan. Hän oli sama mies: hänen tummat kasvonsa olivat ehkä keltaisemmat ja levollisemmat, hänen vartalonsa ehkä kymmenen- tai kaksikymmentä naulaa painavampi, mutta muita muutoksia ei näkynyt. Catherine oli noussut aikoen syöksyä ulos, kun hän näki Heathcliffin.
"Pysähtykää", virkkoi Heathcliff tarttuen hänen käsivarteensa. "Karkaamiset loppukoot! Mihin haluaisitte mennä? Olen tullut hakemaan teitä kotiin ja toivon, että te vastaisuudessa olette velvollisuudentuntoinen tytär, ettekä ryhdy enää yllyttelemään poikaani tottelemattomuuteen. Oli vaikeata keksiä, miten häntä rankaisisin, kun huomasin hänen osuutensa tuossa hommassa; hän on sellainen hämähäkinverkko, että nipistyskin tuhoaisi hänet; mutta tulette hänen ulkonäöstään huomaamaan hänen saaneen palkkansa! Toin hänet alakertaan eräänä iltana, se olikin toissapäivänä, ja asetin hänet istumaan enkä sen jälkeen koskettanut häneen. Lähetin Haretonin pois, niin että olimme kahden huoneessa. Kahden tunnin kuluttua käskin Josephin taas viedä hänet yläkertaan; ja sen jälkeen minun läsnäoloni vaikuttaa hänen hermoihinsa aivan kuin haamun näkeminen ja luulen, että hän näkee minut usein, vaikka en ole lähellä. Hareton sanoo hänen heräävän yöllä ja kirkuvan tuntikaupalla yhteen menoon ja kutsuvan teitä suojelemaan itseään minulta; ja pidittepä kalliista puolisostanne tai ette, niin teidän täytyy tulla: teidän on nyt huolehdittava hänestä; luovutan teille kaikki osuuteni häneen."
"Miksi ette anna Catherinen jäädä tänne?" kysyin. "Te voisitte lähettää herra Lintonin tänne hänen luokseen. Koska te vihaatte heitä molempia, ette te kaipaisi heitä: he voivat olla vain teidän luonnottoman sydämenne jokapäiväisenä kiusana."
"Minä haen vuokraajaa Rastaantien moisioon", vastasi hän; "ja tahdon luonnollisesti lapseni luokseni. Ja tuon tytön on sitäpaitsi työllään maksettava minulle elatuksensa. En aio elättää häntä ylellisyydessä ja laiskuudessa sitten kun Linton on poissa. Kiiruhtakaa valmistautumaan nyt, älkääkä vaatiko minua pakottamaan teitä."
"Joudun kyllä", vastasi Catherine. "Linton on minulle kaikki, mitä minulla maailmassa on rakastettavaa, vaikka te olettekin tehnyt kaikkenne saadaksenne hänet vihaamaan minua ja minut vihaamaan häntä, te ette voi saada meitä vihaamaan toisiamme. Halveksin teitä, kun loukkaatte häntä minun läsnäollessani, ja halveksin teitä pelottaessanne minua!"
"Te olette kova kerskailija", vastasi Heathcliff; "mutta minä en pidä teistä tarpeeksi loukatakseni häntä: te saatte kylliksenne siitä piinasta niin kauan kuin sitä kestää. En minä yllytä häntä vihaamaan teitä – sen tekee hänen oma suloinen luonteensa. Häntä sapettaa teidän karkaamisenne ja sen seuraukset: älkää odottako kiitoksia tästä jalosta uhrautumisesta. Kuulin, kuinka hän laati Zillahille miellyttävän kuvauksen siitä, mitä hän tekisi, jos hän olisi yhtä vahva kuin minä. Sellaiseen hänellä on taipumusta, ja juuri hänen heikkoutensa terästää hänen älyänsä keksimään voiman vastikkeita."
"Minä tiedän, että hänellä on huono luonne", sanoi Catherine. "Hän on teidän poikanne. Mutta iloitsen siitä, että minulla on parempi, jotta voin antaa anteeksi; ja minä tiedän, että hän rakastaa minua, ja sen vuoksi minä rakastan häntä. Herra Heathcliff, teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi; ja vaikka tekisitte meidät kuinka onnettomiksi, voimme kuitenkin kostoksi ajatella, että julmuutenne johtuu teidän suuremmasta onnettomuudestanne. Te olette onneton, ettekö olekin? Yksinäinen kuin piru ja yhtä kateellinen kuin se. Kukaan ei rakasta teitä – kukaan ei itke teitä, kun te kuolette! Minä en haluaisi olla teidän sijassanne!"
Catherinen puhe ilmaisi eräänlaista synkkää voitonriemua: hän näytti päättäneen ruveta samanlaiseksi kuin hänen tuleva perheensäkin ja saada ilonaihetta vihollistensa murheista.
"Pian olette pahoillanne siitä, että olette oma itsenne", virkkoi hänen appensa, "jos vielä hetkenkään seisotte siinä. Poistu, noita, ja kokoa kapineesi!"
Catherine poistui ylenkatseellisesti. Hänen poissaollessaan aloin pyytää Zillahin paikkaa Humisevassa harjussa, tarjoutuen luovuttamaan omani hänelle, mutta Heathcliff ei suostunut siihen. Hän käski minun vaieta; ja sitten hän ensimmäisen kerran antoi katseensa liitää ympäri huonetta ja kiintyä muotokuviin. Tarkastettuaan rouva Lintonin muotokuvaa, hän virkkoi:
"Minä tahdon tuon kotiin. En siksi, että sitä tarvitsisin, mutta –" Yht'äkkiä hän kääntyi tuleen päin ja jatkoi, kasvoillaan ilme, jota minun paremman sanan puutteessa täytyy sanoa hymyksi: "Kerronpa sinulle, mitä tein eilen! Sain haudankaivajan, joka kaivoi Lintonin hautaa, kaivamaan pois mullan Catherinen arkunkannelta ja aukaisin sen. Kerran ajattelin jäädä sinne: kun näin hänen kasvonsa taas – ne ovat hänen vielä! – haudankaivaja näki paljon vaivaa koettaessaan havahduttaa minua, ja hän sanoi, että se muuttuisi, jos ilma pääsisi siihen vaikuttamaan, joten irroitin arkun sivun toiselta puolelta ja peitin sen: en Lintonin puolelta, hiisi hänet periköön! Toivon, että hänet juotettaisiin kiinni lyijyyn. Ja lahjoin haudankaivajan vetämään sen pois, kun minut pannaan Cathyn viereen, ja vetäisemään myös minun arkkuni syrjän pois; tahdon niin tehtävän; ja kun sitten Linton pääsee luoksemme, ei hän tiedä kuka kukin on!"
"Te olitte hirveä, herra Heathcliff!" huusin minä; "eikö teitä hävettänyt häiritä kuolleitten rauhaa?"
"En häirinnyt ketään, Nelly", vastasi hän, "ja rauhoituin vähän itse. Tunnen oloni nyt monin verroin miellyttävämmäksi; ja teidän on helpompi pitää minua mullassa, kun sinne joudun. Häiritsinkö häntä? En! Hän on häirinnyt minua öin ja päivin kahdeksantoista vuotta – lakkaamattomasti – armottomasti – eilisiltaan asti; ja eilen illalla olin rauhallinen. Uneksuin nukkuvani viimeistä unta tuon nukkujan vieressä sydän pysähtyneenä ja poski jäätyneenä hänen poskeaan vasten."
"Ja jos hän olisi maatunut maaksi tai vielä pahemmaksikin, niin mistä olisitte silloin uneksunut?" kysyin minä.
"Että maaduin hänen kanssaan ja olin yhä onnellisempi!" vastasi hän. "Luuletko minun pelkäävän mitään sellaista muutosta? Nostaessani arkun kantta odotinkin sellaisen muutoksen tapahtuneen: mutta minua miellyttää enemmän, ettei se ole alkanut, ennenkuin voin ottaa siihen osaa. Ja sitäpaitsi, ellen olisi saanut selvää käsitystä hänen tyynistä kasvoistaan, en olisi päässyt tuon oudon tunnelman lumoista. Se alkoi omituisesti. Tiedäthän, että olin hullu hänen kuolemansa jälkeen; ja rukoilin yhtä mittaa, aamunkoitosta aamunkoittoon, että hänen henkensä tulisi luokseni! Uskon vahvasti haamuihin; minulla on yksi todistus siitä, että ne voivat olla ja ovat keskuudessamme! Sinä päivänä, jona hänet haudattiin, oli lumimyrsky. Illalla menin kirkkomaalle. Ilma oli talvisen kolkko – kaikkialla oli hiljaista. En pelännyt hänen hupsun miehensä harhailevan kirkkomaalla niin myöhään, eikä kellään muullakaan ollut asiaa sinne. Kun olin yksin ja tiesin, että vain kahden yardin vahvuinen löyhä maakerros oli ainoana esteenä välillämme, sanoin itselleni – 'otan hänet taas syliini! Jos hän on kylmä, ajattelen pohjoistuulen hyytävän minua, ja jos hän on liikkumaton, niin on se unta.' Noudin lapion työkaluvajasta ja aloin kaivaa voimieni takaa – lapioni kolahti jo arkkuun; aloin työskennellä käsin; arkunkansi alkoi halkeilla ruuvien kohdalta. Minä olin saavuttamaisillani tarkoitukseni, kun kuulin jonkun huokaavan ylhäällä, haudan reunalla ja kumartuvan hautaan päin. 'Jos saisin tämän pois', mutisin, 'niin toivoisin, että he lapioisivat multaa kummankin meidän päällemme!' Ja kiskoin sitä yhä epätoivoisemmin. Kuulin uuden huokauksen, aivan korvani vieressä. Olin tuntevinani sen lämpimän henkäyksen lumirännän asemesta. En tiennyt yhdenkään elävän ihmisolennon olevan lähellä; mutta yhtä varmasti kuin voi tuntea jonkin aineellisen olennon lähestymisen pimeässä, vaikkei sitä voi erottaa, yhtä varmasti tunsin, että Cathy oli siinä: ei maan alla, vaan maan päällä. Yht'äkkiä virtasi huojennuksen tunne sydämestäni kaikkiin jäseniini. Lopetin heti tuskallisen uurastukseni lohduttautuneena, sanomattomasti lohduttautuneena. Hänen olentonsa oli minun kanssani: se jäi luokseni, kun loin umpeen hautaa, ja johdatti minut kotiin. Voit nauraa, jos tahdot, mutta olin varma, että näin hänet siellä. Olin varma, että hän oli kanssani, enkä voinut olla puhumatta hänelle. Saavuttuani Humisevaan harjuun kiiruhdin innoissani ovelle. Se oli lukittu, ja muistan tuon kirotun Earnshawin ja vaimoni vastustaneen sisääntuloani. Muistan pysähtyneeni potkaisemaan Earnshawin tainnoksiin, ja sitten kiiruhtaneeni yläkertaan minun ja Cathyn huoneeseen. Katselin ympärilleni kärsimättömänä – tunsin hänet lähelläni – voin melkein nähdä hänet – enkä kuitenkaan voinut! Silloin minun olisi pitänyt hikoilla verta, niin tuskallinen oli kaipaukseni – niin palava rukoukseni, että näkisin hänet edes vilahdukselta. En saanut nähdä. Hän näyttäytyi, kuten usein eläessään, paholaisena minulle! Ja sen jälkeen olen toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän ollut tuon sietämättömän kidutuksen uhrina! Helvetillistä! se pitää hermoni sellaisessa jännityksessä, että, elleivät ne olisi soittimen kielen kaltaiset, ne olisivat jo kauan sitten höltyneet yhtä heikoiksi kuin Lintonin hermot. Istuessani sisällä Haretonin kanssa, tuntui kuin ulosmennessäni kohtaisin hänet; nummella kävellessäni luulin tapaavani hänet sisään tullessani. Kun lähdin kotoa, kiiruhdin takaisin: olin varma, että hänen täytyy olla Humisevassa harjussa jossakin paikassa! Ja kun nukuin hänen huoneessaan – ajettiin minut pois sieltä. En voinut nukkua siellä, sillä samalla hetkellä kuin suljin silmäni hän oli joko ikkunan takana tai pujahti laudoituksen taakse tai astui huoneeseen tai vieläpä asetti kultaisen päänsä samalle tyynylle, kuten hän teki lapsena, ja minun täytyi aukaista silmäni nähdäkseni. Siten aukaisin ja suljin niitä satoja kertoja yössä – pettyäkseni yhtä mittaa. Se kidutti minua! Usein olen valittanut ääneen, kunnes tuo vanha roisto Joseph epäilemättä uskoi omantuntoni näyttelevän paholaista sisimmässäni. Nyt, kun olen hänet nähnyt, olen rauhoittunut – vähän. Se oli omituinen tapa surmata: ei tuumittain, vaan jakamalla hiuksen leveys eri osiinsa, puijaamalla minua tuolla aaveen toiveella kahdeksantoista vuotta."
Herra Heathcliff vaikeni ja pyyhki otsaansa; hänen hiuksensa liimautuivat siihen hiestä märkinä; hänen katseensa oli suuntautunut lieden punaisiin kekäleihin, kulmakarvat eivät olleet rypyssä, vaan kohollaan ohimojen puolelta, ja se lievensi hänen ulkomuotonsa ankaruutta, mutta teki ilmeen omituisen huolestuneen näköiseksi aivan kuin koko henkinen jännitys olisi ollut suunnattu tuskallisesti kiinnostavaan aiheeseen. Hän kohdisti vain puoliksi sanottavansa minulle, ja minä olin vaiti. Minä en pitänyt hänen puheensa kuuntelemisesta. Lyhyen ajan kuluttua hän jatkoi mietintäänsä Cathyn kuvan ääressä, otti sen alas seinältä ja pani sen nojalleen sohvaa vasten, voidakseen nähdä sen paremmin; Catherine saapui juuri silloin ja ilmoitti olevansa valmis, kunhan vain hänen ponynsa valjastettaisiin.
"Lähetä tuo huomenna Humisevaan harjuun", virkkoi Heathcliff minulle; sitten hän kääntyi Catherineen päin ja lisäsi: "Te tulette toimeen ilman ponyanne: on ihana ilta, ettekä te tarvitse poneja Humisevassa harjussa; niillä matkoilla, joita teette, voitte käyttää jalkojanne. Lähdetään."
"Hyvästi, Ellen!" kuiskasi rakas nuori emäntäni. Kun hän suuteli minua, tuntuivat hänen huulensa jääpalasilta. "Tule minua katsomaan, Ellen, älä unohda!"
"Kavahtakaa tekemästä sitä, rouva Dean!" sanoi Cathyn uusi isä. "Kun tahdon teitä puhutella, tulen tänne. En tahdo, että tulette nuuskimaan minun talooni!"
Hän viittasi Cathylle, että tämä menisi hänen edellään. Cathy loi minuun katseen, joka vihlaisi sydäntäni, ja totteli. Katselin heitä ikkunasta heidän kävellessään puutarhan käytävää. Heathcliff otti Catherinen käsivarren omansa alle, vaikka Catherine ensin nähtävästi vastusti tuota tekoa, ja Heathcliff johti häntä nopein askelin lehtokujaan, jonka puut peittivät heidät.
XXX luku
Olen käynyt Humisevassa harjussa, mutta en ole nähnyt Catherinea hänen poistumisensa jälkeen: Joseph piti ovesta kiinni estääkseen minua pääsemästä sisään. Hän sanoi, että rouva Linton oli kipeä eikä isäntä ollut sisällä. Zillah on minulle vähän kertonut heidän elämästään, muuten tuskin tietäisin, kuka on kuollut ja kuka elää. Hän pitää Catherinea ylpeänä eikä pidä hänestä, olen sen arvannut hänen puheestaan. Nuori emäntäni pyysi häneltä apua tullessaan, mutta herra Heathcliff käski Zillahin huolehtia omista askareistaan ja miniänsä itse pitää huolta itsestään. Ja Zillah myöntyi mielellään, koska hän on ahdasmielinen, itsekäs nainen. Tämä laiminlyönti tuotti Catherinelle lapsellista mielipahaa; hän kosti sen ylenkatseella ja sillä liitti tiedonantajani vihamiehiinsä yhtä varmasti, kuin jos Catherine olisi tehnyt tälle jonkin suuren vääryyden. Keskustelin kauan eräänä päivänä, kun kohtasimme nummella, noin kuusi viikkoa sitten, hiukan ennen teidän tuloanne, ja hän kertoi minulle seuraavaa:
"Kun rouva Linton saapui Humisevaan harjuun", sanoi hän, "juoksi hän ensi töikseen yläkertaan, toivottamatta hyvää iltaa minulle ja Josephille; hän sulkeutui Lintonin huoneeseen ja viipyi siellä aamuun asti. Sitten hän tuli talon puolelle, kun isäntä ja Earnshaw olivat aamiaisella, ja hänen koko ruumiinsa värisi, kun hän kysyi, lähetettäisiinkö hakemaan tohtoria. Hänen serkkunsa oli kovin sairas.
"Me tiedämme sen!" vastasi Heathcliff, "mutta hänen elämänsä ei ole penninkään arvoinen, enkä halua kuluttaa penniäkään hänen vuokseen."
"Mutta enhän minä tiedä, mitä olisi tehtävä", vastasi Cathy, "ja hän kuolee, ellei kukaan auta minua!"
