[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9BfqIOQQL4F8cV2fWE-hXMxewNztFtVduASLFd7ANaI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1662,"Humiseva harju","Brontë, Emily",1818,1848,"1662-bronte-emily-humiseva-harju","1662__Brontê_Emily__Humiseva_harju",null,"romaani",[],[],"fi",1847,1927,96081,611365,true,[],[],[],"Yorkshiren karuille nummille sijoittuva tarina kertoo Heathcliffin ja Catherine Earnshawn välisestä intohimoisesta ja tuhoisasta suhteesta. Romaani seuraa kahden suvun vaiheita, koston vaikutuksia ja erämaaolojen muovaamia ihmiskohtaloita usean vuosikymmenen ajan.","Emily Brontën 'Humiseva harju' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1662.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HUMISEVA HARJU\n\nKirj.\n\nEmily Brontë\n\n\nJohdannon ja muistokirjoituksen Emily ja Anne Brontësta\nkirjoittanut\n\nCharlotte Brontë\n\n\nSuomentanut Martta Räsänen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\nELÄMÄKERRALLISIA PIIRTEITÄ ELLIS JA ACTON BELLISTÄ.\n\n\nOn luultu, että kaikki Currer, Ellis ja Acton Bellin julkaisemat\nteokset oikeastaan olisivat saman henkilön kirjoittamia. Yritin\nkorjata tätä erehdystä muutamin sanoin, jotka liitin Jane Eyren\nkolmanteen painokseen. Näyttää kuitenkin, ettei sanojani ole\nyleisesti uskottu, ja nyt _Humisevan harjun_ ja _Agnes Greyn_\nilmestyessä uusina painoksina, minua on neuvottu avoimesti kertomaan,\nmiten asia oikein on.\n\nMinusta tuntuu todellakin, että on tarpeetonta säilyttää Ellis ja\nActon nimien salaperäisyyttä. Se pieni mystillisyys, joka ennen\naiheutti hiukan viatonta huvia, on kadottanut merkityksensä;\nolosuhteet ovat muuttuneet. Niinpä on velvollisuuteni lyhyesti\nselittää Currer, Ellis ja Acton Bellin kirjoittamien kirjain aiheet\nja tekijät.\n\nNoin viisi vuotta sitten kaksi sisartani ja minä oltuamme pitkän\naikaa toisiamme tapaamatta yhdyimme taas kotona. Kun asuimme\nsyrjäisessä paikassa, jossa koulukasvatus ei ollut päässyt\nvaikuttamaan, ja jossa mikään ei houkutellut seurusteluun\nkotipiirin ulkopuolelle, niin meidän oli pakko sekä huviksemme\nettä jokapäiväisiä velvollisuuksia suorittaessamme turvautua vain\ntoisiimme ja itseemme, kirjoihin ja opiskeluun. Paras kiihoitin ja\nmieluisin ajanviete, minkä lapsuudesta asti olimme tunteneet, olivat\nkirjalliset yritykset. Entisaikaan näytimme toisillemme, mitä olimme\nkirjoittaneet, mutta viime vuosina olimme lakanneet keskustelemasta\nja neuvottelemasta; siitä johtuikin, ettemme vähääkään tienneet,\nmiten olimme kukin kohdastamme edistyneet.\n\nEräänä päivänä, syksyllä 1845, löysin sattumalta runoteoksen\nkäsikirjoituksen, jonka kirjoitus oli sisareni Emilyn käsialaa. En\nluonnollisesti hämmästynyt, sillä tiesin, että hän osasi runoilla\nja runoili: luin sen läpi, ja voimakkaampi tunne kuin hämmästys\nvaltasi minut -- luja vakaumus, etteivät nämä olleet tavallisia\ntunteen vuodatuksia eivätkä vähääkään sellaista runoutta, jommoista\nnaiset tavallisesti kirjoittavat. Pidin niitä tiiviinä ja hienoina,\neloisina ja omaperäisinä. Minun mielestäni niillä oli myös erikoinen\nsointuisuus -- hurja, surullinen ja kohottava.\n\nSisareni Emily ei ollut luonteeltaan avomielinen eikä sellainen,\njonka hengen ja tunteiden sopukoihin edes hänelle läheisimmät ja\nrakkaimmat olisivat voineet rankaisematta ilman lupaa tunkeutua;\nkului tunteja, ennenkuin hän leppyi tekemäni paljastuksen johdosta,\nja päiviä, ennenkuin sain hänet uskomaan, että sellaiset runot\nansaitsivat julkaisemisen. Tiesin myöskin, ettei hänenlaisensa\nluonne voinut olla vailla vähäistä, rehellistä salaisen kunnianhimon\nkipinää, ja ettei minua kiellettäisi, jos yrittäisin rohkaisuin\npuhaltaa tuon kipinän tuleen.\n\nNuorempi sisareni sepitti sillävälin omia kyhäelmiään ja vihjasi,\nettä koska Emilyn teos oli minua miellyttänyt, niin ehkä silmäilisin\nhänenkin teostaan. Enhän voinut olla muuta kuin puolueellinen\ntuomari, mutta minun mielestäni oli näissäkin runoissa oma, suloisen\nvilpitön paatoksensa.\n\nOlimme varhaisesta lapsuudesta asti haaveilleet, että meistä joskus\ntulisi kirjailijoita. Tämä haave, joka ei hävinnyt edes silloinkaan,\nkun matkat meitä erottivat ja meidän oli pakko käyttää aikamme\ntärkeiden velvollisuuksien suorittamiseen, sai nyt yht'äkkiä voimaa\nja sisältöä: se muodostui päätökseksi. Päätimme järjestää pienen\nvalikoiman runoistamme ja, jos mahdollista, saada ne painetuiksi.\nKun omien nimiemme julkaiseminen oli vastenmielistä, valitsimme\nsalanimiksemme Currer, Ellis ja Acton Bell. Tuohon epämääräiseen\nvalintaan johti meidät eräänlainen tunnollinen epäröinti, joka\naiheutti, että otimme itsellemme mahdollisimman miehekkäät\nristimänimet. Emme halunneet julistautua naisiksi, koska --\nvaikka emme siihen aikaan olisi olettaneetkaan, ettei kirjoitus-\nja ajattelutapamme ollut niin kutsuttua \"naisellista\" -- meillä\noli hämärä käsitys, että kirjailijattariin helposti suhtaudutaan\nennakkoluuloisesti. Olimme huomanneet, miten arvostelijat toisinaan\nkäyttivät henkilöllisyyttä kuritusaseenaan ja palkkionaan imartelua,\njoka ei ole tosikiitosta.\n\nPienen kirjan julkisuuteen saattaminen oli vaikea tehtävä. Kuten\nsaattoi odottaakin, ei meitä eikä meidän runojamme kaivattu;\nmutta tähän olimme varustautuneet jo asiaan ryhtyessämme; vaikka\nolimme itse kokemattomia, olimme lukeneet toisten kokemuksista.\nHyvin vaikeata oli saada vastauksia kustantajilta, joille asiasta\nkirjoitimme. Kun minua kovin kiusasi tämä vastus, rohkenin pyytää\nneuvoa edinburghilaisten herrojen Chambersin kustannusliikkeeltä;\n_se_ on saattanut unohtaa tämän tapauksen, mutta _minä_ en ole, sillä\nsiltä sain lyhyen ja muodollisen, mutta kohteliaan ja järkevän\nvastauksen, jonka mukaan toimimme ja viimein onnistuimme.\n\nKirja painettiin: sitä tuskin tunnetaan, ja siinä ovat tunnetuksi\ntulemisen arvoisia vain Ellis Bellin runot. Olin ja olen vieläkin\nvakuutettu, että nämä runot olivat suuriarvoisia, mutta vakaumukseni\nei sentään saavuttanut kovinkaan suosiollista tunnustusta; siitä\nhuolimatta minä pysyn kannallani.\n\nVastukset eivät meitä murtaneet: jo se, että olimme yrittäneet\nonnistua, oli antanut ihmeellistä viehätystä olemassaololle;\nponnistuksia oli jatkettava. Aloimme kukin kirjoittaa suorasanaista\nkertomusta: Ellis Bell sepitti _Humisevan harjun_, Acton Bell _Agnes\nGreyn_, ja Currer Bell kirjoitti myös yksinidoksisen suorasanaisen\nkertomuksen. Näitä käsikirjoituksia tyrkytimme kärsivällisesti\nuseille kustantajille puolentoista vuoden ajan; tavallisimmin oli\nniiden kohtalona häpeällinen ja jyrkkä kielto.\n\nViimein _Humiseva harju_ ja _Agnes Grey_ hyväksyttiin ehdoin, jotka\nolivat kirjailijoille melko viheliäiset. Currer Bellin kirja ei\nsaanut kustantajaa mistään eikä minkäänlaista tunnustusta, joten\njonkinlainen epätoivon viima alkoi tunkeutua hänen sydämeensä. Toivon\nrippeenä hän koetti vielä yhtä kustannusliikettä -- herroja Smith,\nElder ja Co:ia. Ennen pitkää ja paljon lyhyemmän ajan kuluttua,\nkuin kokemus oli opettanut hänet odottamaan, tuli kirje, jonka hän\naukaisi aavistellen kolkosti näkevänsä kaksi tylyä, toivotonta\nriviä, jotka ilmoittaisivat, että herrat Smith, Elder ja Co. \"eivät\nolleet halukkaita julkaisemaan käsikirjoitusta\", mutta pari riviä\nsisältävän arkin sijasta hän veti kuoresta kaksisivuisen kirjeen.\nHän luki sen väristen. Siinä kieltäydyttiin tosin julkaisemasta\nkertomusta liikesyistä, mutta kirje selosti kertomuksen ansioita ja\nheikkouksia niin kohteliaasti, niin huolellisesti, niin älykkäästi,\nniin valistuneesti arvostellen, että yksinpä tämä kieltokin ilahdutti\nenemmän kuin hävytön hyväksyminen olisi ilahduttanut. Kirjeessä\nmainittiin, että kolmenidoksinen teos otettaisiin huolellisesti\ntarkastettavaksi.\n\nLopettelin juuri silloin _Jane Eyrea_, jota olin kirjoittanut\nsillä välin kuin yksinidoksinen teokseni matkasi väsyttävää\nkierrostaan Lontoossa. Kolmen viikon kuluttua lähetin sen; se\njoutui ystävällisiin ja taitaviin käsiin. Tämä oli syyskuun\nalussa 1847; kirja ilmestyi ennen seuraavan kuun loppua, kun taas\n_Humiseva harju_ ja _Agnes Grey_, sisarieni teokset, jotka olivat\nolleet painossa kuukausimääriä, yhä viipyivät jouduttuaan toisiin\nkäsiin. Vihdoin ne ilmestyivät. Arvostelijat eivät olleet niitä\nkohtaan oikeudenmukaisia. Annettiin tuskin ollenkaan tunnustusta\nkehittymättömälle, mutta kovin todelliselle kyvylle, joka Humisevassa\nharjussa ilmeni; sen tarkoitus ja luonne käsitettiin väärin; sen\ntekijän henkilöllisyys vääristeltiin; sanottiin, että tämä oli _Jane\nEyren_ kirjoittajan varhaisempi ja karkeampi yritys. Epäoikeutettu ja\nsurullinen erehdys! Me nauroimme sille ensin, mutta nyt valitan sitä\nsyvästi. Siitä pelkään johtuneen kirjaa kohdanneen ennakkoluulon.\nSen kirjailijan, joka yrittää hyötyä huonosta ja kypsymättömästä\nteoksestaan onnistuneen tekeleen suojassa, täytyy tosiaankin\nsopimattomasti haluta kirjailemisen toisarvoisia ja halpoja\ntuloksia ja olla surkuteltavan välinpitämätön sen todellisesta ja\nkunniallisesta palkkiosta. Jos arvostelijat ja yleisö tosiaankin tätä\nuskoivat, ei ole ihme, että petos heitä suututti.\n\nMutta ei pidä luulla minun paljastavan näitä seikkoja moitittavina\ntai valitettavina; en uskalla sitä tehdä, sisareni muiston\nkunnioittaminen kieltää sen. Hän olisi pitänyt kaikkia sellaisia\nvaikeroivia julkaisuja arvottomina ja paheksuttavina heikkouden\nmerkkeinä.\n\nVelvollisuuteni ja samoin iloni on myöntää eräs poikkeus tästä\nyleisestä arvostelusäännöstä. Eräs teräväsilmäinen kirjoittaja\ntunsi hienoa myötätuntoa neroa kohtaan, hän oli älynnyt Humisevan\nharjun tosiluonteen, ja häneen oli vaikuttanut sen kauneus yhtä\nvarmasti kuin sen puutteetkin. Arvostelijat muistuttavat mielestämme\nsitä kaldealaisten lumoojain ja tähtientutkijain joukkoa, joka oli\nkokoontunut \"seinään ilmestyneen kirjoituksen eteen\" eikä kyennyt\nlukemaan kirjaimia eikä selittämään sitä. Meillä on oikeus iloita,\nkun tosinäkijä viimeinkin ilmaantuu, joku mies, jossa on oikea henki\nja jolle on annettu \"valistusta, viisautta ja ymmärrystä\", mies,\njoka voi selvään lukea alkuperäisen ajatuksen, \"Mene, Mene, Tekel,\nUpharsin\" (olipa tuo ajatus miten kypsymätön, miten riittämättömästi\nkehittynyt ja miten yksipuolisesti muodostunut tahansa), ja joka voi\nvarmasti sanoa: \"Tämä on sen selitys.\"\n\nMutta sekin kirjoittaja, johon viittaan, erehtyy, kuten muutkin\nkirjailijan suhteen, ja hän tekee minulle vääryyttä olettamalla\nminun kaksimielisenä kieltäytyneen kunniasta (sillä kunniana sitä\npidän). Voin vakuuttaa hänelle, että minua inhoittaisi kaksimielinen\nmenettely tässä ja kaikessa muussakin. Minä uskon, että kieli\non meille annettu, jotta voisimme selittää tarkoitusta eikä\npeittääksemme sitä epärehellisesti.\n\nActon Bellin _The Tenant of Wildfell Hall_ otettiin myös\nepäsuosiollisesti vastaan. Sitä en saata ihmetellä. Aiheen valinta\noli täydellinen erehdys. Mitään kirjailijan luonteelle vähemmän\nsopivaa ei olisi voinut keksiä. Vaikutteet, jotka aiheuttivat tämän\nvalinnan, olivat puhtaita, mutta luultavasti hieman sairaalloisia.\nHän oli elämänsä varrella joutunut miettimään ja näkemään kovin\nläheltä ja kauan, miten kauhean pahaa väärinkäytetyt kyvyt ja\navut voivat aiheuttaa. Hänen luonteensa oli luonnostaan herkkä,\npidättyväinen ja surumielinen; hänen näkemänsä imeytyi kovin syvälle\nhänen mieleensä ja vahingoitti häntä. Hän mietti sitä, kunnes hän\npiti velvollisuutenaan julkaista jokaisen pikku seikan (tietysti\nkuvitelluin henkilöin, tapahtumin ja tilantein) varoitukseksi\ntoisille. Hän vihasi työtään, mutta halusi jatkaa sitä. Kun järkeilin\nhänen kanssaan tästä aiheesta, hän piti sellaista järkeilyä\nkiusauksena oman mukavuuden hakuun. Hänen täytyy olla rehellinen, hän\nei saa koristella, hemmoitella eikä salata. Tämä hyvää tarkoittava\npäätös aiheutti väärinkäsityksiä ja solvauksia, jotka hän kesti,\nkuten hänen tapansa oli kestää kaikkea epämiellyttävää, lempeästi,\nhorjumattoman kärsivällisenä. Hän oli elämässään ja toiminnassaan\nkristitty, mutta uskonnollisen synkkämielisyyden haiven loi syvän\nvarjon hänen lyhyeen, nuhteettomaan elämäänsä.\n\nEllis ja Acton eivät kumpikaan hetkeksikään masentuneet rohkaisun\npuutteesta; tarmo tuki toista ja kärsivällisyys kannatti toista.\nHe olivat molemmat halukkaita yrittämään uudestaan; oletan, että\ntoivo ja oman voiman tajunta yhä tukivat heitä. Mutta suuri muutos\nlähestyi: onnettomuus tuli muodossa, jonka aavistaminen on kolkkoa\nja jonka muisteleminen on tuskallista. Kantaessaan päivän kuormaa ja\nhellettä työmiehet menehtyivät työnsä ääreen.\n\nSisareni Emily kuoli ensin. Hänen sairautensa yksityiskohdat ovat\nkiteytyneet syvälle muistiini; mutta en voi niitä kauan ajatella enkä\nniistä kertoa. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana vitkastellut\nmissään työssä, joka oli hänen tehtävänään, eikä hän vitkastellut\nnytkään. Hän huononi nopeasti. Hän kiiruhti pois luotamme. Mutta\nsillävälin kuin hän ruumiillisesti surkastui, hän tuli henkisesti\nvahvemmaksi kuin millaisena olimme hänet tunteneet. Huomatessani,\nmiten voimakkaasti hän päivä päivältä kesti kärsimykset, katselin\nhäntä tuskallisesti ihmetellen ja rakastaen. En ole nähnyt mitään\nsen vertaista, mutta en tosiaankaan koskaan ole nähnyt ketään\nhänen vertaistaan. Vahvempana kuin mies, yksinkertaisempana kuin\nlapsi hän oli luonteeltaan ainutlaatuinen. Kauheinta oli, ettei\nhän säälinyt itseään, vaikka hän surkutteli toisia; vapisevilta\nkäsiltä, voimattomilta jäseniltä ja raukeilta silmiltä vaadittiin\nsamoja palveluksia, joita ne olivat suorittaneet terveinä. Vieressä\nseisominen sitä katsellen uskaltamatta nuhdella, oli tuskaa, jota\neivät mitkään sanat voi lievittää.\n\nKaksi toivoen ja peläten elettyä kuukautta vieri surullisesti\nohitsemme, ja viimein koitti päivä, jolloin tämä rakastettu kesti\nkuoleman kauhut ja tuskat; hän oli tullut meille rakkaammaksi ja\nrakkaammaksi katsellessamme hänen surkastumistaan. Sen päivän\npäättyessä meillä ei ollut Emilystä jäljellä muuta kuin hänen\nmaallinen ruumiinsa sellaisena, jommoiseksi keuhkotauti sen jätti.\nHän kuoli joulukuun 19 päivänä 1848.\n\nLuulimme tämän surun riittävän, mutta erehdyimme katkerasti. Anne\nsairastui, ennenkuin Emily oli haudattu. Emily ei vielä ollut maannut\nhaudassa kahtakaan viikkoa, kun jo saimme selvän viittauksen, että\noli valmistauduttava katsomaan, miten nuorempi sisar seuraisi\nvanhempaa. Niinpä hän kulki samaa polkua hitaammin askelin, hänen\nkärsivällisyytensä veti vertaa toisen lujuudelle. Olen maininnut,\nettä hän oli uskonnollinen, ja turvautumalla siihen kristilliseen\noppiin, johon hän lujasti uskoi, hän löysi tuen tuskallisimmalle\nmatkalleen. Näin hänen voimansa hänen viimeisellä hetkellään ja\nsuurimmassa koetuksessaan, ja minun täytyy todistaa, että tyynesti\nja voitonriemuisesti se johdatti hänet pois. Hän kuoli toukokuun 28\npäivänä 1849.\n\nMitä muuta voisin heistä mainita? Minä en voi eikä minun tarvitse\nsanoa paljon muuta. Ulkonaisesti he olivat kaksi vaatimatonta naista;\ntäydellisesti eristetty elämä teki heidät aroiksi tottumuksiltaan\nja tavoiltaan. Emilyn luonteessa näyttivät äärimmäinen pontevuus ja\nyksinkertaisuus yhtyvän. Yksinkertaisen kasvatuksen, luonnollisen\nmaun ja vaatimattoman pinnan alla oli salainen voima ja tuli, joka\nolisi voinut muodostaa sankarin aivot ja sytyttää hänen suonensa;\nmutta Emilyn viisaus ei ollut tästä maailmasta. Hänen voimansa eivät\nsoveltuneet käytännöllisen elämän palvelukseen; hän ei olisi voinut\npuolustaa ilmeisimpiä oikeuksiaan tai turvautua oleellisimpiin\netuihinsa. Välittäjän olisi aina tullut seisoa hänen ja maailman\nvälillä. Hänen tahtonsa ei ollut kovin taipuvainen, ja tavallisesti\nse vastusti hänen omaa hyötyään. Hänen luonteensa oli jalo, mutta\nlämmin ja hetkellinen, hänen henkensä vallan taipumaton.\n\nAnnen luonne oli lempeämpi ja alistuvaisempi, hänellä ei ollut\nsisaren voimaa, tulta ja alkuperäisyyttä, mutta häntä somistivat\nhyvin hänen omat hiljaiset hyveensä. Pitkät kärsimykset, itsensä\nkieltäminen, mietintä ja älykkyys, luontainen pidättyväisyys ja\nharvapuheisuus asettivat ja pitivät hänet varjossa ja verhosivat\nhänen mielensä ja erittäinkin hänen tunteensa eräänlaisella nunnan\nhunnulla, jota harvoin kohotettiin. Emily ja Anne eivät kumpikaan\nolleet oppineita; heillä ei ollut halua täyttää kannujaan toisten\nhenkien lähteestä. He kirjoittivat aina luonnon vaikutteesta,\nhaltioitumisen käskystä ja sellaisesta huomiovarastosta, jommoisen\nheidän rajoitettu kokemuksensa oli sallinut heidän koota. Voin\nlyhyesti lopettaa kaiken sanomalla, etteivät he vieraille olleet\nmitään, pintapuoliselle huomiontekijälle vähemmän kuin ei mitään,\nmutta niille, jotka olivat tunteneet heidät koko heidän elämänsä ajan\nläheisinä omaisina, he olivat väärentämättömän hyviä ja tosisuuria.\n\nOlen kirjoittanut nämä rivit, koska tunsin pyhäksi velvollisuudekseni\ntomun poispyyhkimisen heidän hautakiviltään ja heidän rakkaitten\nnimiensä tahrattomiksi jättämisen.\n\nSyyskuun 19 päivänä 1850.\n\n_Charlotte Brontë_.\n\n\n\n\nJULKAISIJAN ESIPUHE HUMISEVAN HARJUN UUTEEN PAINOKSEEN.\n\n\nOlen juuri lukenut uudestaan _Humisevan harjun_, ja olen ensimmäisen\nkerran saanut selvän käsityksen sen niin sanotuista (niinkuin ne ehkä\novatkin) virheistä; olen muodostanut määrätyn mielipiteen siitä,\nmiltä se näyttää muista ihmisistä -- vieraista ihmisistä, jotka eivät\ntiedä mitään kirjailijasta; jotka eivät tunne paikkakuntaa, johon\nkertomuksen tapahtumat on sovitettu, ja joille Yorkshiren läntisen\npiirikunnan asukkaat, tavat, ja sitä ympäröivien mäkien ja kylien\nominaiset piirteet ovat outoja ja tuntemattomia asioita.\n\nKaikista sellaisista Humisevan harjun täytyy näyttää karkealta ja\nomituiselta luomalta. Pohjois-Englannin jylhät nummet eivät voi olla\nheidän mielestään kiintoisia; sellaiset lukijat eivät voi käsittää\nnoiden paikkakuntien hajallaan asuvien asukkaitten kieltä, käytöstä,\nasuntoja ja kotitapoja, ja -- vaikka niitä ymmärrettäisiinkin\n-- olisivat ne vastenmielisiä. Miehet ja naiset, jotka ehkä jo\nluonteeltaan ovat kovin tyyniä, ja joiden tunteet eivät ole erikoisen\nvoimakkaat, ja jotka vain vähän poikkeavat toisistaan ja joita\non kehdosta asti opetettu käyttäytymään äärimmäisen tasaisesti\nja hillitsemään kieltään, tuskin tietävät, miten on käsitettävä\nraaka, voimakas puhe, rajusti ilmaistut tunteet, peittelemätön\nvastenmielisyys, oppimattomien suomaiden talonpoikain ja tuimien\nherrojen itsepäiset taipumukset, miesten, jotka ovat kasvaneet\nopettamattomina ja kurittomina, tai joiden neuvonantajat ovat olleet\nyhtä karkeita, kuin he itsekin ovat. Suuri osa lukijoita pitää\nvarmaankin samoin epämiellyttävinä eräitä tämän kirjan sanoja,\nsanoja, jotka ovat kirjoitetut täydellisinä ja joista on tullut\ntavaksi merkitä vain väliviivan yhdistämät alku- ja loppukirjaimet.\nMinä voin heti sanoa, ettei tämän seikan anteeksi pyytäminen ole\nminun vallassani, mutta minun mielestäni sanain täydellisinä\nkirjoittaminen on järkevää. Viittaaminen yksityiskirjaimin\nvoimasanoihin, joilla huonojen ja kiihkeiden henkilöiden on tapana\nkoristaa puhettaan, on minusta heikko ja riittämätön menetelmä, olipa\nsillä mikä tarkoitus tahansa. En ymmärrä, mitä hyötyä siitä on --\nmitä tunteita se säästää -- mitä kauhua se salaa.\n\nSyytetään _Humisevaa harjua_ maalaisuudesta, ja myönnän syytökseen\nolevan aihetta, sillä tunnen tuon ominaisuuden. Teos on läpeensä\nmaalaiskarkea. Siitä huokuu suon lemu, se on raisu ja kiemurainen\nkuin kanervan juuri. Eikä se muunlaisena olisi luonnollinenkaan,\nsillä kirjailija on syntynyt ja kasvanut suoseudulla. Epäilemättä,\njos kohtalo olisi asettanut hänet kaupunkiin, olisi hänen\nkirjoituksillaan, jos hän silloin olisi ollenkaan kirjoittanut, ollut\nerilainen luonne. Vaikkakin sattuma ja maku olisivat johtaneet hänet\nvalitsemaan samanlaisen aiheen, olisi hän käsitellyt sitä toisin.\nJos Ellis Bell olisi ollut nainen tai herra, joka on tottunut niin\nsanottuun \"suureen maailmaan\", hänen käsityksensä tuosta kaukaisesta\nja kehittymättömästä seudusta sekä sen asukkaista olisi suuresti\neronnut kotonakasvatetun maalaistytön saamista vaikutelmista.\nEpäilemättä se olisi ollut laajempi, mutta ei ole varmaa, olisiko\nse ollut alkuperäisempi ja todellisempi. Hän olisi tuskin tuntenut\nyhtä suurta myötätuntoa tapahtumia ja paikkaa kohtaan: Ellis Bell ei\nkuvannut kuten se, jonka silmää ja makua vain miellyttää näköala.\nHänen kotiseutunsa mäet merkitsivät hänelle paljon enemmän kuin jokin\nnäytelmä; ne olivat hänelle paikka, jossa ja jonka varassa hän eli,\nniinkuin sillä elävät villilinnut, niiden asukkaat, tai kanerva,\nniiden tuote. Hänen paikalliskuvauksensa ovat siis sitä, mitä niiden\ntulee olla, ja kaikkea, mitä niiden tulisi olla.\n\nMitä ihmisluonteen kuvailemiseen tulee, on asia erilainen.\nMinun on pakko myöntää, että hänellä oli tuskin enemmän tietoa\nmaalaisväestöstä, jonka keskuudessa hän eli, kuin nunnalla luostarin\nporttien ohi kulkevista maalaisista. Sisareni ei ollut luonnostaan\nsuuriin seuroihin mieltynyt; olosuhteet suosivat ja hellivät hänen\neristäytymishaluaan; hän meni harvoin kodin kynnyksen ulkopuolelle\nmuulloin kuin kirkkoon tai kävelyretkelle vuorille. Hän ei etsinyt\nkoskaan paikkakunnan ihmisten seuraa, vaikka hän tunsi heitä\nkohtaan hyväntahtoisuutta, ja harvoinpa hän heidän seuraansa\njoutuikaan. Hän tunsi heidät sentään: hän tunsi heidän tapansa,\nkielensä ja heidän perheittensä vaiheet, häntä saattoi suuresti\nhuvittaa kuulla puhuttavan heistä, ja hän voi itse puhua heistä\nyksityiskohtaisesti, tarkasti, kuvaavasti ja täsmällisesti, mutta\nheidän _kanssaan_ hän harvoin vaihtoi sanaakaan. Sen vuoksi hänen\nheistä saamansa todelliset vaikutelmat supistuivat liian tarkkaan\nniihin traagillisiin ja kauheihin tapahtumiin, jotka ihmisen muistoon\ntoisinaan pääsevät vaikuttamaan, kun hän kuuntelee sivistymättömän\nlähitienoon salaisia muistiinpanoja. Hänen mielikuvituksensa, joka\noli laadultaan enemmän synkkä kuin aurinkoinen, enemmän voimakas\nkuin hilpeä, löysi sellaisissa tapahtumissa ainesta, josta se loi\nsellaiset luomat kuin Heathcliff, kuin Earnshaw, kuin Catherine.\nHän ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt, kun hän oli muovaillut nämä\nolennot. Jos hänen teoksensa arvostelija, luettuaan käsikirjoituksen,\nkauhistui niin armottomien ja leppymättömien luonteiden, niin\nlangenneiden olentojen masentavaa vaikutusta, tai jos valitettiin,\nettä eräiden kauhukohtauksien eloisan kuvauksen pelkkä kuunteleminen\nkarkoitti yöllä unen ja päivällä mielen rauhan, niin ihmetteli Ellis\nBell aina mitä sillä tarkoitettiin, ja arveli valittajien olevan\nliian tunteellisia. Jos hän olisi saanut elää, olisi hänen henkensä\nitsestään kasvanut kuin vahva puu, korkeammaksi, suoremmaksi,\nlaajemmaksi, ja sen kypsät hedelmät olisivat saavuttaneet vielä\nmenevämmän kypsyyden ja loistavamman kukoistuksen: mutta siihen\nhenkeen vain aika ja kokemus voivat vaikuttaa: hän ei ollut altis\ntoisten älyjen vaikutuksille.\n\nMyönnettyäni, että _Humisevaa harjua_ verhoaa \"kauhea synkkyys\", ja\nettä sen myrskyisessä ja sähköisessä ilmakehässä tuntuu toisinaan\nkuin hengittäisimme ukkosta, sallittakoon minun huomauttaa\nsellaisista kohdista, joissa pilvinen päivän koi ja pilviin\npeittynyt aurinko yhä todistavat olemassa olostaan. Todellisen\nhyvyyden ja kotoisen rehellisyyden perikuvana voimme pitää Nelly\nDeanin luonnetta, uskollisuuden ja lempeyden esikuvana Edgar\nLintonia. (Muutamien mielestä nämä hyveet eivät ole koskaan niin\nkauniita miehen ominaisuuksina kuin naisen, mutta Ellis Belliä ei\nmilloinkaan saatu käsittämään tätä mielipidettä: mikään ei häntä\nenemmän kiihoittanut kuin viittaus siihen, että uskollisuus ja\nlempeys, kärsivällisyys ja hellyys, joita pidetään Eevan tyttärien\nhyveinä, ovat Aatamin poikien heikkouksia. Hänen mielestään laupeus\nja anteeksiantavaisuus ovat miehen ja naisen luojan, Kaikkivaltiaan,\njumalallisimmat ominaisuudet, ja se mikä sopii taivaan Jumalalle,\nei voi olla häpeäksi heikolle ihmismuodollekaan). Vanhan Josephin\nkuvauksessa on kuivaa satiiria, ja sulouden ja hilpeyden välähdykset\nelävöittävät nuoremman Catherinen kuvaa. Eikä vanhempikaan\nsamanniminen raju sankaritar ole vailla eräänlaista omituista\nkauneutta eikä rehellisyyttä huolimatta hullusta intohimostaan ja\nintohimoisesta hulluudestaan.\n\nHeathcliff on tosiaankin parantumaton; hän ei kertaakaan poikkea\nsuoralta, kadotukseen johtavalta tieltään siitä alkaen, kuin \"pieni\nmustatukkainen, tummaihoinen lapsi, niin tumma kuin paholaiselta\ntullut\", ensi kerran otettiin esiin kääröistä ja asetettiin\nseisomaan maatalon keittiöön, siihen asti, jolloin Nelly Dean löysi\ntuon ilkeännäköisen, kangistuneen ruumiin selällään makaamassa\nvuodekomerossa silmät etäälle tuijottavina ja näyttäen \"ivaavan\nhänen yrityksiään, ja ivaa ilmaisivat myös avoimet huulet ja terävät\nvalkoiset hampaat\".\n\nHeathcliffissä ilmenee yksi ainoa inhimillinen tunne, mutta se\nei ole hänen rakkautensa Catherineen; tuo rakkaus on raivoisa ja\nepäinhimillinen mieltymys; se on intohimo, joka saattaisi kiehua ja\nhehkua jonkin pahan suojelushengen olennossa, tuli, joka saattaisi\ntäyttää piinatun sydämen -- jonkin helvetin herran ikuisesti kärsivän\nsielun, ja sammumattomalla ja loppumattomalla tuhotyöllään panna\ntäytäntöön säädöksen, joka tuomitsee hänet kuljettamaan helvettiä\nmukanaan mihin ikinä hän meneekin. Ei, ainoa yhdysside, joka liittää\nHeathcliffin inhimillisyyteen, on hänen karkeasti tunnustamansa\narvonanto Hareton Earnshaw'ta -- sitä nuorta miestä kohtaan, jonka\nhän on saattanut perikatoon, ja myös hänen puoliksi peitetty\nkunnioituksensa Nelly Deania kohtaan. Jos nämä yksinäiset piirteet\njätettäisiin huomioonottamatta, sanoisimme, ettei hän ole intialaisen\ntykkimiehen lapsi eikä mustalainen, vaan ihmisolento, jossa on pirun\nhenki -- verenimijä -- hiisi. Onko Heathcliffin tapaisten olentojen\nluominen oikein tai puolustettavaa, en tiedä: tuskinpa luulen sen\nolevan. Mutta sen tiedän: luomiskykyinen kirjailija omistaa jotakin,\njonka herra hän ei aina ole -- jotakin, joka ajoittain ihmeellisesti\ntahtoo ja työskentelee itsekseen. Hän saattaa tehdä sääntöjä ja\nsuunnitella periaatteita, joille se varmaankin vuosikausia on\nalamainen; sitten yht'äkkiä, ilman mitään kapinoimisvaroitusta, tulee\naika, jolloin se ei enää suostu \"äestämään laaksoja eikä kulkemaan\nkahlittuna pitkin vakoa\" -- jolloin se \"nauraa kaupungin kansalle\neikä välitä ajajan huudoista\" -- jolloin se kieltäytyy ehdottomasti\nkauemmin muovailemasta merenhiekkaa ja alkaa hakkaamalla veistää\nmuotokuvia, ja silloin syntyy Pluto tai Jupiter, Tisiphone tai\nPsyke, merenneito tai madonna, kuinka kohtalo tai innoitus käskee.\nOlkoon teos ruma tai suurenmoinen, kauhea tai jumalallinen, teillä\nei ole muuta valinnan varaa kuin rauhallisesti hyväksyä se. Teidän\n-- nimellisen taiteilijan -- osuutena on ollut vain työskennellä\npassiivisesti sanelun mukaan, sanelun, jota ette ole sommitellut\nettekä pyydellyt -- eikä sitä teidän pyynnöstänne lausuttaisikaan\neikä liioin jätettäisi lausumatta eikä muuteltaisi teidän oikkunne\nvaatimuksesta. Jos tulos on miellyttävä, ylistää maailma teitä, joka\nvähän ansaitsette kiitosta; jos se on epämiellyttävä, syyttää maailma\nteitä, joka melkein yhtä vähän ansaitsette syytöstä.\n\n_Humiseva harju_ on veistetty jylhässä pajassa yksinkertaisin\ntyökaluin ja kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi\ngraniittimöhkäleen yksinäiseltä suomaalta; tuijottaessaan siihen\nhän huomasi, miten kiveen voisi hakata pään, hurjan, mustan\nja julman; hän muovaili olennon ja antoi sille ainakin yhden\nsuurenmoisen ominaisuuden -- voiman. Hän teki työnsä karkealla\ntaltalla eikä hänellä ollut muuta mallia kuin mietintänsä näkemys.\nAjan ja työn edistyessä kivi sai ihmismuodon; ja tässä se nyt\nseisoo jättiläismäisenä, synkkänä, rypistetyin kulmin, puoliksi\nmuotokuvana, puoliksi kalliona: edellisessä ominaisuudessaan kauheana\nja peikkomaisena, jälkimmäisessä melkein kauniina mehevän harmaana,\nja suomaan sammal verhoaa sitä, ja kanervan suloisesti tuoksuvat\nkukkaiskellot kasvavat uskollisesti jättiläisen jalan juuressa.\n\n_Charlotte Brontë_.\n\n\n\n\n\n\nHUMISEVA HARJU\n\n\n\n\nI luku\n\n\n1801. Olen juuri saapunut vierailulta isäntäni -- tuon yksinäisen\nnaapurin -- luota, joka tulee olemaan kiusanani. Tämä on totisesti\nkaunis paikka! Enpä luule, että koko Englannista olisin voinut löytää\ntoista, joka niin täydellisesti olisi eristetty seuraelämän melusta.\nIhanteellinen ihmisvihaajan paratiisi: ja herra Heathcliff ja minä\nolemme verraten sopiva pari jakamaan tämän yksinäisyyden keskenämme.\nMikä mainio mies! Tuskinpa hän aavisti, miten sydämeni lämpeni, kun\nhuomasin hänen mustien silmiensä pälyvän epäluuloisina kuopissaan\nratsastaessani esiin, ja kun hänen sormensa työntäytyivät jyrkän\npäättäväisinä yhä syvemmälle hänen liivinsä sisään ilmoittaessani\nnimeni.\n\n\"Herra Heathcliff?\" kysyin.\n\nKumarrus vastaukseksi.\n\n\"Herra Lockwood, uusi tilan vuokraajanne. Soin itselleni kunnian\nkäydä mahdollisimman pian teitä tervehtimässä tänne saavuttuani.\nToivon, etten ole tuottanut teille häiriötä pyytäessäni itsepäisesti\nRastaantien moision paikkaa. Sain eilen kuulla teidän aikoneen --\"\n\n\"Rastaantien moisio on omani, herra\", hän keskeytti hätkähtäen. \"En\nsalli kenenkään itseäni häiritsevän, jos voin sen estää! -- Käykää\nsisään!\"\n\n\"Käykää sisään\" lausuttiin suljettujen hampaitten välistä ja paljasti\najatuksen: \"menkää hiiteen!\" Ei edes portti, jota vasten hän nojasi,\nliikahtanut myötätuntoisesti kehoittaen; ja luulenpa, että se juuri\nsai minut myöntymään kutsuun. Tunsin mielenkiintoa miestä kohtaan,\njoka näytti vielä luotaan-torjuvammalta kuin minä.\n\nKun hän huomasi hevoseni työntäytyvän porttia vasten, ojensi hän\nkätensä aukaisemaan ja opasti minua synkkänä ajotielle ja huusi, kun\nolimme päässeet pihalle: \"Joseph, ota herra Lockwoodin hevonen ja tuo\nmeille viiniä.\"\n\n\"Tässä on varmaankin koko palvelijakunta\", ajattelin tämän\nkaksinaisen käskyn kuultuani. \"Eipä ihme, että ruoho tunkeutuu esiin\nliuskakivien välistä, ja että karja on ainoa pensasaidan leikkaaja.\"\n\nJoseph oli vanhahko, ei, vaan vanha mies, kovin vanha varmaankin,\nvaikka vankka ja jäntevä. \"Jumal'antakoon!\" hän virkkoi itsekseen\närtyisän tyytymättömästi murahdellen, ottaessaan hevosen huostaansa,\nja katseli minua sillävälin niin happamasti, että säälien arvelin\nhänen tarvitsevan taivaan apua päivällisensä sulattamiseen ja\nettei hänen hurskaalla huudahduksellaan ollut mitään yhteyttä\nodottamattoman saapumiseni kanssa. Humiseva harju on herra\nHeathcliffin asunnon nimi. \"Humiseva\" on ilmeikäs paikkakunnallinen\nlaatusana, ja kuvailee sitä ilman myllerrystä, joka vallitsee\nseudulla myrskysäällä. Raitis, virkistävä tuuli puhaltelee siellä\nilmeisesti kaikkina aikoina: harjun yli kiitävän pohjoistuulen\nvoiman saattaa arvata muutamien talon päätypuolella kasvavien\nvaivaiskuusten tavattomasta vääristyneisyydestä sekä kuihtuneesta\norjantappurarivistä, josta kaikki oksat ojentautuivat samaan\nsuuntaan, kuin rukoillakseen apua auringolta. Onneksi on arkkitehti\nollut kaukonäköinen ja rakentanut talon vankaksi: kapeat ikkunat oli\nuurrettu syvälle seiniin, ja nurkkia suojasivat suuret, ulkonevat\nkivet.\n\nEnnenkuin astuin kynnyksen yli, pysähdyin ihailemaan päätyä ja\nerittäinkin pääovea koristavien groteskien veistosten runsautta.\nHuomasin siinä tarunomaisten hirmulintujen ja häpeämättömien,\nhuimasti myllertävien pikkupoikien keskellä vuosiluvun \"1500\" ynnä\nnimen Hareton Earnshaw. Olisin tahtonut tehdä joitakin muistiinpanoja\nja pyytää tietoja paikan historiikista äreältä omistajalta, mutta\nhänen asentonsa ovella näytti vaativan joko nopeata sisään-astumista\ntai poistumistani, eikä minulla ollut halua koetella hänen\nkärsivällisyyttään, ennenkuin olin tutkinut huoneita sisäpuolelta.\n\nKynnyksen yli astuttuamme jouduimme heti perheen\nseurusteluhuoneeseen, sinne johtavaa eteistä tai käytävää ei ollut:\ntäällä sitä sanotaan varsinaiseksi \"kodiksi\". Se on tavallisesti\nsekä keittiö että vierashuone, mutta luullakseni oli Humisevan\nharjun keittiö sijoitettu kokonaan toiseen paikkaan: ainakin kuulin\npuhetta ja keittiöastiain helinää jostakin kaukaa enkä huomannut\npaistamista, keittämistä enkä leipomista suunnattoman lieden ääressä\ntai kuparipannuja ja tinasiivilöitä seinillä. Yhdelle seinämälle\nkyllä heijastivat sekä valoa että lämpöä pitkät tina-astiarivit;\nniiden väliin oli sijoitettu hopeahaarikoita ja maljoja, joita\nulottui suuresta tammisesta keittiöpöydästä ihan kattoon asti.\nViimeksimainittu oli lakeamaton, sen rakennetta saattoi silmä\nesteettömästi tutkia kaikkialta muualta, paitsi missä vartaissa\nriippuvat kaurakakut sekä härän- ja lampaanpaistit ja siankinkut\nsitä peittivät. Tulisijan yläpuolella oli erilaisia rumia vanhoja\npyssyjä ja muutamia pistooleja, ja sen reunalla koristeena kolme\nlipasta. Lattia oli sileätä valkoista kiveä, tuolit korkeaselkäisiä,\nalkeellisia kyhäelmiä, vihreäksi maalattuja; pari niistä, jykevää\nja mustaa, jäi huomaamattomina varjoon. Nurkassa keittiöpöydän alla\nmakasi iso, maksanvärinen naaraspointteri, ympärillään parvi ulisevia\npenikoita, toiset koirat lymyilivät muissa sopukoissa.\n\nHuone kalustoineen ei olisi vaikuttanut ollenkaan erikoiselta,\njos se olisi kuulunut yksinkertaiselle, pohjois-englantilaiselle,\njäykkäpiirteiselle maanviljelijälle, jonka rotevat raajat esiintyvät\nerikoisen edullisesti polvihousuihin ja säärystimiin verhottuina.\nSellainen yksilö, istumassa nojatuolissaan, edessään vaahtoava\noluttuoppi pyöreällä pöydällä, on nähtävänä missä tahansa viiden\ntai kuuden mailin alueella näillä ylämailla, jos vain mennään sinne\noikeaan aikaan päivällisen jälkeen. Mutta herra Heathcliff on\nasuntonsa ja elintapojensa omituinen vastakohta. Ulkomuodoltaan hän\non tummaihoinen mustalainen, puvultaan ja tavoiltaan herrasmies: se\non, saman verran herrasmies kuin moni muukin maalaisherra, vähän\nhuolimattomasti pukeutunut ehkä, mutta ei kuitenkaan säädyttömän\nleväperäisen näköinen, koska hänellä on suora ja sievä vartalo, ja\nluonteeltaan hän on vähän äkäinen. Muutamat ehkä epäilisivät hänessä\npiilevän hitusen alhaista ylpeyttä. Minä tunnen häntä kohtaan hivenen\nmyötätuntoa, joka sanoo, ettei hänen luonteensa ole sitä lajia.\nVaistomaisesti ajattelen, että hänen pidättyväisyytensä johtuu\nhuomiota herättävien tunnepurkausten -- noiden keskinäisen ystävyyden\nilmenemismuotojen -- karttamisesta. Sekä hänen rakkautensa että\nhänen vihansa tulevat olemaan peitettyjä, ja hän pitää jonkinlaisena\nhävyttömyytenä rakastetuksi tai vihatuksi joutumista. Ei, kiiruhdan\neteenpäin liian nopeasti: annan omia ominaisuuksiani liian\nanteliaasti hänelle. Herra Heathcliffillä voi olla aivan erilaiset\nsyyt kuin minulla vetäessään kätensä pois, kun hän tapaa tuttavuuteen\npyrkijän. Toivottavasti on luonnonlaatuni melko erikoinen;\näitikultani tapasi sanoa, etten koskaan tule saamaan hyvää kotia, ja\nviime kesänähän osoittauduinkin täysin ansiottomaksi sellaiseen.\n\nOllessani merenrannikolla kuukauden ajan nauttimassa kauniista\nilmasta, jouduin mitä suloisimman olennon seuraan. Hän oli todellinen\njumalatar minun silmissäni niin kauan kuin hän ei kiinnittänyt\nhuomiotaan minuun. En koskaan \"ilmaissut rakkauttani\" sanoin,\nmutta jos katseilla on kieli, olisi täysi pölkkypääkin niistä\nvoinut arvata, että olin pihkaantunut silmittömästi. Hän ymmärsi\nminut viimein ja vastasi katseeseeni -- niin suloisesti kuin vain\nkuvitella saattaa. Ja mitä tein? Tunnustan sen häveten -- vetäydyin\nkylmästi itseeni kuin etana: joka katseesta peräydyin kylmempänä ja\nkauemmaksi, kunnes ihmisparka lopulta alkoi epäillä omia aistejaan ja\nolettamansa erehdyksen hämmentämänä ja masentamana houkutteli äitinsä\nmatkustamaan. Tämän kumman luonteenlaadun vuoksi olen saanut kylmän,\nsydämettömän ihmisen maineen, miten syyttä, voinen yksin arvioida.\n\nValitsin istuimen liesikiven luota vastapäätä sitä, jolle isäntäni\nasettui, ja yritin vaitiolon kestäessä hyväillä koiraemoa, joka oli\npoistunut lastenkamaristaan ja luikerteli susimaisesti raajojeni taa,\nkuolaiset ikenet irvessä ja valkoiset hampaat valmiina puraisuun.\nHyväilyni aiheutti pitkän murinan.\n\n\"Teidän on parasta jättää koira rauhaan\", ärisi herra Heathcliff\nsamaan äänilajiin, rajoittaen raivoisammat kohtaukset jalkansa\npotkaisemiseen. \"Se ei ole tottunut hemmoitteluihin -- eikä olemaan\nsylikoirana.\" Sitten, harpaten sivuovelle, hän huusi taas: \"Joseph!\"\n\nJoseph mutisi epäselvästi kellarin uumenissa, mutta ei osoittanut\nylöskapuamisen oirettakaan. Niinpä hänen isäntänsä sukelsi hänen\nluokseen, jättäen minut riehuvan nartun ja kahden vihaisen\nluppakorvaisen lammaskoiran seuraan, jotka epäluuloisina valvoivat\njokaista liikettäni. Koska en halunnut joutua kosketukseen niiden\ntorahampaiden kanssa, istuin hiljaa. Mutta kun kuvittelin, että ne\ntuskin ymmärtäisivät sanattomia loukkauksia, aloin onnettomuudeksi\nräpytellä silmiäni ja väännellä naamaani tuon kolmikon edessä, ja\njokin kasvonpiirteitteni ele ärsytti matamia niin, että se sai\näkkinäisen raivokohtauksen ja kävi kiinni polveeni. Heitin sen\ntakaisin ja vetäisin pöydän välillemme. Tämä toimenpide herätti koko\nlauman: kuusi nelijalkaista vihollista, eri kokoista ja ikäistä,\nilmestyi lymyluolistaan yleisrintamaan. Tunsin kantapäitteni ja\ntakinliepeitteni joutuneen erikoisesti ryntäyksen esineiksi. Ja\ntorjuen luotani isoimmat ahdistelijat niin pontevasti kuin voin\nhiilihangolla, oli minun pakko äänekkäästi pyytää apua talon väeltä\nrauhan palauttamiseksi.\n\nHerra Heathcliff ja hänen palvelijansa kapusivat ylös kellarin\nportaita vihaisina ja välinpitämättöminä. En luule, että he joutuivat\nsekuntiakaan nopeammin kuin tavallisesti, vaikka lieden edustalla\nriehui myrskyisä meteli ja ulina. Onneksi eräs keittiön asukas teki\nparemman palveluksen. Pulska nainen, hame ylöskohotettuna, käsivarret\npaljaina, kasvot tulenloimun kuumentamina, syöksyi meidän keskellemme\nheilutellen paistinpannua. Hän käytti tuota asetta ja kieltään niin\ntehokkaasti, että melu tyyntyi kuin taikavoimasta, ja hän jäi yksin\npaikalle huohottaen kuin meri pyörremyrskyn jälkeen, kun hänen\nisäntänsä saapui näyttämölle.\n\n\"Mikä piru on hätänä?\" hän tiedusteli, katsellen minua tavalla, jonka\nvaivoin saatoin sietää tämän huonon vastaanoton jälkeen.\n\n\"Mikä piru tosiaankin!\" mutisin. \"Paholaisten riivaama sikalauma\nei olisi voinut olla sisukkaampi kuin nuo teidän eläimenne, herra.\nVoisitte aivan yhtä hyvin jättää vieraanne tiikerilauman keskelle!\"\n\n\"Ne eivät häiritse henkilöitä, jotka eivät koske mihinkään!\" hän\nhuomautti asettaen pullon eteeni ja työntäen pöydän paikalleen.\n\"Koirat ovat oikeassa ollessaan valppaita. Otatteko lasin viiniä?\"\n\n\"En, kiitoksia paljon.\"\n\n\"Purivatko ne?\"\n\n\"Jos ne olisivat purreet, olisin pannut sinettini purijaan.\"\n\nHeathcliff virnisteli.\n\n\"No, no\", hän virkkoi, \"te olette kiihtynyt, herra Lockwood.\nKas noin, ottakaapa vähän viiniä. Vieraat ovat niin äärettömän\nharvinaisia tässä talossa, että minä ja koirani, myönnän sen\nkernaasti, tuskin tiedämme, miten heidät on otettava vastaan.\nTerveydeksenne!\"\n\nKumarsin ja vastasin maljaan, sillä aloin käsittää, miten tyhmää oli\njurottaa rakkilauman huonon käytöksen vuoksi: sitäpaitsi en halunnut,\nettä mies minun kustannuksellani saisi kauemmin huvitella, koska\nhänen huumorinsa suuntautui sille taholle. Hän -- kukaties viisaasti\nharkittuaan -- huomasi, että on tyhmää loukata hyvää vuokralaista\nja luopui lakonisesta asemosanojen ja apuverbien käyttämistavastaan\nsekä otti puheeksi asian, jonka hän otaksui olevan minusta\nmielenkiintoisen -- minun nykyisen asuinpaikkani etujen ja haittojen\narvostelemisen. Huomasin hänen olevan perin selvillä keskustelun\naiheesta. Ja ennen kotiin lähtöäni rohkaistuin siinä määrin, että\nehdotin toista vierailua huomenna. Todennäköisesti hän ei toivonut\nminun uudistavan tunkeilemistani. Mutta minä menen siitä huolimatta.\nHämmästyttävää on, miten seuranrakkaaksi tunnen itseni häneen\nverraten.\n\n\n\n\nII luku\n\n\nEilinen iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Olisin melkein\nmieluummin viettänyt sen työhuoneeni lieden ääressä, kuin kahlannut\nläpi kanervikon ja rapakoiden Humisevaan harjuun. Syötyäni\npäivällisen (huom.! syön päivällistä kahdentoista ja yhden välillä;\ntaloudenhoitajatar, iäkäs nainen, joka kuuluu kiinteimistönä taloon,\nei voinut eikä tahtonut käsittää pyyntöäni, että päivällinen\ntarjottaisiin kello viiden aikaan) ja kavuttuani ylös portaita\ntämä laiskotteluaikomus mielessäni, näin huoneeseen astuessani\npalvelijattaren polvillaan harjojen ja hiiliastiain ääressä\ntuprauttavan ilmaan hitonmoisen tomupilven, kun hän sammutti tulta\ntuhkakasoilla. Tämä näky ajoi minut heti takaisin. Otin hattuni ja\nneljä mailia käveltyäni saavuin Heathcliffin puiston portille ja\npääsin juuri ajoissa suojaan, kun ensimmäiset lähestyvän lumisateen\nkeveät hiutaleet putoilivat.\n\nSuojattomalla vuoren harjulla maa oli kovassa kuurassa, ja huuru pani\nkaikki jäseneni värisemään. Kun en kyennyt irroittamaan portin telkeä\nhyppäsin sen yli, ja juosten pitkin liuskakivin kivettyä ajotietä,\njota säännöttömiksi kasvaneet karviaismarjapensaat reunustivat,\nkoputin turhaan päästäkseni sisälle, kunnes rystäitäni kirveli ja\nkoirat ulvoivat.\n\n\"Kurjat asukkaat\", mietin mielessäni, \"ansaitsette ikuisen\nkarkoituksen ihmissuvun keskuudesta moukkamaisen epäkohteliaisuutenne\nvuoksi. Minä en ainakaan pitäisi oviani lukittuina päivällä.\nMutta siitäpä minä en välitä -- tahdon päästä sisään.\" Tehtyäni\ntämän päätöksen tartuin lukkoon ja ravistin sitä voimieni takaa.\nEtikkanaamainen Joseph työnsi päänsä esiin pyöreästä luhdin ikkunasta.\n\n\"Mitä oikein tahdotte?\" hän huusi. \"Isäntä on lammastarhassa. Menkää\nkarjapihan kautta, jos tahdotte puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Eikö ketään ole sisällä ovea avaamassa\", huusin vastaukseksi.\n\n\"Ei ole muita kuin rouva, eikä hän tahdo avata, vaikka pitäisitte\nmiten kamalaa kolinaa hyvänsä ja vaikka yöhön saakka!\"\n\n\"Miksi ei? Ettekö voisi ilmoittaa hänelle, kuka minä olen, mitä,\nJoseph?\"\n\n\"En maar voikaan! En minä viitsi puuttua semmoiseen\", mutisi hän ja\nkatosi.\n\nLunta alkoi sataa sakeasti. Tartuin kiinni oven ripaan aikoen tehdä\nuuden yrityksen, kun nuori mies, jolla ei ollut takkia yllään,\nilmestyi pihalle heinähanko olallaan. Hän käski minun seurata\nitseään ja harpattuamme läpi pesutuvan ja kivetyn alueen, jossa oli\nkivihiilisäiliö, vesipumppu ja kyyhkyslakka, saavuimme lopuksi isoon,\nlämpimään, kodikkaaseen huoneeseen, jossa minut edellisellä kerralla\noli otettu vastaan.\n\nSitä valaisi suloisesti loimottava suunnaton takkavalkea, joka oli\nrakennettu kivihiilestä, turpeesta ja puusta. Ilostuin huomatessani\npöydän ääressä, jolle yltäkylläinen illallinen oli katettu, \"rouvan\",\nolennon, jonka olemassa oloa en koskaan ennen ollut olettanut.\nKumarsin ja odotin otaksuen, että hän kehoittaisi minua istuutumaan.\nHän katsahti minuun, istuen takakenossa tuolillaan, mutta pysyi\nliikkumattomana ja mykkänä.\n\n\"Rajuilma!\" huomautin. \"Pelkäänpä, rouva Heathcliff, että ovessa\nnäkyvät seuraukset palvelijainne hutiloivasta käytöksestä: suoritin\noivan urakan, ennenkuin sain heidät kuulemaan koputukseni.\"\n\nHän ei aukaissutkaan suutaan. Minä tuijotin häneen -- hän tuijotti\nvastaan: ainakin hänen katseensa oli minuun suunnattuna kylmällä,\nvälinpitämättömällä tavalla, tavattoman nolostuttavalla ja\nepämiellyttävällä.\n\n\"Istukaa\", virkkoi nuori mies äreästi. \"Hän saapuu pian.\"\n\nTottelin ja yskin ja kutsuin Juno-petoa, joka suvaitsi tämän toisen\nhaastattelun kestäessä liikuttaa häntänsä äärimmäistä nipukkaa\ntuttavuuteni tunnustamisen merkiksi.\n\n\"Kaunis eläin!\" aloin taas. \"Aiotteko luopua sen pennuista, rouva?\"\n\n\"Ne eivät ole minun\", virkkoi rakastettava emäntä vielä torjuvampana\nkuin itse Heathcliff.\n\n\"Ah, teidän suosikkinne taitavatkin olla näiden joukossa?\" jatkoin,\nkääntyen katselemaan varjossa olevaa tyynyä, jolla näytti lojuvan\njotakin kissannäköistä.\n\n\"Omituinen suosikkien valinta!\" huomautti rouva pilkallisesti.\n\nOnnettomuudeksi oli tyynyllä läjä kuolleita kaniineja. Yskin\nuudestaan ja vetäydyin lähemmäksi tulta huomauttaen toistamiseen\nmyrskysäästä.\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt lähteä liikkeelle\", hän virkkoi, aikoen\nottaa uunin reunalta kaksi maalattua rasiaa.\n\nHän oli tähän asti istunut varjossa, mutta nyt näin selvästi hänen\nvartalonsa ja kasvonsa. Hän oli hento ja ilmeisesti tuskin vielä\nsivuuttanut tyttöikää. Vartalo oli mitä ihanin ja pienet kasvot niin\nerinomaisen hienot, ettei minulla koskaan ennen ole ollut onni nähdä\nsellaisia: niin pienipiirteisiä, niin vaaleaverisiä; pellavaiset\ntai pikemminkin kultaiset hiuskutrit valuivat vapaina hänen somalle\nkaulalleen; silmät, jos niitten ilme olisi ollut ystävällinen,\nolisivat olleet vastustamattomat. Herkän sydämeni onneksi oli\nainoa niiden ilmaisema tunne ylenkatseen ja eräänlaisen epätoivon\nvälimuoto, joka tässä tapauksessa tuntui erikoisen luonnottomalta.\nRasiat näyttivät olevan liian kaukana, yritin auttaa häntä. Hän\nkäännähti minuun päin kuin saituri, jota joku yrittää auttaa hänen\nkultansa laskemisessa.\n\n\"En tarvitse teidän apuanne\", hän tokaisi, \"voin ottaa ne itse\".\n\n\"Pyydän anteeksi!\" kiiruhdin vastaamaan.\n\n\"Pyydettiinkö teitä teelle?\" hän tiedusteli sidottuaan esiliinan\nsievän, mustan pukunsa suojaksi, ja pidellen teelehtiä lusikassa\nteekannun päällä.\n\n\"Olisin iloinen, jos tarjoaisitte kupillisen\", vastasin.\n\n\"Pyydettiinkö teitä?\" hän toisti.\n\n\"Ei\", vastasin hymyillen. \"Tehän olette oikea henkilö minua\npyytämään.\"\n\nHän heitti teen ja lusikankin takaisin rasiaan ja palasi istuimelleen\nvihaisena. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn, ja hänen punainen\nalahuulensa työntyi esiin niinkuin lapsen, joka on valmis itkemään.\n\nSillävälin nuori mies oli pujottanut ylleen kovin repaleisen takin\nja ojentautuen tulen ääreen katseli minua silmäkulmiensa alta sen\nnäköisenä, kuin olisi meidän välillämme kostamaton miesmurha. Aloin\naprikoida, oliko hän palvelija vai eikö: hänen vaatteensa ja tapansa\nolivat karkeat, eikä niissä ollut vähääkään sitä arvokkuutta, jonka\nsaattoi havaita herra ja rouva Heathcliffissä. Hänen tuuheat,\nruskeat kiharansa olivat pörröiset ja hoitamattomat, hänen viiksensä\npeittivät, kankeina hänen poskiaan, ja hänen kätensä olivat\nahavoittuneet kuin tavallisen työmiehen kädet. Hänen käytöksensä oli\nkuitenkin vapaata, melkeinpä ylpeätä, eikä siinä ilmennyt palvelijan\nalamaisuutta talon emäntää kohtaan. Koska hänen asemastaan ei voinut\nvarmasti päästä selville, katsoin parhaaksi olla huomaamatta hänen\nomituista käytöstään. Ja viiden minuutin kuluttua Heathcliffin\nsaapuminen vapautti minut jossakin määrin epämukavasta tilanteesta.\n\n\"Lupaukseni mukaan olen tullut, herra, kuten näette\", huudahdin,\nteeskennellen iloisuutta. \"Ja pelkäänpä, että sää pidättää minua\ntäällä puolisen tuntia, jos voitte antaa minulle suojaa niin kauaksi.\"\n\n\"Puolisen tuntia\", hän virkkoi pudistellen valkoiset lumihaituvat\nvaatteistaan. \"Minua kummastuttaa, että valitsitte sankan lumimyrskyn\nretkeilyilmaksenne. Ettekö tiedä, että olisitte saattanut eksyä\nsuohon? Nekin, jotka tuntevat nämä rämeiköt, eksyvät usein tieltä\ntällaisina iltoina, ja voinpa vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole\ntoivoa sään muuttumisesta.\"\n\n\"Ehkäpä saan teiltä jonkun pojan oppaaksi, hänhän voisi jäädä\nmoisioon yöksi -- jos voisitte luvata?\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Vai niin! Sitten minun täytyy luottaa omaan viisauteeni.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Aiotko valmistaa teetä?\" hän kysyi ryysymekolta ja siirsi äkäisen\nkatseensa minusta nuoreen naiseen.\n\n\"Tarjotaanko _hänellekin_?\" kysyi rouva vetoavasti Heathcliffiltä.\n\n\"Pane äkkiä toimeen!\" kuului vastaus, joka kiljaistiin niin raa'asti,\nettä hätkähdin. Ääni, jolla sanat lausuttiin, paljasti oikein\nhuonon luonteen. En senjälkeen tuntenut halua nimittää Heathcliffiä\nmainioksi mieheksi. Kun teevalmistukset oli suoritettu, kutsui hän\nminua, sanoen: \"Kas niin, herra, työntäkääpä tänne tuolinne.\" Ja\nme kaikki, maalaisnuorukainen mukaanluettuna, kokoonnuimme pöydän\nääreen. Ynseä hiljaisuus vallitsi meidän käydessämme käsiksi ateriaan.\n\nArvelin, että jos olin nostattanut pilven, oli velvollisuuteni siis\nkoettaa hajoittaakin se. Eiväthän he jokapäivä voineet istua noin\nvakavina ja harvapuheisina, ja mahdotontahan oli, olivatpa he miten\nhäijyluontoisia tahansa, että tuo yleinen jurotus, joka näkyi heidän\nkasvoillaan, olisi heidän jokapäiväinen ilmeensä.\n\n\"Omituista on\", aloin, juotuani kupillisen teetä ja odottaessani\ntoista -- \"omituista on, miten tottumus voi muodostaa makumme ja\nmielipiteemme. Monet eivät saattaisi kuvitella onnen olemassaoloa\nniin täydellisesti muusta maailmasta eristetyssä elämässä, kuin\non teidän, herra Heathcliff. Kuitenkin uskallan sanoa, että te,\nperheenne ympäröimänä, ja rakastettava rouvanne teidän kotinne ja\nsydämenne hallitsevana henkenä --\"\n\n\"Rakastettava rouvani!\" hän keskeytti, melkein pirullinen irvistys\nkasvoillaan. \"Missä hän on, minun rakastettava rouvani?\"\n\n\"Rouva Heathcliff, vaimonne, tarkoitan.\"\n\n\"Vai sillä tavoin. -- Vai arvelette siis hänen henkensä ottaneen\nsuojelusenkelin aseman ja suojelevan Humisevan harjun kohtaloita\nsittenkin, kun hänen ruumiinsa on poissa. Niinkö?\"\n\nHuomasin erehtyneeni ja koetin oikaista erehdykseni. Minun olisi\npitänyt huomata, että nämä henkilöt olivat liian eri-ikäisiä\nvoidakseen olla mies ja vaimo. Toinen oli noin neljänkymmenen\nikäinen: henkisen tarmon aika, jolloin miehet harvoin kuvittelevat\nnaivansa rakkaudesta: se unelma on myöhempien vuosiemme lohdutus.\nToinen ei näyttänyt seitsentoistavuotiaaltakaan.\n\nSitten välähti mieleeni: -- vieressäni istuva moukka, joka juo\nteetään vadilta ja syö leipää pesemättömin käsin, saattaa olla\nnuoren naisen puoliso: nuorempi Heathcliff tietysti. Tällaiset\nseuraukset siitä on, kun ihmiset elävinä haudataan: tyttö on\njoutunut tuolle tolvanalle täysin tietämättömänä, että parempiakin\nmiehiä on olemassa. Mikä onneton kohtalo -- minun on varottava,\netten saata häntä katumaan valintaansa. Viimeinen huomautus voi\ntuntua itserakkaalta, mutta sitä se ei ole. Vieruskumppanini näytti\ninnoittavalta. Tiesin kokemuksesta olevani kohtalaisen miellyttävä.\n\n\"Rouva Heathcliff on minun miniäni\", virkkoi Heathcliff vahvistaen\narveluni. Hän kääntyi puhuessaan ja katsahti omituisesti tähän:\nvihainen katse, elleivät hänen naamalihaksensa olleet niin paatuneet,\netteivät ne, niinkuin muiden ihmisten, tulkinneet hänen sielunsa\ntunteita.\n\n\"Aivan niin -- nyt vasta huomaan: te siis olettekin tämän hyvän\nhaltiattaren onnellinen omistaja\", huomautin vierustoveriini kääntyen.\n\nMutta tämä oli pahempi erehdys kuin edellinen: nuorukainen karahti\ntulipunaiseksi kasvoiltaan, pusersi kätensä nyrkkiin ja näytti\naikovan hyökätä päälleni. Mutta hetken kuluttua hän talttui ja\ntukahdutti myrskyn minulle sinkoamallaan mahdikkaalla kirouksella,\njohon en huolinut kiinnittää huomiota.\n\n\"Arvailunne ovat onnistumattomia, herra\", huomautti isäntäni. \"Meillä\nei kummallakaan ole erikoisoikeuksia hyvään haltiattareenne nähden,\nhänen puolisonsa on kuollut. Sanoinhan hänen olleen miniäni, joten\nhänen on täytynyt olla naimisissa poikani kanssa.\"\n\n\"Ja tämä nuori mies on --\"\n\n\"Ei ainakaan minun poikani.\"\n\nHeathcliff hymyili taas, aivankuin olisi ollut liian rohkeata pilaa\nantaa hänelle isänoikeudet tuohon karhuun.\n\n\"Nimeni on Hareton Earnshaw\", murisi nuori mies, \"ja neuvon teitä\npitämään sitä kunniassa\".\n\n\"En ole osoittanut kunnioituksen puutetta\", kuului vastaukseni, ja\nsisimmässäni nauroin sitä arvokkuutta, jolla hän esittäytyi.\n\nHän tuijotti minuun kauemmin, kuin olisin halunnut, sillä pelkäsin,\nettä joutuisin kiusaukseen lyödä häntä korvalle tai päästää iloni\nvalloilleen. Aloin tuntea olevani ilmeisen asiaan kuulumaton tässä\nmiellyttävässä perhepiirissä. Synkkähenkinen tunnelma valtasi\nminutkin, ja sen vaikutuksesta miellyttävät, aineelliset mukavuudet\nympärilläni muuttuivat tehottomiksi; ja päätin varoa kolmannen kerran\nantautumasta vaaraan noiden orsien alla.\n\nKun aterioimishomma oli saatu päätökseen, ja kun kukaan ei virkkanut\nsanaakaan keskustelunaikeissa, lähestyin ikkunaa tarkastaakseni\nsäätä. Näin surullisen näyn: Synkkä yö yllätti ennenaikojaan, ja\ntaivaanlaki ja mäet peittyivät tuimaan pyörremyrskyyn ja lumituiskuun.\n\n\"En luule suoriutuvani kotiin ilman opasta\", en voinut olla\nhuudahtamatta. \"Tiet ovat jo tukossa, ja vaikka ne olisivat\npaljaatkin, voisin tuskin erottaa kolme jalan pituutta eteenpäin.\"\n\n\"Hareton, aja ne kaksitoista lammasta ladon eteiseen. Ne joutuvat\nlumen alle, jos ne jätetään lammastarhaan yöksi; ja pane luukku\nkiinni\", virkkoi Heathcliff.\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" jatkoin alkaen ärtyä.\n\nEn saanut vastausta kysymykseeni. Kun katsoin taakseni, näin vain\nJosephin, joka toi sangolla puuroa koirille, ja rouva Heathcliffin\nkumartuneena lieden ääreen. Hän huvitteli polttamalla tulitikkuja,\njotka olivat pudonneet uunin reunalta, kun hän pani teerasian\npaikoilleen. Joseph, laskettuaan maahan taakkansa, loi arvostelevan\nkatseen yli huoneen ja virkkoi karkeasti: \"Se sitten on ihmeellistä,\nettä te asettaudutte siihen seisomaan ilman minkäänkaltaista työtä,\npahan tekoon, kun kaikki toiset ovat menneet ulos. Mutta te olettekin\naivan käsittämätön, eikä puhuminen hyödytä mitään. Te ette koskaan\nluovu huonoista tavoistanne, vaan menette suoraa päätä pirun tykö,\nniinkuin äitinne ennen teitä --.\"\n\nLuulin ensin tämän kauniin puheen olevan tarkoitetun minulle, ja\nraivoissani astuin kohti vanhaa roistoa, aikoen potkaista hänet ulos\novesta. Rouva Heathcliffin vastaus esti sentään minut siitä.\n\n\"Te häpeämätön vanha tekopyhä!\" hän vastasi, \"eikö teitä peloita,\nettä piru heti vie teidät, kun lausutte hänen nimensä? Varoitan teitä\nsuututtamasta minua, muuten pyydän paholaiselta, että se osoittaa\nerikoista suosiota ja vie teidät mennessään. Seis! Katsokaa tätä,\nJoseph\", hän jatkoi, ottaen pitkän, tumman kirjan hyllyltä. \"Näytän\nteille, miten pitkälle olen edistynyt loitsutaidossa. Pian olen\nvalmis tekemään talossa selvää jälkeä. Punainen lehmä ei kuollut\nsattumalta, ja teidän nivelleiniänne voidaan tuskin pitää taivaan\nsallimana.\"\n\n\"Voi katalaa, katalaa\", huohotti vanhus, \"päästäköön Herra meidät\npahasta!\"\n\n\"Ei, kelvoton! Olette kadotuksen oma -- alkakaa laputtaa, tai satutan\nteitä vakavasti! Muovailen teidät kaikki vielä vahaksi ja saveksi, ja\nensimmäinen, joka ylittää määräämäni rajan, muuttuu -- en sanokaan\nmitä hänestä tulee -- mutta saatpa nähdä! Menkää, minä katson teitä!\"\n\nPienen noidan kauniit silmät ilmaisivat naljailevaa ilkeyttä, ja\nJoseph, jota vilpitön kauhu vapisutti, kiiruhti ulos rukoillen ja\nhuutaen mennessään: \"Kamalaa!\" Arvelen, että rouvan käytöksen täytyi\nolla eräänlaista kolkkoa pilantekoa. Ja nyt, kun olimme kahdenkesken,\nkoetin herättää hänessä osanottoa omaan onnettomuuteeni.\n\n\"Rouva Heathcliff\", virkoin vakavana, \"teidän on suotava anteeksi,\nettä vaivaan teitä. Teen sen otaksuen, ettette tuollaisin kasvoin voi\nolla osoittamatta hyväsydämisyyttä. Neuvokaa muutamia tienviittoja,\njoita seuraamalla osaisin mennä kotiin. Minulla ei ole enemmän\ntietoa, miten sinne pääsisin kuin teillä on Lontooseen menosta!\"\n\n\"Valitkaa tie, jota tulitte\", hän vastasi heittäytyen tuoliin\nkynttilä kädessä ja tuo suuri kirja avoimena edessään. \"Lyhyt neuvo,\nmutta niin järkevä, kuin vain antaa voin.\"\n\n\"Mutta jos minut sitten löydetään kuolleena suosta tai\nlumenpeittämästä syvänteestä, niin eikö teidän omatuntonne kuiskaa\nsen olevan osittain teidän syytänne?\"\n\n\"Kuinka niin? Minä en voi teitä saattaa. He eivät sallisi minun mennä\nedes puutarhan aidan toiseen päähän.\"\n\n\"_Tekö!_ Olisin pahoillani, jos minun täytyisi pyytää teitä astumaan\nkynnyksenkään yli minun tähteni tällaisena iltana\", huomautin.\n\"Pyydän teitä vain _selittämään_ tieni suunnan, enkä _näyttämään_\nsitä; tai puhumaan herra Heathcliffille, että hän antaisi minulle\noppaan.\"\n\n\"Kenet? Täällä ei ole muita kuin hän itse, Earnshaw, Zillah, Joseph\nja minä. Kenet haluaisitte?\"\n\n\"Eikö talossa ole ketään poikia?\"\n\n\"Ei, ei ole ketään muita.\"\n\n\"Niinpä ei auta muu kuin paikalleen jääminen.\"\n\n\"Sen voitte järjestää isännän kanssa. Siinä asiassa ei minulla ole\nmitään tekemistä!\"\n\n\"Toivon tämän olevan teille opiksi, ettette enää lähde\najattelemattomasti retkeilemään näille vuorille\", huusi Heathcliffin\ntyly ääni keittiön ovelta. \"Mitä täällä oloon tulee, täytyy minun\nsanoa, etten pidä täysihoitolaa vieraita varten. Voitte jakaa vuoteen\nHaretonin tai Josephin kanssa, jos jäätte.\"\n\n\"Voin torkkua tuolilla tässä huoneessa\", vastasin.\n\n\"Ettepä! Vieras on vieras, olkoon hän rikas tai köyhä: minua\nei miellytä sallia kenenkään nuuskivan täällä, kun en itse ole\nvartioimassa!\" virkkoi tuo säädytön heittiö.\n\nTämän loukkauksen kuultuani loppui kärsivällisyyteni. Lausuin julki\nsuuttumukseni ja syöksyin hänen ohitseen pihalle törmäten kiireessäni\nEarnshawiin. Oli niin pimeätä, etten voinut erottaa poispääsytietä.\nJa harhaillessani talon ympäristöllä kuulin keskustelun, joka oli\nuusi näyte heidän keskisestään kohteliaasta käyttäytymisestä. Aluksi\nnuori mies tuntui olevan halukas auttamaan minua.\n\n\"Minä lähden hänen kanssaan puistoon asti\", hän sanoi.\n\n\"Sinä lähdet hänen kanssaan helvettiin\", huusi hänen isäntänsä, tai\nmikä suhde heidän välillään lienee vallinnutkin. \"Kuka silloin pitää\nhuolta hevosista, häh?\"\n\n\"Ihmishenki merkitsee enemmän kuin hevosten laiminlyönti yhtenä\niltana; jonkun täytyy mennä\", mutisi rouva Heathcliff ystävällisemmin\nkuin olin odottanut.\n\n\"Ei sinun käskystäsi\", vastasi Hareton. \"Jos sinä aiot häntä\npuolustaa, on sinun paras vaieta.\"\n\n\"Niinpä toivon, että hänen haamunsa tulee kummittelemaan teille\nja ettei herra Heathcliff saa koskaan uutta vuokralaista, kunnes\nRastaantien moisio on rauniona\", vastasi rouva tuikeasti.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa, kuinka hän noituu meitä\", mutisi Joseph, jota\nkohti suuntasin kulkuni.\n\nHän oli äänen kantaman päässä lypsämässä lehmää lyhdyn valossa.\nAnastin lyhdyn muitta mutkitta, ja luvaten lähettää sen takaisin\nhuomenna, syöksyin lähintä veräjää kohti.\n\n\"Herra, herra, se varasti lyhdyn!\" huusi vanhus, ajaen minua takaa.\n\"Hoi, Nopsa! Hoi koira! Hoi Susi, ota kiinni, ota kiinni.\"\n\nJa hän aukaisi pienen oven, ja kaksi karvaista petoa kävi kiinni\nkurkkuuni, kaataen minut ja sammuttaen valon, ja sillävälin\nHeathcliffin ja Haretonin yhteinen naurunremakka yllytti vihani ja\nnöyryytykseni huippuunsa. Onneksi pedoilla näytti olevan enemmän\nhalua tassujensa oikomiseen ja haukotteluun ja häntänsä heilutteluun\nkuin nielemään minut elävänä. Mutta ne eivät sallineet minun\nyrittääkään ylösnousua, ja minun täytyi maata kunnes niiden ilkeät\nisännät suvaitsivat vapauttaa minut. Sitten, hatuttomin päin ja\nvihasta vavisten vaadin, että lurjusten on päästettävä minut menemään\n-- pidättämiseni hetkeäkään kauemmin olisi heille vaarallista --\nuhaten heitä mitä erilaisimmin kostotoimenpitein, joiden katkeruus\noli rajaton kuin kuningas Learin viha.\n\nKiivas kiihtymykseni aiheutti runsaan verenvuodon nenästäni, ja\nsittenkin Heathcliff nauroi, ja minä riitelin. En tiedä minkälaisen\nlopun tämä näytelmä olisi saanut, ellei talossa olisi ollut\nhenkilöä, joka näytti olevan järkevämpi kuin minä ja lempeämpi kuin\nisäntäni. Se oli Zillah, tuo pulska emännöitsijä, joka viimein\nsaapui tiedustelemaan metelin syytä. Hän luuli jonkun pidelleen\nminua pahoin, mutta uskaltamatta ahdistaa isäntäänsä, hän suuntasi\nsanatulvansa nuorempaan roistoon.\n\n\"Kas niin, herra Earnshaw\", hän huusi, \"ihmettelenpä, mihin te nyt\nryhdytte! Aiotteko tappaa ihmisiä oman kynnyksen eteen! Huomaan,\nettei tämä paikka sovi minulle -- katsokaa nyt poikaparkaa, hän oli\nvähällä tukehtua! Hiljaa, hiljaa, älkää jatkako enää. Tulkaa sisään\nja minä parannan tuon, kas noin, pysykää hiljaa!\"\n\nNäin sanottuaan hän äkkiä heitti rainnallisen jääkylmää vettä\nniskaani ja vei minut keittiöön. Herra Heathcliff seurasi sinne,\nja hänen satunnainen ilonsa vaihtui nopeasti hänen tavalliseen\nsynkkyyteensä.\n\nOlin kovin sairas ja päätäni pyörrytti ja tunsin itseni\nvoimattomaksi. Ja niin oli minun pakko antautua hoidettavaksi herra\nHeathcliffin katon alla. Hän käski Zillahin antamaan minulle lasin\nkonjakkia ja meni sitten sisempään huoneeseen; Zillah taas surkutteli\nikävää sattumaa, johon olin joutunut, ja täytettyään isäntänsä\nkäskyn, mikä minua vähän virkisti, johdatti minut vuoteeseen.\n\n\n\n\nIII luku\n\n\nNäyttäessään tietä yläkertaan hän kehoitti minua peittämään kynttilän\nja liikkumaan hiljaa, sillä hänen isännällään oli omituinen mielipide\nhuoneesta, johon hän sijoittaisi minut; herra Heathcliff ei koskaan\nantanut kenenkään asua siellä. Tiedustelin syytä tähän. Hän ei\ntiennyt, vastasi hän; hän oli asunut täällä vain pari vuotta, ja\ntäällä oli niin monenlaisia omituisia tapoja, ettei hän halunnut olla\nutelias.\n\nOlin liian pökerryksissä ollakseni itse utelias, joten suljin oven ja\ntähyilin ympärilleni vuodetta etsien. Koko huonekalusto käsitti vain\ntuolin, vaatekaapin ja suuren tammisen laatikon, jonka päihin oli\nkoverrettu vaunun ikkunain näköiset neliöt. Kun olin päässyt tämän\nrakennelman ääreen, kurkistin sen sisään ja huomasin sen olevan kovin\nkekseliäästi kyhätyn, eriskummallisen vanhanaikaisen vuoteen, joka\nteki tarpeettomaksi oman huoneen jokaiselle perheen jäsenelle. Se oli\ntosiaankin kuin pieni kammio, ja sen sisällä olevan ikkunan ulkoneva\nlauta kävi pöydästä. Solutin taapäin sen nelikulmaiset laidat, menin\nsisään kynttilöineni, työnsin laidat taas yhteen, ja tunsin olevani\nturvassa Heathcliffin ja kaikkien muiden kärkkymisiä vastaan.\n\nIkkunalaudalla, jolle asetin kynttilän, oli muutamia homehtuneita\nkirjoja pinottuna yhteen nurkkaan, ja nurkka oli täynnä maaliin\nraaputettua kirjoitusta. Kirjoitus ei kuitenkaan sisältänyt\nmuuta kuin nimen, jota oli toistettu kaikenlaisin kirjaimin,\nisoin ja pienin -- Catherine Earnshaw vaihtui milloin Catherine\nHeathcliffiksi, milloin taas Catherine Lintoniksi.\n\nLamaantuneen välinpitämättömästi nojasin päätäni ikkunaan ja jatkoin\nCatherine Earnshaw -- Heathcliff -- Linton-nimien toistamista,\nkunnes silmäni sulkeutuivat; mutta ne eivät olleet levänneet vielä\nminuuttiakaan, kun valkoiset kirjaimet alkoivat loistaa pimeässä\nelävinä kuin aaveet, ja ilma oli täynnä Catherineja. Ja kun nousin\npoistaakseni tuon tungettelevan nimen, huomasin kynttilän sydämen\nnojaavan erääseen vanhaan kirjaan ja levittävän ympärilleen käryävän\nvasikannahan hajua. Niistin kynttilän ja hyvin huonovointisena nuhan\nja jatkuvan kuvotuksen takia istuin valveilla ja levitin polvilleni\ntämän vahingoittamani kirjan. Se oli pienikokoinen testamentti ja\nhaisi hirveän homehtuneelta. Etusivulla oli omistuskirjoitus --\n\"Catherine Earnshawin kirja\" ja vuosiluku noin neljännesvuosisataa\ntaaksepäin. Suljin kirjan ja otin toisen ja taas toisen, kunnes olin\ntutkinut kaikki. Catherinen kirjasto oli valikoitu, ja sen rappiotila\nosoitti, että sitä oli ahkerasti käytetty, vaikkakaan ei aivan\noikeaan tarkoitukseensa. Tuskin yksikään luku oli säästynyt musteella\nkirjoitetuilta muistutuksilta -- ei ainakaan siltä näyttänyt --,\njotka peittivät kaikki latojan jättämät tyhjät paikat. Muutamat\nolivat yksinäisiä lauseita, toiset taas muodostivat kehittymättömällä\nlapsen käsialalla töherretyn säännöllisen päiväkirjan. Erään\npainamattoman sivun (se mahtoi olla oikea aarre silloin kuin se ensi\nkerran havaittiin) yläkulmassa näin suureksi huvikseni oivallisen\npiirroksen ystävästäni Josephista -- piirustus oli karkeatekoinen,\nmutta voimakas. Minussa syttyi heti mielenkiinto tuntematonta\nCatherinea kohtaan, ja aloin heti ottaa selvää vaalenneista\nhieroglyfeistä.\n\n\"Mikä ikävä sunnuntai!\" alkoi sepustus piirroksen alla. \"Toivon, että\nsaisin isäni takaisin. Hindley on inhoittava sijainen -- hän kohtelee\nHeathcliffiä julmasti -- Heathcliff ja minä aiomme kapinoida --\nastuimme ensimmäisen askelen siihen suuntaan tänä iltana.\n\n\"Koko päivän on rankasti satanut vettä, emme voineet mennä kirkkoon,\njoten Josephin täytyi tietenkin saada itselleen seurakunta ullakolle.\nKun sitten Hindley ja hänen vaimonsa lekottelivat kodikkaan tulen\nääressä alhaalla -- he eivät ainakaan lukeneet raamattua, sen voin\nvakuuttaa -- annettiin Heathcliffille, minulle ja onnettomalle\nkyntöpojalle määräys hakea rukouskirjamme ja kavuta ylös; meidät\njärjestettiin riviin maissisäkin päälle, jossa huokailimme ja\nvärisimme ja toivoimme, että Josephkin värisisi, jotta hän itsensä\nvuoksi pitäisi meille lyhyen saarnan. Turha ajatus: Saarna kesti\ntäsmälleen kolme tuntia. Ja kuitenkin rohkeni veljeni huutaa, kun hän\nnäki meidän tulevan alas: 'Mitä, joko se on loppunut?' Ennen meidän\nannettiin sunnuntai-iltoina leikkiä, jos emme hälisseet; nyt pelkkä\ntirskahduskin on tarpeeksi saattamaan meidät nurkkaan!\n\n\"'Te unohdatte, että isäntänne on tässä', sanoo tyranni. 'Nujerran\njokaisen, joka suututtaa minut! Vaadin täydellistä vakavuutta ja\nhiljaisuutta. Hoi, poika, sinäkö sen teit? Frances, kultaseni,\ntukista häntä ohi mennessäsi! Kuulin hänen naksuttelevan sormiaan.'\nFrances tukisti häntä rivakasti ja sen tehtyään istuutui miehensä\npolvelle; siinä he sitten olivat kuin kaksi lasta suudellen ja puhuen\npötyä tuntikaupalla -- tyhmää leperrystä, jommoista me häpeäisimme.\nMe olimme pukeutuneet niin siististi kuin pukuvarastomme varat vain\nsallivat. Olin juuri kiinnittänyt rintalappumme yhteen, ja ripustanut\nne ylös ikkunaverhoiksi, kun Joseph tuli tallista jollekin asialle.\nHän repäisi alas tekeleeni, antoi minulle korvapuusteja ja vinkui:\n\n\"'Herra on vasta ikään haudattu ja sapatti ei ole vielä loppunut\nja juuri äsken pääsitte evankeliumia kuulemasta ja nyt uskallatte\nleikitellä. Hyi häpeä! Istukaa alallanne senkin mukulat! Tässä on\nluettavaksenne hyviä kirjoja. Istukaa alallanne ja ajatelkaa sielunne\ntilaa!'\n\n\"Näin sanoen hän pakotti meidät sen verran siirtymään paikoiltamme,\nettä kaukaisen tulen hämärässä valossa voisimme lukea tekstin\ntalletetusta tavarasta, millä hän lohdutti meitä. En voinut sietää\ntätä askartelua. Tuon puheen pihinän kestäessä otin likaisen\nkirjani, heitin sen koirankoppiin ja vannoin vihaavani hyvää kirjaa.\nHeathcliff potkaisi omansa samaan paikkaan. Silloin nousi meteli!\n\n\"'Herra Hindley!' huusi pappimme. 'Herra, tulkaahan tänne.\nCathy-neiti on repinyt pois 'Pelastuksen kypärin' takapuolen\nja Heathcliff on suunnannut vihansa 'Leveän kadotuksen tien'\nensimmäiseen osaan. On vallan surkeata, että te annatte heidän jatkaa\ntämmöistä menoa. Varjelkoon! Vanha isäntä olisi kyllä pitänyt heidät\naisoissa -- mutta hän on poissa!'\n\n\"Hindley kiiruhti paratiisistaan lieden äärestä, ja tarttuen toista\nkaulukseen ja toista käsivarteen, retuutti meidät molemmat keittiön\nkarsinaan. Sieltä, niin vannoi Joseph, paholainen meidät hakisi, niin\nvarmasti kuin olimme elossa! Tämän lohdutuksen saatuamme vetäydyimme\nkumpikin omaan nurkkaamme odottamaan paholaisen saapumista. --\nMinä yletyin ottamaan tämän kirjan ja mustetolpon eräältä hyllyltä\nja työnsin pääoven auki valoa saadakseni, ja nyt minulla on\nkirjoitusaikaa kaksikymmentä minuuttia. Mutta toverini on kärsimätön\nja ehdottaa, että ottaisimme meijeri-tytön takin ja lähtisimme sen\nturvissa suolle kävelemään. Miellyttävä ehdotus -- ja sitten, jos tuo\näkäinen ukko tulee sisälle, voi hän uskoa ennustuksensa toteutuneen\n-- me emme voi tulla märemmiksi emmekä paleltua sateessa enemmän kuin\ntäälläkään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuulen Catherinen täyttäneen aikomuksensa, sillä seuraava lause\nesitti toisen aiheen: Hän itkeä tihuutti.\n\n\"En koskaan olisi luullut Hindleyn saavan minua itkemään näin!\" hän\nkirjoitti. \"Päätäni särkee, niin etten voi pitää sitä tyynyllä,\nmutta en kuitenkaan voi antaa perään. Heathcliff-parka! Hindley\nkutsuu häntä jätkäksi eikä anna hänen istua meidän kanssamme eikä\nenää syödäkään kanssamme. Ja hän sanoo, ettemme Heathcliff ja minä\nenää saa leikkiä yhdessä, ja uhkaa ajaa Heathcliffin pois talosta,\njos teemme vastoin hänen käskyjään. Hän on moittinut meidän isäämme\n(kuinka hän uskalsi) siitä, että tämä kohteli H:ä liian hellästi. Hän\nvannoo alentavansa H:n tämän oikeaan paikkaan --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAloin nyökytellä uneliaasti haalistunutta sivua lukiessani. Silmäni\nharhailivat käsikirjoituksesta painetulle sivulle. Näin punaisen\nkorupainoisen nimikirjoituksen: \"Seitsemän kertaa seitsemän, ja\nensimmäinen seitsemästäkymmenestä yhdestä. Saarna, jonka on pitänyt\npastori Jabes Branderham Gimmerden Soughin kirkossa.\" Ja kun puoliksi\nhereillä ollen vaivasin aivojani arvatakseni, mitä Jabes Branderham\nsaisi kokoon aineestaan, vajosin takaisin vuoteeseen ja vaivuin\nuneen. Voi noita huonon teen ja huonon tuulen seurauksia! Sillä mikä\nmuu voisi olla syynä minun viettämääni kauheaan yöhön? En muista\nainoatakaan yötä siitä alkaen kuin kykenin tuntemaan kärsimystä,\nyötä, jota vähääkään voisin verrata siihen.\n\nAloin uneksua melkeinpä ennen kuin menetin paikallistajuntani. Luulin\nolevan aamun; olin alkanut kotimatkani, Joseph oppaanani. Lunta\noli tullut melkein metrin korkeudelta tielle. Ja ponnistellessamme\neteenpäin kiusasi toverini minua yhtämittaa moittien, ettei minulla\nollut pyhiinvaeltajan sauvaa. Hän sanoi minulle, etten koskaan\npääsisi kotiin ilman sitä, ja heilutteli kerskaavasti isopäistä\nkalikkaansa, joka arvattavasti oli vaadittu sauva. Hetkisen minusta\ntuntui mielettömältä, että tarvitsisin sellaista asetta päästäkseni\nsisään omaan asuntooni. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Minä\nen ollutkaan sinne menossa. Olimme matkalla kuulemaan kuuluisan\nJabes Branderhamin saarnaa tekstistä \"Seitsemänkymmentä kertaa\nseitsemän\", ja joku meistä kolmesta, Joseph, pappi tai minä, oli\ntehnyt tuon ensimmäisen seitsemästäkymmenestä yhdestä, ja hänet oli\njulkisesti erotettava seurakunnasta. Me saavuimme kirkkoon. Olen\ntosiaankin kulkenut sen ohi pari kolme kertaa kävelyretkilläni; se\non rotkossa kahden vuoren välissä, rotkon kunnaalla, lähellä suota,\njonka turpeiden kosteuden sanotaan korvaavan sinne haudattujen\nharvalukuisten ruumiiden balsamoimisen. Kappelia on pidetty kunnossa\ntähän asti, mutta kun papin palkka on vain kaksikymmentä puntaa\nvuodessa ja kahden huoneen huoneisto, joka uhkaa kiireimmiten\nluhistua yksihuoneiseksi, ei kukaan pappi halua ottaa niskoilleen\npapin velvollisuuksia: erittäinkin kun on liikkeellä huhu, että\nhänen laumansa mieluummin antaa hänen kuolla nälkään kuin enentää\nomista taskuistaan hänen palkkaansa kymmenellä pennilläkään. Siitä\nhuolimatta oli Jabes-pastorilla unessani huone täynnä harrasta\nkuulijakuntaa. Ja hän saarnasi -- hyvä Jumala! millaisen saarnan:\nse oli jaettu neljäänsataan yhdeksäänkymmeneen osaan, joista\nkukin oli tavallisen saarnan pituinen ja käsitteli eri syntiä.\nEn ymmärrä, mistä hän sai niihin aiheen. Hänellä oli omaperäinen\ntekstintulkitsemistapa, ja oli ilmeisesti välttämätöntä, että\nuskonveli tekisi joka tilaisuudessa eri synnin. Synnit olivat mitä\nomituisinta lajia: kummia rikkomuksia, jommoisia en koskaan ennen\nollut kuvitellut.\n\nVoi, kuinka väsynyt lopuksi olin. Miten vääntelehdin, haukottelin,\ntorkuin ja heräsin. Miten nipistelin ja pistelin itseäni ja\nhieroin silmiäni ja nousin seisomaan ja taas istuuduin ja sysäsin\nkyynärpäälläni Josephia saadakseni tietää, lopettaisiko pappi\nkoskaan. Minut oli tuomittu kuulemaan kaikki. Vihdoin viimeinkin\nhän pääsi _ensimmäiseen seitsemästäkymmenestä ensimmäisestä_. Sillä\nratkaisevalla hetkellä äkillinen innoitus valtasi minut. Se sai\nminut nousemaan ja julistamaan, että Jabes Branderham oli tehnyt sen\nsynnin, jota ei kenenkään kristityn tarvitse antaa anteeksi.\n\n\"Herra\", huusin, \"istuessani täällä neljän seinän sisällä\nyhtä painoa olen ollut suvaitsevainen ja antanut anteeksi\nnuo saarnanne neljäsataa yhdeksänkymmentä pääkohtaa.\nSeitsemänkymmentä kertaa seitsemän olen tarttunut hattuuni ja\nollut poislähdössä -- seitsemänkymmentä kertaa seitsemän olette\nmielettömästi pakottanut minut palaamaan istuimelleni. Tuo\nneljässadasyhdeksäskymmenesensimmäinen on liikaa! Kärsimystoverit!\nkäykää häneen käsiksi! Polkekaa hänet maahan, murskatkaa hänet\natomeiksi, ettei seutu, joka hänet tuntee, enää tuntisi häntä!\"\n\n\"_Sinä olet se mies_!\" huusi Jabes juhlallisen vaitiolon jälkeen,\nnojaten saarnastuolin laitaan. \"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän\nkertaa sinä vääntelit naamaasi -- seitsemänkymmentä kertaa\nseitsemän kysyin neuvoa sielultani. -- Katso, tämä on inhimillistä\nheikkoutta. Tämäkin voidaan julistaa synnittömäksi! Ensimmäinen\nseitsemästäkymmenestä ensimmäisestä on tullut. Uskonveljet, saattakaa\ntäytäntöön tuomio, joka kirjoitettu on! Sen kunnian saakoot kaikki\nHänen pyhänsä.\"\n\nTämän loppusanan jälkeen koko seurakunta kohotetuin pyhimyssauvoin\nsyöksyi minua kohti yksimielisesti. Minä, jolla ei ollut\nkäytettävänä mitään puolustusasetta itsepuolustukseksi, aloin\npainiskella Josephin, lähimmän ja raivokkaimman vastustajani kanssa,\nsaadakseni hänen sauvansa. Väkijoukon myllerryksessä useiden sauvat\njoutuivat ristiin, ja iskut, jotka tarkoitettiin minulle osuivat\ntoisiin nuppeihin. Yht'äkkiä koko kirkko kaikui lyönneistä ja\nvastalyönneistä: joka miehen käsi oli hänen lähimmäistään vastaan, ja\nBranderham, joka ei tahtonut olla joutilaana, tukahdutti kiukkunsa\nlyömällä kovia iskuja saarnastuolin laitaan. Ne kaikuivat niin\nkimeinä, että viimein, sanomattomaksi huojennuksekseni heräsin.\nMikä oli aiheuttanut tuon äärettömän mylläkän? Kuka oli näytellyt\nJabesin osaa hötäkässä? Vain kuusen oksa, joka löi ikkunaan\ntuulen valittaessa ulkona ja rapisuttaessa kuusen kuivia käpyjä\nikkunaruutuja vasten! Kuuntelin epäröivänä hetkisen; sain selville\nhäiritsijän, käännyin ja vaivuin uneen, ja aloin uudestaan uneksua,\njos mahdollista, vielä epämiellyttävämmin kuin edellisellä kerralla.\n\nTällä kertaa muistin makaavani tammikaapissa, ja kuulin selvästi\nrajun tuulen ja lumituiskun. Kuulin myös kuusenoksan toistavan\nkiusallista ääntään, ja tiesin, mistä se aiheutui. Mutta se\nhuolestutti minua niin suuresti, että päätin, mikäli mahdollista,\nvaientaa sen. Ja luulin nousevani ja aukaisevani ikkunan; telki\noli juotettu kiinni aspiin, seikka, jonka herätessäni olin\nhuomannut, mutta unohtanut. \"Minun täytyy joka tapauksessa lopettaa\nrapina!\" mutisin työntäen käteni ikkunasta ja ojentaen käsivarteni\ntarttuakseni häiritsevään oksaan; mutta oksan sijasta sormeni\nkoskettivat pientä, jääkylmää kättä. Ääretön painajaiskauhu valtasi\nminut: koetin vetää pois käsivarteni, mutta tuo käsi tarttui\nsiihen, ja mitä surullisin ääni nyyhkytti: \"Päästäkää minut sisään\n-- päästäkää minut sisään!\" \"Kuka te olette?\" kysyin ja koetin\nsamalla vapautua. \"Catherine Linton\", se vastasi väristen (miksi\najattelinkin _Lintonia?_ Olin lukenut _Earnshawin_ kaksikymmentä\nkertaa Lintonin sijasta). \"Olen tullut kotiin. Olen eksynyt tieltäni\nsuolla!\" Kun ääni puhui, näin hämärästi lapsen kasvojen katsovan\nikkunasta. Kauhu teki minut julmaksi: kun huomasin hyödyttömäksi\nyrittää pudistaa tuota olentoa pois, vedin sen rannetta särkynyttä\nikkunaruutua vasten ja hieroin sitä siinä edestakaisin, kunnes\nranteesta alkoi vuotaa verta, joka tahrasi makuuvaatteet. Yhä se\nvalitti: \"Päästäkää minut sisään\" ja piti yhtä lujasti kiinni,\nollen vähällä saattaa minut hulluksi pelosta. \"Kuinka minä sen voin\ntehdä?\" sanoin viimein. \"Päästäkää minut irti, jos haluatte minun\npäästävän teidät sisään!\" Sormet heltisivät, kiskaisin omani pois\nreiästä ja pinosin nopeasti kirjat pyramiidiksi sen eteen ja peitin\nkorvani päästäkseni kuulemasta surullista pyyntöä. Näytin voivani\npitää korvani lukossa yli neljännestunnin, mutta heti kuin aloin\nkuunnella, tuo surkea valitus jatkui taas. \"Mene pois\", huusin, \"en\nkoskaan päästä sinua sisään, vaikka pyytäisit kaksikymmentä vuotta!\"\n\"Siitähän onkin jo kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta. Olen\nollut koditon kulkuri kaksikymmentä vuotta.\" Sitten se alkoi hiljaa\nraaputtaa ulkopuolella, ja kirjapino liikkui kuin työnnettäisiin\nsitä eteenpäin. Koetin hypätä vuoteestani, mutta en voinut\nliikuttaa jäsentäkään; aloin huutaa ääneen, hurjasti peloissani.\nHämmästyksekseni huomasin, ettei huutoni ollut unta. Nopeat askelet\nlähestyivät huoneeni ovea. Joku työnsi sen auki voimakkaasti, ja valo\nloisti vuoteeni päädyssä olevista neliöistä. Istuin yhä väristen ja\nkuivasin hikeä otsaltani. Häiritsijä näytti epäröivän ja mutisevan\nitsekseen. Viimein hän virkkoi puoleksi kuiskaten, todennäköisesti\nvastausta odottamatta: \"Onko täällä ketään?\" Katsoin parhaaksi\ntunnustaa läsnäoloni, sillä tunsin Heathcliffin äänen ja pelkäsin\nhänen jatkavan etsintää, jos pysyisin hiljaa. Niinpä käännyin ja\naukaisin laudoituksen. En hevin unohda vaikutusta, jonka tekoni\naiheutti.\n\nHeathcliff seisoi lähellä ovea, alusvaatteisillaan; kynttilä vuoti\nhänen sormilleen, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin seinä\nhänen takanaan. Ensimmäinen tammilaudoituksen narahdus pökerrytti\nhänet kuin sähköisku: kynttilä putosi hänen kädestään muutaman jalan\npäähän, ja hänen tuskansa oli niin suunnaton, että hän vaivoin kykeni\nnostamaan kynttilän maasta.\n\n\"Vain vieraanne, herra\", huudahdin toivoen, että hän säästyisi\nosoittamasta nöyryyttävää pelkoaan. \"Onnettomuudekseni huusin unessa\nhirvittävän painajaisen pauloissa. Olen pahoillani, että häiritsin\nteitä.\"\n\n\"Jumala teidät tuhotkoon, herra Lockwood! Toivon, että olisitte\n--\" alkoi isäntäni, asettaen kynttilän tuolille, koska hän huomasi\nmahdottomaksi pitää sitä tasapainossa. \"Ja kuka opasti teidät tähän\nhuoneeseen?\" hän jatkoi pusertaen kyntensä kämmeniinsä ja purren\nhammasta voittaakseen poskilihasten kouristukset. \"Kuka se oli? Minua\nhimottaa ajaa se pois talosta heti paikalla?\"\n\n\"Se oli palvelijanne Zillah\", vastasin hypäten lattialle ja pukeutuen\nnopeasti. \"En välitä vaikka sen teettekin, herra Heathcliff, hän\nansaitsee sen hyvin. Luulenpa hänen tahtoneen uuden todisteen\nminun kustannuksellani siitä, että täällä kummittelee. Niin täällä\ntekeekin -- kihisee haltioita ja peikkoja. Teillä on syytä pitää\nhuone suljettuna, sen voin vakuuttaa. Kukaan ei tule kiittämään teitä\nsaatuaan uinahtaa tuossa pesässä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Heathcliff, \"ja mitä teette? Pankaa maata\nja nukkukaa yö loppuun, koska olette täällä; mutta taivaan tähden!\nÄlkää toistako tuota hirveätä melua: mikään ei puolusta sitä, ellette\nhalua, että kurkkunne katkaistaan!\"\n\n\"Jos tuo pieni paholainen olisi päässyt sisään ikkunasta, hän olisi\nmahdollisesti kuristanut minut!\" vastasin. \"En halua enää kärsiä\nvieraanvaraisten esi-isienne vainoa. Eikö pastori Jabes Branderham\nollut teille sukua äidin puolelta? Ja tuon hepakon Catherine Lintonin\ntai Earnshawin tai mikä hänen nimensä lieneekin -- on täytynyt olla\nvaihdokas -- ilkeä pikkuinen olento! Hän kertoi minulle harhailleensa\nmaan päällä nämä kaksikymmentä vuotta: epäilemättä oikea rangaistus\nhänen maallisista rikkomuksistaan!\"\n\nTuskin olin lausunut nämä sanat, kun muistin Heathcliffin ja\nCatherinen nimien olleen yhdistettyinä kirjassa, mikä seikka oli\nkokonaan livahtanut muististani, kunnes tulin näin herätetyksi.\nPunastuin ajattelemattomuuteni vuoksi; mutta osoittamatta muulla\ntavoin, että olin huomannut loukkaukseni, kiiruhdin jatkamaan --\n\"Tosiasia on, herra, että vietin alkupuolen yötä --\" tässä pysähdyin\nuudestaan, sillä olin sanomaisillani \"tutkimalla noita vanhoja\nkirjoja\", mikä tutkiminen olisi paljastanut, että olin selvillä\nniiden kirjoitetusta samoin kuin painetustakin sisällöstä; siis,\noikaisten sanontani jatkoin -- \"lukien ikkunakehykseen raaputettua\nnimeä. Ikävä askartelu, jonka tarkoitus oli nukuttaa minut, samoin\nkuin laskeminen, tai --\"\n\n\"Mitä _oikeastaan_ tarkoitatte puhumalla _minulle_ tällä tavoin?\"\närjäisi Heathcliff hurjasti kiivastuneena. \"Miten -- _miten\nuskallatte_, minun kattoni alla? -- Jumalani! Hän on hullu puhuessaan\nnoin!\" Ja hän löi otsaansa raivoissaan.\n\nEn tiennyt pitikö minun suuttua hänen puheestaan vaiko jatkaa\nselityksiäni, mutta hän näytti olevan niin voimakkaan liikutuksen\nvallassa, että aloin sääliä häntä ja jatkoin unieni kertomista;\nmyönsin, etten koskaan ennen ollut kuullut nimitystä \"Catherine\nLinton\", mutta sen jatkuva toistaminen aiheutti vaikutelman, joka\nmuodostui itse henkilöksi, kun ei mielikuvitukseni enää ollut\nvallassani. Puhuessani Heathcliff verkalleen vaipui vuoteen suojaan\nja sitten istuutui kätkeytyen melkein kokonaan sen taakse. Arvasin\nkuitenkin hänen säännöttömästä ja pidätetystä hengityksestään, että\nhän koetti voittaa tavatonta mielenliikutustaan. Koska en halunnut\nnäyttää hänelle, että olin kuullut taistelun, jatkoin pukeutumistani\nhälisten, katsoin kelloani ja huomautin yön pituudesta: \"Kello ei\nvielä ole kolmeakaan! Olisin voinut vannoa sen olevan kuusi! Aika\npysähtyy täällä: meidän on totisesti täytynyt mennä levolle kello\nkahdeksalta!\"\n\n\"Levolle aina yhdeksältä talvella ja ylös neljältä\", virkkoi\nisäntäni, tukahduttaen huokauksen ja -- kuten hänen käsivartensa\nvarjon liikkeestä päättelin -- pyyhkäisten kyynelen silmästään.\n\"Herra Lockwood\", hän jatkoi, \"te voitte mennä minun huoneeseeni:\nolette vain tiellä, jos menette alakertaan näin varhain; ja teidän\nlapsellinen huutonne on karkoittanut uneni hiiteen.\"\n\n\"Niin minunkin uneni\", vastasin. \"Kävelen pihalla aamunkoittoon asti,\nja sitten lähden pois, eikä teidän tarvitse pelätä, että tulisin\nuudelleen häiritsemään. Olen nyt täydelleen parantunut halusta hakea\nhuvia seuraelämästä niin maalla kuin kaupungissa. Järkevällä miehellä\npitää olla riittävästi seuraa itsestään.\"\n\n\"Suloista seuraa!\" mutisi Heathcliff. \"Ottakaa kynttilä ja menkää,\nmihin haluatte. Tapaamme hetken kuluttua. Pysykää kuitenkin poissa\npihalta, sillä koirat ovat vapaina; ja talossa -- Juno toimii\nvartijana siellä, ja -- ei, te voitte kävellä vain portaissa ja\nkäytävissä. Mutta menkää nyt! Minä tulen kahden minuutin kuluttua!\"\n\nMinä tottelin sikäli, että poistuin huoneesta, mutta kun en tiennyt,\nmihin kapea eteinen johti, jouduin vasten tahtoani näkemään\nisännässäni taikauskoisuutta, joka oli omituisesti ristiriidassa\nhänen ilmeisen järkevyytensä kanssa. Hän meni vuoteeseen, kiskaisi\nauki ikkunan puhjeten hillittömään itkuun. \"Tule sisään, tule\nsisään!\" hän nyyhkytti. \"Tule Cathy! Ah, tule -- vielä kerran!\" hän\nnyyhkytti. \"Ah, oma armaani! kuule minua _tällä_ kertaa viimeinkin\nCatherine!\" Aave käyttäytyi oikullisesti kuin aaveet ainakin: se ei\nantanut merkkiäkään olemassaolostaan; mutta lumi ja tuuli puhalsivat\nrajusti läpi huoneen, saavuttaen minutkin ja sammuttaen valoni.\n\nTässä hourailussa ilmeni niin syvä surunpuuska, että sääli esti minua\nkiinnittämästä huomiotani sen mielettömyyteen, ja vetäydyin pois\nmelkeinpä vihaisena itselleni, kun olin kuunnellut ja harmitellen,\nettä olin kertonut hullunkurisesta painajaisestani, koska se aiheutti\nsellaisen tuskan; mutta _miksi_, oli minulle käsittämätöntä. Astuin\nvarovaisesti alempaan kerrokseen ja päädyin keittiön karsinaan, missä\nsain uudelleen sytytetyksi kynttilän koottuani yhteen hiipuvan lieden\nkekäleet. Ketään ei ollut liikkeellä, lukuunottamatta täplikästä,\nharmaata kissaa, joka ryömi esiin tuhasta ja tervehti minua\nriidanhaluisesti naukuen.\n\nKaksi kaarevaa rahia ympäröi melkein kokonaan lieden; toiselle niistä\nistuuduin minä, ja vanha mirri hyppäsi toiselle. Siinä me molemmat\nnyökyttelimme niin kauan kuin ei kukaan tunkeutunut turvapaikkaamme;\nmutta sitten saapui Joseph heittäen maahan puiset nostoportaat,\njoiden toinen pää katosi ullakolle luukun kautta: arvelen niiden\nolleen kulkuväylänä hänen ylistupaansa. Hän loi nurjan katseen\nkekäleihin, jotka olin saanut syttymään pieneen liekkiin, huitaisi\nkissan alas ylhäisestä asemastaan ja heittäytyen itse sen jättämälle\npaikalle, alkoi täyttää tupakalla kolmen tuuman mittaista piippuaan.\nLäsnäoloani hänen pyhätössään pidettiin nähtävästi niin röyhkeänä\nhävyttömyyden ilmaisuna, että siitä ei kannattanut huomauttaa: hän\nsovitti vaiteliaana piipun huulilleen, pani käsivartensa ristiin ja\npuhalteli. Annoin hänen nauttia tuosta ylellisyydestä häiritsemättä.\nJa kun hän oli puhaltanut viimeisen kiemuran ja huokaissut, syvään,\nhän nousi ja poistui yhtä juhlallisesti kuin oli tullutkin.\n\nSitten saapuivat joustavammat askelet; ja nyt minä aukaisin\nsuuni \"hyvää huomenta\" sanoakseni, mutta suljin sen taas, koska\ntervehdykseen ei ollut tilaisuutta. Hareton Earnshaw toimitti\naamuhartauttaan _sotto voce_, kohdistaen kiroustulvan jokaiseen\nesineeseen, johon koski, hakiessaan nurkasta lapiota luodakseen\ntien kinoksiin. Hän katsoi minuun rahin selkänojan takaa sieraimet\nlevällään ja välitti yhtä vähän minun kuin toverini, kissan,\ntervehtimisestä. Hänen valmistuksistaan arvasin, että ulosmeno oli\nluvallista, ja poistuen kovalta leposijaltani aioin seurata häntä.\nHän huomasi sen ja löi erääseen sisähuoneisiin johtavaan oveen\nlapionsa päällä, tiedoittaen epäselvästi, että minun oli mentävä\nsinne, jos muutin paikkaani.\n\nOvi aukeni päärakennukseen, missä naisväki jo oli liikkeellä. Zillah\npuhalsi jättiläispalkein valkeata lieteen, ja rouva Heathcliff\nnojasi takkaan lukien jotakin kirjaa valkean ääressä. Hän varjosti\nkädellä silmiään tulen loimolta ja näytti olevan kiintynyt toimeensa,\nkeskeyttäen sen vain nuhdellessaan palvelijaa siitä, että tämä\npuhalsi hänen päälleen kipinöitä, tai sysätessään koiran pois\nsilloin tällöin, kun se työnsi kuononsa liian malttamattomasti hänen\nkasvojensa lähelle. Hämmästyin nähdessäni Heathcliffinkin siellä.\nHän seisoi tulen ääressä, selkä minuun päin ja oli lopettamaisillaan\nZillah-parkaan kohdistamaansa myrskypuuskaa. Zillah keskeytti\ntavantakaa työnsä kohottaen esiliinansa kulmaa ja päästäen vihaisen\nvoihkaisun.\n\n\"Ja sinä, sinä arvoton --\" Heathcliff keskeytti minun sisään\nastuessani, kääntyen miniäänsä ja käyttäen muuatta lisänimitystä,\nyhtä lievää kuin hanhi tai lammas, nimitystä, joka tavallisesti\nmerkitään ajatusviivalla --. \"Siinäkö sinä taas harjoitat joutilaita\nmetkujasi? Muut näistä ansaitsevat leipänsä -- sinä elät minun\nkustannuksellani! Pane viheliäinen kirjasi pois ja hae jotakin\ntehtävää! Sinun on maksettava siitä, että minun iankaikkisesti täytyy\nkärsiä sinun läsnäoloasi -- kuuletko, kirottu leuhkana?\"\n\n\"Panen viheliäisen kirjani pois, koska te pakotatte minut, jos\nkieltäydyn\", vastasi nuori rouva sulkien kirjansa ja heittäen sen\nluolille. \"Mutta en tee mitään muuta, kuin mitä itse haluan, vaikka\nkiroaisitte kielenne poikki!\"\n\nHeathcliff kohotti kätensä, ja puhuja syöksyi turvallisemman\nvälimatkan päähän, tuntien nähtävästi iskun voiman. Koska en\nhalunnut nähdä kissa- ja koiratappelu-esitystä, astuin reippaasti\nesiin, kuin haluten nauttia lieden lämmöstä ja täysin tietämättömänä\nkeskeytyneestä riidasta. Kumpikin oli senverran säädyllinen, että\nlopetti enemmät torailut: Heathcliff työnsi kätensä taskuihinsa\nkiusauksen välttämiseksi; rouva Heathcliff meni huulet suipossa\netäiselle istuimelle, missä hän piti sanansa istuen toimettomana kuin\npatsas sen aikaa, minkä siellä vielä viivyin. Mutta sitä ei kestänyt\nkauan. Kieltäydyin ottamasta osaa heidän aamiaiseensa, ja ensimmäisen\npäivänsäteen pilkahtaessa lähdin taivasalle, jossa ilma nyt oli\nselkeä ja tyyni ja kylmä kuin hyvin hieno jää.\n\nIsäntäni hoihkaisi minua pysähtymään, ennenkuin pääsin puutarhan\npäähän, ja tarjoutui saattamaan minua suon poikki. Oli hyvä, että\nhän sen teki, sillä koko mäen rinne oli yhtenä korkealaineisena,\nvalkoisena merenä; nousut ja laskut eivät osoittaneet maan\ntodellisia jyrkänteitä ja notkoja: ainakin monet kuopat olivat\nääriään myöten lumen peitossa, ja kokonaisia multavallitöyräitä\nja kivilouhosrippeitä oli pyyhitty pois tästä merikartasta, jonka\neilinen kävelyretkeni oli jättänyt mieleeni kajastamaan. Toisella\npuolen tietä olin huomannut kuuden tai seitsemän yardin välimatkojen\npäässä kohollaan olevia kiviä, joiden rivi jatkui yli koko nummen.\nNe oli kalkilla sivelty ja pystytetty tien viitoiksi pimeässä ja\nsilloin kun äskeisenlainen lumentulo sekoitti kiinteän polun ja sen\nmolemmilla puolilla olevat suot toisiinsa; mutta lukuunottamatta\nlikaista pilkkua, joka siellä täällä häämöitti, olivat kaikki merkit\ntienviittojen olemassaolosta tipotiessään, ja toverini huomasi\nvälttämättömäksi yhtämittaa varoittaa minua pysymään milloin oikealla\nmilloin vasemmalla, vaikka itse luulin seuraavani erehtymättömästi\ntien mutkia.\n\nEmme puhuneet paljoa, ja hän pysähtyi Rastaantien puiston rajalle,\nsanoen etten minä enää voisi eksyä. Jäähyväisemme rajoittui\nkiireiseen kumarrukseen, ja sitten porhalsin eteenpäin luottaen\nomaan paikallisvaistooni, sillä portinvartijan maja oli yhä tyhjänä.\nVälimatka portilta moisioon on kaksi mailia: luulen, että sain sen\nkasvamaan neljäksi: eksyin toisinaan puiden sekaan, toisinaan vajosin\nkaulaani myöten lumeen: olotila, jonka tukaluuden voi arvioida\nvain sen koettuaan. Joka tapauksessa, missä lienenkin harhaillut,\nlöi kello kaksitoista, kun saavuin kotiin, ja niinpä oli kulunut\ntasan tunti tavallisen tien jokaisen mailin kulkemiseen Humisevasta\nharjusta moisioon.\n\nInhimillinen kiinteimistöni ja hänen apurinsa syöksyivät ottamaan\nminua vastaan; he huusivat kilpaa, että he olivat menettäneet\nkaiken toivonsa minun paluustani: kaikki olivat arvelleet, että\nolin tuhoutunut viime yönä, ja he olivat neuvotelleet, miten minun\nruumiini etsiminen olisi aloitettava. Pyysin heitä vaikenemaan\nnyt, kun he näkivät minun palanneen, ja sydämeen saakka kylmän\nkohmetuttamana kompuroin yläkertaan. Vaihdettuani ylleni kuivat\nvaatteet ja käveltyäni edestakaisin kolme- tai neljäkymmentä\nminuuttia ruumiinlämpöni palauttamiseksi, lähdin työhuoneeseeni\nheikkona kuin kissanpoika: melkein liiankin heikkona nauttiakseni\niloisesta takkavalkeasta ja höyryävästä kahvista, jotka palvelija oli\nvalmistanut virkistyksekseni.\n\n\n\n\nIV luku\n\n\nMiten turhanpäiväisiä tuuliviirejä olemmekaan! Minun, joka olin\npäättänyt pysyä erilläni seuraelämästä ja kiitin kohtaloani\njouduttuani viimeinkin paikkaan, jossa seurustelu oli melkein\nmahdotonta -- minun, heikon houkkion ponnisteltuani hämärään asti\nmieli masennuksissa ja hiljaisuudessa, oli pakko laskea alas lippuni.\nNiinpä pyysin rouva Deania, kun hän toi sisälle illalliseni, jäämään\nseurakseni syöntiajaksi, sillä verukkeella, että halusin saada\ntietoja taloni asioista; toivoin vilpittömästi hänen osoittautuvan\ntavalliseksi kielikelloksi ja joko virkistävän minua puheellaan tai\ntuudittavan minut uneen.\n\n\"Te olette asunut täällä melkoisen kauan\", aloin keskustelun; \"ettekö\nsanonut kuusitoista vuotta?\"\n\n\"Kahdeksantoista, herra; minä tulin, kun emäntäni joutui naimisiin,\nhänen kamaripalvelijakseen; hänen kuoltuaan pyysi isäntäni minut\ntaloudenhoitajakseen.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nTuli hiljaisuus. Pelkäsin, ettei hän ollutkaan kielikello, ellei ehkä\nomiin asioihinsa nähden, ja ne eivät voisi minua kiinnostaa. Mutta\najateltuaan hetkisen, käsi kummallakin polvellaan ja mietiskelyn ilme\nverevillä kasvoillaan, hän tokaisi:\n\n\"Oi, miten ajat ovatkaan muuttuneet sen jälkeen!\"\n\n\"Niin\", huomautin, \"olette varmaankin nähnyt monenmoisia muutoksia?\"\n\n\"Niin olen, ja huolia myös\", hän virkkoi.\n\n\"Hyvä, nytpä käännänkin puheen isäntäni perheeseen!\" ajattelin\nitsekseni. \"Mikä mainio alku! Haluaisinpa tuntea tuon kauniin\ntyttömäisen lesken tarinan: onko hän syntyperäisiä maamme asukkaita,\nvaiko, mikä on mahdollisempaa, ulkolainen, jota ei tuo hapan\n_alkuasukas_ halua tunnustaa sukulaisekseen.\" Niinpä tiedustelinkin\nrouva Deanilta, miksi Heathcliff jätti Rastaantien moision ja katsoi\nparemmaksi niin paljon huonomman paikan ja asunnon. \"Eikö hän ole\ntarpeeksi rikas pitääkseen tätä taloa hyvässä kunnossa?\" tiedustelin.\n\n\"Rikasko, herra!\" hän vastasi. \"Ei kukaan tiedä, miten paljon hänellä\non rahaa, ja joka vuosi se lisääntyy. Niin, niin, hän on kyllä\ntarpeeksi rikas asuakseen paljon hienommassa talossa, kuin tämä on;\nmutta hän on melko -- itara; ja vaikka hän olisikin aikonut muuttaa\nRastaantien moisioon, ei hän voisi sietää muutaman sadan menettämistä\nsaatuaan kuulla hyvästä tilusten vuokraajasta. Omituista on, että\nihmiset ovat niin ahneita, vaikka he ovat yksin maailmassa!\"\n\n\"Hänellä taisi olla poika?\"\n\n\"Niin hänellä oli -- hän on kuollut.\"\n\n\"Ja tuo nuori rouva, rouva Heathcliff, on hänen leskensä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mistä hän alkujaan tuli?\"\n\n\"Hyvänen aika, herra, hän on isäntävainajani tytär: Catherine Linton\noli hänen tyttönimensä. Minä hoidin häntä, lapsi-parkaa! Toivoin\nherra Heathcliffin muuttavan tänne, että sitten taas saisimme olla\nyhdessä.\"\n\n\"Mitä! Catherine Lintonko?\" huudahdin hämmästyneenä. Mutta\nmietittyäni hetkisen huomasin, ettei tämä ollut minun kummitteleva\nCatherineni. \"Niinpä\", jatkoin, \"edeltäjäni nimi oli Linton?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Ja kuka on tuo Earnshaw, Hareton Earnshaw, joka asuu herra\nHeathcliffin luona? Ovatko he sukulaisia?\"\n\n\"Ei, hän on edesmenneen rouva Lintonin veljenpoika.\"\n\n\"Ja siis tuon nuoren rouvan serkku?\"\n\n\"Niin; ja hänen miehensäkin oli serkku: toinen äidin, toinen isän\npuolelta. Heathcliff nai herra Lintonin sisaren.\"\n\n\"Huomasin Humisevan harjun pääoven yläpuolella Earnshaw-nimen\nkaiverrettuna. Se on kai vanha suku?\"\n\n\"Kovin vanha, herra; ja Hareton on viimeinen heistä, samoin kuin\nneiti Cathy on meistä -- minä tarkoitan Lintoneista. Oletteko ollut\nHumisevassa harjussa? Pyydän anteeksi kysymystäni, mutta haluaisin\ntietää, miten hän voi?\"\n\n\"Rouva Heathcliffkö? Hän näytti oikein terveeltä ja kauniilta, mutta\nei luullakseni erittäin onnelliselta.\"\n\n\"Voi kumminkin, enpä ihmettele sitä! Ja mitä piditte isännästä?