[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffWr-gR9-5ZM0Pn1qgRcoHxbebRxZGRc5NatvK4bPNPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1665,"Erakkojärveläiset","Hannikainen, Lauri",1889,1921,"1665-hannikainen-lauri-erakkojarvelaiset","1665__Hannikainen_Lauri__Erakkojärveläiset","Palanen saloelämää","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1918,null,29186,188212,false,56108,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Novels","\"Erakkojärveläiset: Palanen saloelämää\" by Lauri Hannikainen is a novel written in the early 20th century. The story captures the harshness and beauty of life in the Finnish wilderness, focusing on the experiences of two orphaned brothers, Paavo and Erkki. Their journey unfolds against a backdrop of struggle, longing for freedom, and the challenges of survival as they live under the stern rule of a tough household.  At the start of the narrative, we are introduced to the remote Kärppävaaran house, where the brothers are treated poorly by their foster parents. Despite their hard labor and bravery in hunting, they receive no kindness and often suffer brutal punishments. The opening scene establishes the somber atmosphere of their lives, illustrating the brothers' shared dreams of escaping into the freedom of the wilderness. The boys' longing for adventure leads them to decide to flee into the forest, setting the stage for a story of resilience and the quest for belonging in the vast, unforgiving landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Kuusamon jylhiin salomaisemiin sijoittuva kertomus seuraa orpopoikien, Paavon ja Erkin, elämää ankarassa Kärppävaaran talossa. Luonnonläheinen teos kuvaa poikien eräretkiä ja kaipuuta vapauteen ankarissa oloissa. Kerrontaa sävyttävät lukujen lomaan sijoitetut karhuaiheiset runot ja loitsut.","Lauri Hannikaisen 'Erakkojärveläiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1665. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERAKKOJÄRVELÄISET\n\nPalanen saloelämää\n\n\nKirj.\n\nLAURI HANNIKAINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1918.\n\n\n\n\n\n\nKERTOMUKSEEN LIITTYVÄT RUNOT JA RUNOKATKELMAT.\n\nTekijän omia:\n\nKarhunpoika.\nKuningaskontio.\nSyysyönä nuotiolla.\nSaunalaulu.\nSeinäsammal sen sanovi.\n\nKansan suusta tekijän muistiinkirjoittamia:\n\nVeren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä).\nKontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).\n\nPainetuista lähteistä:\n\nKontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta).\nAnna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta).\nVieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1,\n   katkelmia runoista 233 ja 238).\nTule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI).\nKannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä).\nElkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).\n\n\n\n\nI.\n\n\nSynkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven\ntakana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo,\nKuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen\nse tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän\nparhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää\nheikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä\nleimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.\n\nPirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa\nraukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi\npalaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.\n\nIsäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika\nlopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat\nkiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.\n\nSiinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo\nja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli\nkunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa\nmetsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan\nkerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa\ntarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat\njäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten\nherätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon\nisännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi,\nmelkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui,\nettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun\npojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin,\njättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat\nhe sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat\npäättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista \"kunnon ihmisiä\".\nHe joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he\naina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia,\nriistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän\nrangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä\npitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat\neivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan\n-- monien sukupolvien perintöä -- ja niin he taas livistivät metsiin,\nennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo\nkolmatta päivää teillä tietymättömillä.\n\n-- Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry\ntai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas\nviipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden\npirtissä. -- Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin\nkeskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.\n\n-- Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä\ntule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa\nemäntä.\n\n-- Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan\nuusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä,\njatkaa isäntä uhkaavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa.\nPoikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo\nlevolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä\nportailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi\npientä pojanhaamua.\n\nSieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo\nja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan\ntakan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat\ntulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä\nkahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin\nriekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen\nkohmettuneita jäseniään.\n\n-- Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly\nääni.\n\n-- Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. -- Ja keihästettiinpä sillä\nreissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle\nkelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi\nyltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut\ntulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja\nrupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin\nkävi kovaksi, kun eväs loppui. -- Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt\nvähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.\n\n-- Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.\n\nPojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi.\nHe ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja\nväsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen\nhuppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta\nuni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja\nniin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty\nantaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista,\njoista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa\nkummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja\nvielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat\nuneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät\nhereille.\n\n-- Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. -- Mitä siinä\nlaiskottelette?\n\nSusien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että\nantoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.\n\nPojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille\npääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä\nankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin\nylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen.\nSanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli\narmottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta\nhuutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän\nnurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa\ntyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti\nheidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli\nheille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä\nsuurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa\nhedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta\nei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään\nmurisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada\nniistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää\nhyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina\ntyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt\nentistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja\nihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla\nolo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta\nmetsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin\nlujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden\ntoiveille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle,\nnostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa\nniiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin,\ntuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta\ntarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta\nturhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei\nannettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.\n\n-- Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte\ntekin osanne! virkkoi isäntä.\n\nPoikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa\nistuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta\ntuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän\nsusistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja\nalakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain,\nmutta puoliääneen:\n\n-- Kukas ne sudet tappoi?\n\nSen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan\nseinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä\npojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat\nvain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.\n\nJonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina\nkiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan,\njonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus\nmielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti\nheidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin\nistuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten\nrahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka\nsavukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen.\nYön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja\nsamalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin\nuudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen\nja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät\ntahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista\ntervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen\nsilloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden\nläpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille\nseuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.\n\nKiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut\npoikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan\nraivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti\nne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen\nraivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli\nvoimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että\npoikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.\n\n-- Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.\n\n-- Tuntuu olevan, myönteli Erkki. -- Rohkenisitkos sinne _nyt_\npitemmälle retkelle lähteä?\n\n-- No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.\n\n-- Niinkö arvelet?\n\n-- Niinpähän vain.\n\n-- Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut,\nettä...\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen\nikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja\nJumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.\n\n-- Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä\nkärpän rauniosta.\n\n-- Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme,\njotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle\npiiskapalkalla?\n\n-- Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi\nPaavo.\n\n-- Ei minunkaan! huudahti Erkki. -- Eikä enää isäntä minun susiani\nrahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja\nnälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin\nKärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin\nporo, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!\n\n-- Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille\nkelkkoja tekemään!\n\n-- Joko tänä yönä lähdettäisiin?\n\n-- Niin tuumin.\n\n-- Mutta minne?\n\n-- Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa.\nKai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle... Mutta\nmuistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat _kodiksi!_ Meillä ei\nole kotia...\n\nHämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:\n\n-- Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä _on_ koti.\n\n-- Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa\nolisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja\nvanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi...\n\nHämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen\nräsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia...\n\nViimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:\n\n-- Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille\nkoti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei\nmeillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!\n\n-- No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme\nmatkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry\nkyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan\nsiitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei\nhetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan\nsaamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään\nhäiritsemättä.\n\nSaatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi\nvierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti\nnyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo\nensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi\nkirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta.\nHurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui\naivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut\nheille: Tulkaa... tulkaa... tulkaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nErämaa kutsui poikiaan!\n\n\n\n\nII.\n\n\nYön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten\nsyvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.\n\nPortaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira,\ntuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo\nhaukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden\nkumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt,\nse lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden\nheidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?\n\nPojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä\nsilittämään ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä\net pääse mukaan.\n\nSyvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan\nkoira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta\nkahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan,\nruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.\n\nSill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä\nruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti\nleivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu,\nvaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät\nsisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan\nreilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta\nhän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä\nsiinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta\nhänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti\nvarovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa\nnuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.\n\nPaavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen\nhuolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän.\nPuuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla\nsuoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana\nlumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen\nlaskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne\npäässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa\nhuomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.\n\n-- Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. -- Sinä seuraat meitä!\n\n-- Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on\ntalon koira eikä meidän, sanoi Paavo. -- Ikävä on niin uskollisesta\nystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!\n\nPojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat\nankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut\nymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi\nhäntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo\nviimein itsensä pakotetuksi -- niin kipeästi kuin se hänen sydäntään\nviilsikin -- sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten\nläksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin,\nkadoten pian pimeään ja pyryyn.\n\nPaavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää\nedelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena\npainellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin\nsanomattoman katkeralta.\n\n-- Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.\n\n-- Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan\ntämmöisessä pyryn myräkässä?\n\nSamassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida\nharvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven\nulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran\nkatsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille\nseudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta\nhämmästys levisi heidän kasvoilleen.\n\n-- Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.\n\n-- Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. -- Taitaa olla talo\ntulessa!\n\n-- Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. -- Voi kauhistusta!\nMeidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.\n\n-- Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.\n\n-- Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai\nseinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.\n\n-- Onpa voinut niin käydä.\n\n-- Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan?\narveli Erkki.\n\n-- Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja\n_kyllä_ se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä\nenää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.\n\n-- Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! -- Sääli! Mutta emmehän me\nsitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?\n\n-- Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian\nselittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä\npetäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne\npääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän\nulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa.\nHiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen\nkaameasti karkeloidessa ympärillä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon\nseutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli\nhuomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla\nsiellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten\npilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine\nmetsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.\n\nPojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.\n\n-- No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.\n\n-- Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!\n\n-- Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.\n\n-- Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.\n\n-- Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin\npahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!\n\n-- Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!\n\n-- Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?\n\n-- Susi!\n\n-- Susihan siellä!\n\nNopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja\nnousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee\nmutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He\njoutuvat jo jäljille.\n\n-- Pienipä on jäljistä päättäen!\n\n-- Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä\nollenkaan! virkkoi Paavo.\n\n-- Ahma?\n\n-- Ai, ahmahan se taitaa ollakin!\n\nPojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät,\nmutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia.\nAina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta\ntoiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti\nhuomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä\nlumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle\nvieläkin enemmän.\n\nYht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä\nkätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät\ntulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan\nalkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla.\nPaavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä\nliikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri\nlaukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta\nkauas hankeen.\n\n-- Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät\nhämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli\nnäkyviin oksien alta.\n\nMitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa\nsaaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli\nheillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä\nkaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä\nomallatunnolla sanoa mahdottomaksi.\n\n-- Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin\narkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.\n\nPojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä\nkiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin\npojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä\nateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon\ntuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä\nliikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he\neilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli\nse kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna\n\"petona\" heidän luonaan.\n\nSyödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa,\nmutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\nNiin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että\nLukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin \"tarpeellisen\" välimatkan\npäässä heistä.\n\nIllan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja\nseutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä\nvasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös\nlato.\n\n-- Lato! huudahti Paavo. -- Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se\nnäkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.\n\n-- Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.\n\nVeljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja\nistahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.\n\n-- No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet\nmeidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä\näänellä.\n\nKoira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli\nkuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira\nkäsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat\npalautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui\njälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.\n\nAnnettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat\nsyvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille\nrinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat\nsitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään,\nlämpöiseen komeroon.\n\nLukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä\nvartiaksi.\n\nHiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui\nlämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita\nja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja\nnousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää\nkohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut,\nhe joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain\npeittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin\nraivaamattomassa metsässä.\n\nIhanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat\npojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko\nheidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja\nJumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien\nne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan\navulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt\niloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.\n\nVähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä\nvilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan\nympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi\npoikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.\n\n-- Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.\n\n-- Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.\n\n-- Mitäpä taloista?\n\n-- Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!\n\nHiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä\nhyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta\ntietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon\nkauniilla rantatörmällä.\n\n-- No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.\n\n-- Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.\n\n-- Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa\nniin pennin silmääkään.\n\n-- Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne\nantaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan\nsanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi\nhyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen\npainua saloille sissielämätä oikein alkamaan.\n\nErkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi\nkuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen\nankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.\n\n-- Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. -- Hyvältäpä se tuntuisi\ntosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos\nsiinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.\n\nNiin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään\nliiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen\nlumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja\nelämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat\nrantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon\nvahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi\nkiinni.\n\nNostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin.\nSiellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään\nsyömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.\n\nPojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja\nripustivat ne takan reunalle kuivamaan.\n\n-- Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni\npöydästä.\n\nPojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät\npitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät\nsaaneet sanaa suustaan.\n\n-- Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.\n\n-- Ki... kiitos! sammalsi Erkki. -- Kyllä me sen tarpeessa olemme.\n\nArastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua\nryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon\nateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku\nErkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta,\nvaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.\n\nSyötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi\ntalon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia,\nkodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan\nhe eivät maininneet mitään.\n\nIsäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin\nkävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika.\nVäsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä\nja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän\nvuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin\ntyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.\n\nSaivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin\nja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana\njuuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja\nperässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki\nja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta\nlipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin\nSuininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen\nkohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien\nkohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana,\nvoimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan\nalempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime\nhetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka\njäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui,\ntörmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi\nmustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän\nkosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat\npäätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten\nkohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin\nsitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja\npäälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan,\nkun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta\nkiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan\nheitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon\ntupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa\nkahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään\nhän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut\nja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa\npelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen\nkuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut\npyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan\ntoista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin\nmentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan\nvedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään\njäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla\nnopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.\n\nTämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut\nrantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan\npuuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt\nsuin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla\npohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle\njuuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän\nkeskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä\nedestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli\npaikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin\nja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän\nkuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo\naivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt\ntapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui,\nantamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta\noli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan\npuuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti\nhäntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos\nlisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen\npyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen\npelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä\nviimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa\nhevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa.\nHetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan.\nSilloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen\ntoista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun\nkärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin\nse äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän\nkun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa\nse tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi\nsilmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen\nohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun,\nsieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.\n\nHän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä\nseisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut\nkuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia\njäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen\nja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven\nsuojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan\npohjaan.\n\nMolemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle.\nErkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin\nkoskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää\nhuomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.\n\nRannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet,\nja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä\nheittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen\ntukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.\n\nJopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan,\nsidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi\nkiinteästi kiven äärellä.\n\nRannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen\ntäytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä\nkatkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten\ntoivottiin.\n\nPian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski\npainoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä\ntahtonut tulla mitään.\n\nMutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi\nsiihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä\nlentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen\npelastajineen kuivalle maalle.\n\nToinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli\ntapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja\nneuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin\ntoista hartioista sanoen:\n\n-- Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet\nihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka\nmenettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä\nmaassa tarvitaan!\n\nPojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät\ntehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.\n\n-- Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako\nvain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.\n\n-- Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi!\nSääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä\npulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut,\nja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.\n\nHe läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen\ntienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.\n\nJäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli\nkylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi\nlähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki\nistahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen\nohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt\nverrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan.\nViimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten\nperässä.\n\nNoustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen\nraviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne\nmatkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät\nloukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa\nmyöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas\nrakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.\n\n-- Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.\n\nJa poikiin päin kääntyen hän jatkoi:\n\n-- Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä\nsaavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen\novea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat\nsäikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne,\nLukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa\ntaivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään\npieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui\nkiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin.\nLapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän\nnyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti,\narvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota\nen koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin\nylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi\nraivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden\nsiihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin\npulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia\nsilloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin\npysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin\nonnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin\nPaavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että\nolette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin!\nSe näkyy olevan miehiä myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa\ntapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä\ntulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki\nkatselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee\nja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty\ntakkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin,\nkuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa\nsaatetaan talliin.\n\nKylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä\nkuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa\nperään.\n\nIsäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi\nseteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:\n\n-- Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte\nmiehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.\n\nHämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään\nniitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta\ntehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?\n\n-- Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä\nhymyillen.\n\nUjostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja\nkätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.\n\nSilloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken\npelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin\nsekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja\nvirkkaa väräjävällä äänellä:\n\n-- Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä\nkädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä\nmaailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni\nmenisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!\n\nKääntyen Paavoon päin hän jatkaa:\n\n-- Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen\nsinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen\nolisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon\nsanottu myös sinulle.\n\nLiikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta,\ntietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä\nlupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.\n\n-- Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili\nisäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa\nkylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.\n\nEi tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet\npirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan\nlöylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.\n\nToisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi\nhetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen\nkoskessa kylpeneille \"roppia\" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä\nja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen,\nkivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä\npäivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä,\njosta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he\ntekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas\nkiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he\nniiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista\npalkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille\nyhden rihlapyssyistään.\n\nPojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja\nsen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti\npäättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein\nvelvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon\nja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken\nkokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen\nalkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille\nsaloille, jonne veri tuntui vetävän.\n\nNämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet\ntoteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän\nonnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus\nkoko heidän vastaiseen kohtaloonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki\ntuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo\nporisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo\nmies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:\n\n-- Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi\npoikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja,\njotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille\ntietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten\nkeskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.\n\nPaavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan\nkuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin,\nhuomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus\nvaltasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja\nlausuen jurosti:\n\n-- Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon\nheti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa\nemme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.\n\n-- Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää\nKärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen\nsaunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs\nsiihen sanotte?\n\nSuuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.\n\n-- Se on valetta!, hän tanskasi. -- Isännän julmuus ja hänen\nruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään\nsuojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen\nkuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme.\nEhjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme\ntulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista\nkipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja\nmitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin,\nkun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut,\nseurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen\nhuomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa.\nEmme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut\nlöytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin\npyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!\n\nPoliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:\n\n-- Milläs sen todistatte?\n\n-- Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!\n\n-- Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi\npilkallisesti.\n\nTämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia\nkohti ja sähähti:\n\n-- Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä\nmoisista rikoksista!\n\n-- Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise,\nveliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se\nsyyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.\n\nPojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo\nsiitä, että _heitä_ voitiin syyttää moisista konnuuksista.\n\n-- Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.\n\n-- Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. -- Minä\nluotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan\nKärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa\nse hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.\n\n-- Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on\nankara rikos.\n\n-- Vangita! huudahtivat veljekset. -- Vangita meidät!\n\nPojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman\nmustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja\nkokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet\naavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten\nyht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka\njälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän\nkuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.\n\nHetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:\n\n-- Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita\ntodistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne!\nMeillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin\nette kykene meitä vangitsemaan.\n\nSamassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia\nkalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja\nsisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin\napulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.\n\n-- Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.\n\nNyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli\nnyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:\n\n-- Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan\non rangaistuksesi oleva!\n\nAntin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei\npoliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää\nluonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen\nsivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn\npäälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna\nhänen olla vaan siinä uskossa!\n\nIlkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne\npoikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen.\nVakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän\nitkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja\nAntti murahteli itsekseen oven suussa.\n\nPihalla helähtivät aisakellot. -- Sinne nyt menivät kunnon pojat,\njoissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.\n\nKellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen,\nluodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat\njo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit\ntoisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka\nalakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMurheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt\nvankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä\ntietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien\nsyytöksien nojalla.\n\nTie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä,\npistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen\njylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat\ntaivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja\nPyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien\nvapaudenkaipuun aivan huippuunsa.\n\nOi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman\nalhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi\nmikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa\npilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka\nvastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille\nnoustessaan.\n\nTällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he\nniitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti\nväräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa\nvapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.\n\nPääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan\nhuimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa\nse, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin\nKärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän\nsen on menettänyt!\n\nMasentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa\nheidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen\nvanginvartian talossa.\n\nSiihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät\nvangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta\njäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta\nenää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa\nvavahtelua.\n\nIltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista\ntoinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö\nmistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään\nantoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen\noikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi.\nMutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään\nnäkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota\nulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.\n\nSaapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia\nlevottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat\nraukeaan lepoon.\n\nKauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä\nheräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät\nvoineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa\nsekä heikkoa äännähtelyä:\n\n-- Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.\n\n-- Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.\n\n-- Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika\nhelposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki,\njottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko\nteillä vielä käsiraudat päällä?\n\n-- Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.\n\nPojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti\nläikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.\n\nNopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä\njohdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli\nhevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa,\npyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.\n\n-- Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi\nunohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi.\nTuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me\nsyyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet,\nvaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut\nkiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei\nmikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.\n\n-- Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.\n\n-- Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle,\njotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin,\nja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki\nsivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä\nsuuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.\n\nHirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin\nkarkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän\nkiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta\nrahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen\nsivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan\npyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.\n\nRauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja\nkohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet\nlöytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti\nkatkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja\nheidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen\nlaulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta\nonnen maasta.\n\nIllan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven\ntaakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä\nkäsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen\naamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.\n\nNyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen\nhavuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan\nlevolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä,\njonkun matkan päästä.\n\nPojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti\näänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.\n\nSamassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.\n\n-- Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.\n\nKoira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin,\nhaukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja\njäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista\nisännistään.\n\nPoikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi\ntäysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina,\npuhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa,\njohon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut\nikipäiviksi menettäneensä.\n\nLukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona\noli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään,\nlöytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat\nnousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas\nyht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin\nse heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta\ntuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti\npysyi niillä, saapuen vihdoin perille.\n\nPojat kaivoivat eväslaukustaan -- jonka Antti oli hyvin varustanut\n-- palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja\npainuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen\nhauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.\n\nHurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään,\nvapaassa erämaassa, jossa vain\n\n    \"kuuset ollah kuulemassa,\n    kuutamoinen katsomassa\".\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat\nhavuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain\nperäpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus.\nEi niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten\nkäydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.\n\n-- Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi\niloisesti Erkki.\n\n-- No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. -- Mutta kuules\nmikä tuolla raksuttaa...\n\nPojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi\nerämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja\npäättyi pitkään suhinaan.\n\n-- Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. -- Vuotahan, kun minä käyn\nsen kumauttamassa.\n\nPaavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni\nkaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.