"Poistukaa tästä huoneesta", huusi isäntä, "ja älkää mainitko minulle enää koskaan sanaakaan hänestä! Kukaan meistä ei välitä, mitä hänestä tulee; jos te välitätte, niin ruvetkaa hoitajattareksi; jos ette välitä, teljetkää hänet huoneeseen ja poistukaa hänen luotaan."
"Sitten rouva alkoi kiusata minua, mutta sanoin nähneeni tarpeeksi vaivaa tuon väsyttävän olennon vuoksi; meillä oli kullakin tehtävämme, ja hänen tehtävänsä oli hoitaa Lintonia: herra Heathcliff käski minun jättää sen työn hänen tehtäväkseen.
"En voi sanoa, miten he yhdessä tulivat toimeen. Luulen Lintonin olleen kovin kiusallisen ja valittaneen öin ja päivin, ja rouvalle jääneen kovin vähän lepäämisaikaa: sen saattoi arvata hänen kalpeista kasvoistaan ja väsyneistä silmistään. Toisinaan hän tuli keittiöön kovin hämmentyneen näköisenä ja näytti haluavan pyytää apua; mutta minä en aikonut olla isännälle tottelematon; minä en milloinkaan uskalla olla tottelematta häntä, rouva Dean. Ja vaikka pidinkin pahana, ettei Kennethiä lähetetty hakemaan, ei minun asiani ollut neuvoa eikä valittaa, joten kieltäydyin aina asiaan sekaantumasta. Kerran tai kahdesti, kun olin mennyt vuoteeseen, satuin uudestaan aukaisemaan oveni ja näin hänen istuvan itkemässä porraskäytävän päässä; silloin suljin oveni nopeasti, sillä pelkäsin heltyväni ja sekaantuvani asiaan. Varmasti silloin säälin häntä; mutta ymmärrättehän, etten halunnut sentään menettää paikkaani.
"Viimein eräänä iltana hän tuli rohkeasti minun kamariini ja pelästytti minut aivan suunniltani sanomalla:
"Sanokaa herra Heathcliffille, että hänen poikansa on kuolemaisillaan – olen varma, että hän tällä kertaa kuolee. Nouskaa heti ja menkää hänelle sanomaan."
"Nämä sanat lausuttuaan hän poistui taas. Minä makasin neljännestunnin kuunnellen ja vapisten. Mitään liikettä ei kuulunut – talossa oli hiljaista.
"Hän on erehtynyt", virkoin itsekseni. "Linton on siitä toipunut. Minun ei tarvitse heitä häiritä", ja aloin torkkua. Mutta untani häiritsi toistamiseen kiivas kellonsoitto – meidän ainoan hälytyskellomme, joka on Lintonia varten laitettu; ja isäntä tuli luokseni katsomaan mikä oli hätänä, sekä lähettääkseen minut ilmoittamaan, ettei hän halunnut tuota ääntä toistettavan.
"Kerroin hänelle Catherinen viestin. Hän kirosi hiljaa ja muutaman minuutin kuluttua tuli huoneestaan sytytetty kynttilä kädessään ja lähti heidän huoneeseensa. Minä seurasin. Rouva Heathcliff oli istuutunut vuoteen ääreen kädet sylissään ristissä. Hänen appensa meni heidän luokseen, valaisi kynttilällään Lintonin kasvoja, katsoi häneen ja kosketti häntä; sitten hän kääntyi Catherineen päin.
"No – Catherine", sanoi hän "kuinka voitte, Catherine?"
Catherine ei vastannut.
"Kuinka voitte, Catherine?" toisti Heathcliff.
"Linton on turvassa, ja minä olen vapaa", vastasi Catherine; "voisin hyvin – mutta", hän jatkoi katkerana voimatta sitä salata, "te olette niin pitkäksi aikaa jättäneet minut yksin taistelemaan kuoleman kanssa, että tunnen ja näen vain kuolemaa! Tunnen itseni kuin kuolleeksi."
"Ja siltä hän näyttikin! Annoin hänelle vähän viiniä. Hareton ja Joseph, jotka olivat heränneet soittoon ja askelten kaikuun, ja jotka olivat kuulleet meidän puheemme, tulivat nyt huoneeseen. Uskon Josephin olleen mielissään nuorukaisen kuolemasta. Hareton näytti jossakin määrin vaivaantuneelta, mutta hän katseli enemmän Catherinea kuin ajatteli Lintonia. Ja isäntä käski hänen mennä takaisin vuoteeseen; me emme tarvinneet hänen apuaan. Sitten hän käski Josephin viedä ruumiin kamariinsa ja minun palata omaan huoneeseeni, ja rouva Heathcliff jäi yksin.
"Aamulla hän lähetti minut pyytämään rouva Heathcliffiä aamiaiselle; hän oli riisuutunut, ikäänkuin nukkumaan menossa, ja sanoi olevansa sairas, jota minä en ihmetellyt. Kerroin sen herra Heathcliffille, ja hän vastasi:
"Olkoon vain, siksi kun hautajaiset ovat ohi, ja viekää hänelle silloin tällöin kaikkea, mitä hän haluaa; ja ilmoittakaa minulle heti, kun hän näyttää terveemmältä."
Zillahin puheen mukaan Cathy vietti yläkerrassa kaksi viikkoa. Zillah kävi hänen luonaan kaksi kertaa päivässä ja olisi halunnut olla ystävällisempi, mutta kaikki hänen ystävällisyyden osoituksensa torjuttiin ylpeästi ja nopeasti.
Heathcliff meni kerran yläkertaan näyttämään hänelle Lintonin jälkisäädöstä. Linton oli testamentannut isälleen koko irtaimen omaisuutensa sekä sen, mikä kerran oli ollut Catherinen; poika parka saatiin uhkauksilla tai mairitteluilla tuohon tekoon sill'aikaa, kun Catherine oli viikon poissa isänsä hautajaisissa. Maihin hän ei voinut puuttua, koska hän oli alaikäinen. Siitä huolimatta on herra Heathcliff ne anastanut ja pitänyt hallussaan vaimonsa oikeuksien perijänä; oletan sen olevan laillista; ja joka tapauksessa, eihän Catherine ilman rahaa ja ystäviä voi kumota hänen valtuuksiaan.
"Ei kukaan kertaakaan lähestynyt hänen oveaan", sanoi Zillah, "ei muut kuin minä, eikä kukaan kysynyt mitään hänestä. Hän tuli ensi kerran alakertaan sunnuntaina iltapäivällä. Hän huusi, kun vein ylös päivällisen, ettei hän voi kauempaa olla kylmässä. Minä ilmoitin hänelle isännän olevan Rastaantien moisioon lähdössä, joten Earnshawin ja minun ei tulisi estää häntä tulemasta alakertaan. Niinpä hän siis, heti kun kuuli Heathcliffin hevosen nelistävän pois, ilmestyi alas, surupukuisena ja keltaiset kiharat kammattuina korvien taakse, yhtä yksinkertaisena kuin kveekari; hän ei voinut kammata päästään kiharoita pois.
"Joseph ja minä menemme tavallisesti kappeliin sunnuntaisin"; kirkossa, kuten tiedätte, ei nyt ole pappia, selitti rouva Dean; ja he kutsuvat Gimmertonissa olevaa, metodistien tai baptistien pyhäkköä (en tiedä, kumpi se on) kappeliksi. "Joseph oli mennyt", jatkoi Zillah, "mutta minä pidin sopivana jäädä kotiin. Nuoret ihmiset tulevat paremmin toimeen, jos vanhempi henkilö heitä pitää silmällä; ja ujon Haretonin käytös ei suinkaan ole esikuvaksi kelpaavan kaunista. Kerroin hänelle, että hänen serkkunsa nähtävästi tulisi viettämään iltaa kanssamme, ja että hän oli tottunut näkemään pyhäpäivää aina kunnioitettavan; niinpä Haretonin siis oli sinä aikana, jonka rouva Heathcliff vietti heidän parissaan, syrjäytettävä pyssynsä ja sisätyönsä. Hareton punastui kuultuaan tämän ja vilkaisi käsiinsä ja vaatteisiinsa. Traaniöljy ja ruuti hujautettiin näkymättömiin yhdessä tuokiossa. Näin Haretonin aikovan tarjota hänelle seuraansa. Ja huomasin hänen käytöksestään, että hän tahtoi olla kelvollinen; niinpä aloin nauraa – kun en uskalla nauraa isännän kuullen – ja tarjouduin häntä auttamaan, jos hän sen sallisi, ja laskin leikkiä hänen hämmingistään. Hän suuttui ja rupesi kiroilemaan."
"Totta maar tekin, rouva Dean", jatkoi Zillah huomatessaan, etten pitänyt hänen käytöksestään, "pidätte nuorta rouvaa liian hienona herra Haretonille, ja saatatte olla oikeassa. Mutta myönnän, että olisin tavattomasti hyvilläni, jos voisin vähänkin nöyryyttää hänen ylpeyttään. Ja mitä hyötyä hänellä nyt on opistaan ja hienoudestaan? Hän on yhtä köyhä kuin te ja minä: voinpa taata hänen olevan köyhemmän; te säästätte, ja minäkin teen voitavani koko ajan."
Hareton suostui käyttämään hyväkseen Zillahin apua, ja tämä mairitteli Haretonin hyvälle tuulelle; niinpä hän siis, kun Catherine tuli, puolittain unohti tämän entiset loukkaukset ja koetti olla miellyttävä, kuten taloudenhoitaja kertoi.
"Rouva tuli sisään", sanoi hän, "kylmänä kuin jääpalanen ja ylväänä kuin ruhtinatar. Nousin ja tarjosin hänelle nojatuoliani. Ei, minun kohteliaisuuteni sai hänet nostamaan nokkansa pystyyn. Earnshawkin nousi ja pyysi häntä tulemaan sohvalle lähemmäksi tulta: hän oli varma, että Catherine oli viluun kuolemaisillaan."
"Minun on ollut pakko kärsiä vilua jo kuukausi tai enemmänkin", vastasi rouva Heathcliff korostaen sanojansa niin ylenkatseellisesti kuin osasi.
"Ja hän valitsi itse itselleen tuolin ja asetti sen matkan päähän meistä. Kun hän oli istunut niin kauan, että lämpeni, alkoi hän katsella ympärilleen ja huomasi joukon kirjoja hyllyllä; hän hyppäsi heti pystyyn ja kurottautui ottamaan: mutta ne olivat liian korkealla. Kun hänen serkkunsa oli jonkin aikaa katsellut hänen yrityksiään rohkaisi hän viimein mielensä ja meni häntä auttamaan; rouva Heathcliff kohotti hamettaan, ja Hareton täytti sen niillä kirjoilla, jotka hän ensiksi sattui ottamaan käteensä. Se osoitti nuorukaisen suurta edistymistä. Rouva ei kiittänyt häntä, mutta poika oli sentään mielissään, kun hänen avuntarjouksensa oli hyväksytty, ja koetti seisoa takana, kun rouva tutki kirjoja. Ja yrittipä hän vielä selitelläkin, mikä erinäisissä vanhoissa kuvissa, joita ne sisälsivät, hänen mieltään kiinnitti, eikä hän tuskastunut, vaikka rouva nenäkkäästi kiskaisi lehden pois hänen käsistään; hän lohduttautui menemällä vähän kauemmaksi ja katselemalla rouvaa eikä kirjaa. Rouva jatkoi lukemistaan tai lukemisen hakemista. Haretonin huomio keskittyi vähitellen hänen paksujen, silkinpehmeiden kutriensa tarkasteluun; hän ei voinut nähdä rouvan kasvoja, eikä rouva voinut nähdä häntä. Hareton ei varmaankaan ollut täysin selvillä siitä, mitä teki, mutta viimein hän katselemisesta ryhtyi koskettamaan, tuntien samanlaista mieltymystä kuin lapsi koskettaessaan kynttilää; hän ojensi kätensä ja silitti yhtä kiharaa hellävaroen kuin lintua. Rouva kimmahti seisomaan niin säikähtyneenä, kuin olisi Hareton iskenyt veitsen hänen kaulaansa.
"Menkää heti pois! Kuinka uskallatte koskea minuun? Miksi jäitte seisomaan siihen?" huusi rouva suuttuneena. "Minä en voi sietää teitä. Menen yläkertaan, jos te tulette minun lähelleni."
"Herra Hareton perääntyi näyttäen mahdollisimman nololta, hän istuutui sohvalle kovin hiljaa, ja rouva jatkoi kirjojensa selailemista vielä puoli tuntia; lopulta Earnshaw tuli minun luokseni ja kuiskasi minulle:
"Olisitteko hyvä ja pyytäisitte häntä lukemaan meille. Zillah? En saa tehdä mitään ja minä haluan – minä haluaisin kuunnella häntä! Älkää sanoko, että minä sitä haluan, mutta pyytäkää itse puolestanne."
"Herra Hareton toivoo, että te lukisitte meille, rouva", virkoin minä heti. "Hän olisi siitä kovin mielissään – hän olisi kovin kiitollinen!"
Rouva rypisti kulmiaan ja kohottaen katseensa vastasi:
"Herra Hareton ja koko teidän joukkonne tehköön hyvin ja ymmärtäköön, että hylkään kaikki teidän näennäiset ystävyydenosoituksenne, joita teeskentelette! Minä halveksin teitä, eikä minulla ole teille mitään sanomista! Silloin kuin olisin antanut elämäni yhdestä ystävällisestä sanasta tai vain nähdäkseni jonkun teistä, te pysyttäydyitte kaikki poissa. Mutta minä en valittele teille. Minut on tänne ajanut kylmyys, eikä halu huvittaa teitä tai nauttia teidän seurastanne."
"Mitä olisin voinut tehdä?" puolustautui Earnshaw. "Miten olen rikkonut!"
"Ah, te olette poikkeus", vastasi rouva Heathcliff. "En kertaakaan kaivannut teidänlaistanne seuralaista."
"Mutta tarjouduin useita kertoja ja pyysin", virkkoi hän suuttuen toisen häikäilemättömyydestä, "pyysin herra Heathcliffiltä, että olisin saanut valvoa teidän sijastanne –"
"Vaietkaa! Menen ulos tai mihin tahansa mieluummin kuin kuuntelen teidän epämiellyttävää ääntänne", huudahti arvoisa rouva.
"Hareton mutisi, ettei hän välittäisi, vaikka rouva menisi helvettiin! Ja hän otti pyssynsä hihnasta eikä enää pidättäytynyt pyhäaskareistaan. Hän puhui nyt varsin vapaasti; pian rouva näki sopivaksi vetäytyä yksinäisyyteen; mutta pakkaset olivat alkaneet, ja ylpeydestään huolimatta rouvan oli pakko yhä uudestaan ja uudestaan alentua meidän seuraamme. Huolehdin kuitenkin, ettei hän enää saanut ilkkua minun hyvyydelleni; siitä lähtien olen ollut yhtä jäykkä kuin hänkin, eikä kukaan meistä häntä rakasta eikä hänestä pidä: hän ei sitä ansaitsekaan, sillä jos sanomme hänelle yhdenkin sanan, vetäytyy hän pois, kunnioittamatta ketään! Hän näykkii isäntääkin ja yllyttää tätä pieksämään häntä; ja kuta enemmän häntä loukataan, sitä myrkyllisemmäksi hän käy."
"Kuultuani ensin tämän Zillahin selostuksen päätin jättää toimeni, ostaa mökin ja pyytää Catherinea muuttamaan minun luokseni sinne, mutta herra Heathcliff olisi yhtä vähän sallinut sellaista kuin oman talon rakentamista Haretonille; ja nykyjään en näe mitään muuta pelastusta, kuin että Catherine menisi uudestaan naimisiin, mutta sellaisen suunnitelman toteuttaminen ei ole minun vallassani."
Näin päättyi rouva Deanin kertomus. Huolimatta tohtorin ennustuksista palautuvat voimani nopeasti; ja vaikka tammikuun toinen viikko vasta on menossa, aion päivän tai parin päästä ratsastaa Humisevaan harjuun ilmoittamaan isännälleni, että tulen viettämään seuraavat kuusi kuukautta Lontoossa; ja jos hänen mielensä tekee, voi hän etsiä tilalle toisen vuokralaisen lokakuun jälkeen. Minulla ei ole pienintäkään halua viettää toista talvea täällä.
XXXI luku
Eilispäivä oli kirkas, tyyni pakkaspäivä. Aikomukseni mukaan menin Humisevaan harjuun; taloudenhoitajani pyysi minua viemään kirjelipun häneltä nuorelle rouvalle, enkä kieltäytynyt, sillä tuo arvoisa nainen ei havainnut pyynnössään mitään omituista. Päätyovi oli auki, mutta vanha portti oli lukittu, kuten viime kerrallakin käydessäni. Koputin ja hälytin Earnshawin kukka-istutusten äärestä; hän aukaisi, ja minä menin sisään. Tuo mies on niin kaunis maamieheksi kuin vain olla saattaa. Tällä kerralla kiinnitin erikoisesti huomiotani häneen; mutta hän näytti tekevän parhaansa supistaakseen hyvät puolensa mahdollisimman vähiin.
Kysyin, oliko herra Heathcliff kotona. Hän vastasi kielteisesti, mutta sanoi Heathcliffin palaavan päivällisaikaan. Kello oli yksitoista, ja ilmaisin aikovani mennä sisään häntä odottamaan; sen kuultuaan hän jätti työkalunsa ja seurasi minua kuin vahtikoira eikä niinkuin isännän sijainen.
