[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFII6D2oc5FKegOwnloctr3dZzQaIqRr7xkYYf6OHDI0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1672,"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet","Häyhä, Johannes",1839,1913,"1672-hayha-johannes-kuvaelmia-ita-suomalaisten-vanhoista-tavoista-5-kesaaskareet","1672__Häyhä_Johannes__Kuvaelmia_itä-suomalaisten_vanhoista_tavoista_5_Kesäaskareet",null,"tietokirja",[],[],"fi",1897,26022,172046,false,56115,[22,23,24],"Finns -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Karelia (Russia) -- Social life and customs","Seasons -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore",[26,27,28,29,30],"Archaeology & Anthropology","Environmental Issues","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - Other","Religion/Spirituality","\"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet\" by Johannes Häyhä is a cultural and historical account written in the late 19th century. This work delves into the traditional summer activities and rituals associated with farming and rural life in East Finland, shedding light on the customs and practices that defined the community's seasonal cycles. It serves as a valuable document reflecting the agricultural lifestyle and spiritual beliefs of the region.  The opening of this work introduces the reader to the customs surrounding the onset of the summer farming season, particularly focusing on \"Touonalkajaiset\", a festival marking the beginning of agricultural activities. We witness the preparations of the villagers, including discussions about the optimal timing for starting their farming practices, rituals performed to ensure the health of livestock, and various prayers and blessings dedicated to their crops and animals. The narrative is rich in detail regarding communal gatherings, the significance of lunar cycles, and the symbolic actions taken to invoke a bountiful harvest. Through these rituals, Häyhä paints a vivid picture of the interconnection between the people, their environment, and the spiritual beliefs that guide their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Teos kuvaa itäsuomalaisia kansantapoja ja kesäisiä askareita 1800-luvulla. Se sisältää yksityiskohtaisia selostuksia maataloustöistä, juhlapäivien vietosta ja paimenelämästä sekä niihin liittyvistä loitsuista ja uskomuksista.","Johannes Häyhän 'Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5:\nKesäaskareet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1672. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 5: KESÄASKAREET\n\nKirj.\n\nJohannes Häyhä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTouonalkajaiset\nKeväthommat\nJuhannuksen vietto\nArkiset askareet\nKokouspyhä\nHeinäaika\nTalkoot\nPaimenelämä\nKarhunjahti\nSyksytoimia\n\n\n\n\nTouonalkajaiset\n\n\n    Sisältö: Touonalkajaisten määräys. Paimenten taianteko. Karhun\n    luvut. Juhlamurkina. Kauran kylvö. Kylväjän luvut. Lehmäin\n    uloslaskeminen. Karjan luvut. Rukous karjan puolesta. Lammasten\n    uloslaskeminen ja loitsiminen. Rukous karjan varjeluksesta.\n    Karjan kulku ja loitsut maidon annin puolesta. Loitsu karjan\n    kaitsemisesta. Loitsu paimentamisesta. Ensimmäinen päivä\n    paimenessa. Paimenten ja kyntäjäin kasteleminen.\n\nEräänä sunnuntaina keväällä, kun maat olivat jo sulat, kokoontuivat\nNiemelän kylän isännät lautamiehen taloon tuumimaan, milloin\ntouonteko oli aloitettava. Muutamat tahtoivat sen jo aloittaa tällä\nviikolla, mutta lautamies sanoi:\n\n-- Ei, hyvät naapurit, nyt sovi alkaa touontekoa kuun pohjalla.\nLauantaina kun syntyy uusi kuu, niin sopii ensi viikolla pitää\ntouonalkajaiset minä päivänä tahansa. Ja muuten ei näy tänä vuonna\nolevan kiirutta kyntämisellä; sillä vanhasta Pietarista vanhaan\nJyrkiin on vasta nousevalla viikolla ensimmäinen määräpäivä, niin\nkuin vanha runo siitä sanoo:\n\n    Kyntömiehen kylvöajat\n    ovat tiedossa totiset:\n    kymmenes on kydön kylvö,\n    yhdeksäs on kasken kylvö,\n    kahdeksas on pellon pano,\n    seitsemäs on pavun teko.\n    kuudes viikko, kuituviikko,\n    viides viikko, ohraviikko,\n    neljäs on tattarin teko,\n    kolmas kaalin, lantun aika:\n    toinen viikko touon päätös,\n    kun nauris on napattu maahan.\n\nVähän aikaa neuvoteltua päätettiin touonalkajaiset pitää ensi\nviikolla maanantaina ja vuoro oli tänä vuonna syödä juhlamurkina\nlautamiehen talossa.\n\nSeuraavana sunnuntai-iltana varustivat paimenet vuoteensa viereen\nvirsunsa ja hattaransa. Touonalkajaisaamuna herättivät emännät jo\nauringon nousuaikana paimenet, jotka vuoteella kenkivät, so. käärivät\nhattarat jalkainsa ympärille ja panivat uudet virsut jalkaansa.\nNäin tehtiin siitä syystä että muka jalat pysyisivät terveenä koko\nkesäajan.\n\nVaatteet yllensä saatuaan menivät paimenet lehmäläävään (navettaan)\nja ottivat kellon vanhimman lehmän kaulasta. Sitten he nyhtivät\njokaisen lehmän vasemmasta kupeesta kolme karvaa, jotka he panivat\nkelloon. Kodan tiinusta pantiin vettä kello puolilleen ja jauhoja\nhämmennettiin sekaan niin paljon, että seos tuli sakeaksi. Sitten\notettiin taikina kellosta ja pöpellettiin saunan penkillä kaakuksi.\nSillä aikaa kun toiset paimenet puhdistivat lehmänkelloa ja veivät\nsen takaisin lehmän kaulaan, toi vanhin paimen leivotun kaakun\ntupaan, nousi uunille, jossa hän kiersi kaakun kolme kertaa ympäri\nuunin patsaan ja lausui joka kerran:\n\n-- Noin seuratkaa lehmät toisianne koko tämä kesä, niin kuin tämä\ntahdas seuraa tätä uunin patsasta.\n\nSitten hän litisti taikinan kakkaraksi ja paistoi sen tuvan\nlämmitessä uunin leukakivellä, vei sen porstuaan jauhinkivelle\njäähtymään ja sen jälkeen läävään. Kakkarasta hän antoi vanhimmasta\nalkain kullekin lehmälle pienen palan ja kierrettyään ensin palasen\nlehmän pään ympäri myötäpäivään sanoi palaa antaessaan:\n\n-- Pysy sunnuntaina Pietolassa Rasimäellä, maanantaina Kuotmäessä\nLyöhdyn aholla jne., nimittäin jokaiselle lehmälle erikseen sen\nkarjamaan ja paikan karjamaalla, missä minäkin viikonpäivänä oli\nvuoro käydä.\n\nLammaspaimenet tekivät lampaankellossa taikinan samoin tempuin ja\nantoivat sen lampaille. Nämä temput piti tehtämän ennen perheen\nylösnousua, ani varhain.\n\nEmäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti\npaimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun\nhampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa\nkarhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi:\n\n    Metsän kultainen kuningas,\n    salon herra, maan isäntä!\n    anna rauha raavahille,\n    sorkkasäärille sovinto\n    tänä suurena suvena,\n    Luojan lämminnä kesänä.\n    Korjaele koiriasi,\n    raivaele rakkiasi\n    jottei piiloa pitäisi\n    eikä tuottaisi tuhoa.\n    Kotihisi koirat kutsu,\n    viekottele villahännät:\n    sudet laita suitset suuhun,\n    karhut rautakahlehisin.\n    Teettäös tinainen neula,\n    naula vaskinen valata,\n    jonka päästät päälakehen,\n    läpi luisten leukaluitten.\n    Jos ei tuotana totelle:\n    suden suuhun lukko laita,\n    haitta karhun hampahisen\n    takalukko leukaluihin.\n\n    Kun ei tuosta kyllin liene:\n    kätke koirasi kolohon,\n    karvaturvat kalliohon,\n    ettei koskis konnanpoika,\n    metsän rakki raateleisi;\n    tahi saata näiltä mailta,\n    kauas karjan käytäviltä\n    ylitse salon yheksän,\n    salon puolikymmenettä\n    maille tuntemattomille,\n    nimen tietämättömille,\n    johon ei kuulu karjan kellot\n    eikä paimenten pakinat.\n\n    Oi Ukko ylinen Luoja,\n    taatto taivon valtiainen,\n    jok olet onnella olija,\n    heleällä hemmoaja!\n    Tehkös kesät kaunihiksi\n    lehtovieret leppehiksi,\n    ahovieret armahiksi!\n    Laita metsät mieleviksi,\n    sinikorpi siivosaksi!\n    Vieritä vihanta pilvi\n    karjalleni katteheksi,\n    ettei surma suin pitäisi,\n    kaihi viljalta vitoisi.\n    Rakentele rauta-aita,\n    teräs seivoin seisattele\n    ympäri minun eloni,\n    kahden puolen karjaseni:\n    maasta asti aita pannos,\n    maasta asti taivosehen,\n    ettei karhu kavahtaisi\n    eikä susi yli käisi.\n    Vähänpä minulla oisi\n    surman suin pieltäviä,\n    aholle ajettavia,\n    päälle pälven pantavia.\n\nPerheen noustua menivät naiset läävään eläimiä ruokkimaan ja\nkyntömiehet laittoivat auransa ynnä muut kapineensa reilaan.\nLäävästä tultua naiset joko ompelivat tahi muuta korjailivat.\nUkkomiehet korjailivat kalanpyydyksiä ja muita kapineita reilaan.\nNäissä toimissa kului päivä murkinoihin. Kun murkinan aika lähestyi,\notti isäntä aitan siemensalvosta ne kolme rukiista leipää, jotka\nolivat koko joulupyhät olleet tuvan pöydällä, ja toi ne emännälle,\njoka lämpimällä vedellä pesi leivistä lian ja mahdollisesti\njoulukyntteleistä tarttuneen talin. Sitten emäntä leikkasi leivät,\njoita hän toisten naisten kanssa piippusi suupalan suuruisiksi\nmöllyiksi (paloiksi) sitä varten varustettuihin vateihin. Emäntä\nkeitti suurella padalla vastalypsettyä maitoa, jonka hän sitten\nkapustalla mätti möllyjen päälle vateihin.\n\nMurkinan aikana kokoontuivat kylän isännät ja emännät lautamiehen\ntaloon. Kun ruoka oli kannettu pöytään, käskettiin vieraat syömään.\nEmännät istahtivat pöydän yläpäähän ja isännät sarvenille; talon\nmiehet istuivat pöydän alapäässä. Talon isäntä luki juhlallisella\näänellä ruokaluvut ja Perätalon seppä toisten kanssa veisasi:\n\n    Ann maan tääll kasvons kantaa,\n    vakons myös lioita;\n    meill tarpeet tahtoisit antaa,\n    maan, meren siunata.\n    Ann askelees tiukkuu rasvast,\n    meit ruoki sanallas,\n    suo maistam sit ain makiast,\n    niin sielu on autuas.\n\n                     (Vvk. 318:6)\n\nSitten isäntä jakeli juhlallisesti ruokaryyppyjä, ensin naisille ja\nsen jälkeen miehille. Syödessä puheltiin sekä hyvistä että huonoista\nvuosista. Kun kaikki olivat ravitut, pani jokainen kätensä ristiin ja\nLahtelan isäntä luki:\n\n    Muistakaam sitä aina,\n    kuin ruokaa nautitsem\n    ett Herra eineen lainaa,\n    ja kaikk kuin tarvitsem,\n    sull Jesu, kiitos olkoon,\n    ja kunnia kaikilt tulkoon,\n    kuin runsaast ruokit meit.\n\n                    (Vvk. 345:2)\n\nRuokasiunauksen perästä veisasi Mäkelän isäntä toisten kanssa:\n\n    Vuos hyvyydelläs kaunist kanss,\n    niin kyntö, kylvö kasta maass,\n    ja laiho kauniist kasvata,\n    meit armiaast jällens iloita.\n\n                     (Vvk. 316:11)\n\nPöydästä noustua kiittivät kaikki vieraat talon emäntää ja isäntää,\nja toivottaen toisilleen runsasta vuodentuloa erkani kukin kotiinsa.