\n\nErkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi\naskelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin\nkivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.\n\nPaavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan\nhöristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä\nirti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.\n\nJo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi\nheikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri\nkaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.\n\nPian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin\nvartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä\nliioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko\nKuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman\navaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin\nkulkunsa ohjaisivat.\n\nHe hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa\nja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle.\nSieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti\nympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran\ntunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero,\njalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan\näärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana\njuovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä\nKivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset\nvaltakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.\n\n-- Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki\nriemastuneena.\n\nPaavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta\nnäystä.\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:\n\n-- No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme\nohjaamme?\n\n-- Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne\ntahansa, kunhan ei vaan länteen.\n\n-- No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot.\nEiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne\nmeille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.\n\nSe tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän\nrajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas\nja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.\n\nParin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät\nkoskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo\nkiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja\npilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja\nmaassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua\nlävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle,\nhuomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.\n\nSiihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua\ntarkastelemaan.\n\n-- Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.\n\n-- Niin minunkin! yhtyi Erkki.\n\n-- Eiköhän jäädäkin sitten tähän?\n\n-- Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään,\nniin mikäs meitä estää muuttamasta.\n\nPojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen\nalla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen\ntilapäistä erämiehen majaa, n.s. \"kämppää\", ensi asunnokseen.\nHeillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta\nkun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi\nkolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla\nja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen\nsivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä\npoltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista\nlämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni.\nMitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää\nollutkaan.\n\nEväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla\nkuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla\nkankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa,\nsaaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten\nkämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin\nkosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se\nkehutun vaihtelevaa ollutkaan.\n\nMutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän\nelonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien\navulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät\npohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten.\nKun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin,\npetäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea,\nsuolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat\nkävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun\ntätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää\nmatkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut\nvähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.\n\nKun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä\npitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä\nsataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä\nsyvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton\nhuomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.\n\nEipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa\neksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen\nympäristöt ja koko sen luonto.\n\nPojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi\nnykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin\nkalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin\nkämpässään tarinoita kertoilivat.\n\n-- Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen\nmaailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo\nläheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.\n\n-- En liioin minä! yhtyi Erkki. -- Tällaista olen aina ikävöinyt.\nSuininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä\nolla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman\nhumusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja\nvapaina erämaan pojat.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJuhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta\nihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se\npäivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja\npäivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa,\nlakkapäisten petäjäin latvoista.\n\nOli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä\nrauha vallitsi koko erämaassa.\n\nPojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät\nruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon\nrintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä\nolivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle\nja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse\nrantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.\n\nTultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten,\ntiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen,\nsuoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin\nsylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli\npuitten ja ruohikon peitossa.\n\n-- Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.\n\n-- Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se\nlevenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten\nalitse.\n\n-- Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?\nJospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!\n\nPojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että\nsiitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni\ntosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui\neteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta\nlaitaan.\n\nSen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa\npojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan\ntapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.\n\n-- Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. -- Eikös tuossa näy\nojansijasiakin?\n\n-- Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä\non ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?\n\nKierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo\nkasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he\npysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.\n\nTiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat\nrakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista\nhirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto\noli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten\nnäytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.\n\n-- Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa\ntehnyt! virkkoi Paavo.\n\n-- Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. -- Pellon ja polun\nvesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta\nollut.\n\n-- Siltä se näyttää.\n\n-- Kurkistetaanpas sisälle.\n\nPojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla\npuusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa\nkauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa\nvalossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen\npääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine\nihmisluineen.\n\nSäikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle\ntuumimaan.\n\nMikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja\nyksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta\najatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan\nrauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa\nnukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut,\nja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät\npojat.\n\n-- Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. -- Pirtti olisi meille tarpeen ja\nasunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän\nsinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.\n\n-- Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:\n\n-- Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle\nkunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se\nperintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?\n\nKaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta\nolivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia\nmielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he\nnytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti\npirttiin.\n\nVainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa\nhurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja\nlaskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan.\nPeitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä\npitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä,\nlukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari\nvarhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta\nlöytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän\nhuomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä\nlouhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.\n\n-- Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille.\nPuhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja\naitankin! virkkoi Paavo.\n\n-- Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki\nilosta väräjävällä äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelottuaan sitten kämpälleen -- sinne ei ollutkaan kuin satakunta\nsyltä -- he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.\n\nSitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan.\nOvenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni,\npitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja\nperäseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta\nnurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset\nkeitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko\npeltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä\ntinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun\ntaas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan\nmädäntynyttä ja homehtunutta.\n\nPeränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean\njumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja\npyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli\nuseitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he\nkuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä\ntunteneet kirjaintakaan.\n\n-- Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.\n\n-- Sehän se kai onkin.\n\n-- Täällä on siis asunut ryssä.\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Ja hurskas mies.\n\n-- Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on\nollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi\nPaavo.\n\n-- Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni\njuolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan\nelelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet,\nkuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli\nrovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän\nsanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä\npuhuttavan?\n\n-- Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä,\nkertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.\n\n-- Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.\n\n-- Niin.\n\n-- Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot\nolivat joitakin lahkolaisia, \"vanhauskolaisia\", kuten hän sanoi,\njotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet\nturvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä\nja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon\ntapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon\nTavajärvellä käydessään.]\n\n-- Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen\nhurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja\nvoinut löytää. Se ainakin on varma asia se!\n\n-- Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin\noli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan.\n-- Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille\njälkeentuleville \"erakoille\" on jättänyt. -- Mutta annetaankos me\nkuvien olla seinällä?\n\n-- Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna,\nvaikk'emme samaa uskoa olekaan.\n\n-- Niinpä minunkin mielestäni.\n\n-- Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee,\nmutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla.\nJa ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.\n\nHetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat\nkainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi.\nEnsi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella\nseinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut\ntervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan,\naikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi\njauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan\nkosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan\nlöytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta,\nmutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.\n\nPerinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian\nasuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.\n\nIllan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät\nsaunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa\nistuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä,\nvieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden\nihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.\n\nErämaan pojillakin oli nyt koti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSuuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla\nkotitanterillaan _Erakkojärven_ rannalla -- sen nimen he\nerakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen\nhe korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla\ntuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he\nraivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien\nvieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät\npäästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken\nvähitellen tulevan oivaan kuntoon.\n\nMuuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään\nsietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä,\nvieläpä heikontaakin heitä.\n\n-- Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä\nnyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat\nampumatarpeemmekin jo vähissä.\n\n-- Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät?\nKuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin\nnapata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.\n\n-- Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos\nhakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on\nitsestään selvää, se.\n\n-- No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän\nlöytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.\n\n-- Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun\nlähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä\ntiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme\njollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä\npalaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.\n\n-- Selvä on! Lähdetäänkö heti?\n\n-- Lähdetäänpä vain!\n\nNiin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan\njärven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä\npensaikkoon huolellisesti.\n\nPaavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä\niskien kirveellä pilkkoja puihin.\n\nMahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen,\njoita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen\njärvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi\ntietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä\nvälissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä\ntuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina\nlöytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden\nsillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.\n\nNäin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen\nkansan elelypaikkoja.\n\n-- Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka\npuolisen päivää olemme astuneet, -- ei niin polun pahaistakaan,\nvirkkoi Paavo.\n\n-- Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme\nvieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.\n\n-- Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain\nnäy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.\n\n-- Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän\njärvessämme!\n\n-- Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä,\nmiten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti\nläksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi\nkaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.\n\nJälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka\npoikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan\nhe eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä\nkatkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat\nlöivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan\ntarkasti muistiinsa.\n\n-- No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.\n\n-- Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy\nValkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon\nnousun maita kohti, jatkoi Paavo.\n\n-- Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?\n\n-- Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta\nastellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään\nlöydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän\ntällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin\nihmisasunnoille päättynee.\n\nKeventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka\njo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia\nyllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä.\nMutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin,\nvaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana.\nYhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella\npysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle\nhietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden\nvälkähtelyä puitten välistä.\n\n-- Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on\nsiellä kyläkin! virkkoi Paavo.\n\nKiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan\nkattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri\nnuottatalas ja pari venettäkin.\n\n-- Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.\n\n-- Siltä näyttää! myönsi Paavo.\n\nMutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka\nnäkivät kalasaunaksi.\n\n-- Hohhoh! huokasi Paavo. -- Me läksimme sittenkin tietä väärään\nsuuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen.\nTällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan\nuseimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä,\nmutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.\n\n-- Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.\n\n-- No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä\nmiehinä?\n\nTyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta.\nSilloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta\nsuolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen\nsiellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä\nkatselemassa.\n\nPaavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen\nvihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven\nympärillä.\n\n-- Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika,\nvirkkoi Paavo.\n\n-- Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan\niskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole\nkevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.\n\nHetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä\nnuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä,\nkiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat\ntarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan\nilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan\nlavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.\n\nHe eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat\nyht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.\n\nPojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan...\n\nSieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.\n\n-- Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin\njätimme pyssyt kotiin!\n\nAsestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun\nkuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti\ntiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta\ntoiselle.\n\n-- Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.\n\n-- En minäkään!\n\n-- Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?\n\n-- Mikähän lie.\n\nSeipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.\n\n-- Eihän täällä ole mitään!\n\n-- Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.\n\n-- Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen\npensaikkoon.\n\nSiihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.\n\n-- Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.\n\nErkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään...\n\nSiinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä\nsuojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja\nkyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.\n\n-- Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa!\nvirkkoi Erkki. -- Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut\nkunnialliset peijaat!\n\n-- Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei\nmeiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!\n\n-- Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!\n\n-- Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!\n\nNäin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta\npäättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen\nmerkkiäkään saattanut havaita.\n\nMesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan\nseinälle kuivamaan.\n\nPidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan\nkuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin\njälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu -- sekin erakon perintöä\n-- kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen\nvietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita\nkertoillen.\n\n-- Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin,\ntoiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas\narkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.\n\n-- Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on\nkontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.\n\n-- Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion\nhiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä\nlauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa\nsuhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.\n\n-- Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.\n\n-- Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja\nuudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun\nkonsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä,\nmuistanenko sitä enää ihan tarkalleen.\n\nAlakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun\nkarhunpojasta:\n\n    Hämärtyi jo syksyilta,\n    aurinkoinen verkallensa\n    painui harmaan salon taa.\n    Kellastunut syksyn korpi\n    sumuvaippaan loistehensa\n    peittää, luonto nukahtaa.\n    Tuuli iltalaulullaan\n    uinumaan saa kaiken maan.\n\n    Niin nyt nukkuu vuoret, metsät,\n    hiiskaust' ei kuulla saata...\n    yksin metsäpolkuaan\n    pieni sairas karhunpoika\n    samoaapi salomaata\n    allapäin ja aatteissaan,\n    tuumii viimein: \"Uuvuttaa,\n    parast' on kai istahtaa.\"\n\n    Huokaa siinä kaihoellen:\n    \"Miksihän jo loppui kesä?\n    mua alkaa pelottaa,\n    pimenee ja tulee kylmä,\n    missähän lie emon pesä?\n    siell' ois hyvä nukahtaa;\n    sinne kun vain päästä vois,\n    sielt' en koskaan lähtis pois.\n\n    Kevääst' asti yksikseni\n    olen saanut maita juosta.\n    Oli kaunis aamuhetki,\n    kun me, veikot, emo, siskot\n    söimme karpaloita suosta;\n    siitä alkoi kurja retki,\n    koira meihin hyökkäs, haukkui --\n    tulta iski, metsä paukkui.\n\n    Muut ne kaikki läksi karkuun,\n    minä tunsin kipeätä,\n    siihen paikoilleni jäin,\n    pääsin vaivoin toisten perään,\n    kova oli mulla hätä,\n    rakki riehui edessäin...\n    silloin emo tulla loikki\n    puri rakin niskat poikki.\n\n    Lopen väsyneenä viimein\n    pääsin sitten toisten luoksi,\n    piilohon jäin nukkumaan;\n    toiset lähti maailmalle,\n    emonikin poijes juoksi,\n    sanoi kyllä katsomaan\n    viikon päästä tulevansa...\n    hänet varmaan peri ansa.\n\n    Nyt oon yksin maailmassa,\n    laitan pienen oman pesän\n    alle sammalmättähän,\n    siellä nukun pitkän talven\n    odotellen tuloo kesän\n    onnellisen, lämpimän,\n    jolloin taas saan juosta noita\n    pohjan kankahia, soita.\"\n\n    Valkeneepi syksyaamu,\n    herää koko luomakunta,\n    idän taivas ruskoansa\n    valaa yli korpimaiden...\n    Karhunpoika vetää unta\n    pehmoisella vuoteellansa,\n    hymysuin ja kyyryllänsä\n    mieluisissa mietteissänsä.\n\n    Painuu päivä, painuu toinen,\n    yhä nukkuu karhuparka;\n    niin on uni makeaa,\n    ettei herää siitä koskaan...\n    Kestänyt ei sydän arka\n    pahaa tätä maailmaa.\n    Nyt on sillä rauha syvä,\n    kesä ikuinen ja hyvä!\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:\n\n-- Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta\ntäällä salolla kuin siellä häitten remakassa.\n\n-- Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri\nsellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut\nsalojen kuninkaaksi.\n\n-- Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi\nkellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan\nlaulamaan?\n\n-- En.