[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5Y2UedMq_Nf946BmcXbpMhcdzBrGEdCXLaq02qpOKmA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1667,"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2: Maahanpanijaiset","Häyhä, Johannes",1839,1913,"1667-hayha-johannes-kuvaelmia-ita-suomalaisten-vanhoista-tavoista-2-maahanpanijaiset","1667__Häyhä_Johannes__Kuvaelmia_itä-suomalaisten_vanhoista_tavoista_2_Maahanpanijaiset",null,"tietokirja",[],[],"fi",1893,9205,58046,false,56092,[22,23,24,25],"Families -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Finns -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Karelia (Russia) -- Social life and customs","Villages -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore",[27,28],"Archaeology & Anthropology","History - Other","\"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2: Maahanpanijaiset\" by Johannes Häyhä is a historical account written in the late 19th century. This work delves into the traditions and customs of Eastern Finnish society, particularly focusing on end-of-life practices surrounding illness, death, and funerals. It provides insight into both the communal and familial traditions of the time, portraying how individuals navigated the emotional landscape of death.  The opening of the text introduces the reader to the character of an elderly woman, referred to as \"mummo,\" who reflects on her life and impending death while conversing with family members. Through her thoughts and dialogues, we learn of the experiences and beliefs surrounding sickness, traditional healing practices, and the rituals that accompany the transition from life to death. The mix of practical advice, personal reflections, and cultural rituals weaves a rich tapestry of the customs connected with the preparations for death and the emotional responses of those left behind. The tone is both intimate and reflective, inviting readers to consider the depth of human experience in the face of mortality. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Kansatieteellinen kuvaus itäsuomalaisista ja karjalaisista kansantavoista. Teos käsittelee perinteisiä uskomuksia ja riittejä, jotka liittyvät sairastamiseen, kuolemaan ja hautajaisiin. Kerronta sisältää havainnollistavia kohtauksia ja kansanomaisia lääkintätapoja.","Johannes Häyhän 'Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2:\nMaahanpanijaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1667. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 2: MAAHANPANIJAISET\n\nKirj.\n\nJohannes Häyhä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSairastaminen\nKuolema\nHautajaiset\nMaahanpaniaiset\n\n\n\n\nSairastaminen\n\n\n    Sisältö: Lääkkeet. Maanvastaaminen. Löylyn syöminen. Sairaan\n    kylvettäminen. Ripittäminen.\n\n-- Ei taida minusta enää kauaksi olla tälle elämälle, sanoi Niemelän\nvanha emäntä eräänä aamuna vuoteelta noustessaan. Koko ruumistani\nhervottaa, päätäni leiluttaa ja vilunväreet käyvät läpi ruumiini\njuuri kuin kylmää vettä kaadettaisiin päälleni, niin pintani\nviereksii. Kahdeksankahdeksatta vuotta olenkin jo elää kätystänyt\nenkä ole vielä oikeaa tautia potenut kuin kerran lavantautia\nkolmeneljättä vuotisena.\n\n-- Joko mummo tahtoisi mielellään kuolla? kysyi häneltä hänen\npoikansa poika Mikko.\n\n-- Jos niin on Herran tahto, niin erkanen täältä, vastasi mummo ja\nnäytti miettivän pitemmältä asiaa, tuli vakaisen näköiseksi ja oli\nhetken äänettä. Vihdoin hän puhkesi ääneen ja lausui:\n\n    Sijan tiedän, kussa synnyin,\n    iän kaiken kussa kasvoin;\n    vaan en tiedä, kussa kuoleman pitää.\n\nNiin, tapahtukoon Jumalan tahto. Joka minulle hengen antoi ja elämän\nloi, kyllä Hän sen tietää ottaakin, konsa vain hyväksi näkee.\n\n-- Mutta mummo ei saa kuolla! Kukas minua sitten heijaa (tuudittaa)\nja saunassa repuu (kylvettää), jos mummo kuolee? sanoin emännän\nnuorin pojantytär, kiipesi mummonsa kaulaan ja rupesi itkemään.\n\n-- Eihän tuosta Karjalan maa katoa, jos minä kuolenkin, saneli mummo\nsilitellen ja hyväillen lasta. Ken kerran näin vanhaksi joutuu, että\njalka on haudassa, toinen haudan partaalla, ei sen elämisestä enää\nole hyötyä; onhan vain henki mielen hyvänä, ruumis muiden vastuksena.\nKyllähän, kultaseni, äitisi sinusta huolen pitää; onhan hän niin hyvä\nja herttainen sinulle.\n\n-- Mutta äidillä on niin paljon askareita, ettei hän jouda minua\nhoitamaan, sanoi lapsi itkien ääneensä.\n\n-- Mari-tätisi käyköön äidillesi apulaiseksi, niin kyllä hän sitten\nparemmin joutaa sinua hoitamaan, lohdutteli mummo pienoista.\n\n-- Koetapas, äiti, maistaa vähän viinaa, ehkä se tekee sinulle hyvää,\nsanoi lautamies tarjoten siirappiviinaa mummolle. Riitta saa keittää\nmurkinaksi huttua, sitten koetat syödä, jos laatuun käypi. Illalla\nlämmitetään sauna, jossa hautelet kipeää ruumistasi, niin voit\nkenties vielä parata, sillä\n\n    mit ei viina virvoittele\n    eikä huttu huojentele\n    tahi sauna parantele,\n    se on teko toisen miehen\n    tahikka Jumalan surma.\n\nSairas maistoi vähän viinaa, antoi pullin takaisin ja sanoi:\n\n-- Suur kiitos, hyvä poikani. Ei viinakaan enää tunnu entisen\nmakuiselle. Minä uskon ettei minua enää taida muut parantaa kuin nuo\nkolme kovaa parantajaa: Nurmen Tuomas, Hiekka-Heikki ja Matara-Matti.\n\nMurkinan aikana koetteli sairas syödä, mutta eipä huttu kelvannutkaan.\n\n-- Ei kelpaa viina eikä maista huttu, yhäti vain mieltäni elostelee,\nsaneli emäntä. Tuokaa kantvärkkiviinaa ja voidelkaa sillä minun\notsaani, käärikää sitten mustia villoja liinapiolla pääni ympäri ja\nvoidelkaa pippuripalkoviinalla sydänalaani, ehkä se helpottaisi.\n\nRiitta-miniä teki kaiken, mitä anoppi pyysi, mutta eipä sairaalle\nnäyttänyt apua tulevan, hän voihki ja ohki vain vuoteellaan.\n\n-- Ihan minut taisi maa vastata, kun tulin eilen kirkosta, virkkoi\nsairas ja nousi istumaan. Tuo Eerikan ralekka ajoi niin kovasti,\netten kerennyt saada kuin kaksi lepän oksaa käteeni. Jos olisin\nkolmannen tavannut, niin ei olisi tällaista tuskaa kärsittävänäni,\nmutta hän ajoi kuin kasakka, etten minä ehk'edes ehtinyt\nmaanvihojakaan lukea loppuun asti.\n\n-- Jos niin on, niin valjastetaan sama hevonen, jolla eilen kirkolla\najettiin, ja mennään iltahämärissä Kotimäen tuolle puolelle ja\ntullaan uudestaan; ehkäpä se sitä tottelee, vastasi Eerikka.\n\n-- Täytyy se niin tehdä, ei tässä muu auta, saneli sairas. On sitä\nennenkin minulle tämmöistä tapahtunut; sillä tämä maa on luonnostaan\nkarkea ja minä olen valkoverinen ja vienoluontoinen ilminen\n(ihminen), sen tähden minuun pystyvät niin hyvin maannenät.\n\nHämärän tultua valjasti Eerikka hevosen ja sairas saatettiin rekeen.\nKotimäen tuolle puolelle päästyä käännettiin hevonen ympäri ja\najettiin sen verran tiepuoleen, että sairas yletti taittaa kolme\nlepänoksaa, joilla hän kiersi kolme kertaa ympäri päänsä ja lausui:\n\n    Tervehytän tienottani,\n    maireutan mannertani,\n    terve maa, terve manner,\n    terve mantereen isäntä!\n    Kun lienet tuhoja tehnyt,\n    vihojasi viskoellut\n    kohti naista naisellista\n    emon tuomoa tytärtä,\n    tee nyt suloinen sovinto,\n    rakenna ikuinen rauha!\n    Ota pois omat vihasi,\n    ettei söisi syyttömiä,\n    vaivaisi viattomia!\n\nKotipihaan tultua viskasi emäntä lepän varvut tantereelle ja lausui:\n\n    Terve maa, terve manner,\n    tervehempi tervehtäjä!\n\nNoustuaan reestä hän alkoi astua tupaan ja höpisi itsekseen:\n\n    Valittelen vaivoissani,\n    kujertelen kulkeissani\n    omilla olokujilla,\n    oman talon tanterilla.\n    Tuvan haltia hyvänen,\n    kaiken kartanon isäntä!\n    Suojaa mua suosikkina,\n    pidä piikaista hyvänä!\n    Älä salli saastaisien,\n    vihamielisten vihojen\n    syytöntä minua syödä,\n    viatonta vaivutella.\n    Käännä kateen kierot katseet,\n    vihamiesten mielijuohteet\n    kateen omaan kantapäähän,\n    pahansuovan sormenpäähän!\n\nIllallisen perästä meni sairas saunaan, jonne päästyään hän lausui:\n\n    Terve löyly, terve lämmin,\n    puun löyly, vetosen lämmin!\n    Vuorest on vetosen synty,\n    tulen synty taivosesta,\n    ei oo löylyn löytämistä,\n    lämpimän lähettämistä.\n\nVaatteensa riisuttuaan sairas meni saunanalautasille, otti vettä\nkolme kertaa kourallaan kaukalosta ja heitti istuinsijalleen, johon\nmyös sylkeä töppäsi ja virkkoi:\n\n    Tule nyt löylyyn Jumala,\n    Iso ilman lämpimähän\n    tekemähän terveyttä,\n    rauhoa rakentamahan!\n    Luota maahan liika löyly,\n    paha lämmin pois lähetä,\n    ettei polta piikojasi,\n    turmele tekemiäsi!\n\nIstuttuaan paikallensa sairas viskasi kaukalosta kolme kertaa\nkourallaan vettä kiukaalle ja lausui:\n\n    Minkä vettä viskelen\n    noille kuumille kiville,\n    se on meeksi muuttukohon,\n    simaksi sirahtakohon.\n\n    Juoskohon joki metinen,\n    simalampi laikkukohon\n    läpi kiukuan kivisen,\n    läpi saunan sammalisen!\n\nSeuraavan yönsä vietti sairas levottomasti, valitti korvaansa\npistävän ja arveli siihen löylyn tarttuneen. Aamun tultua hän käski\nlämmittämään saunan, jonne mentyään hän luki edellä kerrotut loitsut\nja teki entiset taikansa.\n\nSitten antoi isännän tytär Kaisa sairaalle leipäpalasen ja meni itse\nsaunankotaan, josta otti vettä kapalla tiinusta, juoksi kappa kädessä\nympäri saunan, tuli kotaan takaisin, viskasi veden kodasta yli\nsaunankynnyksen kiukaalle ja kysyi:\n\n-- Mitäs mummo syöpi?