\n\nTouontekoa alkamaan läksivät kotoa kyntäjät ensiksi. Isäntä mittasi\nkauroja kapalla aitan salvosta säkkeihin, jotka nostettiin hevosten\nselkään. Sitten isäntä istausi siemensäkin päälle hevosen selkään\nja läksi ajamaan eellimmäisenä. Toiset kyntäjät tekivät samaten ja\nottivat atran olkapäillensä hevosten selkään. Kartanolta lähteissä\nkohottivat miehet lakkiansa ja sanoivat:\n\n    Lähde Jumala avuksi!\n\nMetsähalmeelle päästyä laskettiin atrat ja siemensäkit hevosten\nselästä halmeen veräjälle ja valjastettiin hevoset atrain eteen.\nToiset miehet istahtivat tupakoimaan sillä aikaa, kun isäntä meni\nkylvämään. Isäntä pani siemensäkistä kauroja kylvösäkkiin, otti säkin\nolallensa, nosti hattunsa seipään nenään ja ripsi ensin siemeniä\nitäänpäin, sitten etelään, länteen ja vihdoin pohjoiseen sanoen\nviskatessaan:\n\n    Itätuuli kesän tuopi,\n    kesä siemenen sirottaa,\n    etelä elohon saattaa,\n    kaiken kasvun kasvattaapi.\n    Länsi lämpimän lähettää,\n    lämpimä terän tekeepi,\n    pohjoinen pahurin poika!\n    pysy kylmässä kylässä\n    kekriin asti keikkumatta.\n\nSitten isäntä alkoi kylvää ja nuorin kyntäjä sai käydä hänen\nrinnallansa ja pistellä sikkeloa. Kylväissään lausui isäntä:\n\n    Minä kylvän kyyhättelen\n    Luojan sormien lomitse,\n    käden kautta kaikkivallan\n    tälle maalle kasvavalle,\n    aholle ylenevälle.\n\n    Akka mantereen alainen,\n    manun eukko, maan emäntä!\n    Pane nyt turve tunkemahan,\n    maa väkevä vääntämähän;\n    eip on maa väkeä puutu,\n    eikä nurmi einehiä\n    sinä ilmoisna ikänä,\n    kuuna kullan valkeana,\n    kun lie armon antajista\n    lupa eineitten emistä.\n\n    Nouse maa makoamasta,\n    Luojan nurmi nukkumasta!\n    Pane korret korttumahan\n    sekä varret varttumahan:\n    tuhansin neniä nosta,\n    saoin haaroja hajota\n    kynnöstäni, kylvöstäni,\n    varsin vaivani näöstä!\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    tahi taatto taivahinen,\n    vallan pilvissä pitäjä,\n    hattarojen hallitsija!\n    Pidä pilvissä käräjät,\n    sätehissä neuvot selvät:\n    laadipa utuinen ilma,\n    sumuilma suunnittele;\n    idätä idästä pilvi,\n    länkä lännestä lähetä,\n    nosta lonka luotehesta,\n    etelästä ennättele:\n    vihmo vettä taivosesta,\n    mettä pilvistä pirota\n    teoksille tehtäville,\n    panoksille pantaville,\n    orahille nouseville,\n    touoille tohiseville!\n\nKun isäntä oli halmeen yli päässyt ja kylväen tullut takaisin, niin\nalkoivat kyntäjät ajaa peräkkäin: ensimmäinen aidan vierusta myöten,\ntoinen sen perästä, sitten kolmas jne. Kun kolme kertaa oli ympäri\nkäyty ja tultu samaan paikkaan, josta lähdettiin, niin istahdettiin\ntupakoimaan ja viinaa maistelemaan. Sitten jatkettiin työtä\nkeski-iltoihin asti, jolloin mentiin kotiin.\n\nKyntäjäin lähdettyä kotoa otti emäntä tuuran, taltan ja kirveen,\njotka hän kätki läävän kynnyksen viereen lantaan. Sitten hän otti\nviikatteen, sirpin ja kassaran, sitoi ne yhteen ja ripusti läävän\noven kamanaan.\n\nKun paimenet ja emännät olivat pukeutuneet, vei emäntä rahin,\nasetti sen läävän kynnykselle sillä tavoin että rahin jalat tulivat\nläävän sisä- ja toiset ulkopuolelle pihtipuolista vasten. Sitten\nemäntä nousi rahille seisomaan, asetti selkänsä pihtipieltä vasten\nja nosti toisen jalkansa niin liki yläkamanaa että siitä alaitse\nlehmät mahtuivat. Emännän käly päästi lehmät kytkyestä yhden toisensa\nperästi ja loitsi:\n\n    Kun Luoja kesän tekevi,\n    Jumalan suven sukeepi,\n    suot sulavi, maat sulavi,\n    lätäkötkin lämpeävi\n    keskellä kesäsydäntä\n    Jumalan suvea suurta;\n    niin mä lehmäni lähetän,\n    laitan karjan laitumelle,\n    työnnän lehmäni leholle,\n    maidon antajat aholle,\n    hatasarvet haavikolle,\n    kourusarvet koivikolle,\n    vasikkani varvikolle,\n    kaiken karjani kedolle,\n    havulinnan liepehille,\n    kultaisille kunnahille,\n    ahomaille aukehille,\n    leheville lehtomaille,\n    korkehille koivikoille,\n    mataloille haavikoille,\n    kosteoille korpimaille,\n    hopeaisille saloille!\n    Työnnän kuuta ottamahan,\n    talia tavoittamahan\n    ahomailta aukehilta,\n    levehiltä lehtomailta,\n    kumeoilta kuusikoilta,\n    haleoilta haavikoilta,\n    kultaisilta kunnahilta,\n    koreoilta koivikoilta,\n    hopeaisilta saloilta.\n\nSikäli kuin lehmät pääsivät kytkyestä, ne tulivat ulos läävästä\nemännän jalan alaitse. -- Vuonna 1878 tapahtui Hynnilässä, että eräs\nnuori lehmä sattui leiskahtamaan mennessään emännän jalkain alaitse,\nja emäntä putosi lehmän selkään. Lehmä toi emännän kartanolle ja\npudotti hänet vesilätäkköön. -- Heti ensimmäisen lehmän tultua emäntä\nalkoi rukoilla:\n\n    Itse ilmoinen Jumala,\n    taatto taivahan takainen!\n    kun mä läävästä lähetän,\n    työnnän lehmäni lehoille,\n    ajan karjan kankahalle,\n    saatan suurehen salohon\n    näiltä pieniltä pihoilta,\n    kapehilta kartanoilta\n    Jumalan pihoa myöten,\n    kaikkivallan maata myöten\n    Luojan laveille pihoille,\n    kaikkivallan kartanoille,\n    läävihin lävettömihin,\n    ilman ikkunattomihin:\n    kaitse karja kaunihisti,\n    varjele vahingon tieltä\n    tänä suurena suvena,\n    Herran hellänä kesänä,\n    ettei tuskihin tulisi,\n    häpeäihin hämmentyisi!\n    Kun katsoit katollisessa,\n    varoit alla varjolaudan,\n    niin katso katottomassa,\n    varo varjomattomassa!\n    Syöttele metisin syömin,\n    mesiheinin herkuttele,\n    jotta karja kaunistuisi,\n    eistyisi emännän vilja\n    hyvänsuovan mieltä myöten\n    pahansuovan paitsi mieltä!\n\nKun lehmät oli laskettu, lammaspaimen otti virpovitsat läävän laesta\nja ajoi lampaat Mari-tädin jalkain välitse, joka seisoi läävän\nkynnyksellä hajasäärin. Lammasten ohi kulkeissa loitsi Mari-täti:\n\n    Lasken laumani kedolle,\n    karitsani kunnahalle,\n    emälampaat lakealle,\n    vuonat aukeelle aholle\n    Suomehen sukeutumahan,\n    Karjalahan kasvamahan,\n    Viron maalle villomahan,\n    kotihin keritsemähän.\n    Ota villoa välillä,\n    raksi rasvaa hampahilla\n    tuorehista turpehista,\n    metisestä mättähästä,\n    heleästä heinänpäastä,\n    kultaisen kulon nenästä!\n\nKun kaikki karja oli kartanolla ja paimenet sekä naiset olivat karjan\nympärillä, emäntä kävi ympäri karjan kolme kertaa myötäpäivään ja\nrukoili:\n\n    Varjele vakainen Luoja,\n    kaitse kaunoinen Jumala!\n    Kaitse karjani pahoista,\n    varjele vahingon tieltä,\n    noista soista soiluvista,\n    lähtehistä läikkyvistä,\n    heiluvista hettehistä,\n    pyörehistä pyörtehistä,\n    ettei sorkka sorkahtaisi,\n    hettehesen herkähtäisi\n    ylitse Jumalan tunnin,\n    päitse aivon autuahan!\n\n    Tuo'os torvi tuonnempata\n    tuolta taivahan navalta,\n    mesitorvi taivosesta,\n    simatorvi maaemästä!\n    Puhu tuohon torvehesi,\n    kumahuta kuuluhuksi:\n    puhu kummat kukkahaksi,\n    kangasvieret kaunihiksi,\n    ahovieret armahaksi,\n    lehtovieret leppeäksi\n    suovieret sulaksi meeksi\n    hetevieret vierteheksi!\n    Siitä syötä karjoani,\n    raavahiani ravitse.\n    Syöttele simaisin syömin,\n    juottele metisin juomin,\n    syötä kultaista kuloa,\n    hopeaista heinänpäätä\n    heraisista hettehistä,\n    läikkyvistä lähtehistä,\n    koskilta kohisevilta,\n    jokiloilta juoksevilta,\n    kultaisilta kunnahilta,\n    hopeaisilta ahoilta.\n\n    Kaivo kultainen kuvoa\n    kahden puolen karjamaata,\n    josta karja vettä joisi,\n    simoa sirottelisi\n    utarihin uhkuvihin,\n    nännihin pakottavihin.\n    Saattele salosta karja,\n    aukeoilta ahomailta\n    heraisille hettehille,\n    läikkyville lähtehille,\n    koskille kohiseville,\n    Jokiloille juokseville,\n    joist ei juomat juoden puutu,\n    vedet vetäen vähene!\n\nSen tehtyänsä emäntä meni paimenten kanssa tupaseen, josta paimenet\nottivat evässäkit ja emäntä otti loitsitun suolapussin ja pani sen\nhelmaansa. Sitten emäntä alkoi astua solasia (kujasia) myöten metsään\npäin. Lehmäpaimenet ajoivat karjan emännän perästä ja kävelivät itse\nkarjansa jäljestä. Mari-täti käveli lehmäpaimenten keralla lammasten\nedellä helma käppyrässä ja luki kateen sanat. Lammaspaimenet\nkävelivät lammasten perästä, ja heitä seurasivat talon koirat.\n\nKulkiessaan kujasia ripisteli emäntä väliin suolahiukkoja tielle ja\nloitsi:\n\n    Suvetar valio vaimo,\n    Etelätär luonnon eukko!\n    Auo maat alaisin puolin,\n    puhko pellon penkereitä,\n    juoksuta joki metinen,\n    simavirta vierettele\n    utarihin uhkuvihin,\n    vetimihin veettävihin:\n    saisi suonet soutamahan,\n    maitojoet juoksemahan,\n    joka aika antamahan,\n    joka vuoro vuotamahan,\n    juosta jokena kotihin,\n    tulla tuoreena tuville\n    vihansuovan sormen päitse,\n    hyvänsuovan suun etehen.\n\n    Paljo on niitä pahoja\n    ku maidon manalle vievät,\n    katehesen karjan annin;\n    vähän on niitä hyviä,\n    ku maidon manalta saavat,\n    piimänsä kylän pidolta,\n    tuorehensa toisialta.\n\n    Ei minun emoni ennen\n    kysynyt kylästä mieltä,\n    tointa toisesta talosta;\n    sai se maitonsa manalta\n    piimänsä pitelijältä\n    tuorehensa toisialta:\n    samaten minäkin saanen\n    maidon mieron malkkiloilta,\n    katehien kainalosta.\n    Ei maito manalle jouda,\n    lehmän vilja vierahalle\n    eikä puihin puuttumahan,\n    metsihin menehtymähän:\n    maito koissa tarvitahan,\n    ajan kaiken kaivatahan,\n    koissa vuottavi emäntä\n    katajainen rainta käessä.\n\n    Nousepas nyt viljan eukko,\n    viljan haltia havaja\n    ennen noidan nousemista,\n    katehen kavahtamista!\n    Nouse voisen vuoren päälle,\n    maitosen mäen nenälle!\n    Muuta kaikki ruohot voiksi,\n    maidoksi makeat ruuat!\n    Kovennuta maidon kuori,\n    sakennuta piimän pinta:\n    maito rasvaksi rapaise,\n    rasva voiksi ruskeaksi,\n    pieksä pieninkin pisara\n    voi hyväksi hyytymähän,\n    ettei tarvitsis emännän\n    kauan voita valmistella,\n    kinaella kirnun kanssa,\n    piestä piimää päiväkaudet.\n\nKujasten suuhun päästyä pysäytettiin karja ja paimenet kävivät karjan\nympärille. Emäntä kävi kolme kertaa ympäri karjan myötäpäivää,\nripisteli loitsusuoloja karjan päälle ja loitsi:\n\n    Nyyrikki Tapion poika,\n    siniviitta viidan poika!\n    Tyvin pistä pitkät kuuset,\n    latvoin lakkapäät petäjät\n    sillaksi likasijoille,\n    paikoiksi pahoille maille,\n    suosulihin, maasulihin,\n    lätäkköihin läikkyvihin!\n    Anna käydä käyräsarven,\n    haarasorkan sorkutella,\n    saapua joka savulle,\n    joutua joka kylylle\n    viatonna, vilpitönnä,\n    virhitönnä, vammatonna,\n    ilman suohon sortumatta,\n    likahan litistymättä.