\"\n\n\"Melko hiomaton mies, rouva Dean. Eikö olekin hiomaton luonteeltaan?\"\n\n\"Karhea kuin sahanterä ja kova kuin basaltti! Mitä vähemmän joudutte\nhänen kanssaan tekemisiin, sitä parempi.\"\n\n\"Hänellä on täytynyt olla elämässään nousuja ja laskuja, jotka ovat\ntehneet hänestä semmoisen raakalaisen. Tiedättekö mitään hänen\nalkuperästään?\"\n\n\"Se on käenpojan, herra -- minä tunnen sen perusteellisesti paitsi en\nhänen syntymäpaikkaansa ja hänen vanhempiansa enkä miten hän alkujaan\nsai rikkautensa. Ja Haretonilta on viety talo kuin kehittymättömältä\nkarhun pojalta. Tuo onneton nuorukainen on tässä pitäjässä ainoa,\njoka ei ymmärrä, miten häntä on vedetty nenästä.\"\n\n\"No niin, rouva Dean, on suorastaan ihmisystävällistä kertoa minulle\njotakin naapureistani. Tunnen, etten saa unta, jos menen vuoteeseen;\nolkaa siis ystävällinen ja istukaa hetkinen juttelemassa kanssani.\"\n\n\"Hyvin kernaasti, herra! Menen vain hakemaan ompelukseni ja sitten\nistun niin kauan kuin haluatte. Mutta olette kylmettynyt: näin teidän\nvärisevän, ja teidän täytyy saada vähän kauralientä, joka karkoittaa\nvilun ruumiistanne.\"\n\nTuo arvon nainen kiiruhti pois, ja minä kömmin tulen ääreen; päätäni\npoltti ja muita ruumiinosiani värisytti, sitäpaitsi olivat hermoni\nja aivoni kiihtyneet melkein hulluuteen asti. Tämä ei aiheuttanut\nepämiellyttävää tunnetta, vaan pikemminkin saattoi minut pelkäämään\n(niinkuin vieläkin teen) tämän ja eilispäivän vakavia seurauksia.\nRouva Dean palasi pian tuoden mukanaan höyryävän kupin ja työkorin.\nJa asetettuaan edellisen pöydälle, hän meni istuimelleen, ilmeisesti\niloisena huomatessaan minut niin toverilliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin tulin tänne asumaan, hän alkoi -- odottamatta uudistuvia\nkehoituksia -- olin melkein aina humisevassa harjussa, koska äitini\noli hoitanut herra Hindley Earnshawia, joka oli Haretonin isä. Ja\ntotuin leikkimään lasten kanssa. Juoksin myös asioita suorittamassa\nja autoin heinänteossa, ja olin talossa kaikkien käskettävänä. Eräänä\nkauniina kesäaamuna -- muistan sen olleen sadonkorjuun alkuaikaa\n-- herra Earnshaw, vanha isäntä, tuli alakertaan yllään matkavaatteet\nja sanottuaan Josephille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, hän kääntyi\nHindleyhin, Catherineen ja minuun päin -- sillä söin puuroa heidän\nkanssaan -- ja virkkoi pojalleen: \"Kuulehan, mies hyväinen, lähden\ntänään Liverpooliin; mitä saan tuoda sinulle? Saat valita, mitä\ntahdot, kunhan se vain on kevyttä, sillä kävelen sinne ja takaisin:\nkuusikymmentä mailia kumpaankin suuntaan, se on pitkä loikkaus!\"\nHindley pyysi jotakin joutavaa, ja sitten hän kysyi neiti Cathyltä;\nhän oli tuskin kuusivuotiaskaan, mutta hän osasi ratsastaa kaikilla\nhevosilla, joita tallissa oli, ja hän valitsi piiskan. Isäntä ei\nunohtanut minuakaan, sillä hänellä oli hyvä sydän, vaikka hän\ntoisinaan olikin melko ankara. Hän lupasi tuoda minulle taskuissaan\nomenoita ja päärynöitä ja sitten hän suuteli lapsiaan, sanoi\njäähyväiset ja lähti matkaan.\n\nSe oli pitkä aika meidän mielestämme -- tuo kolmen päivän poissaolo\n-- ja pikku Cathy tiedusteli usein, koska isä palaisi. Rouva Earnshaw\nodotti häntä kolmantena päivänä illallisaikaan, ja monen monituista\nkertaa hän sai korjata ruuan pois; ei näkynyt merkkiäkään hänen\ntulostaan, ja viimein lapset väsyivät juoksemaan portille. Sitten\ntuli pimeä. Rouva olisi tahtonut, että lapset menisivät vuoteeseen,\nmutta he pyysivät hartaasti saada valvoa; ja täsmälleen yhdentoista\najoissa oven salpaa nostettiin hiljaa ja isäntäni astui sisään. Hän\nheittäytyi tuolille nauraen ja voihkien ja pyysi kaikkia pysymään\netäällä -- sillä hän oli melkein kuollut -- hän ei tekisi toista\nsellaista kävelyretkeä, vaikka saisi siitä kolme kuningaskuntaa.\n\n\"Ja matkan päätyttyä olen näin kuoliaaksi ajettu!\" hän virkkoi,\naukaisten päällystakkinsa, jota hän oli pitänyt käärönä\nkäsivarsillaan. \"Katsohan tänne, vaimo! Minua ei mikään koskaan\nole enemmän masentanut, mutta sinun on otettava se vastaan Jumalan\nlahjana, vaikkakin se on melkein niin musta kuin paholaiselta tullut.\"\n\nMe tunkeuduimme katsomaan, ja neiti Cathyn pään yli näin vilahduksen\nlikaisesta, repaleisesta, mustatukkaisesta lapsesta, joka oli jo\nniin suuri, että käveli ja puhui. Sen kasvot näyttivät tosiaankin\nkehittyneemmiltä kuin Catherinen, mutta kun se pantiin seisomaan, se\ntuijotti vain ympärilleen ja toisti toistamistaan jotakin sekasotkua,\njota kukaan ei voinut ymmärtää. Minä pelkäsin, ja rouva Earnshaw oli\nvalmis heittämään sen ulos. Hän nousi ylös ja kysyi kuinka Earnshawin\npäähän pälkähti tuoda tuommoinen mustalaiskakara taloon, vaikka\nheillä oli omat lapset ravittavina ja turvattavina? Mitä hän aikoi\nsille tehdä ja oliko hän hullu? Isäntä koetti selittää asiaa, mutta\nhän oli tosiaankin puolikuollut väsymyksestä, ja ainoa, minkä voin\nsaada selville hänen vaimonsa torumisen lomasta, oli kertomus siitä,\nmiten hän kohtasi pojan nälkään nääntyvänä ja koditonna ja melkeinpä\nkuin mykkänä Liverpoolin kadulta; hän otti pojan huostaansa ja\ntiedusteli hänen vanhempiansa. Mutta kukaan ei tiennyt kenelle poika\nkuului, virkkoi isäntä; ja koska sekä hänen rahansa että aikansa\nolivat rajoitetut, hän ajatteli, että oli parempi tuoda poika kotiin\nmukanaan kuin ryhtyä turhiin kulunkeihin siellä: sillä hän päätti,\nettei hän jättäisi poikaa sellaiseksi, jommoisena oli hänet löytänyt.\nNo niin, loppu oli sellainen, että emäntä nurisi, kunnes tyyntyi;\nja herra Earnshaw käski minun pestä pojan ja antoi sille puhtaat\nvaatteet, ja salli sen nukkua lasten kanssa.\n\nHindley ja Cathy tyytyivät katselemaan ja kuuntelemaan, kunnes rauha\npalautui: sitten molemmat alkoivat etsiä isänsä taskuista lahjoja,\njotka hän oli heille luvannut. Edellämainittu oli neljäntoistavuotias\npoikanen, mutta kun hän veti esiin palasiksi murskautuneen viulun\npäällystakin sisältä, alkoi hän ääneensä itkeä. Ja kun Cathy\nhavaitsi, että isä oli kadottanut hänen piiskansa tuota vierasta\nvaaliessaan, osoitti hän mieltään virnistellen ja sylkien tuota\npikkuista, tyhmää otusta, saaden palkaksi terveellisen lyönnin\nisältään, jotta oppisi parempia tapoja. He kieltäytyivät jyrkästi\nottamasta poikaa kanssaan vuoteeseen tai edes huoneeseensa; enkä\nminäkään ollut järkevämpi, joten asetin hänet nukkumaan portaitten\nylimmäiselle astuimelle, toivoen että hän olisi huomenaamulla poissa.\nSattumalta, tai ehkä ihastuneena kuullessaan herra Earnshawin äänen,\npoika ryömi hänen ovelleen ja sieltä herra Earnshaw löysi hänet\npoistuessaan huoneestaan. Tiedusteltiin, miten poika oli joutunut\nsinne; minun täytyi tunnustaa, ja arkuuteni ja tunnottomuuteni\npalkaksi jouduin talosta pois.\n\nSiten tapahtui Heathcliffin ensimmäinen esittely. Tultuani takaisin\nmuutamia päiviä myöhemmin (sillä en pitänyt karkoitustani ikuisena)\nhavaitsin heidän ristineen hänet \"Heathcliffiksi\": se oli heidän\nlapsena kuolleen poikansa nimi, ja sitä hän on siitä lähtien\nkäyttänyt sekä ristimä- että sukunimenään. Neiti Cathy ja hän olivat\nnyt keskenään kovin hyviä ystävyksiä, mutta Hindley vihasi häntä:\nja sanoakseni totuuden, niin vihasin minäkin ja kiusasin häntä, ja\njatkoimme hänen huonoa kohtelemistaan häpeällisesti, sillä en ollut\ntarpeeksi ymmärtäväinen tunteakseni tekeväni väärin, eikä emäntä\nkoskaan sanonut sanaakaan, kun hän näki poikaa kohdeltavan huonosti.\n\nHän oli synkkä, kärsivällinen lapsi, varmaankin turtunut huonosta\nkohtelusta: hän kesti Hindleyn iskut silmiään räpäyttämättä ja\nvuodattamatta kyyneltäkään, ja minun nipistelyni saivat hänet\nvain vetäisemään henkeä ja aukaisemaan silmät, aivan kuin hän\nolisi loukannut itsensä eikä olisi voinut ketään syyttää. Tämä\npidättyväisyys sai vanhan Earnshawin raivoihinsa, kun hän huomasi\npoikansa vainoavan onnetonta, isätöntä lapsiparkaa, niinkuin hän tätä\nnimitti. Hän kiintyi Heathcliffiin omituisesti, uskoen kaiken, mitä\ntämä sanoi (ja mitä siihen tulee, tämä sanoi tavattoman vähän, ja\ntavallisesti totuuden) ja hyväillen tätä paljon enemmän kuin Cathyä,\njoka oli liian vallaton ja oikukas suosikiksi.\n\nNiinpä hän alusta pitäen kasvatti epäsopua talossa; ja rouva\nEarnshawin kuollessa, joka tapahtui ennenkuin kaksi vuotta pojan\ntaloon tulosta oli kulunut, nuori herra oli oppinut pitämään isäänsä\nsortajana pikemminkin kuin ystävänä ja Heathcliffiä isän rakkauden ja\nhänen etuoikeuksiensa anastajana; hän tuli katkeraksi miettiessään\nnäitä vääryyksiä. Tunsin jonkin aikaa myötätuntoa häntä kohtaan;\nmutta kun lapset saivat tuhkarokon ja minun oli heitä hoidettava\nja samalla pidettävä huolta naisen töistä, muutin mielipidettäni.\nHeathcliff oli vaarallisesti sairastunut; ja maatessaan kaikkein\npahimmillaan hän tahtoi pitää minut yhtämittaa tyynynsä ääressä:\nluulen hänen tajunneen, että tein paljon hänen hyväkseen, eikä hän\nkyennyt arvaamaan, että minun oli pakko tehdä se. Sanon kuitenkin\nvakaumuksesta, että hän oli kärsivällisin lapsi, jota kukaan koskaan\non vaalinut. Hänen ja toisten erilaisuus pakotti minut olemaan\nvähemmän puolueellinen. Cathy ja hänen veljensä ahdistivat minua\nkauheasti; hän oli yhtä tyytyväinen kuin lammas, vaikkakin kovuus\neikä lempeys sai hänet aiheuttamaan niin vähän vaivaa.\n\nHän parani, ja tohtori vakuutti sen olevan suureksi osaksi\nminun ansiotani ja ylisti minun huolenpitoani. Olin ylpeä hänen\nkehumisestaan ja lepyin henkilöön, jonka takia sen olin saanut, ja\nniin Hindley menetti viimeisen liittolaisensa. Kuitenkaan en voinut\ntyhmästi alkaa pitää Heathcliffistä, ja usein ihmettelin, mitä niin\nsuuresti ihailtavaa isäntäni näki tuossa jörössä pojassa, joka ei\nmuistaakseni koskaan korvannut hänen suosiotaan minkäänlaisella\nkiitollisuuden osoituksella. Hän ei loukannut hyväntekijäänsä, hän\nyksinkertaisesti oli vain tunteeton, vaikka hän hyvin tiesi, miten\ntämän sydän oli hänen vallassaan ja tajusi, että hänen ei tarvinnut\nmuuta kuin puhua, niin koko talon olisi pakko taipua hänen tahtoonsa.\nEsimerkkinä tästä muistan, miten herra Earnshaw kerran osti pari\nvarsaa pitäjän markkinoilta ja antoi kummallekin pojalle omansa.\nHeathcliff otti kauniimman, mutta pian se kävi rammaksi, ja sen\nhuomattuaan hän sanoi Hindleylle:\n\n\"Sinun täytyy vaihtaa hevosta kanssani; minä en pidä omastani; ja jos\net sitä tee, kerron isällesi niistä kolmesta selkäsaunasta, jotka\ntällä viikolla olet minulle antanut ja näytän hänelle käsivarttani,\njoka on mustana hartioihin asti.\" Hindley työnsi ulos kielensä ja\nlöi häntä korvalle. \"Sinun olisi paras tehdä se heti\", Heathcliff\nkärkkyi pelastautuen portaille (he olivat tallissa): \"sinun täytyy,\nja jos puhun näistä lyönneistä, saat ne takaisin koron kanssa.\"\n\"Poistu, koira!\" huusi Hindley, uhaten häntä rautapainolla, jota\nkäytettiin perunain ja heinän punnitsemiseen. \"Heitä se\", Heathcliff\nvastasi, seisoen hiljaa, \"niin kerron, miten kerskailit ajavasi minut\npois talosta heti kun hän kuolee, ja katsotaanpa eikö hän aja sinua\npois heti\". Hindley heitti rautapainon ja loukkasi häntä rintaan.\nHän kaatui, mutta hoiperteli heti pystyyn, heikkona ja kalpeana; ja\nellen minä olisi sitä estänyt, olisi hän sellaisena mennyt isännän\nluo ilmoittamaan, kuka sen oli tehnyt. \"Ota sitten minun varsani,\nmustalainen!\" sanoi nuori Earnshaw. \"Ja minä rukoilen, että se\nkatkaisee kaulasi. Ota se, ja ole kirottu sinä kerjäläistunkeilija!\nJa houkuttele isältäni kaikki, mitä hänellä on; mutta näytä hänelle\nsitten myös, mikä sinä olet, saatanan sikiö. -- Ja ota tuo, toivon,\nettä se potkaisee aivot ulos päästäsi.\"\n\nHeathcliff oli mennyt irroittamaan eläintä, muuttaakseen sen omaan\npilttuuseensa. Hän oli menossa sen taakse, kun Hindley lopetti\npuheensa työntämällä hänet hevosen jalkoihin eikä jäänyt katsomaan,\ntoteutuivatko hänen toivomuksensa, vaan juoksi pois niin nopeasti\nkuin pääsi. Ihmettelin huomatessani, miten tyynesti lapsi kohosi\njaloilleen ja jatkoi aiettaan; hän muutti satulat ja kaiken, ja\nistuutui sitten heinäkimpulle päästäkseen kuvotuksesta, jonka\nkova isku oli aiheuttanut, ennenkuin meni sisään. Sain helposti\nhänet taipumaan siihen, että selittäisin hänen vammansa hevosen\naiheuttamaksi; hän ei välittänyt, mikä juttu kerrottiin, kun hän\nvain sai, mitä hän tahtoi. Hän valitti niin harvoin, tosiaankin,\nvaikka häntä näin ärsytettiinkin, etten pitänyt häntä ensinkään\nkostonhaluisena: olin siinä täydellisesti pettynyt, kuten saatte\nkuulla.\n\n\n\n\nV luku\n\n\nAjan kuluessa herra Earnshaw alkoi heikontua. Hän oli ollut\ntarmokas ja terve, mutta yht'äkkiä hänen voimansa loppuivat, ja kun\nhänen oli pakko pysytteleidä uuninnurkkauksessa, tuli hän kauhean\närtyiseksi. Mitättöminkin asia suututti häntä; hänen arvovaltansa\noletettu loukkaaminen aiheutti hänelle taudin kohtauksia. Tämä\ntuli erittäinkin näkyviin, jos joku koetti määrätä tehtäviä tai\nhallita hänen suosikkiaan: hän piti epäluuloisesti huolta siitä,\nettei sanaakaan sanottaisi häntä vastaan; hän näytti uskovan, että\nhänen rakkautensa Heathcliffiin oli saanut kaikki muut vihaamaan\ntätä ja haluamaan tehdä tälle pahaa. Se vahingoitti nuorukaista,\nsillä hyväsydämisemmät meistä eivät tahtoneet kiusata isäntää, vaan\nnoudattivat hänen puolueellisuuttaan; ja tuo noudattaminen oli huonoa\nravintoa lapsen ylpeydelle ja synkälle luonteelle. Mutta se tuli\ntavallaan välttämättömäksi; kerran tai kahdesti Hindleyn osoittama\nhalveksima, hänen isänsä läsnä ollessa, kiihdytti vanhuksen raivoon\nasti: isäntä tarttui keppiinsä lyödäkseen häntä ja vapisi vihasta,\nkun ei voinut sitä tehdä.\n\nViimein apulaispappimme (meillä oli silloin pappi, joka\nlisätuloikseen opetti pieniä Lintoneja ja Earnshaweja ja viljeli\nitse maatilkkuansa) antoi neuvon, että nuorukainen lähetettäisiin\nyliopistoon. Ja herra Earnshaw myöntyi, vaikkakin raskain mielin,\nsillä hän sanoi -- \"Hindley on nolla, eikä koskaan menesty, menipä\nhän mihin tahansa.\"\n\nToivoin sydämeni pohjasta, että meille nyt tulisi rauhanaika. Oli\nkatkeraa ajatella, että isännän oma hyvätyö tuottaisi hänelle\nonnettomuutta. Ajattelin hänen tyytymättömyytensä ja sairautensa\njohtuneen hänen perheriidoistaan, ja niin hänkin toivoi sen\nolevan; todellisuudessa, kuten tiedätte, herra, oli aiheena hänen\nriutuva ruumiinsa. Olisimme tulleet toimeen melko hyvin sentään,\nellei olisi ollut kahta henkilöä, neiti Cathyä ja Josephia,\npalvelijaa: olen varma, että näitte hänet siellä. Hän oli ja on\nvieläkin todennäköisesti väsyttävin omahyväinen fariseus, joka\nkoskaan on raamattua penkonut haravoidakseen lupaukset itselleen\nja viskatakseen kiroukset lähimmäisilleen. Saarnaamistaidollaan\nja keskustelemalla uskonasioista hänen onnistui saada suuri\nvaikutusvalta herra Earnshawiin; ja mitä heikommaksi isäntä tuli,\nsitä enemmän vaikutusvaltaa Joseph voitti. Hän kiusasi isäntäänsä\narmottomasti hänen sielunsa tilasta puhumalla ja arvosteli hänen\nkasvatustoimenpiteitänsä ankarasti. Hän yllytti herra Earnshawia\npitämään Hindleytä kelvottomana; ja iltaisin hän säännöllisesti\nmurisi loppumattomia kielittelyjä Heathcliffistä ja Catherinesta:\nmuistaen aina imarrella Earnshawin heikkoutta tekemällä Catherinesta\nsuuremman syntipukin.\n\nCatherinella oli tosiaankin tapoja, jommoisia en ollut nähnyt millään\nlapsella; ja hän pani meidän kaikkien kärsivällisyyden koetteelle\nviisikymmentä kertaa päivässä tai useamminkin: siitä hetkestä,\njolloin hän tuli alakertaan, siihen asti, kuin hän meni vuoteeseen,\nemme voineet olla hetkeäkään varmoja, ettei hän ollut jossakin\nilkityössä. Hänen mielialansa oli korkeimmillaan tulvivan veden\nkaltainen, hänen kielensä kävi aina -- laulaen, nauraen ja kiusaten\njokaista, joka ei tehnyt samoin. Hän oli hurja, ilkeä tytöntynkä\n-- mutta hänellä oli ihanimmat silmät, suloisin hymy ja kepein\njalka koko pitäjässä; enkä sittenkään luule, että hän tarkoitti\npahaa, sillä kun hän sai jonkun itkemään täydellä todella, niin\nhän harvoin jätti hänet yksin ja sai hänet taas tyyntymään, omaksi\nlohdutuksekseen. Hän piti aivan liian paljon Heathcliffista. Suurin\nrangaistus, mikä voitiin hänelle keksiä, oli erottaa hänet pojasta;\nkuitenkin hän sai enemmän kuin kukaan meistä nuhteita Heatchliffin\ntakia. Leikissä hän näytteli kovin kernaasti pienen emännän osaa;\nhän löi ja komenteli tovereitaan, hän teki niin minullekin, mutta en\nkärsinyt lyöntejä ja käskyjä, ja annoin hänen tietää sen.\n\nMutta herra Earnshaw ei ymmärtänyt lastensa pilapuheita: hän oli aina\nkohdellut ankarasti ja vakavasti heitä; eikä Catherine puolestaan\nvoinut käsittää, miksi isän täytyi olla vihaisempi ja kärsimättömämpi\nsairaana, kuin hän oli ollut terveytensä päivinä. Isän ärtyisät\nmoitteet herättivät hänessä ilkeän halun ärsyttää häntä. Niinpä\nhän ei koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin, kuin me kaikki\nyht'aikaa moitimme häntä ja hän uhmasi meitä rohkein, hävyttömin\nkatsein ja vuolain sanoin; hän käänsi Josephin uskonnolliset\nmanaukset ivaksi, ärsytteli minua, ja teki juuri sitä, mitä hänen\nisänsä eniten vihasi -- näyttäen, miten hänen oletettu julkeutensa,\njota hänen isänsä piti todellisena, tehosi Heathcliffiin paremmin\nkuin hänen lempeytensä: miten poika täytti _hänen_ pyyntönsä kaikessa\nja _isän_ pyynnöt vain silloin kuin hänellä itsellään oli halua\nsiihen. Käyttäydyttyään koko päivän mahdollisimman pahoin, hän\ntoisinaan iltaisin tuli hyväilyillä sovittamaan pahuuttaan. \"Ei,\nCathy\", oli vanhuksen tapana sanoa, \"en voi rakastaa sinua, olet\npahempi kuin veljesi. Mene ja rukoile, lapsi, ja pyydä Jumalalta\nanteeksi. Pelkäänpä, että äitisi ja minun täytyy katua, että olemme\nsinua vaalineet!\" Ensimmältä isän sanat itkettivät häntä, mutta\nniiden jatkuva toistaminen paadutti hänet, ja hän nauroi, kun käskin\nhäntä tunnustamaan, että hän oli pahoillaan rikkomuksistaan, ja\npyytämään anteeksiantoa.\n\nMutta viimein koitti hetki, joka lopetti herra Earnshawin maalliset\nvaivat. Hän kuoli tyynesti lepotuoliinsa eräänä lokakuun iltana,\nistuessaan takkavalkean ääressä. Kova myrsky mylvi talon ympärillä\nja ärjyi savupiipussa: tuuli kuulosti rajulta ja ankaralta, vaikkei\nollut kylmää, ja me olimme kaikki yhdessä -- minä hiukan etäämmällä\nliedestä ahkeroiden kutimeni kanssa ja Joseph raamattuaan lukien\npöydän ääressä (sillä palvelijat istuivat silloin tavallisesti talon\npuolella lopetettuaan askareensa). Neiti Cathy oli ollut sairaana\nja se teki hänet hiljaiseksi; hän nojasi isänsä polvea vasten ja\nHeathcliff makasi lattialla pitäen päätään hänen polvellaan. Muistan\nisännän, ennenkuin hän menetti tajuntansa, silittäneen Cathyn\nkaunista tukkaa -- hän sai harvoin nähdä tyttöä lempeänä -- ja\nsanovan: \"Miksi et aina voi olla hyvä tyttö, Cathy?\" Ja Cathy käänsi\nkasvonsa isään päin, nauroi ja vastasi: \"Miksi et sinä aina voi olla\nhyvä mies, isä?\" Mutta heti kuin hän näki isän taas suuttuneen,\nhän suuteli hänen kättään ja lupasi laulaa hänet uneen. Hän alkoi\nlaulaa kovin vienosti, kunnes hänen isänsä sormet irtautuivat hänen\nsormistaan ja isän pää vajosi alas rinnalle. Sitten pyysin Cathyä\nvaikenemaan ja pysymään hiljaa paikallaan, ettei hän herättäisi\nisäänsä. Kaikki olivat hiljaa kuin hiiret puoli tuntia ja olisivat\nolleet kauemminkin, ellei Joseph, joka oli lopettanut lukunsa, olisi\nnoussut ja sanonut, että hänen täytyy herättää isäntä iltarukoukseen\nja viedä hänet vuoteeseen. Hän astui lähemmäksi liettä, mainitsi\nisäntänsä nimen ja kosketti häntä olkapäähän, mutta herra Earnshaw\nei liikahtanut, joten Joseph otti kynttilän ja katsoi häntä. Arvasin\njonkin olevan hullusti, kun hän laski alas kynttilän, tartuin\nkummankin lapsen käsivarteen ja kuiskasin heille \"kiiruhtakaa\nyläkertaan ilman meteliä -- he voivat rukoilla kahden tänä iltana --\nhänellä on jotakin tehtävää\".\n\n\"Sanon ensin isälle hyvää yötä\", virkkoi Catherine, kietoen\nkäsivartensa hänen kaulansa ympärille, ennenkuin ehdimme häntä estää.\nTyttö-parka huomasi heti, mitä hän oli menettänyt -- hän kirkaisi:\n\"Voi, hän on kuollut, Heathcliff! Hän on kuollut!\" Ja he alkoivat\nkumpikin itkeä ääneen sydäntäsärkevästi.\n\nYhdyin äänekkäästi ja katkerasti valittaen heihin, mutta Joseph\nkysyi, mitä me ajattelimme ulvoessamme sillä tavoin taivaaseen\nmenneen pyhimyksen vuoksi. Hän käski minun ottaa päällystakkini ja\njuosta Gimmertoniin tohtoria ja pastoria hakemaan. En käsittänyt,\nmitä hyötyä kummastakaan olisi. Menin sentään tuulen ja sateen\nuhallakin ja palasin tohtorin kanssa, toinen lupasi tulla aamulla.\nJätin Josephin selittämään asioita ja juoksin lasten huoneeseen:\nheidän ovensa oli auki, ja näin, etteivät he olleet menneet makuulle,\nvaikka aika oli sivuuttanut keskiyön, mutta he olivat tyynempiä\neivätkä olleet minun lohdutukseni tarpeessa. Lapsiraukat lohduttivat\ntoisiaan paremmin, kuin minä olisin voinut keksiä: ei mikään pappi\nmaailmassa ole koskaan kuvannut taivasta niin kauniisti, kuin\nhe kuvasivat sitä viattomassa puheessaan; ja nyyhkyttäessäni ja\nkuunnellessani en saattanut olla toivomatta, että me kaikki olisimme\nsiellä yhteisessä turvassa.\n\n\n\n\nVI luku\n\n\nHerra Hindley tuli kotiin hautajaisiin ja -- se hämmästytti meitä ja\npani naapurit juoruamaan joka puolella -- hän toi vaimon mukanaan.\nKuka hän oli ja missä hän oli syntynyt, sitä herra Hindley ei koskaan\nilmoittanut meille; ehkei rouvalla ollut suosituksinaan rahaa eikä\nnimeä, sillä tuskinpa herra Hindley muuten olisi salannut liittoa\nisältään.\n\nRouva ei ollut sellainen, joka tieten tahtoen olisi häirinnyt\ntalon menoa. Jokainen esine, jonka hän näki, heti kun hän astui\nkynnyksen yli, ja kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään, paitsi\nhautajaisten valmistus ja hautajaisväen läsnäolo, näytti miellyttävän\nhäntä. Arvelin, että hän oli puolihöperö kun näin hänen käytöksensä\nhautajaisten aikana: hän juoksi huoneeseensa ja pakotti minut\ntulemaan mukaansa, vaikka minun olisi pitänyt pukea lapsia; ja siellä\nhän istui ja puristeli käsiään ja kysyi yhtämittaa: \"Eivätkö he\nvielä ole menneet?\" Sitten hän alkoi kuvata hysteerisesti voimakkain\nvärein, minkä vaikutuksen häneen teki mustan näkeminen; ja hätkähteli\nja vapisi ja viimein alkoi itkeä -- ja kun minä tiedustin, mikä häntä\nvaivasi, niin hän vastasi, ettei hän tiedä, mutta hän pelkäsi niin\nkovin kuolemaa! Arvelin hänen kuolemansa olevan yhtä vähän luultavaa\nkuin omani. Hän oli hennonpuoleinen, mutta nuori ja raikasihoinen, ja\nhänen silmänsä säteilivät kirkkaina kuin timantit. Huomasin kyllä,\nettä portaiden kapuaminen pani hänet hengittämään kovin nopeasti,\nettä pieninkin odottamaton ääni värisytti hänen jokaista jäsentään ja\nettä hän toisinaan yski vaivalloisesti: mutta en ollenkaan tiennyt,\nmitä nämä oireet ennustivat, eikä minulla ollut mitään aihetta\nosoittaa hänelle myötätuntoa. Me emme täällä tavallisesti mielly\nmuukalaisiin, herra Lockwood, elleivät he ensin mielly meihin.\n\nNuori Earnshaw oli melkoisesti muuttunut kolmivuotisen poissaolonsa\naikana. Hän oli käynyt hintelämmäksi, kadottanut raikkaan ihonvärinsä\nja puhui ja pukeutui aivan eri lailla, ja jo saapumispäivänään\nhän sanoi Josephille ja minulle, että meidän tästä lähtien täytyy\nmajoittautua takakeittiöön ja jättää talo hänen huostaansa. Tosin\nhän aikoi panettaa erääseen ylimääräiseen pieneen huoneeseen\nseinäpaperit ja matot ja laitattaa siitä oleskeluhuoneen, mutta hänen\nvaimonsa osoitti sellaista mielihyvää nähdessään vanhan tuvan, missä\nhe tavallisesti istuivat, valkoisen lattian ja suuren, hehkuvan\ntulisijan ja myös tina-astiat ja porsliinikaapin, koirankopin ja\navaran liikkuma-alan, ettei pitänyt uutta huonetta välttämättömänä\nmukavuutena, ja niin hän luopui aikeistaan.\n\nRouva osoitti iloaan löytäessään sisarenkin uusien tuttaviensa\njoukosta, ja hän liverteli Catherinelle, suuteli häntä, juoksenteli\ntalossa hänen kanssaan ja antoi hänelle paljon lahjoja alkuaikoina.\nHänen rakkautensa laimeni kuitenkin pian, ja kun hän muuttui\nnyrpeäksi, tuli Hindley sortavaksi. Muutamat hänen lausumansa sanat,\njotka ilmaisivat, ettei hän pitänyt Heathcliffistä, riittivät\nherättämään hänen miehessään entisen voimakkaan vihan poikaa kohtaan.\nHän ajoi Heathcliffin heidän seurastaan palvelijain joukkoon, kielsi\npastorin opettamasta poikaa, vaati, että hänen opiskelun sijasta oli\ntyöskenneltävä ulkotöissä, ja pakotti hänet yhtä raskaaseen työhön\nkuin muutkin tilan nuorukaiset.\n\nHeathcliff kesti ensin alennuksen hyvin, sillä Cathy opetti\nhänelle, mitä hän itse oli oppinut, ja työskenteli ja leikki hänen\nkanssaan pelloilla. He molemmat lupasivat tosissaan heittäytyä yhtä\nsivistymättömiksi kuin villit, sillä nuori isäntä ei hituistakaan\nvälittänyt heidän käytöksestään ja toimistaan, kunhan he vain\npysyttelivät erillään hänestä. Hän ei olisi pitänyt huolta heidän\nkirkkoon menostaankaan sunnuntaisin, mutta Joseph ja pastori\nnuhtelivat häntä hänen huolimattomuudestaan, kun lapset jäivät\npois kirkosta; silloin hän käski ruoskia Heathcliffiä ja jättää\nCatherinen ilman päivällistä tai illallista. Eräs heidän parhaita\nhuvejaan oli juosta suolle aamulla ja olla siellä koko päivän, ja\nsitä seurannut rangaistus tuli vain naurun asiaksi. Pappi voi antaa\nniin monta lukua kuin häntä halutti Catherinelle ulkoa opittaviksi,\nja Joseph sai hakata Heathcliffiä niin että hänen käsivarsiaan\npakotti; he unohtivat kaiken sillä hetkellä, jolloin he taas\npääsivät yhteen: ainakin sillä hetkellä, jolloin he olivat keksineet\njonkin ilkeän kostosuunnitelman; ja monta monituista kertaa olen\nhiljaisuudessa itkenyt huomatessani, että he kävivät päivä päivältä\nsuruttomammiksi, enkä uskaltanut puhua sanaakaan, sillä pelkäsin\nkadottavani senkin vähäisen vallan, joka minulla vielä oli näihin\nystävättömiin olentoihin. Eräänä sunnuntai-iltana sattui niin, että\nheidät karkoitettiin oleskeluhuoneesta, koska he hälisivät, tai\njostakin muusta mitättömästä syystä, ja kun menin käskemään heitä\nillalliselle, en löytänyt heitä mistään. Etsimme läpi talon, ylhäältä\nja alhaalta, pihalta ja tallista; he olivat poissa. Viimein Hindley\nvihan vimmassa käski meidän lukita ovet ja vannoi, ettei kukaan saa\npäästää heitä sisään sinä yönä. Väki meni levolle; ja minä, kun\nolin liian levoton nukkuakseni, aukaisin ikkunani ja kurottauduin\nulos kuunnellakseni, vaikkakin satoi: olin päättänyt päästää heidät\nsisään kiellosta huolimatta, jos he palaisivat. Hetken kuluttua\nerotin lähestyviä askeleita, ja lyhdyn valo hohti portin läpi.\nKiedoin hartiahuivin päähäni ja juoksin estämään heitä koputtamasta\nja herättämästä herra Earnshawia. Ovella oli Heathcliff yksinään:\nsäikähdin huomatessani sen.\n\n\"Missä on neiti Catherine?\" sanoin kiivaasti. \"Toivon, ettei\nmitään onnettomuutta ole tapahtunut?\" \"Rastaantien moisiossa\", hän\nvastasi; \"ja minäkin olisin tahtonut olla siellä, mutta he eivät\nolleet niin kohteliaita, että olisivat pyytäneet minua jäämään.\"\n\"Hyvänen aika, kyllä nyt saat palkkasi\", virkoin minä, \"et koskaan\nole tyytyväinen, ennenkuin pääset omiin hommiisi; mikä kumma johti\nsinut harhailemaan Rastaantien moisioon?\" \"Anna minun riisua märät\nvaatteeni, niin kerron sinulle koko jutun, Nelly\", hän vastasi.\nPyysin häntä varomaan isännän herättämistä, ja hänen riisuutuessaan\nja minun odottaessani, että saisin sammuttaa kynttilän, hän jatkoi:\n\"Cathy ja minä pujahdimme pakoon pesutuvasta kuljeskellaksemme\nvapaudessa ja nähdäksemme vilahduksen moision valoista; ajattelimme\nmennä vain katsomaan Viettivätkö Lintonit sunnuntai-iltansa\nnurkassa värjötellen, sillä välin kuin heidän isänsä ja äitinsä\nsöivät ja joivat, lauloivat ja nauroivat ja olivat polttaa silmänsä\ntakkavalkean loisteessa. Luuletko, että he niin tekevät? Ehkäpä\nhe lukevat saarnoja, tai heidän renkinsä opettaa heitä kyselyin,\nja elleivät he vastaa oikein, hän panee heidät opettelemaan ulkoa\nkokonaisen palstan raamatullisia nimiä?\" \"Ehkäpä eivät\", minä\nvastasin. \"He ovat epäilemättä hyviä lapsia, eivätkä ansaitse\nsellaista kohtelua, kuin te saatte huonon käytöksenne vuoksi.\" \"Älä\npuhu tekopyhästi, Nelly\", hän sanoi, \"joutavia! Juoksimme Harjulta\npuistoon kertaakaan pysähtymättä -- Catherine joutui täydelleen\ntappiolle kilpajuoksussa, sillä hän oli paljain jaloin. Sinun on\nhaettava hänen kenkiään navetasta huomenna. Pujottauduimme läpi\nsärkyneen pensasaidan, hapuilimme tietä ylös ja kätkeydyimme\nkukkapenkkiin vierashuoneen ikkunan alle. Sisältä näkyi valoa; he\neivät olleet vetäneet ikkunansuojuksia eteen, ja ikkunaverhot olivat\nvain puoliksi suljetut. Kumpikin meistä ulottui katsomaan sisään\nseisomalla kivijalan päällä ja pitämällä kiinni ikkunalaudasta,\nja me näimme -- ah! se oli kaunista -- ihanin, punaisin matoin\npeitetyn lattian ja punaisella päällystetyt pöydät ja tuolit, ja\nlumivalkoisen, kultareunusteisen katon ja kynttiläkruunun, joka\nriippui katosta hopeaketjujen varassa ja josta pienet loistavat\nkynttilät levittivät vienoa valoa. Vanha herra ja rouva Linton\neivät olleet huoneessa; Edgar ja hänen sisarensa olivat saaneet sen\nyksin huostaansa. Eikö heidän olisi pitänyt olla onnellisia? Me\nolisimme kuvitelleet olevamme taivaassa! Ja arvaapa nyt, mitä sinun\nhyvät lapsesi tekivät? Isabella -- luulen, että hän on yksitoista\nvuotias, Cathyä vuotta nuorempi -- makasi kirkuen huoneen toisessa\npäässä, kiljuen kuin olisivat noidat työntäneet tulikuumia neuloja\nhäneen. Edgar seisoi lieden ääressä itkien hiljaa, ja keskellä\npöytää istui pikkuinen koira, pudistellen käpäläänsä ja ulisten;\nheidän keskinäisistä syytöksistään käsitimme heidän melkein\nrepineen koiran kahtia otellessaan. Nuo vähämieliset! Se oli heidän\nnautintonsa: saada riidellä siitä, kuka pitäisi sylissään lämmintä\nkarvatukkoa, ja alkaapa sitten vetistellä, kun kumpikin ensin\nponnisteltuaan voittaakseen sen itselleen, kieltäytyy sitä ottamasta.\nNauroimme täyttä kurkkua noille pilatuille otuksille: miten me\nheitä halveksimme! Oletko koskaan nähnyt minun toivovan sitä, mitä\nCatherine halusi? Tai oletko yllättänyt meidät yhdessä huvitellen\nitseämme kirkumalla ja nyyhkyttämällä ja kierimällä maassa, koko\nhuoneen ala välillämme? En vaihtaisi tuhannestakaan elämästä omaa\nasemaani Edgar Lintonin asemaan Rastaantien moisiossa -- en vaikka\nminulle annettaisiin lupa heittää Joseph ulos suurimman talikon\nnenässä ja maalata talon pääty Hindleyn verellä.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" minä keskeytin. \"Et ole vielä kertonut minulle,\nHeathcliff, miksi Catherine jäi sinne?\"\n\n\"Kerroin sinulle, että me nauroimme\", hän vastasi. \"Lintonit kuulivat\nnaurumme ja yksimielisinä hyökkäsivät kuin nuolet ovelle; oli aivan\nhiljaista, ja sitten kuului huuto: 'Voi, äiti, äiti! Voi isä! Voi,\näiti tule tänne! Voi isä, voi!' Ihan totta he kirkuivat jotakin\nsemmoista. Pidimme kovaa ääntä peloittaaksemme heitä vielä enemmän\nja sitten hyppäsimme alas ikkunalaudalta, sillä joku veti telkeä ja\ntunsimme, että meidän oli parasta paeta. Tartuin Cathyä käteen ja\nhoputin häntä ponnistautumaan, kun hän yht'äkkiä kaatui. 'Juokse,\nHeathcliff, juokse!' hän kuiskasi. 'Ne ovat päästäneet verikoiran\nirti, ja se pitää minusta kiinni!' Se paholainen oli tarttunut hänen\nnilkkaansa, Nelly; kuulin sen kirotun läähätyksen. Mutta Cathy ei\nkirkunut -- eipä vain! Hän olisi halveksinut sellaista, vaikka villin\nlehmän sarvet olisivat hänet lävistäneet. Minä sen sijaan huusin;\nhuusin tarpeeksi monta manausta tuhotakseni vaikka minkä kristikunnan\nvihollisen, ja löysin kiven, jonka työnsin pedon leukojen väliin,\nja koetin kaikin keinoin sulloa kiveä sen kurkkuun. Renkiroisto\nlöysi meidät viimein ja huusi: 'Pidä kiinni, Nopsa, pidä kiinni!'\nHän muutti kuitenkin sävynsä, kun hän näki Nopsan saaliin. Koira\noli läkähtymäisillään; sen iso, punainen kieli riippui puoli jalkaa\nulkona suusta, ja sen lerppuvilta huulilta valui veristä kuolaa. Mies\nnosti Cathyn ylös; hän oli sairas: ei pelosta, siitä olen varma, vaan\ntuskasta. Hän kantoi hänet sisään; minä seurasin muristen kirouksia\nja kostoa. 'Millainen saalis, Robert?' huusi Linton ovelta. 'Nopsa\nsai kiinni pikkuisen tytön, herra', vastasi Robert; 'ja tuossa on\npoika', hän lisäsi viitaten minuun, 'joka näyttää jätkämäiseltä!\nTodennäköisesti varkaat aikoivat työntää heidät sisään ikkunasta,\njotta he aukaisisivat ovet varasjoukolle meidän vaivuttuamme\nuneen; sitten he vaivatta voisivat tappaa meidät. Tuki suusi, sinä\ntörkykielinen varas, mokoma! Joudut hirsipuuhun tästä. Herra Linton,\nälkää panko pyssyänne pois.' 'En, en, Robert', virkkoi tuo vanha\nnarri. 'Nuo roistot tiesivät, että eilen oli vuokrienmaksu-päivä:\nhe luulivat voivansa saada minut satimeen mukavasti. Tulkaa sisään;\njärjestän heille kunnon vastaanoton. Kas noin, John, kiinnitä ketju.\nAnna Nopsalle vähän vettä, Jenny. Tulla vetämään esivaltaa parrasta\nhänen linnoituksessaan, vieläpä pyhäpäivänä! Heidän julkeutensa on\nrajaton! Oi, rakas Maryni, katsohan tänne. Älä pelkää, se on vain\npoikanen -- kuitenkin näkyy konnuus selvästi hänen kasvoistaan.\nEikö olisi maan onneksi, jos hänet heti hirtettäisiin, ennenkuin\nhänen luonteensa ilmenee yhtä hyvin hänen teoistaan kuin hänen\nkasvoistaan?' Hän veti minut kynttiläkruunun alle, ja rouva Linton\nasetti silmälasit nenälleen ja kohotti kätensä kauhuissaan.\nPelkurimaiset lapset matelivat lähemmäksi myös, Isabella sopottaen:\n'Hirveä otus! Pane hänet kellariin, isä. Hän on ihan kuin sen\npovaajan poika, sen, joka varasti kesyn fasaanin, eikö olekin, Edgar?\"\n\nSillä välin kuin he minua tutkivat tuli Cathy siihen; hän kuuli\nviimeisen puheen ja nauroi. Edgar Linton, tuijotettuaan häneen\nkysyvästi, osoitti sen verran älyä, että tunsi hänet. Tiedäthän,\nettä he näkevät meidät kirkossa, vaikkakin harvoin kohtaamme heitä\nmuualla. \"Tuo on neiti Earnshaw!\" hän kuiskasi äidilleen, \"ja\nkatsohan, miten Nopsa on häntä purrut -- hänen jalastaan vuotaa\nverta!\"\n\n\"Neiti Earnshawko? Joutavia!\" huusi rouva. \"Neiti Earnshawko\nmaleksisi pitkin maita mustalaisen seurassa? Ja kuitenkin, kultaseni,\nlapsella on surupuku -- kyllä se on sittenkin -- ja nyt hänestä voi\ntulla rampa eliniäkseen!\"\n\n\"Miten moitittavan huolimaton hänen veljensä onkaan!\" huusi herra\nLinton kääntyen minusta Catherineen. \"Olenkin käsittänyt Shieldenin\npuheista, (se on pastorin nimi, herra,) että hän kasvattaa lasta\ntäydellisessä pakanuudessa. Mutta kuka tämä on? Mistä hän on\nlöytänyt tämän toverin? Ohhoh! alanpa aavistaa, että hän on se kumma\notus, jonka edesmennyt naapurini löysi Liverpoolin matkallaan --\npieni intialainen tykkimies tai amerikkalainen tai espanjalainen\nhaaksirikkoinen.\"\n\n\"Joka tapauksessa paha poika\", huomautti vanha rouva, \"ja aivan\nsopimaton säädylliseen paikkaan! Kuulitko hänen kirouksiaan, Linton?\nMinua kauhistuttaa, että lasten täytyi kuulla sellaista!\"\n\n\"Aloin uudestaan kirota -- älä suutu, Nelly -- ja niin käskettiin\nRobert viemään minut pois. Kieltäydyin lähtemästä ilman Cathyä;\nRobert veti minut puutarhaan, työnsi lyhdyn minun käteeni, vakuutti\nminulle että herra Earnshawille ilmoitettaisiin käytöksestäni, ja\nkäskien minun heti laputtaa, salpasi oven uudestaan. Ikkunaverhot\nolivat yhä eräästä nurkasta kohollaan, ja ryhdyin uudelleen\nvakoilemaan, sillä jos Catherine olisi tahtonut palata, olin\npäättänyt pirstoa heidän isot ikkunaruutunsa miljooniin sirpaleihin,\nelleivät he päästäisi häntä pois. Hän istui sohvalla hiljaisena.\nRouva Linton riisui meijerikön harmaan takin, jonka olimme lainanneet\nretkeämme varten, pudistellen päätään ja luullakseni nuhdellen häntä:\nCathy oli nuori vallasnainen, ja he kohtelivat eri tavalla häntä ja\nminua. Sitten palvelijatar toi maljan lämmintä vettä ja pesi hänen\njalkansa. Ja herra Linton sekoitti lasillisen negusta, ja Isabella\ntyhjensi lautasellisen leivoksia hänen syliinsä, ja Edgar seisoi suu\nammollaan vieressä. Sen jälkeen he kuivasivat ja kampasivat hänen\nkauniin tukkansa ja antoivat hänelle jalkaan suunnattoman suuret\ntohvelit, ja kuljettivat hänet istumaan lieden ääreen. Niinpä jätin\nhänet niin iloisena kuin hän vain olla saattoi jakamaan ateriaansa\ntuon pienen koiran ja Nopsan kesken, jonka nenää hän nipisti sen\nsyödessä; sillä hän herätti kipenen eloa Lintonien tyhjiin sinisiin\nsilmiin -- heikon heijastuksen omista lumoavista kasvoistaan.\nHuomasin heidän uhkuvan tyhmää ihastusta; hän on niin tavattoman\npaljon yläpuolella heitä -- kaikkia muitakin, eikö olekin, Nelly?\"\n\n\"Tästä asiasta on tärkeämmät seuraukset kuin arvaatkaan\", vastasin\npeittäen hänet vuoteeseen ja sammuttaen tulen. \"Olet parantumaton\nHeathcliff, ja herra Hindley ryhtyy äärimmäisiin keinoihin, sen saat\nnähdä.\" Sanani toteutuivat tarkemmin kuin olisin toivonut. Onneton\nseikkailu raivostutti Earnshawia. Ja sitten herra Linton asioita\nparantaakseen tuli luoksemme vieraskäynnille seuraavana aamuna ja\npiti nuorelle herralle semmoisen saarnan tiestä, jolle hän ohjasi\nperhekuntaansa, että Earnshaw tosissaan heräsi näkemään asiain\nmenoa. Heathcliffiä ei ruoskittu, mutta hänelle ilmoitettiin, että\nensimmäistä sanaa, jonka hän lausuisi neiti Catherinelle, seuraisi\nhänelle varma lähtökäsky. Ja rouva Earnshaw otti asiakseen pitää\nkälyänsä oikeassa kurissa, kun hän palaisi kotiin, käyttäen taitoa\neikä voimaa: turvautumalla voimaan hän olisi huomannut kurinpidon\nmahdottomaksi.\n\n\n\n\nVII luku\n\n\nCathy viipyi Rastaantien moisiossa viisi viikkoa: jouluun asti.\nSiihen mennessä hänen nilkkansa parani täydellisesti ja hänen\nkäytöksessään tapahtui suuri muutos. Emäntämme kävi usein hänen\nluonaan sinä aikana, ja alkoi uudistussuunnitelmansa yrittämällä\nkohottaa hänen itsekunnioitustaan hienoin vaattein ja imarteluin,\njoita Cathy kernaasti otti vastaan. Niinpä hurjan, hatuttoman pienen\nvilli-ihmisen sijasta, joka hyppeli taloon ja rutisteli meitä, niin\nettä olimme läkähtyä, palasi kotiin kauniin, mustan ponyn selässä\nkovin arvokkaan näköinen henkilö; hänen ruskeat kutrinsa valuivat\nolalle sulkatöyhtöisen majavannahkaisen hatun alta, ja hänellä\noli yllään pitkä ratsastuspuku, jota hänen täytyi molemmin käsin\nkannattaa kävellessään. Hindley nosti hänet satulasta huudahtaen\nihastuneesti: \"Hyvänen aika, Catherine, sinähän olet oikea kaunotar!\nTuskinpa olisin tuntenut sinua: nyt olet kuin todellinen lady.\nIsabella Lintonia ei voi verrata häneen, vai mitä, Frances?\"\n\"Isabellalla ei ole hänen luonnonlahjojaan\", vastasi hänen vaimonsa,\n\"mutta täytyy huolehtia, ettei hän uudestaan villiinny täällä.\nEllen, riisu neiti Catherinelta hänen päällysvaatteensa. Katsohan,\nkultaseni, saatat kutrisi epäjärjestykseen -- anna minun aukaista\nhattusi nauhat.\"\n\nMinä riisuin ratsastusvaipan, ja sen alta loisti upea poimutettu\nsilkkipuku, valkoiset mamelukit ja kiiltonahkakengät; ja vaikka\nhänen silmänsä loistivat iloisesti, kun koirat hyppelivät häntä\nvastaan, uskalsi hän tuskin koskettaa niihin, jotteivät ne pilaisi\nhänen hienoja vaatteitaan. Hän suuteli minua lempeästi: olin\nyltäpäältä jauhoinen, sillä leivoin joulukakkua, joten minua ei\nollut hyvä syleillä, ja sitten hän katseli ympärilleen Heathcliffiä\netsien. Herra ja rouva Earnshaw tarkkasivat huolestuneina heidän\nkohtaamistaan, arvellen voivansa siitä päätellä, oliko heillä\ntoiveita näiden ystävysten erottamisen onnistumisesta.\n\nHeathcliffiä oli ensin vaikeata löytää. Jos hän oli ollut\nhuolimaton ja hoitamaton ennen Catherinen poissaoloa, oli hän nyt\nkymmenkertaisesti huolimattomampi. Kukaan muu kuin minä ei viitsinyt\nedes sanoa häntä likaiseksi pojaksi ja pyytää häntä kerran viikossa\npeseytymään; hänen ikäisensä lapset ovat harvoin luonnostaan\nihastuneita saippuaan ja veteen. Niinpä siis, puhumattakaan hänen\nvaatteistaan, joita kolme kuukautta oli käytetty mudassa ja tomussa\nja hänen paksusta kampaamattomasta tukastaan, hänen kasvojensa ja\nkäsiensä pinta oli surullisen samea. Hän saattoi kernaasti jurottaa\nlavitsan takana nähdessään pirteän, viehättävän naisen tulevan taloon\nsen sivistymättömän vertaisen tilalle, jota hän oli odottanut.\n\"Eikö Heathcliff ole täällä?\" kysyi Catherine ottaen hansikkaat\nkädestään ja paljastaen sormet, jotka ihmeellisesti olivat valjenneet\ntyöttömyydestä ja sisälläolosta.\n\n\"Heathcliff, voit tulla esiin\", huusi herra Hindley nauttien hänen\nhämmennyksestään ja iloiten nähdessään, miten iljettäväksi nuoreksi\ntolvanaksi hän osoittautuisikaan pakosta esiintultuaan. \"Voit tulla\nja toivottaa neiti Catherinen tervetulleeksi, niinkuin muutkin\npalvelijat.\"\n\nCathy, nähtyään vilahduksen piiloutuneesta ystävästään, kiiruhti\nhäntä syleilemään; hän suuteli seitsemän tai kahdeksan kertaa hänen\nposkeaan yhdessä sekunnissa, sitten hän pysähtyi ja vetäytyen\ntaaksepäin alkoi nauraa, huudahtaen: \"Hyvänen aika, miten mustalta\nja vihaiselta sinä näytät! ja miten -- miten hullunkuriselta ja\njurolta! Mutta se johtuu siitä, että olen tottunut Edgar ja Isabella\nLintoniin. No niin, Heathcliff, oletko unohtanut minut?\"\n\nHänellä oli syytä kysyä, sillä häpeä ja ylpeys loihtivat Heathcliffin\nkasvot kaksin verroin synkemmiksi ja tekivät hänet liikkumattomaksi.\n\n\"Kättele, Heathcliff\", virkkoi herra Earnshaw mukautuvaisena, \"tällä\nkertaa siihen myönnytään\".\n\n\"Sitä minä en tee\", vastasi poika saaden viimein takaisin\npuhelahjansa. \"En halua seisoa tässä naurun esineenä. En siedä sitä.\"\n\nHän olisi lähtenyt joukosta, mutta neiti Catherine tarttui uudestaan\nhäneen kiinni.\n\n\"En aikonut nauraa sinulle\", hän sanoi; \"minä vain en voinut\npidättäytyä siitä: Heathcliff, kättele nyt ainakin. Mitä sinä\nmurjotat? Se johtui vain siitä, että olit oudon näköinen. Jos\npeset kasvosi ja harjaat tukkasi, on kaikki hyvin: mutta olet niin\nlikainen.\"\n\nHän katsoi huolestuneesti tummiin sormiin, joita hän piti omissaan\nja myös pukuunsa; hän pelkäsi siihen tulleen tahroja Heathcliffin\nkosketuksesta.\n\n\"Mitäs koskit minuun!\" hän vastasi seuraten Cathyn silmiä ja vetäen\npois kätensä. \"Olen niin likainen kuin minua huvittaa: ja minä haluan\nolla likainen, ja minä tahdon olla likainen.\"\n\nSen sanottuaan hän livisti pää kumarassa ulos huoneesta, isännän\nja emännän naurun kaikuessa ja Catherinen suureksi hämmästykseksi;\nhän ei voinut ymmärtää, miksi hänen huomautuksensa oli aiheuttanut\nsellaisen pahantuulen purkauksen:\n\nJa suoritettuani uuden tulokkaan kamarineitsyen tehtävät ja pantuani\nkakkuni uuniin, sytytin oleskeluhuoneeseen ja keittiöön iloiset\ntakkavalkeat jouluaaton kunniaksi ja valmistauduin laulamaan\njouluvirsiä yksikseni; en välittänyt Josephin vakuutuksista, että\nhän piti valitsemiani iloisia sävelmiä leveän tien lauluina. Hän\noli vetäytynyt yksityisrukouksiin huoneeseensa, ja herra ja rouva\nEarnshaw kiinnittivät neidin huomiota monenmoisiin hauskoihin\npikkuesineihin, joita oli ostettu hänelle, jotta hän lahjoittaisi\nne pikku Lintoneille tunnustukseksi heidän hyvyydestään. He olivat\nkutsuneet nämä Humisevaan harjuun viettämään huomispäivää, ja\nkutsuun oli suostuttu eräin ehdoin: rouva Linton pyysi, että hänen\nsydänkäpynsä pidettäisiin huolellisesti erossa tuosta \"ilkeästä\nkiroilevasta pojasta\".\n\nNäin ollen jäin yksikseni. Vedin sieraimiini kuumenevien mausteiden\nvoimakasta tuoksua ja ihailin kirkkaasti hohtavia keittiöastioita,\nkiilloitettua kelloa, jota rautatammenoksat koristivat,\nhopeatuoppeja, jotka oli asetettu tarjottimelle riveihin odottamaan\nillalliseksi aiottua kuumennettua vehnäolutta, ja minun erikoisen\nhuolenpitoni esinettä, tahratonta, hyvin lakaistua ja pestyä lattiaa.\nKiittelin mielessäni sopivasti jokaista esinettä, ja sitten muistin,\nmiten vanhalla Earnshawilla oli tapana tulla sisään, kun kaikki oli\npuhdistettu, kutsua minua nokkelaksi tytöksi ja työntää shillinki\nkäteeni joululahjarahoiksi. Ja se johti minut ajattelemaan hänen\nhellyyttään Heathcliffiä kohtaan, ja hänen pelkoaan, että poika\njoutuisi kärsimään laiminlyöntiä, kun kuolema olisi hänet riistänyt,\nja siten taas luonnollisesti johduin ajattelemaan poika-paran asemaa\nnyt, ja lauluni muuttui itkuksi. Kuitenkin oivalsin pian, että olisi\njärkevämpää koettaa hyvittää joitakin hänen kärsimiään vääryyksiä,\nkuin vuodattaa kyyneliä niiden vuoksi. Nousin ja lähdin pihalle häntä\nhakemaan. Hän ei ollut kaukana; löysin hänet tallista uuden ponyn\nkiiltävää turkkia sukimasta ja toisia hevosia ruokkimasta, kuten oli\ntavallista.\n\n\"Kiiruhda, Heathcliff!\" minä sanoin; \"keittiö on niin kodikas, ja\nJoseph on ylhäällä: kiiruhda ja anna minun pukea sinut somaksi,\nennenkuin neiti Cathy tulee; sitten voitte istua yhdessä, koko lieden\nedusta on vain teitä varten, ja lörpötellä juurtajaksain ennen\nnukkuma-aikaa.\"\n\nHän jatkoi työtään, mutta ei edes kääntänyt päätään minuun päin.\n\n\"Tule -- etkö aio tulla?\" jatkoin. \"Siellä on pieni kakku teille\nkummallekin, enemmänkin; ja tarvitset puoli tuntia pukeutumiseesi.\"\n\nOdotin viisi minuuttia, mutta kun en saanut vastausta, jätin hänet.\nCatherine söi illallista veljensä ja kälynsä kanssa;. Joseph ja minä\nsöimme illallisen, jota toiselta puolen höystivät moitteet, toiselta\nhävyttömyys. Heathcliffin kakku ja juusto olivat koko yön pöydällä\nhaltioiden käytettävinä. Hän pitkitti työtään kello yhdeksään ja\nkompuroi sitten mykkänä ja ärtyisenä huoneeseensa. Cathy valvoi\nmyöhään, sillä hänellä oli runsaasti valmisteluja uusien ystäviensä\nvastaanottoa varten. Hän tuli kerran keittiöön puhumaan entiselle\nystävälleen; mutta Heathcliff oli poissa, ja hän viipyi vain\nkysyäkseen, mikä poikaa vaivasi, ja palasi sitten takaisin. Aamulla\nHeathcliff nousi aikaisin; ja kun oli pyhäpäivä lähti hän suolle\nhuonoa tuultaan haihduttamaan eikä palannut ennenkuin väki oli mennyt\nkirkkoon. Paastoaminen ja miettiminen näyttivät vähän ilahduttaneen\nhänen mieltään. Hän seisoi hetken katsellen, ja rohkaistuaan mielensä\nhuusi yht'äkkiä:\n\n\"Nelly, siisti minut, tahdon olla hyvä.\"\n\n\"Jo on aikakin, Heathcliff\", sanoin; \"olet _pahoittanut_ Catherinen\nmielen; hän katuu, että hän ollenkaan tuli kotiin, siitä olen varma!\nNäyttää siltä kuin kadehtisit häntä, koska hän on oppineempi kuin\nsinä.\"\n\nHän ei voinut ymmärtää, miten voi _kadehtia_ Catherinea, mutta mitä\nmerkitsee hänen mielensä pahoittaminen, sen hän ymmärsi varsin hyvin.\n\n\"Sanoiko hän olevansa pahoillaan?\" hän kysyi näyttäen kovin vakavalta.\n\n\"Hän itki, kun kerroin hänelle, että taas tänä aamuna menit kotoa\npois.\"\n\n\"Niin, mutta minä itkin eilen illalla\", hän vastasi, \"ja minulla oli\nenemmän syytä itkeä kuin hänellä\".\n\n\"Niin, sinulla oli syytä mennä vuoteeseen ylpein mielin ja tyhjin\nvatsoin\", virkoin minä. \"Ylpeät ihmiset valmistavat itse surunsa.\nMutta koska häpeät loukkaantumistasi, niin muista, että sinun on\npyydettävä anteeksi, kun hän saapuu. Sinun täytyy mennä vastaan\nja tarjoutua suutelemaan häntä ja sanoa -- itse tiedät parhaiten,\nmitä on sanottava; mutta tee se sydämellisesti, eikä niinkuin\nluulisit hänen muuttuneen vieraaksi hienojen vaatteittensa takia.\nJa nyt, vaikkakin minulla on päivällisvalmistukset, varastan aikaa\npukeakseni sinut, niin että Edgar Linton näyttää vain nukelta sinun\nrinnallasi: ja niin hän näyttääkin. Olet nuorempi ja kuitenkin olet\nvarmaan pitempi ja hartiasi ovat puolta leveämmät kuin hänen: voisit\nsurvaista hänet kumoon silmänräpäyksessä, -- etkö huomaa, että\nvoisit?\"\n\nHeathcliffin kasvot kirkastuivat hetkeksi: sitten ne uudestaan\nsynkkenivät ja hän huokasi.\n\n\"Mutta Nelly, vaikka survaisisin hänet kumoon kaksikymmentä kertaa,\nei se rumentaisi häntä eikä kaunistaisi minua. Toivon, että minulla\nolisi vaalea tukka ja hipiä ja että olisin puettu ja käyttäytyisin\nyhtä hyvin, ja että voisin tulla yhtä rikkaaksi, kuin hän tulee!\"\n\n\"Ja huutaisit äitiä joka hätään\", lisäsin niinä \"ja vapisisit, jos\nmaalaispoika pudistaisi sinulle nyrkkiä, ja istuisit kotona koko\npäivän sateen tähden. Voi, Heathcliff, olet raukkamainen! Tule peilin\nääreen, niin näytän sinulle, mitä sinun pitää toivoa. Katsohan\nnoita viivoja silmien välissä, ja noita paksuja kulmakarvoja, jotka\nsen sijaan että kohoaisivat ylöspäin alenevat keskeltä, ja mustia,\nvihaisia, syvään haudattuja silmiä, jotka eivät koskaan aukene\nrohkeasti, vaan kipinöivät lymyillen luomien takana kuin paholaisen\nvakoilijat? Toivo oppivasi tasoittamaan synkät rypyt, kohottamaan\nsilmäripsesi ujostelematta, ja muuttamaan silmiesi vihanhenget\nluottaviksi, viattomiksi enkeleiksi, jotka eivät vaani eivätkä epäile\nmitään ja jotka näkevät ystäviä kaikkialla, missä ei ole varmoja\nvihamiehiä. Älä ota tuota pahankurisen koiran ilmettä, sellaisen,\njoka näyttää tietävän saamiensa potkujen olevan sen palkkio ja\nkuitenkin vihaa koko maailmaa samoin kuin potkijaansa kärsimystensä\nvuoksi.\"\n\n\"Toisin sanoen minun täytyy toivoa Edgar Lintonin isoja sinisilmiä ja\nsileätä otsaa\", hän vastasi. \"Niin teenkin, mutta se ei auta minua\nniitä saamaan.\"\n\n\"Hyvä sydän kaunistaa kasvosi, poikaseni\", jatkoin, \"vaikka olisitkin\ntavallinen mustaverinen ihminen, ja paha sydän muuttaa kauneimmatkin\nvielä pahemmiksi kuin rumiksi. Ja nyt kun olemme saaneet peseytymisen\nsuoritetuksi, samoin kampaamisen ja jurottamisen -- niin sanopa, etkö\npidäkin itseäsi kauniinpuoleisena? Vakuutan sinulle, että minä pidän.\nKelpaat vaikka valepukuiseksi prinssiksi. Kukapa tietää, vaikka isäsi\nolisi ollut Kiinan keisari ja äitisi intialainen kuningatar, joista\nkumpikin kykenisi yhden viikon tuloilla ostamaan Humisevan harjun\nja Rastaantien moision yhdessä? Ilkeät merimiehet sinut varastivat\nja toivat Englantiin. Jos olisin sinun sijassasi, kuvittelisin\nsyntyperäni mahdollisimman korkeaksi, ja entisyyden ajatteleminen\nantaisi minulle voimaa ja arvokkuutta kestämään vähäpätöisen\nmaanviljelijän sortoa!\"\n\nNiin jatkoin lörpöttelyäni, ja vähitellen Heathcliffin äreys katosi\nja hän rupesi näyttämään varsin hauskalta, kun yht'äkkiä kuului\ntieltä lähenevää jyrinää. Heathcliff juoksi ikkunaan ja minä ovelle\njuuri parahiksi nähdäksemme nuorten Lintonien päällystakkeihin\nja turkiskauluksiin käärittyinä astuvan alas perhevaunuista ja\nEarnshawien laskeutuvan ratsuiltaan: he ratsastivat usein kirkkoon\ntalvella. Catherine tarttui kumpaakin lasta käteen, toi heidät sisään\nja asetti heidät tulen ääreen, joka nopeasti loihti väriä heidän\nkalpeihin kasvoihinsa.\n\nKehoitin toveriani nyt kiiruhtamaan toisten joukkoon iloisin mielin,\nja hän totteli kernaasti; mutta huono onni satutti hänet aukaisemaan\nkeittiön oven toiselta puolen samalla hetkellä kuin Hindley aukaisi\nsitä toiselta. He kohtasivat, ja isäntä ärtyneenä nähdessään hänet\npuhtaana ja iloisena, tai ehkä haluten pitää rouva Lintonille\nantamansa lupauksen, työnsi hänet takaisin äkkinäisellä sysäyksellä\nja huusi vihaisesti Josephille: \"pitäkää mies poissa huoneesta --\nlähettäkää hänet vinttikamariin, kunnes päivällinen on ohitse. Hän\nharaa sormin leivoksia ja varastaa hedelmiä, jos hänet hetkeksikään\njätetään yksin niiden kanssa.\"\n\n\"Ei, herra\", en malttanut olla vastaamatta, \"hän ei koske mihinkään,\nsen tiedän; ja minun mielestäni hänen täytyy saada osansa herkuista,\nkuten meidän muidenkin.\"\n\n\"Hän saa osansa minun kädestäni, jos yllätän hänet alhaalla ennen\npimeän tuloa\", huusi Hindley. \"Mene matkaasi, senkin jätkä! Mitä!\nYritätkö sinä käydä keikarista, niinkö? Odotahan, kunnes saan kiinni\nnoista koreista kiharoista -- katsotaanpa, enkö voi vetää niitä vähän\npitemmiksi!\"\n\n\"Ne ovat jo tarpeeksi pitkät\", huomautti nuori Linton ovelta; \"on\nihme, etteivät ne tuota hänelle päänsärkyä. Tukkahan riippuu hänen\nsilmillään kuin varsan harja!\"\n\nHän teki huomautuksensa aikomatta loukata, mutta Heathcliffin kiivas\nluonne ei ollut valmistautunut kestämään sen henkilön näennäistä\nhävyttömyyttä, jota hän jo silloin näytti vihaavan kilpailijanaan.\nHän tarttui maljaan, jossa oli kuumaa omenakastiketta (ensimmäinen\nesine, mihin hänen kätensä osui) ja viskasi sen suoraa päätä puhujan\nkasvoille. Edgar alkoi huutaa voivotella, mikä sai Isabellan ja\nCatherinen kiiruhtamaan paikalle. Herra Earnshaw tarttui heti\nrikolliseen ja vei hänet huoneeseensa, missä hän epäilemättä antoi\nkatkeraa lääkettä vihan puuskan laimentamiseksi, sillä hän palasi\npunaisena ja läähättävänä. Otin astiainpesurievun ja pyyhin melkein\nvihaisesti Edgarin nenän ja suun, ja vakuutin, että se oli hänelle\noikea palkka toisten asioihin sekaantumisesta. Hänen sisarensa alkoi\nitkeä koti-ikävää, ja Cathy seisoi sivulla hämmästyneenä, punastuen\nkaikkien puolesta.\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt puhua hänelle!\" hän nuhteli nuorta herra\nLintonia. \"Hän oli huonolla tuulella, ja nyt olet turmellut\nvieraskäyntinne; ja hän saa selkäänsä: minusta on inhoittavaa, että\nhän saa selkäänsä! Nyt en voi syödä mitään. Miksi puhuit hänelle,\nEdgar?\"\n\n\"Enhän puhunut\", nyyhkytti nuorukainen, joka vapautui käsistäni ja\ntoimitti jäljelläolevan osan puhdistustaan hollanninpalttinaiseen\nnenäliinaansa. \"Lupasin äidille, etten sanoisi sanaakaan hänelle enkä\nsanonutkaan.\"\n\n\"Hyvänen aika, älä itke\", vastasi Catherine ylenkatseellisesti;\n\"eihän sinua ole tapettu. Älä aiheuta enää ikävyyksiä; veljeni tulee,\nole hiljaa! Hss! Isabella! Onko joku loukannut sinua?\"\n\n\"Kas noin, kas noin, lapset -- istuutukaa!\" huusi Hindley, tullen\nsisään. \"Tuo riehakas poika on lämmittänyt minua kelpo lailla. Ensi\nkerralla, Edgar-herra, on teidän puolustauduttava omin nyrkein -- se\nantaa teille ruokahalua!\"\n\nPienen seurueen rauha palasi hyvätuoksuisen juhlapöydän ääressä.\nLapset olivat nälkäisiä ratsastuksensa jälkeen ja helposti\nlohdutettavia, koska heille ei ollut tapahtunut mitään tosipahaa.\nHerra Earnhasw leikkasi lihaa runsaat lautaselliset, ja emäntä\nilostutti heitä vilkkaasti keskustellen. Minä seisoin Catherinen\nistuimen akana ja olin pahoillani nähdessäni hänen kuivin silmin ja\nvälinpitämättömin ilmein alkavan leikata edessään olevaa paistia.\n\"Tunnoton lapsi\", ajattelin itsekseni, \"miten kevyesti hän syrjäyttää\nvanhan leikkitoverinsa huolet. En olisi voinut kuvitella häntä noin\nitsekkääksi.\" Hän kohotti palasen huulilleen; sitten hän laski sen\ntaas pois: hänen poskensa hehkuivat ja kyynelet tulvivat esiin. Hänen\nhaarukkansa putosi lattialle, ja hän sukelsi kiireesti pöytäliinan\nalle liikutustaan peittääkseen. En enää pitänyt häntä tunnottomana,\nsillä huomasin hänen olevan kiirastulessa koko päivän ja kaipaavan\nyksinäisyyttä tai Heathcliffin luo pääsyä, Heathcliffin, jonka isäntä\noli teljennyt huoneeseen. Huomasin Cathyn koettavan salaa hankkia\nhänelle ruoka-annoksen.\n\nIllalla tanssimme. Cathy pyysi, että hänet vapautettaisiin, koska\nIsabella Lintonilla ei ollut paria; hänen pyyntönsä olivat turhat,\nja minut määrättiin korvaamaan tanssittajaa. Kaikki surumme\nhaihtuivat kiihkeässä liikunnassa, ja ilomme yltyi kun Gimmertonista\nsaapui soittajia, joita oli viisitoista miestä: torven, pasuunan,\nklarinetin, fagotin, ranskalaisen torven ja bassoviulun soittajia\nja lisäksi laulajia. He käyvät kaikissa kunnianarvoisissa taloissa\nja saavat lahjoja joka joulu, ja me pidämme ensiluokkaisena juhlana\nheidän kuulemistaan. Kun nuo tavallisuudesta poikkeavat jouluvirret\noli laulettu, panimme heidät laulamaan lauluja ja vuoroveisuja. Rouva\nEarnshaw piti sellaisesta musiikista, joten saimme sitä tarpeeksi.\n\nCatherine piti siitä myöskin; mutta hän sanoi sen kuulostavan\nihanimmalta ylhäältä portaiden päästä, ja hän kapusi ylös pimeässä:\nminä seurasin. He sulkivat alaoven, huomaamatta ollenkaan meidän\npoissaoloamme, kun siellä oli niin paljon väkeä. Cathy ei pysähtynyt\nylhäälle rappujen päähän, vaan kiiruhti kauemmaksi vinttikamariin\nasti, johon Heathcliff oli suljettu, ja huusi häntä. Heathcliff\noli itsepäisesti vastaamatta jonkin aikaa; tyttö jatkoi ja sai\nviimein hänet taipumaan keskusteluun laudoituksen läpi. Minä annoin\nlapsi-parkojen keskustella häiritsemättä, kunnes oletin laulujen\nloppuvan ja laulajain saavan jotakin virkistystä, ja silloin\nkiiruhdin portaille Cathyä varoittamaan. Mutta minä en tavannutkaan\nhäntä ulkopuolelta, vaan kuulin hänen äänensä sisältä. Tuo pieni\nmarakatti oli ryöminyt toisen ullakkohuoneen kattoikkunan kautta\nseinäviertä pitkin toisen kamarin kattoikkunalle ja siitä sisään,\nja vain suurin vaikeuksin onnistuin houkuttelemaan hänet taas ulos.\nHänen tullessaan Heathcliff tuli hänen kanssaan, ja hän vaati,\nettä minä veisin hänet keittiöön, koska palvelijatoverini oli\nmennyt naapuriin päästäkseen kuulemasta meidän \"pirun virsiämme\",\nniinkuin hän suvaitsi niitä nimittää. Ilmoitin heille, etten missään\ntapauksessa aikonut suosia heidän kujeitaan; mutta koska vangin\npaastoamista oli kestänyt yhtämittaa eilispäivän päivällisestä\nasti, niin en olisi huomaavinani, että hän pettää herra Hindleyn\ntällä kertaa. Hän tuli alas; asetin hänelle tuolin tulen ääreen ja\ntarjosin hänelle monenlaisia herkkuja, mutta hän oli sairas ja söi\nvain vähäisen, huvittamisyritykseni raukesivat tyhjiin. Hän nojasi\nmolemmat kyynärpäänsä polviin ja leukansa käsiinsä, ja mietiskeli\näänettömänä. Kun tiedustelin hänen ajatustensa aihetta, hän vastasi\nvakavasti:\n\n\"Koetan miettiä, miten kostaisin Hindleylle. En välitä, miten kauan\nminun täytyy odottaa, kunhan vain lopuksi voin sen tehdä. Toivon,\nettei hän kuole ennenkuin saan kostetuksi.\"\n\n\"Häpeä, Heathcliff!\" sanoin minä. \"Jumalan asia on rangaista pahoja\nihmisiä; meidän tulee oppia antamaan anteeksi.\"\n\n\"Ei, Jumala ei tule tuntemaan samaa tyytyväisyyttä kuin minä\", hän\nvastasi. \"Toivon vain, että keksisin parhaan keinon! Jätä minut yksin\nsuunnittelemaan sitä: sitä ajatellessani en tunne tuskaa.\"\n\nMutta unohdan, herra Lockwood, etteivät nämä jutut teitä huvita.\nOlen pahoillani, kun aloin lörpötellä tällä tavoin; ja teidän\nkauraliemenne on jäähtynyt, ja teitä torkuttaa ja haluatte päästä\nvuoteeseen! Olisinhan voinut kertoa Heathcliffin tarinan, kaiken,\nmitä teidän tarvitsee tietää, muutamalla sanalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskeytettyään näin juttunsa taloudenhoitajani nousi ja rupesi\npanemaan pois ompeluaan; mutta tunsin olevani haluton lähtemään\nlieden luota eikä minua suinkaan torkuttanut. \"Istukaa alallanne,\nrouva Dean\", huudahdin, \"istukaa toki vielä edes puoli tuntia! Olette\nmenetellyt aivan oikein kertoessanne tarinan kiiruhtamatta. Siitä\ntavasta minä pidän, ja teidän pitää lopettaa samalla tavoin. Tunnen\nkiintymystä joka henkilöön, jonka olette maininnut.\"\n\n\"Kello lyö parhaallaan yhtätoista, herra.\"\n\n\"Mitä siitä -- en ole tottunut menemään vuoteeseen ennen\npikkutunteja. Kello yksi tai kaksi on tarpeeksi aikainen sille, joka\nnukkuu kello kymmeneen.\"\n\n\"Teidän ei pitäisi nukkua kymmeneen asti. Paras osa aamusta on\nmennyt kauan ennen sitä. Se, joka ei ole suorittanut toista puolta\npäivätyöstään ennen kello kymmentä, voi sattumalta jättää toisen\npuolen tekemättä.\"\n\n\"Siitä huolimatta, rouva Dean, pyydän teitä istuutumaan uudestaan,\nsillä huomenna aion levätä iltapäivään asti. Ennustan itselleni\nainakin itsepäistä yskää.\"\n\n\"Toivottavasti ette sitä saa, herra. Mutta nyt teidän täytyy sallia\nminun hypätä kertomuksessani eteenpäin pari kolme vuotta; sinä aikana\nrouva Earnshaw --\"\n\n\"Ei, ei, en suvaitse lyhennyksiä! Oletteko koskaan huomannut, yksin\nistuessanne ja katsellessanne kuinka kissa nuolee poikasiaan matolla,\nseuraavanne sen puhdistustoimia niin tarkkaavasti, että tunnette\ntulevanne kovin huonolle tuulelle, jos mirri jättää yhdenkin korvan\npuhdistamatta?\"\n\n\"Minun mielestäni sellainen on hirvittävän laiska tunnelma.\"\n\n\"Päinvastoin, se on väsyttävän toimelias. Sellainen tunne on\nminulla nyt; ja siispä jatkakaa yksityiskohtia myöten. Huomaan,\nettä näiden seutujen ihmiset ansaitsevat enemmän huomiota kuin\nkaupungin asukkaat, kuten hämähäkki on mielenkiintoisempi vangin\nkuin mökkiläisen mielestä; eikä syventynyt mielenkiinto kuitenkaan\njohdu yksinomaan katselijan asemasta. Maalaiset _elävät_ vakavammin,\nenemmän itsekseen ja vähemmän pinnallisesti, yksitoikkoisemmin\nja kiintymättä tyhjänpäiväisiin ulkonaisiin asioihin. Täällä\nvoisin kuvitella melkeinpä ikuisen rakkaudenkin mahdolliseksi; ja\nkuitenkin olen paatuneen epäuskoisesti suhtautunut kaikenlaiseen\nrakkauteen, joka kestää vuodenkaan. Toinen tilanne muistuttaa vain\nyhden ruokalajin tarjoamista nälkäiselle miehelle, joka silloin voi\nkeskittää siihen koko ruokahalunsa ja antaa sen maistua, ja toinen\ntilanne johdattaa hänet ranskalaisten kokkien kattamaan pöytään: hän\nvoi ehkä nauttia siitä kaikesta yhtä paljon, mutta kukin laatu saa\nvain hiukkasen hänen kunnioitustaan ja häipyy pian muistista.\"\n\n\"Oi, me olemme täällä samanlaisia kuin kaikkialla muuallakin, kun\nopitte meidät tuntemaan\", huomautti rouva Dean, vähän hämmentyneenä\npuheestani.\n\n\"Anteeksi\", vastasin, \"mutta te, hyvä ystävä, olette tepsivä todiste\ntuon väitteen kumoamiseksi. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä\nmaalaisuuksia, ei teissä ole merkkiäkään tavoista, joita olen\ntottunut pitämään luokkanne luonteenomaisina piirteinä. Olen varma,\nettä olette ajatellut paljon enemmän kuin palvelijattaret yleensä\najattelevat. Teidän on ollut pakko kehittää mietiskelykykyänne,\nkun teillä ei ole ollut tilaisuutta tuhlata elämäänne mitättömiin\nturhuuksiin.\" Rouva Dean nauroi.\n\n\"Pidän todellakin itseäni vakavana, järkevänä ihmisenä\", hän sanoi;\n\"en sen takia, että elän vuoristossa ja näen samanlaisia kasvoja ja\nseuraan samaa tapahtumasarjaa vuodesta toiseen, vaan siksi, että\nolen ollut kovassa kurissa, joka on opettanut minulle viisautta:\nja sitten olen lukenut enemmän kuin voitte kuvitellakaan, herra\nLockwood. Ette voisi tästä kirjastosta löytää sellaista kirjaa,\njota en olisi lukenut ja josta en olisi jotakin saanut, elleivät ne\nole kreikkalaisia, latinalaisia tai ranskalaisia, ja nekin erotan\ntoisistaan, sikäli kuin voi odottaa köyhän miehen tyttäreltä.\nKuitenkin, jos minun on seurattava kertomukseni lankaa todellisen\nkielikellon tapaan, minun lienee parasta jatkaa; ja sen sijaan, että\nsivuuttaisin kolme vuotta, olen valmis jatkamaan seuraavasta kesästä\n-- kesästä 1778, josta on jo kulunut lähes kaksikymmentäkolme vuotta.\"\n\n\n\n\nVIII luku\n\n\nKauniina kesäkuun aamuna minun ensimmäinen kaunis hoidokkini ja\nvanhan Earnshaw-suvun viimeinen vesa syntyi. Teimme ahkerasti heinää\nkaukaisella pellolla, kun tyttö, joka tavallisesti toi aamiaisemme,\ntuli juosten tuntia aikaisemmin kuin muulloin, poikki niittyjen ja\nläpi kujan, huutaen juostessaan minua.\n\n\"Oi, miten suurenmoinen lapsi!\" hän huohotti. \"Suloisin poika, mikä\nkoskaan on hengittänyt! Mutta tohtori sanoo, että rouva kuolee:\nhän sanoo rouvan sairastaneen keuhkotautia kaikki nämä kuukaudet.\nKuulin hänen niin sanovan herra Hindleylle: nyt rouvalla ei ole enää\njäljellä elinvoimia, ja hän kuolee ennen talven tuloa. Sinun täytyy\ntulla heti kotiin. Sinusta tulee tuon lapsen hoitaja, Nelly: sinun\npitää syöttää sille sokeria ja maitoa ja pitää siitä huolta öin ja\npäivin. Toivon, että olisin sinun sijassasi, koska se tulee kokonaan\nsinun omaksesi sitten, kun rouvaa ei enää ole.\"\n\n\"Mutta onko hän kovin sairas?\" kysyin laskien haravan maahan ja\nsitoen päähineeni kiinni.\n\n\"Arvaan, että hän on, mutta hän näyttää rohkealta\", vastasi tyttö,\n\"ja hän puhuu aivan kuin hän luulisi jäävänsä eloon ja näkevänsä\nlapsen kehittyvän mieheksi. Hän on suunniltaan ilosta, lapsi on niin\nkaunis! Jos minä olisin hänen sijassaan, olen varma, etten kuolisi,\nparantuisin vain siitä, että saisin lasta katsella Kennethistä\nhuolimatta. Olen ihan hullaantunut siihen! Matami Archer toi tuon\nkeruubin isännän nähtäväksi talon puolelle, ja isännän kasvot\nkirkastuivat, mutta silloin tuo vanha vaakkuja astui esiin ja\nsanoi: -- 'Earnshaw, on siunattu asia, että vaimonne on saanut elää\njättääkseen teille pojan. Kun hän tuli, olin varma, ettemme saisi\nhäntä kauan pitää; ja nyt täytyy minun sanoa teille, että talvi ehkä\ntekee hänestä lopun. Älkää surko ja rasittako itseänne sen vuoksi\nliikaa: sitä ei voi auttaa. Ja minusta teidän olisi tullut ymmärtää\nenemmän eikä valita noin heikkoa tyttöä!'\"\n\n\"Ja mitä isäntä vastasi?\" kysyin.\n\n\"Luulen hänen kironneen; mutta en välittänyt hänestä, vaan kurottelin\nnähdäkseni lapsen\", ja hän alkoi taas innostuneesti kuvailla sitä.\nMinä, yhtä innostuneena kuin hänkin, juoksin kotiin ihailemaan omalta\nosaltani, vaikka olin Hindleyn puolesta kovin pahoillani. Hänen\nsydämessään oli tilaa vain kahdelle epäjumalalle -- hänen vaimolleen\nja hänelle itselleen: hän oli hupsusti rakastunut kumpaankin ja\nihaili toista, enkä minä voinut käsittää, miten hän voisi kestää\nmenetyksen.\n\nHän seisoi pääovella, kun saavuimme Humisevaan harjuun; ja mennessäni\nsisälle kysyin: \"kuinka lapsi jaksaa?\"\n\n\"Se on melkein valmis juoksemaan, Nell\"! hän vastasi hymyillen\niloisesti.\n\n\"Ja emäntä?\" uskalsin tiedustaa. \"Tohtori sanoo, että hän --\"\n\n\"Hiiteen tohtori!\" hän keskeytti punastuen. \"Frances on ihan\noikeassa: ensi viikolla tähän aikaan hän on aivan terve. Menetkö\nyläkertaan? Oletko hyvä ja sanot hänelle, että minä tulen, jos hän\nlupaa olla hiljaa. Poistuin hänen luotaan, kun hän ei suostunut\nvaikenemaan, ja hänen täytyy -- sano hänelle, että tohtori Kenneth\nvaatii häntä olemaan hiljaa.\"\n\nVein tämän viestin rouva Earnshawille; hän näytti olevan hyvin virkeä\nja vastasi iloisesti:\n\n\"Olen tuskin puhunut sanaakaan, Ellen, ja hän on mennyt ulos kaksi\nkertaa itkien. No niin, minä lupaan olla puhumatta: mutta se ei estä\nminua nauramasta hänelle!\"\n\nIhmisparka! Hänen iloinen mielialansa ei kertaakaan sumentunut,\nvaikka hänen kuolemaansa oli enää vain viikko aikaa; ja hänen\nmiehensä väitti itsepäisesti, vieläpä raivoisasti, että vaimon\nterveys parani päivä päivältä. Kun Kenneth lausui hänelle\nvaroituksena, että lääkkeet olivat hyödyttömiä tuolla taudin asteella\nja että oli tarpeetonta enää kustantaa lääkäriä häntä hoitamaan,\nvastasi hän:\n\n\"Tiedän, ettei teitä tarvitakaan -- hän on terve -- hän ei enää ole\nteidän hoitonne tarpeessa! Hänessä ei ole koskaan ollut keuhkotautia.\nSe oli kuumetta ja se on ohi: hänen valtimonsa on nyt yhtä hidas kuin\nminun ja hänen poskensa yhtä viileä.\"\n\n\"Hän kertoi vaimolleen saman jutun, ja tämä näytti uskovan häntä;\nmutta eräänä yönä, kun rouva nojautui hänen olkapäätään vasten ja oli\njuuri sanomassa, että hän luuli huomenna voivansa nousta jalkeille,\nsai hän yskintäkohtauksen -- vain aivan lievän --; isäntä kohotti\nhänet käsivarsilleen, rouva kiersi kätensä miehensä kaulaan, hänen\nkasvonsa muuttuivat, ja hän kuoli.\n\n\"Hareton, lapsi, joutui kokonaan minun hoitooni, niinkuin tyttö oli\nennustanut. Herra Earnshaw oli tyytyväinen, kun hän näki lapsen\nterveenä eikä kuullut sen itkevän. Itse hän muuttui toivottomaksi:\nhänen surunsa oli sitä lajia, joka ei valita. Hän ei itkenyt eikä\nrukoillut, hän kirosi ja uhmasi: kirosi Jumalaa ja ihmisiä ja\nheittäytyi huolettoman tuhlaavaiseksi. Palvelijat eivät voineet\nsietää hänen itsevaltiasta ja huonoa kohteluaan kauan: Joseph ja\nminä olimme ainoat, jotka jäimme. Minulla ei ollut sydäntä jättää\nholhokkiani, ja sitäpaitsi, kuten tiedätte, olin ollut isännän\nkasvatussisarena ja annoin anteeksi hänen käytöksensä helpommin\nkuin vieras olisi antanut. Joseph jäi kiusaamaan vuokraajia ja\npäiväläisiä, koska hänen kutsumuksensa oli olla siellä, missä voi\npurkaa kylliksi pahaa sisuaan.\n\n\"Isännän huonot tavat ja huonot toverit eivät olleet hyvänä\nesimerkkinä Catherinelle ja Heathcliffille. Hän kohteli\nviimemainittua niin, että se olisi kyennyt tekemään pyhimyksestä\npaholaisen. Ja tosiaankin tähän aikaan poika _näytti olevan_\npirun vallassa. Hän iloitsi nähdessään Hindleyn auttamattomasti\nalentavan itseään, ja päivä päivältä hän tuli hurjemmaksi,\nsynkemmäksi ja julmemmaksi. Voin tuskin puoliksikaan kuvata,\nmiten kauhea kotimme oli. Pastori lakkasi käymästä, ja viimein ei\nkukaan kunniallinen ihminen tullut lähellemme; poikkeuksena olivat\nsentään Edgar Lintonin käynnit neiti Cathyn luona. Viisitoista\nvuotiaana oli Catherine maaseudun kuningatar; hänellä ei ollut\nketään vertaista, ja hän kehittyi ylpeäksi, uppiniskaiseksi\nolennoksi! Myönnän, etten rakastanut häntä, sittenkuin hänen\nlapsuutensa oli ohitse, ja minä suututin hänet yhtämittaa\nkoettaessani lannistaa hänen uhkamielisyyttään, hän ei sentään\nmilloinkaan tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan. Hän oli\nihmeellisen uskollinen vanhoille ystäville: Heathcliffkin pysyi\nmuuttumatta hänen suosiossaan; ja nuoren Lintonin, ylhäisyydestään\nhuolimatta, oli vaikeata tehdä häneen yhtä syvää vaikutusta. Hän oli\nisäntä-vainajani: tuolla tulisijan yläpuolella on hänen kuvansa. Se\nja hänen vaimonsa kuva olivat ennen sijoitetut lieden sivustoille,\nmutta rouvan kuva on poistettu, muuten voisitte saada jonkinmoisen\nkäsityksen siitä, millainen hän oli. Saatteko mitään selvää?\"\n\nRouva Dean kohotti kynttilää, ja minä näin pehmeäpiirteiset kasvot,\njotka tavattomasti muistuttivat Harjun nuoren rouvan kasvoja, mutta\nniiden ilme oli syvempi ja ystävällisempi. Se oli miellyttävä kuva.\nPitkä vaalea tukka kihartui hiukan ohimoilta; silmät olivat syvät ja\nvakavat, vartalo melkein liian kaunis. En ihmetellyt, että Catherine\nEarnshaw saattoi unohtaa ensimmäisen ystävänsä sellaisen henkilön\nvuoksi. Sen sijaan ihmettelin suuresti, miten herra Linton, jolla\noli ulkonaista olemustaan vastaava järki, saattoi löytää ihanteensa\nCatherine Earnshawista.\n\n\"Erittäin miellyttävä muotokuva\", huomautin taloudenhoitajalle. \"Onko\nse alkuperäisen näköinen?\"\n\n\"Kyllä\", hän vastasi; \"mutta hän näytti hauskemmalta ollessaan\ninnostunut; tuo on hänen jokapäiväinen ulkonäkönsä: tavallisesti hän\noli alakuloinen.\"\n\nCatherine oli pitänyt yllä tuttavuuttaan Lintonien kanssa oltuaan\nviisi viikkoa heidän luonaan, eikä hänelle heidän parissaan\ntarjoutunut tilaisuutta käyttäytyä sivistymättömästi, ja hän oli\nsiksi järkevä, että häpesi kankeuttaan siellä, missä hän koki niin\nmuuttumatonta kohteliaisuutta. Hän voitti Isabellan ihailun ja hänen\nveljensä sydämen ja sielun; nämä valloitukset imartelivat häntä\nalusta alkaen, sillä hän oli kunnianhimoinen, ja ne johtivat hänet\nkehittämään itsessään kaksi aivan erilaista luonnetta, vaikkei hän\njuuri aikonutkaan ketään pettää. Lintonien luona, missä hän kuuli\nHeathcliffiä sanottavan \"raa'aksi nuoreksi roistoksi\" ja \"pahemmaksi\nkuin pedoksi\", hän varoi käyttäytymästä hänen tavallaan; mutta kotona\nhänellä ei ollut halua noudattaa kohteliaisuutta, jolle olisi vain\nnaurettu, tai estellä hillitöntä luonnettaan siellä, missä ei siitä\nhänelle olisi koitunut hyötyä eikä kiitosta.\n\nHerra Edgar rohkeni harvoin tulla Humisevaan harjuun julkisesti.\nHän pelkäsi Earnshawin mainetta ja pelkäsi hänen kohtaamistaan; ja\nkuitenkin häntä kohdeltiin meillä aina mitä kohteliaimmin: isäntä\nitse vältti hänen loukkaamistaan tietäen hänen tulonsa syyn; ja\nellei hän voinut olla miellyttävä pysytteli hän syrjässä. Luulenpa\nmelkein, ettei Catherine pitänyt Lintonin ilmestymisestä: Catherine\nei ollut viekas, hän ei koskaan leikkinyt keimailijaa, ja nähtävästi\nhänellä oli jotakin sitä vastaan, että hänen ystävänsä joutuisivat\nkohtaamaan toisensa; sillä Heathcliffin ilmaistessa halveksumisensa\nLintonille päin kasvoja, Catherine ei voinut yhtyä häneen, kuten\nhän teki Lintonin poissaollessa; ja kun Linton osoitti inhoaan ja\nvastenmielisyyttään Heathcliffiä kohtaan, ei Catherine uskaltanut\nkohdella hänen tunteitaan välinpitämättömästi, vaan käyttäytyi aivan\nniinkuin hänen leikkitoverinsa mustaaminen olisi hänen mielestään\nperin vähän merkitsevää. Olen monta monituista kertaa nauranut hänen\nlevottomuudelleen ja lukemattomille metkuilleen, joita hän turhaan\nyritti salata minun ivaltani. Tämä kuulostaa sydämettömältä, mutta\nhän oli niin ylpeä, että oli tosiaankin mahdotonta sääliä hänen\nonnettomuuttaan, ennenkuin hän hioutui inhimillisemmäksi. Hän alkoi\nlopulta tehdä minulle tunnustuksia ja luottaa minuun: ei ollutkaan\nketään muuta, jonka hän olisi voinut saada neuvonantajakseen.\n\nHindley oli lähtenyt pois kotoa eräänä iltana, ja Heathcliff päätti\nviettää lomapäivän sen kunniaksi. Hän oli luultavasti jo silloin\nkuusitoistavuotias, ja vaikka hänen kasvonsa eivät olleet rumat eikä\nälynsä vajavainen, vaikutti hän jollakin tavoin sekä sisäisesti\nettä ulkonaisesti hyvin vastenmieliseltä, mistä hänen nykyisessä\nulkonäössään ei ole jälkeäkään. Ensiksikin, hänestä oli ajan\nkuluessa kadonnut lapsena saadun kasvatuksen leima: yhtämittainen\nkova työ, joka alkoi aikaisin ja loppui myöhään, oli tukahduttanut\ntäydellisesti hänen entisen halunsa hankkia tietoja ja kaiken\nrakkauden kirjoihin ja oppiin. Hänen lapsuudenaikainen ylemmyyden\ntunteensa, jonka hänessä oli aiheuttanut vanhan Earnshawin suosio,\noli kadonnut. Hän ponnisteli kauan pysyäkseen opinnoissa tasaväkisenä\nCatherinen kanssa ja tunsi katkeraa, vaikkakin salaista kaipausta\nluopuessaan näistä; mutta hän luopui täydellisesti, eikä mikään\nvoinut taivuttaa häntä astumaan askeltakaan ylöspäin johtavalla\ntiellä, kun hän huomasi, että hänen oli pakko ehdottomasti vajota\nentisen tasonsa alapuolelle. Ulkonainen olemus huonontui samassa\nsuhteessa kuin sisäinenkin: hän omaksui ryhdittömän kävelytavan ja\nruman ilmeen; hänen luonnostaan pidättyvä mielenlaatunsa kehittyi\nmelkein idioottimaisen juroksi ja äkäiseksi; ja ilmeisesti hän\ntunsi julmaa nautintoa herättäessään harvoissa tuttavissaan\nvastenmielisyyttä pikemminkin kuin kunnioitusta.\n\nCatherine ja hän olivat yhä ainaiset toverit hänen työhetkiensä\nloma-ajoilla, mutta hän oli lakannut osoittamasta mieltymystään\nCatherinea kohtaan sanoin ja karttoi vihaisena ja epäluuloisesti\ntämän tyttömäisiä hyväilyjä, kuin tietäen, ettei sellaisten\nsuosionosoitusten tuhlaaminen voinut tuottaa iloa hänelle. Edellä\nmainittuna päivänä hän tuli talon puolelle ilmoittamaan aikovansa\nolla joutilaana, juuri kun autoin neiti Cathyä pukeutumisessa: Cathy\nei ollut ottanut lukuun, että Heathcliffin päähän pälkähtäisi olla\ntoimettomana; ja kuvitellen saavansa vallita koko taloa hän sai\njotenkin lähetetyksi herra Edgarille tiedon veljensä poissaolosta ja\nvalmistautui vastaanottamaan häntä.\n\n\"Cathy, onko sinulla nyt iltapäivällä kiire?\" kysyi Heathcliff.\n\"Oletko johonkin lähdössä?\"\n\n\"En, nyt sataa\", vastasi Cathy.\n\n\"Miksi sinulla sitten on tuo silkkipuku ylläsi?\" virkkoi Heathcliff.\n\"Toivottavasti ei kukaan tule tänne?\"\n\n\"Ei, mikäli minä tiedän\", änkytti neiti; \"mutta sinun pitäisi olla\npellolla nyt, Heathcliff. On jo tunti kulunut päivällisajasta, luulin\nsinun menneen.\"\n\n\"Hindley ei usein vapauta meitä kirotusta läsnäolostaan\", huomautti\npoika. \"En tee enää tänään työtä, jään sinun luoksesi.\"\n\n\"Voi, mutta Joseph kertoo\", sanoi tyttö; \"sinun olisi parasta mennä!\"\n\n\"Joseph on lastaamassa kalkkia Pennistow-kukkuloiden tuolla puolen;\nhän viipyy pimeään asti eikä hän saa tätä koskaan tietää.\"\n\nNäin sanoen Heathcliff laahusti tulen ääreen ja istuutui. Catherine\nmietti hetkisen otsa rypyissä -- hän huomasi, että oli välttämätöntä\nvalmistaa tietä tulijalle. \"Isabella ja Edgar Linton puhuivat tänne\ntulosta tänä iltana\", hän virkkoi hetken vaitiolon jälkeen. \"Koska\nsataa, en ole aivan varma heidän tulostaan; mutta he voivat tulla, ja\njos he tulevat, saatat syyttä joutua soimattavaksi.\"\n\n\"Käske Ellenin sanoa, että sinut on kutsuttu jonnekin, Cathy\", hän\nväitti vastaan; \"älä aja minua pois noiden viheliäisten, hupsujen\nystäviesi vuoksi! Toisinaan olen valittamaisillani, että he -- mutta\nen minä --\"\n\n\"Että he, mitä?\" kysyi Catherine ja katseli häntä kiusaantuneen\nnäköisenä. \"Voi, Nelly!\" hän lisäsi tuimasti vetäen päänsä pois\nminun käsistäni, \"sinä olet kammannut kaikki kiharat pois tukastani!\nNyt riittää, jätä minut rauhaan. Mitä sinä olit valittamaisillasi,\nHeathcliff?\"\n\n\"En mitään -- mutta katsohan seinäalmanakkaa\", hän viittasi\nkehystettyyn arkkiin, joka riippui lähellä ikkunaa ja jatkoi --\n\"ristit merkitsevät iltoja, jotka olet viettänyt Lintonien seurassa,\ntähdet niitä, jotka olet viettänyt minun kanssani. Ymmärrätkö? Olen\nmerkinnyt muistiin joka päivän.\"\n\n\"Kyllä -- kovin tyhmää: ikäänkuin minä siitä huolisin!\" vastasi\nCatherine vallattomasti, \"ja mitä järkeä siinä on?\"\n\n\"Näyttääkseni sinulle, että minä kyllä _huolin_!\" virkkoi Heatchliff.\n\n\"Ja pitäisikö minun aina istua sinun kanssasi?\" kysyi neiti yhä\närtyen. \"Mitä hyvää minä siitä saisin? Mitä sinä puhut? Voisit yhtä\nhyvin olla mykkä tai lapsi sen sijasta, mitä sanot tai teetkin minua\nhuvittaaksesi!\"\n\n\"Et ole koskaan ennen sanonut minulle, että puhuin liian vähän\nja ettet sinä pitänyt seurastani, Cathy!\" huudahti Heathcliff\nmielenliikutuksen vallassa.\n\n\"Kun ei ihminen tiedä mitään, eikä sano mitään, ei voi olla puhetta\nseurasta\", mutisi Cathy.\n\nHänen toverinsa nousi seisomaan, mutta hänellä ei ollut aikaa\nilmaista tunteitaan pitemmälti, sillä kavion kopsetta kuului\nliuskakiveykseltä ja nuori Linton astui sisään, koputettuaan hiljaa;\nhänen kasvonsa loistivat odottamattoman kutsun aiheuttamasta\nmielihyvästä. Epäilemättä Catherine huomasi ystäviensä erilaisuuden,\ntoisen tullessa sisään ja toisen mennessä ulos. Vastakohta\nmuistutti aution mäkisen hiilimaan vaihtumista kauniiseen,\nhedelmälliseen laaksoon, ja herra Edgarin ääni ja tervehdys olivat\nyhtä erilaiset kuin hänen ulkomuotonsakin. Hänellä oli sointuisa,\nhiljainen puhumistapa, ja hän lausui sanansa niinkuin te lausutte:\nsivistyneemmin ja pehmeämmin kuin me täällä.\n\n\"Olenko tullut liian aikaisin?\" hän virkkoi, vilkaisten minuun: olin\nalkanut pyyhkiä lautasia ja järjestellä laatikoita keittiönpöydän\näärimmäisessä päässä.\n\n\"Et\", vastasi Catherine. \"Mitä sinä siellä teet, Nelly?\"\n\n\"Työtäni, neiti\", vastasin. (Herra Hindley oli määrännyt että minun\npiti olla kolmantena jäsenenä kaikissa yksityisvierailuissa, joita\nLinton suvaitsi tehdä.)\n\nHän astui taakseni ja kuiskasi vihaisesti: \"Ala laputtaa pois\npyyhkeinesi; kun talossa on vieraita, eivät palvelijat rupea\nkiilloittamaan ja puhdistamaan huoneessa, jossa vieraat ovat!\"\n\n\"Nyt on hyvä tilaisuus, kun isäntä on poissa\", vastasin ääneen; \"hän\non vihainen, jos hyörin ja pyörin näiden esineiden kimpussa hänen\nsaapuvilla ollessaan. Olkaa varma, että herra Edgar suo sen minulle\nanteeksi.\"\n\n\"Olen vihainen, kun hyörit ja pyörit minun saapuvilla ollessani\",\nhuusi nuori lady ynseästi antamatta vieraalleen aikaa vastata: hän\nei ollut vielä saavuttanut malttiaan Heathcliffin kanssa sattuneen\npienen riidan jälkeen.\n\n\"Olen pahoillani siitä, neiti Catherine\", oli vastaukseni; ja jatkoin\nuutterasti työtäni.\n\nHän, olettaen, ettei Edgar sitä nähnyt, vetäisi pyyhkeen kädestäni\nja nipisti minua kauan ja voimakkaasti käsivarteen. Olen jo sanonut,\netten rakastanut häntä ja melkein nautin, jos voin silloin tällöin\nmasentaa hänen turhamaisuuttaan: sitäpaitsi hän aiheutti minulle\nkovaa kipua; niinpä nousin seisomaan ja kirkaisin: \"Voi, neiti, tuo\noli ruma kuje! Teillä ei ole oikeutta nipistellä minua, enkä aio sitä\nsietää.\"\n\n\"En koskenut sinuun, sinä valehteleva naikkonen\", huusi Cathy, ja\nhänellä oli varmaankin kova halu uudistaa nipistyksensä, ja hänen\nkorvansa olivat punaiset raivosta. Hänellä ei koskaan ollut voimaa\npeittää suuttumustaan; se muutti aina hänen kasvonsa kokonaan\nhohtavan punaisiksi.\n\n\"Mikä tämä sitten on?\" väitin vastaan paljastaen asianomaisen\nsinertävän todistuksen osoittaakseni hänen olevan väärässä.\n\nHäh polki jalkaansa, epäröi hetkisen, ja sitten voimatta vastustaa\nhuonon luonteensa haluja, löi minua poskelle: kipeästi koskeva isku,\njoka nostatti kyynelet silmiini.\n\n\"Catherine, rakas Catherine!\" puuttui Linton asiaan kovin onnettomana\ntästä kaksinkertaisesta viekkauden ja väkivallan synnistä, johon\nhänen epäjumalansa oli langennut.\n\n\"Poistu huoneesta, Ellen!\" toisti Catherine väristen kauttaaltaan.\n\nPieni Hareton, joka seurasi minua kaikkialle ja joka istui lähelläni\nlattialla, alkoi itkeä nähdessään minun itkevän, nyyhkyttäen ja\nsoimaten \"pahaa Cathy-tätiä\"; syytökset saivat tämän suuntaamaan\nraivonsa onnettomaan lapseen: hän tarttui lasta hartioihin ja\npudisti sitä, kunnes lapsi parka kävi siniseksi, ja Edgar tarttui\najattelemattomasti Cathyn käsiin vapauttaakseen lapsen. Samalla kuin\nlapsi vapautui, tunsi nuori mies saaneensa sellaisen korvapuustin,\njommoista ei voinut käsittää leikiksi. Hän vetäytyi takaisin\nhämmästyneenä. Otin Haretonin syliini, menin keittiöön hänen kanssaan\nja jätin välioven raolleen, sillä halusin nähdä, miten heidän\nriitansa päättyisi. Loukattu vieras meni ottamaan hattuansa, kalpeana\nja värisevin huulin.\n\n\"Se on oikein\", sanoin hiljaa. \"Ottakaa varoitus varteen ja\npoistukaa! On ystävällistä näyttää teille vilahdus hänen oikeasta\nluonteestaan!\"\n\n\"Mihin menet?\" tiedusteli Catherine ovea läheten.\n\nToinen työntäytyi sivulle koettaen mennä ohitse.\n\n\"Sinä et saa mennä\", huusi Cathy tarmokkaasti.\n\n\"Minä saan ja minun täytyy mennä\", vastasi poika tukahtunein äänin.\n\n\"Et\", väitti Cathy tarttuen ovenripaan; \"et vielä, Edgar Linton:\nistuudu; et saa jättää minua sellaiseen mielentilaan. Olisin onneton\nkoko yön, enkä tahdo olla onneton sinun tähtesi!\"\n\n\"Voinko jäädä sen jälkeen, kun löit minua?\" kysyi Edgar Linton.\n\nCatherine vaikeni.\n\n\"Olet saattanut minut pelkäämään ja häpeämään sinua\", hän jatkoi; \"en\ntule tänne enää koskaan.\"\n\nCatherinen silmät alkoivat loistaa ja silmäripset räpyttää.\n\n\"Ja valehtelit tahallisesti\", sanoi Edgar Linton.\n\n\"Enhän valehdellut!\" huusi Cathy saaden takaisin puhelahjansa. \"En\ntee mitään tahallani. No niin, mene, jos haluat -- poistu täältä. Ja\nnyt itken -- itken itseni sairaaksi!\"\n\nHän laskeutui polvilleen tuolin viereen ja alkoi itkeä täydellä\ntodella. Edgar pysyi lujana pihalle asti; mutta pihassa hän pysähtyi.\nMinä päätin rohkaista häntä.\n\n\"Neiti on kauhean oikullinen, herra\", huusin. \"Yhtä paha kuin joku\nhemmoiteltu lapsi, teidän olisi parasta ratsastaa kotiin, muuten hän\ntulee sairaaksi vain pahoittaakseen meitä.\"\n\nTuo heikko mies katsahti sivuttain ikkunaan: hänellä oli saman verran\nvoimaa poislähtöön kuin kissalla puoliksi tappamansa hiiren tai\npuoliksi syömänsä linnun jättämiseen. Ah! ajattelin, häntä ei voi\npelastaa: hän on tuomittu ja syöksyy kohtaloonsa! Ja niin olikin: hän\nkääntyi yht'äkkiä, kiiruhti taloon uudestaan ja sulki oven jälkeensä;\nja kun menin sisälle hetken kuluttua tiedoittamaan heille, että\nEarnshav oli tullut kotiin sikahumalassa, valmiina murskaamaan vanhan\ntalon päällemme (hänen tavallisin mielentilansa humalassa ollessaan),\nnäin, että riita oli vain aiheuttanut lähemmän suhteen -- se oli\nmurtanut lapsellisen ujostelun varusteet ja saanut heidät riisumaan\nyltään ystävyyden valepuvun ja tunnustautumaan rakastajiksi.\n\nTieto herra Hindleyn saapumisesta ajoi Lintonin nopeasti hevosensa\nluo ja Catherinen huoneeseensa. Menin piiloittamaan pikku Haretonia\nja ottamaan luodin pois isännän pyssystä, jolla hän kernaasti leikki\nhulluudenkiihkossaan uhaten niiden henkeä, jotka suututtivat tai vain\nherättivät hänen huomiotaan liikaa; olin havainnut luodin poistamisen\nparhaaksi, ettei hän vahingoittaisi ketään, jos hän ryhtyisi ampumaan.\n\n\n\n\nIX luku\n\n\nHän tuli sisään karjuen kauhistuttavia kirouksia ja yllätti minut\nkätkemässä hänen poikaansa keittiön kaappiin. Haretoniin oli\njuurtunut terveellinen pelko tämän villipedon rakkautta ja hänen\nhullua raivoansa kohtaan; sillä toisinaan sattui, että hänet melkein\ntukahdutettiin syleilyin ja suudelmin, toisinaan taas paiskattiin\ntuleen tai seinää vasten; ja lapsi parka pysyi aivan hiljaa, paninpa\nsen mihin tahansa.\n\n\"Kas niin, vihdoinkin olen sen löytänyt!\" huusi Hindley vetäen minua\nposkilihaksesta kuin koiraa. \"Kautta helvetin ja taivaan, te olette\nkeskenänne vannoneet murhaavanne tuon lapsen! Nyt tiedän, mistä\njohtuu, etten näe häntä milloinkaan. Mutta saatanan avulla pakotan\nsinut nielemään leikkuuveitsen, Nelly! Sinun ei tarvitse nauraa,\nsillä olen juuri työntänyt Kennethin pää edellä Blackhorsensuohon, ja\nkaksi menee samalla kuin yksikin -- ja tahdon tappaa jonkun teistä:\nen saa rauhaa ennenkuin teen sen!\"\n\n\"Mutta minä en pidä leikkuuveitsestä, herra Hindley\", vastasin;\n\"sillä on leikattu punaisia sillejä. Haluaisin kernaammin tulla\nammutuksi, jos suvaitsette.\"\n\n\"Haluaisit kernaimmin tulla kirotuksi!\" hän sanoi, \"ja tulet\nmyös. Mikään Englannin laki ei voi estää miestä pitämästä taloaan\nsäädyllisenä, ja minun on kauhistuttava! Aukaise suusi!\"\n\nHän piti veistä kädessään ja työnsi sen kärjen hampaitteni väliin:\nmutta minä puolestani en koskaan suuresti pelännyt hänen kummia\npäähänpistojaan. Sylkäisin veitsen pois ja sanoin sen maistuvan\ninhoittavalta -- en nielisi sitä missään tapauksessa.\n\n\"Ohoo!\" hän sanoi vapauttaen minut, \"huomaanpa, ettei tuo inhoittava\npikku peto olekaan Hareton: pyydän sinulta anteeksi, Nell. Jos\nhän on, ansaitsee hän elävänä nylkemisen, koska ei juossut minua\nvastaanottamaan ja koska hän kirkuu aivankuin olisin mörkö. Tule\ntänne, luonnoton pentu! Opetan sinut niskoittelemaan hyväsydämiselle,\npetetylle isälle. Mutta, etkö luule, että poika olisi kauniimpi\nkerokorvaisena? Se tekee koiran raivommaksi ja minä rakastan\nraivoisaa -- hae minulle sakset -- raivoisaa ja kerittyä! Sitäpaitsi\non helvetinmoista teeskentelyä -- pirullista luulottelua hellitellä\nkorviamme -- olemme tarpeeksi suuria aaseja ilman korviakin. Vaiti,\nlapsi, vaiti! No niin, tämähän se on kultaseni! Kas noin, pyyhi\nsilmäsi! -- oma iloni; suutele minua. Mitä! etkö tahdo? Suutele\nminua, Hareton! Hiisi sinut periköön, suutele minua! Jumal'auta,\nikäänkuin minä olisin kasvattanut tuommoisen pedon! Niin totta kuin\nelän murskaan tuon pennun kallon.\"\n\nHareton-parka kirkui ja potki isänsä sylissä voimiensa takaa ja\nkoroitti kiljuntaansa, kun hänen isänsä vei hänet yläkertaan ja\nkohotti hänet kaidepuun päälle. Huusin, että hän peloittaa lapsen\ntajuttomaksi, ja riensin pelastamaan Haretonia. Hindley kumartui\nporraskaiteen yli kuuntelemaan alakerrasta kuuluvaa ääntä, melkein\nunohtaen, mitä hänellä oli käsissään, kun pääsin heidän luokseen.\n\"Kuka siellä on?\" hän kysyi kuullessaan jonkun lähestyvän portaita.\nMinäkin kumarruin eteenpäin, sillä aioin antaa merkin Heathcliffille,\njonka askeleet tunsin, pidättääkseni hänet kauempana, ja samalla\nhetkellä kuin käänsin katseeni pois Haretonista, hän ponnahti äkkiä\nvapautuen häntä pitelevistä huolettomista käsistä ja putosi.\n\nMe ehdimme tuskin tuntea kauhua, kun jo näimme pikku raukan olevan\nturvassa. Heathcliff saapui alhaalle juuri ratkaisevalla hetkellä;\nvaistomaisesti hän otti lapsen kiinni tämän pudotessa ja laskien\nsen jaloilleen katsahti ylös saadakseen selville onnettomuuden\naiheen. Saituri, joka on myynyt onnekkaan arpajaisvoiton viidestä\nshillingistä ja saa seuraavana päivänä tietää menettäneensä\ntuossa kaupassa viisi tuhatta puntaa, ei olisi voinut näyttää\ntyrmistyneemmältä kuin Heathcliff nähdessään herra Earnshawin\nylhäällä. Hänen katseensa ilmaisi selvemmin kuin sanat mitä suurinta\ntuskaa sen johdosta, että hän oli joutunut olemaan esteenä oman\nkostosuunnitelmansa toteuttamiselle. Jos olisi ollut pimeä, olen\nvarma, että hän olisi koettanut korjata erehdystään murskaamalla\nHaretonin kallon portaihin; mutta me näimme hänen pelastumisensa;\nja hetken kuluttua olin alhaalla armas holhokkini rintaani vasten\npainettuna. Hindley laskeutui portaita hitaammin, selviintyneenä ja\nnolona.\n\n\"Se on sinun vikasi, Ellen\", hän sanoi; \"sinun olisi pitänyt hänet\npiilottaa, sinun olisi pitänyt ottaa hänet pois minulta! Onko hän\nloukkaantunut?\"\n\n\"Loukkaantunutko?\" huusin vihaisesti; \"ellei hän ole kuollut tulee\nhänestä tylsäjarkinen! Voi! ihmettelenpä, ettei hänen äitinsä nouse\nhaudasta katsomaan, miten te häntä kohtelette. Olette pahempi kuin\npakana -- kohdellessanne omaa lihaanne ja vertanne tuolla tavalla!\"\n\nHän yritti koskea lapseen, joka havaitessaan olevansa sylissäni\nnyyhkytti kunnes pelko katosi. Mutta heti kuin hänen isänsä kosketti\nhäneen, hän alkoi kirkua kovemmin kuin ennen ja nytkähteli aivan kuin\nsuonenvetokohtauksessa.\n\n\"Te ette saa häiritä häntä!\" jatkoin. \"Hän vihaa teitä -- he kaikki\nvihaavat teitä -- se on totuus! Onpa teillä onnellinen perhe,\nolettepa joutunut kauniiseen asemaan.\"\n\n\"Ja kyllä minä tulen vielä kauniimpaankin, Nelly\", nauroi\nharhaanjoutunut mies, muuttuen taas tylyksi. \"Mutta korjaa nyt\nitsesi ja lapsi pois. Ja kuulehan, Heathcliff, häviä sinäkin pois\nlähettyviltäni ja kuuluviltani. En haluaisi tappaa sinua tänä iltana,\njos en mahdollisesti pane taloa tuleen; mutta sitä en tiedä, mitä\nmieleeni juolahtaa.\"\n\nTätä sanoessaan hän otti kolmanneslitraa sisältävän konjakkipullon\nkaapistaan ja kaatoi lasiin.\n\n\"Voi, älkää!\" pyysin. \"Herra Hindley, ottakaa varteen varoitus.\nArmahtakaa tätä onnetonta poikaa, ellette välitä itsestänne.\"\n\n\"Kuka tahansa hoitaa häntä paremmin kuin minä\", hän vastasi.\n\n\"Armahtakaa omaa sieluanne!\" sanoin ja yritin vetäistä lasin hänen\nkädestään.\n\n\"Enpä vainkaan! Päinvastoin minulle tuottaa suurta huvia sen\nkadotukseen lähettäminen rangaistukseksi sen Luojalle\", huomautti\nJumalan pilkkaaja. \"Tässä malja sen ikuiseksi kadotukseksi!\"\n\nHän joi konjakin ja pyysi kärsimättömästi meitä poistumaan; hän\nlopetti kehoituksensa kauhistuttavin kirouksin, jotka ovat liian\nkehnoja toistettaviksi tai muistettaviksi.\n\n\"Surkeata, ettei hän voi juoda itseään kuoliaaksi,\" huomautti\nHeathcliff, mutisten kaikuna takaisin kirouksia, kun ovi sulkeutui.\n\n\"Parastaan hän koettaa, mutta hänen ruumiinrakenteensa tekee\nvastarintaa. Tohtori Kenneth sanoo uskaltavansa tammansa veikkaa\nsiitä, että Hindley elää kauemmin kuin kukaan muu Gimmertonin tällä\npuolella, ja että hän menee hautaan harmaapäisenä syntisenä, ellei\njokin odottamaton onnellinen sattuma tule hänen osakseen.\"\n\nMenin keittiöön ja aloin tuudittaa pientä karitsaani uneen. Luulin\nHeathcliffin menneen keittiön kautta talliin. Jälkeenpäin huomasin,\nettä hän meni vain huoneen toiseen päähän, missä hän heittäytyi\npenkille seinän viereen, kauas lieden loimusta ja oli hiljaa.\n\nTuuditin Haretonia polvellani ja hyräilin laulua, joka alkoi --\n\n    \"Yöss' synkässä itkevi lapsonen,\n    mutt' äiti jo soppeensa kuuli sen\",\n\nkun neiti Cathy, joka oli kuunnellut äskeistä meteliä huoneestaan,\ntyönsi päänsä keittiön ovesta sisään ja kuiskasi:\n\n\"Oletko yksin, Nelly?\"\n\n\"Kyllä, neiti\", vastasin.\n\nHän tuli sisään ja lähestyi takkavalkeata. Kun luulin hänellä olevan\njotakin sanomista, katsoin häneen. Hänen kasvoillaan oli hämmentynyt\nja huolestunut ilme. Hänen huulensa olivat puoliavoinna, kuin olisi\nhän aikonut puhua, ja hän hengähti, mutta siitä muodostui huokaus\neikä lausetta. Jatkoin lauluani, sillä en ollut unohtanut hänen\näskeistä käytöstään.\n\n\"Missä Heathcliff on?\" hän virkkoi keskeyttäen lauluni.\n\n\"Työssään tallissa\", vastasin.\n\nHeathcliff ei oikaissut sanontaani, hän oli ehkä torkahtanut. Sitten\nseurasi taas pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa näin kyynelen tai\npari vierivän Catherinen poskilta liedelle. Katuuko hän häpeällistä\nkäytöstään? ajattelin itsekseni. Sepä olisi uutta: mutta selviytyköön\nasiasta, miten haluaa -- minä en häntä auta! Mutta häntä ei\nsurettanut muu kuin omat asiansa.\n\n\"Voi taivas!\" hän huudahti viimein. \"Olen kovin onneton!\"\n\n\"Sepä ikävää\", huomautin. \"Teitä on vaikea tyydyttää: niin monta\nystävää ja niin vähän huolia, ettekä voi olla tyytyväinen.\"\n\n\"Nelly, lupaatko säilyttää salaisuuteni?\" hän jatkoi, polvistuen\nviereeni ja kohottaen suloiset silmänsä minuun katsein, joka\nkarkoittaa pahan tuulen, vaikka ihmisellä olisikin kaikki maailman\nsyyt sen suosimiseen.\n\n\"Onko se säilyttämisen arvoinen?\" kysyin ystävällisemmin.\n\n\"On ja se huolestuttaa minua ja minun täytyy siitä kertoa! Minun\ntäytyy saada tietää, mitä minun pitää tehdä. Tänään on Edgar Linton\npyytänyt minua vaimokseen, ja olen antanut hänelle vastauksen. Nyt,\nennenkuin kerron sinulle oliko se myönteinen vai kielteinen, on sinun\nsanottava minulle, kumpi sen olisi pitänyt olla.\"\n\n\"Hyvänen aika, neiti Catherine, kuinka minä voisin tietää?\" vastasin.\n\"Mutta tosiaankin, jos otamme huomioon näytöksen, jonka suorititte\nhänen läsnäollessaan tänään iltapäivällä, sanoisin, että on viisasta\nvastata kielteisesti: sillä hänen täytyy olla joko toivottoman tyhmä\ntai uhkarohkea narri, koska hän esitti pyyntönsä sen jälkeen.\"\n\n\"En viitsikään kertoa lisää, jos puhut tuolla tavalla\", hän vastasi\noikullisesti, nousten seisomaan. \"Minä myönnyin, Nelly. Sano nyt\nnopeasti, teinkö väärin?\"\n\n\"Te myönnyitte hänen tarjoukseensa! Mitäpä sitten enää hyödyttää\ntämän asian tuumiminen? Te olette antanut kunniasananne ettekä voi\nperäytyä.\"\n\n\"Mutta sano, olisiko minun pitänyt menetellä niin -- sano!\" hän\nhuudahti ärtyisesti lyöden kätensä yhteen ja näyttäen vihaiselta.\n\n\"Täytyy ottaa huomioon useita seikkoja, ennenkuin tuohon kysymykseen\nvoidaan oikein vastata\", sanoin mielevästi. \"Mutta ensimmäinen ja\ntärkein seikka on, rakastatteko herra Edgaria?\"\n\n\"Kuka voisi olla rakastamatta? Tietysti rakastan\", vastasi Catherine.\n\nSitten tein hänelle seuraavat kysymykset --\nkaksikymmentäkaksivuotiaan tytön täytyi ne ymmärtää.\n\n\"Miksi rakastatte häntä, neiti Cathy?\"\n\n\"Joutavia, minä rakastan -- se riittää.\"\n\n\"Eipä vainkaan; teidän täytyy sanoa miksi.\"\n\n\"No niin, koska hän on kaunis ja koska hänen seurassaan on hauska\nolla.\"\n\n\"Huono syy!\" huomautin.\n\n\"Ja koska hän on nuori ja iloinen.\"\n\n\"Vieläkin huonompi.\"\n\n\"Ja koska hän rakastaa minua.\"\n\n\"Yhdentekevää, vaikka niinkin olisi.\"\n\n\"Ja koska hänestä tulee rikas ja haluan olla paikkakunnan arvokkain\nnainen ja olen ylpeä, kun saan sellaisen miehen.\"\n\n\"Kaikkein huonoin. Ja sanokaapa nyt, miten te rakastatte häntä?\"\n\n\"Niinkuin jokainen rakastaa. Olet tyhmä, Nelly.\"\n\n\"En vähääkään. Vastatkaa.\"\n\n\"Rakastan maata hänen jalkojensa alla ja ilmaa hänen päänsä päällä\nja kaikkea, mihin hän koskee, ja jokaista sanaa, jonka hän sanoo.\nRakastan kaikkia hänen ilmeitään ja kaikkia hänen tekojaan, häntä\nitseään täydellisesti ja kokonaan. Niin se on!\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Niin, sinä teet pilaa siitä: miten kauhean häijyä! Minulle se ei\nole leikin asia!\" virkkoi nuori lady rypistäen otsaansa ja kääntäen\nkasvonsa lieteen päin.\n\n\"Kaukana siitä, että ivailisin, neiti Catherine\", vastasin. \"Te\nrakastatte herra Edgaria, koska hän on kaunis ja nuori ja iloinen\nja rikas, ja koska hän rakastaa teitä. Viimeksimainittu seikka ei\nsentään merkitse mitään: mahdollisesti rakastaisitte häntä ilmankin,\nettekä rakastaisi, hänen rakkaudestaan huolimatta, ellei hänellä\nolisi neljää yllämainittua viehätystä.