\n\n-- Löylyä syön, vastasi mummo ja syödä mukerti leipää. Sama temppu\nuudistettiin kolme kertaa ja niin oli \"löyly syötynä\".\n\nKun ei edellä kerrotuista keinoista sairaalle apua tullut, hän\nkäski poikansa Yrjön valjastaa hevosen ja mennä Riha-Heikkiä perään\nkylvettämään itseänsä, jos siitä ehkä apua tulisi. Yrjö teki kuten\nkäsketty oli ja toi Heikin tullessaan.\n\nIltapimeällä lämmitettiin sauna itsestään kaatuneilla puilla.\nSaunan lämmittämisen toimitti Yrjön vaimo niin salaa, etteivät sitä\ntietäneet kaikki oman talon ihmisetkään, saatikka sitten naapurit.\n\n-- Onko näillä seutuvilla pohjoiseen päin juoksevaa jokea, josta\nsopisi vettä ottaa sairaan kylpyvedeksi? kysyi Riha-Heikki\nkuiskaamalla talon isännältä.\n\n-- Semmoista ei näillä tienoin ole, mutta onhan meillä oivallinen\nlähde kartanon pohjoispuolella. Siitä on ennenkin sellaisiin\ntarpeisiin vettä noudettu, vastasi isäntä.\n\n-- Kyllä se sopii ihvan (ihan) hyvästi, virkkoi Heikki. Käy,\nveikkonen, sieltä noutamassa vettä, mutta niin salaa, ettei kenkään\ntiedä. Kun saat astiasi täyteen, niin tipauta kolme kertaa vettä\nastiasta takaisin lähteeseen. Ota sitten hopeainen solki paitasi\nkauluksesta ja vuolaise siitä malmipäisellä kääntöpäällä veitsellä\nkolme lastua lähteeseen ja lausu aina lastun vuoltuasi:\n\n    Vellamolle uhri,\n    sairaalle terveys.\n\nKylpyvastan olen minä varustanut. -- Sairaan kylpyvastaksi otettiin\nkolmen verokunnan maalta koivun oksia, yhdeksän oksaa kustakin.\nNiissä piti olla kolme lehteä yhdessä kannassa eli kolmekantaisia.\n\nIsäntä teki käskyn mukaan, haki veden ämpärillä ja vei sen saunan\nkotaan.\n\nKun kaikki oli saatu reilaan, vietiin sairas saunaan. Noita\nRiha-Heikki otti vastan, heilutteli ja huiskutteli sitä kaikille\nilmansuunnille ja lausui:\n\n    Nouse vanha Väinämöinen,\n    ukko herkeä unesta\n    pojan ainoan avuksi,\n    miehen kuulun kumppaniksi\n    tässä työssä työlähässä,\n    sairasta parantaessa!\n    Tule saunahan saloa\n    ilman uksen ulvomatta,\n    saranain sanelematta!\n    Lyö löyly, lähetä lämmin\n    kivelle kivuttomalle,\n    paaelle pakottomalle.\n\nSitten noita kutsui sairaan kylpylautasille, nosti kolme kertaa vettä\nkaukalosta vastalle, ripisteli vastasta vettä sairaan päälle ja\nlausui:\n\n    En puhu omalla suulla,\n    puhelen Jumalan suulla,\n    Herran hengellä hyvällä.\n    En liiku omin lihoni,\n    liikun Luojani lihoilla,\n    käden kautta Kaikkivallan.\n    Tuolta aina armot käyvät\n    yläisestä taivosesta.\n    En minä mitänä voine\n    ilman Luojani luvatta,\n    auttajani armoloitta,\n    otan Luojan loitsimahan,\n    Jumalan puhelemahan,\n    Kaikkivallan katsomahan.\n\nSitten noita sylkäisi vastalle, alkoi kylvettää sairasta päästä\njalkoihin saakka ympäri ruumiin, ensin vasta- ja sitten myötäpäivään,\naina välistä huoahtaen ja sylkien. Kylvettäissään hän loitsi:\n\n    Mist on pulma puttununna\n    takia tapahtununna?\n    Onko soista vai vesistä\n    vai on vatturaunioista\n    vai on vanhoista akoista\n    vai on kalma kalmistosta,\n    perkele pyhästä maasta?\n    Mene kalma kalmistohon,\n    perkele pyhä'än maahan,\n    johon on kansa kaatununna,\n    väki suuri nääntynynnä.\n    Siell on luuta luskottuna,\n    pääromua roskattuna,\n    ilman ihmisen ihotta\n    katovaisen kainalotta.\n\n    Kun ei minussa miestä,\n    ukon pojassa urosta,\n    tämän päästön päästäjätä,\n    tämän pulman purkajata,\n    nouskohon norosta miehet,\n    miekkamiehet hettehestä,\n    jotk on viikon maassa maanneet,\n    kauan lehossa levänneet,\n    pojan ainoan avuksi,\n    miehen kuulun kumppaniksi.\n\n    Kun ei siitä kyllin liene\n    etkä tuotakaan totelle,\n    tulkoon vanha Väinämöinen\n    kaikki päästöt päästämähän,\n    kaikki pulmat purkamahan,\n    kaikki jaksot jaksamahan!\n\n    Mene tauti, kunne käsken,\n    Lapinmaahan lakeahan,\n    Pohjan pitkähän perähän;\n    siell on hyvä ollaksesi,\n    lempi liekatellaksesi,\n    tiellä tuuli tuudittaapi,\n    vesi vieno vilkuttaapi,\n    vesi sylkkä sylkyttääpi.\n\n    Mene vielä, kunne käsken,\n    tuonne tunturin mäelle.\n    Kuhavuoren kulman alle,\n    jonne puut on päin pudonneet,\n    heinät latvoin laskenunna\n    sulahan sarajokehen.\n    Siellä on sisariasi,\n    siellä viisi veikkoasi,\n    kuusi kummisi tytärtä,\n    seitsemän setäsi lasta.\n    Siell on hirret hirtettynä,\n    jalopeurat jaksettuna;\n    siell on luutonta lihoa,\n    sekä päätöntä kaloa,\n    suonetonta pohkiata.\n\n    Mene sinne, kunne käsken,\n    suden suuhun, hamaran päähän,\n    mustan koiran hännän alle,\n    notkoille noroperille,\n    soille räykenettömille.\n    Mene tuulen tietä myöten,\n    ahavan ratoa myöten\n    tahi käy revon rekehen:\n    revoll on reki matala,\n    jolla rannalle vetääpi.\n\n    Jos oot pantu palkan eestä\n    tahi toisen käskyläinen,\n    niin suoria nyt kotiisi\n    isäntäsi iltaselle,\n    emäntäsi aamuselle,\n    muun pereesi murkinalle!\n    Sitten sinne tultuasi,\n    matkan päähän päästyäsi\n    ota kiinni olkapäistä,\n    vasemmista varpahista,\n    kaiemmista kantapäistä,\n    läpi luusta ja lihasta!\n    Aita vastaasi tuleepi;\n    ammu aita mennessäsi\n    viieltä vitsasvältä,\n    seitsemältä seipähältä,\n    kaheksalta kaskipuulta.\n\n    Punahattu, tuonen poika,\n    jännitä tulinen jousi\n    tulisella jäntehellä,\n    pane vaskinen vasama\n    tuon tulisen jousen päälle.\n    Ammu halki hampahista\n    luun syöjä, lihan purija,\n    veren uudelta vetäjä,\n    jotta hiiet himmastuisi,\n    perkeleetkin peljästyisi,\n    katvaisi maan katehet!\n\n    Jos et tuona totelle,\n    vielä mutka muistetahan,\n    uudet keinot keksitähän:\n    turvaamme Jumalahamme,\n    luottaumme Luojahamme,\n    jok on miehistä pätevin,\n    urohista kelpoavin.\n\n    Oi Ukko, ylinen Luoja,\n    pilven päällinen Jumala!\n    Souda suonissa venettä,\n    venehellä vaskisella,\n    kuutilla kuparisella.\n    Souda luun lomia myöten,\n    jäsenten rakoja myöten.\n    Mistä luu on luiskahtanna,\n    siihen luuta luiskauta;\n    mistä kalvo katkennunna,\n    siihen kalvo kasvahuta;\n    mistä liikkuna lihoa,\n    siihen liittäös lihoa.\n    Tee nyt yöllä terveheksi,\n    päivällä imanteheksi,\n    auta aivan terveheksi,\n    keskeä kivuttomaksi,\n    vieriltä viattomaksi,\n    päältä tuntumattomaksi,\n    aivan nuurumattomaksi,\n    suin sulin puheltuani,\n    hengin huokaeltuani,\n    vihoin tuulen tuulematta,\n    vihoin saamatta satehen,\n    kovan ilman koskematta,\n    pakkasen palelematta!\n\nSaunasta tultua syötettiin ja juotettiin Riha-Heikkiä. Isäntä kysyi\nmaksua vieraan vaivoista, johon tämä vastasi:\n\n-- Minä en ole tavallisesti määrännyt vaivoistani mitään maksua, vaan\nhyvät ihmiset ovat itsestään antaneet, minkä ovat hyväksi nähneet.\n\nMitään virkkamatta isäntä pisti Heikille kouraan puolen ruplan rahan,\njosta Heikki kiitti. Vähän ajan perästä Heikki sanoi isännälle:\n\n-- Jos lautamies olisi hyvä ja katsoisi minulle vähän särpimen apua\nsekä jotain keitinneuvoa.\n\nIsäntä koki vierasta pidättää yöksi, mutta tämä ei sanonut joutavansa\nyötä olemaan, kun muka hänellä oli kiiru mennä toiseen kylään, jossa\nhäntä odotettiin erästä heikkomielistä parantamaan. Sen kuultuaan\nisäntä haki aitan ylisiltä lampaankäpälän ja täytti porstuan naulassa\nolevan Heikin pussin ohralestyjauhoilla. Nämä antimet saatuaan Heikki\nläksi talosta ja Yrjö meni häntä kyytiin.\n\nSeuraavan yön sairas vietti levottomasti ja aamun tultua hän sanoi\npojallensa:\n\n-- Kyllä minua ei taida muu vaivata kuin kuolema, vaikka minä\nepäuskossani olen maajumalilta apua etsinyt. Laita nyt, poikaseni,\npappia perään minua ripittämään.\n\n-- Kuta pappia äiti kernaimmin tahtoisi? kysyi lautamies.\n\n-- En minä ole ikänäni pappeja valinnut, vastasi sairas. Ei mikään\nkuulu olevan niin suuri synti kuin pappien valitseminen. Niin minulle\nsanoi Raution Liisa toissa kesänä. Ja niin kuin tiedetään, hän on\nhurskas ihminen ja pappien ystävä. Tuokaa vain se pappi, kenet itse\ntahdotte. Jumalan sanaahan kaikki sielunpaimenet ilmoittavat.\n\nIsäntä laittoi Antin noutamaan rovastia sairasta ripittämään.\n\nSillä aikaa kun pappia oltiin perässä, tupa siivottiin: penkit,\npöydät, rahit ja tuolit pestiin, lattia lakaistiin ja sairaalle\ntuotiin puhtaat vaatteet sekä nostettiin pieni pöytä sairaan eteen\nsängyn viereen. Pöydälle asetettiin lumivalkoinen pöytäliina.\nSuurelle pöydälle pääpuolelle levitettiin niin ikään rippulaitainen\npöytäliina, ja pöydän päähän, penkille, levitettiin vaippa\nlaskoksilleen ja nurkkaan pantiin tyyny, jotta pappi, jos niin\ntahtoo, saapi lojahtaa pöydänpäässä. Kahvi keitettiin valmiiksi ja\nkahvipannu pistettiin uuniin pappia odottamaan. Lapset siivottiin ja\nmuutettiin puhtaisiin vaatteisiin. Samaten aikaihmisetkin pesivät\nkätensä ja silmänsä, kampasivat päänsä ja muuttivat puhtaat vaatteet\nyllensä.\n\nKun kyläläiset saivat tietää, että pappia oltiin hakemassa Niemelän\nsairasta ripittämään, niin he siivosivat itsensä ja tulivat\nsairastaloon pappia katsomaan. Miehet menivät peräpuolelle tupaa,\nvaan naiset jäivät ovensuuhun. Ainoastaan vanhemmat vaimot menivät\nsairasta puhuttelemaan. Yleinen hiljaisuus vallitsi tuvassa,\nainoastaan kuiskaamalla puheltiin.\n\n-- Kun meillä ei tässä ole muuta tekemistä, niin varustaudutaan me\nkatsomaan sitä hevosta, jolla pappia tuodaan, sanoi Mäkelän Pekka\nPerätalon Simolle.