[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f67FVNmDUSnBp9pXO8Jn-Kht6FkrNbHvXVHvniCoP1E4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1671,"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet","Häyhä, Johannes",1839,1913,"1671-hayha-johannes-kuvaelmia-ita-suomalaisten-vanhoista-tavoista-4-talvitoimet","1671__Häyhä_Johannes__Kuvaelmia_itä-suomalaisten_vanhoista_tavoista_4_Talvitoimet",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1893,25666,165259,false,56114,[23,24,25],"Finns -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Karelia (Russia) -- Social life and customs","Seasons -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore",[27,28,29],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Mythology, Legends & Folklore","\"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet\" by Johannes Häyhä is a cultural and ethnographic account written in the late 19th century. This work explores the traditional winter practices and customs of Eastern Finnish communities, providing insights into their agricultural routines, seasonal activities, and social interactions. The text is likely to appeal to readers interested in folklore, history, and cultural studies, particularly those curious about Finnish traditions.  The opening of the book describes the detailed processes associated with winter activities, particularly focusing on the preparation and usage of linen, livestock care, and the ritualistic aspects of winter farming. It illustrates how family members, including men, women, and children, collaborate in carrying out essential chores such as linseed processing and animal slaughtering. The narrative also paints a vivid picture of daily life, social dynamics, and the significance of these time-honored traditions within the family structure. This portion serves to set the stage for a comprehensive examination of the seasonal rhythm and cultural heritage found in Eastern Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],248,"Kansatieteellinen teos kuvaa yksityiskohtaisesti itäsuomalaisia ja karjalaisia kansantapoja sekä talvisia askareita 1800-luvulla. Kirja käsittelee muun muassa liinan käsittelyä, teurastusta, pyhäpäivien viettoa ja perinteisiä juhla-aikoja laskiaisesta pääsiäiseen.","Johannes Häyhän 'Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4:\nTalvitoimet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1671. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 4: TALVITOIMET\n\nKirj.\n\nJohannes Häyhä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSyystoimet\nPuhteet\nMustalaiset\nLääninmiehet\nPyhän vietto\nLaskiaisen aika\nPääsiäisen aika\nKevättyöt\n\n\n\n\nSyystoimet\n\n\n    Sisältö: Liinan loukuttaminen, harjaaminen ja häklääminen. Härän\n    teurastaminen. Harakan pyynti. Nikko. Lammasten ja sikojen\n    teurastaminen. Hamarakalat. Kuoleman ennustus lumen tulosta.\n    Tarvepuut.\n\nVanhan kekrin (pyhäinmiestenpäivän) perästä ottivat Niemelän\nnaiset liinaroivaat pellon aidalta ja ahtoivat ne riihen\nparsille. Ukko-Lauri lämmitti riihen aamupuolella vienommasti,\nettei äkkinäinen varistuminen olisi liinoja polttanut, ja sitten\niltapuolella vahvemmasti, jotta liinat kuivivat seuraavaksi aamuksi\nloukutettaviksi. Naiset ja nuoremmat miehet kantoivat jo illalla\nloukut ja lipsut romuhuoneesta riiheen.\n\nAamulla sangen varhain kukon ensi kerran laulaessa pukivat nuoremmat\nnaiset ja miehet riihikot yllensä ja menivät riiheen liinoja\nloukuttamaan. Riitta otti uunin päältä suuren joukon päreitä, joita\npoltettiin riihen uunilla olevassa pihdissä. Talon emäntä, Mari-täti,\nHelka-ämmä, ukko-Lauri ja Mauno-setä jäivät ainoastaan tupaan\ntoimittelemaan muita talon askareita.\n\nRiiheen tultuaan miehet laskivat alas pari parrellista liinoja,\njotka naiset jakoivat pioille (pivoille), joita miehet alkoivat\nloukutella ensin tyvi- ja sitten latvapuolelta. Sikäli kuin miehet\nsaivat loukuttaneeksi luut irti liinakuiduista, sikäli naiset\nlipsuivat pioihin jääneet päistäreet ja panivat piot viisikolle:\nviisi pioa yhdelle punokselle. Kun kymmenen viisikkoa oli saatu\nloukutetuksi ja lipsutuksi, ne pantiin nipulle ja jokainen nippu\nsidottiin liinapiolla kiinni ja pantiin riihen ovensuun nurkkaan.\nKukon kolmannen kerran laulaessa, kun päivänsalo alkoi tuntua, veivät\nemännät loukuttajille suuruspalaa. Toisten suurustellessa keräilivät\nemännät loukkujen ja lipsujen alta sinne pudonneet liinakuidut\nja järjestelivät kuituja pioiksi. Suuruksen perästä jatkettiin\ntyötä siksi kunnes kaikki tuli tehdyksi. Sitten naiset korjasivat\nliinaniput huoneeseen ja miehet kantoivat päistäreet pellolle, jossa\nne päivän tultua poltettiin. Päivällä korjattiin loukut ja lipsut\nromuhuoneeseen.\n\nRiihestä päästyään pesivät loukuttajat kätensä ja kasvonsa, pukivat\ntavalliset arkivaatteet päällensä, söivät murkinan ja kävivät\nmakaamaan. Iltapuolella päivää he ryhtyivät muihin askareihin, ja\nillalla lämmitettiin ja kylvettiin sauna.\n\nJoulun välisinä arkipäivinä vietiin liinat uudestaan riiheen\nhäklättäviksi ja harjattaviksi. -- Häklä oli noin 20 tuuman pituinen\nja 6 tuuman levyinen lauta, jonka molemmat päät olivat pyöreät, vaan\nkeskikohta oli kapea. Pyöreissä päissä oli noin 4 tuuman pituiset\nrautalankapiikit joiden päät olivat terävät. Toisessa päässä oli\npiikkejä harvemmassa ja toisessa tiheämmästi. -- Naiset sitoivat\nharjoonuorat riihen ahinlauta-alaisiin orsiin riippumaan, ja nuoran\npäässä olevaan silmukkaan sidottiin liinapio toisesta päästä kiinni.\nSitten alettiin rautapiisellä harjalla latvistella liinoja. Se on:\nharjattiin pion latva ja siitä saadut lepeet käärittiin kuontaloksi.\nKun toinen pää liinapiosta oli latvisteltu, käännettiin nuorassa\nkiinni oleva pää latvisteltavaksi. Latvistekuontaloista kehrättiin ja\nkudottiin säkki- ja elohurstikangasta.\n\nKun kaikki liinat oli ensin latvisteltu, niin sitten ne\nruohinnettiin. Piot sidottiin uudestaan nuoraan ja harjattiin\ntoistamiseen harjallisista tehdyillä harjoilla, ensin toinen\nja sitten toinen pää. Siitä saadut lepeet tehtiin kuontalolle;\nsitä kutsuttiin ruohinkuontaloksi. Ruohinkuontaloista kehrättiin\nja kudottiin ruohtimista, so. rohtimia, josta tehtiin housuja,\ntorppasäkkejä, naisten paidanalaisia ym. Jäljelle jääneitä kuituja\nliinapiossa kutsuttiin aivinaksi. Aivinapiot suollettiin, so.\notettiin kuidut erikseen, joka tapahtui siten, että oikealla\nkädellä otettiin pion päästä kiinni ja vasemmalla kädellä vedettiin\npiosta latvimmaisemmat kuidut suoltajan syliin. Kun pio oli\nsuollettu, käärittiin se kuontalolle, josta kehrättiin ja kudottiin\nliinanaivinaa. Siitä tehtiin paitoja, ylisiä, hienompia hursteja ym.\n\nHäklääminen kävi siten, että tupasesta otettiin vanha pöytärahi,\njohon häklä naulattiin keskikohdalta kiinni. Latvisteleminen\ntoimitettiin häklän harvemmalla puolella siten, että ensin toinen ja\nsitten toinen liinapion pää vedettiin häkläpiiden lävitse. Häklään\njääneet lepeet otettiin käsillä pois ja käärittiin kuontalolle.\nSamalla tavalla liinat ruohinnettiin häklän tiheämmässä päässä. Sekä\nharjatessa että häklätessä istuivat naiset riihi- eli saarajakuilla,\njotka oli tehty aatran vanhoista saarapuista, joihin oli pantu kolme\nkoivuista, liehkoa (kaarevaa) jalkaa.\n\nKun kaikki liinat oli saatu kuontalolle, korjattiin kuontalot\nhuoneisiin ja talvella kehrättiin ja kudottiin kankaiksi.\n\nEräänä aamuna meni Niemelän isäntä läävään emäntänsä kanssa\nkatsomaan, olisiko iso härkä jo kylliksi lihava ottaa tupaan eli\nteurastaa. Tultuaan tupaan hän sanoi:\n\n-- Kun ilmat alkavat jo kylmetä, ettei lihojen pilaantumisesta ole\npelkoa, ja meidän härkä näyttää myös olevan kylliksi lihava, niin\nolen minä tuumannut sen tänä päivänä ottaa tupaan. Siksi ajaksi\nmenkööt naiset ja lapset joko riiheen tahi toisiin taloihin, etteivät\npelästy. Ukko-Lauri, Yrjö, Mauno-setä ja Antti tulkoot minun\navukseni. Yrjö varustakoon tarpeelliset nuorat ja Antti hiokoon minun\nsuuren kirveeni teräväksi.\n\nSen kuultuaan läksivät naiset, lapset ja pojat ulos tuvasta ja\nteurastajat varustivat tarpeelliset kapineet. Sitten he menivät\nläävään (navettaan), jossa isäntä sitoi härälle nuoran päähän\ntavallisin tempuin, päästi härän kytkyestä ja alkoi taluttaa\nsitä tupaan; toiset miehet seurasivat perässä uhittaen härkää\nmenemään. Tuvan rappusia noustessa härkä teki vastarintaa, mutta\nmeni yhtäkaikki viimein, kun sitä vitsalla häristettiin. Tupaan\npäästyä sidottiin nuora härän vasempaan takajalkaan, jonka jälkeen\nisäntä otti kirveen tuvan ovenpielestä, antoi sarvinuoran Antille\nja jalkanuoran Yrjölle. Sitten isäntä iski härkää kirveen terällä\nniskaan kaikesta voimastaan ja sanoi:\n\n    Itse isken härkäjäni,\n    vanhan vaivani näköä.\n\nHeti kirveellä lyötyä puhalsi veri härän niskasta. Samassa nykäisi\nYrjö jalkanuorasta ja härkä kaatua romahti tuvan lattialle. Heti\nhärän kaaduttua sitoi Mauno-setä härän turvan kiinni hienolla\nnuoralla ja piti päätä pystyssä, jotta veri paremmin vuotaisi.\n\nHeti kun härkä oli läävästä ulos talutettu, otti ukko-Lauri härän\nkoivuvitsasta tehdyn peräkkeen, vei sen kujalle, viskasi mennessään\nmetsään päin ja loitsi:\n\n    Kekri karjan suojelija,\n    lauman kaiken kaitselija!\n    Siunaos sata sijahan,\n    tuota tuhat sarvipäätä\n    tämän peräkkeen perästä,\n    meidän läävän lämpimähän,\n    josta yksi otettihin,\n    talutettihin tupahan\n    eineheksi ihmisille,\n    suuren joukon suurukseksi.\n\nSen tehtyään ukko-Lauri juoksi tupaan, jossa hän otti siltaluukun\nauki ja johdatti härästä juoksevan veren ensin pieneen puukuppiin,\njonka täyteen saatuaan antoi veren juosta vapaasti sillan alle, vei\nverikupin tanhualle kasvavan kuusen luo, kaasi kupista veren kuusen\njuurille ja rukoili:\n\n    Anna vastakin Jumala,\n    anna karjan kaunistua\n    näillä pienillä pihoilla,\n    tämän talon tanhuvilla.\n    Kasvata karjasta ruoka,\n    saata pellosta samaten\n    runsas kasvu kaikenlainen\n    ihmisille eineheksi.\n    Anna onni, suo menestys\n    pensovalle pellolleni,\n    kasvavalle karjalleni!\n\n    Penso pelto, kasva karja\n    tämän kuusen kuuluvilla,\n    tämän hongan huojuvilla,\n    tienoilla tämän närehen.\n    Älköön kateen kierosilmä,\n    pahansuova, sortajainen\n    saakoho sijoa tässä,\n    tämän talon tienohilla!\n    Ken on katein katsoneepi,\n    kierosilmin keksineepi:\n    päällensä pahat pakanat,\n    ajatukset itsehensä.\n\nSitten ukko-Lauri vei kupin tupaseen ja meni itse tupaan, jossa\nkävi härän vatsalle istumaan ja tuuditteli edestakaisin, että veri\nparemmin vuotaisi.\n\nHeti kun härkä havaittiin kuolleeksi, irroitettiin kaikki nuorat ja\nalettiin nahkaa nylkeä. Isäntä ja Mauno-setä piirsivät terävällä\nveitsellään takajalkojen kynnenranteiden ympäri ja siitä alaskäsin\nsiksi, kunnes koipia piisasi, aina haaroihin asti, niin että\nveitset tulivat vastakkain, ja alkoivat sitten nahkaa kettää\n(nylkeä) pitkin koipia. Antti ja Yrjö samaten nylkivät etukoivet.\nKun koivet oli nyljetty, leikattiin sorkat polven taivukkeesta\npoikki. Ne naksautettiin vastakkain ennen kuin heitettiin sitä\nvarten varustettuun koriin. Kun koivet oli nyljetty, piirrettiin\nnahka pitkin vatsaa halki, ja alkoivat isäntä oikealta ja Mauno-setä\nvasemmalta puolelta kettää nahkaa härästä. Yrjö ja Antti menivät\nmuille toimille ja ukko-Lauri varusteli astioita rasvoille,\nsydämyksille ym., jotka varsinaisista lihoista eroteltiin.\n\nKun nahka oli kumpaiseltakin puolelta vatsaa nyljetty selkärankaan\nasti, aukaistiin vatsa, josta ensin otettiin vatsalaukku ja suolet,\njotka nostettiin olkien päälle. Vatsalaukusta irroitti Mauno-setä\nmahapaidan ja pani sen sitä varten varustettuun astiaan. Sitten\nhän alkoi kierrellä suolia ottaen niiden ympäriltä rasvan, joka\nkynttilärasvaksi korjattiin toiseen astiaan. Kiertäminen kävi siten,\nettä pitkä suoli irroitettiin ensin ja sitten se erotettiin pitkäksi\npötköksi. Kun kaikki rasva oli suolista irroitettu, kävi Mauno-setä\nisännälle avuksi.\n\nSillä aikaa kun Mauno-setä suolia kierretteli, otti isäntä\nsydämyksien ympäriltä ja toisistakin paikoista rasvan, jonka hän\npani syöntärasvaksi siihen astiaan, johon mahapaita oli pantuna.\nKurkkutorvi, maksa, keuhkot ja sydänmunat pantiin eri astiaan ja ne\nkeitettiin ruuaksi jo samana päivänä.\n\nKun sisälmykset oli irroitettu, isäntä leikkasi ensin etu- ja sitten\ntakajalat, jotka hän heti leikattuaan lyödä läppäsi entiselle\npaikalle, jotta muka vastakin olisi lihan ottoa. Sitten hän kaivoi\nrauhajaiset, jotka viskasi suolien sekaan, pisti puukolla reiän\npolvinivusen yläpuolelle ja heitti härän jalat suureen tiinuun,\njossa oli vettä. Kylkiluut hakattiin kirveellä selkärangasta irti\nja pantiin vesitiinuun. Selkäranka lyötiin kahdeksi kappaleeksi ja\nkaulapala leikattiin erikseen. Ne myös pantiin vesitiinuun.\n\nKun kaikki lihaaminen oli lopetettu, nostettiin mahalaukku nahkan\nsisään, joka solmittiin koivista yhteen ja kannettiin korennolla\npellolle. Siellä halaistiin mahalaukku, kolistettiin jätteet pellolle\nja satakerta vietiin kotaan, jossa naiset sen puhdistivat varilla\nvedellä. Härän nahka ripustettiin tallin räystään alle kuivamaan.\nPellolle vietiin myöskin paksut suolet, vaan hienoista suolista\ntehtiin makkaraa sitten kun ne ensin puhdistettiin visusti.\n\nKohta kun suolet ja muut ravinnoksi kelpaamattomat jätteet oli viety\npellolle, keräytyivät niitä syömään koirat, kissat, harakat, varikset\nja pienet kotolinnut sekä siat. Lapsista oli sangen hauskaa, kun\nharakat leiskuivat sian selässä.\n\n-- Koetetaanpas pyytää joku varis tahi harakka, ehdotteli pieni Antti.\n\nTämä tuuma oli toisista lapsista mieleinen. Eerikka, joka oli\nvaurain heistä kaikista, otti suuren rikkakorin, asetti sen\nsyrjälleen kalikan nojaan, sitoi nuoran kalikan keskustaan, pani\nrasvantähteitä korin alle ja kävi riihen kynnykselle vartioimaan\npitäen nuoran toisesta päästä kiinni. Kohta menikin pari harakkaa\nkorin alle rasvoja nuokkimaan. Sen huomattuaan Eerikka tempaisi\nnuorasta, kalikka luiskahti korin reunasta, kori mennä lupsahti\nalassuin maata vasten ja harakat jäivät korin sisään. Huomattuaan\nvapautensa loppuneen nostivat harakat aika rähinän, mutta se ei\nauttanut, vankina heidän vain täytyi olla. Pian olivat lapset korin\nympärillä ja siinä pidettiin jos jonkinmoista neuvoa, miten saada\nharakat korista elävinä pois. He nostaa longottivat korin laitaa sen\nverran että Eerikan käsi mahtui korin alle, mutta voi pahus, toinen\nharakka pujahti siitä ulos ja lensi iloisena matkoihinsa pitäen aika\nrähäkkää mennessään. Ei siis sopinut koria kohottaa, mutta mikä neuvo\nauttoi? Vihdoin tuli ukko-Lauri lapsille avuksi. Hän leikkasi korin\npohjaan reiän, pisti kätensä koriin ja niin otti kun ottikin harakan\nkorista ja antoi sen Eerikalle, joka vei sen riiheen toisten lasten\nseuraamana. Riihen ovi suljettiin kiinni ja harakka laskettiin irti.\nSe koetteli lentää ylös parsille, mutta kun siellä oli savua, sen\ntäytyi laskeutua alas. Vähän aikaa se lennellä räpäköi pitkin lattiaa\netsien ulospääsyä. Vihdoin se lentää sujahti palavaan uuniin, jossa\npäästi kauhean hätähuudon. Siellä se palaa kärvettyi kuoliaaksi. Paha\nhaju täytti riihen, jota haihduttaakseen lapset aukasivat riihen oven\nja akkunan. Samaan liittoon sattui Mauno-setä tulemaan. Kuultuaan\nmiten harakalle kävi hän torui lapsia aika lailla rääkkäyksestä. Hän\nselitti ettei ihmisillä ole lupaa rääkätä minkäänlaista eläintä,\nolkoon se pieni tahi suuri eläin. Tappaa ja syödä on lupa, vaan ei\nrääkätä. Tuo koski kovasti lasten omilletunnoille, ja katuen pahaa\ntekoaan he menivät tupaan.\n\nHeti kun härkä oli teurastettu, korjattiin oljet pellolle ja tuvan\nverinen lattia pestiin kuumalla vedellä. Iltapuolella otettiin lihat\ntiinusta, pantiin vartaille ja vietiin aittaan valumaan. Illansuussa,\nkun lihat olivat kylliksi valuneet, isäntä suolasi ne suureen\nlihatortoon (tiinuun). Sydämykset, so. keuhkon, maksan ja sydänmunat,\npani emäntä pataan, kiehutti ensin vähän aikaa, kaasi sitten\nturvotusveden pois ja laski ne uudestaan puhtaasen veteen, jossa\nkeitti ne kypsiksi ja pani suolaa sekaan ja niin valmisti perheelle\nillallisen. Ukko-Lauri otti härän rakon, pisti vanhan tuomisen\npiipunvarren pään rakon sisään ja toisen pään pani suuhunsa, josta\npuhalsi henkeä (ilmaa) rakkoon. Hän puhalsi niin kauan, että rakko\npaisui suureksi ja tuli ohueksi. Sitten hän kääri rakon pään rihmalla\nkiinni, halkaisi päreen pään, jonka väliin työnsi rakon pään, ja pani\nsen uunin kohdalle lakeen kuivamaan.\n\nRiihestä oli paha katku takertunut pienen Antin kurkkuun, ja häntä\nalkoi kovin nikottaa, niin ettei poika raukka saanut suutansa\nsuljetuksi, yhä vain pani \"ykn, ykn\". Tämän huomattuaan käski\nHelka-ämmä Antin lukemaan perässään yhdessä hengenvedossa nikkoluvun.\nAntti luki Helka-ämmän perässä hyvin sukkelaan:\n\n    Nikko niineen,\n    toinen tuomeen,\n    kolmas koivuun,\n    neljäs niemeen,\n    viides vitsakseen,\n    kuudes kuusameen,\n    seitsemäs seipäänreikään,\n    kahdeksas kannonpäähän,\n    yhdeksäs yli kynnyksen,\n    kymmenes kynnykselle:\n    ja nikon pää poikki.\n\n-- Olisit käskenyt pienen Antin olemaan hengittämättä, niin kauan\nkuin suinkin olisi voinut, niin olisi nikko tauonnut loitsimatta,\nsanoi suuri Antti, isännän vanhin poika, Helka-ämmälle.\n\n-- Ei tässä nyt sinun viisauttasi tarvita, vaan me teemme niin kuin\nmeidän esivanhempamme ovat meitä opettaneet, vastasi Helka-ämmä\nvihaisesti ja luetti pienellä Antilla vielä kaksi kertaa nikkoluvun,\nja niin vähitellen häikkeni nikko pienestä Antista.\n\nSeuraavana päivänä emäntä keitti sylttyä, johon otettiin vatsalaukku,\nsatakerta, härän turpa ja korvat, jotka ensin turvotettiin, sitten\nkaadettiin turvotusvesi pois ja pantiin uudestaan kiehumaan. Melkein\nkoko päivän kesti syltynkeittoa, ennen kuin kaikki liha-aineet olivat\npehmeiksi kiehuneet. Vihdoin pani emäntä suolaa ja hiukan maitoa\nsekaan ja niin oli syltty valmis. Se pantiin astioihin jäähtymään ja\nsyötiin harvinaisena herkkuna sunnuntaiaamuna murkinaksi.\n\nSillä aikaa kun lampaita lihotettiin oraassa ja sikoja syötettiin\npahnassa, teurastettiin lehmä, joka toimi kävi samalla tavalla kuin\nhäränkin teurastaminen.\n\nVihdoin kun lampaat olivat kylliksi lihavat ja niiden villa oli\nkasvanut riittävän pitkäksi, teurastettiin lampaat. Emäntä neuvotteli\ntoisten vanhempain naisten keralla, mitkä lampaat otetaan ja mitkä\njätetään elämään. Kun asia oli selvillä, käski emäntä eräänä aamuna\nlammasten paimenien mennä läävään ja antaa hänen määräämänsä lampaat\nteurastettaviksi. Isäntä ja Mauno-setä menivät surmaksi (tappajaksi).\nPaimenet ottivat emännän nimittämät lampaat kiinni, yhden kerrallaan,\nja taluttivat läävän ovelle, jossa miehet ottivat lampaan vastaan ja\ntappoivat läävän edessä olevassa kujassa (katoksessa). Tappamiseen\nkäytettiin terävää puukkoa, jolla leikattiin puolen lampaan kaulaa.\nEnsi aamuna teurastettiin kymmenen lammasta ja seuraavana aamuna\nsaman verran.\n\nKun lampaat oli tapettu ja niistä veri kylliksensä vuotanut, ne\nkannettiin tupaan, jossa ensiksi leikattiin päät poikki, sitten\nnyljettiin sorkat ja leikattiin ne poikki. Sillä aikaa kun ukkomiehet\ntätä toimittivat, varustivat nuoremmat miehet kynsipuut, jotka\nsitoivat nuoralla orteen riippumaan. Kynsipuihin pistettiin lampaat\nnivusistaan riippumaan. Olkia hajoitettiin kunkin teuraseläimen\nkohdalle lattialle. Nahka ketettiin (nyljettiin) tuppinaisena, so.\nhalkaisematta, pantiin vartaalle, johon sorkkain kohdalle sovitettiin\npienet kapulat poikin puolin, ja vietiin tallin luhtiin kuivamaan.\nKun nahka oli nyljetty, aukaistiin lammasten vatsat, kierrettiin\nsuolet ja lihattiin samalla tavalla kuin raavaatkin. Viisi lammasta\noli yhtä aikaa tuvan orressa riippumassa, ja kun ne oli teurastettu,\nniin nostettiin jälleen toiset viisi. Rasvat, jätteet ja lihat\nkorjattiin pois ja siivottiin tupa.\n\nMyöhemmin syksyllä teurastettiin neljä sikaa. Mauno-setä ja isäntä\nynnä pari nuorempaa miestä menivät sikopahnan luokse ja ottivat\npahnasta yhden sian kerrallaan, jota löivät ensin kurikalla otsaan\nja sitten kun sika kaatui pyörryksissä maahan, pistivät veitsellä\nkurkkuun. Yksi mies piti aina sian kärsää kiinni, kun toinen pisti\nveitsellä kurkkuun. Sitten vedettiin siat kelkalla saunan luokse,\njossa niistä ensin nyhdettiin harjakset, sitten ajeltiin villat\nkuumalla vedellä ja vihdoin sidottiin siat sorkistaan seipääseen,\ntehtiin tuli, johon ripustettiin suoloja ja liinansiemeniä, joita\nripsiessä Mauno-setä lausui:\n\n    Tulonen Jumalan luoma,\n    Panu poika aurinkoinen!\n    Sulle minä suolat syötän,\n    liinan siemenet sirotan.\n    Jos sä suostut suoloihini,\n    otat uhrini hyväkses,\n    niin sä polta karvat kaikki\n    poies näistä porsahista,\n    vaan älä liikuta lihoja,\n    älä polta porsahia.\n    Jos sä suostut suoloihini\n    ja teet mieleni mukahan,\n    niin mä sun hyvänä pidän,\n    liinan jyvillä lihoitan,\n    syötän suolarakehilla.\n\nSitten otti isäntä toisesta ja Yrjö toisesta seipäästä kiinni ja\nhe nostivat sian tulelle, jossa sitä kääntelivät ja polttelivat\njäljellejääneitä karvoja. Mauno-setä hankasi sikäli varpaluudalla\nsian pintaa, jotta karvat paremmin kärventyisivät. Kun kaikki\nkarvat olivat palaneet, nostettiin sika ulos sitä varten asetetulle\nlaudalle, jossa ukko-Lauri alkoi puukolla kaltata sian pintaa. Sillä\naikaa toiset korvensivat toisen sian, jota Matti kävi kalttaamaan.\nTällä tavoin tulivat sikain pinnat puhtaiksi, yksi toisensa perästä,\nja ne sitten kelkalla vedettiin tupaan, jossa asetettiin yksi sika\nkerrallaan tuvan pöytärahille kykkysilleen, kintut ristiin.\n\n-- Taitaa käydä kovin hitaaksi, jos yksi sika kerrallaan lihataan,\nsanoi isäntä. Noutakoon Yrjö tupasesta toisen rahin, jolle Mauno-setä\nasettaa toisen sian ja lihaa sen. Sitten tulee työ joutuisammaksi,\nkun kahden miehen tehdään.\n\nYrjö teki niinkuin isäntä käski: toi rahin, jolle asetettiin toinen\nsika samalla tavalla kykkösilleen. Ensin leikattiin sikain päät\npoikki, sitten erotettiin selkäranka, etu- ja takajalat, kyljet ja\nmara (vatsanalus). Sisälmyksistä irroitettiin rasvat ja otettiin\nrakko, joka puhallettiin suureksi ja pantiin kuivamaan. Suolet\nvietiin pellolle, josta harakat, varikset ym. kotolinnut saivat hyvän\naterian. Tällä tavalla lihattiin kaikki siat ja lihat suolattiin\naitassa olevaan suureen tortoon. Päät hakattiin kolmeksi kappaleeksi\nja sorkat suolattiin laskiaisrokassa syötäväksi.\n\nSyksyn korvassa, myöhemmällä, kun \"Martti oli maalla, karttu jäällä,\npaimenet kylän kululla\", alkoivat järvet jäätyä. Niin pian kuin\njää kannatti ottivat Niemelän nuoret pojat kirveet kainaloonsa ja\nmenivät pyytämään hamarakaloja. Ne kalat jotka olivat tunkeutuneet\nrantahietikolle, liikkuivat siellä aivan kömpelösti tahi olivat\nyhdessä kohden. Kirkkaan jään läpi ne näkyivät aivan selvästi.\nMissä pojat huomasivat joko mateen, hauin, ahvenen tahi muun kalan,\nsiihen he lyödä täryttivät kirveen hamaralla kalan pään kohdalle.\nTiettävästi tällaisesta täräyksestä kala kuoli tahi meni tainnoksiin.\nSitten tekivät pojat jäähän aukon, josta ottivat kalan jäälle.\nTällä tavalla saivat pojat kaloja koko joukon. Niitä kutsuttiin\nhamarakaloiksi, kun ne olivat kirveshamaralla tapettuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tänä talvena näyttää olevan vanhain vuoro kuolla, koska lunta\nkyettää näin iltapuolella ensi kerran tänä syksynä, sanoi Niemelän\nisäntä eräänä marraskuun iltapäivänä tupaan tultuaan.\n\n-- Eipä taida jousta vetää nuortenkaan suonet, vastasi ukko-Lauri\nvähän äreästi.\n\n-- Ukko-Lauria taitaa pelottaa kuolema, kun noin onkeensa otti\nisännän sanat, virkkoi Mari-täti nauraen. Jo meidän pitää se tietää,\nettä voipihan nuorikin kuolla, mutta vanhalla on pakko.\n\n-- Ei tosiaan nuoren nahka haasialla kestä, vastasi ukko-Lauri.\nMutta teillä näyttävät olevan vanhat tiellä, ja siksi ne joutaisivat\nkuolemaan.\n\n-- Tiellähän laiskat ovat riihessä, sanoi Mari-täti. Luulisi jo\nmeidän ikäisten ihmisten saaneen elämästä kyliänsä ja odottavan vain\nkuolemaa niin kuin härkä hamaraa.\n\n-- \"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon\", sanoo vanha\nsananparsi. Minäkin olen jo viisikahdeksatta vuotta vanha ja tuo\nminun ukkoni Lauri on seitsemän vuotta minua vanhempi, mutta tämä\nmaailma on hänestä vielä niin makea, ettei hän raskisi sitä jättää,\naina vain eläisi, vaikkei kunnolla enää kykene mitään tekemään,\nvirkkoi Helka-ämmä.\n\n-- Kyllähän sinä ämmäseni sanot olevasi valmis kuolemaan milloin\ntahansa, mutta jos paraikaa kuolema tulisi sinua noutamaan, niin\ntaitaisi olla toiset kielet. Sinä työntäisit surmalle kenet tahansa,\njos vain itse saisit elää, sanoi ukko-Lauri lauhtuneena.\n\n-- En työntäisi enkä tarjoisi edestäni ketään, siitä saisit olla\nhuoletta, vaan menisin itse. Minusta nähden sinä saisit elää vielä\ntoisen mokoman vuosia lisää. Minä olen jo saanut tarpeikseni tästä\nelämästä, vastasi Helka-ämmä.\n\nSiihen päättyi se jupakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna sanoi Mauno-setä:\n\n-- Kun nyt jo alkaa lunta tuikkailla, niin eiköhän olisi parasta\nkäydä hakemassa reen pajuja, kainalotuomia ynnä muita tarpeita kotiin.