Romaani käynnistyy puistossa tapahtuvasta laukauksesta, kun osakekaupoilla itsensä raunioittanut asioitsija päätyy epätoivoiseen tekoon. Kaupunkiin toipumislomalta palaava kertoja tempautuu mukaan tapahtumaketjuun, joka nostaa pintaan kymmenen vuoden takaisia muistoja ja herättää levottomuutta menneisyyden kohtaamisten äärellä.
Jalmari Karan 'Syväys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1664. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SYVÄYS
Romaani
Kirj.
EERO KASKI [Jalmari Kara]
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1927.
Ensimmäinen aalto
I.
Montakaan askelta en ehtinyt puistokäytävällä, kun jostakin sivummalta, pensaitten keskeltä, kajahti kova ja kimakka laukaus läpi selkeän syysilman.
En sanottavasti säikähtänyt, mutta pysähdyin ehdottomasti ja jäin kuuntelemaan. Ja omituista, nytkin kirjoittaessani muistan, kuinka pistävän sinisenä meri välähti silmiini yli heleänkeltaisten koivujen ja punertavien pihlajain.
Sitten alkoi ihmisiä vilahdella puiden välissä; niitä kohosi kuin maasta; hiekka ratisi; kuului juoksuaskeleita ja sekavia huudahduksia. Minun kävi niin kuin usein tällaisissa tilanteissa: en ajatellut itse tapausta, vaan ihmettelin perusteellisesti, mistä kummasta kaikki tämä kansa nyt tulvi puistoon, joka vastikään oli minusta tuntunut varsin hyljätyltä ja hiljaiselta.
Suuntasin kulkuni kohti samaa kurimusta, joka näytti kaikkia muitakin vetävän... Näin kalpeita, pelokkaita naiskasvoja; joku hoki puoliääneen Jumalan nimeä; muuan mies toisti parikin kertaa selvällä ja kovalla äänellä: "Missä poliisi viipyy?" Sitten huomasin ihmisolennon makaavan käppyrässä hiekalla, puutarhapenkin luona.
"Käykää kiinni", kuului jälleen äskeisen miehen luja ääni. "Hänessä on ehkä eloa vielä, meidän on kannettava hänet kadulle... Juoskoon joku ajurin tai auton."
Kuulin eri tahoilta onnettoman nimen: "Malin... asioitsija Malin... Riku se on; mikähän sille tuli?" Tunsinkin hänet ulkomuodolta, mutta hänen maineensa keinottelijana oli sellainen, ettei se ainakaan tehostanut tämän tapauksen vaikutusta minuun. Käännyin pois melkeinpä keventyneenä. Ja ikään kuin minun ajatuksiini yhtyen kuului taas jostakin: "Siihen se vie, sellainen elämä." Mutta tähän huomautti joku: "Honka-yhtiön osakkeet sen veivät, eikä juominen." "Pelasiko se niillä?" "Pelaamistakos siinä... Osti silloin kun kuuli uuden johtajan tulevan, niin kuin muutkin ostivat. Ja kun ne sitten putosivat, niin siitä alkaen..." "Niinpä vain; se kun olikin pankin määräämä, uusi johtaja..."
Joudutin askeleitani enkä kuullut enempää. Olin ensimmäistä päivää kaupungissa, kun kasvohalvauksen takia olin viettänyt koko kesän parannuksilla. Ja katkerahkosti tuli siinä mieleeni, kuinka vähän nykyisenä aikana oli ihmettelemistä, vaikka kotikaupunkiinsa palatessaan suoraa päätä joutuikin tällaiseen kohtaukseen.
Mutta sitten, yhtäkkiä ja kenties aiheettomasti, välähti tajuntaani muuan vähäpätöinen muistikuva. Olin kävelylle lähtiessäni jonkun aikaa mitellyt pienen kaupunkimme katuja, kummeksuen, kuinka vähän niillä liikkui ihmisiä ja paljon autoja. En ollut tavannut niin ainoata tuttua. Näin maailmalta tullen näyttivät talot entistä matalammilta. Seurahuoneen kohdalle saavutettuani ostin Ontuva Hermannilta päivän lehdet; ja juuri kun olin sullomassa niitä taskuuni, näin tutun auton kiitävän ohitseni. Se oli komea Buick. Omistaja, konsuli Grahn, Honkayhtiön johtaja, istui siinä punakkana ja pullosilmäisenä Helena-tyttärensä rinnalla. Hattua nostaessani sain konsulilta nyreän, pahantuulisen nyökkäyksen. Mutta siinäkin, nopeassa vauhdissa, luulin havainneeni Helenan ihanien silmien omituisen ilmeen, jonka kyllä tunsin jo kouluajoilta. Olisi ehkä väärin sanoa sen johtuneen väsymyksestä tai surumielisyydestä; se on kuin vanhuutta, sellaista vanhuutta, johon ei sisältynyt vuosia eikä kokemusta.
Kerrotun järkyttävän tapahtuman yksityiskohtiin ei onneksi ole syytä lähemmin puuttua. Niillä ei ole mitään tekemistä tarinassamme – ei enempää kuin minulla itsellänikään. Minä, yksinäinen lakimies, jonka kohtalo on varjellut avioliitosta ja säästänyt sukulaisista, en pyydä olla mitään enempää kuin statisti näyttämöllä, en myöskään vähempää. Ja äskeisen murhenäytelmäin merkitys on, että se suorastaan paiskasi Honka-yhtiön sotkuiset asiat vatvottavikseni.
Honka-yhtiö perustettiin maailmansodan aikana. Sen runkona oli konsuli Alvar Grahnin omistama Kivilahden saha, johon Leppäluodon ja Salmen sahat yhtyivät. Vapaussotaimme jälkeen yhtiön asiat tavattomasti laajenivat ja näyttivät luistavan suorastaan erinomaisesti. Uusia raameja lisättiin, sahoja suurennettiin ja korjattiin uudenaikaiseen kuntoon, suunnattomia metsiä ostettiin. Henkilökunta paisui moninkertaiseksi, kun yhtiö sai omat laivaus-, metsä-, insinööri- ja monet muut konttorinsa, ja vuosivoitoista kierteli tarumaisia huhuja. Ja sitten, syistä, joita ei kukaan voinut ymmärtää, alettiin kuiskailla suurista tappioista, leväperäisestä johdosta; kunnes ukkosena iski tieto, että yhtiö, jonka omaisuutta oli pidetty jättiläismäisenä, ei saanut luottoa ja joutui sen takia kitumaan.
Olin konsuli Grahnin perhetuttava, koska olin hänen poikansa Harryn koulu- ja klubikumppani; käyttipä hän minua varsin usein lakimiehenäkin asioissaan. Ukon käheä, kärttyisä ääni, hänen tepastellessaan uloskääntyneine jalkoineen edes takaisin, ilmaisi siihen aikaan liiankin hyvin yhtiön asiain vaikean tilan.
Tammikuun alusta lukien yhtiön osakkeet liukuivat pörssissä huimasti alamäkeä; pankki kiristi; huhuiltiin, että Norjasta tulisi joku ihmeiden tekijä uudeksi johtajaksi. Niin, lyhyesti sanoen puhuttiin kaikkea sitä, mitä tuollaisten olosuhteitten vallitessa tavallisesti puhutaan, mutta minun kohdaltani ne huhut kuolivat kasvohalvaukseni takia. En tiennyt yhtiön asioista sanottavasti mitään; ja nyt oltiin siinä, että joku nurkka-asioitsija katsoi parhaaksi laukaista revolverin päähänsä Honka-yhtiön osakkeiden vuoksi.
Näitä miettien astelin päämäärättömänä eteenpäin. Äsken niin tyhjät kadut vilisivät nyt mustanaan ihmisiä; kuului huudahduksia, kysymyksiä, siunailua. Ajattelin jo puikahtaa pakoon Seurahuoneelle, mutta "siellä nyt ei koskaan käynyt kukaan", kuten Otto Stenö väitti. Ja kas, juuri tätä muistellessani samainen Otto Stenö oli juosta pahki minuun.
"Mikä hitto nämä puujumalat on saanut tuollaiseen lentoon?" hän kysyi tervehtimättä, notkealla kädellään yleisöön viitaten.
Kerroin hänelle tietämäni.
"Siinäkö kaikki", vastasi hän välinpitämättömästi "Elävienkuvien teatterit ja itsemurhat ovat ainoat, jotka nykyään lisääntyvät kiintoisuuttaan menettämättä. Mutta minne sinä olet matkalla?"
"En sanottavasti minnekään."
"No silloinhan sinulla on täysin hyväksyttävä päämäärä. Poiketaan klubiin, niin saadaan jutella."
Otto Stenö oli Pietarissa toimineen suomalaisen liikemiehen poika. Isän kuoleman jälkeen oli äiti palannut tänne syntymäkaupunkiinsa, missä poika oli lukenut ylioppilaaksi. Äidinkin muutettua mananmajoille oli Otto kuitenkin heittäytynyt tyhjäntoimittajaksi; hän taisi kyllä yhtä ja toista, mutta ei tehnyt mitään, ja hän oli yhtä tunnettu rajattomasta rikkaudestaan kuin matkustushalustaankin.
Siinä hän asteli rinnallani samanlaisena kuin ennenkin, yllään englantilaiskuosinen puku, hartiat luisuina kuin pianotaiturin, vaaleissa, raukeissa silmissä hänelle ominainen laiska rauhallisuus.
Klubille tultuamme Stenö tilasi whiskygrogit minkä seikan en katso kaipaavan mitään selitystä kieltolain aikana. Hän aloitti keskustelun kysymällä vointiani ja tuomalla terveisiä ulkomailta.
"Oletko sinä ollut ulkomailla? Sitä en tiennyt."
"Olenpa niinkin."
"Ja missä asioissa?"
"Hyvä ystävä, minä en koskaan ole asioissa. Seurasin Harrya, joka oli Lontoossa selvittelemässä yhtiön kauppoja. Omasta puolestani tein vain kokeiluja. Sinähän tiedät, että jalokivien väärennykset ja taideteosten jäljennökset ovat alkuperäisiä paremmat; minä halusin koettaa, onko suomalaisen väärennetyn whiskyn laita samoin."
Tuo nyt oli tyypillisesti Stenötä ja minä sanoinkin sen hänelle. Mutta itsekseni ajattelin, että hän mahdollisesti oli käynyt ostamassa kihloja; olihan jo kauan huhuiltu hänestä ja Helena Erlingistä, konsuli Grahnin tyttärestä, joka niin aikaisin oli joutunut leskeksi. Odotettiin Stenön rahojen tuovan uutta verta Honka-yhtiön ehtyneihin suoniin; mutta kihlausta ei vain kuulunut, eikä Otto Stenö liioin omistanut ainoatakaan yhtiön osaketta. Pidin kuitenkin luonnollisena, että hän oli yhtiön asioista paremmin selvillä kuin minä, ja kysyin häneltä, mitkä seikat olivat aiheuttaneet niin järkyttävän osakelaskun, että se näytti vaativan suorastaan ihmishenkiä uhrikseen.
"Asiallisten tietojen hylkimisen pitäisi olla parhaita puoliani, se sinun tulisi muistaa", sanoi hän, luoden raukeat, rauhalliset silmänsä suuren lasin yli minuun. "Olisi parasta kutsua Harry, mutta hän tietysti nukkuu tähän aikaan päivästä. Minun ymmärtääkseni on lasku aivan luonnollista, mutta sen sijaan keväällä tapahtunut nousu oli keinotekoista, ja siinä oli kyllä juutalaisten kynnet pelissä."
"Annahan kuulua."
"Sinähän tiedät, kuinka huimaa vauhtia osakkeet tammikuusta lähtien laskivat. Juuri siihen aikaan joku juutalaiskopla hankki niitä suuret määrät haltuunsa. Mutta sitten, kevätkokouksen jälkeen, paperit osoittivat jälleen selvää ja huomattavaa nousua. Se seikka, että en ymmärrä pörssipeliä, on elämäni raskaimpia laiminlyöntejä, eikä minun selittelylläni ole paljoakaan arvoa. Silloinhan huhuiltiin, että yhtiön johtoon tulisi tuo norjalainen taivasten tekijä, Sörensen tai Jörgensen tai joku semmoinen. Tämän huhun juutalaiset osasivat syöttää varmana totena, ja osakkeet nousivat. Mutta ei siinä kyllin. Ne vietävät tiesivät taatusti kuin almanakka, että Helena ja minä julkaisemme kihlauksen juhannuksena ja että minä sijoitan rahani yhtiöön. Mikä häpeämättömyys! Autuaan isäni omaisuuden ja rouva Helena Erlingin kauneuden kumpikin tosiseikkoja, joihin nähden heillä ei ollut muuta valtaa kuin tietoisuus niiden olemassaolosta – nämä kirotut israeliitat ymmärsivät panna palvelemaan omia epäilyttäviä tarkoitusperiään! Osakkeet nousevat. Juutalaiskopla myö jälleen. Sitten putoaa kuin taivaasta tieto, että yhtiön johtoon ei tule mikään norjalainen taikuri, vaan täkäläinen mies, insinööri Väinö Syväys – pankin määräämänä. Hyvä ystävä, voiko nyt joku Väinö olla minkään yhtiön tirehtöörinä! Osakkeet suorastaan romahtivat. Juutalaiset ostivat omansa käsiään hieroen polkuhinnasta takaisin – ja asioitsija Malin lähti tuonen tuville. Minä en koskaan oikein ymmärtänyt, kun koulussa puhuttiin olemassaolon taistelusta, mutta jotakin tällaista sillä kai tarkoitettiin."
"Väinö Syväys! Mikä Syväys? Hänkö, joka on koulutoverimme, vaikka minua nuorempi ylioppilas?"
"Hän juuri."
"Eikö hänen isänsä ollut ukko Grahnin sahanhoitaja Kivilahdella, ennen Honkayhtiön perustamista?"
"Oli kyllä, mutta pantiin pois. Siksipä pojalla on 'paikallistuntemusta'."
"Mutta hänhän on aivan nuori mies."
"Kolmekymmentä kolme vuotta."
"No mitäs ukko?"
Stenö kohautti luisuja hartioitaan.
"Mitäs ukko! Hän on tosin nimellisesti johtajana, mutta Syväys, pankin tukemana, määrää kaikki. Ja näyttää myöskin tietävän, kuinka on komennettava. Verrattain myöhään ukko on joutunut harjoittelemaan sydämen nöyryyttämistä, jolla tietysti kuoleman edellä on sama esteettinen arvo kuin lapsenakin."
Syntyi hetken tauko. Kielelleni pyörähti muuan kysymys, mutta minä epäröin. Stenö oli kuitenkin koulutoverini, ja olin häneen sellaisessa suhteessa, että lausuin vihdoin julki kysymykseni:
"No. Ja milloin sinä sitten julkaiset kihlauksesi?"
Stenö tarttui lasiinsa tavallista nopeammin. Hänen raukeat silmänsä vilahtivat hetkeksi syrjään, sitten ne hitaasti jälleen kääntyivät minuun. Hänen kaitaisilla kasvoillaan häivähti omituinen hymy ja hän vastasi hiukan väkinäisesti:
"Kihloihinko! Auttaakseni taas juutalaiskoplaa osakepelissä, mitä?"
"Eipä suinkaan, vaan mennäksesi Helenan kanssa naimisiin."
"Se on liian vakava juttu ollakseen minun makuuni. Pelkäänpä pitäväni Helenasta liian paljon suunnitellakseni sellaista..."
"Jätä jo nuo. Tietysti aiot sanoa, että rakkaus on ainoa avioeste, ettei kukaan halua kahlita ihmistä, josta todella pitää, tai muuta sinun tapaistasi. Minä kysyin tosissani. En tahdo olla tungetteleva, mutta tiedäthän, että kaikki odottavat kihlaustasi."
Hän kiivastui enemmän kuin osasin uskoa ja teki kärsimättömän eleen notkealla kädellään.
"Odottavat! Kutka odottavat? Malinit, juutalaiskopla ja kaikki ne, jotka jostakin käsittämättömästä syystä luulevat hyötyvänsä minun edesottamisistani. Ihmiset ovat mielettömiä. He näyttävät uskovan, että Helena on joku kuivuuttaan kituva alppiorvokki jonka saa Erikssonin kukkakaupasta kymmenellä markalla... Annetaan tämän asian olla, veli veikkonen! Pelataan ennen biljardia. Sinä et tietenkään voi kieltäytyä pelaamasta keskellä kiireintä työaikaa, sehän on ainoa keino, jolla nykyään voi vakuuttavasti ilmaista yhteiskunnallisen luokkansa. Neiti, neiti kiltti! Kaisapallot, olkaa hyvä!"
II
Sanotaan, että vanhanpojan elämään ilmaantuu määrättynä ajankohtana merkillinen halu oman kodin perustamiseen: minä olen arvattavasti nyt siinä vaiheessa, koska olen ryhtynyt puuhiin, jotka alkavat jo tuntua liiankin suurisuuntaisilta.
Olen vuokrannut huoneiston, johon mukavasti sopii vähäinen toimistoni ja vaatimaton asuntoni ja vielä liikenee pari huonetta poiskin. Näihin ylimääräisiin kamareihin aion tavalla tai toisella hankkia sopivan toverin, sitten palkkaamme yhteisen emännöitsijän ja vietämme elämää, jolta yksinäisyys ei kiellä viileätä suloaan eivätkä lähimmäisemme kateuttaan.
Mutta muuttaminen ei suinkaan ole mikään leikin asia. Sen hermoille käyvät vaivat ja huolet olivat saartaneet minut kutakuinkin erilleen maailman menosta. Olin unhottanut ystäväni ja tuttavani, kunnes uskollinen pöytäalmanakkani tänään osoitti, että Erikssonin kukkakauppa saisi viipymättä laskea minut asiakkaittensa joukkoon: oli tohtorinrouva Saariston nimipäivä. Tällaisessa kaupungissa olisi moisen seikan laiminlyönti kuolemansynti. Täällähän ei ole teatteria, ani harvoin konsertteja, ei muuta kuin klubi ja elävätkuvat ja Seurahuoneen souper dansant, "joissa nyt ei kukaan voinut käydä". Shimmy, blues, fokstrotti ja kiihtävän charlestonin aavistukselliset alkeet versoivat täällä vain perhepiireissä, ja nimi- ja syntymäpäivät olivat ihastuttavia keitaita juhlattomuuden arkisessa erämaassa.
Kukantilauksestani oli luonnollisena seurauksena ystävällinen puhelinkutsu, ja niinpä pyöriskelin nyt tässä, linjan haju olevassa kodissani, kärsivällisesti etsiskellen partavehkeitä, nappeja, kauluksia, kenkämustetta, kaikkia noita pikkuseikkoja, jotka enemmän kuin mikään panevat vanhanpojan ikävöimään avioliiton onnea.
Mutta kun vihdoin seisoin täysin valmiina peilin edessä, hymyili vastaani kuva, joka ei juuri ollut omiaan kiihoittamaan itserakkautta. Tuskinpa olin varemminkaan ollut mikään Adonis, ja nyt olivat silmäni ja varsinkin suuni melkoisen surkeat sairauteni jäljeltä. Ihminen on turhamainen; mieleni kävi apeaksi, ja joitakin sellaisia ajatuksia, että minun olisi parasta jäädä pois, nyt ja vastedes, sukelteli varkain aivoihini. Mutta minä osasin sentään tanssia, ja se ja "täydellinen vaarattomuuteni" olivat kai niin runsain mitoin tehneet minut osalliseksi tuosta merkillisestä hyvyydestä, jota naiset tuhlaavat miehille, kun eivät heistä välitä – tuosta hyvyydestä, joka toisinaan minua liikutti, toisinaan herätti samoja ajatuksia kuin syyssade kylvömiehessä.
Kun palvelija avasi oven, syöksähti tohtorinrouva Saaristo vierashuoneesta luokseni eteiseen. Hänen vaalea leikkotukkansa häilähti, ja eloisat silmät sinkosivat säkeniä. Hänessä oli jotakin kuumeenomaista, sähköistynyttä, olen sitä jäljestäpäin ajatellut. Kun hän tunsi minut, hänen ystävällisyytensä lisääntyi, mutta tuli sammui katseesta; siitä päättelin hänen odottaneen toista.
"Sehän on kauheata, kauheata", kuului vierashuoneesta yli minun onnittelujeni. Ja kun tohtorinna johti minut sisään, koetin huomiota välttääkseni tuota vanhaa keinoa, joka ei ketään petä, mutta jota kaikki avustavat: koetin yhtyä keskusteluun vieraita tervehtiessäni.
"Mikä täällä on niin kauheata?" kysyin kumartaessani kauppiaanrouva Bergille.
"Täällä hämmästellään Honka-yhtiön uutta johtajaa", vastasi hän ojentaen kätensä.
"Ahaa, insinööri Syväystä."
"Tunnetteko hänet? Minkälainen hän oikeastaan on? Sanokaapa nyt suoraan, mikä hän on miehiään?"
Tuo saattoi olla teeskenneltyä innostusta, jonka hienotunteisuus synnytti. Mutta minä olin sydämestäni kiitollinen, ettei kukaan tiedustellut terveyttäni, eikä välittänyt ulkomuodostani eikä kysellyt matkoistani.
"Hän on koulutoverini. Eikä liene mitään mahdottomampaa kuin tuntea sellainen koulutoveri, joka on neljää viittä vuotta myöhemmin tullut ylioppilaaksi."
"Konsuli Grahn ei osaa lausua hänen nimeään. Hän ääntää ruotsinvoittoisesti Siveys", naurahti tohtorinrouva Saaristo kukkapöytänsä takaa.
Harjoitusaikaa häneltä ei ainakaan ole puuttunut, – koskapa samanniminen mies oli vuosikaudet ollut hänen sahanhoitajanaan – tuli kielelleni. Mutta en sanonut sitä julki. Arvelin, että tuo nimenväännös oli muotisukkeluus, jonka hyväksyminen kuului tapoihin kuin haarukka kalaan.
Ja sitten sain kyllä kuulla, mikä insinööri Syväyksessä oli niin kauheata. Lyhyenä toimintakautenaan hän oli häikäilemättömästi pannut pois kaksi insinööriä, kaksi metsänhoitajaa, konttoripäällikön, kolme kirjanpitäjää ja toistakymmentä työnjohtajaa. "Kun yhtiön asiat olivat hyvin", oli hän sanonut, "oli paljon rahaa, paljon miehiä ja vähän työtä. Nyt ovat yhtiön asiat huonosti, työtä paljon, rahaa vähän, siis myöskin miehiä täytyy olla vähän. Olen vakuutettu, että yhtiö kiittää teitä. Minun vaikea velvollisuuteni on ilmoittaa, että yhtiö ei teitä enää tarvitse. Hyvää vointia, hyvät herrat." Ja tähän sai alistua johtokunta samoin kuin itse konsuli Grahn, yhtiön pääosakas ja ensimmäinen johtaja; uuden miehen määräysten takana oli kaikkivaltias pankki.
"Ja kuulkaahan", lisäsi eloisa tohtorinna Saaristo, "eräänä päivänä hän tahtoi tietoja jostakin mutkikkaasta asiasta, jonka olen unohtanut. Konttorista lähetettiin hänen eteensä Pikke, tiedättehän, Pikku-Pikke, jonka sanotaan muistavan yhtiön kirjoitusvirheetkin. Pikke teki parastaan, mutta johtajaa ei se liene tyydyttänyt, koskapa hän kesken Piken esitystä kysyi: 'Eikö teillä ole kirjoja?' Pikke luonnollisesti hieman loukkaantui ja vastasi tavallista juhlallisemmin: 'Kyllä on, herra insinööri'. Ja sitten hän kantoi johtajan eteen riemastuttavan kasan konttorikirjoja, ensin yhden sylyksellisen, sitten toisen. Herra Syväys seisoo jalat levällä, kädet housuntaskuissa ja sikaarinpätkä suussa, tuijottaen vuoroin kirjaröykkiöön, vuoroin Pikkeen. Sitten kaiken maailman ylenkatse kuvastuu hänen kasvoillaan, hän kohauttaa olkapäitään ja sanoo: 'Voi Jeesus!' Ei mitään muuta kuin nuo kauheat sanat, ja kääntää selkänsä!"
Minunkin mielestäni oli noissa Syväyksen sanoissa jokin omituinen karkeuden ja sopimattomuuden sävy; ja kuinka paljon törkeämpiä huudahduksia, sikailuja ja kirosanoja kuitenkin kuulee missä seurassa hyvänsä tai lukee miltei mistä kirjasta tahansa. Jäin tuota seikkaa miettimään, ja vieraspiirikin hiljeni hetkiseksi, kunnes tohtori Saaristo virkkoi tumman täysipartansa sisältä:
"No mutta sehän on verratonta!" Hänen äänessään oli vastalauseen ärsyttävä sävy. Se pakotti katsahtamaan noihin sulkeutuneihin kasvoihin. Muistin äkkiä, että hän oli ollut vaiti koko keskustelun ajan.
"Se ei suinkaan ole verratonta rakkaani", aloitti hänen rouvansa, "Se on yksinkertaisesti..."
Mutta pieni, terävä neiti Ora, joka varmaankin oli huomannut vaaran, keskeytti hänet kerkeästi:
"Entä onko tämä enfant terrible naimisissa?".
"Ei ole, neiti", ehätti paksu kauppias Berg hymyillen. "Se on yksi hänen vikojaan. Mutta Otto Stenö väitti, että se tekee kaikki hänen muut vikansa siedettäväksi ja tuotapikaa muuttaa hänen maineensa."
Ulkoa kuului auton surinaa, ja keskustelu hajaantui. Harry Grahn saapui sisarensa Helenan seurassa. Heti paikalla muistui Otto Stenö mieleeni ja ihmettelin, missä hän viipyi. Sitten huomasin tohtorinrouva Saariston kasvoilla jälleen tuon kuumeenomaisen sähköittymisen. Katsahdin Harryyn. Hän antoi paraikaa notkeasanaisen onnittelun vuotaa yli himokkaiden huuliensa. Hänen kauniit, röyhkeät silmänsä, jotka olivat lähellä toisiaan kuten hänen äitivainajallaankin, tähtäsivät kiinteästi rouvaa, jonka poskille hulvahti veriaalto.
Tarjottiin kahvia. Tuli jälleen vieraita, nuorta väkeä. Olin joutunut hieman syrjään, enkä seurannut keskustelua, noita sinne tänne sinkoilevia vuorosanoja, joista moni haavoittuu, mutta tuskin kukaan mitään hyötyy. Rouva Helena Erlingin vaatimaton kauneus oli saanut minut valtoihinsa. Harmahtavassa, "pliseeratussa" puvussaan hän oli kuin personoitu sulous. Hänenkin suunsa oli punainen, kuin huulivärillä sivelty, mutta siitä puuttui veljen himokkuus; ei hänellä myöskään ollut veljen haukannenää.
Havahduin hajamielisyydestäni, kun kuului Harryn sanovan:
"Minä olen yhdeksästoista, ellen ole laskenut väärin."
"Harry liioittelee", huomautti tähän Helena-rouva. "Eihän hänellä ole ollutkaan kiinteää tointa yhtiössä."
Saatoin arvata, että insinööri Syväyksen erottelemiset yhä olivat puheena.
"Mitä hassutusta! Tarkoitatteko väittää, että hän on erottanut teidätkin?"
"Rouva sisareni on kyllä oikeassa, minulla ei ole ollut vakinaista virkaa", selitti Harry naurahtaen. "Eihän ole pitkiä aikaa siitä, kun palasin Englannista yhtiön asioilta. Ajattelin, että minun tuli jälleen ryhtyä hoitamaan laivausta, kuten ennenkin. Mutta kun ilmoitin siitä herra Syväykselle, niin hän tuijotti minuun varmaankin minuutin ja sanoi sitten: 'Minä hoidan sen itse.' Asia oli selvä, enkä voinut muuta kuin kumartaa."
Minusta oli epähienoa, että näitä seikkoja vatvottiin Helenan läsnä ollessa. Katsahdin häneen. Hänen silmänsä olivat suunnatut Harryyn, ja kummakseni näin, että niissä taas oli tuo omituinen vanhuus.
Mutta tutkinto ei päättynyt tähän.
"Hyväinen aika! Mitä sanookaan isänne rouva Erling?"
Helenan näytti olevan vaikea vastata.
"Tietysti isälle on outoa... Hän on vanha ja tottunut itsevaltiuteen. Mutta ei insinööri Syväys minun käsittääkseni kohtele isää röyhkeästi. Pikemminkin..." Hän hämmentyi hiukan. "Nytkin, isän sairauden aikana, hän on käynyt monta kertaa neuvottelemassa."
Ja tähän tokaisi nyt sukkela neiti Ora:
"Siunatkoon! Käykö se jörökki teillä, rouva Erling? Mutta kertokaahan toki, millainen hän on. Kauppias Berg sanoo, ettei hän ole naimisissa, ja minusta hän ei ole lainkaan hullumpi ulkomuodoltaan. Onko hän kohtelias? Hakk...?" Mutta sitten hän punastui hiusmartoon saakka, nosti veikeästi käden suulleen ja nauraa kikatti.
"Hakkaileeko hän, sitä kai aioitte kysyä, neiti? Ei, ei hän tietääkseni hakkaile, ei ainakaan minua." Helena hymyili rauhallisesti. "Erään kerran, kun hän tuli isän luota – isä oli silloin vuoteessa, minä pyysin häntä kahville. En olisi osannut aavistaa, että hän siitä niin nolostui. 'Kiitän teitä, rouva. Mutta isänne ei luullakseni pidä siitä, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään.' Niin hän sanoi, kumarsi ja meni. Se ei tainnut olla kovin kohteliasta... ellei ehkä isälle."
Ellei ehkä isälle! Se oli Helenan arvoinen, vaatimaton, syvä ja hieno ajatus, joka lämmitti mieltäni.
Juuri silloin päivän sankaritar sai jostakin siepatuksi mainion bostonvalssin radioonsa. Ovet avattiin suurempaan sivuhuoneeseen, ja tanssi alkoi. Seurasi rytmikkäitä shimmyjä ja iloisia fokstrotteja. Tein velvollisuuteni, mutta ilman innostusta. Minusta tuntui äkkiä, että olin liian vanha tai kenties kyllästynyt tällaiseen. Kavaljeereja oli riittämään asti, ja niin siirryin syrjään, ottaen jonkun kuvalehden käsiini.
Tuskin huomasinkaan milloin Helena oli liihotellut luokseni, ennen kuin kuulin hänen äänensä:
"Mitä sinulle kuuluu? Miksi istut niin yksinäsi?"
Aivan aiheettomasti tunsin jollakin tavoin nolostuvani. Omituista, mieleeni välähti taas: Missähän ihmeessä Stenö on?... Jo toisen kerran tänä iltana.
"Kiitos, Helena. Näet kyllä, kuinka minä voin."
Hän istuutui viereeni ja pani kätensä kyynärvarrelleni.
"On niin hauska tavata sinua pitkästä aikaa", hän sanoi hyvin ystävällisesti.
Mutta minä en osannut keskustella. Syntyi tauko. Sitten kysyin hätäisesti:
"Tuletko tanssimaan minun kanssani?"
"Mielelläni", vastasi hän ja hymyili sinisillä silmillään.
Me tanssimme. Sitten Helenaa tultiin hakemaan, ja minä pyöritin muita naisia. Mutta aina hän palasi luokseni ja halusi keskustella. Minun tuli mieleeni, että rumuuteni lisäsi hänen hyvyyttään.
"Täällä on paljon muuttunut sitten viime näkemän", hän aloitti lasiaan kohottaen.
En ehtinyt vastata. Tanssihuoneesta vei toinen ovi eteiseen, ja paikaltani saatoin nähdä Harryn ja tohtorinna Saariston tulevan siitä. Harry tarttui molemmin käsin seuralaisensa olkavarsiin. Hänen kauniit, julkeat silmänsä upposivat kuin miekat rouvan silmiin. Hänen selkänsä taipui kuin jousi, ja punaiset, himokkaat huulet kaartuivat hymyyn, joka viilsi sydäntäni. En elämässäni muista enempää säikähtäneeni. Tahtomattani vilkaisin Helenaan; hän oli nähnyt ja istui aivan kalpeana. En enää tiennyt mihin olisin katsonut. Sitten huomasin tohtorin kallistavan täysinäisen likööripikarin pohjaan saakka. Hänen parrakkailla kasvoillaan oli määrätön väsymyksen ja kyllääntymisen sävy, ja kuitenkin olin miltei varma, ettei hän ollut nähnyt...
Huoneessa ei toki ollut muita, kaikki olivat tanssimassa. Hämmästystäni peittääkseni minäkin taas kumarsin Helenalle.
Hetken me tanssimme aivan ääneti, sitten Helena sanoi hiljaa ja vakavasti:
"Isä ei ole oikein terve, ja minun pitäisi lähteä. Harry ei tule kuitenkaan. Pilaanko ilosi, jos pyydän sinua saattamaan? Lähetän sinut autolla takaisin."
"Tulen kovin mielelläni."
Ulkona loisti kuu, joka tuon tuostakin sukelsi synkkien, vetisten pilvien taa. Me olimme juuri nousemassa autoon, kun Helena äkkiä kysyi:
"Menetkö vielä jonnekin tänä iltana? Klubiin?"
"En luule. Miksi sitä kysyi?"
"No sittenhän voimme kävellä, vai kuinka? Minä en ole lainkaan ollut tänään ulkona."
"Olen kokonaan käytettävissäsi."
"Ajakaa kotiin", sanoi Helena ohjaajalle. "Mutta jääkää portille. Te tuotte tuomarin takaisin."
Helenan kaunis koti sijaitsi meren rannalla, lähellä Kivilahden sahaa, noin kolmen kilometrin päässä; vaimonsa kuoleman jälkeen ei konsuli Grahn enää tahtonut asua kaupungissa. Tie, jolle kiitävät pilvet yhtä mittaa heittelivät varjojaan, kaarsi rantaan. Pimeän, hiljaa kohisevan meren takaa loisti Leppäluodon sahan lyhtyrivistö kuin väikkyvä timanttinauha. Aika ajoin syöksyi kuun valojuova pilvien raosta alas mustille aalloille.
Apea mieliala pyrki vieraaksemme, luulin kuulleeni Helenan huokaisevan. Oli hiljaista. Muistin vihdoin erään kouluaikaisen kujeen joka oli suoritettu tällä samaisella tiellä, kerroin sen ja sain kun sainkin Helenan nauramaan. Sen jälkeen rupattelimme kutakuinkin vaivattomasti.
Aikoi sataa tihuttaa. Tulimme lähelle sahaa, josta kuului koneiden kirskuva ääni ja lautojen mäjähdyksiä. Yhtäkkiä Helena pysähtyi ja kuunteli:
"Hyväinen aika! Sahahan käy höyryllä. Kuuletko, miten höyrykone syksyttää... Varmaankin se tapahtuu tänään ensi kertaa. Mutta silloinhan... silloinhan..." Hän ei kuitenkaan jatkanut, ja minä sanoin:
"Nyt en ymmärrä sinua, Helena."
"Kuinka sinä ymmärtäisit, joka ei ole teknikko. Mutta minä olen sahanomistajan tytär ja tunnen tuon laitoksen äänen kuin äiti lapsen itkun. Se käy höyryllä, ystäväni, se käy höyryllä."
Tuosta en tullut sen viisaammaksi ja minä sanoinkin sen hänelle.
"Jos olisit istunut isän työhuoneessa niin monet hetket kuin minä, olisi sinulle kaikki päivänselvää", jatkoi hän. "Tämä on luonnollisesti taas tuon kuuluisan insinööri Syväyksen puuhia. Silloin, muutama vuosi sitten, kun sahoja laajennettiin, pantiin tämä käymään sähköllä, jota ostettiin kaupungilta. Se maksoi neljäsataa tuhatta vuodessa. Syväyksen mielestä tuo oli rahan tuhlausta, kun kerran oma höyrykone seisoi joutilaana ja sitoi pääomaa. Sahassa on kymmenen raamia; höyryn voima riittää vain viidelle. Mutta Syväys sanoo, että yhtiö on paisutettu luonnottomaksi kuin pöyhkeilevä sammakko ja että se on jälleen supistettava terveisiin rajoihin. Viisi raamia on pantu seisomaan."
"Sinun insinööritietosihan ovat kerrassaan hirveät, Helena. Mutta minusta sinun äänessäsi soinnahti äsken jokin levottomuus, ja saat suoda anteeksi, etten vieläkään ymmärrä sen syytä."
"Minä olenkin levoton. Puolet sahaa pannaan seisomaan, siis puolet työväestöstä sanotaan ilman muuta irti. Eikä siinä kaikki, myöskin muilla sahoilla supistetaan työvoimaa. Siitähän tiedät paremmin kuin minä, mitä rettelöitä siitä voi johtua. Isä onkin jo monta kertaa sanonut, että Syväys saa vielä nähdä."
Siihen ei ollut paljoa sanomista. Syntyi hetken hiljaisuus, sitten huomautin:
"Minusta tuntuu, että sinä pidät Syväyksen puolta, Helena."
"Minä en puolusta häntä, mutta koetan olla puolueeton. Jos häntä asiallisten syiden nojalla soimataan, ei minulla ole mitään sanomista, enkä minä sellaista ymmärräkään. Mutta minua inhottaa, kun alinomaa vedetään esille hänen supisuomalaisuutensa ja ennen kaikkea se, että hän on erotetun sahanhoitajan poika. Ei voida antaa anteeksi, että henkilö, joka nuorukaisena on juoksennellut sahan lautatarhalla 'roskaväen' mukuloiden parissa, nyt näyttelee komentajan osaa. En sano mitään isästä, joka on vanha. Mutta muiden tulisi sentään muistaa, että sama mies on etevä teknikko, Suorastaan syntynyt sahassa ja perehtynyt puutavara-alaan sekä Amerikassa että Ruotsissa."
"Olet hyvä, kuten aina. En ole ehtinyt paljoa kuulla. Mutta suoraan sanoen ei esimerkiksi äskeinen hammastelu Saaristojen luona ollut minunkaan mieleeni."
"Siinäpä se... Ja kuitenkin, kuinka hassunkurista, hahaha... Mitähän herrasväki olisi arvellut, jos minä yhtäkkiä olisin sanonut, että..."
Hän vaikeni. Kuunsäde loisti hänen ihanissa, nauravissa silmissään.
"Jos olisit sanonut mitä, Helena?"
"Jos suoraa päätä olisin paukauttanut, että Syväys on suudellut minua. Hahahaha!"
"Mutta Helena, sehän on...!"
"Kauheata, hirveätä, uskomatonta! Mutta miksi, minkä tähden? Ainahan te miehet väitätte, ettei kukaan sievä tyttö ehdi suutelematta seitsemääntoista. Minä olin silloin seitsemäntoista. Etkä liene kyllin epäkohtelias väittääksesi, etten silloin ollut sievä."
Olin hämmästyksissäni ja sanoin vain äänessä pysyäkseni:
"Käytät aivan oikeata aikamuotoa. Sinä olit sievä, ennen kuin kypsyit kauniiksi."
"Mutta näepäs!" hän huudahti lyöden käsiään yhteen. "Mikä valikoitu salonkikohteliaisuus! Milloin maailmassa sinä olet tuollaiseen tottunut, vai etkö enää olekaan ystäväni?"
"Tietysti olen ystäväsi, niin kauan kuin ikinä sallit. Mutta mitä minun sitten olisi pitänyt sanoa? Kysyäkö jotakin? Teillä on kai ollut jokin romanttinen vaihe? Olitteko te lapsuudentovereita?"
"Kuinka se olisi ollut mahdollista! Sinähän unohdat äitivainajani, rakkaan, ylpeän äitini, jolla oli vain kaksi pyhää asiaa, aatelinen syntyperä ja kielikysymys. Vaikka sahanhoitajan poika sai valkoisen lakin, ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi astunut jalkaansa meidän portistamme."
"No, mutta kuinka sitten...?"
"Älä ole olevinasi!" keskeytti Helena. "Sellaista sattuu kenelle tahansa, sinä tiedät sen kyllä. Eihän se merkitse mitään, eikä siinä voi olla mitään pahaa. Vai onko sinusta?"
"Ei suinkaan. Välttääkseen sellaista täytyisi olla turmeltunut henkilö, enkä minä myönnä sitä itsestäni. Varmaankin siinä on ollut jotakin hyvin kaunista?"
Viimeisillä sanoillani yritin kiihoittaa Helenaa kertomaan, mutta sitä hän ei tahtonut. Hän siristi omituisesti silmiään ja astui äänettömänä muutaman askeleen. Sitten hän naurahti ja käänsi minuun kasvonsa. Olimme jo verrattain lähellä veräjää; auton lyhdyt loistivat pimeän takaa kuin kaksi hehkuvaa silmää.