\n\n-- Mitäs siinä on katsomista? kysyi Simo.\n\n-- Onpahan siinä jotakin, vastasi Pekka. Jos hevonen pihalle\npäästyään ojennaikse ja haukottelee, niin sairas kuolee, mutta jos se\npuisteleikse ja päristelee, niin sairas paranee.\n\nSillä puhein he alkoivat katsella tuvan ikkunasta maantielle päin.\nKohta he huomasivat papin tulevan kyytimiehineen. Pihalle päästyä\nhevonen seisattui, ojennaisiin ja haukotteli. Nyt olivat katsojat\naivan varmat sairaan kuolemasta.\n\nRovasti astui tupaan ja tervehti tupaväkeä \"hyvällä päivällä\".\nVastaukseksi naiset lyykistäysivät ja miehet kumarsivat. Isäntä\nmeni vastaanottamaan vierasta, kätteli, aukaisi vyön, riisui turkin\nja pani naulaan. Kuulumisiin vastattuaan rovasti sanoi pyyhkien\nsilmälasejansa:\n\n-- Eikös teillä, hyvät ystävät, ole kotona mitään toimittamista, kun\nnäin rahvailla arkipäivänä olette joutaneet tänne tulemaan?\n\nEnnen kuin kukaan ehti siihen mitään vastata, jatkoi rovasti:\n\n-- Jos ei sairaalla ole mitään kahden kesken valittamista, niin\nvoitte olla täällä ja kuunnella Jumalan sanaa, mutta muuten voitte\nmennä kotiinne.\n\n-- Eihän minulla, hyvä rovasti, ole mitään erinäistä valittamista,\nvirkkoi sairas.\n\nVäki jäi paikoilleen ja rovasti niitä näitä pakinoituaan kahvia\njuodessaan meni sitten sairaan luokse, alkoi kysellä ensin hänen\nruumiillista vaivaansa ja sitten hänen sielunsa tilaa. Vähän aikaa\nluoperreltuaan (lohduteltuaan) hän piti rippisaarnan ja antoi\nsairaalle ehtoollisen, jonka jälkeen hän alkoi hommata lähtöä.\nIsäntä koki kiellellä rovastia ruualle, mutta hän ei sanonut\nitsellään olevan aikaa, kun kruununvouti oli luvannut tulla pappilaan\nvieraiksi. Rovasti kumarsi jäähyväisiksi, ja Yrjö laitettiin toisella\nhevosella häntä kyytiin. Naapurit menivät myöskin vähitellen kotiinsa.\n\n\n\n\nKuolema\n\n\n    Sisältö: Anteeksiantaminen. Viimeiset määräykset. Hengenlähtö.\n    Ruumiin korjaaminen. Kuolonennustukset. Ruumiin pelkääminen.\n    Maahanpaniaisiin kutsumus. Kirstunteko.\n\nPäivä päivältä näytti sairas hupevan (heikkonevan) ja seuraavana\nlauantai-iltana hän tuli jo kielettömäksi, puhumattomaksi. Pari\ntuntia sen jälkeen hän rupesi puhumaan ja hourailemaan. Vihdoin hän\nselkeni uudelleen, kutsui perheensä vuoteensa ympärille ja sanoi\nheille:\n\n-- Rakkaat lapseni, minä tunnen loppuni lähestyvän. Nyt minä menen\nsinne, josta ei kenkään ole palannut. Antakaa nyt minulle jokainen\nanteeksi, jos ketä vastaan olen rikkonut. Minä annan sydämestäni\nkaikille anteeksi enkä tahdo kostoa huutaa kenellekään. Minä en vie\niankaikkisuuteen yhtään vihaa. Poikaseni, ojentakaat kätenne minulle!\n\nLautamies ojensi kätensä sairaalle ja sitten hänen veljensä Yrjö.\nHeidän esimerkkiään seurasivat kaikki perheen jäsenet itkusilmin ja\njokainen sanoi kättä antaessaan:\n\n-- Jumala sinullekin anteeksi antakoon!\n\nSitten Riitta kuiskasi tyttärelleen Kaisalle jotain ja tämä meni\nlikimmäiseen naapuritaloon ja sanoi:\n\n-- Nyt meidän mummo lähtee pois; jos ken tahtoo tulla katsomaan, niin\ntulkoon pian.\n\nKohta he nousivat yksi ja toinen vuoteeltaan ja lähtivät kuolevaa\nkatsomaan.\n\n-- Tunnetkos minua? kysyi Lahtelan emäntä sairaalta.\n\n-- Tunnen kyllä, ja annetaan nyt anteeksi, sanoi sairas ja ojensi\nkätensä.\n\n-- Jumala sinullekin anteeksi antakoon! Minä kyllä ilomielin annan\nanteeksi, vastasi Lahtelan emäntä.\n\nSairas jatkoi:\n\n-- Hamasta siitä ajasta kun miesvainajani kuoli, on vanhin poikani\nMikko hoitanut taloutta, vaikka talo ja tila on ollut minun\nnimessäni. Hän olkoon vastakin teidän isäntänne ja te toiset olkaa\nhänelle kuuliaiset, niin kuin te tähänkin asti olette olleet. Ja sinä\npoikani Mikko, ole rehellinen ja katso aina yhteistä parasta, niin\nkuin sinä tähänkin asti olet tehnyt, äläkä sorra ketään.\n\nNämä sanottuaan ummisti sairas silmänsä. Vähän ajan perästä hän\naukaisi ne jälleen ja sanoi:\n\n-- Miniäimeni Riitan saapi nostaa emännäksi minun jälkeeni. Olkaa\nhänelle kuuliaiset ja avulliset, niin kuin te olette minullekin\nolleet. Kun Helka-ämmä alkaa jo tulla vanhaksi eikä jaksa enää\nsuuria taikinoita alustella, niin Mari-täti saapi käydä kolmanneksi\nemännäksi; kyllä näin suuressa talossa tarvitaan kolmekin emäntää.\n\nVähän aikaa vaiti oltuansa sairas teki vielä muutamia määräyksiä\nperuistansa sekä neuvoi mitkä vaatteet hänen ympärilleen pitää\npantaman. Sitten hän pani kätensä ristiin ja luki:\n\n    Henkeni, Herra, haltuus annan,\n    Isä, älä minua ylenanna,\n    Poikas pyhän piinan tähden;\n    siipeis ali päästä, aut hädästä,\n    tykös turvaan täydell todell. (Vvk. 43:6)\n\nLoppuvärssyä lukiessaan heikkoni jo sairaan ääni, ettei lukua paljon\nkuulunut. Nyt otti Riitta virsikirjan, josta isäntä alkoi ja toiset\nveisasivat keralla:\n\n    Juur hartaast maailmast tästä... (Vvk. 391:1)\n\nVirren loputtua isäntä koetteli kuolevan jalkoja ja sanoi:\n\n-- Nyt ei enää lähtö ole kaukana: jalat ovat jo kylmät kuin\njääpalaset.\n\nKun virsi \"Maailma sinun jätän\", oli veisattu, aukaisi kuoleva\nsilmänsä ja koetti katsahtaa yli päänsä. Hänen silmänsä loistivat\nkirkkaalta ja näyttivät olevan tavallista suuremmat. Hän koetteli\nnostaa käsiään ylös mutta ei jaksanut. Huulet näyttivät liikkuvan,\nmutta ääni ei yhtään kuulunut.\n\n-- Nyt hän varmaan näkee ottajansa, koska niin päänsä yli katselee,\nsanoi Mari-täti naapurin emännälle.\n\n-- Tiettävästi hän ne näkee, vastasi emäntä hiljaa.\n\n-- Kukaties taitaa hänen suutansa kovin paahtaa, koska huulet niin\nahkeraan liikkuvat; anna sinä vettä lusikalla suuhun, sanoi isäntä\nvaimolleen.\n\nRiitta antoi vettä pari lusikallista, jonka jälkeen sairas sanoi\nhyvin kelkkiään (kerkeästi):\n\n-- Tehkää minulle tila lattialle.\n\n-- Nyt se jo lähtee pois, kun alkaa tilaa muutella, kuiskasi Riitta\nMari-tädille ja laittoi pian lattialle vuoteen, johon sairas\nhurstilla nostettiin. Huokuminen harveni harvenemistaan ja viimein\nnäytti henki likattavan ainoastaan kurkkuhaudassa. Vihdoin sairas\noikasi ruumiinsa, nytkäytti pari kertaa olkapäitään, ummisti\nsilmänsä, aukaisi suutansa kolme kertaa ja vetäisi henkeänsä; niin\nerosi henki ruumiista. Isäntä viittasi Mauno-sedälle ja tämä aukaisi\nreppanan. Sitten isäntä painoi kiinni vainajan oikean silmän, joka\noli jäänyt hiukan raolleen.\n\n-- Jeesus sielun saakoon! sanoi isäntä sulkiessaan äitinsä silmää.\n\n-- Jeesus sielun saakoon! kuiskasivat kaikki läsnäolijat ja\nnotkistivat polviansa. Jokaisen silmät täyttyivät kyynelistä.\n\n-- Hänellä se on tehty, mitä meillä vielä on tekemättä, virkkoi\nMauno-setä itkussa suin. Kyllä hän oli hyvä eläissänsä ja luultavasti\nhänelle kävi hyvin kuollessansa.\n\n-- Ei suinkaan hänestä pahuus alkuansa saanut, todisti Lahtelan\nemäntä. Me tässä jo olimme toverukset monta kymmentä vuotta ja hän\noli aina niin rakas ja herttainen. Ei sitä kertaa hän leiponut,\njottei olisi minulle antanut leivän lämpimiä.\n\n-- Ja taudissa ollessaankin hän oli koko ajan niin kärsivällinen,\nettei koskaan tuskaantunut, vaikka oli sangen kovissa kourissa, sanoi\nRiitta todistukseksi anoppinsa kärsivällisyydestä.\n\n-- Mitä varten Mauno-setä reppanan aukaisi, kun mummo kuoli? kysyi\npieni Anni äidiltään.\n\n-- Sitä varten, että vainajan sielu pääsi menemään taivaaseen,\nvastasi äiti.\n\n-- Pojat, menkääs ottamaan mummolle pesuvettä, käski isäntä.\n\nPian noutivat pojat vettä saavilla kaivosta. Riitta pani padan\ntulelle -- muiden puiden joukkoon pistettiin vainajan lusikka\npalamaan -- ja varisti kuolleelle pesuveden. Olkia tuotiin lattialle\nja niiden päälle nostettiin ruumis. Mari-täti ja naapurin emäntä\npesivät ruumiin vedellä, saippualla ja vastalla. Heille annettiin\npesupalkaksi vainajan paita kummallekin. Tähteeksi jääneen\nsaippuapalasen ja vastan korjasi Mari-täti vastaista tarvetta\nvarten. -- Vasta pantiin tallelle ja sillä siveltiin sitä lehmää,\njota ajajainen ja painajainen vaivasi. Ruumiinpesusaippualla pestiin\nlasten rupisia päitä sekä muitakin risatautisia ja syyhelmää.\n\n-- Missähän kylän ruumislauta lienee, se pitäisi hakea tänne? kysäisi\nisäntä.\n\n-- Kyllä se on varmaan Mäkelässä; muistaakseni taoin Mäkelän\nukkovainajalle viimeksi kirstunaulat, vastasi seppä.\n\nSillä aikaa kun ruumislautaa haettiin, käärivät pesijät ruumiin.\nHieno aivinainen paita pantiin päälle ja esiliina eteen, valkoiset\nsukat jalkaan ja kirjavartiset kintaat käteen ja myssy päähän.\nSitten käärittiin ruumiin ympärille valkoinen hursti, joka ommeltiin\nkuudesta kohdasta kiinni. Isäntä teki päretikuista pienoisen ristin,\njonka hän pani vainajan rinnalle, hurstin alle. Kun ruumis oli saatu\nkäärityksi, nostettiin se ruumislaudalle ja sidottiin keskosistaan\nnauhalla ruumislautaan kiinni. Pari kapulaa varustettiin ruumislaudan\nviereen, toinen pää- ja toinen jalkapuolelle, joilla ruumis\nkannettiin aittaan.\n\nKun ruumis lautoineen oli nostettu tuolien päälle ja kaikki saatu\nreilaan, otti Mauno-setä kirveen, pisti sen sillan rakoon ruumiin\nkohdalle ja sanoi puoleksi kuuluvalla äänellä:\n\n-- Tuossa on sinun osasi! -- Missä ei tätä konstia tehty, siellä\nviskattiin liedestä otettuja savipalasia ruumiin perästä, kun\nruumista lähdettiin hautaan viemään, ja sanottiin samat sanat.\n\n-- Minkä tähden kirves pistettiin sillan rakoon? kysyi taasen pieni\nAnni äidiltään.