\"\n\n\"Ei, se on varma: säälisin häntä vain -- kenties vihaisin häntä, jos\nhän olisi ruma ja moukkamainen.\"\n\n\"Mutta onhan maailmassa muitakin kauniita, rikkaita miehiä,\nkauniimpiakin ja rikkaampiakin kuin hän on. Mikä estäisi teitä\nrakastamasta heitä?\"\n\n\"Jos onkin, niin ei ainakaan ulottuvillani: en ole nähnyt ketään\nEdgarin veroista.\"\n\n\"Saatatte vielä nähdä jonkun; eikä Edgar aina tule olemaan kaunis\neikä nuori ja ehkäpä ei aina rikaskaan.\"\n\n\"Hän on nyt; minulle riittääkin vain nykyisyys. Toivoisinpa, että\npuhuisit järkevästi.\"\n\n\"Hyvä, se ratkaiskoon asian: jos haluatte olla tekemisissä vain\nnykyisyyden kanssa, menkää naimisiin herra Lintonin kanssa.\"\n\n\"En tarvitse sinun lupaasi siihen -- minä _menen_ hänen kanssaan\nnaimisiin: mutta et ole vielä sanonut minulle teenkö oikein.\"\n\n\"Aivan oikein, jos ihmiset menettelevät oikein mennessään naimisiin\nvain nykyisyys mielessään. Ja nyt, antakaa kuulua, miksi olette\nonneton. Veljenne iloitsee; vanha rouva ja herra eivät varmaankaan\ntule vastustamaan; ja te pääsette sekasortoisesta, mukavuuksia vailla\nolevasta kodista rikkaaseen, kunnioitettuun kotiin; ja te rakastatte\nEdgaria ja Edgar rakastaa teitä; kaikki tuntuu helpolta ja selvältä:\nmikä siis estää?\"\n\n\"Tämä! Ja tämä!\" vastasi Catherine, lyöden toisella kädellä otsaansa\nja toisella rintaansa: \"kaikki, missä ikinä sielu elää. Sielustani ja\nsydämestäni olen vakuutettu että teen väärin!\"\n\n\"Sepä on kovin omituista! En voi sitä käsittää.\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni. Mutta, jos et ivaile minua, selitän sen:\nen voi tehdä sitä selvästi; mutta annan sinun tuntea, mitä minä\ntunnen.\"\n\nHän istuutui taas viereeni, hänen kasvonsa muuttuivat surullisemmiksi\nja vakavammiksi ja hänen ristityt kätensä vapisivat.\n\n\"Nelly, uneksitko milloinkaan outoja unia?\" hän sanoi yht'äkkiä,\npienen mietinnän jälkeen. \"Kyllä toisinaan\", vastasin.\n\n\"Niin minäkin. Olen uneksinut elämässäni unia, jotka ovat ainiaaksi\njääneet omikseni ja muuttaneet mielipiteeni: ne ovat kulkeneet\nlävitseni yhä uudestaan ja uudestaan kuin viini veden läpi ja\nmuuttaneet mieleni laadun. Ja tämä on yksi: aion sen kertoa -- mutta\nälä vain hymyile kertomukselleni.\"\n\n\"Voi! älkää tehkö sitä, neiti Catherine!\" huusin. \"Olemme tarpeeksi\nsynkkiä jo loihtimatta esiin haamuja ja peikkoja tyrmistyttämään\nmeitä. Kas niin, ollaan iloisia ja luonnollisia! Katsokaapa pikku\nHaretonia! _Hän_ ei uneksu mitään synkkää. Miten suloisesti hän\nhymyilee unessaan!\"\n\n\"Niin; ja miten suloisesti hänen isänsä kiroilee yksinäisyydessä!\nOlen varma, että muistat hänet aivan samanlaisena kuin tuo\npalleroinen olento: melkein yhtä pienenä ja viattomana. Pyydän\nsentään, Nelly, kuuntele minua: uni ei ole pitkä; en kykene olemaan\niloinen tänä iltana.\"\n\n\"Minä en halua sitä kuulla, minä en halua sitä kuulla!\" toistin\nnopeasti.\n\nMinä olin taikauskoinen unien suhteen silloin ja olen vieläkin; ja\nCatherinen ilme oli tavattoman synkkä; se aiheutti pelon, että voisin\nmuodostaa unesta ennustuksen ja aavistaa hirveän onnettomuuden. Hän\noli vihainen, mutta ei jatkanut. Hetken kuluttua hän alkoi uudestaan,\nvalittuaan nähtävästi toisen aiheen.\n\n\"Jos olisin taivaassa, Nelly, olisin äärettömän onneton.\"\n\n\"Koska ette ole valmis sinne menemään\", vastasin. \"Kaikki syntiset\nolisivat onnettomia taivaassa.\"\n\n\"Ei se ole sen vuoksi. Näin kerran unta, että olin siellä.\"\n\n\"Sanon teille, etten kuuntele teidän unianne, neiti Catherine! Menen\nnukkumaan\", keskeytin uudestaan.\n\nHän nauroi ja painoi minut istumaan, sillä yritin nousta jättääkseni\nistuimeni.\n\n\"Ei tämä ole mitään\", hän huudahti, \"aioin vain sanoa, ettei taivas\nnäyttänyt olevan kotini, ja sydämeni murtui, kun itkin päästäkseni\nuudestaan maan päälle, ja enkelit suuttuivat niin, että he heittivät\nminut Humisevan harjun huipulle kanervamättäiden keskelle; siellä\nheräsin ilosta nyyhkyttäen. Tämä riittää selittämään salaisuuttani\nyhtä hyvin kuin tuo toinenkin uni. Minulla ei ole enemmän syytä\nEdgar Lintonin naimiseen kuin minulla on taivaassa-oloon; ja ellei\ntuo katala mies tuolla olisi vienyt Heathcliffiä niin alas, en olisi\nkoskaan sitä ajatellutkaan. Alentaisin itseni nyt, jos menisin\nHeathcliffin kanssa naimisiin; niinpä hän ei saa koskaan tietää,\nkuinka minä häntä rakastan; eikä se johdu hänen kauneudestaan, Nelly,\nvaan siitä, että hän on enemmän minua itseäni, kuin itse olen. Mistä\ntahansa sielumme lienevätkin tehdyt, ovat hänen ja minun samasta\naineesta; ja Lintonin ja minun ovat niin erilaiset kuin kuunsäde ja\nsalama, tai kuura ja tuli.\"\n\nEnnenkuin tämä puhe päättyi, huomasin Heathcliffin olevan huoneessa.\nKun huomasin hiljaista liikettä, käänsin päätäni ja näin Heathcliffin\nnousevan penkiltä ja hiipivän pois äänettömästi. Hän oli kuunnellut\nsiihen asti, kunnes kuuli Catherinen sanovan, että häntä alentaisi\nHeathcliffin kanssa naimisiin meno, ja sitten hän ei jäänyt\nkuuntelemaan enempää. Toveriani, joka istui maassa, esti lavitsan\nselkänoja huomaamasta hänen läsnäoloaan ja poistumistaan; mutta minä\nhätkähdin ja pyysin että hän olisi vaiti.\n\n\"Miksi?\" hän kysyi katsahtaen hermostuneesti ympärilleen.\n\n\"Joseph on täällä\", vastasin, sillä kuulin sattumalta kärryn pyörien\nkolinaa tieltä, \"ja Heathcliff tulee hänen kanssaan. En ole varma,\nvaikka hän olisi ovella tällä hetkellä.\"\n\n\"Vielä mitä, hän ei voisi erottaa puhettani ovelta!\" virkkoi\nCathy. \"Anna Hareton minulle siksi aikaa kuin katat illallista,\nja kun se on valmis, pyydä minua aterioitsemaan kanssanne. Tahdon\npettää rauhatonta omaatuntoani ja saada varmuuden siitä, ettei\nHeathcliffillä ole tietoa näistä seikoista. Hänellä ei ole, vai onko?\nHän ei tiedä, mitä rakastuneena oleminen merkitsee?\"\n\n\"En huomaa mitään syytä, joka estäisi häntä tietämästä yhtä hyvin\nkuin tekin\", vastasin; \"ja jos _te_ olette hänen valittunsa, tulee\nhänestä onnettomin olento, joka koskaan on syntynyt! Niin pian kuin\nteistä tulee rouva Linton, hän menettää ystävän ja rakastetun ja\nkaiken! Oletteko ajatellut, miten voitte sietää eron, ja miten hän\nvoi sietää täydellisesti hylätyn aseman maailmassa? Koska, neiti\nCatherine --\"\n\n\"_Hänkö_ täydellisesti hylättynä! Mekö erotettuina!\" hän huudahti\nvihaisesti. \"Kuka meidät erottaisi, pyydän kysyä? He saavat\nkokea Milon kohtalon. Ei minun elinaikanani, Ellen, ei kenenkään\nkuolevaisen vuoksi. Ennemmin kaikki Lintonit saavat maan pinnalta\nkadota olemattomiin, kuin voisin suostua hylkäämään Heathcliffin. Ah,\nsitä en aio tehdä -- sitä en tarkoita! En rupeaisi rouva Lintoniksi,\njos sellaista hintaa vaadittaisiin! Heathcliff tulee olemaan minulle\nyhtä paljon kuin hän on ollut koko elinaikansa. Edgarin täytyy\nkaristaa pois vastenmielisyytensä ja ainakin sietää häntä. Hän tekee\nsen, kun hän saa tietää tositunteeni Heathcliffiä kohtaan. Nelly,\nnyt huomaan, että pidät minua itsekkäänä hylkynä; mutta etkö ole\nkoskaan ajatellut, että jos Heathcliff ja minä menisimme naimisiin,\nmeistä tulisi kerjäläisiä? Sensijaan, jos menen naimisiin Lintonin\nkanssa, voin avustaa Heathcliffiä nousemaan ja asettaa hänet veljeni\nmääräämisvallan ulkopuolelle.\"\n\n\"Miehennekö rahoilla, neiti Catherine?\" kysyin. \"Saatte nähdä, ettei\nhän ole niin myöntyväinen, kuin laskelmanne edellyttävät, ja vaikkei\nminusta ole tuomariksi on tämä minun mielestäni huonoin mainitsemanne\nsyy nuoren Lintonin vaimoksi tulemiseen.\"\n\n\"Ei ole\", vastasi hän, \"se on parhain! Toiset olivat oikkujeni\ntyydyttämistä ja myös Edgarin tähden, hänen tyydyttämisekseen. Tämä\ntapahtuu erään tähden, johon sisältyy minun tunteeni sekä Edgariin\nettä itseeni. En voi sitä selvästi ilmaista; mutta varmaan sinulla\nja jokaisella ihmisellä on käsitys siitä, että teillä on tai pitäisi\nolla omaa itseänne ulkopuolellanne. Mitä hyötyä olisi ollut minun\nluomisestani, jos sisältyisin kokonaan tähän? Minun suuret tuskani\ntässä maailmassa ovat olleet Heathcliffin tuskia, ja olen vaalinut ja\ntuntenut kunkin alusta alkaen: minun elämäni korkein ajatus on hän\nitse. Voisin jatkaa olemassaoloa, vaikka kaikki muu hukkuisi, kunhan\n_hän_ vain jäisi; jos kaikki muu jäisi, ja hän joutuisi perikatoon,\nmuuttuisi maailman kaikkeus minulle täysin vieraaksi: en tuntisi\nolevani osa siitä. Rakkauteni Lintoniin on kuin metsän lehvistö;\naika muuttaa sen, sen arvaan, niinkuin talvi muuttaa puut. Minun\nrakkauteni Heathcliffiin muistuttaa ikuisia vuoria: se tuottaa varsin\nvähän näkyväistä iloa, mutta on välttämätön. Nelly, minä _olen_\nHeathcliff! Hän on aina, aina minun mielessäni: ei aina iloksi, kuten\nen aina ole iloksi itsellenikään, mutta omana olentonani. Älä siis\npuhu enää meidän erostamme: se ei käy päinsä, ja --\"\n\nHän pysähtyi ja kätki kasvonsa hameeni poimuihin, mutta kiskaisin sen\nvoimakkaasti pois. Olin väsynyt hänen hullutteluunsa.\n\n\"Jos teidän hulluttelussanne on ollenkaan järkeä, neiti\", virkoin\nminä, \"niin riittää se vain vakuuttamaan minulle, että olette\ntietämätön niistä velvollisuuksista, jotka otatte vastuullenne\nmennessänne naimisiin; tai muuten olette huono, hölläluonteinen\ntyttö. Mutta nyt älkää enää vaivatko minua salaisuuksillanne: en\nlupaa niitä säilyttää.\"\n\n\"Säilytäthän sen?\" hän kysyi kiivaasti.\n\n\"En, minä en lupaa\", vastasin.\n\nHän oli juuri pyytämässä sitä, kun Josephin sisääntulo lopetti\nkeskustelumme; ja Catherine siirsi istuimensa nurkkaan ja hoiti\nHaretonia, sillä aikaa kuin minä valmistin illallista. Kun se oli\nvalmis, aloimme palvelijatoverini ja minä riidellä, kuka veisi\nillallisen herra Hindleylle, emmekä saaneet riitaamme ratkaistuksi,\nennenkuin kaikki oli melkein kylmää. Sitten päätimme, että antaisimme\nhänen pyytää, jos hän haluaisi ruokaa, sillä meidän mielestämme oli\nerikoisen peloittavaa mennä hänen luokseen, kun hän oli ollut jonkin\naikaa yksin.\n\n\"Ja miksi tuo houkka ei ole vielä tullut pellolta? Mitä se oikein\ntekee? Siinä vasta on laiska venkale!\" huomautti vanha mies etsien\nHeathcliffiä.\n\n\"Minä kutsun häntä\", vastasin. \"Hän on varmaankin ladossa.\" Minä\nmenin ja huusin, mutta en saanut vastausta. Palattuani kuiskasin\nCatherinelle, että Heathcliff oli kuullut suuren osan siitä, mitä\nCatherine kertoi, siitä olin varma; ja kerroin hänelle, miten näin\nHeathcliffin poistuvan keittiöstä, juuri kun hän valitti veljensä\nkäytöstä tätä kohtaan. Hän nousi seisomaan kovin pelästyneenä,\nheitti Haretonin lavitsalle ja juoksi itse etsimään ystäväänsä eikä\njäänyt tuumimaan, miksi hän oli niin liikutettu tai kuinka hänen\npuheensa oli vaikuttanut Heathcliffiin. Catherine viipyi niin kauan,\nettä Joseph ehdotti syömään rupeamista. Hän päätteli viekkaasti,\nettä he viipyivät niin kauan poissa päästäkseen kuulemasta hänen\npitkää rukoustansa. He olivat \"vallan tarpeeksi huonoja kaikkiin\nruokottomiin tapoihin\", hän huomautti. Ja heidän puolestaan hän sinä\niltana rukoili erikoisrukouksen tavallisen, neljännestuntia kestävän\nruokarukouksen lisäksi ennen ateriaa, ja hän olisi lukenut lisäksi\ntoisen rukouksen loppuun asti, ellei hänen nuori emäntänsä olisi\nkeskeyttänyt häntä. Hän käski Josephin nopeasti mennä ulos ja etsiä\nHeathcliffiä joka puolelta ja kehoittaa häntä heti palaamaan!\n\n\"Tahdon puhua hänelle ja minun _täytyy_, ennenkuin menen yläkertaan\",\nhän virkkoi. \"Ja portti on auki, hän on jossakin kuulomatkan\nulkopuolella; sillä hän ei vastannut, vaikka huusin lammastarhan\npäästä niin kovasti kuin suinkin jaksoin.\"\n\nJoseph kieltäytyi ensin; mutta Catherine oli liian huolissaan\nsietääkseen vastustusta; ja viimein Joseph pani hatun päähänsä ja\nlähti muristen matkaan. Sillävälin Catherine käveli edestakaisin\nlattialla, huudahdellen:\n\n\"Ihmettelen, missä hän mahtaa olla -- ihmettelen, missä hän _voi_\nolla! Mitä sanoin, Nelly? Olen unohtanut sen. Väsyikö hän huonoon\ntuuleeni tänä iltana? Hyvänen aika! Sano minulle, mitä sanoin häntä\npahoittaakseni? Toivon, että hän tulisi. Toivon, että hän sen tekisi!\"\n\n\"Miksi hälyätte turhan takia!\" huusin, vaikka olin vähän levoton\nitsekin. \"Jopa teitä pelottaa mitätön asia! Eipä ole suurta syytä\nhuolehtia, vaikka Heathcliff harhaileekin hiukan kuutamossa\nylängöillä, tai vaikkapa makailee heinäparvella niin kiukuissaan,\nettei viitsi vastata! Annan sanani pantiksi, että hän kutjastelee\nsiellä. Katsotaanpa, enkö saa häntä puijatuksi sieltä ulos!\"\n\nPoistuin jatkamaan etsiskelyä; sen tuloksena oli pettymys, ja\nJosephin tiedusteluretki päättyi samalla tavalla.\n\n\"Tuo poika tulee pahemmaksi päivä päivältä!\" hän huomautti tultuaan\ntaas sisään. \"Hän on jättänyt portin selko selälleen, ja neidin\npony on tallannut maahan kaksi viljasarkaa ja vikuroinut niiden\nyli suoraan keskelle peltoa! Olkoon miten hyvänsä, mutta isäntä\nleikkii pirua huomenna, ja siinä hän on taitava. Hän on aivan liian\nkärsivällinen semmoista huolimatonta omavaltaista luontokappaletta\nkohtaan -- hän on vallan liian kärsivällinen! Mutta hän ei tule aina\nolemaan sellainen -- saatte sen nähdä jokainen! Ei teidän tarvitse\npalkattomasti saattaa häntä pyöröpäiseksi!\"\n\n\"Oletko löytänyt Heathcliffin, senkin aasi?\" keskeytti Catherine.\n\"Oletko etsinyt häntä, kuten käskin?\"\n\n\"Ennemmin minä hakisin hevosta\", hän vastasi. \"Siinä olisi enemmän\njärkeä. Mutta minä en voi etsiä miestä enkä hevosta tämmöisenä yönä\n-- niin mustana kuin savupiippu! Eikä Heathcliff ole sellainen poika,\njoka välittää _minun_ vihellyksestäni -- kyllä maar hän on nöyrempi\nteitä kuulemaan!\"\n\nOli kovin synkkä yö kesäiseksi: pilvet näyttivät ennustavan ukkosta,\nja sanoin, että meidän kaikkien olisi parasta pysyä alallamme,\nlähenevä sade toisi hänet varmasti kotiin enemmittä vaivoitta.\nCatherinea ei sentään voitu houkutella rauhoittumaan. Hän kulki\nedestakaisin portilta ovelle tuskan ahdistamana, saamatta rauhaa;\nviimein hän istuutui eräälle talon seinustapenkille lähelle tietä,\nmissä hän viipyi välittämättä kehoituksista ja ukkosen jyrinästä ja\nsuurista vesipisaroista, joita alkoi tipahdella. Vähän väliä hän\nhuusi, ja sitten kuunteli, ja sitten itki ääneen. Hänen äänekäs\nintohimoinen itkunsa vei voiton Haretonin ja minkä lapsen itkusta\ntahansa.\n\nKeskiyön aikaan, kun yhä istuimme valveilla, kohahti myrsky raivoten\nyli Harjun. Tuuli ja ukkonen olivat hirvittäviä, ja jompikumpi\nniistä pirstoi puun rakennuksen päätynurkkauksesta: muuan suuri\noksa putosi maahan kattoa pitkin ja kaatoi osan itäistä savutorvea,\njolloin keittiön takkaan putosi kolisten kiviä ja nokea. Luulimme,\nettä salama oli iskenyt taloon, ja Joseph heittäytyi polvilleen ja\nrukoili Herraa muistamaan patriarkkoja Noakia ja Lotia, ja niinkuin\nmuinoin, pelastamaan hurskaan, vaikka loikin jumalattoman. Minustakin\ntuntui, että meidät oli yllättänyt jonkinlainen tuomionhetki.\nAjatuksissani pidin herra Earnshawia Joonaana ja ravistelin hänen\nhuoneensa ovenripaa päästäkseni selville elikö hän vielä. Hän vastasi\nvarsin kuuluvasti tavalla, mikä yllytti toverini parkumaan entistä\näänekkäämmin ja rukoilemaan, että tehtäisiin selvä ero hänenlaistensa\npyhimysten ja hänen isäntänsä tapaisten syntisten välillä. Mutta\nrajusää lakkasi parinkymmenen minuutin kuluttua vahingoittamatta\nmeitä ketään lukuunottamatta Cathyä, joka kastui läpimäräksi, kun hän\nuppiniskaisesti kieltäytyi tulemasta suojaan ja seisoi päähineettä\nja hartiahuivitta, saadakseen mahdollisimman paljon vettä hiuksiinsa\nja vaatteisiinsa. Viimein hän tuli sisään ja istuutui lavitsalle,\naivan yltäpäältä veden huuhtelemana; hän käänsi kasvonsa istuimen\nselkänojaa vasten ja suojasi niitä käsillään.\n\n\"No niin, neiti!\" huudahdin minä ja kosketin häntä olkapäähän,\n\"ettehän ole päättänyt hankkia kuolintautia, vai mitä? Tiedättekö,\nkuinka paljon kello on? Se on puoli yksi. Menkää toki vuoteeseen!\nTuon tyhmän pojan odottaminen ei hyödytä vähääkään: hän on mennyt\nGimmertoniin ja jää sinne yöksi. Hän arvaa, ettemme aukaisisi hänelle\nnäin myöhäiseen aikaan; ainakin hän arvaa, etteivät muut kuin herra\nHindley olisi hereillä; ja hänellä on syytä karttaa isännän oven\naukaisua.\"\n\n\"Ei maar, ei hän ole Gimmertonissa\", virkkoi Joseph. \"En yhtään\nihmettelisi, vaikka hän olisi uponnut suohon. Tämä ukkosen käynti\nei tapahtunut ilman syytä, ja teidän olisi parasta katsoa eteenne,\nneiti, -- nyt voi tulla teidän vuoronne. Taivaan kiitos! Kaikki\nvalmistetaan hyväksi Valituille, ja heidät erotetaan kelvottomista!\nKyllä te tiedätte, mitä Sanassa sanotaan tästä.\"\n\nPyydettyäni turhaan itsepäistä tyttöä nousemaan ja riisumaan märät\nvaatteensa, jätin Josephin saarnaamaan ja Cathyn värisemään ja menin\nnukkumaan pikkuisen Haretonin kanssa, joka nukkui niin sikeästi, kuin\nolisivat kaikki nukkuneet hänen ympärillään. Kuulin Josephin lukevan\nvielä vähän aikaa, sitten erotin hänen hitaat askelensa portaissa ja\nsitten nukahdin.\n\nTultuani alas vähän myöhemmin kuin tavallisesti näin ikkunain\nsuojuslautojen välistä tunkeutuvain auringonsäteiden valossa, että\nneiti Catherine yhä istui lähellä liettä. Uiko-ovi oli auki; valo\ntunki sisään sen sulkemattomista ikkunoista; Hindley oli tullut alas\nja seisoi keittiön lieden ääressä huonon näköisenä ja unisena.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Cathy?\" kuulin hänen kysyvän astuessani sisään.\n\"Näytät synkältä kuin hukkunut pentu. Miksi olet niin märkä ja\nkalpea, lapsi?\"\n\n\"Olen kastunut\", vastasi Cathy vastahakoisesti, \"ja minulla on kylmä,\nsiinä koko juttu\".\n\n\"Kyllä hän on pahankurinen!\" huusin minä havaitessani, että isäntä\noli siedettävän selvä. \"Hän kastui eilisessä rankkasateessa ja\ntuossa hän nyt on istunut koko yön, enkä voinut saada häntä siitä\nhievahtamaan.\"\n\nHerra Earnshaw tuijotti meihin hämmästyneenä. \"Koko yön\", toisti hän.\n\"Mikä häntä on valvottanut? Ei suinkaan ukkosen pelko? Siitähän on\njo monta tuntia?\" Kumpikaan meistä ei halunnut mainita Heathcliffin\npoistumista, niin kauan kuin voimme sen salata; vastasin siis, etten\ntiennyt, miksi hänelle pälkähti päähän istua valveilla, eikä hän itse\nsanonut mitään. Aamu oli raikas ja tyyni; aukaisin ikkunan, ja hetken\nkuluttua huone täyttyi puutarhan sulotuoksuilla. Mutta Catherine\nhuusi ärtyisästi minulle: \"Ellen, sulje ikkuna. Minä palellun\nkuoliaaksi!\" Ja hänen hampaansa kalisivat, kun hän läheni jo melkein\nkylmää liettä.\n\n\"Hän on sairas\", virkkoi Hindley tarttuen hänen ranteeseensa.\n\"Luulenpa, että siksi hän ei tahtonutkaan mennä vuoteeseen. Piru vie!\nEn halua häiriökseni enää sairastumisia. Mikä sinut vei sateeseen?\"\n\n\"Poikien perästä juokseminen, niin kuin tavallista!\" kurnutti Joseph,\nsaaden tilaisuuden, kun me epäröimme, pahan kielensä käyttöön. \"Jos\nminä olisin teidän sijassanne, herra, niin minä paiskaisin ovet\nkiinni heidän nokkansa edessä, se olisi lempeää ja yksinkertaista!\nEtte ole päivääkään poissa, niin ettei tuo Lintonin katti tulisi\ntänne liehakoimaan. Ja kyllä tuo Nelly-mamsellikin on aika viekas\nneitonen; hän pitää silmällä teitä keittiössä, ja sillä aikaa kuin\nte tulette sisään yhdestä ovesta, Linton menee ulos toisesta, ja\nsilloin meidän kaunis neitimme menee vuorostaan hakkailemaan. Kyllä\nse vain on koreaa käytöstä, tuommoinen pellolla piiloitteleminen\nkello kahdentoista jälkeen yöllä tuon kamalan, ruokottoman\nmustalaispahuksen, Heathcliffin kanssa. He luulevat _minua_\nsokeaksi, mutta sitä minä en ole: en likikään! -- Minä olen nähnyt\nnuoren Lintonin sekä tulevan että menevän, ja niinä olen huomannut\nteidät\" (suunnaten sanatulvansa minuun) \"aivan kelvottomaksi, senkin\nsaastainen noita! Juosta pois ja sulkeutua sisään sillä hetkellä, kun\nkuulette herran hevosen askelet tieltä!\"\n\n\"Vaikene, panettelija\", huusi Catherine; \"älä syydä loukkauksiasi\nminulle. Edgar Linton tuli eilen sattumalta, Hindley, ja _minä_\nlähetin hänet pois, koska tiesin, ettet kernaasti kohtaisi häntä\nsellaisena kuin olit.\"\n\n\"Epäilemättä valehtelet, Cathy\", vastasi hänen veljensä, \"ja olet\nkirotun narrimainen! Mutta ei puhuta Lintonista nyt; sano minulle,\nolitko Heathcliffin kanssa eilen illalla? Puhu totta nyt! Älä pelkää\nvahingoittavasi häntä: vaikka vihaankin häntä yhtä paljon kuin\nennenkin, niin arkailee omatuntoni hänen niskansa nujertamista, sillä\nhän teki minulle hyvän palveluksen vähän aikaa sitten. Välttyäkseni\nhäneen käsiksi käymästä lähetän hänet omiin hommiinsa vielä tänä\naamuna, ja kun hän on mennyt, käsken teitä kaikkia pitämään silmänne\nvalppaina: sitä paremmalla päällä olen sitten teitä kohtaan.\"\n\n\"En ole ollenkaan nähnyt Heathcliffiä eilen illalla\", vastasi\nCatherine, alkaen nyyhkyttää katkerasti, \"ja jos ajat hänet pois,\nmenen minä hänen kanssaan. Mutta ehkä et koskaan saa siihen\ntilaisuutta, ehkä hän on mennyt.\" Tässä hän puhkesi hillittömään\nitkuun eikä hänen puheensa loppuosasta saanut selvää.\n\n\"Hindley lateli hänelle ivallisia solvauksia ja käski hänen heti mennä\nhuoneeseensa, sillä muussa tapauksessa hän ei itkisi tyhjän takia!\nMinä houkuttelin hänet tottelemaan; en koskaan unohda näytöstä, jonka\nhän pani toimeen, kun pääsimme hänen huoneeseensa: se peloitti minua.\nLuulin hänen tulevan hulluksi ja pyysin Josephin joutuin hakemaan\nlääkäriä. Tauti osoittautui mielipuolisuuden oireeksi: heti, nähtyään\nCathyn ilmoitti herra Kenneth, että tyttö oli vaarallisesti sairas;\nCathyllä oli kuumetta. Tohtori iski hänestä suonta ja käski minun\nantaa hänelle ruoaksi yksinomaan hera- ja vesivelliä ja pitämään\nhuolta, ettei hän heittäytyisi alas portailta eikä ulos ikkunasta; ja\nsitten hän poistui, sillä hänellä oli kylliksi työtä pitäjässä, jossa\ntavallinen talojen välimatka oli kaksi ja kolme mailia.\n\n\"Vaikka en voi sanoa olleeni lempeä hoitajatar, ja vaikka Joseph ja\nisäntä eivät olleet sen parempia, ja vaikka potilaamme oli niin\nväsyttävä ja uppiniskainen, kuin potilas vain voi olla, niin voitti\nhän kuitenkin taudin. Vanha rouva Linton kävi tietysti luonamme\nuseita kertoja ja järjesteli asioita tolalleen ja torui ja komensi\nmeitä kaikkia. Ja kun Catherine alkoi toipua, tahtoi rouva Linton\nviedä hänet Rastaantien moisioon; tästä vapahduksesta olimme kovin\nkiitollisia. Mutta rouva paralla oli syytä katua ystävällisyyttään:\nkuume tarttui sekä häneen että hänen mieheensä, ja he kuolivat\nmolemmat muutamien päivien kuluttua.\n\n\"Nuori neitimme palasi takaisin hävyttömämpänä ja intohimoisempana\nja ylpeämpänä kuin koskaan ennen. Heathcliffistä ei ollut tullut\nmitään tietoa ukkosillan jälkeen; ja eräänä iltana minä pahaksi\nonneksi sanoin Cathyn olevan syynä hänen katoamiseensa, kun tyttö\noli tavattomasti minua ärsyttänyt, ja hänen syynsähän se olikin,\nniinkuin hän hyvin tiesi. Siitä hetkestä alkaen hän oli useita\nkuukausia seurustelematta kanssani, paitsi tarvitessaan palvelijaa.\nJoseph joutui myös samaan pannaan; hän _sanoi_ mielipiteensä ja\nripitti Cathyä aivan kuin hän olisi ollut pikku tyttö, ja Cathy piti\nitseään täysikasvuisena naisena ja meidän emäntänämme ja ajatteli\näskeisen tautinsa oikeuttaneen hänet vaatimaan varovaista kohtelua.\nSitten lääkäri sanoi, ettei Cathy sietäisi paljon vastaanväittämistä;\nhänelle piti antaa myöten; jos joku rohkeni häntä vastustaa, piti hän\nsitä yhtä suurena rikoksena kuin murhaa. Herra Earnshawista ja hänen\ntovereistaan hän pysytteli erossa. Ja Kennethin pyynnöstä ja peläten\nuhkaavia taudinkohtauksia, jotka seurasivat usein Cathyn raivoamisia,\nhänen veljensä myöntyi kaikkeen, mitä hän suvaitsi vaatia, ja Hindley\nvältti tavallisesti Cathyn tulisen luonteen kiihoittamista. Hän\noli melkein _liian_ suvaitsevainen täyttäessään Cathyn oikkuja, ei\nrakkaudesta, vaan ylpeydestä; hän toivoi kiihkeästi saavansa nähdä\nCatherinen tuottavan kunniaa suvulleen liittymällä Lintoneihin, ja\nniin kauan kuin Cathy jätti hänet rauhaan, hän sai polkea meitä\nkuin orjia, eikä Hindley välittänyt siitä vähääkään! Edgar Linton,\nkuten lukemattomat ovat olleet ennen häntä ja tulevat olemaan hänen\njälkeensä, oli hurmaantunut ja piti itseään maailman onnellisimpana\nihmisenä sinä päivänä, jolloin hän morsiamenaan vei Cathyn\nGimmertonin kirkkoon, kolme vuotta isänsä kuoleman jälkeen.\n\n\"Vastoin tahtoani minut houkuteltiin lähtemään Humisevasta harjusta\nja seuraamaan Cathya tänne. Pieni Hareton oli viiden vuoden vanha,\nja olin juuri alkanut opettaa hänelle aakkosia. Meidän eromme oli\nsurullinen, mutta Catherinen kyynelet olivat voimakkaammat kuin\nmeidän. Kun kieltäydyin lähtemästä, ja kun eivät hänen houkutuksensa\nminuun vaikuttaneet, hän meni valittaen miehensä ja veljensä luo.\nEdellämainittu tarjosi minulle runsaskätisiä palkkioita; toinen\nkäski minun kokoamaan kamppeeni, hän ei tarvinnut naisia talossa,\nvirkkoi hän, nyt kun ei ollut emäntää; ja pastori ottaa ohjatakseen\nHaretonia jonkin ajan kuluttua. Niinpä minulle jäi vain yksi\nvalintamahdollisuus: toimia käskyjen mukaan. Kehoitin isäntää\ntoimittamaan pois kaikki kunnialliset ihmiset, jotta hän voisi\nnopeammin kulkea perikatoaan kohti; suutelin Haretonia ja sanoin\njäähyväiset; sen jälkeen hän on minulle ollut vieras; tuntuu kummalta\najatella niin, mutta epäilemättä hän on täydellisesti unohtanut\nEllen Deanin, ja että Hareton kerran oli enemmän kuin koko maailma\nEllenille ja Ellen hänelle!\"\n\nTaloudenhoitajatar sattui katsahtamaan uunin reunalla olevaan kelloon\nja hämmästyi nähdessään sen olevan jo puoli kaksi. Hän ei välittänyt\npyynnöstäni viipyä hiukan kauemmin: oikeastaan minäkin olin halukas\nlykkäämään toistaiseksi hänen kertomuksensa jatkon. Ja nyt, kun\nhän on mennyt lepäämään, ja minä olen mietiskellyt tunnin tai pari\nrohkaisen mieleni lähteäkseni minäkin levolle, huolimatta pääni ja\njäsenteni kiusallisesta raukeudesta.\n\n\n\n\nX luku\n\n\nViehättävä erakkoelämän alku! Neljän viikon kidutus, heittelehtiminen\nja sairaus! Voi näitä kalseita tuulia ja kolkkoa pohjan taivasta,\nvaikeakulkuisia teitä ja hitaita maalaislääkäreitä! Ja voi tätä\nihmiskasvojen ikävöimistä! Mutta kaikkein pahinta oli se Kennethin\nvihjaus, etten voisi toivoa pääseväni ulkoilmaan ennen kevättä!\n\nHerra Heathcliff on vast'ikään kunnioittanut minua vierailulla.\nSeitsemän päivää sitten hän lähetti minulle teeren -- vuoden\nviimeisen. Roisto! Hän ei ole aivan viaton tähän sairauteeni, ja\nminun mieleni teki sanoa se hänelle. Mutta voi! miten olisinkaan\nvoinut loukata miestä, joka laupiaasti istui vuoteeni ääressä ainakin\ntunnin ja puhui muistakin asioista kuin pillereistä ja lääkkeistä ja\nvetolaastareista ja kääreistä? Nyt on oikein huojentava lepoaika.\nOlen liian heikko lukeakseni; ja kuitenkin tunnen, kuin voisin\nnauttia jostakin huvittavasta. Miksi en kutsuisi rouva Deania\nlopettamaan kertomustaan? Voin muistaa päätapahtumat niin pitkälle\nkuin hän on päässyt. Niin: muistan, miten hänen kertomuksensa sankari\nkarkasi kodistaan, ja miten hänestä ei kuultu kolmeen vuoteen; ja\nsankaritar joutui naimisiin. Minä soitan: rouva Dean ihastuu, kun\nhavaitsee minun kykenevän keskustelemaan hilpeästi. Rouva Dean tuli.\n\n\"Nyt on vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa lääkkeen ottoon, herra\",\nalkoi hän puheensa.\n\n\"Viekää se pois, pois se!\" vastasin; \"haluaisin saada --\"\n\n\"Tohtori sanoo, että teidän täytyy lopettaa pulverien ottaminen.\"\n\n\"Kovin kernaasti! Älkää keskeyttäkö minua. Tulkaa ja ottakaa\npaikkanne tähän. Pitäkää sormenne erossa tuosta katkerasta\nlakikokoelmasta. Vetäiskää kudin esiin taskustanne -- kas noin -- ja\njatkakaa nyt herra Heathcliffin tarinaa siitä, mihin sen keskeytitte,\ntähän päivään asti. Saiko hän loppuosan kasvatustaan mannermaalla\nja palasiko hän herrasmiehenä? Vai saiko hän vapaaoppilaan paikan\nyliopistossa vai pääsikö pujahtamaan Amerikkaan ja voittiko hän\nmainetta imemällä synnyinmaansa verta? vai saiko hän omaisuuden\nitselleen nopeammin Englannin maantiellä?\"\n\n\"Hän on saattanut noudattaa hiukan kutakin näistä kutsumuksista,\nherra Lockwood, mutta en voi ryhtyä vakuuttelemaan sitä. Olen\njo sanonut, etten tiedä, miten hän sai omaisuutensa, enkä tunne\nkeinoja, joita hän käytti kohottaakseen älyänsä kehittymättömästä\ntietämättömyydestä, johon se oli vajonnut, mutta luvallanne jatkan\nomalla tavallani, jos luulette sen huvittavan eikä väsyttävän teitä.\nTunnetteko voivanne paremmin tänä aamuna?\"\n\n\"Paljonkin.\"\n\n\"Se on iloinen uutinen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutimme neiti Catherine ja minä Rastaantien moisioon. Hämmästyin\nmiellyttävällä tavalla nähdessäni hänen käyttäytyvän äärettömän\npaljon paremmin kuin uskalsin odottaa. Hän näytti olevan melkein\nliian rakastunut herra Lintoniin ja osoitti myös hänen sisartaan\nkohtaan suurta rakkautta. He huolehtivatkin, totta kyllä, hyvin\ntarkasti hänen mukavuudestaan. Ei orjantappura kumartunut\nkuusamoita kohti, vaan kuusamat hyväilivät orjantappuraa. Ei pantu\ntoimeen mitään molemminpuolisia suosionosoituksia: toinen seisoi\nsuorana, toiset taipuivat; ja kukapa _voisi_ olla huonoluonteinen\nja tyly silloin, kuin hänelle ei osoiteta vastustusta eikä\nvälinpitämättömyyttä? Huomasin herra Edgardin kovin pelkäävän\nCathyn loukkaamista. Hän salasi sen Cathyltä, mutta jos hän joskus\nkuuli minun vastaavan tylysti tai näki jonkun toisen palvelijan\njulmistuvan Catherinen itsevaltaisesta käskystä, hän osoitti\nmielipahaansa otsaansa rypistämällä, mitä hän ei koskaan tehnyt vain\nitsensä vuoksi. Hän puhui minulle monta monituista kertaa ankarasti\nnenäkkyydestäni; ja vakuutti, ettei puukon pistos tuottaisi hänelle\nkovempaa tuskaa, kuin hänen rouvansa näkeminen suututettuna. Jotta en\nmurehduttaisi hyvää isäntääni, opettelin hillitsemään ärtyisyyttäni,\nja puolen vuoden kuluessa ruuti muuttui yhtä vaarattomaksi kuin\nhiekka, koska ei sattunut räjähdyttävää tulta sen läheisyyteen.\nCatherinella oli synkkyyden ja hiljaisuuden hetkiä silloin tällöin:\nhänen miehensä osoitti silloin myötätuntoista vaiteliaisuutta,\nsillä hän luuli niitä Catherinen vaarallisen taudin aiheuttamiksi\nmielialan vaihteluiksi, koska Cathy ei koskaan ennen ollut kokenut\nsynkkämielisyyttä. Päivän alkaessa uudestaan paistaa, hänen miehensä\ntervehti sitä omalla päivänpaisteellaan. Luulenpa voivani vakuuttaa,\nettä heidän onnensa oli todella suuri ja yhä lisääntyi.\n\nSe loppui. Niin, meidän _täytyy_ itsemme päästä elämän kilpajuoksuun;\nlempeät ja hyvät ihmiset ovat vain oikeammalla tavalla itsekkäitä\nkuin hallitsevat luonteet, ja se loppui, kun asianhaarat saivat\nkummankin tuntemaan, ettei toisen etu ollut päätekijänä toisen\najatuksissa. Eräänä autereisena syyskuun iltana olin tulossa\npuutarhasta kantaen raskasta, juuri täyteen poimimaani omenakoria.\nOli alkanut hämärtää, ja kuu kurkisti pihan korkean aidan takaa\nja loi epämääräisiä varjoja, jotka näyttivät vaanivan rakennuksen\nlukuisissa ulkonevissa kulmissa. Laskin taakkani portaille keittiön\noven viereen ja seisahduin lepäämään, vetäen keuhkoihini kuulasta,\nsuloista ilmaa. Katselin kuuta, ja selkäni oli oveen päin, kun kuulin\näänen takanani sanovan: \"Nelly, sinäkö se olet?\"\n\nÄäni oli syvä ja sen sävy ulkolainen, mutta minun nimeni lausuttiin\ntavalla, joka sai sen kuulostamaan kotoiselta. Pelästyneenä käännyin\nkatsomaan, kuka puhui, sillä ovet olivat suljetut enkä ollut nähnyt\nkenenkään lähestyvän portaita. Joku liikehti eteisessä, ja pian\nerotin pitkän, tummiin vaatteisiin puetun miehen, jolla oli tummat\nkasvot ja tumma tukka. Hän nojasi parveketta vasten ja sormeili oven\ntelkeä kuin aikoen avata sen. \"Kuka hän voi olla?\" mietin mielessäni.\n\"Herra Earnshawko? Oi ei! Ääni ei vähääkään muistuta hänen ääntään.\"\n\n\"Olen odottanut täällä tunnin\", hän jatkoi minun tuijottaessani\neteeni, \"ja koko ajan on kaikki ympärilläni ollut kuolemanhiljaista.\nEn uskaltanut käydä sisään. Etkö tunne minua? Katso, en minä ole\nvieras!\"\n\nValon välähdys osui hänen kasvoihinsa; posket olivat keltaiset ja\npuoliksi mustien viiksien peitossa; tuuheat kulmakarvat, syvät ja\nerikoiset silmät. Muistin silmät.\n\n\"Mitä!\" huudahdin, tietämättä oliko häntä pidettävä ilmielävänä\nvieraana, ja kohotin käteni hämmästyksissäni. \"Mitä! Oletteko tullut\ntakaisin? Oletteko tosiaankin? Oletteko?\"\n\n\"Olen, olen Heathcliff\", hän vastasi, katsahtaen minusta ikkunoihin,\njotka heijastivat loistavan kuun moninkertaistuneena, mutta eivät\nvaloa sisältä. \"Ovatko he kotona? Missä Cathy on? Nelly, sinä et ole\niloinen; sinun ei tarvitse olla niin levoton. Onko Cathy täällä?\nPuhu! tahdon saada sanan hänen huuliltaan -- emäntäsi huulilta. Mene\nsanomaan, että eräs henkilö on tullut Gimmertonista ja haluaa tavata\nhäntä.\"\n\n\"Miten hän sen kestää?\" huomautin. \"Mitä hän tulee tekemään? Yllätys\npeloittaa minua -- se tekee hänet mielettömäksi! Ja te _olette_\nHeathcliff! Mutta muuttuneena! Ei, sitä ei voi käsittää. Oletteko\nollut sotilaana?\"\n\n\"Mene ja toimita asiani\", hän keskeytti kärsimättömästi. \"Olen\nhelvetissä kunnes sen teet!\"\n\nHän kohotti telkeä ja astui sisälle; mutta kun pääsin vierashuoneen\novelle, jossa herra ja rouva Linton olivat, en kyennyt alkamaan\npuhetta. Viimein päätin kysyä, haluaisivatko he, että sytytetään\nkynttilät, ja aukaisin oven.\n\nHe istuivat yhdessä ikkunan ääressä, jonka ristikko oli työnnetty\nauki ja josta näkyi puutarhapuiden ja vihreän luonnonpuiston yli\nGimmertonin laakso, jota pitkä sumunauha kaarsi melkein kukkulalle\nasti, (sillä kohta, kun kirkko on sivuutettu, kuten kenties olette\nhuomannut, yhtyy suolta tuleva laskuoja vuorensolassa juoksevaan\npuroon). Humiseva harju kohosi tämän hopeisen usvan yläpuolelle;\nmutta meidän vanhaa taloamme ei näkynyt: se oli toisella rinteellä.\nSekä huone että sen asujamet ja näky, jota he katselivat, näytti\ntavattoman rauhalliselta. Peräydyin epäröiden ja olin lähdössä pois\nja jättämäisilläni asiani suorittamatta, kysyttyäni kynttilöistä, kun\ntietoisuus siitä, että käyttäydyin tyhmästi pakotti minut palaamaan\nja mutisemaan: \"Eräs Gimmertonista tullut henkilö haluaa tavata\nteitä, rouva.\"\n\n\"Mitä hän haluaa?\" kysyi rouva Linton.\n\n\"En kysynyt häneltä\", vastasin.\n\n\"No niin, vedä eteen ikkunaverhot, Nelly\", virkkoi hän, \"ja tuo tänne\nteetä. Tulen pian takaisin.\"\n\nHän poistui huoneesta; herra Edgar tiedusteli huolettomasti, kuka\nvieras oli.\n\n\"Eräs, jota rouva ei odota\", vastasin. \"Tuo Heathcliff --\nmuistattehan, herra -- hän, joka ennen asui herra Earnshawin luona.\"\n\n\"Mitä! tuo mustalainenko -- tuo kyntöpoika?\" hän huusi. \"Miksi et\nsanonut sitä Catherinelle?\"\n\n\"Hs! älkää kutsuko häntä sillä nimellä, herra\", sanoin minä. \"Rouva\ntulisi kovin surulliseksi kuullessaan sen. Rouva suri kiihkeästi,\nkun hän karkasi. Luulenpa hänen takaisintulostaan koituvan ilojuhlan\nrouvalle.\" Herra Linton meni huoneen toiselle puolelle ikkunan\nääreen, joka oli pihalle päin. Hän aukaisi sen ja katsoi pihalle.\nLuulen heidän olleen alhaalla, sillä hän huomautti nopeasti: \"Älä\nseiso siellä, rakkaani! Tuo vieras sisään, jos siellä on joku.\"\nEnnen pitkää kuulin oven teljen naksahtavan, ja Catherine syöksyi\nyläkertaan, hengästyneenä ja hurjana, liian kiihtyneenä osoittaakseen\niloa: olisitte pikemminkin hänen kasvoistaan voinut aavistaa suurta\nonnettomuutta.\n\n\"Oi, Edgar, Edgar!\" hän huohotti ja kiersi käsivartensa hänen\nkaulaansa. \"Oi Edgar kulta! Heathcliff on tullut takaisin -- hän on\ntullut!\" Ja hänen syleilynsä kiihtyi puserrukseksi.\n\n\"No, no!\" huusi hänen miehensä vihaisesti, \"älä silti kurista minua!\nEn minä milloinkaan ole huomannut häntä niin ihmeelliseksi aarteeksi.\nEi silti tarvitse olla hullu!\"\n\n\"Minä tiedän, ettet sinä hänestä pitänyt\", hän vastasi peittäen\nhiukan kiihkeää ihastustaan. \"Kuitenkin teidän täytyy minun vuokseni\nnyt tulla ystäviksi. Käskenkö hänet tänne?\"\n\n\"Tännekö?\" kysyi isäntäni, \"vierashuoneeseenko?\"\n\n\"Mihinkä sitten?\" kysyi rouva.\n\nHerra Edgar näytti vihaiselta ja ehdotti keittiötä sopivampana\npaikkana vieraalle. Rouva Linton katseli ivallisin katsein --\npuoliksi vihoitellen, puoliksi nauraen hänen halveksunnalleen.\n\n\"Ei\", virkkoi hän hetken kuluttua; \"en voi istua keittiössä. Aseta\ntänne kaksi pöytää, Ellen: toinen isännällesi ja neiti Isabellalle,\njotka ovat herrasväkeä, toinen Heathcliffille ja minulle, huonompaan\nväkeen kuuluville. Oletko tyytyväinen siihen, rakkaani? Taikka\nannanko sytyttää valkean johonkin toiseen huoneeseen? Jos tahdot\nsitä, anna ohjeita! Minä juoksen alas ja noudan vieraani. Pelkäänpä,\nettä ilo on liian suuri ollakseen totta!\"\n\nHän aikoi syöksyä pois, mutta Edgar esti häntä.\n\n\"_Te_ käskette hänen tulemaan tänne\", virkkoi hän minulle: \"ja\nCatherine koeta olla iloinen olematta hupsu! Koko talon ei tarvitse\nolla todistamassa, miten sinä otat karanneen palvelijan vastaan kuin\nveljesi.\"\n\nMenin alas ja löysin Heathcliffin eteisestä odottamassa, ilmeisesti\ntoivoen sisäänkäymiskutsua. Hän seurasi opastustani sanoja\nhukkaamatta, ja minä vein hänet isäntäni ja emäntäni luo, joiden\nkiihtyneet kasvot kielittelivät tapahtuneesta väittelystä. Rouvan\nkasvot loistivat toisenlaisin ilmein, kun hänen ystävänsä ilmestyi\novelle: hän juoksi esiin, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja johti\nhänet Lintonin luo; sitten hän otti Lintonin vastahakoiset sormet ja\ntyönsi ne Heathcliffin käsiin. Olin hämmästyneempi kuin koskaan ennen\nnähdessäni Heathcliffissä tapahtuneen muutoksen, jonka takkavalkea\nja kynttilänvalo nyt täydellisesti paljastivat. Hänestä oli tullut\nsuuri, voimakasruumiinen, hyvin muodostunut mies, jonka rinnalla\nisäntäni näytti kovin hennolta ja nuorukaismaiselta. Hänen korskea\nryhtinsä pani olettamaan hänen olleen sotaväessä. Hänen olemuksensa\nja päättäväinen kasvojen ilme vaikuttivat, että hän näytti paljon\nvanhemmalta kuin herra Linton; kasvot olivat älykkäät eikä niissä\nollut merkkiäkään entisestä alennuksesta. Puoliksi sivistynyt julmuus\npiili vielä tuuheiden kulmakarvojen alla silmissä, jotka liekehtivät\nmustaa tulta, mutta se oli taltutettua. Olipa hänen käytöksensä\narvokastakin: siitä oli kaikki karkeus karsittu, vaikkakin se oli\nliian tuimaa ollakseen siroa. Isäntäni hämmästys veti vertoja tai\nvei voitonkin omastani. Hän ei tiennyt aluksi, miten puhutella\nkyntöpoikaa, jolla nimityksellä hän oli Heathcliffiä kutsunut.\nHeathcliff hellitti välinpitämättömästi kätensä ja seisoi katsellen\nEdgaria kylmästi, kunnes tämä suvaitsi puhua.\n\n\"Istukaa, herra\", hän sanoi viimein. \"Rouva Linton, muistellen\nvanhoja aikoja, tahtoo, että minä otan teidät kohteliaasti vastaan;\nja tietysti tunnen mielihyvää, kun hänelle tapahtuu jotakin\nmiellyttävää.\"\n\n\"Niin minäkin\", vastasi Heathcliff, \"erittäinkin, jos se on jotakin,\njohon saan ottaa osaa. Jään tänne mielihyvin tunniksi tai pariksi.\"\n\nHän istuutui vastapäätä Catherinea, joka katseli Heathcliffiä kuin\npeläten hänen haihtuvan olemattomiin, niin pian kuin hän siirtäisi\nkatseensa muualle. Heathcliff ei katsonut Catherineen usein:\nnopea silmäys silloin tällöin riitti; mutta se heijasti takaisin\njoka kerran yhä alttiimmin peittämätöntä ihastusta, jota hän joi\nCatherinen silmistä. He olivat liiaksi keskinäisen ilonsa vallassa\nhämmennystä tunteakseen. Mutta niin ei ollut herra Edgar: hän kalpeni\nvihasta; ja hänen vihansa kohosi huippuunsa, kun rouva nousi ja\nastuttuaan nukkamaton yli tarttui uudestaan Heathcliffin käsiin ja\nnauroi kuin järjetön.\n\n\"Varmaankin tämä on huomenna unta!\" virkkoi hän. \"En kykene uskomaan,\nettä olen sinut nähnyt ja sinua koskettanut ja puhunut sinulle\njälleen. Ja kuitenkin, sinä julma Heathcliff, et ansaitse tällaista\nvastaanottoa. Olla poissa ja vaiteliaana kolme vuotta, ajattelematta\nollenkaan minua.\"\n\n\"Vähän enemmän, kuin sinä olet ajatellut minua\", hän mutisi. \"Ei\nole kauankaan siitä, Cathy, kun sain tiedon naimisiinmenostasi; ja\nodottaessani tuolla pihalla tein seuraavan suunnitelman: tahdon\nkerran vielä katsella kasvojasi, ehkäpä ällistyneenä tuijottaen ja\nteennäistä iloa osoittaen, sitten teen tilini Hindleyn kanssa ja\nsitten ennätän lain edelle surmaamalla itseni. Sinun vastaanottosi\non karkoittanut nämä mietteet pois päästäni, mutta varo kohtaamasta\nminua muuttunein mielin ensi kerralla! Et, sinä et enää karkoita\nminua paikkakunnalta! Suritko ihan tosissasi minun lähtöäni? Niin,\nkyllä oli syytäkin. Olen taistellut raskaan elämäntaistelun, sen\njälkeen kuin viimeksi kuulin äänesi, ja sinun täytyy antaa minulle\nanteeksi, sillä olen taistellut vain sinun tähtesi!\"\n\n\"Catherine, ole hyvä ja tule pöydän ääreen, ellet aio tarjota meille\nkylmää teetä\", keskeytti Linton, koettaen säilyttää tavallisen\nsävynsä ja riittävän määrän kohteliaisuutta. \"Herra Heathcliffillä on\npitkä kävelymatka, missä tahansa hän nukkuneekin tänä yönä; ja minä\nolen janoinen.\"\n\nCatherine istuutui teekeittiön ääreen; ja neiti Isabella tuli kellon\nkutsumana; pantuani heidän tuolinsa paikoilleen poistuin huoneesta.\nAteria kesti tuskin kymmentä minuuttiakaan. Catherinen kuppia ei\nollenkaan täytetty: hän ei voinut syödä eikä juoda. Edgar oli tehnyt\nsuttua kuppiinsa ja söi sitä tuskin suunavaustakaan. Heidän vieraansa\nei viipynyt siellä sinä iltana tuntia kauempaa. Kysyin häneltä hänen\npoistuessaan, meneekö hän Gimmertoniin.\n\n\"En, vaan Humisevaan harjuun\", hän vastasi, \"herra Earnshaw kutsui\nminua, kun kävin siellä tänä aamuna\".\n\nHerra Earnshaw kutsui _häntä!_ ja _hän_ vieraili herra Earnshawin\nluona! Mietin tätä lausetta kiusallisesti hänen mentyään. Onko hän\ntulossa tekopyhäksi ja tuleeko hän maaseudulle salakavalana tekemään\nilkitöitä? Aloin tuumia: sisäinen aavistus sanoi, että hänen olisi\nollut parempi pysyä poissa.\n\nKeskiyöllä minut herätti unestani rouva Linton, joka hiipi\nhuoneeseeni, istuutui vuoteeni ääreen ja veti minua tukasta\nsaadakseen minut hereille.\n\n\"En voi nukkua, Ellen\", hän virkkoi anteeksipyyntönä. \"Ja tahdon\njonkun elävän olennon jakamaan onnen kanssani! Edgar on ärtyinen,\nkoska iloitsen asiasta, joka ei häntä miellytä: hän kieltäytyy\naukaisemasta suutaan muuten kuin lausuakseen juroja, tyhmiä\nsanoja; ja hän sanoi minun olevan ilkeän ja itsekkään, kun halusin\npuhua, vaikka hän oli sairas ja uninen. Hän on aina olevinaan\nsairas pienimmänkin vastuksen kohdatessa. Sanoin jotakin kehuvaa\nHeathcliffistä, ja Edgar alkoi itkeä joko päänsäryn tai kateuden\nvaivaamana: niinpä nousin ja poistuin hänen luotaan.\"\n\n\"Mitä hyödyttää kehua Heathcliffiä hänelle?\" vastasin. \"Nuorukaisina\nhe jo tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan, ja Heathcliffistä\nolisi aivan yhtä vastenmielistä kuulla häntä kehuttavan: sellainen\non ihmisluonne. Älkää kiusatko herra Lintonia hänen takiaan, ellette\nhalua julkista riitaa heidän välilleen.\"\n\n\"Mutta eikö se osoita suurta heikkoutta?\" ahdisti Cathy. \"Minä en\nole kateellinen; en koskaan tunne olevani pahoillani Isabellan\nkeltaisen tukan välkkeen enkä hänen hipiänsä valkeuden takia, enkä\nhänen hempeän siron käytöksensä enkä sen rakkauden vuoksi, jota koko\nperhe osoittaa hänelle. Sinäkin Nelly, jos me joskus riitelemme,\nolet aina Isabellan puolella, ja minä myönnyn kuin tyhmä äiti: sanon\nhäntä kullanmuruksi ja imartelen hänet hyvälle tuulelle. Hänen\nveljeään miellyttää nähdä meidät ystävinä, ja se taas miellyttää\nminua. Mutta he ovat kovin samanlaiset: he ovat hemmoiteltuja lapsia\nja kuvittelevat, että maailma on tehty heidän mukavuudekseen; ja\nvaikkakin olen molemmille mieliksi, niin luulen, että kunnollinen\nkuritus tekisi heille joka tapauksessa hyvää.\"\n\n\"Olette erehtynyt, rouva Linton\", virkoin minä. \"He koettavat\nolla teille mieliksi. Tiedän, mitä olisi tehtävä, elleivät he\nsitä tekisi. Voitte hyvinkin teeskennellä noudattavanne heidän\nhetkellisiä oikkujaan, niin kauan kuin heidän tehtävänänsä on arvata\nkaikki teidän toivomuksenne. Te voitte kuitenkin lopuksi joutua\nkäsittelemään molemmille puolueille yhtä merkityksellistä asiaa; ja\nsilloin ne, joita sanotte heikoiksi, ovat yhtä lujia ja itsepäisiä\nkuin tekin.\"\n\n\"Ja silloin kamppailemme kuolemaan asti, eikö niin, Nelly?\" hän\nvastasi nauraen. \"Ei! Vakuutan sinulle uskovani niin lujasti Lintonin\nrakkauteen, että luulen voivani vaikka tappaa hänet hänen haluamatta\npanna vastaan.\"\n\nNeuvoin häntä pitämään miestään suuremmassa arvossa tämän\nkiintymyksen vuoksi.\n\n\"Sen teenkin\", hän vastasi, \"mutta hänen ei tarvitse alkaa uikuttaa\njoutavan pikku seikan takia. Se on lapsellista; ja sen sijaan että\nhän tyrehtyy kyyneliin, koska sanoin Heathcliffin ansaitsevan\nkaikkien kunnioituksen ja että hänen ystävänään oleminen olisi\nkunniaksi seudun huomatuimmalle herralle, olisi hänen pitänyt\nvakuuttaa sitä minulle ja iloita myötätunnosta. Edgarin täytyy tottua\nhäneen voidakseen pitää hänestä yhtä paljon; ottaen lukuun, miten\npaljon Heathcliffillä on syytä vihata häntä, Heathcliff käyttäytyi\nmielestäni erinomaisesti.\"\n\n\"Mitä ajattelette hänen menostaan Humisevaan harjuun?\" tiedustelin\nminä. \"Ilmeisesti hän on tehnyt parannuksen joka suhteessa: oikea\nkristitty, joka tarjoaa toverin kättä kaikille vihollisilleen!\"\n\n\"Hän selitti sen\", vastasi Catherine. \"Ihmettelen yhtä paljon kuin\nsinäkin. Hän sanoi menneensä sinne saadakseen minua koskevia tietoja\nsinulta, sillä hän luuli sinun yhä asuvan siellä, ja Joseph kertoi\nsen Hindleylle, joka tuli pihalle ja alkoi kysellä häneltä, mitä hän\noli tehnyt ja miten elänyt ja lopulta pyysi häntä käymään sisään.\nSiellä oli muutamia miehiä korttia pelaamassa; Heathcliff liittyi\nheihin. Veljeni menetti vähän rahaa hänelle, ja kun veljeni huomasi\nhänellä olevan runsaan rahavaraston, hän pyysi Heathcliffiä tulemaan\nuudestaan illalla: siihen Heathcliff myöntyi. Hindley on liian\nhuolimaton tuttaviensa valinnassa: hän ei viitsi ruveta miettimään\nsyitä, joita hänellä olisi erään huonosti kohtelemansa henkilön\nepäilemiseen. Mutta Heathcliff vakuuttaa pääsyynsä vanhan vainoojansa\ntuttavuuden uudistamiseen olevan halun majoittautua kävelymatkan\npäähän moisiosta ja kiintymyksensä taloon, jossa yhdessä oleskelimme;\nja myös toivomuksen, että minulla olisi useammin tilaisuus tavata\nhäntä siellä kuin Gimmertonissa, jos hän asettuisi sinne. Hän\naikoo tarjota runsaan korvauksen oikeudesta saada asua Humisevassa\nharjussa; ja veljeni ahneus houkuttelee varmaankin hänet suostumaan\nehtoihin: hän on aina ollut ahne, vaikka hän heittää toisella\nkädellään pois kaiken, minkä hän toisella kädellään on haalinut\nkokoon.\"\n\n\"Onpa se sopiva paikka nuoren miehen asunnoksi!\" sanoin minä. \"Ettekö\npelkää seurauksia, rouva Linton?\"\n\n\"En ystäväni puolesta\", hän vastasi: \"hänen järkevyytensä\nvarjelee häntä vaaroista, ja vähät Hindleystä: häntä ei voi tehdä\nturmeltuneemmaksi kuin hän on; ja minä estän häntä ryhtymästä\nväkivallantekoihin. Tämän illan tapaus on sovittanut minut Jumalan ja\nihmiskunnan kanssa! Olin noussut ankaraan kapinaan kohtaloa vastaan.\nVoi, olen kärsinyt hyvin, hyvin katkeraa kurjuutta, Nelly! Jos tuo\nolento tietäisi, miten katkeraa, olisi hänestä häpeällistä samentaa\nvapautuksesta aiheutuvaa iloani joutavanpäisellä ärtyilemisellä.\nVain ystävällisyys häntä kohtaan sai minut kantamaan kärsimykseni\nyksin; jos olisin ilmaissut tuskan, jota usein tunsin, olisi hän\noppinut ikävöimään sen lievennystä yhtä kiihkeästi kuin minäkin. Se\non kuitenkin ohitse, enkä aio kostaa hänen hullutteluaan; Voin sietää\nmitä hyvänsä tämän jälkeen! Jos kehnoin elävä olento löisi minua\nposkelle, en ainoastaan kääntäisi hänelle toista, vaan pyytäisin\nanteeksi, että olen kiihoittanut häntä siihen; ja tämän todisteeksi\nteen heti rauhan Edgarin kanssa. Hyvää yötä! Minä olen enkeli!\"\n\nTämän omahyväisen tuomion lausuttuaan hän poistui; ja hänen\ntoteuttamansa päätöksen onnistuminen ilmeni seuraavana päivänä:\nherra Linton luopui ärtyisyydestään (vaikka hänen mielensä näytti\nyhä masentuneelta Catherinen liialliseen iloisuuteen verraten)\neikä estellyt Catherinea menemästä Isabellan kanssa Humisevaan\nharjuun iltapäivällä; ja Catherine osoitti hänelle palkkioksi\nsellaista hehkuvaa rakkautta, että se muutti talon paratiisiksi\nmoneksi päiväksi; sekä isäntä että palvelijat nauttivat ainaisesta\npäivänpaisteesta.\n\nHeathcliff -- herra Heathcliff minun pitäisi sanoa tulevaisuudessa\n-- käytti ensin varovaisesti vierailuvapauttaan Rastaantien\nmoisiossa; hän tuntui arvioivan, miten sen omistaja kestäisi hänen\ntunkeilevaisuuttansa. Catherine myös katsoi viisaaksi lieventää\nilonilmaisujaan ottaessaan hänet vastaan, ja vähitellen Heathcliff\nhankki itselleen odotetun vieraan oikeudet. Hän oli säilyttänyt\nsuuren määrän entistä umpimielisyyttään, joka hänen kehitysvuosinaan\noli niin ilmeinen; ja se auttoi tukahduttamaan kaikki hämmästyttävät\ntunteen purkaukset. Isäntäni levottomuus taipui suvaitsevaisuudeksi,\nja muut asiat käänsivät sen toisille uomille joksikin aikaa.\n\nHänen uusi huolenaiheensa johtui siitä aavistamattomasta\nonnettomuudesta, että Isabella Linton osoitti äkillistä ja\nvastustamatonta ihailua suosittua vierasta kohtaan. Siihen aikaan hän\noli kahdeksantoistavuotias suloinen neiti; lapsellinen tavoissaan,\nvaikka hän olikin teräväpäinen, kiihkeätunteinen ja myös kiivas,\njos häntä ärsytettiin. Hänen veljensä, joka rakasti häntä hellästi,\nkauhistui tätä haaveellista mieltymystä. Hän ei ajatellut alennusta,\nmihin liitto nimettömän miehen kanssa johtaisi, eikä mahdollisuutta,\nettä hänen omaisuutensa joutuisi miespuolisten perillisten puuttuessa\nsellaisiin käsiin, sillä hänellä oli järkeä Heathcliffin luonteen\nymmärtämiseen; hän tiesi, että vaikka Heathcliffin ulkonainen\nolemus oli muuttunut, hänen luonnettansa oli mahdoton muuttaa ja\nse oli muuttumaton. Ja hän pelkäsi tuota luonnetta: se kapinoi\nhäntä vastaan; hän hylkäsi pahaa aavistaen ajatuksen, että Isabella\njoutuisi sen huostaan. Hän olisi peräytynyt vielä kauemmaksi, jos\nhän olisi tiennyt sisarensa mieltymyksen syntyneen pyytämättä\nja suuntautuneen taholle, jossa se ei herättänyt minkäänlaista\ntunteen vastakaikua; sillä samalla hetkellä kuin hän huomasi sen\nolemassaolon, hän syytti siitä Heathcliffin tarkkaan mietittyjä\nhankkeita.\n\nOlimme kaikki huomanneet, että neiti Linton oli jonkin aikaa ollut\nkuohuksissaan ja suruissaan jostakin. Hän oli vihainen ja ärtyinen;\nhän piikitteli ja kiusoitteli Catherinea yhtämittaa, pannen vaaralle\nalttiiksi hänen rajoitetun kärsivällisyytensä. Me annoimme tämän\nhänelle anteeksi pitäen sitä jossakin määrin huonon terveyden\nseurauksena; hän hupeni ja kuihtui ihan meidän silmissämme. Mutta\neräänä päivänä, kun hän oli ollut tavattoman oikullinen, hylännyt\naamiaisensa ja valittanut, etteivät palvelijat tehneet, mitä hän\nkäski, ja ettei rouva antanut hänelle mitään asemaa talossa, ja että\nEdgar oli välinpitämätön häntä kohtaan, ja että hän oli saanut yskää,\nkun ovet oli jätetty auki, ja että annoimme salin takkatulen sammua\ntahallamme suututtaaksemme häntä, ja satoja muita joutavia syytöksiä,\nrouva Linton vaati jyrkästi, että hänen on mentävä vuoteeseen, ja\nnuhdeltuaan häntä pontevasti uhkasi haettaa lääkärin. Kennethin\nmainitseminen sai hänet heti huutamaan, että hän oli täysin terve, ja\nettä ainoastaan Catherinen karkea käytös teki hänet onnettomaksi.\n\n\"Kuinka voit sanoa, että minä olen karkea, ilkeä lellikki?\"\nhuusi emäntä hämmästyen kohtuutonta väitöstä. \"Olet varmasti\nkadottamaisillasi järkesi. Sano minulle, milloin olen ollut karkea?\"\n\n\"Eilen\", nyyhkytti Isabella, \"ja nyt!\"\n\n\"Eilenkö!\" kysyi hänen kälynsä. \"Missä tilaisuudessa?\"\n\n\"Kävellessämme nummella: käskit minun mennä minne hyvänsä, sill'aikaa\nkuin sinä kuljeskelit herra Heathcliffin kanssa!\"\n\n\"Ja niinkö sinä määrittelet karkeuden?\" virkkoi Catherine nauraen.\n\"Se ei merkinnyt sitä, että seurasi oli liikaa: emme välittäneet\nsiitä olitko luonamme vai et; ajattelin vain, ettei Heathcliffin puhe\nhuvittaisi sinua.\"\n\n\"Voi, ei\", itki nuori neiti; \"tahdoit minut pois, koska tiesit, että\nhalusin olla läsnä!\"\n\n\"Onko hän selväjärkinen?\" kysyi rouva Linton kääntyen minuun.\n\"Toistan keskustelumme sana sanalta, Isabella, ja sinä selität, mikä\nsiinä olisi viehättänyt sinua.\"\n\n\"En välitä keskustelustanne\", hän vastasi. \"Tahdoin olla hänen --\"\n\n\"No?\" virkkoi Catherine nähdessään hänen epäröivän lauseen\nlopettamista.\n\n\"Hänen kanssaan: enkä tahdo, että minut aina lähetetään pois!\" hän\njatkoi kiivastuen. \"Sinä olet kahlekoira, Cathy, etkä halua, että\nrakastetaan ketään muuta kuin sinua.\"\n\n\"Sinä olet häpeämätön pieni marakatti!\" huudahti rouva Linton\nkummastuneena. \"Mutta minä en usko tätä hullutusta! On mahdotonta,\nettä sinä voit haluta Heathcliffin ihailua -- että pidät häntä\nmiellyttävänä henkilönä! Toivon käsittäneeni sinut väärin, Isabella?\"\n\n\"Et, et ole käsittänyt väärin\", virkkoi hurmaantunut tyttö. \"Rakastan\nhäntä paljon enemmän kuin sinä koskaan olet rakastanut Edgaria; ja\nhän rakastaisi minua, jos sinä antaisit!\"\n\n\"En tahtoisi olla sinun sijassasi silloin, en kuningaskunnastakaan!\"\nhuomautti Catherine innokkaasti, ja hän näytti puhuvan vilpittömästi.\n\"Nelly, auta minua vakuuttamaan hänelle hänen hulluuttaan. Sano\nhänelle, mikä Heathcliff on: parantumaton olento, jossa ei ole\nhienostuneisuutta eikä sivistystä: kolkko vihreäkivinen ja\nkanervainen korpimaa. Aivan sama olisi viedä tuo pieni kanarialintu\npuistikkoon talvipäivänä kuin kehoittaa sinua antamaan sydämesi\nhänelle. Vain surkuteltava tietämättömyys hänen luonteestaan, lapsi,\neikä mikään muu, saattaa sinut unelmoimaan sellaista. Älä kuvittele\nhänen järeän ulkopintansa alle kätkeytyvän hyväntahtoisuuden\nja rakkauden lähteitä! Hän ei ole hiomaton timantti -- eikä\nyksinkertainen helmisimpukka: hän on julma, säälimätön, susimainen\nmies. Minä en koskaan sano hänelle: 'jätä tämä tai tuo vihollinen\nrauhaan, koska olisi häpeällistä tai julmaa tehdä heille pahaa',\nvaan sanon: 'jätä heidät rauhaan, sillä vihastuisin, jos heitä\nvahingoitettaisiin'. Ja hän murskaisi sinut kuin varpusen munan,\nIsabella, jos hän havaitsisi sinut kiusalliseksi holhokiksi. Tiedän,\nettei hän voisi rakastaa Lintonia, ja kuitenkin hän saattaisi kyllä\nnaida sinut omaisuuden ja aseman takia: ahneus kehittyy hänessä\nhelmasynniksi. Sellaisen kuvan minä olen saanut hänestä, ja minä olen\nhänen ystävänsä -- siinä määrin ystävä, että jos hän olisi vakavasti\nkoettanut sinua kiehtoa, olisin ehkä vaiennut ja antanut sinun mennä\nhänen loukkuunsa.\"\n\nNeiti Linton katseli kälyään vihaisesti.\n\n\"Häpeä! Häpeä!\" hän toisti vihaisesti. \"Olet pahempi kuin\nkaksikymmentä vihollista, sinä myrkyllinen ystävä!\"\n\n\"Voi! et siis usko minua?\" virkkoi Catherine. \"Arveletko minun\npuhuvan häijystä kateudesta?\"\n\n\"Siitä olen varma\", vastasi Isabella; \"ja sinä kauhistutat minua!\"\n\n\"Hyvä!\" huusi toinen. \"Koeta itse, jos olet sitä mieltä: minä olen\nkoettanut ja jätän todistelun sinun tyhmän hävyttömyytesi vuoksi.\"\n\n\"Ja minun täytyy kärsiä hänen itsekkyytensä takia!\" nyyhkytti\nIsabella, kun rouva Linton poistui huoneesta. \"Kaikki, kaikki\nnousevat minua vastaan: hän on tuhonnut minun ainoan lohdutukseni.\nMutta hän valehteli, eikö totta? Herra Heathcliff ei ole paholainen,\nhänellä on kunniallinen ja uskollinen sydän, sillä kuinka hän muuten\nmuistaisi Cathyä?\"\n\n\"Karkoittakaa hänet ajatuksistanne, neiti\", sanoin minä. \"Hän on\npahanilman lintu: hän ei ole teidän vertaisenne. Rouva Linton puhui\nankarasti, mutta minä en voi väittää häntä vastaan. Hän tuntee\nHeathcliffin sydämen paremmin kuin minä tai kukaan muukaan eikä hän\nkoskaan tahtoisi kuvata häntä pahemmaksi kuin hän on. Rehelliset\nihmiset eivät peitä tekojaan. Miten hän on elänyt? Miten hän on\ntullut rikkaaksi? Miksihän asuu Humisevassa harjussa inhoamansa\nmiehen talossa? Sanotaan herra Earnshawin muuttuvan päivä päivältä\npahemmaksi Heathcliffin tultua. He istuvat valveilla koko yön yhteen\nmenoon, ja Hindley on lainannut rahaa kiinteimistöä vastaan eikä tee\nmuuta kuin juo ja pelaa: kuulin vain viikko sitten -- Joseph kertoi\nminulle -- kohtasin hänet Gimmertonissa: 'Nelly', sanoi hän, 'meillä\non nyt ruumiinsyyni talossamme. Yksi niistä sai melkein sormensa\npoikki estäessänsä toista lävistämästä itseänsä niinkuin vasikkaa. Se\non isäntä, nähkääs, ja hän pitää sellaista menoa suurelle tuomiolle\njoutumisesta. Hän ei pelkää tuomarien penkkiä eikä Paavalia eikä\nPietaria eikä Johannesta eikä Matteusta eikä ketään heistä, se on\nvarma. Hän on mielissään -- hän ikävöitsee saada kääntää paatuneet\nkasvonsa heihin päin! Ja muistatteko tuota komeaa Heathcliff-poikaa,\nkyllä hän on erimoinen elävä! Hän osaa oikealle pirun pelille nauraa\nyhtä hyvin kuin toisetkin. Eikö hän koskaan kerro mitään hienosta\nelämästään meidän luonamme, kun hän tulee moisioon? Tällaista se\non: -- noustaan ylös kun päivä laskee: pelaamista, viinaa, suljetut\nikkunalaudat ja kynttilänvaloa huomeniin keskipäivään saakka: sitten\ntuo hullu menee ovia paiskellen ja raivoten omaan huoneeseensa,\npakottaen kunnolliset ihmiset tukkimaan korvansa, jotta pääsisivät\nkuulemasta hävyttömyyksiä; ja tuo roisto ei muuta kuin kokoaa rahansa\nja syö ja makaa ja käy naapurissa norkoilemassa toisen vaimoa. Kyllä\nmaar hän kertoo Catherine-rouvalle kuinka hänen isänsä kulta juoksee\nhänen taskuihinsa, ja kuinka hänen isänsä poika nelistää laveaa\ntietä, sill'aikaa kuin hän laukkaa edeltä avaamaan veräjää? Ja Joseph\non vanha kelmi, mutta ei valehtelija, ja jos hänen selostuksensa\nHeathcliffin käytöksestä on tosi, ette koskaan haluaisi sellaista\npuolisoa vai kuinka?\"\n\n\"Olet liitossa toisten kanssa, Ellen!\" hän vastasi. \"En kuuntele\nsinun parjauksiasi. Sinä olet ilkeä koettaessasi vakuuttaa minulle,\nettei maailmassa ole onnea!\"\n\nEn voi sanoa, olisiko hän voittanut tämän houreensa, jos hänet olisi\njätetty rauhaan, vai olisiko hän uupumattomasti vaalinut sitä aina:\nhänellä oli vähän miettimisaikaa. Seuraavana päivänä oli ylituomarien\nkokous läheisessä kaupungissa, ja isäntäni täytyi ottaa siihen\nosaa. Ja herra Heathcliff, joka tiesi hänen olevan poissa, saapui\nvähän aikaisemmin kuin tavallisesti. Catherine ja Isabella istuivat\nkirjastossa vihaisina, mutta äänettöminä. Viimeksimainittu oli\nhämmentynyt äskeisestä hölläsuisuudestaan ja salaisten tunteittensa\npaljastuksesta, johon hän oli antautunut äkillisen vihan vallassa;\nja ensinmainittu, tarkkaan harkittuaan, oli todella vihainen\ntoverilleen; ja vaikka hän nauroikin taas tämän hävyttömyyttä, aikoi\nhän kääntää asian kaikkea muuta kuin naurettavaksi kälylleen. Hän\nhymyili nähdessään Heathcliffin kulkevan ikkunan ohi. Minä lakaisin\nlieden edustaa ja huomasin tuon pahaenteisen hymyn hänen huulillaan.\nIsabella, joka oli syventynyt mietteisiinsä tai kirjaan, pysyi\npaikallaan kunnes ovi avautui, sitten hänen oli liian myöhäistä\nyrittää pakenemista, minkä hän olisi mielellään tehnyt, jos se olisi\nkäynyt päinsä.\n\n\"Tule sisälle, se on oikein!\" huusi emäntä iloisesti, vetäen tuolin\ntulen ääreen. \"Täällä on kaksi henkilöä, jotka kovin kaipaavat\nkolmatta sulattamaan väliltään jäätä; ja sinä olet juuri se, jonka\nme molemmat valitsisimme. Heathchliff, olen ylpeä näyttäessäni\nviimeinkin sinulle erään, joka on sinuun hullummin rakastunut kuin\nminä. Varmaankin tunnet itsesi imarrelluksi. Ei, se ei ole Nelly, älä\nkatso häneen! Pikkuinen kälyraukkani on murtamaisillaan sydämensä\nvain ajatellessaan sinun ruumiillista ja siveellistä kauneuttasi.\nNyt voit päästä Edgarin veljeksi! Ei, ei, Isabella, et saa juosta\npois\", hän jatkoi, ja teeskennellen leikillisyyttä vangitsi hämilleen\njoutuneen tytön, joka vihaisesti oli noussut istuimeltaan. \"Me\nriitelimme kuin kissat sinusta, Heathcliff; jouduin täydellisesti\ntappiolle rakkauden ja ihailun ilmaisemisessa: ja sitäpaitsi\nminulle ilmoitettiin, että, jos vain ymmärtäisin väistyä, ampuisi\nkilpailijattareni, jollainen hän tahtoo olla, sellaisen nuolen\nsydämeesi, että se takaisi hänelle sinun ikuisen kiintymyksesi ja\nhaihduttaisi minun kuvani muististasi ainiaaksi.\"\n\n\"Catherine!\" virkkoi Isabella osoittaen arvokkuuttansa ja\nvälittämättä ponnistautua vapaaksi tiukasta otteesta, joka häntä\npidätti. \"Olisin kiitollinen, jos pysyisit totuudessa, etkä parjaisi\nminua edes leikillä! Herra Heathcliff, olkaa hyvä ja pyytäkää\nystäväänne päästämään minut vapaaksi: hän unohtaa, ettemme te ja\nminä ole läheisiä tuttuja; ja se mikä hänestä on hauskaa, on minusta\nsanomattoman surullista!\"\n\nKun ei vieras virkkanut mitään, vaan istuutui ja näytti olevan täysin\nvälinpitämätön niihin tunteisiin nähden, joita tyttö tunsi häntä\nkohtaan, kääntyi Isabella ja kuiskasi vilpittömän vapahdusanomuksen\nkiusaajalleen.\n\n\"Ei mistään hinnasta\", huusi rouva Linton vastaukseksi. \"En halua\nitseäni toistamiseen sanottavan kahlekoiraksi. Sinä jäät: kas noin!\nHeathcliff, miksi et osoita tyytyväisyyttäsi miellyttävien uutisteni\njohdosta? Isabella vakuuttaa, ettei Edgarin rakkaus minuun ole mitään\nsiihen rakkauteen verraten, jota hän tuntee sinua kohtaan. Aivan\nvarmasti hän puhui jotakin sen tapaista, eikö totta, Ellen? Ja hän\non paastonnut surusta ja raivosta eilisen kävelyretken edellisestä\npäivästä saakka, kun erotin hänet sinun seurastasi pitäen sellaista\nsopimattomana.\"\n\n\"Luulenpa sinun nyt parjaavan häntä\", virkkoi Heathcliff, muuttaen\ntuolinsa heitä kohti. \"Joka tapauksessa hän ainakin nyt tahtoo päästä\nminun seurastani.\"\n\nJa hän katsoi tiukasti keskustelun aiheena olevaan olentoon,\naivan samoin kuin katseltaisiin erikoista, inhoittavaa eläintä,\nitä-intialaista satajalkaista esimerkiksi, jota tutkitaan\nuteliaisuudesta, vaikka se herättääkin kammoa. Isabella-parka ei\nvoinut kestää tätä: hän vuoroin punastui ja vuoroin kalpeni, ja\nkyynelet valuivat hänen silmäripsiään pitkin, kun hän pienien\nsormiensa koko voimalla koetti irtautua Catherinen lujasta\npuristuksesta, ja huomatessaan, että heti kun hän sai irroitetuksi\nCatherinen yhden sormen käsivarrestaan, takertui hänen toinen\nsormensa yhä lujemmin, ja ettei hän voisi poistaa koko kättä\nyht'aikaa, hän alkoi käyttää kynsiään; ja niiden terävyys pian\nkoristi pidättäjän kädet punaisin merkein.\n\n\"Siinäpä on tiikeri!\" huudahti rouva Linton päästäen Isabellan\nvapaaksi ja pudistellen kättään kivusta. \"Mene matkaasi, Jumalan\ntähden, ja piilota ilkeä naamasi! Miten tyhmää oli paljastaa nuo\nkynnet _hänelle_. Etkö voi kuvitella, mitä hän siitä päättelee?\nKatso, Heathcliff, ne ovat surmavehkeitä -- sinun täytyy varoa\nsilmiäsi.\"\n\n\"Minä kiskon ne pois hänen sormistaan, jos ne uhkaavat minua\", hän\nvastasi petomaisesti, kun ovi sulkeutui Isabellan jälkeen. \"Mutta\nmitä tarkoitit kiusaamalla tuota olentoa, Cathy? Puhuitko totta?\"\n\n\"Vakuutan sinulle sen\", vastasi rouva. \"Hän on sinun tähtesi ollut\nhenkihieverissä useita viikkoja; ja hän houraili sinusta tänä aamuna\nsyytäen suustaan tulvanaan solvauksia, kun kuvailin virheesi oikeassa\nvalossa laimentaakseni hänen ihastustaan. Mutta älä kiinnitä siihen\nenää huomiota. Tahdoin rangaista häntä hänen hävyttömyydestään, siinä\nkaikki. Pidän hänestä liian paljon, rakas Heathcliff, antaakseni\nsinun kokonaan anastaa ja nielaista hänet.\"\n\n\"Ja minä välitän hänestä liian vähän yrittääkseni sitä\", virkkoi\nHeathcliff, \"en ainakaan muutoin kuin vampyyrin tavoin. Saisit kuulla\nkummia asioita, jos eläisin yksin tuon äitelän vahanaaman kanssa:\njokapäiväinen tehtäväni olisi maalata sen valkoiselle pinnalle\nsateenkaaren värit ja muuttaa siniset silmät mustiksi joka toinen\npäivä: ne muistuttavat inhoittavasti Lintonin silmiä.\"\n\n\"Ilahduttavasti!\" huomautti Catherine. \"Ne ovat kyyhkysen silmät --\nenkelin silmät.\"\n\n\"Hän on veljensä perillinen, eikö olekin?\" kysyi Heathcliff lyhyen\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Sen ajatteleminen on minusta ikävää\", vastasi hänen toverinsa.\n\"Jumala suokoon, että kuusi veljenpoikaa pyyhkii pois hänen\nperintöoikeutensa. Karkoita mielestäsi tuo aihe tällä hetkellä: olet\nliian halukas himoitsemaan lähimmäisesi omaisuutta; muista, että\n_tämän_ naapurin omaisuus on myös minun.\"\n\n\"Jos se olisi minun, ei se olisi yhtään sen vähemmän sinun\", virkkoi\nHeathcliff, \"mutta olkoonkin, että Isabella Linton on ymmärtämätön,\nmielipuoli hän ei silti ole; ja sanalla sanoen, syrjäytämme tämän\nasian, kuten neuvoit.\"\n\nPuheestaan he poistivat sen; ja Catherine poisti sen ehkä\najatuksistaankin. Tunsin varmasti, että toinen muisti sen usein illan\nkuluessa. Näin hänen nauravan itsekseen -- virnistävän pikemminkin\n-- ja mietiskelevän pahaenteisesti, aina kun rouva Linton joutui\npoistumaan huoneesta.\n\nPäätin tarkata hänen toimenpiteitään. Minun tunteeni olivat\nmuuttumattomasti isännän puolella enemmän kuin Catherinen: oikeuden\nmukaan niin kuvittelin, sillä isäntä oli lempeä ja uskollinen\nja kunniallinen; ja Cathy -- vaikkei voinut sanoa, että hän oli\n_vastakohta_, näytti kuitenkin myöntävän itselleen niin laajan\nvapauden, että uskoin vähän hänen periaatteisiinsa, ja minulla oli\nvieläkin vähemmän myötätuntoa hänen tunteitaan kohtaan. Halusin, että\njotakin tapahtuisi, joka huomaamatta vapauttaisi Humisevan harjun\nja Rastaantien moision herra Heathcliffistä, ja jättäisi meidät\nsellaisiksi kuin olimme olleet ennen hänen tuloaan. Hänen vierailunsa\nolivat minun mielestäni kuin ainainen painajainen, ja samaa epäilin\nniiden olevan isännälleni. Hänen oleskelunsa Humisevassa harjussa oli\nsanomatonta julmuutta. Tunsin, että Jumala oli hylännyt siellä olevan\neksyneen lampaan omille huonoille teilleen, ja paha peto vaani sen\nja lauman välillä, odottaen sopivaa aikaa hyökätäkseen kimppuun ja\ntuhotakseen sen.\n\n\n\n\nXI luku\n\n\nToisinaan, mietittyäni näitä asioita yksinäisyydessä, olen noussut\nseisomaan äkillisen pelon vallassa, pannut myssyn päähäni ja lähtenyt\nkatsomaan, miten asiat olivat Humisevassa harjussa. Olen uskotellut\nomalletunnolleni, että velvollisuuteni oli varoittaa isäntää siitä,\nmitä ihmiset puhuivat hänen tavoistaan: ja sitten muistettuani,\nettä hänen vakiintuneet pahat tapansa tekivät toivottomaksi yrittää\nauttaa häntä, olen vältellyt tuota synkkää taloa epäillen kykenisinkö\nvastaamaan sanoistani.\n\nKerran kuljin vanhan portin ohi mennessäni sitä tietä Gimmertoniin.\nSe oli siihen aikaan, johon kertomuksessani nyt olen päässyt: oli\nkirkas huurteinen ilta; maa oli paljas ja tie kova ja kuiva. Tulin\nkiven luo, jonka vasemmalta puolen maantie poikkeaa suolle; siinä oli\nkarkeatekoinen hiekkakivipylväs, johon pohjoispuolelle oli hakattu\nkirjaimet Hh, itäpuolelle G., lounaispuolelle Rm. Se on pystytetty\ntienviitaksi Rastaantien moisioon, Humisevaan harjuun tai kylään\nmatkaajille. Aurinko kultasi sen harmaata huippua, muistuttaen minua\nkesästä; en voi sanoa miksi, mutta yht'äkkiä lapsellisten tunteiden\npuuska tulvi sydämeeni. Hindley ja minä pidimme sitä mielipaikkanamme\nkaksikymmentä vuotta sitten. Katselin kauan rapautunutta patsasta,\nja kun kumarruin, näin siinä lähellä maata kolon yhä täynnä etanan\nkuoria ja piikiviä, joita meillä oli ollut tapana kätkeä sinne\npilaantuvampien tavaroiden kanssa, ja näin yhtä selvästi kuin\ntodellisuudessa entisen leikkitoverini istumassa lakastuneella\nturpeella: hänen tumma, vahvaleukainen päänsä oli etukumarassa, ja\nhänen pieni kätensä kaivoi maata liuskakiven palasella. \"Hindley\nparka!\" huudahdin tahtomattani. Säpsähdin: ruumiillinen silmäni\npettyi hetkeksi uskomaan, että lapsi kohotti kasvojaan ja tuijotti\nsuoraan silmiini. Se katosi silmänräpäyksessä, mutta tunsin heti\nvastustamatonta halua mennä Humisevaan harjuun. Taikausko kiihoitti\nminua noudattamaan tätä hetkellistä yllytystä: mitä jos hän olisi\nkuollut! arvelin -- tai kuolisi pian! -- ehkä se oli kuoleman enne!\nSaapuessani lähemmäksi taloa jouduin yhä suuremman mielenliikutuksen\nvaltaan; ja päästessäni niin lähelle, että saatoin sen nähdä,\nvapisivat kaikki jäseneni. Aave oli kulkenut edelläni: se seisoi\nkatsellen portin läpi. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin\nkiharapäisen, ruskeasilmäisen pojan painavan rusoittavan naamansa\nportin ristikkoa vasten. Lähempi tarkastelu aiheutti, että otaksuin\nsen olevan Haretonin, _minun_ Haretonini, joka ei ollut paljonkaan\nmuuttunut senjälkeen kuin kymmenen kuukautta sitten poistuin hänen\nluotaan.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!\" huusin unohtaen hetkessä koko\ntyhmän pelkoni. \"Hareton, olen Nelly! Nelly, hoitajasi.\"\n\nHän peräytyi vaaksan verran ja otti maasta suuren piikiven.\n\n\"Olen tullut hoitamaan isääsi, Hareton\", lisäsin, sillä arvasin\ntuosta toimenpiteestä, ettei Nellyä, jos hän vielä eli hänen\nmuistissaan, ja minua tunnettu samaksi henkilöksi.\n\nHän kohotti heittoaseensa heittoon; aloitin rauhoittavan puheen,\nmutta en voinut estää hänen kättään; kivi osui myssyyni; ja sen\njälkeen lähti pikku pojan sopertelevilta huulilta kiroustulva, joka,\nkäsittipä hän sitä tai ei, lausuttiin harjaantunein voimin ja joka\nväänsi hänen lapselliset kasvonsa kauhistuttavan ilkeäilmeisiksi.\nVoitte olla varma, että tämä suretti minua enemmän kuin suututti.\nItkuun purskahtamaisillani otin appelsiinin taskustani ja tarjosin\nsitä lepyttääkseni häntä. Hän epäröi ja kiskaisi sen sitten minulta,\nkuin luullen minun ainoastaan aikovan kiusoitella ja pettää häntä.\nNäytin toista pitäen niin ylhäällä, ettei hän ylettynyt siihen.\n\n\"Kuka on opettanut sinulle nuo hienot sanat, lapseni?\" tiedustelin.\n\"Pastoriko?\"\n\n\"Piru vieköön pastorin ja sinut! Anna minulle tuo\", hän vastasi.\n\n\"Sano minulle, kuka on sinua opettanut, niin saat sen\", sanoin minä.\n\"Kuka on opettajasi?\"\n\n\"Isä piru\", oli vastaus.\n\n\"Ja mitä opit isältä?\" jatkoin.\n\nHän hyppäsi saadakseen hedelmän; kohotin sitä korkeammalle. \"Mitä hän\nopettaa sinulle?\" kysyin minä.\n\n\"Ei mitään muuta\", vastasi hän, \"paitsi pysymään poissa hänen\ntieltään. Isä ei voi sietää minua, koska kiroan häntä.\"\n\n\"Niinkö! ja piruko opettaa sinut kiroamaan isää?\" huomautin minä.\n\"Niin -- Eikä\", venytti hän vastaustaan.\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Heathcliff.\"\n\nKysyin häneltä, pitikö hän herra Heathcliffistä.\n\n\"Pidän\", hän vastasi taas.\n\n\"Tiedustelin, miksi hän piti Heathcliffistä, mutta sain selville vain\nseuraavat lauseet: 'Minä tiedän sen: hän antaa isälle takaisin sen,\nmitä isä antaa minulle -- hän kiroilee isää, kun tämä kiroo minua.\nHän sanoo, että saan tehdä, niinkuin tahdon'.\"\n\n\"Ja pastori ei siis opeta sinua lukemaan ja kirjoittamaan?\" jatkoin\nminä.\n\n\"Ei, minulle sanottiin että pastorin -- hampaat lyötäisiin hänen --\nkurkkuunsa, jos hän uskaltaisi astua yli kynnyksen -- Heathcliff on\nluvannut sen.\"\n\nPanin appelsiinin hänen käteensä ja käskin hänen kertoa isälleen,\nettä Nelly Dean-niminen nainen odotti portin vieressä saadakseen\npuhua hänen kanssaan. Poika käveli taloa kohti ja meni sisään; mutta\nHindleyn sijasta ilmestyi Heathcliff oviaukeamaan, ja minä käännyin\nheti ja juoksin niin nopeasti kuin pääsin takaisin, enkä pysähtynyt,\nennenkuin tienviitan kohdalla, ollen niin pelästynyt, kuin olisin\nmanannut henkiolennon esiin. Tämä ei paljoakaan koske neiti Isabellan\nasiaa: paitsi sikäli, että sain siitä yllykettä päätökseeni ryhtyä\nvastaisuudessa valppaaseen vahtiin ja tehdä kaikkeni estääkseni\nsellaista huonoa vaikutusta leviämästä Rastaantien moisioon: vaikkapa\naiheuttaisin kotoisen myrskyn vastustamalla rouva Lintonin huvittelua.\n\nSeuraavalla kerralla, kun Heathcliff tuli, sattui nuori neitimme\nolemaan pihalla kyyhkysiä syöttämässä. Hän ei ollut puhunut kälylleen\nsanaakaan kolmeen päivään, mutta hän oli myös lopettanut kiusallisen\nvalittelunsa, ja havaitsimme sen suureksi huojennukseksi. Tiesin,\nettei Heathcliff pitänyt tapanaan osoittaa ainoatakaan tarpeetonta\nkohteliaisuutta neiti Lintonille. Nyt, heti kuin hän näki neidin,\nhän ensimmäiseksi toimenpiteekseen vilkaisi vaanivin katsein talon\npäätyyn. Seisoin keittiön ikkunan vieressä, mutta vetäydyin pois\nnäkyvistä. Hän astui sitten poikki käytävän neidin luokse ja sanoi\njotakin: Isabella näytti joutuvan hämilleen ja haluavan paeta:\nestääkseen sitä Heathcliff asetti kätensä hänen käsivarrelleen.\nIsabella käänsi pois kasvonsa: Heathcliff kysyi ilmeisesti jotakin,\njohon neiti ei halunnut vastata. Heathcliff vilkaisi uudelleen\nnopeasti taloon ja luullen, ettei kukaan nähnyt häntä, tuo häpeämätön\nroisto syleili Isabellaa.\n\n\"Juudas! Petturi!\" huusin minä. \"Oletko sinäkin teeskentelijä?\nTarkkaan punnitseva pettäjä.\"\n\n\"Kuka on sellainen, Nelly?\" virkkoi Catherinen ääni vierestäni.\nOlin niin tarkkaavaisena seurannut ulkopuolella olevaa paria, etten\nhuomannut hänen sisääntuloaan.\n\n\"Teidän arvoton ystävänne!\" vastasin kiivaasti; \"tuo luikkiva\nkonna tuolla. Kas, nyt hän on nähnyt vilahduksen meistä -- hän\ntulee sisään! Ihmettelenpä, rohkeneeko hän keksiä uskottavan\nanteeksipyynnön siihen, että hän hyväili neitiä, vaikka hän teille\nsanoi vihaavansa häntä?\"\n\nRouva Linton näki Isabellan riuhtautuvan irti ja juoksevan\npuutarhaan; ja hetken kuluttua Heathcliff aukaisi oven. En voinut\npidättäytyä antamasta suuttumukselleni valtaa; mutta Catherine vaati\nvihaisesti hiljaisuutta ja uhkasi ajaa minut pois keittiöstä, jos\nuskaltaisin olla niin julkea, että sekaantuisin asiaan solvaavin\nkielin.\n\n\"Kuullessaan puheesi ihmiset voisivat luulla sinua talon rouvaksi!\"\nhän huusi. \"Sinun on muistettava oikea asemasi! Heathcliff, mitä\ntarkoitat aiheuttamalla tällaisen hälinän? Sanoin, että sinun täytyy\njättää Isabella rauhaan! -- Toivon, että sen teet, ellet ole väsynyt\nolemaan vieraanamme ja toivo Lintonin sulkevan oviansa sinulta.\"\n\n\"Jumala varjelkoon häntä sitä yrittämästä!\" vastasi musta roisto.\nInhosin häntä sillä hetkellä. \"Jumala pitäköön hänet nöyränä ja\nkärsivällisenä! Joka päivä tunnen yhä hurjempaa halua lähettää hänet\ntaivaaseen!\"\n\n\"Vaiti!\" virkkoi Catherine, sulkien sisemmän oven. \"Älä ärsytä\nminua. Miksi et ottanut varteen pyyntöäni? Tuliko Isabella luoksesi\nsopimuksesta?\"\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa?\" murisi Heathcliff. \"Minulla on oikeus\nsuudella häntä, jos hän sallii, eikä sinulla ole mitään oikeutta\npanna vastaan. Minä en ole _sinun_ miehesi; _sinun_ ei tarvitse olla\nmustasukkainen minusta!\"\n\n\"Minä en ole mustasukkainen sinusta\", vastasi rouva; \"olen\nmustasukkainen sinun _tähtesi_. Siloita kasvosi: et saa rypistää\notsaasi minulle. Jos pidät Isabellasta, tulee sinun mennä naimisiin\nhänen kanssaan. Mutta pidätkö hänestä? Sano totuus, Heathcliff! Kas\nnoin, et vastaa. Olen varma, ettet pidä!\"\n\n\"Ja suostuisiko herra Linton siihen, että hänen sisarensa menisi\nnaimisiin tuon miehen kanssa?\" kysyin minä.\n\n\"Herra Linton suostuisi\", vastasi rouva päättävästi.\n\n\"Hän voi säästää itseltään sen vaivan\", virkkoi Heathcliff: \"tulen\naivan yhtä hyvin toimeen ilman hänen suostumustaan. Ja mitä sinuun\ntulee, Catherine, minä haluan puhua muutaman sanan sinulle, koska\nkerran olemme joutuneet tähän. Minä tahdon sinun ymmärtävän,\nettä minä _tiedän_ sinun kohdelleen minua helvetillisesti --\nhelvetillisesti! Kuuletko sinä? Ja jos sinä mairittelet itseäsi\nsillä, etten minä huomaa, olet hullu; ja jos luulet, että minua\nvoidaan lohduttaa suloisin sanoin, olet mielipuoli; ja jos arvelet\nminun kärsivän sen kostamatta, voin perin lyhyessä ajassa vakuuttaa\nsinulle päinvastaista. Sillävälin kiitän sinua siitä, että ilmaisit\nminulle kälysi salaisuuden: vannon käyttäväni sitä mahdollisimman\npaljon hyväkseni. Ja pysy sinä syrjässä!\"\n\n\"Mikä uusi luonteen piirre tämä on?\" huudahti rouva Linton\nhämmästyneenä. \"Minä olen kohdellut sinua helvetillisesti -- ja sinä\nkostat sen! Miten sinä siinä menettelet, kiittämätön raakalainen?\nKuinka olen kohdellut sinua helvetillisesti?\"\n\n\"En halua kostaa sinulle\", vastasi Heathcliff lauhtuen. \"Se ei\nole aikomukseni. Tyranni musertaa maahan orjansa, eivätkä nämä\nnouse häntä vastaan, he murskaavat allaan olevat. Voit kiusata\nminut kuoliaaksi huviksesi, mutta suo toki minun huvittaa itseäni\nvähän samaan tapaan ja pidättäydy loukkaamasta, sikäli kuin\nvoit. Älä pystytä minulle hökkeliä, äläkä lempeästi ihaile omaa\nhyväntekeväisyyttäsi tarjotessasi sitä minulle kodiksi, kun olet\nhävittänyt maan tasalle palatsini. Katkaisisin kaulani, jos\nkuvittelisin sinun todella tahtovan, että naisin Isabellan!\"\n\n\"Vai niin, vika onkin siinä, että minä _en_ ole mustasukkainen,\neikö niin?\" huusi Catherine. \"Hyvä, en tarjoa vaimoa toistamiseen:\nse on yhtä kurjaa, kuin eksyneen sielun tarjoaminen saatanalle.\nOlet onnellinen, kuten sekin, onnettomuuden aikaansaatuasi. Sinä\nosoitat sen. Edgar on parantunut ärtyisyydestä, jonka hän päästi\nvalloilleen sinun tultuasi; minä alan olla rauhallinen ja tyyni;\nja sinä, rauhattomana tietäessäsi meidän elävän sovussa, saavut\nriidanherättämisaikomuksin. Riitele Edgarin kanssa, jos haluat,\nHeathcliff, ja petä hänen sisarensa: silloin löydät varmasti kaikkein\ntehokkaimman keinon, millä kostaa minulle kärsimäsi vääryydet.\"\n\nKeskustelu lakkasi. Rouva Linton istuutui tulen ääreen kiihtyneenä\nja synkkänä. Häntä palveleva henki alkoi käydä uppiniskaiseksi: hän\nei voinut virittää eikä ohjata sitä. Heathcliff seisoi lieden edessä\nkäsivarret ristissä, hautoen pahoja ajatuksiaan; tähän asentoon\nheidät jätin, kun lähdin hakemaan isäntää, joka ihmetteli, mikä\npidätti Catherinea alakerrassa niin kauan.\n\n\"Ellen\", virkkoi hän, kun astuin sisälle, \"oletko nähnyt emäntääsi?\"\n\n\"Kyllä; hän on keittiössä, herra\", vastasin. \"Hän on surullinen ja\nkiihtynyt herra Heathcliffin käytöksestä, ja minun mielestäni on\ntosiaankin aika järjestää herra Heathcliffin vierailut toiselle\nkannalle. Liiallisesta lempeydestä voi koitua ikävyyksiä, ja nyt ovat\nasiat kehittyneet tähän.\" -- Kerroin pihalla tapahtuneen näytelmän,\nja, niin tarkkaan kuin uskalsin, sitä seuranneen väittelyn.\nKuvittelin, ettei se voisi paljoa vahingoittaa rouva Lintonia, ellei\nhän itse sitä tekisi myöhemmin, alkamalla puolustaa ystävätään.\nEdgar Lintonin oli vaikea kuunnella minua loppuun. Hänen ensimmäiset\nsanansa ilmaisivat, ettei hän pitänyt vaimoaan syyttömänä.\n\n\"Tämä on sietämätöntä!\" hän huudahti. \"On häpeällistä, että Catherine\ntunnustaa hänet ystäväkseen ja tyrkyttää hänen seuraansa minulle!\nKäske luokseni kaksi miestä väen tuvasta, Ellen. Catherine ei\nsaa enää jäädä väittelemään tuon alhaisen roiston kanssa -- olen\ntarpeeksi kauan noudattanut hänen oikkuaan.\"\n\nHän lähti alakertaan, pyysi palvelijoita odottamaan käytävässä, ja\nseurasi minua keittiöön. Siellä olijat olivat alkaneet uudestaan\nvihaisen väittelynsä: ainakin rouva Linton riiteli taas uudistunein\nvoimin; Heathcliff oli siirtynyt ikkunan ääreen ja seisoi kumartunein\npäin, ollen nähtävästi vähän alakuloinen Catherinen kiihkeän\ntorumisen vuoksi. Heathcliff huomasi ensin isännän ja viittasi\nrouvalle kiireisesti kehoittaen vaikenemaan. Catherine tottelikin\nmerkkiä heti, kun hän huomasi syyn viittaukseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" virkkoi Linton kohdistaen puheensa\nCatherineen; \"minkälaiset ovat säädyllisyyden käsitteesi, kun voit\njäädä tänne sellaisen puheen jälkeen, jonka tuo roisto on pitänyt\nsinulle. Luulen, ettet välitä siitä mitään, koska se on hänen\ntavallista puhettaan: sinä olet tottunut hänen pahuuteensa, ja ehkäpä\nkuvittelet minunkin voivan tottua siihen!\"\n\n\"Oletko kuunnellut oven takana, Edgar?\" kysyi emäntäni, ja hänen\näänensä oli erikoisesti tarkoitettu ärsyttämään isäntääni ja tulkitsi\nsekä välinpitämättömyyttä että halveksuntaa hänen kiihtymystään\nkohtaan. Heathcliff, joka oli kohottanut katseensa edellisen puheen\naikana, nauroi ivallisesti jälkimmäisen kestäessä; hän näytti tekevän\nsen tarkoituksellisesti vetääkseen Lintonin huomion puoleensa. Se\nonnistuikin, mutta Edgar ei aikonut huvittaa häntä intohimoisin vihan\npurkauksin.\n\n\"Olen tähän asti sietänyt teitä, herra\", hän sanoi hiljaa, \"en siksi,\netten olisi tuntenut teidän kehnoa, turmeltunutta luonnettanne, vaan\nsiksi, että tiesin teidän olevan vain osaksi vastuunalainen siitä;\nja koska Catherine tahtoi pitää yllä tuttavuuttanne, mukauduin --\ntyhmästi. Teidän läsnäolonne on siveellistä myrkkyä, joka tarttuisi\nkaikkein siveimpäänkin; sen vuoksi ja pahempia seurauksia estääkseni,\nkiellän teiltä tämän jälkeen pääsyn tähän taloon ja huomautan nyt,\nettä vaadin teitä poistumaan täältä heti. Kolmen minuutin vitkastelu\ntekee poistumisen pakolliseksi ja häpeälliseksi.\"\n\nHeathcliff mittaili kovin pilkallisin ilmein puhujan pituutta ja\nleveyttä.\n\n\"Cathy, tämä sinun lampaasi uhkailee kuin härkä!\" hän virkkoi. \"Se\nsaattaa halkaista takaraivonsa minun ryntäitäni vasten. Jumal'auta,\nherra Linton, olen sanomattoman pahoillani, ettette ole kaatamisen\narvoinen!\" Isäntäni vilkaisi käytävään ja antoi minulle merkin hakea\nmiehet: hän ei aikonut uskaltautua henkilökohtaiseen käsikähmään.\nMinä tottelin merkkiä; mutta rouva Linton, epäillen jotakin, seurasi;\nja kun aioin kutsua heitä, veti hän minut takaisin, paukahdutti oven\nkiinni ja lukitsi sen.\n\n\"Tämäpä kaunista!\" virkkoi hän vastaukseksi miehensä vihaiseen,\nhämmästyneeseen katseeseen. \"Ellei sinulla ole rohkeutta hyökätä\nhänen kimppuunsa, pyydä anteeksi tai myönnä olevasi hävinnyt. Se\nparantaa sinut teeskentelemästä suurempaa urheutta kuin sinulla on.\nEi, minä nielen avaimen, ennenkuin sinä saat sen. Olen saanut kauniin\npalkinnon hyvyydestäni kumpaakin kohtaan! Noudatettuani alttiisti\ntoisen heikkoa ja toisen huonoa luonnetta, ansaitsen kiitokseksi\nkaksi sokean kiittämättömyyden osoitusta, mielettömän tyhmää! Edgar,\npuolustin sinua ja omaasi; ja toivon, että Heathcliff pieksää sinut\nsairaaksi, koska olet uskaltanut ajatella pahoja ajatuksia minusta!\"\n\nPieksämistä ei tarvittu aiheuttamaan sitä vaikutusta isäntään. Hän\nyritti temmata avaimen Catherinen kädestä, ja tämä heitti sen turvaan\nlieden kuumimpaan osaan, jolloin Edgar alkoi hermostuneesti vapista\nja hänen kasvonsa muuttuivat kuoleman kalpeiksi. Hän ei, vaikka\nhenki olisi mennyt, voinut välttää tuota ylenpalttista liikutusta:\nsuru ja nöyryytys voittivat hänet täydellisesti. Hän nojasi tuolin\nselkänojaan ja peitti kasvonsa.\n\n\"Voi taivas! Entisaikaan olisit tällä ansainnut ritariuden!\" huudahti\nrouva Linton. \"Me olemme voitetut, me olemme voitetut! Heathcliffillä\non saman verran halua käydä sinuun käsiksi, kuin kuninkaalla on\nviedä armeijansa rottalaumaa vastaan. Rauhoitu! ei sinuun kosketa!\nSinunlaisesi luonne ei ole lammas, vaan imevä jäniksen poika.\"\n\n\"Toivon sinulle koituvan iloa maitoverisestä pelkuristasi, Cathy!\"\nvirkkoi hänen ystävänsä. \"Onnittelen sinua makusi vuoksi. Ja tuotako\norjailevaa, värisevää otusta pidit minua parempana? En viitsisi\nlyödä häntä kädelläni, mutta potkaisisin häntä jalallani ja tuntisin\nmelkoista mielihyvää. Itkeekö hän vai onko hän pyörtymäisillään\npelosta?\"\n\nLurjus läheni ja sysäsi tuolia, jolla Linton istui. Hänen olisi ollut\nparempi pysyä paikallaan: isäntäni hyppäsi pystyyn ja iski häntä\nkovasti suoraan kurkkuun; isku olisi kaatanut heikomman miehen. Se\nsalpasi Heathcliffin hengityksen hetkeksi, ja sillä välin kuin hän\noli tukehtumaisillaan herra Linton meni pois takaovesta pihalle ja\nsieltä päätyovelle.\n\n\"Niin, nyt sinun täälläkäyntisi ovat ainiaaksi päättyneet\", huusi\nCatherine. \"Lähde nyt, tai hän palaa mukanaan pari pistoolia ja kuusi\napulaista. Eikä hän tietysti koskaan anna anteeksi sinulle, jos hän\nkuuli puheemme. Olet tehnyt minulle huonon palveluksen, Heathcliff!\nMutta mene, kiiruhda! Näkisin kernaammin Edgarin saarrettuna kuin\nsinut.\"\n\n\"Ja luuletko minun menevän, kun tuo isku polttaa nieluani?\" jyrisi\nHeathcliff. \"Piru vieköön, en! Murskaan hänen kylkiluunsa kuin\nmädäntyneen pähkinän, ennenkuin astun kynnyksen yli! Ellen nyt häntä\nkaada, murhaan hänet joskus! Minun täytyy päästä häneen käsiksi,\nkoska sinä pidät arvossa hänen elämäänsä.\"\n\n\"Hän ei tule\", puutuin minä puheeseen keksien valheen. \"Tuolla\ntulevat kuski ja kaksi puutarhuria; ette varmaankaan jää odottamaan,\nettä he heittävät teidät ulos! Jokaisella on kalikka kädessään; ja\ntodennäköisesti isäntä katselee salin ikkunasta, täyttävätkö he hänen\nkäskynsä.\"\n\nPuutarhurit ja kuski _olivat_ tulossa, mutta Linton oli heidän\nkanssaan. He olivat jo tulleet pihalle. Heathcliff, mietittyään asiaa\nuudelleen, päätti välttää ottelua kolmen palkollisen kanssa; hän\ntarttui hiilihankoon, murskasi lukon sisäovesta ja poistui heidän\ntullessaan sisään.\n\nRouva Linton, joka oli ollut kovin kiihtynyt, pyysi, että saattaisin\nhänet yläkertaan. Hän ei tuntenut minun osuuttani häiriön\naikaansaantiin, ja minä halusin pitää hänet siitä tietämättömänä.\n\n\"Minä olen melkein mieletön, Nelly!\" hän huudahti, heittäytyen\nsohvalle. \"Tuhannet sepän moukarit takovat aivoissani! Käske\nIsabellan karttaa minua, tämä mellakka on hänen aiheuttamansa, ja\njos hän tai joku muu kiihdyttää minun vihaani nyt, tulen hulluksi!\nJa Nelly, sano Edgarille, jos näet hänet uudestaan tänä iltana, että\nolen sairastumaisillani vakavasti. Toivon, että niin kävisi. Hän\non peloittanut ja kiusannut minua kauheasti! Tahdon säikähdyttää\nhäntä! Sitäpaitsi hän voisi tulla ja aloittaa solvaus- ja valitus\nvirtensä. Olen varma, että panisin vastaan, ja Jumala tietää, miten\nse päättyisi! Teetkö sen, hyvä Nellyni? Sinähän tiedät, ettei minua\nvoida millään tavalla syyttää tästä jutusta. Mikä sai hänet rupeamaan\nkuuntelijaksi? Heathcliffin puhe oli raivostunutta, sen jälkeen kun\npoistuit luotamme; mutta olisin pian vieroittanut hänet Isabellasta,\neikä muu merkinnyt mitään. Nyt kaikki on mennyt hukkaan, sen vuoksi,\nettä hullu haluaa kuulla puhuttavan pahaa itsestään, se vaivaa\nmuutamia kuin paholainen! Jos ei Edgar olisi kuullut keskusteluamme,\nei hän olisi siinä mitään menettänyt. En tosiaankaan sitten enää, kun\nhän kohdisti minuun epäoikeutetun tyytymättömyytensä, vaikka olin\n_hänen_ puolestaan torunut Heathcliffiä, niin että tulin käheäksi,\npaljoa välittänyt, mitä he tekivät toisilleen; erittäinkin, koska\ntunsin, että päättyipä näytelmä miten tahansa, meidän kaikkien\nvälit menisivät rikki tietämättömän pitkäksi ajaksi! No niin, jos\nen saa pitää Heathcliffiä ystävänäni -- jos Edgar tulee olemaan\nilkeä ja mustasukkainen, koetan särkeä hänen sydämensä särkemällä\nomani. Se on nopea tapa kaiken lopettamiseksi, kun minut pakotetaan\näärimmäisyyteen! Mutta se teko säästetään sitä hetkeä varten, jolloin\nviimeinen toivo on menetetty; en yllätä sillä Lintonia. Tähän\nasti hän on ollut viisas varoessaan minun kiihoittamistani. Sinun\non paljastettava hänelle, millainen vaara uhkaa, jos hän luopuu\nvarovaisuudestaan, ja muistutettava häntä kiivaasta luonteestani,\njoka kiihdytettynä voi johtaa mielipuolisuuteen. Toivon, että voisit\nherättää hänet tunnottomuudesta, jotta hän välittäisi vähän enemmän\nminusta.\"\n\nVälinpitämättömyys, jota osoitin kuunnellessani näitä neuvoja, oli\nepäilemättä suorastaan suututtavaa: sillä ne annettiin täydellisen\nvilpittömästi; mutta uskoin, että henkilö, joka voi ohjata\nsuuttumispurkauksiaan laskelmiensa mukaan edeltä päin, voi myös\nponnistaa tahtonsa ohjaamaan tai johtamaan itseään siedettävästi\nniiden vaikutuksen alaisena ollessaankin, enkä tahtonut \"peloittaa\"\nhänen puolisoaan, kuten Catherine sanoi, ja moninkertaistaa hänen\nvaivojaan, joita Catherinen itsekkyyden tyydyttäminen aiheutti. Sen\ntähden en sanonut mitään, kun kohtasin isännän, joka oli tulossa\nvierashuoneeseen, mutta otin vapauden kuunnella jatkaisivatko he\nriitaansa. Isäntä alkoi ensin puhua.\n\n\"Jää siihen, missä olet, Catherine\", hän sanoi, ilman vähääkään vihaa\näänessään, mutta hyvin epätoivoisena. \"En viivy täällä. En ole tullut\nriitelemään enkä sopimaan. Mutta tahdon vain tietää, aiotko sinä\ntämän illan tapahtumain jälkeen jatkaa läheistä kanssakäymistäsi --\"\n\n\"Voi, taivaan tähden\", keskeytti emäntä polkien jalkaansa, \"taivaan\ntähden, älä nyt enää puhu meille siitä! Sinun kylmää vertasi ei voi\nsaada kuumaksi: sinun suonissasi virtailee jäävettä; mutta minun\nvereni kiehuu, ja sellaisen jään näkeminen saa sen kuohumaan.\"\n\n\"Päästäksesi minusta rauhaan on sinun vastattava kysymykseeni\",\nahdisti herra Linton. \"Sinun _täytyy_ vastata siihen, ja tuo kiihko\nei minua pelota. Olen huomannut, että sinä voit olla yhtä tyyni\nkuin kuka tahansa, kun tahdot. Tahdotko luopua Heathcliffistä tämän\njälkeen vai tahdotko luopua minusta. Sinun on mahdotonta olla _minun_\nystäväni ja _hänen_ samalla kertaa; ja _tahdon_ ehdottomasti tietää\nkumman valitset.\"\n\n\"Tahdon saada olla yksin!\" huudahti Catherine raivoissaan. \"Minä\nvaadin sitä! Etkö näe, että tuskin kykenen pysymään pystyssä? Edgar,\nsinä -- sinä poistut!\"\n\nHän soitti kelloa, kunnes se helähtäen särkyi; tulin sisään\nvitkastellen. Sellaiset tunnottomat ilkeät raivonpuuskat riittivät\nkoettelemaan pyhimyksenkin luonnetta! Siinä hän makasi ja takoi\npäätään sohvan selkänojaa vasten ja kiristeli hampaitaan, niin että\nsaattoi luulla hänen murskaavan ne sirpaleiksi. Ja herra Linton\nkatseli häntä äkillisen pelon vaivaamana. Hän käski minun hakea\nvähän vettä. Catherinella ei ollut voimaa puhua. Toin täyden lasin,\nja kun hän ei halunnut juoda, ripsuin sitä hänen kasvoilleen.\nMuutaman sekunnin jälkeen hän jäykistyi kankeaksi ja kohotti silmänsä\nylöspäin, hänen kasvonsa, jotka vaalenivat ja muuttuivat lyijyn\nvärisiksi, olivat kuin kuolleen kasvot. Linton näytti pelästyneeltä.\n\n\"Ei tässä ole kerrassaan mitään hätää\", kuiskasin. En tahtonut, että\nhän myöntyisi, vaikken sisimmässäni voinut olla pelkäämättä.\n\n\"Hänellä on verta huulillaan\", virkkoi Linton väristen.\n\n\"Mitäpä tuosta\", vastasin minä terävästi. Ja kerroin hänelle, miten\nrouva oli päättänyt, vähän ennen hänen tuloaan, panna toimeen\nmielenvikaisuuskohtauksen. Tein varomattomasti tuon ilmoituksen\nääneen, ja Catherine kuuli sen; sillä hän nousi seisomaan -- hiukset\nliehuen olkapäillä, silmät leimuten, kaulalihakset ja käsivarret\nluonnottoman näköisinä. Odotin saavani vähintään luunmurtumia;\nmutta hän tuijotti ympärilleen vain hetkisen ja syöksyi sitten pois\nhuoneesta. Isäntä käski minun seurata, ja meninkin Catherinen huoneen\novelle saakka. Catherine esti minua pääsemästä pitemmälle lukiten\noven edessäni.\n\nKun hän ei viitsinyt tulla aamiaiselle seuraavana aamuna,\nmenin kysymään, halusiko hän, että aamiainen tuotaisiin hänen\nhuoneeseensa. \"En\", hän vastasi jyrkästi. Sama kysymys toistettiin\npäivällisaikaan ja teenaikaan, ja taas seuraavana päivänä; aina vain\nsama vastaus. Herra Linton puolestaan vietti aikansa kirjastossa\neikä tiedustellut vaimonsa toimia. Isabellalla ja herra Lintonilla\noli tunnin kestävä keskustelu, jonka aikana herra Linton koetti\nhoukutella sisartaan ilmaisemaan luonnollista kauhua Heathcliffin\nlähentelyjen johdosta: mutta hän ei saanut mitään selvää Isabellan\nvälttelevistä vastauksista, ja hänen täytyi tyytymättömänä lopettaa\nkuulustelu; lopuksi hän kuitenkin vakavasti uhkasi katkaista kaikki\nsukulaisuussiteet heidän väliltään, jos Isabella olisi niin mieletön\nja rohkaisisi tuota arvotonta kosijaa.\n\n\n\n\nXII luku\n\n\nSillä välin, kun neiti Linton haaveili puiston ja puutarhan välillä,\naina äänetönnä ja melkein aina itkien, ja kun hänen veljensä\nsulkeutui kirjojensa pariin, joita hän ei ollenkaan aukaissut\n-- hartaasti odottaen, niinkuin arvelin, että Catherine katuen\nkäytöstään omasta aloitteestaan tulisi pyytämään anteeksi ja tekemään\nsovintoa -- ja kun Catherine paastosi järkähtämättömästi, ehkäpä\nsiinä luulossa, että Edgar joka aterialla oli tukehtumaisillaan\nhänen poissaolonsa vuoksi, ja että ainoastaan ylpeys esti häntä\nheittäytymästä Catherinen jalkoihin, jatkoin minä kotoisia\nvelvollisuuksiani, vakuutettuna siitä, että Rastaantien moision\nseinien sisällä oli vain yksi järkevä sielu, ja se sielu asui minun\nruumiissani. En tuhlannut lohdutuksiani neidille enkä moitteita\nemännälleni; en myöskään kiinnittänyt suurta huomiota isäntäni\nhuokauksiin, isäntäni, joka halusi kuulla rouvansa nimen, kun ei\nsaanut kuulla hänen ääntään. Tahdoin antaa heidän toimia mielensä\nmukaan; ja vaikka asiain kulku oli surullisen hidasta, aloin\nedeltäpäin iloita niiden edistyksen viimein alkaessa hiukan sarastaa:\nniin olin alussa ajatellutkin.\n\nKolmantena päivänä rouva Linton aukaisi ovensa lukosta ja\nlopetettuaan veden pesukannustaan ja karahvistaan, pyysi lisää vettä\nja lautasellisen velliä, sillä hän uskoi olevansa kuolemaisillaan.\nSen ajattelin olevan Edgarin korville tarkoitettua puhetta enkä\nuskonut sitä, joten pidin sen omana tietonani ja toin hänelle vähän\nteetä ja paahdettua leipää. Hän söi ja joi haluisasti ja vaipui taas\ntakaisin tyynylleen, käsiään pusertaen ja valittaen. \"Voi, minä\nkuolen!\" hän huusi, \"koska ei kukaan välitä minusta. Toivon, etten\nolisi syönyt tuota.\" Pitkän aikaa jälkeenpäin kuulin hänen mutisevan:\n\"Ei, minä en kuole -- hän iloitsisi -- hän ei minua rakasta yhtään --\nhän ei koskaan surisi minua!\"\n\n\"Haluatteko jotakin, rouva?\" tiedustelin minä, yhä säilyttäen\nulkonaisen malttini huolimatta hänen surkastuneesta ulkomuodostaan ja\nomituisesta, liioitellusta käytöksestään.\n\n\"Mitä tuo tunteeton olento puuhaa?\" tiedusteli hän työntäen paksut,\nvanukkeiset kiharat riutuneilta kasvoiltaan. \"Onko hän vaipunut\nhorroksiin vai onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei kumpaakaan\", vastasin minä, \"jos tarkoitatte herra Lintonia. Hän\nvoi siedettävän hyvin, luullakseni, vaikka hän käyttää lueskeluun\nenemmän aikaa kuin pitäisi: hän on yhtä mittaa kirjojensa parissa,\nkun ei hänellä ole muuta seuraa.\"\n\nMinun ei olisi pitänyt puhua niin, jos olisin tiennyt hänen\ntodellisen tilansa, mutta minä en voinut vapautua ajatuksesta, että\nhänen vaivansa osaksi oli näyttelemistä.\n\n\"Kirjojensa parissa!\" hän huusi hämmästyneenä. \"Ja minä olen\nkuolemaisillani! Minä olen haudan partaalla! Jumalani! Tietääkö hän,\nmiten muuttunut minä olen?\" jatkoi hän, tuijottaen kuvaansa peilistä,\njoka riippui vastakkaisella seinällä. \"Onko tuo Catherine Linton?\nEdgar luulee minun oikuttelevan -- näyttelevän kenties. Etkö voi\nilmoittaa hänelle, että tämä on kauhistuttavan totta? Nelly, ellei se\nole liian myöhäistä, niin heti saatuani tietää, miltä hänestä tuntuu,\nvalitsen toisen näistä kahdesta: joko näännytän itseni heti nälkään\n-- se ei olisi mikään rangaistus, ellei hänellä ole sydäntä -- tai\ntoivun tästä ja poistun maasta. Puhutko hänestä totta nyt? Pidä\nvarasi! Onko hän tosiaankin niin täysin välinpitämätön elämästäni?\"\n\n\"Hyvänen aika, rouva\", vastasin; \"eihän isännällä ole aavistustakaan,\nettä olette tullut sekapäiseksi; eikä hän tietenkään osaa pelätä,\nettä aiotte kuolla nälkään.