Menimme yhdessä sisään; Catherine oli siellä ja askarteli hyödyllisissä toimissa valmistaen kasvisruokaa lähenevää ateriaa varten; hän näytti synkemmältä eikä niin henkevältä kuin nähdessäni hänet edellisellä kerralla. Hän kohotti tuskin silmiäänkään minua tervehtiäkseen ja jatkoi tointaan välittämättä yleisistä kohteliaisuuksista yhtä vähän kuin edelliselläkin kerralla; hän ei vastannut kumarrukseeni eikä tervehdykseeni ollenkaan.
"Hän ei näytä niin ystävälliseltä", ajattelin minä, "kuin rouva Dean uskotteli minulle. Totta on, että hän on kaunotar, mutta ei enkeli."
Earnshaw pyysi yrmeästi, että hän veisi kapineensa keittiöön. "Viekää itse", virkkoi Catherine työntäen ne luotaan heti kuin oli lopettanut puheensa, sitten hän siirtyi tuolille ikkunan ääreen, jossa hän alkoi veistellä lintujen ja eläinten kuvia sylissään olevista nauriinviipaleista. Menin hänen luokseen kuin haluten katsella puutarhamaisemaa; ja luulin salaa, Haretonin huomaamatta pudottavani rouva Deanin kirjeen hänen syliinsä – mutta hän kysyi kuuluvasti: "Mikä se on?" ja huitaisi sen pois.
"Kirje vanhalta tuttavaltanne, Rastaantien moision taloudenhoitajalta", vastasin minä, sillä olin pahoillani, että hän paljasti hyvän työni, ja pelkäsin, että sitä pidettäisiin minun omana kirjeenäni. Hän olisi iloisena ottanut sen saatuaan tämän tiedon, mutta Hareton ennätti edelle; hän sieppasi sen ja pani sen liivintaskuunsa sanoen, että herra Heathcliffin oli se ensin tarkastettava. Sen kuullessaan Catherine käänsi hiljaa päänsä poispäin ja veti kovin varovaisesti nenäliinansa esiin ja pyyhkäisi sillä silmiään; kun hänen serkkunsa oli hetkisen ponnistellut herkkätunteisuuttaan vastaan, veti hän kirjeen taskustaan ja heitti sen lattialle Catherinen eteen niin epämiellyttävästi kuin osasi. Catherine otti sen ja luki sen kiihkeästi; sitten hän teki minulle muutamia järkeviä ja järjettömiä kysymyksiä entisen kotinsa asukkaista; ja katseen suuntautuessa kohti kukkuloita hän mutisi tuskin kuuluvasti:
"Tahtoisin ratsastaa Minnyllä tuolla! Tahtoisin kapuilla tuolla! Oi, olen väsynyt – olen kytketty, Hareton!" Ja hän nojasi kauniin päänsä ikkunalautaa vasten puolittain haukotellen ja puolittain huokaisten, ja näytti vajoavan syvään suruun, välittämättä tai tietämättä, huomasimmeko me häntä.
"Rouva Heathcliff", virkoin minä istuttuani jonkin aikaa hiljaa, "te ette näy tietävän, että olen teidän tuttavanne. Olenpa niinkin läheinen, että minusta tuntuu omituiselta, kun ette tule puhumaan kanssani. Taloudenhoitajani ei koskaan väsy teistä puhumaan eikä teitä ylistämään; ja hän pettyy, jos palaan viemättä muita uutisia teiltä tai teistä, kuin että otitte vastaan kirjeen ettekä sanonut mitään!"
Hän näytti ihmettelevän tämän kuullessaan ja kysyi:
"Pitääkö Ellen teistä?"
"Kyllä, kovin paljon", vastasin vitkastellen.
"Teidän tulee kertoa hänelle", jatkoi hän, "että mielelläni vastaisin hänen kirjeeseensä, mutta minulla ei ole mitään kirjoitusneuvoja, ei edes kirjaa, josta voisin repäistä irti lehden."
"Ilman kirjoja!" huudahdin minä. "Kuinka voitte elää täällä ilman niitä?, jos saan luvan kysyä. Minulla on toisinaan kovin ikävä Rastaantien moisiossa, vaikka minulla on suuri kirjasto; olisin toivoton, jos minulta otettaisiin pois kirjat!"
"Minä luin aina kirjoja, kun minulla niitä oli", virkkoi Catherine; "mutta herra Heathcliff ei lue koskaan, joten hän päätti hävittää minun kirjani. Minä en ole nähnyt vilahdustakaan niistä viikkokausiin. Kerran selailin läpi Josephin uskonnollisen kirjaston hänen suuttumuksekseen; ja kerran, Hareton, löysin salaisen kirjavaraston teidän huoneestanne – muutamia latinalaisia ja kreikkalaisia kirjoja ja muutamia satu- ja runokokoelmia: ne olivat kaikki vanhoja ystäviä. Toin viimeksi mainitut tänne – ja te veitte ne pois, kuten harakka vie hopealusikoita, vain pelkästä varastamisen halusta. Niistä ei ole mitään hyötyä teille; tai ehkäpä te piilotitte ne ilkeydestä ajatellen, että koska te ette voi niistä nauttia, ei kukaan muukaan saa niistä iloita. Ehkäpä te kateudessanne yllytitte herra Heathcliffiä ryöstämään minulta aarteeni. Mutta useimmat niistä ovat kirjoitetut aivoihini ja painetut sydämeeni, ja niitä te ette voi riistää minulta!"
Earnshaw valahti tulipunaiseksi, kun hänen serkkunsa näin paljasti hänen yksityisharrastuksensa, ja änkytti vihaisen ja kieltävän vastauksen tämän syytöksiin. "Herra Hareton haluaa enentää tietomääräänsä", sanoin minä häntä auttaakseni. "Hän ei ole teidän saavutuksistanne kateellinen, vaan hän on kilvoittelunhaluinen. Muutaman vuoden kuluttua hänestä tulee taitava kirjamies."
"Ja sillävälin hän haluaa minun vajoavan tolvanan tasolle", vastasi Catherine. "Niin, olen kuullut hänen yrittävän tavailla ja lukea itsekseen, ja kylläpä hän tekee kauniita virheitä! Toivon, että voisitte toistaa Chevy Chasen, kuten sen eilen lausuitte: se oli äärettömän hassua. Minä kuulin sen, ja kuulin teidän lehteilevän sanakirjaa löytääksenne vaikeat sanat ja sitten kiroavan, kun ette osannut lukea niiden selityksiä."
Nuori mies ei ilmeisesti pitänyt siitä, että ensin naurettiin hänen tietämättömyydelleen ja sitten hänen opiskelunhalulleen. Minulla oli samanlainen tunne; ja huomautin, muistaessani rouva Deanin kertomuksen hänen ensiyrityksestään valaista sitä pimeyttä, jossa hänet oli kasvatettu:
"Mutta, rouva Heathcliff, meidän kaikkien on täytynyt alkaa ja kaikki me olemme kompastuneet kynnykseen ja hoippuroineet; jos opettajamme olisivat ivanneet meitä sen sijaan, että auttoivat, kompastuisimme ja hoippuroisimme yhä."
"Voi!" vastasi hän, "minä en tahdo rajoittaa hänen saavutuksiaan; hänellä ei sentään ole oikeutta tarttua siihen, mikä on minun, ja tehdä sitä naurettavaksi hirveillä erehdyksillään ja lausuntavirheillään. Toisenlaiset ystävät ovat tehneet minulle nuo kirjat, sekä suorasanaiset että runomittaiset, pyhiksi, ja minua loukkaa, kun hän niitä huonontaa ja häpäisee lausumisellaan! Kaiken lisäksi hän on aivan kuin suunnitellusta ilkeydestä valinnut minun mielikappaleeni, joita kernaimmin toistan."
Haretonin rinta aaltoili, mutta hän ei kotvaan puhunut mitään; hän ponnisteli ankaraa nöyryytystä ja vihaa vastaan, joiden tukahduttaminen ei ollut helppoa. Nousin ja aikoen siten miehekkäästi huojentaa hänen hämminkiään asetuin ovelle ja seisoessani katselin maisemaa. Hän noudatti esimerkkiäni ja poistui huoneesta, mutta pian hän ilmestyi takaisin käsissään kymmenkunta kirjaa, jotka hän heitti Catherinen syliin huudahtaen:
"Ottakaa ne! En koskaan enää halua kuulla, lukea enkä ajatella niitä!"
"Minä en halua niitä enää!" vastasi Catherine. "Ajattelen niitä teidän yhteydessänne ja vihaan niitä."
Hän aukaisi yhden, jota ilmeisesti oli usein käsitelty, ja luki sitä matkien aloittelijan kömpelöä tapaa; sitten hän nousi ja heitti kirjan pois luotaan. "Ja kuulkaahan", jatkoi hän ärsyttävästi alkaen vanhan ballaadin säkeen samanlaisella nuotilla.
Haretonin itserakkaus ei kärsinyt kauemmin kidutusta; kuulin, enkä suinkaan paheksuen, Haretonin antavan pienen ruumiillisen ojennuksen, häikäilemättömälle serkulleen. Pieni hupakko oli tehnyt kaikkensa loukatakseen serkkunsa herkkiä ja kehittymättömiä tunteita, eikä Hareton osannut tasata tiliään muulla tavoin kuin ruumiillisella ojennuksella, antamalla loukkaajan tuntea vaikutukset itsessään. Sitten hän otti kirjat ja heitti ne tuleen. Näin hänen olemuksestaan, millaista tuskaa tuon uhrauksen tekeminen aiheutti. Aavistin hänen muistavan niiden palaessa, miten paljon nautintoa niistä jo oli koitunut, ja miten paljon riemua ja aina lisääntyvää nautintoa hän oli niiltä odottanut. Luulin myös arvaavani hänen salaisten opintojensa vaikuttimen. Hän oli tyytynyt jokapäiväisiin toimiinsa ja kehittymättömiin ruumiillisiin nautintoihinsa siihen asti kuin Catherine tuli hänen tielleen. Hänen parempien pyrkimystensä ensimmäisinä yllykkeinä olivat Catherinen halveksimisesta aiheutunut häpeä ja hänen hyväksymisensä toivominen; mutta Haretonin yritykset valistaa itseään olivat aiheuttaneet aivan vastakkaisen tuloksen: ne eivät varjelleet häntä Catherinen ivalta eivätkä saaneet palkkioksi hänen kiitostaan.
"Niin, sen verran hyötyä teidänlaisellenne raakalaiselle niistä on!" huusi Catherine, ja imi loukkaantunutta huultaan ja katseli kirjojen paloa vihaisin silmin.
"Teidän on nyt parasta pitää suunne kiinni", vastasi Hareton raivoisasti.
Hänen kiihtymyksensä esti häntä puhumasta; hän kiiruhti nopeasti ovelle, ja minä siirryin pois hänen tieltään. Mutta herra Heathcliff tuli valtatieltä ja kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt yli kynnyksen; Heathcliff pani kätensä nuorukaisen hartioille ja kysyi:
"Mitä nyt on tekeillä, poikaseni?"
"Ei mitään, ei mitään", virkkoi Hareton ja riistäytyi irti nielläkseen surunsa ja vihansa hiljaisuudessa.
Heathcliff katsoi hänen jälkeensä ja huokasi.
"Nurjaa on, jos taistelen itseäni vastaan", mutisi hän tietämättä, että minä olin hänen takanaan. "Mutta etsiessäni hänen kasvoistaan jotakin, joka muistuttaisi hänen isäänsä, minä löydän niistä joka päivä enemmän Catherinea! Miten helvetissä hän on niin samanlainen? Minä voin tuskin sietää nähdä häntä!"
Hän loi katseensa maahan ja astui mietteliäänä sisään. Hänen kasvoillaan oli huolestunut, levoton ilme, jota en koskaan ennen ollut niissä huomannut; olennoltaan hän näytti laihemmalta. Hänen miniänsä, huomatessaan ikkunasta hänen tulonsa, livahti heti keittiöön, joten jäin yksin.
"Olen iloinen tavatessani teidät taas jalkeilla, herra Lockwood", sanoi hän vastaukseksi tervehdykseeni, "iloni johtuu osaksi itsekkäistä syistä: minä en luule, että helposti voisin saada teidän sijaanne toista tänne erämaahan. Olen usein miettinyt, mikä on teidät tänne tuonut."
"Pelkäänpä sen olleen joutavan oikun, herra", vastasin minä, "taikka muutoin joutava oikku koettaa ajaa minut pois. Ensi viikolla lähden Lontooseen; ja minun on teille ilmoitettava, ettei minulla ole vähääkään halua pitää Rastaantien moisiota hallussani kauempaa kuin ne kaksitoista kuukautta, joiksi sen vuokrasin. En aio asua siellä enää kauempaa."
"Vai niin, te olette väsynyt erakkoelämään, vai mitä?" virkkoi Heathcliff. "Mutta turhaa teidän oli tulla tänne, jos aiotte pyytää vuokranmaksun huojennusta, koska ette asu talossa; en koskaan jätä keneltäkään ottamatta saataviani."
"En ole tullutkaan mitään sellaista pyytämään", huusin minä melkoisesti ärtyneenä. "Maksan sen heti, jos sitä haluatte", ja vedin lompakkoni taskustani.
"En, en", vastasi hän rauhallisesti, "te jätätte jälkeenne riittämiin velkojenne maksuksi, ellette palaa: minulla ei ole sellaista kiirettä. Istuutukaa ja syökää päivällistä meidän kanssamme; vieras, josta voidaan olla varmoja, ettei hän uudista vierailuaan, voidaan tavallisesti toivottaa tervetulleeksi. Catherine, kattakaa pöytä! Missä te olette?"
Catherine ilmestyi uudelleen kantaen veitsi- ja haarukkatarjotinta.
"Te voitte syödä keittiössä Josephin kanssa", mutisi Heathcliff syrjään, "ja jäädä keittiöön, kunnes vieras on mennyt".
Catherine totteli hänen ohjeitaan kovin täsmällisesti; hän ei ehkä tuntenut kiusausta rikkoa niitä. Hän ei nähtävästi voi antaa arvoa paremmille ihmisille heitä kohdatessaan, koska hän elää houkkien ja ihmisvihaajien parissa.
Istuin melko alakuloisena päivällispöydässä; toisella puolellani juro ja vaitelias Heathcliff ja toisella puolella aivan mykkä Hareton, ja sanoin varhain jäähyväiset. Olisin poistunut takatietä voidakseni kerran vielä vilkaista Catherineen ja pahoittaa vanhan Josephin mieltä, mutta Hareton sai määräyksen johdattaa hevoseni portaiden eteen, ja isäntäni itse saattoi minut ovelle, joten en voinut täyttää aikomustani.
"Miten synkäksi elämä käykään tuossa talossa!" mietin minä ratsastaessani pitkin tietä. Rouva Linton Heathcliffille olisi tapahtunut jotakin paljon romanttisempaa kuin sadussa, jos hänestä ja minusta olisi tullut pari, kuten hänen hyvä hoitajansa toivoi, ja me olisimme yhdessä siirtyneet kaupungin vilkkaaseen seurapiiriin.
XXXII luku
1802. Tänä vuonna syyskuussa minut kutsuttiin samoilemaan erään
pohjoisessa asuvan ystävän nummia ja matkatessani hänen maatilalleen saavuin odottamatta viidentoista mailin päähän Gimmertonista. Tien varrella olevan majatalon tallirenki juotti sangosta hevosiani, kun aivan vihantaa, vasta leikattua kaurakuormaa kuljetettiin ohi ja hän huomautti:
"Kas tuo tulee nyt Gimmertonista! He ovat aina kolme viikkoa jäljessä muista ihmisistä elonkorjuussa."
"Gimmertonista?" toistin minä – muisto oleskelustani sillä paikkakunnalla oli jo muuttunut hämäräksi ja unen kaltaiseksi. "Ah! minä tiedän. Kuinka kaukana se on täältä?"
"Kyllä maar sinne on neljätoista mailia vuoren yli; ja tie on huonoa", vastasi hän.
Samassa teki mieleni lähteä Rastaantien moisioon. Tuskinpa oli vielä keskipäiväkään, ja ajattelin voivani yhtä hyvin viettää yön oman kattoni alla kuin majatalossa. Sitäpaitsi voin helposti varata yhden päivän järjestääkseni asiani isäntäni kanssa ja siten säästyä tekemästä uutta matkaa paikkakunnalle. Hetken levättyäni lähetin palvelijani tiedustelemaan tietä kylään, ja meidän onnistui ratsastaa tuo matka kolmessa tunnissa; hevosemme väsyivät siitä kyllä aika tavalla.
Jätin palvelijani kylään ja aloin matkata laaksoa yksin. Harmaa kirkko näytti entistään harmaammalta ja yksinäinen kirkkomaa yksinäisemmältä. Näin lampaan syövän lyhyttä ruohoa haudoilta. Oli suloinen, lämmin päivä – liian lämmin kävelemiseen; mutta lämpö ei estänyt minua nauttimasta ihanasta näköalasta, joka levisi joka suunnalle. Jos olisin nähnyt sen lähempänä elokuuta, olen varma, että olisin joutunut kiusaukseen viettää kuukauden seudun hiljaisuudessa. Talvella ei mikään ole synkempää ja kesällä ei mikään ole jumalallisempaa kuin nuo laaksot, joita vuoret ympäröivät, ja nuo kirpeät kanervikot.
