[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqv3jP93nUnG95yJ-qWHzWe_xVH-lTWAgBc9ZUWeyQX4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1663,"Leppirannan Lauri","Nikkinen, Jaakko",1884,1946,"1663-nikkinen-jaakko-leppirannan-lauri","1663__Nikkinen_Jaakko__Leppirannan_Lauri","Romaani","romaani",[],[],"fi",1916,null,44207,260267,false,56107,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Leppirannan Lauri: Romaani\" by Jaakko Nikkinen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young man named Lauri Leppiranta, who reflects on his life as he turns eighteen. The narrative delves into themes of self-discovery, aspirations, and the struggles of finding one's place within societal expectations.  At the start of the novel, we are introduced to Lauri as he sits at a desk in a dimly lit room, beginning a diary on his eighteenth birthday. He records his thoughts and feelings, expressing both enthusiasm for the future and profound doubts about his identity and purpose. Throughout his reflections, Lauri grapples with feelings of inadequacy and the pressures of those around him who have clear paths in life. As he observes the lives of others, he feels detached and uncertain of his own aspirations, yearning for a sense of belonging while pondering various futures—from becoming a farmer to a poet. The opening sets the tone for Lauri's inner conflict and establishes the book's exploration of youth, ambition, and the search for meaning amidst external expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Lauri Leppiranta on herkkä ja unelmoiva nuorukainen, joka aloittaa päiväkirjan pitämisen 18-vuotispäivänään. Maaseudun arjen keskellä hän pohtii elämänsä tarkoitusta ja tuntee kutsumusta parantaa ympärillään näkemäänsä kurjuutta. Teos seuraa nuoren miehen sisäistä kasvua ja aatteellisia etsintöjä.","Jaakko Nikkisen 'Leppirannan Lauri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1663. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","LEPPIRANNAN LAURI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJAAKKO NIKKINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKituvaloinen lamppu paloi pöydällä.\n\nKalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä\ntoisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.\n\nTämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän\npäättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan.\nPäivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun\nneljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen\nnimilappuun hän kirjoitti: _Päiväkirja_. Ennestään siinä jo oli\nopettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.\n\nNyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään,\nsilmissä surumielisesti uneksiva ilme.\n\n\"Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista\nvuotta -- --\n\n\"Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun\nalusviikoilla, pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan\nhiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.\n\n\"Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni\non kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin\nomituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi\nviittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.\n\n\"Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?\"\n\nTässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän\ntaas kirjoitti:\n\n\"Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua\nniin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni\nniin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi\nvaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä\nnäyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko\nja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa\nmitään tehtävää -- muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja\nkurjuuteen. -- --\"\n\n\"Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa\nkurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa\nparannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties\non minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä.\nJa minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa\nja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on\nylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka\nmitä -- --\"\n\n\"Mutta mitä tekisin? -- Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen.\nMilloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta\nrengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä\nmaallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi\nkylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin -- --\".\n\nTässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne\nolivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai\nniin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä\noli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy\ntällä kertaa lopettaa.\n\nVasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli\npöydällä hiljaisessa tahdissa.\n\nPöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka\npuoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit\noli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä\nlattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo\nmuurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat\nsysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista,\nkähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.\n\nAlakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi\nepäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön.\nKenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin\npesästään pudonnut linnunpoika -- --?\n\nAjatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.\n\nLamppu vain hiljaa sihisi.\n\nToisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään\nelämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on\nkauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on\nkaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa,\nHymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa,\nNurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle\nmuullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä.\nAjattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa\nvalmista mistään.\n\nToiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei\nvoi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä\nsiitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta\njonkun pettämiseltä. -- -- Ja niin on elämä kuin alituisessa\nsyyssumussa kulkemista -- --\n\nSellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään\nremahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista\nyrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon,\njota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja\numpimieliseksi.\n\nAinoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin\noli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen.\nKelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta\nsuurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden\nainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui\nensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.\n\nKansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta\ntukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.\n\nYksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti\njäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla\ntuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen\najoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja\nalkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut\nmitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin --\nkuusitoista vuotiaalle miehelle -- ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä\npois metsästä.\n\nIhan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi\nei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla?\nElinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee\nsamallaista kuin hän tunsi silloin.\n\nRannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin\njo oli kotona, hän sanoi:\n\n-- Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin\nmaantöitä tekemään.\n\nKunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä\nalkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli\nainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan\nhänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä\nja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. -- Nyt on Rannan\nsuutarikin kuollut.\n\nPesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät\nsumenivat.\n\nLamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien\ntakaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.\n\n-- Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi\nisä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.\n\n-- Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja\nkynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.\n\nÄiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista\nyhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän\nuskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon\nhuomiota.\n\nUlkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun\nvalossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi\npehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja\nepämääräisinä.\n\nKuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen.\nNousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat\nkuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi\nkiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät\npellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle\nlakanalle vedetty paksu musta viiva.\n\nOikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien\nvieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset\njoen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala\nvapaa.\n\nYhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein\nhiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.\n\nOli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan\nja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan,\nvaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin\nvähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.\n\nHiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas\npysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat\nniinkuin hopea.\n\nHän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku\nviikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle.\nNäki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat\ntummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät\nja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain\nkuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo\nveikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.\n\nJa Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä\npois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka\npidätti häntä.\n\nJa kuitenkin -- -- Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä\nulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua\nnoudattaa.\n\nMutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että\nannettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro\nkäteen -- uskaltaisikohan hän lähteä -- --?\n\nTuskin.\n\nTaitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen\nkatsomaan. -- --\n\nHän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä\nhattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön\nsyvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi\nkoko olemusta väräytteleväksi.\n\nOli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin.\nKaksi sanaa -- --\n\nNiinilän Anni.\n\nNiiden alku oli viime kevättalvelta, kun he eräänä sunnuntaina\nmenivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen\ntienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta\nhekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa.\n\"Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?\" kysyi Lauri Eerolta. \"Niinilän\nAnni\", vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa\nkatsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari\nsilmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät\nkumpikin suunnalleen.\n\nMutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi\nvieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen\njälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin\nkiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui\njos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.\n\nKaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin siellä\nNaattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerran\nPaupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.\n\nViime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli\nLauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison\nelämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin\nmonet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin\nlueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti\nLauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.\n\nSängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä\ntullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan\ntullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää\nvasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten\nalkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja\npujottautui peiton alle Niilon viereen.\n\nKello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä.\nHänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa\nvielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi\nhetkiseksi silmänsä kiinni.\n\nAlhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi\nlauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari\nrunonpätkää, -- Niinilän Anni tuli häntä vastaan.\n\n-- No mutta -- eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä\nnuhtelevasti.\n\nSe kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen\nja hieroi silmiään.\n\n-- Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa\naamulla ylös nousta, jatkoi isä.\n\nLauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi.\nHät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti\ntalliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.\n\nElämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.\n\nValopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä\nmuiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas,\njohon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.\n\nNäitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän\noli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan\nhelmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä\nelämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo,\nja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.\n\nNäin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.\n\nAamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään\nPikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni\nkouluun.\n\nKun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:\n\n-- Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa\nyrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten\nkasteltavaksi!\n\nSavua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän\nulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.\n\nLauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto\npaikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja\nherpaannutti.\n\nOlihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että \"kaksikin korvoa\npäivässä tehdään\", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä\npuumieheksi luonut -- --!\n\nKurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain\npeläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.\n\nAjatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja\npöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.\n\nÄidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa\nvirrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi\nirroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.\n\nToisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri\nvoimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin\nheti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä\nitseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin\nettä haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina\nitsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta\nmitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.\n\nVasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle\ntaivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi.\nToisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian\nohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset\npuuloukkoon.\n\n-- Katkesiko vanne? kysyi äiti.\n\nLauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä,\nvakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin\nmyöskin teki.\n\nMutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata\nsijaa aivoissa.\n\nKun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista -- --!\n\nEnsin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi,\nettä nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi\npinnistyneeksi odotukseksi.\n\nNyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä\ntällaisista -- --. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen\nihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että\nhän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä\njotain sellaista joka hänet vapauttaa -- tai mitä vain. Mutta jotain\nsellaista kuitenkin on tulossa.\n\nHän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille -- ja silloin\nhuomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle\npuolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.\n\nKun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja\npäästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä\npitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli\naikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt\npitikin käydä -- --!\n\nSilloin tuli isä tupaan.\n\nLaurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia\najatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.\n\nKun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua\nniin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on\ntullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet,\nnuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että\nlopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia\nlorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata\ntukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. -- Hm -- -- Kurkotellen\nkorea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät\ntapojaan paranna!\n\nHakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan\nolisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että\npiippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.\n\n-- Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. -- Eihän\nhänenkään kovin paljon sovi muista erota -- muiden mukaanhan sitä\ntäytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan.\nMutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään\nelättämään.\n\nSilmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.\n\n-- Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain\nsellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten\nlie syynä -- lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen\nvain on niin kova ahneus että -- -- Kun ei vain, kaiken muun hyvän\npäälle, lukisi itseään vikaan.\n\n-- On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin\nsuuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta\npärettä. -- Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla,\neikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä\npojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta.\nParempi työmies siitä vain sillä tulee.\n\n-- Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa\nherran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin\ntuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten\nkuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä\nkulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla\npuhuakaan -- --.\n\nHermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin\nvihoissaan.\n\n-- Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia\npuhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä\nkyhnytteli -- --. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla -- --\nomalle pojalleen -- -- mutta -- --\n\nVähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille\nsanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota -- --\nKun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin\nsanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt\nnäyttää! Tiedä -- vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin\nvilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin\nolisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä\ntoisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!\n\nKuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen\npitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.\n\nVihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi\navata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi\npilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille.\nTäytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja\nhakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui\nkäsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä\nruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin\naiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä\nkiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet\nnyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä\nvapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.\n\nNiilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän\nLaurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt\nkun ei sitä tullut -- --! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden\nhöyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:\n\n-- Ruokaa!\n\nSöi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oli\nNiilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.\n\nEttä Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle,\nLaurille, tullutkaan kirjettä -- --!\n\nSanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut\n-- ja jännitys laukesi.\n\nJa Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua -- hänelle.\nEihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan\ntunne! Ja onnenpotkaukset -- ne eivät kuulu hänelle.\n\nHän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan\n-- nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt --\nruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi.\nOlihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät\nyhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset\nluentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen --.\nHän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun,\nriisuutui ja meni nukkumaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVaikka Lauri luentokurssi-ilmoitusta lukiessaan haukottelikin,\ntarttui ilmoitus kuitenkin hänen mieleensä. Ja kun kurssit vihdoin\ntulivat, oli hän innokkaimpia kuuntelijoita. Ei ainoatakaan esitelmää\nhän laskenut ohi menemään. Usein itseäänkin ikäänkuin hävetti, kun\njoskus aivan yksinkin istui isäntäin ja emäntäin kanssa salissa\nkuuntelemassa, samaan aikaan kun toiset nuoret ravintolahuoneessa\nrähisivät ja sukkeluuksia laskettelivat, aina sitä suuremmalla\njoukolla, kuta myöhemmälle ilta kului. Mutta ennemmin hän kärsi sen\nhäpeän kuin oli ainoaltakaan luennolta pois.\n\nToisena päivänä hän haastoi isääkin mukaan lähtemään, mutta isä vain\nnaurahti ylenkatseellisesti, teki syvästi halveksivan pään liikkeen\nja murahti:\n\n-- Tuollaisiin -- --!\n\nJoutavaa se oli Laurinkin siellä kulku isän mielestä. Oppisikin\nsiellä edes jotain sellaista että saisi jonkinlaisen viran itselleen!\nMutta kun tuollaista turhanaikaista! Niinkuin ei tässä nyt maata\ntaitaisi ilmankin rääppiä! Ja niinkuin nuo herrat siellä jotakin maan\nasumisesta ymmärtäisi! Phyh! Mutta ne pitää vain tähän aikaan olla\nherrat joka paikassa ja kaikki pitää käydä kirjain mukaan! Muuten\nei ole mikään mitään! Ja sitten ollaan niin sivistyneitä että hoh\nhelvetti! -- Toisi ne sieltä tänne tunkiolle mun kanssani havuja\nhakkaamaan, niin kyllä mä opettaisin niille kuinka maata asutaan!\nTyötä siinä pitää tehdä eikä vain lukea ja saarnata!\n\nEi hän kuitenkaan tahtonut Lauria estää siellä kulkemasta. Kun ei\nkerran ole parempaa mieltä, niin menköön! Oleilemalla ja kyläilemällä\nne joulunpyhäin välipäivät muutenkin kuluvat.\n\nLaurille oli luentokursseilla käynti kuitenkin jotain muuta kuin\nturhaa joutoaikain kulutusta. Siellä avautui hänelle uusi ennen\ntuntematon maailma ja hänen elämänuskonsa heräsi. Nyt hänkin löysi\nelämäntehtävän itselleen.\n\nHän rupeaa kasvattamaan itsestään maanviljelijää! Sellaista\nuudenaikaista ammattitaitoista maanviljelijää. Isä oli joulunpyhiksi\nantanut hänelle viisimarkkasen. Kun sitä oli vielä säästössä, tilasi\nhän itselleen Pellervon, joita muuan esitelmänpitäjä tarjosi.\n\nToinen esitelmänpitäjä kehotti nuoria tyttöjä menemään\nkarjakkokouluihin ja nuoria miehiä maamieskouluihin. Sinnekin päätti\nLauri mennä, jos vain isä suostuu siihen. Mutta vaikka ei isä siihen\nsuostuisikaan, niin voihan sitä kirjallisuudenkin avulla kotona\nitseään kasvattaa, niinkuin esitelmänpitäjäkin sanoi. Ja sitä hän\nrupeaa tekemään. Jättää kaiken muun lukemisen ja muut haihattelut ja\nhaaveilut ja alkaa lukea vain maatalouskirjoja.\n\nJo ensimäisen, maataloutemme nykyistä asemaa ja sen\nkehittymismahdollisuuksia käsittelevän luennon aikana tämä\najatus putkahti taimelle. Ja kuta useampi esitelmä oli kuultu,\nsitä varmemmaksi ja voimakkaammaksi se kasvoi. Kukkeimmilleen\nse kehkeentyi viimeisen kurssipäivän iltana toimeenpannussa\nillanvietossa.\n\nSoitettiin, laulettiin, pidettiin puheita ja lausuttiin runoja.\nAlaiskylän kansakoulunopettaja piti hehkuvahenkisen puheen\naatteellisen sivistyksen ja taloudellisen edistyksen keskinäisistä\nsuhteista. Puheensa hän lopetti tähän tapaan:\n\n-- Me olemme näihin saakka puhuneet vain sivistyksestä ja aatteista,\ninnostuneet aatteille ja eläneet aatteille. Me olemme vain elämän\nsunnuntaipuolta yrittäneet parantaa. Minä en tahdo sanoa että se\nolisi ollut väärin. Päinvastoin. Mutta sitä tehdessämme me olemme\nunhottaneet yhden tärkeän asian. Me olemme unhottaneet elämän\narkipuolen, elämän taloudellisen puolen. Ja niin olemme joutuneet\njonnekin josta emme oikein itsekään ymmärrä mitä se on. Olemme\nvain avuttomia kuin hyllyvällä suolla rämpivä kulkija. Emme pääse\neteenpäin niinkuin pitäisi päästä.\n\nMe olemme unhottaneet että ilman varmaa taloudellista pohjaa on\nkorkeampi henkinen sivistys ajan pitkään mahdotonta. Ennemmin tai\nmyöhemmin se lysähtää läjään. Henkinen sivistys ja taloudellinen\nedistys kuuluvat yhteen niinkuin sielu ja ruumis. Ne kehittyvät\nrinnakkain. Ja niinkuin sanotaan että terve sielu voi asua vain\nterveessä ruumiinsa, niin samoin voidaan myöskin sanoa, että oikea\nhenkinen sivistys on mahdollista ainoastaan terveellä taloudellisella\npohjalla olevassa kansassa.\n\nMeidän taloudellisen ja samalla myöskin henkisen edistyksemme ja\nelämämme pohjana on, niinkuin jo olen sanonut, maatalous. Se on\nkaikkien muiden elinkeinojen äiti. Kun se kestää, niin kaikki kestää,\nkun se kaatuu niin kaikki kaatuu, mutta myöskin: kun se nousee niin\nkaikki nousee!\n\nTe täällä olevat olette näinä kolmena päivänä saaneet kuulla miten\nmeidän maatalouttamme voidaan kohottaa. Ja suurin osa teistä on\nsiinä onnellisessa asemassa, että te voitte uhrata voimanne tähän\nkallisarvoiseen työhön. Kun te nyt jälleen käytte arkitöihinne,\nniin koettakaa muistella mitä täällä on näinä päivinä sanottu,\nja koettakaa panna niitä käytäntöön metsissänne, pelloillanne,\nniityillänne ja karjakartanoillanne! Hankkikaa lisää tietoja\nkirjoista ja ammattilehdistä! Nostakaa päänne, herättäkää uupuva\nelämänuskonne! Ottakaa elämänne ponsilauseeksi se lause, jonka\nmuuan vanhan Kreikan sankariäiti sotaan lähtevälle pojalleen kilpeä\nantaessaan lausui: \"sen kanssa taikka sen päällä\", se on, sen kanssa\npalaa voittajana takaisin, taikka kannettakoon sinut sillä, sankarina\nkaaduttuasi. Samoin tekin ottakaa maanviljelys siksi Suomiäidin\nantamaksi kilveksi, jonka kanssa te tahdotte voittaa ja jonka hyväksi\n-- jos niin täytyy käydä -- te voitte kuollakin. Ja minä olen\nvakuutettu että te silloin voitatte!\n\nJa varsinkin te nuoret nuorukaiset ja nuoret neidot! Teillä on\npyhä velvollisuus ja ihana oikeus kasvaa siksi sukupolveksi joka\npystyy tämän suurtyön suorittamaan, joka pystyy nostamaan Suomen\nmaanviljelyksen muiden maiden maanviljelyksen rinnalle, ja Suomen\nkansan muiden kansain rinnalle! Teistä se lopultakin riippuu tuleeko\nSuomen kansa kansakuntain joukkoon korotetuksi, vai kuoleeko se\nnälkään rikkaitten leipämaittensa keskellä -- -- Teistä riippuu\nSuomen tulevaisuus! Pankaa tämä sydämellenne!\n\nOpettaja teki pienen kumarruksen ja tuli alas puhujapaikalta.\nKättentaputuksista ilmeni että hän oli saanut yleisön mukaansa.\n\nNuorisoseuran puheenjohtaja nousi sieltä etumaisilta penkeiltä ja\nehdotti laulettavaksi Pellervon laulun. Laulun loputtua puheenjohtaja\ntaas nousi ja ilmoitti vapaan sanan vuoron. Heti läksi salin\nperältä Reijolan isäntä, pitäjän etevin maanviljelijä, ja piti\nsydämestä lähtevän ja sydämiin menevän puheen maanviljelykselle,\n\"yhdelle kunniakkaimmalle, vaikka nykyään melkein halveksitulle,\nihmiselämän uhrialttarille\". Kun muita puheoikeuden käyttäjiä ei enää\nilmaantunut, ilmoitti puheenjohtaja soitettavaksi ja laulettavaksi\n\"Maamme\". Kaikki ponnahtivat seisaalleen, ja kenellä vähänkin oli\nääntä hän antoi sen nyt kaikua.\n\nLaulun loputtuakin seisottiin vielä hetkinen hiljaa. Oli aivan kuin\njotain yliluonnollista, jotain pyhää olisi liikkunut salissa.\n\nLaurin heikko ruumis ihan vapisi, niin innostunut hän oli.\n\nKaiken tämän mitä näinä päivinä on puhuttu hän panee käytäntöön.\nJärjestää maat vuoroviljelykseen, rakentaa ajanmukaisen navetan\nsementtilattioineen ja rehupöytineen, hoitaa metsää, laittaa\npuutarhan, viljelee juurikasveja, ajaa savea pelloille, käyttää\nturvepehkua navetassa ja suomutaa tunkiolla, ja panee kaikki kuntoon.\nPerustaa toisten kanssa osuusmeijerin, osuuskaupan ja monta muuta\nosuuskuntaa ja niitä toiminnallaan kannattaa.\n\nEi koskaan hän ollut tuntenut itseään niin varmaksi kuin nyt. Oli\naivan kuin hän olisi tähän saakka tyhjässä ilmassa häilynyt ja vasta\nnyt tavannut maan jalkainsa alla.\n\nHänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään\nujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa\nolevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi\nhänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.\n\nKotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin\nmeni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli\nsellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen\nmiehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien\nvieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin,\nharvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa\nkikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.\n\nKun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri\njoutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain\noli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku\ntoinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja\nHakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein\nvieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.\n\n-- Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain\nhakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja\njuuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.\n\n-- Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.\n\n-- Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on\npaha kun se on kadoksissa.\n\n-- Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?\n\n-- Ei mulle oo luotukaan sellaista.\n\n-- Hyy, panni Lissu vain.\n\n-- Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.\n\n-- Kyllä sullekin se luotu on, mutta taitaa vain olla niin likellä\nettei tarvitse haeskella.\n\nLauri ei oikein ymmärtänyt mitä Lissu tarkoitti, eikä paljon\nvälittänytkään. Anni oli todellakin hyvin likellä. Ei olisi tarvinnut\nmuuta kuin kätensä ojentaa ja kaapata syliinsä. Jos tekisi sen -- --!\nPelkkä ajatuskin jo hurmasi. Kuitenkaan hän ei sitä tehnyt. Sanoi\nvain Lissulle:\n\n-- Tule lukemaan kylkiluuni, niin näet että niitä on täysi määrä\nkummallakin puolella.\n\n-- Jopa mä nyt viitsisin tässä ruveta, sanoi Lissu siihen.\n\nSiihen suuntaan jatkui puhelu. Tyttöjen puolelta sitä ylläpiti\netupäässä Lissu. Anni silloin tällöin sanoi jonkun sanan, mutta se\ntoinen tyttö ei puhunut mitään. Oli kai hyvin nuori vielä ja ujo.\nPoikain puolelta sitä ylläpiti Lauri; hän tunsi nyt omituista halua\nolla äänessä. Toiset vain silloin tällöin jotain murahtivat joukkoon.\nOlivatko nuo niin juroluonteisia, vai mikä lie syynä?\n\nOtti Lauri iltaman ohjelmankin puheeksi, mutta se näytti olevan\nhepreaa muille paitsi Annille. Hän tarttui siihen vilkkaasti kiinni,\nmikä omituisesti ilahutti Lauria. Mutta sittenkin hän lopetti\nkeskustelun siitä lyhyeen. Oli huomaavinaan salaisia merkinantoja\nJussin ja Lissun välillä ja vaikeni.\n\nÄänettöminä olivat toisetkin ja neuvottomina. Lissu hyräili\n\"Uudenkullan liinukkavarsaa\".\n\nVihdoin keksi Lauri, että he olivat jääneet kauas edellämenevistä, ja\nkaristi painostuksen pois mielestään.\n\n-- Sen kylmän pyhävellin peräänköhän noilla ihmisillä nyt on noin\nkiire, kun ei enää näy ketään tiellä? kyseli toisilta.\n\n-- Pyhävellin perään, matki Lissu hyräilynsä keskeyttäen. -- Parempaa\nniillä on tiedossa.\n\n-- Mikäs sen parempaa on nälkäiselle vatsalle? kiusoitteli Lauri.\n\n-- On sitä parempaakin, sanoi Lissu vain ja alkoi uudelleen hyräillä.\n\n-- Mutta meillä ei ole mitään parempaa, ja sen vuoksi ei meillä ole\nkiirettäkään. Meneskelemme vain tällaista kahden silakan marssia.\nEikös niin pojat?\n\n-- Joo, murahtivat Jussi ja Tuppu.\n\n-- Kuka tietää mitä teilläkin vielä on, penäsi Lissu kesken hyräilyä.\n\nSamassa lauloi maantien vieressä olevassa navetassa melun herättämä\nkukko.\n\n-- Kukkokin jo laulaa, huudahti Anni.\n\n-- Karikosken kankaalla on iso kivi, ja kun kukko huutaa niin se\nhuiskahtaa, veisteli Lauri.\n\n-- Nyt sinä höpiset, sanoi Anni nauraen ja Lauriin päin kääntyen.\n\n-- Höpisen? kysäsi Lauri.\n\n-- Niin, höpiset.\n\n-- Mitä minä höpisen? Eikö se ole totta että Karikosken kankaalla on\niso kivi?\n\n-- On. Mutta kun kukko laulaa, niin ei se huiskahda.\n\n-- Eikö kukko huiskahda kun se laulaa? Naimisiin sinunkin pitäisi\nmennä ennenkuin näkösi katoaa.\n\nLissu ja se toinen tyttö, Jussi ja Tuppu nauroivat. Hartaimmin\nkuitenkin nauroi Anni kun sanoi:\n\n-- Mutta se kivi ei huiskahda kun kukko laulaa.\n\n-- Onko kukaan sitte niin sanonut! ihmetteli Lauri.\n\n-- Sinä juuri äsken.\n\n-- Minä? Enhän minä sanonut kun että: Karikosken kankaalla on iso\nkivi --\n\n-- Ja kun kukko laulaa niin se huiskahtaa.\n\n-- Niin -- kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin\nettei se huiskahda?\n\nKaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli\nAnni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet\nsyliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.\n\nNiin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset\njatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti\ntästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä\nhuomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.\n\n-- Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.\n\n-- Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.\n\nAnni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.\n\n-- Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkitti\nLissu yhä.\n\n-- Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti\npois.\n\n-- Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.\n\n-- Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.\n\nPitemmälle puhelua yrittämättä erosivat toisetkin.\n\n-- Menkää nyt joutuun että ehditte! tirskautti Lissu Jussille ja\nTupulle.\n\nTämä Lissun tirskahdus yhdistettynä sen kanssa, että Jussi ja Tuppu,\neikä hän, saivat mennä Annin kanssa samaa matkaa, teki Laurin\napeamieliseksi. Hänen hilpeytensä katosi. Sanaa puhumatta asteli hän\nLissun jälessä, kunnes satutti jalkansa niin että oli vähällä kaatua.\n\n-- Ohoh! pääsi häneltä. -- Jos en olisi itse ollut mukana niin olisin\nkaatunut.\n\n-- Olisit tullut tänne, niin minä olisin nostanut, sanoi Lissu siihen.\n\nSiitä pääsi juttelu taas alkuun, ja niin tultiin keskustelua tehden\nLeppirannan tienhaaraan. Siitä olisi Lissun pitänyt yksin mennä\nkylästä jonkun matkan päässä olevaan kotiinsa, mutta ei sanonut\nuskaltavansa kun on näin pimeä. Pyysi Lauria saattamaan.\n\nLaurin tapasi jonkinlainen villin vallattomuuden puuska.\n\n-- Otatko minut yöksikin? kysyi.\n\n-- Tietysti.\n\n-- No mennään sitte.\n\nHän tarttui Lissun käsikoukkuun, ja niin lähdettiin.\n\nLissu hiplasi itsensä yhä likemmäksi Lauria. Ja vihdoin oli aivan\nhänessä kiinni. Rupatteli ja maireana naureskeli.\n\nLauri ei tiennyt mitä ajatella. Häntä hävetti ja tympäsi. Kun oikein\nsuuhun tukkii! Jos vielä joku sattuisi tämän näkemään! Arkana pälyili\nhän ympärilleen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. -- Ja toiselta puolen\nse tuntui somaltakin tämä tällainen. Ja kukapa tätä nyt näkee. Pimeä\nyö eikä ketään ole liikkeellä.\n\nSaviston rappujen eteen päästyä Lissu yhä Laurin käsikoukussa\nkiikkuen kumartui ottamaan avainta porraslankun alta. Veti Laurin\nmukanaan rappusille ja avasi porstuan oven.\n\nSilloin Lauri irroitti kätensä Lissun kainalosta.\n\n-- No hyvästi nyt sitte!\n\nHän ojensi kätensä Lissulle.\n\n-- Etkö sinä tulekaan yöksi? pääsi Lissulta hiljainen ällistynyt\nhuudahdus.\n\nLauri vain itsepintaisesti tarjosi kättään, ja Lissun täytyi vastata.\nLauri kiiruhti pois.\n\n-- Lissu oli täydessä todessa -- --!\n\nLauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä\näskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi\nkauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.\n\nYht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.\n\nJokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon -- --?\nJos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla\ntultiin -- --? Jos on tapa sellainen?\n\nEntistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.\n\nEi! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei\ntahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!\n\nKäynti reipastui ja ryhti varmeni.\n\nMutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.\n\nLissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli\nhänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa,\nhänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva\npukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: -- --.\n\nRiihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti -- --.\n\nMaantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää\najattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse\npiiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.\n\nSieltä tuli kaksi ihmistä kävellen. Riihen kohdalle tultuaan ne\npysähtyivät.\n\n-- Ei Leppirannasta näy valkeaa. Kyllä Lauri Savistoon on mennyt,\nsanoi toinen.