\"\n\n\"Luuletko niin? Etkö sinä voisi sitä sanoa hänelle?\" vastasi hän.\n\"Vakuuta hänelle! Esitä hänelle omana mielipiteenäsi; sano olevasi\nvarma siitä, että sen teen!\"\n\n\"En, te unohdatte, rouva Linton\", huomautin minä, \"että olette tänään\nnauttinut vähän ruokaa, ja huomenna huomaatte sen hyvät seuraukset\".\n\n\"Jos vain olisin varma, että se surmaisi hänet\", hän keskeytti,\n\"surmaisin itseni heti! Näinä kolmena kauheana yönä en ole\nhetkeksikään sulkenut silmiäni -- ja voi, kuinka minua on kidutettu!\nKuinka luonani on kummitellut, Nelly! Mutta alan käsittää, ettet\npidä minusta. Kuinka omituista! Ajattelin, vaikka kaikki vihaavat\nja halveksivat toisiaan, eivät he voi olla rakastamatta minua. Ja\nmuutamassa tunnissa he ovat kaikki muuttuneet vihamiehiksi: olen\nvarma siitä, että _he_ ovat muuttuneet, kaikki _täällä_. Miten\nkolkkoa on kohdata kuolema heidän kylmien kasvojensa ympäröimänä!\nIsabella, pelästyneenä ja kapinoivana, pelkäisi astua huoneeseen,\nolisi niin kauhistavaa katsella Catherinen loppua! Ja Edgar seisoisi\njuhlallisena vieressä katsomassa sen menoa ja sen jälkeen rukoilisi\nkiitosrukouksia Jumalalle sen johdosta, että rauha on palautettu\nhänen kotiinsa, ja menisi takaisin _kirjojensa_ pariin! Mitä on\nhänellä kaiken tuntevaisen nimessä tekemistä kirjojensa kanssa, kun\nminä olen kuolemaisillani?\"\n\nHän ei voinut sietää huomautusta herra Lintonin filosofisesta\nalistuvaisuudesta, jonka johdatin hänen mieleensä. Heitellen itseään\nedestakaisin hän kiihoitti kuumeisen pelkonsa hulluudeksi ja repi\ntyynyä hampaillaan; sitten hän kohosi seisomaan kovan kuumeen\nvallassa ja vaati minua aukaisemaan ikkunan. Oli keskitalvi, ja\ntuuli puhalsi voimakkaasti koillisesta, ja minä kieltäydyin. Sekä\nilmeet, jotka vaihtelivat hänen kasvoillaan, että hänen mielensä\nmuutokset alkoivat huolestuttaa minua kauheasti; mieleeni muistui\nhänen edellinen tautinsa ja tohtorin määräys, ettei hänen mieltään\nsaisi pahoittaa. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut raivoisa; nyt\nhän toiseen käsivarteensa nojaten ja huomaamatta, että olin\nkieltäytynyt tottelemasta häntä, näytti tuntevan lapsellista huvia\nhöyhenien nyppimisestä tyynyistä, joita hän juuri oli tehnyt, ja\nniiden asettamisesta lakanalle lajiensa mukaan: hänen mielensä oli\nharhaillut uusille urille.\n\n\"Tuo on kalkkunan\", hän mutisi itsekseen; \"ja tämä on villihanhen;\nja tämä on kyyhkysen. Voi, he panevat kyyhkysen sulkia tyynyihin\n-- eipä ihme, etten voinut kuolla! Minun täytyy muistaa heittää se\nlattialle, kun menen nukkumaan; ja tässä on vesikukon; ja tässä\n-- tuntisin sen tuhansien joukosta -- on hyypän. Kaunis lintu,\njoka lentelee päittemme päällä nevalla. Se tahtoi mennä pesäänsä,\nsillä pilvet olivat paisuneet tulvilleen ja se tunsi sateen olevan\ntulossa. Tämä höyhen löydettiin nummelta, lintua ei ammuttu: näimme\nsen pesän talvella pieniä luurankoja täynnä. Heathcliff asetti ansan\nsen viereen, eivätkä emolinnut uskaltaneet tulla. Pakotin hänet\nlupaamaan, ettei hän koskaan ampuisi hyyppää sen jälkeen, eikä hän\nampunutkaan. Niin, täällä on enemmänkin. Ampuiko hän minun hyyppäni,\nNelly? Onko niistä yksikään punainen? Annahan, kun katson!\"\n\n\"Jättäkää tuo lapsellinen puuha!\" keskeytin, vetäen tyynyn pois\nja kääntäen reiät patjaan päin, sillä hän kiskoi sen sisällystä\nkourittain. \"Levätkää ja sulkekaa silmänne: tehän houritte. Tästäpä\ntuli sekasotku! Untuvat liitelevät kuin lumi.\"\n\n\"Sinä, Nelly, olet vanha nainen\", hän jatkoi haaveillen; \"sinulla\non harmaat hiukset ja kumaraiset hartiat. Tämä vuode on haltiain\nluola Peniston-kukkuloiden kupeessa, ja sinä poimit nuolenkärjen\nmuotoisia piikiviä heittääksesi meidän hiehojamme; ja oletat\nmuka minun lähellä ollessani niiden olevan vain villahahtuvia.\nSellaiseksi tulet viidenkymmenen vuoden kuluttua: tiedän, ettet sitä\nole nyt. En houraile: olet erehtynyt, sillä muuten uskoisin sinun\ntodella _olevan_ tuollaisen kuihtuneen noidan, ja että minä olin\nPeniston-kukkuloiden katveessa; ymmärrän, että on yö ja pöydällä on\nkaksi kynttilää, jotka saavat mustan kaapin loistamaan kuin mustan\nmerikullan.\"\n\n\"Mustan kaapin? missä se on?\" kysyin minä. \"Puhutte unissanne!\"\n\n\"Se on seinää vasten, niinkuin se aina on ollut\", hän vastasi. \"Sepä\n_on_ kummaa -- näen kasvot siinä!\"\n\n\"Tässä huoneessa ei ole kaappia eikä ole koskaan ollut\", sanoin minä\nmennen jälleen istuimelleni ja nostaen ylös vuodeverhon voidakseni\npitää häntä silmällä.\n\n\"Etkö _sinä_ näe noita kasvoja?\" tiedusteli hän, tuijottaen\nkiihkeästi peiliin.\n\nJa sanoinpa mitä tahansa, en voinut saada häntä käsittämään, että\nne olivat hänen omat kasvonsa: niinpä nousin ja peitin peilin\nhartiahuivilla.\n\n\"Se on sen takana yhä ja se liikkuu. Kuka se on? Toivon, ettei se\ntule ulos, kun menet pois! Voi, Nelly, tässä huoneessa kummittelee!\nMinä pelkään jäädä tänne yksin!\"\n\nOtin hänen kätensä omaani ja pyysin häntä malttamaan mielensä; sillä\nyhtämittaiset väristykset puistattivat hänen ruumistaan ja hän\n_halusi_ pitää katseensa tuijottamassa peiliin.\n\n\"Siellä ei ole ketään!\" väitin jyrkästi. \"Se olitte _te itse_, rouva\nLinton: hetki sitten tiesitte sen.\"\n\n\"Minäkö itse!\" hän huohotti, \"ja kello lyö kahtatoista! Se on siis\ntotta! se on kauheata!\"\n\nHän tarttui sormillaan vuodeliinoihin ja veti ne silmilleen. Koetin\nvarastautua ovelle kutsuakseni hänen miestään, mutta läpitunkeva\nhuuto pakotti minut takaisin -- hartiahuivi oli pudonnut peilin\npäältä.\n\n\"Hyvänen aika, mikä hätänä?\" kysyin minä. \"Kuka on pelkuri? Herätkää!\nSe on peili -- kuvastin, rouva Linton; ja te näette itsenne siinä, ja\nminäkin olen siinä teidän vieressänne.\"\n\nHän piti minusta lujasti kiinni, vapisevana ja peloissaan, mutta\nkauhu hälveni vähitellen hänen kasvoiltaan; niiden kalpeus vaihtui\nhäpeänpunaan.\n\n\"Voi kuitenkin! Luulin olevani kotona\", hän huokasi. \"Luulin\nmakaavani kamarissani Humisevassa harjussa. Sekaannuin, kun olen\nheikko, ja kirkaisin huomaamattani. Älä sano mitään, mutta jää\nluokseni. Pelkään nukkumista: uneni kauhistuttavat minua.\"\n\n\"Sikeä uni tekisi teille hyvää, rouva\", vastasin minä; \"ja toivon,\nettä nämä kärsimykset estävät teitä yrittämästä nälkään nääntymistä\nuudelleen.\"\n\n\"Ah, olisinpa vain omassa vuoteessani tuossa vanhassa talossa!\" hän\njatkoi katkerasti käsiään puserrellen. \"Ja tuuli humisisi kuusissa\nikkunan vieressä. Anna minun tuntea se -- se tulee suoraan suolta --\nanna minun henkäistä sitä vain yhden kerran.\"\n\nTyynnyttääkseni häntä, pidin ikkunaa auki muutaman sekunnin. Kylmä\ntuuli puhalsi sisään, suljin ikkunan ja palasin vartiopaikkaani. Hän\nmakasi hiljaa nyt, kasvot kyynelissä kylpien. Ruumiin uupuminen oli\nkokonaan kukistanut hänen luonteensa: tulinen Catherinemme ei nyt\nollut valittavaa lasta kummempi.\n\n\"Kuinka kauan on siitä, kun sulkeuduin tänne?\" hän kysyi yht'äkkiä\nelpyen.\n\n\"Se tapahtui maanantai-iltana\", vastasin minä, \"ja nyt on torstai-yö\ntai paremminkin perjantai-aamu\".\n\n\"Mitä! samaa viikkoako?\" huudahti hän. \"Niinkö lyhyt aika vain?\"\n\n\"Tarpeeksi pitkä aika, kun täytyy tulla toimeen vain kylmällä vedellä\nja huonolla tuulella.\"\n\n\"Hyvänen aika, ovatpa ne hetket olleet pitkiä\", hän mutisi\nepäillen: \"siitä täytyy olla enemmän aikaa. Muistan, että olin\nvierashuoneessa, sen jälkeen kuin he riitelivät, ja että Edgar oli\njulmasti suuttunut ja että epätoivoisena juoksin tähän huoneeseen.\nHeti lukittuani oven menin tajuttomaksi ja kaaduin lattialle. En\nvoinut selittää Edgarille, miten varmasti tiesin, että saisin\nkohtauksen tai että tulisin raivohulluksi, jos hän jatkaisi minun\nkiusaamistani! En voinut hallita kieltäni enkä aivojani, eikä hän\nvarmaankaan arvannut tuskaani: halusin vain vaistomaisesti paeta\nhäntä ja hänen ääntään. Aamu alkoi sarastaa, ennenkuin toivuin\ntarpeeksi nähdäkseni ja kuullakseni, ja, Nelly, kerronpa sinulle,\nmitä ajattelin, ja mikä on uudestaan ja uudestaan tullut mieleeni,\nkunnes pelkäsin järkeni sammuvan. Minä ajattelin siinä maatessani\npää pöydän jalkaa vasten ja silmäni erottaessa epäselvästi ikkunan\nharmaat ääriviivat, että olin kotona tammiseinäiseen vuoteeseeni\nsulkeutuneena; ja jokin suuri suru, jota en voinut kohta herättyäni\nmuistaa, ahdisti sydäntäni. Mietin ja kiusasin itseäni keksiäkseni,\nmikä se olisi, ja mitä ihmeellisimmällä tavalla viimeiset seitsemän\nvuotta elämästäni haipuivat olemattomiin! En muistanut, että niitä\noli ollenkaan ollutkaan. Olin lapsi; isäni oli juuri haudattu, ja\nonnettomuuteni aiheutui erosta, johon Hindley oli määrännyt minut\nja Heathcliffin. Minut pantiin yksin nukkumaan ensimmäistä kertaa;\nja herätessäni kolkosta unesta ja itkettyäni koko yön, kohotin\nkättäni työntääkseni vuoteen laudoituksen syrjään: käteni osui pöydän\nlaitaan! Vedin sitä pitkin mattoa, ja sitten muisti palasi: viimeinen\nsuruni vaihtui suureen epätoivoon. En voi sanoa, miksi tunsin\nitseni niin äärettömän onnettomaksi: sen täytyy olla ajoittaista\nsekapäisyyttä, sillä tuskinpa siihen on aihetta. Mutta ajattelin,\nettä kaksitoista vuotiaana minut oli kiskaistu irti Humisevasta\nharjusta ja koko lapsuusaikaisesta ympäristöstäni ja minun kaikki\nkaikestani, jollainen Heathcliff silloin oli, ja muutettu yhdessä\nhetkessä rouva Lintoniksi, Rastaantien moision emännäksi ja vieraan\nihmisen vaimoksi: pakolaisena ja karkoitettuna tästä lähtien sieltä,\nmikä oli ollut minun maailmani. Voit nähdä mielikuvituksessasi\nvilahduksen siitä pohjattomasta kuilusta, jossa matelin! Pudista\npäätäsi, jos tahdot, Nelly, sinä olet ollut osallisena tässä minun\nhämmentämisessäni! Sinun olisi pitänyt puhua Edgarille, niin, sinun\nolisi pitänyt, ja pakottaa hänet jättämään minut rauhaan! Voi,\nkuinka kuume minua polttaa! Toivon, että olisin ulkona! Toivon,\nettä olisin taas tyttönen, puoliksi kesytön ja hurjanrohkea ja\nvapaa; joka nauraisin loukkauksille enkä tulisi mielipuoleksi niiden\npainostamana! Miksi olen niin muuttunut? Miksi syöksyy vereni\nsekasorron helvettiin muutaman sanan tähden? Olen varma, että olisin\ntaas oma itseni, kun pääsisin tuonne kanervikkokunnaille. Aukaise\nuudestaan ikkuna! Jätä se auki! Nopeasti, miksi et liikahda?\"\n\n\"Koska en halua tappaa teitä kylmään\", vastasin. \"Et halua antaa\nminulle mahdollisuutta elää, tarkoitat\", virkkoi rouva synkästi. \"En\nsentään ole vielä avuton; avaan sen itse.\"\n\nHän livahti vuoteelta, ennenkuin ehdin häntä estää, meni huoneen\npoikki, kävellen kovin vaivalloisesti, työnsi ikkunan auki ja\nkumartui ulos, välittämättä purevasta kylmyydestä, joka viilsi hänen\nolkapäitänsä terävästi kuin veitsi. Minä kehoitin, ja viimein koetin\npakottaa häntä vetäytymään siitä pois. Mutta pian huomasin, että\nhänen kuumehoureen synnyttämät voimansa olivat paljon suuremmat\nkuin minun (hän _houri_, sitä todistivat hänen seuraavat tekonsa ja\nraivoamisensa). Kuu ei valaissut, ja koko seutua peitti sumuinen\npimeys; ei ainoatakaan valoa loistanut taloista, ei läheltä eikä\nkaukaa -- kaikki valot oli sammutettu kauan sitten; eivätkä Humisevan\nharjun tulet koskaan näkyneet -- kuitenkin hän vakuutti näkevänsä\nniiden loistavan.\n\n\"Katso\", hän huudahti innoissaan, \"tuo on minun huoneeni, jossa\nkynttilä palaa ja jonka edessä puut huojuvat; ja toinen kynttilä\npalaa Josephin ullakkohuoneessa. Joseph istuu myöhään valveilla,\neikö totta? Hän odottaa, kunnes tulen kotiin, että hän voisi sulkea\nportin. No niin, hän saa odottaa vielä hetkisen. Matka on vaikea ja\nsurullisin sydämin kuljettava; meidän täytyy mennä ohi Gimmertonin\nkirkon! Olemme usein uhmanneet sen haamuja yhdessä ja yllyttäneet\ntoisiamme seisomaan hautojen ääressä ja manaamaan henkiä esiin. Mutta\nHeathcliff, jos yllytän sinua nyt, niin yritätkö? Jos sinä sen teet,\npysyn rinnallasi. En aio maata siellä yksin: he voivat haudata minut\nkahdentoista jalan syvyyteen ja kaataa kirkon hautani päälle, mutta\nminä en aio levätä, ennenkuin sinä olet kanssani. En koskaan aio!\"\nHän pysähtyi ja jatkoi sitten hymyillen omituisesti. \"Hän miettii --\nhän pitää parempana, että minä menisin hänen luokseen! Etsi tietä\nsiis! mutta ei läpi tuon kirkkomaan. Olet hidas! Ole tyytyväinen,\nsinä olet aina seurannut minua!\"\n\nKoska huomasin turhaksi vastustella hänen hulluuttaan, mietin, mistä\nvoisin saada jotakin kääriäkseni hänen ympärilleen irroittamatta\nkäsiäni hänestä (sillä en voinut jättää häntä yksin tuon avonaisen\nikkunan ääreen), kun hämmästyksekseni kuulin oven kädensijan\nrapisevan ja herra Linton astui sisälle. Hän oli vasta silloin\ntullut kirjastosta; kulkiessaan eteisen läpi hän oli kuullut meidän\npuhuvan ja uteliaisuudesta tai pelosta halusi saada selville, mitä\nkeskustelumme niin myöhäisellä hetkellä merkitsi.\n\n\"Voi, herra!\" huusin minä hilliten huudahduksen, jonka hänen eteensä\naukeneva näky ja huoneen kolkkous nostattivat hänen huulilleen.\n\"Emäntä-parkani on sairas, ja hän voittaa minut täydellisesti: en\nkykene hoitamaan häntä mitenkään, tulkaa, olkaa hyvä, ja houkutelkaa\nhänet menemään vuoteeseen. Unohtakaa vihanne, sillä häntä on vaikea\njohtaa muulla tavalla kuin hänen omallaan.\"\n\n\"Catherineko sairas?\" hän sanoi kiiruhtaen luoksemme. \"Sulje ikkuna,\nEllen! Catherine! miksi -- --\"\n\nHän vaikeni. Rouva Lintonin riutunut ulkonäkö sai hänet sanattomaksi;\nhän kykeni ainoastaan katsomaan vuoroin vaimoansa, vuoroin minua\nhirveästi hämmästyneenä.\n\n\"Hän on riehunut täällä\", jatkoin, \"eikä ole syönyt juuri ollenkaan\neikä ole kertaakaan valittanut: hän ei ole päästänyt ketään meistä\nsisälle ennenkuin tänä iltana, ja niin emme voineet ilmoittaa teille\nhänen tilastaan, kosk'emme tienneet sitä itsekään, mutta se ei\nmerkitse mitään.\"\n\nTunsin lausuvani selitykseni kömpelösti; isäntäni rypisti otsaansa.\n\"Vai ei se merkitse mitään, Ellen Dean?\" virkkoi hän ankarasti.\n\"Teidän täytyy paremmin selittää syy, miksi ette ole antanut minulle\ntietoa tästä!\" Ja hän otti vaimonsa syliinsä ja katseli häneen\ntuskaisana.\n\nEnsin Catherine ei ollenkaan tuntenut häntä: hänen harhaileva\nkatseensa ei nähnyt Edgaria. Hourimista ei sentään kestänyt\nloppumattomasti: kun Catherinen silmät olivat väsyneet katselemaan\nulkopuolista pimeyttä, hän asteittain keskitti huomionsa mieheensä ja\nsai selville, kuka häntä piti sylissään.\n\n\"Voi, sinä olet tullut, etkö olekin, Edgar Linton?\" hän virkkoi\nvihaisesti. \"Sinä olet eräs niistä otuksista, jotka ovat aina\nkäsillä, kun niitä vähimmin kaivataan, etkä milloinkaan lähellä,\nkun sinua tarvitaan! Varmaankin me nyt saamme kuulla yllinkyllin\nvalituksia -- huomaan, että saamme -- mutta ne eivät estä minua\njoutumasta kotiini tuolla, lepopaikkaani, jonne minut on määrätty\nmenemään, ennenkuin kevät on ohi! Tuolla se on: ei Lintonien\njoukossa, muista se, ei kirkon katon suojassa, vaan raittiissa\nilmassa, hautakiven alla; saat olla tyytyväinen, menepä sitten heidän\nluokseen tai tule minun luokseni.\"\n\n\"Catherine, mitä olet tehnyt?\" huomautti isäntäni. \"Enkö merkitse\nsinulle enää mitään? Rakastatko tuota hylkyä Heath--\"\n\n\"Vaikene!\" huusi rouva Linton. \"Vaikene silmänräpäyksessä! Jos\nmainitset tuon nimen, lopetan asian heti hyppäämällä ulos ikkunasta!\nSen, mitä pidät sylissäsi tällä hetkellä saat pitää; mutta sieluni\non tuolla mäen rinteellä, ennenkuin sinä taas uudestaan kosketat\nminuun. Minä en sinua tarvitse, Edgar: en tarvitse sinua enää.\nPalaa kirjojesi ääreen. Olen onnellinen, että sinulla on, millä\nlohduttautua, sillä kaikki, mitä minussa omasit, on, mennyt.\"\n\n\"Hän hourailee, herra!\" tokaisin minä väliin. \"Hän on puhunut\njoutavia koko illan; antakaa hänelle vain tyyntä ja oikeata hoitoa,\nja hän toipuu. Tästä lähtien meidän täytyy varoa, ettemme suututa\nhäntä.\"\n\n\"En halua enää teidän neuvojanne\", vastasi herra Linton. \"Te tunsitte\nemäntänne luonteen ja yllytitte minua kiusaamaan häntä. Ettekä ole\nantanut minulle vihjaustakaan, kuinka hän on voinut näinä kolmena\npäivänä! Se oli sydämetöntä! Kuukausienkaan sairaus ei olisi voinut\naiheuttaa sellaista muutosta!\"\n\nAloin puolustaa itseäni ajatellen, että on liian kovaa joutua\nkärsimään toisen oikullisuuden tähden. \"Tiesin, että rouva Lintonin\nluonne oli itsepäinen ja hallitseva\", huomautin minä, \"mutta en\ntiennyt, että haluaisitte palvoa hänen sisukkuuttaan! Minä en\ntiennyt, että minun häntä miellyttääkseni olisi pitänyt iskeä silmää\nherra Heathcliffille. Täytin uskollisen palvelijan velvollisuuden\nkertoessani teille, ja minä olen saanut uskollisen palvelijan palkan!\nNo niin, se opettaa minua suurempaan varovaisuuteen ensi kerralla.\nEnsi kerralla voitte hankkia tietonne itse.\"\n\n\"Ensi kerralla, kun kerrotte juoruja minulle, lakkaatte minua\npalvelemasta, Ellen Dean\", vastasi hän.\n\n\"Mieluimmin varmaankin olisitte siis kokonaan kuulematta siitä, herra\nLinton\", virkoin minä. \"Heathcliff kosiskelee siis teidän luvallanne\nneitiä, ja tulee tänne joka kerran kuin olette poissa myrkyttääkseen\nrouvan teitä vastaan?\"\n\nVaikka Catherine oli sekaisin, seurasi hän valppaasti keskusteluamme.\n\n\"Vai niin, Nelly on näytellyt petturia\", huudahti hän intohimoisesti.\n\"Nelly on salainen vihamieheni. Sinä noita! Sinä etsit teräviä\npiikiviä vahingoittaaksesi meitä! Päästä minut, niin pakotan hänet\nkatumaan! Pakotan hänet ulvomaan sanojensa peruutusta!\"\n\nHullu raivo loisti hänen silmistään; hän ponnisteli epätoivoisesti\nvapautuakseen Lintonin sylistä. Minulla ei ollut halua pidentää\ntuota näytöstä; poistuin huoneesta päättäen hakea lääkärin omalla\nvastuullani.\n\nKulkiessani puutarhan läpi päästäkseni tielle näin siinä, missä\nhevosten kiinnike oli upotettu muuriin, jonkin valkoisen vilahtelevan\nsäännöttömästi, ilmeisesti jostakin muusta syystä kuin tuulen\nvaikutuksesta. Huolimatta kiireestäni, pysähdyin sitä tarkastamaan,\netten jälkeenpäin lopun ikääni kuvittelisi, että se oli toisen\nmaailman olento. Hämmästyksekseni ja suureksi levottomuudekseni\ntunsin sen, paremmin koskettamalla kuin näkemällä, neiti Isabellan\nsylikoiraksi, Fannyksi, joka oli pantu koukkuun riippumaan\nnenäliinasta; koira oli vetämäisillään viimeisiä henkäyksiänsä.\nVapautin eläimen nopeasti ja nostin sen puutarhaan. Olin nähnyt sen\nseuraavan emäntäänsä, kun hän meni nukkumaan; ja ihmettelin, miten se\noli voinut päästä tänne ja kuka pahanilkinen henkilö oli kohdellut\nsitä näin. Irroittaessani solmua koukusta, olin useita kertoja\nkuulevinani jonkin matkan päästä nelistävän hevosen kavion kapsetta;\nmutta minulla oli niin paljon asioita mietittävänä, että tuskinpa\nuhrasin sille huomiolleni ajatustakaan: vaikka kavion kapse siinä\npaikassa oli omituinen ääni kello kahden aikaan aamulla.\n\nHerra Kenneth oli onneksi juuri tulossa ulos mennäkseen kylään\nkatsomaan erästä potilastaan, kun tulin kadulle, ja selostukseni\nCatherine Lintonin taudista sai hänet heti seuraamaan minua. Hän\noli yksinkertainen, karkeatekoinen mies, eikä hän arastellut\nilmaistessaan epäilyään Catherinen henkiin jäämisestä tämän toisen\nkohtauksen jälkeen, ellei sairas olisi alistuvaisempi hänen\nmääräyksilleen, kuin miksi hän edellisellä kerralla oli osoittautunut.\n\n\"Nelly Dean\", virkkoi hän, \"en voi olla ajattelematta, että tähän\non erikoinen syy. Mitä Rastaantien moisiossa viimeaikoina on ollut\ntekeillä? Olemme kuulleet tänne kummia huhuja. Voimakas, terve\nCatherinenlainen nuori nainen ei turhan takia sairastu, eikä\nsellaisten ihmisten pitäisikään sitä tehdä. Heitä on vaikea hoitaa\nkuumeessa ja muussa sellaisessa. Miten se alkoi?\"\n\n\"Isäntä kertoo sen teille\", vastasin minä, \"mutta tunnettehan te\nEarnshawien kiihkeät luonteet, ja rouva Linton on heistä kaikkein\nkiihkein. Voin sanoa sen: se alkoi riidasta. Vihan puuskassa hän\nsai jonkinlaisen pyörtymiskohtauksen. Ainakin hän itse on sen\nniin selostanut, sillä ollessaan kaikkein suuttunein hän juoksi\npois ja lukitsi ovensa. Jälkeenpäin hän kieltäytyi syömästä, ja\nnyt hän vuorotellen raivoaa ja on horroksissa; hän tuntee ihmiset\nympärillään, mutta hänen mielensä on täynnä kaikenlaisia kummia\najatuksia ja harhakuvia.\"\n\n\"Sureekohan herra Linton sitä?\" kysyi herra Kenneth.\n\n\"Sureeko? Jos jotakin tapahtuisi, särkyisi hänen sydämensä!\" vastasin\nminä. \"Älkää saattako häntä levottomammaksi kuin on tarpeellista.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta neuvoin häntä varomaan\", sanoi toverini,\n\"ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset, koska ei ole noudattanut\nvaroitustani. Eikö hän ole ollut tekemisissä herra Heathcliffin\nkanssa viime aikoina?\"\n\n\"Heathcliff käy hyvin usein Rastaantien moisiossa\", vastasin\nminä, \"vaikkakin enemmän senvuoksi, että rouva on tuntenut hänet\nlapsuudesta asti, kuin siksi, että herra pitäisi hänen seurastaan.\nNykyisin häneltä on riistetty vierailunvaiva, koska hän osoitti\njulkeaa harrastusta neiti Lintonia kohtaan. Tuskinpa häntä enää\notetaan vastaan.\"\n\n\"Ja onko neiti Linton kylmä häntä kohtaan?\" oli tohtorin seuraava\nkysymys.\n\n\"Minä en ole hänen uskottunsa\", vastasin minä haluamatta jatkaa tätä\nkeskustelua.\n\n\"Ei, hän on viekas\", huomautti hän päätään pudistaen. \"Hän pitää omat\nneuvonsa! Mutta hän on todellinen pikku hupsu. Luotettavalta taholta\nolen saanut tietää, että viime yönä (ja kylläpä olikin kaunis yö!)\nhän ja Heathcliff kävelivät taimitarhassanne talon takana enemmän\nkuin kaksi tuntia, ja Heathcliff pyysi häntä hartaasti, ettei hän\nmenisi enää sisään, vaan nousisi hänen hevosensa selkään ja karkaisi\nhänen kanssaan! Tietojen antaja sanoi, että Isabella saattoi torjua\nHeathcliffin pyynnön vain lupaamalla kunniasanallaan olevansa\nvalmis karkaamaan heidän seuraavan kerran kohdatessaan; milloin se\ntapahtuisi, hän ei kuullut, mutta käskekää herra Lintonia pitämään\nsilmänsä avoinna!\"\n\nNämä uutiset herättivät mieleeni uuden pelon; minä jätin Kennethin\njälkeeni ja juoksin suurimman osan kotimatkaa. Pikku koira haukkui\nyhä pihalla. Uhrasin minuutin aukaistakseni portin sille, mutta, sen\nsijaan että se olisi mennyt päätyovelle, se harhaili edestakaisin\nruohoa nuuskien ja olisi pujahtanut tielle, ellen olisi ottanut\nsitä syliini ja vienyt mukanani. Päästyäni Isabellan huoneeseen,\nvahvistui epäluuloni: huone oli tyhjä. Jos olisin tullut muutamaa\ntuntia aikaisemmin, olisi rouva Lintonin sairaus estänyt hänet\najattelemattomasta teosta. Mutta mitä olisi nyt tehtävä? Heidät\nvoitaisiin mahdollisesti saavuttaa, jos heti lähdettäisiin ajamaan\ntakaa. Minä en sentään voinut ajaa heitä takaa enkä uskaltanut\nherättää talon väkeä enkä nostattaa meteliä ja kaikkein vähimmin\npaljastaa asiaa isännälleni, jonka ajatukset olivat kokonaan\nkiintyneet hänen nykyiseen suruunsa, ja jonka sydän ei olisi kestänyt\nuutta murhetta. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin vaikenemisen,\nantaa asian mennä menoaan. Ja kun Kenneth saapui, menin kovin\nlevottoman näköisenä ilmoittamaan hänen tulostaan. Catherine\nmakasi rauhattomassa unessa: hänen puolisonsa oli saanut pahimman\nraivonpuuskan lauhtumaan; nyt hän seisoi Catherinen tyynyn ääressä\ntarkaten Catherinen tuskallisen ilmeikkäiden kasvonpiirteiden\njokaista varjoa, jokaista muutosta.\n\nKun tohtori oli tutkinut potilaan, puhui hän toivorikkaasti herra\nLintonille sairauden päättymisestä, jos vain voisimme säilyttää\nCatherinen ympärillä täydellisen ja keskeytymättömän hiljaisuuden.\nMinulle hän vihjaisi, ettei sairasta uhannut niin paljon kuoleman\nvaara kuin täydellinen järjen menettäminen.\n\nEn sulkenut silmiäni sinä yönä eikä herra Lintonkaan: me emme\ntosiaankaan edes menneet vuoteeseen, ja palvelijat nousivat kaikki\njalkeille paljon ennen tavallista aikaa, liikkuivat talossa hiipivin\naskelin ja kuiskaillen tavatessaan toisiaan askareissaan. Kaikki muut\nolivat liikkeellä paitsi neiti Isabella; he alkoivat huomautella,\nmiten raskaasti hän nukkui; hänen veljensäkin kysyi oliko hän noussut\nja näytti kärsimättömänä odottavan hänen saapumistaan ja olevan\nloukkaantunut siitä, ettei hän osoittanut olevansa huolestunut\nkälynsä sairauden takia. Pelkäsin, että herra Linton lähettäisi minut\nhäntä hakemaan; mutta säästyin ikävyydestä enkä joutunut ensimmäisenä\nhänen pakoansa julistamaan. Eräs palvelijattarista, ajattelematon\ntyttö, joka oli käynyt varhain asialla Gimmertonissa, tuli huohottaen\nyläkertaan, syöksyi avosuisena makuukamariin ja huusi:\n\n\"Voi taivas! Mitähän tämän jälkeen tapahtuu? Herra herra, meidän\nnuori neitimme --\"\n\n\"Älä huuda!\" sanoin kiivaasti, suuttuneena hänen meluavasta\nesiintymisestään.\n\n\"Puhu hiljemmin, Mary -- mikä on hätänä?\" virkkoi herra Linton. \"Mikä\nnuorta neitiä vaivaa?\"\n\n\"Hän on mennyt, hän on mennyt! Tuo Heathcliff on karannut hänen\nkanssaan!\" läähätti tyttö.\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti Linton nousten kiihtyneenä seisomaan. \"Se\nei voi olla: kuinka sellainen ajatus on tullut mieleesi? Ellen Dean,\nmene ja hae hänet. Se on uskomatonta: se ei ole mahdollista.\"\n\nPuhuessaan hän johdatti palvelijan ovelle, ja sitten hän uudestaan\ntiedusteli, minkä syyn perusteella tyttö oli tehnyt ilmoituksensa.\n\n\"Niin, tiellä minä kohtasin pojan, joka tuo maitoa tänne\", änkytti\ntyttö, \"ja hän kysyi, oltiinko Rastaantien moisiossa huolestuneita.\nLuulin hänen tarkoittavan rouvan sairautta, joten vastasin: Oltiin.\nSilloin hän sanoi: 'Kyllä kai heitä on lähdetty takaa-ajamaan?'\nTuijotin silmät suurina. Hän huomasi, etten tiennyt mitään siitä,\nja hän kertoi, miten eräs herra ja rouvashenkilö olivat tulleet\nsepän pajalle kahden mailin päähän Gimmertonista kengityttämään\nhevosta vähän jälkeen keskiyön! Ja sitten sepän tytär oli noussut\nvuoteeltaan ottaakseen selville, keitä he olivat: hän tunsi molemmat\nheti paikalla. Ja hän näki miehen -- Heathcliff se oli, siitä hän\noli varma; ja sitäpaitsi ei kukaan voisi hänestä erehtyä -- panevan\nkaksikymmentä shillinkiä hänen isänsä käteen maksuksi. Neidillä oli\nviitta kasvoillaan; mutta kun hän joi pyytämäänsä vettä, putosi\nviitta alas ja sepän tytär näki hänet selvästi. Heathcliffillä oli\nkäsissään molempien hevosten ohjat, kun he ratsastivat eteenpäin,\nja he kääntyivät pois kylästä ja ratsastivat niin nopeasti kuin\nepätasaiset tiet sallivat. Tyttö ei sanonut mitään isälleen, mutta\ntänä aamuna hän kertoi asian koko Gimmertonille.\"\n\nJuoksin kurkistamaan muodon vuoksi Isabellan huoneeseen, ja vahvistin\npalatessani palvelijan tiedoituksen. Herra Linton oli uudestaan\nistuutunut vuoteen ääreen; minun sisään astuessani hän kohotti\nkatseensa, ymmärsi tyrmistyneitten kasvojeni ilmeen ja painoi päänsä\nalaspäin antamatta käskyä tai lausumatta sanaakaan.\n\n\"Onko ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin hänen saavuttamisekseen ja\ntakaisin tuomisekseen?\" tiedustelin minä. \"Mitä meidän pitäisi tehdä?\"\n\n\"Hän meni omasta aloitteestaan\", vastasi isäntä; \"hänellä oli oikeus\nmennä, jos hän halusi. Älkää enää vaivatko minua hänestä puhumalla.\nTämän jälkeen hän on sisareni vain nimellisesti: ei siksi, että minä\nhylkään hänet, vaan koska hän on hylännyt minut.\"\n\nJa sen verran hän puhui siitä asiasta; hän ei kertaakaan tiedustellut\nsen enempää eikä maininnut sisartaan millään tavalla, paitsi silloin\nkun hän käski minun lähettää kaiken Isabellan omaisuuden hänen uuteen\nkotiinsa, olipa se missä tahansa, heti kun saisi siitä tiedon.\n\n\n\n\nXIII luku\n\n\nKaksi kuukautta pakolaiset pysyivät poissa; niiden kahden kuukauden\nkuluessa rouva Linton taisteli ja voitti pahimman taudinpuuskan, joka\nmääriteltiin aivokuumeeksi. Yksikään äiti ei olisi hoitanut ainoata\nlastaan alttiimmin kuin Edgar hoiti häntä. Öin päivin hän hoivasi ja\nkesti kärsivällisesti kaikki loukkaukset, joita kiihtyneet hermot ja\nhämmentynyt äly voivat syytää; ja vaikka Kenneth huomautti, että se,\nminkä hän pelasti haudasta, korvaisi hänen vaivansa vain olemalla\nhänelle ainaisena huolen aiheena tulevaisuudessa -- tosiaankin, että\nhänen terveytensä ja voimansa uhrattaisiin tuon pelkän ihmisraunion\nsäilyttämiseksi -- oli hänen kiitollisuutensa ja ilonsa ihan rajaton,\nkun sanottiin, ettei Catherinella enää ollut hengen vaaraa; ja tunti\ntunnin jälkeen hän istui hänen vieressään, seuraten ruumiillisen\nterveyden hidasta palaamista, ja liian kiihkeätä toivoaan hän\nmairitteli kuvittelemalla, että Catherinen älykin taas tyyntyisi\noikeisiin uomiinsa, ja että hän tulisi täydellisesti entiselleen.\n\nCatherine poistui ensimmäisen kerran huoneestaan seuraavan maaliskuun\nalussa. Herra Linton oli asettanut hänen tyynylleen aamulla\nkourallisen kullanvärisiä krookuksia; hänen silmänsä, jotka pitkiin\naikoihin eivät olleet huomanneet mitään miellyttävää, huomasivat ne\nherätessä ja loistivat ihastuneina, kun hän kokosi ne innoissaan\nyhteen.\n\n\"Nämä ovat varhaisimmat kukat Humisevassa harjussa\", huudahti hän.\n\"Ne tuovat mieleeni lauhkeat suvituulet ja lämpimän päivänpaisteen ja\nmelkein kokonaan sulaneen lumen. Edgar, eikö nyt olekin etelätuuli ja\neikö lumi olekin melkein sulanut?\"\n\n\"Lumi on kokonaan sulanut täältä, kultaseni\", vastasi hänen\npuolisonsa; ja \"voin erottaa vain kaksi valkoista laikkaa koko nummen\nalueella: taivas on sininen ja leivoset laulavat, ja purot ja lammet\novat vettä tulvillaan. Catherine, viime keväänä tähän aikaan ikävöin\nsinua tämän katon alle; nyt toivoisin sinun olevan parin mailin\npäässä ylhäällä noilla harjuilla; tunnen, että parantuisit siellä,\nsiellä tuulee niin lauhasti.\"\n\n\"En tule sinne enää muuta kuin yhden kerran\", virkkoi toipuva; \"ja\nsilloin sinä jätät minut, ja minä jään sinne ainiaaksi. Ensi keväänä\nikävöit taas minua tämän katon alle ja muistelet menneitä, ja\najattelet, että olit onnellinen tänään.\"\n\nLinton tuhlasi hänelle armaimpia hyväilyjään ja koetti rohkaista\nhäntä rakkaimmilla sanoillaan, mutta hän näki vain hämärästi kukat\nja antoi välinpitämättömästi kyynelten tulvata esiin silmäripsien\nalta ja virrata pitkin poskia. Tiesimme hänen todella olevan\nterveemmän ja sen vuoksi päätimme, että pitkäaikainen yhteen\npaikkaan rajoittaminen oli pahimpana epätoivon aiheuttajana, ja\nettä sen osittain haihduttaisi paikan muutos. Isäntäni käski minun\nsytyttää tulen useita viikkoja kylmänä olleen vierashuoneen uuniin\nja asettaa nojatuolin päivänpaisteeseen ikkunan ääreen; ja sitten\nhän toi Catherinen alas ja Cathy istui pitkän aikaa nauttien\nluonnon lämmöstä ja, kuten olimme odottaneetkin, elpyi ympäristönsä\nvaikutuksesta, johon, vaikka se olikin kotoinen, ei liittynyt hänen\nkuuman sairashuoneensa kolkkoja seuralaisia. Illan tullen hän näytti\nkovin uupuneelta; kuitenkaan eivät mitkään houkuttelut voineet\nyllyttää häntä palaamaan siihen huoneeseen ja minun täytyi järjestää\nvierashuoneen sohva hänen vuoteekseen, kunnes toinen huone saataisiin\nkuntoon. Estääksemme häntä väsyttämästä itseään portaita nousemalla\nja laskeutumalla järjestimme tämän huoneen, missä te nyt makaatte;\nse on samassa kerroksessa kuin vierashuone, ja pian hän vahvistui,\nniin että jaksoi liikkua huoneesta toiseen Edgarin käsivarteen\nnojaten. Voi, ajattelin itsekseni, jospa hän kuitenkin parantuisi,\nniin vaalittava ja palveltava kuin hän onkin. Ja sen toiveen aiheutti\nkaksikin syytä, sillä hänen olemassaolostaan oli toinenkin elämä\nriippuvainen: me toivoimme, että jonkin ajan kuluttua herra Lintonin\nsydän ilahtuisi ja hänen maansa pelastuisivat joutumasta vieraan\nkäsiin, kun perillinen syntyisi.\n\nMinun pitäisi mainita, että Isabella lähetti veljelleen lyhyen\nkirjeen noin kuusi viikkoa poistumisensa jälkeen, ilmoittaen\nmenneensä naimisiin Heathcliffin kanssa. Kirje tuntui kuivalta ja\nkylmältä; mutta alanurkkaan oli lyijykynällä tuherrettu sekava\nanteeksipyyntö, jossa anottiin ystävällistä muistamista ja sovintoon\npääsemistä, jos hänen menettelynsä oli loukannut veljeä; myönnettiin\nettei hän voinut sitä auttaa silloin ja tehtyään sen ei hänellä\nnyt ollut voimaa peruuttaa tekoaan. Linton ei vastannut tähän,\nluullakseni; ja kaksi viikkoa sen jälkeen minä sain pitkän kirjeen,\njoka mielestäni oli omituinen kuherruskuukautensa päättäneen\nmorsiamen kirjoittamaksi. Minä luen sen, sillä se on yhä tallessani.\nKaikki vainajien muistot ovat arvokkaita, jos heitä itseään pidettiin\narvossa heidän eläessään.\n\n    Rakas Ellen! (se alkaa)\n\n    Tulin eilen illalla Humisevaan harjuun ja kuulin ensimmäisen\n    kerran, että Catherine on ollut ja yhä on kovin sairas. Otaksun,\n    etten saa hänelle kirjoittaa, ja veljeni on joko liian vihainen\n    tai liian onneton vastatakseen siihen, mitä hänelle kirjoitin.\n    Kuitenkin minun täytyy jollekulle kirjoittaa, eikä minulla ole\n    muuta valintamahdollisuutta kuin sinä.\n\n    Sano Edgarille, että antaisin maailman, jos saisin vielä nähdä\n    hänen kasvonsa -- että sydämeni palasi Rastaantien moisioon\n    kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen kun olin sieltä poistunut,\n    ja että se on siellä tällä hetkellä, tulvillaan rakkautta häntä\n    ja Catherinea kohtaan! _En voi kuitenkaan sitä seurata_ (ne\n    sanat ovat alleviivatut); heidän ei tarvitse minua odottaa,\n    ja he saavat siitä tehdä minkälaisia johtopäätelmiä tahansa;\n    varokoot kuitenkin syyttämästä heikkoa tahtoani ja puutteellista\n    rakkauttani.\n\n    Kirjeeni loppuosa kuuluu sinulle yksin. Tahdon kysyä sinulta\n    kahta asiaa: ensimmäinen on: Miten kykenit säilyttämään\n    tavallisen inhimillisen myötätuntoisuuden täällä ollessasi?\n    Minulla ja ympäristölläni ei ole ainoatakaan yhteistä tunnetta.\n\n    Toinen kysymys, joka mieltäni kovin askarruttaa, on: Onko herra\n    Heathcliff ihminen? Jos hän on, onko hän hullu? Ja ellei hän\n    sitä ole, onko hän paholainen? En kerro syitäni, jotka ovat\n    aiheuttaneet tämän tiedustelun, mutta vaadin sinua selittämään,\n    jos voit, minkälaisen miehen kanssa olen mennyt naimisiin,\n    tarkoitan, sitten kun tulet minua katsomaan; ja sinun täytyy\n    tulla, Ellen, oikein pian. Älä kirjoita, mutta tule ja tuo\n    jotakin Edgarilta.\n\n    Nyt saat kuulla, miten minut otettiin vastaan uuteen kotiini,\n    joksi minun on kuviteltava Humisevaa harjua. Vain huvittaakseni\n    itseäni ajattelen sellaisia asioita kuin ulkonaisten mukavuuksien\n    puuttumista: ne eivät koskaan valtaa ajatuksiani, paitsi sillä\n    hetkellä, jolloin niitä kaipaan. Nauraisin ja tanssisin ilosta,\n    jos huomaisin niiden puutteen olevan onnettomuuksieni aiheen ja\n    kaiken muun vain luonnotonta unta!\n\n    Aurinko laski Rastaantien moision taakse, kun käännyimme nummia\n    kohti; siitä päättelin kellon olevan kuusi; toverini pysähtyi\n    puoleksi tunniksi tutkimaan puistoa ja puutarhaa ja ehkäpä\n    itse maatilaakin, sikäli kuin saattoi; niinpä oli pimeä, kun\n    laskeuduimme ratsuiltamme kartanon kivetylle pihalle, ja sinun\n    vanha palvelijatoverisi, Joseph, jolla oli palava talikynttilä\n    kädessään, ilmestyi pihalle meitä vastaanottamaan. Hän\n    suoritti tehtävänsä osoittaen omalaatuistaan kohteliaisuutta.\n    Ensityökseen hän kohotti soihtuaan kasvojeni tasalle, katsoi\n    ilkeästi kieroon, työnsi alahuulensa lerpalleen ja kääntyi pois.\n    Sitten hän otti molemmat hevoset, talutti ne talliin ja tuli\n    takaisin lukitsemaan ulkoporttia, aivankuin olisimme eläneet\n    muinaisaikaisessa linnassa. Heatchliff jäi puhumaan hänen\n    kanssaan, ja minä astuin keittiöön -- likaiseen, epämukavaan\n    soppeen; vakuutan, ettet tuntisi sitä, niin muuttunut se on siitä\n    kun se oli sinun huostassasi. Lieden ääressä seisoi elukkamainen\n    lapsi, vankkajäseninen ja likainen, jonka silmät ja suun ympärys\n    muistuttivat Catherinea.\n\n    \"Tämä on Edgarin laillinen veljenpoika\", mietin -- \"ja tavallaan\n    siis minunkin; minun täytyy kätellä ja -- niin -- minun täytyy\n    suudella häntä. On hyvä saada aikaan täydellinen yhteisymmärrys\n    alusta alkaen.\"\n\n    Lähestyin ja yrittäen ottaa hänen pullean nyrkkinsä käteeni,\n    virkoin:\n\n    \"Mitä sinulle kuuluu, ystäväiseni?\"\n\n    Hän vastasi siansaksaksi, jota en ymmärtänyt.\n\n    \"Tuleeko sinusta ja minusta ystävykset, Hareton?\" oli seuraava\n    keskusteluyritykseni.\n\n    Kirous ja uhkaus lähettää Nopsa päälleni, ellen \"laputtanut\n    tieheni\", palkitsivat uutteruuteni.\n\n    \"Hei, Nopsa-poika!\" kuiskasi pikkuinen roisto herättäen\n    puolirotuisen verikoiran nurkassa olevasta pesästään. \"No, etkö\n    nyt saa koipia allesi?\" hän kysyi komentaen.\n\n    Henkeni rakastaminen pakotti minut myöntymään, astuin kynnyksen\n    yli odottamaan, kunnes toiset tulisivat sisään. Herra\n    Heathcliffiä ei näkynyt missään; ja Joseph, jota seurasin talliin\n    ja jota pyysin saattamaan itseäni sisään, tuijotettuaan ja\n    mutistuaan itsekseen, nosti nenänsä pystyyn ja vastasi:\n\n    \"Höps, höps, höps! Onko kristitty ihminen koskaan kuullut\n    mokomaa? Maiskutusta ja kurnutusta! Kuinka minä ymmärtäisin, mitä\n    te sanotte?\"\n\n    \"Minä sanon, että toivon teidän tulevan kanssani sisään!\"\n    huusin luullen häntä kuuroksi, mutta kovasti suuttuneena hänen\n    julkeudestaan.\n\n    \"Ei sitten likikään! Minulla on muutakin tekemistä\", hän vastasi\n    ja jatkoi työtään siirtäen lyhtynsä laseja tarkastaakseen pukuani\n    ja kasvojani ylhäisen halveksivasti (edellinen oli aivan liian\n    hieno, mutta jälkimmäiset olivat varmasti niin surulliset, kuin\n    hän saattoi toivoa).\n\n    Kävelin pihan ympäri ja portin kautta toiselle ovelle, jolle\n    rohkenin kolkuttaa toivoen, että joku kohteliaampi palvelija\n    näyttäytyisi. Pienen odotuksen jälkeen sen aukaisi pitkä, laiha\n    mies, jolla ei ollut kaulaliinaa ja joka muutenkin oli tavattoman\n    huolimattomasti puettu; hänen päätänsä peitti sakea takkuinen\n    tukka, joka valui hänen hartioilleen; _hänen_ silmänsä olivat\n    myös kuin aavemaisen Catherinen, mutta niiden kauneus oli\n    turmeltunut.\n\n    \"Mitä te täällä teette?\" tiedusteli hän tylysti. \"Kuka olette?\"\n\n    \"Minun nimeni on Isabella Linton\", vastasin. \"Olette nähnyt\n    minut ennenkin, herra. Olen hiljattain mennyt naimisiin herra\n    Heathcliffin kanssa, ja hän on tuonut minut tänne -- arvelen\n    teidän antaneen suostumuksenne.\"\n\n    \"Onko hän siis tullut takaisin?\" kysyi erakko, vilkuillen kuin\n    nälkäinen susi.\n\n    \"On -- me tulimme juuri äsken\", sanoin; \"mutta hän jätti minut\n    keittiön oven ääreen; ja kun olin mennyt sisään, leikki teidän\n    pieni poikanne vahtia siellä ja peloitti minut pois verikoiran\n    avulla.\"\n\n    \"On hyvä, että tuo helvetinmoinen peto on pitänyt sanansa!\"\n    murisi tuleva isäntäni, tähystäen pimeyteen takanani, sillä hän\n    luuli näkevänsä Heathcliffin; sitten hän alkoi itsekseen kiroilla\n    ja uhkailla sitä, mitä hän olisi tehnyt, jos \"paholainen\" olisi\n    hänet pettänyt.\n\n    Kaduin, että tulin yrittäneeksi tätä toista sisäänpääsykeinoa ja\n    olinpa melkein livahtamaisillani pois, ennenkuin hän lopettaisi\n    kiroamisensa, mutta ennen aikomukseni täytäntöönpanoa hän\n    kutsui minut sisään ja sulki ja telkesi uudestaan oven. Roima\n    takkavalkea valaisi suurta huonetta, jonka lattia oli muuttunut\n    kauttaaltaan harmaaksi, ja nuo ennen kirkkaat tina-astiat, jotka\n    tavallisesti herättivät huomiotani, ollessani pieni tyttö, olivat\n    yhtä himmeitä, mikä johtui liasta ja tomusta. Tiedustin, voisinko\n    kutsua palvelijattaren, joka opastaisi minut makuuhuoneeseen.\n    Herra Earnshaw ei vastannut. Hän kulki edestakaisin, kädet\n    taskussa, ja oli nähtävästi kokonaan unohtanut läsnäoloni; ja\n    hänen hajamielisyytensä oli ilmeisesti niin suuri, ja hänen\n    koko olentonsa niin ihmisiä kammoava, että vetäydyin pois häntä\n    häiritsemästä.\n\n    Sinua ei varmaankaan kummastuta, Ellen, minun erikoisen\n    surullinen tunnelmani istuessani yksinäisempänä kuin erämaassa\n    tuon epäystävällisen lieden ääressä ja muistaessani, että neljän\n    mailin päässä oli ihana kotini, jossa asuivat ainoat rakastamani\n    ihmiset maan päällä; ja meitä erottamassa voisi aivan yhtä hyvin\n    olla Atlantin valtameri kuin nuo neljä mailia: minä en voisi\n    kulkea sitä matkaa. Kyselin itseltäni: mihin minun on käännyttävä\n    lohdutusta saadakseni? ja -- muista, ettet kerro Edgarille etkä\n    Catherinelle -- kaikkia muita surujani valtavammaksi kasvoi\n    epätoivoni, kun en tavannut ketään, joka voisi tai tahtoisi\n    olla liittolaiseni Heathcliffiä vastaan! Olin etsinyt suojaa\n    Humisevasta harjusta melkein iloisena, koska pelastuin hänen\n    kanssaan kahden elämisestä, mutta hän tunsi ihmiset, joiden\n    joukkoon tulimme, eikä hän pelännyt heidän sekaantumistaan.\n    Istuin ja ajattelin kotvan aikaa: kello löi kahdeksan ja\n    yhdeksän, ja toverini käveli yhä edestakaisin, pää vaipuneena\n    rinnalle, aivan hiljaa, vain silloin tällöin huokaisten tai\n    päästäen katkeran huudahduksen, joka joskus pakottautui esille.\n    Kuuntelin, erottaakseni naisen ääntä talosta, ja käytin ajan\n    hurjaan katumukseen ja synkkään aavisteluun, mikä viimein ilmeni\n    äänekkäänä hillittömänä huokailuna ja itkuna. En tietänyt, miten\n    peittelemättä suruani osoitin, ennenkuin Earnshaw keskeytti\n    kävelynsä ja pysähtyi viereeni ja tuijotti minuun hämmästyneenä.\n    Käyttäen hyväkseni hänen jälleen osoittamaansa huomiota, huusin:\n\n    \"Olen matkasta väsynyt ja haluaisin päästä vuoteeseen! Missä\n    palvelustyttö on? Opastakaa minut hänen luokseen, koska hän ei\n    halua tulla minun luokseni!\"\n\n    \"Meillä ei ole sellaista\", hän vastasi, \"teidän täytyy itse\n    palvella itseänne!\"\n\n    \"Missä minun sitten täytyy nukkua?\" nyyhkytin minä välittämättä\n    itsekunnioituksesta; olin siihen määrään väsynyt ja onneton.\n\n    \"Joseph näyttää teille Heathcliffin huoneen\", virkkoi hän;\n    \"aukaiskaa tuo ovi -- hän on siellä.\"\n\n    Olin tottelemaisillani, kun hän yht'äkkiä pidätti minut ja lisäsi\n    mitä omituisimmalla äänellä:\n\n    \"Olkaa ystävällinen ja lukitkaa ovi ja salvatkaa se --. älkää\n    jättäkö sitä tekemättä!\"\n\n    \"Hyvänen aika!\" sanoin minä. \"Mutta miksi, herra Earnshaw?\"\n    Minua ei ilahduttanut ajatus ehdoin tahdoin sulkeutua sisään\n    Heathcliffin kanssa.\n\n    \"Katsokaahan tänne!\" hän vastasi vetäen liivintaskustaan\n    erikoisrakenteisen pistoolin, jonka piippuun oli kiinnitetty\n    kaksiteräinen linkkuveitsi. \"Tämä on epätoivoisen miehen suuri\n    kiusaaja -- eikö olekin? En voi olla menemättä tämän kera ylös\n    joka yö ja koettelematta hänen oveaan. Jos kerrankin havaitsen\n    sen olevan auki, on hän mennyttä. Minä menen ylös säännöllisesti,\n    vaikkakin hetkeä aikaisemmin olisin johdattanut mieleeni satoja\n    syitä, joiden pitäisi hillitä minua; jokin paholainen yllyttää\n    minua vastustamaan monia suunnitelmiani tappamalla hänet.\n    Taistelkaa rakkauden tähden tuota paholaista vastaan niin kauan\n    kuin haluatte; kun aika tulee, eivät kaikki taivaan enkelitkään\n    voi häntä pelastaa!\"\n\n    Katselin asetta tutkivasti. Inhoittava mielikuva valtasi mieleni:\n    miten voimakas olisinkaan, jos omistaisin sellaisen kojeen. Otin\n    sen hänen kädestään ja kosketin terää. Hän näytti hämmästyvän\n    ilmettä, joka levisi kasvoilleni silmänräpäyksessä: se ei ollut\n    pelkoa, vaan himoa. Hän kiskaisi pistoolin pois kateellisesti,\n    työnsi veitsen kiinni ja pani sen takaisin kätköpaikkaansa.\n\n    \"En välitä vaikka kerrottekin hänelle\", virkkoi hän. \"Varoittakaa\n    ja vartioikaa häntä. Huomaan, että tunnette meidän keskinäiset\n    suhteemme; häntä uhkaava vaara ei järkytä teitä.\"\n\n    \"Mitä Heathcliff on teille tehnyt?\" kysyin minä. \"Millä tavalla\n    hän on teitä vastaan rikkonut, jotta tämä hirmuinen viha olisi\n    oikeutettua? Eikö olisi viisaampaa pyytää häntä poistumaan\n    talosta?\"\n\n    \"Ei!\" jylisi Earnshaw; \"jos hän yrittäisi poistua luotani, olisi\n    hän kuollut mies; houkutelkaa hänet sitä yrittämään ja olette\n    murhaaja! Pitääkö minun menettää kaikki, ilman minkäänlaista\n    korvauksen mahdollisuutta? Täytyykö Haretonista tulla\n    kerjäläinen? Voi kadotus! Minä _tahdon_ sen takaisin, ja minä\n    tahdon _hänen_ rahansa myös, ja sitten hänen verensä, ja helvetti\n    saakoon hänen sielunsa! Se tulee kymmenen kertaa mustemmaksi\n    tämän vieraan saavuttua, kuin se on ollut koskaan ennen!\"\n\n    Olet kertonut minulle, Ellen, vanhan isäntäsi tavoista.\n    Hän on varmasti tulemaisillaan hulluksi: sellainen hän oli\n    ainakin eilen illalla. Hänen läheisyytensä värisytti minua, ja\n    mielestäni palvelijan säädytön äreys oli verraten miellyttävä.\n    Hän alkoi uudestaan vihaisen kävelynsä, ja minä avasin oven\n    salvan ja pujahdin keittiöön. Joseph oli kumartuneena tulen\n    ääressä kurkistellen isoon pataan, joka heilui tulella; puinen\n    kaurajauhokulho oli rahilla lieden ääressä. Padan sisältö alkoi\n    kiehua, ja hän kääntyi työntääkseen kätensä jauhokulhoon. Oletin\n    hänen valmistelevan meidän illallistamme, ja kun olin nälkäinen,\n    päätin, että ruoasta piti tulla syömäkelpoista. Niinpä huusin\n    terävästi: \"Minä valmistan puuron!\" Siirsin jauhokulhon pois\n    hänen ulottuviltaan ja aloin riisua hattuani ja ratsastuspukuani.\n    \"Herra Earnshaw\", jatkoin minä, \"kehoittaa minua itse palvelemaan\n    itseäni. Sen teenkin. En aio näytellä rouvan osaa teidän\n    parissanne, sillä pelkään, että kuolisin nälkään.\"\n\n    \"Herrajesta!\" mutisi Joseph, istuutuen ja käärien juovikkaat\n    sukkansa polvilta nilkkaan. \"Jos tässä aiotaan saada uusi\n    järjestys aikaan -- juuri kun olen tottunut kahteen isäntään, ja\n    jos minun täytyy saada tähän vielä _emäntä_ päätäni sekoittamaan,\n    niin nyt on aika karata. En koskaan olisi uskonut, että minun\n    täytyy nähdä se päivä, jolloin minun on lähdettävä tästä vanhasta\n    paikasta -- mutta pelkään, että se nyt on jo hyvin lähellä.\"\n\n    Tähän valitukseen en kiinnittänyt vähintäkään huomiota; menin\n    reippaasti työhön ja huokasin, kun muistin aikaa, jolloin se\n    olisi ollut vain iloista leikkiä; mutta pian minun oli pakko\n    karkoittaa muistot. Menneen onnen muisteleminen kidutti minua,\n    ja kuta uhkaavammaksi näiden kuvien esiin loihtiminen muodostui,\n    sitä nopeammin hierin pyöri ja sitä sukkelammin jauhoannokset\n    putosivat veteen. Joseph katseli minun keittotapaani, ja se yhä\n    vain yllytti hänen vihaansa.\n\n    \"Kas noin!\" hän huudahti, \"Hareton, sinä et saa syödä puuroasi\n    tänä iltana; siitä ei tule muuta kuin minun polveni kokoisia\n    kokkareita. Kas siinä taas! Minä paiskaisin sekaan kulhon ja\n    kaikki, jos olisin teidän sijassanne! Kas noin, vetäkää pata pois\n    ja lopettakaa koko meno. Läiskis, läiskis! On toki onni, ettei\n    padan pohja puhjennut!\"\n\n    Se _oli_ todellakin huono keitos, tunnustan sen, kun kaadoin sen\n    lautasille, joita oli varattu neljä kappaletta. Melkein viiden\n    litran vetoinen kannu vastalypsettyä maitoa oli tuotu meijerin\n    puolelta; sen Hareton otti haltuunsa ja alkoi juoda ja kaataa\n    maahan kannun ulkonevasta nokasta. Minä toruin häntä ja toivoin,\n    että hän ottaisi osuutensa tuoppiin, vakuuttaen, etten halunnut\n    maistaa juomaa, jota käsiteltiin niin siivottomasti. Vanha\n    koiranleuka suvaitsi kovasti loukkaantua tästä turhantarkkuudesta\n    ja vakuutti minulle yhtä mittaa, että \"lapsi oli joka paikasta\n    yhtä hyvä\" kuin minäkin, ja \"joka paikasta yhtä terve\", ja hän\n    ihmetteli, miten minä saatoin käyttäytyä niin suurellisesti.\n    Sillä aikaa lapsi-lurjus jatkoi imemistään ja vilkuili minuun\n    ylenkatseellisesti antaessaan kuolan valua kannuun.\n\n    \"Minä tahdon syödä illalliseni toisessa huoneessa\", virkoin minä.\n    \"Eikö teillä ole paikkaa, jota sanotte vierashuoneeksi?\"\n\n    _\"Vierashuoneeksi!\"_ hän toisti ivallisesti, _\"vierashuoneeksi!_\n    Ei, meillä ei ole _vierashuoneita_. Jos te ette välitä meidän\n    seurastamme, niin sitten on herran seura, ja jos ette viihdy\n    herran seurassa, niin sitten on meidän seuramme.\"\n\n    \"Niinpä menen yläkertaan\", vastasin minä; \"neuvokaa minulle,\n    mihin huoneeseen.\"\n\n    Panin lautasen tarjottimelle ja menin itse hakemaan vähän\n    lisää maitoa. Mies nousi kovasti muristen ja opasti minua\n    portaille: menimme yläkertaan; hän aukaisi ovia silloin tällöin\n    kurkistaakseen huoneihin, joiden ohitse kuljimme.\n\n    \"Tässä on huone\", hän virkkoi viimein sysäten selälleen\n    saranoillaan kiikkuvan oven. \"Siellä kelpaa kyllä syödä puuroa.\n    Tuolla peränurkassa on aivan puhdas viljasäkki; mutta jos te\n    pelkäätte, että teidän hienot silkkiset vaatteenne tahraantuvat,\n    niin levittäkää nenäliinanne viljasäkin päälle.\"\n\n    \"Huone\" oli eräänlainen säilytyshuone, jossa oli väkevä maltaiden\n    ja viljan tuoksu; useita viljasäkkejä oli pinottu huoneen\n    seinämille, ja keskilattia oli jätetty tyhjäksi.\n\n    \"Hyvänen aika, mies!\" huusin minä, katsellen häntä vihaisesti,\n    \"tämä ei ole mikään makuupaikka. Tahtoisin nähdä makuuhuoneeni.\"\n\n    _\"Makuuhuoneen!\"_ toisti hän pilkallisesti. \"Saatte nähdä kaikki\n    _makuuhuoneet_, mitä täällä on -- tuo tuossa on minun.\"\n\n    Hän osoitti toista ullakkohuonetta, joka erosi edellisestä\n    vain siinä, että sen seinät olivat alastomammat, ja että siinä\n    oli suuri, matala uutimeton vuode, jonka toisessa päässä oli\n    indigonsininen peite.\n\n    \"Mitäpä minä välitän teidän vuoteestanne?\" vastasin minä. \"Herra\n    Heathcliff ei varmaankaan asu talon ylimmässä kerroksessa, vai\n    kuinka?\"\n\n    \"Vai niin! Herra Heathcliffiäkö te kaipaattekin?\" huusi hän,\n    aivankuin uuden huomion tehneenä. \"Ettekö olisi osannut sanoa\n    sitä heti? Silloin minä olisin voinut sanoa teille ilman näin\n    suurta vaivaa, että se huone on juuri se, jota ei teille näytetä\n    -- hän pitää sen aina lukittuna, eikä sinne pääse kukaan muu\n    haistamaankaan kuin hän itse.\"\n\n    \"Teillä on sievänmoinen talo, Joseph\", en voinut olla\n    huomauttamatta, \"ja miellyttävät asukkaat; ja arvelen koko\n    maailman hulluuden keskittyneen minun aivoihini sinä päivänä,\n    jolloin liitin kohtaloni teihin! Mutta se ei kuulu tähän -- onhan\n    täällä muitakin huoneita. Taivaan tähden, joutukaa, ja antakaa\n    minun asettua johonkin lepäämään!\"\n\n    Hän ei vastannut mitään tähän kehoitukseen, vaan jahnusteli\n    itsepintaisesti puuportaita alas ja pysähtyi erään huoneen\n    ovelle; hänen pysähtymisestään ja huonekalujen hienosta laadusta\n    päätellen arvasin, että se oli talon paras suoja. Lattialla oli\n    matto: hyvä matto, mutta sen kuviot oli tomu samentanut; liesi\n    oli verhottu paperileikkeleillä, jotka olivat hajoamistilassa;\n    sievää tammista vuodetta runsaine tulipunaisine, melko kallista\n    ainetta ja nykyaikaista tekoa olevine uutimineen oli nähtävästi\n    pidelty kovakouraisesti: laskokset riippuivat kierroksissa,\n    kiskottuina renkaistaan irti, ja niitä tukeva rautatanko oli\n    vääntynyt kaareksi yhdeltä puolelta; siitä johtui, että verho\n    riippui lattialla. Tuolitkin olivat vahingoittuneet, useat\n    niistä pahasti, ja syvät uurteet rumensivat seinälaudoitusta.\n    Yritin juuri koota rohkeutta astuakseni sisään ja ottaakseni\n    huoneen haltuuni, kun opashoukkio ilmoitti: \"Tämä on isännän\n    huone.\" Tähän mennessä oli illalliseni jäähtynyt, ruokahaluni\n    mennyt ja kärsivällisyyteni loppunut. Vaadin, että minulle heti\n    hankittaisiin jokin turvapaikka ja leposija.\n\n    \"Mihin, piru vie?\" alkoi uskovainen vanhus. \"Herra siunaa meitä!\n    Herra armahda meitä! Mihin helvettiin tahtoisitte mennä, te\n    iankaikkinen, kiusallinen oikuttelija! Olette nyt nähnyt kaikki\n    muut, paitsi Haretonin pikkuista huonetta. Tässä talossa ei ole\n    mitään muuta reikää, mihin voisi pään kallistaa!\"\n\n    Olin niin suuttunut, että heitin tarjottimen sisältöineen maahan;\n    istuuduin sitten portaitten päähän, kätkin kasvoni käsiini ja\n    itkin.\n\n    \"Jaa, jaa!\" huomautti Joseph. \"Hyvin tehty, Cathy-neiti! Hyvin\n    tehty, Cathy-neiti! Olkoon miten hyvänsä, mutta herra kompastuu\n    noihin rikkoontuneisiin astiankappaleisiin, ja silloin me\n    saamme kuulla jotakin, saamme kuulla, mitä siitä tulee. Senkin\n    onneton hassu! Te ansaitsette paaston tästä jouluun saakka, kun\n    paiskaatte Jumalan kalliit lahjat jaloin tallattaviksi raivon\n    puuskassanne! Mutta minä en erehdy, kun sanon, ettette kauan\n    näytä luontoanne. Luuletteko te, että Heathcliff sietää niin\n    koreita tapoja? En mitään niin toivo, kuin että hän näkisi teidät\n    oikuttelemassa. Sitä minä vain toivon.\"\n\n    Niin hän meni riidellen alas omaan komeroonsa ja vei\n    kynttilän mukanaan, ja minä jäin pimeään. Arvioidessani siinä\n    tyhmän tekoni seurauksia havaitsin, miten välttämätöntä oli\n    ylpeyteni tukahduttaminen ja kiukkuni hillitseminen, ja\n    sitten ponnistauduin poistamaan suuttumukseni seurauksia.\n    Odottamatta Nopsa pian ilmaantui avukseni; tunsin sen nyt meidän\n    vanhan Ahmamme pennuksi, -- se oli viettänyt penikkaikänsä\n    Rastaantien moisiossa ja isäni antoi sen herra Hindleylle.\n    Kuvittelin sen tuntevan minut: se työnsi kuononsa kasvojani\n    vasten tervehdykseksi ja kiiruhti sitten ahmimaan puuroa; minä\n    kompuroin portaalta portaalle, kooten särkyneitä astioita ja\n    kuivaten maitoläikkiä käsipuusta nenäliinallani. Tuskin olimme\n    saaneet työn suoritetuksi, kun kuulin herra Earnshawin kulkevan\n    käytävässä; apulaiseni työnsi häntänsä koipiensa väliin ja\n    painautui seinää vasten; minä hiivin lähimmän oven suojaan.\n    Koiran piiloutumisyritys ei onnistunut, sen arvasin loikkauksesta\n    alakertaan ja pitkästä, surkeasta ulvonnasta. Minulla oli parempi\n    onni: herra Earnshaw meni ohi, astui huoneeseensa ja sulki oven.\n    Kohta sen jälkeen Joseph tuli ylös Haretonin kanssa, pannakseen\n    hänet vuoteeseen. Olin löytänyt turvapaikan Haretonin huoneesta,\n    ja vanha mies virkkoi, nähdessään minut:\n\n    \"Nyt täällä on tilaa sekä teille että teidän ylpeydellenne tässä\n    talossa. Se on tyhjä, ja te saatte sen kokonaan itsellenne ja\n    sille, joka aina on kolmantena mokomassa joukossa!\"\n\n    Käytin iloisena hyväkseni tätä kehoitusta ja hetkeäkään\n    viivyttelemättä heittäydyin tuolille lieden ääreen, torkahdin ja\n    nukuin. Uneni oli syvää ja suloista, vaikkakin se loppui aivan\n    liian nopeasti. Herra Heathcliff herätti minut; hän oli juuri\n    tullut sisään ja tiedusteli rakastettavaan tapaansa, mitä minä\n    tein siellä. Sanoin hänelle syyn siihen, että olin valveilla niin\n    myöhään -- että hänellä oli meidän huoneemme avain taskussaan.\n    Määrittely _meidän_ oli kuolettava loukkaus. Hän vannoi, ettei\n    se ollut eikä koskaan tulisikaan minun huoneekseni; ja että hän\n    -- mutta en viitsi toistaa hänen puhettaan enkä kuvailla hänen\n    tavallista käytöstään; hän on nerokas ja väsymätön keksimään\n    keinoja minua kauhistuttaakseen! Toisinaan ihmettelen häntä niin\n    hartaasti, että pelkoni kuolee: vakuutan kuitenkin sinulle, ettei\n    tiikeri eikä myrkyllinen käärme voisi aiheuttaa minussa sellaista\n    kauhua kuin hän. Hän kertoi minulle Catherinen sairaudesta ja\n    syytti minun veljeäni sen aiheuttamisesta ja uhkasi, että minä\n    saisin kärsiä Edgarin sijasta, kunnes hän pääsisi häneen itseensä\n    käsiksi.\n\n    Minä vihaan häntä -- olen onneton -- olen ollut narri! Varo\n    kuiskaamasta tavuakaan tästä kellekään Rastaantien moisiossa.\n    Odotan sinua joka päivä -- älä tuota minulle pettymystä!\n\n                                               Isabella.\n\n\n\n\nXIV luku\n\n\nHeti tämän epistolan ahmittuani menin isännän luo ja ilmoitin\nhänelle, että hänen sisarensa oli saapunut Humisevaan harjuun; sieltä\nhän oli lähettänyt minulle kirjeen, joka ilmaisi surua rouva Lintonin\nsairauden johdosta ja lähettäjän palavan halun saada tavata veljeä\nsekä toivomuksen, että hänen veljensä lähettäisi kirjoittajalle\nmahdollisimman pian jonkin merkin anteeksiannosta minun mukanani.\n\n\"Anteeksiannosta!\" virkkoi Linton. \"Minulla ei ole hänelle mitään\nanteeksiannettavaa, Ellen. Voit käydä Humisevassa harjussa tänä\niltana, jos tahdot, ja sanoa, etten ole vihainen, vaan _suren_\nmenetettyäni hänet, erittäinkin, koska en voi koskaan ajatella hänen\nvoivan tulla onnelliseksi. Ei kuitenkaan voi tulla kysymykseenkään,\nettä menisin häntä katsomaan: me olemme ikuisesti erotetut; ja jos\nhän tosiaankin tahtoo tehdä minulle mieliksi, niin yllyttäköön\nroiston, jonka kanssa hän on mennyt naimisiin, poistumaan maasta.\"\n\n\"Ettekö tahtoisi kirjoittaa hänelle pientä kirjelappua, herra?\"\nkysyin hartaasti anoen.\n\n\"En\", hän vastasi. \"Se on tarpeetonta. Minun kanssakäymiseni\nHeathcliffin perheen kanssa tulee olemaan yhtä niukkaa kuin hänen\nminun perheeni kanssa. Siitä ei tule mitään!\"\n\nHerra Edgarin kylmyys suretti minua tavattomasti; ja koko matkan\nRastaantien moisiosta Humisevaan harjuun vaivasin aivojani\nmiettimällä, miten voisin muuttaa hänen sanansa sydämellisemmiksi\ntoistaessani ne, ja miten voisin selittää sen, että hän kieltäytyi\nkirjoittamasta muutamia lohdutuksen sanoja Isabellalle. Isabella\noli totisesti odottanut minua aamusta alkaen: näin hänen katselevan\nikkunasta, kun kuljin puutarhan sivutietä, ja nyökkäsin hänelle,\nmutta hän vetäytyi takaisin, aivan kuin hän olisi pelännyt, että\nhänet huomattiin. Astuin sisälle koputtamatta. En ole koskaan\nnähnyt niin kolkkoa, surullista näkyä kuin se, mikä avautui eteeni\nennen viihtyisässä kodissa. Minun täytyy tunnustaa, että jos minä\nolisin ollut nuoren rouvan sijassa, olisin ainakin lakaissut lieden\nedustan ja pyyhkinyt tomun pöydältä. Mutta häneen oli jo tarttunut\nhuolimattomuuden henki, joka häntä ympäröi. Hänen kauniit kasvonsa\nolivat kalpeat ja välinpitämättömät, hänen tukkansa kähertämätön:\nmuutamat suortuvat valuivat suorina hartioille, toiset oli\nhuolimattomasti sykkyröity pään ympärille. Hän ei varmaankaan ollut\nkoskenut pukuunsa eilisillan jälkeen. Hindley ei ollut sisällä.\nHerra Heathcliff istui pöydän ääressä, käännellen joitakin papereita\nmuistikirjassaan; mutta hän nousi, kun minä ilmestyin, kysyi varsin\nystävällisesti kuinka minä voin ja tarjosi minulle istuimen. Hän\noli siellä ainoa, mikä näytti siistityltä, eikä hän milloinkaan ole\nminun mielestäni ollut hauskemman näköinen. Niin suuresti olivat\nolosuhteet muuttaneet heidän ryhtiänsä, että vieras olisi varmasti\nluullut häntä syntyperäiseksi ja kasvatuksen saaneeksi herrasmieheksi\nja hänen vaimoansa piintyneeksi homssaksi! Isabella tuli innostuneena\nminua vastaan ja ojensi kätensä ottamaan odotettua kirjettä. Pudistin\npäätäni. Hän ei tahtonut ymmärtää tätä viittausta, vaan seurasi\nminua sivupöydän ääreen, jonne menin asettamaan päähineeni, ja pyysi\nkuiskaten antamaan hänelle heti sen, mitä olin tuonut. Heathcliff\narvasi hänen liikkeittensä merkityksen ja sanoi:\n\n\"Jos olet tuonut jotakin Isabellalle (kuten epäilemättä olet,\nNelly,) niin anna se hänelle. Sinun ei tarvitse sitä salata: meidän\nvälillämme ei ole salaisuuksia.\"\n\n\"Voi, minulla ei ole mitään\", vastasin minä ajatellen että on\nparasta ilmaista heti totuus. \"Isäntäni käski sanoa sisarelleen,\nettei hänen tarvitse odottaa kirjettä eikä vierailua nykyjään. Hän\nlähettää sydämelliset terveisensä, rouva, ja onnentoivotuksensa\nja antaa anteeksi surun, jonka olette hänelle aiheuttanut; mutta\nhän ajattelee, että hänen perheensä ja tämä täkäläinen perhe\nlopettaisivat seurustelunsa tämän jälkeen, koska sen ylläpitämisestä\nei olisi mitään hyötyä\".\n\nRouva Heathcliffin huuli vapisi hieman, ja hän palasi istuimelleen\nikkunan ääreen. Hänen puolisonsa pysähtyi liesikivelle lähelle minua\nja alkoi kysellä Catherinea koskevia asioita. Kerroin hänelle niin\npaljon, kuin mielestäni oli sopivaa, Catherinen sairaudesta, ja\nhän uteli ristikuulustelua käyttäen minulta useita seikkoja, jotka\nliittyivät Catherinen taudin alkuun. Syytin Catherinea, kuten hän\nansaitsikin, siitä, että hän oli aiheuttanut taudin itselleen; ja\nlopetin selostuksen toivoen, että Heathcliff seuraisi herra Lintonin\nesimerkkiä ja tulevaisuudessa karttaisi yhteyttä hänen perheensä\nkanssa, olipa se hyväksi tai pahaksi.\n\n\"Rouva Linton on juuri toipumaisillaan\", virkoin minä; \"eikä hän\nkoskaan tule enää entiselleen, mutta hänen henkensä on säilynyt.\nJa jos tosiaankin kunnioitatte häntä, niin karttakaa joutumasta\nhänen tielleen: ei, muuttakaa tykkänään pois tästä maasta, ja\nettette katuisi sitä, vakuutan teille Catherine Lintonin ja vanhan\nystävänne Catherine Earnshawin olevan niin erilaisia kuin tuo nuori\nrouva ja minä olemme keskenämme. Hänen ulkonäkönsä on suuresti\nmuuttunut, mutta hänen luonteensa vielä enemmän; ja henkilö, joka\non välttämättömyyden pakosta hänen toverinsa, säilyttää rakkautensa\nvain muistaen sitä, millainen hän kerran oli, tavallisesta\nihmisystävällisyydestä, velvollisuuden tunnosta!\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista\", huomautti Heathcliff, pakottautuen\nnäyttämään tyyneltä: \"hyvin mahdollista, ettei isännällänne\nole muuta, mihin turvautua, kuin tavallinen ihmisrakkaus ja\nvelvollisuudentunto. Mutta luuletko, että minä jätän Catherinen hänen\n_velvollisuutensa_ ja inhimillisyytensä huostaan? Voitko verrata\nminun tunteitani Catherinea kohtaan hänen tunteisiinsa? Ennenkuin\npoistut tästä talosta, minun täytyy vaatia sinulta lupaus, että\nhankit minulle mahdollisuuden tavata Catherinea: lupaa tai kiellä,\nminä _tahdon_ nähdä hänet! Mitä sanot?\"\n\n\"Sanon, herra Heathcliff\", vastasin minä, \"ettette saa niin tehdä:\nette koskaan sitä saa minun välitykselläni. Teidän ja isännän\nyhteenotto tappaisi rouvan kerrassaan.\"\n\n\"Sinun avullasi se voidaan välttää\", hän jatkoi; \"ja vaikka sellainen\nvaara uhkaisikin -- vaikka hän aiheuttaisikin vielä yhden vaivan\nlisää Catherinen elämään -- niin arvelen itselläni olevan oikeuden\nryhtyä äärimmäisiin keinoihin! Toivoin, että olisit tarpeeksi\nvilpitön ja sanoisit minulle, kärsisikö Catherine paljonkin hänen\nmenetyksestään; pelko, että hän kärsisi, pidättää minua. Ja tässä\nnäet meidän tunteittemme eroavaisuuden: jos hän olisi ollut minun\nsijassani ja minä hänen, ja minä olisin vihannut häntä, niin että\nvihani olisi muuttanut elämäni vaivaksi, niin en olisi koskaan\nnostanut kättäni häntä vastaan. Näytä vain epäilevältä, jos haluat!\nMinä en olisi koskaan karkoittanut häntä Catherinen seurasta, jos\nCathy olisi halunnut hänen seuraansa. Heti kun Catherinen kunnioitus\nolisi loppunut, olisin kiskaissut viholliseni sydämen ruumiista ja\njuonut hänen verensä! Mutta siihen asti -- ellet usko minua, et\nminua tunne -- siihen asti olisin kituen kuollut, ennenkuin olisin\nkoskettanut hiuskarvaakaan hänen päästään!\"\n\n\"Ja kuitenkaan\", keskeytin minä, \"ette epäröi tuhota kaikkia toiveita\nhänen lopullisesta toipumisestaan, tunkeutuessanne hänen muistoonsa\nnyt, kun hän on teidät melkein unohtanut, ja syöstessänne uudestaan\nhänet hämminkiin ja epätoivoon.\"\n\n\"Ja oletat, että hän on melkein unohtanut minut?\" virkkoi Heathcliff.\n\"Voi, Nelly! tiedät, ettei hän ole sitä tehnyt! Tiedät yhtä hyvin\nkuin minäkin, että jokaista ajatusta, jonka hän tuhlaa Lintonille,\nvastaa tuhannen minulle tuhlattua! Elämäni onnettomimpana aikana minä\nkuvittelin sellaista: se ahdisti minua palattuani paikkakunnalle\nviime kesänä, mutta vain hänen oma vakuutuksensa voi saada minut\nuudelleen suosimaan tuota hirveätä ajatusta. Ja silloin Linton ei\nmerkitsisi mitään, eikä Hindley eivätkä mitkään elämäni unelmat.\nKahteen sanaan sisältyisi tulevaisuuteni -- _kuolemaan_ ja\n_helvettiin_: olemassaolo, menetettyäni hänet, olisi helvettiä.\nOlin kuitenkin hullu kuvitellessani hetkeäkään, että hän piti Edgar\nLintonin rakkautta arvokkaampana kuin minun rakkauttani. Vaikka Edgar\nLinton rakastaisi kaikin mitättömän olentonsa voimin, ei hän voisi\nrakastaa niin paljon kahdeksassakymmenessä vuodessa kuin minä yhdessä\npäivässä. Ja Catherinella on yhtä syvä sydän kuin minullakin: yhtä\nhyvin voisi meren sovittaa tuohon kaukaloon kuin Edgar Linton saada\nyksinoikeuden Catherinen rakkauteen. Vaiti! Hän on tuskin rakkaampi\nCatherinelle kuin tämä koira, tai tuo hevonen. Hänessä ei ole mitään\nrakkauden arvoista kuten minussa: kuinka Catherine voisi rakastaa\nhänessä sitä, mitä hänessä ei ole?\"\n\n\"Catherine ja Edgar rakastavat toisiaan niin paljon kuin kaksi\nihmistä vain voi rakastaa\", huudahti Isabella äkkiä vilkkaasti.\n\"Kellään ei ole oikeutta puhua sillä tavoin, enkä tahdo äänettömänä\nkuunnella, kuinka minun veljeäni solvataan!\"\n\n\"Ja veljesi on myös ihmeteltävästi rakastunut sinuun, eikö olekin?\"\nhuomautti Heathcliff pilkallisesti. \"Hän heittää sinut hunningolle\nmaailmaan hämmästyttävän ripeästi.\"\n\n\"Hän ei tiedä, mitä kärsin\", vastasi Isabella. \"Minä en ole hänelle\nkertonut sitä.\"\n\n\"Olet siis jotakin hänelle kertonut: sinä olet kirjoittanut, etkö\nolekin?\"\n\n\"Ilmoittaakseni, että olin naimisissa, kirjoitin -- näit kyllä\nkirjelapun.\"\n\n\"Etkö mitään sen jälkeen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Nuoren rouvan ulkoasu näyttää kovin huonontuneen säädyn muutoksen\njohdosta\", huomautin. \"Ilmeisesti jonkun rakkaus ei ole vastannut\nhänen toivomuksiaan: arvaan kyllä kenen, mutta varmaankaan ei minun\npitäisi sitä lausua julki.\"\n\n\"Minä arvaan sen olevan hänen omansa\", virkkoi Heathcliff. \"Hän\nmuuttuu täydelliseksi homsuksi! Tavattoman pian hän väsyi kokeiluunsa\nolla minulle mieliksi. Tuskinpa uskot, että meidän hääpäivämme aamuna\nhän itki koti-ikävästä. Mutta hän soveltuu kuitenkin paljon paremmin\ntähän taloon, kun hän ei ole liian siisti ja pidän huolta siitä,\nettei hän häpäise minua kuljeskelemalla ympäristössä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, herra\", vastasin, \"mutta toivon teidän ottavan\nhuomioon, että rouva Heathcliff on tottunut saamaan osakseen huoltoa\nja vaalimista, ja että hänet on kasvatettu ainoana tyttärenä, jota\njokainen oli valmis palvelemaan. Teidän pitää hankkia hänelle\npalvelijatar, joka siistii hänen ympäristönsä, ja teidän pitää\nkohdella häntä lempeästi. Mikä mielipide teillä lieneekin herra\nEdgarista, niin ette voi epäillä rouvanne kykenevän voimakkaisiin\ntunteisiin, sillä muuten hän ei olisi hylännyt hienouksia ja\nmukavuuksia, entisen kotinsa ystäviä ja tyytyväisenä sijoittunut\nsellaiseen erämaahan, kuin tämä on, teidän kanssanne.\"\n\n\"Hän hylkäsi ne harhaluulon vuoksi\", vastasi Heathcliff; \"hän\nkuvitteli minut sadun sankariksi ja odotti ritarillisen rakkauteni\nrajattomia hemmoitteluja. Voin tuskin pitää häntä järjellisenä\nolentona, niin itsepintaisesti hän on jatkanut tarumaisen mielikuvan\nmuodostamista luonteestani ja toiminut suosimiensa väärien\nvaikutelmani alaisena. Mutta viimeinkin arvelen hänen alkavan tuntea\nminua: en enää näe niitä tyhmiä hymyilyjä ja kasvonvääntelyjä, jotka\naluksi ärsyttivät minua samoinkuin tuo järjetön kykenemättömyys\nkäsittämään, että tarkoitin täyttä totta, kun ilmaisin hänelle\nmielipiteeni hänen hullaantumisestaan ja hänestä itsestään.\nIhmeellistä pyrkimystä tarkkanäköisyyteen osoitti havainto, etten\nhäntä rakastanut. Yhteen aikaan luulin, etteivät mitkään opetukset\nvoisi hänelle sitä opettaa! Ja kuitenkin se on hatarasti opittu:\nsillä tänä aamuna hän ilmoitti, aivan kuin pelästyttävänä uutisena,\nettä minun tosiaankin oli onnistunut ärsyttää hänet vihaamaan minua.\nSe on ollut vaativainen Herkuleen työ, sen voin vakuuttaa! Jos se on\nsuoritettu, on minulla syytä kiittää. Voinko luottaa vakuutukseesi,\nIsabella? Oletko varma, että vihaat minua? Jos jätän sinut yksin\npuoleksi päivää, niin etkö tule luokseni uudestaan huokaillen ja\nmairitellen? Vakuutan, että hän olisi kernaimmin toivonut minun\nesiintyvän hyvin hellänä sinun nähtesi: hänen turhamaisuuttaan\nloukkaa totuuden paljastaminen. Mutta minun mielestäni on aivan\nyhdentekevää, kuka saa tietää, että intohimo oli kokonaan\nyksipuolista; enkä ole koskaan valehdellut hänelle siinä suhteessa.\nHän ei voi syyttää minua siitä, että olisin osoittanut hänelle\nhiventäkään petollista hellyyttä. Ensimmäinen teko, jonka hän näki\nminun suorittavan, kun poistuimme Rastaantien moisiosta, oli hänen\npienen koiransa hirttäminen, ja kun hän rukoili sen puolesta, niin\nensimmäiset sanat, jotka lausuin, sisälsivät toivomuksen, että voisin\nhirttää kaiken hänelle kuuluvan, yhtä lukuunottamatta: mahdollisesti\nhän arveli olevansa itse tuo poikkeus. Minkäänlainen raakuus ei\nsaattanut häntä epätoivoon: luulen hänen sisimmässään ihailleen sitä,\nkunhan vain hänen kallis olemuksensa säilyi loukkaamattomana! Mutta\neikö ollut hulluuden huippu -- syntyperäistä heikkomielisyyttä tuon\nsäälittävän, orjamaisen, katalamielisen nartun haaveilu, että minä\nvoisin rakastaa häntä? Sano isännällesi, Nelly, etten ole koskaan,\nkoko elinaikanani tavannut niin kurjaa olentoa kuin hänen sisarensa.\nHän häpäisee sellaisenkin nimen kuin Linton, ja olen toisinaan\nmasentunut vain keksimiskyvyn puutteesta koettaessani saada selville,\nmitä kaikkea hän voisi sietää, ennenkuin lakkaisi luikertelemasta\nja häpeällisesti luokseni matelemasta! Mutta pyydä herra Lintonia\nmyöskin rauhoittamaan veljellistä ja esivallallista sydäntänsä sillä,\nettä minä pysyn lujasti laillisuuden rajoissa. Olen tähän hetkeen\nasti välttänyt kaikkea, mikä antaisi hänen sisarelleen pienimmänkään\noikeuden avioeron vaatimiseen, ja mikä vieläkin parempaa, hän ei\nolisi kenellekään kiitollinen meidän erottamisestamme. Jos hän haluaa\nmennä, menköön: hänen läsnäolonsa aiheuttama rasitus on katkerampi\nkuin hänen kiusaamisestansa johtuva ilo!\"\n\n\"Herra Heathcliff\", sanoin minä, \"tämä on mielipuolen puhetta; teidän\nvaimonne on kaiken todennäköisyyden mukaan vakuutettu, että olette\nhullu, ja sen vuoksi hän on tähän asti sietänyt kiusaamistanne; mutta\nnyt, kun sanotte, että hän voi mennä, hän on epäilemättä käyttävä\nhyväkseen lupaustanne. Ettehän ole niin lumoutunut, rouva, vai mitä,\nettä omasta halustanne jäisitte hänen luokseen?\"\n\n\"Pidä varasi, Ellen!\" vastasi Isabella, silmät kiiluen vihaisina;\nniiden ilmeestä voi erehtymättä todeta, miten täydellisesti hänen\npuolisonsa oli onnistunut tehdä itsensä inhotuksi. \"Älä usko\nsanaakaan hänen puheestaan. Hän on valehteleva peto! hirviö eikä\nihmisolento. Minulle on jo ennen sanottu, että voisin jättää hänet,\nja olen sitä yrittänytkin, mutta en uskalla yritystäni uudistaa!\nLupaa vain, Ellen, ettet mainitse tavuakaan hänen hävyttömästä\npuheestaan veljelleni tai Catherinelle. Teeskentelipä hän mitä\ntahansa, hänen tarkoituksensa on kuitenkin vain yllyttää Edgaria\nepätoivoon: hän sanoo menneensä minun kanssani naimisiin saadakseen\nEdgarin valtaansa; mutta hän ei tule sitä saamaan -- kuolen\nennemmin! Minä toivon vain ja rukoilen, että hän unohtaa pirullisen\nvarovaisuutensa ja tappaa minut! Ainoa ilo, jota voin kuvitella, on\nkuolema tai nähdä hänet kuolleena!\"\n\n\"Kas niin -- riittää täksi kerraksi!\" virkkoi Heathcliff. \"Jos sinut\nhaastetaan oikeusistuimen eteen, niin sinun on muistettava hänen\npuheensa. Ja katsohan tarkkaan hänen käytöstään: hän on melkein sillä\nasteella, mikä soveltuisi minulle. Ei, et kykene itseäsi holhoamaan,\nIsabella; ja koska minä olen laillinen holhoojasi, täytyy, minun\npidättää sinut huostassani, olkoonpa tehtävä miten kiusallinen\ntahansa. Mene yläkertaan; minulla on jotakin yksityistä puhuttavaa\nEllen Deanille. Ei sitä tietä: sanoin, että yläkertaan! Hyvänen aika,\ntämähän on tie yläkertaan, lapsi!\"\n\nHän tarttui Isabellaan ja työnsi hänet ulos huoneesta; sitten hän\ntuli takaisin, mutisten:\n\n\"En sääli vähääkään! En sääli! Mitä enemmän madot kiemurtelevat, sitä\nenemmän minua haluttaa pusertaa ulos heidän sisälmyksensä! Se on\nsiveellistä hampaansaantia, ja minä pureskelen kasvavin voimin sitä\nmukaa kuin tuskat enentyvät.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä sana _sääli_ tarkoittaa?\" kysyin minä ja kiiruhdin\nottamaan päähinettäni. \"Oletteko milloinkaan tuntenut hiventäkään\nsääliä elinaikananne?\"\n\n\"Rauhoitu\", sanoi hän huomattuaan aikomukseni lähteä. \"Sinä et lähde\nvielä. Tulehan nyt tänne, Nelly: minun täytyy joko suostutella tai\npakottaa sinut auttamaan minua, kun panen täytäntöön päätökseni nähdä\nCatherinen, ja vieläpä viivyttelemättä. Vakuutan, etten suunnittele\nmitään pahaa: minä en halua aiheuttaa häiriötä enkä kiihoittaa tai\nloukata herra Lintonia. Tahdon vain kuulla Cathyn itsensä selittävän,\nkuinka hän voi ja miksi hän sairastui, ja kysyä, voisinko minä\njollakin tavoin häntä hyödyttää. Viime yönä olin Rastaantien moision\npuutarhassa kuusi tuntia ja palaan sinne tänä iltana; ja joka ilta\npiileksin paikalla, ja joka päivä, kunnes keksin mahdollisuuden\npäästä sisään. Jos Edgar Linton kohtaa minut, en epäröi kaataa\nhäntä ja antaa hänelle nahkoihin niin riittävästi, että hänen\nhiljaisuutensa on taattu viipymisajakseni. Jos hänen palvelijansa\nvastustavat minua, peloitan heidät pois näillä pistooleilla. Mutta\neikö olisi parempi estää minua joutumasta tekemisiin heidän tai\nheidän isäntänsä kanssa? Ja sinä voisit tehdä sen niin helposti. Minä\nantaisin sinulle merkin tullessani, ja sitten sinä päästäisit minut\nsisään salaa heti kun Cathy jäisi yksin, ja odottaisit, kunnes minä\npoistuisin, omatuntosi aivan rauhallisena: sinä estäisit pahaa.\"\n\nKieltäydyin käyttäytymästä niin petollisesti isäntäni talossa; ja\nsitäpaitsi huomautin, miten julmaa ja itsekästä olisi hävittää\nrouva Lintonin rauha omaksi tyydytykseksi. \"Tavallisinkin tapahtuma\nsäikähdyttää häntä tuskallisesti\", sanoin minä. \"Hänen hermonsa ovat\nhyvin herkät, ja olen varma, ettei hän voisi kestää tuota yllätystä.\nÄlkää olko itsepäinen, herra! sillä muussa tapauksessa minun\ntäytyy ilmoittaa isännälleni suunnitelmistanne; ja hän on ryhtyvä\ntoimenpiteisiin suojellakseen taloansa ja sen asukkaita kaikilta\nsellaisilta luvattomilta sisäänmurtautumisilta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin pidättääkseni sinut,\nnainen!\" huusi Heathcliff; \"et saa poistua Humisevasta harjusta\nennenkuin huomenaamulla. Typerää valhetta on selitellä, ettei\nCatherine voisi sietää minun näkemistäni; enkä haluakaan häntä\nyllättää: sinun pitää valmistaa häntä -- kysy häneltä, voinko\ntulla. Sinä sanot, ettei hän koskaan mainitse nimeäni, ja ettei\nminusta koskaan puhuta hänelle. Kenelle hän voisi lausua nimeni,\njos minä kerran olen kielletty puheenaihe talossa? Hän pitää teitä\nkaikkia miehensä vakoojina. Voi, en edes epäilekään sitä, että hän\non helvetissä teidän keskuudessanne! Arvaan hänen vaitiolostaan\nparemmin kuin mistään, mitä hän tuntee. Sanot, että hän on usein\nlevoton ja huolestuneen näköinen: osoittaako se tyyntymistä? Puhut\nsiitä, miten hänen mielensä on hämmentynyt. Miten helvetissä se\nvoisi muuten ollakaan, kun hän on niin kauheasti eristettynä. Ja\ntuo äitelä mitätön olento hoitamassa häntä _velvollisuudesta ja\ninhimillisyydestä! Säälistä ja laupeudesta!_ Hän voisi aivan yhtä\nhyvin istuttaa tammen kukkaruukkuun ja odottaa sen menestyvän, kuin\nkuvitella voivansa palauttaa Catherinen hengenvoimat pintapuolisen\nhuolenpitonsa maaperässä! Ratkaiskaamme asia heti: jäätkö tänne, ja\ntäytyykö minun raivata tieni Catherinen luo taistelemalla Lintonin ja\nhänen renkiensä kanssa? Vai tahdotko olla ystäväni, kuten olet tähän\nastikin ollut ja tehdä, mitä pyydän? Ratkaise, koska minulla ei ole\nmitään syytä odottaa hetkeäkään kauempaa, jos et luovu itsepäisestä\nilkeydestäsi!\"\n\nNo niin, herra Lockwood, väitin vastaan ja todistelin ja kieltäydyin\njyrkästi viisikymmentä kertaa; mutta ennen pitkää hän pakotti\nminut myöntymään. Otin viedäkseni kirjeen häneltä emännälleni; ja\njos emäntäni myöntyisi, lupasin antaa hänelle tiedon, kun herra\nLinton ensi kerran poistuu kotoaan, jolloin Heathcliff voisi\ntulla ja tunkeutua sisään, omin neuvoin: minä en olisi läsnä, ja\npalvelija-toverini olisivat myös poissa tieltä. Teinkö oikein vai\nväärin? Pelkäänpä, että se oli väärin, vaikkakin tarpeellista. Luulin\nauttamisellani estäväni toisen rajun purkauksen ja luulin sen myös\naiheuttavan suotuisan käänteen Catherinen henkiseen sairauteen; ja\nsitten muistin, miten herra Edgar tuimasti moitti minua juorujen\nkuljettamisesta, ja koetin oikaista kaiken asiasta aiheutuneen\nlevottomuuden vakuuttamalla moneen kertaan, että tämä luottamuksen\npettäminen, jos se ansaitsi niin tylyn nimityksen, olisi viimeinen.\nSiitä huolimatta oli paluumatkani surullisempi kuin menomatkani\nja kauan epäröin, ennenkuin saatoin taivuttaa itseni jättämään\nlähetyksen rouva Lintonin käteen.\n\nMutta tuolla tulee Kenneth; minä menen alakertaan ja kerron hänelle,\nkuinka paljon paremmin voitte. Tarinani on pitkäveteinen, kuten\ntäällä päin sanotaan, ja riittää ajankulukkeeksi vielä toisenakin\naamuna.\n\nPitkäveteinen ja kolkko! ajattelin, kun tuo kelpo nainen laskeutui\nalakertaan tohtoria vastaanottamaan; eikä se ollut juuri sitä\nlajia, jonka olisin valinnut itseäni huvittamaan. Mutta eihän se\nhaittaa! Puserran terveellisiä lääkeaineita rouva Deanin katkerista\nyrteistä; ja ennen muuta päätän varoa lumousta, joka piilee Catherine\nHeathcliffin loistavissa silmissä. Olisinpa omituisessa asemassa, jos\nluovuttaisin sydämeni tuolle nuorelle olennolle, ja tyttärestä tulisi\näidin uusi painos.\n\n\n\n\nXV luku\n\n\nToinen viikko on kulunut -- ja olen monta päivää lähempänä terveyttä\nja kevättä! Olen nyt saanut kuulla naapurini vaiheet, joista on\nkerrottu useissa istunnoissa, silloin kun taloudenhoitajani on\nvoinut säästää aikaa tärkeämmistä toimista. Minä jatkan kertomusta\nsellaisena, kuin hän on sen esittänyt, vaikkakin vähän lyhennettynä.\nHän on, ylimalkaan, erittäin hyvä kertoja, enkä luule voivani\nparantaa hänen tyyliään.\n\nIllalla, virkkoi hän, illalla Humisevassa harjussa käynnin jälkeen\ntiesin aivan varmasti, aivan kuin olisin nähnyt, että herra\nHeathcliff oli talomme läheisyydessä, ja vältin ulos menoa, koska\nhänen kirjeensä oli yhä taskussani enkä tahtonut, että minua enää\nuhattaisiin tai kiusattaisiin. Olin päättänyt, etten antaisi sitä\nennenkuin isäntäni meni jonnekin, koska en voinut tietää, miten sen\nsaaminen vaikuttaisi Catherineen. Seurauksena oli, ettei hän saanut\nsitä ennenkuin kolmen päivän kuluttua. Neljäs päivä oli sunnuntai, ja\nminä toin kirjeen hänen huoneeseensa, kun perhe oli mennyt kirkkoon.\nMiespalvelija oli jätetty kodin vartijaksi kanssani, ja tapanamme\noli lukita ovet jumalanpalveluksen ajaksi, mutta silloin oli ilma\nlämmin ja kaunis, joten jätin ne selko selälleen, ja täyttääkseni\nlupaukseni, koska tiesin kuka tulisi, sanoin palvelijatoverilleni,\nettä rouvan mieli teki kovasti appelsiineja, ja että toverini täytyy\njuosta kylään ja tuoda muutamia, jotka huomenna maksettaisiin. Hän\nlähti, ja minä menin yläkertaan.\n\nRouva Linton, yllään valkoinen puku ja hartioillaan vaalea liina,\nistui kuten tavallisesti avonaisen ikkunan syvennyksessä. Hänen\npaksu, pitkä tukkansa oli osittain leikattu hänen sairautensa\nalkuaikana, ja nyt hän kampasi sen yksinkertaisesti antaen\nluonnollisten kiharain valua ohimoille ja kaulalle. Hänen ulkonäkönsä\noli muuttunut, kuten olin Heathcliffille maininnut; mutta kun hän\noli tyyni, näytti tuo muutos aiheuttaneen yliluonnollisen kauneuden.\nHänen silmiensä tuli oli vaihtunut unelmoivaksi ja surumieliseksi\npehmeydeksi, ne eivät enää näyttäneet katselevan ympärillä olevia\nesineitä, vaan tuijottavan aina etäisyyteen, kaukaiseen etäisyyteen\n-- tekisi mieli sanoa pois tästä maailmasta. Myöskin hänen kasvojensa\nkalpeus -- ne eivät näyttäneet enää niin kuihtuneilta, kun hän\noli jälleen lihonut -- ja tuo omituinen ilme, joka aiheutui hänen\nhenkisestä tilastaan, vaikkakin sen syy oli aivan ilmeinen, lisäsivät\nhänen liikuttavaa mielenkiintoisuuttansa; ja -- eittämättömästi\nminulle, sen tiedän, ja varmaankin jokaiselle henkilölle, joka hänet\nnäki -- kumosivat kaikki näennäiset toipumistodisteet ja leimasivat\nhänet kuihtumaan tuomituksi.\n\nKirja oli levällään ikkunalaudalla hänen edessään, ja tuskin tuntuva\ntuuli leyhytteli lehtiä tavantakaa. Varmaankin Linton oli asettanut\nsen siihen, sillä Catherine ei koskaan yrittänytkään huvittaa\nitseään lukemisella eikä minkäänlaisella muullakaan toiminnalla,\nja Linton kulutti useita tunteja kiinnittääkseen hänen huomionsa\njohonkin aineeseen, joka ennen oli ilahduttanut häntä. Catherine\narvasi hänen tarkoituksensa ja paremmalla tuulella ollessaan sieti\nhänen yrityksiänsä rauhallisesti, osoittaen niiden hyödyttömyyden\nvain silloin tällöin väsyneesti huokaamalla ja vaientamalla Lintonin\nviimein mitä surullisimmin hymyin ja suudelmin. Toisin ajoin hän\nkääntyi ärtyisästi pois ja kätki kasvonsa käsiinsä tai vieläpä työnsi\nmiehensä vihaisesti luotaan; silloin Linton piti huolen siitä, että\nCatherine jäi yksin, sillä hän tiesi olevansa hyödytön.\n\nGimmertonin kirkon kellot soivat yhä; ja tulvivan laaksopuron vieno\nlorina viihdytti hyväillen korvaa. Se vastasi suloisesti kesäisen\nlehvistön huminaan, joka kuului tyynnyttävänä soittona Rastaantien\nmoisioon, kun puiden lehdet olivat puhjenneet. Humisevaan harjuun se\nkuului aina hiljaisena päivänä suuren suojailman tai pitkän sadeajan\njälkeen. Ja Humisevaa harjua Catherine ajatteli kuunnellessaan: se\non, jos hän ajatteli tai kuunteli ollenkaan; mutta hänen silmissään\noli tuo epämääräinen, kaukainen katse, jonka jo ennen mainitsin,\nkatse, joka ei ilmaissut mitään aineellisten asiain tajuntaa korvin\neikä silmin.\n\n\"Täällä on kirje teille, rouva Linton\", virkoin minä asettaen sen\nhellästi hänen käteensä, joka lepäsi polvella. \"Teidän tulee se heti\nlukea, koska siihen on vastattava. Rikonko sinetin?\" \"Riko\", hän\nvastasi, muuttamatta katseensa suuntaa. Aukaisin kirjeen -- se oli\nkovin lyhyt. \"Nyt\", jatkoin, \"lukekaa se\". Hän veti pois kätensä ja\npäästi kirjeen putoamaan. Asetin sen uudestaan hänen syliinsä ja\nseisoin odottaen, että hän suvaitsisi katsahtaa siihen; mutta hän\nviivytteli niin kauan, että viimein virkoin:\n\n\"Onko minun luettava se, rouva? Se on herra Heathcliffiltä.\"\n\nHän säpsähti; hänen silmistään kajasti muistin hämärä heijastus, ja\nhuomasin, että hän yritti keskittää ajatuksiansa. Hän otti kirjeen\nja näytti lukevan sitä; kun hän pääsi nimikirjoitukseen asti, hän\nhuokasi. Käsitin kuitenkin, ettei hän ollut ymmärtänyt kirjeen\ntarkoitusta, sillä tiedustellessani hänen vastaustaan, hän osoitti\nvain tuohon nimeen ja katseli minua surullisena ja kysyvänä.\n\n\"No niin, hän haluaa tavata teitä\", virkoin minä arvaten hänen\ntarvitsevan välittäjää. \"Hän on nyt puutarhassa ja odottaa\nkärsimättömästi, minkä vastauksen tuon.\"\n\nPuhuessani huomasin, miten iso koira, joka paistatti päivää\nruohikossa, höristi korviaan ja yritteli haukkua, mutta sitten\nveti korvat takaisin pitkin päätä ja heilutti häntäänsä kuin\nilmoittaakseen jonkun tutun saapuvan. Rouva Linton kumartui eteenpäin\nja kuunteli hengittämättä. Hetkeä myöhemmin askelet kaikuivat\nhallista. Avonainen talo oli liian suuri kiusaus Heathcliffille, hän\nei malttanut olla tulematta sisään: todennäköisesti hän luuli minun\naikovan peräytyä lupauksestani, ja niinpä hän päätti heittäytyä\noman julkeutensa ohjattavaksi. Jännittyneenä ja hartaasti Catherine\ntuijotti huoneensa sisäänkäytävään. Heathcliff ei heti osunut oikeaan\nhuoneeseen, Catherine viittasi minulle, että päästäisin hänet sisään,\nmutta Heathcliff löysi oven ennenkuin ehdin avata sitä, ja parilla\nharppauksella hän kiiruhti Catherinen viereen ja pusersi hänet\nsyliinsä.\n\nHeathcliff ei puhunut eikä irroittanut käsivarsiaan kotvaan; niiden\nmuutamien minuuttien kuluessa hän antoi enemmän suudelmia, kuin mitä\nhän oli antanut koko elinaikanaan sitä ennen, uskallan väittää; mutta\nsitten emäntäni suuteli häntä ensimmäisen kerran, ja näin selvästi,\nmiten hän tuskin saattoi kaikkivoittavan tuskan tähden katsella\nCatherinen kasvoihin! Hän oli yhtä varma kuin minäkin heti, kun hän\nnäki Catherinen, ettei ollut toivoa lopullisesta paranemisesta -- oli\nsallimuksen määräys, että Catherine kuolisi.\n\n\"Oi, Cathy! Oi, elämäni! miten voin sen kestää?\" oli ensimmäinen\nlause, jonka hän lausui, koettamattakaan peittää epätoivoaan. Ja nyt\nhän tuijotti Catherineen niin hartaasti, että luulin tuon katseen\nvoivan nostattaa kyynelet hänen silmiinsä; mutta ne hehkuivat\ntuskasta: ne eivät sulaneet.\n\n\"Mitä nyt?\" virkkoi Catherine nojaten taaksepäin ja vastaten\nHeathcliffin katseeseen yht'äkkiä synkennein ilmein; hänen mielensä\noli vain yhtämittaa vaihtuvien oikkujen tuuliviiri. \"Sinä ja Edgar\nolette särkeneet minun sydämeni, Heathcliff! Ja molemmat tulette\nvalittamaan tekoanne minulle, aivankuin te olisitte säälittäviä\nihmisiä. Minä en teitä sääli, en. Sinä olet tappanut minut -- ja\nvarmaankin hyötynyt siitä. Miten voimakas oletkaan! Kuinka monta\nvuotta aiot elää, minun kuoltuani?\"\n\nHeathcliff oli polvistunut toiselle polvelleen syleilemään häntä; hän\nyritti nousta, mutta Catherine tarttui hänen tukkaansa ja piti häntä\npolvistuneena.\n\n\"Toivoisin saavani pitää sinua näin\", hän jatkoi katkerasti, \"kunnes\nmolemmat olisimme kuolleita! En välittäisi siitä, mitä kärsit. Minä\nen välitä vähääkään sinun kärsimyksistäsi. Miksi et _sinä_ saisi\nkärsiä? Minäkin kärsin! Unohdatko minut? Oletko onnellinen, kun minut\non pantu maan poveen? Sanotko kahdenkymmenen vuoden kuluttua: 'tuossa\non Catherine Earnshawin hauta. Minä rakastin häntä kauan sitten ja\nolin onneton hänet menettäessäni; mutta se on ohitse. Olen rakastanut\nuseita sen jälkeen: lapseni ovat minulle rakkaampia kuin hän oli, ja\nkuoleman jälkeen en iloitse, kun joudun hänen luokseen; minä suren,\nettä minun täytyy jättää heidät!' Sanotko niin, Heathcliff?\"\n\n\"Älä kiduta minua, kunnes tulen yhtä hulluksi kuin sinä itsekin\",\nhuusi Heathcliff kiskaisten päänsä vapaaksi ja purren hammasta.\nTyynen katselijan mielestä nuo kaksi muodostivat omituisen ja\npeloittavan kuvan. Catherinella olikin syytä arvella, että taivas\nolisi karkoitusmaa hänelle, ellei hän aineellisen ruumiinsa kera\nvapautunut henkisestä olemuksestaankin. Hänen nykyinen ulkoasunsa:\nkasvojen kalpeus, verettömät huulet ja säihkyvät silmät kuvastivat\nhurjaa kostonhimoa; ja hänen yhteenpuristetut sormensa pitelivät\nhiuksia, joita hän oli äsken kiskonut. Hänen toverinsa nojasi toiseen\nkäteensä ja tarttui toisella hänen käsivarteensa; ja niin vähän\nvastasi hänen hellyytensä Catherinen nykyisen tilan vaatimuksia, että\nnäin neljä selvää siniseksi painunutta jälkeä verettömässä ihossa,\nkun hän irroitti kätensä.\n\n\"Oletko antautunut paholaiselle\", hän jatkoi rajusti, \"kun puhut\ntuolla tavoin minulle ollessasi kuolemaisillasi? Etkö huomaa, että\nkaikki nuo sanat painuvat poltinmerkkinä muistiini ja syöpyvät\nyhä syvemmälle sitten, kun olet minut jättänyt? Sinä tiedät\nvalehtelevasi, kun sanot minun tappaneen sinut; ja, Catherine,\nsinä tiedät, että minun on yhtä vaikea unohtaa sinua kuin omaa\nolemassaoloani! Eikö sinun inhoittavaa itsekkyyttäsi tyydytä sekään,\nettä sinun ollessasi rauhassa minä kieriskelen helvetin tuskissa?\"\n\n\"Minä en tule olemaan rauhassa\", vaikeroi Catherine, jonka\nliiallisesti kiihtynyt raju, epätasainen sydän löi näkyvästi ja\nkuuluvasti ja aiheutti ruumiillisen heikkouden. Hän ei jatkanut\npuhettaan ennenkuin taudinkohtaus oli ohitse; sitten hän sanoi\nlempeämmin:\n\n\"Minä en toivo, että sinun tuskasi olisivat suuremmat kuin minunkaan,\nHeathcliff. Minä toivon vain, ettei meitä koskaan erotettaisi: ja jos\njokin sanoistani tuottaisi sinulle tuskaa jälkeenpäin, niin ajattele,\nettä minä tunnen samanlaista tuskaa haudassa, ja anna minulle\nanteeksi minun itseni vuoksi! Tule tänne ja polvistu uudestaan! Et\nole koskaan elinaikanasi tuottanut minulle ikävyyksiä. Et, mutta\njos pitkität vihaasi, on sitä raskaampi muistella kuin minun kovia\nsanojani! Etkö tule takaisin? Tule!\"\n\nHeathcliff meni takaisin hänen istuimensa ääreen ja kumartui, mutta\nei niin lähelle, että Catherine olisi voinut nähdä hänen kasvonsa,\njotka olivat lyijynväriset mielenliikutuksesta. Catherine käänsi\npäätään katsoakseen häneen; Heathcliff ei sitä sallinut, vaan kääntyi\näkkiä ja meni lieden ääreen, missä hän seisoi äänettömänä, selkä\nmeihin päin. Rouva Lintonin katse seurasi häntä epäluuloisesti;\njokainen liike herätti uuden tunteen hänessä. Katseltuaan kotvan\näänettömänä hän alkoi uudestaan puhua, kohdistaen vihaiset,\npettymystä ilmaisevat sanansa minuun:\n\n\"Voi Nelly, näethän, ettei hän voi leppyä hetkeksikään edes\nestääkseen minua joutumasta hautaan. _Sillä tavoin_ minua\nrakastetaan! No niin, eipä sillä väliä. Tuo ei ole _minun_\nHeathcliffini. Minä olen yhä rakastava häntä, ja vien hänet mukanani:\nhän on minun sieluni. Ja\", lisäsi hän miettiväisenä, \"eniten minua\nsittenkin kiusaa tämä turmeltunut vankila. Olen väsynyt täälläolooni.\nKaihoan päästä loistavaan maailmaan, ja haluaisin aina olla siellä:\nen nähdäkseni sen himmeästi kyynelten lävitse ja ikävöidäkseni\nvapautumistani sydämen kärsimyksistä, vaan ollakseni tosiaan sen\nkera ja siinä. Nelly, sinä luulet olevasi parempi ja onnellisempi\nkuin minä, täysin terveenä ja voimakkaana: sinä suret minun vuokseni\n-- kovin pian osat vaihtuvat. Minä olen sureva _sinun_ tähtesi.\nMinä olen oleva verrattoman paljon teitä kaikkia edempänä ja teidän\nyläpuolellanne. Minua _ihmetyttää_, ettei hän tahdo olla minun\nlähelläni!\" Hän jatkoi itsekseen: \"Minä luulin, että hän toivoi sitä.\nHeathcliff rakkaani! sinun ei pitäisi nyt jurottaa. Tule luokseni,\nHeathcliff.\"\n\nHän nousi kiihkeänä nojaten tuolin käsinojaa vasten. Catherinen\nhartaasta pyynnöstä Heatchliff kääntyi häneen päin kovin epätoivoisen\nnäköisenä. Hänen laajentuneiden ja kosteiden silmiensä tuima katse\nkohdistui viimein Catherineen; hänen rintansa kohoili nytkähdellen.\nHetkisen he seisoivat vastatusten, ja kuinka he sitten yhtyivät, minä\ntuskin tajusin, mutta Catherine liikahti äkkiä ja Heathcliff sieppasi\nhänet kiinni, ja he pusertuivat syleilyyn, josta en arvellut emäntäni\nhengissä selviävän; hän näytti tosiaankin tajuttomalta. Heathcliff\nheittäytyi istuimelle, ja kun kiiruhdin lähemmäksi ottaakseni\nselvän, oliko Catherine pyörtynyt, kirskautti Heathcliff hampaitaan\nminulle ja raivosi kuin hurja koira, vetäen Catherinen luokseen\nkauheasti mustasukkaisena. En tuntenut olevani omaan lajiini kuuluvan\nolennon seurassa: näytti siltä, ettei hän ymmärtäisi, vaikka häntä\npuhuttelisin; niinpä seisoin etäämpänä ja vaikenin ja olin kovasti\nhätääntynyt.\n\nCatherinen liikahtaminen huojensi pelkoani hetken kuluttua: hän\nkohotti kätensä pannakseen sen Heathcliffin kaulan ympärille ja\nasettaakseen poskensa Heathcliffin poskea vasten, Heathcliffin\npidellessä hänestä kiinni; vastaukseksi Heathcliff hyväili häntä\nhurjasti ja virkkoi rajusti: --\n\n\"Osoitat minulle nyt, miten ilkeä sinä olet ollut -- ilkeä ja\npetollinen. _Miksi_ sinä hylkäsit minut! Miksi petit oman sydämesi,\nCathy? En saa ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Sinä ansaitset tämän.\nSinä olet tappanut itsesi. Niin, sinä voit suudella minua ja itkeä\nja houkutella esiin minun suudelmani ja kyyneleni: ne tuhoavat sinut\n-- ne kiroavat sinut. Sinä rakastit minua -- mikä _oikeus_ sinulla\nsiis oli jättää minut? Mitä oikeus -- vastaa minulle -- sen kurjan\nrakkauden vuoksi, jota tunsit Lintonia kohtaan? Koska ei onnettomuus,\nei turmelus, ei kuolema eikä mikään, minkä Jumala tai saatana olisi\nvoinut rangaistukseksemme määrätä, olisi meitä erottanut, niin\n_sinä_, omasta tahdostasi, teit sen. Minä en ole sinun sydäntäsi\nsärkenyt -- _sinä_ olet särkenyt sen, ja särkiessäsi sen olet\nsärkenyt minunkin sydämeni. Sitäkin onnettomampaa minulle, että olen\nvoimakas. Tahdonko elää? Minkälaista on elämä, kun sinä -- hyvä\nJumala! Haluaisitko _sinä_ elää sielusi ollessa haudattuna?\"\n\n\"Jätä minut yksin, jätä minut yksin\", nyyhkytti Catherine. \"Jos olen\ntehnyt väärin, kuolen sen vuoksi. Se riittää. Sinäkin jätit minut:\nmutta minä en moiti sinua! Minä annan anteeksi sinulle. Anna anteeksi\nminulle!\"\n\n\"On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja tunnustella\nnoita voimattomia käsiä\", vastasi Heathcliff. \"Suutele minua\nuudestaan, äläkä näytä minulle silmiäsi! Minä annan sinulle anteeksi\nsen, mitä sinä olet tehnyt minulle. Minä rakastan _murhaajaani_ --\nmutta _sinun_ murhaajaasi! -- kuinka minä voisin rakastaa!\"\n\nHe vaikenivat -- kasvot painettuina toisiaan vasten ja toistensa\nkyynelten huuhtomina. Minä ainakin luulen molempien itkeneen,\nnäytti siltä, että Heathcliff voi itkeä tämänlaisissa järkyttävissä\ntilanteissa.\n\nMutta minua alkoi huolestuttaa, sillä iltapäivä livahti ohi nopeasti\nja mies, jonka olin lähettänyt pois, palasi asialtaan. Saatoin\nerottaa ilta-auringon valaisemassa laaksossa väentungoksen, joka oli\ntihein Gimmertonin kirkon portilla.\n\n\"Jumalan palvelus on päättynyt\", ilmoitin. \"Isäntäni saapuu puolen\ntunnin kuluttua.\"\n\nHeathcliff murisi kirouksen ja veti Catherinen lähemmäksi. Catherine\nei edes liikahtanut.\n\nEnnen pitkää näin joukon palvelijoita menevän keittiön\nkylkirakennukseen. Herra Linton tuli kohta jäljestä; hän aukaisi itse\nportin ja käveli hitaasti rakennusta kohden, varmaankin nauttien\nihanasta päivästä, jonka ilma oli yhtä leuto kuin kesällä.\n\n\"Nyt hän on täällä\", huudahdin minä. \"Taivaan tähden, kiiruhtakaa\nalas! Te ette kohtaa ketään etuportaissa. Olkaa nopea ja viipykää\npuiden suojassa, kunnes hän on ehtinyt kunnolla sisään.\"\n\n\"Minun täytyy mennä, Cathy\", virkkoi Heathcliff, koettaen vapautua\ntoverinsa syleilystä. \"Mutta jos elän, tulen katsomaan sinua\nuudestaan, ennenkuin nukut. En poistu viiden yardin päähänkään\nikkunasi alta.\"\n\n\"Sinä et saa mennä!\" vastasi Catherine pitäen hänestä kiinni niin\nlujasti kuin hänen voimansa sallivat. \"Sinä et mene, sen sanon\nsinulle.\"\n\n\"Vain tunniksi\", pyysi Heathcliff hartaasti.\n\n\"Et minuutiksikaan\", vastasi Catherine. \"Minun _täytyy_ -- Linton\ntulee tuossa tuokiossa\", väitti huolestunut rauhanhäiritsijä.\n\nHän tahtoi nousta ja irroitti Catherinen sormet -- tämä takertui\nkiinni huohottaen; Catherinen kasvoissa oli hurja päättäväisyys.\n\n\"Ei!\" hän huudahti. \"Oi älä, älä mene. Tämä on viimeinen kerta! Edgar\nei tee meille pahaa. Heathcliff, minä kuolen! Minä kuolen!\"\n\n\"Tuho periköön tuon narrin! Tuossa hän tulee!\" huusi Heathcliff\nvajoten takaisin istuimelleen. \"Vaiti, armaani! Vaiti, vaiti,\nCatherine! Minä jään. Vaikka hän ampuisi minut näin, kuolisin siunaus\nhuulillani.\"\n\nJa niin he taas pusertuivat yhteen. Kuulin isäntäni nousevan portaita\n-- kylmä hiki vuoti otsaltani: olin kauhusta kankea.\n\n\"Aiotteko kuunnella hänen hourailujaan?