"Ja nyt sinä tietysti palaat Saaristolle ja viskaat maisteltavaksi tämän herkkupalan."
"Mutta, Helena! Tiedäthän varsin hyvin, etten sellaista koskaan tee. Minä en kerro sinun salaisuuttasi kuin yhdelle ainoalle ihmiselle."
Hän pysähtyi, kohotti ihmeissään kulmakarvojaan ja kysyi:
"Kenelle sitten?"
Viivyttelin tahallani hetken aikaa.
"Otto Stenölle."
Salamannopeasti hän räpsäytti suulleni hansikoiduilla, hieman kostuneella kädellään. Nolostuin aiheettomasti enkä osannut sanoa mitään. Hänen rintansa nousi ja laski muutaman kerran. Sitten tuo merkillinen vanhuus taas hiipi hänen katseeseensa.
Hän tarttui käsivarteeni.
"Koskiko sinuun? Suo anteeksi, en tarkoittanut sitä. Mutta sinä et ole koskaan ollut ilkeä, siitä syystä olen sinusta aina niin pitänyt. Nyt varmaankin loukkasin sinua." Hänen äänestään soi outo liikutus.
"Minunhan pitäisi anteeksi pyytää, Helena hyvä", sain sanotuksi.
"Kas niin. Annetaan olla koko jutun. Eihän se kuitenkaan ollut mitään, ei yhtään mitään."
Olimme portilla, ja minä hankkiusin hyvästelemään.
"Ei, tule kujan päähän saakka", sanoi hän. Ja kun olimme leveiden, valaistujen portaitten edessä, hän lisäsi:
"Kiitos, ystäväni. Sinun pitää käydä meillä, aivan pian. Isälläkin voi olla sinulle asioita. Ellet tule, niin minä soitan ja lähetän hakemaan."
Lupasin, ja hän ojensi kätensä hyvästiksi. Vielä eteisestä, lasioven takaa, hän heilutti minulle hansikkaallaan. Käännyin, astuin muutaman askelen lehtokujaa pitkin, mutta poikkesin sitten suuren koivun pimentoon.
Seisoin siinä aivan hiljaa. Tuon lasioven taakse oli kadonnut kaikki ilo, kaikki valo sydämestäni... Kaunista oli katsoa, kuinka lyhdyn säteet puikehtivat läpi kellastuneen, läpäjävän lehdistön. Suuret, loistavat vesipisarat riippuivat ritvoissa ja putoilivat silloin tällöin alas. Alas tänne, missä kaikki oli rumaa ja pimeää... Missä jossakin, pimeän maan rajoissa, kuihtunut ruohonkorsi tai irtaantunut lehti värisi viluissaan ja yksinään... veljenäni, siskonani.
Palasin käytävälle ja astuin portin luo.
"Menen mieluummin jalan, enkä tarvitsekaan teitä. Hyvää yötä", sanoin kuljettajalle.
Sade yltyi. Minut valtasi ikävä, mutta en kiirehtinyt pois sen syleilystä. Kuuntelin pimeän meren kohinaa ja sateen yksitoikkoista ääntä ja ajattelin, että se oli ainoa sinfonia, jota luulin ymmärtäväni.
III
Jännityksen suuruus ei onneksi riipu tapahtumista ja olosuhteista, vaan suhtautumisesta tapahtumiin ja olosuhteisiin. Muutoinhan elämä kävisikin ikäväksi ja se on kokonaan toista kuin ikävöinti, jota runoilijat ylistävät. Olin juhlallisesti ilmoittanut sanomalehdissä liikahuoneeni vuokralle; ne olivat nähtävissä viidestä seitsemään, koska arvelin niinä tunteina ihmisillä olevan parhaiten aikaa.
Kysyjiä kävi enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Näin tyyppejä, joiden ikuistuttaminen olisi voinut tehdä taitavan piirtäjän kuolemattomaksi. Mutta minä selviydyin heistä kavaluudella, jonka lakikirjani osoittivat rikokseksi, vaikka se jätti omantuntoni aivan puhtaaksi. Tämä kaikki oli minusta varsin jännittävää.
Eräänä iltana, täsmälleen kuuden aikana, tuli keskikokoinen, tummahko, hartiakas mies, yllään väljä ulsteri. Hänen kasvonsa näyttivät heti tutuilta; hän hymyilikin omituisesti, ikään kuin olettaen, että tuntisin hänet. Silmistäni hän kuitenkin lienee nähnyt, etten tiennyt hänen nimeään, koskapa hän jotenkin nolostui ja esittäysi tervehtiessään:
"Syväys. Tulin katsomaan huoneita, joista on ilmoitus lehdissä. Ovatko ne vielä vapaina?"
Minä suorastaan säpsähdin.
"Ovat kyllä", sain sanotuksi. Hitto vieköön, olisihan minun toki pitänyt tuntea hänet! "Ne ovat nämä tässä", jatkoin tarpeettoman hätäisesti, aukoen ovia ja väännellen valoja palamaan.
Hän asteli läpi huoneiden paljoakaan niistä välittämättä ja sanomatta sanaakaan. Ei hän edes udellut vuokran suuruutta.
"Palaisiko tupakka?" kysyin omaan huoneeseeni viitaten.
Hän nyökkäsi kiitokseksi ja astui sisään.
"Olemme koulutovereita. Minä muistankin... Pitäisi kai sinutella, vai kuinka?" Hän oli ilmeisesti hämillään.
"Luonnollisesti. Mutta siitä on niin pitkä aika, että minä en kylläkään muistanut nimeäsi, vaikka kasvosi näyttivät tutuilta. Saat suoda sen anteeksi. Ellen olisi niin kauan ollut poissa kaupungista, tuntisin sinut tietysti jo toimesi takia."
Vastaamatta hän sytytti rauhallisesti sikaarinsa, ja minulla oli hyvä tilaisuus tarkata häntä: korkea, pysty otsa, luja, miltei kova suu, ruskeat silmät, joiden ulkokulmista säteettäisesti haarautui huomattavia ryppyjä ohimoille. Hänen kätensä olivat leveät, mutta pienet, ja tummahko tukka pyrki kiharaan. (Näitä molempia seikkoja hän tavattomasti häpesi, kuten myöhemmin tulin tietämään.)
"No, ja huolitko minut tänne?" tokaisi hän vihdoin suoraa päätä.
"Sehän riippuu siitä, millaiset vaatimukset sinulla on."
"Mitäs... Vieraita ei käy. Jaa no, minä puhaltelen joskus huilua, mutta en kymmenen jälkeen... Sinulla on astiat ja emännöitsijä tuohon ruokasaliin. Entäs nyt?"
Tuon "entäs nyt" minä kuulin ensimmäisen kerran, mutta en suinkaan viimeisen. Se oli hänelle ominainen loppukysymys. Jostakin syystä minua alkoi naurattaa.
"Siinäpä riitti. Hehheh!"
Hänkin hymyili. Ohimorypyt piirtyivät perin selvinä näkyviin ja tekivät hänen terävän katseensa hyväksi; ne eivät olleet sellaisia ryppyjä, joita on väsähtäneillä elostelijoilla.
"Mutta et kysynyt edes hintaa", jatkoin.
Hän muuttui jälleen totiseksi, ja hänen ruskeissa silmissään oli ilme, jota joku, muistaakseni Hamsun, on sattuvasti kuvannut sanoilla "eläimen katse".
"Eihän tämä ole mikään afääri", hän vastasi yksinkertaisesti.
Kieltämättä piili tuossa jurossa vastauksessa kohteliaisuus. Se sanoi lyhyesti, ettei insinööri Syväys pitänyt entistä koulutoveriaan nylkyrinä, ja toiselta puolen, ettei kohtuullisen vuokran suorittaminen ollut Honka-yhtiön johtajalle mikään tinkimisen arvoinen asia.
Tuossa tuokiossa me saimme kaikki sovituksi, ja hän lupasi muuttaa jo huomenna; näihin saakka hän oli asunut hotellihuoneessa, mikä seikka minua kieltämättä ihmetytti.
"Lopultakaan en oikein ymmärrä tätä sinun asuntojuttuasi", sanoin. "Olen aina luullut, että yhtiöllä olisi huoneita riittämiin saakka."
"Niin, minua varten oli seitsemän huonetta ja salin suuruinen keittiö. Mitä minä niillä olisin tehnyt, yksinäinen mies! Niitä voitiin käyttää paljon hyödyllisemmin; ja minulle riittää hyvin nämä, jotka sain sinulta."
En puhuisi totta, jos väittäisin, ettei uusi asuintoverini olisi ollut minulle mieluinen. Hänestä puhuttiin niin paljon, ja hänellä oli sellainen asema, että se yllytti uteliaisuuttani. Juttelimme vielä yhtä ja toista, mutta kun hän aikoi lähteä, pyysin häntä klubiin illalliselle, kaupantekiäisiksi.
"Sinunko se on asiasi vai minun?" kysyi hän varsin vilpittömästi, ja ohimorypyt säteilivät näkyviin. Mutta suostuvainen hän kyllä oli, ja niin me lähdimme.
Biljardisalin ovelta näin Otto Stenön ja nyökkäsin hänelle:
"Hei hei, täällähän olet."
Hän tuli tervehtimään.
"Nykypäivinä ovat ihmeet harvinaisia", hän sanoi. "Ja niihin olisi kai minun poissaoloni laskettava."
Syväys ja hän tunsivat jo toisensa. Yhteinen koulu oikeutti heidät sinutteluun, ja minun tuli mieleeni, että koulu oli samanlainen kuin tämä ahdas kaupunki, jossa jokainen teko ja askel vietiin kirjoihin ja jossa väkisinkin joutui sinuksi ventovieraiden ihmisten kanssa. Me pyysimme ja saimme Oton seuraamme ja menimme yksityishuoneeseen.
Aterian aikana me juttelimme jonninjoutavia, ja Stenö lasketteli ainaisia aforismejaan. Tänään ne kuitenkin kuulostivat väsyneiltä ja kuluneilta. Hänen ilmeessäänkin piileskeli vieras rasittumus, joka herätti huomiotani, ja hänen muutenkin niin raukeissa silmissään oli uupumus, joka sai ajattelemaan, että hän oli valvonut tai elänyt epäsäännöllisesti.
Sitten sujahti puhe Honka-yhtiön asioihin, ja me koetimme "pumpata" Syväystä.
"Pannaan minun niskoilleni aivan liikaa", sanoi hän. "Kun toimihenkilöt joutuvat eroamaan, pidetään minua julmurina ja unohdetaan, että takanani on pankki. Mutta mitä ihmettä me sitten teemme tällaisella ihmislaumalla, kun työt sujuvat vähemmälläkin? Kun on niin monta tekijää, niin toinen luottaa toiseensa ja loppujen lopuksi on kaikki sekaisin. Esimerkiksi tänään, käydessäni Leppäluodossa, näin poikasten heittelevän suuria kiviä veneisiin, joita oli hujan hajan rannalla. Konttorissa tiedettiin, että ne olivat yhtiön veneitä; niitä oli lisäksi vajassa suuri joukko. Kysyin, miksi niitä oli niin paljon ja miksi ne oli jätetty noin huolimattomasti sinne tänne. Pyysin luettelon niistä. Sen piti olla A:lla; A ilmoitti sen olevan B:llä, B väitti, että C oli aina sitä hoitanut, mutta C:tä ei ollut enää – ei myöskään luetteloa. Järjestin sitten tämän asian, joka sinänsä on pieni, mutta kuvaava kylläkin."
"Järjestit tietysti veneet vajaan ja teet leppäluotolaisista uimamaistereita", huomautti Stenö.
"Ei, minä korjautan veneet, etteivät he uppoaisi", vastasi Syväys sikaarinsa sauhuun ja jatkoi:
"Joku aika sitten otin selvän yhtiön mahtavasta viljelystilasta, tiedättehän. Se on tuottanut tappiota, jonka suuruus jääköön mainitsematta. Kuitenkin on yhtiön henkilökunnalle myyty maitoa ja muuta hyvää paikkakunnan hintoja alittaen. Sellaisen edun luulisin kuuluvan palkkaan, mutta niin ei ole ollut asianlaita. Kun puutavaraliikkeen on vaikea olla maanviljelijänä, ehdotin, että mokoma tila myytäisiin oikealle maamiehelle ja lyhennettäisiin kauppasummalla korkea-korkoista velkaa. Mutta siitäkös mökä nousi!"
"Ja kuka sitten on kaikkeen tähän sekasotkuun syypää?"
"Se on kysymys, joka luonnollisestikaan ei liikuta minua. Ainoastaan vääryyttä kärsineelle, joka aikoo periä saatavansa, on tärkeätä tietää, kuka on syyllinen. Minun taas olisi selvitettävä, missä syy on, mutta sellaisten seikkojen pohtiminen lienee tässä tarpeetonta ja ikävääkin."
Hän vaikeni hetkeksi, katsoi kelloaan ja jatkoi sitten:
"Mutta jos mihinkään toivotaan päästävän, niin työtä on tehtävä ja eri vauhdilla kuin ennen. Aina vain työtä, hellittämättä. Omalle kohdalleni sitä on vielä tänäkin yönä moniaaksi tunniksi. Siitä syystä täytyneenkin heittää herroille hyvästit."
"Työtä! Hyvä Jumala, sitä minä en ymmärrä", virkkoi Stenö luisuja olkapäitään kohottaen. "Jos ihminen kerran on varakas, minkä ihmeen takia hän silloin tekisi työtä? Ja ellei hän taas ole varakas, niin hän on köyhä ja onnellinen. Köyhät ovat onnellisia, on joku viisas mies sanonut".
Syväys oli ällistynyt.
"Tottahan toki on tehtävä työtä", huomautti hän hiljaa.
"Miksi, minkä tähden? 'Mitä se merkitsee sadan vuoden päästä?' Tuo vanha muunnelma Saarnaajan sanoista on täällä klubilla tunnuslauseena, ja se pitää paikkansa. Jos rakennat kirkon, jota kaikki aikalaisesi ylistävät, mistä tiedät, ettei sen tornista putoa kivi, joka surmaa miehen – sen miehen, joka olisi ratkaissut elämämme syvimmän ongelman."
"Joutavaa, eihän kukaan voi olla toimettomana", väitti Syväys kulmiaan rypistäen.
"Se on aivan totta", huudahti Otto. "Moitittu laiskuus on ihmisen vaikein taito, niin vaikea, että sitä tuskin on olemassakaan. Tekevät työtä ja saavat siitä kohmelon, jota nimittävät työniloksi; hummaavat ja nimittävät siitä johtuvaa väsymystä kohmeloksi. Ajattelevat, matkustelevat, mitä tahansa, mutta kukaan ei uskalla olla toimeton. Jospa olisikin täydellisesti laiska ihminen, niin kenties ikuinen mistä mihin arvoitus ratkeaisi itsestään."
Syväys nousi, pyyhkäisi pienellä kädellään kähärään pyrkivää tukkaansa (hän teki usein niin), ja ohimorypyt tulivat taas näkyviin.
"Hassuttelet", hän sanoi. "Eihän tuollaisesta ole mitään tulemaa. Uteliaisuus ei näissä asioissa johda mihinkään. Tunteehan sen itsestään, että työ on sentään jotakin – ainakin se mukavimmin saattaa kehdosta hautaan. Katso lasta: sehän on aina touhussa ja liikkeessä; tekee korttitaloja ja savikukkoja, kysymättä, mitä ne merkitsevät sadan vuoden päästä. Sinä vetosit äsken Saarnaajaan, mutta mestareista suurin on sanonut, että vain lasten kaltaisina tulemme taivaan valtakuntaan."
Odotin jotakin mahdottomuutta Stenön kerkeiltä huulilta, mutta hänen kasvonsa olivat omituiset, ikään kuin liikutetut, ja hän vastasi miltei sydämellisesti:
"Sanoit aika kauniisti."
Sitten hän jatkoi äänensävyn muuttuessa:
"Minäpä en taida vielä lähteä. Kun uskoo edeltämääräykseen, niin valvominen on ainoa keino pidentää ikäänsä."
Tulimme ulos, ja minä lähdin saattamaan Syväystä Seurahuoneelle, missä hän asui.
"Mitä sinä arvelet ukko Grahnista?
"Sanopas, pidätkö häntä taitavana puutavaramiehenä?" kysyin ilman muuta, Honka-yhtiön asioita muistellen.
"Tietysti hänellä on suuri kokemus, mutta ei liene väärin, jos sanoo, että häneltä puuttuu pohja. Hänhän sai Kivilahden sahan tai oikeammin sahan johdon – naimisiin mennessään, vaimonsa isältä – siihen asti ei hän ollut suuriakaan tiennyt puuhommasta. Niihin aikoihin sai metsiä miltei ilmaiseksi, eikä sahalaitosta saattanut juuri niin hoitaakaan, että se olisi tuottanut tappiota. Nyt on maailma kokonaan muuttunut, eikä konsuli ota sitä oikein uskoakseen."
"Sinulla kai on vaikeuksia hänen kanssaan?"
"Ei käy kieltäminen. Hän on vanha ja omapäinen, ja minua sitoo pankki. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin mennä hänen kotiinsa, silloin kun hän on sairas. Mutta asiat pakottavat joskus, ajatelkoon hän siitä mitä tahansa."
Minä muistin, mitä Helena oli puhunut äitinsä ylpeydestä, ja sanoin:
"Sinä olet niin vieraantunut Helena Erlingistäkin. Ettekö te kuitenkin olleet lapsuudentovereita, hän, Harry ja sinä?"
"Emme me koskaan ole leikkineet yhdessä, vaikka olimme tavallaan naapurukset. Konsulinna Grahn oli tavattoman ylpeä eikä olisi sitä sallinut... Sittenhän isä joutuikin pois... En ole koskaan varemmin edes käynyt konsulin talossa. Sehän se juuri tekee asian niin vaikeaksi."
Panin merkille, että hän oikeastaan väisti kysymykseni ja että hän tuntui puhuvan vastahakoisesti. Matka oli lyhyt; olimme tulleet Seurahuoneen portaitten eteen, lyhdyn valopiiriin, ja pysähdyimme. Silloin sain äkkinäisen päähänpiston.
"Ja kuitenkin Helena kertoi minulle, että sinä olet suudellut häntä", sanoa paukautin kuin mieletön, kevyttä äänensävyä tavoitellen. Mutta jo samassa tuokiossa raivokkaasti kaduin käsittämätöntä tahdittomuuttani.
Näin jälleen tuon "eläimen katseen" hänen terävissä silmissään, jotka hän keihästi kasvoihini. Varsin hämmästyneeltä ei hän kuitenkaan näyttänyt, pikemminkin siltä, kuin olisi häntä loukattu. Hetkeen hän ei vastannut mitään. Sitten hymy tai nauru, joka minusta kylläkin oli väkinäistä, levisi hänen parrattomille huulilleen, ja hän huudahti:
"Voi mokomaa! Muistiko hän vielä sen!"
Häpesin niin käyttäytymistäni, että olin kykenemätön vastaamaan. Kuinka olinkaan saattanut mennä vieraalle ihmiselle kertomaan tällaista! Syntyi nolo ja kiusallinen tauko.
Syväys muuttui jälleen totiseksi, katsoi maahan, potkaisi hiljaa pientä kiveä jalallaan ja sanoi:
"Hän kai myöskin mainitsi, että hän salli sen veljensä tähden?"
Äänen tukahtunut, käreä sointi ei jäänyt minulta huomaamatta.
"Sitä hän ei maininnut."
"Ha ha! Lapsuusjuttuja, tyhjänpäiväisiä. Mitäpä niistä."
Kello löi tornissa hyvin selvästi ja kauniisti.
"Jaha, entäs nyt", sanoi hän. "On kai aika mennä. Kiitos ja hyvää yötä. Huomennahan sitten saadaan tarinoida."
IV
Muutamia päiviä myöhemmin, kun olin palaamassa kotiin kasvojani hierottamasta, luulin kuulevani nimeäni mainittavan.
Samassa komea Buick liukui hiljaa rinnalleni. Helena ohjasi sitä itse; hän viittoi minua luokseen ja sysäsi oven auki.
"Jos koskaan, jos koskaan olisin voinut aavistaa, että insinööri Syväyksestä tulee sinun asuintoverisi, niin en ikinä olisi kertonut, mitä viime kerralla kerroin", aloitti hän suoraa päätä, kun olin ehtinyt hänen viereensä istumaan.
Minun ei tarvinnut muuta kuin hymyillä puristaessani hänen kättään. Syväys oli tehnyt minusta melkein kuuluisuuden. Minua katsottiin kadulla, minua riennettiin tervehtimään kokonaan toisella innolla kuin ennen, ja minulta udeltiin tietoja asuintoveristani. Stenö oli tietysti jo kerinnyt sanoa, että minä saisin asiakkaiden puutteessa sulkea toimistoni, ellei Syväys olisi reklaamina.
Helena ei pannut autoa käyntiin, vaan tuijotti minuun lystikkään totisena.
"No, miksi et aloita!" huudahti hän viimein kärsimättömänä.
"Mitä minun pitäisi aloittaa, Helena hyvä?"
"Älä teeskentele. Luonnollisesti minä olen yhtä utelias kuin muutkin ja haluan kuulla hänestä."
"Hän polttaa sikaaria kellon mukaan."
"Mitä tekee?"
"Hän tekee hirmuisesti työtä, Helena, yölläkin, ja polttaa sikaaria kellon mukaan. Eräänä iltana minä olin hänen huoneessaan. Tavan takaa hän katsoi kelloaan. Kysyin syytä siihen, ja hän vastasi odottavansa, milloin saisi sytyttää sikaarin. Kun sitä kummastelin, selitti hän, että hän työtä tehdessään toisinaan kiihtyi ja tuli poltelleeksi liian paljon tupakkaa. 'Minun on täytynyt panna varma kellon lyömä sikaareilleni', sanoi hän hymyillen, 'muussa tapauksessa vahingoitan terveyttäni'. Siihen ei ole paljoa huomauttamista, vai kuinka?"
"Verratonta, kiitos", sanoi Helena polkiessaan auton liikkeelle. "Mutta minä en tyydy tähän. Minä vien sinut meille päivälliselle. Et saa vängätä vastaan etkä tehdä verukkeita."
"Enhän minä yritäkään. Mutta aja ensin meille, ole hyvä. Minun täytyy hiukan siistiä itseäni. Tottahan toki suot sen armon."
Tuskin olin saanut sen sanotuksi, kun auto jo pysähtyi portaitteni eteen.
"Minä odotan tässä. Viivytkö kauan?"
"Kuinka kauan sinä viipyisit minun asemassani, Helena?"
"Mene, mene! Sinusta on tullut ilkeä, oikein ilkeä... Johan sen sanoin viime kerralla."
Kun palasin, ei Helena puhunut mitään. Auto lähti säikäyttävästi nykäisten liikkeelle. Helena lisäsi kaasua; hänen punaiset huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kovat.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Lennossa sivuutettiin muuan rimakuorma, jota siunaileva äijä ajoi kaupunkiin. Tuuli oli viedä hattuni, vesi kihersi silmiin, ja vihdoin sanoinkin:
"Mitä sinä nyt ajattelet Helena?"
"Katso mittariin!"
Kahdeksankymmentä, yhdeksänkymmentä... senkin yli!... Sitten tuli onneksi portti. Auto syöksyi sisään ja pyörähti pihamaalle niin äkkiä, että pyörät pelottavasti liitesivät hiekassa.
"Tämähän oli kerrassaan jumalatonta ajoa", sanoin eteisessä.
Helenan silmät välkkyivät ja posket punersivat. Hän seisoi siinä nuorena ja kauniina. Hän säteili ja sokaisi kuin aurinko.
"Jos katson mieheen, olen hänen rakastajansa, jos kävelen hänen kanssaan, olen hänen kihlattunsa, jos käyn huveissa, olen kevytmielinen, jos istuu kotona, olen tekohurskas... Ja kun ajan autoa, sanoo ystäväni, että se on jumalatonta. Mutta mitä, mitä, mitä täällä sitten pitää tehdä?" Hän oli hurmaava omituisessa kiihkossaan, ja hän jatkoi vielä:
"Luuletko, että olen mikään teeskentelijä, että haluan kieltää ruumiini tai sieluni? Olen kyllin nuori vielä. Minulla on terveen naisen kaikki elämänhalu ja kaipuu. Ja kuitenkaan minulla ei ole muuta kuin kieltäymys. Sen minä saan viedä hautaan mukanani. Ja tuossa on sitten kaikki!" Hän läjäytti ajohansikkaansa pöytään.
"Mutta mikä sinun on, Helena?" kysyin hämmästyneenä.
Korkea aalto nostatti vielä hänen rintaansa, mutta sitten hän tyyntyi, hymy levisi hänen huulilleen, ja hän tarttui käsivarteeni.
"Minä olen hassu tänään, suo anteeksi. Tunnethan sinä naisten oikut. Mutta käy sisään, ole hyvä. Saat mennä isän kamariin. Ensinnäkin isä juttelee kernaammin, kun olette kahden, ja toiseksi minulla on vähän emännän hommia... Isä, minä toin sinulle puhetoverin!"
Konsulin huone oli täynnä tupakansavua, kuinkas muuten. Hän kohentausi kankeasti ja ähkyen leposohvaltaan. Hänellä oli yllään punaruusukkeinen kotitakki ja jaloissa pehmeät tohvelit. Jalkaterät huomattavasti ulospäin, kuten aina, hän astui minua kohti, ojensi turpean kätensä ja sanoi käheällä äänellään:
"Vai niin, sinäkö! Mutta oletpa muuttunut. Kas, kas, kas, minkä on tehnyt... Älä pane pahaksesi, poikaseni."
Itse hän oli kutakuinkin ennallaan. Punaisessa naamassa oli punainen nenä, nenässä leveät sieraimet, vaalea pystytukka oli verraten hyvin säilynyt, ja siniset, hieman pullottavat silmät tarkkasivat vetisinä naama-parkaani.
"Kuinka setä voi?"
Hän viittasi kädellään tuolia ja tupakkalaatikkoa. Borgströmin paksua odessaa, ukko ei polttanut muita savukkeita.
"Kyllähän sinä olet kuullut. Huonot ajat, ikävät ajat. Minusta tehdään keppikerjäläinen, keppikerjäläinen, poikaseni."
Sanoin jonkun lauseen, jossa oli monta tavua, mutta vähän merkitystä.
"Sellaista se on, kun joutuu pankin puristukseen", jatkoi hän. "Älä koskaan turvaa siihen kirottuun laitokseen, poika. Se välkyttelee rahojaan edessäsi. Niin kauan kuin olet voiton puolella se syytää niitä sinulle avoimin käsin. Mutta maltas, kun sattuu vastoinkäymisiä. Se kiristää ohjaksiaan, tulee varsin vakavaksi. Ja ennen kuin arvaatkaan, pyristelet sen pihdeissä... Vähätkös meillekin rahaa tyrkytettiin takavuosina."
"Olen ollut niin kauan poissa, etten ollenkaan ole asioiden tasalla, setä."
Enempää kannustusta hän ei tarvinnut. Hän tepasteli edestakaisin lattialla, kädet selän takana, tohvelinkärjet sivuseiniin viitaten.
"Tiedäthän sinä ainakin entiset ajat. Oli rahaa, puutavaran hinta nousi nousemistaan, oli metsiä, ja kysymys oli vain siitä, millä tavoin mahdollisimman nopeasti saataisiin ne metsät laudoiksi. No mitäs, ryhdyttiin kiireellisiin laajennustöihin ja pantiin niihin rahat. Pankki kaupitteli miljooniaan vaikka loppumattomiin. Hankittiin uusia, sähköllä käypiä pikaraameja ja koneita. Sähkö ostettiin; kuka siinä kerkisi voima-asemia ajattelemaan. Tuotanto kasvoi huimaa vauhtia, mutta silloin hinnat nopeasti alenivat, ja syntyi myyntivaikeuksia. Tavara jäi talvehtimaan, ja lautatarhat täyttyivät. Äh, kuka peijakas silloin osasi ajatella, että tapulit jäisivät seisomaan. Piti sulloa ahtaaseen... sinistyivät, menivät pilalle. Äh, äh, kun kerran rupeaa vastustamaan, ei siitä tule loppua... Tappioita, tietysti, mutta yritettiin uudestaan. Pankki rypisti otsaa ja nosti korkoa. Ostettiin uusia metsiä, mutta ne kallistuivat kallistumistaan, ja ulkomailla vain pysyi laskusuunta... Hm, noh, minkäpäs siinä. Toistakymmentä miljoonaa selkään, koko maailmahan sen tietää... Ja nyt, nyt, nyt, kun näyttäisi olevan mahdollisuus korjata, nyt kiristää pankki pihtinsä, panee piiskan selkäämme. Ja minkä piiskan! Ihan kuin ivalla! Minun vanhan sahanhoitajani pojan – jonka isän minä olen ajanut aikanani tiehensä. Kas, kas, kas se!"
"Mutta setä hyvä, onhan insinööri Syväys sentään etevä ja kokenut mies. Yksistään jo se, että pankki on juuri hänet valinnut uskotukseen, merkitsee mielestäni paljon."
"Vai niin, vai sinäkin!... Jaa, sinä kuulutkin asuvan hänen kanssaan ja tietysti häntä kannatat, pidät häntä nerona, jumalana... äh. Mutta sinä et häntä tunne, poika. Me sanomme: on todennäköistä, että hinnat ulkomailla nousevat. Koko Suomen sahateollisuus on työskennellyt tappiolla, ja sitä ei toki voi jatkua. Hän sanoo: 'Mitä takeita herroilla on hintojen noususta?' Mitä takeita siitä voisi olla! Mutta täytyyhän toki yrittää, tehdä voitavansa. Täytyy ostaa uusia metsiä, sahata entistä enemmän. Ja jos sitten hinnat nousevat, silloin on kunnia ja kaikki pelastettu. Mutta hän kysyy: 'Mistä herrat saavat rahaa?' Hän, joka on täällä pankin silmänä, korvana, kätenä ja jonka tahdosta riippuu lainan saanti! 'Jos hinnat eivät nouse', sanoo, 'niin loppukin on hukassa'. Me kuohahdamme. Lyödään sitten ovet kiinni, ellei kerran voida mitään tehdä! Myydään kaikki. Vielä on yhtiöllä niin paljon omaisuutta, että pankki saa saatavansa. Hän vain näyttelee sfinksin osaa. Se ei muka suinkaan ole tarpeellista. Se olisi suunnaton kansantaloudellinen tappio hänen mielestään, eikä pankki sellaista tarkoita. Pysytään kultaisella keskitiellä... Ja niin hän aloittaa nuo häpeälliset toimenpiteensä. Melkein puolet yhtiön palveluskuntaa ajetaan maantielle, vanhat höyrykoneet pannaan käyntiin ja puolet raameja jää seisomaan voiman puutteessa; hakataan vain omia metsiä, pikkumaisesti kitsastellaan vähäisimmissäkin asioissa. Säästetään, säästetään ja säästetään naurettavalla itaruudella, jotta muka korkeakorkoinen velka saataisiin maksetuksi. Mutta sano minulle, poika, ketä tämä kituva elämä hyödyttää? Eihän siitä lähde mitään. Pankki tietysti viimein saa omansa, vetää pois kyntensä ja jättää meidät hoitamaan jotakin sahamyllyä, jossa on kymmenen työmiestä. Yhtiön suuruus veronmaksajana, hyvinjärjestetyn virkailijakunnan elättäjänä ja satalukuisen työläislauman työnantajana on mennyttä. Yhtiön kunnia on lopussa... äh! Jokainen gentlemanni käsittää, että kysymyksessä on joko-tahi: joko yrittää täysin voimin tai lyödä ovet lukkoon. Mutta pankki on pannut tänne tämän aitosuomalaisen tollon – niin, niin, minä olen vanha mies enkä välitä sanoistani – tämän härkäpään, joka kostonhimosta tai nousukasröyhkeydestä haluaa taivuttaa 'ruotsalaisherrojen' niskat, välittämättä kunniasta ja ihmisyydestä. Kas, kas, kas se!"
Hänen kiihtymyksestään huomasin, ettei hän ollut entisellään, että sairasteleminen oli vienyt hänen voimiaan. Hän punoitti ja ähkyi. Ehtimiseen hän otti uuden odessan, survoi sen puuimukkeeseen, näitä oli pöydällä kymmenittäin, sytytti ja pani jälleen jonnekin, pöydänkulmalle, tuhkakuppiin.
"Ehkäpä hänen toimenpiteistään kuitenkin on yhtiölle hyötyä, setä", uskalsin huomauttaa.
"Hyötyä! Sinähän puhut kuin Helena, oma tyttäreni. Mutta mitä hyötyä? Osakkeet laskevat yhä." Hän tempasi Hufvudstadsbladetin pöydältä. "Minä olen jo niin rutiköyhä, etten viitsi niitä edes seurata muutoin kuin sanomalehdestä... Näethän, putoavat... Mutta vielä hän saa nähdä!" (Minä muistin ehdottomasti Helenan sanoja.) "Ystäväni, vieläpä oman poikanikin hän on ajanut yhtiöstä. No, Harrystä ei ole kysymys, hänestä ei ole mihinkään, tiedäthän, ikävä kyllä, ikävä kyllä. En välitä hänestä. Mutta nyt on Syväys sanonut irti kolmannen osan yhtiön työväestä, ja hän saa kyllä nähdä. On vaikea aika, työttömyyttä. Tulee levottomuuksia. Ne pojat eivät lähdekään kumartaen, kuten virkailijakunta..."
Juuri silloin Helena tuli kutsumaan meitä päivälliselle.
"Mene edellä, mene edellä, poika, minä muutan takkia", sanoi konsuli.
"Jos se tapahtuu minun takiani, setä hyvä, niin..."
Mutta hän huitaisi kärsimättömästi kädellään, ja minä astuin ovesta. Vaistomaisesti silmäni pysähtyivät konsulinna Grahnin muotokuvaan. Tuo ylpeä ja ankara rouva se luonnollisesti oli juurruttanut mieheensä tinkimättömät pöytätavat. Kotkannenän kahta puolta, lähellä toisiaan, säteilivät kauniit, kovat silmät, jotka Harry oli perinyt. Harry ei ollut päivällisellä. Se vaivasi Helenaa, mutta siitä ei kuitenkaan puhuttu mitään. Kun kahvi oli juotu, vetäytyi konsuli huoneeseensa, ja me jäimme Helenan kanssa pakinoimaan.
Ajattelin jo lähtöä, kun auto hurahti pihaan ja Otto Stenö astui päällysvaatteissaan huoneeseen.
"Anteeksi", sanoi hän ovelta. "En tiennyt, että sinulla oli vieraita tai oikeammin tuttavia."
"Heitä päältäsi ja tule istumaan. Kahvi on kuumaa vielä", vastasi Helena.
Minä vaistosin tilanteessa pingoitusta ja tarkkasin heitä, kun he tervehtivät. Stenö ei ollut niin rauhallinen kuin tavallisesti, ja Helenan kasvoilla kiiti jokin värihäivähdys.
"Tulin oikeastaan hakemaan sinua, Helena, mutta tietenkään en nyt tahdo häiritä."
"Ja mihin sitten?"
"Naiset kysyvät aina sellaista, jonka he varmasti edeltäkäsin tietävät. Mihin kummaan tässä kaupungissa voisi hakea ketään, ellei eläviinkuviin? Kinossa on loistava Valentino-filmi."
Helena taputti käsiään, mielestäni liioitellen.
"Ihastuttavaa", hän huudahti. Sitten hän kääntyi minuun.
"Pidätkö Valentinosta? Mutta mitä minä kysynkään! Kaikki miehet halveksivat häntä, koska ovat mustasukkaisia. Minä suorastaan rakastan häntä... Ja kuitenkin, jos hän olisi tässä itse, luulen etten yhtään välittäisi hänestä. Se on kai eräänlaista kuvanpalvontaa."
"Aivan", myönsi Stenö hymyillen. "Raamattu kyllä kieltää sen, mutta kuitenkin se on ainoa rakkaus, joka jättää naisen maineen puhtaaksi. Mitä sinä tiedät, veikkonen?" kysyi hän sitten minulta.
"Paljonkin. Olen puoli tuntia jutellut sedän kanssa Honka-yhtiön asioista."
"Ja luonnollisesti Syväyksestä, joka..."
"Joka polttaa kellon mukaan sikaareja", keskeytti Helena.
"Hän tekee muutakin kellon mukaan, Helena hyvä", sanoin minä. "Hän soittelee iltaisin huilua, harvoin tosin, mutta aika näppärästi. Ja täsmälleen kello kymmenen hän lopettaa sen, niin kuin nakutettu."
"Kas vaan, hän tietää, etteivät ihmiset kymmenen jälkeen ole musikaalisia", virkkoi Stenö lämmeten. "Musiikin tuottama nautinto on tosiaankin kovin suhteellista. Konserttisalin päällä makaa mies ja sadattelee kaikesta sielustaan alhaalta kuuluvaa kitinää. Mutta kiskokaapa frakki hänen päälleen ja viekää hänet saliin, heti hän on haltioissaan, saadessaan kuulla maailman ensimmäistä viulutaituria."
Minä nousin.
"No, lähdettekö te eläviin? Muussa tapauksessa minä sanon sinulle, Helena, parhaat kiitokset ja jätän hyvästi."
Mutta tähän ei Helena ollut ollenkaan tyytyväinen. Hänen kasvoiltaan kuvastui levottomuus, ja hän sanoi hieman hätäisesti:
"Minne sinulla on sellainen kiire? Tietysti me lähdemme. Valentinon takia olen valmis vaikka mihin. Enkä minä halua olla sinullekaan epäkohtelias, Otto. Olit ystävällinen, kun tulit hakemaan. Odottakaa, tulen heti paikalla."
Helena meni sanomaan jotakin palvelijoille, mutta palasi pian, ja niin me lähdimme. Sain istua hänen rinnalleen Stenön loistoauton suljettuun, valaistuun kuomuun. Otto itse asettui ohjaajan paikalle; hänen luisut hartiansa kuvastuivat omituisena siluettina ruudun läpi; sitten auto nykäisihe liikkeelle.
Odottamatta Helena kosketti sormenpäillään käsivarttani.
"Mitä Otto on sinulle oikeastaan kertonut?" hän kysyi. Hänen silmissään, jotka loistivat hatun varjosta, oli tutkijan vakavuus, mutta niissä oli myös jotakin arkaa. (Vasta myöhemmin ymmärsin tämän kysymyksen.)
"Mistä asiasta, Helena?"
Hän viivytteli, lisäsi mietteissään:
"En päästä sinua niin vähällä. Sinä tarkoitit jotakin viime kerralla. Tahdon tietää, mitä hän on kertonut."
"En oikein käsitä, Helena. Ei hän ole kertonut mitään."
Hän tuijotti minuun, ei tarkatakseen, vaan hajamielisenä; taas hänen katseessaan oli tuo vanhuus. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, ja pää painui hiukan. Hatun varjossa hänen piirteensä pehmenivät; minusta niissä oli jotakin epämääräistä huolta.
"Niin, niin... Ihmiset..." hän mutisi hiljaa, mutta ei jatkanut.
Minä muistelin tuota viime kertaa, pimeätä merta, puuta, jonka alla olin seisonut, sananvaihtoamme... Oli kiusaavan hiljaista. Stenön mustien, luisujen hartioiden yli tuikki silloin tällöin tähti. Ajattelin jos jotakin ja tulin sisäisesti levottomaksi. Vihdoin keksin sanoa Helenalle:
"Syväys sanoi minulle, että sinä suutelit häntä veljesi takia."
Koetin tietysti hymyillä, mutta se jäi, kun näin, miten Helena vavahti. Hän oli ollut mietteissään ja säikähti ääntäni. Hän katsoi minuun suoraan sanoen typerän näköisenä. Sitten väri nopeasti vaihteli hänen kasvoillaan, ja hän räpytti silmiään kuin olisi epäillyt kuulleensa väärin.
"Kuinka... Veljeni tähden! Sanoiko hän niin?... Miksi hän niin luuli?"
"Sitä hän ei maininnut."
Helena näytti nyt kalpealta ja kysyi melkein vihaisesti:
"Mitä hän muuta kertoi?"
"Ei sen enempää."
"Sinä tietysti menit kielimään hänelle, mitä minä silloin puhuin?"
"Niin tulin tehneeksi, en voi sitä kieltää."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän vain ihmetteli, että muistit sen vielä. Kysyi, olitko maininnut, että teit sen veljesi takia. Ja sitten vain naureskeli."
"Ei, ei", sanoi Helena päätä pudistaen. Mutta nyt hän oli kurjan näköinen, pudisti uudestaan päätänsä, ja minä luulin, että hän rupeaisi itkemään. Kyyneliä en hänen silmissään kuitenkaan huomannut.
Minun tuli määrättömän paha olla. Kaduin jokaista sanaani, toivoin, että olisin ollut penikulman päässä Helenasta, jota tahtomattani kiusasin.