\n\n-- Sinne se tietysti on mennyt. Kyllä sillä vielä valkea olisi, jos\nse kotiin olisi mennyt. Syödä jahnustaisi se vielä -- sen kun oli jo\nniin nälkä, sanoi toinen.\n\nLauri tunsi miehet. Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi! Hän heristi\nkorviaan.\n\n-- Minnekäs me nyt sitten menemme? kysyi Tuppu.\n\n-- Piru tietää! sanoi Jussi ja tuntui jotain kaivavan taskustaan. Mun\non kuononikin niin kipeä ja taitaa olla verissäkin, tämä nenäliina\nainakin on oikein murtumissa, siinä on niin paljon verta.\n\nTuppu kuului naurahtavan.\n\n-- Oikeinko se Anni tahallaan sinua löi?\n\nAnni löi? Lauri pidätti hengitystään.\n\n-- En tiedä jos se nyt niin tahallaankaan. Mutta kun minä saavutin\nsen juuri kun se oli menossa porstuaan, huitasi se kädellään minua\nkohti, ja sillä oli avain kädessä, enkä mä ymmärrä kuinka se sattui\nmun nenääni. Aivan minä luulin sen irti lentäneen, selitti Jussi\nnenäänsä pyyhiskellen. -- Tämä on nyt niinkuin peruna. Piru -- sanoi\nsitten vielä.\n\nTuppu nauroi.\n\n-- Tiesikö Anni kuka sinä olet?\n\n-- Kyllä se sen tiesi.\n\n-- Ei vain päästänyt?\n\n-- Ei. -- Mutta kyllä minä sen vielä -- --!\n\n-- Minä olisin kyllä päässyt. Me Hannan kanssa menimme niin siivosti\nkäsikoukussa, ettei ikinä paremmin. Mutta kun se meni ikkunalle\nkopistelemaan että tultaisiin ovea avaamaan, niin silloin minä aloin\nkantapäitäni välkyttää. -- Muutama pöhlö, kun ei ymmärrä avainta\nottaa että kolistamatta sisään pääsisi! kertoi Tuppu.\n\nJussi tuntui yhä nenäänsä pitelevän puhuessaankin.\n\n-- Kun ei se Lauri vain olisi niinkuin pihkaantunut siihen Anniin?\nEikä taida Anninkaan toisin olla.\n\n-- Sitä minäkin vähän jouduin epäilemään.\n\n-- Mutta siinä tehdään kiusaa. Ei sitä niin vain Laurille anneta!\nTäytyy sitä oman kylän poikainkin osansa saada.\n\nTämä oli jo enempi kun Lauri jaksoi kuunnella. Raivostuneena hyppäsi\nhän Jussin ja Tupun eteen.\n\n-- Hävetkää! Siat!\n\nJussi ja Tuppu ensin hölmistyivät, mutta sitten alkoivat virnistellä.\n\n-- Riihikartanoillako se Lauri vain riijailee -- --\n\nLauri oli niin kiukuissaan että itkua tuppasi, eikä osannut sanoa\nmitään.\n\n-- Mene nyt äitisi viereen nukkumaan, hän antaa sinulle rintaa, sanoi\nJussi, ja ilkeästi naurahdellen läksivät Jussi ja Tuppu menemään\nsamaan suuntaan josta Lauri oli tullut.\n\nVaistomaisesti kääntyi Laurikin hitaasti kotiin päin menemään. Ja nyt\nhän älysi mitä hänen oikeastaan olisi pitänytkin Jussille ja Tupulle\ntehdä. Tarttua molempain tukkaan ja takoa heidän päitään yhteen --\npotkia -- purra, viskata pää edellä ojaan ja sinne ruhjoa -- --\n\nHampaitaan kiristäen muljautti hän sinne päin jossa tiesi Jussin ja\nTupun menevän.\n\n-- Sai se Anni edes Jussia täräytetyksi -- --\n\nMelkein tuli mieli hyväksi kesken kiukkua.\n\nAnni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut\ntakalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen\naivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja\npalauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta\nse ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa\nAnnia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan\nkuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi\nja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut,\nsellaista joka heidät erottaa.\n\nJa vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen... Hän melkein toivoi\nettä maa hänet nielisi.\n\n-- Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun\nei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin -- --\n\nHänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien\nja kädet silmäin päälle painettuina -- --.\n\nHän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.\n\nKuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli\naivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna\nlikaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.\n\nNukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain\nläpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän\nkarjatielle.\n\nSiellä hän sitte käveli edestakaisin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli\nylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen\njohdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki\ntuntui tahratulta ja särkyneeltä.\n\nSiellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen\nmuuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä\nvaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä\nmaailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi,\nettä vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä\noli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa,\nniin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen\nonnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa\nrukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten\npelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.\n\nNyt oli hän joutunut kiusaukseen ja -- langennut -- --\n\n-- Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin\nsinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.\n\nSilloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus\nkuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.\n\nHän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei\ntätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään\ntehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt\ntämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!\n\nMutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan,\neikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli\ntahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti\nhuolen että hän tahran olemassaolon muisti.\n\nHän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän\nlupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi\nhän ei tahraa päästä!\n\nHän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen\njohdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli\nkuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin\nsanoakseen:\n\n-- Sopiihan tuota koettaa.\n\nKatumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että\nAnni on suuressa vaarassa ja että hänen -- Laurin -- pitää yrittää\nhänet siitä pelastaa ja -- se tuntuikin hyvin tärkeältä -- jollain\ntapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin\nJussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei\nkukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?\n\nKirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.\n\nUudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi\nkirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.\n\nSamassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.\n\n-- Uu'u -- -- Plikoillenko sä kirjotat -- -- ihihi -- --\n\nVasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.\n\n-- Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla -- --\n\n-- Ihihi -- -- kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.\n\nLauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.\n\nKun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja\nsilmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.\n\nHän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien\neteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen\nuudelleen.\n\nJäi taas eteensä tuijottamaan.\n\n-- Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.\n\nKirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.\n\nSiitä oli tullut rakkauskirje -- --\n\nHän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa\nhoukutteleva ajatus tuli mieleen.\n\n-- Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen -- --\n\nHän luki sen vielä kerran.\n\n-- Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti -- mutta -- --\n\nUlos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen\nkouransa sisään ja pisti taskuunsa.\n\nHetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä,\nhuolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin\näskeinen oli.\n\nJuuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:\n\n-- Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun\npitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa\nluomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.\n\n-- Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet\npöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.\n\nSen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti\nhajoitti siitä syntyneen keveän karren.\n\nSeuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja\näiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi.\nSilloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja\nluettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.\n\nTuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on\nkokonaan kirjoittamatta!\n\nPäivällä tuli Maija miehineen -- Nummismäen emäntä ja isäntä --\nvieraisille.\n\nLauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun\nseassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun\nmaanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja\npalkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.\n\n-- Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä\najatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen,\nyltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin\nkuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein\nhyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon\nsellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.\n\n-- Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä\novat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi\nNummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja\nkolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja\nrääpystää sen mitä itse ehtii.\n\n-- Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä\nsiihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle\nmarkan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän\nkokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa\njos mielii kohdallansa pysyä.\n\n-- Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat,\nettä kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla\ntavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan\nasiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin\nennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.\n\n-- Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on\nsaanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat\nmaan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun\nei muu kukaties enää oikein vetele.\n\n-- Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta\ntyötä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot -- -- alkoi Lauri,\nmutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan\naivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.\n\nLauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa\ntuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä\nkuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.\n\nMieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen\nSamppa, alkoi Maijalla kulkea -- Lauri nytkäytti otsaansa \"kulkea\"\nsanalle --. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata\nvalveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta\nkolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli\nMaija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri\nniin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan\nvalveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona\nkuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.\n\nVihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli\nsieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja\ntarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti\nnäytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja\nkylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni\nkamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.\n\nTätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti\npukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen\nkamarista tulevan mieshenkilön kanssa. -- Kamariin oli nimittäin\nMaijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.\n\n-- Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.\n\n-- Talliin, vastasi Lauri hämillään.\n\nHän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi\nhänelle kaikki.\n\nVoi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin\npainoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan\nsilmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun\näiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka \"Nummismäen Samppa\non alkanut Maijalla kulkea aivan vasite\", ei hän enää tiennyt mitä\npitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.\n\nSaman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä\nesitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan\nhäpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi\nnuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa\nnimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa\nmyös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja\nvei Sampalle kahvia.\n\nHänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.\n\nJa silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista\nharjoittamaan. -- -- Enkä rupeakkaan!\n\nHän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin\nniin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.\n\n-- Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi\nseisaalleen.\n\n-- Avaa hiukan peltiä, käski isä.\n\nLauri avasi pellin ja meni tupaan.\n\nTuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi\nsylissään.\n\n-- Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.\n\n-- Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole\nsellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden\nkirjain parissa, vastasi äiti.\n\n-- Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä\npaljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.\n\n-- Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa\nperunapannun alle kohennellen lisäsi:\n\n-- Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä\njoskus vieraisilla on ollut.\n\nLauri katsahti vihaisesti äitiinsä.\n\n-- Alkakaa nyt taas.\n\n-- Ka -- Älä nyt -- Enhän mä mitään -- --\n\n-- Mitäs te aina -- -- kivahti Lauri ja meni ulos.\n\nPihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn\nnostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja\nsuojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan\npois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella -- --\n\n-- Annin kanssa -- tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen\nkuiskannut.\n\nSiitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he\najelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena\ntalvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen\nkaikki -- --\n\nKaikkiko?\n\nSenkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä -- --?\n\nHän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta\ntekemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki\nhommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään\nsiistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle\nLaurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.\n\nNiilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta\njuuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:\n\n-- Minä lähden kuskiksi.\n\nPäästi tiaisen vapaaksi ja läksi.\n\n-- Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun\nhevonen jo meni.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse\ntehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.\n\n-- Menkää nyt vain!\n\nLauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan\ntarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän\nmyöskin kirjoittaa.\n\nTällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei\nkirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin\nkonseptin jollekin käärepaperiliuskalle.\n\nJoskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja\nkuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun\nrivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle,\ntai sai se rivi jäädä kokonaan pois.\n\nHän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli\nmyöskin puolipäivänavetan aika tullut.\n\nHän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli\nkäskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa\noudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi\nohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi\nvielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti\nkaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen\nillalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki\nuuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä\npuolista.\n\nTällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain\nhuvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.\n\nJuuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi,\ntuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.\n\nHetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri\nkirjoitti kirjeensä puhtaaksi:\n\n    Alaiskylä 6/1\n\n    Hyvä Anni!\n\n    Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen\n    sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia,\n    jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. --\n    En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava\n    tuttavalleen, ystävä ystävälleen.\n\n    Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa,\n    raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän,\n    sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. -- Se oli\n    pahasti se. -- --\n\n    En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi\n    pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta\n    kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua\n    sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä\n    ymmärrät mitä tarkoitan.\n\n    Olisihan sitä yhtä ja toista muutakin asiaa, mutta en kuitenkaan\n    tahdo kirjoittaa enempää -- ainakaan tällä kertaa.\n\n    Kiitos hauskasta seurasta viime iltamasta tultaessa! Tänään on\n    taas iltama.\n\n    Vielä kerran pyydän anteeksi tungettelevaisuuteni! Mutta voithan\n    antaa kirjeeni liekkien haltuun, kun kamariasi lämmität -- ja\n    silloin olet siitä päässyt --\n\n    Tämän kirjeen vien asemalle mennessäni iltamaan.\n\n    Lämpimät terveiset ja onnellista vuoden jatkoa!\n\n                                 Lauri L--ta.\n\nLauri piti kirjettä onnistuneena kaikin puolin. Valitsi siroimman\nkirjekuoren, veti siihen peukalon kynnellä viivottimen reunaa pitkin\nhienot viivat ja mahdollisimman kaunista käsialaa tavoitellen\nkirjoitti:\n\n    K. Neiti\n    Anni Niinilä.\n    Pieliskylä.\n\nLiuotti sitten eilen hankkimansa postimerkin ja nyrkillään takoi sen\nkuoren kulmaan kiinni. Taittoi huolellisesti kirjeen, pisti kuoreen\nja liimasi kuoren kiinni.\n\nKaikki oli siis valmista ja Lauri huoahti. Sydämessä tuntui vienoa\nlämpöä, kun käsi poskella istuen katseli Annin nimeä kirjekuoressa,\nensimäisessä kirjeessään jonka hän lähetti.\n\n-- Mitähän Anni ajattelee kun tämän saa? Vastaakohan hän tähän?\n\nEi hän tiennyt itsekään, kumpaako toivoisi. Sitäkö että Anni vastaa\nvai sitäkö että hän ei vastaisi? Somalta tuntui sekin että saisi\nkirjeen Annilta ja näkisi mitä Anni ajattelee. Mutta sittenkin tuntui\nkuin siinä olisi jotain Saviston Lissun tapaista. Melkein hienommalta\nja sulommalta, ja samalla salaperäisyydellään kiehtovalta, tuntui\nse että Anni ei vastaisi. Panisi vain huolellisesti talteen hänen\nkirjeensä ja ajattelisi häntä.\n\nKello löi neljä.\n\nPuolen tunnin perästä pitää tehdä iltavalkea. Siihen saakka hän lukee\nkirjastosta lainaamaansa Maanviljelysoppia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltamassa ei Lauri viihtynyt. Anni ei tullut sinne. Ihmiset olivat\nväsyneitä ja kyllästyneitä. Veltosti laahustelivat huoneesta toiseen\nja haukotellen valittelivat pyhäin loppumista. Iltaman ohjelmakin\noli sellaista sitä ja tätä, kuin menneitten iltamain ylijäämistä\nuudistettua.\n\nMikään ei sointunut yhteen Laurin mielialan kanssa, joka oli tarmon,\ntaistelun, työn ja elämänhalun virityksessä.\n\nHeti kun tanssimaan alettiin läksi hän pois.\n\nEteisessä Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu sekä pari muuta poikaa\nseisoskeli salakähmäisen ja ilkeänkurisen näköisenä, paperossit\nhuolettomuutta tavoitellen suupielissä. Laurin tultua he keskeyttivät\njuttunsa, ja kun hän otti palttonsa naulasta vaihtoivat he\nmerkitseviä silmäyksiä. Lauri huomasi sen.\n\n-- Nokkossonnit! tuhahti hän ajatuksissaan, mutta ääneen ei sanonut\nmitään. Eivät toisetkaan puhuneet mitään. Laurin ulos mentyä vain\nnauraa hirnahtivat.\n\n-- Luulevatkohan pojat, että minä sentähden pois lähden kun ei Annia\nole täällä? ajatteli Lauri ja pysähtyi rappusille.\n\nHänen teki mieli kääntyä takaisin ja irvistellä pojille.\n\nLäksi kuitenkin astumaan rappuja alas.\n\n-- Ajatelkoot mitä tahtovat! Itsepä tuon tiennen mitä varten pois\nlähden.\n\n-- Eikä poikain ole hyvä mennä juttujakaan laittamaan. Jos sen\ntekevät niin silloin panen minäkin tietoni matkaan. Ja silloin pojat\njoutuvat kirjoihin -- --\n\nIhan naurattamaan tuppasi, niin hauskalta tuntui omistaa tällainen\nsuukapula jolla sai pidetyksi poikain suut tukossa.\n\nMutta sitten alkoi hiljainen pahan tunne valua mieleen ja levitä\nsiellä. Tuntui ilkeältä tällä tavalla toisia kurissa pitää.\n\nMinkätähden ihmiset ovatkin niin ilkeitä toisilleen? Niin ilkeitä,\nettä omalla ilkeydellään pitävät toisen ilkeyttä kurissa -- -- Miksei\njokainen tahdo hyvää ja tee hyvää ja tällä hyvän tahtomisellaan itse\npidä ilkeyttään kurissa?\n\nSatoja vuosia on ihmisille saarnattu ja opetettu hyvää. Kirkoissa,\nkouluissa, kodeissa, hartausseuroissa, kokouksissa, iltamissa ja\nkaikkialla. Pahaa ei opeteta missään. Ja kuitenkin näyttää kuin olisi\nihmisissä pahaa enempi kuin hyvää -- --\n\nMistä tämä johtuu? -- Onko sittenkin niin että ihminen on luonnostaan\npaha -- --?\n\nKun ei kukaan tahdokaan olla hyvä -- --. Jos jokainen ihminen itse\ntahtoisi olla hyvä ihminen, tai edes todella tahtoisi siksi tulla,\nniin kuka tietää vaikka jokainen ihminen myöskin olisi hyvä ihminen\n-- --. Mutta kun jokainen vain tahtoo että naapurin ja toverin\npitäisi olla hyvä ihminen, niin silloinhan on luonnollista, että\nkukaan ei ole eikä kenestäkään tulekaan hyvää ihmistä.\n\n-- Olenkos minä hyvä ihminen?\n\nLaurin pää painui ja käynti hiljeni.\n\nTähdet tuikkivat tiheän sumun peittämältä taivaalta, huurteiset\netäämpää näkyvät puutarhakoivut olivat kuin suuria ilmassa riippuvia\npalloja ja rakennukset tyhjiä, tuuleen haihtuvia pilvilinnoja.\n\n-- -- Ihminen --. Elämä --. Maailma -- --!\n\nMikä on niiden tarkoitus?\n\nHänen päätään huimasi.\n\nIhminen ja maailma on käsittämättömäin villien ja kesytettyjen\nvoimain kuohuva taistelukenttä, ja elämä on arvoitus. -- --\n\nJumalako, kaikkivaltias, pyhä ja hyvä, Hänkö tätä kaikkea johtaa?\n\nVai onko mitään joka tätä johtaa ja tästä sekamelskasta selvän\ntekee -- --?\n\n    \"Oi jos oisit sydämmeni\n    Raitis kuni uusi oras,\n    Puhdas kuni kehdon lapsi,\n    Kirkas kuni lähteen silmä!\n    Niin jos oisit sydämmeni!\"\n\nhyräili Lauri riihen luona, maantieltä kotitielle kääntyessään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen\nsanonutkin, että \"kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään\npariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan\". Luentokursseilla\nLauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän\npäätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain\nnopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten\nperiaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon\njoutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.\n\nHakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen\njälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten\ntuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä\nolevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa\nsinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.\n\nLeppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön\njälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.\n\nKylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta\njonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä\nniille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien\nluikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa\naidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat\ntalvireiät.\n\nMäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin\nveitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla.\nSiitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon.\nKuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä\nnoustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie\noli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.\n\nMännikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui\nkokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne\ntalvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.\n\nTästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä\nsuunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin\nmaalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät\nsinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot\nlaskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta\nlain lukua torppareille harjoittamassa.\n\nKorkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle\nsuonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän\nviileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella\nsusien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se\nAlapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä\nsiepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja\ntässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla\nahdistellut 12 sutta. -- -- Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta\nja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa\nympärillä äristä ja irvistellä? -- --\n\nKylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.\n\nTien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja\naivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa\nkasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin\nkukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin\njonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka\nolisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä\nhellittivät aivan kuin sanoakseen, että \"koetappa nyt yrittää itse\".\n\nTuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun\ntalvitiehen.\n\nRannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi\nja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla\nei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei\nmyöskään mitään löydä -- muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka\ntahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman\ntieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne\naina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota\netsii.\n\nKuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi,\nettä se olikin vain metsäkanan huutoa.\n\n-- Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.\n\nHän haukotteli ja asettui kuojulleen.\n\nÄkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta\nvähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. -- -- Hän teroitti\nkatsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä\nmakailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään\nvainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.\n\nJälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli\nikkunasta.\n\n-- Ku -- kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.\n\n-- Hääh? kysyi isä ja haukotteli.\n\nLauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.\n\n-- E -- een mä tiedä -- -- Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa!\nJoo -- se se on!\n\nNyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan\nsiihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä\nvuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut\nihmisiltä hassun nimen.\n\nNyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen\nihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi\nniitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman\ntieltä omaa tietään kulkemaan.\n\nHänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan\nvaloon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään\nnäki mitä tuvassa tehdään.\n\nMies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai\njotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri\nvalmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä.\nSiivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät.\nSyötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo\njää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen\nhyräillen kehräämään.\n\nHän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut\nheidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi,\nettä hän itse oli tuo mies ja vaimo oli -- Niinilän Anni.\n\nSunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat\nkäsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä\nkuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta\ntultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin\ntulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa\nkuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta\nja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja\nkäenkukuntaa -- --\n\n-- Hoohoo'oi -- haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta,\nettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!\n\nLauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta.\nVähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja\nvihdoin katosi kokonaan näkyvistä. -- Sen synnyttämä kuva vain ei\nkadonnut Laurin mielestä.\n\nTakaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton\nmökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia\npuhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli\nvuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen\nsamallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.\n\n-- Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä\nratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului\nkolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. -- Pöhlö\nmies! räjäytti vielä.\n\n-- Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen\nkuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.\n\nMutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda.\nSeinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu,\nsoma ja iloinen -- -- Sellainen sen pitää olla!\n\nSellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan viikon alkupäivät olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle\nei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla viikkoa\nmuuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää\nja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei\najeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat\niljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä.\nUlkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.\n\nLauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti\nkehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain\nomia ajatuksiaan.\n\nKipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli\nloitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli\nkokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian\nkauas heidän piirinsä ulkopuolelle. -- Hänen täytyy palata takaisin\n-- alaspäin -- jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo\nruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että\nhenkistä suota -- raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla -- --!\n\nMutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen\ntalonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä\nlähemmäksi vanhempiaan.\n\nHän päätti yrittää.\n\n-- Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä\noikeihin töihin.\n\nIsä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti\nkehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.\n\nVähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.\n\n-- Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.\n\n-- Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä\nkärsimättömänä.\n\n-- Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-,\nmassa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.\n\nSiihen ei isä sanonut enää mitään.\n\nMutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli\nluentokursseista alkaen ajatellut.\n\n-- Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!\n\nÄiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.\n\n-- Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.\n\n-- Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi\nmaksaa kahtena vuotena.\n\nLauri uskalsi jo hiukan toivoa.\n\n-- Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.\n\n-- En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja\nrupeaisin maanviljelijäksi.\n\n-- Hoo -- --!\n\nVai kotiin -- hm hm -- vai maanviljelijäksi -- --! Kun ensin\nkouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin\nsitten tänne meille toisille ristiksi -- -- hm hm -- --.\n\n-- Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.\n\n-- Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei\nmeidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.\n\nLauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui\nomia tulevaisuuskuviaan hautomaan.\n\nNiilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän\noli parhaimmalla tuulellaan -- kun oli niin mainio lumipallokeli.\nJoka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti\nuhkasivat tukistaa \"niin ettäs tiedätkin!\" Mutta Niilo ei ollut\nviitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti\nhuolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen,\nmutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.\n\nPerjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä\noli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa\npamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka\nsomasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.\n\nSiitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.\n\nPitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä\nselkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä\nsanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä\nvaikeammalta niiden sanominen tuntui.\n\nVihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne\nkatsoen sanoi:\n\n-- Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan\nopetetaan -- --\n\nKatsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.\n\n-- Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten\nrumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut\njätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. -- Metsänhoidonneuvoja sanoi,\nettä maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti -- --\n\n-- Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen\njoka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi\nsen pöytälaatikkoon. -- Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän\nsusipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo,\neikä siihen tule susipuuherrain mitään.\n\nIsä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki\nsamoin. Sitten lähdettiin.\n\nLauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.\n\nPitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee -- --? Tehdä sitä minkä\ntuntee ja tietää olevan väärin -- --!\n\nAjatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.\nHetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.\n\nHän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo,\nmutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä\nsuuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!\n\nPainostus oli kadonnut.\n\nPappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta\nmaatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä -- minä en usko\npappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen.\nHeidän puheitaan edes ymmärtää.\n\nHän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei\nkuitenkaan sanonut mitään.\n\nSanaa vaihtamatta mentiin koko matka.\n\nPerille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti\nniiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja\nsilmäili metsää.\n\nKuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:\n\n-- Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! -- Ne on niin lujia\nja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että -- --\nja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin\nsen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen\ntuleekin tyystimmin hakatuksi.\n\n-- Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua\nosaavat, lisäsi vähän päästä.\n\n-- Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.\n\n-- No mitäs siitä -- -- mutta -- --\n\n-- Mitä mutta --\n\nSitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka\nkasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta\nhakkaamaan.\n\nMetsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka\nkatsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi\nkirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen\ntiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita\nkumoon.\n\nVasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo\noksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt\nnäyttää.\n\nHarventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta -- --\n\nHän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä\ntulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita\nja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin\ntuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla\nestää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä\ntule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun\ntaimista puhtaana.\n\nKaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.\n\nTuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli\nseisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.\n\n-- Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten\nhakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle\nhakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.\n\nKun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään\ntaas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen\nhakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen\nkarsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.\n\n-- Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen\nsöivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.\n\n-- Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.\n\nHäntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei\nenää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan\nsaakka.\n\nNiin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli\npäänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu\nmilloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko\npaksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai\ntuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi\ntuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt\non hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?\n\nUseampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi\npäättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja\njoutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa,\nmutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa\nsaa.