Saavuin Rastaantien moisioon ennen auringonlaskua ja koputin päästäkseni sisään, mutta perhe oli vetäytynyt takimmaisiin suojiin, sen arvasin keittiön savupiipusta kohoavasta ohuesta, sinisestä kiehkurasta, eikä kukaan kuullut koputustani. Minä ratsastin pihalle. Yhdeksän- tai kymmenvuotias tyttö istui portailla kutoen sukkaa, ja vanha nainen lepäsi alemmalla portaalla vedellen hartaasti savuja piipustaan.
"Onko rouva Dean sisällä?" kysyin naiselta.
"Rouva Deanko? Ei!" vastasi hän, "hän ei asu täällä: hän on Humisevassa harjussa."
"Oletteko te siis taloudenhoitajatar?" jatkoin minä.
"Niin, kyllä minä hoidan taloa", vastasi hän.
"No niin, minä olen herra Lockwood, isäntänne. Tahtoisin tietää, onko täällä huonetta, johon voisitte minut majoittaa? Haluaisin olla täällä yhden yön."
"Isäntäkö siis!" huusi nainen hämmästyneenä. "Siunatkoon, kuka olisi tietänyt, että te olitte tulossa? Teidän olisi pitänyt lähettää sana. Täällä ei ole yhtään ruoka-aineita eikä kunnollista järjestystä, ei ole yhtään mitään."
Hän laski piippunsa pois ja kiiruhti sisään, tyttö seurasi ja samoin minä; mutta pyysin taloudenhoitajaa malttamaan mielensä, kun pian huomasin hänen ilmoituksensa todeksi, ja kun sitäpaitsi olin tehnyt hänet melkein mielettömäksi sopimattomalla ilmestymiselläni. Aioin mennä ulos kävelemään; ja sillä välin hänen täytyy valmistaa johonkin arkihuoneen soppeen illallinen ja makuuhuone nukkumiskuntoon. Lakaisua ja tomujenpyyhkimistä ei tarvitse suorittaa, vain räiskyvä takkavalkea ja kuivat lakanat olivat välttämättömät. Hän tuntui olevan halukas tekemään parhaansa, vaikka hän työnsikin erehdyksessä liesiharjan uuniin hiilihangon asemasta, ja käytti väärin useita muitakin työkalujaan; mutta vetäydyin pois luottaen siihen, että hän kyllä hankkisi minulle lepopaikan, siksi kunnes palaan. Humiseva harju oli suunnitellun retkeni päämaali. Mietittyäni kotvan, tulin takaisin vaikka olin jo lähtenyt pihalta.
"Onko kaikki kunnossa Humisevassa harjussa?" tiedustelin naiselta.
"On, sikäli kuin minä tiedän", vastasi hän ja tepasteli pois kantaen kuumaa hiilipannua.
Olisin kysynyt häneltä, miksi rouva Dean oli hylännyt Rastaantien moision, mutta häntä oli mahdotonta pidättää, kun hän oli niin tärkeässä toimessa, siksi käännyin pois ja lähdin ulos ja kuljin hitaasti tietäni, takanani laskevan auringon hehku ja edessäni nousevan kuun lempeä kirkkaus – toinen sammui ja toinen syttyi, kun poistuin puistosta ja kapusin kivistä sivupolkua, joka johtaa herra Heathcliffin asunnolle. Ennenkuin saavutin sen näköpiiriini, oli aurinko laskenut, päivästä ei ollut muuta jäljellä kuin vaalea ambranvärinen kajastus lännessä, mutta kirkkaassa kuunvalossa voin nähdä jokaisen kiven ja jokaisen ruohonkorren tiellä. Minun ei tarvinnut kiivetä portin yli eikä koputtaa – se totteli kättäni. Tässä on tapahtunut parannus ajattelin. Ja havaitsin toisenkin: tuuli leyhäytti leukoijien, kultalakkojen ja kotoisten omenapuiden tuoksun sieraimiini.
Sekä ovet että ikkunat olivat auki; ja kuitenkin, kuten usein kivihiilialueilla, räiskyi liedessä iloinen tuli; se tekee huoneen niin miellyttävän näköiseksi, että sen takia siedetään liikaa lämpöäkin. Mutta Humisevan harjun oleskeluhuone on niin suuri, että asukkailla on tarpeeksi tilaa välttää kuumuutta, niinpä siis sen asujaimet olivat asettuneet erään ikkunan läheisyyteen. Voin sekä nähdä heidät että kuulla heidän puheensa, ennenkuin tulin sisään, ja luonnollisesti katselin ja kuuntelin; siihen minut johti uteliaisuus, johon sekoittui kateutta, sitä suurempaa kateutta, mitä kauemman siinä katselin.
"Päinvastoin!" virkkoi ääni, niin suloinen kuin hopeakello – "Ja sen sanot kolmannen kerran, senkin pölkkypää! En aio oikaista sinua enää. Muista, tai tukistan!"
"Päinvastoin, siis", vastasi toinen, syvä, mutta herkkä ääni. "Ja suutele minua nyt, kun muistin niin hyvin."
"En, lue se ensin uudestaan oikein, kertaakaan erehtymättä."
Miehinen puhuja alkoi lukea: hän oli nuori mies, jolla oli yllään siisti puku; hän istui pöydän ääressä edessään kirja. Hänen kauniit kasvonsa loistivat mielihyvästä, ja hänen katseensa harhailivat kärsimättömästi kirjasta hänen hartiallaan olevalle pienelle valkoiselle kädelle, joka sivautti vikkelästi hänen poskeaan heti, kuin käden omistajatar huomasi sellaisia tarkkaamattomuuden oireita. Käden omistajatar seisoi nuoren miehen takana; tavantakaa hänen vaaleat, välkkyvät kutrinsa sekaantuivat lukijan ruskeihin kiharoihin, kun opettaja kumartui ohjaamaan oppilasta. Oli onnellista, ettei lukija nähnyt hänen kasvojaan, sillä siinä tapauksessa tämä ei olisi voinut olla niin rauhallinen. Minä näin; ja purin huultani harmitellen, että olin jättänyt käyttämättä tilaisuuden, joka minulla oli ollut, johonkin muuhunkin kuin vain tuon loistavan kauneuden katselemiseen.
Tehtävä suoritettiin, vaikkakaan ei uusitta erheittä; mutta oppilas vaati palkkiota; ja sai ainakin viisi suukkoa, jotka hän sentään hyväntahtoisesti palautti. Sitten he tulivat ovelle ja heidän keskustelustaan päätin heidän olevan menossa kävelylle nummille. Oletin, että Hareton Earnshaw tuomitsisi minut ajatuksin, vaikka ei sanoin, helvetin alimpaan kuiluun, jos minä onneton näyttäytyisin hänen läheisyydessään silloin; ja tuntien itseni kovin kehnoksi ja ilkeäksi pötkin pois etsimään suojaa keittiöstä. Sillekin puolelle oli esteetön sisäänpääsy; ja ovella istui vanha ystäväni Nelly Dean ommellen ja laulaen laulua, jonka usein keskeyttivät sisältä kuuluvat ankarat, halveksivat ja kiukkuiset sanat, kaikkea muuta kuin musikaaliset.
"Minun mielestäni olisi paljon parempi kuunnella niiden kiroavan huoneessani aamusta iltaan, kuin kuulla teidän jollotustanne", virkkoi keittiön asukas vastaukseksi Nellyn puheeseen, jota en kuullut. "Iankaikkinen häpeä on, etten minä voi aukaista pyhää kirjaa ilman, että te viritätte tuon saatanan ylistysvirren ynnä kaiken sen viheliäisen pahuuden, mitä koskaan on maailmaan syntynyt! Ah! Te olette kelvoton nainen, ja niin on neitikin, ja te olette yhdessä johtaneet poika paran kadotuksen teille. Poika parka!" lisäsi hän huokaisten, "hänet on noiduttu: siitä minä olen varma! Tuomitse Sinä heidät, Herra, koska maailmassa ei enää ole lakia eikä tuomioistuinta!"
"Ohoo! Vai pitäisikö meidän istua palavalla roviolla?" vastasi laulaja. "Mutta tyyntykää, vanhus, ja lukekaa raamattuanne kuin kristitty ainakin, älkääkä välittäkö minusta. Tämä on 'Haltia-Annin häät' – iloinen sävel – se on tanssisävel."
Rouva Dean oli aloittamaisillaan laulunsa uudestaan, kun minä saavuin; hän tunsi minut heti ja nousi huudahtaen:
"Hyvänen aika sentään, herra Lockwood! Mikä sai teidät palaamaan tällä tavoin? Kaikki Rastaantien moision huoneet on suljettu. Teidän olisi tullut ilmoittaa meille!"
"Olen järjestänyt itselleni asunnon sinne niin kauaksi kuin viivyn täällä", vastasin minä. "Lähden taas huomenna. Mutta miksi teidät on tuotu tänne, rouva Dean? Kertokaapa minulle se."
"Zillah lähti pois ja herra Heathcliff tahtoi, että minä tulisin hänen sijaansa heti teidän Lontooseen lähdettyäni ja jäisin teidän paluuseenne asti. Mutta olkaa hyvä ja käykää sisään! Oletteko kävellyt Gimmertonista tänä iltana?"
"Rastaantien moisiosta", vastasin minä: "ja minä tahdon järjestää asiani isäntänne kanssa sill'aikaa kuin moisiossa järjestetään minulle yösijaa, koska en luule itselleni koituvan toista tällaista tilaisuutta."
"Mitä asioita, herra?" kysyi Nelly ja opasti minut taloon. "Hän on ulkosalla eikä hän palaa pian."
"Vuokra-asioita", vastasin.
"Ah, siinä tapauksessa teidän on ne järjestettävä rouva Heathcliffin kanssa", huomautti Nelly, "tai pikemminkin minun kanssani. Hän ei ole vielä oppinut hoitamaan asioitaan, vaan minä toimin hänen puolestaan: ketään muita ei ole."
Katselin hämmästyneenä.
"Ah! Ettekö siis ole kuullut Heathcliffin kuolemasta?" jatkoi hän.
"Heathcliffin kuolemastako!" huomautin hämmästyneenä. "Kuinka kauan siitä on?"
"Se tapahtui kolme kuukautta sitten: mutta istuutukaa ja antakaa minulle hattunne, niin kerron teille siitä. Mutta ette varmaan ole vielä syönytkään?"
"En kaipaa mitään, olen tilannut illallisen kotoa. Istuutukaa tekin. En koskaan kuvitellut, että hän niin pian kuolisi! Kertokaapa, miten se tapahtui. Te sanotte, ettette odota heitä takaisin kotvaan – nuorta paria?"
"En – minä torun heitä joka ilta heidän myöhäisistä retkistään, mutta he eivät välitä minusta. Juottehan ainakin vähän mainiota vanhaa olutta; se tekee teille hyvää: te näytätte väsyneeltä."
Hän kiiruhti sitä noutamaan, ennenkuin ehdin kieltää, ja kuulin Josephin kysyvän, eikö ollut "huutava häpeä, että niin vanhalla naisella oli henttuja? Ja mennäpä sitten vielä hakemaan oluthaarikoita isännän kellarista! Oikein kauhistaa, kun semmoista täytyy äänettömänä katsella."
Nelly ei jäänyt vastaamaan, vaan palasi hetken kuluttua kantaen kuohuvaa hopeista olutpikaria, jonka sisältöä kehuin sopivan hartaasti. Ja sitten hän selosti minulle Heathcliffin tarinaa. Hänellä oli Nellyn kertomuksen mukaan "omituinen" loppu.
"Kaksi viikkoa lähtönne jälkeen minut haettiin Humisevaan harjuun", virkkoi hän; "ja Catherinen vuoksi tottelin iloisena. Ensimmäinen keskusteluni hänen kanssaan suretti ja kauhistutti minua: hän oli suuresti muuttunut eromme jälkeen. Herra Heathcliff ei selittänyt, miksi hän oli muuttanut mieltään ja kutsunut minut tänne; hän sanoi vain tarvitsevansa minua ja olevansa kyllästynyt näkemään Catherinea; minun tulee järjestää pieni sali arkihuoneeksi ja pitää hänet luonani. Riitti hyvin, jos Heathcliffin täytyi nähdä Catherine kerran tai pari päivässä. Catherine näytti olevan tyytyväinen tähän järjestelmään; ja kuljetin vähitellen salaa suuren joukon kirjoja ja muita esineitä, jotka olivat olleet Catherinelle ilon aiheina Rastaantien moisiossa, ja kuvittelin itsekseni, että me tulisimme toimeen melkoisen mukavasti. Tuo harhaluulo ei kestänyt kovin kauan. Catherine, joka ensimmälti oli tyytyväinen, kävi lyhyen ajan kuluttua ärtyiseksi ja levottomaksi. Ensiksikin häntä kiellettiin menemästä puutarhan ulkopuolelle ja häntä suututti kovin, kun hänet rajoitettiin niin ahtaaseen alaan kevään lähestyessä; toiseksi, minun täytyi yhtä mittaa askareitani toimittaessani poistua hänen luotaan, ja hän valitti yksinäisyyttä; hän riiteli mieluummin Josephin kanssa keittiössä kuin istui yksin hiljaisuudessa. Minä en välittänyt hänen oikuistaan, mutta Haretonin täytyi myös usein turvautua keittiöön, kun isäntä tahtoi talonpuolen itselleen; ja vaikka Cathy alussa joko poistui keittiöstä hänen tultuaan tai hiljaa ryhtyi askartelemaan minun kanssani ja karttoi hänen huomaamistaan ja puhuttelemistaan – ja vaikka Hareton oli aina niin synkkä ja hiljainen kuin mahdollista – muutti Cathy kuitenkin jonkin ajan kuluttua käytöstään eikä lopuksi jättänyt Haretonia hetkeksikään rauhaan; hän puhutteli Haretonia ja teki muistutuksia hänen tyhmyydestään ja laiskuudestaan; Cathy kummasteli, miten hän voi sietää sellaista elämää, jota hän eli – kuinka hän saattoi istua kokonaisen illan tuijottaen tuleen ja torkkuen.
"Hän on aivan kuin koira, eikä olekin, Ellen?" huomautti hän kerran, "tai kuormahevonen. Hän tekee työnsä, syö ruokansa ja nukkuu iankaikkisesti! Hänellä mahtaa olla tylsä ja hidas äly! Uneksitko koskaan, Hareton? Ja, jos sen teet, niin mistä uneksit? Mutta ethän sinä voi puhua minulle!"
Sitten hän katsoi Haretoniin; mutta Hareton ei virkkanut mitään eikä katsonut häneen.
"Hän taitaa uneksia nytkin", jatkoi Cathy. "Hän kohautti hartioitaan kuin Juno. Kysy häneltä, Ellen."
"Herra Hareton pyytää isäntää lähettämään teidät yläkertaan, ellette osaa käyttäytyä!" sanoin minä. Hareton ei ainoastaan kohauttanut olkapäätään vaan puristi kätensä nyrkkiin, ikäänkuin tuntien kiusausta käyttää sitä.
"Minä tiedän, miksei Hareton koskaan puhu minun ollessani keittiössä", huusi Cathy toisen kerran. "Hän pelkää, että minä nauran hänelle. Mitä ajattelet, Ellen? Hän alkoi kerran opetella lukemaan; ja hän poltti kirjansa, kun minä nauroin, ja luopui yrityksestään: eikö hän ollut hupsu?"
"Ettekö te ollut ilkeä?" virkoin minä. "Vastatkaapa minulle siihen."
"Ehkäpä olin", jatkoi hän, "mutta en olisi luullut häntä niin typeräksi. Hareton, jos antaisin sinulle kirjan, niin ottaisitko sen nyt? Minäpä koetan!"
Catherine pani kirjan, jota oli lukenut, Haretonin käteen; Hareton heitti sen pois ja mutisi, että ellei Cathy lopettaisi, katkaisisi hän tämän kaulan.
"No niin, minä panen sen tänne", virkkoi Cathy, "pöydänlaatikkoon; ja minä menen nukkumaan."
Sitten hän kuiskasi minulle, että pitäisin silmällä, koskisiko Hareton siihen, ja poistui. Mutta Hareton ei tullut lähellekään sitä, ja ilmoitin sen Cathylle aamulla hänen suureksi pettymyksekseen. Huomasin Catherinen olevan pahoillaan Haretonin jurosta synkkyydestä ja, välinpitämättömyydestä; Cathyn omatunto soimasi häntä siitä, että hän oli pelästyttänyt Haretonin keskeyttämään ominpäinopiskelunsa: sen Cathy oli tehnyt tehokkaasti. Mutta hän käytti nyt nerokkuutensa tuon loukkauksen hyvittämiseksi. Kun minä silitin vaatteita tai suoritin muita satunnaisia askareita, joita hyvin voin tehdä arkihuoneessa, toi Cathy jonkin huvittavan kirjan ja luki sitä ääneen minulle. Jos Hareton oli läsnä, keskeytti Cathy tavallisesti kiintoisassa paikassa ja jätti kirjan avoimena jälkeensä: sen hän teki yhtämittaa; mutta Hareton oli uppiniskainen kuin muuli, ja sen sijaan että hän olisi tarttunut Catherinen koukkuun, hän rupesi sadesäällä tupakoimaan Josephin kanssa, ja he istuivat kuin koneet eri puolilla liettä, ja vanhempi oli onneksi liian kuuro ymmärtääkseen Cathyn "ilkipäisyyden puuskia", kuten hän niitä olisi nimittänyt, ja nuorempi koetti tehdä parhaansa ollakseen välittämättä niistä. Kauniina iltoina viimeksi mainittu kävi ampumisretkillään, ja Catherine haukotteli ja huokaili ja kiusoitteli minut haastelemaan kanssaan ja juoksi pihalle tai puutarhaan heti kuin aloin; ja viimein hän puhkesi itkuun ja sanoi olevansa elämään kyllästynyt; hänen elämänsä oli hyödytöntä.