\n\n-- \"Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli -- tantti!\"\nniin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. -- Kun me sitten\nmyöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti\nmeiltä muilta miehiltä: \"Olettekos kuulleet laulua _oikeasta_\nkontiosta, oikein _kuningaskontiosta_?\" Ja sitten hän harvaksensa\nveteli tähän tapaan:\n\n    Nouse kontio kolosta,\n    metsän mälvi mättähästä!\n\n    Nousi kontio kolosta,\n    metsän mälvi mättähästä,\n    ei oo vankka varreltansa,\n    eikä kooltansa komia,\n    mutta on sisulta suuri,\n    vankka mielenmittelyltä,\n    iski miehet mantereesen,\n    tärskähytti tantereesen,\n    kaikki kellisti ketohon,\n    suisti suohon suuta myöten.\n    Tuli kimposi ki'asta,\n    säkenöitsi sieramista,\n    kyinä kyntyset kyhisi,\n    kämmenpäiset käärmehinä,\n    kun hän nousi notkeana,\n    kimposihe, kierähtihe\n    keskestä tulisen tuiskun,\n    kapsahtihe katsomahan\n    kuin ol' kaikki kaadettuina,\n    maahan paiskattu pakanat.\n    Läksi voittaja väkevä\n    kostomiellä korskealla,\n    vaikk' ol' keihäs kylkiluissa,\n    kirves rinnassa kirottu,\n    mäet mäikyi männessänsä,\n    vaarat vaskiset vapisi...\n    Kun hän kerran karjahutti,\n    kävyt kuusesta karisi,\n    petäjistä pyörähteli,\n    kun hän kahta kämmentänsä\n    vavahutti vastatusten,\n    kelohongat keikahteli,\n    korpi kaukoa kajasi.\n    Vielä viikon vimmoissansa\n    samosi sata saloa,\n    kaatoi karjat männessänsä,\n    tuhoi peuroja tuhannen...\n    vaipuu viimein vaaksallensa,\n    laelle lakean vaaran,\n    korven kolkkohon sylihin,\n    kun oi' suonet suohon juossut,\n    veret viitahan valunut.\n    Siihen kuolevi kuningas,\n    vaipuu valtia salojen,\n    voiton tieto tunnossansa.\n\n-- Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin\nse kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.\n\n-- Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä\nsanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi\nErkki.\n\n-- No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan?\nkysyi Paavo.\n\n-- Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?\n\n-- Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän\nkeihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin\nkauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän\nsiihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä\nheittänyt!\n\n-- Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.\n\nSiihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli\ntäynnä metsäelämää ja sen hurmausta.\n\nPunaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen\nvarjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset\nlaulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat\nunen päästä kiinni.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen,\njatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä\nkymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui\npienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella\nrinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen,\ntiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen.\nTaustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen,\nmuodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.\n\nTie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta\nnäkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen\nsaapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen\nvanhuksen valkeassa kauhtanassaan.\n\n-- Terveh vierahille!\n\n-- Terve sinulle! vastasivat pojat. -- Mikäs on tämä kylä?\n\n-- Käpäli.\n\n-- On kai kylässä kauppamies?\n\n-- On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?\n\n-- Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.\n\n-- Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla\ntäältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On\nsitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku\nkauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.\n\n-- No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä\noikeaan mieheenkin osuttu!\n\nSaavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös\nläheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli\nvalkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset,\npirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon\nalla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan.\nUkko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä\nportaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä\nvastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen\nystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun\nja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset\nalkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen\nlisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä\nmuuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen\nSuininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä\nvielä edes neljättä osaa.\n\nAsiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin,\nmutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä\nVienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.\n\nHeidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa\nneljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin\nkalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää\npöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon\nsaapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman\nkuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana,\nkun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet,\nmutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman\ntapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan\nkertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta\nhuolimatta mitä tuoreimpia uutisia.\n\nPojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä.\nHeitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.\n\n-- Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka\nherttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä,\nkuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee\nvieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten,\nheidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko\nRotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.\n\n-- Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita\nja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.\n\n-- Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat,\nmyönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka\nparhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.\n\nPojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli\nkaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi\nveljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta,\nsekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja\nvanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa,\nmuistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla\nharvinaista.\n\n-- Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa\nihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja\nmuuttuvat -- miksikä muuttuvatkaan!\n\n-- Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle\nja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin\ntemmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he\nitse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa.\nMutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään\nkilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena\nkyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen\nkeränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat\nvoittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan\nvoimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen\nvannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen\nnotkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen\ntuntui mahdottomalta ajatellakin.\n\nLoistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko\nkylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille.\nVarsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä\ntarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja\nsenaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.\n\nIhmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.\n\n-- Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja\nsaisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon\nkeltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan\ntytär, virkkoi Erkki.\n\n-- Kaunis on, myönsi Paavo. -- Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on\nRotosen tytär Iro.\n\n-- Rotosen tytär.\n\n-- Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä\npuheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä.\nTaisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.\n\nPaavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei\nsaanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli\nkisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten\nnotkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten\nkirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta,\nparin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli\njoukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen\nystävällisesti: \"Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!\"\n\nMistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain,\nettä nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien\nkanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa\nelämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä\nmolemmista syistä.\n\n-- Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.\n\n-- Varmasti, jos vain eletään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään,\njonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.\n\n-- Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä\nasuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.\n\n-- Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui\nErkki.\n\n-- Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on\ntällaiset naapurit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla\nriensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat\nselässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan.\nNiinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma\npilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa\nsitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.\n\n-- Kuulehan! virkkoi Paavo. -- Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni\nmonenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan,\njokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien\nvieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi\ntultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä\nahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta\nerämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa\nomaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee\npikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan\nja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan\ntaistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen\nlävitse...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa\nastellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan.\nKankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi\nlahorastas öisiä kaihojaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi.\nSitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä\nlaajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he\npohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä\nnäätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko\npohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille\njo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu.\nTunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset\nErakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan\ntiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet,\nvaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut\nhalua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa\ntiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten:\nTuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen\nenempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja\nkunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.\n\nKerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta\nheidän eteensä joku nimismiehen tapainen -- vaikka he tavallisesti\nkoettivatkin sellaisia kohtauksia välttää -- ja rupesi nyt heiltä\npassia tiukkaamaan.\n\nVastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:\n\n-- Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä\nsiinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?\n\nMutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen\npoliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja\nvoimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin\ntuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa\nolivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-,\nilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan\nnäistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti\nheidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa\nkätköön.\n\nHe nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää\nkotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä\nmaailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen\nvillitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa\nolevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen\npiilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi,\nja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan.\nHeillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni\nKäpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman\nmerkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta\najokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän\npäävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin\npitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset\nitse kerinneet olla mukana.\n\nTästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas\nystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään\ntaas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja\nukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta\nylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin\nuskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä.\nTuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi\nkuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat\npojat itselleen, ja vielä _sellaiset_ pojat! Eikä ukko pitänyt\nsitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle\nilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli\nsiihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat\nkuitenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita\nvieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina\nmuodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan\njumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä\nhuolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin\nsynnynnäiset Käpälin pojat.\n\nAina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat\nRotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä\ntäyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli\nkertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja\nkaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa\nsilloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta\nlapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä,\nprenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle,\nnauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat\naikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä\nvielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki\nsaisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat\nmitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet\nneitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten\nantamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat\narkuissaan.\n\nErakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan\ntulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt,\nerikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa\nhuomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään\nvastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä\nystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen\nolivat kohdelleet.\n\nKun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: \"Erakkojärven brihat\ntullah!\" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan\nkantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat\njuhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin\njo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin\npystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo\nkisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo\nkauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten\nvalinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin\nparhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä\noli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin\noli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana.\nEhkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi\nja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin\nkuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei\nnäyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.\n\nErkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen\nIronkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä\niskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar.\nJa juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi\nkoko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito\nerämaansissin juroudella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden\nhiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan\nheikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita.\nKoko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen\nkiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla,\nkylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä,\nniin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään\nihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään\ntienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen\ntunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa\ntahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa\npiilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät\nkaivanneet, ikävöineet mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan\nrauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran\nKoutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä\nmailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.\n\nOli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki\nparhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle,\nyöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan\nlähikuuseen.\n\n-- Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja\npaukautti linnun maahan.\n\nLukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras\nkoira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset\nsaivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin\npäässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi\näkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.\n\n-- Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.\n\n-- Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.\n\n-- Minun riistamaillani!\n\n-- Ei sinun, vaan omillamme!\n\n-- Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.\n\n-- Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea\nmyöten! kimmahutti Erkki.\n\n-- Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa\nPääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin\nkynnysten keisari!\n\n-- Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään,\nukkoa tarkemmin nähdäkseen.\n\n-- Niinpä vain!\n\n-- Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut\nnyt! virkkoi Paavo.\n\n-- Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.\n\n-- Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven\nmiesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme\nvaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme,\nsen pidämme.\n\n-- Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. -- Näenkö nyt\nedessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista\nretkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin\nmaailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt\nnuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan\npääsevän.\n\n-- Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.\n\nSiinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa\nsolui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.\n\n-- No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä\nviimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle\nällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.\n\n-- Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli\nukko. -- Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen\nropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.\n\n-- Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä\npikku poikia, lausui Erkki.\n\n-- Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan,\njoka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana\nmetsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.\n\n-- Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun\nasti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen\nsaatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka\nsiinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä\nsiitä suuresta Lapin retkestä juttelin.\n\n-- Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja\nmuistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.\n\n-- Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta,\nkeihäskyIkisestä?\n\n-- Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet\nkerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua\nmuisteltu.\n\nNiin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi\nläheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven\nmiesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut\nennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman\nelämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä\nsitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat\nomituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden\nrintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.\n\n-- Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka\nolinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.\n\n-- Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.\n\n-- Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei\nminulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat,\nrisumajat ja nuotioitten kupeet.\n\nErkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo\nlausui:\n\n-- Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt,\nkun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi\nsopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo\nsaada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin\nsamoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi\niltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.\n\n-- Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne,\ntahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse\nei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä\ntaas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen,\nvoimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana\nkimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi,\nnukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi\nkangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään\nvaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet\nselittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan\nyöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset\nkultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan\nlaulun:\n\n    Jylhänä ja ääneti\n         jo nukkuu suuri öinen salo,\n    yllä aavan ikikorven\n         kaartuu syksytaivaan palo...\n    pyhää rauhaa huokuen\n         kun uinuu koko erämaa,\n    ihanaa on metsämiehen\n         nuotiolla nukahtaa!\n\n    Hongassa kun räiskää tuli,\n         heittäin kipunoita yöhön,\n    outo onni rinnan täyttää,\n         katse kohoo tähtivyöhön,\n    huoli, murhe, mainen melske\n         haipuu kauas unholaan,\n    onnellisna erämiesi\n         nukkuu syliin salomaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset\nvieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska\nnähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa\nsaavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.\n\n-- No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän\ntyytyväisenä. -- Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka\nKiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja\nkolut kopeloinut.\n\nPaavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus.\nKenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä\nsuomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana\ntoverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.\n\nSamana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät\npiipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen\npitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:\n\n-- Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan\ntässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin\nminun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada\nteidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni,\nniin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn\nvaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.\n\n-- No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.\n\n-- Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema\nminua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni\nyksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni,\nkarhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan\nmajaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu\nkuin Jumala.\n\nVakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia!\nSemmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan\najatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä\nerämaan henki.\n\n-- Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin\nPaavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen\nymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin\npuolestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille\nmetsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet\nkokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa\nsuurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka\npäivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he\noppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät\nnyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.\n\nPäivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat\nhänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli\naltis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista\nmukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta\nnotkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden\najossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta\nharkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei\nkoskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona.\nHän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti\nkeihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan\nläksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän\ntuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran\nankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.