\n\n    Suvetar valio vaimo,\n    Etelätär luonnon eukko!\n    Käy nyt syötä syötikkini\n    sekä juota juotikkini\n    helehistä heinänpäistä,\n    kaunihista kastikoista,\n    mairehista maaemistä,\n    metisistä mättähistä,\n    nurmelta mesinukalta,\n    maalta marjavartiselta,\n    kanervan kukattarilta,\n    heinän helpehetteriltä.\n    Heitä hienot helmuksesi,\n    esiliinasi levitä\n    karjalleni katteheksi,\n    pienilleni peitteheksi,\n    vihoin tuulen tuulematta,\n    vihoin saamatta satehen.\n\n    Nouse neitonen norosta,\n    hienohelma hettehestä!\n    Ota vettä lähtehestä,\n    jolla kastat karjoani,\n    jotta karja kaunistuisi,\n    edistyis emännän vilja,\n    ennen käymistä emännän,\n    katsomista karjapiian.\n\nKedolle päästyä nähtiin siellä jo olevan Mäkitalon emännän karjoineen\nja paimenineen. Emäntä kävi karjansa ympäri. Niemelän emäntä käski\npysäyttää karjansa ja sen jälkeen hän kävi karjan ympäri kolme kertaa\nja loitsi:\n\n    Jos lie kurjat paimeneni,\n    ylen kainut karjapiiat:\n    pajun panen paimeneksi,\n    lepän lehmäin katsojaksi,\n    pihlajan pitelijäksi,\n    tuomen tuojaksi kotihin,\n    emännäisen etsimättä,\n    muun pereheen murehtimatta.\n\n    Kun ei paju paimentane,\n    pihlaja hyvin pitäne,\n    leppä lehmiä ajane,\n    tuomi ei kotihin tuone,\n    niin panen parempiani,\n    työnnän luonnon tyttäriä,\n    minun viljan viitsijäksi,\n    katsojaksi karjan kaiken.\n\n    Mielikki metsän emäntä,\n    Suvetar valio vaimo,\n    Etelätär luonnon eukko,\n    Hongatar hyvä emäntä,\n    Katajatar kaunis vaimo,\n    Tuometar tytär Tapion,\n    Pihlajatar pieni piika\n    metsän tyttö tylleröinen!\n    katsokaatte karjoani,\n    viitsikäätte viljoani\n    kesä kaikki kaunihisti,\n    lehenaika leppeästi,\n    lehen puussa liehuessa,\n    ruohon maassa roikatessa.\n\n    Tellervo Tapion neiti,\n    utupaita, hienohelma!\n    Kaitse karja kaunihisti,\n    viitsi vilja virkeästi,\n    kaitse kaunoisin kätöisin,\n    somin sormin suorittele,\n    suin kultaisin sukios,\n    hopeaisin harjaellos;\n    sui ilveksen iholle,\n    metsän viljan viertehelle,\n    kampoa kalan eville,\n    karvalle meren kapehen,\n    metsän uuhen untualle,\n    vihreän nurmen nukalle!\n    Saata karjani kotihin,\n    hyvän emännän etehen,\n    hetä heilua selällä,\n    maitolampi lautasella.\n\n    Päivän mennessä majoille,\n    iltalinnun laulellessa\n    itse virka viljalleni,\n    sano sarvikarjalleni:\n    kotihinne kourusarvet,\n    maidon antajat majoille!\n    Koissa on hyvä ollaksenne,\n    maa imara maataksenne;\n    korpi on kolkko käydäksenne,\n    ranta raikutellaksenne.\n    Kotihinne tullessanne,\n    vaimot valkean tekevät\n    nurmelle mesinukalle,\n    maalle marjavartiselle.\n\n    Kun ei karja tuosta huoli,\n    eikä kulkene kotihin:\n    leikkoa lehosta koivu,\n    ota vitsa viidakosta,\n    pitkä piiska pihlajainen,\n    katajainen karjaruoska,\n    joilla lehmiä letität,\n    pieksät pitkähäntäisiä,\n    ajat karjan kartanolle,\n    saunan lämmintä panolle:\n    kotihin kotoinen karja,\n    metsän karja metsolahan.\n    Kun ei muista paimeniksi\n    eikä karjan kaitsijoiksi,\n    pyydän Luojan paimeneksi,\n    kaikkivallan kaitsijaksi:\n    paras on Luoja paimenista,\n    kaikkivalta kaitsijoista;\n    se tuopi joka tulelle,\n    saattavi joka savulle\n    vielä päivän paistaessa,\n    keski-illan kellertaissa;\n    tuo jonossa Jumalan karjan,\n    Herran karjan helkytellen.\n\nNyt vihdoinkin oli kaikki luvut luettu ja kaikki temput tehty ja\nkarja päästettiin syömään aholle. Vähitellen kokoontuivat sinne\nkaikki, koko kylän elukat, ja jokainen teki samat temput. Sitten\nemännät istausivat kummulle katselemaan toistensa karjaa. Siinä\npuheltiin karjasta ja miten kukin oli karjaansa vaalinut ja milloin\nmikin lehmä oli poikinut. Puhellessaan he tarjoilivat toisilleen\npunaista viinaa taskulasista ja evääksi otettua tuoresta ohraista\nleipää.\n\nLehmäpaimenilla oli täysi työ estellessä lehmiä puskemasta. Kun\nlehmät kaiken talvea erillään oltuansa pääsivät yhteen karjaan,\nniin ne olivat outoja toisilleen, vetivät kieroa, ensin edempänä ja\nsittemmin vähä kerrallaan likennellen, vihdoin ne jämähtivät päät\nvastakkain alkaen työntää toisiaan minkä jaksoivat. Varsinkin suuret\nhärät mörnivät, kuopivat ja sitten puskivat toisiaan. Siinä saivat\npaimenet olla pirteitä erotellessaan ja katsoessaan, ettei väkevämpi\nsaanut heikompaa pahasti puskea. Myös joku huonosti hoidettu lehmä\nnääntyi pehmeään letkuun tahi noroon, ja se oli siitä autettava.\nSemmoisessa tapauksessa saivat emännät heittää makeat puheensa\nja rientää avuksi. Hyvin nololta näytti se emäntä, jonka lehmä\nliejuun vääntyi (nääntyi). Hän tavallisesti syytti toisia naisia\nhuolimattomiksi karjan hoitajiksi jne.\n\nLammaspaimenilla oli vieläkin suurempi puuha kuin lehmäpaimenilla;\nsillä vuonat kun eksyivät emistänsä ja rupesivat hätäisesti\njuoksentelemaan ja määkymään, niin paimenet koettelivat niitä\njohdattaa emiensä luokse. Tiettävästi emälampaat, joilta vuonat\nolivat haihtuneet, koettivat kaihoansa määkimisellä ilmoittaa, ja\nsillä tavoin syntyi semmoinen musiikki, jota sen kuullut ei voi\nkoskaan unhottaa. Se vielä lisäsi paimenille puuhaa, kun oli paljon\nyhdennäköisiä ja yhdenkokoisia vuonia, joita oli vaikea, jopa\nmahdotonkin toisistaan erottaa. Muutamat olivat varmuuden vuoksi\nripustaneet erinäköisiä nauhoja vuonien kaulaan, joten he helposti\ntunsivat omansa.\n\nIltapuolella kun karja ajettiin kotiin, lammaspaimenilla oli taasen\nsuuri puuha saadessaan erilleen kukin omat lampaansa. Kun oli päästy\nkotiin ja korjattu eläimet navettaan, emäntä otti vettä kappaan,\nkutsui paimenet luokseen, pani kolme kertaa ensin lehmäpaimenille\nvettä päähän ja lausui:\n\n    Lehmä alas lypsämään,\n    paimen ylös kasvamaan,\n\nja sitten samaten lammaspaimenille vettä päähän pannessaan hän lausui:\n\n    Villa alas virumaan,\n    paimen ylös kasvamaan.\n\nKyntömiehet tultuaan pihalle ajoivat hevosensa tuvan rappusten eteen.\nEmäntä meni vastaan kapallinen vettä kädessä, ripsi vedellä ensin\nisännän hevosineen ja sitten toiset miehet ja hevoset vuoronsa perään\nkunkin kolme kertaa ja lausui:\n\n    Kasvakoon kaura,\n    onnistukoon ohra,\n    menestykööt miehet,\n    ja vauristukoot varsat!\n\nKun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan\ntulemaan, niin nuori väki -- pitämättä lukua siitä, että emäntä oli\njo kyntäjät kastellut -- meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä\nja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein\nläpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten\n(mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi,\nkunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja\nleikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein\ntoimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä,\npuheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin\ntouonalkajaisia.\n\n\n\n\nKeväthommat\n\n\n    Sisältö: Tavalliset kevättyöt. Sammakko onnen ennustajana. Käen\n    kukunta nainta- ja ikävuosien ennustajana. Rippikoulu. Rukous\n    hyvän sulhasen saamiseksi. Kasken teko.\n\nJo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka\nkevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse\nja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella,\nsärjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika\nlanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia\nrakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa\nkankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.\n\nKeväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä\npyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana\nmerroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin\noli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä.\nSiksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella\nennen sammakon kutua.\n\nSamaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli\naamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset\nja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin,\njosta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan\nennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat\nvanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta\nikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä\nkäen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin.\nNiinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä\npohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.\n\nEräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen\nistuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla,\nennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:\n\n    Kuku kultainen käkönen,\n    helkyttele hopeainen,\n    kuku mulle kultavuosi,\n    helkytä hopeavuosi!\n    Kuku kultani omaksi,\n    armahaksi ainoiseksi!\n    Ikävä on yksin olla,\n    kolkko yksin köllötellä:\n    kahden oli kaunosempi,\n    kahden kaiketi parempi,\n    loppuis ikävä ijäksi,\n    miel apea ainaiseksi.\n    Oi jos mie omani saisin,\n    hyvin mie hänet pitäisin:\n    sylissäni syötteleisin,\n    polvillani pyörittäisin,\n    välin kaulahan kapuisin,\n    sekä suuta suikkajaisin.\n    Kuku, kuku kultalintu,\n    helkytä hopealintu:\n    kuku kerran, ei kahesti,\n    kuku kerran kuullakseni!\n    Jos teet mieliksi minulle,\n    saattelet ilosanoman,\n    niin mä sun hyvin pitelen,\n    linnukseni lausuelen,\n    syötän sinut suuruksella\n    tahi voilla, vehnäsellä.\n\nIkäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja\nkukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä\nhän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän\nmeni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan\niltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta\nhaukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo\nehtinyt lopettaa kukuntansa, niin ettei Kaisa ennättänyt kuulla kuin\nyhden ainoan kukahduksen.\n\n-- Ethän sinä enää kuullutkaan mitään, sanoi Anni.\n\n-- Kuulin aivan selvään viimeisen kukahduksen, vastasi Kaisa.\n\n-- Vai niin, sinä miekkonen pääset siis jo naimisiin tänä vuonna,\nvirkkoi Anni huoaten. Minulle raukalle se kukkui lukemattomia kertoja.\n\n-- Eihän sen kukunta taida mitään merkitä, vaikka sitä vain niin\nluullaan, vastasi Kaisa lohdutellen surevaa serkkuansa.\n\nUkko-Lauri, joka ei vielä sinä keväänä ollut kuullut käen kukkumista,\nnäki käen kotimäen rinteellä koivussa. Hän rupesi puhuttelemaan käkeä\nja lausui:\n\n    Käköseni, kultaseni,\n    vanha tuttu, ennen nähty!