\n\n-- Niin minäkin arvelen, vastasi isäntä. Nyt on uusi kuu, ja lumen\nhärmä on sikseen jäällä, ettei enää niljota, jotta ranteilta sopii\nhakea tuomia ja jokien varsilta pihlajoita ja pajuja. Antti ja\nEerikka menkööt Kuunjoen varsille ja Mauno-setä kävelköön Luorikon\nranteilla.\n\nTämän kuultuaan pukeusi ukko-Lauri pian, otti kirveen tuvan penkin\nalta ja alkoi sen kanssa kävellä Aitjärven rantaa kohden.\n\n-- Kah, mihinkäs isäsi menee noin kiivaasti? kysyi Helka-ämmä\npojaltaan Matilta katsoessaan ikkunasta ulos.\n\n-- En minä tiedä varmaan, vaan eikö tuo menne hakemaan reen pajuja\nAitjärven ranteilta, vastasi Matti.\n\n-- Mene sinä Matti isäsi perästä ja hoida häntä; hän voipi langeta ja\nsärkeä vanhan päänsä, käski isäntä.\n\nMatti teki niinkuin käskettiin ja palasi vähän ajan perästä isänsä\nkanssa tuoden pihlajoita ja tuomia tullessaan. Isäntä vähän nuhteli\nukko-Lauria, kun niin vanha mies syyttä, pakotta lähtee yksinään\npitkin ranteita kävelemään, vaikka talossa on nuorempiakin miehiä.\n\n-- Minä kesällä kalastaissani näin niin erinomaisen hyvän tuomen\nja karttupuun; ne kävin nyt hakemassa, ennen kuin muut ennättävät,\nvastasi ukko-Lauri.\n\nIltapuolella palasivat toisetkin miehet kantaen olallaan ison joukon\nkaikenlaisia tarvepuita, jotka oli väännetyllä vitsalla nidottu\nnipulle ja nyt vietiin vastaiseksi varaksi rekikatokseen.\n\n\n\n\nPuhteet\n\n\n    Sisältö: Lammasnahkain valmistaminen. Raavasnahkain parkitseminen\n    ja jako. Reen teko. Vempeleiden ja jalaksien painaminen.\n    Tupakkatyllin valmistaminen. Korien teko. Verkon kudonta.\n    Tulen pito. Kehrääminen. Nuotanköysien teko. Verkkorihmojen\n    kertaaminen. Sadut, arvoitukset ja runot. Riihen puiminen ja\n    ruokalajit.\n\nTavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa\njo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja\niltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet\npirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat\nne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin,\ntuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin\njo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin\nreen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat\nainekset.\n\nKun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi\nkuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille\nkuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä\ntoi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin\nhaaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja\nsekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis\nkäytettäväksi.\n\nSamana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli\nkymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi\nyhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös\nsijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän\nveti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski\nvaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä\nolevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan,\ntuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.\n\nSeuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle,\njossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja\nhuuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne\ntulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti\nne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja\nlatoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin\npäretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei\nnahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun\npäälle.\n\nHapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen\nnahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän\notti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan\nrinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja\nasetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan\nkerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta\nhapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle.\nSitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin\ntulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset\npäällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen\nsisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja\npusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme)\nreiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen\nerkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei\nulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat\ntupaan kuivamaan.\n\nHeti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin\nhapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja\nsuolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin\noli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä\nkerrotulla tavalla.\n\nKun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen\nkimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi\nMauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen,\njohon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta.\nSitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean\njalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja\nvasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa\npitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan\nalapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi\nhangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti\nsen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun\nnahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.\n\nKun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän\nlaudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä\ntavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja\ntoinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon.\nLaudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan,\njonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta\nhalaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän,\nkaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten\nterällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka\ntällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän\nalkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi\nja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä\npuukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän\nhankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli\nnahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.\n\n-- Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin\ntanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko\nhomman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?\n\n-- Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos\nen jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani,\nvastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.\n\nKun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet\nräystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski\nmaltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä,\niski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan\nkiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi\npois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä\ntupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä\ntorron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja\n(pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin\nilmaantui veden pinnalle kuplia.\n\nNyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin\ntoinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden\npuolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja\nnahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet\n(pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta\noli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi\nkunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle,\npantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin\nkokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja\nMatti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä\nniin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka\nilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon\nkuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä\nvastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle\nja vietiin ulos kuivamaan.\n\nKun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta,\njonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin\nuudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin\nnahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan.\nNäiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan\nnahkaa (sänkiäistä).\n\nEräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi\nisäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle\nkyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat,\nukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat,\nsekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten\nnaisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille\nlipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin\nitse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä,\ntahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi\nsuutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan\ntuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.\n\nKun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä\niltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän\npani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi\nnapakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen\nhän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja\nnaulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon,\nasetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat\ntoisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi\nsiitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän\nmittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan\nkaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin\npitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan\nhän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan\nperästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne\nkaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun\npaikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti\nnuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan,\nvuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun\nkiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen\nteki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä\nväännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän\nympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin\ntuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet\nkahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.\n\nKun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli\nne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne\nkaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella\nvitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei\nreen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen.\nSitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin,\nja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista\nreenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat\nsepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi\nreenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi\nsaverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.\n\nSillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia\nvempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa\nriihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea\nja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen\nkiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu\npainimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa\nriihen ahdinlaudalle kuivamaan.\n\nReenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia\nkasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet\nveistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin\nväkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli\njalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora\nkoivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa\nalaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan.\nJos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa,\ntahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä\nei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen\nnuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen\najan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan\njalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet\noikenemaan. -- Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien\nalla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä\nsidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin\ntupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta\novensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret\nkaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.\n\nEräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti\nvei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon\npään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin\nkeskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin\nväliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn\noli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli\npölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan\nhän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla\nuurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän\nseuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.\n\nHeikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia\npetäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja\ntoi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena\nhän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen\nliisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja\nlaakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin,\nja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista\nliisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki\npotaatti- ja kalakoreja.\n\nMauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa,\njolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa,\nukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran\npäällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti\nkiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja\nMauno-setä teki milloin mitäkin.\n\nJoka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka\ntalon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita\npidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan\nkotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista\nliedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. \"Laiska lietehen puhuvi,\nhidas nainen hiilloksehen\", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli,\nsytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan\npalamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan\n\"renkiin\", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati\ntahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan.\nKolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten\npöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta,\nniin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät\nsilmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin\nhe sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät\nsilmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti\nhoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt\nuunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti\nkuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin\npäälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun\naikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu\nvanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa\ntapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään\nliedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin\ntuhkalla.\n\nIltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla\noltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. \"Ilta virkku, aamu torkku,\nse tapa talon hävittää\", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.\n\"Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain\nnousemistansa.\" Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli\nkylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla\npäivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet.\nJuhla-aikoina ei luukkuja suljettu.\n\nPitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti\nvanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät\nvärttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa,\nitse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia\nkuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun\nrihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen\nketrän (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään\nhe lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla\nkädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa,\njoten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen\nkädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri\nja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät\nrukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet\nlapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven\nsukkia, kintaita ja lapasia.\n\nMiehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin\njo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain\npunominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille\nohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia\nja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka\ntehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko\nmestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan\nkotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin\ntekemässä palkan edestä.\n\nEräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja\nkuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille.\nKartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan\nväliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani\nvesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. -- Keksa\noli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty\npystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin\nkiinni pitemmästä haarasta. -- Nyt hän otti tuolin, istausi\nsiihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa\nkehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta\nympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään\nsikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi,\nhän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa\noli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli\nMauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki\nsikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka\nnavan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti\nkolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti\nMauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin\nkäteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri\nkelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa\nkutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.\n\nKun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin\ntaitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt\npurkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla\noleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja\nkäärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie.\nKun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen\npäätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja\nMikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten\nhe joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja\nisäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti\ntoistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi,\njonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja\nMikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja\nukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty,\notti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää\nköyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin\nhän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi\nhänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta\nsikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden\nympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään\nväsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä\ntavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat\nvalmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi\noli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan\n(venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.\n\nUkkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja\nmertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet\nrullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä\nkiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että\nkierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun.\nSitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma\nvärttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain\nkäsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään.\nOikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli\nkertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se\nkierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti\nhyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen\nkieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja\nkerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma\nvärttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja\njatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja,\nmertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin\nvanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat\nvanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin\nviimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja\nkoettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin\nvanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri\nlauleli kerratessaan:\n\n    Läksi vellokset vesille,\n    emon lapset lainehille.\n    Noin sanoi minun emoni,\n    varoitteli vanhempani:\n    Älä souda suota myöten,\n    älä kangasta kahua,\n    souda vieno vettä myöten,\n    laskettele lainehia.\n    Älä purressa puraja,\n    älä viere venehessä!\n    Pidä purtesi puhissa,\n    venosesi varusalla,\n    ettei kariin karahtaisi,\n    salakiveen kirpoaisi,\n    vene kaatuis kallellensa,\n    sysäyisi syrjällensä,\n    sinä vierisit vetehen,\n    alle aaltojen vajoisit.\n    Jäisi isäs itkemähän,\n    äitisi älisemähän,\n    isäs itkisi ikänsä,\n    emos yönsä uikuttaisi,\n    kuolis isäsi surusta,\n    emos ennen aikojansa!\n\nNuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät\ntavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja\narvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata,\nse \"ajettiin huikkolaan\". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana,\nkokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen\ntahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin\narvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin\nkeralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin,\nvarsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen.\nNuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja,\nnaimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja\nrakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä\nvain kullekin paraiten soveltui.\n\nKalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet\nillan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä\nnuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia\npaimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos\nvain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä\ntavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat\nvanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin\njoku muistaa\n\n    mitä isänsä opetti\n    kirvesvartta vuollessansa,\n    mitä neuvoi emosensa\n    värttänätä vääntäessä.\n\nRiihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin,\npukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut,\nmitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi\nkuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo,\nkävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa,\naina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat\npojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei\npuimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen\npuimisesta.\n\nKun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat\ntoiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan.\nRiihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta\ntyönsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet\nkorjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne\naittaan.\n\nNiin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä\nkoko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli\nvarsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön.\nTavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa.\nVanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota\nkastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin\nolivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän\naikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet\nsuuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan\n\"päivän eellosia\".\n\nKun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa,\nniin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen\nlieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan.\nSuuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei\nse päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin\npöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä\nkeitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin\nkaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua,\ntorstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen\naikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin\nuseasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin\ntakkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat\nhapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia.\nSunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa\npaistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat,\nsyötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain\nsattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä\nkeitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita\npaistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja\nlanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi\nne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä\nryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella\nja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli\ntavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista\nleipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä\nsukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi.\nMunamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua\nsaunavaimoille.\n\n\n\n\nMustalaiset\n\n\n    Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen.\n    Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten\n    sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö.\n    Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.\n\nEräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet\ntäynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka\njuoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin,\njoiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä\nvieressä vaipat ympärillä.\n\nPihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni,\nnostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan\nsillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.\n\n-- Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan\ntultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.\n\nPian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu\n(piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi\nrintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.\n\n-- Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta\nhevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.\n\n-- Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä\non kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi\npuhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.\n\n-- Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.\n\n-- Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään,\nvastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen\nAntin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu\nolevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita\nmiehiä markkinoilla nähnyt.\n\n-- Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne\neivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.\n\nIsäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:\n\n-- Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka\nja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.\n\n-- Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka\nne luhdista alas laskee, sanoi Korri.\n\nSillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.\n\n-- Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin\nsuloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.\n\n-- On kyllä, vastasi isäntä.\n\n-- Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä\ntuopi leipää, mankui mustalainen.\n\nIsäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa.\nEmäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset\natrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.\n\n-- Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta\nvoita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.\n\n-- Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.\n\n-- Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä\npyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.\n\n-- Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi\nemäntä ja meni voita hakemaan.\n\nSillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani\nne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan\nja sijoittaa lihat aitan parvelle.\n\n-- Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen\nsallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.\n\n-- Tulkoot vaan, lupasi isäntä.\n\nPian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa.\nTalon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten\nlapset liikkuivat.\n\n-- Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta\nsyödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille\nsuolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.\n\n-- Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.\n\n-- Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei\nheille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.\n\n-- Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset\neikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä\nnauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin\nkulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään\nnääntyä.\n\n-- Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole\nraamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja\npakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin\nsukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka\nme kuinka raataisimme.\n\n-- Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja\ntekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa,\nvastasi Yrjö.\n\n-- Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan\nkoko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui\nvedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä,\njonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.\n\n-- Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa\nmitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka\nei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala\ntulessakaan.\n\n-- Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko\ntuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin?\nsanoi Korri ihmetellen.\n\n-- Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni\nja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä\ntekisi, virkkoi Antti.\n\n-- Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi\nMatti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen\nerääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli\nselkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset\ntyömiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin\nleikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi:\n\"Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin\nkyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan.\" Vähän\naikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään\nkotia. \"Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos\nme näin aikaiseen menisimme kotiin\", virkkoivat toiset. \"Ennen,\nherra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan\", valitti\nmustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen\nsyötyä kysyi isäntä: \"Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?\"\n\"Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin\nahkeraan koko pitkän päivän leikkasin\", vastasi mustalainen.\n\"Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä\nleikkasit?\" kysyi isäntä. \"Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin\npiisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko\npäivän.\"\n\nTämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon\nperhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:\n\n-- Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.\n\n-- Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan\nmustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He\npuistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei\nheille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos\nniin sattuu.\n\n-- Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen\nmitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut\nnokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme\nvarasta, sanoi Korri ylpeästi.\n\n-- Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa\nsyksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta\nnolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon\nkautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua\nalakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen\noli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi\nluukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta\nja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa\nkoskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi\nhuoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen\njalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle\nja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan\nukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon\npäälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan\nnenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta.\nHänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli\nnauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin.\nHädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli\ntuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja\nisäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta\nkovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen\nja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa.\nUlkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen\nolevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon\nmiehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet\nkruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.\n\n-- Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli\nHemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.\n\n-- Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä\nkansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.\n\n-- Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne\ntulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan\non kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne\nitäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi\npitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi\nsint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin,\nvaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan\npuheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin\njuutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me\nolemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.\n\n-- Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole\nvakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.\n\n-- Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme\njoka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä,\nherttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka\npaljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi\nmuita, vastasi Korri.\n\n-- Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan\nmustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä\nniin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät\ntoiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra\nsen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa\nainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei\nmalttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: \"Jaa,\nmonta hän petti ja hevosetta jätti!\" Silloin suuttuivat mustalaiset\nja sanoivat toisilleen: \"Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän\nraha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin.\"\n\n-- Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka\nrahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.\n\n-- Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän\nkauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä\nmarkkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.\n\n-- Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun\nnäkevät saavansa, virkkoi Antti.\n\n-- Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille\nkäypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin\ntehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta\naika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran\nkäskyn mukaan, joka sanoo: \"Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset\nkulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä,\nja älä käännä pois sinuas lihas tyköä\", virkkoi isäntä, otti aitan\navaimen ja meni antamaan kauroja.\n\nMustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika\nja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja\nvei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä\nsioilleen ja isäntä antoi.\n\nIsännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia\nheidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän\ntyöllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti\nYrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:\n\n-- Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa\nmustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun\nisäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin\neivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.\n\nSillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat,\ntoimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat\n(povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä\ntulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille\nsukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista\nmustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä\nJumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.\n\nIsännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja\nAntti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa\nsanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä,\nniin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille\nmitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia\nlaiskuuteen ja työttömyyteen.\n\nMustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin\nelämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.\n\n-- Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää\nsäännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te\nvaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti\ntänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu\nSavolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta.\nSiinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta\ntäytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä\nmilloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.\n\nTämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi\nheti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat\nkiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli\nmustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että\nmustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä\nsoimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat\ntuumansa, kun Korri kysyi:\n\n-- Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli\nSavolaisessa?\n\n-- Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli\nmiehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.\n\n-- Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.\n\n-- Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta\nSavolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.\n\nTaas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin\nKorri sanoi:\n\n-- Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko,\nsaisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä\nmustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa,\nja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä\nsattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta\naikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.\n\n-- Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin\ntaloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa,\nvastasi isäntä.\n\n-- Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä\ntalossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea\nlääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan\naikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.\n\nPian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten\nmentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa,\nlihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia\nolivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan\nsiunausta toivottaen lähteissään.\n\nSeuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli\nseurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli\nerinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä,\nvaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen\nläksi joukko Niemelän kylästä.\n\nMustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja\nlusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit,\npöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti\nmustalaisten jälki.\n\n\n\n\nLääninmiehet\n\n\n    Sisältö: Räsysaksan tulo. Kauppatavaroin luettelo. Kaupanteko.\n    Karhunkuljettajat. Karhun tanssi ja muut temput. Väkikartun\n    veto. Kertomus kuinka sudet söivät karhun. Karhu pelastajana.\n    Harjalainen. Konttikauppiaat. Kappamiehet.\n\nEräänä päivänä katsoi Niemelän Sohvi akkunasta ulos ja sanoi\ntupaväelle:\n\n-- Tulkaas katsomaan kuka tuolta ajanee meille lakittavalla\nhevosella? Sillä on kauhean iso reslareki ja siinä näyttää olevan\njuuri kuin heiniä reessä. Miehellä on kilapannahkainen hattu päässä.\n\nPian kahahtivat useat nuoret naiset akkunaan ja vähän aikaa\nkatsottuaan sanoi Anni:\n\n-- Tuohan tuo näyttää olevan räsysaksa Kauranen, ja tuota vanhaa\ntuttua et sinä Sohvi tuntenut! Nyt varusta räsyjä ja osta itsellesi\nkoreutta.\n\n-- Kerkeäähän nuo ryysyt varustaa sittenkin, kun saadaan kuulla, mitä\nhyvää hänellä on kaupittavana, vastasi Sohvi.\n\n-- Minä jo melkein muistan ulkoa hänen tavarainsa luettelon, kun\njoka talvi olen pari, kolme kertaa sen kuullut, sanoi Anni nauraen.\nKyllähän Longan Antillakin on loruja, kun hän tavaroitansa luettelee,\nmutta eivät kenenkään luvut mene niin sätkälleen kuin tämän Kaurasen\nluvut. Varustaipas nyt Sohvi oikein tarkkaan kuuntelemaan, kun hän\nilmoittaa pamisuttaa tavaroitansa, niin saat kuulla, miten metkasti\nse sujuu.\n\n-- No, oli menneeksi, minä kuuntelen tarkoin, vastasi Sohvi.\n\nKun Kauranen pääsi pihalle, hän pysäytti hevosensa, sitoi sen\nkiinni, viskasi heiniä eteen ja loimen hevosen selkään. Tuli sitten\ntupaan, jossa hyvän päivän sanottuaan heitti hattunsa ja rukkasensa\npöytärahille, hieroi kämmeniään ja lausui:\n\n    Ostetaankos taloon tähän\n    tavaraa, vaikka kuinka vähän?\n    Mulla ois yhtä ja toista\n    kalua myydä, kaikenlaista:\n       Suuria neuloja,\n       tupakkaseuloja,\n       pieniä neuloja,\n       pippuripalkoja,\n       parsinneuloja,\n       niin kuin salkoja,\n       sulkaneuloja,\n       sukkapuikkoja,\n       kinnasneuloja,\n       jauhoseuloja.\n       nuppineuloja,\n       ryyniseuloja,\n       savikukkoja,\n       pieniä lukkoja,\n       silmälasia,\n       savivatia,\n       kauneita peilejä\n       niin kuin leilejä,\n       kallekuoria,\n       liivinvuoria,\n       vingerporia\n       aivan somia,\n       pumpulilankaa,\n       vaikka mihin pankaa,\n       palmikon terttuja,\n       hetaleita, herttuja,\n       vaskisia, hopeisia\n       helmiä ja sormuksia,\n       nappeja ja hakasia,\n       suurta, pientä, naskalia,\n       saippuaa ja rikkiä,\n       sekä tenkelikkiä,\n       suuria, pieniä kampoja,\n       lehmuksesta vateja,\n       on myös ongenkoukkuja,\n       vaan ei ole siimoja,\n       löytyy lehtitupakkaa:\n       vinterskaa ja mahorkkaa,\n       rinkeliä, rääniköitä,\n       orehkia, kauruskoita,\n       kantvärkkiä, inkivääriä,\n       joilla saa yskää kääriä,\n       vanunkia, veitsiä,\n       kääntöpäitä,\n       neulapyssyjä\n       ynnä niitä, näitä.\n       Kaikki on helppoa,\n       rahaa ei maksa;\n       ottaapi ryysyjä\n       tämä räsysaksa.\n    Hyvän, huonon ryysyn\n    käärin yhteen myysyyn.\n    Kelpaa vanhat paidat\n    sekä hurstin laidat,\n    yliset ja aliset,\n    puhtaat sekä likaiset,\n    esiliinat, pöksyt,\n    hienot sekä paksut,\n    liinakalsut, riihikot,\n    merrat, potkut, verkot,\n    lapsenrievut, liinaviitat,\n    pyyhkeet sekä riihipaidat.\n    Kaikki yhteen käärin,\n    punnitsen ja häärin,\n    en tee koskaan väärin.\n    Ei mikään oo niin halpaa,\n    ettei mulle kelpaa:\n    ehiät ja rikkinäiset\n    ovat mulle yhtäläiset.\n\nSitten vieras kätteli kaikkia talon miehiä.\n\n-- Jos sinulla, Kauranen, lienee todella kaikkea tavaraa, jota nyt\nilmoitit, niin saa sanoa että\n\n    kaikkia on Katin säkissä,\n    monta Monnon kukkarossa,\n\nvirkkoi Mauno-setä kätellessään vierasta.\n\n-- Suittaa olla, että minulla on enempikin tavaraa kuin nyt tässä\nluettelin tai ei liene kaikkia näitäkään, vastasi vieras. Kun luku on\nkerran niin laadittu, niin täytyy se loruttaa alusta loppuun, kävi\ntavaran kanssa miten tahansa.\n\nMiesten keskenään pakinoidessa hakivat naiset ryysyjä. Sitten\nmentiin pihalle ja kohta oli Kaurasen reen ympäristö aivan täynnä\nihmisiä, etenkin naisia, joilla oli ryysytyyskät kainalossa. Kauranen\nmittasi ryysyt ja antoi tavaraa mitä vain kuka halusi ja hänellä\nsattui olemaan, Suuressa punaisessa puukirstussa säilytti kauppias\nhienoimmat rihkamatavaransa, vaan suuremmat tavarat niin kuin esim.\nvadit, kupit ym., jotka enemmän ottivat tilaa, olivat peräpuolella\nrekeä. Heti kun Kauranen aukaisi kirstunsa kannen, otti Niemelän\nMikko savikukon ja alkoi sitä soittaa vinguttaa. Muutamat naiset\nkoettelivat tinkiä kauppaa tehdessään, mutta Kauranen sanoi:\n\n-- Ei tässä ole mitään tinkimistä. Kaikilla tavaroilla on määrätty\nhinta. Jokaiselle ryysynaulalle lasketaan hintaa yksi kopeekka.\nKuinka monta naulaa on ryysyjä, niin monen kopeekan edestä minä annan\ntavaraa. Siinä ei ole mitään tinkimistä; vaihda kuin veitsiä, saneli\nsaksa.\n\nSiinä tehtiin kauppoja monenlaisia. Naiset enemmiten ostivat\nryysyillä tarvitsemansa tavarat, vaan miehet maksoivat rahan\nostoksistaan. Kun kaikki kaupanteko oli päättynyt, niin Kauranen\nmatkusti toisiin taloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mikähän vahinko lienee meidän Antille tullut, kun hänen hevosensa\njuoksi kotiin eikä miestä näy missään, ilmoitti Mari-täti tultuansa\nulkoa tupaan eräänä päivänä.\n\nTämän kuultuaan meni isäntä pihalle, jossa näki nuoren hevosen\nvaljastettuna aisoihin, vaan rekeä ja Anttia ei näkynyt missään.\nVähän ajan perästä tuli Antti kotiin läähättäen. Hän oli juossut niin\nkiivaasti hevosen perästä, ettei tahtonut henkeäkään tavata. Tupaan\npäästyään ja henkensä tavattuaan kertoi hän:\n\n-- Kun minä ajoin lököttelin hiljakseen metsään puita hakemaan, niin\nKukkuraismäen polvekkeessa tulivat karhunkuljettajat vastaan. Heitä\nei hevonen enkä minä älynnyt, ennen kuin he olivat aivan edessä.\nTästä säikähtyi hevonen niin, että heti syrväysi tiepuoleen, reki\nkaatui alassuin ja minä sirahdin reestä toituuvaalle (loitolle)\ntiepuoleen. Kun hevonen yhtäkkiä kääntyi ympäri ja nykäisi\nvoimakkaasti alassuin olevaa rekeä, niin katketa rapsahtivat vanhat\nvitsaiset saverikot reestä ja hevonen juosta ponnisti minkä käpälästä\nlähti kotiin. Minulla ei muuta neuvoa ollut kuin juoksin perästä.\n\n-- Olisithan sinä voinut tulla hiljempäänkin etkä juosta itseäsi\nnäännyksiin, kun näit hevosen kotiin laukkaavan, virkkoi Antin äiti.\n\n-- Niin kyllä olisin tehnytkin, jos hevonen olisi juossut tietä\nmyöten, mutta kun minä näin hevosen jäälle päästyään laukkaavan\nkohtisuoraan kotiin, niin ajattelin jos eläinraukka hätäpäissään\nputkahtaa uhkuavantoon, jonka tiesin Kesselin lahdessa olevan, niin\nsen tähden minä niin kiivaasti riensin perästä, selitti Antti.\n\n-- No Jumalan kiitos, kun ei tuosta sen suurempaa vaaraa tullut\nja sinä Antti sekä hevonen olette terveenä päässeet kotiin, sanoi\nMari-täti iloiten.