\" sanoin minä vihaisesti. \"Hän\nei tiedä, mitä hän sanoo. Tahdotteko tuhota hänet, koska hänellä\nei ole älyä auttaa itseään? Nouskaa! Voisitte heti vapautua. Tämä\non pirullisin teko, minkä koskaan olette tehnyt. Me olemme kaikki\ntuhotut -- isäntä, emäntä ja palvelija.\"\n\nVääntelin käsiäni ja huusin, ja herra Linton kiirehti askeleitaan\nkuullessaan tuon äänen. Olin todella iloinen huomatessani kiihkoni\nlomitse, että Catherinen kädet olivat hellinneet auki ja hänen päänsä\npainunut alas. \"Hän on pyörtynyt tai kuollut\", ajattelin; \"sitäkin\nparempi. Olisi moninverroin parempi, että hän olisi kuollut, kuin\nettä hän jäisi taakaksi ja onnettomuuden aiheeksi ympäristölleen.\"\n\nEdgar juoksi kutsumattoman vieraansa luokse hämmästyneenä ja\nraivoissaan. Mitä hän aikoi tehdä, en voi sanoa, toinen lopetti\nkuitenkin kaikki mielenosoitukset heti asettamalla hengettömän\nolennon hänen käsivarsilleen.\n\n\"Katsokaa nyt!\" virkkoi hän. \"Jos ette ole paholainen, niin auttakaa\nhäntä ensin -- sitten teidän on puhuttava minun kanssani!\"\n\nHän meni saliin ja istuutui. Herra Linton kutsui minua, ja monien\nvaikeuksien jälkeen ja turvauduttuamme moniin keinoihin, meidän\nonnistui palauttaa Catherine tajuntaan, mutta hän oli täydellisesti\nhämmentynyt; hän huokaili ja valitti eikä tuntenut ketään. Edgar oli\nniin huolestunut hänen tähtensä, että hän unohti Catherinen vihatun\nystävän. Minä en unohtanut. Menin heti kun sopiva tilaisuus tuli ja\npyysin häntä poistumaan; vakuutin Catherinen voivan paremmin, ja että\nHeathcliff saisi minulta kuulla aamulla, miten hän oli viettänyt\nyönsä.\n\n\"Minä en kieltäydy menemästä ulos\", hän vastasi, \"mutta minä jään\npuutarhaan; ja, Nelly, muista pitää lupauksesi huomenna. Minä olen\nnoiden lehtikuusien alla. Muista! tai tulen toiselle vierailulle,\nolipa Linton sisällä tai ei.\"\n\nHän katsahti nopeasti kamariin puoliavoimesta ovesta, ja tultuaan\nvakuutetuksi tietojen ilmeisestä totuudesta vapautti hän talon\nonnettomasta läsnäolostaan.\n\n\n\n\nXVI luku\n\n\nKello kahdentoista paikkeilla sinä yönä syntyi se Catherine, jonka\nnäitte Humisevassa harjussa: heiveröinen, seitsenkuukautinen\nlapsi. Kahden tunnin kuluttua sen äiti kuoli, tulematta ollenkaan\nriittävästi tuntoihinsa kaivatakseen Heathcliffiä tai tunteakseen\nEdgaria. Viime mainitun mieletön murehtiminen on liian surullinen\naihe muisteltavaksi; sen myöhemmät seuraukset osoittivat, miten\nsyvällä suru piili. Minun luullakseni sitä lisäsi suuresti se, että\nhän jäi ilman miespuolista perillistä. Valittelin sitä katsellessani\nheikkoa orpolasta. Ja mielessäni syytin vanhaa Lintonia siitä (mikä\noli vain luonnollista puolueellisuutta), että hän antoi tiluksensa\nomalle tyttärelleen eikä poikansa tyttärelle. Tuo poloinen ei ollut\ntervetullut lapsi! Se olisi voinut itkeä itsensä hengettömäksi\nensimmäisinä elämänsä hetkinä, eikä kukaan olisi välittänyt\nhituistakaan. Korvasimme tuon laiminlyönnin jälkeenpäin; mutta lapsen\nelämänalku oli yhtä ystävätön kuin sen loppu ilmeisesti tulee olemaan.\n\nSeuraava aamu -- ulkosalla kirkas ja iloinen -- lipui vaimentuneena\nhiljaisen huoneen verhojen läpi ja valoi leposohvalle ja sillä\nmakaajalle suloista, lempeää hohdetta. Edgar Lintonin pää lepäsi\ntyynyllä; hänen silmänsä olivat ummessa. Hänen nuoret ja kauniit\npiirteensä olivat melkein yhtä kuolleet kuin hänen vieressään makaava\nruumis ja melkein yhtä järkähtämättömät; mutta Edgar Lintonin lepo\noli uupuneen tuskan vaiennusta, Catherinen taas täydellistä rauhaa.\nCatherinen otsa oli sileä, hänen silmäripsensä sulkeutuneet, ja\nhänen huulillaan väikkyi hymy; ei yksikään taivaan enkeli voisi olla\nkauniimpi kuin miltä hän näytti. Minut täytti sama ääretön rauha,\njossa hän lepäsi: en ole koskaan ollut pyhemmässä mielentilassa kuin\nkatsellessani tuota jumalallisen levon kirkasta kuvaa. Vaistomaisesti\ntoistin sanat, jotka hän oli lausunut muutamia tunteja aikaisemmin:\n\"verrattoman paljon teitä kaikkia edempänä ja teidän yläpuolellanne\".\nOlipa hänen henkensä yhä maan päällä tai jo taivaassa, niin se oli\nsaanut tyyssijansa Jumalan luona!\n\nEn tiedä lieneekö se erikoisesti minun luonteeni mukaista, että\nharvoin olen muuta kuin onnellinen valvoessani kuolleen huoneessa,\nellei joku kiihkeä ja epätoivoinen sureva ota osaa kunniavartioon.\nNäen levon, jota ei maailma eikä helvetti voi häiritä, ja saan\nvakaumuksen loputtomasta ja suruttomasta tulevaisuudesta --\niäisyydestä, johon he ovat päässeet -- jossa elämän kestävyys ja\nrakkauden myötätuntoisuus ja onnen täydellisyys ovat rajattomia.\nTässä tilaisuudessa huomasin, miten paljon itsekkyyttä oli\nsellaisessakin rakkaudessa kuin herra Lintonin, kun hän siten suri\nCatherinen siunattua vapautusta! Olisi, totta kyllä, saattanut\nepäillä, päätellen siitä oikullisesta ja kärsimättömästä elämästä,\njota hän oli viettänyt, ansaitsiko hän lopuksi rauhan sataman. Olisi\nsaattanut sitä epäillä antaessaan kylmän järjen toimia, mutta ei\njouduttuaan hänen ruumiinsa ääreen. Se vakuutti omaa rauhaansa, joka\nnäytti takaavan täydellisen levon entiselle asujamelleen.\n\n\"Luuletteko sellaisten ihmisten _olevan_ onnellisia toisessa\nmaailmassa, herra? Minä antaisin paljon saadakseni tietää sen.\"\n\nJätin vastaamatta rouva Deanin kysymyksen, joka tuntui minusta hiukan\nharhaoppiselta. Hän jatkoi:\n\nPalataksemme Catherine Lintonin vaiheisiin, pelkään, ettei meillä\nole mitään oikeutta uskoa, että hän on olemassa, mutta jätämme hänet\nLuojan käsiin.\n\nKun isäntä näytti nukkuvan, uskalsin vähän aikaa auringonnousun\njälkeen poistua huoneesta ja varastautua raittiiseen, virkistävään\nulkoilmaan. Palvelijat luulivat minun menevän pudistelemaan pois\npitkäaikaisen valvontani aiheuttamaa uneliaisuutta; päätarkoitukseni\noli kuitenkin herra Heathcliffin kohtaaminen. Jos hän oli ollut\nkoko yön lehtikuusien siimeksessä, ei hän tiennyt mitään hälinästä\nRastaantien moisiossa, ellei hän ehkä kuullut Gimmertoniin menevän\nlähetin hevosen kavionkapsetta. Jos hän olisi tullut lähemmäksi,\nolisi hän ehkä voinut päätellä edestakaisin liehuvista valoista ja\nulko-ovien aukaisemisesta ja sulkemisesta, ettei kaikki sisällä\nollut oikealla tolalla. Toivoin löytäväni hänet, vaikka pelkäsinkin.\nTunsin, että kauheat uutiset täytyi kertoa, ja halusin päästä niistä;\nmutta _miten_ se oli tehtävä, sitä en tiennyt. Hän oli siellä --\ntosin muutamia yardeja kauempana puistossa; hän nojasi vanhaa\nsaarnipuuta vasten, päähineettä ja hiukset märkinä kasteesta, jota\noli kokoontunut silmuileviin oksiin ja jota tippua ropsahteli hänen\nympärilleen. Hän oli seisonut pitkän aikaa samassa asennossa, sillä\nnäin mustarastasparin lentävän pois ja palaavan takaisin toimeliaana,\ntuskin kolmen jalan päässä hänestä, rakentamaan pesäänsä,\nvälittämättä hänen läheisyydestään sen enempää kuin puunkappaleesta.\nNe lensivät pois minun lähestyessäni, ja Heathcliff kohotti katseensa\nja puhui:\n\n\"Hän on kuollut\", virkkoi hän; \"en ole odottanut sinua, jotta saisin\nsen tietää. Pane pois nenäliinasi -- älä tillitä minun edessäni. Tuho\nperiköön teidät kaikki! Hän ei tarvitse _teidän_ kyyneleitänne!\"\n\nMinä itkin yhtä paljon Heathcliffin kuin Catherinen vuoksi; toisinaan\nme säälimme olentoja, joilta puuttuu kaikki myötätunto itseään ja\ntoisia kohtaan. Vilkaistuani hänen kasvoihinsa huomasin hänen saaneen\ntiedon onnettomuudesta; ja mieleeni välähti sellainen tyhmä ajatus,\nettä hänen sydämensä oli nöyrtynyt ja että hän rukoili, koska hänen\nhuulensa liikkuivat ja hänen katseensa oli kohdistettu maahan.\n\n\"Niin, hän on kuollut!\" vastasin minä pidättäen nyyhkytykseni ja\nkuivaten poskeni. \"Hän on mennyt taivaaseen, toivoakseni, jossa me\nkaikki voimme liittyä häneen, jos otamme varoituksen varteen ja\njätämme pahat tiet seurataksemme hyviä!\"\n\n\"Ottiko hän siis varoituksen varteen?\" kysyi Heathcliff, yrittäen\nolla ivallinen. \"Kuoliko hän kuin pyhimys? Tule tänne ja selosta\nminulle totuudenmukaisesti tuo tapahtuma. Kuinka hän --\"\n\nHän yritti lausua tuon nimen, mutta ei kyennyt siihen; sulkien suunsa\nhän taisteli hiljaisuudessa sisäisen tuskansa kanssa, ja hänen julma,\njärkähtämätön tuijotuksensa torjui minun myötätuntoni. \"Kuinka hän\nkuoli?\" hän jatkoi viimein -- ja uljuudestaan huolimatta hänen täytyi\nnojautua puuhun, sillä tuon taistelun jälkeen hän tahtomattaan vapisi\naivan sormen päihinsä asti.\n\n\"Mies poloinen!\" ajattelin minä; \"sinulla on sydän ja hermot niinkuin\nmuillakin ihmisillä! Minkä vuoksi haluat niin huolellisesti salata\nne? Sinun ylpeytesi ei voi sokaista Jumalaa! Sinä yllytät Jumalaa\nojentamaan niitä, kunnes Hän pakottaa sinut itkemään nöyryytettynä!\"\n\n\"Tyynesti kuin lammas!\" minä vastasin ääneen. \"Hän huokasi ja oikaisi\nitsensä kuin lapsi, joka herää ja vaipuu uudestaan uneen; ja viisi\nminuuttia sen jälkeen tunsin pienen sykähdyksen hänen sydämensä\nkohdalla, enkä sen enempää!\"\n\n\"Ja -- eikö hän ollenkaan maininnut minua?\" kysyi Heathcliff\nepäröiden, aivan kuin hän olisi pelännyt vastauksesta selviävän\nasioita, joita hän ei jaksaisi kuulla.\n\n\"Hänen tajuntansa ei palannut: hän ei tuntenut ketään sen jälkeen\nkun poistuitte hänen luotaan\", virkoin minä. \"Hän lepää suloinen\nhymy huulillaan; ja hänen viimeiset ajatuksensa harhailivat takaisin\nihaniin lapsuusaikoihin. Hänen elämänsä päättyi suloiseen uneen --\nherätköön hän yhtä ihanasti toisessa maailmassa!\"\n\n\"Herätköön hän kadotuksessa!\" huusi Heathcliff pelottavan kiihkeästi,\npolkien jalkaansa ja ähkien hillittömän intohimon äkillisessä\npuuskassa. \"Voi, hän oli valehtelija loppuun asti! Missä hän on?\nEi _täällä_ -- ei taivaassa -- ei tuhoutuneena -- missä? Ah! sinä\nsanoit, ettet välittänyt vähääkään minun kärsimyksistäni! Ja rukoilen\nyhtä rukousta -- minä toistan sitä, kunnes kieleni jäykkenee --\nCatherine Earnshaw -- älköön sinulla olko rauhaa niin kauan kuin minä\nelän! Sanoit, että minä olen tappanut sinut -- tule luokseni sitten!\nUskon, että murhatut _kummittelevat_ murhaajiensa luona. Tiedän, että\nhaamut _ovat_ harhailleet maan päällä. Ole luonani aina -- ota mikä\nmuoto tahansa -- tee minut hulluksi! Mutta älä vain jätä minua tähän\nhornaan, missä en voi löytää sinua! Oi Jumala! se on selittämätöntä!\nEn _voi_ elää ilman elämääni! En _voi_ elää ilman sieluani!\"\n\nHän löi päätään rosoista runkoa vasten ja kohottaen silmänsä ulvoi,\nei kuten ihminen, vaan kuin villipeto, jota kidutetaan kuoliaaksi\npuukoin ja keihäin. Näin useita veritäpliä puun kuoressa, ja hänen\nkätensä ja otsansa olivat veren tahraamat; luultavasti oli näytös,\njonka todistajana olin, yön kuluessa toimeenpantujen kohtausten\ntoisinto. Se ei juuri herättänyt sääliäni -- se kauhistutti minua;\nkuitenkin tuntui vastenmieliseltä jättää hänet siten. Mutta heti kun\nhän havahtui niin paljon, että huomasi minun tarkastelevan häntä,\nkarjaisi hän minulle käskyn poistua, ja minä tottelin. Häneen eivät\ntehonneet minun rauhoittamis- ja lohduttamisyritykseni.\n\nRouva Lintonin hautajaiset määrättiin pidettäviksi hänen kuolemansa\njälkeisenä perjantaina; siihen asti hänen avonainen arkkunsa oli\nsuuressa salissa ja siihen siroteltiin kukkia ja hyvänhajuisia\nlehtiä. Linton vietti päivänsä ja yönsä siellä unettomana vartijana,\nja -- sitä ei tiennyt kukaan muu kuin minä -- Heathcliff kulutti\nainakin yönsä ulkosalla, samaten unettomana. En ollut millään tavoin\nyhteydessä hänen kanssaan, mutta tiesin, että hän yrittäisi tulla\nsisään, jos voisi. Ja tiistaina kohta pimeän tultua, kun isäntäni\noli pakko aivan uupuneena vetäytyä lepäämään muutamiksi tunneiksi,\nminä menin ja aukaisin erään ikkunan; hänen kärsivällisyytensä\nliikuttamana päätin antaa hänelle tilaisuuden sanoa kuihtuneelle\nepäjumalalleen viimeiset jäähyväiset. Hän ei jättänyt tilaisuutta\nkäyttämättä, vaikka varoen ja lyhyesti: niin varovaisesti, ettei\nilmaissut läsnäoloaan pienimmälläkään äänellä. En tosiaankaan olisi\nhuomannut hänen siellä olleen muusta kuin ruumiin kasvoja peittävien\nverhojen epäjärjestyksestä sekä siitä, että näin lattialla vaalean\nhiuskutrin, joka oli hopeanauhalla solmittu; tarkatessani sitä\ntotesin sen olevan otetun medaljongista, joka riippui Catherinen\nkaulassa. Heathcliff oli aukaissut korun ja heittänyt pois sen\nsisällön ja asettanut sen tilalle oman mustan kiharansa. Minä\nyhdistin nuo molemmat ja suljin ne korun sisään. Herra Earnshaw\nkutsuttiin tietysti saattamaan sisarensa tomua hautaan; hän ei\ntullut eikä millään tavoin selittänyt poisjäämisensä syytä; joten\nsiis, vainajan puolisoa lukuunottamatta, vuokralaiset ja palvelijat\nmuodostivat koko hautajaissaattueen. Isabellaa ei kutsuttu.\n\nKyläläisten suureksi ihmeeksi ei Catherinelle varattu hautasijaa\nLintonien kaiverruksin somistetun patsaan alla kirkossa, eikä edes\nulkopuolellakaan, hänen omien sukulaistensa hautojen joukossa. Se\nkaivettiin vihreälle rinteelle kirkkomaan kulmaan, missä aitaus on\nniin matala, että kanervat ja mustikat ovat nummelta tunkeutuneet\nsen yli ja sammaleinen turve melkein peittää sen. Hänen puolisonsa\nlepää nyt samassa paikassa, ja kummankin haudalle on pystytetty\nyksinkertainen muistokivi, ja harmaa paasi heidän jalkojensa kohdalla\nosoittaa kumpujen paikkaa.\n\n\n\n\nXVII luku\n\n\nSe perjantai oli viimeinen kaunis päivä kokonaiseen kuukauteen.\nSinä iltana tuli ilman muutos; tuuli kääntyi etelästä koilliseen ja\ntoi ensin sadetta ja sitten rakeita ja lunta. Huomenissa oli vaikea\nkäsittää, että jo oli ollut kolme viikkoa kesää: esikot ja krookukset\nolivat peittyneet talvisen hangen alle, leivoset vaienneet, ja puiden\nlehtien varhaiset silmukat olivat pakkasen puremat ja mustuneet.\nJa synkkänä ja koleana ja surullisena hiipi aamu esiin! Isäntäni\npysytteli huoneessaan; minä valtasin yksinäisen salin ja muutin sen\nlastenhuoneeksi; siellä minä istuin valittava lapsi-nukke polvellani;\nkiikuttelin sitä edestakaisin ja katselin sillä välin, miten\najelehtivat lumihiutaleet kattoivat verhottoman ikkunan, kun joku\nsaapui sisään hengästyneenä ja nauraen. Hetkisen vihani oli suurempi\nkuin hämmästykseni. Luulin sen olevan jonkun palvelijattarista ja\nhuusin:\n\n\"Lopeta jo! Kuinka uskallat näyttää kevytmielisyyttäsi täällä? Mitä\nherra Linton sanoisi, jos hän kuulisi tämän?\"\n\n\"Suo anteeksi!\" vastasi tuttu ääni, \"mutta tiedän Edgarin olevan\nvuoteessa, enkä voi pidättää itseäni\".\n\nTämän sanottuaan puhuja tuli esiin lieden ääreen läähättäen ja\npainaen kättään kupeeseensa.\n\n\"Olen juossut koko matkan Humisevasta harjusta!\" hän jatkoi vaitiolon\njälkeen, \"paitsi silloin kun olen lentänyt. En ole voinut laskea,\nmontako kertaa olen kaatunut. Minuun koskee joka paikkaan! Älä ole\nhuolissasi! Selitän heti kun voin sen tehdä; ole vain armelias ja\nmene ja tilaa minulle vaunukyyti Gimmertoniin ja pyydä palvelijaa\netsimään muutamia vaatekertoja vaatevarastostani.\"\n\nHäiritsijä oli rouva Heathcliff. Hän ei tosiaankaan antanut aihetta\nnauruun: tukka törrötti hartioilla, märkänä lumesta ja vedestä;\nhänellä oli yllään tyttömäinen puku, jota hän tavallisesti käytti ja\njoka vastasi paremmin hänen ikänsä kuin hänen asemansa vaatimuksia:\navokaulainen, lyhythihainen puku, ei päähinettä eikä hartialiinaa.\nHame oli vaaleata silkkiä ja kietoutui märkänä pitkin ruumista, ja\njalkojen suojana olivat vain ohuet puolikengät; kaiken kukkuraksi\nhänellä oli toisen korvan alla syvä haava, josta vain kylmä esti\nverta runsaasti vuotamasta, ja kalpeat kasvot olivat naarmuja\ntäynnä ja ajetuksissa, ja hän oli niin väsynyt, että kykeni tuskin\nseisomaan. Voitte siis käsittää, ettei ensi pelästykseni suuresti\nhälvennyt, kun sain aikaa häntä tarkastella.\n\n\"Rakas, pikku rouva\", huudahdin, \"en lähde mihinkään enkä kuuntele\nmitään, ennenkuin olette riisunut päältänne jokaisen vaatekappaleen\nja pannut yllenne kuivat vaatteet; ja ette totisesti saa lähteä\nGimmertoniin tänä iltana, joten on tarpeetonta tilata vaunuja.\"\n\n\"Minä menen totisesti\", virkkoi Isabella, \"joko kävellen tai ajaen;\nmutta minulla ei ole mitään syytä olla pukeutumatta säädyllisesti.\nJa -- katsohan, miten se vuotaa pitkin kaulaani nyt. Lieden loimu\naiheuttaa siinä kirvelyä.\"\n\nHän vaati minua täyttämään hänen määräyksensä, ennenkuin\nhän antoi minun koskettaa itseään; ja kuskille täytyi antaa\nvalmistautumisohjeet ja palvelijatar panna pakkaamaan joitakin\ntarpeellisia pukuja, ennenkuin sain luvan sitoa hänen haavansa sekä\nauttaa häntä vaatteitten vaihtamisessa.\n\n\"Nyt, Ellen\", hän sanoi, kun tehtäväni oli suoritettu ja hän oli\nistuutunut nojatuoliin lieden ääreen teekuppi edessään, \"istuudu\nnyt vastapäätä minua ja vie Catherine-poloisen lapsi pois: minä\nen halua nähdä sitä! Sinun ei tarvitse luulla, etten välitä\nCatherinesta, koska käyttäydyin niin tyhmästi saapuessani; olen\nitkenyt myös katkerasti -- niin, enemmän kuin kellään muulla on\nsyytä itkeä. Me erosimme epäsovussa, kuten muistat, enkä voi antaa\nitselleni anteeksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta en voinut\nosoittaa myötätuntoa Heathcliffille -- tuolle raa'alle pedolle!\nVoi, anna minulle hiilihanko! Tämä on viimeinen häneltä saamani\nesine\", hän veti kultaisen sormuksen nimettömästä sormestaan ja\nheitti sen lattialle. \"Minä murskaan sen!\" hän jatkoi, lyöden sitä\nlapsellisesti uhmaillen, \"ja sitten minä poltan sen!\" ja hän otti ja\nheitti pahoinpidellyn esineen hiillokseen. \"Tuossa! hän ostaa toisen,\njos hän vielä saa minut takaisin. Hän saattaisi kyllä tulla minua\nhakemaan kiusoitellakseen Edgaria. Minä en uskalla jäädä, ettei hänen\nilkeään mieleensä johtuisi sellainen tuuma! Ja sitäpaitsi Edgar ei\nole ollut ystävällinen, vai onko? Ja minä en tahdo tulla kärkkymään\nhänen apuaan enkä halua saattaa häntä suurempiin vaikeuksiin.\nVälttämättömyys pakotti minut etsimään suojaa täältä; vaikkakin,\njos en olisi saanut tietää Edgarin olevan poissa tieltä, olisin\npysähtynyt keittiöön, pessyt kasvoni, lämmitellyt, pyytänyt sinua\ntuomaan itselleni mitä tarvitsin ja poistunut taas tuon kirotun --\ntuon lihaksi tulleen peikon saavuttamattomiin! Ah, kuinka raivoissaan\nhän oli! Olisipa hän saanut minut kiinni! On surku, ettei Earnshaw\nole yhtä voimakas kuin hän! En olisi karannut ennenkuin olisin nähnyt\nhänet melkein ruhjottuna, jos Hindley olisi kyennyt siihen!\"\n\n\"Hyvänen aika, älkää puhuko niin kiihkeästi, neiti\", minä keskeytin,\n\"liina, jonka sidoin kasvojenne ympärille, putoaa muuten pois, ja\nhaava alkaa uudestaan vuotaa. Juokaa teenne ja huoahtakaa välillä ja\nlopettakaa nauraminen: nauraminen on surullisen sopimatonta tämän\nkaton alla ja teidän tilassanne!\"\n\n\"Kieltämätön totuus\", vastasi hän. \"Kuulehan tuota lasta! Se vaikeroi\nyhtä mittaa -- lähetä se pois minun kuuluviltani tunniksi; en viivy\nsen kauempaa.\"\n\nSoitin kelloa ja annoin lapsen palvelijan huostaan; sitten\ntiedustelin, mikä oli saanut hänet pakenemaan Humisevasta harjusta\nniin kummallisella tavalla ja mihin hän aikoi mennä, koska hän\nkieltäytyi jäämästä meidän luoksemme.\n\n\"Minun pitäisi ja minä haluaisin jäädä\", vastasi hän, \"ilahduttamaan\nEdgaria ja hoitamaan lasta, siis kahdestakin syystä, ja lisäksi\nkoska Rastaantien moisio on oikea kotini. Mutta vakuutan sinulle,\nettei Heathcliff suostuisi siihen. Luuletko hänen voivan sietää,\nettä minä lihon ja tulen iloiseksi -- voivan sietää ajatusta, että\nme elämme sovussa, ja olla päättämättä myrkyttää mukavaa elämäämme?\nNyt minä tyydytyksekseni tiedän varmasti hänen inhoavan minua\nsiinä määrin, että häntä kiusaa todenperään, kun minä olen hänen\nkuuluvissaan tai näkyvissään; huomaan tullessani hänen lähelleen\nhänen kasvolihaksiensa vasten hänen tahtoaankin vääristyvän\nvihaiseen ilmeeseen. Osaksi se johtuu siitä, että hän tietää,\nmiten paljon syytä minulla on vihata häntä, ja osaksi luontaisesta\nvastenmielisyydestä. Se on niin voimakas, että uskon jokseenkin\nvarmasti sen pidättävän häntä ajamasta minua takaa läpi Englannin,\njos yritän rehellisesti karata; ja siksi minun täytyy päästä\ntykkänään pois. Minua ei enää haluta antautua hänen tapettavakseen:\ntahtoisin kernaammin, että hän tappaisi itsensä! Hän on lopullisesti\nsammuttanut rakkauteni, Ja niinpä olen rauhoittunut. Voin vielä\nmuistaa kuinka häntä rakastin; ja voin heikosti kuvitella, että\nvielä voisin häntä rakastaa, jos -- ei, ei! Vaikka hän olisi ollut\nlapsellisesti rakastunut minuun, olisi hänen pirullinen luonteensa\njotenkin näyttäytynyt. Catherinella oli kovin turmeltunut maku, kun\nhän piti tuota miestä niin armaana, vaikka tunsi hänet niin hyvin.\nPeto! Minä toivon, että hänet pyyhkäistäisiin pois ihmisilmoilta ja\nminun muististani!\"\n\n\"Vaiti, vaiti! Hän on ihmisolento\", virkoin minä. \"Olkaa armeliaampi:\non vieläkin pahempia miehiä kuin hän!\"\n\n\"Hän ei ole ihmisolento\", vastasi Isabella; \"eikä hänellä ole\nmitään oikeutta vaatia minulta armeliaisuutta. Minä annoin hänelle\nsydämeni, ja hän otti ja rääkkäsi sen kuoliaaksi ja heitti sen\ntakaisin minulle. Ihmiset tuntevat sydämillään, Ellen; ja koska hän\non tuhonnut minun sydämeni, ei minulta riitä tunteita hänelle; enkä\ntahtoisikaan, vaikka hän valittaisi tästä päivästä kuolinpäiväänsä\nasti ja itkisi verisiä kyyneleitä Catherinen vuoksi! Ei, enpä totta\ntotisesti tahtoisikaan!\" Ja tässä Isabella alkoi itkeä; mutta\npyyhkien heti veden pois silmäripsistään hän jatkoi: \"Sinä kysyit,\nmikä on ajanut minut pakosalle viimeinkin? Minun oli pakko yrittää\nsitä, koska minun onnistui yllyttää hänen kiukkunsa hivenen verran\nsuuremmaksi hänen pahuuttaan. Hermojen katkomiseen tulikuumin\npihdein tarvitaan enemmän rauhallisuutta kuin päähänlyöntiin. Hänet\nkiusoiteltiin unohtamaan pirullinen viisautensa, josta hän kerskasi,\nja yllytettiin murhanhimoiseen raakuuteen. Nautin, kun kykenin\nsuututtamaan hänet: nautinnon tunne herätti itsesäilytysvaistoni,\njoten rehellisesti pakenin; ja jos joskus vielä joudun hänen\nkäsiinsä, voi hän käyttää samanlaista kostoa.\n\n\"Eilen, kuten tiedät, herra Earnshawin olisi tullut olla\nhautajaisissa. Hän pysytteli selvänä sen takia -- siedettävän\nselvänä: hän ei mennyt hulluna levolle kello kuudelta, eikä noussut\njuopuneena kello kahdeltatoista. Niinpä hän nousikin raskain\nmielin, kuin itsemurhan tekijä, yhtä sopivana menemään kirkkoon\nkuin tanssiin; ja sen sijaan hän istuutuikin tulen ääreen ja latki\npaloviinaa tai konjakkia lasimääriä.\n\n\"Heathcliff -- hänen mainitsemisensa värisyttää minua! on ollut\nvieras siinä talossa viime sunnuntaista tähän päivään. Ovatko enkelit\nravinneet häntä, vai hänen maanalainen sukunsa, en voi sanoa; tiedän\nvain, ettei hän ole syönyt yhtään ateriaa meidän kanssamme lähes\nviikkoon. Hän oli juuri tullut kotiin päivän koitteessa ja mennyt\nyläkertaan huoneeseensa; hän lukitsi itsensä sinne, aivan kuin joku\nvoisi uneksua haluavansa hänen seuraansa! Siellä hän piileskeli,\nrukoillen kuin metodisti; mutta jumaluus, jota hän hartaasti anoi, on\ntunteetonta tomua ja tuhkaa; ja Jumala, jonka puoleen hän kääntyi, on\nomituisesti vaihtunut rukoilijan omaksi mustaksi isäksi! Lopetettuaan\nnämä kallisarvoiset rukoukset -- ja ne kestivät tavallisesti siksi,\nkunnes hän tuli käheäksi ja hänen äänensä tukehtui hänen kurkkuunsa\n-- hän meni taas pois; aina suoraapäätä Rastaantien moisioon! Minua\nihmetyttää, ettei Edgar ole lähettänyt hakemaan poliisia ja antanut\nvangita häntä! Ja omasta puolestani, vaikka olenkin pahoillani\nCatherinen vuoksi, en voi olla pitämättä juhlapäivänä tätä, jolloin\nolen vapautunut alentavasta sorrosta.\n\n\"Maltoin mieltäni sen verran, että voin itkemättä kuunnella Josephin\niankaikkisia saarnoja ja askarrella rohkeammin kuin ennen, enkä\nkuten pelästynyt varas. Et usko, että voisin itkeä millekään, mitä\nJoseph sanoo; mutta hän ja Hareton ovat inhoittavia tovereita. Istun\nmieluummin Hindleyn kanssa ja kuuntelen hänen kauheata puhettaan\nkuin 'nuoren herran' ja hänen tuiman holhoojansa, tuon hirveän\nukon kanssa! Kun Heathcliff on huoneessa, on minun usein pakko\npaeta keittiöön ja heidän seuraansa tai nähdä nälkää kosteissa,\nasumattomissa huoneissa; silloin kun hän ei ole läsnä, kuten tällä\nviikolla tapahtui, otan huostaani pöydän ja tuolin eräässä tuvan\nsopessa, enkä välitä vähääkään, mitä herra Earnshaw puuhaa; eikä\nhänkään sekaannu minun hommiini. Hän on nyt rauhallisempi, kuin\nhänellä on tapana olla, ellei kukaan kiihoita häntä: synkempi ja\nmasentuneempi mieleltään eikä niin kiihkeä. Joseph vakuuttaa olevansa\nvarma, että hän on muuttunut mies: että Herra on koskettanut hänen\nsydäntään ja että hän on pelastettu 'kuin kekäle tulesta'. Olen\nkovasti koettanut keksiä suotuisen muutoksen merkkejä: mutta eihän se\nole minun asiani.\n\n\"Eilen illalla istuin sopessani lukien joitakin vanhoja kirjoja\nmyöhään kahdennelletoista tunnille asti. Tuntui synkältä mennä\nyläkertaan, kun lunta vihmoi ryöppyämällä ulkona ja ajatukseni yhtä\nmittaa kääntyivät hautausmaahan ja äsken umpeen luotuun hautaan!\nUskalsin tuskin kohottaa katsettani kirjan sivulta, sillä tuo\nsurullinen näky ilmestyi silloin heti silmieni eteen. Hindley istui\nvastapäätä, nojaten päätään käteensä, miettien varmaankin samaa\nasiaa. Hän oli lopettanut juomisen menetettyään täydellisesti älynsä\neikä ollut liikkunut eikä puhunut kahteen tai kolmeen tuntiin.\nTalossa ei kuulunut muuta ääntä kuin valittavan tuulen, joka\nrapisutti ikkunoita silloin tällöin, ja hiilten hiljainen risahtelu\nja kynttiläsaksieni raksutus, kun tuontuostakin niistin kynttilän\npitkää sydäntä. Hareton ja Joseph nukkuivat varmaankin sikeässä\nunessa vuoteillaan. Se oli kovin, kovin surullista; ja lukiessani\nhuokailin, sillä tuntui siltä kuin kaikki ilo olisi kadonnut\nmaailmasta ja kuin ei sitä koskaan voitaisi palauttaa.\n\n\"Ankean hiljaisuuden rikkoi viimein keittiön ovensalvan kolahdus:\nHeathcliff oli palannut vahtipalveluksestaan tavallista aikaisemmin,\nmihin otaksuin äkillisen rajuilman olleen syynä. Tuo ulko-ovi oli\nlukittu, ja kuulimme hänen kiertävän talon ympäri päästäkseen sisään\ntoista tietä. Minä nousin, tunsin huuliltani livahtaneen voitonvarman\näännähdyksen, joka sai oveen tuijottaneen toverini kääntymään ja\nkatsomaan minuun.\n\n\"Pidän hänet ulkona viisi minuuttia\", hän huudahti. \"Eihän teillä ole\nmitään sitä vastaan?\"\n\n\"Ei. Minun puolestani voitte pitää häntä ulkona vaikka koko yön\",\nvastasin. \"Kuulkaa, pankaa avain lukkoon ja vetäkää salpa eteen.\"\n\nEarnshaw pani aikomuksensa täytäntöön, ennenkuin hänen vieraansa\npääsi pääovelle; sitten hän tuli, toi tuolinsa toiselle puolelle\npöytääni ja kumartui sen yli, etsien katsettani saadakseen\nmyötätuntoa palavalle vihalle, joka hehkui hänen silmistään. Koska\nhän sekä näytti että tunsi olevansa kuin salamurhaaja, ei hän voinut\njuuri myötätuntoani havaita; mutta hän keksi tarpeeksi rohjetakseen\npuhua.\n\n\"Teillä ja minulla\", sanoi hän, \"on kummallakin suuri tili\nratkaistavana tuon miehen kanssa! Ellemme olisi pelkureita, voisimme\nyhdistää voimamme sen suorittamiseen. Oletteko yhtä heikko kuin\nteidän veljenne? Tahdotteko kärsiä viimeiseen asti yrittämättä\nkertaakaan kostaa?\"\n\n\"Olen väsynyt kärsimiseen\", vastasin minä, \"ja iloitsisin kostosta,\njoka ei kimmahtaisi takaisin minuun itseeni, mutta petollisuus ja\nväkivaltaisuus ovat kaksiteräisiä miekkoja: ne haavoittavat niihin\nturvautuvia pahemmin kuin heidän vihamiehiään.\"\n\n\"Petollisuus ja väkivaltaisuus on oikea palkka petollisuudesta ja\nväkivaltaisuudesta!\" huusi Hindley. \"Rouva Heathcliff, en pyydä teitä\ntekemään mitään; mutta istukaa hiljaa ja olkaa vaiti. Sanokaa nyt\nminulle, voitteko sen tehdä? Olen varma, että tuntisitte yhtä suurta\nnautintoa kuin minäkin nähdessänne vihollisenne elämän päättyvän; hän\non oleva _teidän_ surmanne, ellette käy hänen edelleen, ja hänestä\ntulee _minun_ tuhoni. Kirottu olkoon tuo helvetillinen peto! Hän\nkoputtaa ovelle, aivan kuin hän jo olisi täällä isäntä! Luvatkaa\npitää kielenne kurissa, ja ennenkuin kello lyö -- se on kolme\nminuuttia vailla yksi -- olette vapaa nainen!\"\n\nHän otti rinnaltaan aseet, joita kirjeessäni sinulle kuvailin, ja\nolisi sammuttanut kynttilän. Vedin sen kuitenkin pois ja tartuin\nhänen käsivarteensa.\n\n\"Minä en aio vaieta!\" sanoin minä; \"te ette saa koskea häneen.\nAntakaa oven olla kiinni ja pysykää alallanne!\"\n\n\"En! Olen tehnyt päätökseni, ja Jumal'auta panen sen toimeen\",\nhuusi epätoivoinen mies. \"Teen teille hyvän työn, välittämättä\nvastusteluistanne, ja oikeutta Haretonille! Eikä teidän tarvitse\nvaivata päätänne suojataksenne minua; Catherine on kuollut. Kukaan\nelävä olento ei kaipaa minua eikä tunne häpeää, vaikka katkaisisin\nkaulani tällä hetkellä -- on aika tehdä loppu!\"\n\nOlisin voinut yhtä hyvin taistella karhun kanssa tai puhua järkeä\nmielipuolelle. Ainoa jäljellä oleva keino oli juosta ikkunan luo ja\nvaroittaa hänen aiottua uhriaan kohtalosta, joka häntä odotti.\n\n\"Sinun on parasta etsiä suojaa jostakin muualta tänä iltana\", huusin\nminä melkeinpä ilakoiden. \"Herra Earnshaw on päättänyt ampua sinut,\njos sinä jatkat sisäänpyrkimistä.\"\n\n\"Sinun on parasta aukaista ovi, senkin --\", hän vastasi puhutellen\nminua jollakin korealla nimellä, jota en halua toistaa.\n\n\"Minä en aio sekaantua tähän asiaan\", vastasin minä siihen. \"Tule\nsisään ja anna ampua itsesi, jos haluat! Olen tehnyt velvollisuuteni.\"\n\n\"Sen sanottuani suljin ikkunan ja palasin paikalleni lieden ääreen;\nminulle ei ole annettu hallittavakseni niin suurta teeskentelytaitoa,\njotta olisin voinut olla hätäilevinäni häntä uhkaavan vaaran\ntähden. Earnshaw kiroili vihaisesti minua: hän vakuutti, että\nminä yhä rakastin tuota konnaa, ja nimitteli minua kaikenlaisilla\nhaukkumanimillä huonon luonteeni vuoksi. Ja sisimmässä tunnossani\n(eikä omatuntoni minua ollenkaan nuhdellut) ajattelin millainen\nsiunaus se olisi _hänelle_, jos Heathcliff lähettäisi hänet pois\nkurjuudesta; ja millainen siunaus _minulle_, jos hän lähettäisi\nHeathcliffin oikeaan olosijaansa! Kun istuin hautoen näitä mietteitä,\nmurskasi viimeksimainittu olio takanani olevan ikkunan ja tunki\nmustan naamansa tuikeana aukosta sisään; ikkunan pielet olivat\nliian lähellä toisiaan ja estivät hänen olkapäitään seuraamasta, ja\nminä hymyilin voitonriemuisena oletetussa turvapaikassani. Hänen\nhiuksensa ja vaatteensa olivat lumesta valkoiset, ja hänen terävät\nihmissyöjähampaansa, jotka paljastuivat hänen irvistellessään\nkylmästä ja vihasta, kiiluivat pimeässä.\n\n\"Isabella, päästä minut sisään tai saat katua!\" hän \"hirvitteli\"\nkuten Joseph sanoo.\n\n\"Minä en voi tehdä murhaa\", vastasin minä. \"Herra Hindley seisoo\nvahdissa asestettuna veitsin ja ladatuin pistoolein.\"\n\n\"Päästä minut sisään keittiön ovesta\", virkkoi hän.\n\n\"Hindley ehtii sinne ennen minua\", vastasin minä; \"ja rakkautesi\non kovin kehnoa, jos se ei voi kestää lumituiskua! Jätit meidät\nrauhaan vuoteisiimme kesällä kuutamoöinä, mutta kohta kun talven\nviimat palaavat, on sinun juostava suojaa hakemaan! Heathcliff,\njos minä olisin sinun sijassasi, menisin ja laskeutuisin levolle\nhänen haudalleen ja kuolisin kuin uskollinen koira. Maailma ei nyt\nvarmaankaan ole elämisen arvoinen, vai onko? Olet lujasti kiteyttänyt\nmieleeni ajatuksen, että Catherine oli ainoa elämäsi ilo: en voi\nkäsittää, miten voit toipua menetettyäsi hänet.\"\n\n\"Hän on täällä, eikö olekin?\" kysyi toverini, juosten ikkuna-aukkoon.\n\"Jos saan ulos käsivarteni, voin iskeä häntä!\"\n\nPelkäänpä, Ellen, että alat pitää minua kovin ilkeänä; mutta et\ntiedä kaikkea, niinpä älä tuomitse. En olisi mistään hinnasta\nantanut apuani enkä yllyttänyt salahankkeisiin edes _hänen_ henkeään\nvastaan. Mutta minun täytyy toivoa, että hän olisi kuollut; ja\nniinpä olin kovin pettynyt ja pelosta lamaantunut ajatellessani\nkiusoittelevan puheeni seurauksia, kun hän heittäytyi Earnshawin\nasetta vasten ja kiskoi sen Earnshawin kädestä pois. Veitsi sattui\nponnahtaessaan takaisin omistajansa ranteeseen, kun tuo hyökkäys\noli suoritettu. Heathcliff veti sen pois voimakkaasti viiltäen\nsamalla kättä, ja työnsi sen verisenä taskuunsa. Sitten hän otti\nkiven, rikkoi sillä tuen, joka erotti ikkunaruudut toisistaan,\nja syöksyi sisään. Hänen vastustajansa oli kaatunut, tajuttomana\nkovasta tuskasta ja verenvuodosta; verta tulvi suuresta suonesta eli\nvaltimosta. Tuo roisto potki ja polki häntä ja pieksi hänen päätään\nyhtä mittaa liuskakiviä vasten ja piti koko ajan minusta kiinni\ntoisella kädellään, estääkseen minua hakemasta Josephia. Hän osoitti\nyli-inhimillistä kieltäymystä siinä, että pidättäytyi lopettamasta\nhäntä kokonaan; mutta hengästyneenä hän viimein lakkasi riehumasta\nja veti tuon ilmeisesti elottoman ruumiin rahille; siinä hän repi\nEarnshawin takin hihan irti ja sitoi haavan mielettömän raa'asti;\nsyleksien ja kiroten tuon työn kestäessä yhtä voimakkaasti, kuin hän\nennen oli potkinut. Vapauduttuani en hukannut aikaa hakiessani vanhaa\npalvelijaa, joka päästyään vähitellen selville hätäisen selostukseni\ntarkoituksesta, kiiruhti alas ja huohottaen juoksi kaksi porrasta\nkerrallaan.\n\n\"No mitä nyt on tekeillä? mitä tässä nyt on tekeillä?\"\n\n\"Vain sellaista on tekeillä\", jylisi Heathcliff, \"että isäntäsi\non hullu; ja jos hän elää vielä kuukaudenkin, toimitan hänet\nmielisairaalaan. Ja miten helvetissä tulitte sulkeneeksi minut ulos,\nte hampaaton koira? Älkää seiskö siinä mutisten ja mököttäen. Tulkaa\ntänne, minä en aio häntä hoitaa. Peskää tuo sotku pois ja varokaa\nkynttilänne kipinöitä -- siitä on enemmän kuin puolet spriitä.\"\n\n\"Ja aioitteko te murhata hänet?\" huudahti Joseph kohottaen\nkauhuissaan kätensä ja katseensa. \"Minä en ole ikinä nähnyt niin\nkauheata näkyä! Kunpa Herra!\"\n\nHeathcliff survaisi hänet polvilleen keskelle verilätäkköä ja heitti\npyyhinliinan hänelle, mutta sensijaan, että Joseph olisi alkanut\nkuivata verta, hän risti kätensä ja alkoi rukouksen, jonka kummat\nsanankäänteet saivat minut nauramaan. Olin sellaisessa mielentilassa,\njolloin ei mikään kauhista; olin tosiaankin yhtä huoleton kuin\nmillaisiksi muutamat pahantekijät osoittautuvat hirsipuun juurella.\n\n\"Ah, unohdin sinut\", virkkoi tyranni. \"Sinä saat tehdä sen. Polvistu!\nJa aiotko liittoutua hänen kanssaan minua vastaan, käärme? Kas noin,\ntuo on sinulle sopivaa työtä!\"\n\n\"Hän pudisteli minua kunnes hampaani kalisivat ja työnsi minut\nJosephin viereen, joka järkähtämättömästi suoritti loppuun hartaan\nrukouksensa ja nousi sitten, vakuuttaen lähtevänsä suoraapäätä\nRastaantien moisioon. Herra Linton oli tuomari, ja vaikka häneltä\nolisi kuollut viisikymmentä vaimoa, tulisi hänen ottaa tutkittavaksi\ntämä asia. Hän oli niin uppiniskainen päätöksessään, että Heathcliff\nhuomasi tarkoituksenmukaiseksi pakottaa minut selostamaan sen,\nmitä oli tapahtunut; hän seisoi vihasta puhkuen kumartuneena\nylitseni, kun minä vastahakoisesti kerroin tapahtuman vastaamalla\nhänen kysymyksiinsä. Suurin ponnistuksin, erittäinkin minulta\nsäälimättömästi kiristetyin vastauksin, saatiin vanhus uskomaan,\nettei Heatchliff ollut päällekarkaaja. Mutta pian herra Earnshaw\nosoitti hänelle, että hän todellakin yhä oli elossa. Joseph kiiruhti\nantamaan viinaryypyn, ja tämän lääkkeen vahvistamana hänen isäntänsä\nsai hetken kuluttua takaisin liikuntakykynsä ja tajuntansa.\nHeathcliff, oivaltaen että hänen vastustajansa oli tietämätön\nkohtelusta, joka oli tullut hänen osakseen, kun hän oli tajuttomana,\nkutsui häntä juoppohulluksi ja vakuutti, ettei hän enää välittäisi\nhänen hirvittävästä käytöksestään ja kehoitti häntä menemään\nvuoteeseen. Minun ilokseni Heathcliff poistui luotamme annettuaan\ntämän järkevän neuvon, ja Hindley ojentautui liesikivelle lepäämään.\nMinä menin omaan huoneeseeni ihmetellen, että olin päässyt niin\nvähällä.\n\n\"Kun tänä aamuna tulin alas noin puoli tuntia ennen keskipäivää,\nistui Earnshaw tulen ääressä kuoleman sairaana; hänen kiusanhenkensä\nnojasi melkein yhtä kuihtuneena ja aavemaisena uuniin. Kumpikaan\nei näyttänyt haluavan syödä lounasta, ja odotettuani heitä, kunnes\nkaikki ruoka oli jäähtynyt pöydällä, aloin aterioida yksin. Mikään\nei estänyt minua syömästä halukkaasti, ja tunsin jonkinlaista\ntyytyväisyyttä ja ylemmyyttä, kun silloin tällöin vilkaisin\näänettömiin tovereihini, ja omatuntoni oli myös tyyni. Kun olin\nlopettanut, uskalsin osoittaa vallan tavatonta vapautta vetäytymällä\ntulen ääreen. Menin Earnshawin istuimen ohi ja polvistuin uunin\nnurkkaan hänen viereensä.\n\n\"Heathcliff ei katsahtanutkaan minuun päin; minä katsoin ylös häneen\nja tarkastelin hänen kasvojaan melkein niin rohkeasti, kuin jos\nne olisivat olleet kivettyneet. Hänen otsaansa, jota kerran pidin\nniin miehekkäänä ja jota nyt pidän niin pirullisena, varjosti\nsynkkä pilvi; hänen lohikäärmeen silmänsä olivat melkein sammuneet\nunettomuudesta ja itkusta kenties, sillä silmäripset olivat vielä\nmärät; hänen julmat huulensa eivät nyt virnistelleet, vaan niiden\nilme todisti sanomattoman suurta surua. Jos hänen sijassaan olisi\nollut joku toinen, olisin peittänyt kasvoni sellaisen surun\nedessä. _Hänet_ nähdessäni tunsin tyydytystä; ja vaikkakin näyttää\nkehnolta loukata masennettua vihollista, en tahtonut menettää tätä\nkeihästämismahdollisuutta: hänen heikko hetkensä oli ainoa tilaisuus,\njolloin voin nauttia pahan pahalla kostamisesta.\"\n\n\"Hyi, hyi neiti!\" keskeytin minä. \"Voisi luulla, ettette koskaan\neläissänne ole aukaissut raamattua. Jos Jumala rankaisee\nvihamiehiänne, tulisi sen ehdottomasti riittää teille. On\nsekä alhaista että pöyhkeilevää lisätä oma ruoskanne hänen\nrankaisukeinoihinsa!\"\n\n\"Yleensä myönnän, että sen tulisi niin olla, Ellen\", jatkoi hän,\n\"mutta voisiko mikään Heathcliffin onnettomuus minua tyydyttää,\nellei minulla ole siihen osuutta? Tahtoisin ennen, että hän kärsisi\n_vähemmän_, kunhan vain minä saisin aiheuttaa hänen kärsimyksensä\nja hän _tietäisi_ minun olevan syynä niihin. Voi, olen hänelle\nhyvin paljon velkaa. Vain yhdellä ehdolla voin toivoa voivani antaa\nhänelle anteeksi. Ja se ehto on, että voin ottaa silmän silmästä\nja hampaan hampaasta; että voisin jokaisen tuskan kouristuksen\nmaksaa kouristuksella: alentaa hänet minun tasolleni. Koska hän oli\nensimmäinen loukkaamaan, tahtoisin pakottaa hänet ensimmäiseksi\npyytämään anteeksi; ja sitten, no niin, Ellen, saisit nähdä vähän\njalomielisyyttäni. Mutta kun on täysin mahdotonta, että voin koskaan\nkostaa, en myös koskaan voi antaa anteeksi hänelle. Hindley tahtoi\nvähän vettä, ja annoin hänelle lasillisen ja kysyin häneltä, kuinka\nhän voi.\"\n\n\"En ole niin sairas kuin toivoisin olevani\", hän vastasi. \"Mutta\npaitsi käsivarttani on joka paikka ruumiissani niin kipeä, kuin\nolisin taistellut paholaislegionaa vastaan!\"\n\n\"Eipä ihmekään\", kuului seuraava huomautukseni. \"Catherinella\noli tapana kehua, että hän oli teidän ja väkivallan välillä: hän\ntarkoitti, että erinäiset henkilöt eivät tekisi teille pahaa, koska\nhe pelkäisivät sillä loukkaavansa häntä. Onpa hyvä, etteivät ihmiset\ntodellisuudessa nouse haudoistaan, sillä Catherine olisi muuten eilen\nillalla joutunut todistajaksi inhoittavaan kohtaukseen! Eikö teitä\nolekin piesty sinelmille, ja eikö teillä ole haavoja rinnassa ja\nolkapäissä?\"\n\n\"En tiedä\", hän vastasi, \"mutta mitä tarkoitatte? Uskalsiko hän lyödä\nminua, kun makasin maassa?\"\n\n\"Hän tallasi ja potki teitä, paiskasi teidät maahan\", kuiskasin minä.\n\"Ja vesi nousi hänelle suuhun halusta saada repiä teitä hampaillaan,\nsillä hän on vain puoliksi mies, ei niinkään paljoa, ja muu osa\nhänestä on paholaista.\"\n\n\"Herra Earnshaw katsahti kuten minäkin, yhteisen vihamiehemme\nkasvoihin; tämä oli niin suruunsa syventynyt, ettei hän näyttänyt\nollenkaan havaitsevan ympäristöään: mitä kauemmin hän seisoi, sitä\nselvemmin hänen ajatustensa synkkyys paljastui hänen kasvoissaan.\n\n\"Ah, jos Jumala vain antaisi minulle voimaa kuristaa hänet\nviimeisessä tuskassani, menisin helvettiin iloisena\", vaikeroi\nkärsimätön mies ja kieriskeli noustakseen, mutta vaipui takaisin\nepätoivoissaan, todettuaan olevansa kykenemätön tappeluun.\n\n\"Ei, riittää kyllä, että hän on murhannut yhden teistä\", huomautin\nääneen. \"astaantien moisiossa tietää jokainen, että sisarenne eläisi\nnyt, ellei herra Heathcliffiä olisi ollut. On kuitenkin parempi\nolla hänen vihaamansa, kuin hänen rakastamansa. Kun muistan, miten\nonnellisia me olimme -- miten onnellinen Catherine oli, ennenkuin hän\ntuli -- olen valmis kiroamaan sitä päivää.\"\n\nSangen todennäköisesti Heathcliff älysi paremmin totuuden siinä,\nmitä sanottiin, kuin puhujan mielentilan. Hänen mielenkiintonsa\nheräsi, huomasin sen, sillä hänen silmistään tippui kyyneleitä\ntuhkaan ja hän veti henkeään tukahdetuin huokauksin. Tuijotin häneen\nsilmät selällään ja nauroin ivallisesti. Helvetin synkät ikkunat\nalkoivat yhdessä tuokiossa loimuta minulle; paholainen, joka niistä\ntavallisesti katseli, oli niin huikaistu ja kyyneliin hukkunut, etten\npelännyt uhitella uudella ivapuheella.\n\n\"Nouse ja poistu minun silmistäni\", virkkoi sureva.\n\nMinä arvelin hänen lausuneen nuo sanat, vaikka hänen ääntään saattoi\ntuskin erottaa.\n\n\"Pyydän anteeksi\", vastasin minä. \"Mutta minäkin rakastin Catherinea,\nja hänen veljensä tarvitsee hoitoa, jota minä Catherinen vuoksi\nannan. Nyt, kun hän on kuollut, näen hänet Hindleyssä: Hindleyllä on\naivan samanlaiset silmät, ellette olisi yrittänyt pusertaa niitä ulos\nkuopistaan ja tehnyt niitä mustiksi ja punaisiksi, ja Catherinen --\"\n\n\"Nouse, kurja houkkio, ennenkuin poljen sinut kuoliaaksi!\" huusi\nHeathcliff, tehden liikkeen, joka sai minutkin liikahtamaan.\n\n\"Mutta sitten\", jatkoin ja valmistauduin pakenemaan, \"jos\nCatherine-parka olisi luottanut teihin ja suostunut ottamaan\nnaurettavan, ylenkatsotun, alentavan rouva Heathcliffin nimen, olisi\nhän pian muuttunut samanlaiseksi. _Hän_ ei olisi kestänyt teidän\nilettävää käyttäytymistänne tyynesti: hänen kammonsa ja inhonsa olisi\ntäytynyt päästä kuuluville.\"\n\n\"Sohvan selkänoja ja Earnshaw olivat hänen ja minun välillämme;\nsen sijaan siis, että hän olisi yrittänyt päästä minuun käsiksi,\nsieppasi hän leikkuuveitsen pöydältä ja heitti sillä minua. Se osui\nkorvani ohitse ja keskeytti puheeni; mutta vedin sen pois, juoksin\novelle ja sinkautin toisen, jonka toivon uponneen vähän alemmas kuin\nhänen heittoaseensa. Vilkaistessani häneen viimeisen kerran, näin\nhänen vihaisen hyökkäyksensä, jonka esti hänen isäntänsä väliintulo;\nmolemmat kaatuivat toisiinsa puristuneina lieden eteen. Kun pakenin\nkeittiön läpi, pyysin Josephia kiiruhtamaan isäntänsä luo; sysäsin\nkumoon Haretonin, joka oli käytävällä hirttämässä koiran pentuja\ntuolin selkänojaan; ja autuaana kuin kiirastulesta vapautunut sielu\nsyöksyin, hypin ja lensin pitkin jyrkkää tietä, sitten jättäen sen\npolvekkeet käännyin suoraan suolle päin kieritellen yli törmien ja\nkahlaten läpi nevojen; suuntasin tosiaankin kulkuni Rastaantien\nmoision merkkitulia kohti. Ja paljon kernaammin antaisin tuomita\nitseni ikiajoiksi helvetin asuntoihin, kuin enää yhdeksikään yöksi\nasettuisin Humisevan harjun katon alle.\"\n\nIsabella lakkasi puhumasta ja alkoi juoda teetä; sitten hän nousi\nja pyysi, että panisin hänen päähänsä hatun ja hartioille suuren\nhartiahuivin, jotka olin tuonut, ja välittämättä siitä, että\nhartaasti rukoilin häntä jäämään vielä toiseksi tunniksi, hän\nhyppäsi tuolille ja suuteli Edgarin ja Catherinen muotokuvia, antoi\nminulle samanlaisen jäähyväistervehdyksen ja nousi vaunuihin Fannyn\nseuraamana; se ulisi ilosta saatuaan takaisin emäntänsä. Isabella\nmeni pois eikä koskaan palannut tälle seudulle. Mutta hänen ja hänen\nveljensä välille syntyi säännöllinen kirjeenvaihto, kun asiat vähän\njärjestyivät. Arvelen hänen asuneen etelässä lähellä Lontoota; siellä\nhänelle syntyi poika muutamia kuukausia hänen pakonsa jälkeen. Hänet\nkastettiin Lintoniksi, ja Isabella kertoi, että hän oli pienestä\npitäen ollut sairaalloinen, oikukas lapsi.\n\nKohdatessaan minut eräänä päivänä kylässä herra Heathcliff tiedusteli\nminulta, missä Isabella asui. Kieltäydyin kertomasta. Hän huomautti,\nettei sillä ollut mitään merkitystä, mutta hänen on vain varottava\ntulemasta veljensä luo; Isabella ei saisi olla Edgarin luona,\nkernaammin hän vaikka itse ottaisi hänet asumaan luokseen. Vaikka\nminä en halunnut antaa hänelle mitään tietoja, sai hän urkituksi\njoiltakin muilta palvelijoilta tietoonsa sekä rouvan oleskelupaikan\nettä lapsen olemassaolon. Mutta hän jätti Isabellan rauhaan; tästä\nkärsivällisyydestä Isabella varmaankin sai kiittää Heathcliffin\nvastenmielisyyttä. Hän tiedusteli usein lapsesta tavatessaan minut,\nja kuultuaan sen nimen hän hymyili yrmeästi ja sanoi:\n\n\"He haluavat, että minä vihaisin sitäkin, vai kuinka?\"\n\n\"En luule, että he haluavat teidän tietävän mitään siitä\", vastasin\nminä.\n\n\"Mutta minä otan sen\", virkkoi hän, \"silloin kun sitä tarvitsen.\nOlkoot varmoja siitä!\"\n\nOnneksi lapsen äiti kuoli, ennenkuin tuo aika koitti, noin\nkolmetoista vuotta Catherinen kuoleman jälkeen, kun Linton oli\nkaksitoista vuotias tai vähän vanhempi.\n\nIsabellan odottamattoman vierailun jälkeisenä päivänä minulla ei\nollut tilaisuutta jutella isäntäni kanssa: hän ei olisi kyennytkään\nkeskustelemaan mistään. Kun sain hänet kuuntelemaan, huomasin sen\nmiellyttävän häntä, että hänen sisarensa oli jättänyt miehensä; hän\ninhosi Heathcliffiä voimakkaasti, mihin hänen lempeä luonteensa\nvaivoin näytti kykenevän. Hänen vastenmielisyytensä oli niin syvää\nja arkaluontoista, että hän karttoi menemistä mihinkään, missä hän\nsaattaisi nähdä Heathcliffin tai kuulla hänestä. Se ja suru yhdessä\ntekivät hänet täydelliseksi erakoksi: hän luopui tuomarinvirastaan,\nvieläpä lakkasi kirkossakin käymästä, karttoi kylää kaikin tavoin ja\nvietti täydellisesti eristettyä elämää puistossaan ja tiluksillaan;\nvaihtelua loivat vain yksinäiset retket nevalle ja käynnit hänen\nvaimonsa haudalla; ne tapahtuivat enimmäkseen iltaisin tai varhain\naamulla, ennenkuin muut kulkijat olivat liikkeellä. Mutta hän oli\nliian hyvä voidakseen kauan olla täydellisesti onneton. _Hän_ ei\nrukoillut, että Catherinen henki tulisi kummittelemaan hänelle.\nAika totutti alistumaan ja surumielisyyteen suloisempaan kuin\narkipäiväinen ilo. Hän muisteli Catherinea palavasti, hellästi\nrakastaen ja toivoen pääsevänsä parempaan maailmaan, johon hän uskoi\nCatherinen menneen.\n\nJa hän sai osakseen maallistakin lohdutusta ja rakkautta. Sanoin\nhänen muutamia päiviä osoittaneen välinpitämättömyyttä vainajan\nheiveröistä jälkeläistä kohtaan; tuo kylmyys suli yhtä nopeasti kuin\nlumi huhtikuussa, ja ennenkuin tuo pikkuinen olento osasi sopertaa\nyhtään sanaa tai ottaa askeltakaan, se jo heilutteli itsevaltiaan\nvaltikkaa Lintonin sydämessä. Se ristittiin Catherineksi; mutta\nisäntäni ei koskaan kutsunut sitä koko nimeltään, samoin kuin hän\nei koskaan kutsunut ensimmäistä Catherinea lyhennetyllä nimellä;\nvarmaankin koska Heathcliffillä oli tapana tehdä niin. Lapsi oli\naina Cathy: siten hän erotti äidin ja tyttären ja kuitenkin yhdisti\nheidät toisiinsa; hänen kiintymyksensä johtui lapsen suhteesta hänen\nvaimoonsa paljon enemmän kuin siitä, että se oli hänen omansa.\n\nMinulla oli tapana vertailla häntä ja Hindley Earnshawia toisiinsa,\nja vaivata itseäni koettaessani selittää tyydyttävästi, miksi heidän\nkäytöksensä oli niin erilainen samanlaisissa tilanteissa. He olivat\nmolemmat olleet rakastavia puolisoja ja olivat molemmat kiintyneitä\nlapsiinsa; enkä voinut ymmärtää, miksi he eivät molemmat kulkeneet\nsamaa tietä hyvään tai pahaan. Mutta Hindley, niin ajattelin\nitsekseni, vaikka ilmeisesti älykkäämpi, oli osoittautunut surullisen\npaljon huonommaksi ja heikommaksi mieheksi. Kun hänen laivansa joutui\nkarille, luopui kapteeni paikastaan; ja laivaväki, sen sijaan,\nettä olisi koettanut pelastaa laivan, heittäytyi kapinoimaan ja\nmetelöimään, jättäen onnettoman laivansa aivan avuttomaan tilaan.\nLinton sitä vastoin osoitti rehellisen ja uskollisen ihmisen\ntosirohkeutta: hän uskoi Jumalaan, ja Jumala lohdutti häntä. Toinen\ntoivoi, ja toinen kävi toivottomaksi: he valitsivat oman kohtalonsa,\nja heidät tuomittiin oikeuden mukaisesti kestämään se. Mutta ette\nkaiketikaan halua kuulla minun siveyssaarnaani, herra Lockwood;\nosaatte arvostella näitä asioita yhtä hyvin kuin minäkin: ainakin\nluulette osaavanne, ja sehän on sama. Earnshawin loppu oli sellainen\nkuin oli saattanut odottaakin, se tapahtui pian hänen sisarensa\nkuoleman jälkeen: niiden välillä oli tuskin kuuttakaan kuukautta.\nMe emme saaneet Rastaantien moisioon täysin tarkkoja tietoja hänen\ntilastaan ennen kuolemaa, sen, minkä siitä tiedän, kuulin ollessani\napulaisena hautajaisvalmistuksissa. Herra Kenneth tuli ilmoittamaan\ntapahtumaa isännälleni.\n\n\"No niin, Nelly\", virkkoi hän ratsastaessaan pihaan eräänä aamuna\nniin aikaisin, että heti aavistin hänen tuovan hälyttäviä pahoja\nuutisia: \"tällä kertaa on teidän ja minun vuoro pukea yllemme\nsurupuku. Kenen luulette nyt menneen pois?\"\n\n\"Kenen?\" kysyin minä kiihkeästi.\n\n\"No niin, arvatkaa!\" vastasi hän astuen ratsultaan ja heittäen\nohjaksensa oven vieressä olevaan koukkuun. \"Ja vetäiskää ylös\nesiliinanne reuna: olen varma, että tulette sitä tarvitsemaan.\"\n\n\"Olisikohan se herra Heathcliff?\" huudahdin minä.\n\n\"Mitä! Itkisittekö hänen vuokseen?\" virkkoi tohtori.\n\n\"Ei, Heathcliff on sitkeä nuori mies: hän näyttää nykyjään\nkukoistavalta. Olen juuri nähnyt hänet. Hän lihoo nopeasti\nmenetettyään paremman puoliskonsa.\"\n\n\"Kuka se sitten olisi, herra Kenneth?\" toistin kärsimättömästi.\n\n\"Hindley Earnshaw! Teidän vanha ystävänne Hindley\", hän vastasi, \"ja\nminun paha toverini, vaikka hän on ollut liian raju minulle pitkät\najat. Kas noin! Sanoinhan, että saisimme vetistellä. Mutta malttakaa\nmielenne! Hän kuoli uskollisena luonteelleen: humalaisena kuin lordi.\nPoika parka! minäkin olen suruissani. Ei voi olla kaipaamatta vanhaa\ntoveria, vaikka hänellä olikin kehnoimmat kujeet, mitä ihminen\nkuvitella saattaa, ja vaikka hän on kohdellut minua monta kertaa\nkonnan tavoin. Hän oli vain kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha; se\non teidänkin ikänne: kuka olisi voinut ajatella teidän syntyneen\nsamana vuonna?\"\n\nTunnustan, että tämä oli suurempi isku minulle kuin rouva Lintonin\nkuolema; lapsuuden tuttavat olivat säilyneet sydäntäni lähellä;\nistuuduin portaille ja itkin kuin omaista ja pyysin herra Kennethiä\netsimään toisen palvelijan, joka johdattaisi hänet isännän puheille.\nEn voinut olla miettimättä kysymystä: \"Päättyikö hänen retkensä\nkunnollisesti?\" Mitä teinkin, vaivasi tuo ajatus aina minua: se oli\nniin väsyttävän hellittämätön, että päätin luvan pyydettyäni mennä\nHumisevaan harjuun, suorittamaan viimeisiä palveluksiani vainajalle.\nHerra Linton myöntyi tavattoman vastahakoisesti, mutta vetosin\nkaunopuheisesti vainajan ystävättömään elämään ja vakuutin entisellä\nisännälläni ja kasvatus veljelläni olevan yhtä suuren oikeuden\npalveluksiini kuin hänelläkin. Sitäpaitsi muistutin hänelle, että\nHareton, lapsi, oli hänen vaimonsa veljenpoika, ja, kun ei lähempää\nsukulaista ollut, on hänen toimittava sen holhoojana; ja hänen\ntulee ja täytyy ottaa selvä, mihin kuntoon omaisuus jäi, ja valvoa\nlankonsa asioita. Hän oli jäävi valvomaan sellaisia asioita silloin,\nmutta hän pyysi minua puhumaan hänen asianajajalleen; ja lopuksi hän\nantoi minulle luvan mennä. Hän ja Earnshaw olivat käyttäneet apunaan\nsamaa asianajajaa: menin kylään ja pyysin, että hän seuraisi minua.\nHän pudisti päätään ja neuvoi jättämään Heathcliffin rauhaan; hän\nvakuutti, että jos totuus tiedettäisiin, ei Haretonia pidettäisi\npaljon kerjäläistä parempana.\n\n\"Hänen isänsä kuoli velkaisena\", hän sanoi, \"koko omaisuus on\nkiinnitetty, ja ainoa toivon aihe, mikä rintaperilliselle on jätetty,\non mahdollisuus koettaa saada velkoja kiintymään itseensä, jotta tämä\nolisi taipuvainen kohtelemaan häntä lempeästi.\"\n\nKun pääsin Humisevaan harjuun, selitin, että olin tullut valvomaan\nasioiden kunnollista suoritusta; ja Joseph, joka näytti olevan aika\nlailla epätoivoinen, osoitti olevansa tyytyväinen minun tulooni.\nHerra Heathcliff sanoi, ettei hän huomannut minua tarvittavan; mutta\nvoin jäädä ja järjestää hautajaisvalmistukset, jos halusin.\n\n\"Olisi oikein\", hän huomautti, \"jos tuon hölmön ruumis haudattaisiin\nteiden risteykseen ilman minkäänlaisia juhlallisuuksia. Satuin\njättämään hänet kymmeneksi minuutiksi eilen iltapäivällä, ja sillä\nvälin hän sulki minulta molemmat talon ovet ja vietti yönsä juoden\nitsensä tahallaan kuoliaaksi! Me murtauduimme sisään tänä aamuna,\nsillä kuulimme hänen kuorsuvan kuin hevonen; ja siinä hän lepäsi\npitkällään sohvalla: ei nylkeminen eikä päänahan kiskominen olisi\nvoinut häntä herättää. Lähetin hakemaan Kennethiä, ja hän tuli, mutta\nvasta sitten kun tuo peto oli muuttunut raadoksi: hän oli kuollut,\nkylmä ja kangistunut, joten siis myöntänet, että oli hyödytöntä\nnostaa enemmän hälyä hänestä!\"\n\nVanha palvelija vahvisti tämän selostuksen, mutta mutisi:\n\n\"Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi itse mennyt hakemaan\ntohtoria! Minä olisin pitänyt parempaa huolta isännästä kuin hän --\neikä hän ollut kuollut, kun minä lähdin, ei sinne päinkään!\"\n\nMinä vaadin, että oli pidettävä kunnialliset hautajaiset. Herra\nHeathcliff sanoi, että saisin noudattaa omaa tahtoani siinäkin: hän\nhalusi vain, että muistaisin rahan koko komeuteen tulevan hänen\ntaskustaan. Hän käyttäytyi tylysti ja huolettomasti, osoittamatta\niloa tai surua, korkeintaan tyytyväisyyttä vaikean työn onnellisesta\nsuorituksesta. Kerran huomasin tosiaankin jonkinlaista riemua hänen\nkatseessaan: se oli juuri silloin kun ihmiset kantoivat ruumisarkkua\ntalosta. Hänen ulkokultaisuutensa meni niin pitkälle, että hän\nteeskenteli surevansa; ja ennenkuin hän seurasi Haretonin kanssa\nsaattoa, hän nosti onnettoman lapsen pöydälle ja mutisi omituisen\nrajusti: \"nyt sinä, kaunis poikaseni, olet _minun!_ Ja saadaanpa\nnähdä eikö toinen puu kasva yhtä vääräksi kuin toinenkin, kun sama\ntuuli niitä heiluttaa!\" Pahaa-aavistamaton lapsi piti tästä puheesta,\nhän leikki Heathcliffin viiksillä ja taputti hänen poskeaan; mutta\nminä käsitin sen tarkoituksen ja huomautin happamasti: \"Tuo poika on\nseuraava minua Rastaantien moisioon, herra. Mikään maailmassa ei ole\nvähemmän teidän omaanne kuin hän!\"\n\n\"Sanooko Linton niin?\" tiedusteli hän.\n\n\"Tietysti -- hän on määrännyt, että minun on otettava lapsi mukaani\",\nvastasin minä.\n\n\"No hyvä\", virkkoi tuo roisto, \"me emme väittele siitä nyt, mutta\nminun mieleni tekee koetella taitoani lapsen kasvatuksessa; tiedoita\nsiis isännällesi, että minun täytyy korvaukseksi saada sijaan oma\nlapseni, jos hän yrittää riistää tämän. En salli Haretonia vietävän\nkiistelemättä, mutta olenpa melko varma, että saan toisen tulemaan!\nMuistakin kertoa hänelle.\"\n\nTämä vihjaus riitti sitomaan kätemme. Toistin sen sisällön palattuani\nkotiin; ja Edgar Linton, jota toimenpide ei paljoakaan kiinnostanut,\nei enää puhunut asiaan sekaantumisesta. En luule, että hän olisi\nvoinut mitään vaikuttaa, vaikka hän kuinka olisi tahtonut.\n\nVieras oli nyt Humisevan harjun isäntänä: hän piti lujaa komentoa\nja näytti toteen asianajajalle -- joka puolestaan näytti sen toteen\nherra Lintonille -- että Earnshaw oli kiinnittänyt jokaisen yardin\nomistamastaan maasta rahaa vastaan tyydyttääkseen peliraivoaan, ja\nhän, Heathcliff, oli vakuuslainan antaja. Niinpä Hareton, jonka nyt\nolisi tullut olla paikkakunnan suurimman talon omistaja, oli saatettu\ntäydellisesti isänsä leppymättömän vihamiehen valtaan; ja hän elää\npalkattomana palvelijana omassa talossaan, aivan kykenemättömänä\nhakemaan oikeutta itselleen, koska hän on ystävätön ja tietämätön\nsiitä, että hänelle on tehty vääryyttä.\n\n\n\n\nXVIII luku\n\n\nNe kaksitoista vuotta, jotka seurasivat tuota onnetonta aikaa, jatkoi\nrouva Dean, olivat onnellisimmat elämässäni: suurimmat huoleni niiden\naikana johtuivat pienen neitimme joutavista sairauksista, joita hänen\ntäytyi kestää, kuten kaikkien lasten, rikkaitten sekä köyhien. Muuten\nhän ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen kasvoi kuin lehtikuusi ja\nosasi kävellä ja omalla tavallaan puhuakin, ennenkuin kanerva kukki\ntoista kertaa rouva Lintonin hautakummulla. Suloisempaa lasta tuskin\nkoskaan on ollut aution talon päivänpaisteena: kasvoiltaan hän oli\noikea kaunotar; hänellä oli Earnshawien kauniit, tummat silmät,\nmutta Lintonien vaalea hipiä, hennot piirteet ja keltainen, kihara\ntukka. Hän oli vilkasluonteinen, vaikk'ei raju, ja hänellä oli herkkä\nja liioittelevan hellätunteinen sydän. Tuo taipumus voimakkaaseen\nrakkauteen toi mieleeni hänen äitinsä: lapsi ei kuitenkaan\nmuistuttanut häntä, sillä hän saattoi olla hellä ja lempeä kuin\nkyyhkynen, ja hänellä oli pehmeä ääni ja vakava ilme; hänen vihansa\nei koskaan ollut raivoisaa, hänen rakkautensa ei milloinkaan tulista:\nse oli syvää ja lempeätä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli\nvikoja, jotka himmensivät hänen avujaan. Taipumus pahanilkisyyteen\noli eräs niistä, ja itsepäinen hän oli, niinkuin hemmoitellut lapset\nainakin, olivatpa he hyväluonteisia tai kiukkuisia. Jos palvelija\nsattui suututtamaan hänet, seurasi aina -- \"minä kerron isälle!\" Ja\njos hänen isänsä moitti häntä, vaikka vain katsein, olisi luullut\ntapahtuneen jonkin sydäntäsärkevän onnettomuuden; en luule, että\nhänen isänsä koskaan sanoi hänelle yhtään tylyä sanaa. Hän otti\nhänen kasvatuksensa kokonaan omiin hoteisiinsa, ja johti sitä\nmiellyttävällä tavalla. Onneksi uteliaisuus ja nopea äly tekivät\nlapsesta lahjakkaan oppilaan: hän oppi nopeasti ja halukkaasti ja\ntuotti kunniaa isänsä opetuksille.\n\nHän ei ollut ennen kolmattatoista ikävuottaan kertaakaan ollut\npuiston rajojen ulkopuolella yksin. Herra Linton vei hänet mukanaan\nnoin mailin matkan päähän puistosta, mutta vain harvoin, eikä hän\nuskonut lasta kenenkään muun huostaan. Gimmerton oli epäoleellinen\nnimi hänen korvilleen; kirkko oli ainoa rakennus, jonka lähellä\nhän oli ollut tai jossa hän oli käynyt, lukuunottamatta hänen omaa\nkotiaan. Humisevaa harjua ja herra Heathcliffiä hän ei tiennyt olevan\nolemassa: hän oli täydellinen erakko ja ilmeisesti täydellisen\ntyytyväinen. Toisinaan hän katsellessaan maisemaa huoneensa ikkunasta\nkysyi:\n\n\"Ellen, kauanko vielä kuluu, ennenkuin voin mennä noiden mäkien\ntörmälle? Minä ihmettelen, mitä niiden toisella puolen on -- onko\nsiellä meri?\"\n\n\"Ei, neiti Cathy\", oli minulla tapana vastata; \"siellä on taas\nkukkuloita, samanlaisia kuin nämäkin.\"\n\n\"Ja miltä nuo kultaiset vuoret näyttävät, kun seisoo niiden\njuurella?\" kysyi hän kerran.\n\nPeniston-kukkuloiden äkkijyrkkä rinne herätti erikoisesti hänen\nhuomiotaan, erittäinkin, kun laskevan auringon säteet osuivat niihin\nja ylimmät harjut ja myös koko laaja maisema jäivät varjoon. Selitin,\nettä ne olivat vain kivimöhkäleitä, ja että niiden halkeamissa oli\ntuskin tarpeeksi ruokamultaa vaivaispuillekaan.\n\n\"Minkätähden siellä on valoisaa vielä kauan sen jälkeen kun täällä on\njo ilta?\" tiedusteli hän.\n\n\"Koska kukkulat ovat moninverroin korkeammalla, kuin me olemme\",\nvastasin minä; \"sinä et voisi kiivetä niille, ne ovat liian korkeat\nja jyrkät. Talvella siellä on aina aikaisemmin kuuraa kuin täällä;\nja myöhään kesällä olen löytänyt lunta koillisrinteen mustassa\nonkalossa!\"\n\n\"Voi, sinä olet ollut siellä!\" huusi hän iloissaan. \"Niinpä minäkin\nvoin mennä, kun minusta tulee nainen. Onko isä ollut, Ellen?\"\n\n\"Isänne kertoisi teille, neiti\", vastasin nopeasti, \"ettei niillä\nkäyminen maksa vaivaa. Nummet, joilla olette ollut kävelemässä, ovat\npaljon sievemmät; ja Rastaantien moision puisto on maailman ihanin\npaikka.\"\n\n\"Mutta minä tunnen tuon puiston enkä tunne kukkuloita\", hän mutisi\nitsekseen. \"Ja mielestäni olisi ihanaa katsella ympärilleni tuon\nkorkeimman jyrkänteen harjulta: pieni ponyni Minny vie minut sinne\njoskus.\"\n\nKun eräs palvelijattarista mainitsi Haltiatar-luolan, joutui hän\nihan suunniltaan halusta toteuttaa aikomuksensa; hän kiusasi herra\nLintonia sillä, ja herra Linton lupasi, että hän saisi tehdä\ntuon matkan, kun tulisi vähän vanhemmaksi. Mutta neiti Catherine\nmittaili ikäänsä kuukausittain, ja \"olenko nyt kyllin vanha menemään\nPeniston-kukkuloille?\" oli hänen yhtämittaa toistuva kysymyksensä.\nTie sinne kiersi läheltä Humisevaa harjua. Edgar ei voinut kulkea\nsitä; niinpä Catherine yhtä toistuvasti sai vastauksen, \"et vielä,\nrakkaani, et vielä\".\n\nSanoin rouva Heathcliffin eläneen yli kaksitoista vuotta poistuttuaan\npuolisonsa luota. Hänen sukunsa oli heikkoa ruumiinrakenteeltaan:\nei hänellä eikä Edgarilla ollut kukoistavaa terveyttä, joka oli\ntavallista näillä seuduilla. En ole varma siitä, mikä hänen viimeinen\nsairautensa oli, mutta arvelen heidän kuolleen samanlaiseen tautiin,\neräänlaiseen kuumeeseen, joka alkoi salaa, mutta oli parantumaton\nja nopeasti jäyti elämän loppuun. Hän kirjoitti veljelleen\nilmoittaen hänelle neljä kuukautta kestäneen sairauden mahdollisista\nseurauksista, ja pyysi häntä tulemaan luokseen, jos mahdollista,\nsillä hänellä oli paljon järjestämistä, ja hän halusi sanoa hänelle\njäähyväiset ja jättää Lintonin turvaan hänen huostaansa. Isabellan\ntoivo oli, että Linton saisi jäädä hänen luokseen, kuten hänen\nveljensä ja hän olivat olleet yhdessä. Lintonin isällä, siitä hän\noli varma, ei ollut halua ottaa vaivakseen hänen ylläpitonsa ja\nkasvatuksensa taakkaa. Isäntäni ei empinyt hetkeäkään täyttäessään\nhänen pyyntöänsä; vaikka hän ei halunnut jättää kotiaan tavallisia\nkutsuja noudattaen, riensi hän täyttämään tätä; hän jätti Catherinen\nerikoisesti minun huollettavakseni hänen poissaollessaan ja toisti\nuseaan kertaan määräyksen, ettei Catherine saa poistua puistosta edes\nsaattajan kera; hän ei ottanut huomioon, että Cathy voisi mennä ilman\nseuralaista.\n\nHän oli poissa kolme viikkoa. Parina ensimmäisenä päivänä holhokkini\nistui kirjaston nurkassa ja oli niin surullinen, ettei välittänyt\nlukemisesta eikä leikkimisestä: näin hiljaisena hän ei tuottanut\nminulle huolta, mutta sitten seurasi kärsimättömän, oikullisen\nkyllästymisen aika; ja koska minulla silloin oli liian kiire ja\nkoska olin jo liian vanha juostakseni edestakaisin häntä huvittaen,\nkeksin keinon, jolla hän voisi huvittaa itseään. Minulla oli tapana\nlähettää hänet retkille puiston alueelle -- toisinaan jalkaisin,\ntoisinaan ponylla; hemmoittelin häntä kuunnellen kärsivällisesti,\nkun hän palattuaan kertoi kaikista todellisista ja kuvitelluista\nseikkailuistaan.\n\nKesä oli täydessä kukoistuksessaan; ja hän mieltyi niin tähän\nyksinäiseen harhailuun, että hän usein saattoi jäädä ulkosalle\naamiaisesta tee-aikaan asti, ja sitten illat kuluivat selostelemalla\nhänen kuviteltuja tarinoitaan. En pelännyt, että hän menisi yli\naitojen; sillä portit olivat tavallisesti lukitut ja arvelin\nhänen tuskin uskaltautuvan yksin ulkopuolelle, vaikka ne olisivat\nolleet selkoselällään. Onnettomuudeksi osoittautui luottamukseni\nharhaanvieväksi. Eräänä aamuna Catherine tuli luokseni kello\nkahdeksalta ja sanoi sinä päivänä olevansa arabialainen kauppias,\njoka aikoi mennä erämaan poikki karavaaneineen, ja minun on annettava\nhänelle ja hänen eläimilleen riittävästi elintarpeita: hevoselle\nja kolmelle kameelille, joina toimivat ajokoira ja pari pointeria.\nHaalin kokoon paljon herkkuja ja panin ne koriin satulan toiselle\npuolen. Cathy, jota leveälierinen hattu ja harsohuivi suojasivat\nheinäkuun auringon paahteelta, hyppäsi satulaan, iloisena kuin\nhaltiatar. Hän nelisti pois nauraen hilpeästi ja laskien leikkiä\nminun varovaisuudestani, kun kehoitin välttämään nelistämistä ja\npalaamaan aikaisin. Tuo tottelematon lapsi ei tullut takaisin edes\ntee-aikaan. Eräs retkeilijöistä, ajokoira, joka oli kovin vanha ja\nmukavuutta rakastava, palasi, mutta Cathyä, ponya ja pointereita\nei näkynyt missään; lähetin tiedustelijoita kaikille poluille,\nja viimein lähdin itse etsimään häntä. Muuan päivätyöläinen oli\naitaamassa viljelysmaata tiluksemme rajalla. Tiedustelin häneltä,\noliko hän nähnyt meidän nuorta neitiämme.\n\n\"Näin hänet aamulla\", vastasi hän; \"hän pyysi minua taittamaan\nitselleen pähkinäpuisen piiskan, ja hän hyppäytti Gallowaynsa tuon\npensasaidan yli, siitä kohden, missä se on matalin, ja nelisti pois\nnäköpiiristä.\"\n\nVoitte arvata, mitä tunsin kuullessani nämä uutiset. Oivalsin heti,\nettä hän oli lähtenyt Peniston-kukkuloille. \"Miten hänen käy?\" huusin\nminä työntäytyen aukosta, jota mies korjasi, ja suunnaten kulkuni\nsuoraan maantielle. Kävelin kuin olisin lyönyt vetoa, mailin mailin\njälkeen, kunnes eräässä tien käänteessä Humiseva harju ilmestyi\nnäköpiiriini; mutta Catherinea en nähnyt, en lähellä enkä kaukana.\nPeniston-kukkulat ovat noin puolentoista mailin päässä herra\nHeathcliffin talosta, ja se taas on neljän mailin päässä Rastaantien\nmoisiosta, joten aloin pelätä, että tulisi yö, ennenkuin pääsisin\nsinne. \"Ja mitä, jos hän olisi mennyt kiipeilemään kukkuloille\",\nmietin minä, \"ja olisi kuollut tai taittanut jonkin jäsenensä?\"\nEpätietoisuuteni oli tosiaan tuskallista, ja minulle tuotti aluksi\nmiellyttävää huojennusta, kun kiiruhtaessani kartanoon näin Charlien,\nvihaisemman pointerin, makaavan ikkunan alla ajettunein päin ja\nverta vuotavin korvin. Aukaisin veräjän ja juoksin ovelle ja koputin\nkiivaasti päästäkseni sisään. Muuan nainen, jonka tunsin, ja joka\nennen oli asunut Gimmertonissa, aukaisi oven: hän oli ollut siellä\npalvelijana herra Earnshawin kuolemasta asti.\n\n\"Ah\", virkkoi hän, \"te olette tullut hakemaan teidän pientä\nneitiänne! Älkää pelästykö. Hän on täällä turvassa: mutta olen\niloinen, ettei tulija ollut isäntä.\"\n\n\"Hän ei siis ole kotona, vai kuinka?\" huohotin minä, henki aivan\nsalpautuneena pikaisesta kävelystä ja hädästä.\n\n\"Ei, ei\", hän vastasi: \"sekä hän että Joseph ovat poissa, ja saattaa\nkulua vielä tunti tai enemmän, ennenkuin he palaavat. Käykää sisään\nja levätkää hetkinen.\"\n\nMenin sisään ja näin eksyneen lampaani istumassa lieden ääressä;\nhän keinutteli itseään pienessä tuolissa, joka oli hänen äitinsä\nlapsuudenaikaista omaisuutta. Hänen hattunsa riippui naulassa, ja\nhän näytti olevan täydellisesti kotonaan nauraen ja lörpötellen mitä\nparhaimmalla tuulella Haretonille -- tämä oli nyt pitkä, vakava,\nkahdeksantoistavuotias nuorukainen --, joka tuijotti häneen melkoisen\nuteliaana ja hämmästyneenä ja käsitti varsin vähän niitä huomautuksia\nja kysymyksiä, joiden tulvaa Cathyn kieli ei herennyt hetkeksikään\nvyöryttämästä.\n\n\"Hyvin tehty, neiti!\" huudahdin minä salaten iloni vihaisen\nnäköisenä. \"Tämä on teidän viimeinen ratsastusmatkanne ennen isänne\ntakaisin tuloa. En uskalla enää päästää teitä menemään yli kynnyksen,\nte ilkeä, ilkeä tyttö!\"\n\n\"Ahaa, Ellen!\" huusi hän iloisesti hypähtäen seisaalleen ja juosten\nviereeni. \"Minulla on kaunis kertomus kerrottavanani tänä iltana; ja,\nkas kun olet löytänyt minut! Oletko koskaan ennen koko elinaikanasi\nollut täällä?\"\n\n\"Pankaa hattu päähänne ja tulkaa heti\", virkoin minä. \"Olen kovin\nloukkaantunut teille, neiti Cathy: olette tehnyt äärettömän väärin.\nEi hyödytä vähääkään olla nureissaan ja itkeä: se ei maksa sitä\nvaivaa, mikä minulla on ollut, kun olen maleksinut maat ja mannut\nteitä etsien. Ajatelkaapa, miten herra Linton pyysi minua pitämään\nteitä sisällä, ja te varastaudutte ulos sillä tavoin! Se osoittaa,\nettä olette viekas pikku kettu, eikä kukaan voi luottaa teihin enää.\"\n\n\"Mitä olen tehnyt?\" nyyhkytti Cathy loukkaantuen heti. \"Isä ei\npyytänyt minulta mitään: eikä hän toru minua, Ellen -- hän ei ole\nkoskaan vihainen, kuten sinä!\"\n\n\"No, no, tulkaahan nyt!\" toistin minä. \"Minä sidon hatun nauhat.\nKas noin, älkää oikutelko. Hyi häpeä! Olette kolmetoistavuotias ja\nsellainen lapsi!\"\n\nTämä huudahdus aiheutti sen, että hän otti hatun pois päästään ja\nperäytyi uuninkomeroon, jotta en tavoittaisi häntä.\n\n\"Voi\", virkkoi palvelija, \"älkää olko ankara tuolle sievälle\nneidille, rouva Dean. Me pakotimme hänet jäämään; hän olisi halunnut\nratsastaa eteenpäin, sillä hän pelkäsi teidän tulevan levottomaksi.\nHareton tarjoutui saattamaan häntä, ja minun mielestäni hän olisi\nvoinut sen tehdä; harjun tiet ovat raivaamattomia.\"\n\nHareton seisoi tämän keskustelun aikana kädet taskuissa ja\nvaikeni ujona; mutta hän näytti siltä, kuin hän ei pitäisi minun\nväliintulostani.\n\n\"Kuinka kauan minun tulee odottaa?\" jatkoin minä välittämättä naisen\nsekaantumisesta asiaan. \"Kymmenen minuutin päästä tulee pimeä. Missä\npony on, neiti Cathy? Ja missä on Phoenix? Jätän teidät tänne,\nellette toimi nopeasti; olkaa siis hyvä!\"\n\n\"Pony on pihalla\", vastasi hän, \"ja Phoenix on suljettuna tuonne.\nSitä on purtu -- ja niin on Charlietakin. Aioin kertoa sinulle\nkaiken, mutta olet pahalla tuulella etkä ansaitse sen kuulemista.\"\n\nOtin hänen hattunsa maasta ja menin panemaan sitä hänen päähänsä;\nmutta kun Cathy huomasi talonväen olevan hänen puolellaan, alkoihan\nkiitää ympäri huonetta, ja kun minä aloin ajaa häntä takaa, hän\njuoksi kuin hiiri huonekalujen ylitse ja alitse ja taakse, saattaen\ntakaa-ajoni naurettavaksi. Hareton ja tuo nainen nauroivat, ja\nhän yhtyi heihin ja yltyi julkeammaksi, kunnes minä huusin kovin\nloukkaantuneena:\n\n\"Hyvänen aika, neiti Cathy, jos tietäisitte kenen talo tämä on,\nolisitte varsin iloinen päästessänne pois täältä.\"\n\n\"Se on _teidän_ isänne talo, eikö olekin?\" kysyi hän kääntyen\nHaretoniin päin.\n\n\"Ei\", vastasi tämä katsellen alas ja punastuen kainosti. Hareton ei\nvoinut sietää Cathyn silmien lujaa katsetta, vaikka ne olivat aivan\nsamanlaiset kuin hänen omansa. \"Kenen siis -- teidän isäntänne?\"\nkysyi Cathy. Hareton punastui yhä enemmän, nyt uudesta syystä, mutisi\nkirouksen ja kääntyi pois.\n\n\"Kuka on hänen isäntänsä?\" jatkoi tuo tuskastuttava tyttö vedoten\nminuun. \"Hän on puhunut 'meidän talostamme' ja 'meidän väestämme'.\nLuulin hänen olevan talon omistajan pojan. Ja hän ei kertaakaan\nsanonut minua neidiksi: hänen olisi kuitenkin tullut tehdä niin, eikö\ntotta, jos hän on palvelija?\"\n\nHareton kävi synkäksi kuin ukkospilvi kuullessaan tämän lapsellisen\npuheen. Nykäisin salaa tiedustelijaa ja onnistuin viimein varustamaan\nhänet lähtöön.\n\n\"Hae nyt minun hevoseni\", virkkoi Cathy tuntemattomalle\nsukulaiselleen, kuin puhutellen jotakin Rastaantien moision\ntallipoikaa. \"Ja sinä saat tulla minun kanssani. Tahdon nähdä, missä\npeikko-metsästäjä nousee suosta, ja kuulla _aaveista_, joiksi sinä\nniitä sanot: mutta kiiruhda! Mitä tämä merkitsee! Tuo hevoseni, sanon\nminä.\"\n\n\"Näen sinut kadotuksessa, ennenkuin rupean _sinun_ palvelijaksesi!\"\nmurisi nuorukainen.\n\n\"_Missä_ sinä näet minut?\" kysyi Catherine hämmästyneenä.\n\n\"Kadotuksessa -- senkin ilkeä noita!\" vastasi Hareton.\n\n\"Siinä ollaan, neiti Cathy! Nyt näette, miten hienoon seuraan olette\njoutunut\", pistin minä väliin. \"Kaunista puhetta nuoren neidin\nkuultavaksi! Pyydän, ettette ryhdy väittelyyn hänen kanssaan. Tulkaa,\nhaemme itse Minnyn ja lähdemme.\"\n\n\"Mutta Ellen\", huudahti Cathy tuijottaen hämmästyneenä, \"kuinka hän\nuskaltaa puhutella minua noin? Eikö hänen ole pakko tehdä, niinkuin\nminä käsken? Sinä ilkeä olento, minä kerron isälle, mitä olet\nsanonut. -- Odotahan kuinka sinun silloin käy!\"\n\nHaretoniin ei tämä uhkaus näyttänyt vaikuttavan; niinpä vihan\nkyynelet kihosivat Cathyn silmiin. \"Sinä tuot ponyn\", huudahti hän\nkääntyen naiseen päin, \"ja päästät heti koirani vapaaksi!\"\n\n\"Rauhoittukaa, neiti\", vastasi puhuteltu: \"te ette menetä mitään\nolemalla kohtelias. Vaikkei herra Hareton olisikaan isännän poika, on\nhän teidän serkkunne, eikä minua ole palkattu teitä palvelemaan.\"\n\n\"_Hänkö_ olisi minun serkkuni!\" virkkoi Cathy ivallisesti nauraen.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi hänen nuhtelijansa.\n\n\"Oi Ellen! älä anna heidän sanoa sellaista\", jatkoi Cathy kovin\nhämmentyneenä. \"Isä on mennyt hakemaan minun serkkuani Lontoosta;\nserkkuni on herrasmiehen poika. Tuoko minun --\" hän pysähtyi ja\nitki ääneensä, sillä häntä loukkasi jo viittauskin sellaisen hölmön\nsukulaisuuteen.\n\n\"Vaiti, vaiti!\" kuiskasin minä, \"ihmisellä saattaa olla monta serkkua\nja kaikenlaisia, neiti Cathy, eikä se tee ihmistä sen huonommaksi;\nmutta hänen ei tarvitse seurustella heidän kanssaan, jos he ovat\nepämiellyttäviä ja pahoja.\"\n\n\"Hän ei ole -- hän ei ole minun serkkuni, Ellen!\" jatkoi Catherine,\nja asian miettiminen aiheutti uuden surun, ja hän heittäytyi minun\nsyliini sellaista ajatusta pakoon.\n\nOlin kovin vihainen hänelle ja palvelijalle siitä, että he olivat\nilmaisseet toisilleen salaisuuksia, sillä en epäillyt, että Lintonin\npikainen saapuminen, josta Cathy oli maininnut, kerrottaisiin herra\nHeathcliffille; olin yhtä varma siitä, että Catherinen ensimmäinen\najatus hänen isänsä saavuttua olisi pyytää selitystä viimemainitun\nvakuutukseen hänen sivistymättömästä sukulaisestaan. Hänen\nepätoivonsa näytti liikuttavan Haretonia, jonka suuttumus siitä,\nettä häntä pidettiin palvelijana, oli jo haihtunut. Hän haki siis\nponyn oven eteen, toi Cathyä lohduttaakseen sievän lenkosäärisen\nmäyräkoiran pennun koirankopista, ja annettuaan sen Cathylle pyysi\nhäntä vaikenemaan, koska hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa!\nCathy keskeytti valituksensa ja tarkasteli häntä pelästynein,\nkauhistunein katsein ja alkoi sitten uudestaan itkeä.\n\nMinun oli vaikea olla nauramatta tälle vastenmielisyydelle poloista\npoikaa kohtaan; hän oli sorjarakenteinen urheilijanuorukainen,\nkaunispiirteinen, vankka ja terve, mutta hänellä oli yllään vaatteet,\njotka soveltuivat hänen jokapäiväisiin toimiinsa maatilalla ja\nmaleksimiseen soilla jänisten ja lintujen pyynnissä. Kuitenkin\nolin havaitsevinani hänen kasvonpiirteistään parempia henkisiä\nominaisuuksia kuin hänen isällään koskaan oli ollut, rikkaruohojen\nvaltaan eksyneitä hyviä ominaisuuksia varmastikin, joiden rehevyys\nvei voiton niiden laiminlyödystä hoidosta, ja jotka kuitenkin\ntodistivat rikasta maaperää, joka tuottaisi loistavia satoja\ntoisissa, suotuisammissa olosuhteissa. Uskon, ettei herra Heathcliff\nollut kurittanut häntä ruumiillisesti; siitä hän sai kiittää\npelotonta luonnettaan, joka ei mitenkään houkutellut sellaiseen\nsortoon: hänessä ei ollut hiventäkään siitä ujosta arkuudesta,\njoka Heathcliffin mielipiteen mukaan olisi yllyttänyt huonoon\nkohteluun. Heathcliff näytti suunnanneen ilkeytensä kasvattamaan\nHaretonista tomppelia: häntä ei oltu koskaan opetettu lukemaan eikä\nkirjoittamaan, eikä häntä oltu koskaan moitittu mistään huonosta\ntavasta, joka ei vaivannut hänen holhoojaansa; hän ei ollut koskaan\nottanut askeltakaan hyvettä tavoittaakseen, eikä häntä oltu opastettu\nainoallakaan neuvolla pahetta vastustamaan. Ja Josephilla oli\nkuulema suuri osuus hänen turmeltuneisuuteensa, sillä lyhytnäköinen\npuolueellisuus sai Josephin imartelemaan ja hemmoittelemaan häntä\nlapsena, koska hän oli vanhan suvun päämies. Ja niinkuin hänellä oli\nollut tapana syyttää Catherine Earnshawia ja Heathcliffiä heidän\nollessaan lapsia, ja saada silloinen isäntä suuttumaan, niin että se,\nmitä Joseph sanoi heidän \"omapäisyydekseen\", pakotti isännän etsimään\nlohdutusta juomisesta, niin hän nykyisin asetti koko Haretonin\nsyntitaakan hänen omaisuutensa anastajan hartioille. Jos poika\nkirosi, ei Joseph häntä oikaissut: hän ei sitä tehnyt käyttäytyipä\npoika miten moitittavasti tahansa. Joseph näytti tuntevan tyydytystä\ntarkatessaan hänen huononemistansa; hän myönsi, että poika oli\nturmeltunut, että tämän sielu oli kadotukseen tuomittu, mutta sitten\nhän muisti, että Heathcliffin oli vastattava siitä. Haretonin veri\nvaadittaisiin häneltä; ja tuossa ajatuksessa piili ääretön lohdutus.\nJoseph oli istuttanut häneen nimi- ja sukuylpeyden; ja jos hän\nolisi uskaltanut, olisi hän lietsonut vihaa hänen ja Humisevan\nharjun nykyisen omistajan välille; mutta hänen pelkonsa omistajaa\nkohtaan oli melkein taikauskoista ja hänen tunteensa Heathcliffiin\nrajoittuivat kuiskattuihin vihjauksiin ja salaisiin uhkauksiin. En\nväitä tuntevani hyvin Humisevan harjun sen aikaisia oloja; puhun\nvain kuulemiani, sillä minä jouduin näkemään hyvin vähän. Kyläläiset\nväittivät, että herra Heathcliff oli kitsas ja julma, ankara isäntä\nvuokralaisilleen; mutta talo oli sisältäpäin muuttunut naisen\nhoidossa entiselleen hauskannäköiseksi, ja juomakohtauksia, jotka\nolivat tavallisia Hindleyn aikaan, ei enää pantu toimeen sen seinien\nsisäpuolella. Isäntä oli niin synkkämielinen, ettei hän halunnut\nkenenkään seuraa, olipa se hyvää tai huonoa, ja sellainen hän on\nvieläkin.\n\nMutta tällä tavalla ei minun kertomukseni tosiaankaan edisty.\nNeiti Cathy hylkäsi mäyräkoiran välittämän rauhantarjouksen ja\nvaati takaisin omia koiriaan, Charlia ja Phoenixia. Ne tulivat\nontuen ja päät painuksissa, ja me lähdimme kotiin pahantuulisina ja\nmurheellisina, jok'ainoa. En voinut pusertaa esiin pikku neidiltä\nselostusta siitä, miten hän oli viettänyt päivän, vain sen hän\nsanoi, että hänen pyhiinvaelluksensa päämääränä oli ollut, kuten\nolin olettanutkin, Peniston-kukkula. Ja että hän oli saapunut\nseikkailuitta maatilan portille, kun Hareton sattumalta ilmestyi\nmuutamien koirien seuraamana, jotka hyökkäsivät hänen saattueensa\npäälle. Koirilla oli kiivas kahakka, ennenkuin niiden omistajat\nsaivat ne erotetuksi; sillä tavoin oli esittely tapahtunut. Catherine\nkertoi Haretonille, kuka hän oli ja mihin hän oli menossa, ja pyysi\nhäntä näyttämään tietä, ja lopuksi houkutteli hänet saattamaankin.\nHareton kuvaili Haltiatar-luolan ynnä kahdenkymmenen muun merkillisen\npaikan ihmeitä. Mutta kun olin joutunut epäsuosioon, ei minulle\nsuotu iloa kuulla kuvausta niistä kiintoisista paikoista, joita\nhän oli nähnyt. Huomasin kuitenkin, että hänen oppaansa oli ollut\nsuosikki siihen asti kun Cathy loukkasi häntä sanomalla häntä\npalvelijaksi ja Heathcliffin taloudenhoitaja vuorostaan loukkasi\nCathyä kutsumalla Haretonia Cathyn serkuksi. Sitten Haretonin\nkäyttämä puhetapa oli katkeroittanut syvästi häntä. Cathyä, joka\noli aina \"rakas\", ja \"kultaseni\", ja \"kuningatar\", ja \"enkeli\"\nkaikille Rastaantien moisiossa, oli vieras ihminen saattanut loukata\nniin kauheasti! Hän ei voinut sitä käsittää; sainpa ponnistella\nankarasti, ennenkuin sain häneltä lupauksen, ettei hän kertoisi\nsuruaan isälleen. Selitin, miten hänen isänsä tunsi vastenmielisyyttä\nkoko Humisevan harjun talonväkeä kohtaan ja miten surulliseksi hän\ntulisi saadessaan tietää, että hänen tyttärensä oli ollut siellä;\nmutta eniten tähdensin sitä seikkaa, että jos Cathy paljastaisi\nminun laiminlyöneen hänen isänsä määräyksen, niin isä suuttuisi ehkä\nniin kovin, että minun täytyisi lähteä pois talosta. Ja sellaista\nmahdollisuutta Cathy ei voinut kestää: hän antoi kunniasanansa ja\npiti sen myöskin. Hän oli sittenkin suloinen, pikku tyttö.\n\n\n\n\nXIX luku\n\n\nMustareunainen kirje ilmoitti isäntäni saapumispäivän. Isabella oli\nkuollut; isäntä kirjoitti, pyytäen minua hankkimaan suruvaatteet\nhänen tyttärelleen ja järjestämään huoneen ja muita mukavuuksia\nnuorelle sisarenpojalle. Catherine oli haltioissaan ilosta, kun hän\najatteli saavansa isänsä takaisin, ja vietti aikaansa arvaillen mitä\ninnokkaimmin \"oikean\" serkkunsa monia hyviä ominaisuuksia. Heidän\nodotetun saapumisensa ilta koitti. Aamusta alkaen Cathyllä oli ollut\nkiire järjestellessään omia pikku asioitaan. Ja nyt hän, yllään uusi,\nmusta pukunsa -- lapsiparka! hänen tätinsä kuolema ei tuottanut\nhänelle erittäin suurta surua -- sai minut, yhtämittaa kärkyttyään,\nkävelemään kanssaan tiluksen rajalle serkkua vastaan.\n\n\"Linton on täsmälleen kuusi kuukautta nuorempi minua\", liverteli\nhän meidän vaeltaessamme hitaasti puitten varjostamien sammaleisten\nturpeitten, kumpujen ja syvennysten yli. \"Miten ihanaa tulee\nolemaan, kun saa hänet leikkitoverikseen! Isabella-täti lähetti\nisälle kauniin kiharan hänen tukastaan; se oli vaaleampaa kuin minun\n-- enemmän pellavankeltaista, mutta aivan yhtä hienoa. Minulla on\nse huolellisesti säilössä pienessä lasilaatikossa, ja olen usein\najatellut, millainen nautinto olisi nähdä sen omistaja. Ah! minä olen\nonnellinen -- ja isä, rakas, rakas isä! Tule Ellen, juostaan! Tule,\njuostaan!\"\n\nHän juoksi ja palasi, ja juoksi taas, useita kertoja ennenkuin\nminä maltillisin askelin saavuin portille, ja sitten hän istuutui\nruohoiselle mättäälle tien viereen ja koetti odottaa kärsivällisesti;\nmutta se oli mahdotonta: hän ei voinut olla hiljaa hetkeäkään.\n\n\"Miten kauan he viipyvät!\" huudahti hän. \"Ah, minä näen vähän\ntomua tiellä -- he tulevat! Ei! Koska he oikein saapuvat tänne?\nEmmekö voisi mennä vähän matkaa -- puoli mailia, Ellen: vain\ntäsmälleen puoli mailia? Lupaa Ellen -- tuonne tien käänteeseen,\nkoivuviidakkoon!\"\n\nKielsin sen jyrkästi. Lopulta hänen jännityksensä päättyi:\nmatkavaunut pyörivät näkyviin. Neiti Cathy kirkaisi ja levitti\nkäsivartensa heti kun hän näki isänsä kasvojen katselevan ikkunasta.\nHerra Edgar laskeutui ajoneuvoista melkein yhtä innoissaan kuin hänen\ntyttärensäkin; kului melkoinen aika ennenkuin heillä oli ajatustakaan\nuhrata muille kuin toisilleen. Heidän hyväillessään toisiaan minä\nkatselin vaunuihin hakien Lintonia. Hän nukkui nurkassa käärittynä\nlämpimään, turkisreunuksiseen viittaan, aivan kuin olisi ollut talvi.\nKalpea, hento, tyttömäinen poika, jota olisi voitu pitää minun\nisäntäni nuorempana veljenä, yhdennäköisyys oli niin suuri: mutta\nhänellä oli sairaalloisen nyrpeä ilme, jommoista Edgar Lintonilla\nei ollut koskaan. Viimeksimainittu näki minun katselevan; ja kun\nolimme kätelleet, neuvoi hän minua sulkemaan oven eikä häiritsemään\nlasta, sillä matka oli rasittanut sitä. Cathy olisi halunnut vain\nvähän tirkistää sisään, mutta hänen isänsä pyysi häntä mukaansa, ja\nhe kävelivät yhdessä läpi puiston, kun taas minä kiiruhdin edeltä\nvalmistamaan palvelijoita.\n\n\"Kuulehan, kultaseni\", virkkoi herra Linton tyttärelleen, kun he\npysähtyivät päätyportaiden eteen: \"sinun serkkusi ei ole niin vahva\neikä iloinen, kuin sinä olet, ja muista, että hän kovin vähän aikaa\nsitten on menettänyt äitinsä; älä siis odota, että hän heti alkaisi\nleikkiä ja juoksennella kanssasi. Äläkä vaivaa häntä paljolla\npuhumisella: annathan hänen olla rauhassa ainakin tänä iltana?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, isä\", vastasi Catherine, \"mutta minä tahtoisin nähdä\nhänet, eikä hän ole kertaakaan katsonut ulos\".\n\nAjoneuvot pysähtyivät; kun nukkuja herätettiin, nosti hänen setänsä\nhänet maahan.\n\n\"Tämä on sinun serkkusi Cathy, Linton\", virkkoi hän liittäessään\nheidän pienet kätensä yhteen. \"Cathy on jo sinuun kiintynyt; pidäkin\nhuoli, ettet tänä iltana tuota hänelle mielipahaa itkemällä. Koeta\nolla iloinen nyt. Matka on ohitse, ja nyt sinulla ei ole muuta\ntekemistä kuin levätä ja huvittaa itseäsi niinkuin haluat.\"\n\n\"Antakaa minun mennä nukkumaan sitten\", vastasi poika vetäytyen pois\nCatherinen hyväilyistä ja pyyhki pois esiinpyrkivät kyyneleet.\n\n\"Tulkaa nyt toki, tulkaa, hyvä lapsi\", kuiskasin minä johdattaessani\nhäntä sisään. \"Te saatatte Catherinenkin itkemään -- miten pahoillaan\nhän on teidän tähtenne!\"\n\nEn tiedä, oliko Cathy pahoillaan hänen tähtensä, mutta hänen kasvonsa\nmuuttuivat yhtä surullisiksi kuin Lintoninkin, ja hän palasi isänsä\nluo. Kaikki kolme menivät sisään ja kapusivat kirjastoon, jonne tee\noli katettu. Riisuin Lintonin lakin ja kaavun ja vein hänet istumaan\ntuolille pöydän ääreen; mutta hänet oli tuskin saatu istumaan, kun\nhän alkoi uudestaan itkeä. Isäntäni tiedusteli, mikä oli hätänä.\n\n\"En voi istua tuolilla\", nyyhkytti poika.\n\n\"Mene sohvalle sitten, ja Ellen tuo sinulle teetä\", vastasi hänen\nsetänsä kärsivällisesti.\n\nHerra Edgaria oli kovasti koetellut matkan aikana hänen oikukas,\nsairaalloinen holhokkinsa, siitä olin varma. Linton kompuroi hitaasti\nsohvalle ja paneutui maata. Cathy vei jakkaransa ja teekuppinsa\nhänen viereensä. Ensin Cathy istui hiljaa; mutta sitä ei kestänyt\nkauan: hän oli päättänyt tehdä pikkuisesta serkustaan itselleen\nlemmikin, jollaisenhan tahtoi tämän olevan, ja hän alkoi silittää\ntämän kiharoita ja suudella tämän poskia ja tarjota tälle teetä\nteevadiltaan kuin pikkulapselle. Tämä miellytti Lintonia, joka tuskin\noli muuta kuin pikkulapsi: hän kuivasi silmänsä, ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat hymyyn.\n\n\"Kas, kyllä hän tulee hyvin toimeen\", virkkoi isäntäni minulle\ntarkastettuaan heitä hetkisen. \"Onpa hyvä asia, jos voimme hänet\npitää, Ellen. Hänen ikäisensä lapsen seura on vuodattava häneen pian\nuutta elinvoimaa, ja voimaa toivoessaan hän saa sitä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, jos saamme hänet pitää!\" mietin minä ja aloin\ntuskallisesti aavistaa, että siitä oli vähän toivoa; ja sitten,\najattelin, miten tuo kivulloinen olento voisi elää Humisevassa\nharjussa? Siellä hän eläisi isänsä ja Haretonin kanssa, joista ei\nole leikkitovereiksi eikä neuvonantajiksi. Meidän epäilyksiimme tuli\npian ratkaisu -- vielä nopeammin kuin olin odottanut. Olin juuri\nvienyt lapset yläkertaan, kun tee oli juotu ja Linton nukkunut --\nhän ei sallinut minun jättää häntä ennemmin -- olin tullut alas ja\nseisoin pöydän vieressä salissa ja sytytin herra Edgarin makuuhuoneen\nkynttilää, kun palvelija tuli keittiöstä ja ilmoitti minulle, että\nherra Heathcliffin palvelija, Joseph, oli ovella ja halusi saada\npuhella isännän kanssa.\n\n\"Minä kysyn häneltä ensin, mitä hän tahtoo\", virkoin minä melkoisen\nsäikähtyneenä. \"Tämä on kovin sopimaton aika ihmisten vaivaamiseen,\nvieläpä juuri kun he ovat palanneet pitkältä matkalta. En luule\nisännän voivan ottaa häntä vastaan.\"\n\nJoseph oli tullut keittiön läpi minun lausuessani näitä sanoja ja\nilmestyi nyt halliin. Hänellä oli yllään pyhäpuku ja naamallaan\nkaikkein ulkokultaisin ja happamin ilme, ja hän piti hattua toisessa\nkädessään ja kävelykeppiä toisessa ja alkoi puhdistaa kenkiään\nmattoon.\n\n\"Hyvää iltaa, Joseph\", virkoin minä kylmästi. \"Mikä asia tuo teidät\ntänne tänä iltana?\"\n\n\"Minun pitäisi puhua herra Lintonin kanssa\", vastasi hän viitaten\nylenkatseellisesti minua poistumaan.\n\n\"Herra Linton on vuoteeseen menossa; ellei teillä ole mitään\nerikoista asiaa, olen varma, ettei hän nyt ota teitä puheilleen\",\njatkoin minä. \"Teidän olisi parasta istuutua tuonne ja uskoa\ntehtävänne minun huostaani.\"\n\n\"Mikä näistä on hänen huoneensa?\" jatkoi vanhus, tarkastellen\nsuljettua oviriviä.\n\nHuomasin hänen päättäneen kieltäytyä välityksestäni, joten\nmenin kovin vastahakoisesti kirjastoon ja ilmoitin tilaisuuteen\nsopimattoman vieraan ja pyysin, että hänen asiansa toimitus\nsiirrettäisiin seuraavaan päivään. Herra Lintonilla ei ollut aikaa\nvaltuuttaa minua sellaiseen, sillä Joseph kompuroi heti perässäni ja\ntyöntäytyen huoneeseen istuutui pöydän kaukaisimpaan päähän, nyrkit\npuristettuina kepin pään ympärille ja alkoi puhua pöyhkeilevästi kuin\nvastarintaa aavistellen:\n\n\"Heathcliff lähetti minut poikaansa hakemaan, enkä minä saa mennä\ntakaisin ilman häntä.\"\n\nEdgar Linton oli hetkisen vaiti; äärettömän surullinen ilme synkensi\nhänen piirteitään: omasta puolestaankin hän olisi säälinyt lasta;\nmutta muistaessaan Isabellan aavistukset ja pelon ja hartaat\ntoivomukset poikansa puolesta, ja miten Isabella luovutti tämän hänen\nhoivaansa, hän suri katkerasti tämän poisluovuttamista ja mietti\nmielessään keinoa, miten se voitaisiin välttää. Mitään keinoa ei\nilmennyt; pelkkä lausuttu toivekin saada pitää hänet olisi tehnyt\nvaatijan röyhkeämmäksi: ei ollut muuta neuvoa kuin luopua lapsesta.\nHän ei kuitenkaan aikonut herättää lasta unestaan.\n\n\"Kertokaa herra Heathcliffille\", vastasi hän tyynesti, \"että hänen\npoikansa tulee Humisevaan harjuun huomenna. Hän on vuoteessa ja liian\nväsynyt kulkemaan tuota matkaa nyt. Voitte myös ilmoittaa hänelle,\nettä Lintonin äiti halusi hänen jäävän minun holhoukseeni ja että\nnykyjään hänen terveytensä on kovin epävakainen.\"\n\n\"Enpä maar!\" virkkoi Joseph jymäyttäen keppinsä lattiaan ja muuttaen\näänensä käskeväksi: \"Enpä maar, se ei merkitse mitään. Heathcliff ei\nvälitä vähääkään pojan äidistä eikä myöskään teistä, mutta hän tahtoo\npoikansa, ja minun täytyy hänet viedä -- joten tiedätte sen nyt!\"\n\n\"Te ette tee sitä tänä iltana!\" vastasi herra Linton jyrkästi.\n\"Poistukaa heti ja kertokaa isännällenne, mitä olen sanonut. Ellen,\nnäytä hänelle tietä alas! Menkää --\"\n\nJa jouduttaen suuttunutta ukkoa kohottamalla käsivartensa hän\nkarkoitti hänet huoneesta ja sulki oven.\n\n\"Hyvä on!\" huusi Joseph vetäytyessään hitaasti pois. \"Huomenna hän\ntulee itse, ja työntäkääpä _hänet_ ulos, jos uskallatte!\"\n\n\n\n\nXX luku\n\n\nEstääkseen tuota uhkausta täyttymästä herra Linton määräsi minut\nviemään pojan varhain aamulla kotiin Catherinen ponylla; hän sanoi:\n\n\"Me emme enää millään tavoin voi vaikuttaa hänen kohtaloonsa, olipa\nse hyvä tai huono, joten et saa sanoa tyttärelleni, mihin hänet on\nviety; Cathy ei voi tämän jälkeen seurustella hänen kanssaan, ja\nCathyn on parasta olla tietämättä hänen läheisyydestään, sillä muuten\nhän voisi tulla levottomaksi ja haluaisi mennä käymään Humisevassa\nharjussa. Kerro vain hänelle Lintonin isän lähettäneen hakemaan häntä\nyht'äkkiä, joten hänen täytyi jättää meidät.\"\n\nLintonista oli kovin vastenmielistä että hänet herätettiin kello\nviiden aikaan, ja hän hämmästyi, kun hänelle ilmoitettiin että\nhänen taas täytyi valmistautua matkustamaan, mutta lohdutin häntä\nselittämällä, että hänen täytyi viettää jonkin aikaa isänsä, herra\nHeathcliffin luona, joka kovin halusi nähdä häntä, mutta ei halunnut\nlykätä tuota nautintoa niin kauaksi, kunnes hän olisi toipunut\näskeisestä matkastaan.\n\n\"Isänikö?\" huusi hän kovin hämmästyneenä. \"Äiti ei koskaan kertonut\nminulle, että minulla on isä. Missä hän asuu? Jäisin mieluummin enon\nluokse.\"\n\n\"Hän asuu pienen matkan päässä Rastaantien moisiosta\", vastasin minä;\n\"ihan noiden mäkien takana; se ei ole kovinkaan kaukana, joten voit\nkävellä tänne, kun tulet vanhemmaksi. Ja sinun tulisi olla iloinen,\nkun pääset kotiin ja saat nähdä hänet. Sinun on koetettava rakastaa\nhäntä kuten äitiäsikin, ja sitten hän rakastaa sinua.\"\n\n\"Mutta miksi en ole kuullut hänestä ennen?\" kysyi Linton. \"Miksi äiti\nja hän eivät asuneet yhdessä, kuten muut ihmiset?\"\n\n\"Hänellä oli liikeasioita, jotka pidättivät häntä pohjoisessa\",\nvastasin minä, \"ja äitisi terveys pakotti hänet oleskelemaan\netelässä.\"\n\n\"Ja miksi äiti ei puhunut minulle hänestä?\" tiedusteli lapsi\nväsymättömästi. \"Hän puhui usein enosta, ja opin häntä rakastamaan jo\nkauan sitten. Kuinka voin rakastaa isää? En tunne häntä.\"\n\n\"Ah, kaikki lapset rakastavat vanhempiaan\", sanoin minä. \"Äitisi\nvarmaankin ajatteli, että haluaisit päästä hänen luokseen, jos hän\nmainitsisi häntä sinulle usein. Kiiruhtakaamme, varhainen ratsastus\ntällaisena kauniina aamuna on miellyttävämpi kuin yhden tunnin\nlisälepo.\"\n\n\"Tuleeko _hän_ meidän kanssamme\", tiedusteli poika, \"se pieni tyttö,\njonka näin eilen?\"\n\n\"Ei nyt\", vastasin minä.\n\n\"Tuleeko eno?\" jatkoi hän.\n\n\"Ei, minä tulen toveriksesi tälle matkalle\", virkoin minä.\n\nLinton vaipui takaisin tyynylleen ja alkoi ankarasti miettiä.\n\n\"Minä en lähde ilman enoa\", huusi hän viimein; \"enhän voi tietää,\nmihin aiotte viedä minut.\"\n\nKoetin suostutella häntä selittämällä, miten ilkeätä oli osoittaa\nvastahakoisuutta saadessaan kohdata isänsä; silti hän vastusti\nitsepäisesti, kun aioin pukea hänet, ja minun täytyi turvautua\nisäntäni apuun houkutellakseni hänet vuoteesta. Poikaparka saatiin\nlopuksi jalkeille moneen kertaan vakuuttamalla petollisesti, että\nhänen poissaolonsa tulisi lyhyeksi ja että Edgar-eno ja Cathy\nkävisivät hänen luonaan, ja antamalla monta muuta yhtä huonosti\nperusteltua lupausta, joita keksin ja toistin tavantakaa koko matkan.\nRaitis, kanervantuoksuinen ilma, kirkas päivänpaiste ja Minnyn\nhiljainen laukka vaimensivat hänen epätoivoisuutensa jonkin ajan\nkuluttua. Hän alkoi kysellä, millaisia hänen uusi kotinsa ja sen\nasukkaat olivat, osoittaen suurempaa mielenkiintoa ja pirteyttä.\n\n\"Onko Humiseva harju yhtä miellyttävä paikka kuin Rastaantien\nmoisio?\" tiedusteli hän ja kääntyi luomaan viimeisen katseen\nlaaksoon, josta vaalea sumu kohosi, muodostaen hattaraisen pilven\nsiniselle taivaanlaelle.\n\n\"Se ei ole niin puiden suojaama\", vastasin minä, \"eikä se ole aivan\nniin suuri, mutta sieltä on joka puolelle kaunis näköala, ja sen ilma\non sinulle terveellisempää -- raittiimpaa ja kuivempaa. Varmaankin\npidät rakennusta ensin vanhana ja synkkänä, vaikka se on maineikas\ntalo: toiseksi paras koko paikkakunnalla. Ja sinä saat tehdä hauskoja\nretkiä suolle. Hareton Earnshaw -- hän on neiti Cathyn toinen serkku\nja tavallaan sinunkin -- näyttää sinulle kaikki ihanimmat paikat;\nkauniilla ilmalla sinä voit ottaa kirjan mukaasi ja tehdä jostakin\nvihreästä onkalosta opiskeluhuoneesi; ja joskus voit tavata enosi\nretkilläsi: hän tekee usein kävelyretkiä näille kukkuloille.\"\n\n\"Ja minkä näköinen on isäni?\" kysyi hän. \"Onko hän yhtä nuori ja\nkaunis kuin eno?\"\n\n\"Hän on yhtä nuori\", virkoin minä, \"mutta hänen hiuksensa ja silmänsä\novat mustat ja hän näyttää ankarammalta; ja hän on pitempi ja kaikin\npuolin suurempi. Ensimmältä hän ei näytä sinusta yhtä lempeältä ja\nhyvältä varmaankaan, koska hän ei ole sen tapainen; mutta muista\nsilti olla hänelle avomielinen ja kohtelias; ja luonnollisesti hän\non sinuun kiintyneempi kuin yksikään eno, sillä olethan hänen oma\nlapsensa.\"\n\n\"Mustat hiukset ja silmät!\" toisti Linton. \"Minä en voi muodostaa\nhänestä kuvaa. Sitten minä en ole hänen näköisensä, vai olenko?\"\n\n\"Et paljoakaan\", vastasin minä: et hituistakaan, mietin mielessäni,\nkatsellen tyytymättömänä toverini valkoista hipiää ja hentoa vartaloa\nsekä hänen suuria raukeita silmiään -- ne olivat hänen äitinsä\nsilmät, mutta ne eivät ilmaisseet merkkiäkään hänen vilkkaasta\nluonteestaan muulloin kuin niiden loistaessa sairaalloisesta\närtyisyydestä.\n\n\"Miten omituista on, ettei hän koskaan ole tullut katsomaan äitiä\nja minua!\" mutisi hän. \"Onko hän koskaan nähnyt minua? Jos hän on\nnähnyt, on minun silloin täytynyt olla pikku lapsi. En muista hänestä\nainoatakaan seikkaa!\"\n\n\"Hyvänen aika, herra Linton\", virkoin minä, \"kolmesataa mailia on\npitkä matka; ja kymmenen vuoden aika on täysikasvuisen ihmisen\nmielestä aivan erilainen kuin sinun mielestäsi. Mahdollista on, että\nherra Heathcliff hankki lähtöä kesästä kesään, mutta ei koskaan\nkeksinyt sopivaa tilaisuutta; ja nyt se on liian myöhäistä; älä\nkiusaa häntä tämän aiheisilla kysymyksillä: se häiritsee häntä\nhyödyttömästi.