\n    Kuku mulle, kullan kerttu,\n    ilmoittele mun ikäni,\n    laula vuoteni visusti:\n    elänenkö, ennätänkö\n    täällä vielä monta vuotta,\n    vai jo kuinka kohta kuolen,\n    katoon katala Manalle,\n    menen Tuonelan tuville,\n    maan matojen syötäväksi,\n    tuonen toukkain purtavaksi?\n\n\"Väkä käkä\" virkkoi käki ja lensi pois eikä kukkunutkaan. Tämä\nharmitti ukko-Lauria.\n\nToukokuussa pidettiin rippikoulu ja Niemelän Kaisa meni kouluun.\nSinä pyhänä, kun rippikoulu kuulutettiin, kävi lautamies rovastilta\nkysymässä kortteeria tyttärellensä pappilaan. Rovasti puhui ensin\nrouvansa kanssa ja lupasi sitten kortteerin pappilan kyökissä.\nLautamies kiitti ja vei seuraavana sunnuntaina pappilan rouvalle\nkontillisen tuoreita kaloja. Tyttärensä eväät hän vei myöskin\nsamalla. Ne rouva käski piian korjata ruokahuoneeseen.\n\nSeuraavana maanantaina kokoontuivat rippikoululapset. Kappalainen,\njonka vuoro oli koulua pitää, kutsui lapset kirkkoon, jossa hän\nrukoukset pidettyään luetti jokaisen sisältä ja sen jälkeen\njärjesti heidät ja määräsi paikat, missä kohden kunkin tuli istua\nkirkonpenkissä. Niemelän Kaisa, koska hän oli kuuluisan miehen tytär\nja selvälukuinen, pääsi ensimmäiseksi, sitten Vähikkälän kompromin,\nmaanjako-oikeuden lautamiehen, tytär toiseksi, Vertasen kirkonmiehen\ntytär kolmanneksi jne. Ne tytöt, jotka eivät osanneet lukea sisältä,\ntulivat laiskainkouluun sakastiin koulumestarin opetettavaksi.\n\nEnsimmäisenä päivänä, kun rippikoululapset laskettiin päivälliselle\nja Niemelän Kaisa Vähikkälän ja Vertasen tyttöjen kanssa, jotka\nmyös olivat kortteeria pappilan kyökissä, tuli kortteeriinsa, niin\ntuli pappilan rouva kysymään tytöiltä, kuka oli järjestyksessä\nensimmäinen, kuka toinen ja kolmas. Vähikkälän tytön ilmoitettua,\nettä Niemelän Kaisa oli ensimmäisenä, sanoi rouva:\n\n-- Niinhän meidän herra rovasti arvelikin, että Niemelän Kaisa se\nepäilemättä tulee ensimmäiseksi.\n\nKaisa punastui kuullessaan rouvan puheen eikä virkkanut mitään.\n\nKun Kaisa seuraavana lauantaina tuli kotiin, oli kotoväellä\nmonenlaisia kysymyksiä rippikoulun menosta ja siitä miten lapset\nosasivat vastailla ymmärryksen perästä, ja Kaisalla taas oli kyllin\nselittelemistä. Muun muassa hän kertoi, että kun kirkkoherra -- niin\nkutsuttiin kappalaista -- selitti että valat ovat kolmenlaiset:\nvirkavala, todistusvala ja puhdistusvala, niin eräs tyttö, joka ei\nmalttanut kuunnella kirkkoherran selitystä, vastasi:\n\n-- Valat ovat kolmenlaiset: Sortavala, Sulkavala ja Kirjavala.\n\nTämä tietysti herätti naurua sekä rippikoulussa kuin myöskin Niemelän\nperheessä.\n\nKaksi viikkoa rippikoulua jälkeen laskettiin lapset kotiin ja\nilmoitettiin kutka tulevat pääsemään ripille. Ne lapset, jotka eivät\nripille päässeet, itkivät ja porasivat. Heidän vanhempansa syyttivät\njoko lapsiansa laiskuudesta tahi kirkkoherraa vääryyden teosta, kun\nhän toisia laskee ripille ja toisia jättää; mutta itseään ei kukaan\nsyyttänyt, ettei ole lapsiaan opettanut lukemaan.\n\nSeuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnastuolissa että\nrippikoululapset otetaan Herran ehtoolliselle pyhän kolminaisuuden\nsunnuntaina ja jokaisen asianomaisen pitää saapua kirkkoon\nlauantai-iltapuolella.\n\nPerjantain iltana ennen kolminaisuuden sunnuntaita lämmitettiin\nNiemelässä sauna. Muun perheen kylvettyä jäi Kaisa äitinsä käskystä\nHelka-ämmän kanssa saunaan kahden kesken. Helka-ämmä kutsui Kaisan\nsaunan lautasille, otti vastan, ripsi sille vettä, alkoi kylvettää\nKaisaa ympäri ruumiin ja rukoili:\n\n    Luopas Luoja luotuhuni,\n    älä mielisuotuhuni;\n    luotu luoksensa vetävi,\n    mielisuotu surmoavi.\n\n    Tuo Jumala tuota miestä\n    jonka sormukset sopisi,\n    jonka kihlat kelpoaisi;\n    joka naida nappajaisi,\n    kotihinsa koppajaisi,\n    jok ei veisi viertämähän,\n    panisi palon tekohon.\n\n    Ällös tuhma tulkokana,\n    kävynkanta käykökänä;\n    kun ei tulle tuuhiammat,\n    koreammat kohti käyne.\n    En minä sinä ikänä,\n    kuuna kullan valkeana\n    nuku nurjuksen nutulle,\n    väsy värkin turjukselle,\n    painu paikkakukkarolle,\n    rajakengälle rakastu!\n\n    Varjele vakainen Luoja,\n    kaitse kaunoinen Jumala\n    tätä neittä joutumasta,\n    saamasta tätä tytärtä\n    viinavillin vuotehelle,\n    hurstille humalahurjan,\n    olutjuojan olkiloille,\n    piippusankarin savuille!\n\n    Varjele vakainen Luoja,\n    kaitse kaunoinen Jumala\n    joutumasta juomarille,\n    saamasta kyläratille!\n    Kävis tuo joka kapakan,\n    joka kannun kallistaisi,\n    ostaisi joka oluen,\n    joka viinan viilettäisi,\n    viinan pantiksi panisi\n    vaimoltansa vaattehetki;\n    itse vaimonsa vetäisi,\n    puolisonsa puotteleisi,\n    kylmäisi kylävälille,\n    joka tielle juohattaisi,\n    heittelisi heinätielle,\n    salotielle saatteleisi.\n\n    Tuo Jumala toinen miesi,\n    toinen miesi ja parempi,\n    jok ei virsi viinan kanssa,\n    ei tuiski tupakan kanssa,\n    huiski ei humalapäässä,\n    piippuu suussa ei pitele,\n    joka ei heitä heinätielle\n    eikä saattele salolle,\n    jokitielle juohattele,\n    kylmätä kylävälille;\n    riko ei rintasolkiani,\n    katko kaulaketjujani.\n\nJo ajoissa lauantaina saapuivat rippilapset kirkkoon, jossa rovasti\ntutkisteli heitä ja otti heidät sunnuntaina ripille.\n\nKesäkuun alussa poltettiin kaski. Mikä kohta jäi palamatta, se\nvierrettiin; so. pantiin puita ja risuja palamattomalle paikalle,\nsytytettiin puut tuleen, ja kun ne olivat yhdessä kohden maan\npinnan polttaneet mustaksi, niin sitten työnnettiin palavat puut\npitkillä kangilla toiseen kohtaan. Näin jatkettiin kaskenviertoa\nsiksi, kunnes joka paikka kaskessa oli palanut. Tämä oli sangen\nvaivalloista ja raskasta työtä, kun se oli tehtävä kuumalla ilmalla.\nKyllä siinä viertäjiltä hiki läksi otsasta ja muustakin ruumiista.\nSitä toimitettiinkin riihikko päällä. Kun noki tarttui hikiseen\npintaan, niin olivat viertäjät enemmän pirun kuin ihmisen näköiset,\njosta syystä heitä kutsuttiinkin kaskipiruiksi. Kaskentekoaikana\nlämmitettiin sauna joka ilta.\n\nKun kaski oli saatu mustaksi, pantiin aita ympärille. Sitten\npoltettiin kalikot ja niin oli kaski valmis kynnettäväksi. Kasken\ntekoon ottivat osaa kaikki työllä käyvät henkilöt, niin miehet kuin\nnaisetkin; ainoastaan kyntäjät olivat omissa toimissaan.\n\n\n\n\nJuhannuksen vietto\n\n\nKokon teko. Karjan kotiintulo. Tarhapussu. Kokon poltto ja\nuhraaminen. Nuorukaisten leikit: pitkää piikaa ym. tansseja. Taian\nteot. Aarre. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto.\n\nKorkealle kohosi juhannusaurinko taivaslaelle ja loisti siellä\ntäydellä valollaan ikään kuin ylpeillen siitä, että hän oli\nvoiton saanut pakkasesta puhurin pojasta, joka kaiken luonnon oli\nkahleisiinsa kytkenyt koko talven. Heleästi laulelivat linnut\nluonnon suuressa salissa ja ilomielellä niitä ihmiset kuuntelivat\nkinastelematta ylimmäisistä istuimista ja eturiveistä. Koko luonto\noli pukeutunut juhlapukuun ja juhlallinen oli ihmistenkin mieli;\nsillä nyt oli tulossa kesän suurin juhla, Ukon juhla, jota esi-isämme\nolivat jo ammoisista, ylimuistoisista ajoista Ukon kunniaksi\nviettäneet.\n\nMutta kuta suurempi juhla sitä suuremmat valmistukset, joten\nihmisillä tavallisesti suurten juhlain edellä on paljon puuhaa, työtä\nja kiirettä, varsinkin aattopäivinä, jotta\n\n    saisi juhlan jouten syödä,\n    jouten syödä, jouten juoda,\n    huoletonna huiskaella.\n\nMyös Niemelässä, samaten kuin muissakin taloissa, oli juhannusaattona\npuuhaa ja häärimistä, kun\n\n    pirtti oli pestävänä,\n    penkit puhdistettavana,\n    sillanalus siivottava,\n    hulikoiset huuhdottavat,\n    pyhäleivät leivottavat,\n    piirakkaiset paistettavat.\n\nJo varhain aamusella kävivät Niemelän naiset pyhäsiivoa tekemään\njättäen ulkotyöt toiseen aikaan. Mauno-setä aukaisi tuvan lattiasta\npari palkkia ja pari nuorempaa naista pistäysi sillan alle palavat\npäreet kädessä viskattuaan korit edellensä. Päretulen he pistivät\nmultiaishirsien väliin palamaan ja itse alkoivat ajaa koreihin rojua\nja upoa, joka oli pitkin talvea joulusta asti sinne keräytynyt ja\nsäästynyt. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta\ntoiset naiset veivät ne karjapihalle ja toivat taas tyhjät korit\nsillan alle täytettäviksi. Näin tehden he saivat sillanalusen\nsiivotuksi, jolloin palkit pantiin paikoilleen.\n\nSitten alkoi tuvan nuohtominen: naiset nousivat pienille pöydille,\npenkille, pöytärahille tahi muille korkopaikoille ja alkoivat laesta\nkaristaa nokea ja karstaa pitkävartisilla luudilla alas, niin että\nlattia ja muut alhaalla olevat esineet tulivat vallan nokisiksi. Noki\nlakaistiin kokoon, pantiin koreihin ja kannettiin pihalle.\n\nKun tupa oli saatu nuohotuksi, syötiin suuruspala. Sen jälkeen alkoi\nvarsinainen peseminen. Kodassa varistettiin vettä suuressa padassa,\njosta sitä saavilla kannettiin tupaan. Naiset ottivat tuohivihkot\nkäteensä, ripistelivät ne hiekalla, mättivät varia vettä seinille ja\nalkoivat vihkojen kanssa hangata. Pitemmät naiset nousivat penkille\nseisomaan ja pesivät niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät. Lyhemmät\nnaiset pesivät alhaalta. Sitten huuhdottiin hiekka seinistä.\n\nEmäntä, Mari-täti ja Helka-ämmä kantoivat suuren joukon puuastioita\nniin kuin kappoja, ämpäreitä, pyttyjä, saaveja, kirnuja, tyllejä,\nmaitotiinuja ym. tupaan pestäväksi. Puhtaiksi saatuina ne vietiin\nulos kuivamaan. Sitten pestiin tuvassa olevat huonekalut niin kuin\npöydät, penkit, tuolit, rahit, jakut ja lavitsat sekä viimeiseksi\ntuvan ja porstuan lattia. Mauno-setä varusti suuren joukon\nnäreenhavuja, joista osan ripisteli tuvan ja porstuan lattialle, osan\npani oksina tuvan ja porstuan kynnyksien alle, sitten kun lattiat\nolivat kuivaneet. Märkään tupaan ei päästetty ketään sisälle. Murkina\nsyötiin ulkona.\n\nMurkinan jälkeen ja levättyä menivät nuoremmat naiset järven rannalle\npesemään pyhänä tarvittavia hienoja vaatteitaan niin kuin paitoja,\nylisiä, huntuja, liinaviittoja, esiliinoja, rihmasukkia, kalsuja\nynnä muita hetaleita, jotka he sitten asettivat nurmelle ja varpujen\npäälle kuivamaan. Työskennellessään tytöt lauloivat:\n\n    Kaks on kaunista kesällä,\n    kaksi ilman kannen alla:\n    lehti puussa, ruoho maassa,\n    minä kohta kolmantena:\n    minä lehti liehumassa,\n    minä kukka kuulumassa,\n    minä heinä heilumassa.