"Nyt olen loukannut sinua, Helena, ja pyydän anteeksi", sain sanotuksi.
"Et, et, ystäväni. Tarvitaan paljon, ennen kuin loukkaannun sinuun. Mutta minulla on tänään onneton päivä. Olen hermostunut, olen oikukas. Haluaisin tehdä jotakin hurjaa, mutta mieleni on masennuksissa."
Hän loi minuun suuret silmänsä, jotka loistivat nyt syvinä ja ihanina.
"Sinä et ymmärrä minua, hyvä ystävä. Mutta minä sanon sen sinulle... Sanon sen sinulle, koska minun täytyy, koska minulla ei ole ketään muuta, koska luotan vaitioloosi... Otto on kosinut minua."
Olin mykkä. Oli äänetöntä.
"Ja minä pidän hänestä, mutta epäröin", sanoi Helena hiljaa, mietteissään.
Olin mykkä ja sairas. Auto pysähtyi ovelleni. Puristin Helenan kättä, tein kunniaa Otolle ja pakenin kiireesti huoneeni yksinäisyyteen.
Jos insinööri Syväys todellakin aikoi panna toimeen samanlaisen karsinnan yhtiön työväestön kuin virkailijainkin keskuudessa, niin ainakaan minulla ei siitä ollut asiallista tietoa. Olin huomannut, että hän puhui vastahakoisesti puuhistaan, enkä puolestani vaivannut häntä kyselyillä. Muutenkin hän oli niin hiljainen ja työteliäs asuintoveri, etteivät meidän keskustelumme – ruokapöydässä ja iltaisin – olisi täyttäneet montakaan tavallisen kirjan sivua.
Mutta huhu, joka itsepäisenä ennakoi kaikkia merkityksellisiä tapahtumia, kierteli monenkirjavana miehestä mieheen, ja ennen pitkää ehti sen siipien suhina myöskin sanomalehdistön korviin. Kaupunkimme kommunistien äänenkannattaja tarttui ensinnä kynään ja piirsi omalaatuisella kekseliäisyydellään asian ytimeen sattuvan otsikon:
HIRTTOSILMUKKAA KIRISTETÄÄN.
"Jo pitemmän aikaa", se kirjoitti, "on Honka-yhtiön töiden järjestely herättänyt huolestuttavaa epäluuloa raatajien sankoissa riveissä. Työläisiä on 'kouluutettu', niin että yksi mies, henki kurkussa riehuen, tulee nyt toimeen siinä, missä ennen tarvittiin kaksi, jopa kolmekin. Sähkön osto kaupungilta on lopetettu ja pyörimään on pantu vanhat, ruostuneet rämäkoneet, joitten voima ei riitä läheskään kaikille raamisahoille.
"Asiantuntevalta taholta paljastetaan meille vihdoinkin, mikä on riistäjäpomojen perimmäinen tarkoitus. Lähes kaksisataa sahatyöläistä aiotaan kylmäverisesti ajaa alkavan talven tuiskuihin ja tämä tapahtuu aikana, jolloin päättynyt lastaus on jättänyt satoja työttömiksi ja jolloin porvarikoplatkin pystyttelevät komiteoja muka työttömyyden torjumiseksi. Kapitalistiherrainkin edesottamiseksi tämä tuntui meistä niin kyynilliseltä, että tiedustelimme asiaa yhtiön konttorista, mutta herra Syväys, yhtiön itsevaltias suurkiho, ärjäisi meille töykeästi, ettei hän voi puhelimessa ruveta tekemään tiliä yhtiön sisäisistä asioista.
"Jokohan viimeinkin suomukset putoavat henkitoreissaan raatavan köyhälistön silmiltä?"
Päivää myöhemmin puuttui porvarilehti asiaan. "Kun on kuulunut ääniä ja kun työväenlehdissäkin on näkynyt uutisia, että Honka-yhtiö aikoisi sanoa irti suuremman määrän työläisiään, käännyimme eilen yhtiön johtajan, konsuli Grahnin puoleen, joka lyhyesti ilmoitti, ettei mikään tuotannon supistelu ole kuulunut yhtiön alkuperäisiin suunnitelmiin eikä ainakaan hänen tahdostaan mihinkään irtisanomisiin toistaiseksi ole ryhdytty. Hän kuitenkin huomautti, että konjunktuurivaikeudet saattoivat vaatia toimenpiteitä, joista hän yksinänsä ei ole oikeutettu vastaamaan.
"Konsuli Grahnin hieman diplomaattinen vastaus ei mielestämme voi kokonaan poistaa huhujen aikaansaamaa levottomuutta, olletikin, kun ottaa huomioon sen tosiseikan, että yhtiössä on viime aikoina tapahtunut eräänlainen töiden uudestijärjestely, jokin uudenaikainen reduktioni, johon nähden useat asiantuntijat ovat asettuneet varsin kriitilliselle kannalle. Emme luonnollisesti millään muotoa halua sekaantua minkään liikkeen yksityisasioihin, mutta yleisen edun nimessä toivomme vakavasti, ettei ilman pakottavaa syytä ryhdyttäisi mihinkään sellaisiin kokeiluihin, jotka ovat omiaan vaikeuttamaan nykyisiä muutenkin kireitä työoloja."
Kun aamulla vuoteessani lojuen luin tämän selostuksen, herätti se mielenkiintoani siinä määrin, että lähdin lehti kädessä Syväyksen puolelle. Mutta hän oli jo mennyt. Päätin yrittää uudestaan aamiaispöydässä. Uteliaisuus kuitenkin tavallisesti johtaa siihen, että vain se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Niin kävi nytkin.
Syväys nimittäin myöhästyi aamiaiselta; luulin ettei hän tulisi ollenkaan. Menin toimistooni, mutta palasin sitten jotakin noutamaan huoneestani. Silloin kuulin hänen köhäisynsä ruokasalista, menin katsomaan ja näin hänen seisovan pöydän ääressä suu täynnä voileipää ja maitolasi kädessä.
Hän mutisi jotakin "sietämättömästä kiireestä". Ja kun kaiken valtiomiestaitoni liikkeelle pannen koskettelin sanomalehden kirjoitusta, levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän nieli palansa, joi vielä lasin maitoa, pyyhkäisi suunsa nenäliinalla, vaikka ruokaliina oli hänen edessään, ja sanoi: "Perästä kuuluu, veli veikkonen."
Ja samassa hän oli jo ovesta ulkona.
Mutta iltapäivällä, Syväyksen saapuessa kotiin, asia laukesi itsestään.
"Kuulehan", hän sanoi. "Nyt olen tehnyt itseni syypääksi omavaltaisuuteen."
"No?"
"Olen sopinut eräästä kohtauksesta toimistossasi; toivottavasti et pane pahaksesi."
"Annahan kuulua."
"Ei siinä ole sen enempää. Jokin lähetystö soitti konttoriin ja halusi puhutella minua. Minulla ei ollut aikaa, ei vaikka... Eikä pääkonttori muutenkaan ole mukava paikka. Minä pyysin heitä tänne kello puoli seitsemältä... Rähisevät tietysti, kun sanoin tänään irti nuo työläiset."
"Se on siis kuitenkin tapahtunut?"
"Mikäpä siinä auttoi... Muuten, jos haluat olla saapuvilla tuon lähetystön käydessä, niin kernaasti minun puolestani. Siinä voidaan tarvita lakimiestä, kukaties."
Mutta minä en halunnut olla näkösällä, vaan istuin pimeässä huoneessani, jonka toimistoon johtava ovi oli auki kun lähetystö tuli.
Ja varjelkoon! Itse valtuuston puheenjohtaja, ruotsalaisen yhteiskoulun kunnianarvoisa rehtori Lindborg, valkopartainen ukko, joka puhui ruotsia sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, sanoi aina "dehäran" ja siveli syvämietteisesti partaansa: hänen kainalosauvoinaan työnvälitystoimiston pieni ja liukas päällikkö, josta ei tiennyt, oliko hän lintu vai kala, ja sitten työttömyyskomitean puheenjohtaja. Tämähän näytti varsin vakavalta.
Syväys tervehti heitä arvokkaasti ja äänettömänä, viittasi tuolit, istuutui itse kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperia, otti kynän käteensä ja kuunteli sitten odottaen.
"Min herre! Vi ha kommit hit å stadens vägnar för att fråga, huruvida..." Näin sinertävän suonen pullistuvan Syväyksen pystyllä otsalla, ja ensi kertaa kuulin hänen äänensä käskevänä, miltei röyhkeänä:
"Puhukaa suomea, pyydän... Mistä oli kysymys?"
Minä, joka tunsin rehtorin, odotin nyt melkoista pedagogista selvittelyä molempain kotimaisten kielten oikeuksista. Mutta sitä ei tullut. Valtuuston puheenjohtaja suoristi ryhtiään ja kysyi suomeksi tavattoman lyhyesti:
"Hyvä herra. Onko totta, että Honka-yhtiö on tänään sanonut irti puolitoistasataa työläistä?"
Syväys ei vielä ollut leppynyt ja vastasi jotakuinkin töykeästi:
"Herrat tietävät sen kyllä. Minun sanani ei enää voi sitä varmentaa."
"Mutta kuinka se on mahdollista?"
"Mahdollista se on luonnollisesti aina. Ja syynä siihen on yhtiön uusi työjärjestys."
"Mutta onko yhtiö ollenkaan ajatellut, minne nuo poloiset nyt joutuvat, millä he elävät? Metsätöitä on vähän, ja työttömyys uhkaa joka taholla."
"Yhtiö ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos eikä mahda sille asialle mitään."
"Kuinka! Hyväntekeväisyyslaitos! Siitähän toki ei voi olla kysymys. Meille on asiantuntevalta taholta ilmoitettu, että yhtiössä toimeenpannaan uudistuksia, jotka eivät mitenkään ole tällä hetkellä välttämättömiä. Sanotaan, että juuri te, insinööri Syväys, ajatte perille näitä uudistuksia. Ja me olemme täällä kysyäksemme, ettekö yleisen edun nimessä haluaisi niistä luopua... Minä tunsin isänne, joka oli kuuluisa siitä, että aina valvoi työläistänsä parasta. En tahtoisi uskoa, että te poikkeatte isänne viitoittamalta tieltä."
"Tietänette sitten myöskin, että isäni erotettiin juuri työmiesten huoltamisen takia."
Ensi kertaa rehtori siveli partaansa, ja Syväys jatkoi hiljemmin:
"En oikein ymmärrä. Haluaisitteko nyt, että minä eroaisin päinvastaisesta syystä?"
"Hyvänen aika, ei millään muotoa. Meillä ei tietenkään ole minkäänlaista pyrkimystä sekaantua yhtiön sisäisiin asioihin. Me olemme täällä vain olosuhteiden pakosta. Tehän tiedätte, missä määrin uhkaava työttömyys nykyisin huolestuttaa kaupungin asukkaita. Joka taholla pohditaan tämän vaikean pulman ratkaisua, on perustettu erityinen työttömyyskomitea, jonka johtaja on aina valmis antamaan teille yksityiskohtaisempia tietoja ja samanaikaisesti näiden puuhien kanssa erottaa paikkakunnan suurin työnantaja toistasataa työläistä. Siinähän on ristiriita, jonka poistaminen olisi mitä tärkeintä."
Syväys piirteli jotakin paperille ja viivytteli kotvan.
"Ja kuitenkin", vastasi hän verkkaisesti, "minun selvä velvollisuuteni on toteuttaa yhtiön uusi työjärjestelmiä tai sitten viipymättä erota."
Rehtori Lindborgin ääneen tuli salatun ivan sävy; hän pyyhkäisi taas partaansa ja varmaankin sanoi ajatuksissaan "dehäran".
"Te siis käsitätte velvollisuutenne sillä tavoin ja pysytte jyrkästi mielipiteessänne. Rohkenisin kuitenkin huomauttaa, että on olemassa myöskin toisin päin suuntautunut velvollisuus, se, joka kehoittaa tänä ahtaana aikana jättämään kaikki voiton tavoittelut ja ajattelemaan lähimmäisiään. Jos teidän uudistuspyrintönne ja suunnitelmanne olisivat saaneet yksimielisen kannatuksen, en luonnollisesti koskaan uskaltaisi tätä sanoa. Mutta niinhän ei ole. Itse konsuli Grahn on meidän kannallamme, ja monet asiantuntijat, kuten tiedätte, pitävät yrityksiänne arveluttavina ja ennenaikaisina."
Syväys heitti kärsimättömästi kynänsä pöydälle, teki omituisen eleen käsillään, jotka hän heti senjälkeen piilotti. Hänellä oli merkillinen taito piilottaa kätensä huomaamattomalla tavalla.
"Epäilen suuresti, olisiko ollenkaan tarpeellista tässä ryhtyä laajempaan selittelyyn. Jostakin syystä nyt kuitenkin tunnen halua siihen ja teenkin sen. Te erehdytte, jos luulette, että yhtiö nyt on ensi kertaa taloudellisesti ahtaalla. Jo silloin, kun konsuli Grahn yksin omisti Kivilahden sahan, alkoivat asiat luisua huonoon suuntaan. Siitä syytettiin isääni, joka oli sahanhoitajana, ja selviydyttiin sillä, että isä erotettiin ja perustettiin laajennettu osakeyhtiö, Honka-yhtiö. Tulos ei kuitenkaan ollut niin loistava kuin oli laskettu; yhtiön leuat alkoivat jo buskuttaa tyhjää, kunnes sen kitaan, tunnetun naimiskaupan kautta, heitettiin Börje Erlingin omaisuus. Ja kun sekin alkoi tehdä loppuaan, tuli äkkiarvaamatta sodanjälkeinen kultakausi. Rahaa suorastaan satoi; eikä siinä kyllin, pankit tyrkyttivät liikamiljooniaan laajennuslainoiksi. Ja huomatkaahan nyt. Jo Kivilahden saha yksinään tuotti silloin niin paljon jätepuita, rimoja ja kilpukoita, ettei niitä saatu kaupaksi. Tähän tuli lisäksi Salmen ja Leppäluodon jätepuut. Mutta kukaan ei välittänyt niistä, ne haudattiin mereen laiturien perustoiksi, niitä poltettiin n.s. rimahelveteissä hiileksi, mutta suurimmalta osaltaan suorastaan poroksi; sillä tavoin on hukattu miljoonia. Olisi tietysti pitänyt rakentaa voimalaitos, joka olisi kuluttanut tuon liikapuun, yhtiö sensijaan ostaa voimaa kaupungilta. Voimalaitos olisi käyttänyt selluloosatehdasta, puuhiomoa tai faneeritehdasta, ja yhtiön myyntitasapaino olisi ollut taattu. – Mutta mitä teki yhtiö? Se ei ajatellut tasapainoa, vaan puutavaran loistohintojen sokaisemana se ryhtyi järjettömästi laajentamaan sahoja. Otettiin huikeita lainoja, hankittiin uusia pikaraameja, mutta ei huomattu edes sitä, että näiden raamien sahaustuotteet eivät mahdu lautatarhoihin, ja myymätön tavara pilaantui lautatarhojen ahdingossa. Yhtiö otti palvelukseensa kokonaisen armeijan loistavasti palkattuja virkailijoita, perustettiin jos jonkinlaisia toimistoja ja osastoja. Sanalla sanoen, satunnaisen myyntiloistokauden huumassa laajennettiin yhtiön toimintaa yksipuoliseen suuntaan yli kaikkien terveiden rajojen. Kun konjunktuurivaikeudet sitten alkoivat, oli tappio selvä.
"Minut on lähetetty tänne sitä varten, että palauttaisin yhtiön luonnottomasti paisutetun liiketoiminnan normaaliraiteilleen. Se työ on nyt käynnissä. Te ette sitä hyväksy, ja te sanotte, että konsuli Grahn ei minua kannata. Kukaan, joka on elänyt loistossa ja komeudessa yli varojensa, ei kernaasti palaa yksinkertaiseen vaatimattomuuteen, eikä sitä haluaisi yhtiökään. Se olisi valmis lainaamaan uusia miljoonia ja ryhtymään entistä menetelmäänsä jatkaen uhkapeliin joka voisi onnistua vain siinä tapauksessa, että jokin merkillinen seikka yhtäkkiä huimasti nostaisi myyntihintoja – mutta joka muuten varmasti johtaisi perikatoon. Minusta tuollainen vanhanaikaisen ritarikunnian sanelema kokeilu on epäsiveellistä. Minun pyrkimyksenäni on pienentää tuotantokustannuksia siinä määrin, että nykyisten hintojen vallitessa elämä, vaikka tosin kituva elämä, on mahdollista. Minun on täytynyt vaatia supistuksia, täytynyt erottaa suuri osa virkailijakuntaa ja nyt toista sataa työmiestä. Te sanotte, että minä en seuraa isäni jälkiä, mutta se on erehdys. Minä seuraan niitä siten, että todella koetan taata jäljelle jääneiden työläisten toimeentulon. Jos yhtyisin yhtiön uhkapeliin, olisi siitä varsin todennäköisenä tuloksena se, että ensi vuonna sahojen ovet pantaisiin lukkoon, ja silloin olisi työläisparvi kokonaisuudessaan kaupungin niskoilla. Ja minä seuraan isäni viitoittamaa tietä muussakin, joka tällä kertaa kuitenkin on tarpeetonta ottaa puheeksi."
Syväys pysähtyi hetkiseksi: sitten hän nousi hyvästelläkseen.
"Ja nyt, hyvät herrat, olen sanonut sanottavani. Avomielisyys on virhe, josta, omaatuntoa lukuun ottamatta, tuskin keltään saa kiitosta. Pysyn järkähtämättä suunnitelmissani. Vasta silloin, kun päämieheni, pankki, ilmaisee tyytymättömyytensä, olen valmis eroamaan. Tahtoisin vain lisätä, että teen sen kernaasti, sillä nykyinen asemani ei juuri ketään houkuttele."
VI
Olin luullut, että Syväys lähetystön mentyä olisi tullut luokseni. Mutta niin hän ei tehnyt. Hän lähti suoraan omaan huoneeseensa ja paiskasi toimistoni oven tavallista kovemmin kiinni. Hetken kuluttua kuulin hänen soittavan huiluaan täyttä päätä. Hän lasketti pitkiä juoksutuksia, puhalteli sekaisin pätkiä monista kappaleista ja käveli kaiken aikaa kiivaasti edes takaisin lattialla. Vähitellen sävel hiljeni rauhalliseksi kansanlauluksi; sitten se loppui kokonaan, ja yhtäkkiä Syväys kurkisti ovesta ja pyysi minut huoneeseensa.
Hän näytti olevan jollakin lailla häpeissään, vilkaisi minuun kuin vihassa, ja pystyllä otsalla oli ryppy. Hän ei istuutunut, vaan jatkoi kävelyään, mikä herätti huomiotani sen vuoksi, että hän tavallisesti oli miltei kuvamaisen liikkumaton ja rauhallinen. Ehtimiseen hän siveli tukkaansa, joka itsepäisesti pyrki kiharaan.
"Entäs nyt?" hän tokaisi äreästi.
Minua hänen aiheeton levottomuutensa hymyilytti.
"Niin, mitäpä tässä nyt. Sinä selviydyit lähetystöstä jotakuinkin helposti, eikä muuta mitään."
"Tietysti ne hämmästelevät... Mutta en minä siitä sentään kovin paljoa välitä."
Keskustelu uhkasi pysähtyä siihen, mutta minä rohkaisin mieleni ja kysyin:
"Sinä mainitsit pariinkin kertaan isäsi. Etkö tahtoisi kertoa, mistä isäsi ero Kivilahden sahalta oikeastaan aiheutui?"
Hänen ruskeihin silmiinsä syttyi heti tuo vaaniva "eläimen katse".
"Niin, se se oli kylmää peliä, toista kuin nämä minun erottelemiseni. Tuo äskeinen partaniekka oli kyllä oikeassa, isäni huolehti työmiehistä harvinaisessa määrässä. Vieläkin on Kivilahden sahalla huomattavasti paremmat työväenasunnot kuin yhtiön muilla sahoilla, ja se on isäni työtä. Konsuli Grahn oli siihen aikaan kovin myöntyväinen; isä oli miltei itsevaltias; hän esitteli, ja konsuli hyväksyi. Ja isällä yksin oli jo silloin selvillä, että voima-asema on välttämätön ja edullinen."
"Sitäkö tarkoitit, kun sanoit, että jatkat isäsi työtä?"
"Kuka tietää... mutta viis siitä nyt. Isä se vain suunnitteli uudistuksia ja puhui niistä yhtä mittaa. Kunnes konsuli yhtäkkiä muuttui nurjamieliseksi ja tyytymättömäksi, oli ärtyisä, moitti isää, ei hyväksynyt niin kerrassaan mitään ja oli aina matkoilla. Se aiheutui siitä, että konsulin rahat olivat vähissä, ja se johti siihen, että nykyinen Honka-yhtiö perustettiin. Ja sitten eräänä kauniina päivänä isälle tuli kirjattu kirje, joka sisälsi yksinkertaisesti yhtiökokouksen yhdeksännen pykälän. Siinä pykälässä sanottiin, että sahanhoitaja Kaarlo Syväys on seuraavan kuun ensi päivästä vapaa yhtiön palveluksesta ja velvollinen muuttamaan hänelle luovutetusta asunnosta, mutta että hänelle on maksettava palkka vuoden loppuun saakka. Silloin oli syyskuu, ja konsuli oli itse luonnollisesti matkalla. Minä olin juuri ehtinyt Helsinkiin aloittaakseni toisen lukuvuoden polyteekissä. Ajatteles, ei moitetta, ei viittausta, ei sanaa sanottu isälle, joka oli vanha ja vuosikymmenet samassa sahassa palvellut. Vain yhtiökokouksen pöytäkirjan kylmä pykälä. Ja isäni, joka sentään oli ylpeä mies, oli kyllä tiessään, kun konsuli Grahn palasi kotiin."
Syntyi tauko. Omituista, minuun koski luullakseni enemmän Syväyksen kasvojen surullinen, ikään kuin lähemmäksi antautuva sävy, kuin hänen isänsä kohtuuton osa. Jokainen esiinpyrkivä sana tuntui tällä hetkellä tahdittomalta.
"En ole koskaan nähnyt vakavampaa miestä kuin isä, kun hän äkkiarvaamatta tuli Helsinkiin asuntooni. Hän kertoi lyhyesti erostaan, sanoi saaneensa tilapäistä työtä erään yhtiön metsänhakkuumailla ja ilmoitti jättävänsä viisitoistavuotiaan sisareni minun luokseni, minun talouttani hoitamaan. Isällä ei ollut säästöjä. Hän oli sellainen, että halusi pitää kodin hyvässä kunnossa ja kouluttaa meitä lapsiaan; ja siihen hänen palkkansa oli liiankin tarkoin huvennut. Muistan aina, kun hän sanoi: 'Voi olla vaikeata, mutta sinun täytyy koettaa jatkaa lukujasi... Lopettakoon ennemmin Alma, jos siihen on pakko.' Hän kertoi sitten aivan pian lähtevänsä korpeen, jossa viipyisi kevään tuloon saakka, antoi muutamia niukkoja ohjeita ja viitteitä, löi kättä – sillä tavalla hän ei koskaan ollut lyönyt minulle kättä – ja sanoi lähtiessään: 'Onhan tässä nyt sentään se, ettei äitiä enää ole.' Se oli toivottoman miehen lause.
"Sattui niin, etten sen jälkeen enää nähnyt isääni, paitsi vainajana, silloinkin pahasti runneltuneena. Hänen työmaansa oli Pohjois-Suomen metsissä. Hän kirjoitteli sieltä lyhyitä, asiallisia kirjeitään ja lähetti rahaa. Kevättalvella hän ilmoitti saaneensa niin vaikean reumatismin, että hänen oli siirtyminen Kemiin sairaalaan. Jonkun ajan kuluttua tuli tieto, että hän oli saanut toimen eräällä Kemin sahalla – kirjeestä päättäen isä oli siitä huomattavasti iloinen. Siellä pohjoisessa, ankaran pakkasen sylissä, tukkikasat jäätyvät pahanlaisesti; on aina oltava äärimmäisen varuillaan niitä purkaessa, ettei sattuisi arvaamattomia äkkivieremiä. Minulle on kerrottu, että isä tautinsa jälkeen käveli kankeasti ja työläästi. Hän oli ollut seuraamassa erään suuren tukkikasan purkamista. Alussa oli tapahtunut pieni, verrattain viaton vieremä, joka kuitenkin oli likistänyt muutaman työmiehen jalan kahden tukin väliin. Isä muiden mukana oli kiiruhtanut apuun. Mutta silloin rapautunut jää jossakin korkeammalla ihan itsestään petti, tukit syöksyivät jyskyen alas, eikä isä voinut olla yhtä vikkelä kuin muut... Siinä olikin sitten isän loppu."
Oli hiljaista, ahdistavaa. Syväys istui nyt aivan liikkumattomana, mutta nieli pari kertaa. Harvinaisen selvästi muistin konsuli Grahnin sanat: "Kostamaan ruotsalaisherroille", ja tarkkasin Syväyksen kasvoja. Vihaa niissä ei kuitenkaan näkynyt, mutta hillittyä surua kyllä. Eihän ole mitään lohdutusta tällaisen hetken samealle liikutukselle; Syväyksen välittömyys, jonka puutetta toisinaan olin moittinut, kiusasi nyt mieltäni; sen vuoksi kiiruhdin kysymään:
"Ja kuitenkin sait suoritetuksi tutkintosi?"
"Olihan siinä touhua", hän vastasi tummalla äänellään. "Isäni henkivakuutus oli pieni, mutta minä en mitenkään olisi tahtonut, että sisareni keskeyttäisi koulunsa. Minähän sainkin hänet ylioppilaaksi, ja hän rupesi sairaanhoitajattareksi... Tässä maailmassa näyttää kovin pienillä seikoilla olevan aivan ratkaiseva merkitys." Syväys oli ajatuksissaan ja puhui hitaasti. "Semmoinen vähäpätöinen juttu, että sahojen kattorakennus näyttää sisäpuolelta hieman konstikkaalta, saattaa koitua pelastukseksi. Minä olin pikkupojasta saakka tyystin ihmetellyt ja tarkastellut tämän Kivilahden sahan kattoparrujen järjestelyä. Sitten tuli teknillisessä mekaniikassa tuettujen sauvojen tasapainolait eteeni; minä sovellutin niitä sahaan ja siitä lähtien harrastelin erikoisella innolla mekaniikkaa. Polyteekissä oli silloin hieman omituinen professori tässä aineessa, etevä ja syvämietteinen, mutta huono ja vaikeatajuinen luennoitsija. Ehtimiseen kuulin mainittavan, ettei kukaan voinut ymmärtää ukon höpinää, mutta minulle, joka olin melkoisesti perillä ajoista, tuli hänen luennoistaan sellainen viisauden lähde, että sen voima riittää nykypäiviin asti. Olin ainoa vuosikurssillani, joka tentissä sain kiitettävän arvosanan, vieläpä herätin siinä määrin ukon huomiota, että hän kutsui minut puheilleen ja lämpimästi kehoitti minua tekemään varsinaisen laudaturtutkielman. Ja näepäs, veli hopea, nuo sahanparrut tulivat jälleen avukseni: minä soveltelin sauvojen tasapainoyhtälöitä käytäntöön ja sain ukolta ihan hävettävän runsaat kiitokset ja erikoismaininnan todistukseeni. No, se siitä. Mutta mekaniikan tenteissä sateli tuhkatiheään reppuja. Ja näitä reppulaisia alkoi tulvia minun luokseni 'prepareerattaviksi'. Mekaniikka on niin laaja tiede, että sitä pitää osata järkevästi lukea, ja siinä on peruskäsitteitä, joista aivan ehdottomasti oli oltava selvillä. Minulla oli menestystä, opetuslapseni läpäisivät aika hyvin, ja vihdoin ukko sai kuulla asiasta. Hän kutsutti minut luokseen, selitti tarkoin, mitä hän piti kurssissamme tärkeimpänä – ja tutki minun syntyperäni ja kotioloni. Siitä oli seurauksena, että jouduin hyvällä palkalla luennoimaan mekaniikkaa eräillä iltakursseilla ja että ukko tuon tuostakin huomautti tenttijöille: 'Ei käy, ottakaa herra Syväykseltä parikymmentä yksityistuntia ja tulkaa uudestaan'. Tällä mekaniikalla minä elätin sisareni ja itseni."
"Ja sisaresi, onko hän yhä sairaanhoitajattarena?"
"Ei, hänhän on naimisissa tohtori Leväsen kanssa. Etkö sitä tiennyt?" Syväys naurahti keventyneesti ja lisäsi:
"Joskus köyhääkin tyttöä onnestaa. Mutta sisareni onkin varsin kaunis, ainakin minusta ja langostani."
"Ja myöskin minusta."
Syväys kohotti kulmakarvojaan.
"Tunnetko sinä sisareni?"
"En henkilökohtaisesti. Olen nähnyt vain hänen valokuvansa Harryn albumissa."
Nopea, vihamielinen välähdys sinkosi Syväyksen silmistä, ja tumma puna kohosi hänen kasvoilleen. Oli kauan äänetöntä. Minussa heräsi aavistus, että olin koskettanut arkaa kieltä, enkä rohjennut tehdä mitään kysymyksiä. Punnitsin mielessäni, olisiko viisainta poistua, sillä olin vakuutettu, ettei toverini enää sanoisi halaistua sanaa.
Mutta vähitellen hänen ilmeensä muuttui lauhemmaksi, ja hän näytti vaipuvan mietiskelyyn. Tänään tuntui avomielisyys kerta kaikkiaan saaneen hänet valtoihinsa.
"Sisareni oli keväällä tullut ylioppilaaksi", hän aloitti, "ja oli harjoittelijana kirurgisessa sairaalassa. Harry Grahn oli heittänyt kesken opintonsa Saksassa ja yritteli nyt Kauppakorkeakoulussa. Eräänä yönä – sisareni oli silloin yövuorossa – toivat ylioppilaat sairaalaan toverinsa, jonka käsi oli sijoiltaan. Potilas oli humalassa, puhui hassutuksia ja elehti loukkaantuneella kädellään kivusta välittämättä. 'Teidän täytyy olla hiljaa, herra Grahn, muutoin tästä ei tule mitään', sanoi sisareni. Harry Grahn jäi tuijottamaan tyttöä kasvoihin. 'Mutta kuinka te tiedätte minun nimeni, neiti? Kuka te olette? Te näytätte niin tutulta.' No niin, tästä sain kuitenkin tietää vasta paljon myöhemmin. Mutta eräänä iltana, kun yhdeksältä palasin teknillisen korkeakoulun piirustussalista, istui Harry Grahn sisareni kanssa kotonani; heidän edessään oli viinipullo. 'No vihdoinkin sinä tulet! Olemme niin odottaneet. Terve mieheen. Olipa hauska tavata pitkästä aikaa.' Saattanet arvata, kuinka nolona minä olin. Harry Grahn, joka ei lapsenakaan saanut leikkiä meidän kanssamme, istui täällä, tässä kurjassa koppelissa, jossa sisareni makuukomero oli vain verholla erotettu muusta huoneesta. Ja konsuli Grahnin poika näki hyväksi tuttavallisesti sinutella minua, vaikka tuskin tunsimme toisemme. Miten maailmassa sisareni saattoi olla noin mieletön?
"Minä suutuin silmittömästi. 'Sen jälkeen, mitä isäsi on tehnyt minun isälleni, ei liene soveliasta, että istut sisareni kanssa minun huoneessani.' Sysäsin kurjan asuntomme oven selkoselälleen, Harry Grahn nousi hämillään. 'Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä', hän sanoi. Mutta kaiketi hän jotakin näki kasvoistani, koska oli valmis lähtemään. 'Anteeksi. En tahtonut loukata. Näkemiin, neiti.' Sisareni oli loukkaantunut, soimasi minua ja itki. Silloin minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja ensi kertaa kerroin hänelle..."
Syväys vaikeni äkkiä, tuli aivan kalpeaksi, tuijotti minuun säikähtyneenä. "Selitin hänelle, mitä isä oli saanut kärsiä ja paljon muutakin..." Hän räpytteli omituisesti silmiään ja katsoi alas. Nähtävästi oli innostus johtanut hänet liian pitkälle. Minä muistin vaistomaisesti Helenan. "Niin, niin... mutta jätetään tämä. Sinusta siinä varmaan on jotakin raakaa, ja minä myönnänkin sen. Sanotaanhan muutenkin, että minä nyt olen menetellyt julmasti Harrya kohtaan... Sanottakoon!" Hän tulistui. "Mutta minä olen oikeassa, minä yksin olen siinä asiassa oikeassa! Harry muka nyt hurjastelee toimettomuuden takia. Olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa."
Ja nyt ei Syväys enää kertonut enempää. Hän alkoi taas kävellä ja silitteli tukkaansa. Hän oli omituisen levoton, näytti katuvan avomielisyyttään. Pari kertaa hän vilkaisi huiluunsa; minä pyysinkin häntä soittamaan, mutta hän ei tahtonut. (Ei hän muulloinkaan soittanut minun läsnäollessani.) Niinpä en enää tiennyt muuta kuin jättää hyvästit ja mennä omalle puolelleni.
Makasin kauan unta odotellen. Minusta tuntui, että Syväys kuitenkin piti minua ystävänään ja olin siitä merkillisen hyvilläni. Tulin muutenkin ajatelleeksi, mitkä ominaisuuteni saivatkaan aikaan, että niin monet ihmiset kertoivat minulle elämästään, huolistaan. Aiheettomasti mieleni kävi apeaksi valvoessani. Olin kuin vanha päiväkirja, joka jossakin tomuisessa loukossa uskollisesti säilytti ihmisten kohtaloiden siruja vailla omaa historiaa.
VII
Syväys oli kertomuksessaan viitannut, kuinka vähäpätöinen seikka saattaa tuottaa suorastaan ratkaisevia tapahtumia. Aivan päinvastoin voin minä nyt osoittaa, kuinka uhkaava ja peloittava työväenmellakka saattoi aiheuttaa sen, että Erikssonin kukkakauppa sai myydyksi uhkeimman ruusunsa.
Kun Syväys sanoi irti nuo toistasataa työläistä, ei itse irtisanomistilaisuudessa syntynyt mitään erikoista melua. Suomalainen luonne ei niin vain tuota pikaa syty ilmiliekkiin. Vallitsi uhkaava äänettömyys, näkyi umpimielisiä kasvoja ja synkkiä silmiä, mutta muuten sujui kaikki rauhallisesti.
Hautovaa kyräilyä jatkui sitten sahoilla koko irtisanomisajan. Työtä tehtiin kuin vihassa, puheltiin entistä vähemmän; mutta jos ken tahansa työnjohtaja rohkeni mennä tyrkyttämään ohjeitaan ja määräyksiään, sai hän heti kuulla synkeän kirouksen. Painunut, enteellinen mieliala oli yhteinen sekä niille, jotka saivat jäädä työhön, että niille, jotka oli sanottu irti. Siellä täällä mies jutteli toverilleen matalalla äänellä, ja iltaisin, työn päätyttyä, kävivät työläiset entistä ahkerammin toistensa asunnoissa ja pitivät kokouksia. Mitään levottomuuksia ei kuitenkaan syntynyt – mihin todennäköisesti vaikutti sekin, että sanomalehdet yhä jauhoivat erottamisasiaa ja että siis viimeiseen asti toivottiin muutosta.
Lauantaina kello kahdeltatoista annettiin irtisanotuille työtodistukset ja maksettiin lopputili. Syväys, joka oli pelännyt tuota tilaisuutta ja ryhtynyt varokeinoihin, istui pääkonttorissa, puhelimen ääressä, ja odotti tiedonantoja. Kun mitään ei kuulunut, soitti hän vuoron perään Kivilahden, Leppäluodon ja Salmen sahoille.
"Halloo! Onko sahanhoitaja? Syväys täällä. No, entäs nyt?"
"Varsin hyvin. Kaikki sujunut aivan rauhallisesti."
Sama ilmoitus tuli jokaiselta sahalta, ja Syväys oli hieman ihmeissään. Oli suurenmoista, jos työläiset olivat käsittäneet asian ja mukautuneet olosuhteisiin.
Mutta tuon tilinmaksun jälkeen alkoi Kivilahden sahan lähettyvillä liikehtiä hajanaisia työläisparvia, jotka aivan kuin itsestään ryhmittyivät yhä suuremmiksi joukoiksi, muodostaen lopulta yhden ainoan sekavan lauman. Ja omituista, tähän laumaan saapui yhtä mittaa lisäväkeä Leppäluodosta ja Salmesta. Jälestäpäinkään ei voitu todeta, että mitään erityistä viestiä olisi lähetetty viime mainituille sahoille; työläiset näyttivät kokoontuvan jonkun salaperäisen vaiston ajamina.
Ja nyt kiihtyi myöskin mieliala. Joukossa oli uskomattoman paljon naisia, jotka säksättivät, riitelivät keskenään, kirkuivat sanarikkaita syytöksiä ja melkein tietämättään kiihottivat lauman hämärää, verkkaisesti paisuvaa raivoa. Maltilliset neuvot ja asiallinen keskustelu hukkuivat vihastuneiden purkauksiin, jotka sinkoilivat kaikkiin asioihin maan ja taivaan välillä, tunnustellen kohdetta kuin etana sarvillaan.
Samana lauantaina kello puoli kolme menin klubiin kahville, ja se nyt ei ollut ihme eikä mikään, että siellä tapasin Otto Stenön. Yhä enemmän hänen piirteensä näyttivät terävöityneen, ja hänen vuolas iloisuutensa oli ilmeisesti vähennyt.
Biljardipartiamme oli vielä kesken, kun konsuli Grahnin Buick hurahti portaitteni eteen ja Harry astui pelihuoneeseen. En ollut tavannut häntä pitkiin aikoihin.
"Oletko sairas, kuu vasta tähän aikaan saavut klubiin?" kysyi Stenö tervehtiessään.
"En, mutta isäukko on huonovointinen, ja minä ilahdutin häntä syömällä ensi kertaa tällä viikolla aamiaisen kotona."
"Se toimittaa sinulle synninpäästön. Mutta ota nyt joutuin köö käteesi."
"Enpä taida ennättää. Toin Helenan ostoksille, ja hän jätti auton minun haltuuni. Minun on toimitettava se hänelle heti kun hän on valmis ja soittaa."
Peliin Harry kuitenkin yhtyi ja alkoi juuri parhailleen lämmetä, kun häntä pyydettiin puhelimeen.
"Helenalla ei ole ollenkaan sisarenrakkautta", sanoi hän palatessaan. "Minä ilmoitin hänelle, että peli on kesken, että on kysymyksessä, kuka kahvit maksaa, ja pyysin häntä odottamaan neljännestunnin. Mutta jopahan! Hän tiuski, ettei hän voi ruveta istumaan jonkun myymälän tiskillä pussit ja paketit kainalossa. Hän lupasi meille kaikille oikeata mokkaa, jos nyt heti lähdemme hänen mukanaan meille."
Minä ilmoitin suostumukseni. Otto Stenö ei pannut vastaan, ei sanonut mitään, mutta näytti jollakin tavoin haluttomalta.
Kun saavuimme konsuli Grahnin talon luo, herätti huomiotani, että suuri portti oli lukittu.
"Tänään maksetaan tili erotetuille työläisille", selitti Helena. "Isä on levoton. Hän on kieltänyt päästämästä ketään puheilleen."
Jostakin ihmeestä Helena noitui oikeata turkkilaista tupakkaa matalalle pöydälle, jolle hän taitavin käsin asetteli pienoiset mokkakupit. Katselin hänen ihastuttavaa emännänhyörinäänsä. Ajattelin Harrya ja ajattelin sitä, että jos minulla olisi tällainen sisar ja tällainen koti, niin en poistuisi sieltä muutoin kuin pakosta. Minä sanoinkin sen.
Otto Stenö istui veltossa asennossa, aivan vaiteliaana, miltei uneksien, ja sytytti paperossin toisensa jälkeen.
"Sinä olet niin hiljaa tänään. Otto. Oletko väsynyt?" kysyi Helena.
"Oh, en! Mutta suuri kauneus tekee aina mykäksi."
"Sinä olet parantumaton, parantumaton", naurahti Helena huvitettuna.
Sitten hän astui Oton luo ja silitti kädellään erään pystyyn kohonneen suortuvan hänen päästään.
"Mutta kenties pidänkin sinusta enemmän tuollaisena, vaiteliaana", hän lisäsi. Hänen suurissa silmissään oli taas tuo mietteliäs vanhuus.
Ja siunatkoon! Otto Stenö, maailmanmies ja asenteellinen kyynikko, hän punastui nyt hiusrajaa myöten, ja hänen raukeat silmänsä olivat hyvin kauniit ja surulliset. Sydämeni läikähti moisesta pikkuseikasta; olin selvästi näkevinäni, kuinka herkkä ja hyvä Otto oli pohjaltaan.