\n\n-- Sen tähden, ettei talon karja kuolisi emännän perästä, vastasi\näiti. Jos ei sitä temppua tehdä, niin emännän kuoltua kuolee aina\nparas lehmä talosta, joskus pari kolmekin, ja useasti menee koko\nkarja vainajan perästä. Samoin käypi hevosille isännän kuoltua. Mutta\njos kirveen laittaa sillan rakoon ja niin antaa vainajalle osan\nkäteen, niin elukat saavat olla rauhassa.\n\nSitten isäntä antoi virsikirjan sepälle, joka vähän aikaa sitä\nlatailtuaan tuli ruumiin viereen ja alkoi veisata:\n\n    Mä nukun haavoin Kristuksen,\n    ne puhdistaa mun synneistän!\n    Sill verens on ja kuolemans\n    mun elon, kauneuden kanss. (Vvk. 390)\n\nToisen värssyn ensimmäistä säettä veisattaessa tarttuivat sitä varten\nkäsketyt miehet kapuloihin, pistivät ne ruumislaudan alle, yhden\npää- ja toisen jalkapuolelle, ja niin kantoivat neljän miehen ruumiin\naittaan. Laulajat kävivät ruumiin edellä ja pitkittivät lauluaan\nsiksi, kunnes ruumis oli asetettu paikoilleen aitan viljasalvojen\npäälle. Ne jotka eivät ruumista pelänneet, saattoivat ruumista\naittaan, vaan pelkurit jäivät tupaan. Kun ruumis oli paikoilleen\nasetettu, siunasi saattojoukko itsensä ja palasi tupaan. Isäntä\nlukitsi aitan oven ja toi tullessaan avaimen tuvan naulaan.\n\nSitten isäntä meni huoneeseen, josta toi viinaputelin ja jakeli siitä\nryyppyjä, ensin laulajille, sitten kantajille, pesijöille ja vihdoin\nkaikille vanhemmille ihmisille, jotka ryypätessään sanoivat jokainen:\n\n-- Olkoon vainajan muistoksi!\n\n-- Nauttios terveydekses! vastasi isäntä.\n\nEmäntä puolestaan tarjosi kahvia kaikille. Kahvia juodessaan sanoi\nMäkelän emäntä:\n\n-- Johan meillä tiedettiin kauan aikaa, että joku teidän talosta\nkuolee, vaikka ei siitä mitään hiiskuttu. Se oli jo tässä sulalla\nsyksyllä, ennen Mikonpäivää, kun meidän Matti yhtenä yönä tuli\nmyllystä kotiin, niin hän kuuli pajassa sellaisen kalkkeen, ikään\nkuin ruumiinkirstun nauloja olisi taottu.\n\n-- Varmaankin siinä teidän Matti on erehtynyt, sillä minun pajassani\nei ole kukaan koskaan, ei yöllä eikä päivällä, muu takonut kuin minä\nitse, ja minä en ole sydänyöllä pajassa käynyt takomassa, virkkoi\nseppä.\n\n-- Kyllähän sen tietää jokainen ettei pajassa mitään taottu, eikä\nsiellä mitään seppää ollut, vaikka Matin korvissa sille tuntui;\nse oli vain kuolemanennustus tai kuoleman sanansaattaja, virkkoi\nukko-Lauri.\n\n-- Olkoonpa vaikka niinkin minun puolestani, myödytti seppä.\n\n-- Se oli tässä niin ikään syksyllä, kun minä tulin eräänä pimeänä\nyönä kaupungista kotiin ja menin kaivolle hevostani juottamaan, niin\nkuulin teidän aitan takana aivan selvään sellaisen kalkutuksen juuri\nkuin ruumiskirstun lautoja olisi veistetty. Tupaan tultuani kerroin\nkuulemani ja meidän ukko sanoi: \"Tänä syksynä Niemelästä kuolee joku,\nkuolkoonpa kuka tahansa\", kertoi Perätalon Samuli.\n\n-- Minä tässä jo mietin itsekseni koko tämän vuotta, että taitaa\nmeidän mummo antaa rokan, kun hän valitti aina itseään väsyttävän\nja sanoi jalkansa olevan niin raskaat, ettei hän niitä nostella\njaksaisi, puhui Mauno-setä.\n\nNäissä toimissa ja pakinoissa kului yö, niin että kukko jo lauloi\nensi kerran, ennen kuin naapurit menivät kotiinsa, jonne tultuaan\nheillä oli paljon kertomista vainajan viimeisistä hetkistä, hänen\nmääräyksistään ja hengenlähdöstään sekä mitä virsiä vainajalle\nlaulettiin, kutka hänet pesivät sekä kuolemanennustuksista ynnä\nmuista tapaukseen kuuluvista asioista.\n\nKun vieraat olivat lähteneet, tehtiin Niemelässä tilat ja käytiin\nmakaamaan. Nuori väki tahtoi jokainen käydä keskeen makaamaan eikä\nkenkään reunalle, sillä heitä pelotti ruumis aitassa. Koko sen ajan\nkun ruumis oli maan päällä ei kukaan nuorista tohtinut pimeällä mennä\nyksinään ulos, vaan he pyysivät toisiaan keralleen. Samoin oli laita\ntoisissakin taloissa. Ainoastaan joku vanhempi ihminen oli niin jura\n(pelkäämätön), että uskalsi yksinään kävellä pimeässä. Monet vetivät\nmaata käydessään peitteen korvillensa, niin että olivat tukehtua\nlämpimässä tuvassa.\n\nSeuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten\nketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina\ntulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle\npanosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain\nvierasten kutsumisesta.\n\nKirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni\nrovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän\nsanoi:\n\n-- Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon\neilen illalla.\n\n-- Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan\ntaudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:\n\n-- Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän\nteidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi\nmaahanpaniaislehmän.\n\n-- Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin\nmaahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina\naiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani\nkunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle\nruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen\ntoimittaakseen maksua vastaan.\n\n-- Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin\nkolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan\nniin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle\nruumissaarna pitää, vastasi rovasti.\n\nKirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen,\njolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli\nhänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain\nhänen viimeiset hetkensä ja sanansa.\n\n-- Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.\n\nKirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla\npyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.\n\nSeuraavana maanantaina tuli Niemelän taloon suuri joukko mustalaisia\npyytäen ja mankuen jos jotakin.\n\n-- Ei meiltä anneta nyt mitään kenellekään, kun meillä on ruumis\ntalossa, sanoi emäntä mustalaisille.\n\n-- Abrei, sanoivat mustalaiset ja läksivät talosta aika kyytiä.\n\nKoko viikko varustettiin Niemelässä maahanpaniaisia: olutta pantiin,\nleivottiin ja paistettiin, vaatteita puhdistettiin ja kaulattiin.\nNuoret miehet vetivät ahkeraan kuivia kaskipuita, joita vanhemmat\nhakkailivat haloiksi. Ilta- ja aamupuhteilla kiskoivat ukko-Lauri\nja Mauno-setä päreitä. Maanantaina läksi isäntä kaupunkiin ja\ntuli torstaina kotiin. Samana päivänä tuli Mäkelän Risto tekemään\n\"kuolleelle kotia, kahdonneelle kartanoa\". Tuomas kävi Ristolle\navuksi. He menivät Kuunjoen kankaalle, hakkasivat suoran hongan,\nsärkivät sen laudoiksi, veistelivät sievemmiksi, ja Yrjö kävi\nhevosella hakemassa laudat kotiin, jossa niitä ensin veistettiin\nkirveellä, sitten puoltiin vuolimalla ja vihdoin höylättiin.\nMauno-setä kävi pajassa kirstunnauloja teettämässä. Naulat valmiiksi\ntaottuaan seppä luki ne ja sanoi:\n\n-- Kyllä nyt kuolee ensin miespuoli, kun naulat eivät yhtyneetkään\nparikkain.\n\n-- Suittaa niin olla; jos hän lienee surma jäänyt minun niskaani,\nvirkkoi Mauno-setä.\n\n-- Minä olen jo eläissäni monta kuolleen tupaa tehnyt, sanoi Tuomas\nRistolle ruumiista mittaa ottaissaan, -- ja rattoisaa työtä tämä\nonkin, mutta minä en ole mies yksinäni ruumiista mittaa ottamaan,\nniin kovin minua kuollut kammottaa.\n\n-- Arka minäkin olin ennen, vaan kun minulta kuoli sekä vaimoni että\nkolme lasta, niin sitten perin olen ollut jurempi. Niin veikkonen\nse on: kun mieli kerran käypi kantapään alla, niin sitten ei enää\nihminen tyhjää ryöpsähtele, vastasi Risto.\n\n-- En minä tiedä miten vaimonkin kuolema koskisi, vaan minulta kuoli\npaha poika -- pahalla pojalla ei karjalainen tarkoita pahankurista\nvaan pientä lasta --, niin kovin haikama (kaiho) minulle tuli.\nSananlasku kyllä sanoo:\n\n    Silloin on ukko autuas,\n    kun akan raato on rattailla,\n\nmutta ei minusta niin suinkaan olisi. Tiettävästi, kenellä on\npahanjuoninen ja kelho (häijy), niin suittaa se tuntua autuudelta,\nkun sellaisesta räähkästä pääsee, virkkoi Tuomas.\n\n-- Aivan niin se on kuin sinä sanot, myödytti Risto.\n\nKun kirstu oli saatu valmiiksi, tehtiin pieni pussi, tyyny, johon\nhöylänlastuja pantiin sisään. Se pantiin ruumiskirstuun vainajan pään\nalle. Myös levitettiin hienoja höylänlastuja kirstun pohjalle. Muut\nlastut vietiin pellolle ja poltettiin siellä, ettei muka tupa olisi\nruvennut ruskamaan (paukkumaan). Perjantai-iltana lämmitettiin sauna\nja kylvettiin.\n\n\n\n\nHautajaiset\n\n\n    Sisältö: Vierasten tulo. Ruumiinvalvojaiset ja kummitusjutut.\n    Haudalle saatto. Hautaaminen. Ruumissaarna. Hautajaiset\n    pitäjäntuvalla.\n\nLauantaina iltahämärissä alkoi tulla maahanpaniaisvieraita Niemelään.\nMiesvieraat astuivat pöydän luokse, vaan naisvieraat pysähtyivät\nensin ovensuuhun, jossa antoivat tuomisnyyttinsä emännälle, isännän\nvaimolle. Sitten hajosivat he jokainen siihen nurkkaan, missä\nkenenkin likin sukulainen oli. Talon tyttäret Kaisa ja Anni riisuivat\nvierasten päällysvaatteet, mikäli vain kerkesivät, mutta kun yhtä\naikaa tulla tupsahti useampia vieraita, niin eivät tytöt ennättäneet\nkaikkia riisua; heitä auttamaan tulivat ukko-Laurin miniäimet Elli ja\nHeti, sekä Mari-ämmän tytär Sohvi, joka oli vasta paimentyttö.\n\nRiisuttuaan istahtivat vieraat penkille ja talon väki kävi\ntervehtimässä vieraita: miehiä käteltiin, vaan naisia likistettiin.\nTuloryypyt annettiin vieraille siinä järjestyksessä kuin he olivat\ntulleetkin.