\n\nLauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.\n\nIllalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän\nhakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa\nenemmän kuin hän -- oikein tuntuvasti enemmän.\n\nLauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui.\nTällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli\nja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei\ntullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään.\nTällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? -- -- Tietysti se\nsamallaista on.\n\n-- Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin\nmaanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on\nkirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin\nasiaksi -- --\n\nHän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä\nisän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti.\nHän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän\nsuuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan\najattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään\nisään.\n\nVasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän\nkävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että\nisä alkaa jo olla vanha --.\n\nHänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi\njäänyttä vanhaa miestä.\n\nHän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt\nsellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu\nkoko matkalla.\n\nJuuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu\ntupaan.\n\n-- Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan\nviimeiselle tavulle.\n\n-- Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!\n\nSussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina -- kun Sussu juuri kahvin\naikana sattui tulemaan.\n\n-- Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän\näärestä.\n\n-- On -- sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun\npäästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon,\nkun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?\n\n-- Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan\njuotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.\n\n-- Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran\nhaettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.\n\n-- Niin -- niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta\nkertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.\n\nLauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.\n\n-- Siinä olisi kaksikymmentä päivää.\n\n-- Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule\nsitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?\n\n-- Tulee, todisti Lauri.\n\n-- Niin -- markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa\non kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla\nja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin\nsiitä tulee.\n\n-- Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee -- saahan sen nyt\nvähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja\nsylkäsi takkaan.\n\n-- No älä nyt sinä huoli -- kyllähän me tämän -- -- Mutta minä\nmuistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli\nemäntä.\n\n-- Koskahan? -- Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.\n\n-- Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin\nhakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään\nryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.\n\n-- Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en\nottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.\n\n-- Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli\nkäsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa,\njotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta\nmiksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.\n\n-- Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä\npäivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli\nisäntä.\n\n-- Niin -- ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.\n\n-- Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää,\nvaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin\nei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.\n\n-- No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi,\npuheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain\njuotavia.\n\nSussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin\nhakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.\n\n-- Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri\ntyhjentää pannun, hymyili emäntä.\n\n-- Ei. -- Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.\nHyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!\n\nSussu meni.\n\nLaurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan.\nTodellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi\nmuualle katsoa.\n\nHäntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu\noli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:\n\n-- Kuinka te kehtasitte!\n\n-- Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.\n\n-- Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne -- -- Lauri\nei saanut enempää sanotuksi.\n\n-- Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi\nsullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä\npenniä ympäri maailman heittelemään.\n\n-- Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.\n\n-- No mitäs kun -- sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.\n\nLauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa\nhiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.\n\nHän oli riidellyt äidin kanssa -- -- Oikein rumasti riidellyt oman\näitinsä kanssa. -- --\n\nHän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin\nolisi häntä haavoitettu.\n\nHän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.\n\nMikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?\n\nTekikö hän väärin?\n\nEi hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut\noikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein,\n-- siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli\nväärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.\n\nJa särki kodin rauhan.\n\nVaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli\nvain entistä selvemmäksi.\n\nMutta sittenkin -- -- Että hänen piti olla se, joka tämän\nsärkyneisyyden teki selväksi -- --!\n\nMutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut\ntarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne\nettä hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin\näitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri,\njoku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan\näidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.\n\nNämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan\nvastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne\nkoskaan sulautumaan toisiinsa.\n\nKenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. --\n\nKun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi\nja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä\nmuuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.\n\nNiilokin tuli kotiin.\n\n-- Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.\n\nSe oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran\ntoisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.\n\n-- Shoo Pekka! Hei! -- Tpruu -- Älä kaapin alle!\n\nRaa'asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.\n\n-- Soo!\n\nHiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin\nsillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.\n\nNiilolla oli hauskaa.\n\nLauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti\neivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren\npäälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.\n\n-- Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadon\nLaurille vasten kasvoja.\n\n-- Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.\n\n-- Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni\nsyömään.\n\nLauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes\nhiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.\n\nHän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui\nnavetan vesiränniin vettä ammentaessa.\n\nKaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi\ntoisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.\n\nHän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat\ntoiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään -- --\n\nMinne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin\nharkitsemaan. Pois vain täältä --!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se,\nmikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain\nmurahtamalla sekin.\n\nJokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta\nilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana,\njoka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan.\nMutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se\neilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan\ntällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa\nsanaa sanotuksi.\n\n-- Tuota -- -- alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle\nei hän päässytkään. Ja se \"tuota\" jäi ainoaksi sanaksi mikä\naamiaispöydässä sanottiin -- Niilon molinaa lukuunottamatta.\n\nLauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä\nvarten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.\n\nPainostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja\nsellaisena purkautua.\n\nMurhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua.\nPyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein\nrasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa\nei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.\n\n-- Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä\njotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.\n\nÄiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi\nsaamansa sukat ja toi ne Laurille.\n\n-- Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo\nhikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää -- -- Pane ne nyt\njalkaasi! Ne ovat lämpöiset!\n\nÄiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:\n\n-- Nämä pitää huomenna pestä.\n\nTämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri\njoutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta\nkulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti\npois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan.\nSitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta\nkahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.\n\n-- Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja\nnyt sen johdosta -- --? kyseli Lauri itseltään.\n\nMahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin --\nunissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.\n\nEnsin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan\niski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski\nkipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti\nsiihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota\non pitkin päivää -- pitkin elämää -- lyöty yhä syvempään ja syvempään.\n\nHän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa\n-- --\n\nSitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.\n\nHän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla.\nUlkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta\nosui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja\npuhelivat hiljaa.\n\n\"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?\" kysyy isä. \"Ei tiedä\", huokaa äiti.\n\"Kyllä Jumala omistaan huolen pitää.\"\n\n\"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla\", sanoo isä taas vähän ajan\nkuluttua.\n\nÄiti pyyhkii silmiään esiliinaan.\n\n\"Me olimme liian ankaroita hänelle\", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan\nulos. \"Lauri oli liian hento meidän käsiimme.\"\n\n\"Niin oli\", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: \"Minun on\nollut niin katkerasti ikävä Lauria!\"\n\n\"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä\nkotosalla\", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.\n\nHän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. --\n\nHän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut\nselkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.\n\nHän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja\njatkoi muisteluaan.\n\nHerättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut.\nSiinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin\nkaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi -- -- Istuttaisi kukan hänen\nhaudalleen ja muistelisi häntä -- --\n\nMutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin -- -- Ja Annin tähden\nhän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä -- -- Ja jos isä\nja äitikin -- --\n\n-- Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? -- kysyi hän kattoon\nkatsoen.\n\n-- En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. -- Kuinka niin\nmeinaat?\n\nLauri kääntyi lattialle päin.\n\n-- Näin vain niin kummallisia unia.\n\n-- Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä\nmitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle\nasetellessaan.\n\n-- Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö\nlyö -- potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan,\nsanoi isä.\n\nNyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet\nkuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain -- -- Tahtoo suojella\nminua kylmältä -- --\n\nSuloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.\n\nHän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset\ntontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja\nhänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että\nne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä -- lämmintä ja\nlujaa.\n\nÄiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.\n\n-- Niin -- onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä\njonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.\n\n-- Oli siellä ollut.\n\n-- Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?\n\n-- Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut\nkysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi\ntiennytkään.\n\n-- Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?\n\n-- En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.\n\n-- Mitähän tuo on tarjonnut kannolta -- tai millä kaupalla se on\najatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.\n\n-- En minä tiedä sitäkään.\n\nLaurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä\nhäneltäkin jotain kyseli.\n\n-- Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä\nihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.\n\n-- Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa\nsanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole\nmyömistä.\n\nKahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.\n\nIsä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen\nsanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle.\nÄiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen\npäähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.\n\nKun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista\nMaanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat\nsuorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.\n\nHänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin\nkukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.\n\nHänen täytyi katsoa isää ja äitiä.\n\nÄidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni\nja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan\npitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina\nnyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.\n\nTaas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti\nalkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.\n\nHäntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva\nitsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan,\nettä hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska\nhän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut -- --? Hän ei\nmuistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.\n\nTuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? -- --\n\nLauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti\nMaanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.\n\n-- Mitä te luette?\n\n-- Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja\nkatsoi Lauriin. -- Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon\nlammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet\nsitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä\nkaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös --\nhehehe -- --. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!\n\nIsä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria\nomituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea.\nMutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin\nsellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.\n\n-- Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua\nlukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.\n\n-- Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli,\nkallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti\nkaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään\nlihapannuun.\n\nLauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi\nMaanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.\nAlkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen\nhänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.\n\nVähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova\nilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja\nrupesi kirjoittamaan.\n\n\"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi\nuudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen\nollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä\njo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain\nvarmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen\ntyötä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi\nuhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne\nrauhan pelloilla. -- Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa,\non sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan\npuolustavassa sotarintamassa.\"\n\n\"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja -- --! Isä kielsi\njyrkästi maamieskouluun pääsyn -- -- Enkä aio siitä enää puhua\nmitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa\nitsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi,\nettä minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni\nmukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla\nhyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan\nmaanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää\nvalistustakin.\"\n\n\"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun\njoka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka\nvanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä\ntahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat\neläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa\neläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta\ntoivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan\neläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä\nkatseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja.\"\n\n\"Eilen minä sanoin jotain sellaista -- --. Juuriston Sussu oli\nmaitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin\nero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja\nkuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä\ntunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan\nminä jotain -- -- mutta -- -- En enää milloinkaan sano sillä tavalla\näidille -- --. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa\ntalvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen.\nSilloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo\ntuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin\nhavahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä\nlattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun\njalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin\nystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen\nsopimatonta vakavuutta -- elämänkokemusten synnyttämää -- silitteli\nkissaa ja puheli sille hellästi. -- Kenties kissa tahtoi lohduttaa\ntuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties\npoikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui.\"\n\n\"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa -- _Pyysi ruokaa_! Se pyyntö vihlasi\nsydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin\nolisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se\näitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään\nen tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja\nsielussani kuohui. -- Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi\ntyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi\nvain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen\nmenoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa.\nKoputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä\nkehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. -- Sanoin samalla\ntavalla kuin äidille eilen illalla. -- Niilo vain nakkasi nenäänsä\nja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä\nsaa vaikka lyödä!' -- Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa\nyhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa -- --!\nJa toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja\nturhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. --\nJos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada\nkorjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman\nusvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä\nvähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa -- --.\"\n\n\"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin.\nJa niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset\nja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä\ntyössä tahdon minäkin olla mukana! Mutta -- -- Jos niitä ei saada\nkorjatuksi! -- -- Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja\nhävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin.\"\n\nSydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi\nkuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi\nja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei\najatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti\nvain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka\npulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu\ntyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä\nvasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse\nniissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. --\n\n-- Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.\n\nHätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti\navaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta\ntuvan ovesta jälleen porstuaan.\n\n-- Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä\ntuvasta.\n\nLauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.\n\n-- Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä\ntekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.\n\nPuhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo\npitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen\nkirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät\nnäyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.\n\nSyötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri\ntalliin.\n\nTiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli\npakkasta ennustavasti.\n\n-- Tsi tsi -- titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä\nse tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.\n\nKun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti\nperäsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka\nhän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti\npäiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.\n\n\"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin\ntulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla\ntavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten\nnoin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen\nhuomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin\nnautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa\nkirstunsa pohjalle, ja on paljon -- ehkä enimmän -- sellaisiakin,\njoiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen\nruoan ja vaatteet. -- Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen\nvähän. -- Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen\nelämä -- --?\"\n\n\"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja\nmakaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai\nonko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee,\nkeimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja\n'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä\nvarten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset\nja papit sanovat? Niin -- -- Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se,\nmikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin -- miksi annettiin ihmiselle\nkuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät\nkäsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää\nsinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen\nsanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? -- Mikä on\nihmiselämän tarkotus?\"\n\nNyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin\noli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt\nvakavan velvollisuuden.\n\nHän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen,\nja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä\nja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa\npolvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.\n\n-- Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen -- --\n\nSydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin\nuusi maailma olisi avautunut.\n\nSillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen\npuolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!\n\nTaas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen\najatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada\nkoulua käydä ja -- olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi\nkirjotella --?\n\nHän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:\n\n\"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt\nminulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni\nkunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään\npahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää.\"\n\nPäivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän\ntänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon\npöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.\n\nTaas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui\nsuloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin\nvaan oli hyvä olla.\n\nAlkoi hämärtää.\n\nRaukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut\naallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi\nharjalle.\n\nSiinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite\nkuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän\nepäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja\ntoimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma\nryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista,\njoka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri -- työtä! Työtä! Sitä\nhän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä -- --\nNiinilän Anni -- --\n\nSuloinen vavahdus puistatti ruumista.\n\nHän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui\nlujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui\njälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta\nvähitellen hiljentyen.\n\nToimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää\ntuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy\nsilmissä.\n\nHeikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja\nkatsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi\ntuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli\nkuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.\n\nLauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi,\nsitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.\n\nMaantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja\nliikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi\nLauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin\nsuinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän\nyhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä\nkylälle tänä iltana.\n\nVihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.\n\nSiellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä\ntoisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli\nvesipadan alla.\n\n-- Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.\n\n-- Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?\n\n-- Ei olekaan -- mutta --\n\nLauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen\nkatseli ulos ikkunasta.\n\n-- Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja\npöydälle laitellessaan. -- Söisitkö sinä jo?\n\n-- Syön kyllä, myönsi Lauri.\n\n-- Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa\nluomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja\nlihaa. Lauri rupesi syömään.\n\nSyötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset\njuottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.\n\nReippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa.\nKatse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata!\nMutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä\nsuoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. --\nKeväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä\nuusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja\nkun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää\nja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee\nsiihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan\npunaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? -- -- Siksi sen ainakin\npitää tulla valmiiksi kun -- --\n\nTaas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin\nkaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.\n\nSydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja\nsalaperäisen syvä kaiho.\n\nSitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven\nnarina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus,\njota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen\nja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt\njo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat\nkaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä\nonnesta.\n\nVesi oli ammennettuna.\n\nJuoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten\npainuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa,\nkampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat\nvaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti\nvielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin\npuolittain salaa.\n\nEnsin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle\nja ehkä he menevät katsomaan -- -- Niinilän Anniakin -- --.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä\njätettyä kesantoa.\n\nHän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.\n\nNiin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko\nvain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja\naitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.\n\nLinnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen\nviserrys silloin tällöin.\n\n\"Prits, prits, prits.\"\n\nVästäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.\nHuomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. --\nTäyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan\npesä.\n\nVästäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen\npäivällislepoa pitäessä.\n\nLauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.\n\n-- Lämmintä on ja hiljaista, mutta -- -- Koetetaan taas ruuna! Nooh!\n\nRuuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura\nluistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen,\ntaipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten,\naivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.\n\nPellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle\nlyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi\npellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.\n\n-- Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.\n\n-- Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa\najettuaan meni katsomaan.\n\nPesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia\nkuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi\npuolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset\nnokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.\n\nLauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.\n\nMitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse --?\n\nSe ajatuskin jo puistatti.\n\nNostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää\nvälittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti,\nja kodin rauhaa ei saa häiritä.\n\nKunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä\npeltoa -- --\n\nLauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.\n\nHän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja\nitse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut\npois mielestään.\n\nJos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa\ntarvitsisi mitään muuta tehdä. -- Mutta taitaisi sekin näyttää\nomituiselta -- Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin\nheti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee -- -- Ja rikkaruohot\nsiinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.\n\nTaitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.\nAjaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat -- --\n\nLauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti\nnukkua. --\n\nKun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon.\nHiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä\ntoisaanne ja kiiruhti hevostaan.\n\nLopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain\nkohottautui ja katsoi Lauriin.\n\nLauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin\nsilmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä\npesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. -- Eikä ajanutkaan ylitse,\nvaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti\npesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain\nvahingossakaan ajaisi pesään.\n\nNyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti\nsilmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle\npesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut\nuskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri\nhellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi\nLauriin.\n\n-- No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme\nsille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta.\nLeivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.\n\nUskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä\nleveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman\ntaimia kasvava kyntämätön kappale.\n\nLauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten\nhevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä\nsaarelta mustan meren keskellä.\n\n-- On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.\n\nLämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen\npeltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.\n\n-- Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata,\npalasen isänmaata.\n\nSe tuntui niin somalta että täytyi nauraa.\n\n-- Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?\n\nMielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa\nsydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.\n\nLauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki\npehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.\n\nNiinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna\n-- -- Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki.\nTuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä\nhääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana\nja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita\npientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni\nonnen ja rauhan ilme kasvoillaan. -- -- Annikin tuli pellolle. Oli\npaistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle\nleipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä -- --\n\n-- Ei mutta ei -- Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön,\ntyöhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi\nse vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät\njatketaan! Öillä ne on istutettukin. -- Sooh -- Koetetaan nyt ruuna\nyrittää! -- Nooh --! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme!\nMe mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia,\njotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille!\nMe uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän\nuhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna --\nhei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa\nvuokransa laululla -- --\n\n-- Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin\nmoni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain\nkahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea\nnostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta\nsaisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla\nturvettakin haasioitaisiin. -- Navettaan silloin olisi myös tehty\noikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää\nsilmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain\nnauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin\npitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.\n\n-- Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa\nedes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin\nnurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa\nkyntämään.\n\n-- Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin\nparhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan.\nMistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? -- Eikä\nse kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan.\nMutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän\ntäytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon\ntietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän\nmalli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin\nsilloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi.\nYritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä\npystytään! Heipä hei, ruuna!\n\nTumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan,\nja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä\nalue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili\npitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan\nkiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli\ntehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää\ntahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän\nsaakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan\nsyvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan\nporraskivellä aitakarahkoita halkomassa.\n\n-- Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.