\n    Omenina me olemme\n    ja kulemme kukkasina,\n    matkustamme mansikoina\n    vaellamme vaapukoina:\n    käymme parvessa parasna,\n    piikajoukossa pisinnä,\n    valkehinna vaimoloissa.\n    Mikäs meidän neitosien,\n    mikäs meidän tyttösien:\n    kun me suureksi sukeemme\n    ja kasvamme kaunihiksi,\n    kulkevi sana kylälle,\n    tieto toisehen talohon,\n    naivat sulhot naapurihin,\n    ottavat omille maille,\n    oman pellon pientarille,\n    isän ikkunan näylle.\n\n    Jos ei naida naapurihin\n    tahi taammaksi tahota,\n    olen ilmankin ikäni\n    tyttönä isän tykönä.\n    Tiivi on tyttönä eleä,\n    nätti on olla neitosena:\n    ei toruta torkunnasta,\n    makoamasta ei manata,\n    ei oo huolta huhmarelle,\n    kiirettä käsikivelle.\n    Appi ei hauku ahkioksi,\n    anoppi vesihaoksi,\n    kyty kynnysportahaksi,\n    nato naisten rynttäriksi.\n\nSillä aikaa kun nuoremmat naiset olivat vaatteiden pesussa,\nauttelivat vanhemmat naiset emäntiä pyhäleivoksien valmistamisessa ja\npaistamisessa. Yrjön vaimo kävi jo murkinalta hameita poimuilemaan.\nHän ratkoili sepaluksesta auki tiuhakkohelmahameensa, kasteli\nsen varissa vedessä, toi kölsän oven huoneensa lattialle ja sen\npäälle levitti hameensa. Alkoi sitten hulpilosta poimuilla lähtien\nkauluksesta suoraan alas helmaan saakka. Kymmenkunta poimua valmiiksi\nsaatuaan hän pani laudan poimujen päälle ja kiven laudalle, joka\npainoi poimut tasaisiksi. Näin hän poimuili koko hameensa pisty\npistyltä lisäten toisia lautoja ja kiviä siksi, kunnes sai hameensa\npoimuilluksi. Sitten poimuili hän tyttärensä siniset verkahelmahameet\nsamalla lailla. Yöksi jätettiin hameet painumaan ja seuraavana arkena\nne kuivattiin ja ommeltiin hulpilot taas kiinni ja puettiin ylle\nkirkkoon lähteissä.\n\nVähää ennen päivällistä kokousivat kylän poikamiehet Kotimäen\nkalliolle kokon tekoon. He toivat pitkän riu'un, pystyttivät sen\nja panivat vanhan tervasaavin riu'un nenään. Sitten he latoivat\npitkiä tervaisia puita riu'un ympärille ja päällimmäiseksi ladottiin\ntuoreita havuja, ja niin saatiin vihdoin kartion muotoinen kokko\nvalmiiksi. Vähän edemmä kokosta sileän kallion ympärille pystytettiin\nvalkeita koivuja, joita kylän paimenet kotiin tultuaan yhdistelivät\npitkillä, ruskeilla ihokiskoisilla tuohilla ja joita tytöt\nkoristelivat tuohisälöillä, painetun langan päillä ja kirjavain\nvaatteiden tilkuilla, jotka he asettivat terttuina riippumaan. Myös\nkoivujen oksille ripusteltiin tuohen sälöjä, sälpeitä ja hilpeitä,\njoten tanssilava sai juhlallisen muodon. Kokon puolelle jätettiin\nportti, jonka pihtipielisenä olevain koivujen latvat taivuteltiin\nyhteen niin, että portin yläpuoli muodostui kaarevaksi.\n\nPäivällisen perästä lakaisivat naiset huoneidenpuolisen tanhuan\nja pojat toivat tuoreita koivuja, jotka pystyttivät rappusten\neteen, porstuan ja tuvan nurkkiin. Illansuussa naiset joko poimivat\nhameitaan tahi kaulailivat pyhävaatteitaan tuvan pitkällä pöydällä.\nMiehet taasen korjailivat sekä omiaan että naisten kenkiä saunan\nkylpyä odotellessaan.\n\nPaimenilla metsässä oli pitkä aika iltaa odotellessa. Jo päivän\nalhaisissa puolipäiväisissä ollessa ajoivat he lehmät ja lampaat\nSirkan pohjukkaan. Toiset paimenet vartioitsivat elukoita ja toiset\nleikkelivät vastaksia ja latoivat vastoja. Ikävissään he laulelivat:\n\n    Kule päivä, viere viikko,\n    alene Jumalan aika!\n    Kule päivä kuusikolle,\n    mene päivä männikölle,\n    viere päivä vitsikölle,\n    lennä lehmänlypsykselle!\n    Päästä paimenta kotihin\n    Ukon juhlalle jalolle,\n    taivon taaton tanhuville,\n    piirakoita piirtämähän,\n    voivatia vuolemahan,\n    lämmin kyly kylpemähän,\n    puhdas paita panemahan.\n    Sitten kehtaa keikutella,\n    leikkii lyödä lepetellä\n    kokolla kotimäellä,\n    Ukon tarhan tanhualla.\n\nKun lehmät syöpäläisten kynsissä eivät tahtoneet kestää Sirkan\naukeassa pohjukassa, vaan pyrkivät lehtoon, niin paimenet ajoivat\nne Kalmasen ja Siltoin väliseen sopukkaan, jossa oli varvikkoa,\nja odottivat siinä päivän alenemista. Jokainen paimen laittoi\nodotellessaan tuohista seppeleen, jonka sitoi vanhimman lehmän\nsarviin. Keski-iltojen aikana ajettiin karja kotiin ja hoputtiin:\n\n    Prtu kirjo, prtu karjo\n    Ukon juhlalle jalolle!\n\nKotiin tultua ei lehmiä ajettu pihaan, vaan kesantopellolle tarhaan.\nTarhassa olivat kakot patsaiden tahi seipäiden sijassa ja riu'ut,\npäät pistettyinä kakkojen reikiin, toimittivat aidaksien virkaa.\n\nKun lehmät olivat tarhassa, tulivat naiset heti lypsämään. He tekivät\naidaksenpäistä ja risuista pussun tarhaan. Kun puut alkoivat hyvästi\npalaa, niin nostettiin kuivunutta lehmän sontaa tahi ruohoa ja\nmultaa valkeaan, että se paremmin laskisi savua, pusuuttasi, ja savu\nkarkottaisi hyttyset, kärpäset, paarmat ja muut syöpäläiset lehmistä,\njotteivät ne teiskuisi lypsäissä. Jos joku lehmä ei tahtonut tulla\nliki pussua, niin lapset otelivat (ajoivat pois) hyönteiset varvuilla\ntahi vastalla. Tätä tehtäessä pysyivät lehmät alallansa ja naiset\nsaivat ne rauhassa lypsetyksi. Lypsetty maito kaadettiin saaviin ja\nkannettiin maitohuoneeseen, jossa emäntä siivihti maidon eli laski\nsen puusta tehdyn ratin lävitse, jonka pohjalla oli jouhinen talla,\nlepästä tehtyihin pyttyihin.\n\nKohta lypsyn perästä tuli talon vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa\nkanssa kulkusissa ajaen Niemelään. Vävyn tultua taloon otettiin kohta\nesille pata, johon pantiin vastalypsettyä maitoa ja puhkaistiin\nmuutamia kananmunia, ja vietiin se kotaan, jossa se keitettiin\nmunamaidoksi, niin kuin runo kertoo:\n\n    Vävy välähti tupahan,\n    muna muljahti patahan,\n    pata kolahti kotahan.\n\nIllalliseksi söi talon perhe muuta ruokaa, vaan vieraille annettiin\nmunamaitoa. Illallisen perästä kylvettiin sauna, jossa tytöt pesivät\nselvitetyllä lipeällä ja saippualla vanhain ihmisten päät.\n\nSaunan jälkeen puettiin pyhävaatteet ylle. Paimenet ja kotilapset\nlaittoivat itselleen kotimäelle pienen kokon, jota he polttivat\nerikseen. Sikäli kuin kunkin talon nuoriso joutui, he keräytyivät\nkokolle. Nuoret miehet hankkivat kuivia havuja kokon ympärille ja\nistuivat sitten odottamaan väkeä lisää. Kaikkein paikalle saavuttua\nsytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta\npalaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren\nkarhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen\nmielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta\nvanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn\npiippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua\nkajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi\nväki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat\nvastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn\npaukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista\nlangoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä\nvuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan:\n\n    Oi Ukko ylinen luoja,\n    taatto taivahan jumala,\n    vallan pilvissä pitäjä,\n    hattarojen hallitsija!\n    Pidä pilvissä käräjät,\n    sätehissä neuvot selvät:\n    idätä idästä pilvi,\n    länkä lännestä lähetä,\n    nosta lonka luotehesta,\n    etelästä ennättele,\n    vihmo vettä taivosesta,\n    mettä pilvistä pirota\n    kynnölleni, kylvölleni,\n    varsin vaivani näölle.\n    Nosta korret korttumahan\n    sekä varret varttumahan:\n    yhdestä sataset saata,\n    sadasta tuhannet tuota.\n    Säästäös vihanta vilja\n    rakehilta, rajusäältä,\n    kuivuudelta, märkyydeltä,\n    kovan ilman koskennalta.\n    Tuo tänne utuinen pilvi,\n    kanna kaari karvallinen,\n    utu soille, utu maille,\n    utu peltojen perille,\n    utu kauas kankahille,\n    metsähalmeille hajoita,\n    jottei halla harmaaparta,\n    pohjoisen pahanen poika\n    veisi viljoja pilalle,\n    turmiolle tuotteleisi.\n    Anna vuosi, viljavuosi\n    näille raukoille rajoille,\n    poloisille Pohjan maille.\n    Vilja pitkäksi viruta,\n    sato saata runsahaksi,\n    iloksi imeisten lasten,\n    miesten, naisten mielhyväksi.\n\n(Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni\nkertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta\nuhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)\n\nKun paimenilla ei ollut pyssyjä, millä he olisivat ampuneet,\nniin he ottivat omasta kokostaan kovia joko koivun tahi katajan\nhiiliä, panivat yhden kerrallaan maaperäkivelle ja iskivät hiileen\nniin suurella pyöreällä kivellä, minkä vain nostaa jaksoivat. Se\nantoi kajauksen, jos ei juuri niin kovan kuin pyssy, niin ainakin\nsellaisen, että se heille vältti.\n\nKokon palaessa istuivat vanhemmat ihmiset kokon ympärillä\nkeskustellen vuodentulotoiveista, ilmoista ym. Nuori kansa katseli\nseisoallaan sekä oman että naapurikylän kokonpaloa. Aina kun joltakin\nkokolta ampuminen kuului, vastattiin Niemelän kokolta ampumalla.\nVihdoin sanoi kyttä-Jussi:\n\n-- Nyt minä olen jo osakseni ruutia polttanut. Jos kuka tahtoo vielä\nampua, niin maksakoon minulle ruutirahan ja ampukoon sitten vaikka\nkoko yön.\n\nPian ilmestyi halukkaita ampujia ja maksajia, jotka vuoron perään\nampua kajahuttelivat.\n\nNiin kauan kuin kokon paloa kesti, viipyivät vanhat ja nuoret kokon\nympärillä. Kokko palaa roihmusi ensin ala- ja sitten yläpuolelta.\nVihdoin kahahti tuli riu'un päässä olevaan tervasaaviin, joka\nyksinään palaa lekotti, ja näytti edempää katsojalta niin kuin\nsuuri tulipallo olisi loistanut vaaleassa kesäyöilmassa. Vähitellen\nheikkeni tulen liekki: saavin vanteet paloivat poikki ja hiiltyneet\nlaudat tipahtelivat yksi toisensa perästä riu'un juurelle, jossa ne\nvielä vähän aikaa palaa tuikuttivat ja vihdoin sammuivat. Viimeiseksi\nkaatua rojahti kokkoriukukin, joka tuoreena oli kestänyt kovan\nkuumuuden.\n\nVielä hetkisen aikaa ihailivat vanhemmat ihmiset kesän ihanuutta ja\nkatselivat nuorten aloittamaa leikinpitoa tanssilavalla. Sen jälkeen\nhe läksivät kotiinsa.\n\nNuoret aloittivat leikkinsä vastakkaistanssilla. Sitten he tanssivat\npitkää piikaa. Tytöt kävivät rintamaan toiselle ja pojat tyttöjen\nvastapäätä toiselle puolelle tanssilavaa. Tyttöjen puolelle\nylimmäiseksi kävi Korjuksen Mari ja poikien puolelle Korjuksen Risto.\nToisten laulaessa:\n\n    Mistäs piisaa, mistäs piisaa\n    pitkiä piikoja aina?\n    Hätätilass, köyhäss varass\n    pienemmätkin naidaan,\n\notti Korjuksen Mari Mattilan Simon, joka seisoi häntä vastapäätä, ja\ntanssia pyöräytti kerran hänen kanssaan ympäriinsä; samaten tanssi\nKorjuksen Risto vastakkaisensa tytön Niemelän Annin kanssa. Sitten\ntanssi Risto Marinsa kanssa toisten laulaessa:\n\n    Hostis tostis toitima ralla,\n    siivo likka likistelee siivon pojan kanssa.