\n\nKun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.\nNiin hyvin atrian alussa kuin lopussakin luettiin ruokaluvut ja\nlaulettiin joku värssy. Näin koko maahanpaniaisten ajan.\n\nKun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tuotiin laulaen ruumis\naitasta tupaan. Ruumiskirstu asetettiin tuolien päälle ja neljä\nkototekoista kynttilää laitettiin ruumiskirstun viereen palamaan,\nkaksi pää- ja kaksi jalkapuolelle. Ruumis nostettiin kirstuun, jonka\njälkeen Holttolan kirkonmies alkoi jo toisten kanssa veisata:\n\n    Minun majan musta, vuoteen valju,\n    oi kuolem vieras kauhia!\n    Elon ilmast katkoit,\n    kuin varjo vaipuu, kohta katoo,\n    niin kaikk ikäpäivän maailmass\n    kiirust pois karkais.\n    Kuitenkin mun ilon on,\n    ett tiedän taas nousevani\n    ja Kristuksen kanss iät eläväni. (Vvk. 400:2)\n\nKun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas\nmakaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He\nottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä\naika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja\nyhtä sekä toista juttelemaan.\n\nKun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän\nsanoi viimeisen virren loputtua:\n\n    Ei jaksa laulaa,\n    jos ei kasta kaulaa,\n\nja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi\nviinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja\nkertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.\n\nHolttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka\neläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein\njoka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa\nsamaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin\nyöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä\nkukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei\ntämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi:\n\"Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen\ntulen\", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön\naikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi\nkaivella ja penkailla herran päänalasia. \"Mitä sieltä on hakemista?\"\närjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin.\n\"Ehtoollisöylättiä haen\", vastasi vainajan haltia. -- Kansan uskon\nmukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee.\n-- \"Mihin sinä sitten olet sen pannut?\" kysäisi herra. \"Vasikkain\npyttyyn minä ne aina panin\", vastasi haltia. \"Ota sieltä jonne ne\nolet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!\" sanoi herra.\n\nSen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain\nkummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa\nhaudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.\n\nSitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:\n\n-- Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka\ntaikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin\nmaan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä,\nmutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin\nkauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut\ntulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua.\nTalon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja\nkävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä,\nmutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän\nihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi\nkertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti\nsanoi vihdoin: \"Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku,\nkääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä\nkantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla,\nniin kyllä se herkeää kummittelemasta.\"\n\nKun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli\npurskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin\nneuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. \"Oi voi!\" oli rovasti\nsanonut. \"Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta\noikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen.\"\n\n-- Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei\nenää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on.\nSen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän\nmielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua\nkylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset\nhupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.\n\n-- Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi?\nLakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.\n\n-- Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan,\nvastasi Risto.\n\nKun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen\nveisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän\nympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän\njutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.\n\nSavolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä\nvanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään\nlaulaa hyräili hautausmaan kohdalla. \"Autuaat levoss levännevät\",\nniin kirkkomaasta haltia vastasi: \"Ei, herra, puoletkaan ole\nautuaat!\" -- Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella\nmaalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin\neli hautausmaalla.\n\nTakaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa\nvirttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: \"Ken levännee, ken lentänee!\"\nSen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla\nveisanneen.\n\nTällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa\nkului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset\nmakaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi\nvuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.\n\n-- On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu\nkaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan\nliikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja,\njoilla ei ole päätä eikä perää.\n\n-- Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja\netkä haltioita, sanoi Elli.\n\n-- Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei\nkenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.\n\n-- Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla\ntai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja\nlisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut\nainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset\nlasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin\nvaleetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon,\njoka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä\npelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja\ntotutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.\n\n-- Minä olen kuullut, että jos kuollutta koskettaa vasemmalla\nkädellä, niin se ei pelota, virkkoi Anni.\n\n-- Minä taas olen kuullut, että jos harppaa kolme kertaa kuolleen\njalkojen päällitse, niin pelko katoaa, tiesi Rusi.\n\n-- Se voipi kyllä antaa rohkeutta, kun kuollutta koskettelee ja\noleksii kuolleen kanssa, niin vähitellen tottuu juremmaksi eikä\nturhia hepsahtele, sanoi Korjuksen Risto.\n\nNäitä pakinoidessa taajeni kukonlaulu ja kanojen kaakerrus ilmoitti\npäivän tulon olevan läsnä. Nyt havautettiin kaikki väki valveille.\nKun vuoteet oli korjattu ja silmät pesty, pidettiin aamurukous.\nSitten juotiin kahvi, syötiin murkina ja alettiin hommata kirkolle\nlähtöä. Emäntä toisten talon naisten avulla laittoi eväät suuriin\ntuohikontteihin ja isäntä pani korissa olevan rakkoputelin, joka\noli täynnä omaa keittoa paloviinaa, yhteen konttiin. Kontit\nkannettiin rekiin. Sitten pistäytyi isäntä naapuritaloissa pyytämässä\n\"koulunkantajoita\". Mäkelän ja Mattilan mustat ruunat oli jo ennen\ntilattu ruumista vetämään, ja niiden isännät samaten kuin kaikki\nnaapurin isännät ja emännät olivat illalla tulleet maahanpaniaisiin.\n\nEnnen kuin hevoset valjastettiin, sidottiin aisakello sen hevosen\nvempeleeseen, joka ruumiin eteen valjastettiin. Toinen hevonen\nvaljastettiin rinnalle.\n\nKun väki oli pukeutunut ja kaikki hevoset olivat valjaissa, keräytyi\nsaattojoukko ruumiskirstun ympärille, ja Holttolan kirkonmies sepän\nkanssa veisasi:\n\n    Siis siunaa Herra aina\n    mun rakkaat omaisen\n    ja älä salli painaa\n    heit syvään murheeseen!\n    Kyll pian yhteen tulemm\n    juur suurest riemuiten\n    ja ynnä kunniaan kuljemm\n    sitt iloon iäiseen. (Vvk. 391:9)\n\nEnnen kuin kirstun kansi pantiin kiinni, ratkoi Riitta rihmat ruumiin\nlakanasta.\n\nSitten nostettiin ruumiskirstun kansi paikalleen ja seppä naulasi sen\nkiinni. Kun kantajat olivat asettautuneet paikoilleen, veisasivat\nedellä nimitetyt:\n\n    Yhteisest teidän Jumalan\n    käsiin annan ja rauhaan,\n    veljen, lankon ja sukun oman,\n    en täällä viivy kauan.\n    Minä täss tiess\n    olen matkamies,\n    Herra Jesu minua auta,\n    sieluni pääst kaikest hädäst,\n    veres ja piinas kautta. (Vvk. 392:14)\n\nSeuraavaa värssyä veisattaissa kannettiin ruumis rekeen, jossa\nlevitettiin vaippa kirstun yli. Mattilan isäntä kävi hevosia ajamaan\nja seppä, Mäkelän Risto sekä Rokkasen Jussi kävivät laulajina kirstun\nkannelle istumaan. Hautaristi asetettiin reen perään.