\n\n-- Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.\n\n-- Oliko leivosen pesä? -- Isä naurahti.\n\n-- Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan\njätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista\nriisuessaan.\n\n-- Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. -- Isä nousi ja\nlantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään\ntyöntäen.\n\n-- Mene nyt vain, mene!\n\n-- Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.\n\n-- No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.\nPitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.\n\n-- Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.\n\n-- Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden\nkasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.\n\n-- Revin minä ne, sinkautti Niilo.\n\n-- Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä\nja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon\ntaipumaan.\n\nNurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski\nohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.\n\nLauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni\ntupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen\nkannetuksi joesta vettä istutuksilleen.\n\n-- Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.\n\nLauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos\nkastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nParaiksi ehti Lauri kotiin ja sai polkupyöränsä suojaan, kun rupesi\nsatamaan. Ensin tuli harvakseltaan keveitä yksityisiä pisaroita,\njotka leppoisasti putoelivat janoiseen maahan ikäänkuin tunnustellen\nkaipaako maa sadetta. Kai se siksi huomattiin että kaipaa, koska\npisarat alkoivat kasvaa ja tihentyä, ja vihdoin siitä kehittyi\nrunsasvetinen sade, joka lankesi maahan kuin Herran siunaus.\n\nLauri seisoi hetkisen porstuanovella ja katseli ulos. Pyörähti sitten\nja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Isän kuorsaaminen vain\nkuului sängystä uutimien takaa. Pöydän luota Lauri kääntyi takaisin.\nKatsoi kamariin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän meni jälleen\nporstuaan, katsahti ulos sateeseen ja sitten meni suutupaan. Siellä\nkuori äiti kermaa maitovadista.\n\n-- Onko sinun nälkä? kysyi hän Laurilta. -- Menen heti laittamaan\nperunoita kiehumaan.\n\n-- Ei minun ole nälkä, vastasi Lauri, ja hetken aikaa pöydän luona\nseisottuaan meni pois suutuvasta. Kääntyi vinnin rappusille ja kaksi\nrappua kerrallaan harpaten juoksi vinnille.\n\nKatolta kuului hiljainen sohina ja rapina. Mutta sitä ei Lauri\njoutanut kuulemaan. Hän juoksi yhtäkyytiä suutuvan päälle laudoista\ntehtyyn vaatehuoneesen, josta äiti oli huomattavimmat vaatekappaleet\nkorjannut pois ja siten tehnyt siitä hänelle kesäkamarin. Ikkunan oli\nhän itse laittanut saranoille -- muuten ainoa sellainen ikkuna koko\ntalossa --. Hän avasi sen ja asettui pöydälle istumaan ja katsomaan\nmärkää höyryävää tallin kattoa ja mustia kesantopeltoja hiukan\netäämpänä, niiden takaa näkyvää ruisvainiota ja kaiken taustana\nolevaa viheriäistä metsää. Miellyttävä tuoksu virtaili vainioilta.\n\nLauri värähteli.\n\nHe olivat Alaniemen Miskan kanssa olleet Niinilässä. Ensi kertaa\nkumpikin. Koko puolen päivää oli siellä istuttu ja juteltu. Vuoroin\npuhuttu vakavista asioista, vuoroin pilaa laskettu. Viatonta\nherttaista pilaa.\n\nAnni oli ollut mukana koko ajan. Kahvin vain käväsi keittämässä, ja\nniin suloisesti punastui, kun sitten kahvia hänelle tarjosi. Ja aina\npainoi päänsä alas, kun hän katsoi sinne päin.\n\n-- Mitähän se sillä? Merkitseeköhän se sitä että Anni -- -- että Anni\nminua -- --? Vai onko siihen syynä se talvellinen kirjeeni?\n\nAnni ei ole siihen vastannut. Kerran perheiltamassa hän sai\nhuvipostissa kirjeen, jossa oli nimimerkki A--i. Hän uskoi sen olevan\nAnnilta ja osaa sen vieläkin ulkoa.\n\n    \"Mä aina muistan sinua.\n    Muista joskus minua!\n    Muista edes silloin,\n    Kun yksin istut illoin!\"\n\nOnkohan se Annilta?\n\nKun sen varmasti tietäisi!\n\nSilloin -- -- silloin -- --\n\nHän tahtoi uskoa, että se on Annilta ja että Anni sentähden alas\nkatsoi, kun häntä -- Lauria -- --\n\nLaurin täytyi hypätä pöydältä pois ja ruveta kävelemään.\n\nMuutaman kierroksen tehtyään hän läksi alas.\n\n    \"Mä muistan aina sinua.\n    Muista joskus minua!\n    Muista edes silloin,\n    Kun yksin istut illoin!\"\n\nHänen teki mieli heittää porstuassa kuperkeikka ja käsillään kävellen\nmennä tupaan.\n\nÄiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta\nkahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.\n\n-- Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.\n\n-- En minä ainakaan ole nähnyt.\n\n-- Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät\nvaatteensakin, murehti äiti. -- Muistaako edes mennä lehmiä kotiin\nhakemaan.\n\nLauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille,\nasetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä\nvasten. Katseli ulos sateeseen.\n\n-- Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.\n\n-- Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.\n\n-- Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin\nsataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.\n\nLauri katseli vain ulos.\n\nNiinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin\nhänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha\nsiellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.\n\nOttaa siihen nuo perunapellot ja tuon ohrapellon niiden takaa, ja\nniiden ympärille laittaa pisteaidan niin että tuo pihlaja tuolta\nkiven tyköä tulee vielä aidan sisään, niin siinä sitä jo onkin. Sopi\njo istuttaa melkein vaikka mitä. Pitkin aidan viertä sireenipensaita,\nja tuonne tienviereiseen nurkkaukseen sireenimaja niinkuin\nNiinilässäkin oli. Ensi syksynä niitä jo pitää istuttaa. Niinilästä\nvarmaankin saisi. Ja Anni tulisi niitä minun kanssani irti\nottamaan -- --\n\nLauri muutti toisen jalan penkille.\n\nAnni oli istuttanut seinän viereen ruusupensaita ja hiukan etemmäksi\nlaittanut kukkaspenkkejä. Ne olivat oikein sieviä. Jos Anni vielä\ntuohonkin -- --\n\n-- Joko siellä kylillä pian heinäntekoon aletaan? Puhuttiinko mitään?\nkysyi isä sängystä ja pitkään haukotellen työnsi uutimia syrjään.\n\nLauri pyörähti lattialle päin.\n\n-- En tiedä -- en kuullut mitään. Joko meidän pian aletaan?\n\n-- Tiedä oikein -- Ajattelin mä vähän että eikö lopusta viikon\npitäisi mennä Vähäneva tekemään. Rupeaa aika jo olemaan siinä\nmäärässä, puheli isä ja haukotellen nousi sängyn syrjälle istumaan.\n\nÄiti kaateli kahvia, ruvettiin juomaan.\n\n-- Kyllähän me siksi jo ehdimmekin, jatkoi Lauri äskeistä puhetta. --\nParissa kolmessa päivässähän ne kesantotyöt nyt jo saadaan loppuun.\nVai -- tottakai sitä vainiota huomenna mennään kolmannelle kyntämään?\n\n-- Kyllä. Minä menen sinne Takanevalle. Niilo saa tuoda lehmät sinne\nja sitten tammalla äestää niitä peltoja. Minä koetan sammutella\nsellaisia paikkoja, joissa vielä on valkeaa, jos niitä enää on, kun\nnäin nyt sataa.\n\nSitten ei puhuttu mitään koko kahvinjuontiaikana eikä heti\njälkeenkään. Äiti meni pesemään perunoita, isä haukotteli ja\nheittäytyi jälleen sänkyyn \"kun niin kovin ramaa\" ja Lauri alkoi\njärsiä kynsiään.\n\n-- Kun siellä Takanevalla olisi tullut edes ojat luoduiksi, sanoi\nLauri viimein ja sylkäsi kynnen siruja suustaan.\n\n-- Johan se hyvä olisi ollut -- mutta --, sanoi isä sängyn kattoon\nkatsoen. -- Näethän sinä sen itsekin, ettemme me joka paikkaan ehdi.\n\nSe sanottiin tavalla joka ilmaisi, että asiasta on jo ennenkin ollut\npuhetta.\n\n-- Ja se paloikin nyt niin hyvin, että kyllä se taas yhden rukiin\nkasvaa, jatkoi isä vähän ajan kuluttua lauhtuneemmalla äänellä.\n\nLauri ei puhunut siihen mitään. Hetkisen vain järsi kynsiään ja\nsitten läksi vinnille. Siellä oli pöydällä kunnan kirjastosta\nlainattu \"Pienviljelijän käsikirja\". Hän avasi sen ja alkoi lukea.\nMutta puolen sivua luettuaan jäikin ulos katselemaan. Vasta vähän\npidelty kirja räpsähti itse kiinni, eikä Lauri sitä enää avannut.\nNousi vain ja heittäytyi selälleen sänkyyn.\n\n-- Pitääköhän Anni minusta enemmän kuin muista pojista?\n\n-- Ei sitä kenenkään omaksi sanota, mutta ei minuakaan kukaan hänen\ntakiaan kiusottele. Tuota Saviston Lissu topsakkaa vain minun\nomakseni sanovat -- muutamaa -- -- Joka ei ymmärrä muusta kuin\nkiinniotosta ja uusista vaatteista puhua ja juoruta! Liekö koskaan\nsanomalehteäkään lukenut, -- muuta kuin kihlausilmoitukset. Mutta\nAnni on selvillä kaikesta ja innostunut nuorisoseuraankin. Kelpaisi\nvaikka johtokunnan jäseneksi -- --\n\nSiinä kesken kaikkea tuli Laurin mieleen kuva kuinka he Annin kanssa\npimeänä syysyönä tulevat kahdenkesken kävellen. Silloin hyökkää\nmetsästä kaksi miestä Annin kimppuun. Hän ryhtyy puolustamaan\nAnnia. Syntyy ankara taistelu. Häntä lyödään puukollakin. Mutta hän\nkuitenkin voittaa ja saattaa pelosta vapisevan ja häneen turvautuvan\nAnnin kotiin. Siellä Anni sitoo hänen haavansa -- --\n\nJossain välissä oli Lauri ollut kylelläänkin, mutta nyt hän taas\nmakasi selällään kädet niskan alla ja näki, mutta ei katsonut\nkarkeasti höylätyltä kattolautoja, ja kuuli, mutta ei kuunnellut\nsateen sohinaa ja rapinaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nLeppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita.\nVuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra\n-- kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti\nettei vain \"raakaa maata\" nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne\najaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui\nolemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja.\nNiitä sanottiin ojiksi.\n\nMuheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois.\nLaiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja\nletkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin\nhalkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen\nristi.\n\nOhra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi\npientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan\npaksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.\n\nHakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista.\nErilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen\nei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien\njälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä\nmaanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen\nvaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain\nodottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille\nilmaa ja vapautta.\n\nTuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi\nkesänä. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua\nriihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin\nhänen -- Laurin -- luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle,\nettä menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja\nketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene\nniin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä\nvastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana\npäivänä vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt\nennenkuin kaikki oli kynnettynä.\n\nSulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat\ntummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli\npuhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin\nkuin edellisenä päivänä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi.\nEnnenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää\nkasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset,\nsileälaitaiset ojat.\n\nEikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa\nTakanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä\nkedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat\npois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu\nvaalea savu sumuiseen syysilmaan.\n\nHakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos\nLauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri\nsen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse\nparhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään\nkuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.\n\nSyksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.\n\nTalvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoi\nLauri isälleen:\n\n-- Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvää\nHakavainio heinäksi?\n\nIsä oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Noo -- -- koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.\n\nLauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.\n\nSe oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.\n\nKun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin\ntuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna.\nOlki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.\n\nTuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle\nlopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.\n\nTiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun.\nArveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka\nlauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.\n\n-- Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.\n\n-- Ei se vielä -- Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin\npieneksi.\n\n-- Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.\n\nSovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun\nLaurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen\npyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä\nmeni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet.\nSeurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa\nmukaanottamaan.\n\nAlaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä\nja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja\nMattikin näkyi olevan joukossa.\n\nLauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt\nhän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti\neteensä.\n\nMiska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja\nsiinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi\nlaskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä\nlihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada\nrahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.\n\n-- Sata viisi markkaa, sanoi sitten.\n\nTeurastaja Matti pudisti päätään.\n\n-- Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!\n\n-- Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.\n\n-- Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.\n\nMatti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.\n\n-- Kaa -- mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.\n\nLehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.\n\nMatti mittasi ja laski.\n\n-- Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei\nniin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne\nhirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi\nvanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan -- tapetaan pois, kun lihakin on\nniin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.\n\nLehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti\nympärillään olevia.\n\n-- Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.\n\n-- Miksei, myönsi isäntä.\n\n-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää,\nsanoi Matti laskun lopetettuaan.\n\nÄsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.\n\n-- Ee -- eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. -- Ennen teemme sen\nitse lihaksi.\n\n-- Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi\nisäntä Miskaan.\n\nLehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.\n\n-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää.\nSekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.\n\nMatti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.\n\n-- Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.\n\n-- Ostaisitteko?\n\nLaurikin meni sinne päin.\n\n-- Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.\n\n-- Kun vain saatte voittoa.\n\n-- Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa\nkaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään\nhyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. --\nÄäntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen\nMiskaa joka taas mittoi lehmää.\n\n-- Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?\n\n-- Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.\n\n-- Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?\n\n-- Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.\n\n-- Niinpä kyllä.\n\nTaas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat\npinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.\n\n-- No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.\n\n-- Een tiedä -- -- Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.\n\n-- Johan se niin on. -- Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä\nolevilta.\n\n-- Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.\n\n-- Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet\nmenossa?\n\n-- Seurahuoneelle.\n\n-- Onko teillä jotkut harjotukset siellä?\n\n-- On.\n\n-- Semmoinen taas näytöskappale, vai?\n\n-- Niin, \"Iimäellä\".\n\n-- Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. -- Ottakaa pois\nyhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!\n\n-- Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!\n\nMatti pudisti vain päätään ja läksi pois.\n\nLauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja\nkohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.\n\n-- En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa,\nsanoi Miska. -- Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri\nottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on\nhyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä\ntiehenne tästä! komensi Miska sitten.\n\nLauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.\n\n-- Ajattelikohan tuo Miska mitään!\n\nHän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kun\n_tuollaisia_ tekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa -- mutta\n-- siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.\n\n-- Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri\najoi seurahuoneen aitauksen sisään.\n\n-- Oletteko jo löytäneet?\n\n-- Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.\n\n-- No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.\n\n-- Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!\n\nLauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi.\nAnnikin huudahti:\n\n-- Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!\n\nLauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä\nneliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät -- --\n\nEtsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia\nnäytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.\n\nSoittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan,\ntoiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.\n\n-- Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi\nLauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet\nauki.\n\n-- Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville\nsoittajille. Soittajat jättivät.\n\nLaurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen\nja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun\nkahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni\npukuhuoneeseen.\n\n-- Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.\n\n-- Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.\n\nRavintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.\n\n-- Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.\n\n-- Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.\n\n-- Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.\n\n-- Niin -- että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.\n\n-- Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.\n\nSe oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi\nhäneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.\n\n    Tula tuulan tuli tuli tei,\n    Emme erkane konsana, ei.\n    Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,\n    Paras aarteeni oot sinä mun,\n    Minä sun, --\n    Mitä toivoisin minä muuta!\n\n    Tula tuulan tuli tuli tei,\n    Oma onni se yhtehen vei.\n    Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muut\n    Ilo huoleton meillä on,\n    Naurussa suut, --\n    Ja kirkkaana päivä ja ilta.\n\n    Tula tuulan tuli tuli tei...\n\n-- Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori -- kun\njuoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.\n\nAnni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:\n\n    Emme erkane konsana ei,\n    Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,\n    Paras aarteeni oot sinä mun,\n    Minä sun, --\n    Mitä toivoisin minä muuta.\n\nSoittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina\nmukana.\n\n-- Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen\nääni näyttämöltä.\n\n-- Voi taivas! hätäili Anni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen\ntakaisin.\n\nIlta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset\nviljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.\n\nElämä oli niin ihanaa.\n\nVarmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen --\nyksin hänen.\n\nHän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin\nitsensä hillityksi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLeppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki,\njotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui\nrattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin,\nlauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia\ntähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa,\nhiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli\nleikkaajain hikisiä ruumiita.\n\nKun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä\nruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa\ntyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten\nkuhilaillepanoa lopettamaan.\n\nHänen mielialansa ei ollut keveimmillään.\n\nHän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla.\nKuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen\nmaanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin\nolivat saaneet runollisen hohteen.\n\nTuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen\nympärillä -- --\n\nKuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?\n\nVaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan\ntulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.\n\nMutta mitään kaunista se ei ole -- eikä runollista -- eikä ylevää.\nPäinvastoin.\n\nKuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.\n\nPidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta\nmöhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo -- --\n\nOnko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen --? Kun olisikin\nsellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi\nvain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä\noikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin -- --\n\nSiitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui\nepäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia\nominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.\n\nTalvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka\nputkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei\nhän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin\nHäkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan\non tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma\ntodellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin\nviikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi\nrankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli\njuossut vertakin hangelle.\n\nSitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin\najatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää\nruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan -- --.\n\nJa silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin -- --! Kun\nei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se\nirvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä\nkorjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin.\nOlkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi\ntahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että\nhänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne\ntehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi -- --\n\nKartanon oli hän -- mielikuvituksessaan -- moneen kertaan repinyt\nalas, uudestaan rakentanut ja maalannut -- --\n\nJa todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään -- -- Haaveillut vain\n-- --\n\nAlaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut\nliiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa -- ja\nhevoset hän kengittää yksin -- ja teurastukset toimittaa ja hommaa\nkaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile\nturhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin -- --!\n\nKun vain voisi -- --.\n\nKeskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä\nrääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli\noli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma,\npiti tämän sattua.\n\nMutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.\n\nJonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne\nalkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä\noli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan\nkeventänytkin.\n\nMutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.\n\nTaivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja\nilmassa oli uneksuva tyyneys.\n\nSunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.\n\nKolunmäeltä päin kuului laulua.\n\n    \"Tuolla mun heilani asustelee\n    Joen toisella puolen,\n    Jos et sinä tule mua katsomahan\n    Niin ikävähän kuolen.\n    Jos et sinä tule mua katsomahan\n    Niin ikävähän kuolen.\"\n\n    \"Tule tule tänne mun sydämmeni lohtu\n    Ja anna mulle kättä.\n    Vaikka koko maailma tarjolla ois\n    Niin sinua en voi minä jättää.\n    Vaikka koko maailma tarjolla ois\n    Niin sinua en voi minä jättää.\"\n\nSitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu\njollain kivellä käsi poskella.\n\n    \"Vie, vie järven sini-sinilaineet\n    Toiveeni toiselle puolen!\n    Sano, sano rakkaalle kullalleni\n    Että ikävähän kuolen!\n    Sano, sano rakkaalle kullalleni\n    Että ikävähän kuolen\",\n\nkuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.\n\nNyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen\nitkuun -- --\n\nHänen teki mielensä tehdä samoin -- --\n\nElämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten\ntakaa -- --\n\n    \"Elämäni onnella on yrtti katkera\n    Keskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta\",\n\nhyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.\n\nHän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia -- ja samassa muisti sen\nlehmän siellä Alaniemen tarhapihalla -- --.\n\nKaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.\n\nHänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran\nkaikki oikein perinpohjin.\n\nMutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.\n\nHän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.\n\nHänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen,\nkuiski:\n\n-- Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin\ntekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat\nrauhan.\n\nSuloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.\n\nMutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:\n\n-- Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei\nsaa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma\npohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään\nrakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole\ntällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.\n\nVaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.\n\nHänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain\ntyhjässä ilmassa.\n\nJuuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän\noikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.\n\nJa kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun -- --.\n\nTäytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin\nvoi pesää rakentaa -- --\n\nSaunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä\najelemassa, ja silloin hän teki kapinan.\n\n-- Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla\nse pitäisi olla!\n\nYhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen\njärkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.\n\nLauri päätti mennä Annin luo.\n\nMutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi\npukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja\nvoimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi\nposkella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.\n\n-- Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä\nkyllin ansiokas.\n\nRaskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle\nsänkyyn.\n\nYöllä näki hän unta:\n\nHän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli\npimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta\nhänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili\nhäneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen\nympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.\n\nKun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä.\nHänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan\nhänen mieleensä.\n\nVihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja\npyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.\n\nNe muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja.\nJos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain\npääsi hyvän kirjan pariin.\n\nOli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä\nolisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen\ntyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena\nhänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen\nlukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli\nhänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen\nkertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on\njoutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.\n\nMutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin\nkuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain\nmehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä\nsaa.\n\nSen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni\nolisi kuollut.\n\nJa Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.\n\nHän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi\nsuoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä -- --.\n\nAivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut\nlemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea\nelämäntaisteluissa.\n\nHän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän.\nolisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet\nvastaanottavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä,\nhän kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n\"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja\nraadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka\nkumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.\n\n\"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty\nelokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä.\nJa minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita\nosanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän\ntoivoo paljon.\n\n\"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen\ntäysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni\non, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaan _häntä_. Häntä, jolle voisin\nkaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä,\nettä hän nauraa -- --\n\n\"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku\nääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea\nmies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa\nitsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten -- --!\n\n\"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin\nminulle viime yönä selvisi.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nLauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta.\nHän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään\nniinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että\npitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.\n\nSe mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.\n\nHän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana\nKontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin\nkanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän\nkuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki\n-- Lauri ja Anni -- nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin\nsamoin olemaan -- --?\n\n-- Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin\nAnnikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki -- --\n\nLauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi\nvoudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin\nkuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin\njoutui kiikkiin.\n\nHän luki 'Lastuja' ja juopui.\n\nHän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin\nnähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita\nkesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää\nja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi\nmitään näistä koskaan ennen nähnyt.\n\nLapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja\nlehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien\npuhetta. Ja nyt hän ymmärsi -- kaikkien puhetta.\n\nTalvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien\nvierellä.\n\n-- Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.\n\nTiaiset vastasivat myöntävästi.\n\n-- Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.\n\nSiihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.\n\nLauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin\ntyöntämiä palloja.\n\n-- Nälkä -- nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi\nmielen sameaksi.\n\nKaikki sai hengen, metsä ja metsän puut, niitty ja niityn ruohot\n\nKolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja\ntoista, mutta ei juorua.\n\nMaantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata\neikä anna kellekään rauhaa.\n\nYhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki\nmaantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas\nmetsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä\nrakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.\n\nJokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja\nvinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.\n\nKaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi -- koko elämä oli pelkkää\nrunojen, satujen ja lastujen aihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu\naamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja\nhaihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea,\nepämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.\n\nLauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle\nja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa\nseisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat\neteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri\nehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää\nveräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti\ntukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut\nniin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi\nuneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin\npuhuvan katseen yli niityn.\n\nOlihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja\nettä Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta\ntaloa uhkaa kuivan kesän takia.\n\nHeinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon\nsekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja\npillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu.\nJa sitäpaitsi -- onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen\nkevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.\n\n-- Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme\nAlakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs,\nruuna!\n\nLauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa,\nhaukkasi vielä heinävihon suuhunsa -- ja kone rähähti rätisemään ja\nsurisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet,\nhorjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen --\nkuolemaan -- --.\n\nEivätkä tiedä mitä varten -- mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden\nkukoistusta pitää kuolla -- --\n\nTietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla -- --?\n\nHeinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan\nlatoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä\njos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii.\nPoimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin\nkauniin kukan taittaa rintapieleensä -- --. Valtakunnat ovat hänen\nviljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne\nsodan tai muun ja toimittaa niiton.\n\nHakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat,\ntykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on\nhäviöön tuomittu.\n\nHakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous\njo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset,\njoilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan,\nkaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas\nsuvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla\nkuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella\ntyöläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha\nnimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia,\nkeltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka\nneitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti\nrouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä,\neikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta.\nJuoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia\nPäivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot\nja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille\nsamallainen.\n\nKivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja\nsiellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta\ntehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen\nkauhistuksen ja --\n\nSiihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä,\nylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta\ntaaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. -- Terä oli tarttunut\nkiveen, siitä tämä rymähdys.\n\nSe siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle\npäin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen\najaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa,\nmikä koneesta nyt tuli.\n\nVihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut\neheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos\nkohosi kiven päälle. \"Nooh\" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti\nkävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.\n\nEikö siis mitään ollutkaan särkynyt?\n\nHän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan\nkoneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.\n\nLauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi\njälleen tehdä työtä.