\n\nPaavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät\noikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten\nkevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he\npuolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään.\nKontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa,\netteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet\nvainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät.\nVihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut\nmyöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa\nlähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:\n\n-- Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!\n\nVeljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja\nsiellä upottavan keihäänsä hankeen... Ei mitään!\n\nIlves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo\nja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan\nukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti\nkeihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan\niskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.\n\nTulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon\nhievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin.\nKontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta\npysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden\ntuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja\nLiekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni.\nSilloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti\nhänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen\njalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden\nliikkumattomaksi.\n\n-- Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko.\n-- Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein\nsilmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!\n\nTalven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan\nilveksen ajo.\n\nUkko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja,\nkun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään\nkatsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää\nhe jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin\nraivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli\nportailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin\nhän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän\njään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän\nviiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa\ntulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat\njäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä\nvaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään\nolisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.\n\nIlves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja\nvaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan\nmelkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja\nvaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien\nhaukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.\n\nJylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi\nhaukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin\nmiesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla\nroiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä\nniin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt\naavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara\nkamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut\ntulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko,\nja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen\npiti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti\nuhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli\nvaruillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.\n\nPaavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään,\nmolemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.\n\n-- Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen\nrepeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön\nIlves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin\nsiinä puuhatessaan.\n\nNopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä\nei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka\nsiinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen\nharteilleen -- lämmittihän se edes hieman -- ja alkoi edeltä\nhiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa\nsellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt,\nmutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia\nukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä\nolevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain\nkiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.\n\nParemmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin\ntiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.\n\nLaskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään\npirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin,\nennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään.\nOlipa vielä pannut saunankin lämmitä.\n\n-- Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi\nPaavo. -- Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia\nsalolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä\nvoinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä\npäätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.\n\n-- Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.\n\nVasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine\nvaatteineen.\n\n-- Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin\nhyvältä! myhäili Ilves-Matti.\n\nJa maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta\nlevisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat\nsiinä pakkaset ja vaivat.\n\nEipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän\nsen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin\nsamalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta.\nAlkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli\nja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly,\nkuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään,\npoistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.\n\n-- Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät\nsaavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti\nkuin mustalainen hevostaan.\n\n-- \"Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano\nSepän-Erkki!\" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla!\njatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet\nlentelivät pitkin lakea.\n\n-- No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan\nmiehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili\nIlves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.\n\nJopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä\nkyllyydestä:\n\n    Saunassa minä eläisin\n    ja saunassa minä söisin,\n    saunassa minä piehtaroisin\n    päivisin ja öisin!\n\n    Saunassa viha viilenee\n    ja saunass' sammuu sappi.\n    Jos ois' vielä jouluoltta,\n    hihkuisin kuin pappi!\n\n    Saunass' saat sinä siirappia\n    ähkyhys ja vaivaas.\n    Lauantaina kun saunaan käyt,\n    niin olet niinkuin taivaass'.\n\n-- Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'!\nAhhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan\nlauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä\nkipollisen kiukaalle.\n\n-- Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. --\nKyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä\npäinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän\nminäkin!\n\nNäin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin.\nVietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa\nkeralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä\nkovasta päivästä että kovasta löylystä.\n\nNiin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti\nilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla\nsekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen\nparanemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen\ntarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten.\nIlves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai\npitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä\nvielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.\n\nIllat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa\ntakkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja\nkokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.\n\nNiin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat\nkarhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin\nkamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt\nmakasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja\nLiekko isäntänsä jaloissa.\n\n-- Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty!\nKamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä\nlapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän\nhiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.\n\nHän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä\nryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin\nkaatuakseen.\n\nViskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi\npitkän sinisen sauhun ja jatkoi:\n\nNiin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä\nsiis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin\nraottaa muistojeni kontin kieliläppää.\n\nJa näin hän sitten kertoi:\n\n-- Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi\nkoko pohjolaa. -- Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme\nSuolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät\nsilloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin\noli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei\ntahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista\nkohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja\nmainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä\nhänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.\n\nMuistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä.\nAinoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin\nsammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää,\noli se Inarissa, Kyrön kylässä.\n\nTästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme\nsiilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka\nmonta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen\nmuistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle\npitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei\npuhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti\nminua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.\n\nMinä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen\nsaareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin\npian olleet jo kuoleman omat.\n\nMutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti\ntoisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme\nsitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry\nei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin\nmelkein pimeä.\n\nVihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin\näiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä\npehmeätä vakoa myöten.\n\nViimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon\neteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.\n\nPari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin\ntavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa\nniin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.\n\nSilloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin\npuolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona\nsyysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.\n\nSatoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa\nlähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi\nsuuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään,\nihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan\nmatkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään.\nJoka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki\ntunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä\ntäällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.\n\nNiin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin,\nettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain\nistui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen.\nSiihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.\n\nOli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin\nhäntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin...\n\nHeräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en\nvoi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan\nsaanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani\nenkä minä heidän.\n\nOlin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän,\nvartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä\nmetsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua\nystävällisesti.\n\nMenin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain\nmyötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä\nonnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli\nelämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.\n\nMe olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille\nporokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä\npari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet\nporopaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa,\nkauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä\nkamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves\nkädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku\npoikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.\n\nTapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan\nlähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä\nsitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi.\nJa pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema\noli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta\nläksimme.\n\nSen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen\nlapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.\n\nPakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten\nilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä\nvuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja\ntäältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.\n\nTähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen\nsilmäkulmastaan.\n\nVeljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen,\nukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä\npirtissä.\n\nUlkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTalven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat\nkestää.\n\nSilloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien\neteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista\nsäilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi\nmuuttamista varten.\n\nHauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin\nystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten\njoulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena\naamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta\nveljeltään kysellyt: \"Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?\" --\n\"Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?\" oli silloin\nPaavo aina suu hymyssä vastannut.\n\nNo nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi\nkoirien kanssa.\n\nKepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla\nseisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin\ntalvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa\npitemmältä.\n\nNyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa,\nheläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin\naurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.\n\nVastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.\n\n-- Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä\nhuutoja sieltä täältä.\n\nTällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä\nviipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut\nensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat\nerakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua\nlähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita\nheillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa\nKäpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot\nmääräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan\npyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat\ntahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa\nvain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan\nja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota\nkansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja\nseikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä\njutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.\n\nIllan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille,\nkuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.\n\nKolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat\nvarastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen\nKäpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet\nhajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.\n\nLähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin\nvoimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia,\npitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen\ntaipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä\nErakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä\nja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat\nrantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten\najomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea\nhätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.\n\nPari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten\njäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat\nerakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa\nhätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.\n\nHe seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään\nryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä\nkentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas\nErkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan\nkontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.\n\n-- No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?\n\n-- Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta\naika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.\n\nPaavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla,\ntajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua\nkontiota perässään kertoi Paavo:\n\n-- Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa,\nmiten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt.\nNäittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen\noli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan\nkasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen\nkontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme\nensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon\njalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo\nkontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei\nvoinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei\nErkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan\nkontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti\nhangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin\nnäyttää.\n\nSamassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien\ntoverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän\ntuomisiaan.\n\n-- Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.\n\n-- Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.\n\n-- Ukkoko se kontion kaatoi?\n\n-- Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.\n\n-- Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!\n\n-- Ei, ei! Pisti terveen kontion.\n\n-- Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet\nhämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo\nolivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.\n\nPerille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon,\nja kaikkialla ihmeteltiin:\n\n-- Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!\n\nUkko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi\njo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein\nentiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti\nvielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen\nja voiteineen olikin parantamishommissa.\n\nMutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.\n\n    \"Poijes pojat porstuasta,\n    piiat pihtipuolisista,\n    uron tullessa tupahan,\n    astuessa aimo miehen\",\n\nkajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo\nportaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla\nkaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten\nennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita\nihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät\nErakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko\nmaailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin\nsäkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä\nistuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo\nsiirryttyään sisälle pirttiin.\n\nSaatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas,\nmutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten\npestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin,\nvaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta\nselvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa\nkättä.\n\nEmäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen\nympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen\nkuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä\npirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä,\nja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan\nsisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:\n\n    \"Astui impi ilman äärtä,\n    tytti taivahan lakea,\n    kulki pitkin pilven juurta,\n    tassi taivahan rajoa\n    sukassa sinertävässä,\n    kirjavassa kossosessa,\n    villavakkanen käessä,\n    karvakippo kainalossa.\n    Viskoi villaset vesille,\n    laski karvat lainehille,\n    niitä tuuli tuu'itteli,\n    lempi ilma liikutteli,\n    ve'en henki heilutteli,\n    aalto rannalle ajeli,\n    rannalle salon simaisen,\n    nenähän metisen niemen.\n    Mielikki metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo,\n    koppoi karvat kourahansa,\n    veti villaset vesiltä,\n    niitä liitti liukkahasti,\n    karttasihe kaunihisti,\n    vaahterisehen vasuhun,\n    kaunoisehen kätkyehen.\n    Tuu'itteli tuttuansa,\n    liekutteli lempeänsä,\n    alla kuusen kukkalatvan,\n    alla penseän petäjän.\n    Siitä otsonen sukesi,\n    kohentaihe kontioinen\n    vieressä metisen vii'an,\n    simaisen salon sisässä.\n    Kasvoi otso kaunihiksi,\n    ylen korjaksi kohosi,\n    lyhyt jalka lylleröinen,\n    tasakärsä talleroinen.\n    Siitä laski lallokkinsa,\n    ulos lempensä lähetti,\n    pani suota soutamahan,\n    viitoa vitaisemahan,\n    ahoviertä astumahan,\n    kangasta kapuamahan.\n    Käski käy'ä kaunihisti,\n    soreasti sorkutella,\n    elellä ajat iloiset,\n    kulutella kuulut päivät\n    suon selillä, maan navoilla,\n    kisakangasten perillä,\n    havulinnan liepehillä,\n    kengällä korean kuusen,\n    katajikon kainalossa.\n\n    Sieltä sain nyt saalihini\n    Ehätin tämän eräni.\"\n\nVirren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa\nesi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani\nkiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja\nkulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä\nkädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun\nviimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina,\njoka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen\nVarahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi\npeijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä\nhyvällä.\n\nKun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan\nkohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa\nkiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä\nkerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa\nvuoroaan odottaen.\n\nTällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä\nIron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt\nniin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä\nhillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli\nkytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:\n\n-- Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?\n\nTyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se\npainui taas. Hän ei vastannut mitään.\n\n-- Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden\nsamalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut\naina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa\nsuoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän\nkatsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.\n\nIro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta\nvieläkään kääntää päätään.\n\n-- Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.\n\nSilloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja\nkuiskasi väräjävällä äänellä:\n\n-- Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja\nollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta...\n\n-- Mitä _mutta!_ keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren\ntaakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa\nsijaan.\n\nKatsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja\nontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven\nsuussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä\nkatseli juuri häntä ja Iroa.\n\n-- Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa\nheidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.\n\nMutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt\ntytön \"mutta\"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä,\nhuomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät\nkiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään\ntyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta\npian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa\nkunnialla loppuun.\n\nHeti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja\nkysäsi kuin sivumennen vain:\n\n-- Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen\nnähneeni.\n\n-- Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika\nHeinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse.\nHe ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja\nHeinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.\n\nJoutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui,\nosoittaen samalla Joron poikaa:\n\n-- Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!\n\nTyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta\nmitään.\n\n-- Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen.\n-- Sanoihan tyttö kuitenkin _minulle_ tahtovansa tulla! läikähti\nkaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta...! Mitä\nmahtoi merkitä se \"mutta\"?...\n\n-- Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin\nkirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen\nsamalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä\noli siirretty kisaajain tieltä.