\n\nKun kaikki saattoväki oli rekeen istautunut, heittivät laulajat hatut\npäästään ja Rokkanen toisten kanssa veisasi:\n\n    Nyt rohkiast täältä lähden,\n    suo kasvos minun nähdä,\n    Jesu lunastajan,\n    kun minun tahdoit auttaa,\n    katkeran piinas kautta\n    lapseksi Jumalan. (Vvk. 389:4)\n\nSeuraavaa värssyä alkaissa nykäisi Mattila hevosia ja niin lähdettiin\najamaan. Ruumiin perässä ajoi hänen vanhin poikansa Niemelän isäntä,\nsitten tyttärensä Saarelan emäntä miehineen, toinen tytär Kalpiin\nemäntä miehineen, toinen poika Yrjö vaimoineen ja kolmas tytär\nKesselin emäntä miehineen sekä neljäs tytär Mari-täti Mauno-sedän\nkanssa. Muut sukulaiset seurasivat siinä järjestyksessä kuin kukin\noli vainajalle sukua. Kylän läpi ajaessa pitkitettiin laulua yhtä\nmittaa.\n\nEnnen kuin maantielle päästiin, hevoset seisotettiin ja laulajat\nsekä muut vanhat miehet maistelivat taskumateistaan. -- Muutamissa\npaikoin, esimerkiksi Viipurin pitäjässä, on tapana naulata pieni\nlautapalanen petäjän kupeeseen kylän tiehaarassa. Sellaista\nmuistopalasilla varustettua puuta kutsutaan ristimännyksi.\nRistimännystä kotiinpäin ei vainajan haltia uskalla tulla! -- Sitten\njatkettiin taas matkaa hyvällä vauhdilla ja joka talon kohdalla\nlaulettiin. Ajaessa läpi kylän, jossa oli useampia taloja, veisattiin\nniin kauan kuin kylää piisasi ja sitten vasta laulu lakkasi, kun\noltiin kylän ohitse. Suuren mäen alla pysäytettiin hevoset ja\nmaisteltiin taskumatista.\n\nKirkolle päästyä pysäytettiin ruumis pappilan kujan suuhun, vaan muu\nsaattoväki ajoi kirkon luokse. Niemelän isäntä meni rovastin puheille\nja palasi sieltä, kun ruumiskelloja alettiin soittaa. Soittoa\nodottaessa ryypiskelivät ruumiinvetäjät. Läpättyä ja aamukellon\nsoitua alettiin ensin pienellä ja sitten suurella kellolla soittaa\nsielukelloja. -- Soittaminen ja koulunkanto kävi vainajain iän\nmukaan: vanhin ensin ja sitten nuoremmat. Miehille alettiin soittaa\nsuurella, vaan naisille pienellä kellolla, johon myös toinenkin\nkello yhtyi. -- Silloin ruumis vietiin pappilan perheentuvan\nkupeelle, jossa seisatettiin hevoset ja ruumis nostettiin paarille ja\nkirstun yli levitettiin paariverka. Toiset ruumiit tuotiin samassa\njärjestyksessä. Niemelän isäntä toimitti äitivainajalleen kaksitoista\nkantajaa, jotka varustausivat paarin ympärille, kuusi kumpaisellekin\npuolelle, ja ristin kantaja paarin perään.\n\nKohta tulikin rovasti kappalaisen, lukkarin ja koulumestarin keralla.\nKaikkien päät paljastuivat, kun herrat astuivat esille. Lukkari\nasettausi edemmäksi, vaan papit jäivät paarien eteen. Lukkarille\napulaiseksi ilmestyivät koulumestari ynnä ne kolme laulajaa, jotka\nruumiin kanssa tulivat, sekä eräs kirkon- ja toinen lautamies.\nMuutamia lehtiä virsikirjasta käännettyään kuiskasi lukkari\napulaisilleen virren numeron ja alkoi veisata:\n\n    Meilt ystävämm lankee nähden,\n    meill esimerkiks surkiast.\n    Samaa tiet täytyy käydä meidän,\n    maistamaan kuolemaa karkiaa,\n    kuin ikäns köyhä, niin rikas:\n    tänn täytyy kaikkien pyrkiä.\n    Herra armahda päällemm!\n    Kriste armahda päällemm,\n    miks emme ajattel sen pääll,\n    keskell kuolemaa seisomm tääll.\n    Herra armahda päällemm! (Vvk. 397:3)\n\nSeuraavaa värssyä alettaessa läksi saattojoukko liikkeelle ja heti\nalkoivat kirkonkellot soida. Vainajan likeiset sukulaiset astuivat\npaljain päin paarien perästä, vaan muu rahvas pani hatut päähänsä\nruumissaaton liikkeelle lähteissä. Haudalle päästyä heittivät taas\nkaikki hattunsa pois ja olivat paljain päin niin kauan kuin laulua\nkesti. Laulun loputtua kellot lakkasivat soimasta ja rahvas pani\nhatut pähänsä. Haudankaivajan avuksi hautaan ruumista vastaanottamaan\nmeni pari ensimmäistä kantajaa; toiset kantajat laskivat ruumiin\nhautaan.\n\nKun Niemelän ruumis oli hautaan laskettu, menivät kirkkoherra ja\nlukkari ottamaan toisia ruumiita, jotka saatettiin hautaan samalla\ntavalla. Kappalainen ja koulumestari menivät pappilaan. Sitten kun\nkaikki ruumiit olivat haudassa, kirkkoherra siunasi ne ja lukkari\nveisasi multavärssyn, jota toimittaessa kelloja soitettiin. Sitten\nmättivät vainajain sukulaiset kolme kertaa kukin \"kepiöitä multia\"\nvainajain kirstun kannelle. Kantajat hauturin kanssa täyttivät haudan\nmullalla ja asettivat ristit vainajain haudalle pääpuolelle.\n\nPuolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan\nhalua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti\nseurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle\nruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari\nlehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi\nveisata:\n\n    Mikä tauti? kauhiast\n\nja veisasi kaikki jäljellä olevat värssyt. Veisuun loputtua astui\nrovasti saarnastuoliin ja lyhyen rukouksen perästä lausui:\n\n-- Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me\netsimme (Hepr. 13:14). Hän selitti kuulijoillensa, kuinka kaikkein,\njotka syntyneet ovat, täytyy kuolla ja jättää tämä maailma ja etsiä\ntulevaista ja pysyväistä kotoa. Siitä oli näkyväisenä esimerkkinä\nnytkin se vainaja, jonka muistoa tässä vietettiin.\n\nSitten hän luki vainajan elämänvaiheet ja sukuluettelon mainiten,\nkuinka vainaja oli syntynyt kuuluisista ja kunniallisista\nvanhemmista, tullut kuuluisalle ja kunnialliselle Niemelän\nrusthollarille emännäksi -- Niemelä oli rustitila Ruotsin vallan\naikana --, elänyt kunniallista ja nuhteetonta elämää, kuollut\nHerrassa ja nyt ynnä muiden autuaallisesti edesmenneiden kanssa\nnauttii hyväin töittensä hedelmää, iankaikkista autuutta. \"Sillä,\nmeidän vaivamme, joka ajallinen ja keviä on, saattaa meille\niankaikkisen ja määrättömän kunnian, jotka emme näkyväisiä\nkatso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta\nnäkymättömät iankaikkiset\" (2 Kor. 4: 17, 18). Vainaja oli niitä\nihmisiä, joka ei vaivojaan säästänyt, vaan kasvatti lapsensa\nkurituksessa ja Herran nuhteessa näyttäen heille aina hyvää\nesimerkkiä, niin että koko Niemelän talon perhe kuin myöskin kaikki\nvainajan sukulaiset ovat kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä, joista\nkoko seurakunnalla on ilo, kunnia, arvo jne.\n\nSitten kun esirukous vainajan edestä oli luettu, veisattiin virrestä\n293 viimeinen värssy ja näin päättyi juhlallisuus.\n\nNiemelän isäntä meni kirkkoherran perästä pappilaan, kiitti\nrovastia kauniista saarnasta ja maksoi sekä koulunkäviäiset kuin\nmyöskin saarnanpitopalkan luvaten tuoda lehmän viikon varrella.\nKirkkoherra otti rahat kiittäen sanoen olevansa vakuuttunut, ettei\nlautamies Niemelä suinkaan kehtaa tuoda maahanpaniaislehmäksi jotain\nhiehokäppyrää vaan tuopi oivallisen aikaraavaan. Sen Niemelä lupasi\ntehdäkin ja niin erottiin kaikessa ystävyydessä.\n\nSitten isäntä meni pitäjäntupaan, johon emäntä oli jo laittanut\npäivällisen eväänä olevista ruokavaroista niille kaukaisille\nsukulaisille ja tuttaville, vainajan kantajille ja laulajille,\njotka asuivat toisella puolella pitäjää ja jotka eivät matkan\npituuden tautta tahi muista syistä voineet maahanpaniaisiin\ntulla. Pitäjäntupaan tuli myöskin ruumiin saattoväki, jota\nmaahanpaniaistalosta oli saattanut ruumista. Kaikille vieraille\nisäntä jakeli kirkkoryyppyjä. Kaukaiset vieraat käskettiin syömään,\nvaan maahanpaniaisväki läksi takaisin Niemelään. Hauta-Lauri sekä\nhänen perheensä myös syötettiin, samaten suntio.\n\nVierasten syötyä korjattiin ruuantähteet kontteihin ja kontit rekeen.\nKiitettyään ja jäähyväiset sanottuaan läksivät vieraat kotiinsa,\nsamaten Niemelän isäntäkin.\n\n\n\n\nMaahanpaniaiset\n\n\n    Sisältö: Ruumisrokka. Hevosten kauroittaminen. Isännän ja\n    emännän nosto. Vaivaistenrahat. Perujen jako. Vierasten lähtö.\n    Maahanpaniaislehmä.\n\nMaahanpaniaisiksi kutsuttiin niitä pitoja, jotka pidettiin ruumiin\nhautaan viennin perästä ja joissa joko isäntä tai emäntä nostettiin.\nHautajaispidot pidettiin ennen hautaamista ja päättyivät ruumiin\nhautaamiseen.\n\nMaahanpaniaistaloon tultua jakeli Mauno-setä kirkkomiehille ja muille\nryyppyjä kylmästä tultua. Ryypätessään sanoi jokainen:\n\n-- Kepeät mullat vainajalle!\n\n-- Sen Jumala suokoon! vastasi ryyppyjen antaja.\n\nPäivälliseksi oli keitetty ruumisrokka pavuista, raavaan- ja\nsianlihasta. Kaksi isoa pöytää oli asetettu tuvan peräseinälle\npääksytysten, ainoastaan sen verran jätettiin pöytien välille, että\nsiitä päästiin kävelemään. Suurilla puuvadeilla kannettiin pöytään\nruumisrokka, josta isäntä nosti lihapalaset puulautasille, joita\noli pöydän laiteille ympäriinsä asetettu. Kahdenlaista leipää,\nrukiista ja ohraista, myös tuotiin pöytään sekä omena- (potaatti-)\nettä oikeita (ryyni-) piirakkaita asetettiin pöytään sillä tavoin,\nettä ryynipiirakas oli asetettu omenapiirakkaan päälle jokaisen\neteen. Silakkana oli Aitjärven särkiä puulautasilla. Olutkapat\nasetettiin penkeille, toinen ylä- ja toinen alapöytään. Vieraat\nkävivät yläpöytään mikäli mahtuivat ja loput alapöytään. Naisvieraat\nasetettiin kunniasijalle, yläpöytään. Talonmiehet ja koulunkantajat\nkävivät alapöytään mikäli mahtuivat, naiset ja lapset söivät\nperästäpäin.\n\nHolttolan kirkonmies luki ruokaluvut ja vielä muutamia virren\nvärssyjä vainajan muistoksi ja Kokkasen Jussi veisasi ruokavärssyn\nkuolemanvirsistä. Sitten alkoi atrioiminen. Syödessä alkoi kylän\nseppä pakinan ja sanoi:\n\n-- Saapi nähdä, kuka meidän kylästä ensin tuolla köllähtää. Miesten\npuolella se ainakin vuoro on, kun eivät kirstunnaulat yhtyneet\nparikkain.