\"\n\nPoika mietti omia mietteitään lopun ratsastusmatkaa, kunnes\npysähdyimme maatilan puutarhanportille. Tarkkasin häntä nähdäkseni\nhänen ulkomuodostaan minkälaisia vaikutelmia hänessä heräsi.\nHän katseli päädyn kaiverruksia ja alhaalla olevia ikkunoita,\nkitukasvuisia karviaismarjapensaita ja vääriä kuusia juhlallisen\ntutkivasti, ja pudisti sitten päätään: hän ei sisimmässään ollenkaan\nhyväksynyt uuden asuntonsa ulkopuolta. Mutta hän oli siksi järkevä,\nettä jätti moitteet toistaiseksi: sisäpuoli saattaisi korvata\nulko-asun. Ennenkuin hän laskeutui ratsultaan, menin minä ja\naukaisin oven. Kello oli puoli seitsemän; perhe oli juuri lopettanut\naamiaisensa: palvelija puhdisti ja pyyhki pöytää. Joseph seisoi\nisäntänsä tuolin vieressä kertoen jotakin juttua rammasta hevosesta,\nja Hareton valmistautui menemään heinäpellolle.\n\n\"Huomenta, Nelly!\" virkkoi herra Heathcliff, kun hän näki\nminut. \"Pelkäsin, että minun täytyisi tulla sinne itse hakemaan\nomaisuuttani. Sinä olet sen tuonut, vai kuinka? Katsotaanpas, mitä\nsiitä voidaan tehdä.\"\n\nHän nousi ja kiiruhti ovelle, Hareton ja Joseph seurasivat uteliaina.\nLinton-poloisen katseet tutkivat näiden kolmen henkilön kasvoja.\n\n\"Totisesti\", virkkoi Joseph tuiman tarkastuksen jälkeen, \"hän on\npuijannut teitä, herra, tuohan on hänen tyttärensä!\"\n\nHeathcliff, tuijotettuaan niin kauan, että hänen poikansa alkoi\nvapista hämmennyksestä, nauroi pilkallisesti.\n\n\"Jumalani, mikä kaunotar! Mikä ihana, suloinen olento!\" huudahti hän.\n\"Sitä on kai ruokittu etanoilla ja piimällä, Nelly? Voi helvetin\nportit! Mutta tämä on pahempaa kuin odotin -- ja paholainen tietää,\netten ollut toivorikas!\"\n\nPyysin vapisevaa ja pelästynyttä lasta laskeutumaan ratsulta ja\nkäymään sisään. Hän ei täydellisesti käsittänyt isänsä puhetta eikä\nsitä, oliko se tarkoitettu hänelle; hän ei tosiaankaan vielä ollut\nvarma siitä, että tuo tyly, ivallinen ventovieras oli hänen isänsä.\nMutta hän tarttui minuun kiinni yhä lisääntyvän pelon vallassa, ja\nkun herra Heathcliff otti istuimen ja viittasi hänelle \"tule tänne\",\nkätki lapsi kasvonsa minun olkaani vasten ja itki.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" virkkoi Heathcliff ojentaen kätensä ja vetäen hänet\ntylysti polviensa väliin; sitten hän kohotti hänen päänsä pystyyn\ntarttumalla leukaan. \"Ei mitään joutavanpäiväisiä tillityksiä! Me\nemme aio tehdä sinulle pahaa, Linton -- eikö se olekin nimesi?\nSinä olet kokonaan äitisi lapsi. Mikä sinussa on minun osuuttani,\npiipittävä kananpoika?\"\n\nHän otti pojan päähineen ja työnsi taaksepäin hänen paksuja\npellavaisia kiharoitaan, tunnustellen hänen hentoja käsivarsiaan ja\npieniä sormiaan; sen tarkastuksen kestäessä Linton lakkasi itkemästä\nja kohotti suuret siniset silmänsä tutkiakseen tutkijaa.\n\n\"Tunnetko minut?\" kysyi Heathcliff saatuaan varmuuden, että pojan\njäsenet olivat kaikki yhtä hauraat ja heikot.\n\n\"En\", virkkoi Linton, katseessaan ääretön pelko.\n\n\"Mutta olethan tietysti kuullut minusta puhuttavan?\"\n\n\"En\", vastasi poika taas.\n\n\"Et! Miten häpeällisesti äitisi on menetellyt, kun hän ei ole\nherättänyt lapsen rakkautta minuun! Sinä olet minun poikani siis,\nsen vakuutan sinulle; ja äitisi oli ilkeä löntys jättäessään\nsinut tietämättömäksi siitä, minkälainen isä sinulla oli. No, älä\nkiemurtele äläkä punastu! Vaikka onpahan edes _joku_ merkki, ettei\nveresi ole maitoa. Ole hyvä poika, niin minä huolehdin sinusta.\nNelly, jos olet väsynyt, voit istuutua lepäämään; ellet ole, lähde\nkotiin. Minä arvaan, että lennätät Rastaantien moisioon mitä kuulet\nja näet, ja tätä asiaa ei voida järjestää niin kauan kuin sinä\nkuhnustelet siinä.\"\n\n\"Hyvä\", vastasin minä, \"toivon teidän olevan hyvän pojalle, herra\nHeathcliff, tai ette saa pitää häntä kauan; hän on ainoa sukulainen,\njoka teillä on avarassa maailmassa, se teidän aina tulisi tietää --\nmuistaa.\"\n\n\"Tahdon olla _kovin_ hyvä hänelle; sinun ei tarvitse pelätä\",\nvirkkoi Heathcliff nauraen. \"Ainakaan ei kukaan muu saa olla hänelle\nhyvä: olen kateellisesti pidättävä itselleni yksinoikeuden hänen\nrakkauteensa. Ja ystävällisyyteni alkajaisiksi, Joseph, on sinun\ntuotava pojalle vähän aamiaista. Hareton, sinä helvetin vasikka,\nala laputtaa työhösi. Niin, Nell\", lisäsi hän heidän poistuttuaan,\n\"minun poikani on sinun palveluspaikkasi tuleva omistaja, enkä\ntahtoisi hänen kuolevan, ennenkuin saan varmuuden siitä, että olen\nhänen seuraajansa. Sitäpaitsi hän on _minun_, ja tahdon saada ilon\nnähdä _oman_ jälkeläiseni kunnolla heidän tilustensa herrana, minun\nlapseni palkkaavan heidän lapsensa päiväpalkasta muokkaamaan heidän\nisänsä maita. Tämä on ainoa syy, joka voi saada minut sietämään\ntuota penikkaa: minä halveksin häntä hänen itsensä vuoksi, ja vihaan\nhäntä muistojen vuoksi, jotka hän tuo mieleen! Mutta tuo syy riittää\nminulle: hän on yhtä hyvässä turvassa minun luonani, ja häntä\nhoidetaan yhtä huolellisesti kuin isäntäsi hoitaa omaansa. Minulla\non yläkerrassa huone, joka on kalustettu hänelle kaunistyylisesti;\nolen ottanut myös opettajan, joka tulee kolme kertaa viikossa\nkahdenkymmenen mailin päästä opettamaan hänelle, mitä hän suvaitsee\noppia. Olen käskenyt Haretonin tottelemaan häntä, olen tosiaankin\njärjestänyt kaiken säilyttääkseni hänet etevämpänä ja gentlemannina,\nhänen kumppaneitansa korkeammalla. Olen pahoillani kuitenkin, että\nhän niin huonosti ansaitsee tuon vaivan. Jos toivoisin jonkinlaista\nsiunausta maailmassa, niin olisi se, että havaitsisin hänet\nylpeilemisen aiheeksi; olen kuitenkin katkerasti pettynyt tuon\nvalkonaamaisen, inisevän letukan suhteen!\"\n\nHänen vielä puhuessaan Joseph palasi tuoden maitopuuromaljaa, jonka\nhän asetti Lintonin eteen; tämä sekoitti vaatimatonta keitosta\nvastenmielisesti ja vakuutti, ettei hän voinut sitä syödä. Näin,\nettä vanha renki halveksi lasta melkein yhtä paljon kuin hänen\nisäntänsäkin, vaikka hänen oli pakko peittää tunteensa, koska\nHeathcliff jyrkästi tahtoi alempiensa pitävän häntä kunniassa.\n\n\"Ettekö voi syödä sitä?\" toisti Joseph tuijottaen Lintonin kasvoihin\nja alensi äänensä kuiskaukseksi peläten, että hänet kuultaisiin.\n\"Mutta herra Hareton ei ole koskaan syönyt mitään muuta, kun hän oli\nlapsi, ja se mikä kelpasi hänelle kelpaa teillekin, niin ainakin minä\najattelen!\"\n\n\"Minä _en_ sitä syö!\" vastasi Linton kiukkuisesti. \"Ottakaa se pois.\"\n\nJoseph kiskaisi ruoan pois vihaisesti ja toi sen meille.\n\n\"Onko ruoassa jotakin vikaa?\" kysyi hän työntäen tarjottimen\nHeathcliffin nenän eteen.\n\n\"Pitäisikö siinä olla?\" kysyi hän.\n\n\"Ka!\" virkkoi Joseph, \"tuo hieno poika sanoo, ettei hän voi syödä\nsitä. Mutta minä arvaan, että se on niinkuin ollakin pitää. Hänen\näitinsä oli juuri samanlainen -- me olimme melkein liian huonoja\nkylvämään sitä viljaa, josta hänelle leipä tehtiin.\"\n\n\"Älä mainitse hänen äitiään minulle\", virkkoi isäntä vihaisesti. \"Hae\nhänelle jotakin, jota hän osaa syödä, ja siinä kaikki. Millaista\nravintoa hän tavallisesti saa, Nelly?\"\n\nEhdotin keitettyä maitoa tai teetä, ja taloudenhoitajalle annettiin\nohjeita niiden valmistamiseen. Kas vain, mietin hiljaisuudessa, hänen\nisänsä itsekkyys voi auttaa lasta mukaviin oloihin. Hän huomaa, että\nlapsen heikon ruumiinrakenteen vuoksi on välttämätöntä kohdella häntä\nsiedettävästi. Lohdutan herra Edgaria kertomalla hänelle Heathcliffin\nmielenlaadun uudesta suunnasta. Koska minulla ei ollut mitään syytä\njäädä kauemmaksi, pujahdin ulos, huomatessani Lintonin pelokkaana\nvastustavan ystävällisen lammaskoiran lähentelyjä. Mutta hän oli\nsiksi varuillaan, ettei häntä voitu pettää: kun suljin oven, kuulin\nitkun ja kiihkeän toistuvan huudon:\n\n\"Älä lähde pois! Minä en jää tänne! Minä en jää tänne!\"\n\nSitten ovensalpaa kohotettiin ja se sulkeutui: he eivät antaneet\nhänen tulla mukaani. Kapusin Minnyn selkään ja yllytin sen ravaamaan;\nja niin päättyi lyhyt holhoojantoimeni.\n\n\n\n\nXXI luku\n\n\nCathy aiheutti meille paljon surua sinä päivänä; hän nousi riemuiten\nvuoteesta ja tahtoi hartaasti päästä serkkunsa seuraan, ja niin\nkatkerasti hän itki ja valitti, kun sai kuulla serkkunsa lähdöstä,\nettä Edgarin itsensä täytyi ruveta häntä lohduttamaan ja vakuuttaa\nLintonin pian palaavan; hän lisäsi kuitenkin \"jos minä voin saada\nhänet\"; ja siitä ei ollut mitään toivoa. Tämä lupaus ei kyennyt\nCathyä rauhoittamaan, mutta aika oli tehokkaampi; ja vaikka hän yhä\nvielä ajoittain tiedusteli isältään, koska Linton palaisi, muisti hän\ntämän kasvonpiirteet niin hämärästi, ettei hän tuntenut häntä.\n\nKun satuin kohtaamaan Humisevan harjun taloudenhoitajan ollessani\nkauppa-asioilla Gimmertonissa, oli minulla tapana tiedustella, miten\nnuori herra edistyi, sillä hän eli melkein yhtä eristettyä elämää\nkuin Catherinekin, eikä koskaan näyttäytynyt. Häneltä sain tietää\nLintonin terveyden yhä olevan heikon, ja että hän oli väsyttävä olio.\nHän sanoi herra Heathcliffin ilmeisesti tuntevan yhä suurempaa ja\npahempaa vastenmielisyyttä tätä kohtaan, vaikkakin hän vähän koetti\npeittää sitä; hän ei sietänyt pojan äänen sävyä eikä hän voinut\nyhteen menoon istua samassa huoneessa hänen kanssaan montakaan\nminuuttia. Harvoin he puhelivat keskenään pitemmälti. Linton luki\nläksynsä ja vietti iltansa pienessä huoneessa, jota he sanovat\narkihuoneeksi, tai virui vuoteessa koko päivän, sillä hänellä oli\nyhtä mittaa yskää ja nuhaa ja särkyä ja jos jonkinlaisia kipuja.\n\n\"En ole koskaan tuntenut niin arkapintaista otusta\", lisäsi nainen,\n\"enkä niin itseään suojelevaa. Hän _menee_ sulkemaan, jos jätän\nikkunan auki pieneksikin ajaksi illalla. Voi, sehän on tappavaa,\ntuollainen iltaviima! Ja hänen pitää saada tuli lieteen keskikesällä,\nja Josephin kotoinen piipputupakka on myrkkyä; ja hänellä täytyy\naina olla makeisia ja aina herkkuja ja maitoa iankaikkisesti --\nvälittämättä vähääkään, vaikka me muut näkisimme nälkää talvella.\nNiinpä hän istuu turkkeihinsa kietoutuneena istuimellaan tulen\nääressä, pöydällä hänen vieressään on aina hörpittäväksi paahdettua\nleipää ja vettä tai jotakin muuta latkua, ja jos Hareton sitten\nsäälistä tulee häntä huvittamaan -- Hareton ei ole pahaluontoinen,\nvaikka hän on kasvattamaton -- niin he pian varmasti eroavat,\ntoinen kiroillen ja toinen itkien. Uskon, että isäntäni nauttisi,\njos Earnshaw pieksäisi pojan muumioksi, ellei Linton olisi hänen\npoikansa; ja olen varma siitä, että hän voisi ajaa pojan pois\ntalosta, jos hän tietäisi puoleksikaan, miten paljon tämä itseään\nhemmoittelee. Mutta siksipä hän ei antaudukaan kiusauksen vaaraan:\nhän ei koskaan tule arkihuoneeseen, ja jos Linton näyttää tapojaan\ntalon puolella, isännän läsnäollessa, lähettää tämä hänet heti\nyläkertaan.\"\n\nTästä selostuksesta arvasin, että täydellinen myötätunnon puute\noli tehnyt nuoren Heathcliffin itsekkääksi ja epämiellyttäväksi,\nellei hän ollut sellainen alkujaan; niinpä mielenkiintoni häneen\nhaihtui, vaikkakin jonkinlainen suru hänen kohtalostaan ja toivo,\nettä hän olisi saanut jäädä luoksemme, yhä painoi mieltäni. Herra\nEdgar kehoitti minua hankkimaan tietoja. Luulen, että hän usein\najatteli sisarenpoikaansa ja olisi heittäytynyt mihin vaaraan tahansa\nsaadakseen nähdä hänet. Ja kerran hän käski minun tiedustella\ntaloudenhoitajalta, kävikö poika koskaan kylässä. Taloudenhoitaja\nvastasi, että hän oli ollut vain kaksi kertaa ratsain isänsä kanssa;\nmolemmilla kerroilla hän oli sanonut olevansa aivan loppuun uupunut\nvielä kolme neljä päivää jälkeenpäin. Tuo taloudenhoitaja lähti\ntalosta, jos muistan oikein, kaksi vuotta Lintonin saapumisen\njälkeen, ja toinen, jota en tuntenut, tuli hänen seuraajakseen: hän\non siellä vieläkin.\n\nAika kului Rastaantien moisiossa entiseen hauskaan tapaan,\nkunnes neiti Cathy tuli kuudentoista vuoden ikäiseksi. Hänen\nsyntymäpäivänään me emme milloinkaan osoittaneet minkäänlaisia\nilon oireita, koska se oli myöskin emäntä-vainajani kuoleman\nmuistojuhla. Hänen isänsä vietti tuon päivän aina yksin kirjastossa,\nja hämärän tultua hän käveli Gimmertonin hautausmaalle, jossa hän\ntavallisesti viipyi yli keskiyön. Sen vuoksi Catherine sai itse\nkeksiä huvituksensa. Tämä maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kaunis\nkevätpäivä, ja kun hänen isänsä oli vetäytynyt huoneeseensa, tuli\nnuori neiti alakertaan, pukeutuneena ulosmenoa varten, ja ilmoitti\ntulleensa pyytämään minua retkeilylle nevan rannalle. Herra Linton\noli luvannut hänelle, että saisimme mennä lyhyen matkan, jos\npalaisimme tunnin kuluttua.\n\n\"Kiirehdi siis, Ellen!\" huusi hän. \"Minä tiedän, mihin haluan mennä:\nsinne, minne suolintuparvi on asettunut; tahdon nähdä, joko ne ovat\ntehneet pesänsä.\"\n\n\"Sinne on kovin pitkä matka\", vastasin minä; \"ne eivät haudo poikiaan\nnevan rannassa.\"\n\n\"Eivät ne sitä teekään\", vastasi hän. \"Olen käynyt melkein siellä\nasti isän kanssa.\"\n\nPanin hatun päähäni ja kiiruhdin ulos, ajattelematta asiaa sen\nenempää. Hän syöksyi edelläni ja palasi sitten takaisin luokseni,\nmutta kiiti taas pois kuin vinttikoira. Aluksi minua ilahdutti\nsuuresti leivojen laulu, jota kuului läheltä ja kaukaa, ja\nsuloinen, lämmin päivänpaiste sekä hänen, lemmikkini ja ihastukseni\nkatseleminen; hänen kullanväriset kutrinsa liehuivat vapaina\nhartioilla ja hänen kukoistavat, vaaleat kasvonsa olivat yhtä vienot\nja puhtaat kuin villiruusut, ja silmistä säteili seesteinen ilo. Hän\noli onnellinen olento, enkeli, niihin aikoihin. Oli sääli, ettei hän\nvoinut olla tyytyväinen.\n\n\"No niin\", virkoin minä, \"missä ovat suolintunne, neiti Cathy? Meidän\npitäisi olla jo perillä: Rastaantien moision puiston aita on pitkän\nmatkan päässä nyt.\"\n\n\"Ah, vähän kauempana -- vain vähän kauempana, Ellen\", vastasi hän\nyhtämittaa. \"Kiipeä tuolle kummulle, mene tuon puron yli, ja sinun\nsaavuttuasi toiselle puolelle olen minä herättänyt linnut.\"\n\nMutta siellä oli niin monta kumpua ja puroa, joille oli kiivettävä\nja joiden yli oli mentävä, että viimein aloin väsyä ja sanoin\nhänelle, että meidän täytyy pysähtyä ja kääntyä kotiinpäin. Minä\nhuusin hänelle, kun hän oli päässyt pitkän matkaa edelleni, mutta\nhän ei kuullut tai ei välittänyt, sillä hän juoksi yhä eteenpäin, ja\nminun täytyi seurata. Lopuksi hän sukelsi erääseen onkaloon, ja kun\ntaas sain hänet näkyviini, oli hän kaksi mailia lähempänä Humisevaa\nharjua kuin omaa kotiaan. Näin parin henkilön ryhtyvän hänen\nkanssaan puheisiin, ja olin varma, että näistä toinen oli itse herra\nHeathcliff.\n\nCathy oli yllätetty ryöstämässä tai ainakin etsimässä pyiden\npesiä. Humiseva harju oli herra Heathcliffin maata, ja hän nuhteli\nnäpistelijää.\n\n\"En ole löytänyt enkä ottanut niistä mitään\", vastasi Cathy, kun\njuoksin heidän luokseen, ja hän levitti kätensä vahvistaakseen\nselitystään. \"Enkä aikonutkaan ottaa niitä; mutta isä kertoi minulle,\nettä niitä on täällä paljon, ja minä halusin nähdä niiden munia.\"\n\nHeathcliff katsahti minuun pahaenteisin hymyin, joka ilmaisi hänen\ntuntevan henkilön ja siis vihaavan tätä, ja tiedusteli kuka \"isä\" oli.\n\n\"Herra Linton Rastaantien moisiosta\", vastasi Cathy. \"Te ette\nvarmaankaan tuntenut minua, sillä muuten te ette olisi puhutellut\nminua tuolla tavalla.\"\n\n\"Te arvelette siis 'isän' olevan korkeasti kunnioitetun ja\narvossapidetyn?\" virkkoi Heathcliff ivallisesti.\n\n\"Ja kuka te olette?\" tiedusteli Catherine tuijottaen uteliaasti\npuhujaan. \"Tuon miehen minä olen nähnyt ennen. Onko hän teidän\npoikanne?\"\n\nHän viittasi Haretoniin, toiseen henkilöön, jossa ei ollut tapahtunut\nmuuta muutosta kuin iän lisääntyminen kahdella vuodella ja sen\nohella koon ja voiman kasvaminen: hän näytti yhtä saamattomalta ja\nsivistymättömältä kuin ennenkin.\n\n\"Neiti Cathy\", keskeytin minä, \"pian olemme olleet ulkona kolme\ntuntia yhden asemesta. Meidän täytyy tosiaankin kääntyä takaisin.\"\n\n\"Ei, tuo mies ei ole minun poikani\", vastasi Heathcliff, työntäen\nminut syrjään. \"Mutta minulla on poika, ja te olette nähnyt hänetkin\nennen; ja vaikka hoitajattarellanne onkin kiire, niin arvelen\npienen levon virkistävän teitä kumpaakin. Ettekö suvaitsisi kävellä\ntämän kanervanummen poikki minun talooni? Pääsette kotiin ensin\nlevättyänne, ja saatte luonani ystävällisen vastaanoton.\"\n\nKuiskasin Catherinelle, ettei hän missään tapauksessa saa myöntyä\npyyntöön: se oli ehdottomasti mahdotonta.\n\n\"Miksen?\" kysyi hän ääneen. \"Minä olen väsynyt juoksemisesta, ja maa\non kosteata: minä en voi istua täällä. Mennään, Ellen. Sitäpaitsi\nhän sanoo, että olen nähnyt hänen poikansa. Luulen, että hän on\nerehtynyt; mutta arvaan, missä hän asuu: siinä maatalossa, jossa\nkävin Peniston-kukkuloilta tullessani.\"\n\n\"Niin juuri. Tule, Nelly, ja hillitse kielesi -- hänelle tuottaa\nmielihyvää katsella kotiamme. Hareton, ala kävellä neidon kanssa.\nSinä kuljet minun kanssani, Nelly.\"\n\n\"Ei, hän ei lähde sellaiseen paikkaan\", huusin minä, yrittäen\nvapauttaa käsivarteni, johon Heathcliff oli tarttunut; mutta Cathy\noli ehtinyt melkein portille, kiitäen ylös rinnettä täyttä vauhtia.\nHäntä saattamaan määrätty toveri ei yrittänytkään saattaa häntä, vaan\ntyöntäytyi syrjään tienlaitaan ja katosi.\n\n\"Herra Heathcliff, tämä on kovin väärin\", jatkoin minä; \"te tiedätte,\nettei tarkoituksenne ole hyvä. Ja täällä hän kohtaa Lintonin ja\nkertoo kaiken heti kun palaamme kotiin, ja minua torutaan.\"\n\n\"Minä tahdon, että hän kohtaa Lintonin\", vastasi Heathcliff, \"hän\non näinä päivinä näyttänyt voivan paremmin: hän ei useinkaan ole\nnäkemisen arvoinen. Ja saamme helposti tytön salaamaan vierailun;\nmitäpä pahaa siinä olisi?\"\n\n\"Paha on siinä, että hänen isänsä vihastuisi minuun, jos hän\nhuomaisi, että annan lapsen mennä teidän taloonne; ja olen varma,\nettä teillä on huono tarkoitus yllyttäessänne häntä tekemään niin\",\nvastasin minä.\n\n\"Minun tarkoitukseni on mahdollisimman rehellinen. Minä kerron\nsinulle koko tuumani\", virkkoi hän. \"Tarkoitus on, että nuo kaksi\nserkkua rakastuvat toisiinsa ja joutuvat naimisiin. Käyttäydyn\njalomielisesti isäntääsi kohtaan: hänen nuorella tytöntyngällään ei\nole mitään perinnön toiveita, ja jos hän täyttäisi toivomukseni,\npidettäisiin hänestä heti hyvää huolta yhteisenä perijänä Lintonin\nkanssa.\"\n\n\"Jos Linton kuolisi\", vastasin minä, \"ja hänen elämänsä on kovin\nepävarmaa, tulisi Catherinesta ainoa perillinen.\"\n\n\"Eipä tulisikaan\", virkkoi Heathcliff. \"Jälkisäädöksessä ei ole\nsellaista pykälää, joka sen varmentaisi: Lintonin omaisuuden perisin\nminä; mutta erimielisyyksien ehkäisemiseksi minä haluan heidän\nliittoaan ja olen päättänyt saattaa sen päätökseen.\"\n\n\"Minä olen varma, ettei hän koskaan enää tule teidän taloonne\nminun kanssani\", vastasin minä, kun pääsimme portille, jossa\nneiti Cathy odotti meidän saapumistamme. Heathcliff käski minun\nvaieta ja johdattaen meitä käytävää pitkin kiiruhti aukaisemaan\novea. Nuori neiti katsoi häneen useita kertoja, ikäänkuin hän ei\nolisi voinut oikein päättää, mitä ajattelisi hänestä; mutta nyt\nHeathcliff hymyili kohdatessaan hänen katseensa ja pehmensi ääntään\npuhutellessaan häntä. Olin siksi tyhmä, että ajattelin tytön äidin\nmuiston ehkäisevän Heathcliffiä haluamasta loukata Catherinea. Linton\nseisoi lieden edessä. Hän oli ollut kävelyretkellä pelloilla, sillä\nhänellä oli lakki päässä, ja käski Josephia tuomaan hänelle kuivat\nkengät. Hän oli kasvanut pitkäksi, vaikka olikin muutamia kuukausia\nvaille kuusitoista vuotta vanha. Hänen kasvonpiirteensä olivat yhä\nsievät, ja hänen silmänsä ja hipiänsä olivat virkeämmät kuin miksi ne\nmuistin, vaikka niiden loisto olikin vain tilapäistä, terveelliseltä\nilmalta ja suloiselta auringolta lainattua.\n\n\"No, kuka tuo on?\" kysyi herra Heathcliff kääntyen Catherineen päin.\n\"Voitteko sanoa?\"\n\n\"Teidän poikanneko?\" Vastasi Cathy tarkastettuaan ensin epäilevästi\ntoista ja sitten toista.\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi Heathcliff: \"mutta ettekö ole koskaan ennen\nhäntä nähnyt? Ajatelkaahan! Ah! teillä on huono muisti. Linton, etkö\nmuista serkkuasi, jonka vuoksi kiusasit meitä, kun mielesi teki nähdä\nhäntä?\"\n\n\"Mitä, Lintonko!\" huudahti Cathy iloisesti yllättyneenä, kun kuuli\ntuon nimen. \"Onko tuo pieni Linton? Hänhän on pitempi minua! Oletteko\nte Linton?\"\n\nNuorukainen astui esiin ja vastasi myöntävästi. Cathy suuteli\nhäntä tulisesti, ja he katselivat toisiaan, kummastellen muutosta,\njonka aika oli aiheuttanut kummankin ulkonäössä. Catherine oli\nsaavuttanut täyden pituutensa. Hänen vartalonsa oli sekä täyteläinen\nettä solakka, joustava kuin teräs, ja koko hänen ulkomuotonsa\nloisti terveyttä ja elinvoimaa. Lintonin katse ja liikkeet olivat\nkovin raukeat ja hänen vartalonsa äärettömän hento, mutta hänen\nkäytöksessään oli eräänlaista siroutta, joka lievensi näitä puutteita\neikä tehnyt häntä epämiellyttäväksi. Kun Cathy oli monin tavoin\nhyväillyt häntä, meni hän herra Heathcliffin luo, joka vitkasteli\noven luona jakaen huomionsa sisään saapuneiden henkilöiden ja ulkona\nolevien esineiden kesken: tarkoitan, että hän oli tarkkaavinaan vain\nviimeksimainittuja, vaikka hän todellisuudessa katseli vain edellisiä.\n\n\"Ja te olette siis minun setäni!\" huusi Cathy kurottautuen\nsuutelemaan häntä. \"Minä luulin pitäväni teistä, vaikka te ensin\nolitte vihainen. Miksi te ette käy Lintonin kanssa Rastaantien\nmoisiossa? Kummallista, että olette elänyt kaikki nämä vuodet\nläheisenä naapurinamme ettekä ole koskaan tullut tervehtimään meitä:\nmiksi olette niin tehnyt?\"\n\n\"Kävin siellä pari kertaa liikaa ennen sinun syntymääsi\", vastasi\nHeathcliff. \"No, mutta -- hitto vieköön! Jos sinulta liikenee\nsuukkoja, niin anna ne Lintonille, joutuessaan minulle ne menevät\nhukkaan.\"\n\n\"Ilkeä Ellen!\" huusi Catherine syöksähtäen sitten ahdistamaan minua\nliiallisilla hyväilyillään. \"Paha Ellen! joka yritit estää minua\ntänne tulemasta. Mutta vastaisuudessa teen tänne kävelyretken joka\naamu: saanko tulla, setä? Ja joskus minä tuon isän mukaani. Ettekö\nolekin iloinen, kun tapaatte meidät?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi setä vaivoin tukahduttaen virnistyksensä, jonka\naiheutti hänen vastenmielisyytensä molempia ehdotettuja vieraita\nkohtaan. \"Mutta kuulkaahan\", jatkoi hän kääntyen nuoreen neitiin\npäin. \"Mietittyäni asiaa, on mielestäni parasta ilmoittaa se teille.\nHerra Lintonilla on ennakkoluuloja minua kohtaan. Eräänä elämämme\nkautena riitelimme epäkristillisen kiivaasti; ja jos kerrotte hänelle\ntäälläkäynnistänne, niin hän kieltää teidän vierailunne kokonaan.\nEtte siis saa mainita sitä, jos haluatte tämän jälkeen tavata\nserkkuanne; saatte tulla, jos haluatte, mutta te ette saa kertoa\nsiitä mitään!\"\n\n\"Miksi te riitelitte?\" kysyi Catherine melkoisesti masentuneena.\n\n\"Hänen mielestään minä olin liian köyhä naimaan hänen sisartansa\",\nvastasi Heathcliff, \"ja hän oli pahoillaan kun minä sen tein. Hänen\nylpeyttään loukattiin eikä hän anna sitä koskaan anteeksi.\"\n\n\"Se on väärin!\" virkkoi nuori neiti; \"joskus aion sanoa sen hänelle.\nMutta Lintonilla ja minulla ei ole minkäänlaista osuutta teidän\nriitaanne. Minä en siis tule tänne, mutta hän tulee Rastaantien\nmoisioon.\"\n\n\"Se on liian pitkä matka minulle\", mutisi hänen serkkunsa; \"neljän\nmailin matka tappaisi minut. Ei, tulkaa te tänne silloin tällöin,\nneiti Catherine: ei joka aamu, mutta pari kertaa viikossa.\"\n\nIsä loi poikaansa katkeraa inhoa uhkuvan katseen.\n\n\"Pelkäänpä, Nelly, että minun työni menee hukkaan\", mutisi hän\nminulle. \"Neiti Catherine, niinkuin tuo hölmö häntä kutsuu, huomaa\nhänen oikean arvonsa ja lähettää hänet pirun hoivaan. Olisipa tässä\nollut Hareton! Tiedätkö sinä, että kaksikymmentä kertaa päivässä\ntoivon Haretonia kaikessa alennuksessaan omakseni! Olisin rakastanut\ntuota poikaa, jos hän olisi ollut joku toinen. Mutta luulen hänen\nsäilyvän _Catherinen_ rakkaudelta. Ärsytän hänet tuota mitätöntä\notusta vastaan, ellei se ryhdy reippaaseen toimintaan. Olemme\nlaskeneet, että se elää tuskin kahdeksantoista vuotiaaksi. Voi\nkirous tuota laimeata vetelystä! Nyt hän on syventynyt jalkojensa\nkuivaamiseen eikä vilkaisekaan neitiin. Linton!\"\n\n\"Isä!\" vastasi poika.\n\n\"Eikö sinulla ole täällä ympäristössä mitään näytettävää serkullesi,\nvaikka jokin kanin tai kärpän pesä? Vie hänet puutarhaan, ennenkuin\nmuutat kenkäsi, ja talliin hevostasi katsomaan.\"\n\n\"Ettekö kernaimmin istuisi täällä?\" kysyi Linton puhutellen Cathyä\näänellä, joka ilmaisi hänen haluttomuuttaan liikkumiseen.\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi tämä ja katseli ikävöiden ovea ja ilmeisesti\nhaluten toimintaa.\n\nLinton jäi istuimelleen ja vetäytyi lähemmäksi tulta. Heathcliff\nnousi ja meni keittiöön ja sieltä pihalle huutaen Haretonia. Hareton\nvastasi, ja hetken kuluttua nuo kaksi palasivat. Nuori mies oli ollut\npeseytymässä, minkä hänen kasvojensa kiilto ja hänen märät hiuksensa\nilmaisivat.\n\n\"Ai, minäpä kysyn _teiltä_, setä\", huusi neiti Cathy muistaen\ntaloudenhoitajan väitteen. \"Onko tuo minun serkkuni, onko hän?\"\n\n\"On\", vastasi Heathcliff, \"sinun äitisi veljenpoika. Etkö pidä\nhänestä?\"\n\nCatherine näytti omituiselta.\n\n\"Eikö hän ole sievä poika?\" jatkoi Heathcliff.\n\nEpäkohtelias pieni olento kurottautui varpailleen ja kuiskasi jotakin\nHeathcliffin korvaan. Heathcliff nauroi, ja Hareton synkkeni heti;\nhuomasin, että hän oli kovin herkkä oletetuille loukkauksille, ja\nhänellä oli nähtävästi hämärä käsitys huonommuudestaan. Mutta hänen\nisäntänsä tai holhoojansa haihdutti jurotuksen huudahtamalla:\n\n\"Sinä meistä olet päässyt suosikiksi, Hareton! Hän sanoo sinun olevan\n-- mitä se olikaan? No niin, joka tapauksessa jotakin kovin kehuvaa.\nKas noin! Sinä menet näyttämään hänelle maatilaa. Ja muistakin\nkäyttäytyä kuin gentlemanni. Älä käytä sopimattomia sanoja, älä\ntuijota, silloinkuin nuori neiti ei katsele sinua, äläkä suinkaan\nkätke kasvojasi, kun hän sinua katselee; ja puhuessani sano sanasi\nhitaasti ja pidä kätesi poissa taskuista. Mene ja huvita häntä niin\nhyvin kuin osaat.\"\n\nKatselin heitä kun he kävelivät ikkunan ohi. Earnshaw oli kokonaan\nkääntänyt kasvonsa pois toveristaan. Hän näytti tutkivan kotoista\nmaisemaa hartaasti kuin muukalainen ihailua ilmaisevin katsein.\nCatherine vilkuili häneen salaa laimeaa ihailua ilmaisevin katsein.\nSitten hänen huomionsa kääntyi huvittavien esineitten hakemiseen\nja hän tepsutteli iloisesti eteenpäin hyräillen jotakin säveltä\npuuttuvan keskustelun korvaamiseksi.\n\n\"Minä olen sitonut hänen kielensä\", huomautti Heathcliff. \"Hän ei\nyritä puhua tavuakaan koko aikana! Nelly, muistathan minut hänen\nikäisenään -- ei, vaan muutamia vuosia nuorempana. Näytinkö koskaan\nnoin tyhmältä: niin kankealta, kuten Joseph sanoo?\"\n\n\"Pahemmalta\", vastasin minä, \"koska te olitte lisäksi vielä jörömpi\".\n\n\"Minä olen mieltynyt häneen\", jatkoi hän ajatellen ääneen. \"Hän\non täyttänyt toiveeni. Jos hän olisi synnynnäinen narri, en\nnauttisi siitä puoliksikaan yhtä paljon. Mutta hän ei ole narri;\nja tunnen myötätuntoa kaikkia hänen tunteitaan kohtaan, koska\nolen tuntenut samaa itsekin. Tiedän esimerkiksi täsmälleen, mitä\nhän kärsii nyt: se on sentään vain alkua siihen, mitä hän tulee\nkärsimään. Ja hän ei koskaan kykene nousemaan sivistymättömyyden ja\ntietämättömyyden kuilusta. Minä olen saanut häneen lujemman otteen\nkuin hänen isä-roistollaan oli minuun, ja vienyt hänet alemmaksi;\nsillä Hareton ylpeilee raakuudellaan. Minä olen opettanut häntä\nhalveksimaan kaikkea inhimillisyyttä typeränä ja heikkona. Etkö\nluule, että Hindley olisi ylpeä pojastaan, jos hän näkisi hänet? Hän\nolisi melkein yhtä ylpeä kuin minä olen omastani. Mutta pojissa on\nkuitenkin eroa; toinen on katukiveykseksi käytettyä kultaa, ja toinen\nhopeata jäljittelevää kiilloitettua tinaa. _Minun_ lapsessani ei ole\nmitään arvokasta; ja kuitenkin on minun ansioni, että hän pääsee niin\npitkälle, kuin sellainen huono tekele voi päästä. _Hänen_ pojallaan\non ensiluokkaisia ominaisuuksia, jotka menevät hukkaan: ne on tehty\npahemmiksi kuin hyödyttömiksi. Minulla ei ole mitään katumista;\n_hänellä_ olisi enemmän kuin muut, paitsi minä, tietävätkään. Ja\nparasta on, että Hareton on minuun hitonmoisesti kiintynyt. Sinun\non myönnettävä, että minä olen vienyt voiton Hindleystä siinä. Jos\ntuo peto nousisi haudastaan solvaamaan minua lapsensa kärsimistä\nvääryyksistä, saisin huvikseni nähdä sanotun lapsen ajavan hänet\ntakaisin, suuttuneena siitä, että hän uskaltaa solvata sitä ainoata\nystävää, joka hänellä on maailmassa.\"\n\nHeathcliff nauraa hihitti pirullisesti tälle ajatukselle. En\nvastannut mitään, koska näin, ettei hän odottanutkaan sitä.\nSillävälin nuori toverimme, joka istui liian kaukana meistä\nkuullakseen mitä puhuttiin, alkoi osoittaa levottomuuden oireita,\nkatuen varmaankin, että oli kieltäytynyt Catherinen hupaisasta\nseurasta pelätessään pientä väsymystä. Hänen isänsä huomasi ikkunaan\nsuunnatut levottomat katseet ja käden, joka epäröivästi ojentautui\nhattua kohti.\n\n\"Pystyyn, laiskottelija!\" huusi hän teennäisen reippaasti.\n\n\"Lähde heidän jälkeensä! He ovat juuri tuolla kulmassa mehiläispesien\nluona.\"\n\nLinton terästäytyi ja lähti lieden luota. Ikkuna oli auki, ja kun hän\nastui ulos, kuulin Cathyn tiedustavan vaiteliaalta saattajaltaan,\nmikä nimikirjoitus oven yläpuolella oli. Hareton tuijotti ylös ja\nraapi päätään kuin oikea ilveilijä.\n\n\"Se on jotakin perhanan kirjoitusta\", vastasi hän. \"En osaa lukea\nsitä.\"\n\n\"Etkö osaa lukea sitä?\" huusi Catherine; \"minä osaan lukea sen: se on\nenglanninkieltä. Mutta haluan tietää, miksi se on siinä?\"\n\nLinton tirskui: se oli hänen osoittamansa ensimmäinen ilon ilmaisu.\n\n\"Hän ei tunne kirjaimia\", virkkoi hän serkulleen. \"Olisitteko uskonut\nnoin suunnattoman suurta hölmöläistä olevan olemassakaan?\"\n\n\"Onko hän oikein niinkuin olla pitäisi?\" kysyi neiti Cathy vakavasti,\n\"vai onko hän tyhmä vai sekapäinen? Olen tehnyt hänelle kaksi\nkysymystä nyt, ja kummallakin kerralla hän näytti niin tyhmältä,\netten luule hänen ymmärtäneen minua. Mutta minun on todellakin vaikea\nymmärtää _häntä!_\"\n\nLinton alkoi uudestaan nauraa ja katseli Haretoniin ärsyttävästi;\ntämä ei tosiaankaan sillä hetkellä näyttänyt olevan täysin\nselväjärkinen.\n\n\"Siihen ei ole muuta syytä kuin laiskuus, vai mitä Earnshaw?\" virkkoi\nhän. \"Serkkuni kuvittelee sinua tylsäjärkiseksi. Siinä saat nyt kokea\nseuraukset niin sanomiesi 'kirjatietojen' halveksumisesta. Oletteko\nte huomannut, Catherine, hänen kauhean yorkshireläisen murteensa?\"\n\n\"Hyvänen aika, mitä saakelin hyötyä siitä on?\" murisi Hareton, joka\noli tottuneempi vastaamaan jokapäiväiselle toverilleen. Hän aikoi\njuuri ruveta laveammin selittämään, kun nuo kaksi nuorta ihmistä\npuhkesivat äänekkääseen nauruun.\n\n\"Mitä saakelin hyötyä tuosta lauseesta on?\" tirskui Linton. \"Isä\nkielsi sinua käyttämästä sopimattomia sanoja etkä voi aukaista\nsuutasi sanomatta sellaisia. Koetapa käyttäytyä kuin gentlemanni, ole\nniin hyvä!\"\n\n\"Jos sinä olisit oikea poika, etkä tuollainen mamselli, niin\npaiskaisin sinut maahan tällä hetkellä, sen tekisin, mokomakin\nhuiskale!\" vastasi suuttunut maalaisnuorukainen peräytyen, ja hänen\nkasvonsa hehkuivat tulipunaisina vihasta ja nöyryytyksestä, sillä hän\ntunsi että häntä loukattiin, eikä tiennyt, miten sen kostaisi.\n\nHerra Heathcliff, joka oli kuullut keskustelun, kuten minäkin,\nhymyili nähdessään hänen menevän; mutta heti sen jälkeen hän loi\nerikoista vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen kielevään pariin, joka\njäi lörpöttelemään sisäänkäytävään; pojalta ei näyttänyt puuttuvan\nintoa, kun hän kuvaili Haretonin virheitä ja puutteita, ja kun hän\nkertoi juttuja tämän puuhista. Ja tyttö nautti hänen ilkkuvista ja\nhalveksuvista puheistaan, ajattelematta, että ne todistivat huonoa\nluonnetta. Aloin tuntea suurempaa vastenmielisyyttä kuin sääliä\nLintonia kohtaan, ja annoin hänen isälleen jossakin määrin anteeksi,\nettä hän piti häntä mitättömänä.\n\nMe jäimme iltapäivään asti, sillä en voinut saada neiti Cathyä\nliikkeelle aikaisemmin, mutta onneksi ei isäntäni ollut poistunut\nhuoneestaan eikä saanut tietää meidän pitkästynyttä poissaoloamme.\nKotimatkalla olisin kernaasti selittänyt holhokilleni niiden\nhenkilöiden luonnetta, joiden luota olimme lähteneet, mutta hän oli\nsaanut päähänsä, että minä arvostelin heitä ennakkoluuloisesti.\n\n\"Ahaa!\" huusi hän, \"sinä olet isän puolella, Ellen, minä tiedän,\nettä sinä olet puolueellinen, muuten et olisi näin monta vuotta\npettänyt minua uskottelemalla, että Linton asui pitkän matkan päässä\ntäältä. Olen tosiaankin äärettömän vihainen, mutta samalla olen niin\nmielissäni, etten osaa sitä ilmaista! Mutta pidä suusi kiinni äläkä\npuhu minun sedästäni; hän on _minun_ setäni, muista se, ja tulen\ntorumaan isää siitä, että hän on riidellyt hänen kanssaan.\"\n\nJa niin hän jatkoi, kunnes en enää yrittänytkään vakuuttaa hänelle,\nettä hän oli erehtynyt. Hän ei maininnut vierailustamme mitään\nsinä iltana, koska hän ei tavannut isäänsä. Seuraavana päivänä\nkaikki tuli ilmi suureksi surukseni, ja kuitenkaan en ollut tyyten\npahoillani: arvelin, että isä ehkä hoitaisi neuvonnan ja varoituksen\nvelvollisuutta tehokkaammin kuin minä. Mutta hän oli liian arka eikä\ntyydyttävin syin perustellut toivomustaan, että Cathy karttaisi\nyhteyttä Humisevan harjun asukkaiden kanssa, ja Catherine vaati\npäteviä syitä jokaiseen kieltoon, joka häiritsi hänen hemmoitellun\ntahtonsa toteuttamista.\n\n\"Isä\", huudahti hän aamusuuteloiden jälkeen, \"arvaapa kenet minä\ntapasin eilen kävelyretkelläni suolla. Oi isä, sinä hätkähdit! Mutta\nsinä et ole menetellyt oikein, vai oletko? Minä tapasin -- mutta\nkuuntele, niin saat kuulla miten keksin rikkomuksesi; ja Ellen on\nhitossa sinun kanssasi, ja kuitenkin teeskenteli säälivänsä minua\nsyvästi, kun minä toivoin Lintonin takaisintuloa ja aina petyin.\"\n\nHän selosti totuudenmukaisesti retkeään ja sen seurauksia; ja\nisäntäni, vaikka hän useaan kertaan loikin minuun moittivan katseen,\nei sanonut mitään, ennenkuin hän oli lopettanut. Sitten hän veti\nCatherinen luokseen ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miksi hän oli\nsalannut Lintonin naapuruuden häneltä? Saattoiko hän ajatella sen\njohtuneen viattoman huvin kieltämisestä?\n\n\"Se johtui siitä, että pidät herra Heathcliffiä vastenmielisenä\",\nvastasi Cathy.\n\n\"Siis arvelet minun välittävän enemmän omista tunteistani kuin sinun\ntunteistasi, Cathy?\" virkkoi hän. \"Ei, se ei johtunut siitä, että\npidän herra Heathcliffiä vastenmielisenä, vaan että hän pitää minua\nvastenmielisenä ja on mitä pirullisin mies, joka nauttii siitä,\nettä saa tehdä vääryyttä ja tuhota ne, joita vihaa, jos he antavat\nhänelle pienimmänkään tilaisuuden siihen. Minä tiesin, ettet sinä\nvoisi pitää yllä tuttavuuttasi serkkusi kanssa joutumatta tekemisiin\nhänen kanssaan; ja minä tiesin, että hän inhoaisi sinua minun\ntähteni. Sinun hyväksesi siis, enkä minkään muun vuoksi, minä ryhdyin\ntoimenpiteisiin, ettet enää kohtaisi Lintonia. Aioin selittää sen\njoskus, kun olisit tullut vanhemmaksi, ja olen pahoillani, että olen\nvitkastellut siinä.\"\n\n\"Mutta herra Heathcliff on kovin kohtelias, isä\", huomautti\nCatherine, tulematta ollenkaan vakuutetuksi asiasta, \"ja _hän_ ei\nensinkään vastustanut meidän tapaamistamme: hän sanoi, että minä\nsaan tulla hänen kotiinsa milloin haluan, mutta en saa kertoa\nsinulle, koska sinä olit riidellyt hänen kanssaan etkä voi antaa\nhänelle anteeksi, että hän meni naimisiin Isabella-tädin kanssa. Etkä\ntahdokaan antaa. Sinä olet syyllinen: hän ainakin antaa _meidän_ olla\nystäviä, Lintonin ja minun, mutta sinä et anna.\"\n\nKun isäntäni huomasi, ettei Catherine uskonut hänen vakuutustaan\nsetänsä huonosta luonteesta, kertoi hän lyhyesti Heathcliffin\nkäytöksestä Isabellaa kohtaan ja siitä, miten Humiseva harju oli\ntullut hänen omaisuudekseen. Hän ei voinut kauan keskustella tästä\naiheesta, sillä vaikka hän puhui siitä vähän, tunsi hän yhä vanhaa\nvihollistaan kohtaan samanlaista kauhua ja kammoa, kuin mikä oli\ntäyttänyt hänen sydämensä rouva Lintonin kuollessa. \"Hän eläisi\nvieläkin, ellei Heathcliffiä olisi ollut!\" oli hänen ainainen katkera\najatuksensa; ja hänen mielestään Heathcliff oli murhaaja. Neiti\nCathy -- joka ei tuntenut mitään tihutöitä, lukuunottamatta omia\nvähäpätöisiä tottelemattomuuden tekojaan, virheitään ja vihaansa,\njotka johtuivat kiivaasta luonteesta ja ajattelemattomuudesta, ja\njoita kaduttiin samana päivänä, jona ne tehtiinkin -- ihmetteli\nsellaista synkkää luonnetta, joka saattoi miettiä ja salata kostoa\nvuosikausia ja päättävästi jatkaa suunnitelmiaan tuntematta\nkatumusta. Häneen näytti niin syvästi vaikuttavan tällaisen\nihmisluonteen paljastus -- johon hänen tähänastiset tutkimuksensa\neivät olleet ulottuneet -- että herra Edgar piti tarpeettomana jatkaa\npuhetta siitä aiheesta. Hän lisäsi ainoastaan:\n\n\"Tämän jälkeen tiedät, armaani, miksi tahdon sinun karttavan hänen\nkotiaan ja perhettään; mene nyt entisiin toimiisi ja huveihisi, äläkä\nenää ajattele heitä.\"\n\nCatherine suuteli isäänsä ja istui sitten hiljaa opiskeluihinsa\nsyventyneenä muutamia tunteja, kuten hänellä oli tapana; sitten hän\nlähti isänsä kanssa kävelyretkelle pelloille, ja koko päivä kului\ntavalliseen tapaan. Mutta illalla, kun Catherine oli vetäytynyt\nhuoneeseensa ja minä menin auttamaan häntä riisuutumisessa, näin\nhänen itkevän polvistuneena vuoteen ääreen.\n\n\"Voi, voi tyhmää lasta!\" huusin minä. \"Jos teillä olisi tosi suruja,\nhäpeäisitte tuhlata kyyneleitä tämän pienen vastoinkäymisen takia.\nTe ette koskaan ole tuntenut todellisen surun varjoakaan, neiti\nCatherine. Olettakaapa hetkinen, että isäntä ja minä olisimme\nkuolleita ja te olisitte yksin maailmassa: mitä tuntisitte silloin?\nVerratkaa tätä tapausta sellaiseen suruun ja olkaa kiitollinen niistä\nystävistä, joita teillä on, sen sijaan, että haluaisitte uusia.\"\n\n\"Minä en itke itseni vuoksi, Ellen\", vastasi hän, \"itken Lintonin\nvuoksi. Hän odottaa näkevänsä minut taas huomenna, ja sitten hän\ntulee niin pettyneeksi: hän odottaa minua, enkä minä mene!\"\n\n\"Joutavia\", virkoin minä, \"luuletteko hänen ajatelleen yhtä paljon\nteitä, kuin te olette ajatellut häntä? Eikö Hareton ole hänen\ntoverinaan? Yksikään henkilö sadasta ei itkisi sukulaista, jonka on\nnähnyt vain kaksi kertaa kahtena iltana. Linton oivaltaa, miten asia\non, eikä vaivaa itseään pitemmälti sillä.\"\n\n\"Mutta enkö saa kirjoittaa hänelle kirjettä ja ilmoittaa hänelle,\nmiksi en voi tulla?\" kysyi Cathy ja nousi seisomaan. \"Ja lähettää\nnuo kirjat, jotka lupasin lainata hänelle? Hänen kirjansa eivät ole\nyhtä kauniita kuin minun, ja hän halusi niitä hartaasti, kun kerroin\nhänelle, miten hauskoja ne ovat. Enkö saa, Ellen?\"\n\n\"Ette tosiaankaan, ette tosiaankaan!\" vastasin minä päättävästi.\n\"Sitten hän kirjoittaisi teille, eikä asia koskaan päättyisi. Ei,\nneiti Catherine, tuttavuus täytyy kokonaan lopettaa, isänne tahtoo\nniin, ja minun on valvottava, että niin käy.\"\n\n\"Mutta miten pieni kirje --\" hän alkoi uudestaan anovin ilmein.\n\n\"Hiljaa!\" keskeytin minä. \"Me emme ala lähetellä pieniä kirjelappuja.\nMenkää vuoteeseen.\"\n\nHän loi minuun kovin häjyn katseen, niin häjyn, etten ensin\ntahtonut suudella häntä toivottaakseni hyvää yötä, vaan peitin\nhänet vuoteeseen, ja suljin hänen ovensa kovin loukkaantuneena;\nmutta mentyäni puolitiehen kaduin ja palasin hiljaa, ja kas, neiti\nseisoi pöydän ääressä palanen valkeata paperia edessään ja lyijykynä\nkädessään; minun sisään tullessani hän kätki ne syyllisyytensä\ntuntien.\n\n\"Te ette saa ketään viemään kirjettänne, Catherine\", sanoin minä,\n\"jos sen kirjoitatte; ja nyt sammutan teidän kynttilänne.\"\n\nSammutin kynttilänsammuttajalla liekin ja sain palkakseni sitä\ntehdessäni iskun käteeni ja nenäkkään huomautuksen \"ilkeä otus!\"\nSitten lähdin uudelleen hänen luotaan, ja hän salpasi oven ollen\nhuonoimmalla ja ärtyisimmällä tuulellaan. Hän kirjoitti kirjeen ja\nlähetti sen määräpaikkaansa maidonviejän mukana, joka tuli kylästä,\nmutta sitä en saanut tietää, ennenkuin jonkin ajan kuluttua. Viikot\nvierivät ja Cathy malttoi mielensä, vaikka hän alkoikin ihmeellisesti\npitää omaan soppeensa pujahtamisesta; usein, kun tulin hänen luokseen\nodottamatta hänen lukiessaan, hän säpsähti ja kumartui kirjansa yli,\nilmeisesti haluten peittää sen, ja huomasin irtonaisten paperin\nsyrjäin pistävän esiin kirjan lehtien välistä. Hänelle tuli myös\ntavaksi tulla alakertaan varhain aamulla ja hiiviskellä keittiön\nläheisyydessä ikäänkuin odottaen jonkun saapumista; ja kirjaston\nkirjoituskaapissa hänellä oli pieni laatikko, jonka ääressä hän\nkulutti tuntikausia ja jonka avaimen hän erikoisen huolellisesti\npoisti lähtiessään kirjastosta.\n\nEräänä päivänä hänen tarkastaessaan tätä laatikkoa huomasin\nleikkikalujen ja korujen, jotka ennen muodostivat sen sisällön,\nvaihtuneen taitettuihin paperiliuskoihin. Uteliaisuuteni ja\nepäluuloni heräsivät; päätin vähän tarkastaa hänen salaperäisiä\naarteitaan; niinpä illalla, heti kun hän ja isäntäni olivat menneet\nyläkertaan, hain ja helposti löysin hallussani olevien talonavainten\njoukosta yhden, joka sopi lukkoon. Avattuani laatikon tyhjensin koko\nsen sisällön esiliinaani ja vein sen mukanani tutkiakseni niitä\nrauhassa omassa huoneessani. Vaikka en voinutkaan olla epäilemättä,\nolin kuitenkin hämmästynyt löytäessäni sellaisen joukon -- niitä oli\ntäytynyt tulla melkein joka päivä -- Linton Heathcliffiltä saapuneita\nkirjeitä: vastauksia Cathyn lähettämiin kirjeisiin. Varhaisimmat\nolivat sekavia ja lyhyitä; vähitellen ne sentään kehittyivät\ntäydellisiksi rakkauskirjeiksi, tyhmiksi, kuten luonnollisesti sen\nikäisen kirjoittajan kirjeet, mutta siellä täällä oli yksityiskohtia,\njoiden arvelin olevan lainattuja kokeneemmalta taholta. Muutamia\nniistä pidin erikoisen omituisina tulisuuden ja typeryyden\nsekoituksina; ne alkoivat tulisina ja loppuivat teennäiseen,\nsanarikkaaseen tyyliin, jommoista koulupoika saattaisi käyttää\nkuvitellulle, aineettomalle armaalleen. En tiedä, tyydyttivätkö\nne Catherinea, mutta minusta ne tuntuivat kovin arvottomilta ja\njoutavanpäiväisiltä. Luettuani niin monta kuin pidin sopivana, minä\nsidoin ne nenäliinaan ja piilotin ja lukitsin uudestaan tyhjän\nlaatikon.\n\nTapansa mukaan nuori neiti tuli alakertaan varhain ja pistäytyi\nkeittiöön: katselin, miten hän meni ovelle, kun eräs pieni poika\nsaapui; sillävälin kuin maitotyttö täytti hänen hinkkiään, työnsi\nCathy jotakin hänen takkinsa taskuun ja otti sieltä jotakin esille.\nKiersin puutarhan kautta ja asettauduin odottamaan sanansaattajaa.\nTämä taisteli urhoollisesti hänelle uskotun esineen puolesta ja maito\nkaatui meidän välillemme, mutta minun onnistui takavarikoida kirje ja\nuhaten hänelle vakavia seurauksia, ellei hän raivautuisi oikopäätä\nkotiinsa, jäin aidan suojaan ja luin neiti Cathyn sydämellisen\nsepustuksen. Se oli yksinkertaisempi ja kaunopuheisempi kuin hänen\nserkkunsa kirje: kovin kaunis ja kovin tyhmä. Pudistin päätäni ja\nmenin sisään. Päivä oli ollut kostea, eikä Cathy voinut huvitteleida\npuistossa retkeilemällä; niinpä hän, aamu-opintojensa päätyttyä,\nvetäytyi saamaan lohdutusta laatikostaan; hänen isänsä istui pöydän\nääressä lukemassa ja minä olin tahallani varustautunut korjaamaan\nratkenneita ikkunaverhon liehukkeita, pitäen yhtämittaa silmällä\nCathyn hommia. Milloinkaan ei lintu palatessaan ryöstettyyn pesäänsä,\njonka se on jättänyt täyteen piipittäviä poikasia, ole osoittanut\nsyvempää epätoivoa tuskallisesti valittaessaan ja liipotellessaan,\nkuin Cathy osoitti huudahtamalla ainoastaan \"voi!\" ja muutoksella,\njoka kuvastui hänen viime aikoina hyvin onnellisessa ulkomuodossaan.\nHerra Linton katsahti häneen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, kultaseni? Oletko loukannut itsesi?\" virkkoi hän.\n\nHänen äänensävynsä ja katseensa vakuuttivat Cathylle, ettei hän ollut\naarteen löytäjä.\n\n\"En, isä!\" huohotti Cathy. \"Ellen, Ellen! tule yläkertaan -- minä\nolen sairas.\"\n\nTottelin hänen hälytystään ja seurasin häntä.\n\n\"Voi Ellen! sinä olet ottanut ne\", alkoi hän heti kyykistyen\npolvilleen, kun olimme päässeet huoneeseen kahdenkesken. \"Oi, anna ne\nminulle, enkä enää koskaan, koskaan tee sitä enää! Älä kerro isälle.\nEthän ole kertonut isälle, Ellen? Sano, ettet ole! Minä olen ollut\näärettömän paha, mutta lupaan, etten tee niin enää!\"\n\nKovin ankarana käskin hänen nousta seisaalleen.\n\n\"Vai niin!\" huomautin minä, \"te näytätte joutuneen joltisenkin\npitkälle, neiti Catherine: teillä on syytä hävetä niitä! Kaunis\npinkka roskaa, jota tutkitte vapaahetkinänne, varmaankin; kas, sehän\non kyllin hyvää vaikka painettavaksi! Ja mitä luulette isännän\najattelevan, kun paljastan asian hänelle? En vielä ole näyttänyt\nniitä hänelle, mutta teidän ei tarvitse luullakaan, että säilytän\nteidän naurettavia salaisuuksianne. Hyi häpeää! ja tietenkin te\nolette alkanut kirjoitella sellaisia typeryyksiä; Linton ei olisi\nkeksinyt sen alkamista, siitä olen varma.\"\n\n\"En alkanut, en alkanut!\" nyyhkytti Cathy, kuin sydän\nsärkymäisillään. \"En ollenkaan ajatellut rakastaa häntä, ennenkuin --\"\n\n\"_Rakastaa_!\" huusin minä niin halveksivasti kuin voin lausua tuon\nsanan. \"_Rakastaa!_ Onko kuultukaan semmoista! Minä voisin aivan\nyhtä hyvin sanoa rakastavani mylläriä, joka kerran vuodessa tulee\nostamaan meiltä viljaa. Kaunista rakastamista tosiaankin. Ja molemmat\nkerrat yhteen laskettuina olette nähnyt Lintonia tuskin neljää\ntuntia elämässänne! Ja tässä on nyt tuo lapsellinen roska! Minä vien\nsen kirjastoon; ja saammepa nähdä, mitä isänne sanoo sellaisesta\n_rakastamisesta_!\"\n\nHän juoksi kallisarvoisten kirjeittensä luo, mutta minä pidin niitä\npääni yläpuolella; sitten hän lateli uusia kiihkeitä pyyntöjä,\nettä polttaisin kirjeet -- saisin tehdä mitä tahansa mieluummin\nkuin näyttää ne. Ja kun minulla tosiaankin oli ihan yhtä paljon\nhalua nauraa kuin torua -- sillä pidin kaikkea tätä tyttömäisenä\nturhamaisuutena -- niin viimein aloin leppyä, ja kysyin: \"Jos\nsuostun polttamaan ne, niin lupaatteko vakavasti olla lähettämättä\nja vastaanottamatta enää kirjeitä ja kirjoja (sillä huomaan teidän\nlähettäneen hänelle kirjoja) ja hiuskiharoita ja sormuksia ja leluja?\"\n\n\"Me emme lähetä leluja!\" huusi Catherine, jonka ylpeys voitti häpeän.\n\n\"Ettekä siis mitään muutakaan, neiti\", sanoin minä. \"Ellette lupaa,\nlähden.\"\n\n\"Minä lupaan, Ellen!\" huusi hän tarttuen vaatteisiini. \"Oi, polta ne,\npolta, polta!\"\n\nMutta kun kohentimella aloin aukaista liettä, oli uhraus liian vaikea\nkestää. Hän rukoili hartaasti, että minä säästäisin hänelle yhden tai\nkaksi.\n\n\"Yhden tai kaksi, Ellen, säilytettäväksi Lintonin vuoksi!\"\n\nAukaisin nenäliinan solmun ja pudottelin sen sisältöä lieteen, jossa\ntulenliekit alkoivat kiemurrella.\n\n\"Minä tahdon yhden, senkin ilkimys!\" kirkui Cathy, ja työnsi kätensä\ntuleen ja veti sormiensa kustannuksella esiin muutamia puoliksi\npalaneita jäännöksiä.\n\n\"Hyvä siis -- ja minä vien muutamia isällenne nähtäväksi!\" vastasin\nminä, survoen loput takaisin kääröön ja kääntyen uudestaan ovelle.\n\nCathy heitti mustuneet jätteet liekkeihin ja antoi minulle merkin\nuhritoimituksen lopettamiseen. Työ oli tehty; kopistin tuhkaa ja\nheitin sekaan lapiollisen kivihiiliä. Ja Cathy vetäytyi äänettömänä\nja äärettömästi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Laskeuduin\nalakertaan kertomaan isännälleni, että nuoren neidin sairauden puuska\noli melkein ohi, mutta pidin parhaana, että hän menisi hetkeksi\nmakuulle. Cathy ei halunnut syödä päivällistä; mutta hän ilmestyi\nteelle kalpeana ja punasilmäisenä ja kovin masentuneen näköisenä.\nSeuraavana aamuna vastasin kirjeeseen paperiliuskalla, jolle oli\nkirjoitettu: \"Nuorta herra Heathcliffiä pyydetään lopettamaan\nkirjeiden lähettäminen neiti Lintonille, koska hän ei ota niitä\nvastaan.\" Ja sen jälkeen pieni poika saapui tyhjin taskuin.\n\n\n\n\nXXII luku\n\n\nKesä ja varhaissyksy kuluivat loppuun. Mikonpäivä oli sivuutettu,\nmutta sadonkorjuu oli sinä vuonna myöhästynyt, ja muutamilla\nmeidän pelloillamme oli viljanleikkuu vielä kesken. Herra Linton\nja hänen tyttärensä kävelivät usein leikkaajien luo; viimeisiä\nlyhteitä korjattaessa he jäivät sinne hämärään asti, ja kun ilta\nsattui olemaan kolea ja kostea, sai isäntäni kovan yskän, joka\nitsepintaisesti asettui hänen keuhkoihinsa ja joka melkein yhtämittaa\npidätti häntä sisällä koko talven.\n\nCathy parka, jota hänen pieni seikkailunsa oli pelästyttänyt, oli\nollut melkoisesti surullisempi ja hiljaisempi sen päätyttyä, ja\nhänen isänsä vaati häntä lukemaan vähemmän ja harjoittamaan enemmän\nruumiinliikuntoa. Hän ei saanut enää isäänsä seurakseen; minä pidin\nvelvollisuutenani korvata tuon puutteen, mikäli mahdollista omalla\nseurallani: riittämätön korvaus, sillä minulta riitti lukuisien\njokapäiväisten toimieni vuoksi vain kaksi tai kolme tuntia hänen\nkanssaan kuljeskelemiseen, ja minun seurani oli ilmeisesti vähemmän\nhaluttua kuin isän.\n\nEräänä iltana lokakuussa tai marraskuun alussa -- koleana kosteana\niltana, jolloin niityillä ja teillä kahisi kosteita, kuihtuneita\nlehtiä, ja kylmä sininen taivas oli puoliksi peittynyt pilviin --\nsynkän harmaisiin riekaleihin, jotka nopeasti kohosivat lännestä\nja ennustivat runsasta sadetta -- pyysin nuorta neitiä luopumaan\nkävelyretkestä, koska olin varma, että tulisi rankkasade. Hän\nkieltäytyi; ja vasten tahtoani puin ylleni päällystakin ja\notin sateenvarjoni seuratakseni häntä retkelle puiston päähän:\ntavanmukainen kävelyretki, jonka hän useimmiten teki ollessaan\nmieleltään masentunut -- ja sitä hän oli muuttumattomasti aina,\nkun herra Edgar oli tavallista sairaampi; isäntä ei sitä koskaan\nitse tunnustanut, mutta sekä Cathy että minä arvasimme sen\nhänen huomattavammasta vaiteliaisuudestaan ja hänen kasvojensa\nalakuloisesta ilmeestä. Cathy jatkoi surullista kulkuaan; nyt ei\njuostu eikä hypitty, vaikka kolean tuulen olisi luullut yllyttävän\nrientämään nopeasti. Ja sivulta salaa katsoen huomasin usein, miten\nhän kohotti kätensä ja pyyhkäisi jotakin pois poskeltaan. Katselin\nympärilleni löytääkseni jotakin, millä kääntää hänen ajatuksensa\nmuuanne. Toisella puolen tietä oli korkea epätasainen penger,\njossa kasvoi kitukasvuisia pähkinäpensaita ja vaivaisia tammia,\njuuret puoliksi paljaina; maa oli liian löyhää viimeksimainituille,\nja voimakkaat tuulet olivat puhaltaneet muutamat puut melkein\nvaakasuoriksi. Neiti Catherine oli kesällä ilokseen kiipeillyt pitkin\nniiden runkoja ja istunut oksilla, keinuen kahdenkymmenen jalan\nkorkeudessa maanpinnan yläpuolella; ja minä, jota hänen ketteryytensä\nja hänen vilkas, lapsellinen luonteensa miellyttivät, pidin kuitenkin\nsopivana torua häntä joka kerran, kun näin hänet niin korkealla,\nmutta torua niin, että hän tiesi tarpeettomaksi laskeutua maahan.\nPäivällisajasta teenjuontiin asti hän saattoi maata tässä tuulien\ntuudittamassa kehdossaan vain laulellen vanhoja lauluja -- minun\nlastenkamarirunouttani -- tai katsellen lintuja, pienen lehvistön\nasujaimia, jotka ruokkivat ja houkuttelivat poikasiaan lentämään, tai\nleväten ummistetuin silmin, puoliksi ajatellen, puoliksi uneksuen,\nonnellisempana kuin sanat voivat ilmaista.\n\n\"Katsokaahan, neiti!\" huusin minä, ja osoitin erästä koloa\nkäyristyneen puun juurien alla. \"Talvi ei vielä ole tullut. Tuolla on\npieni kukka, viimeinen nuppu siitä suuresta sinikelloparvesta, joka\nheinäkuussa peitti nuo turvepenkereet sinipunervaan pilveen. Ettekö\nkapuaisi sinne ja poimisi sitä isällenne?\"\n\nCatherine tuijotti pitkän aikaa yksinäiseen, multaisessa majassaan\nvärisevään kukkaan ja vastasi viimein:\n\n\"En, minä en koske siihen; mutta se näyttää surulliselta, eikö\nnäytäkin, Ellen?\"\n\n\"Näyttää\", vastasin minä, \"se on melkein yhtä nääntyneen ja\nvoimattoman näköinen kuin tekin: teidän poskenne ovat verettömät;\ntartutaan toistemme käsiin ja juostaan. Te olette niin heikko, että\nluulenpa jaksavani vetää teille vertoja.\"\n\n\"En\", toisti hän ja jatkoi kävelyään pysähtyen tavantakaa miettien\nkatselemaan jotakin sammaltukkoa tai valjennutta ruohokimppua tai\nsientä, jonka kirkkaan keltainen väri pilkisti ruskeasta lehvistöstä;\nja vähän väliä, hänen kätensä kohosi hänen poiskäännetyille\nkasvoilleen. \"Catherine, miksi itkette, rakkaani?\" kysyin minä mennen\nhänen luokseen ja pannen käsivarteni hänen olkapäälleen. \"Eihän\nteillä ole syytä itkeä sitä, että isänne on saanut yskän; olkaa\nkiitollinen, ettei se ole mitään pahempaa.\"\n\nHän ei yrittänytkään enää ehkäistä kyyneliään; nyyhkytykset\nvaikeuttivat hänen hengitystään.\n\n\"Voi, siitä _tulee_ jotakin pahempaa\", virkkoi hän. \"Ja mitä minä\nteen sitten, kun isä ja sinä olette lähteneet luotani ja minä jään\nyksin? Minä en voi unohtaa sanojasi, Ellen, ne ovat aina korvissani.\nMiten muuttunut elämä tulee olemaan, miten kolkko maailma tulee\nolemaan, kun isä ja sinä olette kuolleet.\"\n\n\"Eihän kukaan voi tietää, vaikka te kuolisitte ennen meitä\",\nvastasin minä. \"On väärin ennustaa pahaa. Toivokaamme, että kuluu\nuseita, useita vuosia, ennenkuin kukaan meistä poistuu: isäntä on\nnuori ja minä olen vahva ja tuskin vielä neljääkymmentäviittäkään\ntäyttänyt. Minun äitini eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi ja\noli reipas nainen loppuun asti. Olettakaamme siis herra Lintonin\nelävän kuusikymmenvuotiaaksi, siihen kuluu enemmän vuosia kuin te\nolette laskenut, neiti. Ja eikö olisi typerää surra onnettomuutta yli\nkaksikymmentä vuotta edeltäpäin?\"\n\n\"Mutta Isabella-täti oli nuorempi kuin isä\", huomautti Cathy ja\nkatseli minuun arasti, toivoen saavansa lisälohdutusta.\n\n\"Isabella-tädillä ei ollut teitä ja minua hoitajinaan\", vastasin\nminä. \"Hän ei ollut niin onnellinen kuin isäntä; hänellä ei ollut\nniin paljon sitä, minkä vuoksi elää. Teidän tulee vain hoivata\nisäänne ja ilostuttaa häntä olemalla itse aina iloinen; ja karttakaa\nhuolestuttamasta häntä millään, muistakaa se, Cathy! En salaa, että\nvoitte tappaa hänet, jos rupeatte hurjaksi ja välinpitämättömäksi ja\nyhä muistelette typerää, kuviteltua kiintymystä sen henkilön poikaan,\njoka iloitsisi isänne kuolemasta, ja jos annatte isänne tietää, että\nero, jonka hän on pitänyt välttämättömänä, riuduttaa teitä.\"\n\n\"Minua ei riuduta mikään muu maan päällä kuin isän sairaus\", vastasi\ntoverini. \"En välitä mistään niinkuin isästä. Ja minä en milloinkaan\n-- oi, en milloinkaan -- milloinkaan, niin kauan kuin olen\njärjissäni, tee tai sano mitään suututtaakseni häntä. Minä rakastan\nhäntä enemmän kuin itseäni, Ellen; minä tiedän sen tästä: rukoilen\njoka ilta, että saisin jäädä eloon hänen jälkeensä, koska tahtoisin\nkernaammin itse olla onneton kuin tuottaa hänelle onnettomuutta; se\nosoittaa, että rakastan häntä enemmän kuin itseäni.\"\n\n\"Hyvin sanottu\", vastasin minä. \"Mutta teidän on osoitettava se myös\nteoilla; ja hänen parannuttuaan, muistakaa, te ette saa unohtaa pelon\nhetkellä tekemiänne päätöksiä.\"\n\nPuhuessamme lähenimme tielle päin olevaa porttia ja nuori neiti,\njonka mieli taas oli muuttunut päivänpaisteiseksi, kapusi muurille ja\nistuutui sen huipulle kurottautuen ottamaan muutamia ruusumarjoja,\njotka loistivat tulipunaisina maantienpuoleista sivua varjostavien\nvilliruusujen korkeimmissa latvoissa; alemmat hedelmät olivat\nkadonneet, ja lukuunottamatta lintuja ei kukaan ulottunut ylempiin,\nellei seurannut Cathyn esimerkkiä. Kun hän kurottautui marjoja\nottamaan, putosi hänen hattunsa; ja koska portti oli lukittu, ehdotti\nhän, että hän hakisi sen laskeutumalla toiselle puolelle. Pyysin\nhäntä olemaan varovainen, ettei putoaisi, ja hän katosi nopeasti.\nMutta hänen palaamisensa ei ollut helppoa; kivet olivat sileitä ja\nkauniisti muuratut, ja ruusupensaat ja sinivatukoiden oksat eivät\nvoineet antaa tarpeeksi tukea, jos yritti uudestaan kavuta muurille.\nMinä hullu en muistanut sitä, ennenkuin kuulin hänen nauravan ja\nhuutavan:\n\n\"Ellen, sinun on haettava avain, tai muuten minun täytyy juosta tätä\ntietä portinvartijan majalle. Minä en voi kavuta vallille tältä\npuolelta!\"\n\n\"Jääkää siihen missä olette\", vastasin minä, \"minulla on avainkimppu\ntaskussani: kenties saan oven aukenemaan; jos en saa, menen.\"\n\nCatherine huvitti itseään tanssimalla edestakaisin oven edessä,\nsillä aikaa kuin minä koetin vuorostani kutakin suurta avainta. Olin\nkokeillut viimeisellä ja huomannut, ettei mikään niistä kelvannut,\ntoistin siis pyyntöni, että hän pysyisi paikallaan, ja olin juuri\nkiiruhtamaisillani kotiin niin nopeasti kuin pääsin, kun muuan\nlähestyvä ääni pysähdytti minut. Se oli laukkaavan hevosen kavion\nkopse. Cathy lakkasi myös tanssimasta. \"Kuka se on?\" kuiskasin minä.\n\n\"Ellen, toivon että sinä voisit aukaista oven\", kuiskasi toverini\ntakaisin huolestuneena.\n\n\"Hoi, neiti Lintonko?\" kysyi syvä ääni (ratsastajan), \"olen iloinen\ntavatessani teidät. Älkää kiiruhtako sisään, sillä minun on\npyydettävä selitys ja saatava se.\"\n\n\"Minä en aio puhutella teitä, herra Heathcliff\", vastasi Catherine.\n\"Isä sanoo, että te olette ilkeä mies, ja että te vihaatte sekä häntä\nettä minua; ja Ellen sanoo samaa.\"\n\n\"Se ei vaikuta tähän asiaan\", vastasi Heathcliff. (Hän se oli).\n\"Luullakseni en vihaa poikaani, ja asia, johon vaadin teidän\nhuomiotanne, koskee häntä. Niin, teillä on syytä punastua. Eikö\nteillä, kaksi tai kolme kuukautta sitten ollut tapana kirjoitella\nLintonille? Te leikitte rakkaudella, vai kuinka? Te ansaitsette\nmolemmat piiskaamista siitä! Te ainakin, vanhempana ja vähemmän\ntunteellisena, kuten on käynyt ilmi. Minulla on teidän kirjeenne,\nja jos olette nenäkäs minua kohtaan, lähetän ne isällenne. Te\nvarmaankin kyllästyitte huviin ja heititte sen, vai kuinka? Samalla\nte heititte Lintonin toivottomuuden hetteihin. Hän oli tosissaan: hän\nrakasti todella. Niin totta kuin elän, on hän kuolemaisillaan teidän\ntähtenne; hänen sydämensä särkyy teidän kevytmielisyytenne tähden: ei\nkuvaannollisesti, vaan todella. Hän tulee päivä päivältä huonommaksi,\nvaikka Hareton onkin pilkannut häntä lakkaamatta kuusi viikkoa,\nja minä olen käyttänyt ankarampia keinoja ja yrittänyt peloitella\nhänestä heikkomielisyyttä pois; hän joutuu turpeen alle ennen kesää,\nellette te paranna häntä!\"\n\n\"Miten uskallatte noin julkeasti valehdella lapsi paralle?\" huusin\nminä sisältä. \"Olkaa hyvä ja ratsastakaa eteenpäin! Miten voitte\ntahallanne sommitella noin kurjia valheita? Neiti Cathy, minä särjen\nlukon kivellä: ettehän usko noin joutavia juttuja. Voittehan itse\nymmärtää, että ihmisen on mahdotonta kuolla rakkaudesta vieraaseen\nhenkilöön.\"\n\n\"Minä en tiennyt, että täällä oli kuuntelijoita\", mutisi ilmitullut\nkonna. \"Arvoisa rouva Dean, minä pidän teistä, mutta minä en pidä\nteidän kaksimielisyydestänne\", lisäsi hän ääneen. \"Kuinka _te_\nvoitte niin julkeasti valehdella, että väitätte minun vihaavan\n'lapsi parkaa', ja keksitte mörköjuttuja peloittaaksenne hänet pois\nminun oveltani? Catherine Linton (jo tuo nimikin lämmittää minua),\nkaunis neitoni, minä olen kotoa poissa tällä viikolla, menkää\nkatsomaan, enkö ole puhunut totta: tehkää se, niin olette kultainen!\nKuvitelkaapa vain isäänne minun sijassani ja Lintonia omallanne;\najatelkaa sitten, minkä arvon antaisitte välinpitämättömälle\nrakastajallenne, jos hän kieltäytyisi ottamasta askeltakaan teitä\nlohduttaakseen, kun isänne itse häntä pyytäisi, ja älkää pelkästä\ntyperyydestä langetko samaan erheeseen. Vannon kautta autuuteni, että\nhän menee hautaan, eikä kukaan muu kuin te voi häntä pelastaa!\"\n\nLukko murtui ja minä ilmestyin portaille.\n\n\"Minä vannon, että Linton on kuolemaisillaan\", toisti Heathcliff\nkatsellen tiukasti minuun. \"Ja suru ja epätoivo kiiruhtavat hänen\nkuolemaansa. Nelly, jos et päästä häntä tulemaan, voit itse tehdä\nsinne kävelyretken. Mutta minä en palaa ennenkuin tähän aikaan ensi\nviikolla, enkä luule, että itse herrallasikaan olisi mitään sitä\nvastaan, jos hän käy serkkuaan katsomassa.\"\n\n\"Tulkaa sisään\", virkoin minä tarttuen Cathyn käsivarteen ja puoliksi\npakottaen hänet tulemaan sisään; hän vitkasteli katsellen epäröivin\nsilmin puhujan kasvoja, joiden jäykät piirteet eivät ilmaisseet hänen\nsisällistä vilpillisyyttään.\n\nHän ohjasi hevosensa lähelle ja kumartuen alaspäin huomautti:\n\n\"Neiti Catherine, myönnän teille, etten ole tarpeeksi kärsivällinen\nLintonia kohtaan, ja Hareton ja Joseph eivät ole senkään vertaa.\nMyönnän hänen olevan äreätä lajia. Hän kaipaa lempeyttä, kuten\nrakkauttakin, ja teidän lempeä sananne olisi hänen paras lääkkeensä.\nÄlkää välittäkö rouva Deanin julmista varoituksista, mutta olkaa\njalomielinen ja päättäkää mennä häntä katsomaan. Hän uneksuu teistä\nöin ja päivin, eikä hän voi uskoa, ettette vihaa häntä, koska te ette\nkirjoita ettekä käy katsomassa.\"\n\nSuljin oven ja vieritin kiven sen eteen tukemaan höltynyttä lukkoa,\nja sitten levitin sateenvarjoni ja vedin holhokkini sen alle, sillä\nsade alkoi virrata myrskyssä vaikeroivien puiden oksien välitse ja\nvaroitti meitä viivyttelemästä. Kiireemme esti kaiken keskustelun\nHeathcliffin kohtaamisesta, kun kiidimme kotiin; mutta vaistomaisesti\narvasin Catherinen sydämen olevan kaksinkertaisen surun synkentämän.\nHänen kasvonsa olivat niin surulliset, etteivät ne näyttäneet hänen\nkasvoiltaan: ilmeisesti hän piti totena joka tavua siitä mitä oli\nkuullut.\n\nIsäntä oli vetäytynyt lepäämään, ennenkuin tulimme kotiin. Cathy\nhiipi hänen huoneeseensa tiedustelemaan, kuinka hän voi; hän oli\nvaipunut uneen. Cathy palasi ja pyysi minua kanssaan kirjastoon\nistumaan. Joimme teemme yhdessä; ja sitten hän meni lepäämään lieden\nedusmatolle ja pyysi, etten puhuisi, sillä hän oli väsynyt. Otin\nkirjan ja olin lukevinani. Hän alkoi uudestaan hiljaa itkeä heti kun\nhän luuli minun kiintyneen askarteluuni, nykyjään se näytti olevan\nhänen mieliharrastuksensa. Annoin hänen nauttia siitä hetkisen,\nsitten nuhtelin: ivailin ja nauroin kaikelle, mitä herra Heathcliff\noli puhunut pojastaan, kuin olisin varma, että Cathy olisi yhtä\nmieltä. Voi kuitenkin! minulla ei ollut taitoa kumota vaikutusta,\nminkä hänen selostuksensa oli aiheuttanut: sitä Heathcliff oli juuri\ntarkoittanutkin.\n\n\"Sinä saatat olla oikeassa, Ellen\", vastasi hän, \"mutta minä en\nkuitenkaan rauhoitu, ennenkuin tiedän. Ja minun täytyy ilmoittaa\nLintonille, ettei kirjoittamattomuuteni ole minun vikani, ja\nvakuuttaa hänelle, etten minä muutu.\"\n\nMitä hyödyttivät viha ja vastaväitteet hänen typerää uskoaan vastaan?\nMe erosimme sinä iltana -- vihollisina; mutta seuraavana päivänä olin\nmatkalla Humisevaan harjuun rinnan itsepäisen, nuoren emäntäni ponyn\nkanssa. Minä en voinut katsella hänen suruaan: nähdä hänen kalpeita,\nriutuneita kasvojaan ja surullisia silmiään; ja minä myönnyin toivoen\nheikosti, että Linton itse todistaisi sillä, miten ottaisi meidät\nvastaan, miten vähän tästä jutusta perustui todellisuuteen.\n\n\n\n\nXXIII luku\n\n\nSateista yötä oli seurannut sumuinen aamu -- sekä hallainen että\nvihmasateinen -- ja sadepurot risteilivät teillämme loristessaan\nalas ylängöiltä. Jalkani kastuivat läpimäriksi, olin vihainen ja\nalakuloinen, juuri sellaisella tuulella, joka oli omiaan korostamaan\nedellämainittuja epämieluisia seikkoja. Me menimme taloon keittiön\nkautta saadaksemme tietää, oliko herra Heathcliff tosiaankin poissa,\nkoska minä en paljonkaan luottanut hänen omaan vakuutukseensa.\n\nJoseph näytti istuvan eräänlaisessa elysiumissa yksin räiskyvän\ntulen ääressä; hänen lähellään pöydällä rehenteli oluthaarikka\nsuurten paahdettujen kaurakakkuviipaleiden kanssa, ja hänellä oli\nmusta, lyhyt piippunsa suussaan. Catherine juoksi lieden ääreen\nlämmittelemään. Minä kysyin, oliko isäntä sisällä. Kysymykseni jäi\nniin pitkäksi aikaa vastaamatta, että luulin ukon käyneen kuuroksi,\nja toistin sen vähän äänekkäämmin.\n\n\"E-ei!\" ärisi Joseph tai pikemminkin honotti nenänsä. \"Ee-ei! saatte\nlaputtaa takaisin sinne, mistä olette tulleetkin.\"\n\n\"Joseph!\" huusi ärtyisä ääni yht'aikaa minun kanssani sisemmästä\nhuoneesta. \"Kuinka monta kertaa minun täytyy teitä huutaa? Täällä on\nenää vain vähän kuumaa tuhkaa. Joseph! tule heti paikalla!\"\n\nVoimakkaat puhallukset ja päättäväinen tuijotus uuniin osoittivat,\nettei hän ollut kuulevinaan tätä anomusta. Taloudenhoitajaa ja\nHaretonia ei näkynyt, toinen oli varmaankin mennyt asialle ja toinen\naskareillensa. Me tunsimme Lintonin äänen ja astuimme huoneeseen.\n\n\"Ah, minä toivon teidän kuolevan hirsipuussa, nääntyvän nälkään\",\nvirkkoi poika, luullen meidän askeleitamme huolimattoman\nkäskyläisensä lähestymiseksi.\n\nHän vaikeni huomattuaan erehdyksensä; hänen serkkunsa kiiti hänen\nluokseen.\n\n\"Tekö siinä, neiti Linton?\" virkkoi hän, kohottaen päätään suuren\ntuolin käsinojalta, jolla se oli levännyt. \"Ei, älkää suudelko minua:\nse hengästyttää minua. Hyvänen aika! Isä sanoi, että te tulisitte\",\njatkoi hän, toinnuttuaan vähän Catherinen hyväilystä ja Catherinen\nseistessä vieressä ja näyttäessä kovin masentuneelta. \"Olisitteko\nniin hyvä ja sulkisitte oven? Te jätitte sen auki; ja nuo -- nuo\n_inhottavat_ otukset eivät tuo hiiliä takkaan. On niin kylmä!\"\n\nMinä kohensin tuhkaa ja hain itse hiilikopan. Invaliidi valitti, että\nhän peittyy tuhkaan; mutta hänellä oli kiusallinen yskä ja hän näytti\nkuumeiselta ja sairaalta, joten en moittinut häntä ärtyisyydestä.\n\n\"No niin, Linton\", mutisi Catherine, kun Lintonin rypistetty otsa\nsileni, \"oletteko iloinen nähdessänne minut? Voinko tehdä jotakin\nhyväksenne?\"\n\n\"Miksi ette tullut ennemmin?\" kysyi Linton. \"Teidän olisi pitänyt\ntulla eikä kirjoittaa. Noiden pitkien kirjeiden kirjoittaminen\nväsytti minua kauheasti. Olisin paljon kernaammin keskustellut teidän\nkanssanne. Nyt en voi keskustella enkä tehdä mitään muutakaan.\nMissähän Zillah mahtaa olla? Menisittekö te (hän katsoi minuun)\nkeittiöön katsomaan?\"\n\nMinä en ollut saanut kiitosta edellisestä palveluksestani; ja kun en\nhalunnut juosta edestakaisin hänen käskystään, vastasin:\n\n\"Siellä ei ole ketään muita kuin Joseph.\"\n\n\"Minä tahdon juotavaa\", huomautti hän äreästi kääntyen pois minusta.\n\"Zillah on yhtä mittaa maleksimassa Gimmertonissa isän lähdön\njälkeen: se on onnetonta! Ja minun on pakko tulla tänne alakertaan --\nhe olivat päättäneet olla kuulematta puhettani yläkerrasta.\"\n\n\"Onko isänne huomaavainen teille, herra Heathcliff?\" kysyin minä, kun\nhuomasin Catherinen ystävällisten lähentelyjen talttuneen.\n\n\"Huomaavainenko? Hän pakottaa _heidät_ ainakin vähän\nhuomaavaisemmiksi\", virkkoi Linton. \"Nuo ruojat! Ajatelkaahan, neiti\nLinton, että tuo katala Hareton nauraa minulle! Minä vihaan häntä! Ja\ntosiaankin minä vihaan heitä kaikkia: he ovat inhottavia otuksia!\"\n\nCatherine alkoi etsiä vettä; hän huomasi pöydällä kannun ja täytti\njuomalasin ja ojensi sen sairaalle. Linton pyysi häntä lisäämään\njuomaan lusikallisen viiniä pöydällä olevasta pullosta. Juotuaan\nsiitä vähän hän näytti rauhallisemmalta ja sanoi, että Catherine oli\nkovin hyvä.\n\n\"Ja oletteko iloinen nähdessänne minut?\" kysyi Catherine toistaen\näskeisen kysymyksensä ja tuntien mielihyvää huomatessaan toisen\nkasvoilla heikon hymyn häiveen.\n\n\"Olen. On jotakin uutta kuulla sellaista ääntä kuin teidän äänenne!\"\nvastasi hän. \"Mutta olen ollut vihainen, kun te ette tullut. Ja\nisä vakuutti sen olevan minun syyni: hän kutsui minua kurjaksi,\nepäluotettavaksi, arvottomaksi olennoksi, ja hän sanoi teidän\nhalveksivan minua, ja jos hän olisi ollut minun sijassani, olisi hän\ntähän mennessä enemmän Rastaantien moision isäntä kuin isänne on.\nMutta ettehän halveksi minua, vai kuinka neiti --?\"\n\n\"Minä tahtoisin, että kutsuisitte minua Catherineksi tai Cathyksi\",\nkeskeytti nuori neiti. \"Halveksisinko teitä? En! Isän ja Ellenin\njälkeen rakastan teitä eniten elävistä olennoista. Mutta en sentään\nrakasta herra Heathcliffiä, enkä uskalla tulla tänne, kun hän palaa.\nViipyykö hän poissa monta päivää?\"\n\n\"Ei montakaan\", vastasi Linton; \"mutta metsästysajan alettua hän\nmenee usein suolle; ja te voisitte viettää tunnin tai kaksi minun\nkanssani hänen poissaollessaan. Sanokaa, että teette sen. Luulen,\netten olisi äreä teidän seurassanne; te ette kiihoita minua, ja te\nolisitte aina valmis auttamaan minua, eikö totta?\"\n\n\"Olisin\", vastasi Catherine, ja silitti hänen pitkää pehmeää\ntukkaansa; \"jos vain saisin isän myöntymyksen, viettäisin puolet\najastani teidän kanssanne. Sievä Linton, minä toivon, että te\nolisitte minun veljeni.\"\n\n\"Ja pitäisittekö te sitten minusta yhtä paljon kuin isästänne?\"\nhuomautti Linton iloisemmin. \"Mutta isä sanoo, että te rakastaisitte\nminua enemmän kuin isäänne ja koko maailmaa, jos olisitte minun\nvaimoni; niinpä haluaisin kernaimmin teidän olevan sitä.\"\n\n\"En, minä en koskaan rakastaisi ketään enemmän kuin isää\", Vastasi\nCathy vakavasti. \"Ja ihmiset vihaavat toisinaan vaimojaan, mutta\nhe eivät vihaa sisariaan eivätkä veljiään; ja jos te olisitte\nviimeksimainittu, niin te asuisitte meidän luonamme ja isä olisi yhtä\nkiintynyt teihin kuin minuunkin.\"\n\nLinton ei myöntänyt, että ihmiset vihaavat vaimojaan; mutta Cathy\nvakuutti heidän vihaavan ja viisaudessaan mainitsi esimerkiksi\nLintonin oman isän vastenmielisyyden Cathyn tätiä kohtaan. Yritin\nkeskeyttää hänen ajattelemattoman puheensa. Mutta en saanut häntä\nvaikenemaan, ennenkuin hän oli ladellut kaiken, minkä tiesi. Herra\nHeathcliff vakuutti kovin suuttuneena hänen tietojensa olevan vääriä.\n\n\"Isä kertoi minulle eikä isä koskaan valehtele\", vastasi Cathy\nnenäkkäästi.\n\n\"_Minun_ isäni halveksii teidän isäänne!\" huusi Linton. \"Hän kutsuu\nhäntä kehnoksi narriksi.\"\n\n\"Teidän isänne on ilkeä mies\", vastasi Catherine; \"ja te olette kovin\nhävytön, kun uskallatte toistaa, mitä hän sanoo. Hänen täytyy olla\nilkeä, koska hän pakotti Isabella-tädin poistumaan luotaan sillä\ntavalla.\"\n\n\"Hän ei poistunut hänen luotaan\", virkkoi poika; \"te ette saa väittää\nvastaan.\"\n\n\"Hän poistui!\" huusi nuori neiti.\n\n\"No hyvä, sanonpa _teille_ jotakin!\" virkkoi Linton. \"Teidän äitinne\nvihasi teidän isäänne! Mitäs nyt sanotte.\"\n\n\"Voi!\" huusi Catherine, joka oli liian vihainen jatkaakseen.\n\n\"Ja hän rakasti minun isääni\", jatkoi Linton.\n\n\"Mokomakin valehtelija! Minä vihaan teitä nyt!\" Cathy huohotti ja\nhänen kasvonsa tulivat vihasta punaisiksi.\n\n\"Hän rakasti, hän rakasti!\" jankutti Linton vaipuen nojatuolinsa\nturviin ja nojaten päätään taaksepäin nauttiakseen toisen väittelijän\ntuskasta, väittelijän, joka seisoi takana.\n\n\"Vaiti, herra Heathcliff!\" virkoin minä; \"tuo on varmaankin myös\nisänne juttuja.\"\n\n\"Se ei ole, pitäkää te suunne kiinni!\" vastasi hän. \"Hän rakasti, hän\nrakasti, Catherine! Hän rakasti, hän rakasti!\"\n\nCathy, joka oli suunniltaan, antoi nojatuolille kovan sysäyksen, ja\nLinton horjahti toista käsinojaa vasten. Hän sai heti tukehduttavan\nyskänkohtauksen, joka pian lopetti hänen ilonsa. Sitä kesti niin\nkauan, että se pelotti minuakin. Hänen serkkunsa puolestaan itki\nminkä jaksoi vallattoman tekonsa säikähdyttämänä, vaikkei hän sanonut\nmitään. Pidin Lintonista kiinni, kunnes kohtaus asettui. Sitten hän\ntyönsi minut pois ja nojasi päätään alas äänettömänä. Catherine\nlopetti myös valituksensa, istuutui vastapäätä Lintonia ja katsoi\njuhlallisesti tuleen.\n\n\"Miten nyt voitte, herra Heathcliff?\" tiedustelin minä odotettuani\nkymmenen minuuttia.\n\n\"Toivon, että _hän_ voisi, niinkuin minä voin\", vastasi Heathcliff,\n\"hävytön, ilkeä olento! Hareton ei koskaan koske minuun; hän ei ole\nkoskaan elinaikanaan lyönyt minua. Ja olin terveempi tänään, ja\nsiellä --\" hänen äänensä loppui uikutukseen.\n\n\"Minä en lyönyt teitä!\" mutisi Cathy pureksien huuliaan estääkseen\ntoista tunteen purkausta.\n\nHeathcliff huokaili ja voivotteli, ikäänkuin suuressa tuskassa, ja\njatkoi sillä tavoin neljännestunnin ajan; sen hän ilmeisesti teki\nvartavasten surettaakseen serkkuaan, sillä aina, kun hän kuuli\nCathyn hiljaa nyyhkyttävän, värisytti hän ääntään tuskallisemmin ja\nliikuttavammin.\n\n\"Olen pahoillani, että loukkasin teitä, Linton\", sanoi Cathy\nviimein, kun ei enää jaksanut sietää kidutusta. \"Minua ei tuollainen\npieni sysäys olisi loukannut, enkä voinut käsittää sen teitäkään\nloukanneen. Ettehän ole kovin pahoillanne, Linton? Älkää päästäkö\nminua lähtemään kotiin siinä uskossa, että olen loukannut teitä.\nVastatkaa, puhukaa minulle.\"\n\n\"En voi puhua teille\", mutisi Heathcliff; \"te olette loukannut minua\nniin, että makaan valveilla koko yön tukehtumaisillani yskään. Jos\nteillä se olisi, tietäisitte, millaista se on, mutta _te_ saatte\nmukavasti nukkua, kun minä olen tuskissani eikä ketään ole lähelläni.\nMitenkähän te voisitte viettää sellaisia kauheita öitä!\" Ja hän alkoi\nääneensä valittaa vain säälistä itseänsä kohtaan.\n\n\"Koska teillä on tapana viettää kauheita öitä\", virkoin minä, \"ei\nneiti tule häiritsemään teidän rauhaanne. Teille on yhdentekevää,\nvaikk'ei hän koskaan olisi tullut. Hän ei ainakaan häiritse teitä\nuudestaan; ja ehkäpä te tyynnytte, kun me poistumme luotanne.\"\n\n\"Täytyykö minun lähteä?\" kysyi Catherine surullisesti, kumartuen\nhänen ylitseen. \"Tahdotteko te, että minä menen, Linton?\"\n\n\"Te ette voi muuttaa sitä, minkä olette tehnyt\", vastasi Linton\näreästi vetäytyen pois, \"ellette tee sitä vielä pahemmaksi\nkiihoittamalla minut kuumeeseen.\"\n\n\"Niinpä minun siis on mentävä\"? toisti Cathy.\n\n\"Jättäkää minut ainakin rauhaan\", virkkoi Linton; \"en voi sietää\nteidän puhumistanne.\"\n\nCathy vitkasteli ja vastusteli väsyttävän kauan, kun houkuttelin\nhäntä lähtemään; mutta kun Linton ei kohottanut katsettaan eikä\npuhunut, alkoi Cathy lopulta kävellä ovea kohti, ja minä seurasin.\nMeidät käännytti takaisin kirkaisu. Linton oli solunut istuimeltaan\nliesikivelle ja makasi siinä kiemurrellen vain teeskennellyissä\nsietämättömissä tuskissa kuin lapsi, joka on päättänyt olla niin\nsuututtava ja kiusallinen kuin vain voi. Havaitsin heti hänen tilansa\nhänen käytöksestään ja huomasin, miten typerää olisi koettaa olla\nhänelle mieliksi. Mutta toverini ei ajatellut niin. Hän juoksi\ntakaisin peloissaan, kumartui, huusi, lohdutti ja kehoitti, kunnes\nLinton vaikeni hengästyneenä, mutta ei suinkaan katuen, että oli\ntuottanut Cathylle mielipahaa.\n\n\"Minä nostan hänet sohvalle\", virkoin minä, \"kieriköön siinä\nmiten tahtoo; me emme voi jäädä häntä vartioimaan. Toivon teidän,\nneiti Cathy, nyt saaneen varmuuden siitä, että te ette ole oikea\nhenkilö häntä auttamaan, ja ettei hänen sairautensa ole aiheutunut\nkiintymyksestä teihin. Kas, niin se on, niin! Tulkaa pois. Niin pian\nkuin hän huomaa, ettei kukaan välitä hänen oikuistaan, on hän iloinen\nvoidessaan maata hiljaa.\"\n\nCathy pani tyynyn hänen päänsä alle ja tarjosi hänelle vettä; hän\nhylkäsi viimeksimainitun ja heittelehti rauhattomana tyynyllä,\naivankuin se olisi ollut kivi tai puupölkky. Cathy koetti asettaa sen\nmukavammin.\n\n\"Minä en voi olla näin\", virkkoi Linton; \"se ei ole tarpeeksi korkea.\"\n\nCatherine toi toisen ja asetti sen edellisen päälle.\n\n\"Nyt se on _liian_ korkea\", vikisi tuo kiusallinen olento.\n\n\"Miten minun sitten on se asetettava?\" kysyi Cathy epätoivoisena.\nLinton kiemurteli Cathyn luo, joka oli puolittain polvistuneena\nsohvan ääressä, ja nojautui hänen olkapäätänsä vasten.\n\n\"Ei, tuo ei käy päinsä\", virkoin minä. \"Te saatte tyytyä tyynyyn,\nherra Heathcliff. Neiti on jo tuhlannut liiaksi paljon aikaa teidän\nhyväksenne, me emme voi viipyä enää viittä minuuttia kauempaa.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, me voimme!\" vastasi Cathy. \"Hän on hyvä ja\nkärsivällinen nyt. Hän alkaa huomata, että minä tulen olemaan monin\nverroin onnettomampi kuin hän tänä iltana, jos uskon hänen tulleen\nhuonommaksi käyntini vuoksi; ja sitten en uskalla tulla, jos olen\nloukannut teitä.\"\n\n\"Teidän on tultava parantamaan minua\", vastasi Linton. \"Teidän olisi\ntultava, koska olette loukannut minua: tiedätte erinomaisen hyvin\nloukanneenne! En ollut niin sairas teidän saapuessanne kuin olen nyt\n-- olinko minä?\"\n\n\"Mutta olette tehnyt itsenne sairaaksi itkemällä ja suuttumalla.\"\n\n\"Se ei ollut kokonaan minun syytäni\", sanoi Cathy. \"Koetamme joka\ntapauksessa nyt olla ystäviä. Ja te tarvitsette minua; ettekö\ntosiaankin joskus haluaisi tavata minua?\"\n\n\"Sanoinhan, että haluan\", vastasi Linton kärsimättömästi. \"Istuutukaa\nsohvalle ja antakaa minun nojata päätäni teidän polveanne vasten.\nNiin äidilläkin oli tapana tehdä, kokonaisia iltapäiviä yhteenmenoon.\nIstukaa ihan hiljaa, älkääkä puhuko, mutta voitte laulaa jonkin\nlaulun, jos osaatte laulaa, tai voitte lausua kauniin, pitkän,\njännittävän ballaadin -- yhden niistä, joita lupasitte opettaa\nminulle, tai sadun. Kernaimmin kuitenkin haluaisin ballaadin:\nalkakaa.\"\n\nCatherine esitti pisimmän, jonka hän voi muistaa. Tämä puuha huvitti\nmolempia äärettömästi. Linton halusi toisen, ja sen jälkeen taas\ntoisen, välittämättä minun jyrkistä vastaväitteistäni; ja niin he\njatkoivat kunnes kello löi kaksitoista ja kuulimme päivälliselle\ntulleen Haretonin kävelevän pihalla.\n\n\"Ja huomenna, Catherine, tuletteko tänne huomenna?\" kysyi nuori\nHeathcliff, pitäen kiinni Cathyn vaatteista, kun hän nousi\nvastahakoisesti.\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"eikä huomisen jälkeisenäkään päivänä.\" Cathy\nnäytti kuitenkin ilmeisesti antavan toisenlaisen vastauksen, sillä\nHeathcliffin kasvot kirkastuivat, kun Catherine kumartui ja kuiskasi\nhänen korvaansa.\n\n\"Te ette tule huomenna, muistakaa se, neiti!\" huomautin minä, kun me\nolimme poistuneet talosta. \"Te ette sitä edes uneksukaan, ettehän?\"\n\nCathy hymyili.\n\n\"Ah, minä pidän siitä huolen\", jatkoin minä. \"Annan korjata lukon,\nettekä pääse pakenemaan mitään muuta tietä.\"\n\n\"Minä voin kiivetä muurin yli\", virkkoi Cathy nauraen. \"Rastaantien\nmoisio ei ole vankila, Ellen, etkä sinä ole minun vanginvartijani. Ja\nsitäpaitsi olen melkein seitsemäntoista vuotta vanha: olen nainen. Ja\nolen varma, että Linton parantuisi nopeasti, jos minä olisin hänen\nhoitajanaan. Minä olen vanhempi kuin hän, kuten tiedät, ja viisaampi:\nvähemmän lapsellinen, eikö totta? Pian hän tekee niinkuin minä\nneuvon, vähän mairiteltuani. Hän on kaunis kullanmuru, kun hän on\nhyvä. Pitäisin häntä oikeana lemmikkinäni, jos hän olisi minun omani.\nMe emme koskaan riitelisi, emmehän, sitten kun olisimme toisiimme\ntottuneet? Etkö sinä pidä hänestä, Ellen?\"\n\n\"Pidä hänestä?\" huusin minä. \"Sisukkain, sairaalloinen vekara, joka\nmilloinkaan on elää kituuttanut toiselle kymmenelle ikävuodelleen.\nOn onni, kuten herra Heathcliff arvelikin, ettei hän saavuta\nkahdenkymmenen vuoden ikää. Epäilen tosiaankin, näkeekö hän kevättä.\nJa hänen poismenonsa ei ole ainakaan hänen perheelleen suuri\ntappio. Ja meille on onnellista, että hänen isänsä otti hänet: kuta\nlempeämmin häntä kohdeltaisiin, sitä ikävämpi ja itsekkäämpi hän\nolisi. Olen iloinen, ettei teillä ole mahdollisuutta saada häntä\nmieheksenne, neiti Catherine.\"\n\nToverini kävi vakavaksi kuullessaan tämän puheen. Lintonin kuolemasta\npuhuminen niin huolettomasti loukkasi hänen tunteitaan.\n\n\"Hän on nuorempi kuin minä\", vastasi hän pidettyään pitkän\nmiettimisajan, \"ja hänen tulisi elää kauemmin; hän elää -- hänen\ntäytyy elää yhtä kauan kuin minäkin. Hän on nyt yhtä terve kuin\ntullessaan ensin pohjoiseen, siitä olen varma. Häntä vaivaa vain\nyskä, samanlainen kuin isällä on. Sinä sanot, että isä tulee\nterveeksi, -- miksi ei hän siis tulisi?\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", huusin minä, \"mutta eihän meidän tarvitse sillä\nitseämme vaivata, sillä kuulkaahan, neiti -- ja tietäkää, että pidän\nsanani -- jos te vielä aiotte mennä Humisevaan harjuun minun kanssani\ntai ilman minua, niin minä ilmoitan herra Lintonille, ja ellei hän\nsiihen myönny, ei ystävyyttä serkkunne kanssa saa uudistaa.\"\n\n\"Se on jo uudistettu\", mutisi Catherine synkästi.\n\n\"Niinpä sitä ei saa jatkua\", virkoin minä.\n\n\"Saadaanpa nähdä\", oli hänen vastauksensa, ja hän pani hevosensa\nlaukkaamaan ja jätti minut yksin taivaltamaan loppumatkan.\n\nSaavuimme molemmat kotiin ennen päivällisaikaa; isäntäni oli luullut\nmeidän retkeilleen puistossa, ja siksi hän ei vaatinut mitään\nselitystä poissaolostamme. Minä kiiruhdin heti sisäänsaavuttuani\nmuuttamaan läpimärkiä kenkiäni ja sukkiani, mutta niin pitkä\nviipyminen Humisevassa harjussa oli jo saanut aikaan pahaa.\nSeuraavana aamuna jouduin vuoteen omaksi, ja kolmeen viikkoon en\nkyennyt hoitamaan tehtäviäni: onnettomuus, jota en ollut koskaan\naikaisemmin kokenut ja Jumalan kiitos en koskaan sen jälkeen.\n\nPieni emäntäni käyttäytyi kuin enkeli tullessaan hoitamaan minua\nja ilostuttamaan yksinäisyyttäni: sisässäolo teki minut tavattoman\nalakuloiseksi. Se on kiusallista vilkkaalle, toimeliaalle ihmiselle,\nmutta harvalla on vähemmän syytä valitukseen kuin minulla oli. Heti\nkun Catherine poistui herra Lintonin huoneesta, hän ilmestyi minun\nvuoteeni ääreen. Hän jakoi päivänsä meidän keskemme, huvituksiin ei\nsuotu hetkeäkään, hän laiminlöi ateriansa, opintonsa ja leikkinsä,\nja häntä hellempää hoitajaa ei ole ollut. Hänellä täytyi olla\nlämmin sydän, antaessaan minulle niin paljon, vaikka hän rakasti\nisäänsä niin sydämestään. Sanoin hänen päiviensä jakaantuneen\nmeidän keskemme; mutta isäntä meni varhain levolle, ja minä en\ntavallisesti tarvinnut mitään kello kuuden jälkeen, joten ilta oli\nhänen omansa. Ihmisparka! En koskaan tullut ajatelleeksi, mitä hän\nteki teen jälkeen. Ja kuitenkin usein, kun hän katsahti huoneeseeni\ntoivottaakseen minulle hyvää yötä, huomasin hänen poskiensa raikkaan\nvärin ja hentojen sormiensa punerruksen; mutta sen sijaan, että\nolisin kuvitellut tuon värin aiheutuneen kylmästä ratsastuksesta suon\npoikki, luin sen kirjaston lämpimän takkavalkean ansioksi.\n\n\n\n\nXXIV luku\n\n\nKolmen viikon kuluttua kykenin poistumaan huoneestani ja liikkumaan\ntalossa. Ja istuessani ensi kerran ylhäällä illalla pyysin Catherinea\nlukemaan minulle, koska silmäni olivat heikot. Olimme kirjastossa;\nisäntä oli mennyt vuoteeseen. Cathy myöntyi vähän vastahakoisesti\nminun mielestäni; ja kun luulin, etteivät minun kirjavalikoimani\nhäntä miellyttäneet, pyysin häntä valitsemaan jonkin, jota hän luki.\nHän valitsi erään omista mielikirjoistaan ja luki yhtä mittaa tunnin\najan; sitten hän alkoi tuon tuostakin kysellä.\n\n\"Ellen, etkö ole väsynyt? Eikö sinun olisi parasta mennä nukkumaan\nnyt? Tulet sairaaksi, kun olet ylhäällä näin kauan, Ellen.\"\n\n\"En, en, kultaseni, en ole väsynyt\", vastasin säännöllisesti.\n\nKun hän huomasi minut järkähtämättömäksi, hän käytti toista keinoa\nosoittaakseen, ettei hän pitänyt tehtävästään. Hän alkoi haukotella\nja venytellä ja --\n\n\"Ellen, olen väsynyt.\"\n\n\"Lopettakaa sitten ja keskustellaan\", vastasin minä.\n\nSe oli pahempaa. Hän suuttui ja huokaili ja katseli kelloaan, kunnes\nkello tuli kahdeksan, ja meni lopuksi huoneeseensa, ylenmäärin\nunisena, päättääksemme hänen ärtyneestä, masentuneesta ulkomuodostaan\nja siitä, että hän yhtämittaa hieroi silmiään. Seuraavana iltana hän\nnäytti vielä kärsimättömämmältä; ja kolmantena iltana (päästäkseen\nminun seurastani) hän valitti päänsärkyä ja poistui luotani. Pidin\nhänen käytöstään omituisena; ja oltuani pitkän aikaa yksin päätin\nmennä tiedustelemaan, voiko hän paremmin, ja pyytää häntä tulemaan\nsohvalle makaamaan, sen sijaan, että makaisi pimeässä yläkerrassa.\nEn löytänyt Catherinea yläkerrasta enkä alakerrasta. Palvelijat\nvakuuttivat, etteivät he olleet nähneet häntä. Kuuntelin herra\nEdgarin ovella; kaikki oli hiljaista. Palasin Cathyn huoneeseen,\nsammutin kynttiläni ja istuuduin ikkunan ääreen.\n\nOli kirkas kuutamo ja lumivaippa peitti maan; päättelin, että hän\nehkä oli mennyt puutarhaan kävelylle virkistyksekseen. Näin erään\nhenkilön hiipivän puiston sisemmän aitauksen viertä, mutta se ei\nollut nuori emäntäni; kun hiipijä ilmestyi valoon, tunsin hänet\nerääksi rengiksemme. Hän seisoi melkoisen aikaa katsellen tilusten\nläpi johtavalle ajotielle; sitten hän kiiti pois reippaasti, aivan\nkuin olisi nähnyt jotakin, ja palasi pian taluttaen neidin ponya;\nsieltä tuli neitikin juuri ratsulta laskeutuneena ja kävellen sen\nvieressä. Mies vei holhokkinsa varkain ruohikon poikki talliin.\nCathy tuli sisään vierashuoneen ikkunan kautta ja hiipi äänettömästi\nsinne, missä minä odotin häntä. Hän sulki oven hiljaa, riisui lumiset\nkenkänsä, aukaisi hattunsa nauhat ja alkoi juuri ottaa kaapua yltään,\naavistamatta minun vakoiluani, kun yht'äkkiä nousin ja näyttäydyin.\nYllätys sai hänet hetkeksi ymmälle: hän huusi jotakin epäselvästi ja\nseisoi liikkumattomana.\n\n\"Rakas neiti Catherine\", aloin puhua, mutta en torunut, koska hänen\nviimeaikainen ystävällisyytensä oli minuun vaikuttanut syvästi,\n\"missä olette käynyt ratsain tällaiseen aikaan? Ja miksi yritätte\npettää minua kertomalla juttuja? Missä olette ollut? Puhukaa.\"\n\n\"Puiston päässä\", änkytti Cathy. \"Ja minä en ole kertonut juttuja.\"\n\n\"Ettekö missään muualla?\" tiukkasin minä.\n\n\"En\", mutisi hän hiljaa.\n\n\"Oi, Catherine!\" huusin surullisesti. \"Te tiedätte tehneenne väärin,\nsillä muuten teidän ei olisi pakko ladella valheita minulle. Se\nsurettaa minua. Olisin mieluummin kolme kuukautta sairaana, kuin\nkuulisin teidän tahallisesti valehtelevan.\"\n\nCathy hyppäsi eteeni, alkoi itkeä ja kiersi käsivartensa kaulani\nympärille.\n\n\"Niin, Ellen, mutta pelkäsin, että olisit vihainen\", virkkoi\nhän. \"Lupaa, ettet ole vihainen, ja saat tietää täyden totuuden:\nmielestäni on kiusallista salata sitä.\"\n\nIstuuduimme penkille ikkunan eteen; vakuutin hänelle, etten toruisi,\nolipa hänen salaisuutensa mikä tahansa, ja tietysti arvasin sen;\nniinpä hän alkoi:\n\n\"Olen ollut Humisevassa harjussa, Ellen, enkä ole yhtenäkään päivänä\nollut siellä käymättä sen jälkeen kun sairastuit, paitsi kolme kertaa\nennen ja kaksi kertaa jälkeen sinun parantumisesi. Annoin Michaelille\nkirjoja ja kuvia, jotta hän laittaisi Minnyn joka ilta kuntoon ja\nsitten taas veisi sen takaisin talliin; muista ettet _häntäkään_\ntoru. Saavuin Humisevaan harjuun puoli seitsemältä ja tavallisesti\nviivyin siellä puoli yhdeksään asti ja sitten nelistin kotiin. En\nmennyt sinne huvittaakseni itseäni; olin useinkin onneton koko ajan.\nSilloin tällöin olin onnellinenkin, ehkä kerran viikossa. Ensiksi\najattelin, että olisi vaikea tehtävä houkutella sinut suostumaan\nLintonille antamani lupauksen täyttämiseen, sillä kun lähdimme hänen\nluotaan sitouduin käymään seuraavana päivänä. Mutta kun seuraavana\npäivänä jäit yläkertaan, pääsin siitä vaivasta. Kun Michael sulki\npuiston portin lukkoa sinä iltana, sain haltuuni avaimen ja kerroin\nhänelle, miten serkkuni toivoi minun käyvän hänen luonaan, koska\nhän oli sairas eikä voinut tulla Rastaantien moisioon, ja miten\nisä vastustaisi menoani; ja sitten hieroin hänen kanssaan kauppaa,\njotta hän satuloisi ponyn. Hän pitää paljon lukemisesta ja aikoo\nlähitulevaisuudessa lähteä pois meiltä mennäkseen naimisiin; niinpä\nhän lupasi, että saan tehdä kuten tahdon, jos lainaan hänelle kirjoja\nkirjastosta; mutta pidin parempana antaa hänelle omiani, ja se\ntyydytti häntä vielä enemmän.\n\n\"Seuraavalla kerralla käydessäni Linton näytti olevan virkeällä\nmielellä; ja Zillah (hän on taloudenhoitaja) siisti meille huoneen\nja sytytti suuren takkavalkean, sanoen, että koska Joseph oli\nrukouskokouksessa ja Hareton Earnshaw oli ulkona koirineen --\nfasaanimetsästyksessä, meidän metsissämme, niinkuin jälkeenpäin sain\nkuulla -- niin saimme tehdä, mitä halusimme. Hän toi minulle lämmintä\nviiniä ja piparkakkuja ja näytti äärettömän hyväntahtoiselta; ja\nLinton istui nojatuolissa, ja minä istuin pienessä keinutuolissa\nliesikiveyksellä, ja me nauroimme ja juttelimme iloisesti, ja meillä\noli hyvin paljon puhumista; me suunnittelimme, mihin menisimme ja\nmitä tekisimme kesällä. Minun on tarpeetonta sitä toistaa, koska sinä\nsanoisit sitä typeräksi.\n\n\"Kerran me sentään melkein riitelimme. Hän sanoi, että miellyttävin\ntapa viettää kuumaa heinäkuun päivää on levätä aamusta iltaan\nkanervamättäällä keskellä nummea, kun mehiläiset surisevat uneliaasti\nkukkien joukossa, ja leivoset laulavat korkealla yläilmoissa, ja\ntaivas on sininen, ja aurinko paistaa yhtämittaa eikä näy pilven\nhäiventäkään. Sellainen oli hänen ihanteellisin käsityksensä\ntaivaan autuudesta. Minun taas oli: saada keinua humisevassa\nvihreässä puussa, kun länsituuli puhaltaa ja loistavan valkoiset\npilvet kiitävät nopeasti yli taivaan; eikä vain leivosia, vaan\nmyöskin laulurastaita, mustarastaita, hamppuvarpusia ja käkiä olisi\nkaiuttamassa säveliään joka puolelta, ja kaukana näkyisi nummi\nvilpoisena hämyisenä syvänteenä, mutta aivan sen lähellä olisi\nlaajoja kumpuja, joitten korkea ruohikko tuulessa lainehtisi;\nja metsät ja veden loiskina ja koko maailma olisi herännyt ja\nsuunniltaan ilosta. Hän tahtoi kaiken olevan lepoon asettuneena; minä\ntahdoin kaiken säkenöivän ja tanssivan loistavassa riemujuhlassa.\nSanoin, että hänen taivaansa olisi vain puoliksi elossa; hän sanoi,\nettä minun olisi humalassa; sanoin, että nukkuisin hänen taivaassaan,\nja hän sanoi, ettei hän voisi hengittää minun taivaassani, ja alkoi\nkäydä näykkiväksi. Lopulta suostuimme koettelemaan molempia heti kun\ntulisi sopiva ilma; ja sitten suutelimme toisiamme ja olimme ystäviä.\n\n\"Istuttuamme hiljaa tunnin, katselin suuren huoneen sileätä\nmatotonta lattiaa ja ajattelin, miten hauskaa siinä olisi leikkiä,\njos siirtäisimme pöydän pois. Ja pyysin Lintonia kutsumaan Zillahin\navuksemme, jotta rupeaisimme sokkosille; hän koettaisi ottaa meitä\nkiinni; muistathan, että sinäkin koetit, Ellen. Linton ei tahtonut\nleikkiä: se ei ole hauskaa, sanoi hän; mutta hän suostui rupeamaan\nkanssani pallosille. Kaapista löysimme kaksi palloa vanhasta\nlelu-, hyrrä-, vanne-, maila-, ja sulkapallokasasta. Yhteen oli\nmerkitty C. ja toiseen H.; minä halusin saada C:n, koska se merkitsi\nCatherinea ja H ehkä tarkoitti Heathcliffiä, hänen nimeään; mutta\nleseet tunkivat ulos H:sta, eikä Linton pitänyt siitä. Voitin hänet\nalinomaa; hän suuttui taas ja yski ja palasi istuimelleen. Sinä\niltana hänet oli sentään helppo lauhduttaa: hän ihastui kahteen tai\nkolmeen kauniiseen lauluun -- _sinun_ lauluihisi, Ellen; ja kun minun\ntäytyi lähteä, hän pyysi ja rukoili minua tulemaan seuraavana iltana,\nja minä lupasin. Minny ja minä liidimme kotiin keveästi kuin tuuli;\nja aamuun asti uneksuin Humisevasta harjusta ja suloisesta, armaasta\nserkustani.\n\n\"Aamulla olin murheissani; osittain koska sinä voit huonosti ja\nosittain koska toivoin isän tietävän ja hyväksyvän retkeni, mutta\nteenjuonnin jälkeen oli kaunis kuutamo, ja ratsastaessani eteenpäin\nsuru hälveni. Nyt saan viettää toisen onnellisen illan, ajattelin\nitsekseni, ja kaikkein suurinta mielihyvää tuottaa minulle se, että\nkaunis Linton saa nauttia siitä. Nelistin heidän puutarhaansa ja\nolin juuri kääntämäisilläni hevoseni takarakennuksia kohti, kun tuo\nnuorukainen, Earnshaw, tuli vastaani, otti suitset ja pyysi minua\nmenemään sisään pääkäytävän kautta. Hän taputti Minnyn kaulaa,\nja sanoi sen olevan kauniin eläimen ja oli sennäköinen kuin hän\ntoivoisi minun puhuvan hänelle. Minä pyysin häntä vain jättämään\nhevoseni rauhaan, sillä muuten se potkaisisi häntä. Hän vastasi vain\nkansanomaiseen tapaansa: 'eipä siit' olis suurtakaa vahinkoo, vaikk'\nse sen tekiski', ja hän tarkasti sen jalkoja hymyillen. Mutta minun\nteki melkein mieleni antaa hevoseni yrittää; hän meni kuitenkin\naukaisemaan ovea, ja kohottaessaan salpaa hän tarkasteli\nylhäällä olevaa nimikirjoitusta ja virkkoi tyhmän kömpelösti ja\npöyhkeilevästi --\n\n\"Neiti Catherine! Nyt minä osaan lukea tuon.\"\n\n\"Ihmeellistä!\" huudahdin minä. \"Ole niin hyvä ja anna meidän kuulla\nlukemistasi -- sinä _olet_ kehittynyt taitavaksi!\"\n\n\"Hän lausui tavuttain yksikantaan nimen -- 'Hareton Earnshaw'.\"\n\n\"Ja nuo numerot?\" huusin minä rohkaisevasti, huomatessani hänen äkkiä\npysähtyneen.\n\n\"En osaa niitä vielä sanoa\", vastasi hän.\n\n\"Voi, sinua pölkkypäätä!\" virkoin minä nauraen sydämellisesti hänen\nepäonnistumiselleen.\n\n\"Tuo narri katsoa tuijotti hymyn häive huulillaan ja kulmat rypyssä\nkuin epäröiden voisiko hän yhtyä minun ilooni: oliko tämä hilpeätä\ntuttavallisuutta vaiko halveksumista, jota se todella oli. Selvitin\nhänen epäilyksensä rupeamalla jälleen vakavaksi ja pyytämällä, että\nhän menisi pois, sillä minä tulin katsomaan Lintonia enkä häntä. Hän\npunastui -- näin sen kuunvalossa -- hänen kätensä laskeutui salvalta\nja hän kompuroi pois, nöyryytetyn turhamaisuuden esikuvana. Hän oli\nmielestään yhtä etevä kuin Linton varmaankin, koska hän osasi tavata\noman nimensä; ja hän tuli kovin hämilleen, kun minä en ajatellut\nsamalla tavalla.\"\n\n\"Pysähtykäähän, neiti Catherine, kultaseni!\" keskeytin minä. \"Minä en\ntoru, mutta minä en pidä teidän käytöksestänne tässä. Jos te olisitte\nmuistanut, että Hareton on teidän serkkunne yhtä hyvin kuin herra\nHeathcliff, niin olisitte tuntenut, miten sopimatonta on käyttäytyä\ntuolla tavoin. Ainakin hänen halunsa olla yhtä taitava kuin Linton\noli kiitettävää kunnianhimoa, ja luultavasti hän ei opetellut vain\nkerskailemishalusta; en ollenkaan epäile, että te olitte saattanut\nhänet häpeämään tietämättömyyttään edellisellä kerralla, ja teitä\nmiellyttääkseen hän tahtoi korjata puutteen. Ivaillessanne hänen\npuutteellista yritystään olitte kovin sivistymätön. Olisitteko _te_\nvähemmän karkea, jos teidät olisi kasvatettu hänen olosuhteissaan?\nHän oli varmasti lapsena yhtä vilkas ja terävä-älyinen kuin tekin;\nja minua surettaa, että häntä nyt halveksitaan siksi, että tuo ilkeä\nHeathcliff on kohdellut häntä niin väärin.\"\n\n\"Hyvänen aika, Ellen, mutta ethän toki itkene sen vuoksi?\" huudahti\nCathy hämmästyen minun vakavuuttani. \"Mutta odota, niin saat kuulla,\nopetteliko hän aakkosiaan minua miellyttääkseen, ja hyödyttikö olla\nkohtelias tuota raakalaista kohtaan. Menin sisään: Linton lepäsi\nsohvalla ja kohottautui hiukan minua tervehtimään.\n\n\"Tänä iltana minä olen sairas, Catherine kultaseni\", virkkoi hän, \"ja\nteidän on yksin pidettävä yllä puhetta ja sallittava minun kuunnella.\nTulkaa ja istuutukaa viereeni. Olin varma, että täyttäisitte\nlupauksenne, ja pakotan teidät lupaamaan taas, ennenkuin menette.\"\n\n\"Minä tiesin, etten saanut kiihdyttää häntä, koska hän oli sairas;\npuhuin hiljaa enkä kysellyt mitään, ja koetin\" kaikin tavoin olla\närsyttämättä häntä. Minä olin tuonut muutamia kauneimpia kirjojani\nhänelle; hän pyysi minua lukemaan vähäisen eräästä, ja olin juuri\nsuostumaisillani, kun Earnshaw, jota asian tarkempi miettiminen oli\nkatkeroittanut, työnsi oven auki. Hän tuli suoraan luoksemme, tarttui\nLintonin käsivarteen ja veti hänet pois istuimeltaan.