\n\nVarahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen,\nähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään\nja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa\npiipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.\n\nTuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt\nvetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.\n\n-- Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo\nkadrilliin käydään?\n\n-- Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa\nlähteä!\n\n-- No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen\nsamalla lähteä pirttiin.\n\nMutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:\n\n-- Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen]\nMinulla olisi vähän pakisemista kanssasi.\n\nUkko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:\n\n-- En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä,\njotta saa tshaijut pöytään!\n\n-- Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun\ntäytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit\nantaa!\n\n-- Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.\n\n-- Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!\n\nHe nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:\n\n-- En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan\nasiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo\nnyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi\nminunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on\nhän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan\nhänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on\njoku \"mutta\". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.\n\nUkko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen\nitseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:\n\n-- Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut\nsinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan,\nettä suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan\nentisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta...\n\n-- Taas sama kirottu \"mutta\"! murahti Erkki ajatuksissaan.\n\n-- Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko\nsydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin\nsinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron\npojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo\nteimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan\nKemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi\nsitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee\nminuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta\nonhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!\n\nErkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:\n\n-- Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua\njärkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani\nrepiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman!\nMutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä\nsanojasi. Siitä saat olla varma!\n\nPimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi\nsen Erkki:\n\n-- No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa.\nJatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.\n\n-- Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan\npeijaiset on alussa.\n\n-- Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa\nkontion talja ukko Ossippaiselle!\n\n-- Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän!\nMinä en voi!\n\n-- Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.\n\nSen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään,\nkun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi\nauttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa.\nPoika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan,\nmuljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven\nErkkiin.\n\nErkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli\nsopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt\noudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää\nsuunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja\narvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:\n\n-- Samapa se! Lähdetään vain... Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja\nalkuunsa jättää.\n\nVeljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.\n\nHämmästyneenä kysyi emäntä:\n\n-- Nyt jo? Miten nyt jo?\n\n-- Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. -- Ja pitäähän\ntästä joutua kotiinkin vähitellen.\n\nIroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti\nkatseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen\notsipaikan alta.\n\n-- Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.\n\n-- En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.\n\nVasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä\nastelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta\nkontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan\nkastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.\n\nPihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.\n\n-- Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.\n-- Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,\nIronsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko\nRotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!\n\nSitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.\n\n-- Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki\npihalla keskenään.\n\n-- Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.\n\nLähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat\nhe aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä\nnousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:\n\n    \"Anna ainaki Jumala,\n    toisteki totinen Luoja,\n    soivaksi Tapion torven,\n    metsän pillin piukovaksi\n    näillä pienillä pihoilla,\n    kapehilla kartanoilla!\"\n\n-- Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä \"piukoa\" näillä pienillä\npihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt \"piukoo\"\nErakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen\nreipasta laukkaa rinnettä alas.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKoittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen\neivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke,\njoka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu.\nKaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset\nikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt,\nkorvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä\nkoskaan ennen.\n\nErakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman\neränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti\nhiukan kummeksui.\n\n-- Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää\nkoskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin\nhiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.\n\nKontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu\nErkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.\n\nTämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa _hänestä_,\nettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä\nmaailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole\nenää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia\npyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas\npeijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.\n\nKaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä\nvetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään\ntuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.\n\nPaavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt\nerikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon\nmutinaan.\n\n-- Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan\nkuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.\n\n-- Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua,\nmikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua\ntaas Ilves-Matti. -- Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten\nketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän\nviinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.\n\n-- Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen\nsamanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi\nErkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin\nviikkoon nähneetkään.\n\nReippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli\nIlves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä\nennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin\ntavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos\ntyöt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.\n\nNiinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi --\ntalo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku\nollut vielä roudasta sulanut, -- sanoi toisille:\n\n-- Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan\njatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?\n\n-- Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin\nsuuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.\n\n-- Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.\n\n-- Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi\nhyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa\nsaattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun\nmitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon\nvielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni\npirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.\n\nMuutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin\nehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten\nkalske.\n\nKevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta\nkun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti\njo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.\n\nKunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen\nmalliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen,\nruntukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.\n\nAsumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään\nsinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla\noli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa\nsavuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta\npakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia\nhetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen\nseinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta\npinnastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla\noli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme\nkertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.\n\nHeillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä\nKäpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin\nErakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.\n\n-- Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi\nIlves-Matti monasti Paavolle. -- Eihän pyydysten kokeminen vie kuin\nkorkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain\nsoutelee aamusta iltaan.\n\n-- Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy\nhaluavan!\n\n-- Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan\njokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia\neikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta\nvain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin\nlysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon\npaahteessa.\n\nKerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta\nkurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään\npihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki\nvarsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään\nedessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen\nverkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä\nkertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.\n\nHän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen\nitsekseen sanovan:\n\n-- Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!\n\n-- Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. -- Arvasinhan minä, että naisten\npermeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa?\nLuulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!\n\nVieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri\nsyysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan\nentiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera\nja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti\nluuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi\nveljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt\noli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut\nruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.\n\nHauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi\nalkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää\nvanhuuden oireita.\n\nOlihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin\nja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni,\nmutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta\najatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein\njoka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä.\nNyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.\n\nMuutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki\nmiesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli\nsitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä\nentisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.\n\n-- Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi\nsurkutellen Ilves-Matti.\n\n-- Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi\nErkki.\n\n-- Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja\njos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin\ntehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.\n\n-- Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui\nErkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:\n\n-- Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi\ntoveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko\nsukunsa parhaita niinkuin Lukki.\n\nPari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo\nkolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.\n\nSaapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei\nkuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei\nnäkynyt merkkiäkään.\n\n-- No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan\nnuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.\n\nAamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.\n\nAamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:\n\n-- Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun\naikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen\nleposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.\n\nVeljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman\noikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa\nkuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.\n\nSydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä\nlähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.\n\nPian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja\npalattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven\ntuloa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nLäheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan.\nPohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan\nhiljaisuuteensa.\n\nSilloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:\n\n-- Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan?\nSamalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta\ntarpeen olla.\n\n-- Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä\nteidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.\n\nErkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut\nolevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen\npuoltapäivää saavuttiin Käpäliin.\n\nHyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan\npirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt,\nosoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.\n\nIlves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä\nvuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut\nPaanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään\nsäätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen\nIlves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin.\nHeidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon\nnuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa\n= pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli\nkohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa,\njoka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.\n\n-- No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!\n\n-- En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta!\nvastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.\n\n-- No, milloin olet aikonut mennä?\n\nTyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen\nkilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.\n\n-- Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.\n\n-- Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja\nMoarie, talon nuorimmat tyttäret.\n\nIsäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian\npirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. -- Tytöt olivat\nsiis olleet oikeassa.\n\nVieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven\nmiehiä.\n\nIro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.\n\n-- No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle\ntaipaleelle? kysyi emäntä.\n\n-- Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään...\n\n-- No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.\n\n-- Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!\n\n-- Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?\n\n-- Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin\nnuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä\nasioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme\nsiellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.\n\nSamassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi\nErakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne\nedellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.\n\nHetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä\nkaulaan ja nyyhkytti:\n\n-- Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,\n\n    juoksen Joukolan jokehen,\n    sisareksi Siikasille,\n    veikoksi ve'en kaloille!\n\nGornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se\ntaukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka\nsamalla virkkoi:\n\n-- Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi\npakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän\nitse sitä ei halua.\n\n-- Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.\n\n-- Kesään jääköön! lopetti isäntä.\n\nJoron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon\nväkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.\n\n-- Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.\n\nSamassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron\npoika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi\nsaanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.\n\n-- Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun\npirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.\n\n-- Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta\nväräjävällä äänellä. -- Ketä olen rosvonnut?\n\n-- Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika\nviskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.\n\nIlves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa\ntarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni,\npeläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa\nmurhan tunnolleen.\n\n-- Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen\narvoinen.\n\nErkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein\nkiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei\nniin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun\nPaavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän\nulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.\n\nUkko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana päivänä saivat Erakkojärven miehet jouluostoksensa kokoon\nja asiansa kylässä toimitetuiksi. Ukko Rotoni heitti suopungilla\nporoaidastaan veljesten kolme parhainta nimikkoajokasta, jotka yhä\nvieläkin kulkivat Rotosen poromerkillä ja olivat hänen hoidossaan.\nNämä uhkeat haarasarvihärät valjastettiin nyt kolmen pulkan eteen,\nja erakkojärveläiset olivat jo pirtissä hyvästelemässä väkeä, kun\nsamassa sisään astui neljä Suurjärven miestä kummine uutisineen,\njoita lähtijätkin pysähtyivät kuuntelemaan.\n\nSuurjärvessä, Valasjoella, Vaarakylässä, Kiisjoella ja kaikkialla\nniiden ympäristöissä oli kansa suuren kauhun vallassa. Siellä oli\nnimittäin liikkunut pahojaan tekemässä kaksi pelättyä rosvoa, joiden\npari kuukautta sitten tiedettiin karanneen Arkangelin vankilasta, ja\njoita ruununmiehet olivat kaikkialta etsineet, vaikkakin turhaan.\n\nNyt olivat nämä rosvot m.m. murhanneet postinkantajan Suurjärven\nlähistöllä ja ryöstäneet hänet, sen lisäksi olivat ne Suurjärvestä\nJuakoin talosta varastaneet lehmän navetasta, kiskoneet sen metsään,\nteurastaneet ja palasen paistettuaan jättäneet loput hangelle,\nomistajaa odottamaan. Vaarakylässä ne olivat murtautuneet kirkkoon,\nvieden hopeat ja viinit, Kiisjoella Arhippaisen pirtistä varastaneet\nkellon ja kaikenlaista muuta pikku tavaraa, isäntäväen heitä\nkestitessä ja syötellessä kuin hyviä vieraita ainakin, j.n.e.\n\nNiin kertoivat Suurjärven miehet sekä lopuksi vielä ilmoittivat, että\nnämä rosvot nyt olivat lähteneet heidän kylästään Käpäliin päin ja\nettä ne oli jo nähtykin tiellä aivan kylän lähistöllä.\n\nSilloin joutuivat käpäliläiset vuorostaan kauhun valtaan, ja he\npyytämällä pyysivät, rukoilemalla rukoilivat, etteivät Erakkojärven\nmiehet, joiden pelottomuuteen ja neuvokkuuteen he täysin luottivat,\nlähtisi kylästä, ennenkuin saataisiin varmuus rosvojen poistumisesta\ntoisille seuduille, tai mikä vielä parempi, saataisiin heidät kiinni.\nVartavasten rosvonajoon olivat Suurjärven miehet lähteneet, ja he\nmyös puolestaan pyysivät erakkojärveläisiä, joiden maineen hyvin\ntunsivat, jäämään avukseen.\n\nMiehet jäivätkin, ja varsinkin Erkki erittäin mielellään, sillä\nnythän hänelle tarjoutui oikein monipäiväinen tilaisuus Iron kanssa\njutteluun, jota niin harvoin oli ollut. Hyvillään oli Käpälin väki,\nerikoisesti Rotoset ja ennen kaikkia Iro. Hän aivan säteili iloa,\nnähdessään miesten pyörtävän takaisin pirttiin.\n\nNyt asetettiin kaikille kylään johtaville teille vartijoita. Viisi\nyötä ja viisi päivää oltiin lakkaamatta vahdissa, mutta rosvoista ei\nnäkynyt jälkeäkään.\n\nKylä rupesi rauhoittumaan, ja Erakkojärven miehet päättivät lähteä\nkotiinsa. Näytti kyllä nousevan pyry, mutta se ei heitä peloittanut,\ntunsivathan he tien puu puulta, sadat kerrat kuljettuaan.\n\nHe laskeutuivat pulkkiinsa ja heläyttivät iloisesti matkaan,\nmutta tuskin he vielä olivat päässeet jäälle, kun kuului pyssyn\nlaukaus läheisen venetalaan nurkalta, ja sieltä pöllähti savupilvi\nhämärtyvään iltaan. Samassa huomasivat Paavo ja Ilves-Matti edellään\najavan Erkin pulkkineen kaatuvan.\n\nPaavo arvasi luodin osuneen Erkkiin ja riensi veljeänsä katsomaan,\nmutta Ilves-Matti viiletti kuin hirvi hankea pitkin sala-ampujaa\nkohti.\n\nSaapuessaan talaan luokse hän näki kahden miehen parhaillaan olevan\nhypähtämässä suksille. Toisen kasvojen piirteetkin hän selvään\nerotti. Olisipa hänellä nyt ollut ase kädessään, niin varmaan\nmolemmat niistä olisivat hangelle kepertyneet. Nyt hän sen sijaan\nkoetti nyrkkeineen päästä heihin käsiksi. Toinen miehistä oli jo\npakoon hiihtämässä, mutta toisen suksenperille kerkisi Ilves-Matti\nhyppäämään, saaden kuitenkin samassa semmoisen iskun pyssyntukista,\nettä tupertui polvilleen.\n\nKylässä tapauksen nähnyt väki riensi nyt avuksi, mutta sillävälin\nehtivät sala-ampujat metsänlaitaan, kadoten sinne, ja turhaa olisi\nollut pyryssä ja pimenevässä illassa koettaa heitä enää tavoittaa.\nMuutamia laukauksia heidän peräänsä kumminkin ammuttiin, mutta tuskin\nne lienevät kohti käyneet, pitkän välimatkan ja hämärän vuoksi.\n\nKaikki riensivät nyt katsomaan, miten Erkille oli käynyt, mutta\nennenkuin he vielä ehtivät luokse, näkivät he Erkin reippaasti\nkääntävän pulkan kohalleen, pyörtävän ympäri ja lähtevän ajamaan\nheitä vastaan.\n\n-- Hei, miten kävi? Ampuivatko sinua? -- Niinhän tekivät! Olkapäähän\ntaisi raapaista vain! vastasi Erkki.\n\nTultiin Rotosen pirttiin takaisin. Erkki astui edellä olkapää\nveressä, veljensä ja Ilves-Matti sekä joukko kyläläisiä perässä.\n\nHaavasta vuoti verta armottomasti. Varahvontta Sirkeini tunkihe\nasiantuntijana sitä tutkimaan.\n\n-- Luunvikaa ei ole tullut, Jumalan kiitos! Luoti on mennyt olkapään\nvierestä hauislihaksen liepeitse ja sattunut käsivarren suureen\nverisuoneen. Tästä ei tavallisella raudanluvulla selvitäkään!\nvakuutti hän kotvasen kuluttua.\n\nLuettuaan kuitenkin varalta ensin raudanluvun, sen kaikille tutun,\nhän riensi kiireesti kotiinsa noutamaan sieltä tarpeellisia yrttejä\nja voiteita.\n\nVeren vuoto oli aivan tavaton. Ukko Rotoni ja Iro koettivat parhaansa\nmukaan sitä tuketa tilapäisesti, kunnes ukko Varahvontta joutuisi\ntakaisin. Huolestunut ilme oli kaikkien kasvoilla, eniten Iron.\nIlves-Matti vain oli hymyssä suin, ja virittäen piippuaan hän lausui\nverkkaan:\n\n-- Elkää hätäilkö! Kyllä se poika sen kestää!\n\nSamassa saapui Varahvontta. Hän painoi haavaan kirpeitä yrttejä,\nsiveli salavoiteitaan päälle, veti tiukasti puhtaat liinaset\nkäsivarren ja olkapään ympäri sekä lausui vakavasti, tuon tuostakin\nponnekkaasti puhkuillen:\n\n    \"Jos et sie sitä totelle,\n    viel' mie keksin uuvet keinot,\n    arvelen yhen asian.\n\n    Tappo isän, tappo äitin,\n    tappo Jiesuksen Kristuksen.\n    Seiso veri niinkuin seinä,\n    niinkuin miekka meressä,\n    impi koskessa isossa!\n    Tyyvy, täyvy Tyrjänkoski,\n    jos et tyyvy, niin tyrise!\n    Kuiva moa! Kuiva taivas!\n    Kuiva sie kuivemmaks' sitäki vielä!\n    Ota syli silkkiniittä,\n    ompele haava allakuulumattomaks,\n    päällätuntumattomaks,\n    keskell' on kivuttomaksi\n    Vanha akka rautahammas,\n    survo rautasuurimoita,\n    tules töitäs tunteman,\n    pahojas parentamah,\n    hyväksi kohentaman,\n    työnnäs helvetin tulehe,\n    pahan vallan valkiah!\"\n\nIllan kuluessa huomattiinkin verenvuodon heikkenevän ja vihdoin\nlakkaavan. Raukeaksi se kuitenkin oli miehen vienyt. Pian hän\npainuikin uneen, Iron vielä pitkän aikaa istuessa lähistöllä, siltä\nvaralta että haavoittunut sattuisi jotakin tarvitsemaan.\n\nKylän väki oli jo poistunut, ja jäljellä talonväen lisäksi olivat\nvain Paavo ja Ilves-Matti sekä kaksi Suurjärven miehistä. Jotta\neivät puheellaan häiritsisi haavoittunutta, siirtyivät he gornitsaan\niltatshaijua juomaan.\n\nIlves-Matti alkoi kuvailla, millaisia ampujat olivat olleet näöltään.\nPitkälle hän ei vielä päässyt, kun Suurjärven miehet yhteen ääneen\nsanoivat:\n\n-- Siinähän ne rosvot nyt olivat!\n\n-- Ne rosvot! kertasivat toiset.\n\n-- Se on varma! Juuri samoja tuntomerkkejä ovat maininneet\nkiisjokelaiset, jotka heitä parhaimmin ovat saaneet nähdä.\n\n-- Ne rosvot! murahti Ilves-Matti. -- Olipa kirottu paikka, ettei\nminulle sattunut pyssyä käteeni.\n\n-- Mutta mikä syy heillä oli ampua teitä? tuumi ukko Rotoni. -- Ei\nkai niillä ryöstöaikeitakaan voinut olla, ihan kylän rannassa, ja\nkaiken kansan nähden?