\n\n-- Ja vainajan oikea silmä jäi auki, lisäsi siihen ukko-Lauri. Vaikka\nmeidän isäntä sekä pesijät koettivat sitä painaa umpeen, niin yhtä\nkaikki se oli vain auki kirstuun pannessa. Tämähän merkitsee, että\nmiespuolinen kuolee ensiksi.\n\nNäissä pakinoissa kului ruokailu, ja kun kaikki olivat lopettaneet\nsyöntinsä, luettiin ja laulettiin. Sitten noustiin yhtaikaa pöydästä.\nKun kutsuvieraat olivat lopettaneet atriansa, lisättiin ruokaa\npöytiin ja isäntä käski naapurista hautajaisvieraita katsomaan\ntulleet yläpöytään sekä paikalle saapuneet kerjäläiset alapöytään.\nHekin lukivat ja lauloivat sekä atrian alussa että lopussa.\n\nKun kaikki vieraat sekä talon perhe olivat syöneet ja ruoka korjattu,\notti isäntä naulasta aitan avaimen ja sanoi:\n\n-- Ihmiset ovat kyllä ravitut, mutta luontokappaleittenkin pitää\nsaada ravintonsa. Vieraat tekevät hyvin ja lähtevät ottamaan\nhevosillensa kauroja.\n\nJokainen totteli kutsumusta ja kukin hankki itselleen astian, johon\nkauroja pani. Muutamilla olivat retukat keralla -- retukka, pieni\nneliskulmainen hursti, joka sidottiin reen aisoihin sikoissa olevista\nneljästä nauhasta -- ja he panivat siihen kaurat. Isäntä mittasi\nkapan kauraa hevosta kohti, ensin vieraille, sitten omille hevosille.\n\nKun vieraat sekä isäntä olivat tulleet tupaan, sanoi seppä:\n\n-- Minä olen tämän talon suurin ja tärkein virkamies; minun siis\ntulee tietää, kuka tästälähin niin hyvin minulle kuin muillekin\nvieraille ja talon perheelle ruokaa laittaa ja valmistaa, kun emäntä\noli hautaan saatettu. Siis olisi nostettava uusi emäntä.\n\n-- Juuresta puuhun, virkkoi Holttolan kirkonmies. Eihän talossa\nole laillista isäntääkään. Sehän on ensin nostettava, sitten vasta\nemäntä. Niin kuin tiedetään, oli mummovainaja miehensä kuoltua sekä\nlaillinen isäntä että emäntä talossa; poikansa antoi hän ainoastaan\ntoimittaa perheenmiehen ammattia, mutta isännäksi ei häntä vielä ole\nmilloinkaan nostettu.\n\n-- Nostetaan sitten nyt, kun tässä on koko suku ja heimokunta koolla,\nsanoi Lippolan isäntä ja läheni lautamiestä valmiina nostamaan.\n\n-- Ei se saa niin hätimiseen tapahtua, virkkoi lautamies. Minä\npuolestani ehdottelen, että ukko-Lauri nostetaan isännäksi, sillä hän\non vanhin mies talossa.\n\nTämän kuultuaan ukko-Lauri naurahti ja sanoi:\n\n-- Sija saaneelle vaan ei vaivan nähneelle. Minä kun en ole isännän\nkantaakaan, niin en voi tulla kysymykseenkään isännän virkaan. Ja\npaitsi sitä, olen jo niin vanha ja heikko, etten enää jaksa kaikin\najoin hallita omia jäseniänikään, saatikka sitten tällaista taloa,\njossa on viidettäkymmentä henkeä perettä. Olkoon vain entinen\nperheenmies eteenkinpäin talon haltiana. Hän on isännän kantaa ja\nosaa sen viran toimittaa.\n\n-- Koska ei ukko-Lauri ota isännyyttä vastaan, niin nostetaan sitten\nMauno-setä isännäksi. Hän kyllä jaksaa ja osaa sen viran toimittaa,\nvirkkoi perheenmies.\n\n-- Ei kaikki jauhot talkkunaksi kelpaa, vastasi Mauno-setä. Minä\nsanon kohdasteen teille, hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot,\nettä tätä taloa on hamasta vanhoista ajoista hallinnut vanhimman\nkannan mies ja siihen on pere aina tyytynyt. Nyt ei ole vanhimmalla\nkannalla muita miehiä kuin nykyinen perheenmies ja veljensä Yrjö.\nHän, tuo meidän perheenmies, on siis ainoa laillinen isäntä ja hänet\non äitivainajakin käskenyt olemaan isäntänä talossa. Ja kun me\ntähän asti olemme hänen hallitukseensa tyytyneet, niin tiettävästi\ntyydymme siihen vastakin. Ken ei tahdo tyytyä, hän ilmoittakoon nyt\ntyytymättömyytensä, niin hän saa osansa taloudesta käteensä ja saa\nolla itselleen isäntänä. Minä puolestani tahdon lautamiehen olemaan\nisäntänä meidän talossa.\n\n-- Me tahdomme samaten, sanoivat kaikki perheen miesjäsenet.\n\n-- Miehet hoi! huusi Mauno-setä ja tarttui lautamiehen vyötäisiin.\nPian oli miehiä kuin kimalaisia perheenmiehen ympärillä. He nostaa\nkeikuttivat hänet kolme kertaa niin korkealle, että pää oli lakeen\ntavata, huutaen joka kerralla:\n\n-- Onneksi isännälle!\n\n-- Kiitoksia hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot! vastasi isäntä ja\nnäytti hyvin liikuttuneelta. Kun touhu oli asettunut, alkoi seppä\ntoisten keralla veisata:\n\n    Niill jotka tääll\n    on vallan pääll,\n    ann neuvoi hyvii armost,\n    ett kunniatas\n    ja oikeuttas\n    ain edes auttavat jalost.\n\n    Suo kaikill meill,\n    ett käskyis teill\n    tääll kristillisest käynemm,\n    ett autuudess\n    sun tykönäs\n    sitt taivaass ijät elämm. (Vvk. 363:9, 10)\n\n-- Oikeutta ja totuutta olen aina koettanut noudattaa enkä ole ketään\nkohtaan ollut itsevaltias, vaan olen tahtonut asiat toimittaa parhain\npäin, niin kuin olen ymmärtänyt oikein olevan ja kohtuuden vaativan.\nSen olen vastakin tekevä, niin totta kuin Jumala minua auttaa,\nvirkkoi isäntä kyyneleet silmissä.\n\nSitten isäntä otti viinaputelin oikeaan ja pullin vasempaan käteensä\nja kaasi ryypyn joka miehelle alkaen vanhimmasta, ukko-Laurista, ja\njatkaen eteenpäin, ensin talon perheelle, sitten vieraille.\n\nKun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:\n\n-- Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?\n\n-- Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.\n\n-- Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä\nminulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle\nmonta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan\npyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä\nnauraen.\n\n-- Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri.\nIsännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja\nhänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä\npitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä\ntoimitella.\n\nSen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten\njoukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi\nnostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa\nkiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme\nkertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:\n\n-- Onneksi emännälle!\n\n-- Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.\n\nHeti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen,\nantoi kättä ja sanoi:\n\n-- Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!\n\n-- Tiettävästi minä sen muistan, sanoi emäntä nauraen. Kiitoksia vain\ntoivotuksestas!\n\nKun hiljaisuus oli tullut, Lippolan isäntä alkoi toisten keralla\nveisata:\n\n    Kanss kaikkein sovinto\n    ja rauha minull lainaa;\n    jos onni kaluu tuo,\n    mun anna olla aina\n    tääl köyhäin holhoojan\n    ja hyväntahtoisen,\n    ain valmiin auttamaan\n    ast hetkeen viimeiseen. (Vvk. 298:5)\n\nKun veisuu oli lopetettu, sanoi emäntä miehelleen:\n\n-- Sinä saat antaa minun puolestani nostokaiset miehille, minä annan\nnaisille.\n\nSen sanottuaan meni emäntä huoneeseen, toi sieltä putelin punaista\nviinaa ja viklakinttupullin. Kaadettuaan pullin täyteen hän ojensi\nsen Helka-ämmälle.\n\n-- Olkoonpas onneksi emännälle! virkkoi Helka-ämmä ja ryyppäsi vähän.\n\n-- Nauttios terveydekses! vastasi emäntä.\n\nSamalla tavalla jaettiin nostokaisia kaikille vanhemmille naisille,\nsekä omille että vieraille. Isäntä jakeli viinaa samalla tavalla\nkaikille vanhemmille miehille.\n\nKun kahvi oli juotu, josta ei puolikuppisiakaan unhotettu, ja\nkahvikapineet oli korjattu, pyysi ja sai Holttolan kirkonmies\nlautasen, kopisteli sitä pöytään herättääkseen kansan huomiota ja\nlausui:\n\n-- Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa\nmuistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän\nkaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua\npuutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen,\nmutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo\narvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala\nrakastaa.\n\nTämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta\nkopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan.\nHolttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan\nhopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat\nisäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain\nvaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat\ntoisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset\nvaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa,\njotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi\nHolttola:\n\n-- Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.\n\n-- Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri\nviskatessaan kopeekan lautaselle.\n\n-- Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.\n\n-- Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.\n\n-- Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.\n\n-- Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka\nkuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista,\nettä se on vajaa kuin vaivastenraha.\n\nKun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:\n\n-- Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.\n\n-- Se nyt sitten kivistämästä estäisi, vaikka kaiken omaisuutensa\nvaivaisille uhraisi, vastasi Saarelan emäntä.\n\n-- Kyllä kaiketi se estää, virkkoi kirkonmies. Jottapas Raamattu\nsanoo: \"Autuas on, joka köyhää holhoo: häntä Herra auttaa pahana\npäivänä. Herra kätkee hänen ja pitää hänen elävänä, että hän menestyy\nmaan päällä; etkä sinä hylkää häntä vihollistensa tahtoon. Herra\nvirvoittaa häntä tautivuoteessansa: Sinä autat hänen kaikesta\nsairaudestansa.