Herra Heathcliff, joka alkoi yhä enemmän karttaa seuraa, oli melkeinpä karkoittanut Earnshawin huoneestaan. Erään maaliskuun alussa sattuneen tapaturman vuoksi Haretonista tuli muutamien päivien ajaksi keittiön vakituinen asukas. Hänen pyssynsä oli lauennut itsestään, kun hän samoili ylängöillä; luodin sirpale osui hänen käsivarteensa, ja hän menetti paljon verta, ennenkuin pääsi kotiin. Siitä seurasi, että hänen oli pakko pysyä kotona rauhassa, kunnes hän taas parantuisi. Catherinea miellytti hänen läsnäolonsa, ainakin se saattoi hänet vihaamaan yläkerrassa sijaitsevaa huonettaan enemmän kuin koskaan ennen. Hän pakotti minut etsimään itselleni askartelua alakerrassa, jotta hän voisi seurata minua sinne.
Pääsiäismaanantaina Joseph vei Gimmertonin markkinoille karjaa, ja iltapäivällä minä järjestelin liinavaatteita keittiössä. Earnshaw istui jurona, kuten tavallisesti, uunin nurkassa, ja pieni emäntäni vietti joutohetkeään piirustelemalla kuvia ikkunaruutuihin. Vaihteen vuoksi hän huvitteli hyräilemällä ja kuiskailemalla lauseita, suunnaten nopeita, loukkaantuneita ja kärsimättömiä katseita serkkuunsa, joka itsepintaisesti tupakoi ja katseli lieteen. Huomautin, etten voinut tehdä työtäni, kun Cathy varjosti valoa, ja hän siirtyi lieden ääreen. Kiinnitin kovin vähän huomiota hänen puuhiinsa, mutta hetken kuluttua kuulin hänen alkavan:
"Olen huomannut, Hareton, että tarvitsen – että iloitsen – että haluaisin teidät serkukseni nyt, ellette te olisi käynyt niin vihaiseksi minulle ja niin tylyksi."
Hareton ei vastannut mitään.
"Hareton, Hareton, Hareton! kuuletko?" jatkoi hän.
"Laputtakaa tiehenne!" murisi Hareton taipumattoman jyrkästi.
"Antakaa minulle tuo piippu", virkkoi Cathy ojentaen varovasti kätensä ja vetäen piipun hänen suustaan.
Se oli taitettu ja heitetty tuleen, ennenkuin Hareton sai yrittäneeksikään sen takaisin ottamista. Hän kirosi Cathyä ja otti toisen piipun.
"Seis", huusi Cathy, "teidän täytyy ensin kuunnella minua, enkä voi puhua, kun savupilvet liehuvat edessäni."
"Menkää helvettiin!" huusi Hareton raivoissaan, "ja jättäkää minut rauhaan!"
"En", väitti Cathy, "en jätä, mutta en tiedä, mitä tekisin, jotta saisin teidät puhumaan minulle, kun te olette, päättänyt olla ymmärtämättä. Kun sanon teitä tyhmäksi, en tarkoita mitään: en tarkoita, että halveksin teitä. Voisittehan olla vähän huomaavaisempi minulle, Hareton, tehän olette minun serkkuni, ja teidän on tunnustettava minut serkuksenne."
"Minulla ei ole mitään tekemistä teidän ja teidän kurjan ylpeytenne kanssa, eikä teidän kirottujen ivailutemppujenne kanssa!" vastasi Hareton. "Minä menen vaikka helvettiin ruumiineni ja sieluineni, ennenkuin taas vilkaisenkaan teihin. Laittautukaa tiehenne heti!"
Catherine rypisti kulmiaan ja peräytyi ikkunan eteen penkille purren huultaan ja yrittäen hyräilemällä eriskummallista säveltä vastustaa itkuun purskahtamista.
"Teidän tulisi olla ystävykset serkkunne kanssa, herra Hareton", sanoin minä, "koska hän katuu häikäilemättömyyttään. Siitä olisi teille todellakin paljon hyötyä: se tekisi teistä toisen miehen, jos saisitte hänet toveriksenne."
"Toveriksi!" huomautti hän, "vaikka hän vihaa minua eikä pidä minua kyllin hyvänä kenkiään pyyhkimään. Ei, vaikka sen kautta kohoaisin kuninkaaksi, en enää alentuisi pyytämään hänen suosiotaan."
"En minä teitä vihaa, vaan te vihaatte minua!" itki Cathy peittelemättä enää pahaa mieltään. "Te vihaatte minua yhtä paljon kuin herra Heathcliffkin, ja enemmänkin."
"Olette kirottu valehtelija", huomautti Earnshaw. "Miksi siis olisin hänet suututtanut pitämällä teidän puoltanne satoja kertoja? Ja sen olen tehnyt sittenkin, vaikka ivailitte ja halveksitte minua ja – jatkakaa minun kiusaamistani, niin menen tuonne ja sanon, että ahdistitte minut pois keittiöstä!"
"En minä tiennyt, että te piditte minun puoltani", vastasi Cathy, kuivaten kyynelensä; "ja olin onneton ja katkera kaikille, mutta nyt kiitän teitä ja pyydän teitä antamaan minulle anteeksi: mitä muuta voin tehdä?"
Cathy palasi lieden ääreen ja ojensi vilpittömästi kätensä. Hareton synkkeni ja näytti jylhältä kuin ukkospilvi ja piti kätensä järkähtämättömästi nyrkissä ja katsoa tuijotti lattiaan. Catherinen täytyi vaistomaisesti tajuta, että itsepintainen jurous eikä vastenmielisyys aiheutti tämän äreän käytöksen, sillä hän, oltuaan hetkisen kahdenvaiheilla, kumartui ja painoi Haretonin poskelle lempeän suudelman. Pieni veijari luuli, etten minä huomannut sitä, ja vetäytyen takaisin hän meni entiselle paikalleen ikkunan ääreen aivan kainosti. Pudistin päätäni moittivasti, ja silloin Cathy punastui ja kuiskasi:
"Hyvänen aika, mitä minun olisi tullut tehdä, Ellen? Hän ei halunnut kätellä, eikä hän halunnut katsoa minuun; täytyihän minun jollakin tavalla osoittaa, että hänestä pidän – että haluan olla hänen ystävänsä."
En voi sanoa, suudelmako Haretonin sai uskomaan. Muutaman minuutin ajan hän huolellisesti varoi näyttämästä kasvojaan ja kohottaessaan ne hän oli kovin hämillään eikä tiennyt, mihin katsoa.
Catherine touhusi käärien kaunista kirjaa sievästi valkoiseen paperiin, ja kun hän oli sitonut sen silkkinauhalla ja osoittanut sen "Herra Hareton Earnshawille", hän pyysi minut lähettilääkseen, viemään lahjaa säädetylle vastaanottajalle.
"Ja sano hänelle, että jos hän sen ottaa, niin minä opetan häntä lukemaan sitä oikein", virkkoi Cathy. "Mutta jos hän kieltäytyy, menen yläkertaan enkä koskaan enää kiusoittele häntä."
Minä vein sen perille ja toistin viestin; lähettäjäni katseli jännittyneenä kohtausta. Hareton ei halunnut aukaista sormiaan, joten panin sen hänen polvelleen. Hän ei sentään heittänyt sitä poiskaan. Minä palasin työhöni. Catherine nojasi päätään ja käsivarsiaan pöytään, kunnes hän kuuli pientä rapinaa, kun käärettä aukaistiin; silloin hän hiipi pois ja istuutui hiljaa serkkunsa viereen. Hareton vapisi ja hänen kasvonsa loistivat: koko hänen tylyytensä ja juro karkeutensa olivat tipotiessään; aluksi hän ei ollut kylliksi rohkea lausuakseen tavuakaan vastaukseksi Catherinen kysyvään katseeseen ja hänen hiljaiseen pyyntöönsä.
"Sanokaa Hareton, että annatte minulle anteeksi. Teette minut hyvin onnelliseksi lausumalla tuon pienen sanan."
Hareton mutisi jotakin epäselvästi.
"Ja tahdottehan olla ystäväni?" lisäsi Catherine kysyvästi.
"En, te tulette häpeämään minua jok'ikisenä elämänne päivänä", vastasi Hareton; "ja mitä enemmän minua tulette tuntemaan, sitä enemmän minua häpeätte, enkä voi sitä sietää."
"Ette siis tahdo olla ystäväni?" virkkoi Cathy hymyillen suloisesti ja siirtyen aivan lähelle.
En voinut erottaa enää sanoja, mutta kääntäessäni taas katseeni heihin, näin kahdet loistavat kasvot kumartuneena hyväksytyn kirjan sivun yli, että uskoin rauhan molemmin puolin astuneen voimaan; ja viholliset olivat tästä lähtien valantehneitä liittolaisia.
Teos, jota he tutkivat, oli täynnä arvokkaita kuvia; ja ne ja heidän asentonsa olivat niin viehättävät, että he eivät liikahtaneetkaan ennen Josephin tuloa. Hän, mies parka, nolostui kovin nähdessään Catherinen istuvan samalla penkillä Hareton Earnshawin kanssa ja pitävän kättään hänen olkapäällään ja hän joutui ymmälle huomatessaan suosikkinsa sietävän Catherinen läheisyyttä. Se vaikutti häneen niin syvästi, ettei hän kyennyt edes huomauttamaan asiasta sinä iltana. Hänen mielenliikutuksensa paljastui vain hänen voimakkaissa huokauksissaan, kun hän juhlallisesti laski ison raamatun pöydälle ja asetti sen päälle likaisia seteleitä lompakostaan, päivän kauppojen tuloksen. Lopuksi hän kutsui Haretonin istuimelta.
"Vie nämä isännälle, poika, ja jää sinne. Minä lähden omaan huoneeseeni. Tämä soppi ei ole ihmisarvon mukainen eikä kelpaa meille; meidän täytyy peräytyä ja hankkia itsellemme toinen."
"Tule Catherine, meidänkin täytyy peräytyä", virkoin minä, "minä olen lopettanut silitykseni, oletko valmis lähtemään?"
"Kello ei ole vielä kahdeksaa!" vastasi hän nousten haluttomasti. "Hareton, minä jätän tämän kirjan uuninhyllylle ja huomenna tuon lisää."
"Minä kuljetan kaikki kirjat, joita te jätätte tänne, talon puolelle", virkkoi Joseph, "ja onpahan kumma, jos te ne vielä löydätte; joten voitte tehdä miten tahdotte."
"Cathy uhkasi, että hän ottaisi korvauksen Josephin kirjastosta; ja hän meni laulaen yläkertaan ja hymyili sivuuttaessaan Haretonin; uskallanpa sanoa, että hän oli iloisempi kuin koskaan ennen oli ollut tämän katon alla, paitsi ehkä käydessään Lintonin luona ensimmäisiä kertoja.
"Näin alkanut ystävyys kehittyi nopeasti, vaikka siinä sattuikin ajoittaisia keskeytyksiä. Earnshawia ei voinut sivistää pelkällä toivomuksella, ja nuori rouva ei ollut filosofi eikä kärsivällisyyden esikuva; mutta kun kummankin pyrkimyksenä oli sama päämäärä – toinen rakasti ja halusi kunnioittaa, ja toinen rakasti ja halusi tulla kunnioitetuksi – onnistuivat he lopuksi sen saavuttamaan.
"Huomaatte siis, herra Lockwood, että oli varsin helppoa voittaa rouva Heathcliffin sydän. Mutta nyt iloitsen, että te ette sitä yrittänyt. Kaikkien toivomusteni kruunu on noiden kahden liitto. Heidän hääpäivänään en kadehdi ketään: silloin olen Englannin onnellisin nainen!"
XXXIII luku
Kun Earnshaw vielä sen maanantain jälkeisenä aamuna oli kykenemätön tavallisiin toimiinsa ja senvuoksi jäi kotiin, niin huomasin piankin, etten voinutkaan pitää suojattiani lähettyvilläni, kuten tähän asti. Hän tuli alakertaan ennen minua ja meni puutarhaan, jossa hän oli huomannut serkkunsa tekevän jotakin kevyttä työtä; kun menin pyytämään heitä aamiaiselle, huomasin, että Cathy oli yllyttänyt Haretonin puhdistamaan suuren maakaistan karviais- ja viinimarjapensaista, ja että he yhdessä suunnittelivat kasvien siirtämistä Rastaantien moisiosta.
Pelästyin hävitystä, mikä oli saatu aikaan vajaassa puolessa tunnissa; musta-viinimarjapensaat olivat Josephin ihastus, ja Catherine oli valinnut kukkamaakseen niiden paikan.
"No, siinä sitä nyt ollaan! Tämä tulee isännän tietoon", huusin minä, "heti kuin se huomataan. Ja mitä nyt sanotte omavaltaisen puutarhanjärjestelynne puolustukseksi? Siitä tulee aika jupakka päälle päätteeksi, saattepa nähdä! Herra Hareton, minua kummastuttaa, ettei teilläkään ole sen enempää älyä, kuin että suostutte tekemään tuollaista sekasotkua hänen pyynnöstään!"
"Unohdin, että ne olivat Josephin", vastasi Earnshaw hämmästyneenä; "mutta sanon hänelle, että minä tein sen."
Söimme aina ateriamme herra Heathcliffin kanssa. Minä olin emäntänä ja valmistin teen sekä leikkasin lihan, joten olin välttämätön pöydässä. Catherine istui tavallisesti minun vieressäni, mutta tänään hän hiipi lähemmäksi Haretonia; ja pian huomasin, ettei hän ollut varovaisempi ystävyydessään kuin vihassaankaan.
"Muistakaa nyt, ettette keskustele liiaksi serkkunne kanssa ettekä osoita hänelle liian suurta huomiota", neuvoin minä kuiskaten, kun astuimme huoneeseen. "Sellainen kiusaa varmasti herra Heathcliffiä, ja hän suuttuu teihin molempiin."
"En sitä aiokaan", vastasi Cathy.
Hetken kuluttua hän hiipi Haretonin viereen ja työnsi kevätesikkoja Haretonin puurolautaselle.
Hareton ei uskaltanut puhua hänelle silloin; tuskinpa hän uskalsi katsoakaan häneen, ja kuitenkin Cathy jatkoi kiusoitteluaan, kunnes pariin kertaan Hareton oli nauruun purskahtamaisillaan. Minä rypistin kulmiani, ja silloin Cathy vilkaisi isäntään, jonka mieltä kiinnostivat muut asiat eikä hänen seuransa, kuten hänen kasvonsa ilmaisivat; ja Cathy oli kotvan vakava, tarkastaen Heatchliffiä kovin totisena. Sitten hän kääntyi ja alkoi uudestaan lörpötellä; viimein Hareton purskahti tukahdettuun nauruun. Herra Heathcliff hätkähti, ja hän tarkasti nopeasti meidän kasvojamme. Catherine vastasi hänen katseeseensa tavallisella hermostuneella ja kuitenkin halveksivalla silmäyksellään, jota Heathcliff inhosi. "On hyvä, etten voi ulottua teihin", huudahti hän. "Mikä piru saa nuo helvetilliset silmänne tuijottamaan minuun yhtämittaa. Katse alas! Ja älkää muistuttako minua enää olemassaolostanne. Luulin parantaneeni teistä naurutaudin."
"Minä se olin", mutisi Hareton.
"Mitä sanoit?" kysyi isäntä.
Hareton katsoi lautaseensa, mutta ei toistanut tunnustustaan. Herra Heathcliff katsoi häneen hetken ja jatkoi sitten aamiaistaan ja keskeytynyttä mietintäänsä. Me olimme jo melkein lopettaneet, ja nuo nuoret ihmiset olivat viisaasti vetäytyneet vähän kauemmaksi toisistaan, joten en odottanut enää uusia häiriöitä tämän istunnon kestäessä. Silloin Joseph ilmestyi ovelle, ja hänen vapisevat huulensa ja raivostuneet silmänsä osoittivat, että hän oli huomannut rakkaitten pensaittensa osaksi tulleen väkivallanteon. Hänen oli täytynyt nähdä Cathy serkkuineen tuolla paikalla, ennenkuin hän sen tarkasti. Hänen leukansa jauhoivat kuin apettaan märehtivän lehmän, minkävuoksi hänen puhettaan oli vaikeata ymmärtää:
"Minun täytyy saada palkkani ja minun täytyy mennä. Minä olin päättänyt kuolla siellä, missä minä olen palvellut kuusikymmentä vuotta; ja aioin viedä kirjani ja kaikki tavarani vinttikamariin, kun he tahtoivat keittiön itselleen. Minun oli vaikeata luopua omasta uuninnurkastani, mutta minä luulin voivani sen tehdä! Mutta nyt hän on ryöstänyt minun puutarhani, ja se on totinen tosi, isäntä, etten minä voi sitä kestää! Te voitte taipua ikeen alle ja taivuttekin – minä en ole siihen tottunut, eikä vanha mies niin nopeasti opi uusia tapoja. Mieluummin ansaitsisin leipäni ja juomani maankiertäjänä!"