\n\nMaanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin\nJumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka\nhänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen\nkehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, -- samoin\ntekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun\nhänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa\nedistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa\nja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin\nyhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän\näärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän\näärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään -- --\n\nRuuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.\n\nPää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.\n\n-- Hm hm -- Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen,\nhymähti hän ja heilautti kättään.\n\n-- Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja\nkekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan.\nIsä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt\nveräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä\nmaantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli,\nnähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat\nNiinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.\n\n-- Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.\n\n-- Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.\n\nPyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja\nläksi kotiin.\n\n-- Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua?\nJohtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan\nkanssa? mietti Lauri.\n\n-- Herran kanssa, lisäsi purevasti.\n\nPuraisu oli tähdätty opettajaan.\n\nVähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin\nsuuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.\n\n-- Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain\nolikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella -- --?\n\nKotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi\nautiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina\nkolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut\neivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.\n\nHän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä\nmuhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään\nja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen\nja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti\nkaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka\nkammattuna.\n\nHienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssa\nAlaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.\n\n-- Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.\n\n-- En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä?\nkysyi sitten.\n\n-- Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.\n\n-- Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua,\ntunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.\n\n-- Jassoo -- Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.\n\n-- Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.\n\n-- No onnistuivatko?\n\n-- Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain\ntiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä\nvahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa\nhuutelivat: \"rokkaa tuli, saako tulla syömään?\" Savistoon ne viimein\npääsivät sisälle, kertoi Miska.\n\nLauri hymähteli.\n\n-- Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.\n\n-- Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten\nkanssa riekalehtaa -- nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.\n\n-- Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu\njohtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin -- Niinilän Anni,\nKatajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.\n\n-- Sika tietää! tuhahti Lauri. -- Ehkä valittiin esimerkiksi seuran\nnuoremmille jäsenille.\n\nMiska naurahti.\n\nOltiin vaiti.\n\nLauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.\n\n-- Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana\nniin kahden kahtuustaan että -- --. Eihän niillä vain mahda olla\njotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.\n\n-- Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?\n\n-- En minä ole mitään kuullut.\n\n-- Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. -- Niistä on jo\nkauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen -- melkein heti\nsiitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä\nkun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa\nkirjevaihdossa.\n\n-- Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti\nsilmiään.\n\n-- Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen\nväliajan pidettyään hän jatkoi:\n\n-- Joo... Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi\nkelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja\nsitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta -- ei niitä\nherroja paljon tiedä mitä ne ovat.\n\nMiska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.\n\n    -- Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka\n    Kullassa ruskotelkoot.\n    Toivot on turhia, vaikka ne kuinka\n    Onnea uskotelkoot,\n\npuhkesi sitten lausumaan.\n\nLauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.\n\nMiska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja\nvihdoin puhkesi ääneen laulamaan.\n\n    Penkoilin peltoa aamusta asti,\n    Taivas se kylvöni satehella kasti,\n    Nousisko siitä lapsille muruja,\n    Nousisko siitä lapsille suruja?\n\n    Turpeita käännän, ojitan, äistän,\n    Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,\n    Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa\n    Jyväni itää mustassa mullassa.\n\n    Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski,\n    Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,\n    Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,\n    Muistaako lapset taatonsa suruja?\n\n-- Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi\ntoiseen asentoon.\n\n-- Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.\n\n-- Niin -- ja muutenkin.\n\n-- Tiedä -- kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä\nmuuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.\n\n-- Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?\n\n-- No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä\nolisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä\nminullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan\nrääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä\nsanovat.\n\nPuhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon\nseljennyttä kiveä.\n\n-- Niinkö luulet? kysyi Lauri.\n\n-- Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. -- Miksei se\nsilloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä\npasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin\nsiihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu\nitse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki\nne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän\nrunollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin\nhe ajattelisivat.\n\nMiska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.\n\nLauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.\n\nKuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:\n\n-- Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että\nse joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä.\n-- -- Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä\nhuomata.\n\nSitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän\nmietteissään virkkoi:\n\n-- Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi\nmaanviljelykseen.\n\n-- En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.\n\nSitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden\njymy.\n\n-- Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. --\nJoo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä,\nettä ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.\n\nPojat nousivat ruumistaan oikoen.\n\n-- Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.\n\n-- Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?\n\n-- Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.\n\nLauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni\ntupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa\nolevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen\npäähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien\ntoisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan\nruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty\nkummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui\nsinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset\nlipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä\nnauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.\n\nJuhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan\nollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista\nperuskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa\nkasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat\nruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen\nhauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.\n\nSuurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille\nja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi.\nYmpärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan\njärjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa.\nKuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla\nsomistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai\nolla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja\nvarten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta\npituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina.\nJuhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta\nseisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka\ntytöt olivat itse somistaneet.\n\nKaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita\nhuudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn\njuhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.\n\nAurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli\nkuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön\nydinjoukossa virisi.\n\nSoittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta,\nmikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina\nvirittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja\nantoi merkin ja \"Jumala ompi linnamme\" alkoi vyöryä kuusimajasta,\nlevittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.\n\nSävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina\nluonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.\n\nPieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan\npuheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.\n\nLauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia,\nnähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään\nsyvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet\nhuomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei\nainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat\nyhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti\nLaurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin --?! Jos se ei olekaan totta\nmitä Miska tiesi aamulla -- -- Jos Miska vain yrittikin puijata\nhäntä -- --\n\nLauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo\nnurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten\naina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa\nsaanut.\n\nJälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.\n\nAnni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla\nvaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja\nkysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.\n\nLaurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla\nei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta\nvälittäisikään -- vedentuomasta miehestä.\n\nUhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun\ntämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin\nkättentaputuksiin.\n\nKatajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä\nmahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain\npuijata häntä.\n\nJuhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja,\njoka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän\npuhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella,\nOlihan hän oman seudun lapsia.\n\nKun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se\nfanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle.\nSilmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.\n\nAluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin\nraunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä\nme emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin\niloja ja surtu kodin suruja. -- Onko tässä ollut onnellinen koti\nvaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme,\nettä jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille\nrakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.\n\nSitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.\n\nYleisö kuunteli suu ja silmät auki.\n\nKesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki\nkääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi.\nSiellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti\nolevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja\npunastui sekä harmista että häpeästä.\n\nSäikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun\nhän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin\nkatsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei\nLauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen\nsanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos\nAnni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä\nihannekodista jonka he perustaisivat.\n\nKun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että\ntänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPutkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien\nvarjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.\n\nPari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia\nkäärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä --\n\nJuhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt\nPutkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen,\nsoittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta\nasetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat\ntukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat\ntukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.\n\nTuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.\n\nLauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän\nläksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti\nkuitenkin ennen ja vei Annin.\n\nLauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa\npolkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta\nvilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia\nNiinilän Annin päälle.\n\nLauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja\njäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen\nikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin\nhorjahtaisi taakse päin.\n\nOpettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten\nhe nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.\n\nLauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia\nsilmiään.\n\nSalista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen\nja kovaäänisesti nauraen.\n\nLauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka\nnosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään\ntyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin\nmutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua.\nKosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.\n\nHurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun\ntanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten\nparien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja\nharmistuneita silmäyksiä.\n\nHän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle.\nLissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui\nsivulle.\n\nLauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella\npuolella olevalle vapaalle sijalle.\n\nOli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.\n\nSoittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina.\nLaurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi\nkatseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen,\nriuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi\nkuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä\nkeskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin\nja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa,\npiha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän\nlentämään.\n\nKotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi\nriihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan -- --\n\nJoki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä,\nkylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuului\nKärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle.\nTuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä --\n\nKuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se\ntuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.\n\nSekin -- --\n\nLauri lysähtyi rannalle istumaan. Pää painui käsien varaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalat polskuttelivat joen pinnalla survovia kärpäsiä ja yöperhosia\ntavoitellen. Auringon nousu alkoi rusottaa. Rantasipi lenteli pitkin\nrantoja alakuloisesti piipittäen. Leivo kohosi livertäen pellosta\npilviin. Västäräkki tuli lentää vaaputtaen. Pysähtyi rantakivelle ja\npyrstöään viipottaen viserteli.\n\nLauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. --\n\nAurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti\nnuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja\njoen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.\n\nLauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja\najatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä\ntehneeksi.\n\nKoko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.\n\nVihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä\nei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja\npyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.\n\nSiellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia\nsilakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla\njuuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat\nrauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.\n\n-- Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin,\ntoimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.\n\n-- Tule nyt juomaan kahvia ensin!\n\nLauri meni.\n\nToisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti\nja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.\n\n-- Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri\näänessään.\n\n-- Missäkö ollut?\n\n-- Niin -- -- kenellä?\n\nLauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin.\nVihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton\näännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.\n\nPorstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain\naltakulmain vilkasivat toisiinsa.\n\n-- Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut -- -- Ja vielä molemmat\npojat -- he he.\n\nOntosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLaurista tuntui kuin olisi elämä hänen puolestaan nyt tällä kertaa\nloppunut tähän. Sielu oli reväisty pois ja jälelle jäänyt tyhjä kuori\n-- matojenruoka.\n\nMitä varten -- mitä varten elää? Elää -- --! Eihän hän enää elä -- --\nHän vain on olemassa -- Raataa, syö, juo, nukkuu -- ja sydän vuotaa\nverta. --\n\nEnsimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän\nturtuneisuuden vaihteluissa.\n\nJoskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta\nja Annista -- -- Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut\nkumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin\nääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui\ntyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.\n\n-- Jumalani -- jumalani -- miksi minut hyljäsit!\n\nEnsin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään.\nSitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut\ntuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut\nhänetkin mukaansa. --\n\nSuruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä,\nyritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä\nsuuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.\n\n-- Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.\n\nLopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. -- Elämä? -- Ei\nelämä -- Mutta mikä? Ei mikään.\n\nHän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä\nsyrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon\nkyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun\nilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin\ntuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi\nnukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen\nalkaakseen samaa työtään.\n\nTuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille,\nniin ehkä kaikki olisi nyt toisin -- --\n\nEi hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai\nsen piti näin käydä.\n\nEräänä iltana hän tapasi päiväkirjansa pöytälaatikosta ja alkoi\nsitä selailla. Oli jo kulunut vuosi siitä kun hän siihen viimeksi\nkirjoitti.\n\nVuosi -- Mitä se on? Pieni sana vain jolla mitataan aikaa. Vuosi\n-- Sen voi sanoa niin monella eri tavalla. Ainoastaan vuosi -- --\nKokonainen pitkä -- pitkä vuosi -- -- Vuoden pituutta ei määrää ne\npäivät mitkä siihen sisältyvät, vaan se mitä näinä päivinä tapahtuu.\n\nVuosi sitten -- --\n\nSilloin hän oli hääsalissa.\n\nNyt -- --\n\nNyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja\nhammasten kiristys.\n\nHän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden,\njätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun\npiirteli mustaksi.\n\nSiitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin\npuolella on.\n\nSeuraavalle lehdelle hän kirjoitti:\n\n\"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja\nhuokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse.\nEn jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.\n\n\"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt.\" --\n\nSunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt\nmitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja\noli hänellä joitakin toiveitakin.\n\nNiinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei\nsiellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.\n\nPirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä\nne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja.\nTytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita -- että vain\nsaisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään,\npannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan\nhaikea -- --\n\n-- Tphyi saakeli!\n\n-- Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin\nkuin minäkin. Niinilän Anni on saanut -- on jo -- --\n\nJoku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.\n\nSänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki.\nNiin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.\n\nKului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät\ntunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä.\nVihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas\nkirjoitti:\n\n\"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki,\njosta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen\npaksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että\njäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta\nkatkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen\nhaka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen\n'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset\npuolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut'\nasetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja'\nkämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla\n'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin\nmonennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa'\nolevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta\ntoinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat\nkluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja\ntoisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla\nalas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli\nvoittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle -- kukon\nselkään.\n\n\"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain\njoka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan\nihmiselämästä -- ja sen näen siinä nytkin.\n\n\"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta\nemme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä\nvälissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin\nihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän\nkohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy\npaikallaan. Tai putoaa alas -- niin kuin minäkin.\"\n\nHän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.\n\nSillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.\n\nKirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa\npuhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei\nkyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän\nkynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.\n\nEräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo\nkalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli\nkynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä\noli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.\n\n\"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä\nnuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää\nole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan\nmitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa --\nettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman\nraukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin\nnuorempana, täytyy olla tieto että on joku -- nainen -- jolle hän on\narvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin\non, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa\nelää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää\n-- -- Se on mahdotonta.\n\n\"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä\nistutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia\nkallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli\npuutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka -- --\n\n\"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana,\nillat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita.\nSaisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi\najatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden\ntoivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen,\njoka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin\nvirtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa\npohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi.\"\n\nHän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan\npannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti\nmieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian\npitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten\nloppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän\nhuokasi sentähden. Ja muutenkin -- -- Tarttui taas kynään ja aikoi\nkirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää\nkädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan\njuurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti\npäiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman\nkierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas\nkävelemään.\n\nÄsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin ja\nPieliskylän opettajan kihlausilmoitus.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei\nhänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta.\nUsein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen\nLauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja\ntöitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia,\nsillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita\nhyvin usein.\n\nNyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja\nteki työnsä -- hyvin kylläkin, mutta -- --\n\nIsästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli\njälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä\nentistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta\nettä Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen\nseuraa hänen toimiaan.\n\nMikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain\ntavalla -- --?\n\nPitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja\nkyllästyneeltä. Isä huokasi.\n\nOnhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten -- Hyvinkin\npaljon -- Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?\n\nJälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.\n\nMutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta\njuoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne\nkyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. -- Niinpä sieltä\nHakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin\nennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei\nhän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta -- --\nJa tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria\ntulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta\ntuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin\njyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli\nnyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä\nluujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta\nkun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.\n\nKerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä\naijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.\n\nSen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.\n\nJonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille\nsanomaan:\n\n-- Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?\n\n-- Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin -- poika\nparka.\n\n-- Ei se sanonut sairaskaan olevansa.\n\n-- Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.\n\n-- Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä\nalakuloisena.\n\n-- Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.\n\nKumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.\n\n-- Olisikohan se jonkun tytön takia --? sai äiti vihdoin sanoneeksi.\n\nSitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain\nsellaista olla.\n\nTämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta\nnuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään.\nToisinaan taas teki mieli tiuskaista: \"Pane helvettiin tuo\nmököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!\"\n\nKummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.\n\nLaurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän\nvain jutusteli:\n\n-- Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin\nottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja\nminä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme\nsängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä\nvahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin\nportaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista\nheinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma\nse saa meille röökätä ja rustata -- keittää nisukahvit ja ryynipuurot\nja jos mitkä sopat ja pallerot.\n\nTällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä\nseurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän\nsaavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi\ntällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän\nmistään. Veltosti vain hymyili.\n\nTodellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon.\nEipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia.\nReipas ja vankka työmies -- kun vain on sillä tuulella että ottaa\nitsestään irti. Mutta sittenkin -- Niin mahdoton kylällä hyppäämään,\nettä jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada\nniin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten\nsairastaa \"maanantaitautia\" joka päivä. -- Tiedä, mikä siitä pojasta\noikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta.\nSattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse.\nTiedä -- vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen\nvastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka\nja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla\naikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa,\nylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien\nhalveksintaa osottava sävy.\n\nAatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin\nseurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin\nkuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa.\nMaksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta\noli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa\npaperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla\nja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan\nsisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet\nLaurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan\nhyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään\nvetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului\nsiihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman\ntietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta\nja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä\nmieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä\nsukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.\n\nKirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun,\nja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus\nsanoa:\n\n-- Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.\n\n-- Tphy -- khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan\nkaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi.\nPaiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut\nkotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin\nnousemaan.\n\nTämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo\nveressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän\nepäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin\nosittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin.\nJa oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää\nniinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti\nuhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla\nhalveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä\nheistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.\n\nNiilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä\nja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään.\nNäytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin\nsai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui\njonkun suututtamaan.\n\nHän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet\noikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden\ntyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin \"rohkea\" -- pimeällä aikaa.\nJo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan,\neivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin\nlisääntyneet.\n\nLauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin\nsanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä\nvalistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta\nminkäs hän sille tekee --! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa\ntukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri\njo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta\nsellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin\neikä sen pitempiin puheisiin antautunut.\n\nNiilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki\nLaurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he\nmakaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia\nsänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin,\neikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. --\nNäistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan.\nParemmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta\nkertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon\nkanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa\nrenkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään\nnukkui tai -- illalla -- lähti kylälle.\n\nTämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että\nmitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä.\nJa tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa\nmoittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa -- --\n\nJa -- --\n\nKuka sen sitten tietää, että elää niinkuin hän elää on oikein ja\nhyvä, ja elää niinkuin Niilo, väärä ja paha --? Entäpä jos onkin\npäinvastoin? Entäpä jos Niilo elääkin oikealla tavalla ja hän ja muut\nhänenlaisensa elävät väärällä tavalla? Huolettomampi ja reippaampi\nNiilo vain joka tapauksessa on kuin hän. Viheltelee ja rallattelee\nmennen tullen ja antaa päivän luistaa toisensa perään. Tuskin\ntietääkään että elämässä on ristiriitoja ja surujakin.\n\nSen kesäjuhlapäivän jälkeen tällainen ajatus alkoi Laurin mielessä\nasustaa. Hän melkein kadehti Niiloa ja nurisi kohtaloaan, joka oli\nhänet ajanut sille raiteelle, jolla hän nyt oli.\n\nHän oli pyrkinyt elämään hyvin ja pyrkinyt taistelemaan pahaa\nvastaan. Ja mitä on hän sillä voittanut?\n\nTuskaa, toivottomuutta, elämäntyhjyyttä -- --\n\nSydäntä käänsi villisti kutitteleva halu oikein ilkeästi nauraa\nvasten naamaa Annille ja kaikelle mitä oli ennen hyvänä pitänyt. Pään\npanivat sekaisin veren villeimmät voimat. Ne yllyttivät hurjassa\nvauhdissa suin päin syöksemään elämän pohjattomimpaan likalätäkköön.\nJa rypemään itsensä oikein perinpohjin. Ja näyttämään pitkää\nnenää ja irvistelemään entiselle elämälleen, Annille, tekemilleen\nvaloille ja kaikelle mikä yritti estää häntä sinne liejukkoon\nheittäytymästä -- -- Ja kääntää kaikki nurin ja sulloa kaikki\nsekaisin yhdeksi herran sileäksi -- --\n\nPari yritystä hän teki siihen suuntaan. Sitten hän inhoten käänsi\nselkänsä kaikelle sellaiselle.\n\nHänen terveenä säilynyt vaistonsa heräsi ja sanoi, että jos mikään on\nraukkamaisuutta niin on sitä loasta lohdun etsiminen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui\nhelakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset\nlauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt\nvain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan\nnäköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja.\nHeinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea\nkuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä\nvain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.\n\nNiittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä\nkesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan,\nmikä taas kylvi nurmen kynnökseen.\n\nLeppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä.\nLauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä\nvihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin\nosa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle\nkesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja \"koetetaan häneen\nnyt ostaa niitä luujauhojakin\" oli isä sanonut.