\n\nVähän ajan perästä kuului Kermisen rannasta rummun pärinä. Niemelän\nmolemmat isot koirat rupesivat haukkumaan ja menivät jäälle. Heitä\nseurasivat toistenkin talojen koirat. Pojat menivät porstuan\nrappusille katsomaan. Kohta erottivatkin heidän silmänsä, että\ntulijoina oli neljä miestä, jotka taluttivat kahta karhua. Koirat\nseurasivat loitompana karhuja haukkuen harjat siirassa. Niemelän\nrantaan tultua pärisivät rummut uudelleen. Niemelän pihalle päästyään\nseurue pysähtyi, yksi mies tuli tupaan ja sanoi:\n\n-- Strastui repatta, hjyva paiva. A sapkos tulla tuppa ja anta karhu\ntanssi?\n\n-- Jos eivät vain teidän karhunne mitään pahaa tee, niin tuokaa heitä\ntupaan, vastasi isäntä.\n\n-- Ei paha teke, ei paha teke, olka huoljet, sanoi mies ja meni\npihalle.\n\nKohta tuotiin karhut tupaan. Iso rautarengas oli lävistetty\nkumpaisenkin karhun ylähuulen läpi; renkaaseen oli kiinnitetty\nrautavitjat, joista miehet taluttivat karhuja. Toiset miehet\nkävelivät jäljestä. Jokaisella oli vahva rautapääsauva kädessä. Jos\nkarhu alkoi käydä uppiniskaiseksi, niin lyötiin sauvoilla armotta\njotta luut loikuivat.\n\nKun karhuja tuotiin tupaan, olivat talon kissat Mirri ja Marri pankon\nlaidalla. Ne pelästyivät niin että karkasivat heti uunille. Siellä\nne nostivat karvansa pystyyn, sylkäisivät ja alkoivat murista hännät\npurhallaan. Lapset parkaisivat pelästyksissään ja puristivat äiteinsä\nkaulaan kätensä. Vaikka heille oli jo edeltä käsin selitetty, että\nkarhut tuodaan tupaan, ja näytettykin ikkunasta karhuja, kun ne\nolivat pihalla, niin yhtä kaikki säpsähtivät lapset karhujen tupaan\ntullessa.\n\nTupaan päästyään karhut kävivät lattialle loikomaan. Ne näyttivät\nolevan väsyksissä.\n\n-- Anta hjuva isente kaks ljeba karhul, pyysi vanhin karhunkuljettaja.\n\nIsäntä käski Matin tuomaan tupasesta kaksi leipää, jotka annettiin\nkarhuille. Syödessään karhut murisivat. Sillä aikaa kun karhut\nsöivät, kokoontui Niemelän suureen tupaan kyläläisiä katsomaan\nkarhujen tanssia. He ihmetellen katselivat karhujen paksuja\njäntereitä ja suuria torahampaita sekä kertoivat monta juttua tuosta\nmerkillisestä pedosta, jolla on yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen\nvoima.\n\n-- On isente viinuska antat kaks vaterkka, pyysi karhusaksa.\n\n-- Onhan viinaa, sanoi isäntä ja haki viinaa.\n\nYleisö luuli, että karhuille annetaan viinaa, mutta miehet\npistelivätkin itse viinan suuhunsa ja alkoivat sitten komentaa\nkarhuja, jotka näyttivät olevan aivan haluttomat tanssimaan. Eräs\nmiehistä jo lyödä lojautti karhua sauvalla, mutta isäntä kielsi sen\nja sanoi:\n\n-- Te ette saa minun talossani käydä rääkkäämään viattomia\nluontokappaleita. Jos eivät ne lyömättä tanssi, niin menkää matkaanne.\n\n-- Stostielait, sanoi ryssä ja kävi penkille istumaan.\n\n-- Antakaa karhuille viinaa, niin kyllä ne tanssivat että töppöset\nlöyhkää, neuvoi seppä.\n\n-- Anta isente vjel kaksi vaterkka viinuska, kul mine maksa, pyysi\nkarhunkuljettaja.\n\nIsäntä toi vielä lisää viinaa, jonka ryssä kaatoi kahteen kuppiin,\njoita näytti karhuille ja sanoi:\n\n-- On smirno, viinuska vuipit.\n\nKohta olivat karhut pystyssä kahdella jalalla. Ryssä antoi ensin\nvanhemmalle, sitten nuoremmalle karhulle kupin kumpaisellekin\netukäpäliin. Pian karhut loikkasivat viinan suuhunsa. Ryssä otti\ntyhjät kupit pois, antoi karhuille sauvan kumpaisellekin käpäliin ja\nsanoi:\n\n-- Ikrait.\n\nHeti alkoivat toiset kaksi miestä lyödä rumpua ja karhut rupesivat\ntanssimaan. Väki siirtyi ympäri tupaa jättäen piirin keskelle. Karhut\nkävelivät kahdella jalalla ja pitivät etukäpälissään sauvaa, tuon\ntuostakin ne lytkäyttivät ruumistaan ja mörisivät. Näin ne kulkivat\nympäri piiriä pari kolme kertaa ja sillä oli tanssi suoritettu.\nRahvas nauroi ja osoitti sillä tavoin mieltymystään. Sitten\nlakkasivat rummut soimasta ja komentaja sanoi ensin venäjäksi ja\nsitten suomeksi:\n\n-- Kui piika maka?\n\nHeti kävivät karhut pitkälleen lattialle ja ojensivat koipensa\nsuoriksi. Sen jälkeen taas komentaja sanoi kahdella kielellä:\n\n-- Kui poika hernettä varasta?\n\nNyt kävivät karhut polvilleen ja mennä hiipivät hiljaa eteenpäin. Sen\njälkeen komentaja huusi taas:\n\n-- Kui maatuska kirkko mene? ja antoi sauvat karhuille.\n\nKarhut kävivät sauvojen nojassa ja liikata lynkkäsivät. Sitten\nkomentaja sanoi taas venäjäksi ja suomeksi:\n\n-- Kui pjäätä kivistä?\n\nKarhut rupesivat pitelemään päätään etukäpälillään ja murisivat.\n\nKun nämä temput oli tehty, niin antoivat ryssät hatun kumpasellekin\nkarhulle etukäpäliin ja sanoivat:\n\n-- Tenki pirat.\n\nHatut saatuaan kävelivät karhut kahdella jalalla ympäri tupaa\npitäen hattuja etukäpäläinsä välissä. Kuka viskasi rahaa hattuun,\nsille karhut kumarsivat, vaan kuka ei rahaa antanut, niin sille ne\nvihaisesti murisivat. Kun ei enää kenkään rahaa antanut, karhut\nveivät hatut isännälleen, joka otti rahat hatusta ja luki ne.\nSaaduilla rahoilla maksoi ryssä isännälle viinan, vaan leivistä ei\nisäntä rahaa ottanut. Loput rahat korjasi ryssä kukkaroonsa. Sitten\nhän sanoi:\n\n-- On kuka tahtot väkkarttu vettät karhu kans?\n\n-- Uskaltaakohan siihen käydä väkikartun vetoon, jos karhu tekee mitä\npahaa? kysyi seppä.\n\n-- Ei karhu teket pahho, minä on takko, vastasi ryssä.\n\nPian ilmestyi kaksi nuorta miestä väkikartun vetoon. He toivat vahvan\nkartikan ja laudan. Ryssän käskystä kävi vanhempi karhu toiselle ja\nmiehet toiselle puolelle lautaa, kumpaistenkin jalat olivat laudassa\nkiinni. Karhu otti etukäpälillään kiinni kartikan keskeltä ja miehet\npitivät käsillään toinen toisesta ja toinen toisesta kartikan päästä.\n\n-- Valmis, sanoi ryssä.\n\nMiehet koettelivat vetää väkikarttua puoleensa minkä jaksoivat, mutta\nkarhu piti voimakkaasti kiinni ja niin pysyi karttu paikoillaan.\nVihdoin kun karhu tunsi, että miehet olivat panneet kaiken voimansa\nliikkeelle, se nykäisi yhtäkkiä väkikarttua niin voimakkaasti, että\nmiehet kohousivat ylös istualtaan ja tulla heilahtivat yli laudan\nkarhun puolelle suin päin lattialle. Tämä näytti huvittavan karhua\nja se mörisi hyvillä mielin. Rahvasta nauratti tämä tapaus. Noloina\nnousivat miehet lattialta, eikä mieli enää tehnyt toista kertaa\nvoimia koettamaan karhun kanssa, vaikka heitä siihen kehotettiin.\n\n-- Kyllä olet väkevä, vaikka hölmö sinä sentään olet, kertoi kylän\nseppä. Tästä tulee jo parikymmentä vuotta aikaa, kun minä toisten\npoikain keralla olin salossa hevosia paimenessa. Eräänä kuumana\nyönä kuulimme hirmuisen kiljunnan ja rähinän Metsomäen puolelta.\nMe riensimme sinne ja näimme, kuinka suuri parvi hukkia ahdisteli\nkarhua, mutta eivät susiparat uskaltaneet käydä karhun kimppuun,\nvaikka heitä oli paljon. Vihdoin löysi karhu halkopinon, kiipesi\nsen päälle, otti sylillisen halkoja pinosta ja viskata roppasi ne\nsusien päälle. Sudet siirtyivät edemmäksi, vaan lähenivät uudestaan\nja koettelivat saada karhua alas pinon päältä. Karhu uudisti entisen\ntemppunsa, ja usea hukka sai kyllä aika kolahduksen, niin että oikein\nvokisi, mutta siitä huolimatta eivät sudet vain karhua jättäneet\nrauhaan. Me kyllä koettelimme huutaa, vaan ei se näyttänyt mitään\nvaikuttavan petojen tappeluun. Vihdoin kun halot olivat pinosta\nloppuneet, sudet karkasivat vihan vimmassa kontion kimppuun. Vähän\naikaa kesti kauhea meteli, mutta hukat vihdoin voittivat karhun\nja söivät sen suuhunsa. Me kun olimme aivan aseettomat, emme\nvoineet mitään tehdä, vaan palasimme hevosten luo, jonne luulimme\npitkähäntien tulevan, mutta onneksi ne suuntasivat matkansa toisaanne\npäin ja niin pääsimme heistä rauhaan. Tämä tapaus pelotti meitä niin\nkovin, ettemme uskaltaneet nukkua koko yössä.\n\nKarhunkuljettajat menivät matkaansa ja miehet kertoilivat monta\ntarinaa karhun urotöistä, joita halulla kuunneltiin. Ukko-Lauri\nkertoi postissa ollessaan kuulleensa että karhu oli eräässä paikassa\npelastanut talonväen rosvojen käsistä. Asia oli ollut seuraava:\n\n-- Karhunkuljettajat olivat kerran tulleet erääsen yksinäiseen taloon\nillalla ja pyytäneet yösijaa, joka heille annettiin. He veivät karhun\nolkilatoon yöksi ja itse kävivät tupaan makaamaan. Mutta yöllä tuli\ntaloon kolme rosvoa ja alkoi siinä elämöidä vaatien talosta rahaa,\nmuuten he uhkasivat tappaa joka ainoan hengen. Miehiä ei sattunut\ntalossa olemaan kotona kuin vanha ukko, joka hädissään koetteli hakea\nrahakirstun avainta, mutta ei sitä niin pian tavannut. Rosvoilla oli\nollut hirmuiset aseet. Kun karhunkuljettajat havaitsivat vaaran,\nmeni toinen heistä ulos ja toi karhun tupaan käskien sen runtelemaan\nrosvoja. Yhdellä iskulla löi karhu erään rosvon kuoliaaksi ja toiset\npötkivät pakoon, ja niin pelastui talonväki ja heidän omaisuutensa\nrosvojen kynsistä.\n\n-- Olkoonpa niinkin, että karhunkuljetuksesta on joskus ollut jotain\nhyötyäkin, mutta kyllä niistä on enemmän vahinkoa, sanoi Antti.\nKuinka monta hevosta ja ihmistä karhut ovatkaan säikäyttäneet!\nTörmälän Yrjökin toissa talvena pelästyi niin kovin karhua, että tuli\nheikkomieliseksi, eikä miesparka taida ikänä tulla aivan terveeksi.\nJa mikä rääkkäys se onkaan karhuille, kun niitä kuljetellaan kaiken\ntalvea, pidetään vähällä ruualla ja lyödään armottomasti. Lahtelan\nPaavo kertoi, kuinka viime talvena kuljettajat löivät karhua\nKuunjoen kohdalla niin armottomasti, että karhuraukka oikein tuli\nliikkaavaksi. Saisi armollinen esivalta aivan kieltää koko karhujen\nkuljettamisen. Välistä tunnottomat ihmiset riuhtovat ja tempaavat\nvitjoista, niin että karhun huulet ovat aivan verisinä. Tunnollista\nihmistä oikein säälittää nähdessä tuollaista rääkkäystä. Tähän\nesitykseen myöntyivät kaikki ja sillä tuumin meni kukin kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli Niemelään harjaukko raskas nahkainen laukku\nselässä ja keppi kädessä. Hyvän päivän tehtyään hän istahti penkille\nja heitti laukkunsa olaltaan.\n\n-- A mitä osta emanta, mitä osta isanta ja mitä osta muu pere? Kaikk\non hjuva ja huuvista. Etsika vanha harju, etsika harjaksi, etsika\nsika ja lehmä rakko, pyysi harjalainen.\n\n-- Mistä Petruska matkustaa? kysyi Mauno-setä.\n\n-- A taall kävele umpari kulla, a mitta ei kuulu, vastasi harjalainen.\n\nMikko toi suuren puhalletun sianrakon, jonka harjamies leikkasi\npussiksi, pyysi sitten emännältä kaurajauhoja, joita pani rakon\nsisään ja alkoi hieroa rakkoa. Sen pehmeäksi saatuaan hän puhdisti\npois kaurajauhot, jotka antoi emännälle. Rakkoon hän pani omia\ntavaroitaan. Rakosta hän antoi Mikolle pari vaskisormusta.\n\nMari-täti toi vanhan pellavaharjan, josta sai vaskisen kamman.\nPetruska kolisteli vasaralla pihkat pois harjasta ja pisti sen sitten\nkonttiinsa.\n\nTalon tytöt toivat myös harjaksia ja ottivat helmiä ja kultanuppisia\nneuloja. Ukko-Lauri osti itselleen niinikään harjaksilla vaskisen\nkorvalusikan. Emäntä osti elohopeaa ja haisupihkaa. Isäntä osti\nvanhaa miestä (arsenikkia) ja Antti osti ketunmyrkkyä.\n\n-- Mistäs Petruska on kotoisin? kysyi Yrjö.\n\n-- Venäjältä olen Kaspskoi kupernista, johon Vuiburista tullo tuhat\nvirsta, vastasi Petruska.\n\nSitten harjamies pyysi ja sai ruokaa, josta hän antoi emännälle\nsuuren parsineulan ja vähäsen kamferttia. Kun ei enää mitään kauppaa\ntullut, harjalainen läksi matkaansa.\n\nTalven pitkään kulkee konttikauppiaita tai laukkuryssiä kylästä\nkylään ja talosta taloon. Heillä on kaupattavana monenlaisia huiveja,\nnauhoja, terttuja, hienoa pumpulivaatetta, pumpulilankaa, rihmaa\nym. Tavallisesti nämä ovat tehneet kauppoja puhtaalla rahalla,\nmutta ovatpa he rahan asemesta ottaneet sukkia, kintaita, lapasia,\nmetsäeläinten nahkoja sekä hopeakaluja niin kuin solkia, rekkoja,\nsormuksia ym. Nämä ovat olleet ne, jotka ovat kansalliskoristeet ja\narvokkaimmat esineet Suomesta kuljettaneet ikuiseen unholaan antaen\nsijaan arvotonta rojua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen joulua oli suoritettava kaikki kappamiehet. Rovastille ja\nkappalaiselle vietiin heidän saatavansa kotiin, mutta toiset\nkappamiehet ajelivat ympäri pitäjää saataviaan kokoilemassa. Ensin\nkävi seppä. Hän tuli jo lauantai-iltana sepänpäiville, viipyi yli\npyhän ja vasta maanantaina hän meni pois. Hänelle annettiin aprakaksi\n(palkaksi) seitsemän kappaa, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria,\nkutakin aatraa kohden. Kun Niemelässä oli viisi kyntöaatraa tai\noikeastaan viisi työhön kykenevää hevosta, niin seppä sai palkakseen\nyhden tynnyrin ja viisi kappaa sekä kapan papuja, kuvon olkia, pari\nlammaskäpälää, viisikon liinaa ja villoja.\n\nSitten tuli kanttori saatavilleen. Hänelle olisi tullut kolme kappaa\nohria ja kauroja, mutta Niemelän isäntä mittasi kolme kappaa rukiita\nja antoi vielä olkikuvon. Emäntä antoi liinoja viisikon. Voin ja\nvillat oli kanttori samaten kuin koulumestarikin jo saanut kesällä.\n\nKoulumestarille olisi tullut vain kappa rukiita, mutta Niemelän\nisäntä antoi kolme kappaa.\n\nJahtivoudille olisi tullut kappa rukiita numerolta, mutta kun\nhän kävi joka talossa, niin hän sai kapan kustakin. Samoin sai\nsiltavoutikin, vaikka ei hänellekään olisi ollut tulevaa kuin kappa\nrukiita numerolta.\n\nSuntion saatava oli puoli kappaa talolta, mutta koko kappa hänellekin\nannettiin sekä vielä viisikko liinaa kellon nauhaksi.\n\nHaudankaivaja, joka piti pitäjäntuvan lämpimänä ja puhtaana, oli\nsaapa siitä toimestaan kapan rukiita numerolta, vaan hänellekin\nannettiin kappa talosta, ja haudan kaivamisesta maksettiin\nerittäin: kappa rukiita kesällä ja kaksi kappaa talvella, joka oli\nasianomaisten kuolinpesäin suoritettava.\n\nLautamiehen varsinainen palkka teki myöskin kapan rukiita numerolta,\nmutta hänellekin annettiin kappa talosta. Tällä tavoin karttui näille\npikkuvirkamiehille monenvertaisesti tuloja yli heidän laillisten\nsaataviensa.\n\nMyös tuli talollisten suorittaa laamannin kapat, tuomarin kapat sekä\nkäräjän hyyrykapat.\n\nKaikki nämä kappamiehet suoritettuaan sanoi Niemelän isäntä:\n\n-- Jos kaikki ne saamamiehet, joille talonpoika saapi maksaa,\nolisivat yhtaikaa aidalla, kun maamies siemenensä maahan kylvää,\nniin ei moni uskaltaisi kylvää ollenkaan, vaan pelästyksissään\njättäisi koko toimen tekemättä, kun hänen vaivansa näöstä niin monta\nmalkkimahaa osansa ottaa, joten kylväjälle monesti ei jää kuin pienin\nosa.\n\n\n\n\nPyhän vietto\n\n\n    Sisältö: Lauantaivalmistukset. Saunan kylpeminen. Kirkkoon lähtö.\n    Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Iltapuoli.\n\nEdellisissä luvuissa kerrotut tapaukset olivat joulun edellä\nsyystalvella toimitetut. Kun joulun vietosta olemme jo ennen\nkirjoittaneet, niin harpataan ne yli ja siirrytään joulunjälkeisiin\ntoimiin.\n\nSiunatun ja kalliin joulujuhlan kuluttua on pitkä sininen talven\nselkä edessä, jolloin elämä maalla on ikävän yksitoikkoista.\nAinoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät virkistävät ihmisten mieliä ja\nantavat uusia voimia nousevan viikon toimille, jotka pääasiallisesti\novat samat kuin tämänkin viikon tehtävät. Sen tähdenpä sunnuntaita\nikävällä odotetaankin ja jo lauantaina varustetaan mitä pyhänä\ntarvitaan.\n\nLauantaina tuvan lämpöön aikana korjasivat Niemelän naiset rukkinsa\n(vokkinsa) tuvasta eteiseen. Talon tyttäret ynnä nuoremmat naiset\npesivät varilla vedellä ja hankasivat tuohiviholla talon puuastiat,\npöydät, penkit, tuolit ja rahit sekä ikkunat pihtipielineen.\nEmännät leipoivat ja paistoivat ohraisia pyhäksi. Potaatit\nkuorittiin ja pantiin savivateihin lihan kanssa paistumaan uuniin\nsunnuntaimurkinaksi. Ukkomiehet varustivat halot ja kiskoivat päreet\npyhän tarpeiksi. Poikamiehet toivat heiniä kotiin pyhän varalle.\n\nPäivällisen jälkeen oltiin tupatöissä. Miehet paikkailivat ja\ntervailivat sekä omansa että naisten kengät. Pojat hakkasivat\nukkomiehille tupakat. Naiset varustelivat miehilleen ja lapsilleen\npyhävaatteita, rikkinäiset paikattiin ja kaikki vaatteet silitettiin\nkaulaamalla. Pienten lasten rievut pestiin ja kuivattiin tuvan\nnurkkaorsilla. Vanhemmat naiset korjailivat ja varustelivat\npyhävaatteitaan. Mari-tätikin paikkasi tuohitohvelinsa, jonka\ntehtyään hän viskasi ne penkin alle ja sanoi:\n\n-- Jos eivät liene kauniit, ovathan ne kumminkin vahvat; välttäväthän\nne jalan alle käydessä, pöydän alle syödessä.\n\n-- Sauna jo kohta joutuu; jos tahdotaan ennen kylpemistä syödä, niin\nsen pitää tapahtua pian, sanoi Kaisa saunasta tupaan tultuaan.\n\nHuttuvadit olivat jo pöydällä odottamassa ja voikin oli pesään\npantuna sekä pieni puukuppinen käännetty pesän päälle alassuin,\nettei voi pesässä jäähtyisi ja hyytyisi. Emännän kehotuksesta toivat\nnuoremmat naiset maitoharmaata kapoilla ja niin kävi perhe syömään\nottaen itsekukin oman lusikkansa lusikkakorista. Pöytään istuttiin\ntavallisessa järjestyksessä.\n\nIllallisen syötyään menivät ensin poikamiehet ja sitten vanhemmat\nmiehet saunaan. Pojat ensin kylpeä ropsivat, tulivat alas ja kävivät\nsaunan penkille istumaan ja keski-ikäiset miehet menivät lautasille\nkylpemään. Sillä aikaa kun vanhemmat miehet kylpivät, pesivät tytöt\npoikien päät selvitetyllä lipeällä ja omatekoisella saippualla. Kun\nvanhemmat miehet kylpivät kauemmin, pojilla oli aikaa yhtä ja toista\ntarinoida.\n\n-- Kas Antti kun sinun ihoosi on tarttunut vastanlehtiä, kylläpäs\nsinä olet kylpeä vatkannut aika lailla, virkkoi Matti.\n\nAntti poimi iholtaan vastanlehdet, viskasi ne lattialle ja sanoi:\n\n-- Tuonne minä heidät laitan. En suinkaan minä rupea vastanlehdistä\nsyntejäni lukemaan, niin kuin meidän ukot tekevät. Minua oikein\nviime kesänä nauratti, kun meidän ukko-Lauri saunasta tultuaan istui\nhuoneen rappusilla, noppoi vastanlehtiä pinnaltaan ja luki niissä\nolevat reiät sanoen niistä saavansa tietää, kuinka monta syntiä hän\noli sinä päivänä tehnyt.\n\nMiesten tultua lautasilta alas tytöt pesivät heidänkin päänsä. Pojat\nmenivät lautasille ja pesivät siellä itsensä. Sitten he juosta\nkipaisivat paljain jaloin tupaan, niin kuin olivat tulleetkin. Sitten\ntulivat ukkomiehet saunaan ja lukivat hiljaa saunatervehdyksensä.\n\nKun keski-ikäisten miesten päät oli pesty, niin hekin menivät\nlautasille pesemään, jonka tehtyään he menivät tupaan. Vanhain\nmiesten päät kävivät tytöt pesemässä lautasilla. Ukkomiehet\npuolestaan pesivät poikainsa pienet pojat, jotka he olivat\nsylissään saunaan kantaneet. Kun lapset oli pesty ja kylvetetty,\nottivat tytöt heidät alas, panivat puhtaat paidat lasten ylle ja\nantoivat ukkomiehille löylyä mikäli he tarvitsivat. Ukot kyllin\nkylvettyään panivat paidat päällensä, tuohitohvelit jalkaansa,\nottivat kylvettämänsä pojat käsivarrelleen ja läksivät astumaan\ntupaan. Tiellä käydessään he lukivat \"Isä meidän\", jonka pienokaiset\nkertoivat sanasta sanaan ukkojen perästä. Tupaan tultua olivat\nhivukset jäässä.\n\nKun miehet olivat saunasta tupaan palanneet, tulivat naiset saunaan.\nVanhimmat naiset tulivat ensin. He pesivät ja kylvettivät miniäntensä\ntyttäret, joille sitten äidit panivat puhtaat vaatteet ylle. Äidit\nveivät lapset sitten tupaan. Vanhat vaimot tervehtivät saunaan\ntultuaan ja loitsivat lautasille päästyänsä. Heidänkin päänsä pestiin\nlipeällä ja maasaippualla. Vanhain naisten saunasta päästyä kylpivät\nnuoremmat vaimot ja viimeiseksi tytöt.\n\nKylpeissään sanoi Helka-ämmän miniä Elli:\n\n-- Voi hirmuista kauhistusta! Minunkin anoppini aikoo mennä\nrippikirkkoon huomenna ja tänä iltana noin taikuutta harjoittaa, niin\nkuin te kuulitte ja näitte. Ja mikä vielä enemmän kauhistuttaa on se\nettei hän raukka pidä ehkä edes sitä syntinäkään. Ajattelin jo ruveta\nhänelle sitä muistuttamaan, vaan eihän siitä olisi muuta tullut kuin\npahennusta. Kylläpäs meidän ukko koismaa muita koreudesta ynnä muista\npaheista, mutta eipäs ämmäänsä sanallakaan nuhtele velhoudesta.\n\nTupaan päästyään kampasivat naiset ensin lastensa, sitten omat\npäänsä. Miehet myös kampailivat poikiensa ja omat päänsä. Sitten\ntytöt laittoivat vuoteet vanhuksille sänkyyn, vaan pojille tehtiin\nlisuista tilat lattialle. Nyt kun kaikki lauantaitoimet oli tehty,\nkäytiin levolle odottamaan sunnuntain tuloa.\n\nSunnuntaiaamuna ei noustu niin varhain kuin arkioina. Kukko\nräpsytteli siipiään ja huusi jo kolmannen kerran \"kukko kiekuu\", kun\nHelka-ämmä nousi, puhui tulen liedestä, sytytti päreen palamaan ja\nalkoi lukea suuresta virsikirjasta ripistä ja Herran ehtoollisesta.\nMari-täti nousi myöskin ja rupesi lukemaan \"Huutavan ääntä\".\n\nSen perästä nousivat vanhemmat miehet ja vihdoin koko perhe.\nAamurukousten jälkeen alkoivat kirkkomiehet tuoda kirkkovaatteitaan\ntupaan lämpiämään. Sitten käytiin suurukselle, johon kaikki muut\nottivat osaa, mutta ukko-Lauri ja hänen vaimonsa Helka-ämmä eivät\nsyöneet, kun he olivat rippikirkkoon menossa.\n\nUkko-Lauri tiedusteli isännältä ynnä muilta miehiltä, olisiko\nkenellä vaihtaa kopeekan rahoja pienemmiksi, jotta saisi panna\nkirkonkukkaroon. Kun ei oman talon miehillä ollut niin pieniä rahoja,\nniin ukko-Lauri laittoi poikansa toiseen taloon rahaa vaihtamaan,\njosta tämä saikin neljänneskopeekkoja. Mauno-setä moitti ukko-Laurin\ntarkkuutta, kun ei raatsi koko kopeekoita panna kirkonkukkaroon,\nmutta ukko-Lauri vastasi:\n\n-- Jos minä kumpaiseenkin kukkaroon panisin kopeekan ja vaimoni\ntekisi samoin, niin menisi jo neljä kopeekkaa, mutta nyt se suoriaa\nkopeekalla koko asia.\n\n-- Viepikö mummo minut kirkkoon? kysyi pieni Elli Helka-ämmältä.\n\n-- Jos mummon tyttö lienet, niin viepihän mummo piiansa kirkkoon,\nvastasi mummo. Käyhän äidiltäsi kysymässä, laskeeko hän sinua\nkirkkoon.\n\n-- Olen minä mummon tyttö, olen, huusi pieni Elli mennessään ja\njuoksi äitinsä luokse ja sanoi:\n\n-- Laskeeko äiti minua kirkkoon? Mummo lupasi viedä.\n\n-- Enhän minä lastani kieltäisi kirkkoon menemästä, jos et vain\npaleltuisi, vastasi äiti.\n\n-- Elli, sano äidillesi: \"Ennenhän viina kylmettyy, ennen kuin piika\npaleltuu\", neuvoi Mari-täti, jotka sanat Elli kertoi äidillensä.\n\n-- Jos niin on, niin menen ottamaan kirkkonuttusi tupaan, sanoi äiti\nja meni ulos.\n\n-- Hyvää huomenta, toivotti Perätalon isäntä tultuansa Niemelän\ntupaan.\n\n-- Jumal antakoon hyvää huomenta, vastasi isäntä. Mitäs naapurille\nkuuluu?\n\n-- Eihän tässä mitään kuulu erinäistä, vastasi Perätalon isäntä.\nTulin pyytämään lautamiestä meidän ukkovainajata hautaan kantamaan ja\nsitten iltapuolella meille ruumisrokalle.\n\n-- Suur kiitosta kutsumuksestasi; kyllä minä tulen, ole huoletta,\nvastasi lautamies.\n\nKohta läksi Perätalon isäntä ja hänen perästään meni\nNiemelästä joukko ihmisiä Perätaloon ruumista katsomaan. Matti\nvaljasti isällensä hevosen ja vanhukset alkoivat laittautua\nkirkkovaatteisiinsa. Pikku Elliä koetettiin pukea niin hyvästi\nkuin suinkin voitiin. Emäntä laittoi kirkkomiehille evästä\nparkkikiskoiseen tuohikonttiin.\n\nVaatteet yllensä saatuaan vanhukset istahtivat hiukan aikaa. Sitten\nhe nousivat, kättelivät jokaista tuvassa olevaa aikaihmistä sanoen:\n\n-- Annetaan nyt anteeksi!\n\n-- Anteeksi olkoon, vastasivat toiset.\n\nKun kaikille oli anteeksi annettu, vanhukset läksivät. Miniä seurasi\nheitä kaatut käsivarrella. Matti vei eväskontin ja asetti sen\nreenseville. Mari-täti kantoi pienen Ellin rekeen ja asetti hänet\nvanhusten keskeen. Kaatut laitettiin vanhusten eteen ja jaloille.\nHevosloimi käärittiin eväskontin ympärille.\n\n-- Suur kiitosta, rakkaat lapseni, sanoi ukko-Lauri, kun kaikki oli\nreilassa ja Matti antoi ohjakset isänsä käteen.\n\n-- Herran haltuun, rakkaat vanhempani, vastasi Matti, kun vanhukset\nalkoivat ajaa.\n\nMatkalla ei ensimmältä puhuttu mitään, mutta kun ajettiin talojen\nsivuitse, pieni Elli kyseli talojen nimiä. Matkalla hevonen päristeli.\n\n-- Miksikä hevonen päristeiksee? kysyi pieni Elli.\n\n-- Silloin, lapseni, on matka onnellinen, kun hevonen päristelee,\nvastasi ukko-Lauri.\n\nVihdoin päästiin maantielle, jossa\n\n    hepo juoksi, tie helisi,\n    reki rautainen rämisi,\n    vemmel piukkui pihlajainen,\n\nja matkueehen yhtyi muista kylistä tulleita kirkkomiehiä. Muutamia\nvirstoja ajettua alkoi kirkontorni näkyä, jonka huomattuaan mummo\nsanoi:\n\n-- Jo Herran huone näkyy.\n\n    Yks päivä parempi\n    huoneessa Herrani\n    kuin kaikki maailman ilo,\n    kuin nopiast poies kimoo;\n    mä oven vartijana\n    sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)\n\nPian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo\nnousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni\nlämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi\nsen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten\neväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.\n\nPiitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli\nhäntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:\n\n-- Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.\n\n-- Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi\nsamalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan\nemännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa\nriisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana.\nNiitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään\npitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.\n\nVähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi\nkellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä\npoikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse\npäästyään suntio aukaisi luukut.\n\n-- Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka\nsuntiolta.