"No, no, hölmö!" keskeytti Heathcliff, "lopettakaa jo! Mikä teitä vaivaa? Minä en sekaannu mihinkään teidän ja Nellyn välisiin riitoihin. Minun puolestani hän saa työntää teidät vaikka hiilikuoppaan."
"Nellystä ei ole puhe", vastasi Joseph. "Nelly ei saisi minua suuttumaan – vaikka hän onkin kelvottoman katala houkka! Jumalan kiitos! Hän ei voi varastaa kenenkään sielua. Hän ei ole koskaan ollut niin kaunis, ettei häneen voisi katsoa tulematta sokeaksi. Se on tuo huikentelevainen, kelvoton kuningatar, jonka rohkeat silmät ja hävyttömät tavat ovat lumonneet meidän nuorukaisemme – niin että – Ei! Se murskaa vallan minun sydämeni! Hareton on unohtanut kaikki, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen ja auttaakseni häntä, ja mennyt ja raastanut maasta puutarhan kaikkein komeimman viinimarjapensasrivin." Ja tässä Joseph alkoi ääneensä uikuttaa; hän aivan lamaantui ajatellessaan kärsimäänsä katkeraa vääryyttä ja Earnshawin kiittämättömyyttä ja vaarallista asemaa.
"Onko tuo hullu humalassa?" kysyi herra Heathcliff. "Hareton, sinuako hän syyttää?"
"Olen kiskonut maasta pari kolme pensasta", vastasi nuorukainen, "mutta aion istuttaa ne uudelleen".
"Ja miksi kiskoit ne maasta?" kysyi isäntä.
Catherine alkoi viisaana selittää.
"Me halusimme istuttaa kukkia sinne", huomautti hän. "Minä olen ainoa syyllinen, sillä pyysin, että hän tekisi sen."
"Ja kuka piru antoi teille luvan koskea täällä tikkuunkaan?" tiedusteli hänen appensa kovin hämmästyneenä. "Ja kuka käski sinua tottelemaan häntä!" lisäsi hän kääntyen Haretoniin.
Viimeksimainittu ei puhunut sanaakaan; hänen serkkunsa vastasi:
"Teidän tulisi kitsastelematta myöntää minulle koristeltavaksi muutama yardi maata, kun te olette ottanut kaikki minun maani!"
"Teidänkö maanne, häikäilemätön luuska! Teillä ei koskaan ole ollutkaan maata", virkkoi Heathcliff.
"Ja minun rahani", jatkoi Catherine katsoen Heathcliffiin yhtä vihaisesti kuin tämä häneen ja pureskellen leivän kannikkaa, aamiaisensa tähteitä.
"Hiljaa!" huudahti Heathcliff. "Suu kiinni ja tiehenne!"
"Ja Haretonin maan ja hänen rahansa", väitti tuo rohkea tyttö. "Hareton ja minä olemme nyt ystäviä, ja minä kerron hänelle, millainen te olette."
Isäntä näytti hetkisen hämmästyneeltä; hän kalpeni ja nousi seisomaan katsoa tuijottaen Cathyyn kauhistuttavan vihaisesti.
"Jos lyötte minua, lyö Hareton teitä", sanoi Cathy, "joten voitte yhtä hyvin istuutua".
"Ellei Hareton aja teitä ulos huoneesta, lähetän minä hänet helvettiin", jyrisi Heathcliff. "Kirottu noita! uskallatteko te yrittää kiihoittaa häntä minua vastaan? Viekää hänet pois! Kuuletteko? Heittäkää hänet keittiöön! Minä tapan hänet, Ellen Dean, jos te vielä päästätte hänet minun läheisyyteeni!"
Hareton koetti hiljaa kehoittaa Cathyä lähtemään.
"Raahaa hänet pois!" huusi Heathcliff raa'asti. "Pysähdytkö puhumaan?" Ja hän lähestyi pannakseen käskynsä täytäntöön.
"Hän ei enää tottele teitä, te paha mies", sanoi Catherine, "ja pian hän halveksii teitä yhtä paljon kuin minäkin".
"Vaiti, vaiti!" mutisi nuori mies moittivasti. "En tahdo, että puhuttelette häntä siten. Lopettakaa!"
"Mutta ettehän tahdo, että hän lyö minua?" kysyi Cathy.
"Tulkaa siis", kuiskasi Hareton vakavasti.
Se oli liian myöhäistä: Heathcliff oli saanut Cathyn kiinni.
"Nyt te menette!" virkkoi hän Earnshawille. "Kirottu noita! Tällä kertaa hän on vihastuttanut minut sellaisena hetkenä, jolloin en voinut sitä sietää; ja hän saa katua sitä ikuisesti."
Heathcliffin käsi harasi Catherinen tukkaa; Hareton yritti vapauttaa hänen kiharoitaan ja pyysi Heathcliffiä olemaan loukkaamatta häntä vain tämän ainoan kerran. Heathcliffin mustat silmät säkenöivät. Hän näytti olevan valmis repimään Catherinen kappaleiksi, ja olin juuri päättänyt uskaltautua Cathyn avuksi, kun Heathcliffin sormet yht'äkkiä heltisivät, käsi siirtyi tukasta käsivarrelle, ja hän tuijotti hartaasti Cathyn kasvoihin. Sitten Heathcliff peitti kädellään Cathyn silmät, seisoi kotvan ilmeisesti koettaen rauhoittua ja kääntyen uudestaan Catherineen päin, sanoi teennäisen tyynesti:. "Teidän tulee oppia karttamaan minun suututtamistani, tai tosiaankin murhaan teidät joskus! Menkää rouva Deanin kanssa ja pysytelkää hänen luonaan ja tyytykää latelemaan hävyttömyyksiänne hänelle. Ja mitä tulee Hareton Earnshawiin, niin, jos huomaan hänen kuuntelevan teitä, lähetän hänet ansaitsemaan leipäänsä sieltä, mistä hän voi sen saada! Teidän rakkautenne tekee hänestä hylkiön ja kerjäläisen. Nelly, vie hänet pois; ja jättäkää minut, te kaikki! Jättäkää minut!"
Johdatin nuoren rouvan ulos: hän oli niin iloinen vapautuksestaan, ettei vastustellut minua; Hareton seurasi meitä, ja herra Heathcliff jäi yksin huoneeseen päivälliseen asti. Olin neuvonut Catherinea syömään päivällisen yläkerrassa, mutta heti kuin Heathcliff huomasi Catherinen tyhjän istuimen, hän lähetti minut kutsumaan häntä. Hän ei puhunut kenellekään mitään, söi kovin vähän ja meni heti ulos sen jälkeen, huomauttaen, ettei hän palaisi ennen iltaa.
Nuo kaksi ystävystä asettuivat oleskeluhuoneeseen hänen poissa ollessaan; siellä kuulin Haretonin ankarasti kieltävän serkkuaan, kun tämä tarjoutui kertomaan appensa käytöksestä Haretonin isää kohtaan. Hareton sanoi, ettei hän sallisi ainoatakaan halventavaa sanaa lausuttavan Heathcliffistä: jos hän oli piru, ei se mitään merkinnyt, Hareton puolustaisi häntä; ja Hareton toivoi, että Catherine pikemminkin solvaisi häntä, kuten hänellä oli ollut tapana tehdä, kuin alentaisi herra Heathcliffiä. Tämä alkoi suututtaa Catherinea, mutta Hareton osasi hillitä Catherinen kielen kysymällä, pitäisikö Catherine siitä, jos hän alkaisi moittia Catherinen isää? Silloin Catherine käsitti, että Earnshaw puolustaisi isäntänsä mainetta kuin omaansa, ja että hän oli tähän kiintynyt lujemmin sitein, kuin mitkä järki voi murtaa – tottumuksen takomin kahlein, joiden irroittamisyritys olisi julmaa. Tämän jälkeen Catherine osoitti sydämensä hyvyyttä karttamalla sekä Heathcliffiä koskevia valituksia että vastenmielisyyden ilmauksia; minulle Cathy ilmoitti pahoittelevansa, että hän oli yrittänyt virittää epäsopua Heathcliffin ja Haretonin kesken; hän ei koskaan sen jälkeen luullakseni lausunut tavuakaan sortajaansa vastaan viimeksimainitun kuullen.
Heistä tuli taas ystävykset, kun tuo pieni erimielisyys oli ohi, ja he olivat kumpikin mahdollisimman uutteria suorittaessaan oppilaan ja opettajan tehtäviä. Minä tulin heidän seuraansa päätettyäni askareeni, ja mielestäni oli niin lohduttavaa ja miellyttävää heitä katsella, etten huomannut, miten aika kului. Tiedättehän, että he molemmat ovat tavallaan minun lapsiani. Olin kauan ollut ylpeä toisesta, ja nyt olin varma, että toisesta koituisi samanlainen ilonaihe. Haretonin rehellinen, virkeä ja älykäs luonne hajoitti nopeasti tietämättömyyden ja alennuksen sumun, jossa häntä oli kasvatettu, ja Catherinen vilpittömät tunnustukset kannustivat hänen ahkeruuttaan. Hänen mielensä valistuessa valistuivat hänen kasvonsakin, ja niiden ilme muuttui henkeväksi ja jaloksi. Voin tuskin kuvitella häntä samaksi henkilöksi, jonka olin nähnyt sinä päivänä, jona löysin nuoren emäntäni Humisevasta harjusta hänen käytyään Peniston-kukkuloilla. Minun ihaillessani ja heidän työskennellessään tuli hämärä, ja sen kanssa palasi isäntä. Hän ilmestyi keskuuteemme aivan odottamatta, tullen sisään pääkäytävän kautta, ja hän näki meidät kaikki kolme, ennenkuin me voimme kohottaa katseemme nähdäksemme hänet. Totta tosiaankin, mietin minä, enpä ole koskaan nähnyt miellyttävämpää enkä viattomampaa näkyä; olisi ikuinen häpeä nuhdella heitä. Loistava takkavalkea valaisi heidän kauniita päitään ja kasvojaan, joista elävästi kuvastui lapsellinen, harras mielenkiinto, sillä vaikka Hareton oli kaksikymmentäkolme ja Cathy kahdeksantoista vuotias, oli heillä molemmilla niin paljon uutta tunnettavaa ja opittavaa, ettei kumpikaan kokenut eikä ilmaissut vakavan, hurmautuneen täysikäisen tunnelmia. Heidän katseensa suuntautuivat yht'aikaa Heathcliffiin; ehk'ette ole koskaan huomannut, että heillä on aivan samanlaiset silmät, ja ne ovat Catherine Earnshawin silmät. Nykyisellä Catherinella ei ole muuta yhtäläisyyttä hänen kanssaan kuin otsan leveys ja sieraimen kaareutuminen, jonka vuoksi hän näyttää ylpeältä, tahtoipa hän sitä tai ei. Haretonissa on yhdennäköisyys suurempi: se on tavattoman suuri aina, silloin se oli erikoisesti yllättävä, koska hänen älynsä oli virkeä, ja hänen henkiset kykynsä oli herätetty harvinaiseen toimeliaisuuteen: luulen, että tämä yhdennäköisyys riisui aseet herra Heathcliffiltä; hän meni lieden ääreen ilmeisesti kiihtyneenä, mutta hän rauhoittui nopeasti nuorta miestä katsellessaan tai minun pitäisi sanoa: hänen kiintymyksensä luonne vaihtui, sillä lauhtunut se ei ollut. Hän otti kirjan Haretonin kädestä ja katseli aukaistua sivua, sittenhän antoi kirjan takaisin huomauttamatta mitään; hän viittasi vain, jotta Catherine poistuisi; hänen toverinsa viipyi vain vähän aikaa hänen jälkeensä, ja minäkin aioin poistua, mutta Heathcliff pyysi minua jäämään.
"Tämä on kurja loppu, eikö olekin?" huomautti hän, mietittyään hetken näkemäänsä näytöstä". Kelvoton tulos minun kiihkeistä ponnistuksistani. Tuhoan nuo molemmat talot vipusimin ja kangin ja harjoitan itseäni työskentelemään kuin Herkules ja kun kaikki on valmiina ja minun vallassani, niin huomaan menettäneeni halun poistaa liuskakiveäkään kummaltakaan katolta. Vanhat viholliseni eivät ole minua voittaneet; nyt minulla olisi sopiva aika kostaa heidän edustajilleen: voisin sen tehdä eikä kukaan voisi minua estää. Mutta mitä se hyödyttää? Minä en halua lyödä, minä en viitsi vaivautua kohottamaan kättäni! Tämä kuulostaa siltä, kuin olisin koko ajan uurastanut vain voidakseni osoittaa suurenmoista jaloutta. Asia ei sentään lähimainkaan ole niin: olen menettänyt kyvyn iloita heidän tuhoutumisestaan, ja olen liian haluton työhön tuhotakseni ilman syytä.
"Nelly, omituinen muutos lähestyy: nykyisin elän minä sitä aavistellen. Jokapäiväinen elämäni kiinnostaa minua niin vähän, että tuskin muistan syödä ja juoda. Nuo kaksi, jotka poistuivat huoneesta, ovat ainoat olennot, joissa minä erotan selvän aineellisen muodon; ja se muoto tuottaa minulle kärsimystä, suorastaan tuskaa. En tahdo puhua Catherinesta enkä ajatellakaan häntä; mutta toivon hartaasti, että hän olisi näkymätön: hänen läsnäolonsa herättää vain raivoisia aistimuksia. Hareton liikuttaa mieltäni erilailla; ja kuitenkin, jos voisin sen tehdä näyttämättä mielettömältä, en koskaan enää häneen katsoisi! Varmaankin arvelet minun olevan siksi tulossa", lisäsi hän ja yritti hymyillä, "jos koetan kuvailla niitä tuhansia menneitä ajatusyhtymiä ja muistoja, joita hän herättää eloon tai edustaa! Mutta sinä et lörpöttele siitä, mitä sinulle sanon; ja mieleni on niin iankaikkisesti eristettynä itseensä, että on houkuttelevaa viimeinkin vähän paljastaa sitä toiselle.
"Viisi minuuttia sitten Hareton näytti olevan minun nuoruuteni henkilöitymä eikä ihmisolento. Tunsin häntä kohtaan niin monenlaisia tunteita, että minun olisi ollut mahdotonta puhutella häntä järkevästi. Ensiksi, hänen tavaton yhdennäköisyytensä Catherinen kanssa yhdisti Haretonin peloittavasti häneen. Se kuitenkin, jonka luulisitte eniten tehoavan mielikuvitukseeni, tehoaa siihen todellisuudessa vähimmin. Sillä mikäpä ei häntä minuun liittäisi? En voi katsoa lattiaan ilman, että hänen kasvonsa muodostuvat sen kiveen! Jokaisessa pilvessä, jokaisessa puussa – täyttäen ilman öin ja päivin vilahtaen jokaisesta esineestä – minua ympäröi hänen kuvansa! Tavallisimmat miesten ja naisten kasvot – omat kasvonpiirteeni – kuin ivaten muistuttavat hänen näköänsä. Koko maailma on kuin kauhea muistiinpanokokoelma, joka julistaa, että hän oli olemassa, ja että minä menetin hänet! No niin, Haretonin muoto oli kuolemattoman rakkauteni, hurjien oikeuksieni säilyttämisyritysten, alennukseni, ylpeyteni, onneni ja tuskani haamu – Mutta on mieletöntä toistaa näitä ajatuksia sinulle: se tekee sinulle vain tiettäväksi, miksi hänen seuransa ei tyydytä, silloin kuin ainainen yksinäisyys tuntuu vastenmieliseltä; se pikemminkin pahentaa sitä ikuista vaivaa, jota kärsin ja se on osittain syynä siihen, etten huomaa miten hän ja hänen serkkunsa suhtautuvat toisiinsa. En voi enää kiinnittää huomiotani heihin."
"Mutta mitä tarkoitatte muutoksella, herra Heathcliff?" virkoin minä, jota hänen käytöksensä huolestutti, vaikka hän ei minun mielestäni ollut järkensä menettämisen eikä kuolemanvaarassa; hän oli hyvissä voimissa ja terve ja mitä hänen älyynsä tulee, niin oli hän lapsuudesta asti ollut ihastunut synkkiin asioihin, ja aina häntä olivat huvittaneet omituiset oikut. Hänen vainajanjumalointinsa saattoi olla mielipuolisuutta, mutta muuten oli hänen järkensä yhtä terve kuin minunkin.
"En tunne sitä, ennenkuin se tulee", vastasi hän, "olen vain puolittain tietoinen siitä nyt".
"Eikö teillä siis ole minkäänlaista sairaudentunnetta?" kysyin minä.
"Ei, Nelly, ei minulla ole", vastasi hän.
"Ettekä te siis pelkää kuolemaa?" tiedustelin yhä.