\n\nKynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo\nolivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi\nruunalla -- Niilo oli ristinyt sen Pekaksi -- seitsenpiikkistä\njousiäestä, Niilo tammalla -- sen oli hän ristinnyt Ullaksi --\najoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa\nrallattaen.\n\nJälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä\nuudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut\nitsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.\n\n-- Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli\nvalmiiksi.\n\nNiilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja\noikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu\nylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.\n\nLauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla\nniittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne\nvilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti.\nAhnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa\ntuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo\nmakasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon\nkuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.\n\n-- Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri\nsanomaan. -- Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat\nkoteroon. -- Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän\naikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi.\nSanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla\nolisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, -- muut jos ei\nvarikset.\n\n-- Vaikka -- onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään\nmuuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa -- muut jos ei\nvarikset -- --\n\nRaskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne\nkierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki\nsieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni\nsileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan,\ntoiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan.\nToisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään.\nJotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun\nsamassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan\npohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli\nepätoivoista hukkuvan taistelua.\n\nYksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään\nsillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta\nkynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta\nvastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton\nmataminen vain on edessä.\n\n-- Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.\n\n-- Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on\nihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja\nkauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon\neteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin.\nKaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys.\nSilloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella.\nMataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä.\nJoskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa\ntoteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin\nentistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan\npellonpientarelta, eikä pääse ylös -- --\n\nLauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli\nojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään\nmakaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:\n\n-- Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi\nkaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä\nharrastuksia kulutettu nuoruus -- tuo liejuinen oja on paheissa\nkulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon\ntuskain raatelema iloton vanhuus.\n\n-- Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta\njäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.\n\nLauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein\npurevaa, mutta ei keksinyt.\n\n-- Mikähän sinustakin tulee -- mies raukka? sai vain sanottua.\n\n-- Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.\n\nLauri oli lyöty.\n\n\"Mikäs sinusta tulee?\"\n\nSitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee.\nEilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin\nja sitten tuli kysymys: \"Mihin minulla on taipumuksia\"? niin\nhän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin\ntuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin\nkäsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului:\n\"Tyhjäntoimittajaksi\".\n\nNaurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat\noikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain\niloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan\nenemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.\n\nTyhjäntoimittaja -- -- Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei\nhänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän\nse isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen\nMiska silloin sanoi että \"sinä et ole työmies\".\n\nMikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain\ntyömiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. -- Muutahan ei\nsillä välillä ole, eikä voi olla. -- Siis sellainen syytinkipaapan\npoika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii\neikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.\n\nSellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta\noli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut\nsyytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää\nmiten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa\nja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä\nvelvollisuuksia minkäänlaisia -- -- Sellainen elämä tuntui melkein\nparatiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi\nsiitä nauttimaan.\n\nNyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä\njotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?\n\nTyhjäntoimittajan -- --\n\n-- Huilataanko nyt koko päivä -- vai -- --? kysyi hän Niilolta\nyrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään\nymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.\n\n-- Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja\nvääntäytyi seisaalleen.\n\nHe alkoivat äestää.\n\nLauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja\nennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se\nsillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut\nkäyttää.\n\nMutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain\nnäyttää käyvän. -- Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain\nja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.\n\nPois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen\ntästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan\nelämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta\nmuuten ei mitään.\n\nOlihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi\nmaanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui\nrikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta\nmaanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli\nollut tuleva koti, yhteinen koti _hänen_ kanssaan. Kun tämä koti\nkaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän\nyritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan\ntarpeetonta.\n\nHän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on\nmahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä,\ntoinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä\nvarten että saisi emännän taloonsa -- Ei ikinä! Ennen vaikka mitä.\nSehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että\nsaisi itselleen naisen. -- -- Jos hän joskus naimisiin menee, niin\nmenee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä\ntuskin hänelle enää tulee -- -- Hänellä on se aika kerran ollut,\nja tuskin se toista kertaa enää tulee -- -- Nyt se ainakin tuntuu\nmahdottomalta. Ja etsimään sitä -- siihen hän ei rupea. Se saa tulla\nhänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.\n\nHenkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan -- tältä\nkannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon\nmuuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja\nvuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin\non, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä.\nVoipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä\nyleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään.\nYksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei\nmitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku\nläheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten\nvastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa\nelämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden\nkanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis\nja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi\npoissa -- -- Halua maanviljelykseen sinänsä -- sitä hänellä ei ole\nvähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan.\nEikä rupea yrittämäänkään -- -- Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse.\nOnhan heillä Niilo -- --\n\nPois täältä -- turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin?\nSeminaariin -- --? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään\ntosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen --?\nJa jos ei siitä sittenkään tulisi mitään -- -- Vaikka käyväthän monet\nvielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja\ntuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha\nmihinkään. Kun vain on tulta veressä.\n\nTulta veressä -- --\n\nEikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen\nsaamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään\nmitään.\n\nEi täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.\n\n-- Hm -- -- Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta\nsiellä -- tulisiko sielläkään parempaa -- --\n\n-- Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin\nkävisi samoin --?\n\n-- Kun ei ole tulta veressä -- --\n\nÄkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa\nirti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. --\n\nPäivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja\nmuurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni.\nMato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki\nettä se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt.\nHeittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta\nirti ei se päästänyt.\n\n-- Kas niin -- pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.\n\nJa muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää\nheitellytkään itseään.\n\n-- Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri\nkatsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.\n\n-- Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä\nse oli vääryys. -- Mikä on oikeus? -- Ihminen sanoo että niittymato\ntekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato\nsanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät\nniityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat\nkumpikin asiaa oman etunsa kannalta. -- Mahtaako maailmassa muuta\noikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?\n\nHän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti\nsamassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään.\nKatsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä,\nnäytti olevan valveilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt\nkylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja\nlaikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.\n\nMitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo\npuolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä\nvain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi\nlakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin\nvälisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:\n\n-- Kun Niilollakin on jo vasituinen!\n\nLauri söi vain eikä sanonut mitään.\n\n-- Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen\nlakaisemisensa.\n\nÄiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. -- Lauri\nvain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi\nsuuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.\n\n-- Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa\nkyseli, sanoi äiti taas.\n\n-- Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi\npöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, -- vaikka jo tulisivat kihloilta!\n\nÄiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.\n\n-- Kah -- --! Kun oikein suuttuu -- --! Vanhapoika -- -- sanoi ja\nrupesi jälleen lakaisemaan.\n\nLauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen.\nSitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen\nkertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi\nkelvata.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran\nvirastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei\nollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa\nheinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski\ntulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.\n\nHeti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran\napulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja\npyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta\nhuoneesta ja istuutui seuraa pitämään.\n\nLauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon.\nSalavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin\nolleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.\n\n-- Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin\nmyöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.\n\n-- Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen\nniittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.\n\n-- Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin\npalsta pikkuinen, nauroi maisteri.\n\n-- Niin -- Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa\nmuuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:\n\n-- Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu\ntoisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa\ntalonpojaksi.\n\n-- Ohoo!\n\n-- Minä en oikein tiedä -- -- Olen ollut enempi vastaan -- ainakin\ntähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?\n\nRouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut\nvastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella\nsanoi:\n\n-- Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on\nheidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että\nsivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.\n\n-- Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan\ntottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?\n\nRouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena\nuseammankin kuin yhden kerran.\n\n-- Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys\nniillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset.\nPois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.\n\nVikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:\n\n-- Niin.\n\n-- Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat\nosaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja\nkuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa\nkuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa.\nEdistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin\ntarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja\nrouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin\nherrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet\nhoitavat.\n\n-- Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan\npitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.\n\n-- Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan\nmaanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin.\nTyöntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät.\nNyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta\nsilloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.\n\n-- Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja\nolisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta\nja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa\nja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta\nlähemmin siihen tutustua.\n\n-- Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa\nsellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin,\nniin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton\ntulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään\nmuuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi\nkeittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se\ntaasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.\n\n-- Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi\ntehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että\nmaanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan.\nMutta en minä tiedä.\n\n-- Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen.\nTalonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän.\nTyöt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi --\nkun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet.\nEttehän te mitään palkkaa saa?\n\n-- E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.\n\n-- Niin, sanoi maisteri.\n\n-- En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään\nantautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi.\nJa kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni\non jotain sellaista -- en tiedä kuinka sen oikein sanoisi -- jotain\nsellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää\nhengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin\nmaisteriin.\n\n-- Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei\nse mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet,\neivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät\nosaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on\nluonnollista.\n\nNyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa\nviime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan\nnuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa\nedustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä.\nAivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat\nvesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen\nparin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat\nkorttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle\nläiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää\ntoisilleen.\n\nYksi näistä herroista oli tämä maisteri -- --\n\nJollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt\nhatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt\nasiansa toimittamatta. --\n\nUlos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa\npilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin\nmaisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen -- ja\nkaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.\n\nHänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon\nlöi.\n\nYksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen\nloukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle ja _heille_ --\ntalonpojille -- heitti.\n\n-- Talonpoika ei tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet -- --\n\nTaas oli hän irroittamaisillaan kätensä pyörän ohjaustangosta\niskeäkseen nyrkillään jotain -- --\n\nHäntä melkein itkuun saakka harmitti saamattomuutensa. Kun ei saanut\nsanotuksi sille -- -- pirulle -- --\n\nÄiti oli opettanut että herroille pitää nostaa lakkia, ja hän oli\ntähän saakka tätä neuvoa seurannut.\n\nTälle maisterillekin hän oli lakkia nostanut -- -- Mutta tästä alkaen\nhän ei lakittele ketään --! Ja maisterille hän rupeaa kääntämään\nselkänsä -- --!\n\n-- Talonpojan elämässä on raskasta ja painostavaa ja hengen vapaata\nlentoa ehkäisevää, mutta talonpoika ei parempaa tarvitsekaan, se\nsanoi -- -- Vai niin -- -- Suurkiitos -- -- Herra maisteri tarvitsee\nparempaa, sellaista että henki jaksaa lentää viinapullon suulle ja\nkorttipöydälle ja muualle yhtä huimaavan korkealla olevalle. Ja\ntalonpojan hengen ei tarvitse jaksaa minnekään. Vatsassa vain saa\nloikoa leipä-, peruna- ja silakkapurun seassa -- -- Talonpoikaiselämä\nlevisi hänen eteensä kuin harmaa alakuloinen suo. Toiset eivät\nollenkaan huomaakaan että ollaan suossa, eivätkä siis osaa pyrkiä\nsiitä poiskaan. Toiset tajuavat missä ollaan ja ponnistelevat\npäästäkseen suosta irti, mutta eivät jaksa kyllin lujasti tempaista\nja aina tarttuvat jälleen kiinni. Jotkut pääsevät irti ja lentävät\ntiehensä. Siellä täällä on joitakin, jotka tässä suossa ovat\nvalmistaneet itselleen vakavan ja lujan pohjan, jolla seisovat. Niin\naikoi hänkin tehdä -- -- Mutta ei jaksanut. Ja nyt on hän kaulaa\nmyöten suossa -- -- Nyt hän aikoo jälleen siitä nousta ja lentää\ntiehensä -- -- Miksei hän ole siihen oikeutettu yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin? -- -- Eikä hän mennäkseen mene niinkuin niin moni\nmuu. Vielä hän tulee takaisin uusin voimin ja kaikin puolin hyvin\nvarustettuna, nostamaan niitä, jotka nyt tylsästi eteensä tuijottaen\nsuossa rämpivät.\n\nItselleen ja Annille hän sen varman pohjan aikoi valmistaa. Mutta\nAnni löysikin toisen, sellaisen, jonka kanssa pääsi lentämään suolta\nkokonaan pois -- --\n\nHän oli joskus ajatellut, että jos se Anni menikin opettajalle vain\nsenvuoksi kun se oli herra. Nyt oli hän siitä melkein varma. Anni on\ntajunnut talonpoikaiselämän harmauden ja pyrki siitä vapautumaan tätä\ntietä.\n\nEi Lauri voinut eikä tahtonutkaan Annia siitä moittia. Jospa hän vain\nlöytäisi onnensa sitä kautta -- --!\n\nKatkeralta vain tuntui, kun se talonpoikaiselämän masentavuus ja\npainostavuus joka taholta kiertää hänen onneaan särkemään -- --\n\nJa kun se maisteri kehtasi sanoa, että talonpojille se ei mitään\nmerkitse, ja etteivät he tarvitsekaan parempaa -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiin päästyään Lauri heti riisui vaatteet päältään ja meni sänkyyn.\nMutta uni ei tullut. Äskeiset kokemuksensa olivat saattaneet hänen\nmielensä niin vilkkaaseen liikkeeseen että nukkumisesta ei tullut\nmitään.\n\nHetken aikaa vuoteella kiehkailtuaan hän nousi ylös, veti housut\njalkaansa ja asettui pöydän ääreen istumaan. Pöydällä oli paperiarkin\npuolikas ja kynä. Hän veti paperin eteensä ja muutamia vuosilukuja,\nnimiä ja ajutuksettomia kiemuroita piirrettyään kirjoitti:\n\n_Parannussaarna_.\n\nVeti viivan alle ja sitten kirjoitti:\n\n_Teksti_:\n\nVeti taas viivan alle ja sitten taas kirjoitti:\n\n-- Minulle, ehta maalaiskollolle, sanoi kerran muuan herrasmies päin\nsilmiä näin:\n\n\"Talonpojille se maanviljelys kyllä kannattaa. He kun eivät tarvitse\nmuuta kuin ruuan ja vaatteet.\"\n\n_Saarna_:\n\n-- \"Eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.\"\n\n-- Hm -- hmm -- öhöm.\n\n-- Tämä oppi ei ole mitään virran mukana tullutta eikä mitään tyhjää\ntuulen pieksämistä. Autuaasti edesmenneet isämme sen jo tunsivat ja\nsitä elämässään noudattivat. Kun pappi kinkerillä kysyi: \"mikä on\nvanhempain velvollisuus lapsiaan kohtaan?\" vastasivat he: \"ruokkia ja\nverhota\", laskivat ristiin pannut kätensä polvien päälle, sylkäsivät\nja sitten arvokkaan näköisinä sulkivat suunsa. Millä ruokkia, sen he\nedestoivat syvää vatsanvaatimusten tuntemusta ilmaisevalla lauseella:\n\"silakka ja puuro on talonpojan ruokaa\".\n\n-- Näinä viimeisinä päivinä, jolloin niin paljon murjaaneja oppeja ja\nvääriä profeettoja keskellemme noussut on, on moni isäin säädyistä\ntaammaksi joutunut ja monilta ylönkatsotuksi tullut. Niinkuin myös\ntämäkin jalo ja ylevä oppi on monen mielestä vähäarvoiseksi löytty.\n\n-- Mutta jos me tahdomme että siunaus ja onni kansamme askeleita\njohtaisi kaikilla sen teillä, tulee meidän kunkin itse kohdastamme\njälleen tämä oppi kunniaan ja arvoon kohottaa, ja sitä kuulla.\n\n-- Kuule sitä sinä talonpoikaisnuorukainen ja neito, jonka rinnassa\nkaiho ja kaipaus asuu ja suuri into korkeisin asioihin palaa! Kuule\ntätä ja tukahuta kaihosi, sammuta sielusi tuli -- tapa sielusi! Mitä\nsinä sielulla teet! Et sinä tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.\n\n-- Kuule sitä sinä joka käryävän lampun valossa, toisten jo\nnukkuessa, sielusi nälkää tyydyttää koetat, jonka pyhin unelma on\nunelma -- saada kerran itse ostaa kirjoja itsellesi! Kuule tätä ja\nheitä herjat huolesi! Mitä sinä kirjoilla! Ruoka ja vaatteet sinun\nosasi on.\n\n-- Kuule tätä sinä, joka ympärillesi kaunista ja itsellesi iloista\nluoda tahtoisit! Kuule tätä ja tyydy! Kauneus ja ilo kuuluvat muille,\nei sinulle, joka olet talonpoika. Ruokaan ja vaatteisiin saakka kun\npääset, niin älä ylemmäksi pyri!\n\n-- Kuule tätä sinä, joka napiset ja syvää mielikarvautta rinnassasi\nkannat sentakia kun koko elämäsi kuluu ruuan ja vaatteiden\nhaalimiseen! Kuule tätä äläkä napise! Sinä olet oikean osasi saanut.\n\n-- Te talonpojat, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin koko kuin\nkahdeksasosa-manttaalin omistajatkin, kuulkaat tätä, älkääkä napisko\nja napisemisellanne kirousta kansamme päälle vetäkö! Älkää napisko,\nmutta kiittäkää aina ja kaikkialla! Ja koska vatsanne ruuasta täysi\non eivätkä vaatteenne ole repaleissa, niin tanssikaa ja hypätkää\nkuin nuoret peurat! Silloin te olette niinkuin teidän tuleekin olla,\nsilloin teistä pidetään ja hyväillen poskelle taputellaan -- ja teitä\nnenästä vedetään ja takanapäin teidän yksinkertaisuudestanne leikkiä\nlasketaan -- --\n\n-- Tuli taas yksi kirjoitus seuralehteen, hymähti Lauri ja meni\ntakaisin sänkyyn.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSunnuntaina oltiin Alitalon Hildan luona. Leikittiin ennustuspeliä\nennustuslapuilla.\n\n-- Tästä pitävät akat enimmin.\n\nSe tuli Katajiston Maijulle.\n\n-- Sepä hyvä on kun akat tykkää. Silloin sitä aina tulee toimeen,\nihaili Maiju.\n\n-- Ennusta!\n\n-- Noo -- tästä tykkää pojat tai tytöt.\n\nSe tuli Alaniemen Miskalle.\n\n-- Hyhhym, pani Miska. -- Pojat tykkää. -- -- Jokos mun piti ennustaa\nsitte? Mitäs minä nyt sanoisin?\n\n-- Sano vaikka mitä.\n\n-- Tälle tulee kaksi liikavarvasta.\n\nSe tuli Raittisen Lyylille.\n\n-- Varusta hyvä ihminen lääkettä ajoissa niin kauan kuin itse pääset\napteekkiin, sanottiin Lyylille yleisen naurunhelinän sekaan.\n\n-- Kyllä. -- Tämä ei välitä muusta, kun vain saa syödä ja nukkua.\n\nSe tuli Leppirannan Laurille ja höystettiin vilkkaalla naurulla.\n\nLaput loppuivat, ja juuri samassa toi Hilda kahvia.\n\n-- Oikeastaan pitäisi tytöille tarjota ensin, mutta kun nyt on näin\ntuttu joukko, niin minä menen vain järjestyksessä ja tarjoan Laurille\nensiksi, selitti Hilda.\n\n-- Järjestyksen vuoksiko vain? Onhan siinä jotain muutakin,\nveitikoitsi Lauri.\n\n-- On on -- on siinä jotain muutakin, mutta minä en meinannut näin\njoukon aikana sanoa, myönsi Hilda samaan tapaan.\n\n-- Sitä minäkin. Kiitos.\n\nHilda siirtyi Katajiston Maijulle tarjoamaan.\n\n-- Kyllähän Laurille saikin ensimäiseksi tarjota, se kun ei perusta\nmuusta, kun vain saa syödä ja nukkua, sanoi Laikkolan Vihtori.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Ennustuslaput sanoivat, eivätkä ne valhettele, totesi Vihtori.\n\n-- Kyllä ne toisinaan valhettelevatkin, vastusti Lauri ylen suurta\nvakavuutta teeskennellen. -- Vaikka -- enpä tiedä liioin -- Niin\nse sanoi maisteri Valonen, se Asun uusi kesävieras minulle, ettei\ntalonpoika tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.\n\n-- Koska se sulle niin on sanonut?\n\n-- Viime torstai-iltana pappilassa.\n\n-- Pappilassa! Se poika on jo ollut pappilassakin. Kenen kanssa?\n\nSiitä sukeutui leikinlaskua pitemmältäkin.\n\n-- Oikeinko todella se maisteri sanoi sulle sillä tavalla? kysyi\nMiska, kun leikinlasku alkoi tyyntyä.\n\n-- Oikein todella.\n\nKummastelevia hymähdyksiä kuului.\n\n-- Se on tämä meidän herra maisteri yksi niitä herroja, jotka silloin\nviime talvena siellä junassa korttia pelasivat, kun sinne kokoukseen\nmentiin, sanoi Lauri Katajiston Maijuun kääntyen.\n\n-- Onko? No minä olen ajatellut ja ajatellut että missä olen tuon\nherran ennen nähnyt, kun se on olevinaan niin tutun näköinen. Vai\nniitä se on. Juoppo.\n\nToiset utelivat tarkemmin, ja Maiju ja Lauri kertoivat. Lauri kertoi\nsitten vielä pappilakokemuksensakin. Sen jätti sanomatta mitä varten\npappilassa oli ollut.\n\nAlaniemen Miska sitten rupesi kertomaan, miten hän kerran meni\nHallismäkeen. Siellä oli silloin kotona se Jussikin, joka toissa\nvuonna pääsi seminaarista ja nyt on opettajana siellä -- missä se nyt\ntaas olikaan --\n\nJoku toinen muisti.\n\n-- Niin siellä. Se oli silloin kotona, ja sitten siellä oli Venttäsen\nmaisteri, tai ylioppilas se taitaa vasta ollakin, ja Kirkonkylän\nosuuskaupanhoitaja ja sitten Anska, Masa ja minä. Eikä mitään\nmuuta tehty koko aikana kuin korttia pelattiin. Niin että minä jo\najattelin, että tekeeköhän herrat, tai miksi niitä sellaisia sanoisi,\ntätä ominensakin ollessaan, vai silloinko vain kun meikäläisiäkin\non mukana. Silloin ne ainakin jo pelasivat kun minä menin ja jäivät\nvielä pelaamaan kun minä läksin pois.\n\nJoillakin toisillakin oli samantapaisia kokemuksia kuin Miskalla.\nVarmaan ei kukaan tiennyt pelaavatko herrat keskenäänkin vain\nkorttia, mutta heikäläisten kanssa ollessaan eivät tee muuta kuin\nsitä, ellei mitään erityistä asiaa satu olemaan.\n\n-- Ja sellaisille meidän pitäisi nostaa lakkia -- korttipelureille --\nheitti Lauri.\n\n-- En minä ole ainakaan kahteen vuoteen herroille lakkiani nostanut,\nenkä nosta, jos ei kerran muillekaan tarvitse nostaa, sanoi Miska\nvakaasti.\n\n-- Pojat tuntuvat saaneen huonoja kokemuksia herroista, pisti\nLaikkolan Vihtori ja meni piirongilla olevia pikkuesineitä\ntarkastelemaan.\n\n-- Ne on sellaisia kokemuksia, että kun niitä vain muutamallekin\njokukin kerta sattuu, niin talonpoikainen herrasväen kunnioitus\nmuuttuu talonpoikaiseksi herrasväen halveksimiseksi, vakuutti Miska.\n\n-- Ja juopa talonpoikaisväen ja herrasväen välillä jää aina\navonaiseksi, lisäsi Lauri.\n\nSiitä syntyi hetkisen äänettömyys. Katajiston Maiju sen lopetti\nsanomalla:\n\n-- Mistähän ne sen päättävät -- niinkuin se maisterikin, ettei\ntalonpoika muuta tarvitse kuin ruuan ja vaatteet?\n\n-- Tottakai siitä kun meillä ei paljon muuta ole.\n\n-- Mutta osottaako puute sitten, että ihminen ei tarvitsekaan sitä\nmitä häneltä kerran puuttuu.\n\n-- Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.\n\n-- Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin\nkyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.\n\nToiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.\n\nLaurin mielessä välähti kuva.\n\nJos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin\nsilloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo\njulki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa\nasuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin\nruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen\nhän tekee.\n\nTuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut\noikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä,\nja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän\nkaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa\nelämän suuressa oikeudenkäynnissä.\n\nKeskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun\nluonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona\notteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.\n\n-- Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä\npystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. -- Siin' on sulle! Hän\nnappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi\nsiinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.\n\n-- Peijakasta kun on pahasisuinen!\n\n-- Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.\n\nVihtori koetti hyvin hellävaroen painaa sitä milloin yhteen, milloin\ntoiseen asentoon, mutta aina kun hän päästi irti, kohosi ukko heti\npystyyn, pudisti päätään ja katsoi tuimasti eteensä.\n\n-- Ei siihen pysty lempeys, ei ankaruus. Huonosti kasvatettu --\nhuonosti kasvatettu, huokasi Vihtori.\n\n-- Annappa minä koetan, sanoi Hilda ja meni piirongin luo. Hän sai\nukon heti pysymään makuulla.\n\n-- Kah! pääsi Vihtorilta.\n\nSiitä puhkesi taas naurua ja leikinlaskua pitemmältäkin.\n\n-- Tulkaa ennustamaan! Minä olen jo sekoittanut ja jakanut laput,\nhuusi Lyyli pöydän luota kesken naurua.\n\nVähitellen keräännyttiin jälleen pöydän luo.\n\n-- Lauri alottaa.\n\n-- Sama se -- -- Tämän kauneimmat unelmat toteutuvat.\n\nSe tuli Laurille itselleen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nLeppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.\n\nRantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren\ntyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi\nmeni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä\nedes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova\ntyövoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.\n\nSyksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu\neläkkeelle.\n\nLauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja\nsalaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee.\nEnsin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa\nsuuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi\nhänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli\nkantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi\nolevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.\n\nSitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon\ntaipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän\ntiesi.\n\nMutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on\nasiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää\nkuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään\nsitä mitä tekee.\n\nLaurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli\nsaanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.\n\nVasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.\n\nHän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja\näiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan.\nOttaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten\nseikkain järjestämisen.\n\nMutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä\nkuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon,\naivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle\nhyökkäävältä.\n\nEikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.\n\nVasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan\nkolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti\nasian puheeksi.\n\n-- Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä\nkerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia\nvaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin\nkuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.\n\n-- Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä\nhampaitaan puhdistaen.\n\n-- Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?\n\n-- Saa siltä.\n\n-- Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että\nedes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin\npitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?\n\n-- Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.\n\n-- Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta --\nkuinka vain itse tahdot.\n\nLauri ei osannut siihen sanoa mitään.\n\n-- Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla,\nmutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois -- --\n\nÄiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.\n\nLauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.\n\nIsä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen\ntuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.\n\nHeti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja vei\nMarttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousuja\nLaurille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat\nryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.\n\nLauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria\nkuusen taimia aitakarahkoiksi.\n\nHuomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan\ntyöhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! -- Mikä kumma sen\nisänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä\nkouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja\nvastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön\nnyt kun kerran pois aikoo lähteä. -- Ja kyllä minä teenkin! Vaikka\nyöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.\n\n-- Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?\n\nHän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan\nmetsänrantaan.\n\n-- Tehköön kuka tahtoo.\n\nJälleen alkoi hän hakata.\n\n-- Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä\nsaa minun koulukustannukseni suoritetuksi?\n\nKirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui\njonkillainen lamaannus.\n\n-- Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta.\nMikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin\nmonta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä\nsitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista\nkarttavan -- -- Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.\n\nHän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois.\nAurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi\nja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa\nmuutti hän kamariin makaamaan.\n\nNeljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne.\nLauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein\njuhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille\nistumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:\n\n-- Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?\n\n-- Viikko ensi tiistaista.\n\n-- Hm -- --\n\nOltiin vähän aikaa hiljaa.\n\n-- Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin\nkuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.\n\nIsä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.\n\n-- Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.\n\n-- Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa -- -- Ja milläs\nminä sinun koulusikaan muuten maksan -- --\n\nIsän ääni sortui kesken.\n\nKuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni\nvinnille kesäkamariinsa.\n\nSeuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.\n\nHänen elämänunelmansa oli taas särkynyt -- juuri silloin kun se oli\ntoteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät\nisän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa\ntietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain\ntunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten\ntulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä\nhänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja\niloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella,\nvanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai\nmissä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan\nvetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin\npelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää\nettä herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän\nitseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja\nmonen muun sanotaan tekevän.\n\nJa vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi\naina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja\nvirkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain\nvähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman\nsydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina\nolemaan.\n\nJa nyt ajatellaan talon myöntiä -- kodin myöntiä ja kotiseudun\nmyöntiä -- -- Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on\ntämän ajatuksen aiheuttanut -- --\n\nLaurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen\nrintansa päälle laskettu tukahuttava paino.