Kahvi oli nautittu, ja mahdollisimman velttoina lekotellen me koetimme mainion tupakan avulla tapailla tuota turkkilaista puoliunta, joka käsityksemme mukaan kuului mokkaan, kun hieman hätääntyneen näköinen palvelija astui sisään.
"Rouva, portilla on suuri joukko työläisiä, jotka tahtovat tavata konsulia."
"Mutta isähän on sairaana. Ettekö sanonut heille, ettei hän nyt voi ottaa puheilleen?"
"Sanoin kyllä, rouva. Mutta he ovat itsepäisiä... Syntyi pahaa melua."
"Odottakaa", pyysi Helena ja riensi isänsä huoneeseen.
Hän viipyi siellä kotvan ja palatessaan virkkoi hyvin määräävästi:
"Sanokaa, että isä on vuoteessa, ja pyytäkää, että he odottavat hetken. Isä soitti insinööri Syväykselle, joka saapuu aivan heti antamaan heille selityksiä."
Ja kun palvelija oli poistunut, hän lisäsi:
"Mitä ihmettä he tahtovat? Isä naurahti niin merkitsevästi. Hän soitti heti Syväykselle. 'Laumanne on täällä, tulkaapa nyt viipymättä sitä ruokkimaan', hän sanoi. Sitten hän rypisti kulmiaan ja virkkoi minulle: 'Ilmoita tämä.'"
Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin palvelija syöksähti kalpeana takaisin:
"Se on hirveätä, rouva, eivät he odota. He eivät halua tavata insinööri Syväystä, vaan konsulia. Sieltä kuuluu uhkauksia ja kirouksia, ja porttia jyskytetään. 'Konsuli on meidät töihinsä viekoitellut', he huutavat. 'Näyttäköön hän nyt, mihin me menemme nälän ja pakkasen käsistä.'"
Syntyi hiljaisuus. Sen vallitessa saattoi tänne sisällekin erottaa kumeata melua ja huudahduksia.
"Vääntäkää puistokäytävän ja portin lamput palamaan", sanoi Harry palvelijalle. "Pyh! Mokomaa mekastusta! Onhan täällä aseita. Jumaliste, jos ne särkevät portin, niin me annamme paukkua."
"Oletko mieletön, Harry", huudahti Helena kiihkeästi. "Emmehän me tiedä heidän asiaansakaan. Väkivalta on kaikkein viimeisin, mihin ryhdymme, kaikkein viimeisin... Ja kohtahan on Syväys täällä."
Tilanteen jännityksestä huolimatta en saattanut olla panematta merkille, mikä luottamus hänellä oli Syväykseen.
"Aseet minä otan joka tapauksessa", mutisi Harry mennen huoneeseensa.
Helena sammutti eteisen valot ja avasi varovasti oven.
"Olkaa hiljaa, kuunnelkaamme."
Veräjä oli siksi etäällä puistokäytävän päässä, että oli vaikeata kuulla muuta kuin kirosanoja ja suunnattoman padan kiehumista muistuttavaa porinaa. Oli myöskin jo siksi pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin tumman, hajanaisen massan aaltoilevaa liikehtimistä.
"... oikean riistoporvarin rohkeus... vetäytyy lukkojen taakse..." kantautui syvä miehen ääni korviin yli melun.
Mutta sitten kuului kimeä, raivoisa naisääni hyvin selvästi:
"Helvetti! Eikö hän ole meidän hiellämme rakentanut tuota palatsiaan! Pistetään se tuleen! Tuleen, tuleen, tuleen! sanon minä... Saa tuntea nahoissaan, mitä on alasti joutua pakkaseen."
"Hyvä jumala", sanoi Helena hiljaa, aivan kalpeana.
Mutta sitten hän näytti saavan outoa rohkeutta ja tarmoa.
"Minä menen heidän puheilleen portille", hän virkkoi päättävästi, kauniit silmät sädehtivinä.
"Eihän toki, Helena, se on liian vaarallista", huomautin.
"Mutta jos minä yritän, Helena. Henkevä sananvaihto on minusta aina miellyttävää", naureskeli Otto Stenö.
"Ei, ei, teistä ei ole mihinkään, kummastakaan. Minä olen kierrellyt jokaisessa työläiskodissa, enkä koskaan ole saanut pahaa sanaa. Minut tuntevat kaikki, eikä minulla ole mitään vaaraa."
"Olkoon, jos niin tahdot. Me seuraamme sivusadjuntantteina", lisäsin minä.
"Ei, te jäätte tänne. Minä menen aivan yksin. Ja muistakaa, että te ette ryhdy mihinkään väkivaltaan, tapahtukoon mitä tahansa. Muistakaa se!"
Hän varoitti vielä kerran Harrya, joka juuri tuli revolvereineen, heitti sitten huivinsa harteilleen ja lähti kevein, päättävin askelin valaistua puistokujaa veräjälle. Me kuuntelimme jännittyneinä pimeässä eteisessä.
Kun työläisjoukko näki hänen lähestyvän, vaimeni melu itsestään.
"Mitä asiaa teillä on isälleni?"
"Eikö hän itse uskalla tulla vastaamaan?"
"Hän on sairaana ja vuoteessa. Mutta minä esitän hänelle toivomuksenne."
"Hän sanokoon meille, mihin me nyt menemme, kun hän on ajanut meidät maantielle."
"Ei isäni ole sanonut teitä irti, vaan johtokunta."
Silmänräpäyksessä syntyi hirveä melu. Portti ryskyi ja natisi puserruksesta. Kuului yhtämittaisia huutoja ja naisten kirkumista:
"Älkää uskoko häntä!"
"Eikö konsuli muka ole johtaja! Tuleen hänen talonsa!"
"Hän piiloutuu ja lähettää tyttärensä pettämään meitä... Katsokaas noita hepeneitä!"
"Repikää, repikää nuo hetaleet! Repikää hänet alasti! Hän saakoon maistaa, miltä pakkanen tuntuu alastomalle."
Kaikki nämä huudot sekaantuivat toisiinsa, ja portti ryskyi kaiken aikaa. Kauhuissaan Helena pyörsi ympäri ja lähti kiiruhtamaan pois. Mutta tällä välin jotkut olivat kiskoneet sivummalla säleitä irti aidasta. Puiden sekaan ilmaantui tummia olentoja – ne olivat naisia jotka raivokkaasti syöksyivät Helenaa kohti. Silloin Helena päästi viiltävän huudon ja juoksi pakoon henkensä edestä –
Aivan samanaikaisesti tämän huudon kanssa kuului voimakas torventörähdys, ja auton valokartiot syöksyivät yli väistyilevän ja kaatuilevan väkimassan. Kuului kumea rusahdus. Portti kaatui saranoiltaan, haudaten ihmisiä alleen. Auto vapisi kuin elävä olento, syöksyi puolittain yli veräjän, mutta pysähtyi sitten... Samassa kajahti hirveä ääni: "Voi teitä, jos olette ryhtyneet kauhun töihin!" Ja tuossa tuokiossa oli insinööri Syväys maassa, pyyhkäisi pari naista tieltään päästäkseen Helenalle avuksi.
Mutta siinä olimme jo mekin, Harry, Stenö ja minä, jotka huudon kuultuamme olimme aseet kädessä syöksyneet eteisestä kujalle. Helena säntäsi miltei syliini ja sanoi tukahtuneesti:
"Jumalan kiitos!"
Portailla seisoi konsuli Grahn kotitakissaan.
"Kas, kas, kas se!" sähisi hän säikähtyneenä.
Auton saapuessa oli väkijoukko käynyt hiljaiseksi; monet olivat heti paenneet. Syväys palasi autoonsa. Hän seisoi tanakkana, vihaisena, tiheästi ja kuuluvasti hengittäen. Hän silmäsi ympärilleen, hitaasti päätänsä kääntäen. Tuntui kuin ei hän olisi saanut ääntä.
"Väistykää syrjään!" karjaisi hän.
Sitten hän jatkoi tyynemmin:
"Mielettömät! Mitä hyötyä te luulette tästä olevan?... Minä arvaan teidän asianne ja olen valmis teille vastaamaan. Mutta en tässä enkä tällaiselle sekavalle laumalle. Valitkaa kolme valtuutettua ja lähettäkää ne minun luokseni. Huomenna, aamulla kello yhdeksän. Silloin selitän, mitä on selittämistä... Ilkenettekin häiritä sairasta miestä ja ahdistella naista! Menkää tiehenne!"
Niin mahtava oli tämän vihatun, yksinäisen miehen vaikutus, sellainen teho oli hänen purevalla äänellään, että mitään vastausta ei tullut. Kuului vain tyytymätöntä murinaa, ja väkijoukko vetäytyi yhä enemmän varjoon. Syväys istuutui ja sanoi kuljettajalle tyynemmin:
"Katsokaa, pääsemmekö tästä liikkeelle." Mutta juuri silloin nasahti voimakas isku hänen päähänsä, ja hän suistui tajuttomana auton pohjalle. Joku oli hiipinyt säleaidan pimennossa ja salaa lyönyt häntä kepakolla. (Jälestäpäin ilmeni, että se oli nainen.)
Kuljettaja tyrmistyi säikähdyksestä. Uteliaisuus ajoi murisevan väkijoukon lähemmäksi. Ties mitä kauheuksia olisi tapahtunut, ellei yhtäkkiä olisi kuulunut kimeä huuto: "Poliisit, poliisit!"
Ei Syväyksen voimakas esiintyminenkään ollut synnyttänyt sellaista pelkoa kuin tämä yhä uudelleen toistuva huuto. Väkijoukko hajaantui ja katosi kuin maahan; pimeys oli sille hyvänä suojana. Kun kaksi autoa pysähtyi portille ja parikymmentä aseistettua poliisia hyppäsi maahan, ei enää ollut muuta tehtävää kuin kantaa Syväys konsuli Grahnin taloon.
Mutta Syväys tuli tuntoihinsa jo kannettaessa; hän oli kuitenkin niin voimattomana, että vastustelematta pysyi leposohvalla, jolle hänet nostettiin, ja arvattavasti kivun takia ummisti silmänsä. Helena, jonka toki olisi pitänyt käydä levolle, oli kalpeudestaan huolimatta kaikista virkein ja riensi ensimmäisenä Syväyksen luo.
"Hyvä jumala, kuinkahan teidän on? Minä soitan lääkärin, soitan heti lääkärin", hoki hän rauhattomana ja hermostuneena.
Jokin tyytymättömyyden häivähdys kiiti yli Syväyksen kasvojen, ja hän näytti ponnistavan voimiaan, tahtoen nousta istumaan.
"Älkää, pyydän... Minä lähden aivan heti", hän lausui hiljaa.
"Oi, levätkää, levätkää toki", pyysi Helena. Kauneilla vapisevilla käsillään hän pesi veren Syväyksen haavasta ja sitoi huolellisesti hänen päänsä. Lepääjän otsalla oli vastenmielisyyden pilvi, mutta hän piti silmänsä suljettuina ja oli ääneti. Helenan into ei jäänyt minulta huomaamatta; ei myöskään Otto Stenö, joka tarkkasi häntä väsyneenä, kenties surullisena ja astui sitten akkunan ääreen, tuijotellen ulos pimeään, tähtiseen iltaan. Konsuli Grahn itse ei tullut näkyviin.
"Olkaa hyvä, rouva, ja esittäkää anteeksipyyntöni isällenne. Minä olin kyllä varuillani ja olin valmistanut poliisit jotakin tällaista varten. Mutta en osannut aavistaakaan, että vaara suuntautuisi tänne. Olihan julkinen sana nimenomaan osoittanut, että isänne oli irtisanomista vastaan. Kun konsuli soitti, ilmoitin poliisille ja hyppäsin heti autoon. Olen kuitenkin hyvilläni, ettei tapahtunut pahempaa, vaikka tämäkin on kyllin ikävää."
"Kuinka ihmeessä te saitte portin murtumaan?" kysyi Harry.
"Olisin kai ehtinyt ajoissa perille, ellei kuljettaja olisi epäröinyt. Minun täytyi sysätä hänet syrjään ja lisätä itse kaasua."
"Kiitän teitä hartaasti pelastuksestani, insinööri", sanoi Helena sydämestään.
Syväys katsoi alas ja räpytteli silmiään; taas tuo omituinen tyytymättömyys oli hänen kasvoillaan.
"Ei ansaitse, rouva. Veljennehän oli jo aivan vieressänne", hän vastasi lyhyesti.
Sitten hän lisäsi minuun kääntyen:
"Vietkö nyt kotiin minut?"
Vaikeasti hän ponnistihe istumaan ja tuli aivan kalpeaksi.
"Levätkää, levätkää toki", puheli Helena huolestuneena. "Minä laitan teille jotakin virkistävää, teetä, mehua... Isän takiakin on parempi, että viivytte."
"Kiitos. Mutta parasta on päästä kotiin. Ja poliisit vartioivat taloa."
Hän ojensi minulle kätensä. Epäillen autoin hänet seisomaan.
"Hyvästi. Suokaa anteeksi", sanoi hän kumartaen, mutta kättä ojentamatta.
Helenan suurissa silmissä oli kummastunut, kenties onneton vanhuus. Otto Stenö oli kalpea, ikään kuin tapaus olisi häntä järkyttänyt. Hän hyvästeli niinikään ja lähti mukaamme. Vasta autossa huomasimme, kuinka heikko Syväys sittenkin oli, sillä hän meni uudelleen tainnoksiin. Saatoimme hänet kotiin, ja minä tilasin lääkärin, varmuuden vuoksi. Yhdeksältä aamulla työväen valitut soittivat ja kysyivät, miten neuvottelujen kanssa tulisi käymään. Vastasin, että Syväyksen sairauden takia ne kaiketi oli jätettävä toistaiseksi, mutta pyysin heitä kuitenkin odottamaan ja menin tiedustamaan Syväykseltä. Hän oli väsynyt ja tuskainen, mutta tahtoi siitä huolimatta, että kutsuisin miehet hänen luokseen.
Kun valtuutetut tulivat, kehoitin heitä puhumaan mahdollisimman lyhyesti ja varovasti ja seurasin itse heitä toverini luo, osittain ollakseni hänelle apuna, osittain ehkäistäkseni kaikki kiivaat kohtaukset.
Tuntui hieman omituiselta, että Syväys ojensi heille kullekin kätensä vuoteeltaan; hän oli kovin vakava eikä sanonut mitään. Miehet olivat ilmeisesti hämillään, he katsoivat toisiinsa, tietämättä miten aloittaa, kunnes muuan heistä virkkoi epävarmasti: "Meitä käskettiin ilmoittamaan, että se kokous, joka meidät valitsi, ei hyväksy eilisiltaisia tapahtumia."
"Te olittekin suunniltanne", vastasi Syväys väsyneesti. "Sellainen kiihtymys on kyllä varsin yleistä, mutta siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää... Mutta jätetään se, minunhan pitäisi antaa teille selitys yhtiön menettelystä. Ja se on hyvin yksinkertainen. Te tiedätte, että yhtiö viime vuonna kärsi suunnattoman tappion. Jotta tämä ei uusiintuisi, on pakko supistaa toimintaa ja vähentää liikaväkeä. Yhteiskunta saa hankkia työtä irtisanotuille; yksityinen, ahtaalla oleva yhtiö ei sitä voi. Tottahan toki nämä toistasataa työntekijää jostakin löytävät toimeentulon. Mutta jos yhtiö jatkaa viime vuoden hutiloivaa toimintaa, syntyy vararikko ja jäätte kaikki työttömiksi. Mihin te silloin joudutte?"
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten raukeasti:
"Isäni kuoli tukkikasalle, ja minä olen kokenut päiviä, jotka ovat tehneet teidän luokkanne minulle läheiseksi. Vanhimmat teistä muistavat, että isäni rakenteli teille hyviä asuntoja; hän tahtoi sillä tavoin saada sahalle vakinaisen, hyvinvoivan työväestön. Mikäli minusta riippuu, tulen jatkamaan hänen toimintaansa. Myönnän, että irtisanominen oli minulle vaikeata. Lienette huomanneet, että erotin nuorta, perheetöntä ja ammattitaidotonta väkeä, mikäli mahdollista. Yhtiö ei enää voi antaa työtä entiselle suurelle työläisjoukolle. Mutta niistä, jotka jäävät jäljelle, minä voimieni mukaan koetan pitää huolta... Sanokaa nyt, eikö ole parempi niin?"
Syntyi äänettömyys.
"Taitaa olla johtaja oikeassa", murahti vihdoin muuan miehistä.
Kummallinen, lämmin pehmeys oli nyt Syväyksen katseessa; ne olivat suorastaan kauniit, nuo ruskeat, usein pistävät ja melkein julmat silmät. Jokin hymyn tapainen karehti hänen verettömillä huulillaan.
"Menkää nyt... Ja sanokaa, että minä en vaadi mitään edesvastuuta sille, joka löi minua... vaikka poliisit saisivatkin hänestä selvän. Kas niin. Hyvästi."
Hän kätteli jälleen miehiä ja sulki silmänsä heti heidän mentyään. En tahtonut häiritä häntä ja hiivin varpaisillani pois.
Mutta emännöitsijällämme oli minulle yllätys. Hän seisoi eteisen pöydän ääressä ja purki paraikaa jotakin pakettia; sen oli juuri tuonut muuan poika, ja kun emäntämme ei tiennyt, kenelle se kuului, oli hän katsonut parhaaksi irroittaa käärepaperin. Esille tuli suuri, tummanpunainen ruusu, varmaankin upein, mitä Erikssonin kukkakaupassa oli olemassa. Juurella oli pienessä kuoressa Syväyksen nimi... Olipa totta tosiaan nähty vaivaa, kun tuo kukka oli voitu toimittaa tänne nyt, sunnuntaina! Avasin hyvin varovasti Syväyksen oven, viedäkseni kukan hänen pöydälleen. Mutta hän oli hereillä. Hän näytti ällistyvän tuomisistani, katsoi ihmeissään ruusua ja repi sitten kuoren auki. Kotvan hän tuijotti pieneen, valkoiseen korttiin. Sitten puna syöksyi hänen kasvoilleen, hän rypisti kulmiaan ja loi minuun niin julman katseen kuin olisi tahtonut naulita minut seinään. Mutta pian hän hillitsi itsensä ja laski lipun hitaasti ja mitään sanomatta yöpöydälleen. Tyytymätön ilme viipyi yhä hänen kasvoillaan.
Otin lipun käteeni. Siinä oli Helena Grahn, eikä mitään muuta. Mitä syytä Syväyksellä oli niin julmistua siitä, että Helena kohteliaasti ja hienolla tavalla halusi häntä kiittää ja ottaa osaa hänen tapaturmaansa? Mutta yhtäkkiä hämmästyin. Helena Grahn! Kuinka kortissa oli Helena Grahn eikä Erling?
"Miksikähän Helena on kirjoittanut tähän isänsä nimen?" tulin ääneen ajatelleeksi. Samalla huomasin kirjoituksesta, että Helenan käsi oli melkoisesti vavissut.
Taaskin oli Syväyksen silmäys sellainen kuin hän olisi toivonut minut Turkin maalle. Mutta sitten hän nauroi väkinäisesti ja vastasi ilkeämmin kuin olin koskaan kuullut:
"Mikä kumma siinä on, jos lesket haluavat leikkiä tyttöä!"
Sillä tavoin työläisten uhkaava mellakka toimitti Erikssonin kukkakaupan komeimman ruusun insinööri Syväyksen yöpöydälle. Mutta minulle jäi aprikoitavaksi, mitä rouva Helena Erling nimikirjoituksellaan oikeastaan oli tarkoittanut.
Toinen aalto
I
Olen sanonut edellä kerrottujen tapahtumien sarjaa ensimmäiseksi aalloksi, koska sen ohimentyä tuli hiljaista ja tyventä. Tietysti sattunutta mellakkaa vatvottiin sekä yksityisesti että sanomalehdissä, mutta insinööri Syväys sai toivuttuaan toteuttaa suunnitelmiaan aivan siedettävässä rauhassa ja pienen kaupunkimme muu elämä oli yksitoikkoista ja kuollutta.
Tällaisessa maaperässä versoivat häväistysjutut kuin ilkeät sienet. Missä tahansa saattoi kuulla kuiskittavan Harryn epäsäännöllisestä elämästä, ja tohtorinrouva Saariston nimi kierteli kuin kirous hänen päänsä ympärillä. Sydämestäni olisin toivonut, että kaikki nämä ilkeän uteliaisuuden kannattamat jutut olisivat hautautuneet lumeen, jota näihin aikoihin runsaasti sateli.
Sitten tuli onneksi taiteilija Bergmanin iloinen harppukonsertti.
Pylväisiin, kadunkulmauksiin ja liikkeiden ikkunoihin ilmaantui suuria, punaisia, keltaisia ja sinisiä plakaatteja, joissa oli komein kirjaimin: "Harpputaiteilija Bergman antaa täällä konsertin." Ohjelmaa ei erikseen mainittu, mutta konsertti oli Seurahuoneen juhlasalissa, ja lippujen hinnat oli merkitty melko korkeiksi.
Konsertti-iltana kuhisi kaupunkimme valioväki silkissä. Pariisilaisessa crépe de qeorgette -puvussaan pormestarinrouva viileän ylhäisesti nyökkäsi pankinjohtajanrouvalle, joka kohotti lornetin likinäköisille silmilleen. Tukkukauppiaanrouva, vahvasti puuteroituna, hymyili kultaa välkkyvin hampain apteekkarinrouvalle, joka käveli kuin kana poikaset siipien alla ja jonka shinglattu ja ondoleerattu tukka loisti punertavana sähkökruunun kimaltelevassa valossa.
Kellon soitua kolmannen kerran lakkasi yskintä, tuolit eivät enää kolisseet, ja vihdoin vedettiin esirippu syrjään. Sataisen silmäparin tarkkaamana hypähti näyttämölle nuori, iloinen mies, jonka punaraitaiset sukat oli vedetty housunlahkeitten päälle. Hän tuli miltei tanssiaskelin parrasta kohti, pyyhkäisi tumman otsakiharan syrjään, hymyili, kumarsi hilpeästi, korjasi hieman hermostuneena kirjavaa kaulanauhaansa ja veti sitten ripeästi takkinsa taskusta kaksipuolisen, saranoillaan kääntyvän "harpun".
"Täm' on vaan yks' sellanen vinterska", hän sanoi ja alkoi puhaltaa, kädellään heiluttaen säveleeseen asiaankuuluvan vibraton.
Pormestarinrouva katsoi pankinjohtajanrouvaan, ja tukkukauppiaanrouva silmäsi apteekkarinrouvaa; he olivat sen näköisiä kuin olisivat nielleet miekan ja istuneet kylmässä vedessä. Tuolit kolahtivat kesken taiteilijan esitystä; alkoi hanhenmarssi ovelle, johdossa pormestarinrouva, jonka kasvot olivat neljänkymmenen viiden asteen kulmassa kattoa kohti ja huulet ohkaisina kuin viiva.
Mutta kuulijakunnassa oli paljon nuorta, kevytmielistä väkeä, joka hymyillen ja huvitettuna jäi kuuntelemaan taiteilijan todella mainiota, rytmikästä vengerkkaa; olinpa varma, että monen veriin tehosi tämänlaatuinen musiikki paljoa kiihtävämmin kuin konsanaan oikean harpun eteerinen helinä. Kun esitys oli päättynyt, syntyi kauhea meteli, naurettiin, lyötiin käsiä ja jalkoja, ja taiteilija teki veikeitä, nopeita kumarruksia joka taholle.
Mutta nyt oli turpea, totinen ja punakka konstaapeli ehtinyt näyttämölle ja laski painavan kätensä asiaankuuluvan juhlallisesti nilkosilmäisen musikerin olalle. Nuori mies hätääntyi, jopa kalpeni, ja tilanne näytti varsin uhkaavalta.
Otto Stenö kuiskutteli jotakin vieressään istuvalle Helenalle, jonka hohtavat hampaat loistivat hymyävien huulten takaa; sitten hän nousi ja astui peräti hienona näyttämöä kohti.
"Yleisön nimessä pyydän, ettei herra konstaapeli häiritsisi taiteilijaa", hän sanoi.
"Höm! Jaa... Tämä on petosta."
"Miksi harppukonsertti olisi petosta?" kysyi Stenö hirvittävän vakavana.
"Mutta... Jaa... Tämä ei olekaan harppu."
"Tottahan toki, nimenomaan huuliharppu... Rohkenen vieläkin pyytää, ettei konstaapeli karkoittaisi taiteilijan inspiratsioonia."
"Höm! Jaa no... Jos herrasväki tahtoo." Ja nauruntirskahdusten saattamana konstaapeli poistui näyttämöltä, taiteilijan järjestäessä hikeentynyttä otsatukkaansa.
Nyt saatiin kuulla "Särjetty elämä", "Keltainen paviljonki", "Pertan valssi", ja suosionosoitukset olivat valtavia.
Kun oli päästy väliaikaan, tuntuivat kuitenkin useimmat saaneen tarpeekseen ja poistuivat. Mutta Otto Stenö ja Harry Grahn olivat nyt lyöneet tuumansa yhteen; naureskellen he katosivat esiripun taa taiteilijaa tapaamaan; sitten kerättiin tuota pikaa vallaton joukko kokoon ja mentiin tanssimaan klubiin, jonne "harpputaiteilija" saapui pitämään huolta musiikista. Enkäpä vain muista kekkereitä, joissa olisi vallinnut niin hurjanhilpeä mieliala.
Ja näissä kemuissa minä, joka kuitenkin olin Väinö Syväyksen asuintoveri, ensi kerran kuulin Piimäkuution merkillisen jutun, se lienee paraikaa tehnyt voittokierrostaan uutisjanoisissa seurapiireissä.
Tanssin juuri valssia neiti Oran kanssa, kun joku nauraen huudahti:
"Siveys ja Piimäkuutio! Haha, verratonta! Sehän on rahan arvoinen yhdistelmä. Onpa siinä vakka kantensa löytänyt!"
Neiti Orakin nauroi ääneen ja tiirotti minuun iloisilla silmillään.
"Mutta tepä olettekin oikea mies", virkkoi hän sitten minulle. "Sanokaapa nyt oikein toden teolla, kuinka pitkälle Piimäkuution asiat ovat edistyneet?"
"Mitkä ihmeen asiat, neiti hyvä?"
"Ette muka tiedä! Aina te miehet salaatte toverienne edesottamiset. Koko maailmahan puhuu, kuinka hanakasti insinööri Syväys hakkailee Piimäkuutiota, mutta te teeskentelette tietämättömyyttä."
Nähtävästi minun on ensinnä selitettävä, mikä tämä Piimäkuutio oikeastaan oli. Kaupungissa oli maitokauppa, jonka omisti neiti Leivo. Liike menestyi hyvin, ja pian sen yhteyteen perustettiin ruokala, joka oli suorastaan kuuluisa äärimmäisestä siisteydestään ja puhtaudestaan. Neiti itse, keski-ikäinen, karski nainen, oli ulkomuodoltaan huomiota herättävä, mutta melkoisen komea; hänen kasvonsa, kolmiomaiset, harmaat silmänsä, päänsä, hartiansa, niin, koko hänen ryhdikäs ruumiinsa oli kulmikas, ja hän liikutteli jäseniään nykäyksittäin kuin olisi niissä ollut saranat. Hän oli yhtä kunnioitettu ankaruudestaan kuin täsmällisestä maidonmittauksestaan – jota hän ei kumininkaan enää itse toimittanut – ja niin oli joku irvihammas keksinyt ristiä hänet Piimäkuutioksi. Ja nyt kertoi maailma, että asuintoverini hakkaili neiti Leivoa!
"Totta totisesti, neiti, siitä seikasta minä en tiedä yhtään mitään."
"Voinhan olla uskovinani teitä, mutta sellaiset asiat eivät koskaan pysy salassa. Useammin kuin kerran on toverinne nähty Piimäkuution liikkeessä; neiti itse on käynyt Honka-yhtiön konttorissa insinööri Syväystä tapaamassa; ja kadulla heidät on tavattu monesti yhdessä. Kuinka te ne seikat selitätte, herra tietämätön? Maailma riemuitsee ja odottaa kihlausta."
Valssi loppui, ja me istuuduimme pöydän ääreen. Sama aihe oli höyhennettävänä muillakin. Helena ei kuitenkaan ottanut osaa keskusteluun; hän hymyili väkinäisesti, ja luullakseni hänen oli vaikea olla.
"Saapa nähdä, kumpi siinä joutuu tohvelin alle? Onkohan vain insinööri Syväyksen tunnoton kovuus kyllin voimakas masentamaan neiti Leivon moraalisen ankaruuden", puheli tohtorinrouva Saaristo.
Katsoin asiakseni sanoa jotakin toverini puolesta:
"Ja mistä syystä tohtorinna pitää Syväystä niin tunnottomana?"
"Hyväinen aika! Eivätkö Honka-yhtiön erottamiset puhu selvää kieltä? Minun nähdäkseni on vaikea tulla muuhun tulokseen."
"Saattaapa siltä näyttää", vastasin. "Mutta kuitenkin, toiselta puolen... Asioitsija Malinilta jäi leski ja kuusi lasta. Heistä ei ole pitänyt huolta kukaan, paitsi Syväys... minun tietääkseni."
Epäröinti valtasi minut jo puhuessani, ja ääneni hiljeni. Uutiseni putosi kuin pommi tähän iloiseen seuraan. En uskaltanut nostaa katsettani maasta, mutta luulin tuntevani Helenan silmien lämmön.
Kerrankin sain toki kieleni pysymään kurissa ja purin urhoollisesti poikki kaikki esille pyrkivät kysymykset. En kylläkään uskonut koko Piimäkuution historiaa, mutta mistäpä kukaan niin varmaan voi arvata toisen asioita. En myöskään tehnyt itseäni syypääksi vakoiluun, mutta myönnän kyllä vaanineeni, eikö Syväys itse jotenkin paljastaisi salaisuuttaan.
Eräänä iltana kuulin ovikellon soivan ja emännöitsijän päästävän jonkun Syväyksen huoneeseen. Minä nuijin paholaisia sielustani, koetin liimautua tuoliini ja tukin käsin korvani. Ja kuitenkin, kun Syväys neljännestunnin kuluttua tuli saattamaan vierastaan ovelle, tunsin selvästi Harry Grahnin äänen. Mitä kummaa Harryllä voi olla Syväyksen luona tekemistä?
"Minä ajattelen koko ajan isäänne ja toivon, että tekin tekisitte samoin", sanoi Syväys hyvästellessään. Mitähän tässä piili?
Mutta eräänä päivänä, päivälliselle saapuessaan, oli asuintoverini kerrassaan hyvällä päällä. Hänen silmänsä loistivat, ja rypyt säteilivät iloisesti ohimoille hänen hymyillessään.
"Luulenpa, että kenen tahansa olisi kelvannut katsella tämänpäivästä näytelmää Kivilahden sahalla", hän kertoi, pistäen puolikkaan kaalikääröä suuhunsa. "Uusi ruokailuhuone on nyt kunnossa. Väitetään aina, että työläiset esiintyvät tällaisissa ruokailuhuoneissa siivottomasti, lakit päässä, lattialle syljeskellen ja muuta semmoista. Mutta se ei pidä kutiaan. Neiti Leivo on verraton nainen, sanottakoonpa häntä sitten Piimäkuutioksi tai miksi tahansa. Tulee ruokatunti. Minä asetun 'kulissien taakse' tarkkaamaan näytelmää. Muutamat työläiset ostavat ruokaa, mikä perunakeittoa, mikä puuroa. Astelee sitten tarjoilupöydän ääreen oikea lentojätkä ja tilaa puuroa. Mutta kun hän ojentaa törkyisen kouransa lautasta kohti, sanoo neiti Leivo ankarasti: 'Ei tuohon käteen! Vieressä on pesulaitos, käykää ensin siellä. Tokihan pidätte arvossa ruokaanne, jonka niin raskaalla työllä ansaitsette.' Jos minä tai joku työnjohtaja olisimme tuon sanoneet, olisi vastauksena ollut luultavasti synkkä kirous. Mutta nyt jätkä vain murisi, meni kuin menikin peseytymään ja ilmestyi sitten takaisin. Eikä kellään ollut lakkia päässä! Ovella oli vain sievä tyttönen, joka lempeällä äänellä huomautti: 'Tänne ei ole lupa tulla lakki päässä eikä peseytymättä'. Ja kaikki tuo on neiti Leivon ansiota. Mutta minä olinkin aika työssä, ennen kuin sain hänet rupeamaan yhtiön palvelukseen."
Sillä tavalla! Siinä nyt oli koko Piimäkuution arvoitus! Tämä kaupunki on sietämätön, sietämätön. Minkähän näköistä naamaa kahvipöydissä nyt näytetään?
En voinut olla sanomatta Syväykselle: "Kuulepas mies. Kun sinä hieroit kauppoja neiti Leivon kanssa, niin ihmiset luulivat, että sinä tyrkyttelit kihloja. Minulta on udeltu aikeitasi."
"Mitä hemmettiä", huudahti hän ällistyneenä. Mutta hän oli tänään mainiolla tuulella ja puhkesi nauramaan.
"Sehän on lystikästä, hahahah! Luulevatko ihmiset, että minä olen niin kauheassa akan tarpeessa?"
Piimäkuution juttuun liittyy kuitenkin vielä eräs seikka, joka pani minut mietiskelemään naisen arvoitusta. Millainenhan oikeastaan on naisen sydän; minkälaisista lähteistä imevät hänen hienovaraiset vaistonsa elinvoiman? Kun hän on suorittamassa jalointa tekoaan, kun hän uhrautuu, kun hän vaivojaan säästämättä antaa itsensä alttiiksi, mihin juureutuvat vaikuttimet? Hän olkoon maailman parhain nainen, onko taattu, että nuo vaikuttimet ovat ylevät? Mahdollista kyllä, että hän itse on kokonaan tiedoton niiden olemassaolosta.
Eräänä iltana, kun työskentelin toimistossani, näin ihmeekseni Helena Erlingin astuvan sisään.
"Näin valoa toimistosi ikkunasta ja päätin olla rohkea. Minä en uskaltaisi nuorenmiehen asuntoon, mutta tuomarin virkahuone on melkein pyhäkkö."
"Jossa kuitenkin seulotaan maailman suurimmat synnit, Helena. Mutta kylläpä tämä oli iloinen yllätys. Mikä kumma sinut ajaa minun luokseni?"
"Pitääkö olla jokin 'kumma', enkö voi ilman muuta tulla sinua tervehtimään? Enhän ole tavannut sinua pitkään aikaan."
"Luonnollisesti voit. Tuletko minun huoneeseeni vai istutko mieluummin täällä? Tällä hetkellä en voi tarjota sinulle muuta kuin savukkeen."
"Jota minä en leikillänikään polta, koska keimailen vanhoillisuudella. Mutta olkaamme täällä."
Iloinen äänensävy ei voinut salata hänen rauhattomuuttaan: se heijastui hänen katseestaankin.
"On minulla sinulle asiaakin... Hiukan omituista asiaa", hän sanoi huulten värähtäessä hymyn alla.
"Voitko järjestää, että saan täällä puhutella insinööri Syväystä?"
"Vallan mainiosti, koska hän on paraikaa kotona."
"Tämä on varmaankin hyvin hassua, ystäväni", hän sanoi punehtuen. "Mutta hän ei ole käynyt meillä sitten tuon mellakan... En rohkene soittaa hänelle, koska pelkään häntä nykyään. Eikä minun sovi mennä sahallekaan häntä tavoittamaan."
"Näinhän onkin kaikkein parasta, minä kutsun hänet heti."
Helena tarttui käsivarteeni.
"Sinä et saa jättää meitä, sinun pitää olla läsnä", hän sanoi hätäisesti. "Minä pelkään häntä, vaikka en ymmärrä, mistä se johtuu."
Syväyksen suu aukeni, kun ilmoitin hänelle asian; hän pani pois sikarinsa, nousi aivan heti ja lähti toimistooni. Kohteliaasti hän kumarsi Helenalle ja ojensi kätensä. Hän oli tyyni ja vakava, mutta ei sanonut mitään.
"Minä olen odottanut teitä käymään isän luona saadakseni puhua kanssanne, mutta teillä ei ole ollut asioita", aloitti Helena hämmennyksestä heikolla äänellä. "Sahalla ovat sidetarpeet konehuoneessa, ja tuota likaista paikkaa käytetään ensiavun antoon vahingoittuneille... Siitä on ollut puhe eräässä naispiirissä. Nytkin juuri, tänä iltana; ja minä päätin tulla kertomaan siitä verekseltään. Minulla on kotona liian vähän työtä ja kaipaan toimintaa... Ettekö voisi luovuttaa jotakin huonetta varsinaiseksi sidehuoneeksi ja sallia, että minä järjestän sen? Tiedättehän, että olen käynyt sairaanhoitokurssin."
"Kuinka kysytte minulta tällaista, rouva?" virkkoi Syväys hiljaa ja ihmeissään. "Isännehän luonnollisesti ensi kädessä järjestää tämän asian."
"Mutta hän sanoo, että kaikki riippuu teistä. Hän ei nykyään mielellään puutu mihinkään, tiedättehän. Hän ei suostunut edes puhumaan teille tästä... Ja minä olen ajatellut vielä muutakin lisää."
Pilvi kulki yli Syväyksen pystyn otsan; hänen ilmeensä oli tyytymätön ja kiusaantunut.
"Sidehuoneeseen nähden rouva on aivan oikeassa, minäkin olen sitä asiaa kyllä ajatellut. Sopiva paikka sille ehkä löytyy ja täytyykin löytyä. Luonnollisesti rouva voi sen järjestää kuntoon, siitä seikasta on sopiva neuvotella yhtiön lääkärin kanssa. Onko ajateltu jotakin määrättyä henkilöä hoitajattareksi?"
"Minä rupeaisin itse, ainakin aluksi. Ja sitten tietysti apulaisia, varsinkin yövuoroa varten."
Syväyksen ilme muuttui suorastaan tylyksi.
"Se on aivan liian vaikeata rouvalle", hän sanoi jyrkästi.
Mutta Helena lämpeni; hänen silmänsä syttyivät.
"Oi, eihän toki! Haluaisin niin mielelläni yrittää. Eihän tapaturmia satu kovin usein. Kun kotini on aivan vieressä, käy kaikki minulle helpoksi. Mutta nykyinen toimettomuuteni ei enää ole ollenkaan helppoa."
Syväys kumarsi vastaamatta mitään.
"Sitten olen ajatellut kurssia, aivan pientä kurssia työläisten vaimoille. Olen kiertänyt työväen asunnoissa ja nähnyt, kuinka likaista niissä on ja kuinka huonosti ja tuhlaavasti ruokaa laitetaan. Neiti Leivo voisi opettaa hiukan ruuanlaittoa ja minä hygienian alkeita."
"Tarkoituksenne on varsin hyvä, rouva", sanoi Syväys, mutta hänen äänensä oli käreä ja välinpitämätön.
Syntyi tauko. Syväys seisoi sen näköisenä kuin olisi tahtonut kysyä: "Entäs nyt, mitä vielä?"
"Ja saanko nyt luottaa teidän apuunne, insinööri Syväys?" kysyi Helena vihdoin.
"Minä neuvottelen isänne kanssa ja ilmoitan teille tuloksen."
"Kiitos."
Kun Helena ei sanonut sen enempää, ojensi Syväys kätensä, kumarsi ja meni. Helena oli jollakin tavoin pelästyneen näköinen; huomasin, että hän värisi.
"Minkä tähden hän vihaa minua?" kysyi Helena kuin itsekseen.
"Tokkohan", mutisin minä, mutta en katsonut häneen.
"Oletko hyvä ja soitat minulle kotoa auton", sanoi Helena sitten, pään painuessa alemmas. Minä täytin hänen pyyntönsä.
Ja siinä hän nyt istui edessäni, rouva Helena Erling, minun mielestäni maailman parhain nainen, vaiteliaana ja mietteissään. Olin vakuutettu, että hän oli tullut tänne puhtain ajatuksin, vapaana kaikesta itsekkyydestä. Ja sittenkin minusta tuntui, että ellei olisi ollut neiti Leivon ja Syväyksen yhteistoimintaa ja siitä kierrelleitä huhuja, ei Helena olisi tullut astuneeksi näitä askeleita. Mutta saattaa olla, että erehdyin.
Tällä kertaa sydämeni kieltäytyi tunnustamasta hänen jumaluuttaan, ja minä kysyin aivan tahallani:
"No, Helena, koska sitten menet Oton kanssa kihloihin?"
Hän pelästyi, kävi kurjan näköiseksi ja loi minuun aran katseen.