"Pelkäisinkö? En!" vastasi hän. "Minä en pelkää enkä aavista enkä toivo kuolemaa. Miksi sen tekisinkään? Voimakasrakenteisena ja kohtuullista elintapaani noudattaen ja vaarattomassa toimessani ollen minun tulisi viipyä maan päällä, kunnes päässäni on tuskin yhtään mustaa karvaa, ja luultavasti niin käykin. Ja kuitenkaan en voi jatkaa tällaisessa tilassa! Minun täytyy kehoittaa itseäni hengittämään – melkeinpä kehoittaa sydäntänikin sykkimään! Ja se on kuin jäykän vieterin taivuttamista; voin vain pakosta tehdä pienimmänkin teon, johon ei ajatukseni yllytä, ja vain pakosta voin huomata jotakin elävää tai kuollutta, joka ei ole yhteydessä tuon kaikkikäsittävän ajatuksen kanssa. Minulla on vain yksi toivomus, ja koko olentoni ja kaikki kykyni ikävöivät sen saavuttamista. Olen toivonut sitä niin kauan ja niin järkähtämättömästi, että varmasti tulen sen saavuttamaan – ja pian – koska se on hävittänyt minun maisen olentoni; minut kuluttaa loppuun sen täyttymisen aavistus. Minun tunnustukseni eivät ole tuottaneet minulle huojennusta, mutta niistä voi perustella muutamia muita selittämättömiä mielenilmauksen vaiheita, joita minussa ilmenee. Oi Jumalani! Se on pitkä taistelu ja toivon, että se olisi ohi."
Hän alkoi kävellä huoneessa ja mutisi kauheita sanoja itsekseen, kunnes aloin uskoa niinkuin hän sanoi Josephin uskovan, että omatunto oli tehnyt hänen mielensä maalliseksi helvetiksi. Ihmettelin suuresti, kuinka tämä päättyisi. Vaikka hän ennen ani harvoin edes katsein oli ilmaissut tämän tilansa, niin en epäillyt tämän olevan hänen tavallisen mielialansa. Hän myönsi sen itsekin, mutta kukaan ei olisi voinut arvata sitä hänen tavallisesta käytöksestään. Ette tekään arvannut, kun hänet näitte herra Lockwood; ja sinä aikana, josta puhun, hän oli juuri samanlainen kuin silloinkin; hän piti vain enemmän ainaisesta yksinäisyydestä ja oli ehkä vielä harvapuheisempi seurassa.
XXXIV luku
Muutamia päiviä sen illan jälkeen herra Heathcliff karttoi meidän kohtaamistamme aterioilla, mutta hän ei sentään ryhtynyt varsinaisesti karkoittamaan Haretonia ja Cathyä. Hänestä oli vastenmielistä niin kokonaan antautua tunteittensa ohjattavaksi, ja hän piti parempana jäädä itse pois; ja yksi ateria kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa näytti riittävän hänen ylläpidokseen.
Eräänä yönä, kun väki oli mennyt nukkumaan, kuulin hänen menevän alakertaan ja ulos pääovesta. En kuullut hänen palaavan ja aamulla huomasin, että hän oli yhä poissa. Silloin oli huhtikuu; ilma oli ihana ja lämmin, ruoho oli niin vihreätä kuin miksi sadekuurot ja aurinko vain voivat sen tehdä, ja paratiisiomenapuut talon etelänpuoleisella seinämällä olivat täydessä kukassa. Aamiaisen jälkeen Catherine vaati minua tuomaan tuolini ja istumaan käsitöineni kuusten suojaan talon edustalle; ja hän houkutteli Haretonia, joka nyt oli täydellisesti toipunut, kaivamaan ja järjestämään pientä puutarhaansa; se oli Josephin valitusten johdosta muutettu siihen nurkkaukseen. Minä riemuitsin kevään ihanuudesta ja kauniista, kuulaasta taivaan sinestä, kun nuori emäntäni, joka oli juossut portin luo hakemaan kevätesikon taimia kukkasaran reunusteeksi, palasi tuoden vain puoli kantamusta ja ilmoitti, että herra Heathcliff oli tulossa. "Ja hän puhui minulle", lisäsi Cathy hämmentyneen näköisenä.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Hareton.
"Hän käski minun kiiruhtaa pois niin nopeasti kuin pääsin", vastasi Cathy. "Mutta hän oli ulkomuodoltaan niin erilainen kuin tavallisesti, että pysähdyin hetkeksi katselemaan häntä!"
"Miltä hän näytti?" tiedusteli Hareton.
"Hyvänen aika, melkein iloiselta ja hilpeältä. Ei, melkeinpä olemattomalta – kovin kiihtyneeltä ja hillittömältä ja iloiselta!" vastasi Cathy.
"Öiset kävelyretket huvittavat häntä siis", huomautin minä, teeskennellen huolettomuutta, vaikka todellisuudessa olin yhtä hämmästynyt kuin Cathykin ja halusin nähdä, oliko hänen huomionsa oikea, sillä isännän iloisena näkeminen ei ollut jokapäiväinen näky. Keksin syyn sisäänmenoon. Heathcliff seisoi avoimella ovella; hän oli kalpea ja vapisi; kuitenkin oli hänen silmissään omituinen, iloinen loiste, joka muutti koko hänen kasvojensa ilmeen.
"Haluatteko aamiaista?" kysyin minä. "Olette varmasti nälissänne retkeiltyänne koko yön!" Halusin saada selville, missä hän oli ollut, mutta en halunnut suoraan kysyä.
"En, en ole nälkäinen", vastasi hän ja käänsi pois päänsä ja puhui melkein ylenkatseellisesti kuin arvaten, että halusin saada selville hänen hyvän tuulensa syyn.
Olin ällistynyt: en tiennyt, sopiko tässä nuhdella.
"Minusta ei ole oikein niinkuin olla pitäisi, että kuljeskelette ulkosalla", huomautin minä, "sen sijaan, että nukkuisitte vuoteessanne; näin kosteana vuodenaikana ei se suinkaan ole viisasta. Saatte totisesti pahan yskän tai kuumeen, teillä on jokin vaiva nytkin!"
"Ei mitään, jota en voisi sietää", vastasi hän; "ja kestän sen mielihyvin, jos vain jätät minut rauhaan: mene sisään, äläkä pahoita mieltäni."
Minä tottelin ja sisään mennessäni huomasin hänen hengittävän nopeasti kuin kissa.
"Hyvä on!" mietin mielessäni, "tästä seuraa sairaus. En voi käsittää, mitä hän on tehnyt."
Sinä päivänä hän söi päivällisen kanssamme ja otti kukkuraisen lautasellisen, kuin aikoen korvata edelläkäyneen paastoamisensa.
"Minulla ei ole yskää eikä kuumetta, Nelly", hän huomautti, vihjaten aamulliseen puheeseeni; "ja olen valmis tekemään oikeutta ruoalle, jota tarjoat minulle."
Hän tarttui veitseensä ja haarukkaansa aloittaakseen syöntinsä, kun ruokahalu äkkiä näytti häviävän. Hän laski veitsen pöydälle, katseli hartaasti ikkunaan, ja nousi sitten ja meni ulos. Näimme hänen kävelevän edestakaisin puutarhassa lopettaessamme ateriaamme, ja Earnshaw sanoi menevänsä ulos kysymään, miksei hän syönyt. Earnshaw arveli meidän loukanneen häntä jollakin.
"No, tuleeko hän?" huusi Catherine, kun hänen serkkunsa palasi.
"Ei", vastasi tämä, "mutta hän ei ole vihainen, hän näytti tosiaankin tavattoman iloiselta; tein hänet vain kärsimättömäksi puhuttelemalla häntä kaksi kertaa, ja silloin hän pyysi minua poistumaan sinun luoksesi; hän sanoi ihmettelevänsä, miten saatoin haluta kenenkään muun seuraa."
Panin hänen lautasensa tuliristikolle pitääkseni sen lämpimänä; ja tunnin tai parin päästä hän palasi. Huone oli tyhjä, eikä hän ollut yhtään tyynempi; sama luonnoton – se oli luonnoton – ilonilme tummissa silmissään ja sama veretön ihonväri; ja silloin tällöin hänen hampaansa paljastuivat suun vetäytyessä jonkinlaiseen hymyilyyn; hänen vartalonsa värisi, mutta ei niinkuin ihminen värisee kylmästä tai heikkoudesta, vaan niinkuin pingoitettu nuora värisee – voimakasta vavahtelua pikemminkin kuin vapisemista.
Minä päätin kysyä, mikä häntä vaivaa – sillä kukapa muu sen olisi tehnyt – ja huusin:
"Oletteko kuullut hyviä uutisia, herra Heathcliff? Te näytätte tavattoman innostuneelta!"
"Mistäpä minä saisin hyviä uutisia?" virkkoi hän. "Minua kiihoittaa nälkä, mutta ilmeisesti en saa syödä."
"Teidän päivällisenne on tässä", vastasin minä, "miksi ette syö sitä."
"En halua sitä nyt", mutisi hän nopeasti. "Odotan illalliseen asti. Ja Nelly, kerta kaikkiaan pyydän sinua varoittamaan Haretonia ja tuota toista karttamaan minua. Älköön kukaan minua häiritkö: haluan tämän paikan itselleni."
"Onko tähän karkoitukseen jokin syy?" tiedustelin minä. "Kertokaapa minulle, miksi olette niin omituinen, herra Heathcliff? Missä olitte viime yönä? En tee tätä kysymystä joutavanpäiväisestä uteliaisuudesta, mutta –"
"Sinä teet tuon kysymyksen kovin joutavanpäiväisestä uteliaisuudesta", keskeytti Heathcliff nauraen. "Vastaan siihen kuitenkin. Viime yönä olin helvetin kynnyksellä. Tänään olen saanut taivaani näköpiiriini, ja silmäni seuraavat sitä: tuskin kolme jalkaa erottaa minut siitä! Ja nyt sinun olisi paras mennä! Et näe etkä kuule mitään peloittavaa, jos luovut nuuskimisesta."
Lakaistuani lieden edustan ja pyyhittyäni pöydän poistuin; olin enemmän ymmällä kuin koskaan ennen.
Hän ei poistunut talosta enää sinä iltana, eikä kukaan häirinnyt hänen yksinäisyyttään, kunnes kello kahdeksan aikaan pidin sopivana viedä hänelle kynttilän ja hänen illallisensa, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Hän nojasi avoimen ikkunan lautaa vasten, mutta hän ei katsonut ulos; hänen kasvonsa olivat kääntyneet hämärään huoneeseen päin; hiillos oli palanut tuhaksi; huoneessa oli pilvisen illan kostea, lauhkea ilma; ja oli niin hiljaista, jotta kuului sekä puron kohina Gimmertonista että myös sen loiskina ja pulputus, kun se solisi pienien kivien ylitse tai kiersi suurempia, joita se ei voinut peittää. Lausuin julki tyytymättömyyteni, kun näin tulen sammuneen, ja aloin sulkea ikkunoita, toista toisen jälkeen, kunnes tulin hänen ikkunansa ääreen.
"Pitääkö minun sulkea tämä?" kysyin herättääkseni hänet, sillä hän ei liikahtanut.
Valo osui hänen kasvoihinsa minun puhuessani. Oi, herra Lockwood, en kykene ilmaisemaan, miten kauheasti säikähdin tuota hetkellistä näkyä! Noita syviä mustia silmiä! Tuota hymyä ja kuolemankaltaista kalpeutta! Minusta se ei näyttänyt herra Heathcliffiltä, vaan haamulta; ja peloissani päästin kynttilän kaatumaan seinää vasten ja jäin pimeään.
"Niin, sulje ikkuna", vastasi hän tutulla äänellään. "Kas niin, tuo on pelkkää kömpelyyttä! Miksi pidit kynttilää vaakasuorassa asennossa? Tuo nopeasti toinen."
Kiiruhdin pois tyhmästi peloissani, ja sanoin Josephille:
"Isäntä toivoo, että veisitte hänelle kynttilän ja sytyttäisitte lieden uudestaan." Sillä en uskaltanut juuri silloin mennä itse takaisin.
Joseph otti vähän tulisia hiiliä lapioonsa ja meni, mutta hän toi sen takaisin heti sekä illallistarjottimen toisessa kädessään, selittäen, että herra Heathcliff oli vuoteeseen menossa, ja ettei hän haluaisi mitään syötävää ennen aamua. Kuulimme hänen kapuavan portaita heti sen jälkeen; hän ei mennyt tavalliseen huoneeseensa, vaan hän meni siihen, jossa on vuodekomero. Sen ikkuna, kuten jo ennen mainitsin, on niin suuri, että kuka hyvänsä voi siitä mahtua kulkemaan; ja aloin ajatella hänen suunnittelevan toista keskiyön retkeä, jota hän ei halunnut meidän aavistavankaan.
"Kummitusko hän on vai verenimijä?" mietin minä. Olin lukenut sellaisista hirveistä ihmisiksi tulleista pahoista hengistä. Ja sitten aloin miettiä, miten olin hoitanut häntä lapsena ja nähnyt hänen kasvavan nuorukaiseksi ja seurannut häntä melkein koko hänen elämänsä ajan, ja miten tyhmää oli heittäytyä sellaisen pelon valtaan. "Mutta mistä hän tuli, tuo pieni musta lapsi, jota hyvä mies ohjasi matkansa varrella?" huomautti taikausko, kun vaivuin uneen. Ja puoliksi uneksuen aloin kiusata itseäni keksimällä sopivia vanhempia hänelle; ja ajatukset, joita valveilla ollessani olin miettinyt, toistuivat, ja seurasin hänen elämänsä vaiheita uudestaan; viimeksi näin unta hänen kuolemastaan ja hautajaisistansa, ja ainoa, minkä voin siitä muistaa, on ääretön suuttumukseni, kun sain tehtäväkseni muistokirjoituksen sanelemisen hänen hautapatsaaseensa, ja kuinka keskustelin haudankaivajan kanssa siitä; ja kun hänellä ei ollut sukunimeä, emmekä tienneet hänen ikäänsä, täytyi meidän tyytyä vain sanaan "Heathcliff". Se oli totta: niin meidän täytyikin. Jos menette kirkkomaalle, näette hänen hautakivessään vain tämän nimen ja kuolinpäivän.
Päivänkoitteessa heräsin virkistyneenä. Nousin ja menin heti puutarhaan, kun voin nähdä, saadakseni varmuuden, ettei ikkunan alla ollut jalanjälkiä. Siellä ei ollut. "Hän on jäänyt kotiin", mietin minä, "ja tänään hän on taas kunnossa". Valmistin aamiaisen väelle aivan niinkuin ennenkin, mutta käskin Haretonia ja Catherinea syömään omansa ennenkuin isäntä tuli alakertaan, sillä hän makasi pitkään. He tahtoivat syödä sen ulkona ja katoin sinne heille pienen pöydän.
Palattuani sisään, huomasin herra Heathcliffin alakerrassa. Hän ja Joseph keskustelivat jostakin maanviljelysasiasta. Heathcliff antoi selviä, yksityiskohtaisia ohjeita pohdinnan alaisesta asiasta, mutta hän puhui nopeasti ja käänsi päätään yhtä mittaa sivulle, ja hän näytti yhtä kiihtyneeltä kuin edellisenäkin päivänä, vieläpä kiihtyneemmältäkin. Kun Joseph oli poistunut huoneesta, siirtyi Heathcliff tavalliselle istumapaikalleen, ja minä asetin kupin kahvia hänen eteensä. Hän veti sen lähemmäksi ja nojasi sitten käsivarsiaan pöytään ja katseli vastakkaiseen seinään, kuten otaksuin, tarkastaen yhtä erikoista osaa, ylös ja alas, loistavin, levottomin katsein, ja niin hartaana, että hän toisinaan puoli minuuttiakin pidätti hengitystään.
"Kuulkaahan nyt", huomautin minä ja panin leipää hänen käteensä, "syökää ja juokaa nyt, kun ruoka vielä on lämmintä: se on ollut valmiina melkein tunnin."
Hän ei huomannut minua ja kuitenkin hän hymyili. Olisin kernaammin nähnyt hänen purevan hammasta kuin hymyilevän noin.
"Herra Heathcliff! Isäntä!" huusin minä, "älkää, Jumalan tähden, tuijottako, ikäänkuin näkisitte yliluonnollisia näkyjä."
"Älkää, Jumalan tähden, huutako noin kovin", vastasi hän. "Käänny ja sano minulle, olemmeko me kahden kesken?"
"Tietysti", vastasin minä, "tietysti olemme".
Kuitenkin tottelin häntä vasten tahtoani, aivan kuin en olisi oikein varma. Kättään heilahduttamalla hän raivasi aamiaisruoat edestään ja kumartui nähdäkseen paremmin.
Nyt huomasin, ettei hän katsonut seinään, sillä tarkatessani yksinomaan häntä, näin hänen katseensa suuntautuneen johonkin parin yardin etäisyyteen. Se, mitä hän näki, olipa se mitä hyvänsä, tuotti ilmeisesti sekä äärettömän voimakasta iloa että tuskaa; ainakin hänen kasvojensa tuskallinen ja samalla hurmaantunut ilme sai sitä olettamaan. Kuviteltu objekti ei ollut liikkumaton: mutta hänen silmänsä seurasivat sitä väsymättömän uutterasti, ja vaikka hän puhui minunkin kanssani, ei hän koskaan kääntänyt silmiään siitä. Turhaan muistutin häntä hänen pitkästä paastostaan; jos hän vaivautui ottamaan jotakin noudattaakseen pyyntöäni, jos hän ojensi kätensä ottaakseen leipäpalan, hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin, ennenkuin hän sen sai, ja jäivät pöydälle, unohtaen aikomuksensa.