\n\nToiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi,\nettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:\n\n-- Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.\n\nSitten suntio otti ison kellon kielestä kiinni ja lyödä pamautti\nsillä kellon laitaan. Kellon läppäyksen kuultuaan kirkkomiehet\nnostivat hattunsa ja siunasivat. Naiset notkistivat polviaan ja\nmyöskin siunasivat. Yhdeksän kertaa läppäsi suntio kellon kieltä\nlaitaan: kolme Isälle, kolme Pojalle ja kolme Pyhälle Hengelle\nkunniaksi. Sen tehtyään hän otti suuren kellon nuorasta kiinni ja\nalkoi heiluttaen soittaa kelloa. Pekka soitti pientä kelloa samalla\ntavalla. Halli istui vakaisesti turpa pystyssä ja ulvoi kellojen\nsoidessa.\n\nAamukellon soitua sanoi Sutelan Olli Mikkelin Pekalle:\n\n-- Kyllä sinä soitit huonosti, koska kello äänsi \"käypi, käypi\nlänttyää, käypi länttyää, eikä kestä kenkä jalassa\".\n\n-- Kyllähän jokainen moittia osaa, vaikka ei tehdä osaa, vastasi\nPekka äkäisesti.\n\n-- Halli pitää ajaa täältä pois, koska se niin pahasti ulisee, sanoi\nsuntio pojille käyden itse kakulleen pappilanpuolimmaiselle ikkunalle\nselin poikiin.\n\nPojat neuvottelivat vähän aikaa ja sitten jämähtivät Halliin kiinni,\nnostivat sen ikkunalle ja yks, kaks Halli pudota puksahti alas\nlumihankeen, josta himppusen aikaa lojuttuaan karkasi ylös, älähti\nkerran \"oih\" ja läksi juosta ponnistamaan täyttä laukkaa, häntä\nsuorana kotiinsa eikä sen päiväsen perästä enää tullut koskaan\nkellotapuliin ulvomaan.\n\nSuntio, huomattuaan mitä pojat Hallille tekivät, torui heidät\nnäpönähjäksi ja uhkasi laittaa heidät samaa tietä alas. Pojat olivat\nhäämeissään jokainen ja seisoivat noloina niin kuin syntisparka\nainakin.\n\n-- Nyt kun ruumiille soitetaan, aloitetaan pienellä kellolla, koska\nAholan muori on vanhin haudattavista, sanoi suntio Mikkelin Pekalle.\nKas niin, nyt aletaan.\n\nHautauskellot soitettuaan suntio kävi aukaisemassa kirkon ovet,\njoista kohta tulvasi väkeä sisään. Kukin notkisti polviaan kirkon\nkynnyksen yli astuttuansa ja siunasi itsensä. Sitten tuli suntio\ntakaisin kellotapuliin ja kävi katsomaan pappilanpuoleisesta\nikkunasta.\n\nPappilan renki ajoi mustalla ruunalla ison pytingin rappusten eteen.\nLänkien harjustimet olivat kulkusia täynnä ja reen perässä riippui\nkarhunnahka. Vähän ajan perästä tuli rovasti poikineen ja he kävivät\nrekeen istumaan: rovasti vanhimman poikansa kanssa reen perään ja\nnuorempi poika rengin viereen vasemmalle puolelle. Sitten alettiin\najaa kirkolle. Niin pian kuin rovastin hevonen läksi liikkeelle,\nsoitti suntio papinkelloa siksi, kunnes rovasti pääsi kirkkoon. Sen\nperästä soitti Mikkelin Pekka pienellä kellolla rippirahvasta. Renki\najoi takaisin pappilaan hakemaan \"naisvaltoja\" kirkkoon. Kappalainen\najoi toista tietä rouvineen ja tyttärineen kirkolle. Kanttori ajoi\nheidän perästään. Suntio tuli myös kirkkoon, tervehti valtoja,\nviritti tulen sakastin uuniin ja lämmitti ensin kätensä, sitten muun\nruumiinsa uunin edessä.\n\nKansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla\npuolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten\npuolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän\nMatti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu\nvääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.\n\n-- Minä kun tulen kirkkoon, niin \"Isä meidän\" luettuani katsahdan\nensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi\npappia, kuiskasi Hännin Pekka.\n\n-- Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee\nNiemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan\noikein rikoisa tyttö.\n\n-- Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.\n\n-- Kyllä on komea tyttö, vaan \"mitä koiran koreudesta, pahan vaimon\nvalkeudesta\". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan\nkuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.\n\n-- Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka.\nTuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa\ntakaukseen mennä; sillä voipihan olla \"mustalaissydän muria sekä\nvankka vaikullakin\". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy.\nMutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän\nKaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen\npojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.\n\n-- Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.\n\n-- Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän\nMarilta.\n\n-- Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt,\nkun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.\n\n-- Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän\nemännältä.\n\n-- Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna\nmyöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?\n\n-- Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan\npoikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.\n\n-- Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte\nloimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.\n\n-- Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia\non kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi\nKaisa. Entäs teillä?\n\n-- Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat.\nMeidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen\nkeukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja\nneuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä\nvuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi\nLiippo.\n\n-- Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän\nkompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.\n\n-- On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä\nahdosta kauroja, vastasi kompromi.\n\n-- Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä\nkauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina\njoitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse\nkasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.\n\nYhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät\nkääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän\nrehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti\nkovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten\nalas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin\nTuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran\nja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.\n\nPitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi\nrovasti kelloaan ja virkkoi:\n\n-- Nyt veikkoset on aika aloittaa jumalanpalvelus.\n\nPappilan nuori herra, rovastin poika, joka äsken oli papiksi vihitty\nja määrätty isälleen apulaiseksi, saarnasi tänään ensi kerran pappina\nollessaan. Hän antoi kanttorille paperilapun, johon oli merkittynä\ntänään laulettavat virret. Kanttori kumarsi ja meni.\n\nMahtavan näköisesti astui kanttori lehterillensä, pani numerot\ntauluunsa, käänsi sen ensin suoraan alttaria kohti, sitten vinoon\nnaisten puolelle ja sen jälkeen miesten puoleen ja taas suoraan,\nistui alas, pisti murusen inkivääriä suuhunsa ja niisti nenänsä.\nNoustuaan seisoalleen hän rykäisi pari kertaa \"rikkaan yskää\" ja\naloitti aamuvirren. Seurakunta yhdistyi yksimielisesti veisuun.\nLoppuvärsyä veisattaessa alttarin puoleinen rahvas veti liian pitkään\nkanttorin mielestä. Saadakseen heitä seuraamaan tahtiansa tahi\nvaikenemaan hän lyödä rämäytti kirjan kansilla lehterin laitaan niin\nettä kirkko raikui.\n\nAamuvirren viimeistä värssyä laulettaissa meni kappalainen alttarille\nja suntio avasi hänelle oven. Veisun loputtua sanoi suntio\nperäkuorissa korkealla äänellä:\n\n-- Rippi- ja herranehtoollisvieraat astukoot ylös kuoriin.\nHiljaisesti astui rippirahvas kuoriin ja kappalainen piti\nrippisaarnan. Sen loputtua meni taas kukin paikoillensa ja saarnamies\nmeni myös sakastiin.\n\nNyt soitettiin yhteen. Suntio vei viinipullot ja pikarin alttarille.\nSieltä tullessaan hän niisti herrasmaisesti nenäänsä.\n\nKompromi sanoi vieressään istuvalle ukko-Laurille:\n\n-- Kun suntion nenä pärähtää, niin koko kirkko tärähtää. Kun\nalttaritoimitus oli päättynyt ja saarnavärsy laulettu, astui nuori\npappi saarnatuoliin ja kaikkein silmät tähtäsivät häntä. Rovasti\nja kappalainen menivät sakastista papin penkkiin, jossa naisvallat\nistuivat. Kanttori tuli lehteriltään sakastiin. Suntio nosti\nturkkinsa liepeet ja lämmitteli itseään siksi kunnes evankeliumia\nalettiin lukea. Hän otti kiireesti kirjan kaapista, alkoi lukea\nkorkealla äänellä ja olikin jo ennen lopussa kuin pappi. Sitten hän\njatkoi taas tyytyväisenä entistä tointansa puhellen kanttorin ja\nkoulumestarin keralla aprakan ajosta ja rasittavaisista kylänluvuista.\n\nSaarnan päätyttyä meni kanttori taas lehterillensä ja suntio\ntoimillensa. Koulumestari pistäysi myös kirkkoon ja kävi\nkirkonmiesten penkkiin istumaan. Ehtoollismessun perästä kävivät\nensin miehet, sitten naiset oikeuspöydässä (ehtoollisella).\n\nKun jumalanpalvelus oli loppunut, meni kansa sievästi ulos kirkosta.\nLautamies Lemponen seisoi kirkkotarhan portinpielessä vierasmiehen\nkeralla ja manasi käräjiin ketä kerkesi ja asia antoi. Niinpä hän\nkutsui Törmälän isäntääkin käräjiin vieraaksi mieheksi. Tuo asia\nsuututti isäntää ja hän sanoi lautamiehelle vihaisesti:\n\n-- Eikö sinulla, sen pöhkö, ole tilaisuutta muualla haukkua ihmisiä\nkuin kirkonmäellä. Olisithan sinä saanut tulla kotiini manaamaan,\ntiedäthän sen etten minä karkuun mene, niin kuin Munnukan Juho tekee.\n\nLemponen ei ollut kuulevinaan koko puhetta, jatkoihan vain tointaan\nkaikessa rauhassa.\n\nNiemelän ukko-Lauri meni pitäjäntupaan, jossa söi emäntänsä ja\npienen Ellin kanssa evästään ja tähteet he antoivat haudankaivajan\nemännälle, joka kiitti ja käski poikansa valjastaa Niemelän hevosen.\nSitten sanoi ukko jäähyväiset ja kiitokset haudankaivajan perheelle\nja alkoi ajaa kotiinsa.\n\nPitäjän seppä, joka kirkon luona oli maistellut vähän yhden, vähän\ntoisen taskumatista, oli iloisella tuulella ja meni kirkosta\npäästyään pappilaan silmävoidetta pyytämään rovastin rouvalta, joka\nuteliaasti kysäisi:\n\n-- Olihan seppä varmaan kirkossa. Mitäs tykkäät meidän nuoren herran\nsaarnasta?\n\n-- Ai, hyvä kruustinna, vastasi seppä, se vasta oli kelpo saarna,\nsemmoista harvoin kuullaan. Se oli mainio saarna, sanon minä. Se ei\nollutkaan niin kuin pappa luopertelee.\n\nRouva pudisti päätään ja meni toiseen huoneeseen eikä tullut enää\nsepän näkyviin, vaan laittoi piian mukana sepälle silmävoiteen.\n\nKatsahtakaamme vielä, miten kotona sunnuntaita vietettiin.\n\nKirkkomiesten lähdettyä istahti Mauno-setä pöydänpäähän ja otti\nsuuren virsikirjan, josta veisasi päivän evankeliumivirret. Mari-täti\nluki peräpenkillä ikkunan vieressä päivän evankeliumin ja epistolan\nrukouksineen. Anni luki \"Kristityn vaellusta\" ja emäntä \"Huutavan\nääntä\". Nuoremmat naiset, talon miniäimet, luettivat lapsiaan ja\nsitten lukivat itse. Jokainen tunsi olevansa velvollinen lukemaan\npäivän evankeliumin, epistolan ja rukoukset. Kun ne oli luettu, oli\nvelvollisuus täytetty. Jos vielä ennätettiin muutakin lukea, niin\nhyvähän sekin oli, mutta siihen ei ollut pakkoa.\n\nPäivän tultua pantiin tupa lämpiämään. Kylän pienet pojat tulivat,\nkuiskuttivat jotain talon pojille ja niin mentiin yhdessä mäkeä\nlaskemaan. Tuvan lämpöön aikana valmistettiin eläimille ravinnoksi\nhaudetta ruumenista ja rouhevedestä, jotka vietiin läävään. Hiehot ja\nhärät juotettiin kaivolla kylmällä vedellä.\n\nUunista vedetyillä hiilillä keitti emäntä kaalin. Mauno-setä nouti\naitasta raavaslihaa, josta hakkasi niin monta palaa kuin talossa oli\nhenkilukua. Lapset tulivat pyytämään ja Mauno-setä antoi lihaa, jota\nlapset söivät välipalakseen leivän kanssa. Emäntä korjasi lihanpalat\npataan kiehumaan ja toi ryynejä kaalin suurukseksi. Tähteet lihoista\nvei Mauno-setä aittaan ja palasi jälleen entiseen toimeensa.\n\nLahtelan emäntä pistäytyi Niemelän tupaan ja hänen kerallaan tuli\ntupaan kaksi isoa koiraa. Mauno-sedän laulun kuultuaan alkoivat\nkoirat ulvoa. Mauno-setä ajoi koirat porstuaan ja kävi taas\nlaulamaan. Koirat rupesivat ulvomaan porstuassa. Nyt otti Mauno-setä\nkorennon, jolla ajoi koirat pihalle, sulki porstuan oven ja sanoi\nvihaisesti:\n\n-- Noista paholaisen vaunuhevosista on hukka heittänyt vastuksen,\njottei saa rauhassa lepopäivääkään pyhittää.\n\nSitten hän jatkoi taas lauluaan ja koirat ulvoivat ulkona ikkunan\nalla.\n\n-- Teidän vanhukset näyttävät olevan erittäin hartaita sanan\nviljelijöitä, sanoi Lahtelan emäntä talon emännälle.\n\n-- Niinhän ne ovat, ei sitä voi kieltää, vastasi talon emäntä, vaan\nminä en voi arvata, mitä hyvää mahtaa heidän pauhinastaan olla, kun\nhe eivät sanaakaan käsitä, mitä lukevat tahi laulavat.\n\n-- Kyllähän he eivät taida lukuansa ymmärtää, vaan suittaahan heillä\nsentään olla hyvä usko, virkkoi Lahtelan emäntä.\n\n-- Uskoa ei suinkaan meidän vanhuksilta puutu, vastasi talon emäntä.\nHe ovat uskovinansa Jumalaan, vaan samalla he uskovat noituutta ja\npalvelevat taikauksillansa epäjumalia, halteita ynnä muuta. Tokkohan\nsellainen usko auttanee mitään?\n\nTätä pakinaa olisi tainnut pitemmältäkin piisata, vaan Anni tuli\nhuomauttamaan, että hiilet olisi uunista vedettävä ja potaatit\npantava uuniin paistumaan. Sen kuultuaan läksi emäntä askareilleen ja\nvieras alkoi pakinoida Mari-tätin kanssa.\n\nVähän ajan perästä tuli pieni Juhana ulkoa tupaan ja sanoi:\n\n-- Kirkkomiehet taitavat jo tulla kotiin, kun koirat kuuluvat\nhaukkuvan. Äiti, saanko minä mennä heitä vastaan?\n\n-- Mene vain, mutta kavahda lapseni, jottet jää hevosten jalkoihin,\nvastasi äiti.\n\nPoika läksi paikalla ja Lahtelan emäntä meni myös kotiinsa.\n\nKirkkomiehet -- paitsi isäntää, joka meni Perätaloon ruumisrokalle\nja ukko-Lauria, joka viipyi pitäjäntuvalla -- tulivat melkein\nyhtä aikaa, ja heillä oli jokaisella reessä lapsia, jotka olivat\nvarustautuneet kirkkomiehiä vastaan. Anni veti potaatit uunista\nhiilikoukulla ja mätti ne tuohivakkaan, jonka hän kantoi suurelle\npöydälle. Sitten Anni peseysi ja muutti yllensä pyhävaatteet.\n\nNiin pian kuin kirkkomiehet olivat saaneet vaatteensa riisutuiksi,\nhe kävivät potaattipaistikoita syömään, johon myöskin kotona olijat\nyhtyivät. Antti pyysi äitiänsä tuomaan voita, ja tämä toi puukupilla\nvoinsuolavettä, jossa oli voimurusia keralla. Sen kanssa syötiin\npotaatit. Sen perästä käytiin kohta päivälliselle.\n\nMuu pere oli jo syönyt, kun ukko-Lauri tuli kirkosta. Tavallisuuden\nmukaan oli Helka-ämmä taittanut pellon päästä kolme lepän varpua,\njotka hän pihalle päästyään viskasi tantereelle ja lausui:\n\n    Terve maa, terve manner,\n    terve mantereen isäntä!\n    Terve tervehyttäjälle!\n    Nukkukohon Luojan nurmi,\n    maatkoon mantereen kamara\n    ettei vastais vatsoani\n    eikä sois sydänkäpyä.\n\nMatti meni vanhempiansa vastaan ja riisui hevosen. Heti ja Mari-täti\nmenivät myös kirkkomiehiä vastaanottamaan. Riisuessaan pientä Elliä\nMari-täti kysyi:\n\n-- Sanos lapseni, mitä kaikkea sinä kirkossa näit?\n\n-- Näinhän minä siellä paljonkin: papin, lukkarin ja kirkon väkeä\ntäynnä. Ne olivat kaikki niin yksituumaisia, että toinen teki sitä\nkuin toinenkin, vastasi Elli. Kun Peräkylän Mari-täti alkoi yskiä,\nniin tekivät kaikki samaa. Sitten aloitti lukkari laulun, ja jokainen\nlauloi hänen kanssaan ja kaikilta läksi savua suusta. Minä luulin\nheidän kaikkein polttavan tupakkaa, vaan kun en nähnyt piippua\nkenenkään suussa, niin kysyin mummolta, mitä savua se oikeastaan oli.\nMummo vastasi, että se on henkeä, joka näkyy kylmässä kirkossa.\n\n-- Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.\n\n-- Pappi sanoi \"langetkaamme polvillemme\", ja kaikki kävivät\npolvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin\npolvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät,\nniin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös\npenkille, vastasi pieni Elli.\n\nMauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:\n\n-- Mitäs kirkossa kuulutettiin?\n\n-- Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia,\nkuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista\nkahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.\n\n-- Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra.\nMinkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.\n\n-- Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa\nniin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka\nluulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin\nselvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.\n\n-- Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan\nmurretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit,\nvirkkoi Antti.\n\n-- Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi\nsaarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä\nennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa.\nKumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan,\nkuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen:\n\"Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu\nsuuren huolen alla\", selitti Mauno-setä.\n\n-- Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja\nkerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi:\n\"Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko\", virkkoi\nukko-Lauri.\n\n-- Kyllähän tuon muistan, vaikken sanoja käsittänyt, vastasi\nMauno-setä.\n\n-- Vielähän meidän vanhat papit nytkin sanovat: tehtiin häneltä ja\nnähtiin häneltä, vaikka me muut ihmiset sanomme: hän teki ja hän\nnäki, virkkoi Antti.\n\n-- Kuules äiti! sanoi pikku Elli. Kun me läksimme kirkosta, niin\ntuli Peräkylän Mari-täti meidän luoksemme, itki ja sanoi mummolle:\n\"Kuulehan ystäväiseni, kun minulle kävi köyhästi tänä päivänä.\nRepolan Auno valitti minulle aamupuolella tyttärensä sormessa olevan\nraanin ja pyysi minua lukemaan raanin rasvaa; niin minä odotin\nsoveliasta tilaisuutta. Kun oikeutta (ehtoollista) antaissa väki\nläksi kirkosta ja porstua jäi tyhjäksi, niin minä katsoin siinä\nraanin rasvan. Vaan tultuani kirkkoon pappi jo messusi, joten minä en\nkerennytkään käydä oikeuspöydässä\" (ehtoollisella).\n\n-- Voi kauheaa kauhistusta! virkkoi Ellin äiti. Herran huonekaan ei\nsaa olla rauhassa heidän taikauksiltaan, vaan he saastuttavat sen\npyhyyden.\n\n-- Kyllähän taikaukset vähitellen jäävät pois, kun kansa valistuu ja\nvanhat taikurit kuolevat, tuumasi Matti.\n\n-- Minä en vie enää sinua milloinkaan kirkkoon, kun sinä kaikki\nlörpöttelet mitä kuulet, tiuskaisi Helka-ämmä pikku Ellille.\n\n-- Tuollainen asia sietäisi kuuluttaa saarnastuolissa, että kurjat\ntaikurit älyäisivät karttaa vastedes noin törkeää tekoa, sanoi Antti\nvihaisesti.\n\nPäivällisen perästä kävivät vanhat ihmiset lepäämään. Nuorempi väki\nluki kirjaa. Tytöt pyysivät ja saivat luvan käydä naapuritaloissa;\npojat seurasivat tyttöjä. Illansuussa tuli nuori väki kotiin. Antti\notti Raamatun ja luki siitä muutamia lukuja. Sen perästä veisattiin\nmuutamia ehtoovirsiä. Muutamia naapureita kokousi Niemelään ja hekin\nottivat osaa veisuun. Näin kului sunnuntai-ilta. Sitten käytiin\nillalliselle. Isännän poissa ollessa jakoi Mauno-setä lihapalaset\nmiehille ja vanhin nainen kussakin naisten pöydässä jakoi nuoremmille\nnaisille ja lapsille.\n\n-- Sinun pitää antaa lihavuittisi minulle, sanoi Juhana pienelle\nEllille.\n\n-- Miksikä niin? kysyi Elli.\n\n-- Siksi kun sinulta torstaina läksi hammas suusta, niin minä sinun\npyynnöstäsi viskasin sen uunille ja sanoin:\n\n    Hyvä hammas kasvakoon,\n    kun hyvän palkan maksaa:\n    paha hammas kasvakoon,\n    kun pahan palkan maksaa,\n\nvastasi Juhana.\n\nMitään puhumatta Elli antoi lihavuittinsa (osansa) Juhanille.\n\nIllallisen aikana tuli isäntäkin kotiin Perätalosta. Toiset miehet\nkyselivät häneltä miten paljon siellä oli maahanpaniaisväkeä ja miten\npaljon kertyi vaivaisten rahaa, joihin kysymyksiin isäntä vastasi ja\nselitti samalla, että hän olisi jo aikaisemmin tullut kotiin, mutta\nkun häntä kovin kiellettiin olemaan iltaan asti, niin siksi hän\nviipyi näin kauan. Kun iltanen oli syöty ja ruoka korjattu, tehtiin\ntilat ja käytiin levolle.\n\nNäin päättyi sunnuntai, viikon merkillisin päivä.\n\n\n\n\nLaskiaisen aika\n\n\n    Sisältö: Paavalin ja kynttilän päivät. Talvikuukaudet: tammi-,\n    helmi-, maalis- ja huhtikuu. Satu suomen, rennun-, siansaksan,\n    varpusen- ja rastaankielillä. Laskiainen. Hevosen ammuksista\n    päästäminen. Yskän luku.\n\n\"Paavali on talven napa, vaan kynttilä on kevättä.\" Nämä päivät\npidettiin puolipyhinä, jolloin ei mitään raskaampia töitä toimiteltu,\nei kehrätty eikä kerrattu. Loppiaisen perästä alkoivat kehruuviikot\nja niitä luettiin: ensimmäinen kehruuviikko (loppiaisviikko), toinen,\nkolmas jne. aina Paavaliin asti ja siitä kyntteliin, kynttelistä\nlaskiaiseen, siitä pääsiäiseen, helluntaihin jne. Paavali, tuo\ntalvennapa, on vuoden kylmimmällä ajalla, ja \"jos ei pauka Paavalina\neikä kylmä kynttilänä, ei oo kelpoa keseä\". Jos tammi- ja helmikuussa\nsataa lunta tasaisilla ilmoilla, niin tulevat heinä- ja elokuutkin\nsateisiksi, mutta lumiryöpyt ennustavat kesän tuulia, sanoivat vanhat\nihmiset. Muuten nimitettiin tammikuuta isoksi ja helmikuuta vähäksi\ntammeksi, niinkuin seuraava vanha tarina kertoo: Vähä tammi sanoi\nisolle tammelle:\n\n    Jos oisin sun asemallasi,\n    niin kylmäisin kytkyeen lehmät,\n    akan kädet taikinahan,\n    tantereesen sian sorkat.\n    Vaan voi poloinen päiviäni:\n    jos yöllä yritteleinkin,\n    killistäin mä kylmämähän,\n    niin päivällä parahalla\n    vesi silmästä sirahtaa.\n\nTammikuun nimestä olemme saaneet vanhoilta ihmisiltä seuraavan\nselityksen:\n\nTammi on meidän vahvin puulajimme, jota esi-isämme sen vahvuuden\nvuoksi pitivät sangen suuressa arvossa nimittäen sitä Jumalan\npuuksi. Vieläpä nytkin sanotaan kovasta puusta: \"niin on kuin\ntammi\". Sanotaanpa joskus tammeksi sitäkin, mikä ei oikeastaan tammi\nolekaan; esim. vaalua, joka kulkee myllyaitan läpi ja johon on vesi-\nja hammasrattaat kiinnitetty, nimitetään paikoin tammeksi. Kenties\nennen, kun maamme oli puista rikkaampi, se lienee ollutkin tammea,\nvaan nyt se tavallisesti on honkapuuta. Tästä on tämä kuu, joka on\nvuoden kovimmalla ajalla, saanut tammikuun nimen.\n\nHelmikuun nimen ovat vanhat sanoneet tulevan siitä, että kun ilmat\ntässä kuussa, varsinkin loppupuolella, ovat noivemmat (lauhkeammat)\n-- tietysti tässä tarkoitetaan vanhaa ajanlaskua -- niin että\nräystäät vettä tippuvat ja yökylmä jäädyttää vesipisaraiset jääksi,\njotka aamusilla kimaltelevat niin kuin helmet neitosten kaulassa,\nniin siitä syystä on tälle kuulle annettu nimeksi helmikuu.\n\nMaaliskuun nimestä olemme kuulleet monenlaisia selityksiä.\nUskottavalta näyttää, että se johtuu sanasta maali. Kun näet tässä\nkuussa jo hanki kannattaa, niin seudun nuorukaiset hiihtivät\nsuksillaan johonkin soveliaasen paikkaan, asettivat maalin ja\nrupesivat siihen ampumaan. Täten he harjaantuivat tarkoiksi\nampujiksi, joka entiseen aikaan, kun pääelinkeinona oli metsästys\nja kalastus, olikin sangen tähdellistä. Kuinka suuressa arvossa\njoutsimiehet (ampujat) olivat, näemme esim. siitä, että ennen vanhaan\nverot luettiin joutsittain, ja paikoin nytkin vielä, tahi ainakin\nnäihin aikoihin asti, kirkon rakennustyöt toimitetaan joutsittain\n(jousittain) lukemalla kuinka monta jousta jännittävää eli vississä\niässä olevaa kussakin talossa oli. Tämän kuun ilmoista sanotaan:\n\"Minkä helmikuu helpottaa, sen maaliskuu maksaa. Sen verran suvella\nsadetta kuin maaliskuussa sumua.\"\n\nHuhtikuun nimen voipi johtaa sanoista huhta ja huhtua. Tässä\nkuussa näet aloitettiin huhdan teko sillä tavoin, että yhteisillä\nmetsämailla kävivät isäntämiehet merkitsemässä sen piirin, joka\nseuraavana kesänä kaskeksi (huhdaksi) kaadettiin. Myös tämän\nkuun loppupuolella käytiin kaski karsimassa toukokuun ahavilla\npoltettavaksi. Ja kun tämän kuun lopussa lumi sulaa ja maa huhtautuu,\nniin kuin sananparsi sanoo: \"Maaliskuu maan avaapi, huhtikuu\nhuhteleepi\", niin voipi tämän kuun nimi tästäkin syntyä. Muuten\nsanotaan lumen sulamisesta: \"Minkä maaliskuu säästää, sen huhtikuu\npäästää\". Taivaallisista talvikuista puhumme vastedes.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet\npojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan\nvoitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä\nmäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat\nloppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:\n\n-- Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie\noli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä\njärveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma\nkoko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten\nkuorma oli paljon keveämpi. \"Tämä on hyvä keino\", tuumi hevonen,\n\"minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni\". Toisen kerran veti taas\nsama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan,\njuoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat\nvedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että\nhepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut\nmäkeen nousta. \"Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta\", mietti\nhevonen, \"vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät\". Eikä hän\nsiitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina\nhyvästi.