\n\nKummaa se oli kaikista. Ei siihen kukaan heistä saattanut selitystä\nkeksiä.\n\n-- Ihankohan vain ilkeyksissään? arveli toinen Suurjärven miehistä.\n\n-- No ei sitäkään saattaisi uskoa! Eihän hullukaan ilman aikojaan\nvaan semmoiseen satimenpaikkaan antaudu kuin nämä rosvot äsken. Joku\ntarkoitus niillä mahtoi olla, mutta mikä? päätteli Ilves-Matti.\n\nSelvittämättä se kysymys vain jäi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö läheni. Kaikki painuivat levolle. Mutta yhä istui Iro valveilla\nhaavoittuneen luona, kirjaillen punalangalla liinaista käsipaikkaa,\ntakkavalkean loimottavassa valossa. Usein pysähtyi hän kuitenkin\ntyössään, jääden pitkäksi aikaa katsomaan nukkuvan uroon komeita,\nmiehekkäitä piirteitä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat\nlähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä\nIlves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin\nrastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.\n\nPienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään,\ntyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä\nhuonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.\n\nSillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta\najattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti\nolivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen\njälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna\nkotimatkalle.\n\nIroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:\n\n-- En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös\nnähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.\n\nTyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.\n\n-- Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka...\n\n-- Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. -- Riennä, riennä, Erkki!\nToiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset\nistuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat\nvielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:\n\n-- Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään\nettä myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin\nläheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan,\nmutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin\nmustalta, epävarmalta ja turvattomalta.\n\nNavetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä\nposkipäille:\n\n    \"Vieres kyynel, viere toinen,\n    vierkööt vetrehet veteni,\n    hienon helman helmustoille,\n    ripeille rinnoilleni!\n    Vieres kyynel, viere toinen,\n    silkkisille vyöni päille,\n    silkkisille sukkasille,\n    vielä siitäki alemma,\n    hienon helman helmysille,\n    kaunehille kantapäille,\n    kultakengän kantasille!\n    Vieres kyynel, viere toinen,\n    vielä siitäki alemma,\n    alasihin maaemihin,\n    viere maahan maan hyviksi. --\n    Jopa kolme jokea juoksoo\n    Yhen immen kyynelistä,\n    jo kolme koivua kasvaa\n    joka joen partahilla,\n    yhen immen kyynelistä,\n    jo kolme käkeä kukkuu,\n    joka koivun latvasessa,\n    yhen immen kyynelistä.\"\n\n-- Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on\nhänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi\nruumiinsa vapisevan oudosti.\n\nHänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui\nselittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja\nkatkeran epätoivon.\n\nEihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi\nsattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä\ntulisi.\n\nToisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena\nhän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään\nKananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä\nkotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.\n\nToisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille\nikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä\nkehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui.\nIro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:\n\n    \"Tule tänne pieni lintu,\n    Lennä tänne linturukka,\n    haastele halusi mulle,\n    ikäväsi ilmoittele!\n    Mie sanon sinulle jällen,\n    haastan mielihaikiani,\n    sitten vaihamma vajoja,\n    kahenkesken kaihojamme.\"\n\nTyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:\n\nPikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus\nkohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on\nminun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni\ntahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää.\nJos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu,\nen tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän\nvalkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni\n\n    \"kannan mustoa muretta,\n    syäntä sy'en näköistä,\n    huolta hiilenkarvallista;\n    itku silmäni sitovi,\n    huoli pääni harjoavi,\n    kaiho pääni palmikoivi,\n    sy'än syttä keittelevi,\n    mieli tervoa tekevi,\n    itku on iltalaulunani,\n    aamuvirtenä valitus.\"\n\n-- Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin\nteen!...\n\n-- Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit\nsyntynytkään? Taistele onnestasi!\n\nIro hypähtää... Kenpä sen sanoi?...\n\n    Seinäsammal sen sanovi,\n    Seinän hirsi hiiskahtavi,\n    opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat]\n    kultakuvat kuiskoavi,\n    neitsyt neuvovi ylevä.\n\nIro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.\n\nTaistele onnestasi!\n\nMinä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko _minullakin_ oikeus\ntaistella onnestani? Onko _minullakin_ oikeus vastustaa _minulle_\nmäärättyä kohtaloa?\n\n-- On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta\nhämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän\nheittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.\n\n-- Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.\n\nIro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.\n\n-- Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia\nrinnettä alas jäälle.\n\nHän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan\njälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.\n\nEi mitään!\n\nNe vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin\nkuin pyrysäällä.\n\nMikähän siinäkin piilee?\n\nPiilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan\nparhaita brihoja!\n\nIllan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.\n\n-- Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en\nonneani jätä. En!\n\nIro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:\n\n-- Eksyit!\n\n-- Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan,\nniin taistelen kumminkin!\n\nVirittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän\njumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne\nväikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.\n\n-- Nekin hyväksyvät tuumani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui\novenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä,\nhiipi hirsien halkeamista.\n\nPyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon\npirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille,\njoilta nyt loisti elämän toivo.\n\nXVIII.\n\nJoulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta\nErakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei\nkuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta\nmetsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat\nkontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan\nsamota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot\nmännynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa\nlatva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan\nnukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan\nsilmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat\nnuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien\nlatvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten\npirttiä.\n\nEi päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin\ntyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi\nsen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi\nvarovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan\nsitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja\nvasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona\nutuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.\n\nKoirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä\nsyvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä\ntaljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat\nja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia\nretkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen.\nErkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka\nhän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin\nvierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas\nHeinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja\nsilloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut\nsuinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi\nrauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: \"ei vielä ole\nmitään hätää\", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui:\n\"ole rauhassa, tyttösi on sinun\", rauhoittui hän taas ja yhtyi\ntoisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina\nliikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä\nseinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu,\nkun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.\n\nKoirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.\n\nNopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat\nlumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti\nErakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään\nepäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän\nviistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.\n\nYht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:\n\n-- Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon\npartaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.\n\nKun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen\ntakaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden\nsiitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.\n\nNyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti\npirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi\ntai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen\njälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen\nperässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan\nherättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat\njohonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja\nsaisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.\n\nMatka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet\nliikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.\n\nOmituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa\nja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana\nnyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön\nvietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri\nerämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa,\nmutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.\n\nHe eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta\nnyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin\nenää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin\npitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin\nmeneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit\nselviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä.\nJa yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa\nvuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin\nomana asianaan.\n\nKolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät\nriittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista\nasiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan\nkoko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden\nrymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon\nkirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat\nrosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari\ntuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin\nkohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat\naukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa\nmaantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.\n\nRosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen\ntaa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä\nnähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin\nvai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät\nkorkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan\nrosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja\nPaavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.\n\n-- Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton.\nToinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi\nIlves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen.\nSilloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut\nvanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat\ntakaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten\nojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan\ntoisen rosvon käsiä.\n\nMies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa\nkuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui\nhänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina.\nSamassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti\npuukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin\ntilapäisesti.\n\nRosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä\nsanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko\nymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.\n\nKun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset\nja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat\nolivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko\nkiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään\npahaa tapahtunut.\n\nMutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat\nhämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat -- Kärppävaaran isännäksi.\nReessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi\nkyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi\nPaavo.\n\n-- Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. --\nMi... mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.\n\n-- Hohoh! hörähti Paavo. -- Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?\n\n-- E-en! vastasi ukko.\n\n-- Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.\n\n-- No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt\npalkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että\nannatte meille anteeksi -- saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin\nkarkaamisen meidän mukaamme.\n\n-- Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.\n\n-- Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:\n\n-- Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän\nkanssanne.\n\n-- Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen\ntyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista\nveljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.\n\n-- Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen\npuhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat\nArkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri\nkertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.\n\nAikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle\nruununmiehiä noutamaan.\n\nHeidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta\njaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.\n\nIsäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt\nanteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä\npohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi\nkovuuttaan niinä entisinä aikoina.\n\n-- Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te\nsitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?\n\n-- Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?\n\n-- Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä\nyhteen ääneen. -- Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan\nheidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.\n\n-- Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.\n\nNyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He\neivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen\nkuluttua sanoi isäntä:\n\n-- Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun\ntarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas,\nkun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista\nihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen\npäästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin\noli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin\nei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä\nnäkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka\ntikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.\n\n-- Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia\nolleetkin, jatkoi Erkki.\n\n-- Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.\n\n-- Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.\n\n-- Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon\nlisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi\nmeihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat\nmieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet,\nlausui Paavo.\n\n-- Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä,\njatkoi vielä Erkki. --Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme\ntuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista\nmaailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään.\nEmmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä\nnyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen\nmaailmassa vaihtaisi.\n\n-- Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.\n\n-- Niin, niin, yhtyi emäntä. -- Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä\ntässäkin.\n\nKärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt\nerottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä\ntulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään\nei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman\nsaavuttamattomissa.\n\nRuununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin\nrosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi\nVienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää\nhuolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan\nvartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia\nsiitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja\nturvallisuudelle olivat tehneet.\n\nKotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon\nheillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot,\nviimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.\n\nSiellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli\nrajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan\nkertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.\n\nEntinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina,\nasuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja\nkuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.\n\n-- Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. --\nSanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven\nmiehiksi tai erakkojärveläisiksi?\n\n-- Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.\n\n-- Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä\nja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja\nemännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!\n\n-- Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat?\nkysyi isäntä.\n\n-- Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me\nnykyistä kotiamme nimitämme.\n\nTämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti\noli ylpeä puolestaan.\n\n-- Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen\nsuurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa\nja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. -- Tämä\non se paljon mainittu Ilves-Matti!\n\n-- Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto\nvienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.\n\n-- Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole\nhelppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.\n\n-- Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa\ntalossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään\nkotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä\ntahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa\nkodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta\nhyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan\nheitä vankilasta pakoon.\n\nReippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset\nerämaittensa hiljaista kotia kohti.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein\ntulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa.\nTakkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan\nlepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku\nkiireinen kulkija.\n\nIllan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä\nhevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?\n\nJo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin\nilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.\n\nSulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?\n\nHeinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat\ntuntevansa.\n\nNiin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan\nRotosen pihaan.\n\nSulhaskansa nousi pirttiin:\n\n-- Terve taloh!\n\n-- Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!\n\n-- Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.\n\n-- Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.\n\nKun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:\n\n-- Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten\nlykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä\npoikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata\nsiirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä\noikein kangertaa?\n\n-- No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen\nisäntä.\n\n-- Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään\ntaipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto,\nminulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai\nmenetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä\nole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen\npitämisessä.\n\nUkko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän\npovessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan,\nhänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten\nyksikantaan:\n\n-- Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin.\n-- Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni\non kunnon mies.\n\nSamassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein\nposkin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti\nääneti kaikkia.\n\n-- Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden\nviikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.\n\n-- Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.\n\n-- Isäsi ja minun isäni.\n\n-- Vai niin. Hyvä on.\n\n-- Kuulitko, taatto! Iro sanoi: \"hyvä on\"! huudahti Joron poika.\n\nIro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen,\nmutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen\npystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan\ntsaijukompeita pirtin pöydältä.\n\n       *       *       *       *       *\nHeinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren\nhääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.\n\nKuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta\nkylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.\n\nKului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin\nsulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja\nvakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.\n\nSeuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain\nnavettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen\nei kuulunutkaan pirttiin takaisin.\n\n-- Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. --\nPistäydypä Outi katsastamassa.\n\nHetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:\n\n-- Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.\n\n-- Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.\n\nNiin oli.\n\nKaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei\nkotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.\n\nEi oltu sielläkään tyttöä nähty.\n\nSilloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko\nRotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja\nsieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:\n\n-- Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään\ntyöntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja\nmeninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä.\nEnkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino\nennen teki. Olisikohan Iro...?\n\nHän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta\najatella loppuun.\n\n-- Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle\nmenemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. -- Nyt se on\njuossut jokeen.\n\n-- Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.\n\n-- Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet\nsuksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin\nkovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.\n\n-- Sukset poissa! Tämähän on kauheata!\n\n-- Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni\ntakaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.\n\n-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on --\nErakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko,\nnäyttäen hiukan tyyntyneemmältä.\n\n-- Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!\n\nMitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän\npojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru\nvaltasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että\nErakkojärven Erkki oli vienyt tytön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan\nkuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna\nnäkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine\ntiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.\n\nPyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen.\nIsäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla\nsurullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa\nsuuttui.\n\n-- Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron\npoika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.\n\n-- Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi\nsamassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin,\nkiroten ja sadatellen minkä kerkisi.\n\nSamoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata!\nEikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet\nja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän\nraivostunutta sulhaskansaa.\n\n-- Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron\npoika. -- Prastshai vaan!\n\n-- Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui\nsulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien\nremuten ajamaan kylästä.\n\nRotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut\nhäväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi\nsuurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja\nkehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös\nheidän päällensä.