"En tiedä", hän vastasi päätänsä pudistaen ja kumartuen maata kohti. Sitten hän nousi.
"Joudatko yhtään kävelemään? Menemme autoa vastaan."
"Varsin mielelläni."
II
Oli ehditty yli joulun. Oli paraikaa käsillä tilinpäätösten kuumeinen työtävaativa aika. Silloin vyöryi hiljaisuuden poikki se tapahtumien sarja, jota minusta sopii nimittää kertomuksemme toiseksi aalloksi.
"En voi itseltäni salata, tuskin edes kestää sitä ahdistavaa tunnetta, mikä tällä hetkellä minut valtaa, kun omaksi huvikseni päätän huolellisesti kirjoittaa puhtaaksi sen hätiköidyn jäljennöksen, joka minun kerran onnistui mitä suurimmalla kiiruulla hankkia. Hetki palaa mieleeni yhtä ahdistavana ja yhtä syyttävänä kuin silloinkin. Vastoin tapaansa oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä laatikon lukitsematta, ja se oli siis kokonaan käytettävissäni; mutta ei tosiaankaan hyödyttäisi mitään koettaa saattaa menettelyäni parempaan valoon muistelemalla, ettei minun tarvitse syyttää itseäni ainakaan minkään laatikon murtamisesta."
Näillä sanoilla on Kierkegaardin nero selittänyt minunkin mielentilani. Tilanne ei tosin ollut täsmälleen sama. Minun piti vain viedä aikakauslehti, jonka posti oli juuri tuonut, Syväyksen pöydälle, kun pöytäalmanakan välistä pilkoitti kirjeen kulma, jossa näin sanan Helena. Tämä ainoa sana hypnotisoi minut ottamaan kirjeen esille, eikä katumus enää voi tekoani muuttaa, vaikkakin se aina palauttaa tunnonvaivat.
Syväys oli kirjoittanut sisarelleen.
"On ollut hetkiä", sanottiin kirjeessä, "jolloin katumus siitä, että ollenkaan suostuin tänne lähtemään, on tavoitellut minua valtaansa. Kun näinkin vaikeaa tehtävää suorittaessaan joutuu toimimaan ympäristössä, joka ei ole puolueeton, vaan vihamielinen ja ylenkatseellinen, saa melkoisesti ponnistella säilyttääkseen sisäisen rauhansa, puhumattakaan lujasta uskosta tulevaisuuteen, joka sentään nähdäkseni olisi tärkeä ja kannustava.
"Ja sinulle, sisareni, tunnen halua lisätä vielä muutakin; meillähän ei ole salaisuuksia keskenämme. Olin kenties arvioinut väärin sydämeni. Olenhan sanonut sinulle pitäväni eräänlaisena sielullisena joustamattomuutena, että vain yksi valtava tunne, joka kaiken lisäksi versoi niin niukasti ravittuna, oli minulle mahdollinen; kun se oli palanut loppuun, jäi tyhjiö, joka on yksinäisimpinä hetkinäni herättänyt minussa kammoa. Ja kuitenkin vanha aita, josta kerran nuorukaisen vapiseva käsi irroitti säleitä, ruohottunut polku merenrannalla, pensaitten välissä, nuo vähäpätöiset seikat kykenivät pyyhkimään pois toistakymmentä vuotta elämästäni ja saivat minussa soimaan säveliä, joista luulin olevani täysin vapaa. Helena-rouva..." Juuri nämä sanat olin nähnyt, "... liikkuu täällä nuorena ja kukoistavana. Jossakin syvällä hän herättää minussa levottomuutta, jonka ääntä kuuntelen sekä peloissani että ihmeissäni. Pinnalla liikkuu minussa voimakas haluttomuus tulla hänen lähettyvilleen tai joutua hänen kanssaan puheisiin; se on suorastaan vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan kohdistu hänen persoonaansa. Luonnollisesti en pääse häntä silloin tällöin tapaamasta, mutta vuorosanamme eivät onneksi ole eksyneet entisyyteen, vaan pysyneet niukkoina ja pinnallisina. Jos olisin aavistanut tämän levottomuuden etukäteen, olisin varmaankin kieltäytynyt tänne tulemasta; älä kuitenkaan luule, että minussa olisi viriämässä joitakin mielettömiä haaveita tai minkäänlaista pyrkimystä tähän taikka tuohon päämäärään.
"Mutta minun ei ollenkaan pitänyt puhua sinulle itsestäni, ei myöskään Helena-rouvasta, vaan sinusta ja – älä loukkaannu – Harry Grahnista. Kun silloin Helsingissä jouduit Harryn tuttavaksi, olin sinua kohtaan kovakourainen, toivottavasti ainoan kerran elämässäni. Puhuin isästä, paljastin oman salaisuuteni, josta yhä vieläkin vain sinä olet osallinen, ja samalla viittasin eräihin Harryn ominaisuuksiin, joista sinulla ei ollut tietoa. Olemme sittemmin kumpikin olleet vaiti näistä asioista, enkä puhuisi nytkään, ellet sinä olisi onnellisen kodin onnellinen emäntä, jota lapsellinen entisyys arvatenkin vain hymyilyttää ja ellei minussa olisi aina elänyt halu puolustaa silloista kovuuttani. Nuo silloin viittaamani ominaisuudet ovat näet Harryssä versoneet, hän on taaskin syypää menettelyyn, jota en tahdo tuomita huonommaksi kuin se on, mutta josta hän ei kuitenkaan näytä olevan mies selviytymään. Sitä ei vielä tiedä muut kuin minä, ja minä olen useammin kuin kerran kehoittanut häntä järjestämään asiansa. Nyt ei minulla enää ole muuta mahdollisuutta kuin mennä konsulin puheille. Se on velvollisuuteni, mutta enpä olisi uskonut, että minä, joka olen pitänyt itseäni varhaisvanhana miehenä, sen edessä voisin olla niin onneton.
"Ilmankin minun on vaikea vastustaa vanhan konsulin suunnitelmia; minussahan ei ole kostonhalua, koska minulle on selvää, ettei isän kokema vääryys siitä korjautuisi. Nyt tulee minun kuitenkin ilmiantaa poika isälleen.
"En puutu yksityiskohtiin, tahdon vaiti painostaa, että Harryn luonteessa todellakin on jotakin sellaista, josta jo silloin mainitsin. Vuosien kuluessa olen tullut ajatelleeksi, että sinä et täysin uskonut – että kenties sydämessäsi olet syyttänyt minua. Olen kertonut tämän osoittaakseni, että olin oikeassa."
Kun tämän kirjeen luettuani hiipien ja ikään kuin peloissani menin omalle puolelleni, ajattelin lähinnä sitä, mikä koski Syväyksen omaa persoonaa. "Säleaita ja ruohottunut polku..." Se toi välittömästi mieleeni, mitä Helena oli kertonut kerran syksyisenä iltana. Ja minun oli myöntäminen, että Syväykselle luonteenomaisen umpimielisyyden takaa kuulsi sielun pyörteitä, joita en ollut tuntenut.
Vasta sitten, omituista kylläkin, alkoivat jotenkin hämärät viittaukset Harryyn askarruttaa aivojani. Muistin mitä yleisesti puhuttiin Harryn epäsäännöllisestä elämästä, muistin myöskin sen, että hän kerran oli hämmästyttänyt minua käymällä Syväyksen luona. Mitähän oikeastaan oli tapahtunut ja mitä oli tulossa? Kun mielessäni kuvittelin Harryn himokasta suuta ja kauniita, röyhkeitä, lähekkäisiä silmiä, en voinut kieltää mahdollisuuksilta maaperää.
Mutta jo parin päivän kuluttua sain tietää, mitä oli tapahtunut; Helena soitti minulle.
Hänen äänensä oli murtunut ja lempeä. Hän tervehti niukoin sanoin ja jäi sitten kuuntelemaan mitä minä puhuisin; mutta minä odotin luonnollisesti hänen asiaansa.
"Miksi vaikenet?" hän kysyi katkaisua uhkaavan vaitiolon jälkeen.
"Enhän minä vaikene, Helena. Mutta luulin, että halusit sanoa minulle jotakin."
"Sinä siis tiedät, kuten oletinkin?"
Kun en tiennyt, mitä Helena oikeastaan tarkoitti, en vastannut mitään.
"Minä huomasin, että jo syksyllä, rouva Saariston nimipäivillä, näit kaikki... niin kuin minäkin näin. Olen ollut siitä onneton, et arvaakaan, kuinka onneton olen ollut... Ja nyt on sitten Harry poissa. Ystäväni, minulla ei ole muita kuin sinä. Tiedätkö mitään lähempää heidän lähdöstään, sinähän olit Harrynkin ystävä? Kysyn tätä isänkin takia."
Olin yllätetty, hämmästynyt.
"Mutta minähän en tiedä kerrassaan mitään, Helena hyvä. Onko Harry jossakin poissa?"
"Etkö sinä ole kuullut! Tohtorinna Saaristo ja Harry ovat matkustaneet... jonnekin, pois Suomesta. Isä on saanut Harryltä kirjeen, mutta on äänetön ja kävelee mietteissään edestakaisin. Olen huolissani hänen tähtensä, siitä syystä soitin... Sinä voisit puhutella Ottoa hiukan, minulle se on nyt niin vaikeata... ja kertoa sitten, sillä hän kai tietää. Tässä on jotakin muutakin, mutta isä ei sano minulle. En edes rohkene kysyä.. Ja kuitenkin olen huolissani... Olen myös ajatellut tohtori Saaristoa, mutta minulla on itselläni niin paljon, että sydän turtuu vieraita ihmisiä kohtaan... Se kai on sangen tylyä, vai niitä?"
Minä sanoin yhtä ja toista, ja kun laskin kuulotorven kädestäni, olin edelleenkin melkoisen hämmentynyt. Meidän pienessä kaupungissamme näytti nykypäivinä mikä tahansa olevan mahdollista. Harry ja rouva Saaristo tiessään! Tohtori Saariston tummapartaiset, kyllääntyneet ja väsyneet kasvot vilahtivat mielikuvituksessani... niiden yhteydessä muistin taas Syväyksen kirjettä... Tavallista, liiankin tavallista tämä kaikki tosin oli; sanomalehdistä löysi milloin tahansa tällaisia juttuja, ja vielä useampien onnistui väistää julkisen sanan paljastuksia. Mutta sittenkin! Henkilöt olivat tällä kertaa minulle niin läheisiä, että tapahtuma tehosi minuun.
Soitin Stenölle, mutta hän oli taas entisellään.
"Tietysti minä tiedän", hän vastasi kysymykseeni. "Olen aina pitänyt kunnia-asianani olla selvillä häväistysjutuista."
"Mutta tämähän on sentään kummallista ja ikävääkin."
"Minkä tähden? Mitä kummallista tai ikävää siinä on, jos rouva Saaristo jossakin Rivieralla nyt kuorii Harrylle appelsiineja ruusunpunaisilla sormillaan?"
"Minä en ajatellutkaan heitä, Otto, vaan konsulia ja Helenaa, ja myöskin tohtori Saaristoa. Mutta antakaamme heidän olla. Minä en vain ymmärrä syytä tähän kaikkeen ja päätin kysyä sitä sinulta."
"Syy on luonnollisesti päivänselvä, hyvä mies. Rakkaudesta jumala loi maailman, ja rakkaus on kaiken pohjana, mitä maailmassa tapahtuu."
"En voi olla kanssasi samaa mieltä, Otto. Jos olisi tapahtunut jotakin muuta, syntynyt esimerkiksi suora ja rehellinen avioero, niin siihen saattaisi rakkaus olla syynä. Mutta mitä tekemistä rakkaudella ja tällä salakähmäisellä karkaamisella voi olla?"
"Sinä olet aikasi lapsi ja unohdat romantiikan. Sinä kuulut niihin, jotka luulevat, että romantiikka on vanha, käpristynyt ukko, ryppyinen kuin kuivunut omena. Teidän mielestänne hänen kai pitäisi sokeana ja vapisevana syödä loukossaan vesivelliä, jota hänelle ylimielisesti tyrkytellään jostakin tahnaisesta puukupista. Mutta hänpä kujeilee yhtä vireänä kuin ennenkin tässä jazzin ja charlestonin, auton ja lentokoneen, radion ja savupiippujen maailmassa, joka on tehnyt kiireen jumalakseen. Ja nyt hän on sujauttanut rakastuneille vapaaliput johonkin satumaahan, jossa ympäristö on täysin vapaa ystävien ja tuttavien näivettyneistä kasvoista."
Olin tuskin lopettanut puheluni, kun Syväys tuli kotiin.
Sanoin hänelle suoraa päätä:
"Tiedätkö, että Harry Grahn on karannut rouva Saariston kanssa?"
Hän loi supistuvien kulmainsa alta minuun tiukan katseen.
"Milloin?"
"Sitä en voi tarkalleen sanoa."
"En tiennyt sitä... Mutta ei se minua niin suuresti ihmetytä... En ole Harryn suosijoita; minä uskon hänestä mitä tahansa."
Syväyksen vastaus oli katkeileva ja väkinäinen. Enempää ei hän myöskään sanonut, vaan meni huoneeseensa ja puhalteli pitkän aikaa kiihkeästi huilua.
Mutta illalla myöhään hän odottamatta tuli luokseni yötakissaan, sikaari hampaissa. Hän oli kiusaantuneen ja hajamielisen näköinen, käveli edestakaisin ja sipoi tukkaansa.
"Sanotaan, että ihmiset kiitävät yksinäisinä kuin tähdet omaa elämänrataansa, suruineen, iloineen", aloitti hän verkkaisesti. "Jos niin olisi, ei siinä ainakaan olisi mitään valittamista. Sehän olisi eräs vapauden muoto, tavoiteltava ja kiitollisuutta herättävä... Varmaankin olisi kovin hyvä olla kenestäkään riippumattomana... Mutta, mutta! On aina jokin seikka... esimerkiksi velvollisuus, joka ajaa sinut muiden ihmisten asioihin, väkisin, vastoin tahtoasi, juuri silloin kun et muuta pyytäisi kuin olla itseksesi."
Käsitin, että tämä kaikki oli jossakin yhteydessä hänen kirjeensä kanssa; hän ehkä ajatteli taas konsulia. Mutta tuo samainen kirje ja muisto menettelystäni teki minut araksi, mykäksi ja painoi katseeni alas.
Hän käveli vielä pariin kertaan yli lattian.
"Niin se on, eikä siitä pääse... Mutta sinähän lueskelet. Nyt onkin jo myöhä. Hyvää yötä."
Hän meni yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, vaisusta estelystäni huolimatta. Ellei olisi ollut tuota kirjettä, en niin vain olisi häntä päästänyt... "Paha omatunto on sentään erinomainen elämän virkistäjä", sanoo Kierkegaard.
III
El ole mitään syytä kieltää uteliaisuutta, joka minussa heräsi, kun konsuli Grahn kutsui minut puheilleen.
Mennessäni ei Helena ollut kotona, en ainakaan häntä tavannut. Konsuli käveli tupakansauhuisessa huoneessaan tuon tuostakin sytyttäen uuden odessan, entisen vielä kytiessä jossakin pöydännurkalla. Hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat vähemmän punaiset ja kenties laihtuneet, hänen vetisistä, tavallista enemmän pullistuneista silmistään ja hänen äänensä käheydestä päättelin, ettei hän ollut täysin terve.
"No, poika", hän aloitti, tavanmukaiset tervehdykset sivuuttaen. "Sinä olet toisinaan hoitanut asioitani, eikä minulla ole ollut valittamista. Mutta voitkohan nyt auttaa minua?"
"Minä koetan parastani, setä."
"Sinä tietysti tiedät Harryn asiat?" hän jatkoi leveiden sierainten laajentuessa kuin olisi hänen henkeään salvannut.
"Tiedän, että hän on matkustanut."
Hän ei kestänyt paikoillaan kauemmin, vaan alkoi kankeasti tepastella lattialla uloskääntyneine jalkoineen.
"Ah, äh... Se on kirottua! Vanhoilla päivilläni minä saan pojastani tällaista harmia. Mutta ei kuitenkaan hyödytä tässä ruveta sinulle purkamaan isäntunteitani."
Sitten hän jatkoi kuin itsekseen:
"Sinä siis tiedät... Niin, niin, Syväys on luonnollisesti kertonut täällä käynnistään."
"Siitä hän ei ole kertonut, setä."
"Mitä, eikö ole kertonut?... Vai niin, hm, no... Mutta hän on joka tapauksessa selittänyt, mitä hän Harryltä vaati?"
"Hän ei ole puhunut minulle mitään Harrystä, setä. Enkä minä tiedä Harrystä muuta kuin että hän on poissa."
"Sepä ihmeellistä! Kas, kas, kas vaan! Mutta tosiaan, Syväys kyllä mainitsikin, ettei hän ole ilmoittanut asiaa kenellekään. Sehän on hienotunteista peliä, varsin hienotunteista peliä... Kuules, poika, kyllä taitaa olla niin, että minun on peräännyttävä alkuperäisistä luuloistani. En mene enää sanomaan, että hän hautoo kostoa minulle, ei ainakaan matalaa... Mutta minä en kärsi häntä, en sittenkään kärsi häntä. Hän teeskentelee oikeamielisyyttä ja kulkee kintereilläni kuin paha omatunto, juuri kuin omatunto."
Minä luulin konsulin muistelevan Syväyksen isää ja käsitin vasta myöhemmin hänen lausumansa.
"Mutta jättäkäämme tämä, meillähän on tärkeämpää pohdittavaa", jatkoi konsuli. "Koska Syväys ei ole kertonut sinulle Harryn kirottuja konsteja, on minun se kaiketi tehtävä. No niin, syyskesällä, ulkomailla ollessaan, oli Harry käyttänyt yhtiön rahoja omavaltaisesti lähes parisataatuhatta markkaa. Siinä ei ole mitään kavallusta, selvät tunnusteet on olemassa. Hän on vain ollut omavaltainen ja luullut selviävänsä myöhemmin; mutta hänet ajettiinkin yhtiöstä; luultavasti Syväys tiesi jo silloin koko jutun, ja tiesikin. Parisataatuhatta, ei se nyt ole aivan suunnaton summa, varsinkaan ulkomailla! Minäkin ennen... äh! No, mutta kun nyt olen keppikerjäläinen, niin tässä on hätä käsissä... Syväys oli kertomansa mukaan usean kerran kehoittanut Harrya suorituksiin. Hän ei tahtonut ilmoittaa asiaa edes minulle, vaan odotti viimeiseen saakka. Mutta nyt on edessä kirjainpäätös, ja Harry on tiessään. Syväyksen täytyi puhua, ja hän teki sen hyvin kauniisti, poikaseni, hyvin kauniisti, sitä minä en kieliä. Mutta kuitenkin hänen olisi pitänyt kääntyä minun puoleeni ennemmin. Mistä minä nyt noidun rahat, kun velkojat kärkkyvät joka puolella ja osakkeilla ei ole juuri mitään arvoa. Tulee skandaali... äh! Maailma syyttää Harrya kavalluksesta... taikka sitten minua. Minun on saatava nuo parisataatuhatta, ja minä olen kutsunut sinut tänne sitä varten, että ne hankkisit, tai ainakin neuvoisit minua, kun kerran olet lakimies."
Olin melkoisesti ymmällä.
"On tosiaankin vaikea näin päätäpahkaa sanoa..."
"Päätäpahkaa, siinä sen nyt näet, juuri päätäpahkaa! Mutta samaa päätäpahkaa minun on rahat toimitettava, muutoin on kunniani mennyt."
Pinnistin järki-parkaani. Minähän kyllä tunsin, kuinka huonossa tilassa konsulin asiat olivat.
"Minä mietin, setä."
"Mieti, jos luulet sen hyödyttävän! Ei lopultakaan ole muuta keinoa kuin myödä osakkeita. Ja juuri sinä saat sen tehdä. Ne ovat viime aikana hiukan muka nousseet, onhan siitä ääntä pidetty. Makulatuurina menevät, mutta mikäs auttaa, myötävä on."
"Ei, se ei mitenkään käy päinsä, setä hyvä, se olisi suoranainen itsemurha. Se tulisi luonnollisesti tiedoksi ja säikäyttäisi liikkeelle kaikki sedän velkojat. Ja minä kyllä tunnen ne herrat, setä. He kiristäisivät näännyksiin, kuten ovat niin monelle tehneet, sensijaan että he nyt tyydyttävän rauhallisina pitävät vahtia väijytyksissään. Ja muutenkin, vaikka velkojat jätettäisiin syrjään, osakkeiden myynti olisi tällä haavaa suunnatonta tuhlausta. Minä uskon yhtiön asioiden paranevan, uskon insinööri Syväykseen, koska kaikki, mitä hän tähän asti on tehnyt, lopultakin on osunut melkoisessa määrin oikeaan. Täytyy löytää joku muu keino."
Hän heitti hermostuneena savukkeensa uunin eteen.
"Hyvä, sanopa se sitten!"
"Eikö joku antaisi luottoa? Ellei juuri pankki, niin joku yksityinen."
"Miksei vaikka pankkikin, kun lähden kerjuuretkelle takuumiesten luo. Mutta sehän on kunniatonta, poika, kun minulla ei enää ole millä vastata. Ja kenen puoleen minä kääntyisin?"
Kielelläni oli jo hetken aikaa pyörinyt Otto Stenön nimi, ja minä sanoin sen nyt.
"Äh! Niin kuin en minä olisi häntä ajatellut! Mutta se on mahdotonta."
"Ja miksi mahdotonta, setä?"
Hän astui aivan eteeni kädet selän takana ja tuijotti minuun pullistuneilla, ihmeen sinisillä silmillään.
"Koska Stenö on jo antanut ne rahat Harrylle", hän kähisi punaiseksi muuttuen. Jäin sanattomaksi.
"Harry on pyytänyt ja saanut Stenöltä nuo rahat, poika. Mutta hän on jättänyt ne suorittamatta ja lähtenyt mieluummin tuon naikkosen kanssa huvittelemaan. Mitäs nyt sanot?... Ja siitä hän vielä kehtaa kirjoittaa minulle, minulle, isälleen. Kas, kas, kas se! Tahdotko nähdä kirjeen?"
Konsuli Grahn käveli äänettömänä sillä aikaa kun minä luin lyhyttä kirjettä, tunnustusta, jonka epätoivo oli niin vilpitöntä, että se vastoin tahtoani liikutti sydäntäni. Käsitykseni Harry Grahnista muuttui, ja minun täytyy sanoa, että se nousi; ulkonaisten lankeemusten nojalla ei lopultakaan pitäisi kenenkään sisäistä ihmistä tuomita.
"Ja ymmärrätkö nyt, että minä en voi turvata Stenöhön? Poikani on hänet tavallaan pettänyt, ja minä joutuisin tekemään melkein samaa. Sitä paitsi hän lienee jo Harrystä saanut kyllikseen ja nöyryyttäisi minut maan tasalle."
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Monia nopeita ajatuksia sinkoili aivoissani; mieleeni palasi itsepintaisesti, mitä Helena oli minulle kertonut suhteestaan Stenöhön. Koetin karkoittaa sen, mutta en voinut; istuin tuskassa ja tutkin haavaa sydämessäni.
"Setä", aloitin vihdoin – päätettyäni olla puhumatta tärkeimmästä. "Suuri hyvyys on tullut osakseni talossanne lukemattomat kerrat. Te sanotte minua pojaksenne, ja minä olenkin siinä mielessä teidän poikanne. Kuvitelkaapa sellainen mahdollisuus, että minä nyt voisin teitä auttaa. Tottahan toki sen tekisin, riippumatta siitä, mitä mahdollisesti olisi aikaisemmin tapahtunut Harryn ja minun välillä. Ja jos tämä on totta, mitä syytä silloin on olettaa, että Otto Stenö olisi minua huonompi. Hän on Helenan ja Harryn parhain ystävä, hän on teidän poikanne kuten minäkin. Kaiken päätteeksi hän on upporikas, eikä koskaan ole kieltänyt apuansa ystäviltään."
Konsuli Grahn puhalteli kiihtyneenä pilviä savukkeestaan, mutta pudisti sitten vaikeata päätään.
"Ylpeys, ylpeys", hän mutisi. "Nyt ei sovi ajatella ylpeyttä, setä, eipä edes voikaan. Sillä kun emme ainakaan vielä ole keksineet muuta mahdollisuutta kuin Stenön, on ylpeytenne joka tapauksessa koetuksella. Jos Harryn velka jää korvaamatta, murtuu ylpeytenne, eikö totta? Mutta silloinhan olisi helpompaa tinkiä tuosta ylpeydestä sen verran kuin Stenöhön nähden on tarpeellista?... Onhan ajateltava myöskin Helenaa."
Hän katsoi minuun tavalla, josta en pitänyt, kun mainitsin Helenan nimen. Näin hänen avarien sieraintensa leviävän, mutta hän vaikeni. Silloin lisäsin:
"Otto Stenö on myöskin niitä, jotka uskovat yhtiön nousuun ja huomattavassa määrin luottavat insinööri Syväykseen. Hän ei tule pitämään sedälle antamaansa velkaa huonona sijoituksena."
Äskeinen epämiellyttävä, viekas ja kova ilme ei kadonnut konsulin kasvoilta.
"Kuinka oletat, että Stenöllä on niin suuria harrastuksia minua kohtaan?" kysyi hän käheästi ja äkkiä.
Minä säpsähdin; kaduin, että olin maininnut Helenan nimen.
"Koska hän on perheenne ystävä ja tietääkseni sydämestään hyvä."
Hän mietti ja alkoi taas kävellä.
"Ottaisitko sinä, poika, puhuaksesi minun puolestani hänelle?"
"Hyvin mielelläni, setä. Minä en edes pitäisi sitä vaikeana. Mutta kuitenkin ehdottaisin, että setä tekisi sen itse, koska se olisi mielestäni viisaampaa."
"Ja miksi?"
"Otto Stenö saattaisi jossakin määrin loukkaantua. Hän tulisi ajatelleeksi, että hän on pitänyt itseään ja tosiasiallisesti ollut parhaimpana perhetuttavana talossa; siitä huolimatta setä käyttäisi asiamiestä, tahtoessaan puhua hänen kanssaan vakavista asioista."
"Kas, kas, kas! Saatatpa olla oikeassa."
Enempää ei keskusteltu. Huomasin että minun kuitenkin oli onnistunut herättää hänessä joitakin ajatuksia, kenties toiveita. Hän otti taas uuden savukkeen, ties kuinka monennen, käveli pitkän aikaa minusta välittämättä ja pysähtyi sitten eteeni.
"Noh! Minä puren pään häpeältä ja yritän. Eihän tässä nähtävästi voi muutakaan... Mutta ei ole sanottu, että pääset vielä tällä... Niin, niin, sehän nähdään sitten. Mene nyt!"
Kun tulin konsulin huoneesta, näin Helenan istuvan työlampun ääressä neulos sylissään. Hän nousi, tuli minua vastaan ja ojensi kätensä.
"Kotiin palatessani huomasin vaatteesi ja sain kuulla, että olet isän puheilla. Mitä sinulle kuuluu? Olen käskenyt laittaa kahvia sinulle. Huolitko?"
"Kiitos, Helena."
"Olin sahalla, uudessa toimessani. Siksi en tullessasi ollut kotona."
"Ahaa, laupeudensisarena! No, ja oletko tyytyväinen?"
"Olenhan minä", vastasi hän hieman alakuloisesti. "Minulle on oltu kohteliaita. Heti paikalla sain hyvän sidehuoneen järjestettäväkseni, ja minä olen saanut paljon muutakin. Mutta isä pilkkaa minua ja sanoo, että minusta on tulemassa kommunisti. Insinööri taas ei välitä puuhistani, tuskinpa edes käy sairaalassani... Työmiehet ovat ainoat, jotka ovat osoittaneet kiitollisuutta."
"Ja enempää sinun ei sopine vaatiakaan uhrautuvassa työssäsi, eikö totta?"
"Olet aivan oikeassa."
Tuli tauko. Hän ripsautti hampaillaan langan poikki; lampun vahva suojus teki hänen kasvonsa kalpeiksi; minusta ne näyttivät kaitaisemmilta kuin ennen.
Hän nosti suuret silmänsä.
"Et sano mitään Harrystä, vaikka tiedät, että odotan", hän virkkoi raukeasti hymyillen.
"Ei ole mitään uutta sanomista, Helena. Minä soitin kyllä Stenölle, mutta en tullut yhtään viisaammaksi."
Hän ei laskenut katsettaan. Hänen silmäteränsä laajenivat suuriksi ja hehkuviksi, ja yhtäkkiä minulle selveni, että hän oli tavattomasti levoton.
"Ystäväni, sano minulle, sano oikein totta, salaatko... salaatteko te kaikki minulta jotakin hyvin tärkeää?"
Minun ei koskaan ollut helppo kestää hänen katsettaan, mutta totuuden vuoksi ponnistin tahtoani.
"Ei suinkaan, Helena. En minä ainakaan."
"Mutta mitä sitten kaikki on? Isä ei puhu mitään, et myöskään sinä eikä Otto. Ja kuitenkin täällä käy insinööri Syväys, käyt sinä, ja teillä on neuvotteluja isän kanssa. Harry on veljeni. En ole lapsi enää, vaikka olenkin nainen. Luulisin toki, että minulla olisi oikeus saada tietää kaikki, mikä koskee häntä. Mutta minua ympäröi äänettömyys, joka saa minut levottomaksi. Näen unia ja minulla on aavistuksia, joita en osaa selittää, mutta ne eivät suo minulle rauhaa."
"Kunhan et olisi rasittunut, Helena hyvä. Mitä minuun tulee, olen neuvotellut isäsi kanssa raha-asioista, kuten usein ennenkin. Sellaisesta ei sovi lähemmin kertoa, etkä sinä ole sitä koskaan muulloin vaatinutkaan. Olisin onneton, jos menettäisin osankaan luottamuksestasi."
Joimme kahvia ja pommitimme turhilla sanoilla hiljaisuutta, koska pelkäsimme sitä. Ei löytynyt virikettä keveämpään mielialaan. Voi olla, että Helenan levottomuus painui syvemmälle, mutta kokonaan se ei poistunut, miten aiheeton se sitten lienee ollutkaan.
IV
Puhelin kilisi, ja minä nostin kuulotorven korvalleni.
"Stenö täällä. Terve! Mutta hyvä olet, jos arvaat, mistä minä nyt soitan."
"En yritäkään."
"Soitan kotoa, kauheata kylläkin. Mutta minä olen huonolla tuulella, ja silloin olen aina kotona. Se on sinun syysi."
"Kuinka niin?"
"Miksi menet kaupittelemaan minun rahojani ympäri maailman!... Mutta puhelin on edullinen vain rakkausasioissa, koska se ehkäisee häiritsevät suudelmat. Minun piti kysyä, onko sinulla aikaa nyt heti tulla tänne. Läksytys tekee sinulle yhtä hyvää kuin neuvo minulle."
Tulin uteliaaksi.
"Minulla on aikaa, ja minä tulen kernaasti, koska et itse suvaitse saapua matalaan toimistooni."
"Veikkonen, sinä olet vastuussa ja sinä saat marssia. Näkemiin!"
Kun saavuin hänen asuntoonsa, lojui hän kirjasto- ja työhuoneessa mukavalla sohvalla, jotakin kirjaa lukien. Puolimakuultaan hän paiskasi kättä, viittasi tupakat ja tuolin; kovin iloinen ei hän tosiaankaan näyttänyt olevan.
"Sinä siis olet kehoittanut konsuli Grahnia pyytämään minulta lainaa", hän aloitti suoraa päätä, katsellen minua tutkivasti raukeilla silmillään.
"Niin olen, Otto. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Onko se sinusta vastenmielistä?"
"Minä olen luullut, että mikä pankki tahansa olisi konsulin käytettävissä. Kuinka on mahdollista, että hänen asiana ovat niin huonot?"
"Se on hyvin yksinkertaista. Hänen omaisuutensa on osakkeissa, ja kun ne laskivat niin suunnattomasti, hupeni omaisuus, mutta velka jäi. Sanon sinulle esimerkin. Kerran hänen piti suorittaa suuri maksu, muistaakseni toista miljoonaa, jonka hän helposti olisi voinut tehdä myymällä osakkeitaan. Mutta osakkeet olivat silloin korkealla ja nousivat yhä. Hän otti ennemmin lainan – ja nyt se on luonnollisesti hänen hartioillaan. Hänen silloin säilyttämänsä osakkeet ovat miltei nollassa."
Stenö kohautti luisuja hartioitaan. Hän oli poikkeuksellisen tuikean näköinen, ja minä panin merkille, että hän tyyten karttoi noita pinnallisia sukkeluuksiaan, jotka toisinaan saattoivat käydä kiusaksi.
"Ja mihin hän nyt tarvitsee rahaa?" kysyi hän.
Jouduin hiukan ymmälle. Kuinka ei Otto sitä tiennyt? Oliko konsuli salannut häneltä Harryn asian?
"Eikö hän maininnut sitä?"
"Ei... tarkempaan."
Tulin varovaksi.
"Sepä merkillistä! Mutta etkö tahdo kertoa mitä hän sitten sanoi?"
Hän teki ykskaikkisen eleen notkealla kädellään.
"Jos se sinua huvittaa", hän vastasi. "Hän soitti minut luokseen, ja me vatvoimme aluksi Harryn juttua, joka lienee ainoa maanjäristys kaupunkimme aikakirjoissa. Asia näytti koskeneen ukkoon melkoisesti. Sitten hän kertoi Harryn kirjeestä ja kysyi, tuliko hänen vastata Harrylle antamistani rahoista. 'Mitä tarkoitusta varten sinä annoit nuo rahat?' hän uteli. 'Harry kertoi minulle aikomastaan matkasta', minä vastasin. 'Hän on aina ollut kenties parhain toverini, ja minä autoin häntä. Se on kokonaan meidän keskinäinen asiamme.' Minä siis ilmoitin suoran ja selvän totuuden enkä voi käsittää, miksi ukko siitä niin ällistyi." (Minä voin kyllä.) "Hän tuijotti minuun vetisillä silmillään kuin joku Böcklinin vesihiisi. Kaikista katseista ei voi pitää kukaan Aatamin perillinen, ei myöskään ilmeistä. Hän puhui jotakin hyvin sekavasti, käveli, tupakoi ja tuli sitten eteeni, esittäen pyyntönsä. Minun tuli vaikea olla ja pakenin sanaleikkeihin. Hän ilmoitti, että sinä olet häntä neuvonut, valitti ahdinkoaan. Myönnän kyllä, että minun kävi sääli häntä, mutta epäröin ja kysyin, mihin hän rahaa tarvitsisi. Hän viivytteli, ja taas olivat minun makuni ja hänen ilmeensä ristiriidassa. Hän kertoi hoitavansa joitakin Helenan asioita ja pyysi minulta Helenan tähden. Keksin jonkun sutkauksen, halusin miettimisaikaa ja selviysin pakoon – vain joutuakseni Helenan tentittäväksi. Mikähän Helenan on?"
"Hän on kai rasittunut toimestaan", vastasin hajamielisesti. Ajattelin kaiken aikaa sitä, että konsuli oli salannut Harryn asian ja viittaili omituisesti Helenaan. Ja minä ajattelin myöskin sitä, että Stenökään ei tiennyt Harryn salaisuutta. Oli äänetöntä.
Stenö kohentausi istumaan ja sytytti savukkeen.
"Niin se on", hän sanoi vaisusti hymyillen. "Nykyään tehdään kyllä taloja ilman perustaa, mutta rahoja ei kylvetä ilman vakuuksia. Sinä olet syypää siihen, että setä Grahn kääntyi minun puoleeni. Ja sinä saat myöskin ilmoittaa hänelle, että minä kieltäydyn, ja hoitaa hänen asiansa."
"Mutta ei ole muuta keinoa, Otto, ja setää käy sentään sääliksi. Osakkeet voivat olla kenties hyvänäkin vakuutena, mikäli nyt todella siitä välität. Ilman mitäänhän sinä annoit Harryllekin."
Stenö heittäysi jälleen sohvalleen.
"Niin... Harry..." hän mutisi puoliääneen. Ja sitten, pyytämättä, kuin jostakin muusta päästäkseen, hän kertoi Harryn tarinan. Yksinkertaisemmin ja sydämellisemmin en ole kuullut hänen koskaan puhuvan.
Nyt, kirjoittaessani, kun tiedän niin paljon enemmän, tuo tarina tulee mieleeni, ja halu syttyy sen esittämiseen. Se on kertomus intohimosta, erheistä ja naisen vaihemielisistä oikuista. Voi olla henkilöitä, joiden mielestä sen tuli riittää puhdistamaan Harryn virheet ja polttamaan kuona hänen luonteestaan. Mutta se tarina ei kuulu meidän kertomukseemme. Meillä ei ole enää mitään syytä puuttua rikollisesti karanneen parin vaiheisiin.
Kun kertomus oli loppunut, sanoin Stenölle:
"En enää ollenkaan ihmettele, että halusit auttaa Harrya; hänen menettelynsä tuomitseminen ei tietenkään ollut sinun asiasi. Mutta sinä et tiedä kaikkea. Sinä kysyit äsken, mihin konsuli Grahn oikeastaan tarvitsee sinulta pyytämiään rahoja. En vastannut suoraan, vaikka se ehkä jäi sinulta huomaamatta. Mutta minä en katso olevan mitään syytä kauemmin salata totuutta: tuo laina on kokonaisuudessaan tarkoitettu peittämään Harryltä yhtiön tileihin jääneitä aukkoja."
Stenö säpsähti ja rypisti vaaleita kulmiaan.
"Mitä sinä sanot?"
"Se on aivan totta. Ja tänne tullessani minä luulin sinun sen tietävän."
Ja minä selvitin hänelle juurtajaksain koko asian enkä suinkaan unohtanut Syväyksen osuutta.
Mutta puhuessani hän oli ennättänyt miettiä ja vastasi suhteellisen huolettomasti:
"Asiahan on helposti autettu. Minä toimitan rahat Syväykselle."
Nyt oli minun vuoroni ällistyä. Samassa hän kuitenkin itsekin huomasi menettelytapansa omituisuuden ja lisäsi punehtuen:
"Niin, en halua lainata konsulille. Sinä saat antaa rahat Syväykselle suoraan ja sanoa, että Harry on ne lähettänyt. Sanoa mitä tahansa, kunhan ei vain minun nimeäni mainita niiden yhteydessä."
"Mutta, Otto! Äsken sinä saarnasit minulle vakuuksista kuin vararikkoinen pankki, ja nyt olet valmis työntämään lahjana saman summan. En ymmärrä sinua ollenkaan. Eihän tässä ole mitään järkeä."
"Kukaan ei olekaan minua loukannut kiittämällä järkeäni, hyvä mies. Minähän puhuin sinulle romantiikasta taannoin, etkö sitä muista. Tosinhan sanotaan, että vain käsipuoli voi menetellä siten, ettei vasen tiedä, mitä oikea antaa, mutta ainahan sopii yrittää. Se lääkitsee omaatuntoa."
"Taas sinä vetäydyt sanojesi alle kuin kilpikonna kuoreensa. Mutta ajattelehan setää. Nyt tiedät, mihin hän tarvitsee rahaa. Ja hänelle on sinun kieltäytymisesi sentään katkera pala. Etkö nyt voisi yhtä hyvin suorittaa summaa sedän kautta?"
Hän mietiskeli, kävi levottomaksi ja katsoi minuun oudosti.
"Minun ei sovi hänelle lainata", sanoi hän vihdoin miltei tuskallisesti. En olisi luullut käden eleeseen sisältyvän sellaista epätoivoa.
"En ymmärrä sitä, Otto. Miksi ei?"
"Ja kuitenkin sinä voisit sen ymmärtää", hän vastasi hiljaa.
Niin, sinähän olet kosinut Helenaa, ajattelin. Ties mistä, aivan yhtäkkiä, tuo seikka muistui mieleeni. Se ei kuitenkaan paljoa selittänyt. Sinä olet hienotunteinen etkä halua lahjoa isää, jolta aiot pyytää tytärtä. Mutta se tuntui pikkumaiselta. Ja mitenkähän oikeastaan oli Oton toiveiden? Siitä oli jo kauan, kun Helena kertoi minulle tuon salaisuuden...
"Ajatteletko kiitollisuutta ehkä? Erään henkilön kiitollisuutta, jota et halua?... Mutta jos lahjoitat salaperäisesti kuin Sindbad, tulee se kuitenkin tiedoksi. Ja silloin kasvaa kiitollisuus mereksi, jonka rantaan et ui."
Kerrankin hänen raukeat silmänsä olivat terävät. Hänen kasvonsa värähtivät kiusaantuneesti.
"Oikeassa olet. Mutta minä en jaksa nyt. Olen nukkunut kunnollisesti viime yön, joten aivoni ovat sameat. Kun ne selkenevät, ajattelen vielä tätä asiaa."