\n\n-- Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se\nuudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.\n\nSimo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan\ntapaan:\n\n-- Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun\neti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur\ntätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos,\npenike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu\njonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. \"Mätä nion vähy\nnokei\", mituu vonenhe, \"nami tänkäy takinvas väksenihy.\" Sentoi\nränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun\nnihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata\nmankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine\ntistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak,\nkäei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. \"Jei pivilp ija\nkausviek massamaail taau\", timiet vonenhe, \"nivaa hellisyysre ija\ntuusto kansapaik tävätpi.\" Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil\nmaansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.\n\n-- Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun\nsiansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo,\nsinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.\n\nSimo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:\n\n-- Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku\nkali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä\ntierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni\nhuorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon,\nkoten juorma eli ontista keljon päviämpi. \"Oma tän kevä hyino\",\nheumi tuvonen, \"känä miytän hystäkin vavakseni.\" Keisen torran täti\nvees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven\njälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun\nmullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein\nnittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma\nkohtunut nokeen mäystä. \"Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta\", hietti\nmevonen, \"reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät.\" Häikä en\nläitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä\navasti.\n\n-- Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta\non mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä\nedellä.\n\nSimo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:\n\n-- Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa\njänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen,\nninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa\ntenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä\nsanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma\nkonaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä\nsunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä\npanaviljon kenäviviämpi. \"Tämävivä onavin hynävivä kenäviino\",\ntunaviimi henavivonen, \"minävinä känäviytän vanavistakin\nhynäviväkseni.\" Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima\nhenavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin\nhänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin\njanavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta\nkunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat\nnenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä\nhenävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä\nsinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. \"Enävi vinävilppi\njanavi venäviikkaus manavilmassa anavuita\", menämiitti henavivonen,\n\"vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa\npinävitävät.\" Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää\nminävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti\nanaviina hynävivästi.\n\n-- Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä\nrupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani\nopin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä\nymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi,\nsanoi Niemelän Mikko ja alkoi:\n\n-- Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa\nrirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa,\nriinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa\nrirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa\nrilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa\nriilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa\nriirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. \"Rimätäsä\nrinosa rivähysä riinokesa\", riimitusa rivonenhesa, \"rinämisä\nriytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä.\" Riisentosa rirrankesa\nritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa\nrimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa,\nriiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa\nriteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa,\nrilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä\nripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa\nrittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa.\n\"Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa\",\nriettimisa rivonenhesa, \"riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa\nriikkansapasa ritävätpisa.\" Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä\nrinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa\nritivesa riinaasa rivästihysä.\n\n-- Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole\nmikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin\nkeisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen\nrennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei\nsiskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.\n\nKun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan.\nSeuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään\nkotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet\npojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin\npääsivät seisoallaan jäälle.\n\nLaskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä\nsitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta\nlaskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se\noli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään\nlastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin\neivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas\nelukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen\npäälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.\n\nPäivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten\nkeitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu\nedellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa\nsyödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta\nääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet.\nMyös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet\nkuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien\nranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel\nerikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin.\nSitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi\nemäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä\nlaskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin\nsiat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne\npysymään yhdessä laumassa.\n\nIltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun\nkotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa,\nvarsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat\nsuksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:\n\n    Hei jui suijaa\n    pitkiä pellavia!\n\nMitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin\nseuraavana kesänä kasvavan.\n\nPojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö\npojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin\nistausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä\njuosta luikuessa lauloivat reessä olijat:\n\n    Pellervoinen peikonpoika,\n    Samsa poika pikkarainen!\n    Pensottele pellavia,\n    liuo liinan siemeniä,\n    saata satalatvaiseksi\n    sata siementä sisässä.\n    Vartta pitkäksi viruta,\n    kuitu saata kaunihiksi,\n    jotta mä saisin juhlapuvun,\n    juhlapaidan palttinaisen,\n    aivan liinan aivinaisen.\n\nViimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.\n\nVanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei\nkumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla,\nsuksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja\njolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku\nkaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas\nmäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa\nhohottivat.\n\nVarsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat\nhartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja\nmuistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet\nmäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta\ntahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät\nmäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin\nillallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei\ntulta otettu tupaan, vaan \"päivä sai olla päreenä ja varis kukkona\".\n\nKoko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin\nlampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei\nperjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:\n\n-- Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee\nja laskee) tallin lattialla?\n\nIsäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:\n\n-- Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä\nValaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon\nMatti sukkelaan.\n\nEi kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis\ntalliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen\noljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli\nseitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan\nhevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi\nvasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen\nsisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi\nja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat\nliedelle, sylki niihin ja loitsi:\n\n    Onko rutto Ruijan maalta,\n    amputauti Aunuksesta?\n    Vai on heinähettehistä,\n    notkoilta noroperiltä?\n    Vai on suolta sammalista,\n    rämehiltä räykyviltä?\n    Tahi tullut tuulen tietä,\n    ahavan ratoa myöten?\n    Vai lie kateen kainalosta,\n    vihansuovan sormen päästä?\n    Mene rutto Ruijan maalle,\n    Pohjan pitkille perille!\n    Siell on puuta purraksesi\n    sekä jäätä jäystääksesi.\n    Puut pitkät Pisamäellä,\n    hongat hornan kalliolla,\n    jäälautat Lapin vesissä,\n    Ruijan koskessa kovassa.\n    Pure puuta, jäystä jäätä,\n    jos on halu hampahilla!\n    Lienet ammus Aunuksesta,\n    Kuhavuoren kulman päältä,\n    mennös ampu Aunuksehen,\n    Kuhavuoren kukkulalle!\n    Siell on työtä tehdäksesi\n    sekä ruokaa syödäksesi:\n    kivet on kivistämättä,\n    paasit on pakottamatta.\n    Ei kivi kipuja itke,\n    paasi vaivoja valita,\n    vaikka paljon pantaisihin,\n    määrättä mätettäisihin.\n    Jos oot tullut tuulen tietä,\n    ahavaista ajaellut,\n    niin mene jänön jälille,\n    koukkupolven polkemille!\n    Jänöll on sileät jäljet,\n    ei ne tunnu iljangolla,\n    hän sun reessänsä vetääpi,\n    kelkassansa keikuttaapi!\n    Jos oot kateen kainalosta,\n    vihansuovan sormen päästä,\n    niin sä suoria kotiisi\n    isäntäsi iltaselle,\n    emäntäsi aamuselle.\n    Siell on oiva ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi:\n    siellä syöt sä syyllisiä\n    ja kalvat katehia.\n\nSitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:\n\n    Mehiläinen meidän lintu,\n    tuo suustasi simoa\n    kipehille voiteheksi,\n    haavoille paranteheksi,\n    jotta hepo hoivan saisi,\n    tulis jälleen terveheksi.\n\nNäin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen\nperästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun,\njohon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:\n\n    Himmene nyt Hiiden hurtta\n    ja raukea Manalan rakki\n    syömästä sydänlihoja,\n    hevon pernaa perkomasta!\n\nSitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä\nensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme\nkertaa kummaltakin ja lausui:\n\n    Painan mä pajusta jousen,\n    pihlajasta pingottimen,\n    jolla ammun noidan nuolen\n    Luojan luontokappaleesta!\n    Ota piru pistoksesi,\n    ammuksesi äijön poika!\n    Ammu tuonne ammuksesi,\n    pistä tuonne pistoksesi\n    vuorehen teräksisehen,\n    rautaisehen kalliohon.\n    Mit oot tyvin työntänynnä,\n    latvoin poies lappaele;\n    mit oot latvoin laskenunna,\n    tyvin poies työntäele.\n    Ei sinulla sijoa tässä,\n    sijankahan tarpehella,\n    muunne muuttaos majasi,\n    edemmä elosijasi!\n\nNyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja\nrutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen\nseisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.\n\n-- Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin\nhiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se\ntalliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.\n\nMatti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten\nnoita sanoi Mauno-sedälle:\n\n-- Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi\nsellaista jossa on tuulen kopra?\n\n-- Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän,\nvastasi Mauno-setä.\n\n-- Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta\nvanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule\nuudestaan koskaan.\n\nMauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa\nnoita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti\nsitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja\nloitsi:\n\n    Tuonne mä sinun sijoitan\n    kaarnakuoriseen kotiisi!\n    Hyvä siell on ollaksesi,\n    maja valmis maataksesi,\n    ammuskella aikojasi,\n    toukkiloita toisiasi.\n    Vietä siellä viikkojasi\n    sekä kuitasi kuluta.\n    Ellös tuolta toiste tulko\n    sinä ilmoisna ikänä,\n    kuuna kullan valkiana,\n    jos en pääsne päästämähän,\n    tulle toiste noutamahan\n    yheksällä oinahalla,\n    yhen uuhen kantamalla,\n    yheksän orihin kanssa,\n    yhen tamman varsasilla.\n\nKun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin\nValaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän\nröksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko\nmitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:\n\n-- Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet\nviinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä\nja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun\npaneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja\nvaristanut ne tulen edessä.\n\nMari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita\nsyötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:\n\n    Mist on yskä yhtynynnä,\n    rykiminen ryhtynynnä?\n    Onko soista vai vesistä\n    vaiko vanhoista akoista?\n    Mene yskä muille maille\n    koiran leuoille koville,\n    rahkasoille vetelille,\n    maksoille meren mateihin!\n    Tahi mene akkalahan,\n    akkalasta Ukkolahan.\n    Älä yskä yksin ryi:\n    anna ämmien rykiä,\n    koukkuleukojen kokea,\n    Ukkolojen uikutella,\n    partasuiden paukutella.\n\nSitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa\npalavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa\nlähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan\nkotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti\nantoi uudet lankaiset sukat.\n\nEräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka\nvähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän\nsytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä\noltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä\nlevolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa\nvettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan\nsuuhun ja sanoi:\n\n-- Olki on kova purraksesi.\n\nSitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:\n\n-- Vesi on musta juodaksesi.\n\nSen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:\n\n    Heru, heru lehmäseni,\n    anna maito mielelläsi!\n    Mulle piimäsi pitele,\n    mulle voisi vuodattele.\n    Tuo voita kotoväelle,\n    oman perheen eineheksi,\n    vielä vierasten varaksi,\n    lasten leivän särpimeksi.\n    Pidä maitoset maruet,\n    aina uhkuvat utarat\n    lypseä lyhyen vaimon,\n    pienen piian piukutella.\n    Anna aina ajallansa,\n    älä pilolla pidätä.\n\nLypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla\nkasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri\nkertaa ja rukoili:\n\n    Ukko kultainen kuningas,\n    hopeainen hallitsija!\n    Kuule kultaiset sanani,\n    armahaiset lauseheni!\n    Kaitse aina karjojani,\n    katso karjani parasta!\n    Heruttele Hermikkiä,\n    tuorustele Tuomikkia,\n    mairuttele Mairikkia,\n    kutkuttele Kaunikkia,\n    anna maito Maanikille,\n    Omenalle uudet piimät!\n    Saata suonet soutamahan,\n    maitojoet juoksemahan,\n    maitopurot purkamahan,\n    maitokosket kuohumahan,\n    maitoputket puhumahan,\n    maitohormit huokumahan,\n    joka aika antamahan,\n    joka vuoro vuotamahan,\n    ylitse vihankin suovan,\n    pahansuovan paitsi mieltä,\n    maidon saamatta manalle,\n    katehesen karjan annin!\n\n\n\n\nPääsiäisen aika\n\n\n    Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut:\n    sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana\n    ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen.\n    Kuohari. Kuohitseminen.\n\nEnnen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi\ntavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä\nvuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat\nkevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin,\nennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin\nkutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen\n\n    sen toi tullessansa,\n    minkä söi ollessansa.\n\nNiin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle\nsaattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se\nsentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.\n\nTavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan\nsanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat\npysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle,\njonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa\nsiihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui\nvieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten\npäällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne\nvaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa\n(taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja\ntalonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset\nlikistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.\n\nKun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.\nNiin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja\nveisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret\nriisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon\nmiestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua\nantoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset\nrukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä\nkirkkoon ketä halutti.\n\nKirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua\nsyötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa\nlojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät\nnaapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.\n\nSillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet\nsuuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita\nkuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies\ntullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä\npääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin\ntalvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin\ntapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä\nrahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada\nkortteeria.\n\n-- Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta\nPietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää,\nettä oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme\nheti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs\nsaada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli.\nMe kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi.\nVihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin.\nSiellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään\nuskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli \"pitkän kynnen\npitäjiä\". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo\nmennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: \"Miehet, oletteko\nte hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt\nnäin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen\ntuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja\npelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut\nsellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri,\nniin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät\njalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan\nja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän\njalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että\nminulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen\nvastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän\nminua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta,\nei niin mitään.\"\n\nTämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä.\nTultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin\nvarakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä,\nemäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä\ninkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: \"Meillä\nolisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin\nsaatte luvan mennä saunaan.\"\n\nMe tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua.\nKun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen:\n\"Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova\npakkanen.\" \"Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta\ntaivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen\njalkojaan palella\", vastasi Latun Matti.\n\nTämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan,\noliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan,\nniin hän sanoi kummeksien: \"Miten se voipi olla mahdollista:\nmatkustaa näin pakkasella sukitta?\" \"Sen joka Suomesta tänne asti\nmatkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja\npalella\", vastasi Tolja.\n\nSaunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. \"Älä\nveikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti\nei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan\njoku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä\njäät rahoitta\", huomautin minä. \"Kuka minun kukkaroni varastaa, hän\nvarastaa viimeisen kerran tässä maailmassa\", huusi Tolja ja juoksi\ntalon tyttären jäljestä saunaan.\n\nSaunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa,\nvanhempia ynnä muuta. \"Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein\nLapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset\neivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät\nyhtä ja toista\", vastasi Tolja.\n\nAamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein\nToljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa\nvielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla,\nkun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja\nsukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja\nkätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä\nvarastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin\nvastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).\n\nEräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras\nmies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin\nisäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä\nja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen\nsukulaisensa.\n\nTolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: \"Oli menneeksi,\nmustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa;\nantakaa minulle pala riepua ja suoloja.\"\n\nSen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea\npamisuttaa:\n\n    Himmene nyt hiien hurtta\n    ja raukea Manalan rakki.\n\nSitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi.\nMeitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko\nToljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla\nkoko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.\n\n-- Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.\n\n-- Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka.\nEiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli,\nolivathan vain semmoisia olevinaan.\n\n-- Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat\nja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.