\n\nSamalla tavalla tanssitti Mari seuraavan pojan ja Risto seuraavan\ntytön, aina väliin keskenänsä tanssien, kunnes koko rivit tulivat\ntanssitetuiksi. Sitten kävivät Mari ja Risto paikoilleen. Niemelän\nAnni ja Mattilan Simo kävivät sitten tanssittajiksi ja tanssittivat\ntaas Anni pojat ja Simo tytöt tanssien välillä keskenään. Heidän\nkäytyään paikalleen rupesivat heidän viereisensä poika ja tyttö\ntanssittajiksi. Sillä tavalla sai jokainen tyttö ja poika olla\nsekä tanssittajana että tanssijana. Sen perästä leikkivät he vielä\nmuitakin leikkejä ja vasta puolen yön aikana he menivät kukin\nkotiinsa.\n\n-- Emmekös mene tuonne Luorikon puoleiselle järven kivelle istumaan\npäivän nousuun asti, niin saamme nähdä vedestä nousevat sulhastemme\nhahmot? ehdotteli Niemelän Anni toisille tytöille.\n\n-- Minä en voi mennä mihinkään äitini luvatta, vastasi Niemelän Kaisa.\n\n-- Heittäkää hyvät tytöt koko konstit pois, eivät ne kumminkaan\ntoimita mitään, pyysi Korjuksen Mari.\n\n-- Hyvähän sinun on muita neuvoa, kun itse olet saanut sulhasen.\nKunhan olisit meidän asemessamme, et suinkaan niin puhuisi, vastasi\nSohvi.\n\nSen pitempään sitä juttua ei enää jatkettu, vaan tultiin kotiin.\nMarin ja Kaisan maata mentyä tuumailivat Anni ja Sohvi, mitä pitäisi\ntehdä, jotta saataisiin tietää tuleva sulho. Vihdoin sanoi Anni:\n\n-- Muistatkos sinä Sohvi, kun viime talvena meillä kävi tuo\nkulkulaismuija, jota sanottiin Hynnisen Kertuksi. Hän neuvoi tyttöjä\njuhannusyönä panemaan yhden astian alle viinaa, toisen suoloja ja\nkolmannen hietaa. Jos yön aikana on viinaan kosketettu, niin saadaan\nrikas sulho, jos suoloihin, niin toimeen on tuleva, ja hietaan, niin\non köyhä sulho.\n\nTytöt tekivät niin ja veivät saunan penkille jo mainitut tavarat,\njotka laittoivat erikseen puuvatien alle kumpikin. Siellä juohtui\ntytöille mieleen, että jo mainittu Kerttu oli neuvonut tyttöjä\nmenemään juhannusyönä makaamaan sellaiseen huoneeseen, jossa ei\nollut kukaan ennen maannut. Huoneen lattia oli lakaistava puhtaalla\nvastalla rikat keskelle lattiaa ja niiden rikkojen päälle tuli\ntyttöjen käydä makaamaan, niin unissaan näkivät tulevan sulhonsa.\nTämän neuvon johdosta päättivät tytöt käydä makaamaan uuteen aittaan,\njoka ei vielä ollut kokonaan valmis. Ja sen he tekivätkin.\n\nKokolta tultua keskustelivat Niemelän emäntä ja Mari-täti jotain\nkeskenään. Sitten emäntä otti kirnusta kolmannen vanteen, meni\nkesannolle lehmätarhaan, jossa kiersi kolme kertaa myötäpäivään\njokaisen lehmän ympäri kirnunvanteella lausuen:\n\n    Juoskohon jokena maito,\n    tänne vilja virratkohon,\n    makeainen matkatkohon,\n    maitokosket kuohukohon,\n    joka kukkasen kuvusta,\n    joka heinän helpehestä,\n    metisistä mättähistä,\n    vihannoista vierukoista,\n    tuorehista turpehista,\n    kastekorren kainalosta.\n    Kosken kuohua pitääpi,\n    maitoreiän retkahella,\n    kultaisehen kuppisehen,\n    vaskilaitaiseen vatihin.\n\nKun emäntä oli päässyt kartanoon, tuli Mari-tätikin kotiin vesilasku\nolalla. Hän kertoi tavanneensa kotirannasta kaksi nuottavenettä,\njoihin hän pani äyskärillä vettä, ja kun vesi oli virrannut veneen\nkaarien lävitse, niin hän mätti sen äyskärillä laskuun. Mutta\nkolmannen verokunnan venettä kun puuttui, niin hänen täytyi mennä\naina Luorikon päähän saakka ja tehdä siellä sama temppu.\n\n-- Nyt jos kuka lehmä tahtoo pidättää maitonsa, niin sinä Riitta anna\ntästä laskusta vettä niin kyllä se auttaa, neuvoi Mari-täti.\n\nEmäntä kertoi puolestansa miten hän oli tarhassa tehtävänsä\ntoimittanut.\n\n-- Nyt saat olla huoletta, että kirnusi tulee voihin, jos et vaan\nlaske maidonpäällisiä liiaksi lämpenemään etkä kovin kylmältä kirnua,\nvakuutti Mari-täti.\n\nMari-tädin pakinoidessa vilkaisi emäntä silmillään pellolle ja sanoi:\n\n-- Katsos Mari-täti, minusta näyttää tuolla Sääskiniemen kainalossa\njotain palavan.\n\n-- Se on raha-aarre, joka siellä juhannusyönä palaa, se palaa\nlikuttaa niin kuin viina. Tämä yö on niin tärkeä, ettei kenenkään nyt\npitäisi maata. Minä menen herättämään Mauno-sedän sitä katsomaan,\nvirkkoi Mari-täti ja läksi sillä puheen Mauno-sedän huoneen ovea\nkolkuttamaan.\n\nKun Mauno-setä tuli katsomaan, niin ei siellä enää mitään valkeaa\nnäkynyt.\n\n-- Se suittaa olla se raha-aarre, jonka meidän entiset ukot\nsota-aikana Sääskiniemeen hautasivat. Se kuuluu olevan viinapannu\nhopearahoja täynnä. Tämä aika olisi juuri soveliain aarteen\nhakuun, mutta enpäs minä poloinen poika muistanut illalla, jotta\nolisin valvonut puoleen yöhön asti, ja saanut nähdä missä kohti se\naarre paloi. Nyt se on myöhään. Täytyy odottaa tulevaan vuoteen\njuhannukseen asti ja sitten hakea se ylös, sanoi Mauno-setä.\n\n-- Mutta jos aarre on pantu uhrin kanssa, niin mitäpä sinä sille\nmahdat, vaikka kuinka hyvin tietäisit missä paikassa se on, virkkoi\nMari-täti.\n\n-- Tiettävästi se uhrin kanssa on sinne pantu, mutta minun ukko\nvainajani neuvoi minulle uhrinkin. Hän sanoi, että pitää ottaa\nvalkean kolmiöisen vasikan sydänmuna ja polttaa se aarteen päällä,\nniin kyllä sen sitten helposti sieltä saa, selitti Mauno-setä.\n\nJuhannusaamuna, kun vanhat ihmiset nousivat, niin he menivät tyttöjä\nherättämään, mutta näitä ei ollutkaan huoneessa. Vihdoin havahtuivat\ntytöt itsestään ja menivät heti saunaan katsomaan miten siellä\nasiat olivat. Kaikki oli siellä aivan paikallaan niin kuin he ne\nillalla sinne olivat laittaneet. Siellä panoksia korjaellessaan he\nkoettelivat muistella mitä unta kumpikin oli nähnyt. Mutta kun ei\nkumpikaan muistanut untansa, niin he päättivät olla hiiskumatta koko\nasiasta kenellekään.\n\nKun kaikki väki oli peseytynyt, kokoontuivat kaikki miehet suuren\npöydän ympärille rukousten pitoon. Naiset seisoivat ympäri tupaa\npenkkien vieressä. Mauno-sedän esimerkkiä seuraten nousivat miehet\nseisoalleen ja Mauno-setä alkoi veisata, johon koko perhe yhdisti\näänensä:\n\n    Jo joutui armias aika (Vvk. 318)\n\nLaulun loputtua istausivat miehet penkille, panivat kätensä ristiin\npöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset taasen\nlaskeusivat polvilleen penkkien viereen, panivat kätensä ristiin\npenkille ja kumarsivat päänsä.\n\nSitten luki isäntä \"Rukouksen jolla me itsiämme sabbathille eli\njuhlalle valmistamme\", \"Rukouksen maanhedelmästä\", \"Isä meidän\" ja\n\"Herran siunauksen\". Lopuksi veisasivat kaikki seisoallaan Korjuksen\nRiston aloittaman värssyn:\n\n    Sinua myös kanssa kiittää mahtaa,\n    ja ylistää sangen suurest,\n    ett kukin aina nähdä saa,\n    maan hedelmän kantavan tuoreest:\n    siunatkoon meit Isä ja Poika,\n    siunatkoon Pyhä Henki myös!\n    Peljätköön kukin maan paikka\n    Herraa suurta ja väkevää työss;\n    sen päälle sanomme: Amen.\n\n                        (Vvk. 61:3)\n\nMurkinan jälkeen läksi rahvas kirkkoon: poikamiehet ratsain\nnuoremmilla hevosilla, joiden korvallisille suitsiin sidottiin\nkulkusia, ja vanhemmat miehet vaimoineen kärrillä. Nuoremmat naiset\npanivat kenkänsä, sukkansa ja virsikirjansa nyyttiin. Mari-täti sitoi\nuudet ihokiskoiset kirkkovirsunsa vyönsä alle. Paimenet ottivat\nkengät olallensa ja niin läksi koko nuori väki avojaloin astumaan\nkirkolle. Paimenten äidit menivät lapsiansa päästämään eli kaitsemaan\nelukoita metsään.\n\nLepikossa kirkkotarhan ulkopuolella naiset kenkivät, silittivät\ntukkansa, asettivat korva- ja otsahiuksensa säännölliseen\njärjestykseen ja panivat silkit päähänsä. Pojat olivat jo kenkineet\nmaantielle päästyänsä. Pappilan kaivon ympärille oli joukko\njanoavaisia kokoontunut janoansa sammuttamaan raikkaalla vedellä.\nPitäjäntuvan rannassa venematkalaiset kanivat (kaunistelivat)\nitsiään. Pojan vekarat uivat tyynessä kirkkojärvessä. Uimasta\npäästyään ja saatuaan vaatteen yllensä he ottivat voileipiä, so.\nhe valitsivat rannalta sileät latuskaiset kivet, joita heittelivät\njärven pintaa myöten sillä tavoin, että kivi kaapsahti välistä\nveteen kiitäissään tyynellä pinnalla. Se vasta oli koko mestari,\njoka pitemmät voileivät osasi ottaa, siis kenen kivi kauemmas kulki.\nSitten koettiin heittää korkealle viskaamalla kiviä kilvan, ja mies\nse joka kauemmas jaksoi kiven viskata järven selälle.\n\nKirkonmäellä, kun vanhemmat tuttavat miehet kohtasivat toisensa, he\ntarjosivat toisilleen taskumatista viinaa, jota he olivat Ukon juhlan\nkunniaksi kerallensa ottaneet. Vanhemmat naiset taasen antoivat\ntuttavilleen tuomisiksi joko lehikkaita, ohra- tai ruisleipää, mutta\nuseammin piirakoita.\n\nAamukellon soitua alkoi kansaa virrata kirkkoon, joka oli muutamilla\nkoivuilla koristettu. Kirkonvaivaiset, jotka juhannusaattona\nolivat olleet kirkkoa puhdistamassa, varustausivat jo aikaiseen\nkirkonporstuan penkille istumaan ja anomaan almua hattu kourassa. Ohi\nkulkevat armeliaat ihmiset heittivät jonkin vaskirahan vaivaisten\nhattuun, josta saajat kiittivät lahjain antajaa.\n\nKirkosta päästyä riisuivat naiset kenkänsä ja virsunsa lepikossa ja\nastuivat paljain jaloin kotiinsa. Miehet astuivat kengät jalassa niin\nkauan kuin maantietä piisasi, mutta kylätiellä hekin heittivät kengät\njalastaan ja kävelivät loppumatkan avojaloin.\n\nNe harvat henkilöt, jotka juhannuksena olivat kotiin jääneet, kävivät\ntalosta taloon Juhaneja nostamassa. Nostopalkaksi annettiin joko\nkahvia tai sen puutteessa viinaa.\n\nKeski-iltoin aikana kokoontui kylän nuoriso Kotimäelle\nleikitteleimään. Pienemmät pojat kokoilivat havuja ja risuja kokon\nsijalle ja polttaa rätisyttivät niitä sekä ampuivat hiilillä.\nVähitellen kokoontui vanhempiakin ihmisiä nuorten leikkejä katsomaan.\nKotona olijat joko lukivat tahi veisailivat suvivirsiä. Nuorukaiset\nerkanivat myöhään kotiinsa, jossa illallisen jälkeen kävivät\nmakaamaan päättäen juhannuksen vieton.\n\n\n\n\nArkiset askareet\n\n\n    Sisältö: Kasken kaataminen. Vastojen teko. Lehden riipiminen.\n    Käärmeenpurema. Käärmeen vihojen loitsiminen. Tukkujen teko.\n    Papumaan kitkeminen. Nippujen teko. Pietarin päivä. Lammasten\n    pesu. Tyttöjen laulu.\n\nJuhannuksesta päästyä aloitettiin Niemelässä kasken hakkaus. Isäntä\nkävi merkitsemässä lehdon Piesossa, mikäli sitä oli hakattava.\nNaisille ja ensi kesää työllä käyville pojille teroitettiin kassarat\n(vesaimet), joilla he karsivat oksat puista ja hakkasivat vesat ja\nvitsakset poikki. Vesoessaan he kiskoivat tuohia. Niistä tehtiin\nhiplummista (hienommista) pesuvihkoja, jotka punottiin heti ja\nkäärittiin vihkoiksi. Jäykemmät tuohet käärittiin käähkärölle ja\nniistä tehtiin virsuja. Kaikkein jäykimmät kerittiin kerälle ja ne\ntehtiin tohveleiksi. Mitä eivät vesojat ylettäneet maastajaloin\nkiskoa, sen he kiskoivat sitten kun koivut oli kaadettu.