Ja samassa hän ponnahti pystyyn.
Mitä kirkkain hymy, mitä iloisin ilme levisi yli hänen vaaleiden kasvojensa. Säkenöivin lausein hän pyysi minua klubiin. Minä en kuitenkaan suostunut, vaan lähdin kotiin huuruisten puiden ja sinivarjoisten talojen vieritse.
V
Seuraavana päivänä Helena kyseli minulta puhelimitse kuulumisia. Me keskustelimme hetken noista mitättömistä, suloisista asioista, joiden keksimisessä naiset ovat mestareita. Sitten syntyi tauko, joka herätti minussa aavistuksen, että Helenalla kuitenkin oli jotakin sydämellään.
"Ja huomenna sinä sitten jäät taas yksin, vai kuinka?"
"Yksinhän minä olen aina ollut. Mutta mitä tarkoitat?"
"Insinööri Syväyshän matkustaa ulkomaille, kuulemma."
"Ei suinkaan."
"Hän on saanut sähkösanoman ja lähtee huomenna, kerrotaan."
"Siitä minä en tiedä mitään. Mutta se on varmaa, että hän juuri nyt tulee melkoisella kolinalla ovesta päivälliselle. Minäpä kysyn häneltä, odotahan."
Mutta kysyttyäni Syväys katsoa luinautti minuun ällistyksissään, jopa kirosi. "Mitä pentelettä nyt taas liehdotaan", hän sanoi.
Tartuin jälleen puhelimeen.
"Halloo. Mistä ihmeestä sinä tuollaisia olet kuullut, Helena? Insinööri Syväys ei itse tiedä asiasta mitään. Hän ei ole saanut mitään sähkösanomaa eikä aio lähteä minnekään."
Luulottelenkohan, jos väitän, että Helenan ääni huomattavasti ilostui?
"Hyväinen aika! Mitä se Otto sitten äsken höpisi?"
"Ottoko tästä kertoi?"
"Otto. Minä ajoin kaupunkiin, puoli neljän aikana, kuten joka päivä nykyään, ei, minähän olin jo kotiin lähdössä. Otto tuli rekeni luo tervehtimään. Hän oli hyvin omituinen; minusta tuntui, että hän oli humalassa. Luulin ensin, että hän lähtisi minua saattamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän seisoi vain hetken vieressäni ja puhui varsin vähän. 'No, nyt yhtiö pääsee Syväyksestä. Hän on saanut sähkösanoman ja määrätty huomenna lähtemään ulkomaille. Pankki arvatenkin on määrännyt'. Niin hän sanoi. Minä niin, luonnollisesti minä hämmästyin, enkä osannut vastata. Hän tuijotti minuun kummallisesti, en koskaan ole nähnyt Ottoa sellaisena. Ja sitten hän ei enää sanonut muuta kuin: 'Minulla on kiirettä. Helena, suo anteeksi... hyvästi'."
Mutta nyt en minä vuorostani osannut vastata. Jotenkuten yrittelin toistaa, että Otto oli erehtynyt ja että koko juttu oli lystikäs ja turhanaikainen.
Seuraavana päivänä kohtasi minua uusi yllätys, puhelimessa taaskin.
"Kuulehan", soitti Otto Stenö. "Minä olen muuttanut mieltäni siinä lainakysymyksessä. Setä Grahn saa rahat."
"Sehän on ilahduttavaa."
"Mutta et sinä niin vähällä pääse. Tietysti uskoisit, jos väittäisin, että varpaani ovat kasvaneet tuuman viime yönä, mutta jaksanetkohan uskoa, kun nyt sanon, että minulla on kiire. Soitin sedälle ja lupasin tuoda hänelle rahat kello kaksi tänään. Ja nyt, kun olen niin mieletön, että haluaisin pitää sanani, olenkin auttamattomasti estetty. Pyydän, että sinä toimittaisit asian, eihän siihen voi ketään muutakaan käyttää, kun se on salaisuus. Lähetän sinulle valtakirjan ja shekin; saat tehdä sopimuksen oman mielesi mukaan, minä hyväksyn sen etukäteen. Suostutko?"
"Kyllä, mielelläni. Mutta ihmettelenpä tosiaankin, mihin sinulla on sellainen hoppu. Luonnollisesti voisit itse soittaa sedälle ja määrätä toisen ajan."
"Älä tee verukkeita, minulla ei ole aikaa edes selityksiin. Sinä olet suostunut ja sillä hyvä. Lähetän asianomaiset paperit konttoriisi. Terve mieheen!"
Jonkun ajan kuluttua minulle tuotiin Stenön valtakirja ja kirjekuori, johon oli merkitty konsuli Grahnin nimi ja osoite. Katsoin kelloa, koetin tehdä työtäkin, mutta muu ei nyt käynyt laatuun kuin yhtämittainen polttaminen ja rauhaton kävely lattialla – eikä tässä kuitenkaan pitänyt olla mitään niin jännittävää.
Kun hetki oli täytetty, ajoin konsulin kotiin.
Helena oli kyllä ystävällinen, mutta hermostunut. Hänen huultensa puna oli vaalentunut, enkä ennen ollut nähnyt sellaista epäluuloa hänen suurissa totisissa silmissään. Minun oli vaikea olla hänen lähettyvillään, ikään kuin olisin ollut syypää johonkin. Sen vuoksi kiirehdin sanomaan:
"Minulla on asiaa isällesi, Helena, ja tulin häntä tapaamaan."
"Hän on kyllä huoneessaan. Haluatko, että käyn ilmoittamassa?"
"Tuskinpa se lienee tarpeellista."
Ja niin selviydyin konsulin luo.
"Setä", sanoin tervehdittyämme, "näyttääpä siltä, että minä, joka olin mukana lainajuttuanne aloittamassa, saan olla sitä päättämässäkin. Minulla on valtakirja Otto Stenöltä, se on tässä. Sitten on kirje sedälle, tässä. Otto pyytää anteeksi, ettei voinut itse tulla. Hän ei mitenkään päässyt, vaikka hän lupasi sedälle olla täällä kello kaksi. Varmaankaan hän ei soittaessaan voinut aavistaa estettään."
"Soittaessaan?"
"Niin, hänhän soitti tästä sedälle."
Konsuli Grahn katseli minua miltei vihaisesti.
"Mutta eihän hän ole minulle soittanut."
Eikö Stenö ollut soittanut, vaikka hän minulle vakuutti?... Siihen ei minulla ollut mitään sanomista, ja konsuli repi kiivaasti kirjeen auki. Siellä oli shekki ja pienellä lapulla muutama kirjoitettu sana.
Oli hiljaista. Konsuli käveli jonkun kerran yli lattian. Hänen ilmeensä muuttui, punaisen nenän sieraimet levisivät, ja minä muistin Stenön vertausta vesihiilestä. Sitten hän nyökäytti päätänsä ja sanoi ilmeisesti hyvillään:
"Hm... kyllä minä nyt ymmärrän, miksi poika ei tullut itse."
Kului taaskin melkoinen aika, ennen kuin hän töksähti eteeni seisomaan ja tuijotti kasvoihini vetisillä silmillään.
"Viime kerralla sinä mainitsit jotakin Helenasta, poika. Minä en nyt muista, mitä se oli. Sanopas minulle suoraan, mitä sinä oikeastaan tiedät Helenan ja Oton väleistä?"
Hänen äänensä oli nyt käheä ja vastenmielinen, ja muutenkin kysymys oli yllättävä.
"Luullakseni he ovat erittäin hyviä ystäviä, kuten Otto ja Harrykin olivat."
Hän hymyili, iski silmää.
"Eikö muuta?"
Kun vaikenin, hän jatkoi:
"Sinä ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan... Eikö enempää?"
Olin ahdingossa ja silmäni harhailivat.
"Maailmahan kyllä kohisee, setä hyvä. On viittailtu kihlaukseenkin. Siitähän ei kannata sen enempää välittää, vaikka kyllä Helena ja Otto minusta olisivat sievä pari."
Eloisana, virkistyneenä, milteipä eräänlaisella voitonilolla hän ojensi minulle Stenön kirjelapun.
"Katsopas tätä!"
Mutta kirjeessä ei ollut mitään muuta kuin "Helenan vuoksi" ja Oton nimikirjoitus. Minä en voinut sitä ymmärtää.
"Helenan vuoksi! Juuri Helenan vuoksi Stenö antaa minulle tuon summan. Sitä voisi pitää miltei loukkaavana, mutta aina se sentään merkitsee jotakin, poika. Hoho, jos heistä tulisi... tulisi jotakin, niin minä heittäisin hiiteen kaikki ja vetäytyisin viisaan lepoon!"
Hän pullisti vatsaansa ja hymyili päätään nyökytellen.
Silloin ovi temmattiin auki, ja Helena syöksähti sisään. Mutta se oli tuskin mikään Helena enää, pikemminkin kalpea, kaunis raivotar. Hänen verettömät huulensa vapisivat, ja silmät liekehtivät niin että niiden terät näyttivät tanssivan kuten aurinko noustessaan.
Tilanne oli selvä kelle tahansa: Helena, levottomuuden ja outojen aavistusten kalvama Helena, oli Eevan tytär, oli myödännyt naisen pyyteille ja langennut kuuntelemaan.
Tuntui kuin ei hän olisi saanut ääntä, ja hän virkkoikin varsin hiljaa ja viiltävän tyynesti ensimmäiset sanansa:
"Isä, sinä et ota velkaa Stenöltä."
Konsuli Grahn oli enemmän huolissaan kuin hämmästynyt.
"Mutta mikä sinun on, Helena?" hän kysyi.
Silloin patoutuma Helenan sydämessä murtui raivokkaasti, taudinomaisesti, miltei mielettömästi:
"Älä vetäydy kysymysten turviin, isä! Minä olen kuullut kaikki! Minä tiedän, että täällä tehdään kauppaa minusta kuin olisin joku eläin. Ei näy riittävän, että sinä olet tuhlannut kaiken perintöni. Sinä arvioit minutkin, minun sieluni ja ruumiini rahaksi, niin tyttäresi kuin olenkin."
Hän huohotti, hän pysyi tuskin pystyssä ja vapisi kauttaaltaan. – Vaikene, vaikene jumalan tähden, – huusi sydämeni. Mutta mitä olisin voinut sanoa? Hän oli sairas, suunniltaan, järjetön.
Ja sitten hän syöksähti minun eteeni, laajentuneet silmät leimuavina.
"Ja sinä... sinä... jota olen aina pitänyt ystävänäni, sinä olet kurjempi kuin kukaan tuntemani!"
Konsuli oli käynyt kalpeaksi ja tapaili sanoja.
"Helena, tyttöseni. Mitä tämä on? Mitä ihmettä sinä puhut?"
Mutta Helena ei vastannut. Hän tuijotti kuin lumottuna Stenön kirjeeseen, joka yhä oli konsulin kädessä. Ja niin järkytetty hän oli, että unohti itsensä, syöksähti salamana askelen, pari eteenpäin ja sieppasi lappusen isältään.
Ensin hän rutisti sen kädessään, jonka rystyset kuulsivat valkeina. Sitten hän nopeasti avasi sen ja katsoi siihen. Jos mikään hämmästyksen häive oli enää mahdollinen, niin nyt se kiiti yli hänen kasvojensa. Hän repi paperin ja paiskasi palaset maahan. Omituista, minun mieleeni sukelsi kuva siitä hetkestä, jona hän hurjan autoajon jälkeen oli lyönyt hansikkaansa eteisen pöytään; nyt hänessä, tai paremminkin hänen liikkeessään, oli jotakin samaa.
"Ottokin!... Inhoittavaa, inhoittavaa!" hän sanoi.
Konsuli teki parhaansa pysyäkseen tyynenä.
"Älä käytä sellaista sanaa, tyttöseni. Sinun pitäisi olla kiitollinen Stenölle."
"Mutta sitä minä en halua, en halua!"
"Ja miksikä et? Minä olen aina luullut, että olette ystäviä. Mitä sinulla on Ottoa vastaan?"
"Pitäisikö minulla olla jotakin häntä vastaan, ellen halua olla hänelle kiitoksen velassa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään häntä vastaan, eikä olisi nytkään, ellei olisi tuota paperia, tuota käärettä, joka on ollut inhoittavien rahojenne ympärillä ja tahraa nimeni. Mutta juuri tuosta, tuosta minun tulisi häntä kiittää, teidän mielestänne. Eikä se riitä! Minun tulisi mennä avosylin häntä vastaan, kumartaa ja polvistua hänen edessään ja tarjota itseäni vähäiseksi palkinnoksi hänen hyvästä työstään!"
Konsulin sieraimet laajenivat uhkaavasti ja punakka otsa rypistyi.
"Kas, kas, kas se! Tekisin viisaammin, jos toimittaisin sinut vuoteeseen. Mutta sinä olet täysi-ikäinen nainen, ja minä haluan osoittaa sinulle, kuinka kohtuuton sinä olet. Sinä kai luulet, että minä syystä tai toisesta ahnehdin rahoja, mutta sinä erehdyt. Minulla näyttää tosiaan olevan kauniita lapsia, äh! Sinä riehut edessäni syytteinesi, ja veljesi jättää minun niskoilleni velkansa. Niin juuri, ja siinä on koko juttu! Minun on selvitettävä Harryn tili yhtiölle; minä olen huonossa asemassa; minä en saa mistään noita rahoja. Silloin tulee Otto Stenö ja armahtaa minua. Mitään sellaista, mitä äsken mainitsit, sinun ei tarvitse tehdä. Kukaan ei pyydä, vielä vähemmän pakottaa sinua mihinkään. Mutta kiitollinen saat olla Otto Stenölle, joka on pelastanut isäsi ja koko perheesi kunnian."
"Minkä kunnian, isä, minkä kunnian? Kuinka ihmeellistä, että sinä kerrankin puhut minulle! Tähän asti sinä olet ollut vaiti ja pakottanut minutkin äänettömyyteen. Mutta nyt olet muuttanut mieltäsi, ja nyt minäkin tahdon puhua. Kun nuorena tyttönä, monta vuotta sitten, liikuin täällä, näissä samoissa huoneissa, oli minulla nuoren tytön haaveet ja nuoren tytön unelma. Sinä, sinä yksin tiesit sen, isä; mutta äiti oli sairaana, sinä kasvatit minussa sääliä häntä kohtaan ja opetit minut vaikenemaan. Ja sitten tuli Börje Erling, hän, joka oli runoilija, niin hento, että tuuli olisi voinut pyyhkäistä hänet mukaansa. Hän kulki kuin muukalainen tässä maailmassa, liian hauraana ja liian sairaana, mutta hän rakasti minua, sen minä näen hänen runoistaan, joille sinä et koskaan ole antanut mitään arvoa. Hän oli äidille kaikki kaikessa, mutta minua hänen läsnäolonsa kiusasi, koska minussa yhä eli unelma, vaikka olin vaiti. Ja taaskin sinä kasvatit minun sääliäni, joka nyt kohdistui sekä äitiin että Börjeen, ja sait minut kärsivälliseksi. Siihen aikaan sinä jouduit ahdinkoon, isä. Sinä valitsit Börjen rahat ja pelastit perheesi kunnian; sinulle jäi vain raskas velka. Sinä olit tosiaankin vaikeassa asemassa, isä, kun äiti oli kuolemaisillaan, minä myönnän sen. Siihen aikaan minä jumaloin sääliä ja tutkin sitä. Minun tuli kiittää vanhempiani siitä, mitä olin, ja Börje Erlingiä siitä, ettei vanhempieni kunniaa mikään uhannut; se kiitollisuus ruokki sääliä, jonka sinä olit kasvattanut; ja sääli johti siihen, että hautasin unelman ja suostuin Börjelle ilman rakkautta. Sellaista miestä kuin Börje ei ole toista, ja monesti minusta on tuntunut, että olisin oppinut häntä rakastamaan. Mutta hän näki, etten rakastanut häntä, en ainakaan vielä, eikä hän kaiketi jaksanut uskoa tulevaisuuteen. Minusta hän kuoli jo silloin. Hän pani pois kynänsä, eikä enää kirjoittanut ainoatakaan runoa. Ja eräänä päivänä hän sitten ei enää hengittänyt... Mutta nyt sanon sinulle isä jotakin, mitä koskaan en ole sanonut. Hän kuoli siitä tunteesta, jota sanotaan sääliksi ja jota minä nyt vihaan. Hän kuoli siitä, että kiitollisuudesta menin hänen kanssaan naimisiin ja sillä tavoin petin hänet. Mikä kunnia se on, jonka petos pelastaa?"
Helena oli tyyntynyt kertoessaan. Luonnollinen väri alkoi palata hänen kasvoilleen, mutta hän ei vielä lopettanut.
"Kuinka vihaan sääliä ja kiitollisuutta! Sääli ei synnytä hyvää työtä, joka ei tavoittelisi kiitollisuutta, ja kiitollisuus, joka ei puhkea tekoihin, ei ketään tyydytä... Ja nyt! Nyt sinä taaskin kiedot minut kiitollisuuteen kuin kalan verkkoon. Eihän ole ketään, joka antaisi niin, ettei vasen käsi tietäisi oikean työstä." Hän käytti samaa vertausta kuin Otto. "Vai väitätkö isä, että nyt on tapahtunut niin? Väitätkö, että Otto on lainannut sinulle ilman pyyteitä? Mutta mistä sitten johtuu tämä kaupanteko?" Hän kiihtyi jälleen. "Miksi minut on vedetty tähän? Sinä kai luulet, etten osaa ajatella enkä tehdä johtopäätöksiä. Mutta vastaa nyt suoraan, etkö sinä itse ole lainaa pyytäessäsi viitannut minuun? Vastaa, miksi Otto lainaa 'Helenan vuoksi'! Vastaa, isä!"
Konsuli oli nolon ja kiusaantuneen näköinen, ja hänellä oli kyllä syytä siihen. Minä punnitsin itsekseni, oliko Helena jo Stenön täällä käydessä langennut kuuntelemaan vai oliko valheella, konsuli Grahnin valheella Otolle, todella näin lyhyet jäljet.
"Minä olen semmoisessa asemassa, että minulla ei ollut esittää Stenölle riittäviä vakuuksia", vastasi konsuli ärtyisästi elehtien. "Ja silloin mainitsin, että ellen saa lainaa, joudut sinäkin häpeään."
"Siinäpä se, isä, siinäpä se! Ja nyt on Otto puhdistanut minut häpeästä ja pelastanut sinun kunniasi, vieläpä Harrynkin kunnian. Sinä näkisit mielelläsi, että minä palkitsisin häntä menemällä hänen kanssaan naimisiin – siis pettämällä hänet. Pettämällä hänet, kuten petin Börjen, se vain eroa, että nyt tekisin sen seurauksista tietoisena. Kuinka mainiota, isä! Mutta sinä et kysy, onko meissä rakkautta, et välitä, onko sydämissämme se tunne, joka ainoastaan ja yksin oikeuttaa avioliittoon. Sitä sinä et kysy, isä! Sinun näkökantasi mukaan kiitollisuus ja joku inhoittava rahasumma luovat riittävän pohjan meidän liitollemme, ja perheen kunnia istuu siunaavana kyyhkynä päälaellamme."
Konsulin ryhti oikeni. Ihmeellistä, hänen vetisiin silmiinsä tuli sinistä terästä, ja koko hänen olemuksessaan oli melkoinen määrä vanhaa viikinkiä. Hän otti turpeaan käteensä pöydältään vaimo-vainajansa valokuvan.
"Ja se kunnia onkin elämässä korkeinta ja tärkeintä. Se ja velvollisuus. Sinä sanoit äsken, että minä olen ollut ahdingossa, ja se on totta. Minulla on ollut vastoinkäymisiä. Mutta sinä et voi kieltää, etten minä olisi tehnyt työtä. Kaikilla voimillani työtä, jopa voimieni ylikin. Koska minä olen siitä valittanut, Helena? Koska olen syyttänyt huonoa onneani äidillesi tai sinulle? Kun minä tuskin tiesin, miten selviytyä, halusitte te huvituksia, pukuja, autoja, ulkomaanmatkoja. Olenko koskaan kieltänyt niitä teiltä? Ylellisyys kuului perheen asemaan, perheen kunniaan, ja minun velvollisuuteni ja kunniani vaativat minua pitämään huolta tästä perheestä, ja minä tein sen... Minä olen ylpeä siitä... mutta sinä puhut minulle rakkaudesta. Rakkaus, naisten haihattelua, runoilijoiden ruikutusta! Missä sitä on, tuota kehuttua rakkautta? Tanssiaisissako, kun kavaljeeri tyhjillä sanoillaan lietsoo tyhmän naisen kiimaan; avioliitossako, jossa parin kuukauden kuluttua unohdetaan laulut ruusuista ja aletaan puhua palkasta ja vuokramaksuista? Sanotaan, että lasten rakkaus vanhempiinsa on puhtainta maailmassa – siinä syytää oma tyttäreni soimauksia kasvoilleni, ja poikani on saattanut minut häpeään, äh! En tunnusta rakkautta... eikä sitä tunnustanut äitisi, sinun tavallasi." Hän kohotti valokuvan Helenan eteen. "Jos minä olisin selviytynyt elämässä sillä, että ilman rakkautta olisin nainut hyvän ja kunniallisen naisen, olisin sen tehnyt arvelematta ja ruikuttamatta. Se on helpointa, mitä voi uhrata kunnian ja velvollisuuden edestä. Ja jos sinä olisit äitisi tytär, sinä ajattelisit samoin ja toteuttaisit ajatuksesi... etkä purkaisi mielettömyyksiä kuin hemmoteltu koulutyttö. Ei ole elämässä muuta kuin velvollisuus ja kunnia."
Minusta Helena alkoi joutua tappiolle, ja minä surin vilpittömästi hänen puolestaan. Mutta hän ei antautunut. Taudinomainen raivo kiihtyi hänessä uudestaan. Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli sairas.
"Rakkaus on olemassa, isä, rakkaus yksin on olemassa, mutta sinä et tunne sitä, etkä ole koskaan tuntenut. Sinä puhut minulle velvollisuudesta ja kunniasta, ikään kuin minä ne kieltäisin. En kieliä niitä, mutta käsitykseni niistä on kokonaan toinen. Sinä itse, isä, jouduit suuren johtajan asemaan perinpohjaisemmin valmistautumatta tehtävääsi. Asiat luisuivat alamäkeen sinun käsissäsi. Sinun velvollisuutesi olisi ollut tutkia itseäsi, ja sinun kunniasi olisi vaatinut ilmoittamaan, että et ollutkaan riittävän kyvykäs toimeesi, ja luopumaan asemastasi."
Konsuli Grahnin ilme muuttui; hänen karkeat jäsenensä vapisivat; hän astui askelen tytärtään kohti, ja kuva putosi hänen kädestään.
"Helena, vaikene jumalan tähden!" pääsi minulta. Mutta Helena ei kuullut, ei nähnyt.
"Sinulle on pääasia, että säilytät asemasi, säilytät ulkonaisen loiston ja saat peitetyksi poikasi tihutyöt maailman silmiltä. Ulkonaisen, mitättömän kunnian vuoksi sinä uhraat sisäisen kunnian. Mutta se velvollisuus ja se kunnia, jonka minä tunnustan, vaatii kokonaan toista!"
Konsulin kasvot olivat hirveät. Hänen rintansa röhisi, hän horjui. Sitten hän vei käden sydämelleen ja lysähti sohvalle.
Ei syntynyt mitään teatterikohtausta. Helenan riehuva povi tyyntyi. Hän tuntui heräävän jostakin horteesta ja viipyi hiljaa ja ihmetellen paikallaan. Seuraavassa tuokiossa hän seisoi konsulin vieressä kuin olisi kiitänyt läpi ilman. Hänen kasvonsa olivat vanhat ja hiljaiset, ja hän sanoi kuvaamattomalla äänellä:
"Isä."
Harppasin pöydän luo, tartuin puhelimeen ja soitin lääkärille. Helena toi kamferia ja antoi sitä isälleen. Hän oli niin tyyni, että häpesin omaa levottomuuttani; hän näytti olevan nyt pelkästään sairaanhoitajatar eikä mitään muuta. Me avasimme konsulin vaatteet ja panimme hänen käsivartensa kylmään veteen.
Ja odottamattoman pian konsuli toipui. Luonnollinen väri palasi hänen kasvoilleen, ja katseeseen tuli eloa. Silloin Helenan voimat alkoivat loppua; hän kumartui isänsä yli syyllisenä ja epätoivoisena.
"Isä... Kuinka sinun on?... Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
Ja nyt minä sain nähdä, kuinka voimakas mies konsuli Grahn kuitenkin oli. Hän katsoi tyttäreensä, ja hänen silmissään päilyi rakkaus – rakkaus, jonka hän oli valmis kieltämään. Hän nosti turpean kätensä Helenan käsivarrelle, sujutti sen kömpelösti ja hellästi olkapäälle.
"Sanoja, tyttöseni... Paljon niitä mahtuu maailmaan... Eivät suuria merkitse, pahaa saavat aikaan..." Hän puhui katkonaisesti ja vaikeasti... Sitten tulikin jo tohtori.
Menin vierashuoneeseen hieman neuvottomana. Olin kai liikaa tässä talossa, mutta vaikeata oli ilman muuta jättää Helena. Istuin odottamaan. Ei kulkenut ajatus, ei maistunut tupakka.
Tohtori tuli konsulin huoneesta, kumarsi ja poistui. Kului hitaita hetkiä; jännitin kuuloani, mutta sairashuoneessa oli hiljaista. Sitten Helena vihdoin hiipi varpaisillaan isänsä luota ja sulki varovasti oven. Minä nousin.
"Minun kai on parasta nyt lähteä, Helena... Mutta etkö ensin tahtoisi soittaa tänne jotakuta ystävättäristäsi, kun olet niin yksin."
Helenan ihanat silmät kuulsivat vakavina ja ystävällisinä.
"Ei, älä jätä minua... Sinultakin minun pitäisi pyytää anteeksi..." Mutta hänen ajatuksensa viipyivät isässä, ja hän lisäsi:
"Tohtori lohdutti minua. Se menee kyllä ohi... On varottava mielenliikutuksia, ja isä ei saisi tupakoida... Minä kätkin savukkeet... Isä hymyili minulle ja ajoi minut pois. Hän sulki silmänsä ja halusi olla yksin."
Sammalsin jotakin. Oli äänetöntä.
"Jos voisit levätä, Helena."
Mutta hän tuijotti eteensä eikä näyttänyt kuulevan. Sitten hän pudisti väsyneesti päätänsä.
"Kuinka, kuinka voin olla tällainen? Tätäköhän tarkoitetaan, kun sanotaan, että paholainen menee ihmiseen? Kunpa niin, jos saisin sanani takaisin, antaisin..." Hän puhui kuin itsekseen.
"Koettaisit olla mitään ajattelematta, Helena."
Vaikenimme tyyten, eikä se ollut kiusaavaa. Helena nojasi päänsä tuolin selkää vasten ja sulki silmänsä. Tummat, pitkät ripset kaartuivat poskille kuin mustan silkin laskokset, ja raollaan oleva suu muistutti vaaleata kukkaa. Toinen käsi lepäsi helmassa, toinen tuolin kaiteella, kapeana, kauniina, miltei kuin kuolleena. Ajan kulusta minulla ei ollut käsitystä.
Sitten sivuhuoneen puhelin kilisi, ja Helena kavahti pystympään asentoon. Hän vilkaisi minuun säikähtyneenä, teki raukean eleen.
"En jaksa. Mene sinä, ystäväni."
Minä riensin vastaamaan.
"Onko rouva Erling tavattavissa?"
Luulin tuntevani Stenön äänen, mutta en ollut siitä varma.
"Ei juuri tällä hetkellä. Minne hän voisi soittaa?"
"Vai niin, se olet sinä. Oletko vielä siellä? No, kaikki on kai järjestyksessä?"
Sanoin jotakin, enkä juuri tiedä, mitä sanoin. Sitten lisäsin:
"Pyydänkö Helenaa soittamaan sinulle?"
"Tjaa... niin. Mutta ei se ole tarpeellista. Ja muuten, minulla on aivan samaa asiaa sinullekin. Olen saanut sähkösanoman Harryltä ja matkustan iltajunassa."
Myöhemmin ilmeni, että hän todella oli saanut tuon sanoman.
"Minne sinä matkustat?"
"Ulkomaille, jonnekin. Saapahan nähdä, kun ensin tapaan Harryn... Minun piti vain pyytää sinua ja Helenaa klubiin pieniin jäähyväiskekkereihin."
"Hyvänen aika! Tämähän on ihmeellistä."
"Tässä on, veli veikkonen, ollut hiukan ihmeellisempääkin ja aika lailla harmillista. Sähkösanomassa oli niin huono vastaanottajan nimi, ettei lennätinkonttorissa ensin saatu selvää siitä. Itse tekstissä puhuttiin kuitenkin Syväyksestä ja niinpä sanomaa tyrkytettiin Syväykselle. Kaupungissa hiottiin jo hyppysiä siitä ilosta, että päästäisiin Syväyksestä. Mutta sähkösanoma olikin minulle. Näin olen joutunut riistämään ihmisiltä heidän korkeimman nautintonsa, vahingonilon. Olen siitä hyvin onneton, sillä en ole niin itserakas, että uskoisin riemuittavan minunkin lähdöstäni... Mutta jääköön tähän tämä. Sinä siis tulet illalla?"
"Tietysti tulen, kiitos."
"Jos tapaat Helenan ennen lähtöäsi, voit kertoa hänelle. Minä kyllä soitan myöhemmin uudestaan... Näkemiin!"
"Näkemiin, Otto."
Panin kuulotorven hiljaa pois ja jäin miettimään. Mutta minun oli toki mentävä Helenan luo. Hän istui yhä samassa, nukkuvassa asennossa.
"Se oli Otto", sanoin. "Hän lähetti sinulle terveisiä."
"Sinä puhuit niin kauan hänen kanssaan. Mitä hän sanoi?"
"Kerron sitten kun olet täysissä voimissasi. Sitä paitsi hän lupasi soittaa sinulle myöhemmin."
"Ei, on parempi että puhut nyt. Eihän kukaan nainen voi levätä, ellei hänen uteliaisuuttaan ole tyydytetty." Hän yritti väkinäisesti hymyillä. Silloin minä kerroin hänelle.
Helena-parka oli väsynyt; punaiset, terävät läikät kohosivat hänen poskipäihinsä.
"Hyvä Jumala", sanoi hän ensin ja vaipui mietteisiinsä. "Mutta silloinhan hän on tiennyt matkastaan antaessaan nuo rahat", lisäsi hän sitten. "Miksi hän sanoo antaneensa ne minun tähteni?"
"En minäkään sitä ymmärrä, Helena. Tuo matka on varmaankin saanut hänet muuttamaan mieltään, sillä aluksi hän ei tahtonut lainata ensinkään."
"Eikö hän halunnut lainata?"
"Hän sanoi, ettei hänen sovi lainata", vastasin. Ja sitten kerroin Helenalle käynnistäni Oton luona.
"Niin, niin... Hän tiesi, että vihaan kiitollisuutta."
"Tiesikö hän sen, Helena?"
"Ei kukaan tiennyt sitä paremmin. Minä kerron sinulle, ystäväni", sanoi Helena viivytellen. "Kun Otto kosi minua, silloin syksyllä, olin melkoisesti hämmästynyt, vaikka kenties olinkin jotain sellaista aavistellut. Minä en ollut selvittänyt suhdettani häneen. Pidin häntä ystävänä, ja hienotunteisena ja hyvänä ystävänä. Minun oli vaikea vastata hänelle, ja kerroin hänelle Börjestä, miehestäni, mutta paljoa tarkemmin ja paremmin kuin äsken kiihdyksissäni. Olin hänelle suora ja rehellinen, sanoin, etten häntä ainakaan vielä rakastanut, ja sanoin myöskin, etten ilman rakkautta koskaan menisi naimisiin. Pyysin häneltä kärsivällisyyttä ja aikaa, hyvin pitkää aikaa, jonka kuluessa lupasin tutkia itseäni. Sitten luin hänelle erään Börjen runon. Siinä puhutaan naisesta, joka petti rakastajaansa vain haaveessa ja unessa. Se on kirjoitettu avioliittomme alkuaikoina. Börjehän liiteli aina pilvissä, kaukana tästä maailmasta; hän saattoi joskus olla melankolinen, mutta kaikkein useimmin valoisa ja innoittunut. Tässä runossa on epätoivoa, niin synkkää ja pohjatonta, että voisi luulla sitä Börjelle mahdottomaksi. Ja Otto, joka turhaan teeskentelee kyynillisyyttä, hän ymmärsi tuon runon, hän suorastaan rakasti sitä... Se oli Börjen viimeinen runo – saat kyllä joskus nähdä sen."
Sattui omituisesti. Juuri kun Helena oli lopettanut, avautui ovi ja konsuli Grahnin pää pisti esiin. Säikähdimme molemmin. Mutta konsuli nyökkäsi meille ja nauroi äänettömästi; se oli hyvää, melkein iloista naurua.
"Missä ihmeessä kaikki tupakka on, Helena?" hän kysyi. Hänen kasvonsa olivat verraten terveen näköiset.
Helena huudahti, syöksyi hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa.
"Pysy vuoteessa, isä rakas, pysy vuoteessa. Kuinka sinä olet lähtenyt liikkeelle? Etkä sinä saa tupakoida, et mitenkään, lääkäri on kieltänyt."
Konsuli pyristeli hieman vastahakoisena Helenan syleilyssä; hän oli kuin vanha karhu, josta moinen hellyys ehkä tuntui liialliselta.
"Mutta eihän voi kuolla tupakannälkään, tyttöseni", hän jupisi, peräytyen huoneeseensa Helenan seuratessa.
Helena viipyi, ja minulla oli hyvää aikaa mietiskellä. Ajattelin Ottoa, kaikkea sitä, mitä näinä päivinä olin hänestä kuullut ja mitä hän itse oli sanonut. Se tuntui kummalliselta, enkä aluksi voinut häntä ymmärtää. Mutta vähitellen levisi valo aivoihini, ongelman selitys kävi mahdollisemmaksi. Arvelin löytäneeni tien tästä eksyttävästä sokkelosta.
Kun Helena vihdoin palasi, oli hän huomattavasti iloisempi. Jos olisin runoilija, sanoisin, että hän oli kuin kukka, jonka rajusade on lyönyt maahan, mutta joka auringon säteillessä jälleen nostaa päänsä ja avaa teräinsä maljan.
"Olethan kuitenkin täällä", hän sanoi. "Pelkäsin sinun jo lähteneen, kun viivyin niin kauan. Suo anteeksi, mutta en joutanut välittämään sinusta. Minä riitelin isän kanssa. Ja minun täytyi antaa hänelle savuke, siinä ei auttanut mikään. Varmaankin tein väärin, mutta minkä sille mahtaa... Oletko ikävystynyt?"
"En ollenkaan. Minä olen tiukasti ajatellut kaiken aikaa."
"Ja mitä sinä olet ajatellut?"
"Ottoa... Hänessä on mielestäni samaa kuin Börjessä..."
"Kuinka niin?" kysyi Helena viivytellen.
"Börje oli herkkä runoilija, jolla oli psykologin terävä katse. Hän näki naisen, jolla oli unelma ja joka petti häntä haaveessa ja unessa. Ja sinä sanoit itse, ettei hän jaksanut uskoa tulevaisuuteen. Ottokaan ei jaksanut. Sinä varmaankin puhuit hänelle kauniita sanoja ja pyysit häntä odottamaan. Ja hän odotti ja tarkkaili tuskallisesti, alkaisiko rakkauden arka taimi orastaa sinussa... Mutta hän menetti uskonsa."
"Ja miksi hän sen menetti?"
"Hän oli kai yhtä tarkkanäköinen kuin Börjekin: hän käsitti, että oli turhaa kauemmin odottaa... Hän näyttää kyllä epäröineen; toivohan elää aina niin kauan kuin oljenkorsi on olemassa. Sitä epäröintiä kuvastaa se, ettei hän aluksi tahtonut lainata isällesi, koska tiesi, että se ei miellyttäisi sinua. Mutta sitten hän teki jyrkän käännöksen; hän kai pääsi varmuuteen asemansa toivottomuudesta. Hän päätti matkustaa ja antoi rahat, antoi ne 'Helenan vuoksi'."
Helena pinnisti aivojaan niin että hänen katseensa jäykkeni.
"Mutta... mutta... Minä en sittenkään ymmärrä."
"Kuka meistä ymmärtää lähimmäistään, Helena hyvä! Kaikki, mitä nyt sanon sinulle, voi olla luulottelua. Mutta kuitenkin, eikö tuo 'Helenan vuoksi' voisi olla hienovarainen vihje, joka pyytää sanoa, että Otto ei enää odota sinulta mitään, että olet vapaa hänestä, kuten tietysti olet muutenkin. Hän on painanut mieleensä sinun käsityksesi kiitollisuudesta. Ja kun hän ei voinut herättää sinussa rakkautta, hän herätti kiitollisuuden, jota sinun lienee vaikea vihata... Ja tuo 'Helenan tähden' voi vielä merkitä paljon muutakin, jos ajattelee isääsi."
Hämärää valoa näytti leviävän Helenankin sieluun.
"Voit olla oikeassa... sinä kai oletkin oikeassa... Mutta hyvä jumala, mikä läksy... mikä läksy!"
Hänen suuret silmänsä kostuivat, ja kiinteä povi aaltosi.
"Kun Otto eilen tuli rekesi luo", jatkoin, "kun hänen omituisuutensa ja harvasanaisuutensa herättivät huomiotasi, tahtoi hän luultavasti päästä lopulliseen varmuuteen.
"Hän oli aavistanut kätketyn liekin kytevän sielussasi. Kertomuksistasi hän oli sen ymmärtänyt; ja nyt hän oli huomannut tuon kydön syttyvän kuloksi ja leviävän. Hän sanoi sinulle erään uutisen, erään perättömän uutisen, ja katsoi silmiisi. Ja hän varmaankin näki niistä sen, mitä odottikin."
"Mitä hän näki?" kysyi Helena värähtäen.
Katsoin alas... Sielussani etsin hirttopuuta sydämelleni.
"Hän näki, kuinka määrättömästi sinä rakastat Väinö Syväystä."
Kului äänetön tuokio.
"Ystäväni, ystäväni... ei puhuta tästä", sanoi Helena hiljaa, epätoivossa.
Kokosin kaiken voiman! Nielin ja nielin... Silmukka oli valmis, ja sydämeni teki hyppäyksen.
"En puhuisi tästä, Helena... minulla ei olisi oikeutta puhua, ellen tietäisi, että Syväyksessä hehkuu sama tunne sinua kohtaan."
Helena joutui hurjan kiihtymyksen valtaan. Hän punastui ja kalpeni, teki tahdottomia eleitä. Silmäterät laajenivat, ja hän tapaili sanoja. "Mitä sinä sanot? mitä sinä sanot? Hän, joka ei edes vihaa minua, vaikka ensin sitä luulin... Minä olen ilmaa hänelle, eikä hän välitä minusta, ei vähääkään välitä minusta."
Minne katosikaan ääneni? En tahtonut saada sitä esiin, vaikka ponnistin.
"Hän rakastaa sinua... Koko elämänsä ajan hän on rakastanut vain sinua. Minä en sanoisi sitä, ellen tietäisi..."
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Helena istui kuin jähmettyneenä, ja hänen katseensa poltti. Sitten outo hurmio valoi hänen ylitseen kauneutensa. Kukka oli herännyt aurinkoon. Hän hehkui ja loisti kuin ylimaallinen olento. En kestänyt hänen valoaan. Vapisin ja katsoin alas.
En vieläkään tiedä, mitä oikein tapahtui. Yhtäkkiä kuulin kuuman äänen kuiskaavan korvaani:
"Ystäväni... ainoa, ainoa ystäväni!"
Värisevät kädet kiertyivät kaulaani, ja huulet painuivat otsalleni, suulleni... minun, minun suulleni, joka on...
Puristinko häntä, vedinkö rintaani vastaan, vai työnsinkö häntä pois, kuinka voisin sen tietää? Ei ollut enää mitään ympäristöä, vain sekavaa huminaa, jyskettä suonissa, päässä... Kun jotakin tajusin, seisoin jossakin seinää vasten ja hengitin, hengitin, hengitin, koska luulin tukehtuvani. Edessäni näin palasen lattiaa ja mustat kengänkärjet, jotka olivat omani.
Tuskin ymmärsin hävetä. Nostin arasti päätäni ja etsin jostakin ovea. Minä löysin sen ja horjuin pois... Mieleeni jäi vain kuva Helenasta, joka seisoi kuin patsas, kalpeana, suurissa silmissä tuo ihmeellinen, miltei typerä vanhuus.