\n\n-- Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean\ntietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan\nmitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.\n\n-- Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi\nRisto.\n\n-- Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä\nkiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja\nvanhat uskot.\n\nKun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta\nvoisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:\n\n-- Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan\nkertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja\nkäski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi,\nniin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä\nhampaita, niin se vissiin auttaisi.\n\n-- Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.\n\n-- Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan\nsanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä,\nkun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia\nilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin,\nvähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.\n\n-- Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi\nnoidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies\nkummeksien.\n\n-- Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.\n\n-- Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi\nSavolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.\n\n-- Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen\nkoko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna\nja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen\nsydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.\n\n-- Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun\n18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä\njoulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos\ntaasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim.\nloppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan,\nvaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne.\nSydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä.\nKun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret\nsydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka\najelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat\njo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta\non saatu sananparsi:\n\n    Varis laulaa vaahtokuulla,\n    sydänkuulla synnyttelee.\n\nNeljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on\nnuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa.\nTämän kuun ilmoista sanotaan: \"Minkälainen ilma on hankikuun\nsyntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti.\"\n\nTämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä\npälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän\nilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta\nmäärätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan\n\n    kuu kiurusta kesään,\n    puoli kuuta peipposesta,\n    viik'kaus kivenvihasta,\n    västäräkistä vähäsen,\n    pääskysest ei päivääkään.\n\nVanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana\n(25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä\nneljäkymmentä yötä.\n\nViides ja viimeinen talvikuu on sulamakuu, jolloin\n\n    maat sulavat, veet valuvat,\n    kesä tulla keikuttelee.\n\nJos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin\nsaadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa,\nvaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.\n\nTämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi\nnuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies\nseuraavan selityksen kuusta:\n\n-- Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka\n\n    milloin on kaita kasvoltansa,\n    milloin liiaksi lihava,\n\nsanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja\nvähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei\nheti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille\nminä heti sanon:\n\n    Etkö tuhma kuuta tunne\n    idän puolta kasvavaksi,\n    luotehen väheneväksi.\n\nEnnen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään\nkehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä)\narvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:\n\n    Syntynyt on synkeällä\n    aivan kuutolla ajalla.\n\nKuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan\nkuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta.\nEnsimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä\nkuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään\nyläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun\nkääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli\nalkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin\nastianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi,\nvaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.\n\nKuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja,\njoiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:\n\nKaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he\npääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan\nheidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon)\nkorentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle\nmäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta\ntervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa\nnytkin vielä seistä kököttävät.\n\nKuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman\nennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa\nkaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee\nsadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä\nsumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin\nsananparsi sanoo:\n\n    Poudaksi on kuun kehä,\n    sateheksi päivän sappi.\n\nJos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista\nisommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet\novat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu\nneljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.\n\n-- Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten\nilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa,\nvaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi\nSuutarin Pekka.\n\nKun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi\nKorjuksen Risto:\n\n-- Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin:\nLuonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa\ntottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää\nmaan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12\nkertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin,\nniin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta\ntakaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa,\nniin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on\nvalehtelija.\n\n-- Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että\nmaa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota\nhe eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan\nsitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja\nsiihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti\nja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet\nvanhain miesten kanssa kiistellä.\n\nVähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:\n\n-- Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.\n\nSitten Holttola jatkoi:\n\n-- Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan\nmäärääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin\npimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä\nylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa\nolisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta\nvaaria, niin kuin siitä runo laulaa:\n\n    Kun ei kukkoa talossa,\n    pidä kuuta kukkonasi,\n    Otavaista oppaanasi:\n    käyös ulkona usein,\n    käyös kuuta katsomassa,\n    Otavaista oppimassa,\n    tähtiä tähyämässä.\n    Konsa oikeittain Otava\n    sarvet suorahan suvehen,\n    pursto perin pohjoisehen:\n    silloin on aikasi sinulla\n    nousta luota nuoren sulhon,\n    saada viereltä verevän,\n    saada tulta tuhkasista,\n    valkeata vakkasesta,\n    tuli puikkohon puhua,\n    lienosti levittämättä.\n\nNiin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä\nerityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan\nonnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski\nhakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos\nmahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja\ntyökapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä\najalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä\nmuut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden\npitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla,\njotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään\nalakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja\nhäviäisivät.\n\n-- Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin\nPekka.\n\n-- Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia,\nruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä\nsyntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias,\npakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa,\njota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.\n\nNäissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan\nehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso\nmyöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset\nilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.\n\nSeuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta.\nEmäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen\nnuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä\nsuuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo\naamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja\nmiehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja\nmuutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat\nvirpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan\nja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä\nselkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:\n\n    Virvon, virvon vitsaksilla,\n    pieksän pajun varpasilla\n    tuoreeksi, terveeksi\n    tulevaksi vuodeksi:\n    emännälle lehmäonni,\n    orit-onni isännälle,\n    vuonaonni miniälle,\n    naintaonni tyttärelle!\n    Kuin monta varpaa,\n    niin monta vasikkaa,\n    kuin monta oksaa,\n    niin monta oritta,\n    kuin monta urpaa,\n    niin monta uuhia,\n    kuin monta haaraa,\n    niin monta sulhasta!\n\nSitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:\n\n    Pyydän, pyydän palkastani,\n    vaadin virpomisestani:\n    taikinasta kakkarainen,\n    haavanlehden paksukainen,\n    lehmästä voilusikkainen,\n    tarhakiven suurukainen,\n    kanakatrasta munanen,\n    kivensilmän täytykäinen.\n\nTavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta\njos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille\nannettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle\nkananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:\n\n    Suur kiitosta, kosta Jumala,\n    edeskinpäin antamista!\n    Kasvakoon ja kaunistukoon\n    tämän vuodenkin ajalla:\n    isännälle ohrapellot,\n    emännälle kaalikuvut,\n    liinahalmeet miniälle,\n    pitkät pellavat tytölle!\n\nSitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen\nvirpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan\npenkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä\nsitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja\nnuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain\nvirpoissaan:\n\n    Virpoi, varpoi\n    tuoreeksi, terveeksi\n    tulevaksi vuodeksi,\n    sulle vitsat, mulle kaakku.\n\nSeuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa\ntuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi\nvirpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:\n\n    Minä virvon viinan eestä,\n    sen punaisen pullon eestä!\n\njonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse\npenkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta\npunaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten\nkun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun\nemäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi\nmyös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:\n\n    Isännälle ihra paksu,\n    emännälle leuka leveä.\n\nSunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä\nei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen\npäivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan\npäähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka\neivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille\nei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen\npääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna\nvirvontapalkaksi.\n\nPiinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia\nruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei\nkerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta\nruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. -- Lehmiä ei juotettu\nsinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin\naurinko oli laskenut. -- Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa\ntaloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin\nKristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana\nlauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen\nvaralle ja iltapuolella pestiin tupa.\n\nPienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua\nvalmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka\nsovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat\nsitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he\nvaristivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja\nlaittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku\n(kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin\nvalmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset\nkiikkua heiluttivat.\n\nJos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan,\ntiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos\npäivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla\nseuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa\npääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.\n\nLöysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo\nkierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä\nmolempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa,\npappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta\npääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.\n\nPääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt\nhevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä\nkilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli\nrahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä\npääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset\nkyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:\n\n    Joka mies jouluna kilpaa,\n    se mies, ken pääsiäisnä.\n\nPääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi\nväki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella\npäivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan.\nSinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne\nLippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin\nvanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi\nolevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta\nsitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua\nkeskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet,\nmissä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset\nhe kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.\n\nIltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä\nsyötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon\nJuhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin\nolisi ollut seitsemännessä taivaassa.\n\nSeuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään\nvarsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä,\nainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat\ntahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.\n\nEräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään.\nPoikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken\nsaunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia\npakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli;\nvasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.\n\nKuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni\nvirkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään\nantamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan.\nHämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:\n\n    Rauta raukka, koito kuona,\n    teräs tenhon päivällinen!\n    Tehkäämme ikisovinto,\n    vannokaamme veljeyttä!\n    Älä tee tuhoa työtä\n    minun kättä käyttäissäni,\n    älä visko vihojasi\n    leikellessäni lihoa.\n    Älä visvoille viruta,\n    älä vammoille valuta\n    ulkoa tahi sisältä,\n    Herran hengen huovunnalta.\n\nTyönsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:\n\n    Terva maahan tippukohon,\n    hongan rasva rapsukohon\n    ennen kuin veri viaton.\n    Sydämess sija verellä,\n    liha lämmin liikkuella,\n    luuhut lämmin luistaella.\n    Salvaksi sana Jumalan,\n    Luojan turva tukkeheksi,\n    salvaksi samoavalle,\n    veren tielle telkkimeksi.\n    Avun Luoja antakohon,\n    avun tuokohon Jumala!\n\nKun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta\nemäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä\nsylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä\ntoimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.\n\nSen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi\nvieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen\notti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän\nteki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta\ntehdessään hän loitsi:\n\n    Teen tulosen tervaksista,\n    latuskaisen lastusista,\n    sitä puilleni puhelen,\n    tuota haastan halkosille:\n    mesi puista purskukohon,\n    rasvaa rapahtukohon.\n    Minkä puillani puserran,\n    sima jääköhön sijahan.\n    Terva on tehty tervaksista,\n    hongista satahavuista.\n\nTulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:\n\n    Kasvoi härkä Kainunmaalla,\n    ylen suureksi yleni:\n    Hämehessä häntä häilyi,\n    pää keikkui Kemijoella.\n    Pieni mies merestä nousi,\n    uros aalloista yleni,\n    iski härän häilähytti,\n    kylin maahan kyykähytti.\n    Siit on voitehet otettu,\n    siit on katsehet kahottu,\n    jolla vihat viskotahan,\n    tulen voimat voitetahan,\n    raudan poltot poistetahan,\n    kuumehet kumistetahan.\n\nSillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon\nruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari\ntalliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran\nvasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi\nnuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli\nkaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen\nkiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi\nsitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut\nsanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla\nsanoilla:\n\n    Otan tallista orihin,\n    sorajouhen soimen päästä,\n    sidon suuhun silkkisuitset,\n    panen päähän vaskipäitset.\n    Vien orihin vilkuttelen\n    kartanolle kaunihisti.\n    Seiso nyt selvällä sijalla,\n    ole olkivuotehella.\n    Hyvä täss on ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi.\n    Älä kipsa, älä kapsa,\n    älä kaikkia kavahda,\n    mesiheinän helkähystä,\n    olenkorren kapahdusta!\n    Nyt kaadan hevoskapehen,\n    sorajouhen maahan sorran,\n    nurmelle mesinukalle,\n    maalle maksankarvaiselle,\n    villaisille vuotehille,\n    silkkisille sänkysille.\n    Tule pilvistä pitäjä,\n    hattaroista hallitsija,\n    pidätä tämä pirikka,\n    jaksa tämä jouhiharja,\n    ettei potki polviani,\n    särje säärivarsiani!\n\nKun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta,\nniin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä,\nkatsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman\nsuunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:\n\n    Ken on katein katsoneepi,\n    kierosilmin keksineepi,\n    vastuksiin varustaineepi,\n    luonnon vihaisin luomin:\n    silmä juoskohon simana,\n    toinen voina vuotakohon,\n    tuonne helvetin tulehen,\n    pahan vallan valkiasen!\n    Ken on katein katsoneepi,\n    kierosilmin keksineepi:\n    tunge perkele tulehen,\n    suin tulehen, päin tulehen,\n    takaraivoin tantereesen.\n    Silmät käännä nurin narin,\n    niskat rutoin rutaise!\n    Sotke suolia sisässä,\n    keitä keuhkoja mahassa,\n    vello verta hartioissa,\n    ennen päivän nousemista,\n    koi Jumalan koittamista,\n    auringon ylenemistä;\n    ennen kuin sanani saapi\n    tahi mielijuohikkini!\n\nNämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset\nmiehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä,\nMauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille\napuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset\nsalvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat\nverensulkusanat:\n\n    Piäty veri vuotamasta,\n    hurme huppelehtamasta,\n    päälleni päräjämästä,\n    riuskumasta rinnoilleni.\n    Veri seiso kuni seinä,\n    asu hurme kuni aita;\n    kuin miekka meressä seisoo,\n    saraheinä sammaleessa,\n    paasi pellon pientareessa,\n    kivi koskessa kovassa.\n    Vaan jos mieli laatinevi\n    liikkua lipeämmästi,\n    niin sä liikkuos lihassa\n    sekä luissa luistaellos:\n    sisässä sinun parempi,\n    kalvon alla kaunihimpi,\n    suonissa sorottamassa\n    sekä luissa luistamassa\n    kuin on maahan vuotamassa,\n    rikoille ripajamassa.\n    Et sä maito maahan jouda,\n    nurmehen veri viaton,\n    hevon hemppu heinikkohon,\n    kumpuhun orihin kulta;\n    sydämessä sun sijasi,\n    keuhkoin alla kellarisi:\n    sinne siirräite välehen,\n    juokse sinne joutuisesti.\n    Et ole joki juoksemahan\n    etkä lampi laskemahan,\n    suohete sorottamahan,\n    venilotti vuotamahan.\n\n    Tyydy nyt, tyyris, tippumasta,\n    punainen putoamasta,\n    kun et tyydy, niin tyrehdy;\n    tyytyi ennen Tyrjänkoski,\n    joki Tuonelan tyrehtyi\n    sinä suurna poutavuonna,\n    tulivuonna voimatoinna,\n    meri kuivi, taivas kuivi,\n    kaikki maan perustus kuivi.\n\n    Kun et tuotakaan totelle,\n    vielä muuta muistetahan,\n    uudet keinot keksitähän:\n    huudan Hiidestä patoa,\n    kattilata kalmasista,\n    jolla verta keitetähän,\n    hurmetta varistetahan,\n    ilman tilkan tippumatta,\n    punaisen putoamatta,\n    veren maahan vuotamatta,\n    hurmehen hurisematta.\n\n    Kun ei lie minussa miestä,\n    ukon pojassa urosta\n    tämän tulvan tukkijaksi,\n    tämän salvan salpaajaksi,\n    onpa itsessä Ukossa\n    vielä kylliksi kykyä\n    veren suuta sulkemahan,\n    tulevata tukkimahan.\n    Lukotkohon Luojan lukko,\n    sana herran salvatkohon\n    tämänkin veren veräjän,\n    tämän joen juoksevaisen.\n\n    Oi Ukko, ylinen Luoja\n    taivahallinen Jumala!\n    Tule tänne tarvittaissa,\n    kule tänne kutsuttaissa.\n    Tunge turpea kätesi,\n    paina paksu peukalosi,\n    liitä sormesi lihava,\n    kämmenesi käännähytä\n    tukkeheksi tuiman reiän,\n    paikaksi pahan veräjän,\n    veren vuotamattomaksi,\n    suonten soutamattomaksi.\n    Vedä päälle lemmenlehti,\n    kultalumme luiskahuta\n    veren tielle telkkimeksi,\n    tulevalle tukkeheksi,\n    jottei parskuis parralleni,\n    valuis vaaterievulleni!\n\nKun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen,\njäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla\nluottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka\nriuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi\nkärventäissään:\n\n    Panu poika Aurinkoisen,\n    Auringottaren tekemä,\n    alla ahjojen asuja,\n    liedoksessa lepäilijä!\n    Tuopas lunta, tuopas jäätä,\n    tuopas hyyhmeä hyveä,\n    jolla tulta tummentelen,\n    valkeaista vaivuttelen.\n    Tee tuli tehottomaksi,\n    humun huumehettomaksi.\n    Tuli nuorin tuupukohon,\n    valkeainen vaipukohon\n    hiilisehen hinkalohon,\n    alle ahjon Ilmarisen.\n    Rauetkohon raudan valta,\n    tulen valta vaipukohon,\n    veden valta valvokohon,\n    vesi on vanhin voitehista.\n    Vedäpäs vetinen lumme\n    kahden puolen kämmentäni\n    tulen tuiki polttamatta,\n    valkian varistamatta\n    kostaissa tulen tuhoja,\n    tulen lientä lievittäissä.\n\nSitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen\nja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä,\nsalvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja\njuotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa\njokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten\nhän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:\n\n    Tuolta aina armot käyvät,\n    tuolta taivahan navalta,\n    ylimmäisen portin päältä,\n    itse Luojan istuimelta.\n    Oi Ukko ylinen Luoja,\n    taivahallinen Jumala!