\n\n\"Mene omaan huoneeseesi!\" virkkoi hän äänellä, joka oli melkein käheä\nvihasta, ja hänen kasvonsa näyttivät turvonneilta ja raivoisilta.\n\"Vie hänet sinne, jos hän tulee sinua katsomaan, sinä et saa estää\nminua tulemasta tänne. Tiehenne molemmat!\"\n\nHän kiroili meitä eikä antanut Lintonille aikaa vastata, sillä hän\nmelkeinpä heitti hänet keittiöön; ja kun minä seurasin, pusersi\nhän kätensä nyrkkiin, näyttäen haluavansa heittää minut nurin.\nOlin hetkisen pelon vallassa, ja minulta putosi yksi kirja; hän\npotkaisi sen jälkeeni ja sulki oven. Lieden luota kuulin pahanilkistä\nnaurunremakkaa, ja kun käännyin, näin tuon hirveän Josephin siellä\nseisovan hytisemässä ja hieromassa luisevia käsiään.\n\n\"Minä arvasin, että hän survaisisi teidät ulos! Hän on mahtava poika!\nHänessä on oikeata henkeä. Hän tietää -- niin hän tietää yhtä hyvin\nkuin minäkin, kenen täällä tulisi olla isäntänä -- ha-ha-haa! Hän\nojensi teitä asiaan kuuluvasti. Ha-ha-haa!\"\n\n\"Mihin me menisimme?\" kysyin serkultani välittämättä vanhan lurjuksen\nivasta.\n\n\"Linton oli kalpea ja värisi. Silloin hän ei ollut kaunis, Ellen:\nah, ei! hän näytti kauhealta, sillä hänen laihoille kasvoilleen ja\nsuuriin silmiinsä oli kohonnut raivoisan, voimattoman vihan ilme.\nHän tarttui oven ripaan ja pudisteli sitä, mutta se oli sisäpuolelta\nlukittu.\n\n\"Minä tapan sinut, ellet päästä minua sisään! Minä tapan sinut, ellet\npäästä minua sisään!\" hän pikemminkin kirkui kuin puhui. \"Piru! piru!\n-- minä tapan sinut -- minä tapan sinut!\"\n\n\"Josephin remakkanauru kuului taas.\n\n\"Kas noin, tuo on isän perintöä\", virkkoi hän. \"Tuo on isää! Meissä\non kaikissa jotakin molemmista vanhemmista! Älä välitä vähääkään,\nHareton poika -- älä pelkää -- ei hän sinne pääse!\"\n\n\"Tartuin Lintonin käteen ja koetin vetää häntä pois, mutta hän kirkui\nniin hirvittävästi, etten uskaltanut käydä käsiksi. Lopulta hänen\nkirkunansa päättyi kauheaan yskänpuuskaan; veri tulvi hänen suustaan,\nja hän kaatui maahan. Minä juoksin pihalle kauhusta pahoinvoivana;\nhuusin Zillahia niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuuli pian huutoni;\nhän oli lehmiä lypsämässä lakassa navetan takana ja kiiruhti työstään\ntiedustellen, mikä oli hätänä? Olin niin kiihtynyt, etten voinut\nselittää; vedin hänet mukaani sisään, etsien Lintonia. Earnshaw\noli tullut katsomaan aiheuttamaansa pahaa ja oli juuri viemässä\npoikaparkaa yläkertaan. Zillah ja minä seurasimme häntä, mutta\nHareton pysähdytti minut portaiden päähän ja sanoi, etten minä saa\nmennä sisään; minun on mentävä kotiin. Minä sanoin, että hän oli\ntappanut Lintonin, ja että minä _menen_ sisään. Joseph lukitsi oven\nja selitti, ettei minun pitäisi tehdä 'mitään senkaltaista', ja kysyi\nminulta, olinko minä päättänyt ruveta yhtä hulluksi kuin Lintonkin.\nSeisoin ja itkin, kunnes taloudenhoitajatar palasi. Hän vakuutti,\nettä Linton voisi paremmin tuossa tuokiossa, mutta ettei sellainen\nkirkuminen ja häly ollut hänelle hyväksi, ja hän tarttui minuun ja\nmelkein kantoi minut talon puolelle.\n\n\"Ellen, olin valmis repimään tukan päästäni! Nyyhkytin ja itkin niin,\nettä silmäni olivat melkein sokeat; ja roisto, jota sinä niin suosit,\nseisoi vieressä; vähän väliä hän pyysi minua 'vaikenemaan' ja väitti\nolevansa syytön; lopuksi, kun vakuutin, että kertoisin isälleni ja\nettä hänet vangittaisiin ja hirtettäisiin, pelästyi hän niin, että\nalkoi itse niiskuttaa ja kiiruhti ulos salatakseen pelkurimaisen\nlevottomuutensa. Mutta en vieläkään päässyt eroon hänestä. Kun he\nviimein pakottivat minut poistumaan ja kun olin kulkenut noin sata\nyardia talosta, ilmestyi Hareton yht'äkkiä tienvierustalta varjosta,\npysähdytti Minnyn ja tarttui kiinni minuun.\n\n\"Neiti Catherine, minä olen tavattomasti pahoillani\", alkoi hän,\n\"mutta on surkean paha juttu --\"\n\n\"Löin häntä piiskallani, sillä luulin hänen aikovan murhata minut.\nHän irroitti kätensä ja karjaisi jonkin kauhean kirouksensa, ja minä\nnelistin kotiin melkein tajuttomana.\n\n\"Sinä iltana en sanonut sinulle hyvää yötä enkä seuraavana mennyt\nHumisevaan harjuun; minulla oli tavattoman kova halu mennä, mutta\nolin omituisen kiihtynyt ja toisinaan pelkäsin saavani kuulla, että\nLinton on kuollut; ja toisinaan värisin ajatellessani, että kohtaisin\nHaretonin. Kolmantena päivänä rohkaisin mieleni: en voinut sietää\npitempää jännitystä ja karkasin vielä kerran. Menin kävellen kello\nviideltä, sillä luulin voivani hiipiä taloon ja Lintonin huoneeseen\nhuomaamatta. Koirat antoivat kuitenkin tiedon lähestymisestäni.\nZillah otti minut vastaan ja sanoen 'pojan olevan kauniisti\nparanemaan päin' johdatti minut pieneen, siistiin huoneeseen, jonka\nlattia oli peitetty matoilla; siellä minä sanomattomaksi ilokseni\nnäin Lintonin lepäävän sohvalla ja lukevan erästä kirjaani. Mutta\nhän ei puhunut minulle eikä katsonut minuun kokonaiseen tuntiin,\nEllen, hänellä on sellainen onneton luonne. Ja kun hän sitten aukaisi\nsuunsa, hämmästytti hän minut tykkänään valheellisesti väittämällä,\nettä minä olin aiheuttanut mellakan ja ettei Haretonissa ollut vikaa!\nKykenemättä vastaamaan muuten kuin vihaisesti, lähdin pois huoneesta.\nHän huusi jälkeeni hiljaa 'Catherine'. Hän ei arvannut, että hänelle\nvastattaisiin niin, mutta en halunnut kääntyä takaisin; ja seuraavana\npäivänä jäin taas kotiin ja tein jo melkein päätöksen olla menemättä\nenää hänen luokseen. Mutta oli niin murheellista mennä vuoteeseen\nja nousta ylös kuulematta hänestä mitään, että päätökseni haihtui\nilmaan, ennenkuin sitä vielä oli kunnolla tehtykään. Kerran tuon\nmatkan tekeminen _oli_ näyttänyt väärältä, nyt näytti väärältä olla\nmenemättä. Michael tuli kysymään, onko hänen satuloitava Minny; minä\nsanoin 'kyllä' ja luulin olevani velvollisuutta täyttämässä, kun\nMinny kiidätti minua yli mäkien. Minun täytyi ratsastaa päätyikkunain\nohi päästäkseni pihaan: saapumiseni salaaminen ei hyödyttänyt mitään.\n\n\"Nuori herra on talon puolella\", sanoi Zillah, kun hän näki\nminun aikovan mennä vierashuoneeseen. Menin sisään; Earnshaw oli\nmyös siellä, mutta poistui heti huoneesta. Linton istui suuressa\nnojatuolissa puolinukuksissa; menin tulen ääreen ja aloin vakavalla\näänellä, puolittain tosissani:\n\n\"Koska ette pidä minusta, Linton, ja koska luulette minun tulevan\ntahallani loukkaamaan teitä ja luulottelette minun tekevän niin joka\nkerran, on tämä viimeinen tapaamisemme: sanokaamme jäähyväiset; ja\nkertokaa herra Heathcliffille, ettette halua minua kohdata, ja ettei\nhänen enää tarvitse keksiä tämän asian takia valheita.\"\n\n\"Istuutukaa ja riisukaa hattunne, Catherine\", vastasi hän. \"Olette\nniin paljon onnellisempi kuin minä, että teidän tulisi olla\nparempikin. Isä puhuu tarpeeksi minun virheistäni ja ivailee minua\nyllinkyllin, saattaen minut luonnollisesti epäilemään itseäni. Usein\nepäilen, enkö olekin niin täydellisesti arvoton, kuin hän sanoo minun\nolevan; ja silloin tunnen itseni niin häijyksi ja katkeraksi, että\nvihaan kaikkia! _Olen_ arvoton ja pahasisuinen ja pahaluonteinen\nmelkein aina; ja jos _tahdotte_, voitte sanoa jäähyväiset; sillä\ntavalla pelastutte mieliharmista. Mutta Catherine, ole minua kohtaan\nkuitenkin vähän oikeamielinen, usko, että olisin yhtä suloinen ja\nyhtä lempeä ja yhtä hyvä kuin sinä olet, jos voisin olla; olisin\nyhtä kernaasti sellainen ja enemmänkin, kuin yhtä onnellinen ja\nyhtä terve. Ja usko, että hyvyytesi on pannut minut rakastamaan\nsinua syvemmin, kuin jos ansaitsisin sinun rakkautesi, ja vaikka en\nole voinut enkä voi olla näyttämättä luontoani sinulle, niin olen\npahoillani ja kadun sitä; ja tulen olemaan pahoillani ja katumaan\nsitä kuolemaani saakka!\"\n\n\"Tunsin hänen puhuvan totta; ja tunsin, että minun täytyy antaa\nhänelle anteeksi: ja vaikka hän riitelisi jo seuraavalla hetkellä,\non minun taas annettava hänelle anteeksi. Me sovimme, mutta me\nitkimme molemmat koko ajan kun viivyin siellä: ei se johtunut\npelkästä surusta, vaikka _olinkin_ pahoillani, että Lintonilla oli\nniin kieroon kasvanut luonne. Hän ei koskaan anna ystäviensä olla\nrauhassa, eikä hän koskaan tule itse olemaan rauhassa. Sen illan\njälkeen olen joka ilta mennyt hänen pieneen vierashuoneeseensa, koska\nhänen isänsä palasi seuraavana päivänä.\n\n\"Kolme kertaa luulisin meidän olleen yhtä iloisia ja toivorikkaita\nkuin olimme ensimmäisenä iltana; muut vierailuistani olivat synkkiä\nja kiusallisia: toisinaan hänen itsekkyytensä ja ylenkatseensa takia\nja toisinaan hänen kärsimyksiensä tähden. Olen oppinut kestämään\nedellistä loukkaantumatta siitä enemmän kuin viimeksimainitustakaan.\nHerra Heathcliff välttää minua tahallaan: olen tuskin ollenkaan\nnähnyt häntä. Kun viime sunnuntaina tulin tavallista varhaisemmin,\nkuulin hänen moittivan ilkeästi Linton-parkaa hänen käytöksestään\nedellisenä iltana. En ymmärrä, miten hän tiesi siitä, ellei hän\nkuunnellut. Linton oli tosiaankin käyttäytynyt loukkaavasti, mutta\nse oli minun asiani, ja minä keskeytin Heathcliffin nuhdesaarnan\nastumalla huoneeseen ja sanomalla sen hänelle. Hän purskahti nauruun\nja meni pois, sanoen olevansa iloinen, että katselin asiaa siltä\nkannalta. Senjälkeen olen pyytänyt Lintonia kuiskaamaan katkerat\nsanansa. Nyt olet kuullut kaiken, Ellen. Minua ei voida estää\nmenemästä Humisevaan harjuun aiheuttamatta onnettomuutta kahdelle\nhenkilölle, kun taas, ellet kerro isälle, ei sinne menoni häiritse\nkenenkään rauhaa. Ethän kerro, vai kuinka? On kovin sydämetöntä, jos\nkerrot.\"\n\n\"Sen asian ratkaisen huomenna, neiti Catherine\", vastasin minä.\n\"Siihen tarvitaan miettimisaikaa, niinpä jätän teidät lepäämään ja\nmenen ajattelemaan sitä.\"\n\nAjattelin sen ääneen isäntäni luona; menin suoraan. Cathyn huoneesta\nhänen huoneeseensa ja kerroin koko jutun: jätin sentään pois\nCatherinen keskustelut serkkunsa kanssa enkä maininnut Haretonia.\nHerra Linton oli hämmästyneempi ja pahastuneempi, kuin hän halusi\nminulle myöntää. Aamulla Catherine sai tietää minun pettäneen hänen\nluottamuksensa ja hän sai myös tietää salaisten vierailujensa\npäättyneen. Turhaan hän itki ja vääntelehti kiellon vuoksi ja pyysi\nisäänsä säälimään Lintonia; ainoa lohdutus, minkä hän sai oli\nlupaus, että hänen isänsä kirjoittaisi Lintonille myönnytyksen käydä\nRastaantien moisiossa milloin halusi; mutta samalla hän selitti,\nettei Lintonin enää tarvitse odottaa Catherinea Humisevaan harjuun.\nEhkäpä hän olisi nähnyt tarpeelliseksi tämänkin heikon lohdutuksen\nepäämisen, jos hän olisi tuntenut sisarenpoikansa luonteen ja\nsairaalloisuuden.\n\n\n\n\nXXV luku\n\n\n\"Nämä asiat tapahtuivat viime talvena, herra\", virkkoi rouva Dean,\n\"tuskin enemmän kuin vuosi sitten. Viime talvena en ajatellut,\nettä kahdentoista kuukauden kuluttua huvittaisin vierasta henkilöä\nkertomalla perheestäni! Mutta kukapa sentään tietää, kuinka kauan\nte tulette olemaan vieras? Te olette liian nuori tyytyäksenne aina\nelämään yksinäisenä, ja melkein kuvittelen, ettei kukaan voi nähdä\nCatherine Lintonia rakastumatta häneen. Te hymyilette; mutta miksi\nnäytätte niin pirteältä ja kiintyneeltä, kun puhun hänestä? Ja miksi\nolette pyytänyt minua ripustamaan hänen kuvansa lietenne yläpuolelle?\nJa miksi --?\"\n\n\"Seis, hyvä ystäväni!\" huusin minä. \"Saattaa olla varsin mahdollista,\nettä häntä rakastan, mutta rakastaisiko hän minua? Epäilen sitä\nliian paljon, pannakseni rauhani alttiiksi juoksemalla kiusaukseen:\neikä minun kotini ole täällä. Minä olen hyörivästä maailmasta, ja\nsen syliin minun täytyy palata. Jatkakaa! Totteliko Catherine isänsä\nkäskyjä?\"\n\n\"Hän totteli\", jatkoi taloudenhoitaja. \"Catherinen rakkaus isään\noli yhä hänen sydämensä johtavin tunne, ja hänen isänsä puhui\nsuuttumatta: hän puhui syvällä hellyydellä, kuin ihminen, joka juuri\non jättämäisillään aarteensa vaarojen ja vihollisten keskelle, missä\nhänen muistettavat sanansa olisivat ainoa apu, jonka hän voisi jättää\ntytärtään ohjaamaan. Hän sanoi minulle muutamia päiviä jälkeenpäin:\n\n\"Toivon, että sisarenpoikani kirjoittaisi minulle, Ellen, tai kävisi\ntervehtimässä. Sanohan minulle vilpittömästi, mitä hänestä ajattelet.\nOnko hän muuttunut parempaan päin ja onko parantumisen toivoa hänen\nkehityttyään mieheksi.\"\n\n\"Hän on kovin heiveröinen, herra\", vastasin minä; \"ja todennäköisesti\nhän tuskin elää miehuusikään, mutta sen voin sanoa, ettei hän ole\nisäänsä; ja jos neiti Catherine onnettomuudekseen naisi hänet,\nvoisi hän häntä ohjata; ellei hän olisi liian hemmoitteleva.\nTeillä isänä on kuitenkin yllinkyllin aikaa tutustuaksenne häneen\nja päättääksenne, sopiiko hän Catherinelle; hänen täysi-ikäiseksi\ntuloonsa on vielä neljä vuotta ja enemmänkin.\"\n\nEdgar huokasi; sitten hän meni ikkunan luo ja katseli. Gimmertonin\nkirkkoa. Oli sumuinen ilta, mutta helmikuun aurinko valaisi heikosti\nja voimme juuri ja juuri erottaa kaksi kuusta hautuumaalla ja\nhajallaan olevat hautakivet.\n\n\"Olen rukoillut usein\", puhui hän melkein itsekseen, \"että se\nsaapuisi, mikä on tulossa, ja nyt alan peräytyä ja pelätä sitä.\nLuulin, ettei muisto siitä hetkestä, jolloin minä sulhasena kuljin\ntuota laaksoa, olisi niin suloinen kuin aavistus siitä, että\nminut pian, muutaman kuukauden perästä, ehkäpä viikonkin, viedään\npois ja kätketään sen hiljaiseen hautaan! Ellen, olen ollut kovin\nonnellinen pienen Cathyni kanssa: talviöinä ja kesäpäivinä hän\noli elävä toivoni. Mutta olen ollut yhtä onnellinen miettiessäni\nitsekseni noiden hautakivien ääressä, tuon vanhan kirkon luona.\nPitkinä kesäkuun iltoina olen levännyt hänen äitinsä vihreällä\nhautakummulla, ja toivonut -- kaihonnut aikaa, jolloin saisin levätä\nsen alla. Mitä voin tehdä Cathyn hyväksi? Kuinka minun on jätettävä\nhänet? En välittäisi hetkeäkään siitä, että Linton on Heathcliffin\npoika enkä siitäkään että hän ottaisi Cathyn minulta, jos hän\nvoisi korvata Cathylle minun poismenoni. En välittäisi, vaikka\nHeathcliff saavuttaisikin päämääränsä ja riemuitsisi riistäessään\nminulta viimeisen onneni! Mutta jos Linton olisi arvoton -- vain\nisänsä heikko välikappale -- en voisi luovuttaa Cathya hänelle! Ja\nvaikka on vaikeata musertaa Cathyn hilpeätä luonnetta, täytyy minun\njaksaa kestää hänen suruaan niin kauan kuin elän, ja jättää hänet\nyksinäiseksi kuollessani. Oma armaani! Luovuttaisin hänet mieluummin\nJumalalle ja kätkisin hänet maan poveen, ennenkuin itse sinne joudun.\"\n\n\"Luovuttakaa hänet Jumalalle sellaisenaan\", vastasin minä, \"ja jos\nmenettäisimme teidät -- josta Jumala varjelkoon -- olen Hänen\navullaan oleva Cathyn ystävä ja neuvonantaja viimeiseen asti. Neiti\nCatherine on hyvä tyttö: en usko, että hän vapaaehtoisesti tekee\nväärin; ja ihmiset jotka tekevät velvollisuutensa saavat aina lopuksi\npalkkionsa.\"\n\nKevät edistyi, mutta isäntäni ei vain oikein voimistunut, vaikka hän\nuudestaan alkoikin tehdä kävelyretkiä viljelyksillemme tyttärensä\nseurassa. Cathy, kokemattomana havaintojentekijänä, piti tätä\ntoipumisen merkkinä; ja kun hänen isänsä posket olivat usein\nhehkuvat ja silmät loistavat, oli Cathy varma hänen paranemisestaan.\nTyttärensä seitsemäntenätoista syntymäpäivänä herra Linton ei mennyt\nhautausmaalle; silloin satoi ja minä huomautin:\n\n\"Ette varmaankaan tänä iltana mene ulos, herra?\"\n\nHän vastasi:\n\n\"En, tänä vuonna siirrän menoni vähän myöhemmäksi.\" Hän kirjoitti\nuudestaan Lintonille, ilmoittaen suuren halunsa saada tavata häntä;\njos tuo invaliidi olisi ollut mahdollinen esiteltäväksi, olen\nvarma, että hänen isänsä olisi antanut hänen tulla. Näin ollen hän\nohjeita noudattaen kirjoitti vastaukseksi, että herra Heathcliff\nvastustaa hänen Rastaantien moisiossa käyntiään; mutta hänen setänsä\nystävällinen muistaminen ilahdutti häntä, ja hän toivoi toisinaan\nkävelyretkillään kohtaavansa hänet, jolloin hän henkilökohtaisesti\nanoisi, ettei hänen serkkuaan ja häntä niin täydellisesti erotettaisi.\n\nTämä osa kirjettä oli yksinkertainen ja ehkä hänen itsensä\nsepittämä. Heathcliff tiesi hänen osaavan pyytää Catherinen seuraa\nkaunopuheisesti.\n\n\"Minä en pyydä\", kirjoitti hän, \"että hän kävisi täällä; mutta enkö\nminä saa koskaan nähdä häntä, koska isäni kieltää minua menemästä\nhänen kotiinsa, ja Te kiellätte häntä tulemasta minun kotiini? Olkaa\nniin hyvä ja ratsastakaa hänen kanssaan toisinaan Humisevaan harjuun,\nja antakaa meidän vaihtaa muutamia sanoja Teidän läsnäollessanne!\nMe emme ole tehneet mitään, minkä takia ansaitsisimme tämän eron;\nettekä Te ole vihainen minulle: Teillä ei ole mitään syytä olla\nsuvaitsematta minua, senhän myönnätte itse. Rakas eno! Lähettäkää\nminulle huomenna ystävällinen kirje, joka lupaa minulle, että saan\ntavata Teidät, missä vain tahdotte, paitsi ei Rastaantien moisiossa.\nUskon Teidän keskustelustamme havaitsevan, etten luonteeltani ole\nisäni lainen: hän myöntää minun olevan enemmän Teidän sisarenpoikanne\nkuin hänen poikansa; ja vaikka minulla onkin virheitä, jotka tekevät\nminut arvottomaksi Catherinelle, on Cathy antanut ne anteeksi, ja\nhänen vuokseen tulisi Teidänkin se tehdä. Te tiedustelette minun\nterveyttäni -- se on parempi; mutta kun minulta riistetään kaikki\ntoivo, ja kun minut tuomitaan yksinäisyyteen tai niiden seuraan,\njotka eivät koskaan ole rakastaneet eivätkä koskaan tule rakastamaan\nminua, niin kuinka voin olla iloinen ja terve?\"\n\nEdgar, vaikka hän säälikin poikaa, ei voinut myöntyä pyyntöön, koska\nhän ei voinut itse seurata Catherinea. Hän lupasi, että he kesällä\nehkä voisivat kohdata toisensa, hän toivoi, että Linton sillä\nvälin tuon tuostakin kirjoittaisi, ja hän sitoutui antamaan tälle\nneuvoja ja lohdutusta, mikäli siihen kirjeellisesti kykeni, sillä\nhän tiesi tarkalleen Lintonin vaikean aseman perheen keskuudessa.\nLinton myöntyi; ja ellei hänellä olisi ollut hillitsijää, hän\nolisi ehkä pilannut kaiken täyttämällä kirjeensä syytöksillä ja\nvalituksilla, mutta hänen isänsä vartioi häntä huolellisesti; ja\ntietysti hän vaati, että joka rivi isäntäni lähettämistä kirjeistä\nnäytettiin; niinpä Linton siis, sen sijaan, että olisi kirjoittanut\nomista henkilökohtaisista kärsimyksistään ja epätoivostaan, jotka\nolivat aina hänen ajatustensa tärkeimpinä kohteina, puhui julmasta\nkiellosta, joka erotti hänet ystävästä ja rakastetusta, ja huomautti\nlempeästi, että herra Edgarin on myönnettävä heille kohtaus, sillä\nmuussa tapauksessa hän pelkäsi herra Edgarin tahallaan pettävän häntä\ntyhjillä lupauksilla.\n\nCathy oli voimakas liittolainen kotona; ja viimein he yhdessä\npakottivat isäntäni myöntämään, että he saisivat noin kerran viikossa\ntehdä ratsastus- tai kävelyretken Rastaantien moision viereisille\nnummille, minun holhoukseni alaisina, sillä heinäkuussa herra\nEdgarin terveys yhä huononi. Vaikka hän oli vuosittain säästänyt\nosan tuloistaan perinnöksi nuorelle emännälleni, toivoi hän\nluonnollisesti, että tämä saisi jäädä -- tai ainakin lyhyen ajan\nkuluttua palata esi-isäinsä taloon, ja hän ajatteli, että ainoana\ntakeena tästä oli liitto hänen miespuolisen perillisensä kanssa.\nHänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että tämä heikkeni melkein\nyhtä nopeasti kuin hän itsekin, eikä luullakseni kellään ollut:\nlääkäriä ei käytetty Humisevassa harjussa, ja kukaan ei nähnyt\nnuoren Heathcliffin tekevän ilmoitusta terveydentilastaan meille.\nMinä puolestani aloin luulla, että aavistukseni olivat vääriä,\nja että hänen täytyi olla toipumassa, kun hän ehdotti ratsastus- ja\nkävelyretkiä nummille ja näytti vakavasti ajavan aikomustaan\nperille. En olisi voinut kuvitella isän kohtelevan kuolevaa lastaan\nniin itsevaltiaasti ja ilkeästi, kuin jälkeenpäin sain kuulla\nHeathcliffin kohdelleen Lintonia pakottaessaan tämän teeskentelemään\nmalttamattomuutta. Hänen ponnistuksensa kasvoivat sitä mukaa kuin\nkuolema lähestyi uhaten tehdä tyhjäksi hänen ahneet ja tunnottomat\nsuunnitelmansa.\n\nXXVI luku\n\nKesän paras aika oli ohi jo, kun Edgar vastahakoisesti myöntyi heidän\nkärkkymisiinsä ja kun Catherine ja minä ensi kerran ratsastimme\nkohtaamaan hänen serkkuaan. Oli painostava, helteinen päivä: aurinko\noli pilvessä, mutta taivas oli liian täplikäs ja utuinen uhatakseen\nsadetta, ja meidän kohtauspaikaksemme oli määrätty teiden risteys\ntienviitan luona. Mutta saapuessamme sinne tuli sanantuojaksi\nlähetetty pieni paimenpoika ilmoittamaan meille, että --\n\n\"Nuori herra Linton odottaa aivan lähellä Humisevan harjun tällä\npuolella, ja hän olisi kovin kiitollinen, jos me ajaisimme vielä\nvähän kauemmaksi.\"\n\n\"Niinpä nuori herra Linton on unohtanut enonsa ensimmäisen\nmääräyksen\", huomautin minä. \"Hän pyysi meitä pysyttelemään\nRastaantien moision maalla, ja joudumme heti pois siltä.\"\n\n\"Käännämme hevosemme kotiin päin päästyämme Lintonin luo\", vastasi\ntoverini; \"suuntaamme retkemme kotia kohti.\"\n\nMutta kun pääsimme hänen luokseen paikkaan, joka oli tuskin\nneljännesmailin päässä hänen omalta oveltaan, me huomasimme, ettei\nhänellä ollut hevosta; ja meidän täytyi jättää omamme syömään ja\nastua ratsailta. Hän makasi kanervamättäällä saapumistamme odottaen\neikä noussut, ennenkuin tulimme muutaman yardin päähän.\n\nJa sitten hän käveli niin hoippuen ja näytti niin kalpealta, että\nhuudahdin heti:\n\n\"Hyvänen aika, herra Heathcliff, tänä aamuna te ette jaksa nauttia\nhuviretkestä. Miten sairaalta te näytätte!\"\n\nCatherine katseli häntä surullisena ja hämmästyneenä: ilonhuudahdus\nhänen huulillaan muuttui voivotukseksi ja onnittelut heidän kauan\nodotetun kohtauksensa johdosta tiedusteluksi, voiko hän tavallista\nhuonommin?\n\n\"En, paremmin, paremmin!\" huohotti Linton vavisten ja pitäen kiinni\nCatherinen kädestä, kuin tarvitsisi hän sitä tuekseen, ja sillävälin\nhänen suuret siniset silmänsä tarkastivat Catherinea arasti; silmien\nympärillä olevat kuopat muuttivat niissä kerran olleen raukean ilmeen\nrumaksi kesyttömyydeksi.\n\n\"Mutta tehän olette heikompi\", väitti hänen serkkunsa, \"heikompi,\nkuin nähdessäni teidät viimeksi; olette laihempi ja --\"\n\n\"Olen väsynyt\", vastasi Linton nopeasti. \"Tänään on liian kuuma\nkävellä, levätään täällä. Ja aamulla tunnen itseni usein sairaaksi --\nisä sanoo minun kasvavan niin nopeasti.\"\n\nCathya ei tämä tyydyttänyt, mutta hän istuutui, ja Linton lojui\nmaassa hänen vieressään.\n\n\"Tämähän tuo mieleen teidän paratiisinne\", virkkoi Catherine koettaen\nolla iloinen. \"Muistattehan ne kaksi päivää, jotka lupasimme\nviettää siinä paikassa, ja sillä tavalla, jota kumpikin piti\nmiellyttävimpänä? Tämä on melkein teidän paratiisinne, ellei olisi\npilviä, mutta nehän ovat niin utuisia ja hauraita: se on kauniimpaa\nkuin päivänpaiste. Ensi viikolla me ratsastamme Rastaantien moision\npuistoon, jos te siihen kykenette, ja koetamme minun paratiisiani.\"\n\nLinton ei näyttänyt muistavan, mistä Catherine puhui, ja keskustelun\njatkaminen tuotti hänelle ilmeisesti suurta vaivaa. Hän oli niin\nvälinpitämätön Catherinen alkamia keskustelun aiheita kohtaan ja niin\ntäydellisesti kykenemätön ollenkaan huvittamaan Catherinea, ettei\ntämä voinut peittää pettymystään. Eräänlainen epämääräinen muutos oli\ntapahtunut Lintonin koko olennossa ja käyttäytymisessä. Tuo äreys,\njonka lempeys saattoi lauhduttaa hellyydeksi, oli vaihtunut penseäksi\ntylsyydeksi; hän ei ollut enää oikutteleva lapsi, joka kiukkuilee\nja kiusaa, jotta sitä mairiteltaisiin, vaan itsekylläinen kärttyisä\nparantumaton sairas, joka torjui lohdutuksen ja oli valmis pitämään\ntoisten hyväntahtoista iloa loukkauksena. Catherine huomasi, kuten\nminäkin, että Linton piti pikemminkin rangaistuksena kuin nautintona\nmeidän seuraamme, eikä Cathy yhtään häikäillyt ehdottaessaan hetken\nkuluttua poislähtöä. Tuo ehdotus herätti Lintonin odottamatta\nhorroksestaan, ja hän joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän katseli\npeloissaan Humisevaan harjuun päin ja pyysi Cathyä jäämään vielä\nainakin puoleksi tunniksi.\n\n\"Mutta minä luulen\", virkkoi Cathy, \"että teidän olisi mukavampi\nolla kotona kuin istua täällä; ja näen, että kertomukseni, lauluni\nja rupatteluni eivät tänään huvita teitä. Näiden kuuden kuukauden\nkuluessa te olette tullut viisaammaksi kuin minä ettekä välitä minun\nhuveistani nyt. Jään kuitenkin mielihyvin, jos voin ilahduttaa teitä.\"\n\n\"Jääkää tekin lepäämään\", vastasi Linton. \"Catherine, älkää luulko\ntai sanoko minua _kovin_ sairaaksi: painostava ilma ja kuumuus\ntekevät minut synkäksi; ja kävelin, ennenkuin te tulitte, liian\npaljon minun kävelykseni. Oletteko hyvä ja sanotte enolle, että olen\nmelko terve?\"\n\n\"Kerron hänelle, että _te_ sanotte olevanne terve, Linton. Minä en\nvoisi vakuuttaa teidän sitä olevan\", huomautti nuori neiti ihmetellen\ntoisen järkähtämätöntä väitettä, joka ilmeisesti oli valhetta.\n\n\"Ja tulkaa tänne taas ensi torstaina\", jatkoi hän karttaen Cathyn\nhämmästynyttä katsetta. \"Ja viekää hänelle minun parhaat kiitokseni\nsiitä, että hän antaa teidän tulla -- minun parhaat kiitokseni,\nCatherine. Ja -- ja jos _kohtaatte_ minun isäni, ja jos hän kyselee\nteiltä minusta, niin älkää saattako häntä pitämään minua kovin\nhiljaisena ja tyhmänä: älkää näyttäkö surulliselta ja alakuloiselta,\nkuten _te_ nyt näytätte -- hän tulee niin vihaiseksi!\"\n\n\"Minä en välitä vähääkään hänen vihastaan\", huudahti Cathy, joka\nluuli että viha kohdistuisi häneen.\n\n\"Mutta minä välitän\", virkkoi hänen serkkunsa väristen. \"_Älkää_\nyllyttäkö häntä minua vastaan, Catherine, sillä hän on kovin ankara.\"\n\n\"Onko hän tyly teille, herra Heathcliff?\" tiedustelin minä. \"Onko\nhän väsynyt hemmoittelemaan ja siirtynyt passiivisesta vihasta\naktiiviseen?\"\n\nLinton katsahti minuun, mutta ei vastannut; ja kun, Cathy oli istunut\nhänen vieressään vielä kymmenen minuuttia, jonka kuluessa Lintonin\npää vaipui uneliaasti rintaa vasten ja hän huokaili rasituksesta\nja tuskasta, puhumatta sanaakaan, alkoi neiti lohdutuksekseen\netsiä mustikoita ja jakoi tutkimustensa tulokset minun kanssani;\nhän ei tarjonnut niitä Lintonille, sillä hän näki, että pitkitetty\nhuomaavaisuus vain rasittaisi ja pahoittaisi tätä.\n\n\"Eikö nyt jo ole kulunut puoli tuntia, Ellen?\" kuiskasi hän korvaani\nviimein. \"En ymmärrä, miksi viipyisimme. Hän on nukkunut, ja isä\nikävöi meitä takaisin.\"\n\n\"Hyvänen aika, emmehän saa jättää häntä nukkumaan\", vastasin minä.\n\"Odottakaa kunnes hän herää ja olkaa kärsivällinen. Olitte kovin\nkärkäs tänne tulemaan, mutta halunne nähdä Linton-parkaa on nopeasti\nhaihtunut.\"\n\n\"Miksi _hän_ halusi tavata minua?\" vastasi Catherine. \"Pidin hänestä\nennen, silloinkin kuin hän oli kaikkein huonoimmalla tuulellaan,\npaljon enemmän kuin nyt noin omituisena. Tuntuu, kuin tämä olisi\nollut raskas velvollisuus, joka hänen oli pakko suorittaa -- tämä\nkohtaus -- pelosta, että hänen isänsä toruisi häntä. Mutta tuskinpa\ntulen tänne vain miellyttääkseni herra Heathcliffiä, olipa hänellä\nmitä syitä hyvänsä määrätä Lintonille tämä rangaistus. Ja vaikka\niloitsenkin, kun Linton on terveempi, olen pahoillani, että hän on\nvähemmän miellyttävä ja pitää minusta niin paljon vähemmän.\"\n\n\"Luuletteko _hänen_ siis olevan terveemmän?\" kysyin minä.\n\n\"Niin luulen\", hän vastasi, \"koska hän aina ennen puhui niin paljon\nkärsimyksistään, muistathan. Hän ei ole melko terve, kuten hän käski\nminun sanoa isälle, mutta todennäköisesti hän voi paremmin.\"\n\n\"Siinä me olemme eri mieltä, neiti Cathy\", huomautin minä; \"minä\narvelen hänen olevan paljon sairaamman.\"\n\nSiinä samassa Linton heräsi unestaan hyvin säikähtyneenä ja kysyi,\noliko joku huutanut hänen nimeään.\n\n\"Ei\", virkkoi Catherine, \"ellei unessa. En ymmärrä, miten te voitte\nnukkua ulkona, vieläpä aamulla.\"\n\n\"Luulin kuulevani isäni äänen\", hän huohotti katsellen ympärilleen.\n\"Oletteko varma, ettei kukaan puhunut?\"\n\n\"Aivan varma\", vastasi hänen serkkunsa. \"Ellen ja minä vain\nväittelimme teidän terveydestänne. Oletteko tosiaankin vahvempi,\nLinton, kuin meidän erotessamme talvella? Jos olette, olen varma,\nettä eräs puoli teistä ei ole voimakkaampi -- teidän kiintymyksenne\nminuun: sanokaa oletteko?\"\n\nKyynelet alkoivat vuotaa Lintonin silmistä, kun hän vastasi: \"Olen,\nolen, minä olen terveempi!\" Mutta hän oli yhä kuvitellun äänen\nlumoissa, ja hänen katseensa harhailivat etsien äänen omistajaa.\nCathy nousi seisomaan. \"Nyt meidän täytyy erota\", hän sanoi. \"Enkä\nsalaa, että kohtauksemme on tuottanut minulle suurta pettymystä,\nvaikk'en mainitse sitä kenellekään muulle kuin teille: ei silti, että\npelkäisin herra Heathcliffiä.\"\n\n\"Vaiti\", mutisi Linton, \"Jumalan tähden, vaiti! Hän tulee.\" Ja\nhän tarttui Catherinen käsivarteen yrittäen pidättää tätä; mutta\nkuullessaan tuon ilmoituksen pujottautui Cathy nopeasti irti ja\nvihelsi Minnylle, joka totteli häntä kuin koira.\n\n\"Minä olen täällä ensi torstaina\", huusi hän hypäten satulaan.\n\"Hyvästi. Nopeasti, Ellen!\"\n\nJa niin jätimme hänet, ja hän huomasi tuskin poistumistamme, sillä\nhän oli niin kiintynyt odottamaan isänsä saapumista.\n\nEnnenkuin saavuimme kotiin, oli Catherinen vastenmielisyys\nlaimennut hämmentyneeksi säälin ja katumuksen tunteeksi, johon\nsekaantui heikkoja, levottomia epäilyjä Lintonin todellisista,\nsekä terveydellisistä että kotoisista, olosuhteista; myönsin\ntuntevani samanlaisia epäilyksiä, vaikka neuvoinkin häntä puhumaan\nvarovaisesti, sillä seuraava matkamme tekisi meistä parempia\ntuomareita. Isäntäni pyysi selostusta retkestämme.\n\nHänen sisarenpoikansa kiitokset toimitettiin kunnialla perille, ja\nneiti Cathy puhui vain vähän muusta; en minäkään antanut erikoisen\nvalaisevia vastauksia hänen tiedustelullansa, sillä tuskin tiesin,\nmitä salata ja mitä tuoda julki.\n\n\n\n\nXXVII luku\n\n\nSeitsemän päivää livahti ohi, ja kukin niistä merkitsi omaa\nvaihettansa Edgar Lintonin tästä lähtien nopeasti muuttuvassa\nterveydentilassa. Tunnit riittivät nyt sen hävitystyön\nsuorittamiseen, johon aikaisemmin oli kulunut kuukausia. Catherinelta\nme olisimme sen kernaasti vielä salanneet, mutta hänen oma vilkas\nhuomiokykynsä ei sallinut hänen pettyä: hän aavisti salaisuuden\nja mietti tuota synkkää mahdollisuutta, joka vähitellen kehittyi\ntodellisuudeksi. Hänellä ei ollut sydäntä puhua ratsastusretkestään,\nkun torstai tuli; minä mainitsin sen hänen puolestaan ja sain luvan\nmäärätä hänet ulkoilmaan, sillä kirjasto, jossa hänen isänsä vietti\nlyhyen ajan päivittäin -- sen lyhyen hetken, jonka hän voi istua --\nja hänen isänsä huone muodostivat nyt koko hänen maailmansa. Cathy\npahoitteli joka hetkeä, jota hän ei voinut viettää isänsä tyynyn yli\nkumartuneena tai hänen vieressään istuen. Cathyn kasvot kalpenivat\nvalvomisesta ja surusta, ja isäntäni iloitsi lähettäessään hänet\nsinne, missä hän luuli olevan onnellisen paikan ja seuran vaihdoksen.\nHäntä lohdutti toivomus, ettei Cathy jäisi aivan yksin hänen\nkuolemansa jälkeen.\n\nUseista huomautuksista, joita hän lausui, arvasin hänellä olevan\nvakiintuneen käsityksen, että mikäli hänen sisarenpoikansa\nmuistutti häntä ulkonaiselta olemukseltaan, sikäli hän muistuttaisi\nhäntä myös mieleltään, sillä Lintonin turmeltunut luonteenlaatu\nilmeni vain osittain tai ei ollenkaan hänen kirjeistään. Ja minä,\nanteeksiannettavasta heikkoudesta, pidättäydyin oikaisemasta isäntäni\nerehdystä, sillä kysyin itseltäni: hyödyttäisikö häiritä hänen\nviimeisiä hetkiään tiedoituksella, jota hänellä ei olisi tilaisuutta\neikä voimia käyttää hyväkseen.\n\nMe siirsimme retkemme iltapäivään, kultaiseen elokuun iltaan.\nJokainen rinteiltä tuleva tuulen henkäys oli niin elähdyttävä, että\ntuntui kuin olisi kuka tahansa sitä hengittävä toipunut, vaikka hän\nolisi kuolemaisillaan. Catherinen kasvot olivat samanlaiset kuin tuo\nmaisema -- varjot ja päivänpaiste liukuivat nopeasti peräkkäin sen\nyli, mutta varjot viipyivät kauemmin ja päivänpaiste oli hetkellistä;\nja hänen pieni sydänparkansa nuhteli itseään huoltensa jokaisesta\nohimenevästäkin unohduksesta.\n\nMe huomasimme Lintonin odottavan samassa paikassa, jonka hän oli\nedelliselläkin kerralla valinnut. Nuori emäntäni laskeutui alas\nhevosensa selästä ja sanoi minulle päättäneensä viipyä vain aivan\nlyhyen ajan, joten minun olisi parasta pysyä ratsullani ja pidellä\nhänen ponyaan; mutta minä olin eri mieltä; en tahtonut olla näkemättä\nkohtausta, joka suoritettiin yhdessä tuokiossa, niinpä kapusimme\nyhdessä kanervarinteelle. Tällä kerralla nuori herra Heathcliff otti\nmeidät vastaan innostuneemmin: ei sentään ilosta innostuneena, vaan\nparemminkin pelosta.\n\n\"On myöhäistä!\" virkkoi hän puhuen hitaasti ja vaivalloisesti. \"Eikö\nisänne ole kovin sairas? Minä luulin, ettette tulisi.\"\n\n\"_Miksi_ ette tahdo olla vilpitön?\" huusi Catherine jättäen\ntervehdyksensä sanomatta. \"Miksi ette voi heti sanoa, ettette\nhalua minua tänne? On omituista, Linton, että olette jo toisen\nkerran saattanut minut tulemaan tänne ilman mitään muuta syytä kuin\ntuottaaksenne ilmeisesti meille molemmille pettymystä!\"\n\nLinton värisi ja katsoi häneen puolittain rukoillen ja puolittain\nhäpeissään, mutta hänen serkullaan ei ollut kärsivällisyyttä kestää\ntätä arvoituksellista käytöstä.\n\n\"Isäni on kovin sairas\", sanoi hän, \"ja miksi minut kutsutaan pois\nhänen vuoteensa äärestä? Miksi ette lähettänyt minulle viestiä, joka\nolisi vapauttanut minut lupauksestani, koska toivoitte, etten sitä\npitäisi? Kas niin! Vaadin selitystä: leikki ja hulluttelu ovat nyt\ntäydellisesti karkoitetut minun mielestäni, enkä nyt voi tanssia\nnoudattaen teidän halujanne!\"\n\n\"Minun halujani!\" mutisi Linton, \"mitkä ne ovat? Taivaan tähden,\nCatherine, älkää näyttäkö noin vihaiselta! Voitte halveksia minua\nniin paljon kuin haluatte; minä olen arvoton, pelkurimainen houkka:\nminua ei voi tarpeeksi halveksia, mutta minä olen liian vähäpätöinen\nteidän vihattavaksenne. Vihatkaa isääni ja säästäkää minut\ninholtanne.\"\n\n\"Joutavia!\" huusi Catherine vihaisena. \"Tyhmä, höperö poika! Kas\nnoin! nyt hän vapisee kuin aikoisin oikein koskea häneen! Teidän\nei tarvitse puhua halveksimisesta, Linton: jokainen halveksii\nteitä ilman muuta. Poistukaa. Minä palaan kotiin, on mieletöntä\nkiskoa teidät liesikiveltä teeskentelemään -- mitä teeskentelemme?\nIrroittakaa kätenne puvustani! Jos säälisin teitä siksi, että itkette\nja näytätte noin pelästyneeltä, tuntisitte te ylenkatsetta sellaista\nsääliä kohtaan. Sano hänelle, Ellen, miten häpeällistä sellainen\nkäytös on. Nouskaa, älkääkä alentako itseänne kurjaksi matelijaksi --\n_älkää tehkö sitä_!\"\n\nKuumeisin kasvoin ja tuskallisin ilmein oli Linton laahannut\nhervotonta ruumistaan maata pitkin; ääretön pelko näytti puistattavan\nhäntä.\n\n\"Ah!\" nyyhkytti hän, \"minä en voi sitä kestää! Catherine, Catherine,\nminä olen myös petturi enkä uskalla teille sitä kertoa! Mutta, jos\nte lähdette luotani, surmataan minut! _Rakas_ Catherine, elämäni\non teidän käsissänne, ja te sanoitte rakastavanne minua, ja jos\nsen teette, ei se tuottaisi teille vahinkoa. Ettehän siis mene,\nystävällinen, suloinen, hyvä Catherine! Ja ehkäpä te _myönnytte_ --\nja hän antaa minun kuolla teidän luonanne!\"\n\n\"Mihin myöntyisin?\" kysyi Catherine. \"Jäämään! Selittäkää minulle\ntämän omituisen puheen tarkoitus, ja minä jään. Te väitätte omia\nsanojanne vastaan ja saatte minut ymmälle! Olkaa tyyni ja vilpitön\nja tunnustakaa heti kaikki, mikä painaa sydäntänne. Ettehän tahtoisi\nloukata minua, vai tahtoisitteko, Linton? Ja ettehän tahtoisi\nantaa kenenkään vihollisen loukata minua, jos voisitte sen estää?\nUskon teidän pelkäävän itsenne puolesta, mutta en usko teidän\npelkurimaisesti pettävän parasta ystäväänne.\"\n\n\"Mutta isäni uhkasi minua\", huohotti poika ristien hennot sormensa,\n\"ja minä pelkään häntä -- minä pelkään häntä! En _uskalla_ kertoa!\"\n\n\"Hyvä on!\" virkkoi Catherine pilkallisen halveksivasti, \"pitäkää\nsalaisuutenne: _minä_ en ole pelkuri. Pelastakaa itsenne! Minä en\npelkää!\"\n\nCatherinen uljuus kiihoitti Lintonia itkemään. Hän itki hillittömästi\nja suuteli Cathyn suojaavia käsiä, mutta ei voinut rohkaistua\npuhumaan. Mietin mielessäni, mikä tuo salaisuus saattaisi olla, ja\npäätin, etten vapaaehtoisesti sallisi Catherinen koskaan kärsiä hänen\ntai kenenkään muunkaan vuoksi; silloin kuulin kahinaa kanervikosta\nja kohottaessani katseeni näin herra Heathcliffin aivan lähellä\nmeitä. Hän saapui Humisevasta harjusta päin. Hän ei kertaakaan\nkatsonut tovereihini, vaikka nämä olivatkin niin lähellä, että\nLintonin nyyhkytykset saattoi erottaa. Mutta hän tervehti minua\nmelkein sydämellisellä äänellä, jonka vilpittömyyttä en voinut olla\nepäilemättä, eikä kiinnittänyt mitään huomiota toisiin, ja virkkoi:\n\n\"Onpa jonkin arvoista nähdä sinut niin lähellä minun taloani, Nelly.\nKuinka voitte Rastaantien moisiossa? Annapa meidän kuulla. Huhutaan\",\njatkoi hän alentaen ääntään, \"että Edgar Linton on kuolinvuoteellaan:\nehkäpä he liioittelevat hänen sairauttaan?\"\n\n\"Eivät; isäntäni on kuolemaisillaan\", vastasin minä. \"Se on vallan\ntotta. Meille kaikille se on surullinen asia, mutta siunaus hänelle!\"\n\n\"Kuinka kauan arvelet hänen kestävän?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasin minä.\n\n\"Koska\", hän jatkoi katsellen kahta nuorta ihmistä, joita hänen\nkatseensa kiusasi -- Linton näytti kuin ei hän voisi liikkua eikä\nkohottaa päätään, eikä Catherine voinut Lintonin vuoksi liikahtaa\n-- \"koska tuo poika tuolla näyttää päättäneen tehdä tyhjäksi\ntoivomukseni, olisin kiitollinen, jos hänen enonsa toimisi nopeasti\nja menisi ennen häntä. Halloo! onko tuo pentu kauan leikkinyt\ntuota leikkiä? _Läksytin_ häntä vähän tillittämisestä. Onko hän\ntavallisesti pirteä neiti Lintonin seurassa?\"\n\n\"Pirteäkö? ei -- hän on osoittanut mitä suurinta epätoivoa\", vastasin\nminä. \"Nähdessäni hänet sanoin, että hänen tulisi olla vuoteessa\ntohtorin hoidossa, sen sijaan, että hän retkeilee näillä kukkuloilla\nrakastettuineen.\"\n\n\"Päivän tai parin päästä hän onkin\", mutisi Heathcliff. \"Mutta\nensiksi -- nouse, Linton. Nouse!\" hän huusi. \"Älä nyt noin ryömi\nmaassa: tule heti!\"\n\nLinton oli taas pitkällään maassa, sillä häntä puistatti taas\näkillinen pelko, jonka luulen aiheutuneen hänen isänsä katseesta:\nmikään muu ei olisi voinut aiheuttaa sellaista nöyryytystä. Hän\nkoetti useaan kertaan totella kehoitusta, mutta hänen heikot voimansa\nolivat tällä kertaa tyyten loppuneet, ja hän kaatui takaisin\nvalittaen. Herra Heathcliff meni hänen luokseen ja kohotti hänet\nnojaamaan mättääseen.\n\n\"Nyt\", virkkoi hän hilliten raivoaan, \"minä alan suuttua! Ja, jos et\npidä kurissa katalaa luonnettasi -- hiisi vie! Nouse heti!\"\n\n\"Minä nousen, isä\", huohotti poika. \"Jätä minut vain rauhaan, tai\nminä pyörryn. Olen tehnyt niinkuin toivoit, siitä olen varma.\nCatherine vakuuttaa sinulle, että minä -- että minä -- olen ollut\niloinen. Ah! pysy luonani, Catherine, anna minulle kätesi.\"\n\n\"Tartu minun käteeni\", virkkoi hänen isänsä, \"nouse seisomaan. Kas\nnoin -- hän tarjoaa sinulle käsivartensa: tuo on oikein, katso nyt\n_häneen_. Arvelette, että minä olen itse paholainen, neiti Linton,\nkun voin herättää sellaista kauhua. Olisitteko niin ystävällinen,\nettä saattaisitte hänet kotiin? Linton alkaa väristä, jos kosketan\nhäneen.\"\n\n\"Rakas Linton!\" kuiskasi Catherine, \"minä en voi tulla Humisevaan\nharjuun: isä on minua kieltänyt. Isänne ei tee teille pahaa: miksi\npelkäätte noin?\"\n\n\"En voi koskaan mennä tuohon taloon\", vastasi Linton. \"_En saa_\nkoskaan mennä sinne ilman teitä!\"\n\n\"Vaikene!\" huusi hänen isänsä. \"Kunnioittakaamme Catherinen\nlapsellista varovaisuutta. Nelly, vie hänet sisään, ja, mitä\nlääkäriin tulee, olen noudattava neuvoasi vitkastelematta.\"\n\n\"Siinä teette oikein\", vastasin minä. \"Mutta minun täytyy jäädä\nemäntäni luo; teidän poikanne hoitaminen ei kuulu minun tehtäviini.\"\n\n\"Sinä olet itsepäinen\", virkkoi Heathcliff, \"minä tiedän sen; mutta\nsinä pakotat minut nipistämään lasta, jotta saisin sen itkemään,\nennenkuin myötätuntosi herää. Tule siis, sankarini! Haluatko lähteä\nminun saattamanani?\" Heathcliff lähestyi taas ja oli tarttuvinaan\ntuohon hauraaseen olentoon, mutta Linton vetäytyi pois ja tarrautui\nserkkuunsa ja pyysi, että tämä seuraisi häntä; hän rukoili niin\nkiihkeästi, ettei siihen voinut vastata kieltävästi. Vaikka\nvastustinkin, niin en kuitenkaan voinut Catherinea estää; kuinka\nCatherine tosiaankaan olisi voinut kieltää häneltä seuraansa? Emme\nvoineet käsittää, mistä Lintonin pelko aiheutui, mutta hän oli aivan\nvoimattomana sen vallassa ja pieninkin lisäsyy näytti riittävän\nsäikyttämään hänet hulluksi. Me saavuimme ovelle; Catherine meni\nsisään, ja minä jäin odottamaan, kunnes hän saattaisi potilaan\nistumaan, toivoin hänen heti tulevan ulos. Silloin herra Heathcliff\ntyönsi minua eteenpäin huomauttaen:\n\n\"Minun talossani ei ole ruttoa, Nelly; ja minä olen päättänyt olla\nvieraanvarainen tänään: istuudu ja salli minun sulkea ovi.\"\n\nHän sulki oven ja lukitsi sen myös. Säpsähdin. \"Te saatte teetä,\nennenkuin menette kotiin\", lisäsi hän. \"Olen yksin nyt. Hareton\non mennyt viemään karjaa Leesiin, ja Zillah ja Joseph ovat\nhuvimatkalla, ja vaikka olen tottunut olemaan yksin, pidän kuitenkin\nmiellyttävästä seurasta, jos voin sitä saada. Neiti Linton,\nistuutukaa _hänen_ viereensä. Annan teille mitä minulla on: tuo\nlahja on tuskin vastaanottamisen arvoinen, mutta minulla ei ole\nmitään muuta tarjottavaa. Tarkoitan lahjalla Lintonia. Kas, kuinka\nte tuijotatte! On kummaa, miten julma tunne minussa herää kaikkia\nkohtaan, jotka näyttävät pelkäävän minua! Jos olisin syntynyt siellä,\nmissä lait eivät ole niin ankarat ja maku ei niin hienostunut kuin\ntäällä, leikkelisin elävältä hitaasti palasiksi nuo kaksi omaksi\niltahuvikseni.\"\n\nHän vetäisi ilmaa keuhkoihinsa, löi nyrkillään pöytään ja kirosi\nitsekseen: \"Piru vie! Minä vihaan heitä.\"\n\n\"Minä en pelkää teitä!\" huusi Catherine, joka ei kuullut viimeistä\nosaa hänen puheestaan. Cathy tuli aivan lähelle, ja hänen mustista\nsilmistään leimusivat viha ja päättäväisyys. \"Antakaa minulle tuo\navain, minä tahdon sen!\" virkkoi hän. \"Minä en syö enkä juo täällä,\nvaikka olisin nälkään kuolemaisillani.\"\n\nHeathcliff nojasi pöytään sillä kädellä, jossa hän piti avainta. Hän\nkohotti katseensa, sillä hän hämmästyi Cathyn rohkeutta, tai ehkäpä\ntämän ääni ja katse muistuttivat henkilöä, jolta tämä oli ne perinyt.\nCatherine koetti kiskaista avaimen ja hänen onnistuikin saada se\npuoliksi pois Heathcliffin höltyneistä sormista, mutta Cathyn\ntoiminta palautti Heathcliffin nykyisyyteen; hän vetäisi nopeasti\navaimen takaisin.\n\n\"Nyt, Catherine Linton\", virkkoi hän, \"pysykää kaukana, tai syöksen\nteidät nurinniskoin, ja silloin rouva Dean tulee hulluksi.\"\n\nVälittämättä hänen varoituksistaan Cathy tarttui uudestaan kiinni\nhänen avainta pitelevään nyrkkiinsä.\n\n\"Me _tahdomme_ lähteä!\" hän toisti ja pani kaikki voimansa\nalttiiksi saadakseen raudanlujat lihakset heltiämään; ja kun hän\nhuomasi, etteivät hänen kyntensä tehonneet, koetti hän hampaittensa\nterävyyttä. Heathcliff katseli minua tavalla, joka hetkisen\npidätti minua sekaantumasta asiaan. Catherine oli liian kiintynyt\nHeathcliffin sormien tarkkaamiseen huomatakseen hänen kasvojaan.\nHeathcliff aukaisi yht'äkkiä kätensä ja heitti pois riidan esineen,\nja ennenkuin Catherine oli kunnolla saanut sen haltuunsa, tarttui\nHeathcliff Catherineen vapautetulla kädellään ja veti hänet\npolvelleen ja iski häntä useita kertoja molemmille puolille päätä\nniin voimakkaasti, että jokainen isku olisi voinut toteuttaa hänen\näskeisen uhkauksensa, jos Cathy olisi ollut vapaana kaatumaan.\n\nNähdessäni hänen julmuutensa juoksin raivostuneena hänen luokseen.\n\"Te peto!\" Lyönti rintaan vaiensi minut: olen lihava ja hengästyn\nhelposti; hyökkäyksen ja iskun vaivuttamana horjahdin taaksepäin ja\ntunsin olevani tukehtumaisillani ja luulin verisuoneni katkeavan.\nKohtaus meni ohi parissa minuutissa; Catherine painoi vapauduttuaan\nmolemmat kätensä ohimoilleen ja oli sennäköinen, kuin hän ei olisi\nvarma siitä, olivatko hänen korvansa poissa vai paikoillaan.\nHän vapisi kuin kaisla, tyttöparka, ja nojasi pöytään hirveästi\nsäikähtyneenä.\n\n\"Nyt näette, että tiedän, miten lapsia kuritetaan\", virkkoi tuo konna\ntylysti, kun hän kumartui ottamaan uudestaan haltuunsa avainta, joka\noli pudonnut lattialle. \"Menkää nyt Lintonin luo, niinkuin teitä\npyysin, ja itkekää rauhassa. Huomenna olen minä teidän isänne -- sen\nverran isää kuin teillä muutaman päivän kuluttua tulee olemaan -- ja\nsiinä onkin kylliksi. Te siedätte paljon, te ette ole mikään raukka:\nsaatte maistaa tätä joka päivä, jos vielä kerran päästätte silmiinne\nniin pirullista sisua.\"\n\nCathy juoksi minun luokseni eikä Lintonin, kumartui ja painoi\npolttavat poskensa minun syliini itkien ääneensä. Hänen serkkunsa oli\nvetäytynyt sohvan nurkkaan hiljaa kuin hiiri varmastikin onnitellen\nitseään, kun ojennus oli osunut toiseen eikä häneen. Kun herra\nHeathcliff huomasi meidän hämmennyksemme, nousi hän ja laittoi itse\nteen nopeasti. Kupit ja teevadit oli jo asetettu pöydälle. Hän kaasi\nteen ja ojensi minulle kuppia.\n\n\"Huuhdo pois sappesi\", virkkoi hän. \"Ja auta omaa ilkeää lemmikkiäsi\nja minun lemmikkiäni. Tee ei ole myrkytettyä, vaikka minä valmistin\nsen. Minä menen hakemaan teidän hevosianne.\"\n\nEnsimmäinen ajatuksemme hänen poistuttuaan oli päästä pakenemaan\njollakin keinoin. Me koetimme keittiön ovea, mutta se oli\nulkopuolelta lukittu; katselimme ikkunoita: ne olivat liian kapeat\nCathynkin hennolle vartalolle.\n\n\"Herra Linton\", huusin minä, kun huomasin, että olimme huolellisesti\nvangitut; \"te tiedätte pirullisen isänne tarkoituksen ja teidän\ntulee kertoa meille, tai annan teille korvapuusteja, kuten isänne on\nantanut serkullenne.\"\n\n\"Niin, Linton, teidän pitää kertoa\", virkkoi Catherine. \"Minä tulin\nteidän tähtenne, ja on hävyttömän kiittämätöntä, jos kieltäydytte\nkertomasta.\"\n\n\"Antakaa minulle teetä, minua janottaa, ja sitten kerron teille\",\nvastasi Linton. \"Rouva Dean, menkää pois. En tahdo, että kumarrutte\nylitseni. Mutta nyt vuodatatte kyyneleitänne kuppiini, Catherine.\nMinä en juo tuota. Antakaa minulle toinen.\"\n\nCatherine työnsi hänelle toisen kupin ja kuivasi kasvonsa. Minua\niletti tuon pienen houkan levollisuus, joka johtui siitä, ettei hänen\nenää tarvinnut pelätä itsensä vuoksi. Tuska, jota hän nummella näytti\nkärsivän, tyyntyi heti kuin pääsimme Humisevaan harjuun; niinpä\narvasin, että häntä oli uhattu kauheasti rangaista, jollei hän saisi\nhoukutelluksi meitä taloon, ja saatuaan sen aikaan, ei hänellä ollut\nmitään pelättävää lähiaikoina.\n\n\"Isä tahtoo naittaa meidät\", jatkoi hän, maisteltuaan vähän teetään.\n\"Ja hän tietää, ettei teidän isänne nyt antaisi meidän mennä\nnaimisiin; ja isäni pelkää minun kuolevan, jos jäämme odottamaan;\nniinpä meidät vihitään aamulla, ja te jäätte tänne koko yöksi; ja jos\nnoudatatte hänen toivomustaan, pääsette kotiin seuraavana päivänä ja\nsaatte viedä minut mukaanne.\"\n\n\"Viedä teidät mukaan, senkin raukkamainen petkuttaja?\" huusin\nminä. \"Tekö menisitte naimisiin? Hyvänen aika, tuo mies on hullu!\nTai hän pitää meitä kaikkia vähäjärkisinä! Ja luuletteko kauniin,\nnuoren naisen, terveen ja voimakkaan tytön kahlehtivan itsensä\nteidänlaiseenne riutuvaan pieneen marakattiin? Voitteko kuvitella,\nettä _kukaan_ haluaisi teitä miehekseen, puhumattakaan neiti\nCatherine Lintonista? Piiskata teitä pitäisi, kun houkuttelitte\nmeidät tänne pelkurimaisella ulinallanne. Minun tekee nyt kovasti\nmieleni ravistella teitä perinpohjin halveksittavan petollisuutenne\nja kurjan itserakkautenne vuoksi.\"\n\nPudistelin häntä hiljaa, mutta se aiheutti yskän ja hän turvautui\nniinkuin aina uikuttamiseen ja itkemiseen, ja Catherine nuhteli minua.\n\n\"Jäädä yöksi? Ei\", virkkoi hän, katsellen hitaasti ympärilleen.\n\"Ellen, minä vaikka poltan tuon oven, mutta minun täytyy päästä ulos.\"\n\nHän olisi pannut uhkauksensa heti täytäntöön, mutta Linton alkoi\npelätä oman rakkaan olemuksensa puolesta. Hän kietoi voimattomat\nkäsivartensa Catherinen ympärille ja nyyhkytti:\n\n\"Ettekö tahdo ottaa minua ja sääliä minua? Ettekö anna minun tulla\nRastaantien moisioon? Oi, armas Catherine, te ette saa kuitenkaan\nlähteä ettekä hylätä minua. Teidän _täytyy_ totella minun isääni --\nteidän _täytyy_!\"\n\n\"Minun täytyy totella omaa isääni\", vastasi Catherine, \"ja vapauttaa\nhänet julman tuskallisesta odotuksesta. Koko yö! Mitä hän luulisi?\nHän on nyt jo toivoton. Minä joko murran tai poltan itselleni tien\nulos tästä talosta. Hiljaa! Eihän teillä ole mitään hätää, mutta jos\nestätte minua -- Linton, minä rakastan isää enemmän kuin teitä.\"\n\nHirveä pelko, jota poika tunsi herra Heathcliffiä kohtaan, teki\nhänet pelkurimaisen kaunopuheiseksi. Catherine näytti melkein\njärjettömältä, hän vakuutti yhä, että hänen täytyy mennä kotiin, ja\nhän koetti vuorostaan rukoilemalla taivutella Lintonia tukahduttamaan\nitsekkään tuskansa. Heidän puhellessaan palasi vangitsijamme.\n\n\"Teidän hevosenne ovat juosseet pois\", virkkoi hän, \"ja joko sinä\ntaas niiskutat, Linton? Mitä hän on tehnyt sinulle. Kas noin, kas\nnoin -- lopeta ja mene makuulle. Kuukauden tai parin kuluttua,\npoikaseni, kykenet tuntuvasti kostamaan hänelle hänen nykyiset\njulmuutensa. Sinä kaipaat todellista rakkautta, eikö totta? Etkä\nmitään muuta koko maailmassa, ja hänen täytyy ottaa sinut. No niin,\nmene vuoteeseen. Zillah ei ole täällä tänä iltana, joten sinun täytyy\nitse riisuutua. Vaiti! Pidä suusi kiinni! Minä en tule lähellesi, kun\npääset omaan huoneeseesi: sinun ei tarvitse pelätä. Sattumalta on\nsinulla ollut siedettävän hyvä onni. Minä pidän huolen muusta.\"\n\nTätä sanoessaan hän piti ovea auki päästääkseen poikansa menemään;\nja tämä pujahti siitä niinkuin koira, joka luulee hoitajansa\naikovan potkaista sitä ylenkatseellisesti. Ovi lukittiin uudestaan.\nHeathcliff lähestyi takkavalkeaa, jonka ääressä emäntäni ja\nminä seisoimme äänettöminä. Catherine katsoi häneen ja kohotti\nvaistomaisesti kätensä poskelleen: Heathcliffin läheisyys palautti\ntuskan tunteen. Ei kukaan muu olisi kyennyt ankarasti suhtautumaan\ntuohon lapselliseen tekoon, mutta Heathcliff rypisti kulmiaan\nCathylle ja mutisi:\n\n\"No ettekö te pelkää minua? Teidän rohkeutenne on hyvin\nteeskenneltyä: _näytätte_ olevan hävyttömästi peloissanne!\"\n\n\"Minä _pelkään_ nyt\", vastasi Cathy, \"koska isä tulee onnettomaksi,\njos jään, ja kuinka voin kestää sen, että teen hänet onnettomaksi,\nkun hän -- kun hän -- herra Heathcliff, _antakaa_ minun mennä kotiin!\nLupaan ottaa Lintonin miehekseni; isä tahtoisi sitä, ja minähän\nrakastan häntä. Miksi pakotatte minut tekemään sellaista, jonka\nhaluan tehdä vapaaehtoisesti?\"\n\n\"Uskaltakoonpa pakottaa teitä!\" huusin minä. \"Jumalan kiitos on tässä\nmaassa laki! Niin on, vaikka me olemmekin syrjäisessä seudussa.\nAntaisin hänet ilmi, vaikka hän olisi oma poikani: ja papillisetta\nsiunauksetta se on hengenrikos.\"\n\n\"Hiljaa!\" huusi tuo roisto. \"Piru sinut periköön metelöimästä! Minä\nen kaipaa _sinun_ puheitasi. Neiti Linton, olen tavattoman iloinen\najatellessani, että isänne tulee onnettomaksi, tulen niin hyvilleni,\netten voi nukkua. Te ette olisi voinut keksiä mitään varmempaa keinoa\njoutuaksenne viettämään seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia minun\nkattoni alla, kuin tiedoituksenne, että se aiheuttaa surua. Ja mitä\ntulee lupaukseenne mennä naimisiin Lintonin kanssa, niin olen kyllä\nhuolehtiva siitä, että pidätte sen, sillä te ette pääse lähtemään\ntäältä ennenkuin se on täytetty.\"\n\n\"Lähettäkää sitten Ellen kertomaan isälle, että olen turvassa!\" huusi\nCatherine katkerasti itkien. \"Tai naittakaa minut heti. Isä parka!\nEllen, hän luulee meidän eksyneen! Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Eipä luulekaan. Hän luulee, että väsyitte häntä hoitamaan ja\nkarkasitte huvia hakemaan\", vastasi Heathcliff. \"Te ette voi kieltää,\nettä tulitte minun talooni omin luvin, vastoin hänen ankaria\nmääräyksiään. Ja on vallan luonnollista, että haluatte huvia teidän\niällänne, ja että väsytte hoitamaan sairasta miestä, kun tuo mies on\nvoin teidän isänne. Catherine, hänen onnellisimmat päivänsä olivat\nohi, kun teidän päivänne alkoivat. Hän kirosi teitä varmaankin siitä,\nettä tulitte maailmaan (minä ainakin kirosin); ja sopisi hyvin, että\nhän kiroaisi teitä, kun _hän_ päättää maisen vaelluksensa. Yhtyisin\nhänen kiroukseensa. Minä en rakasta teitä! Kuinka voisinkaan? Itkekää\nvain! Mikäli minä käsitän, tulee se olemaan pääasiallisimpana\nhuvinanne tästä lähtien, ellei Linton korvaa muita tappioita;\nja teidän kaikesta huolehtiva isänne näyttää luulevan hänen\nsiihen pystyvän. Isänne ohje- ja lohdutuskirjeet huvittivat minua\ntavattomasti. Viimeisessä kirjeessään hän jätti oman aarteensa minun\naarteeni huolelliseen hoivaan ja pyysi Lintonia olemaan hyvä hänelle\nsaatuaan hänet. Huolellinen ja hyvä -- se on vanhemman rakkautta.\nMutta Linton tarvitsee koko huolellisuus- ja hyvyysvarastonsa\nitselleen. Linton osaa hyvin näytellä pikkutyrannia! Hän voi kiusata\nvaikka kuinka suurta kissalaumaa, jos niiden hampaat vedetään pois ja\nkynnet katkotaan. Te osaatte kertoa hänen enolleen hienoja juttuja\nhänen _hyvyydestään_, kun taas pääsette kotiin, sen voin vakuuttaa.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa!\" virkoin minä; \"selostakaa poikanne\nluonnetta. Osoittakaa, missä määrin hän on teidän kaltaisenne; ja\ntoivonpa, että neiti Cathy silloin hiukan miettii, ennenkuin ottaa\ntuon itsekkään hirviön!\"\n\n\"Minulla ei ole erikoista halua puhua hänen hyvistä ominaisuuksistaan\nnyt\", vastasi Heathcliff, \"koska Catherinen täytyy joko ottaa hänet,\ntai pysyä vankina, niinkuin sinunkin, kunnes isäntäsi kuolee. Minä\nvoin pidättää teidät molemmat täällä erinomaisesti kätkettyinä.\nJos epäilet, kehoita häntä peruuttamaan lupauksensa, niin joudut\nhuomaamaan!\"\n\n\"Minä en peruuta lupaustani\", virkkoi Catherine. \"Annan vihkiä\nitseni hänen kanssaan tällä tunnilla, jos saan sen jälkeen mennä\nRastaantien moisioon. Herra Heathcliff, te olette paha mies, mutta te\nette ole paholainen, ettekä siis halua, vain _pelkästä_ ilkeydestä,\ntuhota korjaamattomasti koko minun onneani. Jaksaisinko elää, jos\nisä luulisi minun jättäneen hänet tahallaan, ja jos hän kuolisi,\nennenkuin pääsisin kotiin? Olen lakannut itkemästä, mutta polvistun\ntähän eteenne, enkä nouse enkä irroita silmiäni teidän kasvoistanne,\nennenkuin katsotte minuun! Ei, älkää kääntykö pois. Katsokaa nyt!\nEtte tule näkemään mitään, mikä teitä suututtaisi. En minä vihaa\nteitä. En minä ole vihainen, vaikka te löitte minua. Oletteko\n_koskaan_ rakastanut _ketään_ koko elämänne aikana, setä? Ah! teidän\ntäytyy katsoa vain kerran. Minä olen niin onneton, että te ette voi\nolla tulematta surulliseksi ja säälimättä minua.\"\n\n\"Pitäkää niljakat sisiliskon-sormenne poissa ja siirtykää kauemmaksi\ntai potkaisen teitä!\" huusi Heathcliff työntäen hänet raa'asti\nluotaan. \"Kernaammin antaisin käärmeen hyväillä itseäni. Mikä saakeli\nsinut saa minulle lepertelemään? Minä inhoan sinua!\"\n\nHän pudisti olkapäitään, pudisteli itseään tosiaankin, aivankuin inho\nvärisyttäisi hänen ruumistaan, ja työnsi tuoliaan kauemmaksi. Nousin\nja aukaisin suuni alkaen kiihkeästi solvata häntä. Mutta uhkaus,\nettä minut vietäisiin yksinäiseen huoneeseen, jos sanoisin tavunkaan\nlisää, sai minut jättämään kesken ensimmäisen lauseen. Alkoi tulla\npimeä -- kuulimme ääniä puutarhan portilta. Isäntämme kiiruhti heti\nulos: _hän_ osasi olla varuillaan, _me_ emme osanneet. Puhetta kesti\nkaksi tai kolme minuuttia, ja hän palasi yksin.\n\n\"Minä luulin sen olleen serkkunne, Haretonin\", huomautin\nCatherinelle. \"Toivon, että hän saapuisi! Kukapa tietää, vaikka hän\npuolustaisi meitä?\"\n\n\"Siellä oli kolme palvelijaa, jotka Rastaantien moisiosta oli\nlähetetty teitä hakemaan\", sanoi Heathcliff, kuultuaan puheeni.\n\"Teidän olisi pitänyt aukaista ikkuna ja huutaa; mutta voisinpa\nvaikka vannoa tuon tytöntyngän olevan iloisen, kun et huutanut. Olen\nvarma, että hän on iloinen, kun hänen on pakko jäädä.\"\n\nKun kuulimme, että meiltä oli mennyt hukkaan niin hyvä tilaisuus,\npäästimme kumpikin surumme esteettömästi purkautumaan, ja hän\nantoi meidän vaikeroida kello yhdeksään asti. Sitten hän käski\nmeidän mennä keittiön kautta yläkertaan, Zillahin huoneeseen, ja\nminä kuiskasin toverilleni, että hän tottelisi; ehkä onnistuisimme\nsieltä pääsemään ulos ikkunasta tai ullakolle, josta me kattoikkunan\nkautta voisimme pujahtaa ulos. Ikkuna oli kuitenkin kapea, kuten\nalakerroksenkin ikkunat, ja ullakolle emme päässeet hyökkäämään,\nsillä olimme vangittuja kuten ennenkin. Emme kumpikaan menneet\nmakuulle. Catherine istuutui ikkunan viereen ja odotti huolestuneena\naamua; syvä huokaus oli ainoa vastaus, jonka sain joka kerran kun\npyysin, että hän koettaisi levätä. Istuin keinutuoliin ja keinuin\nedestakaisin, tuomitsin ankarasti itseäni useista velvollisuuksieni\nlaiminlyönneistä, joista silloin luulin isäntäväkeni kaikkien\nonnettomuuksien aiheutuneen. Niin ei asia todellisuudessa ollut, sen\noivallan, mutta tuona kolkkona yönä kuvittelin sellaista; ja pidin\nitse Heathcliffiäkin vähemmän syyllisenä kuin itseäni.\n\nKello seitsemältä hän tuli kysymään, oliko neiti Linton noussut.\nCathy juoksi heti ovelle ja vastasi: \"kyllä\". \"Tänne siis\", virkkoi\nhän aukaisten oven ja vetäen Cathyn ulos. Nousin seuratakseni, mutta\nhän lukitsi taas oven. Vaadin, että minut vapautettaisiin.\n\n\"Ole kärsivällinen\", vastasi hän; \"lähetän hetken kuluttua aamiaisesi\nylös.\"\n\nLöin nyrkeilläni laudoitusta ja kolistelin vihaisena lukkoa,\nja Catherine tiedusteli, miksi minua yhä pidettiin vangittuna.\nHeathcliff vastasi, että minun täytyy koettaa kestää sitä vielä\ntunti, ja he poistuivat. Kestin sitä kaksi tai kolme tuntia; viimein\nkuulin askeleita: ne eivät olleet Heathcliffin askelet.\n\n\"Olen tuonut teille syötävää\", virkkoi ääni; \"ovi auki!\"\n\nTottelin halukkaasti ja näin Haretonin, jolla oli ruokaa minulle koko\npäiväksi.\n\n\"Ottakaa se\", lisäsi hän, ja työnsi tarjottimen minun käteeni.\n\n\"Jääkää hetkeksi\", pyysin minä.\n\n\"En\", huusi hän ja poistui välittämättä niistä rukouksista, joita\nlatelin pidättääkseni häntä.\n\nNiin olin siellä vangittuna koko päivän ja koko seuraavan yön ja sitä\nseuraavan ja sitä seuraavan. Yhteensä olin siellä viisi yötä ja neljä\npäivää näkemättä ketään muita kuin Haretonin kerran joka aamu, ja hän\noli esikuvaksi kelpaava vanginvartija: happamannäköinen ja vaitelias\nja kuuro kaikille yrityksilleni herättää hänen oikeudentuntoaan ja\nsääliään.\n\n\n\n\nXXVIII luku\n\n\nViidentenä aamuna, tai oikeastaan iltapäivällä, lähenivät uudenlaiset\naskelet -- kevyemmät ja lyhyemmät; ja tällä kerralla henkilö\nastui huoneeseen. Se oli Zillah, hänellä oli tulipunainen liina\nhartioillaan, musta silkkihattu päässään, ja pajukori riippui hänen\nkäsivarrellaan. \"Voi hyvänen aika! Rouva Dean!\" huudahti hän. \"Niin,\nteistä puhutaan Gimmertonissa. Minä luulin vain, että vajositte\nMustanhevosen suohon ja neiti teidän kanssanne, ennenkuin isäntä\nkertoi minulle, että teidät oli löydetty, ja että hän oli pannut\nteidät tänne asumaan! Mitä! Pääsitte varmaankin jollekin saarelle?\nJa kuinka kauan olitte suossa? Isäntäkö teidät pelasti, rouva Dean?\nMutta ettehän te ole niin laiha, ettehän ole ollut niin kurjassa\ntilassa, vai kuinka?\"\n\n\"Teidän isäntänne on todellinen konna!\" vastasin minä. \"Mutta hänen\non vastattava siitä. Hänen ei olisi tarvinnut panna liikkeelle\ntuollaista juttua; mutta se näytetään kyllä perättömäksi.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte\"? kysyi Zillah. \"Se ei ole hänen juttuansa. Kylässä\nkerrotaan, että -- te eksyitte suohon; ja minä huusin Earnshawille\ntullessani sisään: No, nyt vasta kummia on tapahtunut, herra Hareton,\nsen jälkeen kun lähdin. Sääli tuota kaunista nuorta neitiä ja sorjaa\nNelly Deania! Hareton tuijotti silmät pyöreinä. Luulin, ettei hän\nollut kuullut mitään, joten kerroin hänelle, mitä huhutaan. Isäntä\nkuunteli ja nauroi itsekseen ja sanoi: 'Jos he ovatkin olleet suossa,\nniin eivät he ole enää, Zillah, Nelly Dean asuu tällä hetkellä sinun\nhuoneessasi. Voit käskeä häntä poistumaan, kun menet ylös; tässä on\navain. Suovesi nousi hänen päähänsä, ja hän olisi karannut kotiin\nsuoraa päätä; mutta minä pidätin hänet, kunnes hän tuli tajuihinsa.\nVoit sanoa hänelle, että lähteköön Rastaantien moisioon heti, jos hän\nsiihen kykenee, ja vieköön minulta sellaiset terveiset, että nuori\nneiti tulee aikanaan perästä ottaakseen osaa herran hautajaisiin'.\"\n\n\"Eihän herra Edgar ole kuollut?\" huohotin minä. \"Oi, Zillah, Zillah?\"\n\n\"Ei, ei, istukaa, hyvä emännöitsijä, te olette sairas vielä. Hän ei\nole kuollut. Tohtori Kenneth luulee hänen elävän vielä yhden päivän.\nKohtasin hänet tiellä ja kysyin.\"\n\nSen sijaan, että olisin istuutunut, sieppasin päällysvaatteeni\nja kiiruhdin alakertaan, sillä tie oli vapaa. Päästyäni alas\nkatselin ympärilleni löytääkseni jonkun, joka voisi antaa\ntietoja Catherinesta. Piha oli aurinkoa tulvillaan, ja ovi oli\nselkiselällään, mutta ketään ei näyttänyt olevan saapuvilla.\nEpäröidessäni menisinkö heti pois vai palaisinko etsimään emäntääni,\nkuulin heikkoa yskimistä lieden luota. Linton huoneen ainoana\nhaltijana makasi sohvalla imien rintasokeria ja seuraten liikkeitäni\nvälinpitämättömin katsein. \"Missä neiti Catherine on?\" kysyin\nankarasti, sillä luulin voivani pelottaa hänet antamaan tietoja\nyllättäessäni hänet näin yksinään. Hän imi yhä kuin pikkulapsi.\n\n\"Onko hän mennyt pois?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"hän on yläkerrassa; hän ei saa mennä, me emme\npäästä häntä.\"\n\n\"Ettekö te päästä häntä, pölkkypää?\" huusin minä. \"Ohjatkaa minut\nheti hänen huoneeseensa tai panen teidät vetelemään itkuvirsiä.\"\n\n\"Isä panisi teidät vetelemään virsiä, jos yrittäisitte sinne mennä\",\nvastasi hän. \"Hän sanoo, etten saa hemmoitella Catherinea: hän on\nminun vaimoni, ja on häpeällistä, että hän haluaisi poistua minun\nluotani. Isä sanoo Catherinen vihaavan minua ja toivovan, että minä\nkuolisin, jotta hän saisi minun rahani, mutta hän ei saa niitä, eikä\nhän saa mennä kotiin! Hän ei koskaan saa mennä! Hän voi itkeä ja olla\nsairas niin usein kuin haluaa!\" Hän jatkoi äskeistä askarteluaan,\nsulkien silmäluomensa, aivankuin hän aikoisi nukkua.\n\n\"Nuori herra Heathcliff\", jatkon minä, \"oletteko unohtanut kaiken\nCatherinen hyvyyden teitä kohtaan viime talvena, kun te vakuutitte\nrakastavanne häntä, ja kun hän toi teille kirjoja ja lauloi teille\nlauluja ja saapui monta monituista kertaa myrskyssä ja lumisateessa\nteitä katsomaan? Hän itki, jos yksikin ilta meni hukkaan, koska hän\ntiesi sen aiheuttavan teille pettymystä. Ja silloin te tunsitte hänen\nolevan sata kertaa liian hyvän teille, mutta nyt uskotte valheita,\njoita isänne teille latelee, vaikka tiedättekin hänen inhoavan teitä\nmolempia. Ja liittoudutte isänne kanssa Catherinea vastaan. Se on\nkaunista kiitollisuutta, eikö olekin?\"\n\nLintonin suu meni lerpalleen, ja hän otti sokerikaramellin pois\nhuuliltaan.\n\n\"Tuliko Catherine Humisevaan harjuun siksi, että hän vihasi teitä?\"\njatkoin minä. \"Ajatelkaa itse! Ja mitä teidän rahoihinne tulee, hän\nei edes tiedä, että koskaan saattekaan rahaa. Ja te sanotte hänen\nolevan sairaan; ja kuitenkin jätätte hänet yksin tähän vieraaseen\ntaloon! _Te_, joka tiedätte miltä sellainen laiminlyönti tuntuu! Te\nosasitte sääliä omia kärsimyksiänne, ja hänkin sääli niitä, mutta\nte ette halua sääliä hänen kärsimyksiään! Minä itken, näette sen,\nnuori herra -- vanha nainen ja vain palvelija -- ja te, joka olette\nteeskennellyt sellaista rakkautta ja jolla melkein olisi syytä\njumaloida häntä, varaatte jokaisen kyynelenne itsellenne ja makaatte\nsiinä aivan rauhallisena. Ah! te olette sydämetön, itsekäs poika!\"\n\n\"En voi jäädä hänen luokseen\", vastasi Linton vihaisesti. \"Minä en\njää yksin. Hän itkee niin, etten voi sitä sietää. Eikä hän herkeä,\nvaikka lupasin kutsua isän. Kerran kutsuinkin hänet, ja hän uhkasi\nkuristaa Cathyn, ellei tämä olisi hiljaa, mutta hän alkoi taas heti\nkun isä poistui huoneesta, valittaen ja vaikeroiden koko yön, vaikka\nkiljuin vihasta, kun en voinut nukkua.\"\n\n\"Onko herra Heathcliff ulkona?\" tiedustin minä, kun huomasin, etten\ntuossa kurjassa olennossa kyennyt herättämään myötätuntoa hänen\nserkkunsa sisäisiä tuskia kohtaan.\n\n\"Hän on pihalla\", vastasi Linton, \"ja puhuu tohtori Kennethin\nkanssa, joka sanoo enon tosiaan viimeinkin olevan kuolemaisillaan.\nOlen iloinen, sillä minusta tulee Rastaantien moision isäntä hänen\njälkeensä. Catherine on aina sanonut sitä _omaksi_ talokseen. Se ei\nole hänen! Se on minun: isä sanoo kaiken, mitä hänellä on, olevan\nminun. Kaikki hänen kauniit kirjansa ovat minun; hän tarjosi niitä ja\nkauniita lintujaan ja ponyaan, Minnyä, minulle, jos hakisin meidän\nhuoneemme avaimen ja päästäisin hänet ulos; mutta sanoin hänelle,\nettei hänellä ollut mitään antamista, sillä ne olivat kaikki, aivan\nkaikki minun. Silloin hän itki ja otti kaulaltaan pienen korun ja\nlupasi minulle sen; siinä oli kaksi muotokuvaa kultaisessa kotelossa,\ntoisella puolella hänen äitinsä ja toisella puolella eno, silloin\nkun he olivat nuoria. Se tapahtui eilen -- minä sanoin, että _nekin_\nolivat minun, ja koetin riistää niitä häneltä. Tuo ilkimys ei\nantanut, hän työnsi minut pois ja löi minua. Minä kiljaisin -- se\npelottaa häntä -- ja hän kuuli isän tulevan ja mursi kotelon saranat\nja halkaisi kotelon ja antoi minulle äitinsä muotokuvan; toista hän\nkoetti peittää; mutta isä kysyi, mikä oli hätänä, ja minä selitin.\nHän otti kuvan, jonka olin saanut, ja pyysi Catherinea antamaan\nomansa minulle, Cathy kieltäytyi ja isä -- löi Cathya, niin että hän\nkaatui. Isä kiskaisi kuvan pois ketjusta ja murskasi sen jalallaan.\"\n\n\"Ja olitteko mielissänne, kun näitte häntä lyötävän?\" kysyin minä;\nminulla oli omat suunnitelmani yllyttäessäni häntä puhumaan.\n\n\"Suljin silmäni\", vastasi hän. \"Suljen silmäni, kun näen isän lyövän\nkoiraa tai hevosta, hän tekee sen niin voimakkaasti. Mutta ensin olin\niloinen -- Catherine ansaitsi rangaistuksen siitä, että oli sysännyt\nminua, mutta kun isä oli mennyt, hän käski minun tulla ikkunan ääreen\nja näytti minulle poskeaan, jossa sisäpuolella hampaita vasten\noli haava, ja suutaan, joka oli täynnä verta; sitten hän kokosi\nmuotokuvan kappaleet ja meni istumaan kasvot seinään päin eikä ole\nkertaakaan puhunut minulle sen jälkeen. Toisinaan luulen, ettei hän\nvoi tuskan vuoksi puhua. En pidä siitä ajatuksesta, mutta hän on\nilkeä otus itkiessään yhtämittaa, ja hän näyttää niin kalpealta ja\nhurjalta, että pelkään häntä.\"\n\n\"Voisitteko saada tuon avaimen, jos haluaisitte?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä, ollessani yläkerrassa\", vastasi hän, \"mutta minä en voi\nkävellä yläkertaan nyt\".\n\n\"Missä huoneessa se on?\" kysyin minä.\n\n\"Ah\", huusi hän, \"minä en sano teille, missä se on! Se on meidän\nsalaisuutemme. Kukaan ei saa tietää, ei edes Hareton eikä Zillah. Te\nolette väsyttänyt minut -- menkää pois, menkää pois.\" Ja hän painoi\npäänsä käsivarttaan vasten ja ummisti taas silmänsä.\n\nPidin parhaana poistua kohtaamatta herra Heathcliffiä ja hankkia\nnuorelle emännälleni apua Rastaantien moisiosta. Kun ilmestyin sinne,\noli palvelijatoverini hämmästys ja ilo rajaton; ja kun he kuulivat,\nettä heidän nuori emäntänsäkin oli turvassa, aikoi pari palvelijaa\nkiiruhtaa yläkertaan huutamaan näitä uutisia herra Edgarille, mutta\nminä itse toimitin ne perille. Kuinka paljon hän olikaan muuttunut\nnoiden muutamien päivien kuluessa! Hän lepäsi surullisena ja nöyränä\nodottaen kuolemaa. Hän näytti kovin nuorelta; vaikka hänen todellinen\nikänsä oli kolmekymmentäyhdeksän vuotta, olisi häntä luullut ainakin\nkymmenen vuotta nuoremmaksi. Hän ajatteli Catherinea, sillä hän\nlausui hiljaa hänen nimensä. Minä kosketin hänen kättään ja puhuin.\n\n\"Catherine tulee, rakas isäntäni!\" kuiskasin minä. \"Hän elää ja on\nterve; ja toivon hänen tänä iltana saapuvan tänne.\"\n\nVapisin nähdessäni, minkä vaikutuksen tämä tieto aikaansai; hän\nnousi istualleen, katseli kiihkeästi ympäri huonetta ja vajosi\ntakaisin tajuttomana. Heti kun hän tuli tajuihinsa, kerroin hänelle\npakollisesta vierailusta ja pidätyksestämme Humisevassa harjussa.\nSanoin Heathcliffin pakottaneen minut menemään sisään, mikä ei ollut\naivan totta. Syytin mahdollisimman vähän Lintonia enkä täydellisesti\nkuvannut hänen isänsä raakaa käytöstä -- en halunnut lisätä, mikäli\nkykenin sen estämään, katkeruutta hänen jo ylitsevuotavaan maljaansa.\n\nIsäntäni arvasi vihamiehensä kannustimena olleen anastaa hänen\nirtaimistonsa ja kiinteimistönsä omalle pojalleen, tai pikemminkin\nitselleen, mutta koska hän ei tiennyt, miten lähekkäin hän ja\nhänen sisarenpoikansa tulisivat poistumaan maailmasta, kummastutti\nhäntä, miksi Heathcliff ei odottanut, kunnes hän kuolisi. Hän tunsi\nkuitenkin olevan parasta muuttaa jälkisäädöstään; sen sijaan siis,\nettä hän olisi jättänyt Catherinen omaisuuden hänen huostaansa, hän\npäätti jättää sen uskottujen miesten haltuun Catherinen käytettäväksi\nja hänen kuoltuaan hänen lapsilleen, jos hänellä niitä oli. Niinpä se\nei joutuisi herra Heathcliffin käsiin, jos Linton kuolisi.\n\nSaatuani isäntäni käskyt, lähetin miehen hakemaan asianajajaa ja\nlisäksi neljä kunnollisesti asestettua miestä, joiden tuli vaatia\nnuorta emäntääni vangitsijaltaan. Molemmat asiakkaat viipyivät\nkauan. Yksinäinen palvelija palasi ensin. Hän ilmoitti herra\nGreenin, asianajajan, olleen ulkona, kun hän saapui hänen taloonsa,\nja hänen täytyi odottaa kaksi tuntia, ennenkuin hän palasi. Ja\nsitten herra Green ilmoitti, että hänellä oli kylässä tärkeitä\nasioita toimitettavana, mutta hän lupasi tulla Rastaantien moisioon\nennen aamua. Nuo neljä miestä palasivat myös ilman seuralaista. He\ntoivat sanan, että Catherine oli sairas: liian sairas poistuakseen\nhuoneestaan; eikä Heathcliff sallinut heidän nähdä häntä. Toruin\nnoita tyhmiä miehiä pontevasti siitä, että uskoivat sellaista\njuttua, jollaista minä en viitsisi kertoa isännälleni. Päätin viedä\nkokonaisen retkikunnan Humisevaan harjuun päivänkoitteessa ja\nsananmukaisesti saartaa sen, ellei vankia rauhallisesti luovutettaisi\nmeille. Minä vannoin ja vannoin uudestaan. Cathyn isä _saa_\nnähdä hänet, vaikka tuo piru tapettaisiin omille rappukivilleen\nyrittäessään estää sitä!\n\nOnneksi minulta säästyi tuo matka ja tuo vaiva. Olin mennyt\nalakertaan kello kolmelta hakemaan vettä ja kuljin käytävän läpi\nkantaen kannua, kun kova koputus päätyoveen hätkähdytti minua. \"Ah,\nse on Green\", virkoin minä malttaen mieleni -- \"vain Green\", ja\nkuljin eteenpäin aikoen lähettää jonkun muun aukaisemaan ovea; mutta\nkoputus toistui, ei äänekkäästi, mutta kuitenkin kiihkeästi. Asetin\nkannun portaiden käsipuun pylväkkeelle ja kiiruhdin itse päästämään\nhänet sisään. Ulkona oli elokuun kirkas kuutamo. Tulija ei ollut\nasianajaja. Oma suloinen emäntäni kiiti kaulaani ja nyyhkytti:\n\n\"Ellen, Ellen! Elääkö isä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"kyllä hän elää, enkelini. Kiitetty olkoon Jumala,\nettä taas olette turvallisesti luonamme!\"\n\nHän tahtoi juosta yläkertaan herra Lintonin huoneeseen, vaikka\nhän oli hengästynyt; mutta pakotin hänet istuutumaan ja toin\nhänelle juotavaa ja pesin hänen kalpeat kasvonsa, hieroen niitä\nesiliinallani, kunnes ne hiukan punoittivat. Minä sanoin, että minun\ntäytyy mennä ensin ja ilmoittaa hänen saapumisensa, ja pyysin, että\nhän vakuuttaisi tulevansa onnelliseksi nuoren Heathcliffin kanssa.\nCathy tuijotti minuun, mutta käsitti pian, miksi pyysin häntä\nvalehtelemaan, ja lupasi olla valittelematta.\n\nMinä en voinut olla läsnä tuossa kohtauksessa. Seisoin oven\nulkopuolella neljännestunnin ja sinä aikana tuskin yritinkään\nlähestyä vuodetta. Kaikki kävi sentään maltillisesti. Catherinen\nepätoivo oli yhtä äänetöntä kuin hänen isänsä ilo. Catherine tuki\nisäänsä ulkonaisesti tyynenä, ja tämä katseli hänen kasvojaan suurin\nsilmin, joiden terät näyttivät hurmiosta laajenevan.\n\nHän kuoli onnellisena, herra Lockwood: niin hän kuoli. Suudellen\nCatherinen poskea, hän virkkoi hiljaa:\n\n\"Minä menen äitisi luokse, ja sinä, rakas lapsi, tulet meidän\nluoksemme!\" eikä hän liikahtanut eikä puhunut sen jälkeen, mutta\nhänen silmissään viipyi yhä hurmaantunut ja loistava katse, siihen\nasti kun hänen valtimonsa tuskin havaittavasti pysähtyi ja hänen\nsielunsa erkani. Kukaan ei voinut tarkalleen määritellä hänen\nkuolinhetkeään, sillä hänen lähtönsä tapahtui niin huomaamattomasti\nja aivan kamppailutta.\n\nEn tiedä, oliko Catherine vuodattanut loppuun kyynelensä, vai\noliko suru niin raskas, ettei hän jaksanut itkeä, vaan istui\nsiinä kyynelettömin silmin auringonnousuun asti; kauemminkin\n-- aina päivälliseen asti ja olisi yhä jäänyt murehtimaan tuon\nkuolinvuoteen ääreen, ellen olisi jyrkästi vaatinut häntä tulemaan\nvähän lepäämään. Oli hyvä, että minun onnistui siirtää hänet pois,\nsillä päivällisaikaan tuli asianajaja, joka oli käynyt hakemassa\nHumisevasta harjusta toimintaohjeita. Hän oli myynyt itsensä herra\nHeathcliffille: siitä syystä hän niin vitkastellen noudatti isäntäni\nkutsua. Onneksi ei maallisten asioiden ajatteleminen häirinnyt enää\nviimeksimainitun mielenrauhaa hänen tyttärensä saapumisen jälkeen.\n\nHerra Green ryhtyi määräämään kaikkea ja käskemään kaikkia talossa.\nHän erotti kaikki palvelijat, paitsi minua. Hän yritti valtuuksiensa\narvovallalla pakottaa meidät taipumaan niinkin jyrkkään vaatimukseen,\nettei Edgar Lintonia saisi haudata hänen vaimonsa viereen, vaan\nkirkkoon, hänen perheensä keskuuteen. Jälkisäädös oli sentään\nestämässä sitä, sekä minun äänekkäät väitteeni kaikkia sen ohjeiden\nrikkomisia vastaan. Hautajaiset pidettiin hyvin nopeasti; Catherinen,\njoka nyt oli rouva Linton Heathcliff, sallittiin jäädä Rastaantien\nmoisioon, kunnes hänen isänsä ruumis vietiin sieltä pois. Hän\nkertoi minulle, että hänen tuskansa oli viimein yllyttänyt Lintonin\nuhmaamaan vaaraa ja vapauttamaan hänet. Hän oli kuullut minun\nlähettämieni miesten riitelevän ovella ja oli erottanut myöskin\nHeathcliffin vastauksen sisällön. Se teki hänet hurjaksi. Linton,\njoka oli viety pieneen vierashuoneeseen heti minun poistumiseni\njälkeen, pelästyi niin, että haki avaimen, ennenkuin hänen isänsä\npalasi yläkertaan. Linton oli niin viekas, että hän aukaisi oven\nlukosta ja lukitsi sen uudestaan, sulkematta sitä; ja kun hänen olisi\ntullut mennä vuoteeseen, hän pyysi päästä nukkumaan Haretonin kanssa,\nja hänen anomukseensa suostuttiin tällä kertaa. Catherine hiipi ulos\nennen päivänkoittoa. Hän ei uskaltanut koetella ovia, jotteivät\nkoirat nostaisi hälyä; hän kulki tyhjissä huoneissa ja tutki niiden\nikkunoita; ja osuttuaan äitinsä huoneeseen hän onneksi helposti pääsi\nulos sen ikkunasta ja sen lähellä olevan männyn oksia myöten maahan.\nHänen toverinsa joutui kärsimään osuudestaan pakoon, huolimatta\npelokkaasta varovaisuudestaan.\n\n\n\n\nXXIX luku\n\n\nHautajaisten jälkeisenä iltana nuori emäntäni ja minä istuimme\nkirjastossa; toisinaan mietimme murheellisena -- toinen meistä\nepätoivoisena -- äskeistä tappiotamme, toisinaan uskalsimme\naavistella synkkää tulevaisuutta. Olimme juuri sopineet, että suurin\nonni, mikä Catherinea voisi kohdata, olisi saada lupa jatkuvasti\noleskella Rastaantien moisiossa, ainakin Lintonin eliniän; että\nLintonin sallittaisiin tulla Catherinen luo sinne, ja että minä\nsaisin jäädä heidän taloudenhoitajakseen. Mutta sellainen järjestelmä\nnäytti niin suotuisalta, ettei sitä voinut toivoakaan, ja kuitenkin\ntoivoin, ja mieltäni ilahdutti ajatus, että saisin jäädä kotiin,\ntoimeeni ja ennen kaikkea rakastetun emäntäni seuraan. Silloin\npalvelija -- eräs erotetuista, joka ei vielä ollut lähtenyt talosta\n-- syöksyi sisään ja sanoi, että tuo \"pirun Heathcliff\" oli tulossa\npihalla; sulkisiko hän oven hänen nenänsä edestä?\n\nVaikka olisimme olleetkin niin hulluja, että olisimme käskeneet\nhänen ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, niin ei meillä ollut siihen\naikaa. Heathcliff ei kursaillut koputtamalla ovelle tai ilmoittamalla\ntuloaan: hän oli isäntä ja käytti hyväkseen isännän oikeutta käydä\nsuoraan sisään, sanomatta sanaakaan. Tiedontuojan ääni ohjasi hänet\nkirjastoon; hän astui sisään ja viitattuaan palvelijan poistumaan\nsulki oven.\n\nSe oli sama huone, johon hänet vieraana oli johdatettu\nkahdeksantoista vuotta sitten: sama kuu paistoi ikkunasta ja sama\nsyksyinen maisema oli ulkopuolella. Me emme vielä olleet sytyttäneet\nkynttilää, mutta koko huoneen saattoi nähdä, muotokuvatkin seinällä:\nrouva Lintonin ihanan pään sekä hänen miehensä sievät kasvot.\nHeathcliff astui lieden ääreen. Aika ei ollut suuresti muuttanut\nhänenkään ulkonaista olemustaan. Hän oli sama mies: hänen tummat\nkasvonsa olivat ehkä keltaisemmat ja levollisemmat, hänen vartalonsa\nehkä kymmenen- tai kaksikymmentä naulaa painavampi, mutta muita\nmuutoksia ei näkynyt. Catherine oli noussut aikoen syöksyä ulos, kun\nhän näki Heathcliffin.\n\n\"Pysähtykää\", virkkoi Heathcliff tarttuen hänen käsivarteensa.\n\"Karkaamiset loppukoot! Mihin haluaisitte mennä? Olen tullut\nhakemaan teitä kotiin ja toivon, että te vastaisuudessa olette\nvelvollisuudentuntoinen tytär, ettekä ryhdy enää yllyttelemään\npoikaani tottelemattomuuteen. Oli vaikeata keksiä, miten häntä\nrankaisisin, kun huomasin hänen osuutensa tuossa hommassa; hän on\nsellainen hämähäkinverkko, että nipistyskin tuhoaisi hänet; mutta\ntulette hänen ulkonäöstään huomaamaan hänen saaneen palkkansa! Toin\nhänet alakertaan eräänä iltana, se olikin toissapäivänä, ja asetin\nhänet istumaan enkä sen jälkeen koskettanut häneen. Lähetin Haretonin\npois, niin että olimme kahden huoneessa. Kahden tunnin kuluttua\nkäskin Josephin taas viedä hänet yläkertaan; ja sen jälkeen minun\nläsnäoloni vaikuttaa hänen hermoihinsa aivan kuin haamun näkeminen ja\nluulen, että hän näkee minut usein, vaikka en ole lähellä. Hareton\nsanoo hänen heräävän yöllä ja kirkuvan tuntikaupalla yhteen menoon ja\nkutsuvan teitä suojelemaan itseään minulta; ja pidittepä kalliista\npuolisostanne tai ette, niin teidän täytyy tulla: teidän on nyt\nhuolehdittava hänestä; luovutan teille kaikki osuuteni häneen.\"\n\n\"Miksi ette anna Catherinen jäädä tänne?\" kysyin. \"Te voisitte\nlähettää herra Lintonin tänne hänen luokseen. Koska te vihaatte\nheitä molempia, ette te kaipaisi heitä: he _voivat_ olla vain teidän\nluonnottoman sydämenne jokapäiväisenä kiusana.\"\n\n\"Minä haen vuokraajaa Rastaantien moisioon\", vastasi hän; \"ja tahdon\nluonnollisesti lapseni luokseni. Ja tuon tytön on sitäpaitsi työllään\nmaksettava minulle elatuksensa. En aio elättää häntä ylellisyydessä\nja laiskuudessa sitten kun Linton on poissa. Kiiruhtakaa\nvalmistautumaan nyt, älkääkä vaatiko minua pakottamaan teitä.\"\n\n\"Joudun kyllä\", vastasi Catherine. \"Linton on minulle kaikki, mitä\nminulla maailmassa on rakastettavaa, vaikka te olettekin tehnyt\nkaikkenne saadaksenne hänet vihaamaan minua ja minut vihaamaan\nhäntä, te _ette voi_ saada meitä vihaamaan toisiamme. Halveksin\nteitä, kun loukkaatte häntä minun läsnäollessani, ja halveksin teitä\npelottaessanne minua!\"\n\n\"Te olette kova kerskailija\", vastasi Heathcliff; \"mutta minä en pidä\nteistä tarpeeksi loukatakseni häntä: te saatte kylliksenne siitä\npiinasta niin kauan kuin sitä kestää. En minä yllytä häntä vihaamaan\nteitä -- sen tekee hänen oma suloinen luonteensa. Häntä sapettaa\nteidän karkaamisenne ja sen seuraukset: älkää odottako kiitoksia\ntästä jalosta uhrautumisesta. Kuulin, kuinka hän laati Zillahille\nmiellyttävän kuvauksen siitä, mitä hän tekisi, jos hän olisi yhtä\nvahva kuin minä. Sellaiseen hänellä on taipumusta, ja juuri hänen\nheikkoutensa terästää hänen älyänsä keksimään voiman vastikkeita.\"\n\n\"Minä tiedän, että hänellä on huono luonne\", sanoi Catherine. \"Hän\non teidän poikanne. Mutta iloitsen siitä, että minulla on parempi,\njotta voin antaa anteeksi; ja minä tiedän, että hän rakastaa minua,\nja sen vuoksi minä rakastan häntä. Herra Heathcliff, _teillä ei ole\nketään_, joka teitä rakastaisi; ja vaikka tekisitte meidät kuinka\nonnettomiksi, voimme kuitenkin kostoksi ajatella, että julmuutenne\njohtuu teidän suuremmasta onnettomuudestanne. Te _olette_ onneton,\nettekö olekin? Yksinäinen kuin piru ja yhtä kateellinen kuin se.\n_Kukaan_ ei rakasta teitä -- _kukaan_ ei itke teitä, kun te kuolette!\nMinä en haluaisi olla teidän sijassanne!\"\n\nCatherinen puhe ilmaisi eräänlaista synkkää voitonriemua: hän näytti\npäättäneen ruveta samanlaiseksi kuin hänen tuleva perheensäkin ja\nsaada ilonaihetta vihollistensa murheista.\n\n\"Pian olette _pahoillanne_ siitä, että olette oma itsenne\", virkkoi\nhänen appensa, \"jos vielä hetkenkään seisotte siinä. Poistu, noita,\nja kokoa kapineesi!\"\n\nCatherine poistui ylenkatseellisesti. Hänen poissaollessaan aloin\npyytää Zillahin paikkaa Humisevassa harjussa, tarjoutuen luovuttamaan\nomani hänelle, mutta Heathcliff ei suostunut siihen. Hän käski minun\nvaieta; ja sitten hän ensimmäisen kerran antoi katseensa liitää\nympäri huonetta ja kiintyä muotokuviin. Tarkastettuaan rouva Lintonin\nmuotokuvaa, hän virkkoi:\n\n\"Minä tahdon tuon kotiin. En siksi, että sitä tarvitsisin, mutta\n--\" Yht'äkkiä hän kääntyi tuleen päin ja jatkoi, kasvoillaan ilme,\njota minun paremman sanan puutteessa täytyy sanoa hymyksi: \"Kerronpa\nsinulle, mitä tein eilen! Sain haudankaivajan, joka kaivoi Lintonin\nhautaa, kaivamaan pois mullan Catherinen arkunkannelta ja aukaisin\nsen. Kerran ajattelin jäädä sinne: kun näin hänen kasvonsa taas -- ne\novat hänen vielä! -- haudankaivaja näki paljon vaivaa koettaessaan\nhavahduttaa minua, ja hän sanoi, että se muuttuisi, jos ilma pääsisi\nsiihen vaikuttamaan, joten irroitin arkun sivun toiselta puolelta\nja peitin sen: en Lintonin puolelta, hiisi hänet periköön! Toivon,\nettä hänet juotettaisiin kiinni lyijyyn. Ja lahjoin haudankaivajan\nvetämään sen pois, kun minut pannaan Cathyn viereen, ja vetäisemään\nmyös minun arkkuni syrjän pois; tahdon niin tehtävän; ja kun sitten\nLinton pääsee luoksemme, ei hän tiedä kuka kukin on!\"\n\n\"Te olitte hirveä, herra Heathcliff!\" huusin minä; \"eikö teitä\nhävettänyt häiritä kuolleitten rauhaa?\"\n\n\"En häirinnyt ketään, Nelly\", vastasi hän, \"ja rauhoituin vähän\nitse. Tunnen oloni nyt monin verroin miellyttävämmäksi; ja teidän\non helpompi pitää minua mullassa, kun sinne joudun. Häiritsinkö\nhäntä? En! Hän on häirinnyt minua öin ja päivin kahdeksantoista\nvuotta -- lakkaamattomasti -- armottomasti -- eilisiltaan asti; ja\neilen illalla olin rauhallinen. Uneksuin nukkuvani viimeistä unta\ntuon nukkujan vieressä sydän pysähtyneenä ja poski jäätyneenä hänen\nposkeaan vasten.\"\n\n\"Ja jos hän olisi maatunut maaksi tai vielä pahemmaksikin, niin mistä\nolisitte silloin uneksunut?\" kysyin minä.\n\n\"Että maaduin hänen kanssaan ja olin yhä onnellisempi!\" vastasi hän.\n\"Luuletko minun pelkäävän mitään sellaista muutosta? Nostaessani\narkun kantta odotinkin sellaisen muutoksen tapahtuneen: mutta minua\nmiellyttää enemmän, ettei se ole alkanut, ennenkuin voin ottaa siihen\nosaa. Ja sitäpaitsi, ellen olisi saanut selvää käsitystä hänen\ntyynistä kasvoistaan, en olisi päässyt tuon oudon tunnelman lumoista.\nSe alkoi omituisesti. Tiedäthän, että olin hullu hänen kuolemansa\njälkeen; ja rukoilin yhtä mittaa, aamunkoitosta aamunkoittoon, että\nhänen henkensä tulisi luokseni! Uskon vahvasti haamuihin; minulla\non yksi todistus siitä, että ne voivat olla ja ovat keskuudessamme!\nSinä päivänä, jona hänet haudattiin, oli lumimyrsky. Illalla menin\nkirkkomaalle. Ilma oli talvisen kolkko -- kaikkialla oli hiljaista.\nEn pelännyt hänen hupsun miehensä harhailevan kirkkomaalla niin\nmyöhään, eikä kellään muullakaan ollut asiaa sinne. Kun olin yksin ja\ntiesin, että vain kahden yardin vahvuinen löyhä maakerros oli ainoana\nesteenä välillämme, sanoin itselleni -- 'otan hänet taas syliini!\nJos hän on kylmä, ajattelen pohjoistuulen hyytävän _minua_, ja jos\nhän on liikkumaton, niin on se unta.' Noudin lapion työkaluvajasta\nja aloin kaivaa voimieni takaa -- lapioni kolahti jo arkkuun; aloin\ntyöskennellä käsin; arkunkansi alkoi halkeilla ruuvien kohdalta. Minä\nolin saavuttamaisillani tarkoitukseni, kun kuulin jonkun huokaavan\nylhäällä, haudan reunalla ja kumartuvan hautaan päin. 'Jos saisin\ntämän pois', mutisin, 'niin toivoisin, että he lapioisivat multaa\nkummankin meidän päällemme!' Ja kiskoin sitä yhä epätoivoisemmin.\nKuulin uuden huokauksen, aivan korvani vieressä. Olin tuntevinani\nsen lämpimän henkäyksen lumirännän asemesta. En tiennyt yhdenkään\nelävän ihmisolennon olevan lähellä; mutta yhtä varmasti kuin voi\ntuntea jonkin aineellisen olennon lähestymisen pimeässä, vaikkei\nsitä voi erottaa, yhtä varmasti tunsin, että Cathy oli siinä:\nei maan alla, vaan maan päällä. Yht'äkkiä virtasi huojennuksen\ntunne sydämestäni kaikkiin jäseniini. Lopetin heti tuskallisen\nuurastukseni lohduttautuneena, sanomattomasti lohduttautuneena.\nHänen olentonsa oli minun kanssani: se jäi luokseni, kun loin\numpeen hautaa, ja johdatti minut kotiin. Voit nauraa, jos tahdot,\nmutta olin varma, että näin hänet siellä. Olin varma, että hän oli\nkanssani, enkä voinut olla puhumatta hänelle. Saavuttuani Humisevaan\nharjuun kiiruhdin innoissani ovelle. Se oli lukittu, ja muistan\ntuon kirotun Earnshawin ja vaimoni vastustaneen sisääntuloani.\nMuistan pysähtyneeni potkaisemaan Earnshawin tainnoksiin, ja sitten\nkiiruhtaneeni yläkertaan minun ja Cathyn huoneeseen. Katselin\nympärilleni kärsimättömänä -- tunsin hänet lähelläni -- voin\n_melkein_ nähdä hänet -- enkä kuitenkaan _voinut!_ Silloin minun\nolisi pitänyt hikoilla verta, niin tuskallinen oli kaipaukseni --\nniin palava rukoukseni, että näkisin hänet edes vilahdukselta. En\nsaanut nähdä. Hän näyttäytyi, kuten usein eläessään, paholaisena\nminulle! Ja sen jälkeen olen toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän\nollut tuon sietämättömän kidutuksen uhrina! Helvetillistä! se pitää\nhermoni sellaisessa jännityksessä, että, elleivät ne olisi soittimen\nkielen kaltaiset, ne olisivat jo kauan sitten höltyneet yhtä\nheikoiksi kuin Lintonin hermot. Istuessani sisällä Haretonin kanssa,\ntuntui kuin ulosmennessäni kohtaisin hänet; nummella kävellessäni\nluulin tapaavani hänet sisään tullessani. Kun lähdin kotoa, kiiruhdin\ntakaisin: olin varma, että hänen _täytyy_ olla Humisevassa harjussa\njossakin paikassa! Ja kun nukuin hänen huoneessaan -- ajettiin minut\npois sieltä. En voinut nukkua siellä, sillä samalla hetkellä kuin\nsuljin silmäni hän oli joko ikkunan takana tai pujahti laudoituksen\ntaakse tai astui huoneeseen tai vieläpä asetti kultaisen päänsä\nsamalle tyynylle, kuten hän teki lapsena, ja minun täytyi aukaista\nsilmäni nähdäkseni. Siten aukaisin ja suljin niitä satoja kertoja\nyössä -- pettyäkseni yhtä mittaa. Se kidutti minua! Usein olen\nvalittanut ääneen, kunnes tuo vanha roisto Joseph epäilemättä uskoi\nomantuntoni näyttelevän paholaista sisimmässäni. Nyt, kun olen hänet\nnähnyt, olen rauhoittunut -- vähän. Se oli omituinen tapa surmata: ei\ntuumittain, vaan jakamalla hiuksen leveys eri osiinsa, puijaamalla\nminua tuolla aaveen toiveella kahdeksantoista vuotta.\"\n\nHerra Heathcliff vaikeni ja pyyhki otsaansa; hänen hiuksensa\nliimautuivat siihen hiestä märkinä; hänen katseensa oli suuntautunut\nlieden punaisiin kekäleihin, kulmakarvat eivät olleet rypyssä, vaan\nkohollaan ohimojen puolelta, ja se lievensi hänen ulkomuotonsa\nankaruutta, mutta teki ilmeen omituisen huolestuneen näköiseksi aivan\nkuin koko henkinen jännitys olisi ollut suunnattu tuskallisesti\nkiinnostavaan aiheeseen. Hän kohdisti vain puoliksi sanottavansa\nminulle, ja minä olin vaiti. Minä en pitänyt hänen puheensa\nkuuntelemisesta. Lyhyen ajan kuluttua hän jatkoi mietintäänsä Cathyn\nkuvan ääressä, otti sen alas seinältä ja pani sen nojalleen sohvaa\nvasten, voidakseen nähdä sen paremmin; Catherine saapui juuri\nsilloin ja ilmoitti olevansa valmis, kunhan vain hänen ponynsa\nvaljastettaisiin.\n\n\"Lähetä tuo huomenna Humisevaan harjuun\", virkkoi Heathcliff minulle;\nsitten hän kääntyi Catherineen päin ja lisäsi: \"Te tulette toimeen\nilman ponyanne: on ihana ilta, ettekä te tarvitse poneja Humisevassa\nharjussa; niillä matkoilla, joita teette, voitte käyttää jalkojanne.\nLähdetään.\"\n\n\"Hyvästi, Ellen!\" kuiskasi rakas nuori emäntäni. Kun hän suuteli\nminua, tuntuivat hänen huulensa jääpalasilta. \"Tule minua katsomaan,\nEllen, älä unohda!\"\n\n\"Kavahtakaa tekemästä sitä, rouva Dean!\" sanoi Cathyn uusi isä.\n\"Kun tahdon teitä puhutella, tulen tänne. En tahdo, että tulette\nnuuskimaan minun talooni!\"\n\nHän viittasi Cathylle, että tämä menisi hänen edellään. Cathy loi\nminuun katseen, joka vihlaisi sydäntäni, ja totteli. Katselin heitä\nikkunasta heidän kävellessään puutarhan käytävää. Heathcliff otti\nCatherinen käsivarren omansa alle, vaikka Catherine ensin nähtävästi\nvastusti tuota tekoa, ja Heathcliff johti häntä nopein askelin\nlehtokujaan, jonka puut peittivät heidät.\n\n\n\n\nXXX luku\n\n\nOlen käynyt Humisevassa harjussa, mutta en ole nähnyt Catherinea\nhänen poistumisensa jälkeen: Joseph piti ovesta kiinni estääkseen\nminua pääsemästä sisään. Hän sanoi, että rouva Linton oli kipeä\neikä isäntä ollut sisällä. Zillah on minulle vähän kertonut heidän\nelämästään, muuten tuskin tietäisin, kuka on kuollut ja kuka elää.\nHän pitää Catherinea ylpeänä eikä pidä hänestä, olen sen arvannut\nhänen puheestaan. Nuori emäntäni pyysi häneltä apua tullessaan, mutta\nherra Heathcliff käski Zillahin huolehtia omista askareistaan ja\nminiänsä itse pitää huolta itsestään. Ja Zillah myöntyi mielellään,\nkoska hän on ahdasmielinen, itsekäs nainen. Tämä laiminlyönti tuotti\nCatherinelle lapsellista mielipahaa; hän kosti sen ylenkatseella ja\nsillä liitti tiedonantajani vihamiehiinsä yhtä varmasti, kuin jos\nCatherine olisi tehnyt tälle jonkin suuren vääryyden. Keskustelin\nkauan eräänä päivänä, kun kohtasimme nummella, noin kuusi viikkoa\nsitten, hiukan ennen teidän tuloanne, ja hän kertoi minulle seuraavaa:\n\n\"Kun rouva Linton saapui Humisevaan harjuun\", sanoi hän, \"juoksi\nhän ensi töikseen yläkertaan, toivottamatta hyvää iltaa minulle\nja Josephille; hän sulkeutui Lintonin huoneeseen ja viipyi siellä\naamuun asti. Sitten hän tuli talon puolelle, kun isäntä ja Earnshaw\nolivat aamiaisella, ja hänen koko ruumiinsa värisi, kun hän kysyi,\nlähetettäisiinkö hakemaan tohtoria. Hänen serkkunsa oli kovin sairas.\n\n\"Me tiedämme sen!\" vastasi Heathcliff, \"mutta hänen elämänsä ei ole\npenninkään arvoinen, enkä halua kuluttaa penniäkään hänen vuokseen.\"\n\n\"Mutta enhän minä tiedä, mitä olisi tehtävä\", vastasi Cathy, \"ja hän\nkuolee, ellei kukaan auta minua!\"\n\n\"Poistukaa tästä huoneesta\", huusi isäntä, \"ja älkää mainitko minulle\nenää koskaan sanaakaan hänestä! Kukaan meistä ei välitä, mitä hänestä\ntulee; jos te välitätte, niin ruvetkaa hoitajattareksi; jos ette\nvälitä, teljetkää hänet huoneeseen ja poistukaa hänen luotaan.\"\n\n\"Sitten rouva alkoi kiusata minua, mutta sanoin nähneeni tarpeeksi\nvaivaa tuon väsyttävän olennon vuoksi; meillä oli kullakin\ntehtävämme, ja hänen tehtävänsä oli hoitaa Lintonia: herra Heathcliff\nkäski minun jättää sen työn hänen tehtäväkseen.\n\n\"En voi sanoa, miten he yhdessä tulivat toimeen. Luulen Lintonin\nolleen kovin kiusallisen ja valittaneen öin ja päivin, ja rouvalle\njääneen kovin vähän lepäämisaikaa: sen saattoi arvata hänen kalpeista\nkasvoistaan ja väsyneistä silmistään. Toisinaan hän tuli keittiöön\nkovin hämmentyneen näköisenä ja näytti haluavan pyytää apua; mutta\nminä en aikonut olla isännälle tottelematon; minä en milloinkaan\nuskalla olla tottelematta häntä, rouva Dean. Ja vaikka pidinkin\npahana, ettei Kennethiä lähetetty hakemaan, ei minun asiani ollut\nneuvoa eikä valittaa, joten kieltäydyin aina asiaan sekaantumasta.\nKerran tai kahdesti, kun olin mennyt vuoteeseen, satuin uudestaan\naukaisemaan oveni ja näin hänen istuvan itkemässä porraskäytävän\npäässä; silloin suljin oveni nopeasti, sillä pelkäsin heltyväni\nja sekaantuvani asiaan. Varmasti silloin säälin häntä; mutta\nymmärrättehän, etten halunnut sentään menettää paikkaani.\n\n\"Viimein eräänä iltana hän tuli rohkeasti minun kamariini ja\npelästytti minut aivan suunniltani sanomalla:\n\n\"Sanokaa herra Heathcliffille, että hänen poikansa on kuolemaisillaan\n-- olen varma, että hän tällä kertaa kuolee. Nouskaa heti ja menkää\nhänelle sanomaan.\"\n\n\"Nämä sanat lausuttuaan hän poistui taas. Minä makasin\nneljännestunnin kuunnellen ja vapisten. Mitään liikettä ei kuulunut\n-- talossa oli hiljaista.\n\n\"Hän on erehtynyt\", virkoin itsekseni. \"Linton on siitä toipunut.\nMinun ei tarvitse heitä häiritä\", ja aloin torkkua. Mutta untani\nhäiritsi toistamiseen kiivas kellonsoitto -- meidän ainoan\nhälytyskellomme, joka on Lintonia varten laitettu; ja isäntä tuli\nluokseni katsomaan mikä oli hätänä, sekä lähettääkseen minut\nilmoittamaan, ettei hän halunnut tuota ääntä toistettavan.\n\n\"Kerroin hänelle Catherinen viestin. Hän kirosi hiljaa ja muutaman\nminuutin kuluttua tuli huoneestaan sytytetty kynttilä kädessään\nja lähti heidän huoneeseensa. Minä seurasin. Rouva Heathcliff oli\nistuutunut vuoteen ääreen kädet sylissään ristissä. Hänen appensa\nmeni heidän luokseen, valaisi kynttilällään Lintonin kasvoja, katsoi\nhäneen ja kosketti häntä; sitten hän kääntyi Catherineen päin.\n\n\"No -- Catherine\", sanoi hän \"kuinka voitte, Catherine?\"\n\nCatherine ei vastannut.\n\n\"Kuinka voitte, Catherine?\" toisti Heathcliff.\n\n\"Linton on turvassa, ja minä olen vapaa\", vastasi Catherine; \"voisin\nhyvin -- mutta\", hän jatkoi katkerana voimatta sitä salata, \"te\nolette niin pitkäksi aikaa jättäneet minut yksin taistelemaan\nkuoleman kanssa, että tunnen ja näen vain kuolemaa! Tunnen itseni\nkuin kuolleeksi.\"\n\n\"Ja siltä hän näyttikin! Annoin hänelle vähän viiniä. Hareton ja\nJoseph, jotka olivat heränneet soittoon ja askelten kaikuun, ja\njotka olivat kuulleet meidän puheemme, tulivat nyt huoneeseen. Uskon\nJosephin olleen mielissään nuorukaisen kuolemasta. Hareton näytti\njossakin määrin vaivaantuneelta, mutta hän katseli enemmän Catherinea\nkuin ajatteli Lintonia. Ja isäntä käski hänen mennä takaisin\nvuoteeseen; me emme tarvinneet hänen apuaan. Sitten hän käski\nJosephin viedä ruumiin kamariinsa ja minun palata omaan huoneeseeni,\nja rouva Heathcliff jäi yksin.