Riensin ohi puun, jonka alla olin kerran seisonut; se kimmelsi nyt huurteen kiteissä. Pääsin portille. Ja siinä minä vannoin kautta sieluni, kautta äitini, jota en saanut olla edes hautaamassa, kautta sen häpeän, joka kuohui rinnassani, etten koskaan enää astuisi siitä veräjästä.
Kävelin kaupunkia kohti tyhjin aivoin ja sammuneena. Tie narskui. Tahdikas taivas kaartui ylitseni; se synkkeni tummaksi kaukana, sinertävän, lumipeitteisen ulapan äärillä, missä se painui jäätyneen meren syliin. Taivaan ja meren välissä väikkyi Leppäluodon lyhtyjen valovyö.
Kello kävi kuudetta ja oli päivällisaika. Istuin huoneessani enkä voinut mennä syömään. Nyt oli minun vuoroni kirota kiitollisuutta. Ja minä kirosin myöskin itseäni. Kuinka olin voinut siinä määrin unohtaa itseni?
Säpsähdin, kun näin Syväyksen tulevan huoneeseeni.
"Mikä sinun on, kun et tule syömään? Mutta mies, sinähän olet sairas!"
En jaksanut vastata.
"Mikä sinua vaivaa, veli hopea?"
"Minua ei vaivaa mikään... Mutta jos joku ihminen rakastaisi minua sillä tavalla kuin Helena Erling sinua rakastaa, niin en kiusaisi häntä."
Katseestani kai näkyi jotakin. Syväys vavahti kuin olisi häneen sattunut harhakuula. Hän teki puolikäännöksen hervottomasti kuin tuuliviiri, mutta hänen kasvonsa pysyivät tyyninä ja suljettuina. Sanaakaan sanomatta hän astui puhelimen luo, soitti Salmen sahalle, kyseli perinpohjaisen tarkoin sahaustuloksia, mutta hänen äänensä oli käreä ja murtunut.
Sitten hän loi minuun ylpeän, melkein julman katseen.
"On asioita, joihin ei kenenkään sovi kajota", hän sanoi hillitysti ja meni sitten huoneeseensa.
Minä pohdin ja pohdin, miten selviytyisin Otto Stenön jäähyväiskekkereistä. Enhän mitenkään voinut jäädä pois. Mutta toiselta puolen, kuinka saatoin mennä sinne, jos Helena tulisi? Koetin lohduttaa itseäni sillä, että Helena isänsä takia jäisi kotiin.
Mutta Helena tuli, ja myöskin Syväys oli siellä. Meitä oli vain kaksitoista vierasta; Stenö itse istui kolmantenatoista pöydän päässä. Hän oli hienompi kuin koskaan ja säihkyvän iloinen. Hänen kasvonsa olivat tosin hieman kalvakat, mutta hänen tavallisesti niin raukeissa silmissään säteili nyt ihmeellinen tuli. Hän sinkosi sukkeluuksiaan, hänen notkean kätensä liikkeitä voi verrata musiikkiin. Se oli sankarillista ilonpitoa salatun murheen näyttämöllä.
Minun kynäni taipuisi vaikeasti kuvaamaan tätä juhlaa, ja minä jätänkin sen. Olin niin huomaamattomana kuin suinkin hiipinyt paikalleni ja kuuntelin niitä kauniita ja leikillisiä sanoja, joita juhlijalle sateli. Viimein hän itse kilisti lasiinsa. Hän nousi säteilevänä ja solakkana, hänen luisut hartiansakin olivat nyt ryhdikkäämmässä asennossa. En ollut koskaan nähnyt hänessä sellaista uljasta kauneutta.
"Hyvät ystävät!" hän sanoi. "Ei ole maailmassa muuta kuin yksi jumalatar, jota kannattaa palvella. Kun hautaamme hänet, nousee hän yhtä nuorena takaisin elämään; kun pilkkaamme hänen vanhoja vaatteitaan, tekee hän meille kepposensa yhtä viehkeän nuorekkaana kuin ennenkin. Se jumalatar on romantiikka..."
Juuri silloin astui tarjoilija sisään ja ilmoitti hämmästyttävän julkeasti:
"Herra Stenötä pyydetään puhelimeen."
Oli kummaa, ettei Otto viitannut häntä tiehensä. Mutta ei! Hän keskeytti puheensa, teki syvän ja omituisen juhlallisen kumarruksen ja lähti sitten huoneesta.
Hetkisen odottelimme häntä äänettöminä. Sitten alkoi yksi ja toinen kuiskailla jotakin naapurilleen, ja pian oli täysi puheenporina käynnissä. Vihdoin Syväys, joka poltti sikaarinsakin kellon mukaan, katsoi tuota siunattua kelloaan ja sanoi:
"Kummallista, missä Stenö viipyy?"
Ihmeteltiin, odoteltiin vielä, vihdoin soitettiin tarjoilija.
"Vieläkö herra Stenö on puhelimessa?"
"Ei suinkaan. Hän lähti noin neljännestunti sitten."
"Ja minne hän lähti?"
"Sitä en voi tietää. Auto odotti häntä."
Me emme enää nähneet Otto Stenötä.
Rauhan ranta
I
"Onko sinulla paljon työtä tänään?" kysyi Syväys minulta aamiaispöydässä.
"Ei sanottavasti."
"Lähde ajelulle. Siellä on kerrankin oikea maaliskuun päivä, lauha ja kirkas. Minun pitää käydä Leppäluodossa, ja hevonen tulee puolen tunnin kuluttua. Lähde mukaan, sinä nuhjaat aivan liian paljon sisätöissä."
Ilma oli todellakin ihana; minä lupasin ja menin pukeutumaan. Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta eräänlainen kaitseva tai huolta pitävä sävy Syväyksen äänessä.
Tämä oli ollut alakuloista, yksinäistä aikaa. Olin toimistossani hoidellut vähäisiä töitäni. Olin mennyt klubiin, mutta siellä ei enää ollut Ottoa eikä Harrya; minua tuskastutti kuunnella skruuvinpelaajien äänekästä riitaa ja katsella biljardimiesten hermostunutta ruumiin kiemurtelua tai jalan nousua pallon liikettä seuratessa. Mieluummin kuljeskelin yksinäni, kiertelin hautuumaan kuutamoisia käytäviä lumivaipassaan uinuvien puiden alla.
Helenaa en ollut tavannut, en edes puhelimessa keskustellut hänen kanssaan; milloin näin hänet kadulla, poikkesin huolellisesti syrjään. Ja asuintoverini kanssa olimme entistäänkin harvasanaisempia; tuntui kuin olisi jotakin tullut väliimme; luulin huomaavani Syväyksen toisinaan luovan minuun syrjäsilmäyksen, jossa oli myötätuntoa, mutta en siitä pitänyt... Pitkät hetket ajattelin Ottoa, ajattelin lämpöisiä, aurinkoisia maita ja toivoin olevani rikas... tai sitten runoilija, jolle yksinäisyys puhuu.
Ja hei! Verratonta on kuitenkin kiitää reessä virman hevosen vetämänä, kun tilsat sinkoilevat kasvoille ja taivas on viskattu kuin ääretön, kuultava, sininen malja yli valosta juopuneen, säkenöivän ulapan.
Jossakin kiitää hattaran varjo kuin henkäys yli häikäisevän meren, ja totinen savupiippu syöksee kumpuilevan uhripatsaansa Jumalan loputtomaan avaruuteen!
Meillä ei ollut kilolaseja, ja silmämme olivat kapeana viiruna... Kummakseni kuulin Syväyksen rupeavan hyräilemään... Ja tuota pikaa me vedimme yhteen ääneen mahtavaa rekilaulua kuin reippaat kulkumiehet ikään. Kyytipoikakin vilkaisi taakseen, että jokohan ovat herrat...?
Tultiin sahalle. Lautatarhan korkeat tapulit loistivat auringossa kuin voi. Suuren tukkialtaan lämmitetty vesi höyryili, ja mahtavat puut tarttuivat yksi toisensa jälkeen vetoketjun piikkeihin, kohoten ylös kuin tursaan kuono ja liukuen kaarevaa siltaa pitkin sahaan. Sisällä raamivaunu tempasi tukinpään rautaisiin kouriinsa, työnsi puun sihiseviä teriä vastaan, jotka nopeasti halkoivat sen laudoiksi. Laudat kulkivat kirkuen läpi särmäyssahan, liukuivat "justeeripenkin" rullille, jossa sirkkelit viilsivät niistä pois kelvottomat kappaleet, ja kiitivät sitten kuljetushihnoja pitkin rakennuksen toisesta päästä ulos, lautatarhaan vietäviksi.
En ollut koskaan käynyt sahalla ja katselin tätä kaikkea mielenkiinnolla, työn ankaraa vauhtia ihmetellen; oli vahinko, etten melun takia voinut keskustella Syväyksen kanssa.
Syväys oli kuin sähköittynyt. Hänen terävät silmänsä näyttivät huomaavan kaikki. Hän riensi paikasta paikkaan, puhutteli työmiehiä ja kyseli työn tuloksia totisena, asiallisena, miltei ankarana. Hän kuljetti minut sahan alakertaan, joka oli niin täynnä pyöriä ja huimasti kiitäviä, läikyviä hihnoja, että minusta tuntui vaaralliselta liikkua siellä. Kaikkialla hänen kasvonsa, hänen äänensävynsä ja sanansa säilyttivät saman tyyneytensä. Näki että hän nyt oli alallaan. Mutta kun hän suuren höyrykoneen luona löi keveästi vanhaa, harmaapartaista miestä olalle ja molemmat puhkesivat ääneen nauramaan, tuntui se herättävän työläisissä kummastusta.
Väsymykseen asti hän kuljetti minua työväenasunnoissa, kysellen kiusaavan tarkoin, mutta kylmästi ja totisena kaiken maailman pikkuasioita. Ja kuitenkin näin hänen kahdessa eri paikassa nostavan polvelleen lapsen, joka ei uskaltanut edes itkeä; äiti vain katseli lempein silmin johtajaa, joka ikään kuin huomaamattaan ja sivumennen silitteli puhuessaan pienokaisen päätä.
Viimein mentiin sahan konttoriin, jossa sain kahvia ja tupakkaa, mutta ennen kaikkea mielin määrin haukotella, sillä mitä minä olisin ymmärtänyt tuumista ja standerteista, battensseista, steevistä ja herra ties mistä kaikesta.
"Palaamme kotiin Kivilahden sahan kautta. Sieltä oli soitettu minua", sanoi Syväys, kun jälleen istuimme rekeen.
Sitten kulmarypyt säteilivät hänen ohimoilleen, ja hän lisäsi hymyillen:
"Oletpa tainnut saada tarpeeksesi?"
"Melkeinpä."
"Kuuleppas, mies! Sahaustulos raamia kohti on nyt yli kaksikymmentä prosenttia parempi kuin ennen minun tuloani. Mutta työläistä kohti se on kokonaista neljäkymmentä prosenttia parempi, ja minä olen kohottanut työläisten palkkoja kahdellakymmenellä prosentilla, järjestämällä urakkatyöt uudella tavalla. Tapaturmat ovat vähentyneet kolmekymmentä prosenttia sataa henkilöä kohti ja... Hahah hah! Sinä pudistelet päätäsi! Näepäs nyt. Kukin pysyy vain omassaan. Minä tekisin sinulle samoin, jos ryhtyisit selittämään jotakin vaikeata lakitieteellistä ongelmaa. Nämä numerot, jotka sinusta tietysti tuntuvat hirveiltä, merkitsevät minulle monien päivien ja miksen sanoisi öidenkin hellittämätöntä mietiskelyä ja työtä."
Kuuntelin vastahakoisesti, sillä minua ei miellyttänyt poikkeus Kivilahden sahalle. Siellähän oli konsuli Grahnin talo... ja muuan nainen, jonka läheisyyteen en tahtonut tulla.
Mutta kun pääsimme sahalle, vallitsi siellä sekasorto. Koneet seisoivat, työläisiä kuljeskeli siellä täällä pienissä ryhmissä, kasvot kalpeina ja vakavina.
Syväys hyppäsi reestä.
"Entäs nyt?" hän kysyi.
"Käsi meni mieheltä", murahti joku.
"Keltä ja missä?"
"Kimpi-Virtaselta... Ranteesta katkesi melkein eroon."
Syväys ei kysynyt enempää, vaan kiiruhti sahaan, kimpisirkkelin luo. Poliisikuulustelua varten oli kaikki jätetty koskematta tapaturman jäljeltä. Sirkkelin terässä ja puunkappaleissa näkyi verta... mutta en tahdo puhua siitä. Työnjohtaja, joka oli huomannut Syväyksen tulevan, kiiruhti hänen luokseen.
Hetken aikaa Syväys katseli äänettömänä työkonetta.
"Miksi suojakaari on käännetty terän päältä syrjään?" hän kysyi sitten.
"Mies on sen itse kääntänyt", vastasi työnjohtaja.
"Sillä oli urakka, ja se piti aina suojuksen syrjässä paremmin joutuakseen", ilmoitti joku työläisistä.
Syväyksen kulmat rypistyivät.
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi hän tiukasti työnjohtajalta.
"Minä olen siitä monta kertaa huomauttanut..."
"Huomauttanut, niin mutta teidän olisi pitänyt myöskin katsoa, että määräystänne noudatetaan."
Tämä työläisten kuullessa saatu nuhde syöksi veren työnjohtajan tylyihin kasvoihin.
"Helvettikö siinä alvariin seisoo täysjärkisen miehen vieressä, komentamassa..."
Taivas, kuinka Syväyksen ruskeat silmät räiskähtivät.
"Olette täällä katsomassa, että mies on työssä, että hän tekee työnsä kuten on käsketty ja hoitaa konetta niin kuin on määrätty. En kärsi huolimattomuutta. Menkää konttoriin, siellä maksetaan teille tili."
Syväys puhui purevan tyynesti, mutta hänen äänensä vapisi hiukan. Mies kalpeni silminnähtävästi, mutta ei vastannut mitään, kumarsi vain kankeasti ja meni.
"Aloittakaa työ, emmehän kuitenkaan mahda enää mitään", sanoi Syväys lähtiessään.
Jos olisin ollut normaalitilassa, en koskaan olisi astunut jalkaani sahan sidehuoneeseen. Mutta tapahtuma oli järkyttänyt minua, ja minä seurasin tahdottomasti Syväystä, melkeinpä ollenkaan huomaamatta minne oltiin menossa. Vavahdin ja pysähdyin vasta kun näin Helenan kalpeat kasvot. Hän istui tuolilla, ilmeisesti pyörtymäisillään; mies oli jo saanut ensiavun, ja häntä kannettiin rekeen, sairaalaan vietäväksi.
Kummallista, Helena nousi seisomaan Syväyksen nähdessään, aivan kuin konttorineiti johtajan saapuessa. Syväys karahti tummanpunaiseksi, ja suoni paisui hänen otsallaan. Hän astui Helenan luo ja painoi hänet lempeällä väkivallalla lepotuoliin.
"Minkä näköinen olettekaan, rouva!" sanoi hän miltei ankarasti.
Helena hymyili vavahtelevin huulin.
"Minua suorastaan hävettää", hän vastasi. "Aloin todellakin voida pahoin. Oli niin paljon verta, ja olin ehkä hieman väsynyt, kun isä on taas huonompi."
Minun oli täytynyt astua lähemmäs häntä tervehtimään, mutta en kyennyt mitään sanomaan. Hänen muulloin niin lämmin ja kuiva kätensä oli nyt kostea ja kylmä. Hän loi minuun hätäisen, lempeän, kenties pelokkaan katseen, mutta käänsi sitten jälleen silmänsä Syväykseen.
"Tämä ei käy laatuun, rouva", huomautti Syväys. "Te rasitutte liikaa. Olenhan jo sanonut teille, mutta ette ole tahtonut välittää siitä."
"Olen suorittanut työni aivan säännöllisesti ja parhaani mukaan", vastasi Helena hiukan ylpeästi, vaikka väsyneesti.
Luulin huomanneeni Syväyksen kasvoilla mielipahan häiveen.
"En suinkaan missään nimessä moiti työtänne tai edes arvostele sitä, rouva. Mutta ettekö tahtoisi sallia, että järjestämme tilallenne toisen henkilön, henkilön, jota te suosittelette? Luonnollisesti teille jää ylijohto siitä huolimatta; mutta on väärin, että panette terveytenne koetukselle tuollaisella ponnistelulla. Teillähän on iltakoulussanne jo sinänsä vaikea työ. Ja nyt, kun isänne taas on huonompi, tarvitaan teitä kotonakin."
Helena katsoi minuun, ja minä tunsin hänet. – Mutta ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan yksin, tuntui tuo katse sanovan; – minulla ei ole enää ketään, onhan sama näännynkö työhön tai ikävään. – Mutta hän vaikeni ja hänen päänsä painui.
"Sinä et ehkä tiedä, minkälaisia helvetinkoneita kaikki sirkkelisahat ovat", sanoi Syväys, kun lähdimme sidehuoneesta. "Yksistään Suomessa ne vuosittain silpovat monen sadan työläisen jäseniä, milloin lievemmin, milloin vaikeammin. Eikä ole tähän päivään mennessä löytynyt teknikkoa, joka osaisi tehdä ne vaarattomiksi. Suojalaitteita on kyllä olemassa, mutta ne haittaavat työtä, ja työläiset eivät niitä suvaitse. Äskeinen tapaturma oli aivan tyypillinen, mies oli itse poistanut suojuksen. Sellaisia tapahtuu täälläkin melko tiheään."
En kuunnellut häntä. Olin alakuloinen ja ajattelin Helenaa, joka oli väittänyt, ettei Syväys hänestä välitä... Sivuutimme juuri sahan suuren ruokailuhuoneen. Silloin kuului jostakin: "Herra johtaja... Johtaja Syväys!" Näimme ovella neiti Leivon, Piimäkuution, komeana, ryhdikkäänä ja kulmikkaana, ja menimme hänen luokseen.
"Ajatelkaas, herra johtaja", hän sanoi ponnekkaasti. "Minun täytyi eilen panna pois Tilda ja maksaa hänelle koko kuukauden palkka. Minä olen jo saanut uuden tilalle."
"Mutta minkä tähden, neiti?"
"Hän piti sulhasia keittiössä."
Tuskin huomattava hymyn häive kareili Syväyksen huulilla, mutta hän kysyi vakavasti:
"Kuinka neiti sai sen tietää?"
"Juu, minä näin eilen, että puuro oli palamassa pohjaan, ja huusin Tildalle, joka seisoi selin pataan. Hän pelästyi kovasti ja kääntyi, ja minä huomasin, että hänen kädestään putosi jotakin puuroon. Se oli tyhjä, likainen paperossilaatikko. Ajatelkaas, paperossilaatikko puuropataan! Koko puuro oli heitettävä pois. Ja mitä oli laatikossa? Te saatte nähdä, tässä se on."
Hän ojensi meille Työmies-laatikon, jonka taakse oli epäselvästi kirjoitettu: "Rakas Tilta jätä taas ikkunan haka auki että pääsen sisään niin ettei neiti kuule ja tule sitten kyökkiin kun toverisi nukkuu Kallesi."
"Minä panin tytön koville ja sain hänet tunnustamaan."
Syväys oli aivan totinen, ja minä hain suojaa hänen selkänsä takaa.
"Tämähän on ikävää. Mutta hyvä on, että neiti on jo saanut sijalle toisen", hän sanoi juhlallisesti.
Ja kun jälleen istuimme reessä, hän lisäsi:
"Muistatko Otto Stenön läksiäisiä? Turhaanpa hän taisi mennä etsimään romantiikkaa vierailta mailta."
II
Muutamia päiviä myöhemmin sai konsuli Grahn ensimmäisen halvauskohtauksensa.
Tieto levisi kulovalkeana ympäri kaupungin, ja paikkakunnan sanomalehdet kertoivat siitä huolestunein sanoin. Isku oli kohdannut ruumiin oikeata puolta, vienyt kädeltä ja jalalta liikuntokyvyn, mutta muuten voi konsuli olosuhteisiin nähden hyvin, ja hänen päänsä oli yhtä selkeä kuin ennenkin.
Minulle tämä surullinen tapaus osoitti, kuinka oikeassa mestarien mestari oli sanoessaan: "Älkäät ensinkään vannoko", sillä Helena soitti minulle.
"Oletko vihainen minulle?" hän kysyi miltei arasti.
Kurkkuani kuristi, ja yllätys vei ääneni. En saanut sanotuksi muuta kuin:
"Helena."
"Jos on jotakin... niin anna anteeksi."
"Helena, jos olet hyvä... koska aina olet hyvä, niin armahda minua. Älä sano enää mitään... sanaakaan."
"Mutta minä tarvitsen sinua, ystäväni... Varmaankin sinä tiedät, kuinka isän on; siihen luottaen minä uskalsin soittaa. Isä kutsuu sinua luokseen, ja minä kutsun sinua. On niin paljon asioita. Puhelin soi yhtä mittaa. Isä ei jaksa, ja minä en ymmärrä mitään. Sinä olet ainoa, joka voit auttaa. Sinähän paraiten tiedät isän liikesuhteet."
"Olen tietysti kokonaan isäsi käytettävissä. Olisin kelvoton, jos sanoisin muuta."
"Arvasinhan sen. Voi kuinka olen ibissalli! Sinun pitää tulla tänne niin pian kuin ehdit, että isä saa jutella sinulle asioistaan. Näkemiin."
"Näkemiin, Helena", vastasin sovinnaiseen tapaan. Mutta maailmassa on monta vaikeaa asiaa, jotka olisin ottanut suorittaakseni päästäkseni noudattamasta tuota kutsua. Menin jalan. Veräjän luona askeleeni hidastuivat, ja minä ajattelin lujaa valaani muutamien viikkojen takaa. Epäröiden kuljin kujaa pitkin, katselin puuta, jonka alla olin seisonut – onnellisena, niin tuntui minusta nyt.
Tervehtiessäni minä näin Helenan jalat ja kädet ja puvun, mutta vain vilaukselta punehtuneita kasvoja. Hän on kuitenkin maailman parhain ihminen, johan sen lienen sanonut; hän ei pidättänyt minua kauan, vaan vei minut konsulin luo.
"Kas, kas, kas! Siinähän sinä olet", sanoi konsuli tarjotessaan vasenta kättään.
Hän oli laihtunut, muuttunut miltei edukseen; ja hän oli ihmeteltävän iloinen.
"Älä pahastu, poika, mutta hyvin Sinun sopii minua auttaa, koska näytämme olevan osatoverit", hän jatkoi suutani katsellen.
Tässä on tietysti tarpeetonta esittää konsulin ja minun suunnitelmia. Kaiken voi sanoa varsin lyhyesti: velkojat kiersivät sairaan taloa niin kuin korpit haaskaa; minun tuli laatia rintavarustus ja pitää heitä loitolla. "Enhän minä paljon aikaa pyydäkään kuollakseni rauhassa", huomautti konsuli hyvästellessämme.
Illalla sanoin Syväykselle:
"Helena-rouva on syntynyt kylmien tähtien alla. Jos ukko nyt kuolee, niin hän jää puille paljaille."
"Noh, mutta jäähän hänelle sentään äidin osa ja miehensä perintö."
"Niinhän sen luulisi. Mutta minä tulen juuri sieltä ja tiedän ne asiat. Hän on saanut äitinsä osan ollessaan naimisissa, ja miehensä perinnön hän on itse antanut isänsä käsiin."
"Ja se on mennyt?"
"Jaa... kuinka tahdot. Onhan ukolla teidän arvottomia osakkeitanne ties kuinka paljon. Mutta nehän ovat paperia."
Syväys tuijotti minuun mietteissään. Minua oudoksutti, että häntä nyt tuntui kiinnostavan puheenaiheemme; Helenahan oli aina ollut hänelle arka kohta.
"Rouva Erling on siksi pystyvä nainen, ettei hänellä mitään henkilökohtaista hätää kylläkään ole... Mutta... mutta..."
"Mutta kotitalo menee, siinäpä se... Ei totta totisesti pitäisi tehdä velkoja silloin kun ei ole pakko, näyttäköötpä voiton mahdollisuudet millaisilta tahansa. Siinä on juuri konsulinkin virhe, joka ei nyt enää katumalla oikene. Ikävä juttu, ikävä juttu", hän lisäsi päätänsä pudistaen. Pitkän aikaa hän näytti mietiskelevän tätä asiaa. Sitten hän nousi.
"Pitääpä ottaa sikaari", hän sanoi ja meni huoneeseensa. Hän ei kuitenkaan palannut, vaan kuului puhaltavan huilua.
Jonkun ajan kuluttua menin huvikseni häntä katsomaan. Heti hän pani pois huilunsa. Mutta me juttelimme muista asioista.
Viikkoa ennen yhtiön kevätkokousta Syväys lähti Helsinkiin neuvottelemaan päämiestensä kanssa.
Hän oli tehnyt epäinhimillisesti työtä viime aikoina, suorastaan yöt päivät. Arvatenkin hänellä oli uusia suunnitelmia, mutta niistä hän ei puhunut, enkä minä olisi tainnut paljoa ymmärtääkään.
Olin hänen huoneessaan, kun hän lähtöiltana sulloi matkalaukkuaan. Hän hyöri paitahihasillaan ja oli ilmeisesti hyvällä tuulella, koska vihelteli hiljaa. Saatuaan kaikki valmiiksi hän pesi kätensä. Minä katselin, kun hän kuivasi niitä; silloin hän äkkiä pyörähti selin. Kysyin hymyillen:
"Häpeätkö sinä jotenkuten käsiäsi, veli hopea? Minusta on joskus siltä tuntunut."
"Mitä minä niistä häpeäisin, terveistä, Jumalan luomista käsistä. Mutta hyvin olisivat joutaneet tädilleni."
Hän suki huolellisesti tukkansa, joka itsepäisesti pyrki kihartumaan, pisti takin ylleen, istahti ja sytytti sikaarin. Junan lähtöön oli vielä hyvää aikaa.
"Minä taitaisin tällä hetkellä olla monelle miehelle kallis poika", sanoi hän savupilveen myhäillen.
"Kuinka niin?"
"Ajattelen tätä matkaani... Jos sen perimmäinen tarkoitus oikein tunnettaisiin eräällä taholla... Siitä voisi nähdäkseni seurata yhtä ja toista, mutta en minä sentään paljoakaan ymmärrä niitä asioita."
"Sinulla on salaisuuksia?"
"Sanoisit suunnitelmia, niin osuisit oikeampaan. Minulla on suunnitelmia."
"Joilla tietysti suotta ärsytät minua. Ethän sinä kerro kuitenkaan."
Hän katsoi minuun silmät sirrillään, ehkäpä sauhun vuoksi, ja vastasi sikaaria suustaan ottamatta:
"Kukas tietää, vaikka kertoisinkin, jos vannot, ettet rupea sanomalehtimieheksi... Eikä tässä mitään ihmeitä aiotakaan, olen vain hiukan tarkemmin punninnut ja seulonut isä-ukon ajatuksia. Olen tehnyt ennakkolaskelmat uutta voima-asemaa ja uutta selluloosatehdasta varten. Ihminenhän on erehtyväinen, tietty se, mutta minä olen suurentanut ja suurentanut varovaisuusprosenttia, ja aina vain näyttää lopputulos hyvältä, moni sanoisi loistavalta... Tottakai olet huomannut, että siinä hommassa on tupakkaa kulunut."
"Ja noita uusia laitoksia ryhdytään nyt rakentamaan, niinkö?"
"Sehän on asia, joka on yhtiökokouksen ja ennen kaikkea pankin päätettävä. Siinä tarvitaan miljoonia, ja pankin äijät kyllä raapiskelevat niskatukkaansa. Mutta minä olisin kaikesta huolimatta valmis panemaan viisi yhtä vastaan, että ehdotukseni menee läpi. Sen täytyy mennä läpi, jos kerran selvällä järjellä on enää mitään sanomista tässä maassa..."
"Ja tämän takia sinä arvelisit olevasi monelle miehelle kallis poika?"
"Niinpä vainen. Ajattelen ensi kädessä juutalaiskoplaa. Jos sillä taholla osattaisiin aavistaa, niin... Mutta johan sanoin, etten lopultakaan näistä asioista paljoa ymmärrä."
Mutta minä puolestani aloin ymmärtää, vaikenin, mietiskelin.
"Tule saattamaan", kehoitti Syväys nousten. "Ei sinulta muuten tule kuitenkaan lähdetyksi kävelylle."
Miksi oli Syväys ilmoittanut minulle tuon salaisuutensa? Minulle, joka nyt, konsulin ollessa sairaana, suurimmalta osaltaan hoidin Grahnin perheen yksityisasiat? Oliko hän tullut kertoneeksi suunnitelmistaan sattumalta, enempää miettimättä, kuten usein kerrotaan toverille, jonka vaitioloon suunnilleen voi luottaa? Tätä arvelua tukee sekin seikka, että Syväys matkalle lähtiessään oli onnistumisestaan kutakuinkin varma ja tiesi hyvin, etten ainakaan minä voisi vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Vai puhuiko hän aikeistaan lasketusti, tarkoittaen virittää minussa eloon määrätynlaisen toimintahalun? – minkä tähden hän muuten olisi viitannut juutalaisiin! Tälläkään hetkellä, kirjoittaessani, en varmasti tiedä, kuinka asianlaita oikeastaan on.
Joka tapauksessa hän oli kylvänyt siemenen, joka iti, singonnut aivoihini ajatuksen, josta en enää päässyt. Minä mietin sitä palatessani häntä saattamasta, minä pohdin sitä yöllä, saamatta unta. Asioitsija Malin, juutalaiskoplan julkea keinottelu ja monet muut seikat pyörivät tuhannesti aivoissani... Seuraavana päivänä kiiruhdin kuin kuumeessa konsuli Grahnin puheille.
Jos pörssipeli on epäsiveellistä, älkää saarnatko siitä minulle; sehän on joka tapauksessa esivallan täysin sallimaa, ja lakimiehen omatunto on venyvä kuin käärmeen vatsa. Jos kuitenkin syytätte minua siitä, vastaan, etten koskaan ole sellaisessa pelissä voittanut tai hävinnyt markkaakaan ja että minua paljon paremmat ihmiset ovat joskus katsoneet tarkoitusperän lahjoittavan keinoille pyhityksen.
Minulla ei ole mitään halua kertoa edesottamisistani. Voin vain mainita, että asuintoverini oli melkoisesti ällistynyt tavatessaan minut pari päivää lähtönsä jälkeen Helsingissä. Ja saatan tietysti myöskin kertoa, mitä maailma kohisi pörssikaupoista niihin aikoihin.
III
Honka-yhtiön osakkeet olivat Syväyksen toiminta-aikana hiljalleen, mutta hyvin hiljalleen ja tasaisesti nousseet. Tiedettiin, että yhtiö oli maksanut huomattavan osan velkojaan, ja vuoden vaihteessa liikkui huhuja, että tilinpäätös, vaikka toimintaa olikin supistettu, tulisi osoittamaan melkoista voittoa.
Osakekauppa oli kuitenkin kaiken aikaa ollut jotakuinkin vähäistä, ja kun sitten jäätiin odottamaan yhtiön tilejä, pysähtyi se miltei tykkänään, ja osakkeiden nousukin pysähtyi. Mutta noista tileistä ei mitenkään saatu varmoja tietoja – niitä ei saatu siksi, että Syväyksellä oli suunnitelmia. Alettiin vilkuilla toisiansa silmiin, ja hämärä levottomuus virisi eloon. Minkä tähden on yhtiö näin vaitelias? Jos sillä on hyviä uutisia, miksi se ei lähetä niitä maailmalle? Tokkohan lopultakaan on mitään perää voitonhuhuissa? Oli parasta olla varuillaan ja odottaa yhtiökokousta.
Kun Syväys matkusti Helsinkiin neuvottelemaan pankin kanssa, tiedettiin se luonnollisesti pörssissä. Mutta paria päivää myöhemmin tehtiin samaisessa pörssissä huomattavia kauppoja Honka-yhtiön osakkeilla. Ostaja alensi alentamistaan, oli kaksikin ostajaa, jotka vuoron perään alensivat, mutta tarjousta seurasi aina järkkymätön ja kylmä: myyty.
– Mitä tämä tietää? Kuka myö noin mielettömästi?
– Onko Syväystä kukaan haastatellut?
– Haastatellut! Koettakaapa yrittää. Hän vaikenee kuin kala.
– Jos voitoissa olisi perää, ei hänellä olisi mitään syytä vaieta.
Syntyi levottomuutta; nähtiin juutalaiskoplan asiamiesten hyörivän korvat höröllään kaikkialla. Ja sitten levisi kuin pilvistä hälyttävä huhu:
– Se on Grahn! Konsuli Grahn myy osakkeitaan! Tässä on koira haudattuna... Pitäkää silmällä juutalaisia.
Ja nyt pyrähti konsuli Grahnin velkojain parvi lentoon. He kiiruhtivat sähkösanomin ja puhelintietä sairaan konsulin kimppuun. Mitä hittoa tämä merkitsi? Konsulilla ei ollut oikeutta ryhtyä kauppoihin heidän tietämättään.
Mutta konsuli Grahn oli vuoteessa, hän ei jaksanut selittää, ei voinut vastata, hän oli antanut asiainsa hoidon herra varatuomari minulle ja kehoitti kääntymään minun puoleeni. Ja varatuomari minun konttorissa kävi asiakkaita, sinne tuli sähkösanomia röykkiöittäin, ja puhelin pärisi yhtä mittaa. Mutta sieltä vastattiin, että varatuomari minä olin matkalla, jossakin Tampereella, josta minua odotettiin kotiin joka junalla, mutta siellä minä päivästä päivään viivyin. Minua etsittiin Tampereelta turhaan – luonnollisesti, koska istuin Helsingissä eräässä huoneessa kuulotorvi korvalla aamusta iltaan.
Pörssissä alkoi kuhista juutalaisia.
– Herra jumala! Juutalaisethan ne myövätkin, ei se ole Grahn... Miksi he myövät? Heillä on aina kaikkein tarkin vainu. Nyt on hukka käsissä.
Mutta juutalaiskopla möi; ostajat alensivat, mutta israeliitat möivät siitä huolimatta. Ja he möivät paljon, ihmeteltiin vain, kuka uskalsi näytellä ostajan osaa.
Silloin saatiin asiallinen ja täysin vakuuttava tieto yhtiön toiminnasta päättyneen tilivuoden aikana. Koska pörssissä oli syntynyt levottomuutta, tahdottiin pätevältä taholta ilmoittaa, että yhtiö oli saanut huomattavan voiton, että sen asema oli tuntuvasti parempi kuin viime vuonna ja täysin varma. Sekä pankkia että insinööri Syväystä haastateltiin, ja yleisöä kehoitettiin hätäilemättä ja täydessä turvassa odottamaan yhtiökokouksen päätöksiä, jolloin täydellinen selvitys olisi kaikkien saatavissa.
Tuli hiljaista; kaupanteko loppui. Juutalaiset kiertelivät kaikkialla kiukkuisina, ärtyneinä ja noloina, työntäen mahdollisiin, ja mahdottomiin paikkoihin juhlavat nokkansa. Mutta minkä ihmeen takia he sitten olivat myöneet?
Se selvisi myöhemmin. Heidän "tuntosarvensa" Wardén, tuo pitkäkaulainen, laiha ja inhoittava Wardén, joka kuuli läpi kiviseinien ja näki ihmisten ajatukset, hän oli jostakin (?) ja hyvin varmalta taholta (?) saanut seikkaperäiset tiedot siitä, että yhtiön toiminta ei ollut nytkään kannattanut, että sitä tultaisiin vieläkin supistamaan ja että oli kysymyksessä kolmannen sahan myynti; olipa ollut kysymyksessä yhtiön lakkauttaminenkin (konsuli Grahnin sitä koskeva lausunto eräässä johtokunnan kokouksessa oli sanasta sanaan kopioitu Wardénille pöytäkirjasta), ja insinööri Syväys oli salaisesti neuvottelemassa pankin kanssa juuri tästä lakkauttamisesta. – Juutalaiskopla, joka oli nähnyt Grahnin myyvän, uskoi. Mutta kaikkitietävä Wardén oli kerrankin saanut väärät tiedot, eikä olisi ollut ihme, jos raivokkaat juutalaiset olisivat hirttäneet hänet kuikelosta kaulastaan.
Ja herra varatuomari, minä istuin jälleen vähäpätöisessä toimistossani kohteliaasti kumartaen asiakkaille ja alttiina palvelukseen.
"Kas siinähän te vihdoin olette. Teitä ei ole saanut mistään käsiinsä."
Minä yskähdin arvokkaasti kuten majesteetillisen lain edustajalle kuuluu ja sopii ja rohkenin kuivata silkkinenäliinalla huuleni.
"Sattui tärkeä matka, joka viivytti minua kauemmin kuin olin laskenut."
"Meidän on pakko kysyä suoraan, onko totta, että konsuli Grahn on myynyt suurimman osan osakkeitaan?"
"Sehän on mahdotonta. Eivätkö herrat tiedä, että konsuli on vuoteen omana."
"Luonnollisesti me sen tiedämme, yhtä hyvin kuin senkin, että vuoteesta käsin käy helposti tekeminen kauppaa. Te olette konsuli Grahnin asiainhoitaja, ja velvollisuutenne on tehdä meille tili näistä myynneistä."
"Sehän on mitä yksinkertaisinta. Minä voin vakuuttaa, että konsuli ei ole sairautensa aikana luovuttanut ainoatakaan osakettaan."
Tuli hiljaisuus. Sen vallitessa risteilivät epäilevät katseet kuin miekan terät.
Nousin osoittaen tyyneyttä, jonka kaikkivaltias oikeus suo palvelijoilleen.
"On kai selvintä antaa herroille kouraantuntuva vakuutus. Teillä on luonnollisesti tiedossanne konsuli Grahnin omistamien osakkeiden lukumäärä?"
"Luonnollisesti."
Avasin kassakaappini oven ja nostin eräitä paperipinkkoja pöydälle.
"Herrat tekevät hyvin ja laskevat."
Ällistys oli melkoinen; jäähyväiset lyhyet. Mutta minä en maininnut, että kaapissa oli vielä pinkka konsuli Grahnin osakkeita – joita hänellä ei ollut muutamia päiviä sitten.
Paitsi tätä pörssipaniikkia askarrutti yleisön aivoja myöskin johtajakysymys, joka luonnollisesti kävi sitä polttavammaksi, mitä enemmän yhtiökokous läheni. Pidettiin varmana, että pankki kaikin voimin asettuisi insinööri Syväyksen puolelle, mutta johtokunnan ehdokkaista kierteli ristiriitaisia huhuja. Vastenmielisyys Syväystä kohtaan ei suinkaan ollut haihtunut. Ja uteliaasti odotettiin, sallisiko yhtiö, joka nyt oli paremmassa asemassa kuin vuosi sitten – tosin suureksi osaksi pankin määräämän miehen nostamana – pankin yhä sekaantua asioihinsa.
Sanomalehdet esittivät hapuilevia toivomuksiaan ja tekivät epäpätöisiä viittailuja, mutta ne tiesivät kovin vähän. Ja kun kokouspäivä tuli, odotteli moni syrjäinen ratkaisua yhtä jännittyneesti kuin minäkin.
Mutta Erikssonin kukkakauppa, vanha hyvä tuttu, laukaisi minun uteliaisuuteni pikemmin kuin olin osannut odottaakaan. Se lähetti ruusun insinööri Syväykselle, eikä minun ollut vaikea tuntea Helenan käsialaa. Olihan selvää, että asuintoverini oli valittu. Tilasin puhelimella kukan omastakin puolestani.
Syväys viipyi sietämättömän kauan; varmaankin hän oli kutsunut uuden johtokunnan päivälliselle. Mutta kun hän vihdoin tuli, riensin eteiseen häntä vastaan.
"Minulla on kunnia onnitella Honka-yhtiön uutta johtajaa."
"Mistä sinä sen nyt jo tiedät?" kysyi Syväys ripustaessaan takkiaan naulaan.
"Näkeehän sen kasvoistasi."
"Oho, olenko niin omahyväisen näköinen?" Hän vilkaisi kun vilkaisikin peiliin. "Mutta älä luulekaan, että tämä on niin helkkarin hauskaa. Paljon keveämpiä päiviä minä muualla viettäisin."
"Ja on täällä muitakin menestyksesi sanansaattajia", huomautin osoittaen ruusua. "Se tuli jo aikoja sitten."
Syväys katsoi tuikeasti kuoreen. Varmaankin hän tunsi käsialan, muisti kenties sairautensa aikaa, koska suoni paisui hänen otsallaan. Mutta kun hän oli vilkaissut korttiin, kohosivat hänen kulmakarvansa, ja hän näytti lippua minulle.
"Tämäpä kohteliasta. Mitähän ukko on ajatellut!" hän sanoi.
Kortissa oli: Alvar Grahn ja Helena Erling. Minä en katsonut asiakseni vastata mitään.