\n\nKun miehet arvelivat naisten saaneen jonkun verran vesosta, he\nmenivät terävillä kirveillä kaskea kaatamaan. Kasken hakkuu\ntoimitettiin tavallisesti yläkuulla, jotta maa paremmin vesoittuisi\neivätkä aitapuut niin pian mätänisi. Ainoastaan jos oli tehtävä\nraivinkia -- notkomaata raivattava heinämaaksi tahi muuta maata\nuudispelloksi -- niin silloin hakattiin puut alakuulla, jottei maa\nvesoittuisi. Kaskea alettiin hakata tuulen alta, joten kaikki puut\nkaatuivat yhtäännepäin. Paksuimmista puista kolottiin (kuorittiin)\ntyvet, jotta ne paremmin kuivuisivat ja pihkettyisivät.\n\nKaskea kaataessaan katsoivat miehet tarkoin mitä tarvekalua mistäkin\npuusta saadaan. He ottivat kaskesta lusikka-, kapusta- (leivi-),\nkarttu-, vartta-, kaplas- ja keträpuita sekä telikon (takareen)\njalas- ja kärrinpaltsta- (palsta-)koivuja, resla- ja saahka- (ajo-)reen\nreunapuita, vemmeltuomia, aisakoivuja, saarapuita, sonta- ja\nlevityshankopuita ym. tarvekalua. Nuoret pojat ottivat emännälle\nhärkkimiä ja hierimiä. Muutamia lehti- ja havupuita jätettiin\nkaatamatta siemenpuiksi. Ukkomiehet kiskoivat virsu- ja tohvelituohia\nsekä kattolevyjä. Kotiin tullessa iltasilla oli jokaisella, niin\nhyvin vesojilla kuin hakkaajilla, jotain kantamista, muutamilla\nolikin täysi kannalmus. Ukko-Laurikin toi kerän ja pari käähkäröä\ntuohia, jonka nähtyään Helka-ämmä sanoi:\n\n    Hyvä on ukko huononenkin:\n    tuopi tuulellakin,\n    saapi sateellakin,\n    tuopi tuohta virsukseen,\n    pajun niintä paulakseen.\n\nKun kaski oli vesottu ja hakattu, alkoivat miehet ajaa lantaa\npellolle ja naiset kävivät leikkelemässä metsästä vastaksia, jotka\nhe kantoivat kuormalla kotiin ja latoivat. Ladotut vastat pantiin\nkammitsalle, kaksi vastaa kullekin kammitsalle. Kolmesataa kammitsaa\nvastoja arveltiin riittävän vuoden tarpeiksi. Vastat laitettiin\ntallin luhtiin seinävierille, raavilo-orsien (päätöorsien) väliin\nja vartaille kuivamaan. Kuivaneina ladottiin vastat tallinluhdin\nnurkkaan.\n\nVastojen teon perästä alkoivat naiset lehden riipimisen. He ottivat\nriihikkoja tahi muita ruohtimisia paitoja, joihin riipivät haavan,\npajun ja lepän lehtiä, jotka sitten kantoivat kotiin ja hajoittelivat\ntuvan lattialle kuivamaan. Tämä oli lapsista hauska, kun he saivat\nlehtien päällä ketturoida (piehtaroida) ja tehdä lehdistä rääniköitä.\nHe käänsivät haavan lehden nelin kerroin, pureksivat hampaillaan\nkolme tai neljä viivaa vinoon lehteä ja niin oli räänikkä valmis.\nNäitä he sitten toisilleen kaupittelivat ja ottivat maksuksi puusta\ntehtyjä ympyräisiä rahoja. Kun lehdet olivat kuivaneet, ne kannettiin\nelohursteilla kölsän karsinaan ja syötettiin talvella lampaille.\nUusia lehtiä tuotiin tupaan kuivamaan. Näin pitkitettiin lehden\nkantoa siksi, kunnes alettiin papua kitkeä ja pellonpientareita\nniitellä. Aamurupeamalla, kun metsä oli kostea, levittelivät naiset\nlantaa pellolla tahi tekivät muita kotiaskareita.\n\nEräänä päivänä, kun Niemelän naiset olivat lehtiä riipimässä Vaitin\nkivikkomaalla, tunsi Sohvi jotain pistosta varpaassansa. Hän katsahti\njalkoihinsa, jossa suuri mustankirjava käärme mateli. Hän pelästyi ja\nhuusi toisille naisille:\n\n-- Tulkaa tappamaan, täällä on käärme!\n\nPian leikkasivat toiset naiset itselleen leppäiset kepit ja tulivat\ntappamaan käärmettä, joka jo oli ennättänyt mataa vähän edemmäksi.\nKäärmeen luo päästyään sanelivat naiset:\n\n    Maa pidä varasi, vihollinen on päälläsi.\n\nTämä sanottiin sitä varten, ettei käärme pääsisi maan sisään. Sitten\nhe tappoivat käärmeen. Sohvi valitti, että mato taisi panna (käärme\npurra) hänen jalkansa, koska sitä tuntuu kirvelevän. Toiset naiset\ntutkivat asiaa tarkemmin ja löysivät Sohvin varpaasta pienen reiän,\njosta tuli verta. He pyyhkivät heti veren pois lehdillä, pesivät\nhaavan vedellä ja voitelivat sen tapetun käärmeen verellä, käärivät\npajun niinellä haavan kiinni ja laittoivat Sohvin kotiin, jonne Anni\nja Kaisa myötä seurasivat häntä saattamaan.\n\nKotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti\nviipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä\nkäski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan\n(loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin\nRiha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin\nkäskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin.\nTultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa\nmuutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon\nhän loitsi:\n\n    Mato musta maanalainen,\n    toukka Tuonen karvallinen,\n    hivusletti Hiiden immen,\n    paholaisen partakarva,\n    pirun piiska, Hiiden ruoska,\n    ruman hengen ruokosauva,\n    haamu haltian näköinen,\n    raippa raunionalainen,\n    läpi mättähän mänijä,\n    puunjuuren pujottelija!\n    Kuka sun kulosta nosti\n    heinän juuresta herätti?\n    Ken käski pahalle työlle,\n    työlle kehnolle kehotti?\n    Isosiko vai emosi\n    vaiko muu sukusi suuri?\n    Kuka käski, ken kehotti\n    päätä pystyssä piteä,\n    kaulan vartta kauheata?\n    Ken se kieltäsi kehotti,\n    kuka haiku hammastasi\n    puremahan, jyytämähän,\n    syömähän, kaluamahan?\n\n    Tiesitkös puuta purrehesi,\n    pajun juurta pannehesi,\n    närettä näpistäneesi,\n    kokeneesi koivun juurta,\n    haukanneesi haavan juurta,\n    pihlajaista pistäneesi?\n    Et sä puuta purrutkana,\n    pajun juurta pannutkana,\n    närettä näpistänynnä,\n    kokenunna koivun juurta,\n    haukannunna haavan juurta,\n    pihlajaista pistänynnä,\n    kun purit ihon imeisen,\n    turmelit emosen tuoman.\n\n    Mato musta myrkyllinen\n    tahi harmaa haikuhammas!\n    Jos olet pannut, niin paranna\n    jos sä koskit, niin kohenna!\n    Lienet hampahin hakannut\n    tahi iskenyt ikenin\n    eli kielin koskettanut\n    eli purstoin puikkaellut\n    tahi hengin huokonunna,\n    niin tule työsi tuntemahan,\n    pahasi parantamahan!\n    Ota pois omat kipusi,\n    alle haiku hammastesi.\n    Vedä myrkkysi vetenä,\n    maitona pahat panosi.\n    Vie poies vihasi tästä,\n    keltaisin keuhkoihisi,\n    muikeoihin maksoihisi,\n    saata sappesi sisälle,\n    vaskisehen vatsahasi,\n    muuta viinaksi vihasi,\n    vedeksi pahat makusi!\n\n    Jos et pahaasi paranna\n    etkä vie vihojas tästä,\n    niin minä sanon emolles,\n    valittelen vanhemmalles;\n    enemp on emolla työtä,\n    vaiva suuri vanhemmalla\n    pahoja parantaessa\n    takiota tauottaissa.\n\n    Turvotkohon tuomen juuret,\n    kohotkohon koivun juuret,\n    levetköhön lepän juuret,\n    pajun juuret paisukohon,\n    kuusen juuret kohotkohon,\n    kasvakohon kannon juuret,\n    kiven juuret kiintyköhön,\n    vaan ei iho inehmoisen,\n    emon kantaman katalan.\n    Itse turvu tuskihisi,\n    paisu pakkopäivihisi,\n    ähkyhysi ärtyele!\n    Katkea häijy kaheksi,\n    konna kolmeksi muruksi,\n    niin kuin pakkula pahanen\n    tahi leppäpökkyläinen!\n\n    Tuonen toukka, maan matonen,\n    kyy vihainen viirukkainen!\n    Viskoa vihasi tästä\n    hiiden hiililiedoksehen,\n    paholaisen pankon päähän,\n    tuonne helvetin tulehen,\n    pahan vallan valkiahan!\n    Tahi saattele salolle,\n    Kipuvuoren kukkulalle.\n    Siellä keittäös kipuja\n    pikkuisessa kattilassa,\n    yhden sormen mäntävässä,\n    peukalon mahuttavassa.\n    Tee nyt yöllä terveheksi,\n    päivällä imanteheksi,\n    alta aivan raittihiksi,\n    keskeä kivuttomaksi,\n    päältä tuntumattomaksi,\n    ehommaksi entistänsä,\n    paremmaksi muinaistansa!\n\nLoitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan\nSohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka\nSohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan,\nkääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni\nloitsien kääriessään:\n\n    Siteheksi Luojan silkki,\n    Luojan kaapu katteheksi\n    tälle jalalle jalolle,\n    vakaiselle varpahalle!\n    Katso nyt kaunoinen Jumala,\n    varjele vakainen Luoja\n    jottei vioille vetäisi\n    eikä tuskihin tulisi,\n    hätäpäivä päälle käisi,\n    pakko saattais parkumahan!\n\nSitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne,\nasetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan,\njossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet\nhuoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa\nkuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.\n\nKun Riha-Heikki oli saanut työnsä tehdyksi, häntä syötettiin ja\njuotettiin, maksettiin palkka ja kyydittiin hänet hevosella kotiinsa.\n\nLehden riivinnän perästä naiset katkoivat lehtitukkuja (vihkoja),\njotka he asettivat aidan seipäisiin ja puiden oksiin kuivumaan.\nKuivuneina ladottiin tukut lehtikoppeleihin, jotka katettiin näreen\nkoskosilla tahi tuohilevyillä. Syystalvella vähän lumen aikana\nvedettiin tukut kotiin ja syötettiin lampaille.\n\nSitten tuli papumaan kitkeminen. Kitkentäheinät hajoiteltiin\nkorkealla olevain huoneiden alle puille kuivumaan. Emännät korjasivat\nkitkentäheinät kuivuneina rouhekölsään. Niistä keitettiin talvella\nlehmille rouhevettä.\n\nEnnen kuin varsinainen heinänteko alkoi, niittelivät naiset\npellonpientareet. Niitetyt heinät sidottiin nipuille, jotka\nasetettiin pellon seipäisiin kuivamaan. Kuivina koottiin niput ja\nkannettiin vitsakuormalla rouhekölsään talven varaksi.\n\nPietarin päivä oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisesti\nmitään raskaampia töitä toimiteltu. Miehet tekivät minkä mitäkin:\nkorjailivat työkaluja, paikkailivat kyntökenkiä ynnä muuta sellaista.\nNaiset taasen ompelivat uusia ja laittelivat vanhoja vaatteitaan\naamurupeamalla. Murkinan aikana ajoivat koko kyläläiset lampaansa\nAitjärven rantaan pestäväksi. Nuoret naiset tulivat perästä lampaita\npesemään. He riisuivat vaatteensa rannalle, pukivat jonkun vanhan\npaidan yllensä, ottivat aidan kolkkaseen ajetusta lammaslaumasta\nkiinni joko emälampaan tahi vuonan, jota taluttivat pitäen sen päätä\nja etujalkoja kainalossaan, joten lammas käveli hyvin vastahakoisesti\njärveen. Siellä se pestiin yltä ympäriinsä, jonka jälkeen lammas\nlaskettiin toisten joukkoon. Siinä oli hälyä, kiirettä ja älinää, kun\nlampaat määkivät etsien vuoniaan ja vuonat samaten etsien emäänsä.\nPaimenet huusivat akkiloidessaan lampaita, jotka eivät tahtoneet\nkestää aidan kolkassa. Akat toruivat paimenia, jotka eivät olleet\nkylliksi valppaita lampaita järjestyksessä pitämään. Tytöt nauraa\nkikattivat, kun joku lammasta järveen taluttaessaan kaatua kellahti\njoko rannalle tahi järveen.