\n    Anna voimat voitehesi\n    näille suoloille hyville:\n    tekemähän terveyttä,\n    rauhoa rakentamahan,\n    jottei tuska päällä tunnu,\n    kipu keskeä kivistä.\n\nLoitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet\npojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.\n\n\n\n\nKevättyöt\n\n\n    Sisältö: Kangasten laittaminen ja kutominen. Niisien teko. Kasken\n    merkitseminen. Jyrin päivä. Kasken karsiminen. Kalanpyydysten\n    laittaminen.\n\nJo kevättalvella alkoivat naiset kevätkankaita varustella. Rihmat\nhaudottiin tuhasta tehdyssä lipeässä ja käytiin huuhtomassa\njärven avannossa, jonka jälkeen ne pantiin riu'uille kuivamaan ja\nliinastumaan. Ensin ne kylmivät ja sitten leudolla ilmalla sulivat\njälleen. Sitten ne pantiin hangelle valkenemaan.\n\nKun rihmat olivat kyllin valjenneet, otettiin loimirihmat tupaan\nja ripsittiin. Sen jälkeen tuotiin tupaan kerinlaudat, joille\nloimivyyhdit asetettiin. Sitten iskettiin seinänaula tuvan pankkopuun\npäähän. Seinänaulaan pantiin kehä, jolle alettiin loimirihmaa kehiä.\nKun kaartojen luvusta saatiin tietää miten pitkä kangas oli tuleva,\nniin sitä mukaan kehitettiin loimia.\n\nKun loimet oli kehitty, ne vietiin riiheen. Tuoreesta koivuvitsasta\ntehtiin rakset, jotka sidottiin vartaaseen, joka mikkelipuulla\nnostettiin ylös ja asetettiin yksi pää ahdinlaudalle ja toinen pää\nahdinlaudan orrelle. Kehäin rihmapäät pujotettiin raksien läpi ja\nkiinnitettiin riihen takaseinässä olevaan alimmaiseen luontanaulaan.\nSiitä vietiin rihmat seinän toisessa päässä olevaan luontanaulaan,\njonka taitse rihmat kierrettiin ja vietiin rihman alkupään luona\nolevaan toiseen naulaan, ja sitten taas toisessa päässä olevaan\ntoiseen naulaan jne. sikäli, miten pitkä kangas oli. Rihmat juoksivat\nkehiltä raksien läpi sikäli kuin niitä vain juoksutettiin. Jos ei\nkangas yhtynyt koko seinän pituudelta, niin iskettiin naula siihen,\nmihin kangasloimet ulettuivat, ja naulan eteen iskettiin seinään\ntiuhta, jonka ylitse ja alitse vuoroin loimirihmat laitettiin.\nLoppupäästä alettiin luoda takaisin alkupäähän. Kangasta luodessa oli\nvisu vaari pidettävä, että se meni järjestyksessä, sille naulalle\njolle se menevä oli. Jos sattui vahingossa menemään väärälle\nnaulalle, niin tuli viippi ja se oli vaikea korjata. Siksi sanottiin\nolevan kaksi vaikeaa asiaa, nimittäin hutun juominen ja viipin\nkorjaaminen.\n\nRihmat kun kehiltä loppuivat, niin oli kangas luotu. Sitten\notettiin tiuhtapuikko pois ja laitettiin sijalle tiuhtarihma,\nja kangasloimet pantiin letille, joka vietiin tupaan. Siellä se\nkäärittiin rihmasyrjälle siten, että kankaan loppupohjukka tuli\nsyrjän ympärille, johon se levitettiin tasaisesti ja pantiin\nkaksi tiuhtapuikkoa, joista toinen pantiin pohjukkaan ja toinen\ntiuhtarihman sijalle, joka otettiin pois. Tiuhtapuikot, jotka olivat\npoikkipuolin kangasloimia, sidottiin molemmista päistä yhteen\nrihmalla. Sitten kiinnitettiin loimirihmain pohjukat sydänvarpasella\nrihmasyrjään ja loimilettiä purettiin siksi, että se ulottui\nvaatesyrjän sijalla olevan käärikesyrjän ympäri ja sieltä taas\nkäärikesyrjän alaitse penkille.\n\nSitten levitettiin rihmat tasaisesti kaikkein syrjien ympäri ja\nalettiin kääriä kangasta. Se nainen, joka tuli kangasta kutomaan,\nistausi kankaan taakse penkille, piti vanakasti (navakasti)\nloimirihmoja tiukalla ja purki lettiä sikäli kuin tarvittiin. Joku\nmies tahi riski nainen otti sitä varten tehdyn käärikekartun, jonka\npisti rihmasyrjän päässä olevain reikäin läpi ja alkoi kiertää syrjää\nympäriinsä. Täten kääriytyivät loimirihmat syrjän ympärille. Joku\nvanhempi nainen seisoi rihmasyrjän takana ja hoiti rihmoja, että ne\ntulivat tasaisesti syrjän ympäri. Sitten kun tiuhtapuikot, jotka oli\nvedetty käärikesyrjän luo, olivat kulkeneet rihmasyrjään kiinni,\npysäytettiin kiertäminen, oiottiin ja levitettiin rihmat uudelleen\nsekä vedettiin tiuhtapuikot taas alas käärikesyrjän luo ja alettiin\nkiertää rihmasyrjää ympäriinsä. Tällä tavoin pitkitettiin käärimistä\nsiksi, kunnes se saatiin käärityksi. Vihdoin kun letti oli loppunut,\nlevitettiin loimirihmat loppupohjukasta lopinpuun ympärille, jota\npitämään joku meni kankaan alle, jossa kulki sikäli kuin kangasta\nkierrettiin letin pitäjän luo. Rihmasyrjän hoitajalla oli kädessä\nkarttu, jolla hän välistä lyödä hakkasi syrjällä olevia rihmoja että\nne tiukemmin ja tasaisemmin kääriytyvät syrjän ympärille. Kun kangas\noli kääritty, niin laitettiin loimet pohjukoistaan käärikesyrjän\nympäri ja alettiin kitkuttaa, so. rihmasyrjän kartikasta nytkytettiin\nsyrjää edestakaisin, jotta loimet kävivät kiinteämmin syrjän ympäri.\n\nKangasta lykkimään käydessä nostettiin rihmasyrjä kangaskorvakkeiden\npäälle. Samoille korvakkeille tuotiin myöskin niidet hiulineen ja\nniisikeppineen. Sitten lyötiin loimirihmojen solmukkeet poikki ja\nniiden päät solmittiin niputtain yhteen. Lykkiessä tarvittiin kaksi\nnaista: toinen oli etu- ja toinen takapuolella niisiä. Takapuolella\nistuva nainen otti nipun kerrallaan käteensä, erotti nipusta ensin\nreunimmaisen loimirihman ja antoi sen häntä vastapäätä istuvalle\nnaiselle, joka pujotti rihman niisisilmukan lävitse, ja sitten\nseuraavan loimirihman samalla tavalla toisen niiden silmukasta,\nkolmannen rihman kolmannesta silmukasta, neljännen neljännestä\njne. Tiuhtapuikoilta katsottiin, jotta rihmat tulivat oikeassa\njärjestyksessä pujotetuiksi. Jos sattui menemään väärin, niin siitä\ntuli kankaaseen lapa, joka korjattiin joko tekemällä lisäniisi tahi\nuudestaan pujottamalla. Jos yksi rihma sattui menemään kahteen\nniiteen, niin siitä tuli vääräjäinen, ja jos ei sitä ajoissa huomattu\nkorjata, niin siitä kutoessa tuli toimitaittu.\n\nKun kangas oli niisiin lykitty, alkoi pirtaan lykkiminen. Vitsan\nvarvasta tehtiin koukku, joka vuoltiin latakaksi (latuskaiseksi).\nSiihen koukkuun sijoitti toinen nainen kaksi loimirihman päätä ja\ntyönsi ne ensimmäisestä pirran piin raosta, josta toinen nainen ne\notti vastaan; sitten toiset kaksi rihmaa toisesta raosta jne. siksi,\nkunnes koko kangas tuli lykityksi (pujotetuksi). Jos sattui hairaus\ntulemaan, niin se kutoessa saattoi piitämän.\n\nKankaan lykkimisen perästä solmittiin loimirihmain päät yhteen\nparittain ja rihmojen pohjukkaan pistettiin kepukka, joka molemmista\npäistä kiinnitettiin nauhalla vaatesyrjään. Rihmasyrjän reikään\npistettiin kuvepuun pää ja toinen pää pantiin vaatesyrjälle. Se esti\nrihmasyrjän pyörimisen, kun kangas kiinnitettiin kiinnityskartulla,\njonka pää pistettiin vaatesyrjän reikään ja kiinnityskarttuun pantiin\nreikulainen, jonka reikään pistettiin rautainen kangaspuikko.\n\nSitten tuotiin kangassukset, jotka kiinnitettiin peränuorasta penkin\nalla olevaan rautanaulaan, ja suksien päihin solmittiin niisinuorat.\nMyös kiinnitettiin pirrankaiteet miekkapuista pirtakeppiin, joka oli\nkangaskorvakkeilla. Pirranraiteet sijoitettiin kaiteiden koloon, ja\nniin saatiin kangas reilaan.\n\nKun kaikki oli saatu reilaan, alettiin sitten kutoa. Ensin pisteltiin\nloimien väliin muutamia oljenkorsia ja sitten jotain paksumpaa\nkuderihmaa. Tällainen kutous oli nimeltään tutkain, ja sitä kudottiin\npietimen verran. Sitten sijoitettiin tutkaimen päässä oleva kepukka\nvaatesyrjän loveen, laskettiin rihmasyrjältä kangasta, pantiin\npäällyspuikko rihmasyrjälle ja alettiin kutoa oikein.\n\nSitä naista, joka osasi hyvin kankaansa laittaa ja kutoa, pidettiin\nselvänä, jonka\n\n    kangas ei laske lapoja\n    päästä ei pirta piitämiä.\n\nRiski kutoja kutoi\n\n    palttinaa kuin paperia,\n    seinä ja päivä.\n\nLaiskan kankurin pirta ääntää \"huomen, huomen\", vaan vireän panee\n\"tänäpäin, tänäpäin\". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain\nsukkeluutta.\n\nNiin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi\npari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun\nvaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas\nvaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin\nkepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin,\nettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan\njalkoihin, kun hän suksia polki.\n\nVaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta\nluodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin\nyhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas\noli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi\nmennessään:\n\n    Niin kauan kangas on kankailla\n    kuin harakka seipään päässä.\n\nTähän vastasi joku piloillaan:\n\n    Niin kauan kangas on kankailla\n    kuin torakka seinänraossa.\n\nLapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä)\nkankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja\nlankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit\npantiin sukkulaan kutoessa.\n\nKun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat\npohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin\npohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa.\nKaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki\nja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin\ntutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista\nkangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin\nleikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin\npietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin\nja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli\nkylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten\nkuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa\nja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin.\nSarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin\ntiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja\nkuivattiin.\n\nJos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet\nniidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta.\nRomuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt,\njoiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää\nyhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin\nniisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin\nkeskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja\nharakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin\nniitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden\nvalmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan\nniisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin\npaasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan\nniidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta\nrihmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja\nsiis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät\nlautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta\ntulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta,\njohon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken,\nja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen\njälkeen se kesäkuussa hakattiin.\n\n-- Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea\nhakata? kysyi lautamies.\n\n-- Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on\npetäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten\nhelppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.\n\n-- Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas\non heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos\nsattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot\nsamalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi,\nturmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen\nhirren paksuiset.\n\n-- Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi\nsateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se\npalaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi.\nOnhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti\ntarvitse hirsiä vedellä.\n\n-- Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne\novat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä,\nsanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme\nmaahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä\nsaataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton\nvahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata\nmuuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.\n\n-- Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota\nei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne\nhakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.\n\n-- Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi\nlautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän\nmukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle\npuolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko\ntynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista\nhyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä\nrakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi\npoltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta\nkasvaakseen.\n\n-- Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon\nisäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille,\nniin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut\nhakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä\nmerkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.\n\nTähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä\nLakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin\nala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla\nrajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen\noli tyytyväinen osaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJyrin (Yrjön) päivän aamuna varhain, vielä muiden maatessa, meni\nNiemelän emäntä läävään, jossa otti muutamia karvoja jokaisen lehmän\nja lampaan kupeesta vasemmalta puolelta. Ne hän pani riepuun ja vei\nsaunaan. Sitten hän otti lehmien, lammasten ja hevosten kellot ja\nvei ne likoamaan kodan vesitiinuun. Sitten hän teki tulen rouhepadan\nalle ja meni tupaan, jossa havautti isännän. Isäntä meni talliin ja\notti jokaisen hevosen vasemmasta kyljestä muutamia karvoja, jotka\nvei emännälle. Sitten havautettiin paimenet, jotka vuoteellaan\npanivat jalkaansa -- tämän taian ansiosta eivät muka jalat tulleet\nkipeiksi kesällä -- ja sen perästä pukeutuivat. Vanhin paimenista\notti romuhuoneesta jo syksyllä varustetun, juurineen maasta otetun\npihlajaisen virven, väänsi sen oven suuruiseksi vempeleeksi ja\npani sen läävän ovelle sisäpuolelle. Siihen sitten emäntä ripusti\npunaisella langalla kaksi kananmunaa ja niiden välille karhun\nhampaan oven yläkamanan kohdalle. Sitten paimenet menivät metsään,\nsoittivat luikulla (torvella) ja löivät lepenää, jotta muka metsän\npedot karkkoaisivat karjamailta. Lepenälauta oli noin puolen metrin\npituinen kuusinen tahi haapainen lauta, jota kalkutettiin palikoilla.\n\nSillä aikaa kun lehmien rouhevesi varistui, otti isäntä huoneesta\nkerän tuohia, jotka saroitteli ja kääri käähkärölle (kiepille) ja\nvei rouhepataan hautumaan. Vähän aikaa haudottuaan hän vei tuohet\ntupaan ja teki niistä kellon kantimet kolmeen lehmän- ja yhteen\nlampaankelloon. Hevosenkellossa pidettiin nahkakannin.\n\nEnnen kuin kellojen kantimet valmistuivat, otti emäntä jauhoja\naitasta ja vei kotaan. Sitten pani hän jokaisen kellon puolilleen\nvettä ja sekoitti jauhoja sekaan sekä pani lehmistä otettuja karvoja\nlehmien, lampaista otettuja karvoja lammasten ja hevosten karvoja\nhevosen kelloon, sotki ne taikinaksi, leipoi pieniksi kaakkusiksi\nja paistoi tuvan uunin leualla hiilitarhan keskessä. Kaakkujen\njäähdyttyä emäntä antoi niistä osan lehmille ja lampaille. Isäntä\nantoi puolestaan kaakusta hevosille. Loput korjattiin talteen.\n\nNoin puolenpäivän rinnassa puhdistettiin lehmien kellot ja\nkiinnitettiin kantimet niihin sekä vietiin läävään. Siellä kiersi\nemäntä vanhimman lehmän kellolla jokaisen lehmän kolme kertaa ympäri\nmyötäpäivään ja lausui:\n\n    Kuules kellos,\n    seuraa karjaas.\n\nSitten hän sitoi kellon vanhimman lehmän kaulaan, jota tehdessään hän\nlausui:\n\n    Kellon kaulahan sivallan,\n    kuulun kellon lehmälleni.\n    Kuulu kello, kaiu kello,\n    kaiu karjamaan periltä\n    kaiu kotikartanohon!\n    Sä oot suurin lehmistäni,\n    vanhin vasikaisistani:\n    tuo sä karjani kotihin,\n    kalkutellen kartanolle,\n    saattele iltasavulle\n    vielä päivän paistaessa,\n    keski-illan kellertäissä.\n    Tuo jonossa Jumalan karja,\n    karja ehtoisan emännän.\n\nToisille lehmille kelloa kaulaan pannessa ei luettu kuin alkupuoli\ntästä luvusta. Jos milloin oli niin hyvä kesä Jyrkinä, että saattoi\njo touonalkajaiset pitää, niin laskettiin lehmät ulos toisia temppuja\ntehden ja ajettiin ne metsään. Mutta jos Jyrkinä oli vielä lunta,\nlaskettiin vain lehmät kartanolle, jossa emäntä kävi karjan ympäri\nkolme kertaa ja rukoili hiljaa itsekseen:\n\n    Kaitse kaunoinen Jumala,\n    varjele vakainen Luoja:\n    kaitse kaikista pahoista\n    ja varjele vahingon tieltä,\n    ettei karja katoaisi\n    eikä tuskihin tulisi\n    tänä suurena suvena,\n    Herran hellänä kesänä!\n    Kuin katsoit katoksen alla,\n    niin katso kanervikossa.\n    Kuin sä hoidit huonehessa,\n    niin sä hoida hongikossa,\n    hoida honkien seassa,\n    hallitse havujen luona,\n    ettei vammat vaivuttaisi\n    eikä sorkka sorahtaisi,\n    luvultansa pois tulisi,\n    laadultansa lankeaisi.\n    Saata karja kaunihiksi\n    ja edistä emännän vilja\n    hyvänsuovan mieltä myöten,\n    pahansuovan paitsi mieltä.\n    Anna rauha raavahille,\n    sorkkasäärille sovinto,\n    vasikoille mielivalta,\n    paras valta paimenille.\n    Hoida karja huonompainen,\n    huonompainen, pienimpäinen,\n    ettei tulis turmiolle\n    eikä hätään häilähtyisi!\n    Anna karjan korvet käydä\n    pitkin Jumalan pihoa.\n    Aja karjani kotihin,\n    iloiten ison pihoille\n    ennen päivän päättymistä,\n    auringon alasmenoa!\n\nJos vain lehmät suinkin voivat päästä lumelta, niin ne ajettiin\npellon päähän, jossa emäntä rukoili tässä kerrotun rukouksen, vaan\nmuuten, niin kuin jo sanoin, kotikartanolla. Missään tapauksessa\neivät lehmät Jyrkinä saaneet olla kauemmin ulkona kuin tunnin eli\npari.\n\nMuuten pidettiin Jyrin päivää jonkinlaisena pyhänä, syötiin parempaa\nruokaa eikä tehty mitään raskaampaa työtä.\n\nNiin pian kuin maa paljastui lumesta, mentiin kasken karsintaan.\nVanhin mies joukosta iski tulta, viskasi palavan taulan kaskeen ja\nlausui:\n\n    Paloi ennen paljon maita,\n    paljon maita, paljon soita\n    pahana palokesänä,\n    tulivuonna voimatonna:\n    paloi Pohjola poloinen,\n    paloi erä eteläinen,\n    paloi itä, paloi länsi,\n    paloi lounas sekä luode,\n    paloi kivet, paloi paaet,\n    paloi kaikki kalliotkin;\n    palakoon tämäkin kaski,\n    humahtakoon tääkin huhta,\n    ettei jäisi viertämistä\n    eikä kangen kiertämistä.\n\nMuutamat lukivat tämän loitsun kaskea polttamaan käydessään.\n\nKasken karsiminen kävi siten, että alettiin kasken reunasta karsia,\nensin tyvimmäiset ja siitä latvaan päin hakattiin kaikki oksat\ntarkoin poikki ja latva taitettiin viimeiseksi. Näin karsittiin\njokainen suurempi puu, ainoastaan pienemmät puut, jotka eivät\nseipäiksi käyneet, jätettiin karsimatta. Kotoa lähdettiin kasken\nkarsintaan murkinalta ja palattiin kun päivä oli alhaisissa\npuolipäiväisissä.\n\nKotoväki kun näki kasken karsijain tulevan, nokesi kätensä ken uunin\nhuohulassa, ken padan kyljessä ja varustausi kasken karsijoita\nnokeamaan, jotta muka kaski paremmin palaisi; sillä mitä nokisemmiksi\nkasken karsijain kasvot saatiin, sen paremmin palaa kaski. Myös\nnaapurin pojat, jotka tiesivät Niemelän tyttöjen olevan kasken\nkarsinnassa, varustausivat heitä nokeamaan.\n\nVanhemmat kasken karsijat, varsinkin miehet, tulivat rehdisti\nporstuaan ja antoivat mielisuosiolla itsensä noeta, vaan nuoremmat\nnaiset ja etenkin tytöt kemistelivät porstuaan tullessaan. Sen\nnähtyään pojat riensivät ulos tyttöjä nokeamaan. Tytöt karkuun\njuoksemaan, pojat paihattivat perässä. Vihdoin erkanivat tytöt\ntoisistaan luullen näin paremmin säilyvänsä. Mutta pian päättivät\npojat kuka ketäkin tyttöä ahdistaa. Kas siinä juostiin, naurettiin\nja iukettiin ympäri kartanoa, huoneiden solasta (välistä) toisten\nhuoneiden solaan, tanhualta pihalle, pihalta saunan luo ja taas\ntakaisin tanhualle. Tätä iloa kesti siksi, kunnes jokainen poika\nsai määräämänsä tytön noetuksi. Välistä tapahtui niin, että tyttö\njuostessaan pääsi luikahtamaan tupaan ja niin säilyi nokeamatta,\nsillä tuvassa ei ollut enää lupa noeta.\n\nKun jonkun kasvot saatiin noetuksi, niin siinä oli vasta naurua ja\nkikatusta. Äsken niin punakat posket muuttuivat äkkiä aivan mustiksi,\nniin ettei usein koko kasvoissa ollut muuta valkeaa kuin hampaat ja\nsilmävalkolaiset. Muutamia taas saatiin vähemmin noeta. Kun näin\nnoettu tuli tupaan, niin kas siinä oli tupaväellä naurua ja riemua.\n\n\"Myö, myö\", sanoivat lapsetkin ja osoittelivat noettuin mustia\nkasvoja tarkoittaen sillä, että noettu oli musta kuin mörkö.\n\nSitten kun kasken karsijat olivat peseytyneet ja vaatteensa\nmuuttaneet, he söivät päivällisensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt olisi nuotta tuotava riiheen, ja korjattava. Meidän pitäisi\nlaittaa uusi siklaverkko, sanoi Mauno-setä eräänä päivänä.\n\n-- Valjastakoot pojat hevosen, käy sinä toisissa taloissa ottamassa\nmiehiä kerallesi ja tuokaa vain nuotta lavasta riiheen ja korjatkaa,\nmitä on korjaamista, käski isäntä, ja käsky toimitettiinkin pian.\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat kaikki nuotanosakkaat nuottaa\nkorjaamaan. Mauno-setä laittoi uuden nuottaköyden ja sorasimen\nsekä siklaverkon ja paulat. Mäkelän ukko loi uuden peukalusverkon.\nLahtelan isäntä laittoi uuden särvysverkon, ja Perätalon olkarinta\nlaitettiin kuntoon. Mattilan isäntä paikkasi rintaverkkonsa ja\nyläparvan. Uuden alaparvan toi Tinnon Martti ja uuden peräverkon\nlaittoi Tinnon Lauri sekä korjasi tuurikan.\n\n-- Olisi oikeastaan laitettava uusi lokka, vaan ei taida kellään olla\ntuohia ja männyn juuria, sanoi seppä.\n\n-- Onhan tavaraa, sanoi Mauno-setä ja meni hakemaan.\n\nHänen mentyään sanoi seppä:\n\n-- Pitävällä on pitkät kynnet, säästävällä sääret väärät, niin kuin\nMauno-sedälläkin. Kas se mies varustaa kaikki tarpeet ajallansa.\n\nMauno-setä teki lautasen suurukaisen lokan tuohilevyistä, nitoi sen\npuunjuurilla kiinni ja pani paikoilleen yläpaulan yläparvaan.\n\n-- Kun tässä on tuohia, niin tehdään uudet merkkilavukset, kun\nentiset näyttävät olevan jo huonoiksi käyneet, ehdotteli seppä ja\nniin laitettiin uusi tasausmerkki, keskimmäinen ja tarpiaislavus\n(tarpiainen).\n\nKun kuppi, jota kesäaikana nuottaa vetäessä pidettiin sorosimessa,\noli pilalle kulunut, tehtiin sekin uusi. Myös kivekset alapaulassa\nja lavukset yläpaulassa korjattiin ja uusittiin. Kokanhäntiäinen,\njoka niinikään oli kulunut, laitettiin uusi. Nuottasalko, uitinhanko,\nnostokoukku ja veturikokka sekä tarppasauva tarkastettiin ja\nkorjattiin, missä oli korjaamista.\n\nKun nuotta oli reilassa, niin se vietiin jäälle, potkittiin sisään\nja vedettiin ylös seuraavana päivänä. Jään heikkouden tähden ei\nennätetty monta apajaa vetää, vaan nuotta täytyi korjata lavaan.\nSitten kalamiehet tarkastivat nuottavenheet. Kokka (etukeula)\ntäpättiin tappuroilla ja tohkoon (takaperään) laitettiin uusi\nrautainen hanka, jota myöten köyttä kuljetettiin nuottaa potkiessa\nja vetäessä köysirattaalta järveen ja päinvastoin. Rataskorvat ja\ntullinkorvat korjattiin kuntoon, samaten airot, mela ja äyskäri\n(viskain).\n\nJäiden sulaessa tekivät ukko-Lauri ja Mauno-setä uusia\nmerranrynkiä. Hienoista näreistä painettiin merranluokki ja\nperävanteet, jotka rynkävarpasilla yhdistettiin sillä tavoin, että\nluokkivanteisiin nidottiin puohtimista hienoilla männynjuurilla\nneljä leuanalusvarpasta, kaksi kuvevarpasta kummallekin puolelle,\nselkävarpanen yläpuolelle. Ne samat varpaset sidottiin perävanteeseen\nkiinni tuohilla ja varpasten päät sidottiin myös tuohilla yhteen\nhuippuun. Luokki- ja perävanteen välille sidottiin myös muutamia\ntuohia poikinpuolin, sekä kahden keskimmäisen leuanalusvanteen\nvälille ladottiin tuohista tallus eli kivitalla. Sitten vedettiin\nmerranpäällys ryngän päälle; päällykseen kiinnitettiin nielu, jonka\nsiimarihmat vedettiin kiinteästi perään (huippuun). Kalain eli nielus\nlaitettiin vasemmalle puolelle leuan alle. Kalaimeen pistettiin\nmuutama hieno havunoksa, joka silloin otettiin pois, kun kaloja\nmerrasta päästettiin. Kun selkänuora saatiin paikoilleen, niin oli\nmerta valmis.\n\nKun merrat oli saatu valmiiksi, kudottiin potkuihin (käsiverkkoihin)\nsantelosilmät ja paulat kaksinkertaisesta rihmasta. Yläpaulaan\nkiinnitettiin tuohiset pullot ja alapaulaan kivekset. Myös laitettiin\nyläpaulan päähän kupasnuora ja kupas (puikkeri), ja sitten painettiin\nverkko mustaksi rautalepän kuorilla, noella, raudanhiellä ja\nruosteella, jotka kaikki keitettiin suuressa padassa ja siilattiin;\nsitten vasta pantiin verkot pataan mustenemaan. Kun verkot mustuivat\nkylliksi, ne kuivattiin. Verkoilla pyydettiin kesällä kaloja.\n\nKun vielä mainitsen, että talvella vedetyt aitarikkopuut hakattiin\nhaloiksi ja pinottiin kesällä poltettavaksi, niin olen kertonut\ntalvitoimet loppuun.\n\n\n\n"]