\n\nUkko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti\nnyt vielä tällaista sattua! -- Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi\nminun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin\ntuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut\nsokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän\npuhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi\nhäväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron\ntyhjäksijääneelle sijalle.\n\nEi tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja\nihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.\n\nIllansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen\nlaulu:\n\n    \"Elkätte emot poloiset\n    sinä ilmoisna ikänä\n    tuuitelko tyttäriä,\n    lapsianne liekutelko\n    vasten mieltä miehelähän,\n    niinkuin mie emo poloinen,\n    tuuittelin tyttöjäni,\n    kasvatin kanasiani!\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nIhanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret\nkuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen\njäyheä raksutus.\n\nAamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen\nKäpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella,\nahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet\nkeväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja\nvapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.\n\nNopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt\nErkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen\ntuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen\naamuko sen teki, vai mikä?\n\n-- Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat\ntoiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.\n\n-- Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä!\nhuuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä\najovillistä.\n\nMutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta\ntoisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan\najokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän\njäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä\nkuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja\nvikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä\ntahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.\n\nNauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen\npihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen\nkaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.\n\nTalonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset\nheti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta\nja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän\ntervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka\nkummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät\nheti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat\netsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen,\neikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä\nativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein\nhän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.\n\n-- Missä Iro? kysyi hän.\n\nEmännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän\ntaas epäilevä hymy.\n\n-- Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui\nisäntä.\n\n-- Minä! Miten minä voisin sitä tietää? _Minä!_ virkkoi Erkki\nkummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin\njo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä\nhänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän\nvastaanotossaankin! ajatteli Erkki.\n\nÄäneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä,\nvuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin\nkatkasi sen Erkki:\n\n-- Olette antaneet hänet Joron pojalle!\n\n-- Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on\nErakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.\n\n-- Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.\n\n-- Niin! Siellä hän on! _Se_ on minun uskoni, vahvisti isäntä.\n\nNyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut\nkotoaan, ja talonväki luulee _häntä_ tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan\ntämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?\n\nNiin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:\n\n-- Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on\nvakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta\npuheesta ja jos mistä.\n\nSinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä\nja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin\npuolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme\nvakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.\n\n-- Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.\n\nEmäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin\nliikutetulta saaden vaivoin suustaan:\n\n-- Ei ole myöskään Joron pojalla!\n\n-- Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti\nErkki käyden kalpeaksi.\n\nRauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän\nmääräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun\nmurtamalla äänellä:\n\n-- Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän\nasti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!\n\n-- Eikö mitään jälkiä ole löydetty?\n\n-- Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta\nsuksiakaan ei ole tavattu mistään.\n\nErkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta,\nkun pari kylänmäestä astui sisään.\n\n-- Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat.\nTerve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä\nkättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:\n\n-- Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän\nuroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä\nmeillekin kertoa.\n\n-- Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.\n\n-- Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet\nSuurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin\njouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu\nkoville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?\n\n-- No mitä? kysyivät pirtissä olijat.\n\n-- Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat\nryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten\njohdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli\nluvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen\nkotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa\nmatka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden\nmetsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa\nkun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen.\n\"Mikäs kylä tämä on?\" he kysyivät -- toinen heistä näet osasi hiukan\nkarjalaksi pakista. \"Heinäjärvi\", vastasi tyttö.\n\n-- Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.\n\n-- Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän\nodotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. \"Kukas tuo\nmies on?\" kysyi rosvo taas tytöltä! \"Sehän on Joron poika!\" oli tyttö\nsiihen vastannut.\n\n-- Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.\n\n-- Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi\nkuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran\nlisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja\npuvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan\nolevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron\npoika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav =\nvenäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.\n\n-- Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin\nhetkiseksi. -- Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan\nkiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen\nvakavaksi Iroa muistaessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet\narvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia\ntalossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan\najokkaansa ja tuomaan sen pihaan.\n\nPoro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja\nomille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä\nporon vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista\nlentoa läntisiä maailmoita kohti.\n\nMinkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli\nkaikille täysi arvoitus.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on\ntuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä,\npeittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes\nvihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi\npäätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön\nsaa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen\npitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan\nvie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla,\nja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa.\nSolisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa,\nhuuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät\npärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat\nhillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon\nsuurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti.\nLuonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien\nvapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen\nvapisee keväisestä ilostaan.\n\nSilloin _elää_ erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan,\nsilloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen\nmustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi,\nalkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet\nsoillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen,\njokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta\njoutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat\nsuvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä\njoka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan\nkeväälle.\n\nMutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen\nnyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa,\nupottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen\naavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen\ntiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon.\nEipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.\n\nNiinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä\nErakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä\njoukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista\nkuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.\n\n-- Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu?\ntuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. -- Ei suinkaan\nvain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein\nhiiden kyydillä lähimpään koskeen.\n\n-- Sitä on usko! virkkoi Paavo. -- Ei sen pojan pää niin vain\nsekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä\netsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen\nalle -- niinkuin kai on käynyt -- vaan etsii nyt kautta koko\npohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon.\nJa vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean\nlaidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä\njonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika\nei mene!\n\n-- Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää\nkelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven\nsopukoilla.\n\n-- Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan.\nSe kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta\ntunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!\n\n-- Sääli on poika parkaa!\n\n-- Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät\nrannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen\nlaulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen.\nKaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon.\nKoko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen\nalakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet\npiipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin\nkysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on\nkilpaa kerallamme virsiään virittänyt?\n\nErakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän\nvoittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan\nlohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin\ntuntumaan yhä huolestuttavammalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään\nlähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla\nvauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.\n\nSilloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja\nsamalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille\nselkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään,\nsuuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki\nkolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä\nja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.\n\nPaavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän\npäästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa\nhe myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten,\nja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti.\nKaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei\nkukaan voinut sanoa.\n\nNiin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta\nja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä\nriistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella.\nAlkoi jo hiukan sadella luntakin.\n\nTiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki\nei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan\nkadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän\nviikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä\nympäristöihin.\n\nNiinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille\nilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo\nvahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.\n\n-- Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni\nkorvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko,\nsytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.\n\nSamassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta\nkuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään,\nluultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet\nseisoivat.\n\nHaukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet\npainelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien\nyhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät\nsen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta\nyöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät\nhiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana\nSuomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja\nSuomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää\nkohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä.\nTuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului\nkaukaista koirain haukuntaa.\n\n-- Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.\n\n-- Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu\npysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.\n\nMiesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua\nyhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean\nsuon takaa, vaaran rinteeltä.\n\n-- Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti\nIlves-Matti.\n\nKohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua\nvaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan\nlumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen\nmiehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä\nraivoisammin haukkua.\n\nMiehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta\npuulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo\naivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren\nsisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut\nkaikkein pahimpaan kolmin.\n\nMiehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla\nkäännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon\nkätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat\npikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa\notusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi.\nSavu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.\n\n-- Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. -- Parhaaksi\nharkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla\ntuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten\nodottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle,\nkävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta\nulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen\nsaamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.\n\nSe tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin\nkiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla\nIlves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla\nretkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin\npari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.\n\nMiehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät\nasiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja\nistahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen\nmakeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.\n\nIlves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon\nisäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun\nmolemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin\nastui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.\n\nMiten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi\ntyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.\n\n-- Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.\n\n-- Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo,\nhypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. -- Enpä yrittänyt\nsinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua\nylläsi!\n\n-- Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja\nkarkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.\n\nSyntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki,\ntajuamatta rahtuakaan.\n\n-- Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki,\nniin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua\nsaloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä\nnähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.\n\nIllan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen\ntapahtumista, Joron pojan \"hääretkestä\", rosvojen tunnustuksesta ja\nJorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi\nsuruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää\nonnea mukanaan.\n\nIron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!\n\nEnnenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän\npuolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:\n\n-- Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi\npelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä\nnukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle\nnavettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan\nkylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi,\netteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle,\npäästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan,\nkoskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä\nkohti.\n\nRaskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta\nkuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.\n\nKeli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin\ntavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä\nenemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni\nilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan\nvain luoksenne pääsen.\n\nHiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni.\nYöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän,\ntuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan\nseutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään.\nLuulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä\netelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi\ntulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin\ntalvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin\nmusteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta\nnäiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut,\nkoettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.\n\n-- Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön\nkertomukseen Tormuan ukko, -- Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme\nviime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran\ntienoilla, kun eukko huudahti: \"kas tuollahan on ihminen tiellä\npitkänään!\" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin\nluulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä\nelonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti\npeitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi\nsilmänsä, ja kysyttyämme \"onko sinulla kylmä?\" vastasi hän, että\n\"nyt on hyvä olla\". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin\ntänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä\nannoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui,\npysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön\nvirkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.\n\n-- Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki\nsuostuikin, jatkoi Iro. -- Enkä kertonut mitään siitä, että olin\nkotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa.\nSain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus\ntänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että\nte minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää\nteitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.\n\n-- Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. -- Ja pelkäänpä, että\nmenetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi\ntyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme\nhänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt\nvasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.\n\n-- Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven\nErkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä\nihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua\nmatkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä\nilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen\nsen olopaikan tarkkaan.\n\n-- Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille\nnoustessaan. -- Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää\nKonttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!\n\n-- Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä,\nmatkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta\nylöspäin Hossan taloa kohti.\n\nReippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja\njoustavaa hiihtoa.\n\n-- Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt!\nhymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi\npysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.\n\n-- Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan!\nnaurahti tyttö.\n\nKeli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo\nKurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen\nrajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä\nkohti. Jo katkaistiin Suomen raja.\n\n-- Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla\nKarjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin\nkirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.\n\n-- Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi\nIlves-Matti.\n\n-- Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen\nsamalla veitikkamaisesti tyttöön.\n\n-- Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin\nKarjalaa! jatkoi Iro. -- Eihän siitä kuulu olevan kuin pari\naironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin\nTormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin\nkuin sissit itse?\n\n-- Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten\nihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla.\nErakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.\n\n-- Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.\n\n-- No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan\nkosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata,\niskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta\nsyytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.\n\n-- Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. -- Eihän tänne vastatuuleen\npetokaan kehtaa painella. -- Raskaaksi se käypi, ja aukeilla\nsuopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. -- Käännytään\nErakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin\nmatka, ja päästään melkein myötälaitaseen.\n\nNiin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti\nja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että\nmatkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle,\nkymmentuntisen ankaran työn jälkeen. -- Vahinko, ettet nyt voi\nnähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa\nelämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo\nlaskeutuessaan jäälle. -- Mutta toivon, ettei se silti ennusta\nsinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.\n\n-- Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun\nmieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei\nolisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa?\nSellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin\nymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.\n\n-- Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti.\n-- Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja\nkarskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.\n\nSamassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti\ntulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan.\nHartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään\nkumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän\nmyrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.\n\nKaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla.\nIro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla\njälkiä talon emännättömyydestä.\n\nErakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen\nkuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa\nporistessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki\njäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä\nkierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.\n\n-- Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin\nkäsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli\nPaavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti\nitkuun, Erkin nimeä mainittaessa.\n\n-- Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. -- Eihän\ntässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet.\nKatsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi\nkuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia\nodottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja\notettu, ainakin osa, jo etukäteen.\n\nVihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin\npauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja\nlakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen\nensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako\nKärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.\n\nSilloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin\novi auki. Sisään astui luminen mies.\n\nPaavo puhalsi päreeseen tulen.\n\n-- Erkki!\n\n-- Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija\nmurtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.\n\nMutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen\nmiehen syliin.\n\n\n\n"]