"Mutta kerrohan nyt jotakin kokouksesta, siellä kai oli melua?"
"Ensimmäinen pykälä: Luettiin tilikertomus ja tilintarkastajain lausunto, johtajalle..."
"Ala viitsi! Ja sitten?"
"Luettiin konsuli Grahnin kirje. Paitsi sitä, että sairaus oli katkaissut hänen johtajantoimensa, hän tahtoi ilmoittaa, siltä varalta että hänet valittaisiin johtokuntaan, ettei hän katsonut voimiensa siihen enää riittävän. Sitten valittiin johtokuntaan jäsenet erovuoroisten tilalle ja sitten minut ajettiin ulos."
"Riideltiinkö sinusta kovasti?"
"Vielä mitä, sehän minua tässä ihmetyttää. Olin tietysti pankin ehdokas. Mutta minä olin myöskin johtokunnan ehdokas, ja kokous sanoi että hyvä, hyvä. Siinä koko juttu. Eikö maailma ole sentään melko kummallinen?"
Minä olin sydämestäni iloinen ja ojensin hänelle käteni.
"Hitto soikoon! Jos vielä jäät luokseni asumaan, niin minä nostan vuokraa."
"Sen sinä kauniisti jätät tekemättä", vastasi Syväys nauraen, mutta lupasi tarjota minulle ensiluokkaiset illalliset.
Seuraavana aamuna julkaisivat sanomalehdet komein otsikoin selostuksia yhtiökokouksesta. "Honka-yhtiö ryhtyy suurenmoisiin laajennuksiin." "Uusi johtaja valittu." Ne kertoivat, että ensi tilassa ruvettaisiin rakentamaan suurta voima-asemaa ja selluloosatehdasta Kivilahden sahan läheisyyteen. Lähipäivinä oli odotettavissa kutsumus uuteen osakemerkintään.
Minä istuin puhelimen ääressä ja tarkkailin noteerauksia pörssissä. Heti paikalla kun tieto yhtiökokouksen päätöksestä oli ehtinyt levitä, hyppäsi osakkeiden hinta kuin lintu huomattavasti ylemmälle oksalle. Sydämeni riemuitsi, taisinpa hieroa käsiäni kuin juutalaiset, joita muuten tällä hetkellä hiukan pahanilkisesti ajattelinkin. Olinpahan onnistunut, tekemättä varsinaisesti kenellekään pahaa. Jos joku lie joutunut kärsimään, niin syyttäköön, syyttäköön minua, minä en ainakaan toiminut itsekkäistä pyyteistä.
En malttanut olla soittamatta Helenalle.
"Oletko lainkaan pitänyt silmällä pörssiä, Helena?"
"Kuinka sinä minulta sellaista kyselet! Enhän minä niitä asioita vähääkään ymmärrä."
"Osakkeet ovat melkoisesti nousseet, sen ainakin ymmärrät... Mitä sanoisit, jos ilmoittaisin, että sinä nyt olet aika varakas tyttö – rouva, suo anteeksi."
"Minäkö... rikas... eihän! Enkä minä siitä väiltäkään, senhän sinä kyllä tiedät."
"Isäsi on nyt hyvissä varoissa, Helena, mikä tietysti on samaa. Ja hän kyllä välittää siitä. Minun pitikin pyytää, että ilmoittaisit siitä hänelle."
"Mutta etkö sinä itse tule tänne?"
"Kyllä, tietysti... mutta sinä osaat tehdä tuon ilmoituksen taitavammin, varovammin. Kaikkia mielenliikutuksiahan on vältettävä."
"Minä valmistan häntä siksi kunnes itse tulet... Arvaan, että isä saa kiittää sinua kaikesta. Ja minäkin kiitän, ystäväni."
"Ei ansaitse, Helena, ei todellakaan ansaitse. Mutta suotko anteeksi, jos kajoan vanhaan asiaan, hiukan arkaan asiaan ehkä?"
"No?"
"Minulla on se käsitys, että laina, jonka Otto Stenö antoi isällesi, on sinua painanut. Se on kuitenkin vähäpätöinen, ja nyt se järjestetään, maksetaan ihan ensimmäiseksi... Oletko yhtään iloinen, Helena?"
Helena viivytteli. Kun hän vastasi, oli hänen äänensä selvästi liikutettu.
"Voi sinua. Aina olet yhtä hyvä."
IV
Syväys pyysi minua kanssaan konsuli Grahnin luo.
"Täytyyhän minun käydä näyttämässä itseäni uuteen asemaan jouduttuani", sanoi hän. "Mutta tuskinpa uskot, kuinka se tuntuu minusta vaikealta. Minä en ole koskaan käynyt siinä talossa ilman tärkeätä asiaa... Asiahan se on kyllä tämäkin. Kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos lähtisit mukaan."
Hän oli todellakin neuvoton ja tuskastunut. Minusta se oli melko lapsellista, ja minä sanoinkin sen hänelle.
"Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Mutta minkä sille voi", penäsi hän.
Tietysti minä lähdin hänen matkaansa.
Me menimme jalan. Syväys ei mitenkään suostunut ottamaan hevosta. Näyttäisi muka niin röyhkeältä, jos hän nyt kulkusin ja kilistimin ajaisi entisen johtajan portaitten eteen. Ja kun saavuimme veräjälle, hidastutti hän askeleitaan, ja hänen oli silminnähtävästi vaikea olla.
"Lapsuuden aika jättää sentään lähtemättömät jäljet ihmiseen", hän virkkoi. "Sisareni kanssa me suorastaan kammosimme tätä puistokujaa, konsulinna-vainaja oli niin ylpeä säädystään... Mutta hän piti kukista. Sahan lapset poimivat hänelle kieloja ja talvikkeja, ja kun olimme pieniä, teimme sisareni ja minä samoin. Noiden portaiden ääressä piti seistä suorana kuin sotamies ja odottaa kimppu kädessä. Konsulinna tuli, nyökkäsi armollisesti ja antoi useimmiten kymmenpennisen... Taivas, kuinka olen hävennyt tätä kukkaskerjuuta myöhemmin. Enkä pääse siitä mihinkään, että nytkin vielä kurkkuani kuristaa tätä kujaa astuessani."
Kun tulimme sisään, sanoi Syväys jurosti Helenalle:
"Kiitos kukasta, rouva."
Minua ihmetytti, ettei Helena onnitellut häntä.
"Kun lähetin sen isäni puolesta, halusin merkitä omankin nimeni", vastasi hän yksinkertaisesti. Mutta nähtävästi hän hyvin tunsi Syväyksen, koska ei tahtonut meitä pidättää, vaan vei viipymättä isänsä luo.
Konsuli lepäsi vuoteessaan verrattain virkeänä. Hänen avarat sieraimensa näyttivät tuossa asennossa suurilta, tummilta rei'iltä. Minuun hän tuskin vilkaisikaan; hän tarkkasi kaiken aikaa Syväystä, ja hänen vetisiin silmiinsä ilmaantui terävä, kenties vihamielinen väike.
"Kas, kas, kas!" hän kiiruhti sanomaan. "Uusi johtaja tulee kaikessa komeudessaan näyttämään itseään minulle, kuolevalle miehelle."
Pilvi kohosi Syväyksen pystylle otsalle.
"Tulin kiittämään teitä ystävällisyydestänne ja kukastanne."
"Tjah... kukka. Sellainen on maailman tapa. Mutta me olemme riidelleet niin paljon. Tahdotteko sanoa uskovanne, että minä olen lähettänyt teille kukan ystävällisyydestä, hyvästä sydämestä?"
"Ei liene mahdollisuutta uskoa muutakaan, koska en voi nähdä pienintäkään syytä, joka antaisi konsulille aihetta teeskentelyyn minua kohtaan."
Konsuli Grahnin silmät välkkyivät omituisesti.
"Juuri niin, sellaista syytä ei olekaan! Eikä minun valtani ole vielä lopussa. Minulla on osake-enemmistö, Syväys. Ja te tiedätte kyllä, mitä se merkitsee."
Minä en voinut pitää konsulin ilmeestä. Tokkohan muistat, ukko-parka, että noista osakkeistasi saat oikeastaan kiittää Syväystä, tuli mieleeni.
"Tiedän sen hyvin. Ja toivon, että edelleenkin saan käydä neuvottelemassa kanssanne tärkeistä kysymyksistä."
"Kas, kas, kas", sanoi konsuli jälleen. Hänen kasvonsa näyttivät nyt ystävällisemmiltä, ja hän mietiskeli.
"Te olette tullut kiittämään minua", jatkoi hän hetken kuluttua. "Mutta te ette tiedä, että sen todella ansaitsen. Minä olen suositellut teitä sijalleni."
"Onko konsuli suositellut minua?" pääsi Syväykseltä aivan välittömästi.
"Olen kyllä. Minun mielipidettäni kysyttiin, ja minä sanoin, että te olette kova työmies, Syväys."
Tuli tauko. Konsuli käänsi päätänsä ja loi etsivän katseen jonnekin. Toverini ymmärsi sen nopeammin kuin minä, ja se, mitä sitten tapahtui, on hyvin vähäpätöistä, mutta hyvin ominaista hänelle. Syväys otti Odessa-laatikosta savukkeen, pisti sen hätäilemättä imukkeeseen ja työnsi ukon käteen. Sitten hän raapaisi tulta. Ei ollut mitään näkyväistä kohteliaisuutta tuossa kaikessa; Syväys toimi kuin olisi korjannut jotakin konetta. Se oli käytännön miehen puuhaa; minä ja moni muu olisimme kaiketi tarjonneet vanhukselle savuketta tuosta laatikosta, jonka Helena arvatenkin oli pannut syrjään isänsä käden ulottuvilta.
Oli hiljaista. Vanhus veteli nautinnolla savuja, ja minusta tuntui, että vierailu oli lopussa. Mutta sitten hän rypisti kulmiaan ja ryhtyi jälleen puhumaan:
"Te seisotte siinä niin tyytyväisen näköisenä, Syväys. Teillä on ollut onnea, yhtiön asema oli tilivuoden päättyessä aika hyvä. Mutta se olisi ollut paljoa parempi, jos olisi seurattu minun tahtoani ja toimittu suurpiirteisemmin. Hinnat kohosivat, kuten ennustin. Ja nyt olisi yhtiöllä toisenmoinen voitto."
"Se on kyllä hyvinkin luultavaa", vastasi Syväys.
Konsuli Grahn elostui.
"Te myönnätte sen?"
"Myönnän kyllä, mutta sillä ei ole sanottu, että sen hyväksyisin. Sellaisella ylikiihdytetyllä toiminnalla olisi kokonaisvoitto luonnollisesti ollut paljonkin suurempi, mutta uskallan väittää, että se standerttia kohti olisi ollut huomattavasti pienempi. Jos hinnat taas laskevat, olisi edessä sama kauhistus kuin toissa vuonna. Nyt sitä vastoin, kun toiminta on yksinkertaistettu, saavat hinnat pudota aika paljon, mutta yhtiö pysyy kuitenkin jaloillaan. Meillä on käyttövarmuus, jos niin saan sanoa."
"Äh, sellaista varmuutta! Jos ei mitään yritä, säästyy tietenkin tappiolta! Kun supistatte yhtiötä niin, ettei sen haltuun jää kuin pahainen kyläsaha, eivät miljoonat ainakaan ole vaarassa!"
Syväys naurahti jurosti konsulin ärtyisyydelle.
"Mutta yhtiökokoushan on päättänyt ryhtyä suuriin laajennuksiin, herra konsuli. Eihän niin ollen supistaminen tule kysymykseen."
Ukko näytti itsekin katuvan kiihtymystään.
"Tiedän, tiedän", hän mutisi päätänsä nyökyttäen. Mutta sitten jokin ajatus välähti hänen aivoihinsa, ja hän lisäsi:
"Kuulkaapas, Syväys. Te ette ole puhunut minulle mitään näistä laajennuspuuhistanne?"
"Olitte sairas, kun sain suunnitelmani valmiiksi. Keskeneräisinä en taas tahtonut niistä puhua, koska arvelin, että te vastustaisitte."
"Ja miksi te luulitte, että vastustaisin?"
"Oletin niin. Tehän ennestään..." Syväys puhui epäröiden. "Tehän tavallisesti aina vastustitte esityksiäni."
Vanhan konsulin ilme oli erittäin tarkkaavainen ja terävä.
"Miksi nielitte sen lauseen, joka oli huulillanne?" hän kysyi.
Ja kun Syväys ei vastannut, hän lisäsi:
"Te aioitte sanoa, että minä en hyväksynyt noita suunnitelmia ennenkään isänne aikana. Eikö niin?"
"Ehkäpä", murahti Syväys sulkeutuneesti. Konsuli katsoi häntä pitkään, ja ihmeekseni luulin huomaavani äkillistä myötätuntoa vanhan miehen ilmeessä.
"Minun tekee mieleni puhua vähän isästänne, Syväys. Hän on palvellut minua monet vuodet uskollisesti, ja näin tautivuoteella muistelee mielellään sellaisia asioita. Mutta minä ajoin hänet pois. Yhtiö perustettiin juuri silloin ja oli vaikeat ajat. Isänne harrasti uudistuksia, työväenhuoltoa ja muuta semmoista. Yhtiön herrojen mielestä hän oli liian pehmeä ja hyvänahkainen. Minä olen aina ollut sellainen, etten ole antanut pienen asian olla suuren esteenä, minä panin hänet pois... En puhuisi tästä mitään, ellette nyt olisi suuren yhtiön johtaja. Te tiedätte, kuinka vähästä syystä monta kerta täytyy erottaa hyvä mies. Mutta sanokaapa nyt, Syväys, voitteko ymmärtää minua?"
"Isäni kohdalta minun on vaikea sanoa menettelystänne sitä tai tätä, mutta kyllä minä sen ymmärrän", vastasi Syväys lujasti.
"No, hyvä... Ja siinä oli vielä muutakin... paljon muutakin. Äh!"
Konsuli vaipui mietteisiinsä, mutta hän ei selittänyt viime sanojensa tarkoitusta.
"Isänne on ainoa ihminen, jolle minä tahallani olen tehnyt väärin, jos se nyt sitten oli vääryyttä. Kun hän kuoli niin pian, tuli minun tukala olla, hyvin tukala olla, ja minä olen usein häntä muistanut... Ja vihdoin tulitte te, vuosi sitten. Te puhutte niin vähän ja olette kauhean itsepäinen, aivan kuin isänne. Minä en voi käsittää, minkä tähden te niin ärsytitte minua. Te olitte kuin paha omatunto, ja minä uskoinkin, että teitä halutti kostaa isänne puolesta. Mutta niin ei ollut, minä näin sen selvästi Harryn asiassa; te esiinnyitte siinä hyvin miehekkäästi, en tahdo sitä kieltää. Siitä syystä esitinkin teitä johtajaksi. Teillä on erinomainen työkyky, mutta te herätätte minussa vastustushalua. Te olette niin inhimillinen, järkevä ja hidas. Te voisitte tehdä erinomaisia afäärejä, mutta teissä on epäilyä, teistä puuttuu lennokkuus. Väliin minä en ollenkaan voi sietää teitä... No, no! Te olette nuori vielä, kyllä teistä mies tulee. Mutta mitä te nyt sanotte minulle? Olen kai ollut teille paha kiusankappale."
Syväys oli kuunnellut ihmeissään ja vastasi hyvin avonaisesti:
"En ole kiittänyt teitä vielä suosituksestanne, konsuli, mutta se ei paljoa merkitse. Tekee mieleni sanoa toisin. Turha minun olisi kieltää, ettei vastustamisenne monta kertaa olisi tuottanut minulle suurtakin mielipahaa. Mutta teillä on niin laaja kokemus, ja minä olen nuori, kuten sanoitte. Tuskinpa suunnitelmani olisivat tulleet niin läpikotaisin harkituiksi ilman tuota ainaista vastustuksen pelkoa. Kaiken, missä menin liiallisuuksiin, te lujalla kädellä pyyhitte pois. Ettekä te kuitenkaan pannut vastaan, kun oli kysymyksessä selvä järkiasia."
Ilmeisiä liikutuksen väreitä oli havaittavissa konsuli Grahnin kasvoilla.
"Kas, kas, kas", hän sanoi tapansa mukaan, mutta lempeämmin. "Niin, niin niin... kyllä siitä hyvä tulee. Mutta menkää nyt tiehenne... sinä myöskin, poika. Minä olen väsynyt... Ei, paperossi vielä... Helena ei kuitenkaan anna."
Neljä päivää myöhemmin konsuli Grahn oli kuollut. Halvauskohtaus oli sattunut uudestaan.
V
"Rikkaan miehen hautajaiset ovat ilojuhla, jossa ei naureta", muistelen Otto Stenön sanoneen. Mutta jos hän olisi nähnyt konsuli Grahnin suunnattoman saattojoukon, arkun valtavine seppelkumpuineen ja murtuneen, harsoissaan hiljaa kyynelehtivän Helenan sen ääressä, olisi hän varmaankin peruuttanut sanansa. Ja kuitenkin, kun insinööri Syväys oli lausunut miehekkäät, harvinaisen suorat sanansa vainajalle, kuulin takanani kuiskattavan: "Tuo mies ei häntä ainakaan kaipaa."
Seurahuoneen edessä teki Ontuva-Hermanni loistavia kauppoja, kun ihmiset ostivat sanomalehtiä, joiden nekrologeista ei tahtonut tulla loppua: Oli kaatunut honka, jonka kaltaisia ei monta kasva. Oli mennyt manalle mies, joka yli kaiken matalan havitteli yleismaailmallisuutta, jossa oli suurpiirteisyyttä ja joka inhosi pientä, maassamatavaa ja jokapäiväistä pahemmin kuin ruttoa.
Sitten tuli hiljaista. Kivilahden sahan sauhu kohoili tummana patsaana keväiseen ilmaan. Jossakin sen lähettyvillä kulki hunnutettu nainen yksinäisessä talossaan huoneesta huoneeseen.
Illalla, paria viikkoa myöhemmin, tuli Helena toimistooni. Hän tuli odottamatta, mitään ilmoittamatta, vaikka hän tavallisesti soitti käydessään näinä aikoina neuvottelemassa asioistaan. Huomasin, että hän oli kiihdyksissä. Hänen silmänsä kertoivat hänen itkeneen, ja huulet värähtelivät vielä nytkin kaiken aikaa.
Koetin puhua hänelle ystävällisiä, turhia sanoja, mutta hän ei niihin vastannut, tuskinpa kuulikaan niitä. Hän nosti suruharson kasvoiltaan ja katsoi minuun tavalla, jota en voi kuvailla.
"Minulla ei ole ketään, ja minä menehdyn", hän aloitti. "Sinä, joka kuitenkin tiedät kaikki, sano nyt, mitä minun on tehtävä?"
Hän otti käsilaukustaan kaksi kellastunutta paperipalaa, kaksi kirjettä, ja antoi ne minulle. Hänen huulensa vapisivat niin, että pelkäsin hänen hyrähtävän itkemään.
"Lue ne, ystäväni... Ei ole mitään maailmassa, mikä minun olisi vaikeampaa näyttää sinulle... Mutta en kestä enää yksinäni... Minä en ymmärräkään enää mitään."
Katselin kirjeitä. Ne oli päivätty Helsingissä, monta vuotta sitten, parin viikon väliajalla. Ne olivat Väinö Syväyksen kirjeitä Helenalle.
Voi nuoruutta, kun tunne on täyteläinen ja suuri, mutta sanat kangertavat arkoina ja lapsellisina, kun sydän palaa puhtaana, eikä järki vielä ole valanut lauseihin viileätä kylmyyttään! Totisesti täytyy olla runoilija, voidakseen kyllin korkeasti ylistää nuoruutta!
Sanoisin, että ensimmäisessä kirjeessä oli kuin ruusujen tuoksua; se oli palava tunnustus, joka päättyi pyyntöön, että Helena kirjoittaisi. Toisessa kirjeessä väreili nuori epätoivo, alkava tuska. Helena ei ollut vastannut, ja nyt esitettiin pyyntö "viimeisen kerran".
Minä luin kauan ja liikutettuna noita vanhoja kirjeitä. Helena istui hiljaa kasvoihini tuijottaen.
"Ja miksi näytit nämä minulle, Helena hyvä?"
"Löysin ne isäni papereitten joukosta. Minä en ole niitä koskaan saanut."
"Etkö ole saanut niitä?"
"En... Ja huomaa, ne olivat niin uusien paperien seassa, että isä on varmaankin viime aikoina niitä katsellut. Hän on kenties mietiskellyt niitä."
Olin kieltämättä ihmeissäni.
"Mutta... en minä tätä oikein ymmärrä, Helena."
"Ole kärsivällinen, niin kerron sinulle... Kerron sinulle, mitä en ole kenellekään kertonut. Minähän jo kerran, mielettömänä hetkenä, sanoin sinulle, että Syväys on minua suudellut. Olin silloin seitsemäntoista vuotias, Syväys oli polyteekkari, ja Harry opiskeli Saksassa... Mutta minun täytyy aloittaa pitemmältä. Tiedäthän, ettemme lapsina saaneet leikkiä sahanhoitaja Syväyksen lasten kanssa, vaikka olimme naapureita; äiti oli sairaalloisuuteen saakka ylimysmielinen. Kuitenkin minä jo silloin usein kiusasin sahanhoitajan ruskeasilmäistä, jöröä poikaa, huutelin hänelle ilkeyksiä ja näytin kieltäni; minä olin häijy tyttö pienenä. Kun tulin suuremmaksi, osuin luonnollisesti silloin tällöin yhteen hänen kanssaan, kävin sahan konttorissa, hän sai näyttää minulle sahaa ja muuta sellaista. Minä tunsin olevani hänen yläpuolellaan, minun oli helppo puhua hänelle, ja minua huvitti, kun hän ehtimiseen punastui ja vastasi aina niin kangertaen ja kömpelösti. Kenties jo silloin pidin hänestä tietämättäni... Kun hän meni teknilliseen korkeakouluun, kohosi hänen arvonsa silmissäni, ja minussa virisi jokin tunne, joka varmaankin oli sukua mustasukkaisuudelle. Mutta kun hän kesälomalle saavuttuaan oli yhtä hiljainen ja ujo kuin ennenkin, heräsi minussa halu näytellä maailmannaista ja olla hänestä jos mahdollista vieläkin vähemmän piittaamatta. Tuli elokuu, mutta Harry ei tullutkaan sinä kesänä Saksasta kotiin semesterin päätyttyä. Sen sijaan hän kirjoitti minulle kirjeen, merkillisen kirjeen, joka saattoi minut mitä huutavimpaan pulaan. Hän tarvitsi rahaa. Hän ei maininnut mihin, mutta hän sanoi kunniansa, kenties elämänsä olevan kysymyksessä. Isältä hän ei voinut pyytää, ja hän vannotti minua, etten hiiskuisi isälle enkä äidille sanaakaan, ei myöskään kenellekään tuttavalle. Ja kuitenkin minun oli hankittava tuo raha. Hän lupasi maksaa sen kahden kuukauden kuluttua ja arveli, että minä voisin kääntyä sahanhoitaja Syväyksen puoleen ja pyytää sahan kassasta.
"Sinä voit hyvin kuvitella, kuinka onneton minä olin. Miten maailmassa kehtaisin mennä sahanhoitajalle esittämään tällaista asiaa? Ja antaisikohan hän?... Mutta minä rakastin Harrya, olen aina häntä rakastanut. Pelkäsin, että hän oli pelannut tai tehnyt jotakin muuta ja ampuisi kuulan otsaansa... Keräsin kaikki voimani ja menin tapaamaan sahanhoitajaa, mutta hän oli poissa, oli matkustanut jonnekin. Ylioppilas Syväys hoiti kassaa kesän aikana. Minä huokasin helpotuksesta; nuoressa mielessäni otaksuin, että ylioppilas aina ymmärtää toisen ylioppilaan hätätilan ja auttaa. Tuo ruskeasilmäinen, ujo nuorukainen tuskin kykenisi minua vastustamaan. Ja niinpä esitin asian hänelle keveyttä, miltei ylimielisyyttä näytellen. Tämä oli muka aivan satunnaista, pikku asia, ja isän rahojahan kassassa oli. Väinö Syväys tuli aivan kalpeaksi kuultuaan pyyntöni. Hän sammalteli. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä kyllä oli halu auttaa. Minusta hän näytti aika pelkurilta niin lapsellinen olin silloin. Hän lupasi miettiä asiaa ja pahoitteli, että hänen isänsä oli poissa. Illalla hän lupasi vastata varmemmin. 'Hyvänen aika, onko minun siis tultava tänne illalla?' kysyin häneltä. Hän tuli sangen noloksi ja punastui. 'Jos... jos neiti kävelisi kahdeksan aikaan puistossa, niin minä tulisin... toisin...' hän vastaili. Minusta se kävi hyvin laatuun, ja minä myönnyin, ollenkaan ajattelematta, kuinka hän pääsisi meidän puistoomme, joka sahan lapsille oli suljettu paratiisi.
"Kun sovittuna aikana kävelin puistossa meren rantaa pitkin, alkoi minusta tuntua jännittävältä ja seikkailunomaiselta. Yhtäkkiä hän huomaamattani ilmestyi vierelleni kuin maasta nousten. Minä kenties huudahdin. Hän antoi minulle punastuneena rahat. Hänen oli kyllä mainittava niistä isälleen, jotta isä täyttäisi kassan omista varoistaan. Hän oli täysin varma isästään. Mutta minä tuskin kuuntelin häntä. Ajattelin vain Harrya ja olin niin iloinen, niin iloinen, että olin voinut häntä auttaa. Minähän olen sellainen, että väliin innostuin, tiedäthän. Tartuin häntä kiittäessäni molempiin käsiin. Ne olivat polttavan kuumat, ja minä tunsin selvästi, että ne vavahtelivat. Ja jotakin niiden kosketus vaikutti minuun. Romantiikan jumalatar kai painoi suutelon otsalleni.
"Minä hiljenin ja katselin merta. Kävelimme edestakaisin, ja minä aloin kuunnella häntä, hän taas puhui rohkeammin, kun pysyin vaiteliaana. Ja kuinka toiseksi hän yhtäkkiä muuttuikaan, kuinka viisas ja syvämielinen hän oli! Kukaan ei ollut puhunut sillä tavalla, ei Harry, ei isäkään. Häpesin tyttömäistä pöyhkeilyä, jota olin käyttänyt häntä kohtaan... Oi, minussa syttyi rakkaus, arka ja hämärä, mutta kuitenkin lämmittävä. Tuo ruskea, väkevä nuorukainen oli minusta nyt kaunis.
"Hän kysyi ujosti, enkä haluaisi jonakin toisena iltana tulla kävelemään, enkä minä muuta toivonutkaan. Me tapasimme pari kertaa. Hän oli irroittanut muutamia aidansäleitä, pujahti aukosta puistoon ja pani sitten säleet paikoilleen; hän oli minusta kuin joku romaanisankari." Muistin Syväyksen kirjettä sisarelleen. "Viimeisenä iltana ennen Helsinkiin lähtöään hän suuteli minua... Hän kuiskaili korviini hehkuvia, siivekkäitä sanoja. Hän oli jo kauan salaa rakastanut minua, haaveillut minusta ja hän sanoi menehtyvänsä onnesta.
"Millaisia suudelmia, ystäväni, millaisia suudelmia! En koskaan pääse niiden lumosta, monena pitkänä yönä ne ovat haaveessa polttaneet huuliani... Kun sitten Börje tuli, koetin lujasti ja rehellisesti taistella niistä itseni irti, mutta en voinut... Voi, isä oli kävellyt puistossa ja nähnyt kaikki. Hän ei meitä häirinnyt, mutta hän puhui minulle. Hän sanoi, että äiti kuolisi, jos saisi tietää minun menettelyni, ja se oli totta, sillä äiti oli hyvin sairaana silloin. Hän pyysi, että jättäisin kaiken seurustelun nuoren Syväyksen kanssa. Minä olin häpeissäni ja pahoillani ja sanoin, että Syväys oli jo mennyt Helsinkiin. Isä varoitti minua kirjeenvaihdosta, koska äiti saattaisi saada siitä vihiä. Mutta minä en luvannut hänelle mitään. Itkin ja sanoin suoraan, että rakastin Syväystä... Mutta isä oli viisas ja lempeä; hän silitteli päätäni ja sanoi, että olin lapsi ja että erehdyin, luullessani tytön haaveita rakkaudeksi. Kaiken aikaa hän viittasi äitiin.
"Odotin palavasti kirjettä, mutta en saanut mitään. Hyödytöntähän on puhua levottomuudestani ja tuskastani. Kaikenlaisia ajatuksia tuli mieleeni. Kuvittelin ylioppilaselämää: Helsingissä tietysti oli tyttöjä, joiden rinnalla minä olin ilmaa. Ujo nuorukainen, jota muutamia päiviä sitten olin miltei ylenkatsonut, oli nyt mielestäni kykenevä valloittamaan vaikka kuningattaren.
"Ei tullut mitään kirjettä, ei pienintäkään viestiä. Sitten isä pani pois sahanhoitaja Syväyksen." Tämäkö nyt oli se "muutakin, muutakin", josta konsuli sairasvuoteellaan oli hokenut Syväykselle? "Sanaa sanomatta sahanhoitaja tilitti kassaan poikansa minulle antamat rahat. Mutta Harry lähetti ne, ja minä maksoin ne postiteitse sahanhoitajalle. Tänäkään päivänä en ole selvillä, tietääkö insinööri Syväys siitä, hänen isänsähän kuoli niin pian sen jälkeen.
"Isä kyllä näki, että surin. Mutta hän toimitti minut ulkomaille, kun äiti lakkaamatta kävi siellä parannuksilla. Vuosia kului. Sitten tuli Börje... Ja ajatteles, ajatteles, ajatteles, minä tiesin silloin sattumoisin insinööri Syväyksen osoitteen ja lähetin hänelle kihlakortin. Luulen, että kyllä voit ymmärtää tuollaisen päähänpiston loukatussa naisessa. Ja kuitenkin, kun nuo kirjeet nyt ovat edessäsi... se on kauheaa.
"Minua ihmetyttää, kuinka isä on saanut nuo kirjeet haltuunsa. Siihen aikaan yhtiö perustettiin, ja hän oli ehtimiseen matkoilla. Kenties postinkantaja, tai joku muu... mutta sehän on yhdentekevää. Syväys luulee, että olen saanut nuo kirjeet... etten ole tahtonut vastata niihin vaan olen vuosien kuluttua lähettänyt hänelle kuin ivalla kihlakorttini."
Helenan huulet vapisivat niin, että hänen oli vaikea puhua. Minuun koski. Näin, että hän kärsi ja oli syvästi onneton. Mutta mitä olisin voinut sanoa? Tämä kaikki oli kyllä ihmeellistä, mutta samalla hyvin banaalia, miltei lapsellista; minusta tuntui kuin olisin lukenut hyvin sentimentaalista romaania... Helena-parka, romantiikan oikukas jumalatar oli hänelle ollut varsin julma.
"Ja siksi hän sanoi sinulle", lisäsi Helena, "että minä olen suudellut häntä veljeni takia. Ymmärrätkö nyt, että kiroan kiitollisuutta?"
Ja siksi konsuli Grahn sanoi, että Syväys oli hänelle kuin paha omatunto, ajattelin minä itsekseni. Mutta Helenalle vastasin:
"Helena hyvä. Hän sanoi niin vain minulle, vain jotakin sanoakseen, koska olin nenäkäs ja tunkeileva."
Helena ravisti epätoivoisesti kaunista, surullista päätänsä; hänen suuret silmänsä olivat kosteat ja miettiväiset.
Mutta sitten näytti kiihkeä tuska valtaavan hänet.
"Hyvä jumala! Ja nyt ovat kirjeet tuossa. Nyt olen ne löytänyt, kun kaikki on liian myöhäistä... Kuinka isä on voinut olla niin julma? Mutta sellainenhan hän oli. Aina hän pilkkasi kaikkea romantiikkaa ja nimitti nuorten rakkautta penikkataudiksi. Ystäväni, ystäväni!" Hän löi puristettuja nyrkkejään moneen kertaan toisiaan vasten. "Tottahan toki ymmärrät, että minun on vaikea olla... Etkö sano mitään, etkö osaa sanoa minulle mitään?"
Minä hain sanoja, etsin lauseita. Sydämeni oli yhtä ainoata myötätunnon värettä. Mutta miten olisinkaan voinut häntä auttaa? Antamalla nuo kirjeet Syväykselle?... Niin, muuta mahdollisuutta ei ollut. Mutta silloin romantiikan vaihemielinen jumalatar vastasi minun puolestani: kuului avaimen rapina lukossa, ovi kävi.
Arvasimme kumpainenkin, että tulija oli Syväys, molemmin jähmetyimme asentoihimme. Helena ei tehnyt mitään liikettä piilottaakseen kirjeitään, niin jännittynyt hän oli. Minä odotin, menisikö Syväys huoneeseensa.
Mutta hän tuli minun puolelleni, ja kun ei nähnyt minua kamarissani, kurkisti hän toimistoon.
Jokin salaperäinen lumous ikään kuin naulitsi minut paikalleni; henkeäni salpasi, ja ajatustoiminta lamautui. Syväys pysähtyi hämmästyneenä lattialle, huomaamatta edes tervehtää... Katsoin Helenaan. Hänen kasvonsa olivat kuultavan kalpeat. Ihanissa, tuijottavissa silmissä päilyi määrätön tuska ja ylimaallinen puhtaus kuin rukoilevan lapsen katseessa. Hän oli jonkinlaisen hurmion vallassa. Hänen kätensä liittyivät kuin rukoukseen, hän tuntui kohoavan istuimeltaan, mutta minä olin varma, että hän seuraavassa tuokiossa lysähtäisi lattialle... Nyt jos koskaan näin, että ihminen on Jumalan kuva.
Mikään harkinta ei tässä tilaisuudessa tullut kysymykseen, mutta jokin vaisto ilmaisi minulle, että läsnäoloni oli haitaksi ja määräsi toimintani. Vetäydyin niin hiljaa ja huomaamatta kuin voin omaan kamariini, menin sieltä eteiseen, otin päällystakkini kuumeisin käsin ja hiivin ulos.
Kävelin, kävelin, kävelin. Vastaantulijat kai ihmettelivät vauhtiani, mutta en välittänyt siitä, kiidin vain eteenpäin sydän pakahtumaisillaan. Tulin rantaan. Mutta huomasin, että olin tiellä, joka vei Helenan kotiin, hätkähdin ja käännyin pois... Jouduin hautuumaalle ja pysähdyin vihdoinkin; hiki oli kihonnut otsalleni.
Oli kevät; taivaalla oli kevään kajastus ja hautojen kuusissa kevään sykähdyttävä tuoksu. Näkyi päiviä; jossakin lirisi ouruvesi, mutta lätäköt olivat riitteessä.
Meri sopi näkymään siihen, missä seisoin; hämärän läpi se hohti harmahtavana, ikävänä... Suljin silmäni ja panin kädet kuumille kasvoilleni. Jossakin tuon harmaaläikkäisen jääulapan takana lainehti sinisiä, sinisiä aaltoja ja oli tenhoavia, värikylläisiä maita... Otto Stenö!
Otto Stenö, hänen henkilöllisyytensä muisto valoi minuun yhtäkkiä omituista voimaa, miltei hurmiomaista toimintahalua. Romantiikan ihmeellinen jumalatar, jota Otto niin korkeasti oli palvellut, lahjoitti nyt minullekin, masentuneelle, onnellisen päähänpiston.
Kiiruhdin kaupungille. Erikssonin kukkakauppa oli luonnollisesti suljettu, mutta minä kolkutin omistajan ovelle, ja iäkäs, kaljupäinen puutarhuri tuli itse avaamaan.
"Tarvitsen kukkia", huomautin.
"Liike on kiinni, herra, ja juoksupoika on kotonaan."
Huitaisin kädelläni.
"Älkää tehkö verukkeita! Minä ostan kaikki, kaikki kukat, mitä teillä nyt on kaupassanne. Mutta teidän pitää toimia nopeasti. Viipymättä on teidän toimitettava ne asuntooni, hankkikaa sitten kantajat mistä tahansa."
Puutarhuri katsoi minuun ällistyneenä, kumaraisena, suu auki. En jäänyt odottelemaan hänen kysymyksiään.
"Siis kaikki kukat, ymmärrättehän. Huomenna lähetätte laskun", sanoin lähtiessäni.
Näin hänen kumarruksensa, kuulin jotakin hänen siunailustaan ja kiitoksistaan, mutta seuraavassa tuokiossa olin kiitänyt yli kadun ja soitin kärsimättömänä tutun lääkärin ovikelloa.
"No, mikä sinun on? Sinähän puuskutat kuin veturi ja olet valkoinen kuin lumiukko", kysyi tohtori, astuessaan paitahihasillaan eteiseen.
"Samppanjaa, samppanjaa! Kirjoita joutuin samppanjaa"
"Herrainen aika! Älä nyt sentään noin hätäile. Mikä taivaan armopäivä sinulla tänään on?"
"Kirjoita, kirjoita, äläkä kysele. Minä selitän toisen kerran."
Sydämeni takoi kuin mieletön; veri soi kuumottavissa korvissani. En paljoa muista, kuinka selviydyin apteekista. Mutta kun olin saanut auki eteisen oven, kurkisti hymyä säteilevä Syväys huoneestaan.
"Tiesinhän, että tulet. Kukista sen tiesin", hän sanoi.
En vastannut. Helenan hattu ja takki olivat naulakossa; siitä näin, että hän vielä oli täällä, vaikka toverini oli vienyt hänet omalle puolelleen. Menin ruokasaliin, kiersin korkkiruuvin pullon suuhun, tempasin kolme lasia kaapista ja koputin juhlallisesti Syväyksen ovelle.
"Sisään!"
He istuivat sohvalla vieretysten tuoksuvien kukkien keskellä. He olivat jälleen lapsia. Romantiikan kaikkivaltias jumalatar oli lempein käsin pyyhkinyt heidän elämästään vuodet, heidän kasvoiltaan vuosien jäljet. En ikinä olisi uskonut, että Syväyksen ruskeat silmät voivat kimmeltää noin lapsellisina. Helena oli kuin värähtävä, hurmion kyllästämä laulu; hänen puhdasviivaiset huulensa hehkuivat niistä suuteloista, joita hän kaiken ikänsä oli kaivannut.
Ääntä en saanut. Käteni vapisivat, kun vedin pois paukahtavan korkin ja kaadoin laseihin kuohuvan rypälemehun. Ojensin kummallekin maljan. He nousivat seisomaan. Mutta minä en voinut muuta sanoa kuin:
"Vihdoinkin!"
Ja niin tyhjensimme lasit pohjaan saakka. Istuuduin... Katsahdin Helenaan, mutta silloin näin hänen silmissään suuria, kimaltavia vesihelmiä... En voinutkaan olla itseni herra, katseeni painui pöytää kohti.
Mutta Helena joutui taas tuon hurmiotilan valtaan, joka toisinaan hänet innoitti. Ennen kuin tiesinkään, hän oli kaulassani.
Hän puristi minua värisevin käsin, hän suuteli otsaani, silmiäni. Hän soperteli mielettömiä sanoja.
"Ystäväni, veljeni, rakas veljeni... Anteeksi, jos koskaan olen sinua loukannut."
Silloin tapahtui seikka, jota häpeän enemmän kuin mitään elämässäni. Jälkeenpäin olen lukenut kaiken pilkan, mitä sentimentaalisuudesta olen löytänyt; minä olen ruoskinut sillä itseäni nautinnoksi, joka on erämaan askeetille ominainen. Mutta sillä hetkellä minä, joka koskaan en ole saanut itkeä äitini helmassa, tunsin kukistamattoman nyyhkytyksen vapisuttavan hartioitani. Otsani painui väkisinkin käteni varaan. Minussa ei ollut mitään tuskaa, mutta tuo nyyhkytys, tuo kirottu, äänetön nyyhkytys ei tahtonut painua.
Syväys katseli minua arvatenkin ihmeissään. Minä en tosin nähnyt hänen ilmettään, mutta kuulin hänen neuvottoman äänensä ja tunsin hänen kätensä laskeutuvan olalleni.
"Mies... mies...! Entäs nyt?"
Silloin kohtalo armahti minua ja voimani palasivat. Hyppäsin pystyyn. Tiedän, että jälleen olin iloisen näköinen – ja minä olinkin iloinen. Täytin uudelleen lasit. Tyhjensin maljani pohjaan ja heitin sen kaikin voimin Syväyksen muuriin säpäleiksi.
"Hurraa, hurraa, hurraa!"
Kun tuli vappu, sai vähäinen, juorunhaluinen kaupunkimme uuden jutun ihmetelläkseen. Mutta miksi lisäisin enää ainuttakaan turhaa sanaa!