Minä istuin mallikelpoisen kärsivällisenä ja yritin johtaa hänen huomionsa pois syvällisestä mietiskelystä. Mutta hän suuttui ja nousi kysyen, miksi minä en antanut hänen nauttia aterioitaan, milloin hän halusi? Ja hän vakuutti, ettei minun ensi kerralla tarvitse tarjota: voin tuoda ruoan pöytään ja mennä. Sen sanottuaan hän poistui talosta, astui hitaasti alas puistokäytävää ja katosi portista.
Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti: toinen ilta tuli. Menin myöhään levolle ja mentyäni en voinut nukkua. Hän palasi keskiyön jälkeen, ja sen sijaan, että olisi mennyt vuoteeseen, hän jäi alakertaan ja lukitsi oven. Kuuntelin ja heittelehdin vuoteellani ja lopuksi pukeuduin ja menin alakertaan. Oli liian kiusallista maata siinä ja vaivata aivojaan tuhansin joutavin aavistuksin.
Kuulin herra Heathcliffin askelet, kun hän levottomasti mittaili lattiaa; ja tuon tuostakin hän keskeytti hiljaisuuden hengittämällä niin syvään, että se muistutti voihkaisua. Hän lausui myös yksityisiä sanoja; ainoa, jonka voin erottaa, oli Catherinen nimi, jota seurasi jokin raju rakkauden tai kärsimyksen ilmaisu; ja se lausuttiin kuin läsnäolevalle henkilölle: hiljaisella äänellä ja hartaasti, suoraan hänen sielunsa syvyydestä. Minulla ei ollut rohkeutta mennä huoneeseen, mutta herättääkseni hänet haaveilusta aloin penkoa keittiön tulta, kohensin sitä ja aloin koota kasaan hehkuvaa tuhkaa. Se toi hänet paikalle nopeammin, kuin olin odottanut. Hän aukaisi oven ja sanoi:
"Nelly, tule tänne – onko aamu? Tule sisään kynttilöinesi."
"Kello lyö neljää", vastasin minä. "Te tarvitsette kynttilän yläkertaan; olisitte voinut ottaa siihen tulen liedestä."
"Ei, en halua mennä yläkertaan", sanoi hän. "Tule sisään ja sytytä minulle tuli ja järjestä tätä huonetta."
"Minun täytyy ensin puhaltaa näihin hiiliin valkea, ennenkuin voin tuoda uusia", vastasin minä, hakien tuolin ja palkeet.
Hän maleksi edestakaisin sillä välin melkein kuin mielipuoli; hänen raskaat huokauksensa seurasivat toisiaan niin tiheään, ettei niiden välillä ollut aikaa tavalliseen hengitykseen.
"Kun päivä koittaa, lähetän hakemaan Greeniä", virkkoi hän; "tahdon tiedustella häneltä erinäisiä lakiasioita, niin kauan kuin vielä voin sellaisia asioita ajatella ja toimia tyynesti. En ole vielä kirjoittanut jälkisäädöstäni enkä voi ratkaista, miten sijoittaisin omaisuuteni. Minä toivon, että voisin sen pyyhkäistä pois maan pinnalta."
"Niin en minä tahtoisi puhua, herra Heathcliff", huomautin minä. "Jättäkää vielä hetkeksi jälkisäädöksenne; teitä säästetään vielä, jotta voisitte katua lukuisia vääryydentekojanne! En milloinkaan olettanut, että teidän hermonne menisivät piloille: nykyjään ne ovat sentään ihmeellisesti turmeltuneet ja melkein täydellisesti teidän omasta syystänne. Tapa, jolla olette viettänyt nämä kolme viimeistä päivää, voisi murtaa titaaninkin voimat. Nauttikaa vähän ruokaa ja lepoa. Katsokaa vain peiliin, niin näette, miten välttämättömiä ne molemmat ovat teille. Teidän poskenne ovat kuopalla ja silmänne veristyneet kuin henkilöllä, joka on nääntymäisillään nälkään ja tulemaisillaan sokeaksi unen puutteesta."
"Minun vikani ei ole, etten voi syödä enkä nukkua", vastasi hän. "Vakuutan sinulle, ettei se johdu tahallisista suunnitelmista. Teen kumpaakin heti, kuin mahdollisesti siihen pystyn. Mutta voisit aivan yhtä hyvin pyytää vedessä ponnistelevaa miestä lepäämään kyynärän päässä rannasta! Minun täytyy saavuttaa se ensin ja sitten voin levätä. No niin, eipä huolehdita herra Greenistä; ja mitä vääryyksieni katumiseen tulee, huomautan, etten ole tehnyt vääryyttä enkä kadu mitään. Olen liian onnellinen ja kuitenkaan en ole tarpeeksi onnellinen. Sieluni autuus tappaa ruumiini, mutta se ei tyydytä itseään."
"Onnellinenko, isäntä?" huusin minä. "Omituista onnea! Jos kuuntelisitte minua suuttumatta, neuvoisin teille jotakin, joka tekisi teidät onnellisemmaksi."
"Mikä se on?" kysyi hän. "Sano."
"Tiedättehän, herra Heathcliff", virkoin minä, "että te olette elänyt itsekästä, epäkristillistä elämää kolmannestatoista ikävuodestanne asti; ja teillä on tuskin kertaakaan ollut raamattua käsissänne koko sinä aikana. Teidän on täytynyt unohtaa tuon kirjan sisällys, ja teillä on tuskin aikaa muistutella sitä nyt. Loukkaisiko teitä, jos lähettäisimme hakemaan jotakin henkilöä – jonkin uskonsuunnan pappia, ei ole väliä minkä uskonsuunnan – selittämään sitä ja osoittamaan teille, miten kauas olette poikennut sen ohjeista, sekä miten sopimaton olette sen taivaaseen, ellette tee parannusta ennen kuolemaanne?"
"Olen pikemminkin kiitollinen kuin vihainen, Nelly", virkkoi hän, "sillä muistutat minua tavasta, jolla haluan tulla haudatuksi. Tahdon, että minut viedään kirkkomaahan illalla. Sinä ja Hareton saatte, jos haluatte, saattaa minua: ja erittäinkin on teidän painettava mieleenne, että haudankaivaja tottelee kahta ruumisarkkua koskevaa ohjetta! Minkään papin ei tarvitse tulla, eikä mitään puheita tarvitse pitää haudallani. Vakuutan sinulle, että olen jo melkein saavuttanut taivaani; ja toisten taivaalle en anna arvoa enkä sinne pyri."
"Mutta olettakaamme, että pitäisitte yllä itsepäistä paastoanne, ja kuolisitte siitä, ja teitä kieltäydyttäisiin hautaamasta kirkon piiriin?" kysyin minä, jota hänen jumalaton välinpitämättömyytensä pöyristytti. "Mitä siitä sanotte?"
"Sitä ne eivät tee", hän vastasi, "jos ne sen tekevät, täytyy sinun kuljettaa minut sinne salaa; ja jos jätät sen tekemättä, saat käytännössä kokea, että kuolleet eivät ole hävinneet olemattomiin."
Heti kuin hän kuuli toisten perheen jäsenten liikkuvan, hän vetäytyi pesäänsä, ja minä hengitin vapaammin. Mutta iltapäivällä, kun Joseph ja Hareton olivat työssä, hän palasi taas keittiöön ja, katse harhailevana, hän pyysi minua tulemaan talon puolelle istumaan: hän halusi jonkun luokseen. Minä kieltäydyin; sanoin hänelle suoraan, että hänen omituinen puheensa ja käytöksensä pelästyttivät minua, eikä minulla ollut hermoja eikä tahtoa mennä yksin hänen toverikseen.
"Uskon, että pidät minua paholaisena", virkkoi hän ja nauroi synkästi; "jonakin liian kauheana kunniallisen katon alla elämään." Sitten hän kääntyi Catherineen päin, joka oli siellä, ja joka vetäytyi minun taakseni hänen lähestyessään, ja lisäsi melkein ivallisesti: "Tuletteko te, tipu? Minä en tee teille pahaa. Ette! Teitä kohtaan olenkin käyttäytynyt pahemmin kuin piru. No niin, on yksi, joka ei vetäydy pois minun seurastani! Jumal'auta! hän on armahtamaton. Voi, tuho sen periköön! Sitä ei mikään liha ja veri voi sietää – ei minunkaan."
Hän ei kerjännyt enää meidän seuraamme. Hämärän tultua hän meni huoneeseensa. Koko yön ja vielä aamulla kuulimme hänen valittavan ja mutisevan itsekseen. Hareton tahtoi mennä sisään, mutta pyysin häntä hakemaan Kennethiä avuksi isännälle. Kun hän tuli, ja minä pyysin päästä sisään yrittäen aukaista ovea, huomasin sen olevan lukitun, ja Heathcliff käski meidän mennä helvettiin. Hän voi paremmin ja tahtoi olla yksin; niinpä tohtori meni pois.
Seuraava ilta oli kovin sateinen; satoi tosiaankin rankasti päivänkoittoon asti; kävellessäni aamukävelyäni talon ympäri, huomasin isännän ikkunan heiluvan avoimena, ja sateen virtaavan suoraan huoneeseen. Hän ei voi olla vuoteessa, arvelin; tuollainen rankkasade kastelee hänet läpimäräksi. Hän on joko noussut tai on ulkona. Mutta nyt minä en enää epäröi, vaan menen rohkeasti katsomaan. Saatuani oven auki väärällä avaimella ja huomattuani, että huone oli tyhjä, juoksin avaamaan vuodekomeron ovea ja kurkistin sisään. Herra Heathcliff oli siellä – hän lepäsi selällään. Hänen silmänsä tuijottivat minuun niin terävinä ja hurjina, että säpsähdin; ja sitten hän näytti hymyilevän; en voinut ajatella häntä kuolleeksi, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat sateen huuhtelemat; hänen vuodevaatteistaan tippui vesi, ja hän oli aivan hiljaa. Tuulessa heiluva ikkunaristikko oli hangannut rikki hänen toisen kätensä, joka lepäsi ikkunalaudalla; ei veritilkkaakaan valunut särkyneestä ihosta, ja hipaistuani sitä sormellani en voinut enää epäillä: hän oli kuollut ja kangistunut. Minä suljin ikkunan; kampasin hänen pitkän mustan tukkansa pois hänen otsaltaan; koetin sulkea hänen silmänsä peittääkseni, jos mahdollista, tuon kauhean, hurmioituneen katseen, ennenkuin kukaan muu sai nähdä sen. Ne eivät sulkeutuneet: ne tuntuivat pilkallisesti nauravan yrityksilleni; ja hänen avoimet huulensa ja terävät hampaansa nauroivat myös! Pelko valtasi minut uudelleen, ja huusin Josephia. Joseph tuli kompuroiden ja meluten, mutta kieltäytyi jyrkästi koskemasta häneen.
"Piru on vienyt hänen sielunsa", huusi hän, "ja se saakoon hänen ruumiinsa kaupantekijäisiksi minun puolestani! Siunatkoon, kuinka häijyltä hän näyttää irvistäessään kuolemalle!" Ja tuo vanha syntinen irvisti ivallisesti. Arvelen, että hän aikoi hypätä harakkaa kuolinvuoteen ympärillä. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä, lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ja kiitti Jumalaa siitä, että laillinen isäntä ja vanha suku saivat takaisin oikeutensa.
Tuo kauhea tapaus huumasi minut; ja entisten aikojen muistot palasivat mieleeni ja tunsin jonkinmoista painostavaa surua. Mutta Hareton-parka, jota kohtaan eniten oli rikottu, oli ainoa todellinen sureva. Hän istui ruumiin ääressä koko yön ja itki hyvin katkerasti. Hän puristi vainajan kättä ja suuteli noita pilkallisia, julmia kasvoja, joiden luota kaikki muut vetäytyivät pois halveksien; ja hän joutui tuollaisen voimakkaan surun valtaan, jollainen johtuu luonnostaan jalosta sydämestä, vaikka se olisikin kova kuin karaistu teräs.
Herra Kenneth joutui ymmälle, kun piti ilmoittaa, mihin sairauteen isäntä kuoli. Minä salasin, ettei hän ollut syönyt mitään neljään päivään, sillä pelkäsin siitä johtuvan vaikeuksia, ja luulin myös olevani vakuutettu, ettei hän paastonnut tahallaan: se oli hänen omituisen sairautensa seuraus, vaikka ei syy.
Me hautasimme hänet koko paikkakunnan kauhuksi, niinkuin hän toivoi. Earnshaw ja minä, haudankaivaja ja kuusi miestä arkunkantajina muodostivat koko saattajaväen. Nuo kuusi miestä poistuivat, kun olivat laskeneet arkun hautaan: me jäimme haudan umpeenluontiin asti. Hareton kaivoi kasvot loistavina vihreätä turvetta ja levitti sen itse ruskealle mullalle. Nykyjään se on yhtä tasainen ja vihannoiva kuin muutkin hautakummut – ja toivon, että sen asukas nukkuu yhtä rauhallisesti. Mutta maalaisväki, jos heiltä kysyisitte, vannoisi käsi raamatun päällä, että hän kummittelee; ja on sellaisia, jotka sanovat kohdanneensa hänet kirkon luona ja nummella ja sisällä huoneissakin. Te sanotte sellaisia puheita joutaviksi jutuiksi, ja niin sanon minäkin. Ja kuitenkin tuo vanha mies keittiön lieden luona vakuuttaa nähneensä kaksi aavetta; ne ovat katselleet Heathcliffin kamarin ikkunasta jokaisena sateisena iltana hänen kuolemansa jälkeen. – Ja omituinen asia tapahtui minulle noin kuukausi sitten. Olin menossa Rastaantien moisioon eräänä iltana – synkkänä iltana, jolloin oli ukkosta ilmassa – ja juuri siinä, missä tie kääntyy Humisevaan harjuun, kohtasin pienen pojan, joka ajoi lammasta ja kahta karitsaa; hän itki hirveästi; ja minä oletin, että lampaat olivat olleet vauhkoja ja tottelemattomia.
"Mikä pikku miestä vaivaa?" kysyin minä.
"Tuolla vuoren onkalossa on Heathcliff ja muuan nainen", itki hän, "enkä uskalla mennä heidän ohitseen".
"En nähnyt mitään, mutta eivät lampaat eikä hän halunneet jatkaa matkaa, joten neuvoin heitä valitsemaan alempana olevan tien. Poika matkatessaan yksin nummia loihti varmaankin nuo näyt esiin ajattelemalla niitä järjettömiä juttuja, joita hän oli kuullut vanhempiensa ja toveriensa kertovan. Ja kuitenkaan en nyt pidä pimeällä ulkonaolosta, enkä pidä yksinolosta tässä kauheassa talossa, en voi sille mitään; olen iloinen, kun he lähtevät täältä ja muuttavat Rastaantien moisioon."
"He siis menevät Rastaantien moisioon?" kysyin minä.
"Niin menevät", vastasi rouva Dean, "heti vihkimisen jälkeen, ja se tapahtuu uudenvuoden päivänä".
"Ja kuka täällä sitten asuu?"
"No niin, Joseph pitää huolta talosta, ja joku poika saadaan kenties hänen seurakseen. He asuvat keittiössä ja muu osa taloa suljetaan."
"Ja jätetään sellaisten haamujen haltuun, jotka haluavat siellä oleskella", huomautin minä.
"Ei, herra Lockwood", virkkoi Nelly pudistaen päätään. "Minä uskon noiden kuolleiden olevan rauhassa, mutta ei ole oikein puhua heistä kevytmielisesti."
Sillä hetkellä puutarhan portti aukeni: retkeilijät palasivat.
"He eivät pelkää mitään", huomautin minä katsellessani ikkunasta heidän lähestymistään. "He voisivat yhdessä vastustaa saatanaa ja kaikkia hänen joukkojaan."
Tunsin taas vastustamatonta halua paeta, kun he astuivat portaille ja pysähtyivät viimeisen kerran katsomaan kuuta – tai oikeammin toisiaan sen valossa –. Painoin rouva Deanin käteen muiston, välittämättä hänen väitteistään, että olin epäkohtelias, ja poistuin keittiön kautta, kun he aukaisivat talon oven, ja niin olisin vahvistanut Josephin mielipiteen hänen palvelijatoverinsa iloisesta haihattelusta, ellei hän onneksi kahdenkymmenen shillingin kultarahan suloisesti kilahtaessa lattialle hänen eteensä, olisi havainnut minua kunnialliseksi olennoksi.
Kotimatkaani pidensi kirkkotielle poikkeaminen. Päästyäni kirkon muurien luo huomasin siellä uusia rappeutumisen merkkejä, vaikka oli kulunut vain seitsemän kuukautta; useissa ikkunoissa oli mustia aukkoja, kun lasit olivat poissa; siellä täällä olivat katon liuskakivet irtaantuneet ja vierineet pois oikeista paikoistaan ja odottelivat nyt syysmyrskyjä, jotka lennättäisivät ne vähitellen kokonaan pois.
Etsin ja löysin pian nuo kolme hautakiveä rinteeltä läheltä nummea: keskimmäinen kivi oli harmaa ja puoliksi kukkivien kanervien peitossa; Edgar Lintonin hautakiven juurta ympäröivät vain pehmeä turve ja sammal, jotka kiipeilivät ylöspäin; Heathcliffin patsas oli vielä paljas.
Viivyin niiden ääressä valoisan taivaan alla: katselin, miten yöperhoset liitelivät kanervissa ja sinikelloissa, kuuntelin, miten lauhkea tuuli kahisi ruohikossa, ja ihmettelin, miten kukaan voi kuvitella noiden rauhan maassa nukkuvien nukkuvan rauhattomasti.