\" (Ps. 41: 1-3) Tiettävästi köyhät ja vaivaiset, kun\npuutteessaan avun saavat, lähettävät hartaat esirukoukset auttajainsa\npuolesta taivaaseen. Vieläpä lahjat ja antimet voivat auttaa\nkuolemankin perästä, jos Jumalan sana paikkansa pitää, joka kuuluu\nnäin: \"Tehkäät teillenne ystäviä väärästä mammonasta, että kun te\nkuolette, korjaavat he teitä iankaikkisiin majoihin.\" (Luuk. 16: 9)\n\n-- Ei Holttola ole suotta aikojaan kirkonmiehenä ollut, koska osaa\nsaarnata niin kuin paras pappi ja tuntee Raamatun yhtä hyvin kuin\nkirjanoppineet, sanoi Kokkanen ihmetellen.\n\nTämän keskustelun perästä toivat vielä ne naiset rahaa lautaselle,\njotka eivät ennen olleet tuoneet.\n\nKun rahantulo oli loppunut, niin lukivat Holttolan kirkonmies ja\ntalon isäntä rahat; niitä oli yhdeksän ruplaa, neljäkymmentäkaksi ja\npuoli kopeekkaa, jotka talonisäntä korjasi huostaansa.\n\nNäissä toimissa kului iltapuoli hämäriin asti, jolloin naapureista\nolevat kantajat, vierasten katsojat ja kerjäläiset läksivät\nmaahanpaniaistalosta, ainoastaan kutsuvieraat jäivät yöksi.\n\nSeuraavana aamuna päivän tultua keräytyivät vainajan tyttäret,\nminiäimet, sisaret ja muut sukulaisnaiset vainajan huoneeseen peruja\njakamaan. Vainajan paidat, joita oli viisitoista rohtimista ja saman\nverran ylispaitoja sekä kolme aitopalttinaista, jaettiin sovinnolla,\nsamoin kalsut, sukat, pohjalliset, tankit, liinaviitat, turkit,\nrohkamoviitat ja kengät; mutta hameita ei tahdottu sopia jakamaan.\n\n-- Minä tahdon nämä parhaat verkahelmahameet, sillä minun mieheni on\nvanhin lapsi vainajalle, sanoi emäntä ottaen hameet huoneen orrelta.\n\n-- Joko sinä sitten aiot miehesi käyttää hameissa, kun niin parhaat\ntahdot ottaa? kysyi pilkaten Saarelan emäntä, vainajan vanhin tytär,\nja otti hameet nadoltaan.\n\nKaikki huoneessa olijat rehahtivat nauraman, vaan Mari-täti sanoi\ntoimessaan:\n\n-- Ei se ole naurun asia, kun voita rokkaan pannaan. Muistakaapas,\nhyvät sukulaiset, että natoni on vainajalle niin nämä kuin melkein\nkaikki muutkin vaatteet omin käsin valmistanut. Niin kuin tekin\ntiedätte, ei vainaja enää moneen vuoteen kyennyt käsitöitä tekemään,\nainoastaan kuteita kehrätä hömersi. Natoni on siis vääsinki\n(ansiollinen) saamaankin ne hameet, mitkä hän itse tahtoo, jos\ntotuutta tehdään.\n\n-- Ottakoon sitten Riitta ne ja käyttäköön miehensä hameissa, sen\nahmuri, vastasi Saarelan emäntä ja viskasi hameet vihaisesti talon\nemännälle.\n\n-- Nuo sarkasiniset verkahelmahameet tahdon minä ottaa, saneli\nMari-täti näyttäen hameita orrella.\n\n-- Ne ovat minun, vaikka maa revetköön, minä olen vanhin tytär ja\ntahdon ne ottaa, vastasi Saarelan emäntä ynseästi ja tempaisi hameet\norrelta.\n\n-- No, ota sitten; saat raukka kerran kelpo hameet. Ei sinussa\nitsessäsi olekaan semmoisten hameiden tekijää, tiuskaisi Mari-täti.\n\n-- Oli tai ei, se ei kuulu tähän; minä tahdon ottaa oman osani,\nvastasi Saarelan emäntä ja otti hameet.\n\n-- Mutta nuo harmaat uudet tiuhakkohelmahameet minä tahdon ottaa,\nsanoi Mari-täti näyttäen kädellään hameita huoneen orrella.\n\n-- Kun nyt kerran ollaan iän jälkeen ruvettu jakamaan, niin ne\notan minä, virkkoi Kalpiin emäntä ottaen hameet kainaloonsa. Sinä\nvanhanpiian kasakka vältät vanhemmillakin hameilla. Vai toivotko sinä\nvielä itsellesi sulhasia, koska tahtoisit koristella uudella hameella?\n\nTämän kuultuaan purskahti Mari-täti itkemään ja sanoi:\n\n-- Kuulkaahan hyvät ihmiset! Ovatko nuo nyt oikeita sisaren puheita?\nOlen minä mikä hyvänsä, vanha tai nuori piika, niin olenhan minä\nkunniallinen ihminen ja vainajan tytär niin kuin tekin. Jos\näitivainajani olisi tuossa, niin ottaisi hän sinua tukasta kiinni,\nniin vanha ja emäntä kuin lienetkin. Mutta vielä vai tässä on aikaa\nvainajata muistella; kalut ja tavarat ovat vain mielessä, niin kuin\nvirressä veisataankin:\n\n    Ruumis se hautaan heitetään\n    ja mustall mullall peitetään,\n    näimp sinä täält erotetaan.\n    Langot sitt tavarat raatelevat,\n    suku kalua myös jakelevat,\n    kokoon saanut unhotetaan.\n    O ihminen, o ihminen!\n    Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)\n\n-- Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun\nhyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä\nviskaten hameet sisarelleen.\n\n-- Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan\nhuoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa\ntupaan tultuaan.\n\n-- Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi\nisäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa\nvainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.\n\n-- Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun\ntoiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.\n\n-- Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat\nmerenvahapiippuuni, vastasi isäntä.\n\n-- Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi\nsuuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan\nparhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään,\nvaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä\nitkusuulla.\n\n-- Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet\nhameet, vastasi Riitta.\n\n-- Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä\nilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä\nsaan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin\nsoljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin\nteitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin\nnauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin\nmennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.\n\n-- Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi\nsiskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.\n\n-- Niin olenkin, mutta minä olenkin poika enkä tytär. Ja paitsi sitä\nniin eihän tämä talo ole yksin minun; onhan tässä monta osanottajaa.\nMuuten minä saan ilmoittaa teille, että jos ette suosiolla sovi\njakamaan äitivainajamme peruja, niin minä en anna yhtään nauhaa\nkenellekään. Kysykäät oikeutta, jos tahdotte, lausui isäntä\nsellaisella äänellä, jossa ei ollut leikkiä.\n\nTuntien isännän luonteen entuudestaan tiesivät sisarukset ja muut\nsukulaiset, ettei hänen kanssaan ole kinastelemista. He alkoivat\njakaa sovinnolla viimeisiä kampsuja (tavaroita) ja sanoivat isännälle:\n\n-- Mene, hyvä veikko, miesten kanssa seurustelemaan; kyllä me nämä\nasiat sovimme keskenämme.\n\nMitään virkkamatta meni isäntä tupaan. Kun perut olivat jaetut,\nkorjasi jokainen oman osansa, minkä oli saanut. Taloon jäävät tavarat\njätettiin huoneeseen, vaan vieraat toivat tavaransa tupaan, josta\nsitten ottivat ne kotia lähtiessään.\n\nSitten syötiin päivällinen ja juotiin lähtökahvit, Vieraat\nvaljastivat hevosensa, pukivat vaatteet yllensä ja varustausivat\nmatkaan. Emäntä oli laittanut jokaiselle tuomisia kotiin\nvietäväksi. Jäähyväisiä heittäessään kiittivät vieraat talonväkeä\nvieraanvaraisuudesta ja ystävällisestä kohtelusta pyytäen käymään\nheidän kotonaan. Talonväki kiitti myöskin vieraita heidän käynnistään\nja ystävällisestä seurustelusta pyytäen heitä muistamaan jälkensä.\nTällä tavoin loppuivat maahanpanijaiset.\n\nVierasten mentyä sanoi isäntä perheelleen:\n\n-- Rovasti pyysi ja minä lupasin viedä emälehmän\nmaahanpaniaislehmäksi, niin mikäs lehmä viedään?\n\n-- Häpeähän tuo olisikin viedä meidän talosta rovastille huonoa\nlehmänkäpsykkää, virkkoi Mauno-setä.\n\n-- Saapi viedä Maanikin. Se on suurin ja lihavin, mutta on vanhin ja\nhuonomaitoisin, vastasi emäntä.\n\nSeuraavana aamuna meni isäntä emäntineen läävään lehmää ottamaan.\nIsäntä otti hienon nuoran, jonka hän pujotti vasemman turkinhihasta\nja vasemman housunlahkeensa lävitse, kiersi nuoralla kolme kertaa\nmyötäpäivään lehmän etujalkojen ympäri, kääri sitten nuoran Maanikin\nsarvien ympäri ja teki solmun. Solmun sisään hän pani karvoja, jotka\notti lehmän selästä, etujalkojen kohdalta, vatsan alta ja ristiluiden\npäältä. Näin pantiin lehmälle nuora päähän, että se kulkisi hyvästi\neikä tekisi vastarintaa. Emäntä päästi lehmän kytkyestä, otti lehmän\nkaulaimen, jolla lyödä hotaisi lehmää ja sanoi:\n\n-- Ota oma osasi, älä vie toisten lykkyä!\n\nSitten isäntä kuljetti lehmää nuorasta ja Mikko seurasi lehmän\najajana pappilaan saakka, jonne päästyä isäntä meni konttoriin ja\nilmoitti rovastille asiansa. Rovasti tuli ulos katsomaan lehmää ja\nsanoi:\n\n-- Aikamies tuopi aikalehmänkin. Kiitoksia paljon! Käy nyt veikkonen\nsisään, niin katsotaan jotakin suunavausta.\n\nSillä puhein mentiin sisään, jossa Niemelä antoi rovastille\nmaahanpaniaisissa kootut rahat. Rovasti luki rahat ja sanoi:\n\n-- Vai näin paljon siellä karttui rahoja! Johan minä sen arvasinkin,\nkun kaikki pitäjän pohatat koossa olivat, niin kyllä siellä rahaa\nsaadaan jottamoinen summa vaivaisillekin, vaan en minä luullut niin\npaljoa tulevan. Kiitoksia vaan! Ensi sunnuntaina julistan tämän\nsaarnastuolista.\n\nSekä lautamiestä että hänen poikaansa syötettiin ja juotettiin\npappilassa, jossa sitten erottiin kaikessa ystävyydessä. Seuraavana\nsunnuntaina julisti rovasti saarnatuolista:\n\n-- Kuuluisan Niemelän rusthollin emännän Kaisa Niemelän\nmaahanpaniaisissa on koottu kirkolle ja vaivaisille yhteensä\nyhdeksän ruplaa neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, joka täten\nkiitollisuudella mainitaan.\n\n\n\n"]