\n\nHän tuijotti mustaan tyhjyyteen.\n\nLiikahti ja alkoi jälleen elää.\n\nLoiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.\n\n-- Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.\nIsän omaisuuttahan se on -- -- Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.\n\nHän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki\nsilmänsä.\n\nHänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa\nkulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli\ntöyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt\nja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne\nretkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin\nsattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa\nkeltaisella homeella painettu sanat: _Kirjatoukka_. Hän sattui\nnäkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.\n\nHän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse\ntuijotti kattoon.\n\n-- Huutokauppa -- --\n\nTänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja\nlännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä,\nvuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät\nkaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja -- -- Sanovat että siihen se\nmeni se Leppirannan Laurinkin maahenki --. Naurahtavat taas ilkeästi\nja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen -- -- Hikisin\nnaamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä\nmärkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän\nluona -- _pöydän luona_ -- ruokottomuuksilla työtään höystävää\nvasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.\n\n\"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet\nkauppahuoneeksi.\" -- -- Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut\nryövärien luolaksi -- -- Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten\nraiskaajien käsissä -- --\n\nJa se on hänen syynsä -- --! Hän yksin on siihen syypää!\n\nLauri ponnahti lattialle.\n\nHänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun\nalla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.\n\nLiekö kohtalon johdatusta -- kiusantekoa -- vai mitä lie, kun\nse Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne\nraadeltavaksi.\n\nRaadeltavaksi -- --?\n\nNiin juuri: raadeltavaksi, silvottavaksi, kahtia halaistavaksi -- --!\n\nEikö ihminen koskaan saa tuntea itseään eheäksi ja nauttia ehyttä\nelämän onnea --! -- Ainako pitää valita: joko -- -- tahi? Pitääkö\nihmisen aina tappaa osa itsestään ja jäädä elämään puoli-ihmisenä?\n\nJärki tiesi: pitää. Sydän kuohui: se on väärin, se on hirmuinen\nvääryys!\n\nEikö todellakaan muuta mahdollisuutta ole? Edes hänellä --?\n\nHän istui pöydän luo käsi poskella miettimään.\n\nMitään muuta mahdollisuutta ei ole. Isä ja äiti ovat vanhoja. Mitä he\ntalolla tekevät. Eivät he jaksa sitä hoitaa. Helpompi heidän on elää\nilman taloa. Ja milläpä se isä minun koulukustannukseni maksaisi, jos\nei taloa myö -- --\n\nEi. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko luopua synnyinkodistaan\nja lähettää se maailman markkinatorille kaupattavaksi, tahi luopua\nkoulu-unelmista. Molempia ei saa pitää.\n\n-- Kummastako luovun?\n\nKoko huone tuntui henkeä pidättäen odottavan vastausta.\n\nLauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.\n\n-- Mitä pitää tehdä?\n\n-- Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon,\nraastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta\nkartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen\nmetsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan\nkuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten\nsaisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten\npirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois\n-- uutta taloa nylkemään.\n\n-- Minä -- tämän aiheuttaja -- harhailisin maailmalla kuin rikoksen\ntehnyt. -- Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna,\njuuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä -- --\n\nHän viskasi peiton pois kasvoiltaan.\n\nTänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle,\nja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes\njälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät,\ntupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut\njaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen\nkun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla\nmaksuun.\n\nJospa se Supelan Katri -- --\n\nPosket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.\n\nKun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa.\nToinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa\nsaleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti\nrauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa\n--. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti\nnäivettyneenä ja lakastuneena, ja _siitä syystä_ levollisena,\npaljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa\npelloilla, metsissä ja riihellä.\n\nKumman näistä valitsisi?\n\nKumman näistä valitsisi -- --?\n\nSiihen töksähti ajatus kuin läpipääsemättömään kallioon.\n\nJa siihen se töksähti aina. Sen läpäiseminen oli aivan mahdotonta.\nAina kun sitä yritti tupertui ajatus ja toinnuttuaan luisui sivuun.\n\nHän ajatteli paljon näinä päivinä. Ajatteli ja joka ilta kirjoitti\npäiväkirjaansa.\n\nEräänä iltana hän kirjoitti:\n\n\"Melkein olen siinä uskossa, että ihmisen, joka koko sydämellään\njaksaa innostua talonpoikaismaanviljelykseen, täytyy olla joko\nerinomaisesti jalomielinen tai sitten tyhmä. Niin jalomielinen\nettä jaksaa kärsiä sen, kun pitää luopua niin paljosta sellaisesta\nmikä muilla on joka päivä saatavissa, niin jalomielinen, että voi\nuhrautua muiden hyväksi, tai sitten niin tyhmä, ettei tällaista\nuhrautumispakkoa näekään.\n\n\"Minä en ole kumpaakaan. En ole jalomielinen enkä vallan tyhmäkään.\nEnkä siis jaksa tähän elämään innostua koko sydämelläni.\n\n\"Muuten minusta tuntuu, ettei ole vallan väärä se käsitys, jonka\nmukaan maan yksityisomistus on siveellisesti ja oikeudellisesti\nväärä ja taloudellisesti epäedullinen, sekä koko kansallistaloudelle\nyleensä että talonpoikaisluokalle erittäin. Minä en saa itselleni\nselvitetyksi millä syyllä toinen ihminen on paremmin oikeutettu\nmaata omistamaan kuin toinen ihminen. Maata makaa suuret alueet\nviljelemättä, ja työvoimaa kuluu äärettömän paljon tuottamatta mitään\nhyötyä. Sellaistakin työvoimaa, joka aivan varmaan ryhtyisi tarmolla\nmaahan käsiksi, kun vain voisi sen tehdä yksityisomistajalta lupaa\nkysymättä. Talonpoika saa koko ikänsä raataa ja ahertaa saadakseen\ntalonostossa syntyneet velkansa suoritetuksi. Ja kun hän ne saa\nsuoritetuksi, on hän jo vanha ja jättää talonsa pojalleen, jolle\nalkaa sama taistelu. Niin jatkuu taistelu sukupolvesta sukupolveen,\ntaistelu, jota ei olisi, jos maa olisi yhteiskunnan ja maanviljelijät\nyhteiskunnan vuokramiehiä.\"\n\nSeuraavana iltana hän kirjoitti:\n\n\"Liekö se kehitysopin mukaista täydellisentymistä vai mitä, mutta\nkehityksen yleinen kulku talonpoikaiselämässä näyttää olevan\ntällainen:\n\n\"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä,\nrynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa\nviljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku\nvaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta\nuseampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa\nkantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen.\nSijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus.\nSuku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan\npois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen\ntyön aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa\nhitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi\npysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja\nitsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn\nrappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen\nvastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun\nvarallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku\njaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin\njälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn,\njoka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa\nmaataloudellinen nousukausi.\n\n\"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että\nkun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se\nmyöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa\nniin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai\nvähempi 'vedentuomia'.\n\n\"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa,\nsaavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin -- --.\"\n\nEräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:\n\n\"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se\nnäyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun\nsiihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki\n-- -- Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla\nlämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää\ntalvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas\nsyyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään -- että talvi\nsaisi ne palelluttaa ja rusentaa -- --.\"\n\nJoka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä,\nmonta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut\nratkaistuksi.\n\nHän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen\ntunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne -- ei kelpaa\nmaanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä\nraatelemassa -- ei tule onnelliseksi muuallakaan.\n\nSen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.\n\nAamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys\nasemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon!\nJa silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun\nportaille, heilauttaa lakkia ja -- hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään\nulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!\n\nIltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama\ntaistelu oli alettava uudestaan.\n\nJoskus hän melkein kadehti niitä onnellisia, joilla ei ole kotia,\neikä kotitaloa -- lentoa ehkäisemässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo lauantai-ilta sen maanantain edellä, jonka iltana piti lähteä\nseminaarin pääsytutkintoon. Ja yhä vielä oli Laurilla ratkaisematta\nkumman tekee, jääkö kotiin vai meneekö seminaariin.\n\nNyt se täytyy ratkaista.\n\nSaunasta tultuaan hän vetäytyi kesäkamariinsa ja aikoi oikein\nvakavasti harkita asiaa puolelta ja toiselta. Mutta sotkeutuikin heti\nalussa. Ajatus aivan kuin yritti kiertää tätä kysymystä ja pyrki vain\nmuihin asioihin. Hän pakotti ajatuksensa pysymään tässä asiassa.\nMutta ei siitä mitään tullut. Ajatus seisahtui kokonaan, ja päässä\ntuntui vain kuin taintuneen tyhjä ja kolkko levollisuus.\n\nHän ymmärsi että siitä ei tule nytkään mitään.\n\nJa nyt ei voi luottaa siihenkään että onpahan vielä aikaa. Sillä sitä\nei nyt enää ole.\n\nÄiti oli opettanut että pitää rukoilla Jumalalta apua ja voimaa\nhädässä. Hän auttaa ja hän voi auttaa. Pikkupoikana hän oli useinkin\nrukoillut. Mutta rippikoulun jälkeen ei hän ollut pannut mitään\nhuomiota äidin neuvoihin. Anteeksiantavasti vain hymähtänyt joskus.\n\nNyt hänessä kuitenkin heräsi voittamaton halu johonkin sellaiseen,\nhalu kokonaan luopua omasta tahtomisestaan ja antautua jonkun toisen\njohdatettavaksi.\n\nEi hän pannut polvilleen, ei mitään puhunut, ei edes ajatellutkaan\nsanoilla. Hän vain avasi sydämensä ja nosti sitä painavan kysymyksen\nsieltä pois, jonnekin jonkun toisen harkittavaksi ja ratkaistavaksi.\n\nItse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista\nmyöhempään.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne\nasettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. --\nVastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.\n\nNäin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta.\nHän loikoi vuoteella ja mietti -- tai, ei oikeastaan miettinytkään.\nHän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä\n--. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä\ntoistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin\nkehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa\nollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman\nkeskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin\npäästä ylemmäksikin?\n\nUutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran\ntoteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen\naikansa tullut.\n\nPäivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa,\nvarpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu\navattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa\nturvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo\nhänen mielessään herätti.\n\nHän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei\nhuomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.\n\nVihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.\n\n-- Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.\n\n-- En minä ole.\n\n-- Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?\n\nLauri ei vastannut. Hetkisen kuluttua sanoi:\n\n-- Jos en minä menisi kouluun, niin möisittekö te sittenkin talon?\n\n-- E-een -- mitäs minä siitä sitten möisin, vastasi isä. -- Mutta kun\nsinä nyt kerran olet ajatellut kouluun mennä, niin mitäs tuota nyt\nenää takaisin ottaa. Kyllähän me äitisi kanssa -- --.\n\nÄitikin tuli kamariin juuri kun Lauri sanoi:\n\n-- Minä jään kotiin.\n\n-- Mutta jos sinun tekee mieli kouluun? arvaili isä.\n\n-- Ei minun enää tee mieli. En minä mene kouluun.\n\nÄiti pillahti itkemään.\n\n-- Minne mekin olisimme joutuneet, jos sinäkin olisit meidät jättänyt!\n\nLauri hätkähti. Tätä hän ei ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.\n\n-- Saat heti talon haltuusi että voit ruveta asumaan oman mielesi\nmukaan. Tehdään vaikka huomenna kirjat. Maija saa tyytyä siihen mitä\non jo saanut. Niilolle vain maksat kolme, neljä tuhatta ja meille\nsyytingin niin... puheli isä kylmäverisyyttä tavoitellen.\n\n-- Mutta jos Samppa ja Maija suuttuvat, säikähti äiti.\n\n-- Suuttukoot, kivahti isä. Lauri tässä kuitenkin enimmän on työtä\ntehnyt. Täytyy sekin ottaa lukuun. Ja tottakai sillä Sampalla on\nkaikkea kyllin, kun sen kerran kannattaa virtsaakin hangelle ajaa!\n-- Nuori mies -- --! Sais se olla vähän uudenaikaisempi siinä\ntalonpidossaan ja lukea Pellervoa. Minäkin meinaan sitä ruveta\nlukemaan, kun tästä oikein toivun.\n\n-- Niin, tehkää niinkuin tahdotte, en minä pyydä vastaan olla, myönsi\näiti kädet sylissä tuolilla istuen.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat. Alaiskylän opettaja ne\nkirjoitti, ja Niemisalon kauppias sekä Aappolan vaari olivat\ntodistajina.\n\nHyvästellessä sanoi vaari Laurille:\n\n-- Emäntä meidän vielä pitää sulle hankkia.\n\n-- Siinä taitaa ottaa hietaan, sanoi Lauri.\n\n-- Eikä otakaan! Ja me hankimmekin sen sulle hyvän! Minä vanha\nkosijamies -- ja meidän mamma, se vasta mestari on.\n\nVaari iski silmää, nyökäytti päätään, notkautti polviaan ja jokaisen\nnauraessa meni, itsekin nauraen, ulos.\n\nPorstuassa tuli Marttusen Leena vaaria vastaan. Toi viimeisiä\nneulomuksiaan.\n\n-- Hohhooi, huokasi Leena kun sai kantamuksensa penkille.\n\n-- Hohooi hohooi, huokasi uudelleen. -- Ei suinkaan täällä vielä\ntiedetäkään, että Niinilän vävy se Pieliskylän opettaja on kuollut.\n\n-- Kuollut! Koska?\n\n-- Tänä aamuna.\n\n-- Sus siunatkoon! Millä tavalla?\n\n-- Pyssyllä. Oli pyssynsä kanssa välästänyt, jotta huomenna tästä\nnyt mennään sorsia ampumaan, ja kuinka lie nolotellut kun pyssy oli\nlauennut ja suoraan sydämeen oli mennyt.\n\n-- Jumala siunatkoon!\n\n-- Hjoo joo. Sellaista se on. Ei sitä yhtään tiedä kuinka ja koska\ntäältä pois kutsutaan.\n\n-- E'i!\n\n-- Nuori leski siinäkin jäi. Onni kuitenkin ettei ole lapsia, eikä\nnäytä jotta tulisikaan. Puhuvat jotta -- tässä Leena kääntyi puhumaan\nemännän korvaan ja teki äänensä hyvin kuuluvaksi sipisemiseksi --\npuhuvat jotta ei se Anni ole oikein tästä opettajasta tykännytkään.\nItkeskellyt vain joka päivä. Ja kyllä se raukka niin laihtunut on\nettei sitä oikein enää tahdo tuntea. Ja niin muhkea ja nätti kun se\noli tyttönä ollessaan. -- Taas muutti Leena äänensä sipisemiseksi. --\nMeinaavat jotta joku toinen sillä on mielessä ollut, mutta kuinka lie\ntähän opettajaan sekaantunut.\n\nLauri istui pöydän takana penkillä ja kuuli kaikki.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLeppirannan Lauri oli nyt siis isäntä.\n\nAluksi se häntä omituisesti ikäänkuin hävetti, ja hän olisi antanut\nsen pysyä salassa. Mutta salassakos tämä sitten pysyi. Seurapiireissä\nalettiin häntä kutsua isännäksi, ja tytöt alkoivat tarjoilla itseään\nhänelle emännäksi. Monta rattoisaa sukkeluutta laskettiin.\n\nSe kesä kului loppuun ilman mitään muutosta. Isä toipui pian ja oli\ntyössä niinkuin ennenkin. Sunnuntaisin vuoroin luki raamattua ja\nPellervoa, vuoroin makaili tai kuljeskeli vainioilla.\n\nViljat korjattiin, maat kynnettiin ja Takanevan jo alulle pantua\nraivausta jatkettiin.\n\nTuli talvi.\n\nLauri alkoi perehtyä isäntäarvoonsa. Suunnitelmat alkoivat kypsyä.\nNyt se vihdoinkin tehdään tosi tuparakennuksen kuntoonpanosta.\n\nHe menivät isän kanssa hakemaan hirsiä Hoiskonpalolta.\n\n-- Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa,\nsanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli\ntuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.\n\n-- Katsos nyt -- -- huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa\npuuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.\n\nIsän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri\non kuollut.\n\nVaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne\ntänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä\nkotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt\nliikahtamaan.\n\nLähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan\nkolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin\nruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.\n\nIsä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin\nolla aivan huoletta. -- Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki,\nsanoi hän.\n\nOtettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.\n\nNyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja -- kirjoitella.\n\nVihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi\najatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli\n\"Herrat ja talonpojat\"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle\nkirjoittamansa kirjoitus nimeltä \"Parannussaarna\". Toinen oli vanha\ntaru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.\n\nVielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti\nniiden alle nimen \"Pontus\". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän\noli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti\nitsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli\nniin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa.\nPaksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta\nkatsonut. -- Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle\nkirjoituksia lähettänyt.\n\nSeuraavat päivät kuluivat levottomassa toivon ja epäilyksen\nvaihtelussa. Vavisten avasi hän joka kerta sanomalehden ja etsi siitä\nkirjoituksiaan.\n\nKului pari viikkoa, eikä kumpaakaan kirjoitusta ollut lehdessä. Jo\nalkoi epäilyttää että pettymyskö kohtasi tässäkin -- --\n\nVihdoin tuli \"Herrat ja talonpojat\". Oli pantu pääkirjoitukseksi.\nLauri tunsi päätään huimaavan, kun näki kirjoituksensa painettuna.\nKaiken päivää oli mieliala omituisesti levoton ja ristiriitainen.\nHäntä huvitti ja hävetti yht'aikaa. Hän toivoi ettei kukaan saisi\ntietää kuka Pontus on, mutta samalla hän myöskin toivoi että sen\ntietäisi jokainen. Hän oli hyvillään, kun ei tullut panneeksi\nnimikirjaimiaan kirjoituksen alle, mutta samalla häntä kadutti kun ei\nyhtäkaikki pannut nimikirjaimiaan.\n\nIllalla kun isä ristivalkean valossa veisteli kirvesvartta, äiti\nkehräsi ja renki Jussi loikoi penkillä, luki Lauri sanomalehteä\nääneen, kaiken aikaa miettien, lukeeko omaa kirjoitustaan vai\njättääkö lukematta. Viimein hän luki senkin.\n\n-- Mutta siinäpä vasta sanottiin! ihmetteli isä. Kukahan tuon on\nkirjoittanut?\n\nLaurin teki mieli sanoa kuka sen on kirjoittanut.\n\nIsää ja äitiäkin se varmaan ilahuttaisi. Kuitenkin hän sanoi vain:\n\n-- Ei tiedä.\n\nJa alkoi katsella lehteä muualta.\n\n-- Oikea kirjoitus. Kuka hänet vain lie kirjoittanut, sanoi isä vielä\nja alkoi lasipalasella kirvesvartta raaputtaa.\n\nSunnuntaina aamupäivällä tuli Alaniemen Miska. Ilmoista ja muista\nensin puheltua kysyi Miska Laurilta:\n\n-- Oliko se kirjoitus, se Herrat ja talonpojat, sinun kirjoittamasi?\n\n-- Mistä niin meinaat?\n\n-- Meinaan vain. Se niin hyvin sopii sinun kirjoittamaksesi.\n\n-- Enhän minä sellaiseen kykene, esteli Lauri.\n\n-- Kyllä sinä kykenet. Kun ei se vain olisikin sinun kirjoittamasi,\ntutki Miska.\n\nLauri ei kehdannut valehdella.\n\n-- Se oli hyvä kirjoitus, sanoi Miska painokkaasti. Sitä ovat\nkehuneet paremmatkin kuin minä.\n\nLaurin teki mieli kysyä kutka paremmat hänen kirjoitustaan ovat\nkehuneet, mutta kysymättä se kuitenkin jäi.\n\nIsä kuuli tämän keskustelun, ja Miskan mentyä hän otti kartiinin\nnuoralta sen lehden, jossa Laurin kirjoitus oli, ja luki kirjoituksen\nmoneen kertaan.\n\nSamana sunnuntaina tulevan lehden viivan alla oli toinen hänen\nlähettämistään kirjoituksista. Samassa postissa tuli myöskin kirje,\njossa pyydettiin edelleenkin lähettämään kirjoituksia palkkiota\nvastaan.\n\nElämä tuntui avoimelta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta joka\ntaholle. Kirjoitus toisensa perään alkoi syntyä ja lähteä menemään\nsanomalehdelle. Ne julaistiin melkein kaikki.\n\nPian alkoi, ensin salaisuutena mutta vähän ajan kuluttua aivan\njulkisena maailmalla kulkea tieto, että sanomalehden Pontus on\nLeppirannan Lauri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka ei Lauri itse päässytkään töihin, tulivat tuparakennuksen\nkunnostamiseen tarvittavat hirret ja muut tarpeet, vieläpä\nvuorauslaudatkin laitetuksi. Kesällä rakennus sitten pantiin kuntoon.\nPainuneet nurkat suoristettiin, lahojen sijalle pantiin uudet hirret\nja suutuvasta tehtiin kolme kamaria, joihin yhteen heti laitettiin\nlämmitysuunikin. Sen kamarin otti Lauri omiin nimiinsä. -- Seuraavana\nkesänä pantiin kuntoon navetta-, talli- ja liiverirakennus, sitä\nseuraavana aitta- ja luhtirakennus, ja niin aina vuosi vuodelta.\nEnnenkuin neljäs vuosi oli loppuun kulunut, seisoivat Leppirannan\nhuoneet kaikki suorina ja ryhdikkäinä, hyvin katettuina ja punaisiksi\nmaalattuina.\n\nEnsimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo\nalkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.\n\nSamaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita\nmaita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha\nluonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven\nraivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä\nurakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten\npitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata,\nmutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta\nei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja\ntyövoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole\noikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen\noikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan.\nKun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.\n\nNämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti\nniinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.\n\nKarja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta.\nTäytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.\n\nIhmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla -- -- Pääsisihän\nsitä nyt vähän vähemmälläkin -- -- Ettei tarvitsisi velkaa tehdä -- --\n\nMutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon\nkuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen\npysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat\nhänen velkansa maksetut.\n\n-- Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies -- --! Taloni\nminä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.\n\nKesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo\ntoisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen\nkysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja\nelää? Ja itseään kiusata?\n\nHän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei\nlöytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei\nhän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen\naina kun sitä alkoi etsiä.\n\nMutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla\ntyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja\nruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja\nlämpö.\n\nTällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin\nlapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai --\njos oli sunnuntai tai ilta, niin -- kynänvarteen, tai rupesi lukemaan\ntai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois\nmielestä.\n\nHänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin\notti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta\nyhteen menoon.\n\n-- Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin\nmallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on\nsynti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä\nläsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran\njäsenistön parhaimmisto.\n\n-- Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran\njäsenistön parhaimmisto.\n\n-- Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin\nolisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä\ntarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät\nolleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.\n\n-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun\nei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.\n\n-- Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?\n\n-- Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän\ntavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen\npalkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan\nottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat\nkorkoja, viisastelivat nuoret.\n\n-- Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei\nkukaan lainaisi?\n\n-- Niin -- -- eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen,\nsutkauttivat nuoret.\n\n-- Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.\n\nLaurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely\narvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi.\nSiinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen\nsellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana\noli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita\nseuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla\njulkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-,\nitsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa\nkehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi.\nSiten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.\n\nSai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta\nkertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja\nvälinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina\niltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta,\ntyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain\npelkkää narripeliä.\n\nMutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa,\nhuomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään\nkasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä\nkohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo\nsaavuttanut.\n\nJos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja\nsivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän\nei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon\nveti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä\nhuolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän\nkaipuu.\n\nUsein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän\nvaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta\nsamallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli\nsilloin -- --? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin\nhaava sydämessä -- --?\n\nTällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli\nnuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.\n\nHän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi\nniinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää -- --.\nNyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen -- -- Ja voi\nsitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta\n-- --. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.\n\nYksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän\neli Supelan Katrin kanssa.\n\nKatri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti\nkehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt\nturmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden\ntoimittajaksi.\n\nJa silloin se syttyi.\n\nHe alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja\nolla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä.\nSivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.\n\nUsein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia,\njossa Katri rouvana hyörii -- --.\n\nTapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli\nkertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista\najatellut.\n\nSen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen\nsaakka. Heidän suhteensa katkesi.\n\nUsein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki\naina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään.\nJa Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.\n\nNyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle\nja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja\nnaurahtelevat.\n\nSe viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän\non tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko\nijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.\n\nSaadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja\nlöytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu\nyhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin\nvalistusharrastuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille.\nHiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.\n\nTuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa\npalvelusväkeään kotiin ilta-askareille.\n\nHämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen\nlevottomuuden sekaisia säveliään.\n\nSyntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.\n\nJos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin\nollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.\n\nJos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen\nkipeimmin tuntee.\n\nSuru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat\nvihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.\n\nJos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen\nyksinäisyytensä on orvoimmillaan.\n\nJos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä\nhän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä\nolla.\n\nMutta myöskin:\n\nIlo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä\nhiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen\nantaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän\nhämärässä.\n\nEi koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.\n\nLauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin\nmuovailun alaisena olevan raaka-aineen.\n\nKenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta\nmuovailee, ja mitä siitä muovaillaan -- sitä hän ei tiennyt.\n\nEikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se\nnyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.\n\nJos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen\npuolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän\nsilloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää -- -- Hän olisi\nsilloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.\n\nJos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja\nenempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin\nihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen\nhankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn\nja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?\n\nHän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin\nelämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui\nehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui\nkyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se -- onni?\n\nEhkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat\ntarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten\nvastarinnastakin huolimatta -- --. Ja eikö oikeastaan liekin\nihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä\ntällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja\ntarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja\ntarpeetonta nöyryytystä.\n\nKun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nNuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty\nhiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa.\nJohtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä\nehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.\n\nHiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja\nemäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut\nheillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että\npitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.\n\nNyt hänen tuli mentäväksi.\n\nMiska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana\npäivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla\nvainiolla josta hiekkaakin otetaan.\n\nSiinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa\npuolella tavallisesta hinnasta kuorman.\n\n-- Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa\neteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli\ntyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.\n\n-- Mennään nyt tupaan.\n\nLauri koetti estellä.\n\n-- No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt\nsinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja\nennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.\n\n-- Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun\non se eukkokin vielä etsittävänä.\n\n-- Noo -- -- Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt\nvain!\n\nLauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen\nja Lauri pyöräänsä taluttaen.\n\nRauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään.\nToista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä\nkauran joukkoon.\n\n-- Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?\n\n-- Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan.\nJos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin\nkalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen\nkoettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi\ntoimeenkin, selitteli Miska.\n\n-- Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?\n\n-- No -- olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin\nkesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää\nensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä\nvehnää kylvänyt?\n\nSitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.\n\nJuhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.\n\nEi Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano\nhänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää,\nettä Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta\nolemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet\nhartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton\nparran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne\nilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta\nnuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.\n\nTämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen\nlakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa\n-- --? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan\nniin siunausrikkaaksi?\n\nHuolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin\nvielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia\ntultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin\nkukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus\nja lämpö -- juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.\n\nKylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman\nelämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi --\npolkupyörän.\n\n-- Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin\npihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa\ntallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni\nMiskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha\nkirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään\nemänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli\nvarsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen\nominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen\naikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita,\nkohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja\ntaputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.\n\n-- Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä\noltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.\n\n-- Mennään vain, myönsi Lauri.\n\nNavetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.\n\n-- Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän\nvastaukseksi Laurin tervehdykseen. -- Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?\n\nLauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.\n\nNavetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty\nrehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien\npohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli\nvasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi\nkarsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas.\nKaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.\n\nLehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.\n\nMaiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa\nsuoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita\nominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen\nkaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.\n\nLauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä --\nsementti-permanto ja sementti-pöydät -- mutta jossa hoitajain ja\nlehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen\nruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin\nkatselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä\nkuin täällä.\n\nLapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti\nlypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että\npitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa\nolevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen,\njossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.\n\n-- Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.\n\n-- Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!\n\nLauri tarttui puomissa olevaan kampiin. -- Kuinka päin tätä\npyöritetään? Näinkö?\n\n-- Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee\nrevityksi.\n\nLauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin\npäälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat\nturvekappaleen toisensa perästä hienoksi.