\n\n\"Aamulla hän lähetti minut pyytämään rouva Heathcliffiä aamiaiselle;\nhän oli riisuutunut, ikäänkuin nukkumaan menossa, ja sanoi olevansa\nsairas, jota minä en ihmetellyt. Kerroin sen herra Heathcliffille, ja\nhän vastasi:\n\n\"Olkoon vain, siksi kun hautajaiset ovat ohi, ja viekää hänelle\nsilloin tällöin kaikkea, mitä hän haluaa; ja ilmoittakaa minulle\nheti, kun hän näyttää terveemmältä.\"\n\nZillahin puheen mukaan Cathy vietti yläkerrassa kaksi viikkoa.\nZillah kävi hänen luonaan kaksi kertaa päivässä ja olisi halunnut\nolla ystävällisempi, mutta kaikki hänen ystävällisyyden osoituksensa\ntorjuttiin ylpeästi ja nopeasti.\n\nHeathcliff meni kerran yläkertaan näyttämään hänelle Lintonin\njälkisäädöstä. Linton oli testamentannut isälleen koko irtaimen\nomaisuutensa sekä sen, mikä kerran oli ollut Catherinen; poika parka\nsaatiin uhkauksilla tai mairitteluilla tuohon tekoon sill'aikaa,\nkun Catherine oli viikon poissa isänsä hautajaisissa. Maihin hän ei\nvoinut puuttua, koska hän oli alaikäinen. Siitä huolimatta on herra\nHeathcliff ne anastanut ja pitänyt hallussaan vaimonsa oikeuksien\nperijänä; oletan sen olevan laillista; ja joka tapauksessa, eihän\nCatherine ilman rahaa ja ystäviä voi kumota hänen valtuuksiaan.\n\n\"Ei kukaan kertaakaan lähestynyt hänen oveaan\", sanoi Zillah,\n\"ei muut kuin minä, eikä kukaan kysynyt mitään hänestä. Hän tuli\nensi kerran alakertaan sunnuntaina iltapäivällä. Hän huusi, kun\nvein ylös päivällisen, ettei hän voi kauempaa olla kylmässä. Minä\nilmoitin hänelle isännän olevan Rastaantien moisioon lähdössä, joten\nEarnshawin ja minun ei tulisi estää häntä tulemasta alakertaan.\nNiinpä hän siis, heti kun kuuli Heathcliffin hevosen nelistävän pois,\nilmestyi alas, surupukuisena ja keltaiset kiharat kammattuina korvien\ntaakse, yhtä yksinkertaisena kuin kveekari; hän ei voinut kammata\npäästään kiharoita pois.\n\n\"Joseph ja minä menemme tavallisesti kappeliin sunnuntaisin\";\nkirkossa, kuten tiedätte, ei nyt ole pappia, selitti rouva Dean;\nja he kutsuvat Gimmertonissa olevaa, metodistien tai baptistien\npyhäkköä (en tiedä, kumpi se on) kappeliksi. \"Joseph oli mennyt\",\njatkoi Zillah, \"mutta minä pidin sopivana jäädä kotiin. Nuoret\nihmiset tulevat paremmin toimeen, jos vanhempi henkilö heitä pitää\nsilmällä; ja ujon Haretonin käytös ei suinkaan ole esikuvaksi\nkelpaavan kaunista. Kerroin hänelle, että hänen serkkunsa nähtävästi\ntulisi viettämään iltaa kanssamme, ja että hän oli tottunut\nnäkemään pyhäpäivää aina kunnioitettavan; niinpä Haretonin siis\noli sinä aikana, jonka rouva Heathcliff vietti heidän parissaan,\nsyrjäytettävä pyssynsä ja sisätyönsä. Hareton punastui kuultuaan\ntämän ja vilkaisi käsiinsä ja vaatteisiinsa. Traaniöljy ja ruuti\nhujautettiin näkymättömiin yhdessä tuokiossa. Näin Haretonin aikovan\ntarjota hänelle seuraansa. Ja huomasin hänen käytöksestään, että\nhän tahtoi olla kelvollinen; niinpä aloin nauraa -- kun en uskalla\nnauraa isännän kuullen -- ja tarjouduin häntä auttamaan, jos hän sen\nsallisi, ja laskin leikkiä hänen hämmingistään. Hän suuttui ja rupesi\nkiroilemaan.\"\n\n\"Totta maar tekin, rouva Dean\", jatkoi Zillah huomatessaan, etten\npitänyt hänen käytöksestään, \"pidätte nuorta rouvaa liian hienona\nherra Haretonille, ja saatatte olla oikeassa. Mutta myönnän, että\nolisin tavattomasti hyvilläni, jos voisin vähänkin nöyryyttää hänen\nylpeyttään. Ja mitä hyötyä hänellä nyt on opistaan ja hienoudestaan?\nHän on yhtä köyhä kuin te ja minä: voinpa taata hänen olevan\nköyhemmän; te säästätte, ja minäkin teen voitavani koko ajan.\"\n\nHareton suostui käyttämään hyväkseen Zillahin apua, ja tämä\nmairitteli Haretonin hyvälle tuulelle; niinpä hän siis, kun Catherine\ntuli, puolittain unohti tämän entiset loukkaukset ja koetti olla\nmiellyttävä, kuten taloudenhoitaja kertoi.\n\n\"Rouva tuli sisään\", sanoi hän, \"kylmänä kuin jääpalanen ja ylväänä\nkuin ruhtinatar. Nousin ja tarjosin hänelle nojatuoliani. Ei, minun\nkohteliaisuuteni sai hänet nostamaan nokkansa pystyyn. Earnshawkin\nnousi ja pyysi häntä tulemaan sohvalle lähemmäksi tulta: hän oli\nvarma, että Catherine oli viluun kuolemaisillaan.\"\n\n\"Minun on ollut pakko kärsiä vilua jo kuukausi tai enemmänkin\",\nvastasi rouva Heathcliff korostaen sanojansa niin ylenkatseellisesti\nkuin osasi.\n\n\"Ja hän valitsi itse itselleen tuolin ja asetti sen matkan päähän\nmeistä. Kun hän oli istunut niin kauan, että lämpeni, alkoi hän\nkatsella ympärilleen ja huomasi joukon kirjoja hyllyllä; hän\nhyppäsi heti pystyyn ja kurottautui ottamaan: mutta ne olivat liian\nkorkealla. Kun hänen serkkunsa oli jonkin aikaa katsellut hänen\nyrityksiään rohkaisi hän viimein mielensä ja meni häntä auttamaan;\nrouva Heathcliff kohotti hamettaan, ja Hareton täytti sen niillä\nkirjoilla, jotka hän ensiksi sattui ottamaan käteensä. Se osoitti\nnuorukaisen suurta edistymistä. Rouva ei kiittänyt häntä, mutta poika\noli sentään mielissään, kun hänen avuntarjouksensa oli hyväksytty,\nja koetti seisoa takana, kun rouva tutki kirjoja. Ja yrittipä hän\nvielä selitelläkin, mikä erinäisissä vanhoissa kuvissa, joita\nne sisälsivät, hänen mieltään kiinnitti, eikä hän tuskastunut,\nvaikka rouva nenäkkäästi kiskaisi lehden pois hänen käsistään; hän\nlohduttautui menemällä vähän kauemmaksi ja katselemalla rouvaa eikä\nkirjaa. Rouva jatkoi lukemistaan tai lukemisen hakemista. Haretonin\nhuomio keskittyi vähitellen hänen paksujen, silkinpehmeiden kutriensa\ntarkasteluun; hän ei voinut nähdä rouvan kasvoja, eikä rouva voinut\nnähdä häntä. Hareton ei varmaankaan ollut täysin selvillä siitä, mitä\nteki, mutta viimein hän katselemisesta ryhtyi koskettamaan, tuntien\nsamanlaista mieltymystä kuin lapsi koskettaessaan kynttilää; hän\nojensi kätensä ja silitti yhtä kiharaa hellävaroen kuin lintua. Rouva\nkimmahti seisomaan niin säikähtyneenä, kuin olisi Hareton iskenyt\nveitsen hänen kaulaansa.\n\n\"Menkää heti pois! Kuinka uskallatte koskea minuun? Miksi jäitte\nseisomaan siihen?\" huusi rouva suuttuneena. \"Minä en voi sietää\nteitä. Menen yläkertaan, jos te tulette minun lähelleni.\"\n\n\"Herra Hareton perääntyi näyttäen mahdollisimman nololta, hän\nistuutui sohvalle kovin hiljaa, ja rouva jatkoi kirjojensa\nselailemista vielä puoli tuntia; lopulta Earnshaw tuli minun luokseni\nja kuiskasi minulle:\n\n\"Olisitteko hyvä ja pyytäisitte häntä lukemaan meille. Zillah? En saa\ntehdä mitään ja minä haluan -- minä haluaisin kuunnella häntä! Älkää\nsanoko, että minä sitä haluan, mutta pyytäkää itse puolestanne.\"\n\n\"Herra Hareton toivoo, että te lukisitte meille, rouva\", virkoin\nminä heti. \"Hän olisi siitä kovin mielissään -- hän olisi kovin\nkiitollinen!\"\n\nRouva rypisti kulmiaan ja kohottaen katseensa vastasi:\n\n\"Herra Hareton ja koko teidän joukkonne tehköön hyvin ja ymmärtäköön,\nettä hylkään kaikki teidän näennäiset ystävyydenosoituksenne, joita\nteeskentelette! Minä halveksin teitä, eikä minulla ole teille mitään\nsanomista! Silloin kuin olisin antanut elämäni yhdestä ystävällisestä\nsanasta tai vain nähdäkseni jonkun teistä, te pysyttäydyitte kaikki\npoissa. Mutta minä en valittele teille. Minut on tänne ajanut\nkylmyys, eikä halu huvittaa teitä tai nauttia teidän seurastanne.\"\n\n\"Mitä olisin voinut tehdä?\" puolustautui Earnshaw. \"Miten olen\nrikkonut!\"\n\n\"Ah, te olette poikkeus\", vastasi rouva Heathcliff. \"En kertaakaan\nkaivannut teidänlaistanne seuralaista.\"\n\n\"Mutta tarjouduin useita kertoja ja pyysin\", virkkoi hän suuttuen\ntoisen häikäilemättömyydestä, \"pyysin herra Heathcliffiltä, että\nolisin saanut valvoa teidän sijastanne --\"\n\n\"Vaietkaa! Menen ulos tai mihin tahansa mieluummin kuin kuuntelen\nteidän epämiellyttävää ääntänne\", huudahti arvoisa rouva.\n\n\"Hareton mutisi, ettei hän välittäisi, vaikka rouva menisi\nhelvettiin! Ja hän otti pyssynsä hihnasta eikä enää pidättäytynyt\npyhäaskareistaan. Hän puhui nyt varsin vapaasti; pian rouva näki\nsopivaksi vetäytyä yksinäisyyteen; mutta pakkaset olivat alkaneet, ja\nylpeydestään huolimatta rouvan oli pakko yhä uudestaan ja uudestaan\nalentua meidän seuraamme. Huolehdin kuitenkin, ettei hän enää saanut\nilkkua minun hyvyydelleni; siitä lähtien olen ollut yhtä jäykkä\nkuin hänkin, eikä kukaan meistä häntä rakasta eikä hänestä pidä:\nhän ei sitä ansaitsekaan, sillä jos sanomme hänelle yhdenkin sanan,\nvetäytyy hän pois, kunnioittamatta ketään! Hän näykkii isäntääkin ja\nyllyttää tätä pieksämään häntä; ja kuta enemmän häntä loukataan, sitä\nmyrkyllisemmäksi hän käy.\"\n\n\"Kuultuani ensin tämän Zillahin selostuksen päätin jättää toimeni,\nostaa mökin ja pyytää Catherinea muuttamaan minun luokseni sinne,\nmutta herra Heathcliff olisi yhtä vähän sallinut sellaista kuin oman\ntalon rakentamista Haretonille; ja nykyjään en näe mitään muuta\npelastusta, kuin että Catherine menisi uudestaan naimisiin, mutta\nsellaisen suunnitelman toteuttaminen ei ole minun vallassani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin päättyi rouva Deanin kertomus. Huolimatta tohtorin ennustuksista\npalautuvat voimani nopeasti; ja vaikka tammikuun toinen viikko\nvasta on menossa, aion päivän tai parin päästä ratsastaa Humisevaan\nharjuun ilmoittamaan isännälleni, että tulen viettämään seuraavat\nkuusi kuukautta Lontoossa; ja jos hänen mielensä tekee, voi hän\netsiä tilalle toisen vuokralaisen lokakuun jälkeen. Minulla ei ole\npienintäkään halua viettää toista talvea täällä.\n\n\n\n\nXXXI luku\n\n\nEilispäivä oli kirkas, tyyni pakkaspäivä. Aikomukseni mukaan menin\nHumisevaan harjuun; taloudenhoitajani pyysi minua viemään kirjelipun\nhäneltä nuorelle rouvalle, enkä kieltäytynyt, sillä tuo arvoisa\nnainen ei havainnut pyynnössään mitään omituista. Päätyovi oli auki,\nmutta vanha portti oli lukittu, kuten viime kerrallakin käydessäni.\nKoputin ja hälytin Earnshawin kukka-istutusten äärestä; hän aukaisi,\nja minä menin sisään. Tuo mies on niin kaunis maamieheksi kuin vain\nolla saattaa. Tällä kerralla kiinnitin erikoisesti huomiotani häneen;\nmutta hän näytti tekevän parhaansa supistaakseen hyvät puolensa\nmahdollisimman vähiin.\n\nKysyin, oliko herra Heathcliff kotona. Hän vastasi kielteisesti,\nmutta sanoi Heathcliffin palaavan päivällisaikaan. Kello oli\nyksitoista, ja ilmaisin aikovani mennä sisään häntä odottamaan; sen\nkuultuaan hän jätti työkalunsa ja seurasi minua kuin vahtikoira eikä\nniinkuin isännän sijainen.\n\nMenimme yhdessä sisään; Catherine oli siellä ja askarteli\nhyödyllisissä toimissa valmistaen kasvisruokaa lähenevää ateriaa\nvarten; hän näytti synkemmältä eikä niin henkevältä kuin nähdessäni\nhänet edellisellä kerralla. Hän kohotti tuskin silmiäänkään\nminua tervehtiäkseen ja jatkoi tointaan välittämättä yleisistä\nkohteliaisuuksista yhtä vähän kuin edelliselläkin kerralla; hän ei\nvastannut kumarrukseeni eikä tervehdykseeni ollenkaan.\n\n\"Hän ei näytä niin ystävälliseltä\", ajattelin minä, \"kuin rouva Dean\nuskotteli minulle. Totta on, että hän on kaunotar, mutta ei enkeli.\"\n\nEarnshaw pyysi yrmeästi, että hän veisi kapineensa keittiöön. \"Viekää\nitse\", virkkoi Catherine työntäen ne luotaan heti kuin oli lopettanut\npuheensa, sitten hän siirtyi tuolille ikkunan ääreen, jossa hän\nalkoi veistellä lintujen ja eläinten kuvia sylissään olevista\nnauriinviipaleista. Menin hänen luokseen kuin haluten katsella\npuutarhamaisemaa; ja luulin salaa, Haretonin huomaamatta pudottavani\nrouva Deanin kirjeen hänen syliinsä -- mutta hän kysyi kuuluvasti:\n\"Mikä se on?\" ja huitaisi sen pois.\n\n\"Kirje vanhalta tuttavaltanne, Rastaantien moision\ntaloudenhoitajalta\", vastasin minä, sillä olin pahoillani, että\nhän paljasti hyvän työni, ja pelkäsin, että sitä pidettäisiin\nminun omana kirjeenäni. Hän olisi iloisena ottanut sen saatuaan\ntämän tiedon, mutta Hareton ennätti edelle; hän sieppasi sen ja\npani sen liivintaskuunsa sanoen, että herra Heathcliffin oli se\nensin tarkastettava. Sen kuullessaan Catherine käänsi hiljaa päänsä\npoispäin ja veti kovin varovaisesti nenäliinansa esiin ja pyyhkäisi\nsillä silmiään; kun hänen serkkunsa oli hetkisen ponnistellut\nherkkätunteisuuttaan vastaan, veti hän kirjeen taskustaan ja\nheitti sen lattialle Catherinen eteen niin epämiellyttävästi kuin\nosasi. Catherine otti sen ja luki sen kiihkeästi; sitten hän teki\nminulle muutamia järkeviä ja järjettömiä kysymyksiä entisen kotinsa\nasukkaista; ja katseen suuntautuessa kohti kukkuloita hän mutisi\ntuskin kuuluvasti:\n\n\"Tahtoisin ratsastaa Minnyllä tuolla! Tahtoisin kapuilla tuolla! Oi,\nolen väsynyt -- olen kytketty, Hareton!\" Ja hän nojasi kauniin päänsä\nikkunalautaa vasten puolittain haukotellen ja puolittain huokaisten,\nja näytti vajoavan syvään suruun, välittämättä tai tietämättä,\nhuomasimmeko me häntä.\n\n\"Rouva Heathcliff\", virkoin minä istuttuani jonkin aikaa hiljaa,\n\"te ette näy tietävän, että olen teidän tuttavanne. Olenpa niinkin\nläheinen, että minusta tuntuu omituiselta, kun ette tule puhumaan\nkanssani. Taloudenhoitajani ei koskaan väsy teistä puhumaan eikä\nteitä ylistämään; ja hän pettyy, jos palaan viemättä muita uutisia\nteiltä tai teistä, kuin että otitte vastaan kirjeen ettekä sanonut\nmitään!\"\n\nHän näytti ihmettelevän tämän kuullessaan ja kysyi:\n\n\"Pitääkö Ellen teistä?\"\n\n\"Kyllä, kovin paljon\", vastasin vitkastellen.\n\n\"Teidän tulee kertoa hänelle\", jatkoi hän, \"että mielelläni vastaisin\nhänen kirjeeseensä, mutta minulla ei ole mitään kirjoitusneuvoja, ei\nedes kirjaa, josta voisin repäistä irti lehden.\"\n\n\"Ilman kirjoja!\" huudahdin minä. \"Kuinka voitte elää täällä ilman\nniitä?, jos saan luvan kysyä. Minulla on toisinaan kovin ikävä\nRastaantien moisiossa, vaikka minulla on suuri kirjasto; olisin\ntoivoton, jos minulta otettaisiin pois kirjat!\"\n\n\"Minä luin aina kirjoja, kun minulla niitä oli\", virkkoi\nCatherine; \"mutta herra Heathcliff ei lue koskaan, joten hän\npäätti hävittää minun kirjani. Minä en ole nähnyt vilahdustakaan\nniistä viikkokausiin. Kerran selailin läpi Josephin uskonnollisen\nkirjaston hänen suuttumuksekseen; ja kerran, Hareton, löysin salaisen\nkirjavaraston teidän huoneestanne -- muutamia latinalaisia ja\nkreikkalaisia kirjoja ja muutamia satu- ja runokokoelmia: ne olivat\nkaikki vanhoja ystäviä. Toin viimeksi mainitut tänne -- ja te veitte\nne pois, kuten harakka vie hopealusikoita, vain pelkästä varastamisen\nhalusta. Niistä ei ole mitään hyötyä teille; tai ehkäpä te piilotitte\nne ilkeydestä ajatellen, että koska te ette voi niistä nauttia, ei\nkukaan muukaan saa niistä iloita. Ehkäpä _te_ kateudessanne yllytitte\nherra Heathcliffiä ryöstämään minulta aarteeni. Mutta useimmat niistä\novat kirjoitetut aivoihini ja painetut sydämeeni, ja niitä te ette\nvoi riistää minulta!\"\n\nEarnshaw valahti tulipunaiseksi, kun hänen serkkunsa näin paljasti\nhänen yksityisharrastuksensa, ja änkytti vihaisen ja kieltävän\nvastauksen tämän syytöksiin. \"Herra Hareton haluaa enentää\ntietomääräänsä\", sanoin minä häntä auttaakseni. \"Hän ei ole teidän\nsaavutuksistanne _kateellinen_, vaan hän on _kilvoittelunhaluinen_.\nMuutaman vuoden kuluttua hänestä tulee taitava kirjamies.\"\n\n\"Ja sillävälin hän haluaa minun vajoavan tolvanan tasolle\", vastasi\nCatherine. \"Niin, olen kuullut hänen yrittävän tavailla ja lukea\nitsekseen, ja kylläpä hän tekee kauniita virheitä! Toivon, että\nvoisitte toistaa _Chevy Chasen_, kuten sen eilen lausuitte: se oli\näärettömän hassua. Minä kuulin sen, ja kuulin teidän lehteilevän\nsanakirjaa löytääksenne vaikeat sanat ja sitten kiroavan, kun ette\nosannut lukea niiden selityksiä.\"\n\nNuori mies ei ilmeisesti pitänyt siitä, että ensin naurettiin hänen\ntietämättömyydelleen ja sitten hänen opiskelunhalulleen. Minulla\noli samanlainen tunne; ja huomautin, muistaessani rouva Deanin\nkertomuksen hänen ensiyrityksestään valaista sitä pimeyttä, jossa\nhänet oli kasvatettu:\n\n\"Mutta, rouva Heathcliff, meidän kaikkien on täytynyt alkaa ja kaikki\nme olemme kompastuneet kynnykseen ja hoippuroineet; jos opettajamme\nolisivat ivanneet meitä sen sijaan, että auttoivat, kompastuisimme ja\nhoippuroisimme yhä.\"\n\n\"Voi!\" vastasi hän, \"minä en tahdo rajoittaa hänen saavutuksiaan;\nhänellä ei sentään ole oikeutta tarttua siihen, mikä on minun,\nja tehdä sitä naurettavaksi hirveillä erehdyksillään ja\nlausuntavirheillään. Toisenlaiset ystävät ovat tehneet minulle nuo\nkirjat, sekä suorasanaiset että runomittaiset, pyhiksi, ja minua\nloukkaa, kun hän niitä huonontaa ja häpäisee lausumisellaan! Kaiken\nlisäksi hän on aivan kuin suunnitellusta ilkeydestä valinnut minun\nmielikappaleeni, joita kernaimmin toistan.\"\n\nHaretonin rinta aaltoili, mutta hän ei kotvaan puhunut mitään;\nhän ponnisteli ankaraa nöyryytystä ja vihaa vastaan, joiden\ntukahduttaminen ei ollut helppoa. Nousin ja aikoen siten miehekkäästi\nhuojentaa hänen hämminkiään asetuin ovelle ja seisoessani katselin\nmaisemaa. Hän noudatti esimerkkiäni ja poistui huoneesta, mutta pian\nhän ilmestyi takaisin käsissään kymmenkunta kirjaa, jotka hän heitti\nCatherinen syliin huudahtaen:\n\n\"Ottakaa ne! En koskaan enää halua kuulla, lukea enkä ajatella niitä!\"\n\n\"Minä en halua niitä enää!\" vastasi Catherine. \"Ajattelen niitä\nteidän yhteydessänne ja vihaan niitä.\"\n\nHän aukaisi yhden, jota ilmeisesti oli usein käsitelty, ja luki sitä\nmatkien aloittelijan kömpelöä tapaa; sitten hän nousi ja heitti\nkirjan pois luotaan. \"Ja kuulkaahan\", jatkoi hän ärsyttävästi alkaen\nvanhan ballaadin säkeen samanlaisella nuotilla.\n\nHaretonin itserakkaus ei kärsinyt kauemmin kidutusta; kuulin, enkä\nsuinkaan paheksuen, Haretonin antavan pienen ruumiillisen ojennuksen,\nhäikäilemättömälle serkulleen. Pieni hupakko oli tehnyt kaikkensa\nloukatakseen serkkunsa herkkiä ja kehittymättömiä tunteita, eikä\nHareton osannut tasata tiliään muulla tavoin kuin ruumiillisella\nojennuksella, antamalla loukkaajan tuntea vaikutukset itsessään.\nSitten hän otti kirjat ja heitti ne tuleen. Näin hänen olemuksestaan,\nmillaista tuskaa tuon uhrauksen tekeminen aiheutti. Aavistin hänen\nmuistavan niiden palaessa, miten paljon nautintoa niistä jo oli\nkoitunut, ja miten paljon riemua ja aina lisääntyvää nautintoa\nhän oli niiltä odottanut. Luulin myös arvaavani hänen salaisten\nopintojensa vaikuttimen. Hän oli tyytynyt jokapäiväisiin toimiinsa\nja kehittymättömiin ruumiillisiin nautintoihinsa siihen asti kuin\nCatherine tuli hänen tielleen. Hänen parempien pyrkimystensä\nensimmäisinä yllykkeinä olivat Catherinen halveksimisesta aiheutunut\nhäpeä ja hänen hyväksymisensä toivominen; mutta Haretonin yritykset\nvalistaa itseään olivat aiheuttaneet aivan vastakkaisen tuloksen: ne\neivät varjelleet häntä Catherinen ivalta eivätkä saaneet palkkioksi\nhänen kiitostaan.\n\n\"Niin, sen verran hyötyä teidänlaisellenne raakalaiselle niistä on!\"\nhuusi Catherine, ja imi loukkaantunutta huultaan ja katseli kirjojen\npaloa vihaisin silmin.\n\n\"Teidän on nyt _parasta_ pitää suunne kiinni\", vastasi Hareton\nraivoisasti.\n\nHänen kiihtymyksensä esti häntä puhumasta; hän kiiruhti nopeasti\novelle, ja minä siirryin pois hänen tieltään. Mutta herra Heathcliff\ntuli valtatieltä ja kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt yli\nkynnyksen; Heathcliff pani kätensä nuorukaisen hartioille ja kysyi:\n\n\"Mitä nyt on tekeillä, poikaseni?\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", virkkoi Hareton ja riistäytyi irti\nnielläkseen surunsa ja vihansa hiljaisuudessa.\n\nHeathcliff katsoi hänen jälkeensä ja huokasi.\n\n\"Nurjaa on, jos taistelen itseäni vastaan\", mutisi hän tietämättä,\nettä minä olin hänen takanaan. \"Mutta etsiessäni hänen kasvoistaan\njotakin, joka muistuttaisi hänen isäänsä, minä löydän niistä joka\npäivä enemmän Catherinea! Miten helvetissä hän on niin samanlainen?\nMinä voin tuskin sietää nähdä häntä!\"\n\nHän loi katseensa maahan ja astui mietteliäänä sisään. Hänen\nkasvoillaan oli huolestunut, levoton ilme, jota en koskaan ennen\nollut niissä huomannut; olennoltaan hän näytti laihemmalta. Hänen\nminiänsä, huomatessaan ikkunasta hänen tulonsa, livahti heti\nkeittiöön, joten jäin yksin.\n\n\"Olen iloinen tavatessani teidät taas jalkeilla, herra Lockwood\",\nsanoi hän vastaukseksi tervehdykseeni, \"iloni johtuu osaksi\nitsekkäistä syistä: minä en luule, että helposti voisin saada teidän\nsijaanne toista tänne erämaahan. Olen usein miettinyt, mikä on teidät\ntänne tuonut.\"\n\n\"Pelkäänpä sen olleen joutavan oikun, herra\", vastasin minä, \"taikka\nmuutoin joutava oikku koettaa ajaa minut pois. Ensi viikolla lähden\nLontooseen; ja minun on teille ilmoitettava, ettei minulla ole\nvähääkään halua pitää Rastaantien moisiota hallussani kauempaa kuin\nne kaksitoista kuukautta, joiksi sen vuokrasin. En aio asua siellä\nenää kauempaa.\"\n\n\"Vai niin, te olette väsynyt erakkoelämään, vai mitä?\" virkkoi\nHeathcliff. \"Mutta turhaa teidän oli tulla tänne, jos aiotte pyytää\nvuokranmaksun huojennusta, koska ette asu talossa; en koskaan jätä\nkeneltäkään ottamatta saataviani.\"\n\n\"En ole tullutkaan mitään sellaista pyytämään\", huusin minä\nmelkoisesti ärtyneenä. \"Maksan sen heti, jos sitä haluatte\", ja vedin\nlompakkoni taskustani.\n\n\"En, en\", vastasi hän rauhallisesti, \"te jätätte jälkeenne riittämiin\nvelkojenne maksuksi, ellette palaa: minulla ei ole sellaista\nkiirettä. Istuutukaa ja syökää päivällistä meidän kanssamme; vieras,\njosta voidaan olla varmoja, ettei hän uudista vierailuaan, voidaan\ntavallisesti toivottaa tervetulleeksi. Catherine, kattakaa pöytä!\nMissä te olette?\"\n\nCatherine ilmestyi uudelleen kantaen veitsi- ja haarukkatarjotinta.\n\n\"Te voitte syödä keittiössä Josephin kanssa\", mutisi Heathcliff\nsyrjään, \"ja jäädä keittiöön, kunnes vieras on mennyt\".\n\nCatherine totteli hänen ohjeitaan kovin täsmällisesti; hän ei ehkä\ntuntenut kiusausta rikkoa niitä. Hän ei nähtävästi voi antaa arvoa\nparemmille ihmisille heitä kohdatessaan, koska hän elää houkkien ja\nihmisvihaajien parissa.\n\nIstuin melko alakuloisena päivällispöydässä; toisella puolellani juro\nja vaitelias Heathcliff ja toisella puolella aivan mykkä Hareton, ja\nsanoin varhain jäähyväiset. Olisin poistunut takatietä voidakseni\nkerran vielä vilkaista Catherineen ja pahoittaa vanhan Josephin\nmieltä, mutta Hareton sai määräyksen johdattaa hevoseni portaiden\neteen, ja isäntäni itse saattoi minut ovelle, joten en voinut täyttää\naikomustani.\n\n\"Miten synkäksi elämä käykään tuossa talossa!\" mietin minä\nratsastaessani pitkin tietä. Rouva Linton Heathcliffille olisi\ntapahtunut jotakin paljon romanttisempaa kuin sadussa, jos hänestä ja\nminusta olisi tullut pari, kuten hänen hyvä hoitajansa toivoi, ja me\nolisimme yhdessä siirtyneet kaupungin vilkkaaseen seurapiiriin.\n\n\n\n\nXXXII luku\n\n\n1802. Tänä vuonna syyskuussa minut kutsuttiin samoilemaan erään\npohjoisessa asuvan ystävän nummia ja matkatessani hänen maatilalleen\nsaavuin odottamatta viidentoista mailin päähän Gimmertonista. Tien\nvarrella olevan majatalon tallirenki juotti sangosta hevosiani, kun\naivan vihantaa, vasta leikattua kaurakuormaa kuljetettiin ohi ja hän\nhuomautti:\n\n\"Kas tuo tulee nyt Gimmertonista! He ovat aina kolme viikkoa jäljessä\nmuista ihmisistä elonkorjuussa.\"\n\n\"Gimmertonista?\" toistin minä -- muisto oleskelustani sillä\npaikkakunnalla oli jo muuttunut hämäräksi ja unen kaltaiseksi. \"Ah!\nminä tiedän. Kuinka kaukana se on täältä?\"\n\n\"Kyllä maar sinne on neljätoista mailia vuoren yli; ja tie on\nhuonoa\", vastasi hän.\n\nSamassa teki mieleni lähteä Rastaantien moisioon. Tuskinpa oli\nvielä keskipäiväkään, ja ajattelin voivani yhtä hyvin viettää yön\noman kattoni alla kuin majatalossa. Sitäpaitsi voin helposti varata\nyhden päivän järjestääkseni asiani isäntäni kanssa ja siten säästyä\ntekemästä uutta matkaa paikkakunnalle. Hetken levättyäni lähetin\npalvelijani tiedustelemaan tietä kylään, ja meidän onnistui ratsastaa\ntuo matka kolmessa tunnissa; hevosemme väsyivät siitä kyllä aika\ntavalla.\n\nJätin palvelijani kylään ja aloin matkata laaksoa yksin. Harmaa\nkirkko näytti entistään harmaammalta ja yksinäinen kirkkomaa\nyksinäisemmältä. Näin lampaan syövän lyhyttä ruohoa haudoilta. Oli\nsuloinen, lämmin päivä -- liian lämmin kävelemiseen; mutta lämpö\nei estänyt minua nauttimasta ihanasta näköalasta, joka levisi\njoka suunnalle. Jos olisin nähnyt sen lähempänä elokuuta, olen\nvarma, että olisin joutunut kiusaukseen viettää kuukauden seudun\nhiljaisuudessa. Talvella ei mikään ole synkempää ja kesällä ei mikään\nole jumalallisempaa kuin nuo laaksot, joita vuoret ympäröivät, ja nuo\nkirpeät kanervikot.\n\nSaavuin Rastaantien moisioon ennen auringonlaskua ja koputin\npäästäkseni sisään, mutta perhe oli vetäytynyt takimmaisiin suojiin,\nsen arvasin keittiön savupiipusta kohoavasta ohuesta, sinisestä\nkiehkurasta, eikä kukaan kuullut koputustani. Minä ratsastin pihalle.\nYhdeksän- tai kymmenvuotias tyttö istui portailla kutoen sukkaa, ja\nvanha nainen lepäsi alemmalla portaalla vedellen hartaasti savuja\npiipustaan.\n\n\"Onko rouva Dean sisällä?\" kysyin naiselta.\n\n\"Rouva Deanko? Ei!\" vastasi hän, \"hän ei asu täällä: hän on\nHumisevassa harjussa.\"\n\n\"Oletteko te siis taloudenhoitajatar?\" jatkoin minä.\n\n\"Niin, kyllä minä hoidan taloa\", vastasi hän.\n\n\"No niin, minä olen herra Lockwood, isäntänne. Tahtoisin tietää,\nonko täällä huonetta, johon voisitte minut majoittaa? Haluaisin olla\ntäällä yhden yön.\"\n\n\"Isäntäkö siis!\" huusi nainen hämmästyneenä. \"Siunatkoon, kuka olisi\ntietänyt, että te olitte tulossa? Teidän olisi pitänyt lähettää sana.\nTäällä ei ole yhtään ruoka-aineita eikä kunnollista järjestystä, ei\nole yhtään mitään.\"\n\nHän laski piippunsa pois ja kiiruhti sisään, tyttö seurasi ja samoin\nminä; mutta pyysin taloudenhoitajaa malttamaan mielensä, kun pian\nhuomasin hänen ilmoituksensa todeksi, ja kun sitäpaitsi olin tehnyt\nhänet melkein mielettömäksi sopimattomalla ilmestymiselläni. Aioin\nmennä ulos kävelemään; ja sillä välin hänen täytyy valmistaa johonkin\narkihuoneen soppeen illallinen ja makuuhuone nukkumiskuntoon.\nLakaisua ja tomujenpyyhkimistä ei tarvitse suorittaa, vain räiskyvä\ntakkavalkea ja kuivat lakanat olivat välttämättömät. Hän tuntui\nolevan halukas tekemään parhaansa, vaikka hän työnsikin erehdyksessä\nliesiharjan uuniin hiilihangon asemasta, ja käytti väärin useita\nmuitakin työkalujaan; mutta vetäydyin pois luottaen siihen, että hän\nkyllä hankkisi minulle lepopaikan, siksi kunnes palaan. Humiseva\nharju oli suunnitellun retkeni päämaali. Mietittyäni kotvan, tulin\ntakaisin vaikka olin jo lähtenyt pihalta.\n\n\"Onko kaikki kunnossa Humisevassa harjussa?\" tiedustelin naiselta.\n\n\"On, sikäli kuin minä tiedän\", vastasi hän ja tepasteli pois kantaen\nkuumaa hiilipannua.\n\nOlisin kysynyt häneltä, miksi rouva Dean oli hylännyt Rastaantien\nmoision, mutta häntä oli mahdotonta pidättää, kun hän oli niin\ntärkeässä toimessa, siksi käännyin pois ja lähdin ulos ja kuljin\nhitaasti tietäni, takanani laskevan auringon hehku ja edessäni\nnousevan kuun lempeä kirkkaus -- toinen sammui ja toinen syttyi,\nkun poistuin puistosta ja kapusin kivistä sivupolkua, joka johtaa\nherra Heathcliffin asunnolle. Ennenkuin saavutin sen näköpiiriini,\noli aurinko laskenut, päivästä ei ollut muuta jäljellä kuin vaalea\nambranvärinen kajastus lännessä, mutta kirkkaassa kuunvalossa voin\nnähdä jokaisen kiven ja jokaisen ruohonkorren tiellä. Minun ei\ntarvinnut kiivetä portin yli eikä koputtaa -- se totteli kättäni.\nTässä on tapahtunut parannus ajattelin. Ja havaitsin toisenkin: tuuli\nleyhäytti leukoijien, kultalakkojen ja kotoisten omenapuiden tuoksun\nsieraimiini.\n\nSekä ovet että ikkunat olivat auki; ja kuitenkin, kuten usein\nkivihiilialueilla, räiskyi liedessä iloinen tuli; se tekee huoneen\nniin miellyttävän näköiseksi, että sen takia siedetään liikaa\nlämpöäkin. Mutta Humisevan harjun oleskeluhuone on niin suuri, että\nasukkailla on tarpeeksi tilaa välttää kuumuutta, niinpä siis sen\nasujaimet olivat asettuneet erään ikkunan läheisyyteen. Voin sekä\nnähdä heidät että kuulla heidän puheensa, ennenkuin tulin sisään, ja\nluonnollisesti katselin ja kuuntelin; siihen minut johti uteliaisuus,\njohon sekoittui kateutta, sitä suurempaa kateutta, mitä kauemman\nsiinä katselin.\n\n\"Päinvastoin!\" virkkoi ääni, niin suloinen kuin hopeakello -- \"Ja sen\nsanot kolmannen kerran, senkin pölkkypää! En aio oikaista sinua enää.\nMuista, tai tukistan!\"\n\n\"Päinvastoin, siis\", vastasi toinen, syvä, mutta herkkä ääni. \"Ja\nsuutele minua nyt, kun muistin niin hyvin.\"\n\n\"En, lue se ensin uudestaan oikein, kertaakaan erehtymättä.\"\n\nMiehinen puhuja alkoi lukea: hän oli nuori mies, jolla oli yllään\nsiisti puku; hän istui pöydän ääressä edessään kirja. Hänen kauniit\nkasvonsa loistivat mielihyvästä, ja hänen katseensa harhailivat\nkärsimättömästi kirjasta hänen hartiallaan olevalle pienelle\nvalkoiselle kädelle, joka sivautti vikkelästi hänen poskeaan\nheti, kuin käden omistajatar huomasi sellaisia tarkkaamattomuuden\noireita. Käden omistajatar seisoi nuoren miehen takana; tavantakaa\nhänen vaaleat, välkkyvät kutrinsa sekaantuivat lukijan ruskeihin\nkiharoihin, kun opettaja kumartui ohjaamaan oppilasta. Oli\nonnellista, ettei lukija nähnyt hänen kasvojaan, sillä siinä\ntapauksessa tämä ei olisi voinut olla niin rauhallinen. Minä näin;\nja purin huultani harmitellen, että olin jättänyt käyttämättä\ntilaisuuden, joka minulla oli ollut, johonkin muuhunkin kuin vain\ntuon loistavan kauneuden katselemiseen.\n\nTehtävä suoritettiin, vaikkakaan ei uusitta erheittä; mutta oppilas\nvaati palkkiota; ja sai ainakin viisi suukkoa, jotka hän sentään\nhyväntahtoisesti palautti. Sitten he tulivat ovelle ja heidän\nkeskustelustaan päätin heidän olevan menossa kävelylle nummille.\nOletin, että Hareton Earnshaw tuomitsisi minut ajatuksin, vaikka ei\nsanoin, helvetin alimpaan kuiluun, jos minä onneton näyttäytyisin\nhänen läheisyydessään silloin; ja tuntien itseni kovin kehnoksi ja\nilkeäksi pötkin pois etsimään suojaa keittiöstä. Sillekin puolelle\noli esteetön sisäänpääsy; ja ovella istui vanha ystäväni Nelly\nDean ommellen ja laulaen laulua, jonka usein keskeyttivät sisältä\nkuuluvat ankarat, halveksivat ja kiukkuiset sanat, kaikkea muuta kuin\nmusikaaliset.\n\n\"Minun mielestäni olisi paljon parempi kuunnella niiden kiroavan\nhuoneessani aamusta iltaan, kuin kuulla teidän jollotustanne\",\nvirkkoi keittiön asukas vastaukseksi Nellyn puheeseen, jota en\nkuullut. \"Iankaikkinen häpeä on, etten minä voi aukaista pyhää\nkirjaa ilman, että te viritätte tuon saatanan ylistysvirren ynnä\nkaiken sen viheliäisen pahuuden, mitä koskaan on maailmaan syntynyt!\nAh! Te olette kelvoton nainen, ja niin on neitikin, ja te olette\nyhdessä johtaneet poika paran kadotuksen teille. Poika parka!\"\nlisäsi hän huokaisten, \"hänet on noiduttu: siitä minä olen varma!\nTuomitse Sinä heidät, Herra, koska maailmassa ei enää ole lakia eikä\ntuomioistuinta!\"\n\n\"Ohoo! Vai pitäisikö meidän istua palavalla roviolla?\" vastasi\nlaulaja. \"Mutta tyyntykää, vanhus, ja lukekaa raamattuanne kuin\nkristitty ainakin, älkääkä välittäkö minusta. Tämä on 'Haltia-Annin\nhäät' -- iloinen sävel -- se on tanssisävel.\"\n\nRouva Dean oli aloittamaisillaan laulunsa uudestaan, kun minä\nsaavuin; hän tunsi minut heti ja nousi huudahtaen:\n\n\"Hyvänen aika sentään, herra Lockwood! Mikä sai teidät palaamaan\ntällä tavoin? Kaikki Rastaantien moision huoneet on suljettu. Teidän\nolisi tullut ilmoittaa meille!\"\n\n\"Olen järjestänyt itselleni asunnon sinne niin kauaksi kuin viivyn\ntäällä\", vastasin minä. \"Lähden taas huomenna. Mutta miksi teidät on\ntuotu tänne, rouva Dean? Kertokaapa minulle se.\"\n\n\"Zillah lähti pois ja herra Heathcliff tahtoi, että minä tulisin\nhänen sijaansa heti teidän Lontooseen lähdettyäni ja jäisin teidän\npaluuseenne asti. Mutta olkaa hyvä ja käykää sisään! Oletteko\nkävellyt Gimmertonista tänä iltana?\"\n\n\"Rastaantien moisiosta\", vastasin minä: \"ja minä tahdon järjestää\nasiani isäntänne kanssa sill'aikaa kuin moisiossa järjestetään\nminulle yösijaa, koska en luule itselleni koituvan toista tällaista\ntilaisuutta.\"\n\n\"Mitä asioita, herra?\" kysyi Nelly ja opasti minut taloon. \"Hän on\nulkosalla eikä hän palaa pian.\"\n\n\"Vuokra-asioita\", vastasin.\n\n\"Ah, siinä tapauksessa teidän on ne järjestettävä rouva Heathcliffin\nkanssa\", huomautti Nelly, \"tai pikemminkin minun kanssani. Hän ei ole\nvielä oppinut hoitamaan asioitaan, vaan minä toimin hänen puolestaan:\nketään muita ei ole.\"\n\nKatselin hämmästyneenä.\n\n\"Ah! Ettekö siis ole kuullut Heathcliffin kuolemasta?\" jatkoi hän.\n\n\"Heathcliffin kuolemastako!\" huomautin hämmästyneenä. \"Kuinka kauan\nsiitä on?\"\n\n\"Se tapahtui kolme kuukautta sitten: mutta istuutukaa ja antakaa\nminulle hattunne, niin kerron teille siitä. Mutta ette varmaan ole\nvielä syönytkään?\"\n\n\"En kaipaa mitään, olen tilannut illallisen kotoa. Istuutukaa tekin.\nEn koskaan kuvitellut, että hän niin pian kuolisi! Kertokaapa, miten\nse tapahtui. Te sanotte, ettette odota heitä takaisin kotvaan --\nnuorta paria?\"\n\n\"En -- minä torun heitä joka ilta heidän myöhäisistä retkistään,\nmutta he eivät välitä minusta. Juottehan ainakin vähän mainiota\nvanhaa olutta; se tekee teille hyvää: te näytätte väsyneeltä.\"\n\nHän kiiruhti sitä noutamaan, ennenkuin ehdin kieltää, ja\nkuulin Josephin kysyvän, eikö ollut \"huutava häpeä, että niin\nvanhalla naisella oli henttuja? Ja mennäpä sitten vielä hakemaan\noluthaarikoita isännän kellarista! Oikein kauhistaa, kun semmoista\ntäytyy äänettömänä katsella.\"\n\nNelly ei jäänyt vastaamaan, vaan palasi hetken kuluttua kantaen\nkuohuvaa hopeista olutpikaria, jonka sisältöä kehuin sopivan\nhartaasti. Ja sitten hän selosti minulle Heathcliffin tarinaa.\nHänellä oli Nellyn kertomuksen mukaan \"omituinen\" loppu.\n\n\"Kaksi viikkoa lähtönne jälkeen minut haettiin Humisevaan harjuun\",\nvirkkoi hän; \"ja Catherinen vuoksi tottelin iloisena. Ensimmäinen\nkeskusteluni hänen kanssaan suretti ja kauhistutti minua: hän oli\nsuuresti muuttunut eromme jälkeen. Herra Heathcliff ei selittänyt,\nmiksi hän oli muuttanut mieltään ja kutsunut minut tänne; hän\nsanoi vain tarvitsevansa minua ja olevansa kyllästynyt näkemään\nCatherinea; minun tulee järjestää pieni sali arkihuoneeksi ja pitää\nhänet luonani. Riitti hyvin, jos Heathcliffin täytyi nähdä Catherine\nkerran tai pari päivässä. Catherine näytti olevan tyytyväinen tähän\njärjestelmään; ja kuljetin vähitellen salaa suuren joukon kirjoja\nja muita esineitä, jotka olivat olleet Catherinelle ilon aiheina\nRastaantien moisiossa, ja kuvittelin itsekseni, että me tulisimme\ntoimeen melkoisen mukavasti. Tuo harhaluulo ei kestänyt kovin\nkauan. Catherine, joka ensimmälti oli tyytyväinen, kävi lyhyen ajan\nkuluttua ärtyiseksi ja levottomaksi. Ensiksikin häntä kiellettiin\nmenemästä puutarhan ulkopuolelle ja häntä suututti kovin, kun hänet\nrajoitettiin niin ahtaaseen alaan kevään lähestyessä; toiseksi, minun\ntäytyi yhtä mittaa askareitani toimittaessani poistua hänen luotaan,\nja hän valitti yksinäisyyttä; hän riiteli mieluummin Josephin kanssa\nkeittiössä kuin istui yksin hiljaisuudessa. Minä en välittänyt hänen\noikuistaan, mutta Haretonin täytyi myös usein turvautua keittiöön,\nkun isäntä tahtoi talonpuolen itselleen; ja vaikka Cathy alussa joko\npoistui keittiöstä hänen tultuaan tai hiljaa ryhtyi askartelemaan\nminun kanssani ja karttoi hänen huomaamistaan ja puhuttelemistaan --\nja vaikka Hareton oli aina niin synkkä ja hiljainen kuin mahdollista\n-- muutti Cathy kuitenkin jonkin ajan kuluttua käytöstään eikä\nlopuksi jättänyt Haretonia hetkeksikään rauhaan; hän puhutteli\nHaretonia ja teki muistutuksia hänen tyhmyydestään ja laiskuudestaan;\nCathy kummasteli, miten hän voi sietää sellaista elämää, jota hän eli\n-- kuinka hän saattoi istua kokonaisen illan tuijottaen tuleen ja\ntorkkuen.\n\n\"Hän on aivan kuin koira, eikä olekin, Ellen?\" huomautti hän kerran,\n\"tai kuormahevonen. Hän tekee työnsä, syö ruokansa ja nukkuu\niankaikkisesti! Hänellä mahtaa olla tylsä ja hidas äly! Uneksitko\nkoskaan, Hareton? Ja, jos sen teet, niin mistä uneksit? Mutta ethän\nsinä voi puhua minulle!\"\n\nSitten hän katsoi Haretoniin; mutta Hareton ei virkkanut mitään eikä\nkatsonut häneen.\n\n\"Hän taitaa uneksia nytkin\", jatkoi Cathy. \"Hän kohautti hartioitaan\nkuin Juno. Kysy häneltä, Ellen.\"\n\n\"Herra Hareton pyytää isäntää lähettämään teidät yläkertaan, ellette\nosaa käyttäytyä!\" sanoin minä. Hareton ei ainoastaan kohauttanut\nolkapäätään vaan puristi kätensä nyrkkiin, ikäänkuin tuntien\nkiusausta käyttää sitä.\n\n\"Minä tiedän, miksei Hareton koskaan puhu minun ollessani\nkeittiössä\", huusi Cathy toisen kerran. \"Hän pelkää, että minä nauran\nhänelle. Mitä ajattelet, Ellen? Hän alkoi kerran opetella lukemaan;\nja hän poltti kirjansa, kun minä nauroin, ja luopui yrityksestään:\neikö hän ollut hupsu?\"\n\n\"Ettekö te ollut ilkeä?\" virkoin minä. \"Vastatkaapa minulle siihen.\"\n\n\"Ehkäpä olin\", jatkoi hän, \"mutta en olisi luullut häntä niin\ntyperäksi. Hareton, jos antaisin sinulle kirjan, niin ottaisitko sen\nnyt? Minäpä koetan!\"\n\nCatherine pani kirjan, jota oli lukenut, Haretonin käteen; Hareton\nheitti sen pois ja mutisi, että ellei Cathy lopettaisi, katkaisisi\nhän tämän kaulan.\n\n\"No niin, minä panen sen tänne\", virkkoi Cathy, \"pöydänlaatikkoon; ja\nminä menen nukkumaan.\"\n\nSitten hän kuiskasi minulle, että pitäisin silmällä, koskisiko\nHareton siihen, ja poistui. Mutta Hareton ei tullut lähellekään sitä,\nja ilmoitin sen Cathylle aamulla hänen suureksi pettymyksekseen.\nHuomasin Catherinen olevan pahoillaan Haretonin jurosta synkkyydestä\nja, välinpitämättömyydestä; Cathyn omatunto soimasi häntä siitä, että\nhän oli pelästyttänyt Haretonin keskeyttämään ominpäinopiskelunsa:\nsen Cathy oli tehnyt tehokkaasti. Mutta hän käytti nyt nerokkuutensa\ntuon loukkauksen hyvittämiseksi. Kun minä silitin vaatteita tai\nsuoritin muita satunnaisia askareita, joita hyvin voin tehdä\narkihuoneessa, toi Cathy jonkin huvittavan kirjan ja luki sitä\nääneen minulle. Jos Hareton oli läsnä, keskeytti Cathy tavallisesti\nkiintoisassa paikassa ja jätti kirjan avoimena jälkeensä: sen\nhän teki yhtämittaa; mutta Hareton oli uppiniskainen kuin muuli,\nja sen sijaan että hän olisi tarttunut Catherinen koukkuun, hän\nrupesi sadesäällä tupakoimaan Josephin kanssa, ja he istuivat kuin\nkoneet eri puolilla liettä, ja vanhempi oli onneksi liian kuuro\nymmärtääkseen Cathyn \"ilkipäisyyden puuskia\", kuten hän niitä olisi\nnimittänyt, ja nuorempi koetti tehdä parhaansa ollakseen välittämättä\nniistä. Kauniina iltoina viimeksi mainittu kävi ampumisretkillään, ja\nCatherine haukotteli ja huokaili ja kiusoitteli minut haastelemaan\nkanssaan ja juoksi pihalle tai puutarhaan heti kuin aloin; ja viimein\nhän puhkesi itkuun ja sanoi olevansa elämään kyllästynyt; hänen\nelämänsä oli hyödytöntä.\n\nHerra Heathcliff, joka alkoi yhä enemmän karttaa seuraa, oli\nmelkeinpä karkoittanut Earnshawin huoneestaan. Erään maaliskuun\nalussa sattuneen tapaturman vuoksi Haretonista tuli muutamien päivien\najaksi keittiön vakituinen asukas. Hänen pyssynsä oli lauennut\nitsestään, kun hän samoili ylängöillä; luodin sirpale osui hänen\nkäsivarteensa, ja hän menetti paljon verta, ennenkuin pääsi kotiin.\nSiitä seurasi, että hänen oli pakko pysyä kotona rauhassa, kunnes hän\ntaas parantuisi. Catherinea miellytti hänen läsnäolonsa, ainakin se\nsaattoi hänet vihaamaan yläkerrassa sijaitsevaa huonettaan enemmän\nkuin koskaan ennen. Hän pakotti minut etsimään itselleni askartelua\nalakerrassa, jotta hän voisi seurata minua sinne.\n\nPääsiäismaanantaina Joseph vei Gimmertonin markkinoille karjaa, ja\niltapäivällä minä järjestelin liinavaatteita keittiössä. Earnshaw\nistui jurona, kuten tavallisesti, uunin nurkassa, ja pieni emäntäni\nvietti joutohetkeään piirustelemalla kuvia ikkunaruutuihin. Vaihteen\nvuoksi hän huvitteli hyräilemällä ja kuiskailemalla lauseita,\nsuunnaten nopeita, loukkaantuneita ja kärsimättömiä katseita\nserkkuunsa, joka itsepintaisesti tupakoi ja katseli lieteen.\nHuomautin, etten voinut tehdä työtäni, kun Cathy varjosti valoa,\nja hän siirtyi lieden ääreen. Kiinnitin kovin vähän huomiota hänen\npuuhiinsa, mutta hetken kuluttua kuulin hänen alkavan:\n\n\"Olen huomannut, Hareton, että tarvitsen -- että iloitsen -- että\nhaluaisin teidät serkukseni nyt, ellette te olisi käynyt niin\nvihaiseksi minulle ja niin tylyksi.\"\n\nHareton ei vastannut mitään.\n\n\"Hareton, Hareton, Hareton! kuuletko?\" jatkoi hän.\n\n\"Laputtakaa tiehenne!\" murisi Hareton taipumattoman jyrkästi.\n\n\"Antakaa minulle tuo piippu\", virkkoi Cathy ojentaen varovasti\nkätensä ja vetäen piipun hänen suustaan.\n\nSe oli taitettu ja heitetty tuleen, ennenkuin Hareton sai\nyrittäneeksikään sen takaisin ottamista. Hän kirosi Cathyä ja otti\ntoisen piipun.\n\n\"Seis\", huusi Cathy, \"teidän täytyy ensin kuunnella minua, enkä voi\npuhua, kun savupilvet liehuvat edessäni.\"\n\n\"Menkää helvettiin!\" huusi Hareton raivoissaan, \"ja jättäkää minut\nrauhaan!\"\n\n\"En\", väitti Cathy, \"en jätä, mutta en tiedä, mitä tekisin, jotta\nsaisin teidät puhumaan minulle, kun te olette, päättänyt olla\nymmärtämättä. Kun sanon teitä tyhmäksi, en tarkoita mitään: en\ntarkoita, että halveksin teitä. Voisittehan olla vähän huomaavaisempi\nminulle, Hareton, tehän olette minun serkkuni, ja teidän on\ntunnustettava minut serkuksenne.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tekemistä teidän ja teidän kurjan ylpeytenne\nkanssa, eikä teidän kirottujen ivailutemppujenne kanssa!\" vastasi\nHareton. \"Minä menen vaikka helvettiin ruumiineni ja sieluineni,\nennenkuin taas vilkaisenkaan teihin. Laittautukaa tiehenne heti!\"\n\nCatherine rypisti kulmiaan ja peräytyi ikkunan eteen penkille purren\nhuultaan ja yrittäen hyräilemällä eriskummallista säveltä vastustaa\nitkuun purskahtamista.\n\n\"Teidän tulisi olla ystävykset serkkunne kanssa, herra Hareton\",\nsanoin minä, \"koska hän katuu häikäilemättömyyttään. Siitä olisi\nteille todellakin paljon hyötyä: se tekisi teistä toisen miehen, jos\nsaisitte hänet toveriksenne.\"\n\n\"Toveriksi!\" huomautti hän, \"vaikka hän vihaa minua eikä pidä minua\nkyllin hyvänä kenkiään pyyhkimään. Ei, vaikka sen kautta kohoaisin\nkuninkaaksi, en enää alentuisi pyytämään hänen suosiotaan.\"\n\n\"En minä teitä vihaa, vaan te vihaatte minua!\" itki Cathy\npeittelemättä enää pahaa mieltään. \"Te vihaatte minua yhtä paljon\nkuin herra Heathcliffkin, ja enemmänkin.\"\n\n\"Olette kirottu valehtelija\", huomautti Earnshaw. \"Miksi siis olisin\nhänet suututtanut pitämällä teidän puoltanne satoja kertoja? Ja sen\nolen tehnyt sittenkin, vaikka ivailitte ja halveksitte minua ja\n-- jatkakaa minun kiusaamistani, niin menen tuonne ja sanon, että\nahdistitte minut pois keittiöstä!\"\n\n\"En minä tiennyt, että te piditte minun puoltani\", vastasi Cathy,\nkuivaten kyynelensä; \"ja olin onneton ja katkera kaikille, mutta nyt\nkiitän teitä ja pyydän teitä antamaan minulle anteeksi: mitä muuta\nvoin tehdä?\"\n\nCathy palasi lieden ääreen ja ojensi vilpittömästi kätensä. Hareton\nsynkkeni ja näytti jylhältä kuin ukkospilvi ja piti kätensä\njärkähtämättömästi nyrkissä ja katsoa tuijotti lattiaan. Catherinen\ntäytyi vaistomaisesti tajuta, että itsepintainen jurous eikä\nvastenmielisyys aiheutti tämän äreän käytöksen, sillä hän, oltuaan\nhetkisen kahdenvaiheilla, kumartui ja painoi Haretonin poskelle\nlempeän suudelman. Pieni veijari luuli, etten minä huomannut sitä, ja\nvetäytyen takaisin hän meni entiselle paikalleen ikkunan ääreen aivan\nkainosti. Pudistin päätäni moittivasti, ja silloin Cathy punastui ja\nkuiskasi:\n\n\"Hyvänen aika, mitä minun olisi tullut tehdä, Ellen? Hän ei halunnut\nkätellä, eikä hän halunnut katsoa minuun; täytyihän minun jollakin\ntavalla osoittaa, että hänestä pidän -- että haluan olla hänen\nystävänsä.\"\n\nEn voi sanoa, suudelmako Haretonin sai uskomaan. Muutaman minuutin\najan hän huolellisesti varoi näyttämästä kasvojaan ja kohottaessaan\nne hän oli kovin hämillään eikä tiennyt, mihin katsoa.\n\nCatherine touhusi käärien kaunista kirjaa sievästi valkoiseen\npaperiin, ja kun hän oli sitonut sen silkkinauhalla ja osoittanut\nsen \"Herra Hareton Earnshawille\", hän pyysi minut lähettilääkseen,\nviemään lahjaa säädetylle vastaanottajalle.\n\n\"Ja sano hänelle, että jos hän sen ottaa, niin minä opetan häntä\nlukemaan sitä oikein\", virkkoi Cathy. \"Mutta jos hän kieltäytyy,\nmenen yläkertaan enkä koskaan enää kiusoittele häntä.\"\n\nMinä vein sen perille ja toistin viestin; lähettäjäni katseli\njännittyneenä kohtausta. Hareton ei halunnut aukaista sormiaan, joten\npanin sen hänen polvelleen. Hän ei sentään heittänyt sitä poiskaan.\nMinä palasin työhöni. Catherine nojasi päätään ja käsivarsiaan\npöytään, kunnes hän kuuli pientä rapinaa, kun käärettä aukaistiin;\nsilloin hän hiipi pois ja istuutui hiljaa serkkunsa viereen. Hareton\nvapisi ja hänen kasvonsa loistivat: koko hänen tylyytensä ja juro\nkarkeutensa olivat tipotiessään; aluksi hän ei ollut kylliksi rohkea\nlausuakseen tavuakaan vastaukseksi Catherinen kysyvään katseeseen ja\nhänen hiljaiseen pyyntöönsä.\n\n\"Sanokaa Hareton, että annatte minulle anteeksi. Teette minut hyvin\nonnelliseksi lausumalla tuon pienen sanan.\"\n\nHareton mutisi jotakin epäselvästi.\n\n\"Ja tahdottehan olla ystäväni?\" lisäsi Catherine kysyvästi.\n\n\"En, te tulette häpeämään minua jok'ikisenä elämänne päivänä\",\nvastasi Hareton; \"ja mitä enemmän minua tulette tuntemaan, sitä\nenemmän minua häpeätte, enkä voi sitä sietää.\"\n\n\"Ette siis tahdo olla ystäväni?\" virkkoi Cathy hymyillen suloisesti\nja siirtyen aivan lähelle.\n\nEn voinut erottaa enää sanoja, mutta kääntäessäni taas katseeni\nheihin, näin kahdet loistavat kasvot kumartuneena hyväksytyn kirjan\nsivun yli, että uskoin rauhan molemmin puolin astuneen voimaan; ja\nviholliset olivat tästä lähtien valantehneitä liittolaisia.\n\nTeos, jota he tutkivat, oli täynnä arvokkaita kuvia; ja ne ja heidän\nasentonsa olivat niin viehättävät, että he eivät liikahtaneetkaan\nennen Josephin tuloa. Hän, mies parka, nolostui kovin nähdessään\nCatherinen istuvan samalla penkillä Hareton Earnshawin kanssa ja\npitävän kättään hänen olkapäällään ja hän joutui ymmälle huomatessaan\nsuosikkinsa sietävän Catherinen läheisyyttä. Se vaikutti häneen\nniin syvästi, ettei hän kyennyt edes huomauttamaan asiasta sinä\niltana. Hänen mielenliikutuksensa paljastui vain hänen voimakkaissa\nhuokauksissaan, kun hän juhlallisesti laski ison raamatun pöydälle ja\nasetti sen päälle likaisia seteleitä lompakostaan, päivän kauppojen\ntuloksen. Lopuksi hän kutsui Haretonin istuimelta.\n\n\"Vie nämä isännälle, poika, ja jää sinne. Minä lähden omaan\nhuoneeseeni. Tämä soppi ei ole ihmisarvon mukainen eikä kelpaa\nmeille; meidän täytyy peräytyä ja hankkia itsellemme toinen.\"\n\n\"Tule Catherine, meidänkin täytyy peräytyä\", virkoin minä, \"minä olen\nlopettanut silitykseni, oletko valmis lähtemään?\"\n\n\"Kello ei ole vielä kahdeksaa!\" vastasi hän nousten haluttomasti.\n\"Hareton, minä jätän tämän kirjan uuninhyllylle ja huomenna tuon\nlisää.\"\n\n\"Minä kuljetan kaikki kirjat, joita te jätätte tänne, talon\npuolelle\", virkkoi Joseph, \"ja onpahan kumma, jos te ne vielä\nlöydätte; joten voitte tehdä miten tahdotte.\"\n\n\"Cathy uhkasi, että hän ottaisi korvauksen Josephin kirjastosta; ja\nhän meni laulaen yläkertaan ja hymyili sivuuttaessaan Haretonin;\nuskallanpa sanoa, että hän oli iloisempi kuin koskaan ennen oli ollut\ntämän katon alla, paitsi ehkä käydessään Lintonin luona ensimmäisiä\nkertoja.\n\n\"Näin alkanut ystävyys kehittyi nopeasti, vaikka siinä sattuikin\najoittaisia keskeytyksiä. Earnshawia ei voinut sivistää pelkällä\ntoivomuksella, ja nuori rouva ei ollut filosofi eikä kärsivällisyyden\nesikuva; mutta kun kummankin pyrkimyksenä oli sama päämäärä -- toinen\nrakasti ja halusi kunnioittaa, ja toinen rakasti ja halusi tulla\nkunnioitetuksi -- onnistuivat he lopuksi sen saavuttamaan.\n\n\"Huomaatte siis, herra Lockwood, että oli varsin helppoa voittaa rouva\nHeathcliffin sydän. Mutta nyt iloitsen, että te ette sitä yrittänyt.\nKaikkien toivomusteni kruunu on noiden kahden liitto. Heidän\nhääpäivänään en kadehdi ketään: silloin olen Englannin onnellisin\nnainen!\"\n\n\n\n\nXXXIII luku\n\n\nKun Earnshaw vielä sen maanantain jälkeisenä aamuna oli kykenemätön\ntavallisiin toimiinsa ja senvuoksi jäi kotiin, niin huomasin\npiankin, etten voinutkaan pitää suojattiani lähettyvilläni, kuten\ntähän asti. Hän tuli alakertaan ennen minua ja meni puutarhaan,\njossa hän oli huomannut serkkunsa tekevän jotakin kevyttä työtä;\nkun menin pyytämään heitä aamiaiselle, huomasin, että Cathy oli\nyllyttänyt Haretonin puhdistamaan suuren maakaistan karviais- ja\nviinimarjapensaista, ja että he yhdessä suunnittelivat kasvien\nsiirtämistä Rastaantien moisiosta.\n\nPelästyin hävitystä, mikä oli saatu aikaan vajaassa puolessa\ntunnissa; musta-viinimarjapensaat olivat Josephin ihastus, ja\nCatherine oli valinnut kukkamaakseen niiden paikan.\n\n\"No, siinä sitä nyt ollaan! Tämä tulee isännän tietoon\", huusin\nminä, \"heti kuin se huomataan. Ja mitä nyt sanotte omavaltaisen\npuutarhanjärjestelynne puolustukseksi? Siitä tulee aika jupakka\npäälle päätteeksi, saattepa nähdä! Herra Hareton, minua kummastuttaa,\nettei teilläkään ole sen enempää älyä, kuin että suostutte tekemään\ntuollaista sekasotkua hänen pyynnöstään!\"\n\n\"Unohdin, että ne olivat Josephin\", vastasi Earnshaw hämmästyneenä;\n\"mutta sanon hänelle, että minä tein sen.\"\n\nSöimme aina ateriamme herra Heathcliffin kanssa. Minä olin emäntänä\nja valmistin teen sekä leikkasin lihan, joten olin välttämätön\npöydässä. Catherine istui tavallisesti minun vieressäni, mutta tänään\nhän hiipi lähemmäksi Haretonia; ja pian huomasin, ettei hän ollut\nvarovaisempi ystävyydessään kuin vihassaankaan.\n\n\"Muistakaa nyt, ettette keskustele liiaksi serkkunne kanssa ettekä\nosoita hänelle liian suurta huomiota\", neuvoin minä kuiskaten, kun\nastuimme huoneeseen. \"Sellainen kiusaa varmasti herra Heathcliffiä,\nja hän suuttuu teihin molempiin.\"\n\n\"En sitä aiokaan\", vastasi Cathy.\n\nHetken kuluttua hän hiipi Haretonin viereen ja työnsi kevätesikkoja\nHaretonin puurolautaselle.\n\nHareton ei uskaltanut puhua hänelle silloin; tuskinpa hän uskalsi\nkatsoakaan häneen, ja kuitenkin Cathy jatkoi kiusoitteluaan, kunnes\npariin kertaan Hareton oli nauruun purskahtamaisillaan. Minä\nrypistin kulmiani, ja silloin Cathy vilkaisi isäntään, jonka mieltä\nkiinnostivat muut asiat eikä hänen seuransa, kuten hänen kasvonsa\nilmaisivat; ja Cathy oli kotvan vakava, tarkastaen Heatchliffiä kovin\ntotisena. Sitten hän kääntyi ja alkoi uudestaan lörpötellä; viimein\nHareton purskahti tukahdettuun nauruun. Herra Heathcliff hätkähti,\nja hän tarkasti nopeasti meidän kasvojamme. Catherine vastasi hänen\nkatseeseensa tavallisella hermostuneella ja kuitenkin halveksivalla\nsilmäyksellään, jota Heathcliff inhosi. \"On hyvä, etten voi ulottua\nteihin\", huudahti hän. \"Mikä piru saa nuo helvetilliset silmänne\ntuijottamaan minuun yhtämittaa. Katse alas! Ja älkää muistuttako\nminua enää olemassaolostanne. Luulin parantaneeni teistä naurutaudin.\"\n\n\"Minä se olin\", mutisi Hareton.\n\n\"Mitä sanoit?\" kysyi isäntä.\n\nHareton katsoi lautaseensa, mutta ei toistanut tunnustustaan. Herra\nHeathcliff katsoi häneen hetken ja jatkoi sitten aamiaistaan ja\nkeskeytynyttä mietintäänsä. Me olimme jo melkein lopettaneet, ja\nnuo nuoret ihmiset olivat viisaasti vetäytyneet vähän kauemmaksi\ntoisistaan, joten en odottanut enää uusia häiriöitä tämän istunnon\nkestäessä. Silloin Joseph ilmestyi ovelle, ja hänen vapisevat\nhuulensa ja raivostuneet silmänsä osoittivat, että hän oli huomannut\nrakkaitten pensaittensa osaksi tulleen väkivallanteon. Hänen oli\ntäytynyt nähdä Cathy serkkuineen tuolla paikalla, ennenkuin hän sen\ntarkasti. Hänen leukansa jauhoivat kuin apettaan märehtivän lehmän,\nminkävuoksi hänen puhettaan oli vaikeata ymmärtää:\n\n\"Minun täytyy saada palkkani ja minun täytyy mennä. Minä _olin_\npäättänyt kuolla siellä, missä minä olen palvellut kuusikymmentä\nvuotta; ja aioin viedä kirjani ja kaikki tavarani vinttikamariin, kun\nhe tahtoivat keittiön itselleen. Minun oli vaikeata luopua omasta\nuuninnurkastani, mutta minä luulin _voivani_ sen tehdä! Mutta nyt hän\non ryöstänyt minun puutarhani, ja se on totinen tosi, isäntä, etten\nminä voi sitä kestää! Te voitte taipua ikeen alle ja taivuttekin --\nminä en ole siihen tottunut, eikä vanha mies niin nopeasti opi uusia\ntapoja. Mieluummin ansaitsisin leipäni ja juomani maankiertäjänä!\"\n\n\"No, no, hölmö!\" keskeytti Heathcliff, \"lopettakaa jo! Mikä teitä\nvaivaa? Minä en sekaannu mihinkään teidän ja Nellyn välisiin\nriitoihin. Minun puolestani hän saa työntää teidät vaikka\nhiilikuoppaan.\"\n\n\"Nellystä ei ole puhe\", vastasi Joseph. \"Nelly ei saisi minua\nsuuttumaan -- vaikka hän onkin kelvottoman katala houkka! Jumalan\nkiitos! _Hän_ ei voi varastaa kenenkään sielua. Hän ei ole koskaan\nollut niin kaunis, ettei häneen voisi katsoa tulematta sokeaksi. Se\non tuo huikentelevainen, kelvoton kuningatar, jonka rohkeat silmät\nja hävyttömät tavat ovat lumonneet meidän nuorukaisemme -- niin\nettä -- Ei! Se murskaa vallan minun sydämeni! Hareton on unohtanut\nkaikki, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen ja auttaakseni\nhäntä, ja mennyt ja raastanut maasta puutarhan kaikkein komeimman\nviinimarjapensasrivin.\" Ja tässä Joseph alkoi ääneensä uikuttaa;\nhän aivan lamaantui ajatellessaan kärsimäänsä katkeraa vääryyttä ja\nEarnshawin kiittämättömyyttä ja vaarallista asemaa.\n\n\"Onko tuo hullu humalassa?\" kysyi herra Heathcliff. \"Hareton, sinuako\nhän syyttää?\"\n\n\"Olen kiskonut maasta pari kolme pensasta\", vastasi nuorukainen,\n\"mutta aion istuttaa ne uudelleen\".\n\n\"Ja miksi kiskoit ne maasta?\" kysyi isäntä.\n\nCatherine alkoi viisaana selittää.\n\n\"Me halusimme istuttaa kukkia sinne\", huomautti hän. \"Minä olen ainoa\nsyyllinen, sillä pyysin, että hän tekisi sen.\"\n\n\"Ja kuka piru antoi _teille_ luvan koskea täällä tikkuunkaan?\"\ntiedusteli hänen appensa kovin hämmästyneenä. \"Ja kuka käski _sinua_\ntottelemaan häntä!\" lisäsi hän kääntyen Haretoniin.\n\nViimeksimainittu ei puhunut sanaakaan; hänen serkkunsa vastasi:\n\n\"Teidän tulisi kitsastelematta myöntää minulle koristeltavaksi\nmuutama yardi maata, kun te olette ottanut kaikki minun maani!\"\n\n\"Teidänkö maanne, häikäilemätön luuska! Teillä ei koskaan ole\nollutkaan maata\", virkkoi Heathcliff.\n\n\"Ja minun rahani\", jatkoi Catherine katsoen Heathcliffiin yhtä\nvihaisesti kuin tämä häneen ja pureskellen leivän kannikkaa,\naamiaisensa tähteitä.\n\n\"Hiljaa!\" huudahti Heathcliff. \"Suu kiinni ja tiehenne!\"\n\n\"Ja Haretonin maan ja hänen rahansa\", väitti tuo rohkea tyttö.\n\"Hareton ja minä olemme nyt ystäviä, ja minä kerron hänelle,\nmillainen te olette.\"\n\nIsäntä näytti hetkisen hämmästyneeltä; hän kalpeni ja nousi seisomaan\nkatsoa tuijottaen Cathyyn kauhistuttavan vihaisesti.\n\n\"Jos lyötte minua, lyö Hareton teitä\", sanoi Cathy, \"joten voitte\nyhtä hyvin istuutua\".\n\n\"Ellei Hareton aja teitä ulos huoneesta, lähetän minä hänet\nhelvettiin\", jyrisi Heathcliff. \"Kirottu noita! uskallatteko\nte yrittää kiihoittaa häntä minua vastaan? Viekää hänet pois!\nKuuletteko? Heittäkää hänet keittiöön! Minä tapan hänet, Ellen Dean,\njos te vielä päästätte hänet minun läheisyyteeni!\"\n\nHareton koetti hiljaa kehoittaa Cathyä lähtemään.\n\n\"Raahaa hänet pois!\" huusi Heathcliff raa'asti. \"Pysähdytkö\npuhumaan?\" Ja hän lähestyi pannakseen käskynsä täytäntöön.\n\n\"Hän ei enää tottele teitä, te paha mies\", sanoi Catherine, \"ja pian\nhän halveksii teitä yhtä paljon kuin minäkin\".\n\n\"Vaiti, vaiti!\" mutisi nuori mies moittivasti. \"En tahdo, että\npuhuttelette häntä siten. Lopettakaa!\"\n\n\"Mutta ettehän tahdo, että hän lyö minua?\" kysyi Cathy.\n\n\"Tulkaa siis\", kuiskasi Hareton vakavasti.\n\nSe oli liian myöhäistä: Heathcliff oli saanut Cathyn kiinni.\n\n\"Nyt _te_ menette!\" virkkoi hän Earnshawille. \"Kirottu noita! Tällä\nkertaa hän on vihastuttanut minut sellaisena hetkenä, jolloin en\nvoinut sitä sietää; ja hän saa katua sitä ikuisesti.\"\n\nHeathcliffin käsi harasi Catherinen tukkaa; Hareton yritti vapauttaa\nhänen kiharoitaan ja pyysi Heathcliffiä olemaan loukkaamatta häntä\nvain tämän ainoan kerran. Heathcliffin mustat silmät säkenöivät.\nHän näytti olevan valmis repimään Catherinen kappaleiksi, ja olin\njuuri päättänyt uskaltautua Cathyn avuksi, kun Heathcliffin sormet\nyht'äkkiä heltisivät, käsi siirtyi tukasta käsivarrelle, ja hän\ntuijotti hartaasti Cathyn kasvoihin. Sitten Heathcliff peitti\nkädellään Cathyn silmät, seisoi kotvan ilmeisesti koettaen rauhoittua\nja kääntyen uudestaan Catherineen päin, sanoi teennäisen tyynesti:.\n\"Teidän tulee oppia karttamaan minun suututtamistani, tai tosiaankin\nmurhaan teidät joskus! Menkää rouva Deanin kanssa ja pysytelkää hänen\nluonaan ja tyytykää latelemaan hävyttömyyksiänne hänelle. Ja mitä\ntulee Hareton Earnshawiin, niin, jos huomaan hänen kuuntelevan teitä,\nlähetän hänet ansaitsemaan leipäänsä sieltä, mistä hän voi sen saada!\nTeidän rakkautenne tekee hänestä hylkiön ja kerjäläisen. Nelly, vie\nhänet pois; ja jättäkää minut, te kaikki! Jättäkää minut!\"\n\nJohdatin nuoren rouvan ulos: hän oli niin iloinen vapautuksestaan,\nettei vastustellut minua; Hareton seurasi meitä, ja herra Heathcliff\njäi yksin huoneeseen päivälliseen asti. Olin neuvonut Catherinea\nsyömään päivällisen yläkerrassa, mutta heti kuin Heathcliff huomasi\nCatherinen tyhjän istuimen, hän lähetti minut kutsumaan häntä. Hän\nei puhunut kenellekään mitään, söi kovin vähän ja meni heti ulos sen\njälkeen, huomauttaen, ettei hän palaisi ennen iltaa.\n\nNuo kaksi ystävystä asettuivat oleskeluhuoneeseen hänen poissa\nollessaan; siellä kuulin Haretonin ankarasti kieltävän serkkuaan,\nkun tämä tarjoutui kertomaan appensa käytöksestä Haretonin isää\nkohtaan. Hareton sanoi, ettei hän sallisi ainoatakaan halventavaa\nsanaa lausuttavan Heathcliffistä: jos hän oli piru, ei se mitään\nmerkinnyt, Hareton puolustaisi häntä; ja Hareton toivoi, että\nCatherine pikemminkin solvaisi häntä, kuten hänellä oli ollut\ntapana tehdä, kuin alentaisi herra Heathcliffiä. Tämä alkoi\nsuututtaa Catherinea, mutta Hareton osasi hillitä Catherinen kielen\nkysymällä, pitäisikö Catherine siitä, jos _hän_ alkaisi moittia\nCatherinen isää? Silloin Catherine käsitti, että Earnshaw puolustaisi\nisäntänsä mainetta kuin omaansa, ja että hän oli tähän kiintynyt\nlujemmin sitein, kuin mitkä järki voi murtaa -- tottumuksen takomin\nkahlein, joiden irroittamisyritys olisi julmaa. Tämän jälkeen\nCatherine osoitti sydämensä hyvyyttä karttamalla sekä Heathcliffiä\nkoskevia valituksia että vastenmielisyyden ilmauksia; minulle Cathy\nilmoitti pahoittelevansa, että hän oli yrittänyt virittää epäsopua\nHeathcliffin ja Haretonin kesken; hän ei koskaan sen jälkeen\nluullakseni lausunut tavuakaan sortajaansa vastaan viimeksimainitun\nkuullen.\n\nHeistä tuli taas ystävykset, kun tuo pieni erimielisyys oli ohi, ja\nhe olivat kumpikin mahdollisimman uutteria suorittaessaan oppilaan\nja opettajan tehtäviä. Minä tulin heidän seuraansa päätettyäni\naskareeni, ja mielestäni oli niin lohduttavaa ja miellyttävää heitä\nkatsella, etten huomannut, miten aika kului. Tiedättehän, että he\nmolemmat ovat tavallaan minun lapsiani. Olin kauan ollut ylpeä\ntoisesta, ja nyt olin varma, että toisesta koituisi samanlainen\nilonaihe. Haretonin rehellinen, virkeä ja älykäs luonne hajoitti\nnopeasti tietämättömyyden ja alennuksen sumun, jossa häntä oli\nkasvatettu, ja Catherinen vilpittömät tunnustukset kannustivat\nhänen ahkeruuttaan. Hänen mielensä valistuessa valistuivat hänen\nkasvonsakin, ja niiden ilme muuttui henkeväksi ja jaloksi. Voin\ntuskin kuvitella häntä samaksi henkilöksi, jonka olin nähnyt\nsinä päivänä, jona löysin nuoren emäntäni Humisevasta harjusta\nhänen käytyään Peniston-kukkuloilla. Minun ihaillessani ja heidän\ntyöskennellessään tuli hämärä, ja sen kanssa palasi isäntä. Hän\nilmestyi keskuuteemme aivan odottamatta, tullen sisään pääkäytävän\nkautta, ja hän näki meidät kaikki kolme, ennenkuin me voimme kohottaa\nkatseemme nähdäksemme hänet. Totta tosiaankin, mietin minä, enpä\nole koskaan nähnyt miellyttävämpää enkä viattomampaa näkyä; olisi\nikuinen häpeä nuhdella heitä. Loistava takkavalkea valaisi heidän\nkauniita päitään ja kasvojaan, joista elävästi kuvastui lapsellinen,\nharras mielenkiinto, sillä vaikka Hareton oli kaksikymmentäkolme\nja Cathy kahdeksantoista vuotias, oli heillä molemmilla niin\npaljon uutta tunnettavaa ja opittavaa, ettei kumpikaan kokenut\neikä ilmaissut vakavan, hurmautuneen täysikäisen tunnelmia. Heidän\nkatseensa suuntautuivat yht'aikaa Heathcliffiin; ehk'ette ole\nkoskaan huomannut, että heillä on aivan samanlaiset silmät, ja ne\novat Catherine Earnshawin silmät. Nykyisellä Catherinella ei ole\nmuuta yhtäläisyyttä hänen kanssaan kuin otsan leveys ja sieraimen\nkaareutuminen, jonka vuoksi hän näyttää ylpeältä, tahtoipa hän sitä\ntai ei. Haretonissa on yhdennäköisyys suurempi: se on tavattoman\nsuuri aina, _silloin_ se oli erikoisesti yllättävä, koska hänen\nälynsä oli virkeä, ja hänen henkiset kykynsä oli herätetty\nharvinaiseen toimeliaisuuteen: luulen, että tämä yhdennäköisyys\nriisui aseet herra Heathcliffiltä; hän meni lieden ääreen\nilmeisesti kiihtyneenä, mutta hän rauhoittui nopeasti nuorta miestä\nkatsellessaan tai minun pitäisi sanoa: hänen kiintymyksensä luonne\nvaihtui, sillä lauhtunut se ei ollut. Hän otti kirjan Haretonin\nkädestä ja katseli aukaistua sivua, sittenhän antoi kirjan takaisin\nhuomauttamatta mitään; hän viittasi vain, jotta Catherine poistuisi;\nhänen toverinsa viipyi vain vähän aikaa hänen jälkeensä, ja minäkin\naioin poistua, mutta Heathcliff pyysi minua jäämään.\n\n\"Tämä on kurja loppu, eikö olekin?\" huomautti hän, mietittyään\nhetken näkemäänsä näytöstä\". Kelvoton tulos minun kiihkeistä\nponnistuksistani. Tuhoan nuo molemmat talot vipusimin ja kangin ja\nharjoitan itseäni työskentelemään kuin Herkules ja kun kaikki on\nvalmiina ja minun vallassani, niin huomaan menettäneeni halun poistaa\nliuskakiveäkään kummaltakaan katolta. Vanhat viholliseni eivät\nole minua voittaneet; nyt minulla olisi sopiva aika kostaa heidän\nedustajilleen: voisin sen tehdä eikä kukaan voisi minua estää. Mutta\nmitä se hyödyttää? Minä en halua lyödä, minä en viitsi vaivautua\nkohottamaan kättäni! Tämä kuulostaa siltä, kuin olisin koko ajan\nuurastanut vain voidakseni osoittaa suurenmoista jaloutta. Asia ei\nsentään lähimainkaan ole niin: olen menettänyt kyvyn iloita heidän\ntuhoutumisestaan, ja olen liian haluton työhön tuhotakseni ilman\nsyytä.\n\n\"Nelly, omituinen muutos lähestyy: nykyisin elän minä sitä\naavistellen. Jokapäiväinen elämäni kiinnostaa minua niin vähän,\nettä tuskin muistan syödä ja juoda. Nuo kaksi, jotka poistuivat\nhuoneesta, ovat ainoat olennot, joissa minä erotan selvän aineellisen\nmuodon; ja se muoto tuottaa minulle kärsimystä, suorastaan tuskaa.\nEn tahdo puhua _Catherinesta_ enkä ajatellakaan häntä; mutta toivon\nhartaasti, että hän olisi näkymätön: hänen läsnäolonsa herättää\nvain raivoisia aistimuksia. _Hareton_ liikuttaa mieltäni erilailla;\nja kuitenkin, jos voisin sen tehdä näyttämättä mielettömältä, en\nkoskaan enää häneen katsoisi! Varmaankin arvelet minun olevan siksi\ntulossa\", lisäsi hän ja yritti hymyillä, \"jos koetan kuvailla niitä\ntuhansia menneitä ajatusyhtymiä ja muistoja, joita hän herättää eloon\ntai edustaa! Mutta sinä et lörpöttele siitä, mitä sinulle sanon;\nja mieleni on niin iankaikkisesti eristettynä itseensä, että on\nhoukuttelevaa viimeinkin vähän paljastaa sitä toiselle.\n\n\"Viisi minuuttia sitten Hareton näytti olevan minun nuoruuteni\nhenkilöitymä eikä ihmisolento. Tunsin häntä kohtaan niin monenlaisia\ntunteita, että minun olisi ollut mahdotonta puhutella häntä\njärkevästi. Ensiksi, hänen tavaton yhdennäköisyytensä Catherinen\nkanssa yhdisti Haretonin peloittavasti häneen. Se kuitenkin,\njonka luulisitte eniten tehoavan mielikuvitukseeni, tehoaa siihen\ntodellisuudessa vähimmin. Sillä mikäpä ei häntä minuun liittäisi?\nEn voi katsoa lattiaan ilman, että hänen kasvonsa muodostuvat sen\nkiveen! Jokaisessa pilvessä, jokaisessa puussa -- täyttäen ilman\nöin ja päivin vilahtaen jokaisesta esineestä -- minua ympäröi\nhänen kuvansa! Tavallisimmat miesten ja naisten kasvot -- omat\nkasvonpiirteeni -- kuin ivaten muistuttavat hänen näköänsä. Koko\nmaailma on kuin kauhea muistiinpanokokoelma, joka julistaa,\nettä hän oli olemassa, ja että minä menetin hänet! No niin,\nHaretonin muoto oli kuolemattoman rakkauteni, hurjien oikeuksieni\nsäilyttämisyritysten, alennukseni, ylpeyteni, onneni ja tuskani haamu\n-- Mutta on mieletöntä toistaa näitä ajatuksia sinulle: se tekee\nsinulle vain tiettäväksi, miksi hänen seuransa ei tyydytä, silloin\nkuin ainainen yksinäisyys tuntuu vastenmieliseltä; se pikemminkin\npahentaa sitä ikuista vaivaa, jota kärsin ja se on osittain syynä\nsiihen, etten huomaa miten hän ja hänen serkkunsa suhtautuvat\ntoisiinsa. En voi enää kiinnittää huomiotani heihin.\"\n\n\"Mutta mitä tarkoitatte _muutoksella_, herra Heathcliff?\" virkoin\nminä, jota hänen käytöksensä huolestutti, vaikka hän ei minun\nmielestäni ollut järkensä menettämisen eikä kuolemanvaarassa; hän oli\nhyvissä voimissa ja terve ja mitä hänen älyynsä tulee, niin oli hän\nlapsuudesta asti ollut ihastunut synkkiin asioihin, ja aina häntä\nolivat huvittaneet omituiset oikut. Hänen vainajanjumalointinsa\nsaattoi olla mielipuolisuutta, mutta muuten oli hänen järkensä yhtä\nterve kuin minunkin.\n\n\"En tunne sitä, ennenkuin se tulee\", vastasi hän, \"olen vain\npuolittain tietoinen siitä nyt\".\n\n\"Eikö teillä siis ole minkäänlaista sairaudentunnetta?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, Nelly, ei minulla ole\", vastasi hän.\n\n\"Ettekä te siis pelkää kuolemaa?\" tiedustelin yhä.\n\n\"Pelkäisinkö? En!\" vastasi hän. \"Minä en pelkää enkä aavista enkä\ntoivo kuolemaa. Miksi sen tekisinkään? Voimakasrakenteisena ja\nkohtuullista elintapaani noudattaen ja vaarattomassa toimessani\nollen minun tulisi viipyä maan päällä, kunnes päässäni on tuskin\nyhtään mustaa karvaa, ja luultavasti niin käykin. Ja kuitenkaan\nen voi jatkaa tällaisessa tilassa! Minun täytyy kehoittaa itseäni\nhengittämään -- melkeinpä kehoittaa sydäntänikin sykkimään! Ja se\non kuin jäykän vieterin taivuttamista; voin vain pakosta tehdä\npienimmänkin teon, johon ei ajatukseni yllytä, ja vain pakosta voin\nhuomata jotakin elävää tai kuollutta, joka ei ole yhteydessä tuon\nkaikkikäsittävän ajatuksen kanssa. Minulla on vain yksi toivomus,\nja koko olentoni ja kaikki kykyni ikävöivät sen saavuttamista. Olen\ntoivonut sitä niin kauan ja niin järkähtämättömästi, että varmasti\n_tulen_ sen saavuttamaan -- ja _pian_ -- koska se on hävittänyt minun\nmaisen olentoni; minut kuluttaa loppuun sen täyttymisen aavistus.\nMinun tunnustukseni eivät ole tuottaneet minulle huojennusta, mutta\nniistä voi perustella muutamia muita selittämättömiä mielenilmauksen\nvaiheita, joita minussa ilmenee. Oi Jumalani! Se on pitkä taistelu ja\ntoivon, että se olisi ohi.\"\n\nHän alkoi kävellä huoneessa ja mutisi kauheita sanoja itsekseen,\nkunnes aloin uskoa niinkuin hän sanoi Josephin uskovan, että omatunto\noli tehnyt hänen mielensä maalliseksi helvetiksi. Ihmettelin\nsuuresti, kuinka tämä päättyisi. Vaikka hän ennen ani harvoin edes\nkatsein oli ilmaissut tämän tilansa, niin en epäillyt tämän olevan\nhänen tavallisen mielialansa. Hän myönsi sen itsekin, mutta kukaan\nei olisi voinut arvata sitä hänen tavallisesta käytöksestään. Ette\ntekään arvannut, kun hänet näitte herra Lockwood; ja sinä aikana,\njosta puhun, hän oli juuri samanlainen kuin silloinkin; hän piti vain\nenemmän ainaisesta yksinäisyydestä ja oli ehkä vielä harvapuheisempi\nseurassa.\n\n\n\n\nXXXIV luku\n\n\nMuutamia päiviä sen illan jälkeen herra Heathcliff karttoi\nmeidän kohtaamistamme aterioilla, mutta hän ei sentään ryhtynyt\nvarsinaisesti karkoittamaan Haretonia ja Cathyä. Hänestä oli\nvastenmielistä niin kokonaan antautua tunteittensa ohjattavaksi,\nja hän piti parempana jäädä itse pois; ja yksi ateria\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa näytti riittävän hänen\nylläpidokseen.\n\nEräänä yönä, kun väki oli mennyt nukkumaan, kuulin hänen menevän\nalakertaan ja ulos pääovesta. En kuullut hänen palaavan ja aamulla\nhuomasin, että hän oli yhä poissa. Silloin oli huhtikuu; ilma oli\nihana ja lämmin, ruoho oli niin vihreätä kuin miksi sadekuurot\nja aurinko vain voivat sen tehdä, ja paratiisiomenapuut talon\netelänpuoleisella seinämällä olivat täydessä kukassa. Aamiaisen\njälkeen Catherine vaati minua tuomaan tuolini ja istumaan käsitöineni\nkuusten suojaan talon edustalle; ja hän houkutteli Haretonia, joka\nnyt oli täydellisesti toipunut, kaivamaan ja järjestämään pientä\npuutarhaansa; se oli Josephin valitusten johdosta muutettu siihen\nnurkkaukseen. Minä riemuitsin kevään ihanuudesta ja kauniista,\nkuulaasta taivaan sinestä, kun nuori emäntäni, joka oli juossut\nportin luo hakemaan kevätesikon taimia kukkasaran reunusteeksi,\npalasi tuoden vain puoli kantamusta ja ilmoitti, että herra\nHeathcliff oli tulossa. \"Ja hän puhui minulle\", lisäsi Cathy\nhämmentyneen näköisenä.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Hareton.\n\n\"Hän käski minun kiiruhtaa pois niin nopeasti kuin pääsin\",\nvastasi Cathy. \"Mutta hän oli ulkomuodoltaan niin erilainen kuin\ntavallisesti, että pysähdyin hetkeksi katselemaan häntä!\"\n\n\"Miltä hän näytti?\" tiedusteli Hareton.\n\n\"Hyvänen aika, melkein iloiselta ja hilpeältä. Ei, _melkeinpä_\nolemattomalta -- _kovin_ kiihtyneeltä ja hillittömältä ja iloiselta!\"\nvastasi Cathy.\n\n\"Öiset kävelyretket huvittavat häntä siis\", huomautin minä,\nteeskennellen huolettomuutta, vaikka todellisuudessa olin yhtä\nhämmästynyt kuin Cathykin ja halusin nähdä, oliko hänen huomionsa\noikea, sillä isännän iloisena näkeminen ei ollut jokapäiväinen näky.\nKeksin syyn sisäänmenoon. Heathcliff seisoi avoimella ovella; hän oli\nkalpea ja vapisi; kuitenkin oli hänen silmissään omituinen, iloinen\nloiste, joka muutti koko hänen kasvojensa ilmeen.\n\n\"Haluatteko aamiaista?\" kysyin minä. \"Olette varmasti nälissänne\nretkeiltyänne koko yön!\" Halusin saada selville, missä hän oli ollut,\nmutta en halunnut suoraan kysyä.\n\n\"En, en ole nälkäinen\", vastasi hän ja käänsi pois päänsä ja puhui\nmelkein ylenkatseellisesti kuin arvaten, että halusin saada selville\nhänen hyvän tuulensa syyn.\n\nOlin ällistynyt: en tiennyt, sopiko tässä nuhdella.\n\n\"Minusta ei ole oikein niinkuin olla pitäisi, että kuljeskelette\nulkosalla\", huomautin minä, \"sen sijaan, että nukkuisitte\nvuoteessanne; näin kosteana vuodenaikana ei se suinkaan ole viisasta.\nSaatte totisesti pahan yskän tai kuumeen, teillä on jokin vaiva\nnytkin!\"\n\n\"Ei mitään, jota en voisi sietää\", vastasi hän; \"ja kestän sen\nmielihyvin, jos vain jätät minut rauhaan: mene sisään, äläkä pahoita\nmieltäni.\"\n\nMinä tottelin ja sisään mennessäni huomasin hänen hengittävän\nnopeasti kuin kissa.\n\n\"Hyvä on!\" mietin mielessäni, \"tästä seuraa sairaus. En voi käsittää,\nmitä hän on tehnyt.\"\n\nSinä päivänä hän söi päivällisen kanssamme ja otti kukkuraisen\nlautasellisen, kuin aikoen korvata edelläkäyneen paastoamisensa.\n\n\"Minulla ei ole yskää eikä kuumetta, Nelly\", hän huomautti, vihjaten\naamulliseen puheeseeni; \"ja olen valmis tekemään oikeutta ruoalle,\njota tarjoat minulle.\"\n\nHän tarttui veitseensä ja haarukkaansa aloittaakseen syöntinsä, kun\nruokahalu äkkiä näytti häviävän. Hän laski veitsen pöydälle, katseli\nhartaasti ikkunaan, ja nousi sitten ja meni ulos. Näimme hänen\nkävelevän edestakaisin puutarhassa lopettaessamme ateriaamme, ja\nEarnshaw sanoi menevänsä ulos kysymään, miksei hän syönyt. Earnshaw\narveli meidän loukanneen häntä jollakin.\n\n\"No, tuleeko hän?\" huusi Catherine, kun hänen serkkunsa palasi.\n\n\"Ei\", vastasi tämä, \"mutta hän ei ole vihainen, hän näytti tosiaankin\ntavattoman iloiselta; tein hänet vain kärsimättömäksi puhuttelemalla\nhäntä kaksi kertaa, ja silloin hän pyysi minua poistumaan sinun\nluoksesi; hän sanoi ihmettelevänsä, miten saatoin haluta kenenkään\nmuun seuraa.\"\n\nPanin hänen lautasensa tuliristikolle pitääkseni sen lämpimänä;\nja tunnin tai parin päästä hän palasi. Huone oli tyhjä, eikä hän\nollut yhtään tyynempi; sama luonnoton -- se oli luonnoton --\nilonilme tummissa silmissään ja sama veretön ihonväri; ja silloin\ntällöin hänen hampaansa paljastuivat suun vetäytyessä jonkinlaiseen\nhymyilyyn; hänen vartalonsa värisi, mutta ei niinkuin ihminen värisee\nkylmästä tai heikkoudesta, vaan niinkuin pingoitettu nuora värisee --\nvoimakasta vavahtelua pikemminkin kuin vapisemista.\n\nMinä päätin kysyä, mikä häntä vaivaa -- sillä kukapa muu sen olisi\ntehnyt -- ja huusin:\n\n\"Oletteko kuullut hyviä uutisia, herra Heathcliff? Te näytätte\ntavattoman innostuneelta!\"\n\n\"Mistäpä minä saisin hyviä uutisia?\" virkkoi hän. \"Minua kiihoittaa\nnälkä, mutta ilmeisesti en saa syödä.\"\n\n\"Teidän päivällisenne on tässä\", vastasin minä, \"miksi ette syö sitä.\"\n\n\"En halua sitä nyt\", mutisi hän nopeasti. \"Odotan illalliseen asti.\nJa Nelly, kerta kaikkiaan pyydän sinua varoittamaan Haretonia ja\ntuota toista karttamaan minua. Älköön kukaan minua häiritkö: haluan\ntämän paikan itselleni.\"\n\n\"Onko tähän karkoitukseen jokin syy?\" tiedustelin minä. \"Kertokaapa\nminulle, miksi olette niin omituinen, herra Heathcliff? Missä\nolitte viime yönä? En tee tätä kysymystä joutavanpäiväisestä\nuteliaisuudesta, mutta --\"\n\n\"Sinä teet tuon kysymyksen kovin joutavanpäiväisestä\nuteliaisuudesta\", keskeytti Heathcliff nauraen. \"Vastaan siihen\nkuitenkin. Viime yönä olin helvetin kynnyksellä. Tänään olen saanut\ntaivaani näköpiiriini, ja silmäni seuraavat sitä: tuskin kolme jalkaa\nerottaa minut siitä! Ja nyt sinun olisi paras mennä! Et näe etkä\nkuule mitään peloittavaa, jos luovut nuuskimisesta.\"\n\nLakaistuani lieden edustan ja pyyhittyäni pöydän poistuin; olin\nenemmän ymmällä kuin koskaan ennen.\n\nHän ei poistunut talosta enää sinä iltana, eikä kukaan häirinnyt\nhänen yksinäisyyttään, kunnes kello kahdeksan aikaan pidin sopivana\nviedä hänelle kynttilän ja hänen illallisensa, vaikka hän ei sitä\npyytänyt. Hän nojasi avoimen ikkunan lautaa vasten, mutta hän ei\nkatsonut ulos; hänen kasvonsa olivat kääntyneet hämärään huoneeseen\npäin; hiillos oli palanut tuhaksi; huoneessa oli pilvisen illan\nkostea, lauhkea ilma; ja oli niin hiljaista, jotta kuului sekä puron\nkohina Gimmertonista että myös sen loiskina ja pulputus, kun se\nsolisi pienien kivien ylitse tai kiersi suurempia, joita se ei voinut\npeittää. Lausuin julki tyytymättömyyteni, kun näin tulen sammuneen,\nja aloin sulkea ikkunoita, toista toisen jälkeen, kunnes tulin hänen\nikkunansa ääreen.\n\n\"Pitääkö minun sulkea tämä?\" kysyin herättääkseni hänet, sillä hän ei\nliikahtanut.\n\nValo osui hänen kasvoihinsa minun puhuessani. Oi, herra Lockwood,\nen kykene ilmaisemaan, miten kauheasti säikähdin tuota hetkellistä\nnäkyä! Noita syviä mustia silmiä! Tuota hymyä ja kuolemankaltaista\nkalpeutta! Minusta se ei näyttänyt herra Heathcliffiltä, vaan\nhaamulta; ja peloissani päästin kynttilän kaatumaan seinää vasten ja\njäin pimeään.\n\n\"Niin, sulje ikkuna\", vastasi hän tutulla äänellään. \"Kas niin, tuo on\npelkkää kömpelyyttä! Miksi pidit kynttilää vaakasuorassa asennossa?\nTuo nopeasti toinen.\"\n\nKiiruhdin pois tyhmästi peloissani, ja sanoin Josephille:\n\n\"Isäntä toivoo, että veisitte hänelle kynttilän ja sytyttäisitte\nlieden uudestaan.\" Sillä en uskaltanut juuri silloin mennä itse\ntakaisin.\n\nJoseph otti vähän tulisia hiiliä lapioonsa ja meni, mutta hän toi sen\ntakaisin heti sekä illallistarjottimen toisessa kädessään, selittäen,\nettä herra Heathcliff oli vuoteeseen menossa, ja ettei hän haluaisi\nmitään syötävää ennen aamua. Kuulimme hänen kapuavan portaita heti\nsen jälkeen; hän ei mennyt tavalliseen huoneeseensa, vaan hän meni\nsiihen, jossa on vuodekomero. Sen ikkuna, kuten jo ennen mainitsin,\non niin suuri, että kuka hyvänsä voi siitä mahtua kulkemaan; ja aloin\najatella hänen suunnittelevan toista keskiyön retkeä, jota hän ei\nhalunnut meidän aavistavankaan.\n\n\"Kummitusko hän on vai verenimijä?\" mietin minä. Olin lukenut\nsellaisista hirveistä ihmisiksi tulleista pahoista hengistä. Ja\nsitten aloin miettiä, miten olin hoitanut häntä lapsena ja nähnyt\nhänen kasvavan nuorukaiseksi ja seurannut häntä melkein koko hänen\nelämänsä ajan, ja miten tyhmää oli heittäytyä sellaisen pelon\nvaltaan. \"Mutta mistä hän tuli, tuo pieni musta lapsi, jota hyvä mies\nohjasi matkansa varrella?\" huomautti taikausko, kun vaivuin uneen. Ja\npuoliksi uneksuen aloin kiusata itseäni keksimällä sopivia vanhempia\nhänelle; ja ajatukset, joita valveilla ollessani olin miettinyt,\ntoistuivat, ja seurasin hänen elämänsä vaiheita uudestaan; viimeksi\nnäin unta hänen kuolemastaan ja hautajaisistansa, ja ainoa, minkä\nvoin siitä muistaa, on ääretön suuttumukseni, kun sain tehtäväkseni\nmuistokirjoituksen sanelemisen hänen hautapatsaaseensa, ja kuinka\nkeskustelin haudankaivajan kanssa siitä; ja kun hänellä ei ollut\nsukunimeä, emmekä tienneet hänen ikäänsä, täytyi meidän tyytyä\nvain sanaan \"Heathcliff\". Se oli totta: niin meidän täytyikin. Jos\nmenette kirkkomaalle, näette hänen hautakivessään vain tämän nimen ja\nkuolinpäivän.\n\nPäivänkoitteessa heräsin virkistyneenä. Nousin ja menin heti\npuutarhaan, kun voin nähdä, saadakseni varmuuden, ettei ikkunan alla\nollut jalanjälkiä. Siellä ei ollut. \"Hän on jäänyt kotiin\", mietin\nminä, \"ja tänään hän on taas kunnossa\". Valmistin aamiaisen väelle\naivan niinkuin ennenkin, mutta käskin Haretonia ja Catherinea syömään\nomansa ennenkuin isäntä tuli alakertaan, sillä hän makasi pitkään. He\ntahtoivat syödä sen ulkona ja katoin sinne heille pienen pöydän.\n\nPalattuani sisään, huomasin herra Heathcliffin alakerrassa. Hän ja\nJoseph keskustelivat jostakin maanviljelysasiasta. Heathcliff antoi\nselviä, yksityiskohtaisia ohjeita pohdinnan alaisesta asiasta,\nmutta hän puhui nopeasti ja käänsi päätään yhtä mittaa sivulle, ja\nhän näytti yhtä kiihtyneeltä kuin edellisenäkin päivänä, vieläpä\nkiihtyneemmältäkin. Kun Joseph oli poistunut huoneesta, siirtyi\nHeathcliff tavalliselle istumapaikalleen, ja minä asetin kupin kahvia\nhänen eteensä. Hän veti sen lähemmäksi ja nojasi sitten käsivarsiaan\npöytään ja katseli vastakkaiseen seinään, kuten otaksuin, tarkastaen\nyhtä erikoista osaa, ylös ja alas, loistavin, levottomin katsein,\nja niin hartaana, että hän toisinaan puoli minuuttiakin pidätti\nhengitystään.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", huomautin minä ja panin leipää hänen käteensä,\n\"syökää ja juokaa nyt, kun ruoka vielä on lämmintä: se on ollut\nvalmiina melkein tunnin.\"\n\nHän ei huomannut minua ja kuitenkin hän hymyili. Olisin kernaammin\nnähnyt hänen purevan hammasta kuin hymyilevän noin.\n\n\"Herra Heathcliff! Isäntä!\" huusin minä, \"älkää, Jumalan tähden,\ntuijottako, ikäänkuin näkisitte yliluonnollisia näkyjä.\"\n\n\"Älkää, Jumalan tähden, huutako noin kovin\", vastasi hän. \"Käänny ja\nsano minulle, olemmeko me kahden kesken?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin minä, \"tietysti olemme\".\n\nKuitenkin tottelin häntä vasten tahtoani, aivan kuin en olisi oikein\nvarma. Kättään heilahduttamalla hän raivasi aamiaisruoat edestään ja\nkumartui nähdäkseen paremmin.\n\nNyt huomasin, ettei hän katsonut seinään, sillä tarkatessani\nyksinomaan häntä, näin hänen katseensa suuntautuneen johonkin parin\nyardin etäisyyteen. Se, mitä hän näki, olipa se mitä hyvänsä, tuotti\nilmeisesti sekä äärettömän voimakasta iloa että tuskaa; ainakin\nhänen kasvojensa tuskallinen ja samalla hurmaantunut ilme sai sitä\nolettamaan. Kuviteltu objekti ei ollut liikkumaton: mutta hänen\nsilmänsä seurasivat sitä väsymättömän uutterasti, ja vaikka hän\npuhui minunkin kanssani, ei hän koskaan kääntänyt silmiään siitä.\nTurhaan muistutin häntä hänen pitkästä paastostaan; jos hän vaivautui\nottamaan jotakin noudattaakseen pyyntöäni, jos hän ojensi kätensä\nottaakseen leipäpalan, hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin, ennenkuin\nhän sen sai, ja jäivät pöydälle, unohtaen aikomuksensa.\n\nMinä istuin mallikelpoisen kärsivällisenä ja yritin johtaa hänen\nhuomionsa pois syvällisestä mietiskelystä. Mutta hän suuttui ja nousi\nkysyen, miksi minä en antanut hänen nauttia aterioitaan, milloin hän\nhalusi? Ja hän vakuutti, ettei minun ensi kerralla tarvitse tarjota:\nvoin tuoda ruoan pöytään ja mennä. Sen sanottuaan hän poistui\ntalosta, astui hitaasti alas puistokäytävää ja katosi portista.\n\nTunnit kuluivat tuskallisen hitaasti: toinen ilta tuli. Menin myöhään\nlevolle ja mentyäni en voinut nukkua. Hän palasi keskiyön jälkeen,\nja sen sijaan, että olisi mennyt vuoteeseen, hän jäi alakertaan\nja lukitsi oven. Kuuntelin ja heittelehdin vuoteellani ja lopuksi\npukeuduin ja menin alakertaan. Oli liian kiusallista maata siinä ja\nvaivata aivojaan tuhansin joutavin aavistuksin.\n\nKuulin herra Heathcliffin askelet, kun hän levottomasti mittaili\nlattiaa; ja tuon tuostakin hän keskeytti hiljaisuuden hengittämällä\nniin syvään, että se muistutti voihkaisua. Hän lausui myös yksityisiä\nsanoja; ainoa, jonka voin erottaa, oli Catherinen nimi, jota seurasi\njokin raju rakkauden tai kärsimyksen ilmaisu; ja se lausuttiin\nkuin läsnäolevalle henkilölle: hiljaisella äänellä ja hartaasti,\nsuoraan hänen sielunsa syvyydestä. Minulla ei ollut rohkeutta mennä\nhuoneeseen, mutta herättääkseni hänet haaveilusta aloin penkoa\nkeittiön tulta, kohensin sitä ja aloin koota kasaan hehkuvaa tuhkaa.\nSe toi hänet paikalle nopeammin, kuin olin odottanut. Hän aukaisi\noven ja sanoi:\n\n\"Nelly, tule tänne -- onko aamu? Tule sisään kynttilöinesi.\"\n\n\"Kello lyö neljää\", vastasin minä. \"Te tarvitsette kynttilän\nyläkertaan; olisitte voinut ottaa siihen tulen liedestä.\"\n\n\"Ei, en halua mennä yläkertaan\", sanoi hän. \"Tule sisään ja sytytä\n_minulle_ tuli ja järjestä tätä huonetta.\"\n\n\"Minun täytyy ensin puhaltaa näihin hiiliin valkea, ennenkuin voin\ntuoda uusia\", vastasin minä, hakien tuolin ja palkeet.\n\nHän maleksi edestakaisin sillä välin melkein kuin mielipuoli; hänen\nraskaat huokauksensa seurasivat toisiaan niin tiheään, ettei niiden\nvälillä ollut aikaa tavalliseen hengitykseen.\n\n\"Kun päivä koittaa, lähetän hakemaan Greeniä\", virkkoi hän; \"tahdon\ntiedustella häneltä erinäisiä lakiasioita, niin kauan kuin vielä\nvoin sellaisia asioita ajatella ja toimia tyynesti. En ole vielä\nkirjoittanut jälkisäädöstäni enkä voi ratkaista, miten sijoittaisin\nomaisuuteni. Minä toivon, että voisin sen pyyhkäistä pois maan\npinnalta.\"\n\n\"Niin en minä tahtoisi puhua, herra Heathcliff\", huomautin minä.\n\"Jättäkää vielä hetkeksi jälkisäädöksenne; teitä säästetään vielä,\njotta voisitte katua lukuisia vääryydentekojanne! En milloinkaan\nolettanut, että teidän hermonne menisivät piloille: nykyjään ne ovat\nsentään ihmeellisesti turmeltuneet ja melkein täydellisesti teidän\nomasta syystänne. Tapa, jolla olette viettänyt nämä kolme viimeistä\npäivää, voisi murtaa titaaninkin voimat. Nauttikaa vähän ruokaa ja\nlepoa. Katsokaa vain peiliin, niin näette, miten välttämättömiä ne\nmolemmat ovat teille. Teidän poskenne ovat kuopalla ja silmänne\nveristyneet kuin henkilöllä, joka on nääntymäisillään nälkään ja\ntulemaisillaan sokeaksi unen puutteesta.\"\n\n\"Minun vikani ei ole, etten voi syödä enkä nukkua\", vastasi hän.\n\"Vakuutan sinulle, ettei se johdu tahallisista suunnitelmista. Teen\nkumpaakin heti, kuin mahdollisesti siihen pystyn. Mutta voisit\naivan yhtä hyvin pyytää vedessä ponnistelevaa miestä lepäämään\nkyynärän päässä rannasta! Minun täytyy saavuttaa se ensin ja sitten\nvoin levätä. No niin, eipä huolehdita herra Greenistä; ja mitä\nvääryyksieni katumiseen tulee, huomautan, etten ole tehnyt vääryyttä\nenkä kadu mitään. Olen liian onnellinen ja kuitenkaan en ole\ntarpeeksi onnellinen. Sieluni autuus tappaa ruumiini, mutta se ei\ntyydytä itseään.\"\n\n\"Onnellinenko, isäntä?\" huusin minä. \"Omituista onnea! Jos\nkuuntelisitte minua suuttumatta, neuvoisin teille jotakin, joka\ntekisi teidät onnellisemmaksi.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän. \"Sano.\"\n\n\"Tiedättehän, herra Heathcliff\", virkoin minä, \"että te olette elänyt\nitsekästä, epäkristillistä elämää kolmannestatoista ikävuodestanne\nasti; ja teillä on tuskin kertaakaan ollut raamattua käsissänne\nkoko sinä aikana. Teidän on täytynyt unohtaa tuon kirjan sisällys,\nja teillä on tuskin aikaa muistutella sitä nyt. Loukkaisiko teitä,\njos lähettäisimme hakemaan jotakin henkilöä -- jonkin uskonsuunnan\npappia, ei ole väliä minkä uskonsuunnan -- selittämään sitä ja\nosoittamaan teille, miten kauas olette poikennut sen ohjeista, sekä\nmiten sopimaton olette sen taivaaseen, ellette tee parannusta ennen\nkuolemaanne?\"\n\n\"Olen pikemminkin kiitollinen kuin vihainen, Nelly\", virkkoi hän,\n\"sillä muistutat minua tavasta, jolla haluan tulla haudatuksi.\nTahdon, että minut viedään kirkkomaahan illalla. Sinä ja Hareton\nsaatte, jos haluatte, saattaa minua: ja erittäinkin on teidän\npainettava mieleenne, että haudankaivaja tottelee kahta ruumisarkkua\nkoskevaa ohjetta! Minkään papin ei tarvitse tulla, eikä mitään\npuheita tarvitse pitää haudallani. Vakuutan sinulle, että olen jo\nmelkein saavuttanut _taivaani_; ja toisten taivaalle en anna arvoa\nenkä sinne pyri.\"\n\n\"Mutta olettakaamme, että pitäisitte yllä itsepäistä paastoanne,\nja kuolisitte siitä, ja teitä kieltäydyttäisiin hautaamasta kirkon\npiiriin?\" kysyin minä, jota hänen jumalaton välinpitämättömyytensä\npöyristytti. \"Mitä siitä sanotte?\"\n\n\"Sitä ne eivät tee\", hän vastasi, \"jos ne sen tekevät, täytyy sinun\nkuljettaa minut sinne salaa; ja jos jätät sen tekemättä, saat\nkäytännössä kokea, että kuolleet eivät ole hävinneet olemattomiin.\"\n\nHeti kuin hän kuuli toisten perheen jäsenten liikkuvan, hän vetäytyi\npesäänsä, ja minä hengitin vapaammin. Mutta iltapäivällä, kun Joseph\nja Hareton olivat työssä, hän palasi taas keittiöön ja, katse\nharhailevana, hän pyysi minua tulemaan talon puolelle istumaan: hän\nhalusi jonkun luokseen. Minä kieltäydyin; sanoin hänelle suoraan,\nettä hänen omituinen puheensa ja käytöksensä pelästyttivät minua,\neikä minulla ollut hermoja eikä tahtoa mennä yksin hänen toverikseen.\n\n\"Uskon, että pidät minua paholaisena\", virkkoi hän ja nauroi\nsynkästi; \"jonakin liian kauheana kunniallisen katon alla elämään.\"\nSitten hän kääntyi Catherineen päin, joka oli siellä, ja joka\nvetäytyi minun taakseni hänen lähestyessään, ja lisäsi melkein\nivallisesti: \"Tuletteko te, tipu? Minä en tee teille pahaa. Ette!\nTeitä kohtaan olenkin käyttäytynyt pahemmin kuin piru. No niin, on\n_yksi_, joka ei vetäydy pois minun seurastani! Jumal'auta! hän on\narmahtamaton. Voi, tuho sen periköön! Sitä ei mikään liha ja veri voi\nsietää -- ei minunkaan.\"\n\nHän ei kerjännyt enää meidän seuraamme. Hämärän tultua hän meni\nhuoneeseensa. Koko yön ja vielä aamulla kuulimme hänen valittavan ja\nmutisevan itsekseen. Hareton tahtoi mennä sisään, mutta pyysin häntä\nhakemaan Kennethiä avuksi isännälle. Kun hän tuli, ja minä pyysin\npäästä sisään yrittäen aukaista ovea, huomasin sen olevan lukitun, ja\nHeathcliff käski meidän mennä helvettiin. Hän voi paremmin ja tahtoi\nolla yksin; niinpä tohtori meni pois.\n\nSeuraava ilta oli kovin sateinen; satoi tosiaankin rankasti\npäivänkoittoon asti; kävellessäni aamukävelyäni talon ympäri,\nhuomasin isännän ikkunan heiluvan avoimena, ja sateen virtaavan\nsuoraan huoneeseen. Hän ei voi olla vuoteessa, arvelin; tuollainen\nrankkasade kastelee hänet läpimäräksi. Hän on joko noussut tai\non ulkona. Mutta nyt minä en enää epäröi, vaan menen rohkeasti\nkatsomaan. Saatuani oven auki väärällä avaimella ja huomattuani, että\nhuone oli tyhjä, juoksin avaamaan vuodekomeron ovea ja kurkistin\nsisään. Herra Heathcliff oli siellä -- hän lepäsi selällään. Hänen\nsilmänsä tuijottivat minuun niin terävinä ja hurjina, että säpsähdin;\nja sitten hän näytti hymyilevän; en voinut ajatella häntä kuolleeksi,\nmutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat sateen huuhtelemat; hänen\nvuodevaatteistaan tippui vesi, ja hän oli aivan hiljaa. Tuulessa\nheiluva ikkunaristikko oli hangannut rikki hänen toisen kätensä,\njoka lepäsi ikkunalaudalla; ei veritilkkaakaan valunut särkyneestä\nihosta, ja hipaistuani sitä sormellani en voinut enää epäillä: hän\noli kuollut ja kangistunut. Minä suljin ikkunan; kampasin hänen\npitkän mustan tukkansa pois hänen otsaltaan; koetin sulkea hänen\nsilmänsä peittääkseni, jos mahdollista, tuon kauhean, hurmioituneen\nkatseen, ennenkuin kukaan muu sai nähdä sen. Ne eivät sulkeutuneet:\nne tuntuivat pilkallisesti nauravan yrityksilleni; ja hänen avoimet\nhuulensa ja terävät hampaansa nauroivat myös! Pelko valtasi minut\nuudelleen, ja huusin Josephia. Joseph tuli kompuroiden ja meluten,\nmutta kieltäytyi jyrkästi koskemasta häneen.\n\n\"Piru on vienyt hänen sielunsa\", huusi hän, \"ja se saakoon hänen\nruumiinsa kaupantekijäisiksi minun puolestani! Siunatkoon, kuinka\nhäijyltä hän näyttää irvistäessään kuolemalle!\" Ja tuo vanha syntinen\nirvisti ivallisesti. Arvelen, että hän aikoi hypätä harakkaa\nkuolinvuoteen ympärillä. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä,\nlankesi polvilleen ja kohotti kätensä ja kiitti Jumalaa siitä, että\nlaillinen isäntä ja vanha suku saivat takaisin oikeutensa.\n\nTuo kauhea tapaus huumasi minut; ja entisten aikojen muistot\npalasivat mieleeni ja tunsin jonkinmoista painostavaa surua. Mutta\nHareton-parka, jota kohtaan eniten oli rikottu, oli ainoa todellinen\nsureva. Hän istui ruumiin ääressä koko yön ja itki hyvin katkerasti.\nHän puristi vainajan kättä ja suuteli noita pilkallisia, julmia\nkasvoja, joiden luota kaikki muut vetäytyivät pois halveksien; ja\nhän joutui tuollaisen voimakkaan surun valtaan, jollainen johtuu\nluonnostaan jalosta sydämestä, vaikka se olisikin kova kuin karaistu\nteräs.\n\nHerra Kenneth joutui ymmälle, kun piti ilmoittaa, mihin sairauteen\nisäntä kuoli. Minä salasin, ettei hän ollut syönyt mitään neljään\npäivään, sillä pelkäsin siitä johtuvan vaikeuksia, ja luulin myös\nolevani vakuutettu, ettei hän paastonnut tahallaan: se oli hänen\nomituisen sairautensa seuraus, vaikka ei syy.\n\nMe hautasimme hänet koko paikkakunnan kauhuksi, niinkuin hän toivoi.\nEarnshaw ja minä, haudankaivaja ja kuusi miestä arkunkantajina\nmuodostivat koko saattajaväen. Nuo kuusi miestä poistuivat, kun\nolivat laskeneet arkun hautaan: me jäimme haudan umpeenluontiin asti.\nHareton kaivoi kasvot loistavina vihreätä turvetta ja levitti sen\nitse ruskealle mullalle. Nykyjään se on yhtä tasainen ja vihannoiva\nkuin muutkin hautakummut -- ja toivon, että sen asukas nukkuu yhtä\nrauhallisesti. Mutta maalaisväki, jos heiltä kysyisitte, vannoisi\nkäsi raamatun päällä, että hän _kummittelee;_ ja on sellaisia, jotka\nsanovat kohdanneensa hänet kirkon luona ja nummella ja sisällä\nhuoneissakin. Te sanotte sellaisia puheita joutaviksi jutuiksi, ja\nniin sanon minäkin. Ja kuitenkin tuo vanha mies keittiön lieden luona\nvakuuttaa nähneensä kaksi aavetta; ne ovat katselleet Heathcliffin\nkamarin ikkunasta jokaisena sateisena iltana hänen kuolemansa\njälkeen. -- Ja omituinen asia tapahtui minulle noin kuukausi sitten.\nOlin menossa Rastaantien moisioon eräänä iltana -- synkkänä iltana,\njolloin oli ukkosta ilmassa -- ja juuri siinä, missä tie kääntyy\nHumisevaan harjuun, kohtasin pienen pojan, joka ajoi lammasta ja\nkahta karitsaa; hän itki hirveästi; ja minä oletin, että lampaat\nolivat olleet vauhkoja ja tottelemattomia.\n\n\"Mikä pikku miestä vaivaa?\" kysyin minä.\n\n\"Tuolla vuoren onkalossa on Heathcliff ja muuan nainen\", itki hän,\n\"enkä uskalla mennä heidän ohitseen\".\n\n\"En nähnyt mitään, mutta eivät lampaat eikä hän halunneet jatkaa\nmatkaa, joten neuvoin heitä valitsemaan alempana olevan tien.\nPoika matkatessaan yksin nummia loihti varmaankin nuo näyt esiin\najattelemalla niitä järjettömiä juttuja, joita hän oli kuullut\nvanhempiensa ja toveriensa kertovan. Ja kuitenkaan en nyt pidä\npimeällä ulkonaolosta, enkä pidä yksinolosta tässä kauheassa talossa,\nen voi sille mitään; olen iloinen, kun he lähtevät täältä ja\nmuuttavat Rastaantien moisioon.\"\n\n\"He siis menevät Rastaantien moisioon?\" kysyin minä.\n\n\"Niin menevät\", vastasi rouva Dean, \"heti vihkimisen jälkeen, ja se\ntapahtuu uudenvuoden päivänä\".\n\n\"Ja kuka täällä sitten asuu?\"\n\n\"No niin, Joseph pitää huolta talosta, ja joku poika saadaan kenties\nhänen seurakseen. He asuvat keittiössä ja muu osa taloa suljetaan.\"\n\n\"Ja jätetään sellaisten haamujen haltuun, jotka haluavat siellä\noleskella\", huomautin minä.\n\n\"Ei, herra Lockwood\", virkkoi Nelly pudistaen päätään. \"Minä uskon\nnoiden kuolleiden olevan rauhassa, mutta ei ole oikein puhua heistä\nkevytmielisesti.\"\n\nSillä hetkellä puutarhan portti aukeni: retkeilijät palasivat.\n\n\"_He_ eivät pelkää mitään\", huomautin minä katsellessani ikkunasta\nheidän lähestymistään. \"He voisivat yhdessä vastustaa saatanaa ja\nkaikkia hänen joukkojaan.\"\n\nTunsin taas vastustamatonta halua paeta, kun he astuivat portaille\nja pysähtyivät viimeisen kerran katsomaan kuuta -- tai oikeammin\ntoisiaan sen valossa --. Painoin rouva Deanin käteen muiston,\nvälittämättä hänen väitteistään, että olin epäkohtelias, ja poistuin\nkeittiön kautta, kun he aukaisivat talon oven, ja niin olisin\nvahvistanut Josephin mielipiteen hänen palvelijatoverinsa iloisesta\nhaihattelusta, ellei hän onneksi kahdenkymmenen shillingin kultarahan\nsuloisesti kilahtaessa lattialle hänen eteensä, olisi havainnut minua\nkunnialliseksi olennoksi.\n\nKotimatkaani pidensi kirkkotielle poikkeaminen. Päästyäni kirkon\nmuurien luo huomasin siellä uusia rappeutumisen merkkejä, vaikka\noli kulunut vain seitsemän kuukautta; useissa ikkunoissa oli mustia\naukkoja, kun lasit olivat poissa; siellä täällä olivat katon\nliuskakivet irtaantuneet ja vierineet pois oikeista paikoistaan ja\nodottelivat nyt syysmyrskyjä, jotka lennättäisivät ne vähitellen\nkokonaan pois.\n\nEtsin ja löysin pian nuo kolme hautakiveä rinteeltä läheltä nummea:\nkeskimmäinen kivi oli harmaa ja puoliksi kukkivien kanervien\npeitossa; Edgar Lintonin hautakiven juurta ympäröivät vain pehmeä\nturve ja sammal, jotka kiipeilivät ylöspäin; Heathcliffin patsas oli\nvielä paljas.\n\nViivyin niiden ääressä valoisan taivaan alla: katselin, miten\nyöperhoset liitelivät kanervissa ja sinikelloissa, kuuntelin, miten\nlauhkea tuuli kahisi ruohikossa, ja ihmettelin, miten kukaan voi\nkuvitella noiden rauhan maassa nukkuvien nukkuvan rauhattomasti.\n\n\n\n"]