\n\n-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.\n\n-- Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.\n\n-- Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut,\nmutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri\nvääntäessään.\n\n-- Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole\ntänne tullut turvepehkua hienontamaan.\n\nLauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti\nturpeenrepijäkonetta.\n\n-- Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.\n\nPihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi.\nNyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaan\nHankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.\n\n-- Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.\n\n-- En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.\n\n-- Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.\n\n-- Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen,\njolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä\nsitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset\nterät.\n\n-- Taitaa olla hyväkin.\n\n-- No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa\nhuokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä\nmarkkaa.\n\nLauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista\nyritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.\n\nKesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:\n\n-- Pidätkö sinä talonasumisesta?\n\n-- Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se\nnyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui\nkamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin\ntoista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun.\nMutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa,\nenkä enää kovin vähillä tästä luovu. -- Kuinkas sinä? Pidätkö sinä\ntalonasumisesta?\n\n-- Kyllähän minä -- --\n\n-- Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa\nolla kuin herrastalo se sun talosi.\n\n-- Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon\nkunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta -- en minä tiedä -- ei\nsiinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista\nlämpöä, tai miksi sen sanoisi.\n\n-- Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!\n\nTuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa\npoikaa.\n\n-- Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska\notti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.\n\n-- Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi\nlämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.\n\n-- Taitaispa olla, naurahti Lauri.\n\nMaiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.\n\n-- Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa.\nVaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin,\nkun ei tällaista ole häiritsemässä.\n\nSamassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan\npolvelleen.\n\n-- Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen,\nkun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi\nnyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan\nryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi\nsiihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen\nkieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.\n\n-- Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen\nyöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.\n\n-- Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran\nrutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun\nrehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat\nsitä tekevät -- -- Ja vielä salapolttoakin harjoittavat -- -- Se on\njo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä\nolen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin\nsen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa,\nniin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta\nei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita\ntästäkin oikein tulinen rippi!\n\nLauri lupasi koettaa.\n\n-- Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä\nasiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi\nlähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin\nsattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun\nsinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.\n\n-- Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen\npuheenaihetta vaihdetuksi.\n\n-- Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja,\njoita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin\nhäntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä\nnämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.\n\n-- Saitkos Niilon jäseneksi?\n\n-- Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?\n\n-- Olen minä.\n\n-- Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?\n\n-- Ei. Pitäisikö sen tulla?\n\n-- Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada\nsen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe\ntulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.\n\n-- Ei. Älä nyt -- --! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!\n\n-- Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin\nmiehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain\ntavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat\nasiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet\nsiellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.\n\n-- Niin, mutta -- --\n\n-- Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty\nettä sinä siihen kelpaat. -- Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä\nollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta\nlehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta\njossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on\nkoskaan siitä asiasta kuullut.\n\nKeskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.\n\n-- Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoitti\nMiska ja Mikku sylissä meni kamariin.\n\n-- Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun\nsiitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin\ntäytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se\nperintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.\n\nMiska antoi.\n\n-- Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui,\nlaski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.\n\n-- Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä\nmaistettuaan.\n\n-- Puolukanlehdistä se on.\n\n-- Tämä on hyvää.\n\n-- Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.\n\n-- Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.\n\n-- Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta.\nSilloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.\n\n-- Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.\n\n-- Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.\n\nMiska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.\n\n-- Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.\n\n-- Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua\nmiesten aikana.\n\nMiska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen\nvälille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa\nliikaa ja unohdettu.\n\nHämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia\nkirjoja. Siinä oli \"Pienviljelijän käsikirja\", joka näkyi olevan\nMiskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.\n\n-- Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta,\nkun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.\n\n-- En aivan hiljattain.\n\n-- Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.\n\n-- Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä\nmeillä.\n\n-- Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin -- --\n\nMaijun ääni hiukan värähti.\n\n-- Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sitten\nMiskalle ja otti pojan syliinsä.\n\nMiska teki niinkuin Maiju käski.\n\n-- Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana\noli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se\nryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.\n\n-- Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.\n\n-- Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä\npolta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia\nsellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi\ntoimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota\ntuosta noita Holppa-mummon korppuja!\n\n-- Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.\n\n-- Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: -- Se aikainen\nnaimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen\nHakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.\n\n-- Kuinkas -- muistin tuossa kun tuli Jussista puhe -- pitääkö sen\nJussin käräjiin? kysyi Miska.\n\n-- Eiköhän sen pidä.\n\n-- Sen Rantusen piian kanssa?\n\n-- Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.\n\n-- Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?\n\n-- Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.\n\n-- Jos minä olisin Lissun sijassa, niin -- -- Kaukaa minä jo\nviskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne\npoimia, kiivaili Maiju.\n\n-- Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta -- -- Lissulla on myös\nentisyytensä.\n\n-- Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.\n\n-- Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa,\nettä Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.\n\n-- Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi\nolikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.\n\n-- Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.\n\n-- Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin,\nsanoi Lauri.\n\n-- Niin -- Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko\nkaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.\n\n-- Niin -- -- Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi\nkumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.\n\n-- Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että\njokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat\nniitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin\nennenkuin saavat valmiiksi.\n\nKun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen\nkirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna\nvastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.\n\nLauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen\nesimies -- -- Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle\ntulkitsija -- --. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa\nluottamusta. --\n\nNiinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä\npuutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin\nylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei\nkuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. --\n\nKun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta\nja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se\nmasensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen\nyksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.\n\nAjatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on\nsiellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.\n\nHäntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja\nrenki virnistelevät hänelle -- vanhallepojalle.\n\n-- Miskalla on koti, minulla on vain talo.\n\nPitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön\nsalamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.\n\nIstui ja eteensä tuijotti.\n\nHän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja\nkaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä\nvoimakkaampana.\n\nEi pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi\nkuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä\nkuin se näytti nyt.\n\nHän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja\nkuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.\n\nHän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin\nsilloin -- --\n\nJonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että\njos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan\nmaantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet.\nHe tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.\n\nJonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan,\nkynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä\nvälttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin\npäin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää\npuutarhassa.\n\nSamana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti\nkaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja\nkirjoitti uuden:\n\n    Alaiskylä 30/5.\n\n    Anni hyvä!\n\n    Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?\n\n                           Lauri L--ta.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKolmen päivän perästä tuli Annin vastaus.\n\n    Hyvä ystävä! Olet tervetullut.\n\n                           Anni.\n\nTiistaina Lauri läksi Niinilään. Hän tiesi, että Annilla on\nhallussaan sama kamari kuin tyttönä ollessaankin. Siellä oli\nikkuna auki. Tuuli oli vetänyt kartiinin ulos ja liehutteli sitä\ntervetuliaisiksi. Ja oli Lauri huomaavinaan liikettäkin kamarissa.\n\nAnni oli ikkunan luona vartonut häntä ja nyt läksi\nvastaanottamaan -- --?\n\nLauri pakotti itsensä näyttämään tyyneltä\n\nAnni tuli rappusille vastaan. Hymyili ja hiukan punastui.\n\nHyvää iltaa sanoessaan Lauri tunsi äänensä uhkaavan pettää.\nKätellessään he katsoivat toisiaan silmiin. Kumpaisenkin käsi vavahti\nja kumpainenkin oli heti selvillä kaikesta.\n\nAnni avasi oven kamariinsa. Lauri astui sisään kuin jonnekin\nmaailmalta suljettuun pyhäkköön ja joutui hurmaavan lumouksen haltuun.\n\nKaikki muuttui niin kuin unen näössä. Hän oli jälleen 19 vuotias ja\nAnni 17 vuotias. Hän oli viime sunnuntaina ollut täällä, ja nyt hän\ntuli uudestaan. Sillä välillä on hän nähnyt pahaa unta.\n\nHän kyllä kuuli, että kamarissa keskustellaankin ilmoista, töistä,\nkokouksista, iltamista ja muista yhtä tärkeistä, ja tunsi että se\ntoinen, joka keskustelee, puhuu hänen suullaan, mutta itse hän ei\nottanut keskusteluun osaa. Hän oli kokonaan kaiken tämän yläpuolella,\njossain missä oli niin äärettömän suloista, sisällökästä ja lämmintä,\nja missä vienot sävelet väreilivät ja missä oli Anni -- --\n\nAnni toi hänen eteensä pöydälle valokuva-albumin ja valokuvia\npuolillaan olevan piirongin laatikon ja käski katsella kuvia sillä\nvälin kun hän käy vähän tuvassa.\n\nVaikka Laurin olikin tässä hyvä, suloinen ja turvallinen olla, tuli\nhänen kuitenkin Annia ikävä heti kun Anni sulki oven ja katosi\nporstuaan.\n\nHän istui keinutuoliin ja siinä hiljalleen tuuditteli itseään ja\nautuaallisesti kukkuroillaan olevaa mielialaansa.\n\nVähän ajan kuluttua Anni tuli takaisin ja toi suurella tarjottimella\nteekannun, kaksi kuppia, sokeriastian ja kokonaisen röykkiön itse\nleipomiaan vehnäsiä.\n\n-- Otetaanpas tässä nyt hiukan suuhun sopivaakin, sanoi ja hymyili\nkaataessaan teetä. Siitä onkin jo pitkänlainen aika kun olen saanut\nsinulle mitään tarjota.\n\nHe joivat teetä, puhelivat ja naureskelivat. Nyt oli Laurikin jo\nmukana.\n\nJuotuaan alkoi Lauri vihdoin katsella valokuviakin.\n\n-- Taitaa niissä olla sellaisiakin joita et tunne, sanoi Anni ja\nsiirtyi Laurin taakse seisomaan. Sieltä hän toisella kädellä pöytään\nnojaten esitteli sellaiset, joita ei Lauri tuntenut.\n\nLauri tunsi hänen hengityksensä lämmittävän päätään ja tunsi hänen\nkätensä kosketuksen olallaan. Ja joutui suloisesti väreilevään\nsulautumistilaan.\n\nHänen ainoana ajatuksenaan oli siepata Anni sieltä syliinsä ja sanoa\nhänelle kaikki -- --\n\nKun kuvat oli katseltu ja Anni siirtyi istumaan, eikä enää\nhengittänyt hänen päähänsä, eikä koskenut hänen olkaansa, tuntui\nLaurista kuin olisi hän joutunut kylmään pohjatuuleen.\n\n-- Hän ymmärsi, että nyt olisi aika sanoa se mitä varten hän oli\ntullutkin. Mutta kun hän muisteli miten oli päättänyt ilman mitään\nlirkutuksia, suoraan vain Annilta kysyä, että uskaltaisiko hän\nliittää kohtalonsa hänen kohtaloonsa, tuntui sellainen kysymys nyt\nsopimattomuudelta.\n\nMutta hän ei ymmärtänyt kuinka sen muutenkaan saisi sanotuksi.\nPuheluun alkoi tulla piinallisia aukkoja.\n\nLauri katsoi kelloonsa. Nousi ja sanoi:\n\n-- Eiköhän pidä lähteä kotiin. Pääset sinäkin nukkumaan.\n\nHän koetti hymyillä.\n\n-- Kylläpä tuota on nukunnan aikaakin, sanoi Anni ja alas katsoen\nsiveli pöytää kädellään.\n\nLaurin sydäntä kouristi. Näinkö se nyt käykin -- -- Etten saakaan\nsitä sanotuksi.\n\n-- Niin no -- Hyvästi nyt vain -- ja -- hyvää vointia --\n\nReippautta tavoitellen ojensi Lauri kätensä Annille.\n\n-- Hyvästi ja kiitos käynnistä. Annin ääni tuntui takaltelevan.\n\nLauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.\n\n-- Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.\n\nAnni painoi katseensa alas.\n\n-- Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.\n\nAnni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen\nkätensä ja horjahti ovelle päin.\n\n-- Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä\nhänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.\n\nLauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen\nensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain\najatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla,\nniityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan\nhyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä\nvarten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria\nhän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun\naamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi\nkun oli muitten seurassa.\n\n-- Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan,\nniin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki\nminut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista\nrunokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta:\npidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni\niloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.\n\nHaaveileva ilme silmissään katseli Anni eteensä pöytään.\n\n-- Muistatko vielä sen illan, kun oltiin Iimäen harjoituksissa, kun\noli ne soittoharjoituksetkin ja kun niitä neliapilaita etsittiin?\n\nLauri muisti ja ihmetteli kun Annikin vielä sen muistaa.\n\n-- Minä en unhota sitä iltaa koskaan, sanoi Anni. Se oli yksi\nkaikkein kauneimpia hetkiä elämässäni. Mutta juuri sen illan jälkeen\nminusta alkoi tuntua siltä, kuin olisit sinä muuttunut jollain tapaa\nkylmemmäksi minua kohtaan ja kuin olisit ruvennut välttämään minua.\nEt enää etsinyt minun seuraani niinkuin siihen saakka, ja katseeseesi\nilmaantui jonkillaista arkuutta. Sinä suorastaan pyrit välttämään\nminun katsettani. Se teki minut surulliseksi.\n\n-- Tuli sitten se Vaarala opettajaksi tänne kouluun. Oli nuori ja\nhieno herrasmies. Kävi usein tervehtämässä, naapureja kun oltiin.\nTeki kaikellaisia pieniä palveluksia ja kohteliaisuuksia. Osteli\npääsylippuja iltamiin, käytti ravintolassa, lähetti postikortteja\nkesämatkoiltaan ja kaikin tavoin osoitti kohteliaisuutta. Enkä minä\ntahtonut kieltäytyä hänen seurastaan. Eihän siinä mitään pahaa ollut,\nja hän oli hauska seuranpitäjä. Sinua kuitenkin aina kaipasin, vaikka\nsinä olit aina yhtä kylmä minua kohtaan. Muistatko vielä sitä iltaa,\nkun olit siinä Hakavainion veräjällä kun me hänen kanssaan menimme\npyörillä siitä ohi?\n\n-- Muistan -- -- hyvin.\n\n-- Silloinkin minun oli niin vaikea mennä siitä ohi ja jättää sinut\nsiihen.\n\n-- Sitten hän kosi minua -- -- Se oli silloin sen kesäjuhlapäivän\niltana, kun se Reijolan isännän veli oli täällä puhumassa. Enkä minä\nvieläkään ymmärrä, mikä minut silloin niin pimitti että minä annoin\nhänelle myöntävän vastauksen -- --\n\n-- Kai siihen oli yhtenä syynä sekin, että se tapahtui niin\nodottamatta. Minä en koskaan ymmärtänyt ajatellakaan että hän\nsellaista tulisi tekemään -- --\n\nJa sitten siihen saattoi vaikuttaa sekin, kun toiset tytöt minua\njoskus kiusoittelivat että luuletko opettajan rouvaksi pääseväsi.\nMinä tahdoin heille näyttää että pääsen siksikin -- -- Isää ja äitiä\nilahutti se, kun heidän tyttärensä kelpaa herrasväen joukkoon. Ja\nsuureksi asiaksi minä itsekin sen arvostelin. En salannut ylpeyttäni\nsen johdosta, ja isän ja äidin kanssa pidin itseäni onnellisena kun\npääsen pois tästä talonpojan alakuloisesta elämästä.\n\n-- Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut\nsillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä\nluulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka\nei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta\nsellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan,\ntai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön\nvaltaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten\nkaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut\nhyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina\nolla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme\norvoiksi ja turvattomiksi.\n\n-- Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.\n\n-- Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin\nkäsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä\nparemmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia\nja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset\nhenkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He\nkuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat\nsitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se\nnuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä\nsielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi,\njos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät\netsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä\nkoskaan mitään sellaista ajatellut?\n\nKyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.\n\n-- Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi\nuutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka\nme, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja\nminä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet\nsamana iltana sen minulle kuiskaamaankin -- -- Sinä et kuitenkaan\ntullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.\n\nLauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä\nkäsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.\n\nAnni jatkoi:\n\n-- Olinhan minä onnellinenkin. Miksei -- morsian -- -- Täytyy\ntunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.\n\n-- Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa.\nMuistatko?\n\nLauri nyökkäsi.\n\n-- Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä\nvavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta\nherätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan\nsinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun\nsilmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin\nerehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit.\nMinulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman\nsinua ei mitään.\n\n-- Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt\nvielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa,\nniin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon\nja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen\nkanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään.\nVastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin\nvain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän\nvalhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut.\nMinun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää -- -- Sen jälkeen minä\nyhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan\nvastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän\nsiihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli\nkuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.\n\n-- Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä\nniin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut,\nettä elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli\nminulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut\nettä ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin -- --\nElämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta.\nHoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista,\npestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten -- --\nAnni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.\n\n-- Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa,\nhoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa\nseuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta.\nMutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään\nihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse\nturmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan\npakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.\n\n-- Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin\nehdin sen toteuttaa tapahtui se -- -- Olin silloinkin puutarhassa.\nKuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin\nlattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt -- -- Siitä tuli\nuusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin\ntapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta\nminua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän\nsyypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja\nynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä,\ntai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo --\nJumala -- johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen\nruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni\nmurhaan -- --\n\n-- Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin\nsinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea -- --. Sinä et tullut.\nOhi vain ajoit aina -- -- Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä\nymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään\nsinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun\ntäytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään\nminusta -- leskestä -- sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.\n\nLauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:\n\n-- Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä\nkohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin\nviiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se\nettä täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä\ntyötä.\n\nAnni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas\nsanoi:\n\n-- Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän\nrikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen\n-- -- Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on\nminua kasvattanut ja puhdistanut -- -- Ja nyt olen minä löytänyt\nlohdun -- --\n\nHän painoi päänsä Laurin olkaa vasten. Lauri kiersi toisen kätensä\nhänen ympärilleen ja toisella hyväillen silitteli hänen tukkaansa.\n\n-- Kun minä olen kuullut miesten juttelevan ja tavallisesti\nkiittelevän sinun puuhiasi, niin omassa talossasi kuin yleisissäkin\nasioissa, niin olen minä aina salaisuudessa ajatellut, että kun\nsaisin olla sinun rinnallasi, ottaa osaa sinun toimiisi ja auttaa\nsinua, alkoi Anni taas hetkisen äänettömyyden jälkeen. Sillä vaikka\nminulle onkin tämä kotoinen työ tuottanut tyydytystä, olen minä\nkuitenkin aina kaivannut jotain yleismerkityksellisempääkin ja\njotain oikein omaa työtä. Olen tähyillyt jotain sellaista sopivaa\ntoimialaa. Olen ajatellut toisinaan mennä jonnekin ja valmistaa\nitsestäni käsityö- tai kotitalousneuvojan, puutarhanhoidonneuvojan,\nsairaanhoitajattaren tai jonkun muun sellaisen. Mutta ei siitä ole\nmitään tullut, muuta kuin mitä täällä kotona olen itsekseni näitä ja\nmuitakin asioita jonkun verran harrastellut. Oikeastaan en ole voinut\nitseäni tältä seudulta irti reväistä. Ja nytkö ei minun tarvitsekaan\n-- --! Saanhan minä olla sinulla työtoverina ja apulaisena!\n\n-- Saat! Ja juuri sitä sinun pitääkin olla! huudahti Lauri. Toveria,\ntyötoveria ja elämän toveria, juuri sellaista olen koko elämäni\nkaihonnut. Tiedätkös Anni! Nyt minulle ja meille molemmille vasta\nalkaakin oikea työkausi. Tähän saakka olen minä etsinyt työstä\nvain unhotusta ja sisältöä yksinäiseen elämääni. Tehnyt siis työtä\npelkästään itsekkäissä tarkoituksissa. Mutta tästä alkaen en tarvitse\netsiä unhotusta, sillä sitä en kaipaa enää, ja tyydytystä löydän\netsimättä. Nyt alkaa elämä tuntua elämältä ja työ saada sisältöä, kun\nvihdoinkin saavutin sinut.\n\n-- Kunhan et vain unhottaisi töitäsi minun tähteni.\n\n-- Ei. Älä pelkää. Minä en ole enää poikanen, jonka rakkaus\ntuperruttaa. Minä olen mies, ja miehelle rakkaus antaa intoa\nsydämeen, voimaa tahtoon ja tarmoa jäntereisiin. Kun mies rakastuu\nja saa vastarakkautta, niin hän jaksaa tehdä melkein vaikka mitä.\nNiinpä minäkin. Minulla on monta suunnitelmaa, joista en kuitenkaan\nole tähän saakka uskaltanut mitään puhua, kun olen epäillyt etten\nkuitenkaan jaksa niitä ajaa toteutumaan. Mutta nyt minä uskallan\nniistä ruveta puhumaan, ja nyt minä jaksan ne ajaa toteutumaankin,\nkun sinä olet minulla tukena.\n\n-- Isä sanoi, että sinut aijotaan valita sen uuden koko kuntaa\nkäsittävän osuuskaupan hallituksen esimieheksi.\n\n-- Niinhän ne kuuluvat aikovan. Ja minä suostun rupeamaankin. Olen\nkyllä epäröinyt, mutta nyt en enää epäröitse. Ja kun osuuskauppa nyt\nensin saadaan jaloilleen, niin sitten aletaan hommata saha-, mylly- ja\nsähköosuuskuntaa, ennenkuin tulee joku veden tuoma keinottelija\nja ostaa Kärppäkosken ja niin saa koko kunnan valo- ja voimalähteen\nhaltuunsa. Olen monta kertaa seisonut Kärppäkosken partaalla ja\najatellut tätä asiaa ja aina tullut siihen tulokseen, että siitä\nkehittyisi yritys jolla varmasti on tulevaisuutta. Kunhan vain\nsaadaan ukkojen päät sinnepäin kääntymään. Ja miksei saada, kun niin\nkauan yritetään että kääntyvät.\n\n-- Vieläkö sinä siitä Tuulinevan kuivaamisesta uskallat puhua?\n\n-- Onko isäsi puhunut jotain viime kokouksesta?\n\n-- On. Sanoi Nummismäen isännän haukkuneen sinut oikein rumasti.\nKaikista vanhoista perintöasioistakin.\n\n-- Koettihan se, mutta mitähän tästä -- -- En minä sitäkään asiaa\nlepäämään päästä. Nummismäen lankomiehen kiusaksikin minä ajan\nsitä niin kauan että se toteutuu ja lankokin saadaan pakotetuksi\nkerran eläissään ojurin palkkoja maksamaan. -- Vaikka -- en minä nyt\noikeastaan senkään vuoksi sitä asiaa hengissä pidä. Mutta siellä\nmakaa niin suuri alue parhainta pellonainesta hyödyttömänä, että on\nsynti muutaman härkäpään tähden antaa sen sellaisena olla. Sinne\nsaisi kaikille näiden kolmen sitä omistavan kylän mökkiläisille\npienen talon kullekin, kun se vain tulisi kuivaksi. Paju-Matti kerran\npuhuikin, että pitäisi saada sellainen osuuskunta, joka ottaisi\nhaltuunsa koko nevan ja kuivaisi sen ja sitten kohtuhinnoilla antaisi\nsieltä palstoja sellaisia haluaville. Eikä se ole mikään hullu\najatus. Kunpa tuon vain voisi toteuttaa.\n\n-- Onhan sinulla aikeita, hymähti Anni.\n\n-- Onhan niitä. Ja sitten on minulla yksi unelmakin.\n\n-- Mikä?\n\n-- Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä on syynä\ntalonpoikaiselämän harmauteen ja ummehtuneeseen ahtauteen ja\npikkumaisuuteen ja henkiseen ja taloudelliseen köyhyyteen ja siihen\nettä nuoriso pyrkii pois kodeistaan?\n\n-- Mikä sinun mielestäsi?\n\n-- Valistuksen puute ja tietojen puute.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niiden puute on kaikkeen pahaan syynä. Niiden puutteessa ei osata\nelämässä katsella muualle kuin kukkaroon. Ja kukkaro, vaikka se\nolisi kuinkakin suuri, on kuitenkin ahdas ihmiselämälle. Ja vaikka\nse olisi kuinkakin pullea kolikoista, niin se on sittenkin liian\nvähän ihmiselämän hinnaksi. Ja kuitenkin se kaikkein useimmilla on\nniin avuttoman pieni ja sekin monta kertaa aivan tyhjä. Niin että\nsinne katsominen ei suuressakaan määrässä mieltä ilahuta. Ja kun\nei nähdä muutakaan mikä ilahuttaisi mieltä, niin onko kumma että\nunettaa. Mutta jos olisi enempi tietoja, niin osattaisiin oikealla\ntavalla käyttää hallussa olevia tuotantolähteitä eikä kukkaro pääsisi\nniin usein tyhjäksi. Ja jos olisi valistusta, niin nähtäisiin\nelämässä muutakin hyvää ja arvokasta, eikä vain se että kukkarossa\non rahaa ja että tyttäret saavat miehen. Ja elämä olisi niin paljoa\nsisällökkäämpää ja viihdykkäämpää. Uskotko sen?\n\n-- Kyllä. Minä olen monta kertaa ajatellut, että esim. ruoka\nolisi talonpoikaisväellä paljoa parempi ja ruumiin vaatimuksia\nvastaavampi, jos emännillä olisi edes hiukankin tietoa mitä aineita\nihmisruumis tarvitsee ja mitä ja miten eri ruoka-ainekset näitä\naineita sisältävät. Ja jos olisi enempi ruoanlaittotaitoa -- niin\nkuin sitä silloin olisi -- niin he osaisivat nykyisistä tavallisista\nruoka-aineksista laittaa paljoa parempaa ja huokeampaa ruokaa kuin\nmitä nyt tietojen ja taidon puutteessa osaavat. Ja monta kertaa\npienestä haavasta tai nyrjähdyksestä kehittyy pitkäaikainen sairaus,\njopa elinkautinen vamma, vieläpä kuolemakin, aivan sentähden vain\nettei sitä osattu oikealla tavalla hoitaa.\n\n-- Niin. Valistuksen puutteessa saamme turmella itsemme huonolla\nruualla ja parhaassa tapauksessa kuoliakin keskenaikaisesti. Mutta\nmeidän kodissamme ei tule tällaista tapahtumaan. Siitä sinä pidät\nhuolen.\n\n-- Jos voin -- --. Mutta jos rupeaisinkin juoksemaan pitkin kyliä\nkahvin ja juorujen perässä ja vain ohimennen hotaisemalla hoitaisin\nkotitaloutta.\n\n-- Silloin minä piilottaisin sinulta rahakukkaron.\n\n-- Silloin minä rupeaisin hameeni helmassa ja esiliinassani\nkantelemaan jyviä kylälle. Mitäs silloin sanoisit?\n\n-- Piilottaisin sinulta aitan avaimenkin, niinkuin Salumäen isäntä.\n\nMolemmat purskahtivat hilpeään nauruun, ja Lauri koppasi Annin\nsyliinsä.\n\n-- Kun minä olen kuullut puhuttavan onnettomista kodeista ja\nisännistä jotka ovat ilkeitä emännilleen, on minussa aina herännyt\nvapisuttava halu tehdä joku tyttö onnelliseksi ja näyttää maailmalle,\nettä talonpojan koti voi olla oikea paratiisi, vaikka ei se niin\njärin rikas olekaan. Olisin tahtonut perustaa sellaisen ihanteellisen\ntalonpoikaiskodin, jossa on kirjoja, aatteita ja harrastuksia\njokaisella isännästä ja emännästä paimenpoikaan saakka ja jossa\nisäntä johtaa pelloilla ja niityillä ja metsissä ja emäntä navetassa\nja kotitaloudessa eikä kukaan ole tyrannina, jossa laulu raikuu ja\nnauru helisee ja riemuisa työn- ja elämänhalu sädehtii jokaisen\nsilmistä, ja josta riittää lämpöä ja valoa ympäristöllekin, ja\njossa palvelijat viihtyvät vuosikymmeniä. Ja niin edespäin. Mutta\nkun en ole saanut itse sellaista perustaneeksi, olen kehottanut\nnaapureitani, joitten pojat ja tyttäret hankkivat mikä Amerikkaan,\nmikä seminaariin, mikä tehtaantyömieheksi ja mikä minnekin, jokainen\nvain jonnekin mutta kukaan ei hanki kotiin jäämistä, olen kehottanut\nheitä muodostamaan kotinsa tällaiseksi, antamaan nuorille rahaa,\nniin että he voivat silloin tällöin ostaa itselleen jonkun kirjan,\nantamaan heille vapauden ottaa osaa valistuspyrintöihin ja kotona\nkehittää taipumuksiaan, ja sallimaan heidän silloin tällöin käydä\nhiukkasen maailmaakin näkemässä. Mutta sellaisetkin isät, joille\ntämä ei olisi ollenkaan mahdotonta, tupakoida toprottavat vain,\nsitten sylkeä roiskauttavat niin että saa silmiään suojella ja\nsanovat ettei se sellainen sovi muille kuin herroille. \"Ei talonpoika\ntarvitse mitään mullistuksia. Työtä, silakkaa ja leipää vain\", sanoi\nPahkatalon isäntäkin kerran, kun Jussi pyysi rahaa että saisi ostaa\nRösiön \"Mullistusta\" kirjan -- -- Nyt sekin isä saa yksin syödä\nleipänsä ja silakkansa ja pitää kukkaronsa suun kiinni. Ja Jussi\nkaivaa Amerikassa hiiliä -- --\n\n-- Se on huilu ajatus ettei se ja se muka sovi talonpojalle. Miksei\ntalonpojalle sovi vaikka mikä, mikä muillekin ihmisille. Se on sitten\ntoinen asia jos hän tahtoo niitä käyttää.\n\n-- Eikä se ole vain hullu ajatus. Se on rikoksellinen ajatus. Se on\nsellaista itsensä häpäisemistä, että siitä pitäisi tuomita miehelle\nkuusi vuorokautta vettä ja leipää, eikä se olisi paljonkaan. Siinä jo\non enempi totuutta, kun sanotaan ettei ole varoja sellaiseen. Niitä\ntodellakaan ei nykyaikana ainakaan kovin monella ole. Mutta sitä minä\nen usko ennenkuin olen kokenut, ettei taloa voi saada siihen kuntoon,\nettä kannattaa muodostaa kotinsa sellaiseksi että siinä voi ihminen\nviihtyä. Jos se on mahdotonta, niin silloin on joku toinen saanut\nliikaa ja silloin täytyy ruveta muihin keinoihin -- --\n\nLauri unhottui tuijottamaan eteensä.\n\n-- Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen\notsaltaan.\n\n-- En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin\niltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka\nkanssa voisin jutella -- -- Hän puristeli Annia olkapäistä -- --\nAlkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja\njutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa!\nTähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja\nyksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!\n\n-- Uskotko että me tulemme onnellisiksi?\n\n-- Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen\nihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja\nrauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?\n\n-- En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun\ntänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että\nnyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon\nensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä\ntullut.\n\n-- Sinä olet kaihonnut _minua_ -- --\n\n-- Olen -- Yksin sinua minä olen rakastanut.\n\n-- Ja minä sinua -- -- Anni!\n\n-- Lauri! -- --\n\n-- Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?\n\n-- Mistä minä sen tietäisin.\n\n-- Koetappas arvata.\n\n-- Ehkä -- ehkä sinä ajattelet sitä sähköosuuskuntaasi.\n\n-- E-heei sinne päinkään. Minä ajattelen että kun ihminen jättää\njotain tuhlaamatta, niin se jää hänelle säästöön.\n\n-- No -- --? -- --!\n\n-- Minulta on jäänyt nuoruus tuhlaamatta, se on ollut säästössä tähän\nsaakka, ja nyt minä olen saanut sen ulos.\n\nAnninkin silmät loistivat.\n\n-- Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa rentoa nuoruuden iloa eikä\nnuoruutta. Lapsuus vain ja sitten se, joka nyt on päättynyt ja jota\nen tiedä miksi sitä sanoisi. Monta kertaa olen pitänyt itseäni\nvanhana ukkorahjuna, jonka oikea paikka olisi kirkkomaan mullassa.\n\n-- Ja nytkö sinulla on nuoruus?\n\n-- Nyt vasta minä oikeastaan olenkin yhdeksännellätoista. Reipas,\nriuska ja elämänhaluinen ja niin vallaton että voisin vaikka päälläni\nseistä. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, lukkarin lautaan,\nparhaaseen paikkaan -- --\n\n-- Mutta entäs minä? sai Anni sanotuksi.\n\n-- Sinä?\n\n-- Niin -- -- minun nuoruudeniloni?\n\n-- Ethän sinäkään ole sitä missään tuhlannut? Ja vaikka olisitkin,\nniin olet kyynelilläsi sen kaksinkertaisena takaisin ostanut. Olethan\nsinäkin iloinen!\n\n-- Olen -- --\n\n-- Ja onnellinen?\n\n-- Niin -- onnellinen -- --\n\n-- Niinkuin seitsemännellätoista!\n\n-- Niin -- -- Niinkuin seitsemännellätoista -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeppälintu jo kaivonvintin nenässä luritteli suloista säveltään yön\nhiljaisuuteen, kun Lauri vihdoin tuli kotiin.\n\n-- Laula veikkonen, laula laula! Pian tässä alkavat muutkin laulaa,\npuheli Lauri leppälinnulle.\n\nJa leppälintu lauloi keskeyttämättä. Pääskysetkin sirauttelivat\npesissään tuvan valkeaksi maalatun räystään alla.\n\n-- Jahas -- tekin olette jo siellä, puheli Lauri pääskysille. --\nMutta meitähän onkin tässä koko joukko ja _kaikki onnellisia!_\n\nHän heilautteli käsiään vauhtia saadakseen ja tasakäpälässä hyppäsi\nmaasta kuistin lattialle.\n\n\n\n"]