\n\nKun kaikki lampaat oli pesty, kävivät lammasten pesijät uimaan paidat\nyllä. Ilma kun ei päässyt paidan välistä pois, niin se nosti suuren\nkuppilon naisten selkään, jolle paimenet nauroivat ja ilkamoisivat.\nUimasta päästyään naiset pukivat tavalliset vaatteet yllensä,\nhajoittivat märät paidat pehkojen päälle kuivamaan ja kävivät\nnurmikolle istumaan. Tytöt ottivat nuorempia ja vanhempia homeheiniä\nja asettivat niiden kannat sormiensa väliin niin, että kannat vähän\nnäkyivät sormien välistä käden selkäpuolella. Sitten he käskivät\ntoistensa ottaa jonkun kannan, josta arvattiin, saako tyttö vanhan\ntahi nuoren sulhon, sen jälkeen, miten otettava homeheinä oli, vanha\ntahi nuori. Se antoi taas uutta naurun aihetta koko seuruelle.\n\nMurkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset\nkävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas,\naina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia,\nvaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä\nkoivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä\nkiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää\nja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät\nkoivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:\n\n       Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,\n    moni poika minua jo houkutteli hukkaan.\n       Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,\n    eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.\n       Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,\n    lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.\n       Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,\n    enkä minä joka pojan halatakaan anna.\n       Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,\n    joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.\n       Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,\n    susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.\n       Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:\n    mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.\n       Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,\n    kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.\n\nKeski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen\nja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle\ntohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin\nkäähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat\npunottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään\nja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.\n\n\n\n\nKokouspyhä\n\n\n    Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen\n    kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen\n    suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen.\n    Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.\n\nKokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään,\njossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään\nNiemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa\nheitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää\ntanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät\nettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla,\nniin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja\nmukaantua esi-isien tapoihin.\n\nKokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä\nenää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt\n\n    panivat päällensä parasta,\n    valkehinta varrellensa,\n\nläksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään\nolivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin\nvähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot\n(kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät\nmatkaan.\n\nTyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat\nihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla\nja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat\njalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi\nmaantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat\netämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä\npalttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli\noli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten\nhienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se\ntoimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia.\nSydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain\nja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa.\nSuurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla\nseipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät\nkirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan\nperheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.\n\nJo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja:\nvaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia\nkäsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä,\nkeritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja,\nvehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan\nulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.\n\nNe jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain\nsunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville\npaikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan\nviereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit\nasetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi.\nKellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän\nulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat\nviinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon\nympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain\nveljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko\nkaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.\n\nMyös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat\ntavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen\njumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei\nsaanut mitään kauppaa tehdä.\n\nMiehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat\ntoisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta,\nkesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka\nolivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät\nja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta\nvälittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta\nyhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä,\nnäitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä,\njotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut;\nsillä silloin oli tapana olla\n\n    nuoret miehet naimattomat\n    vielä viinan juomattomat.\n\nEi silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan\nryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat\nlystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti\nväliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti\nettä täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat\npitivät \"suussa siemenen määrän\". Vaan jos joku harppasi niin ololta,\nettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten\nkanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet\najat perästä päin.\n\nKohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna\nlähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko\npoikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät\nhevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa,\nettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin\nLippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven\nkohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:\n\n    Kiepsahas Kaisa kivelle,\n    käy taakseni tarakkaan,\n    sitte kulemme yhdessä\n    niin kuin pari harakkaa!\n\nPian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa\nsuitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa\ntarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti\nJuhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan,\nkieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin\najaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli\nyhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä\nsyystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli\nmyöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei\ntakaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle.\nTyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se\nLiisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:\n\n-- Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden\nkokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle\ntietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin\ntoisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan\npettymykselle.\n\nHeti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana\nkuulumiset, johon Kaisa vastasi:\n\n-- Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole\nniin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana!\nHamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on\nmeillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en\ntunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina\nkertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli\nhaastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida\nminua.\n\n-- No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat\nsinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä\nenemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.\n\n-- Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni\nja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi\nKaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua\nkosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni\nnäet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain\nkoko paikkakunnalle.\n\n-- Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos\nvain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka\nHän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet\nminun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos\nJumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa?\nTiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään\nköyhä enkä naukumaijan poika ole.\n\n-- Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä\nluotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.\n\n-- Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.\n\n-- Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua\ntunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä\nkirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle\nkiusaa, sanoi Kaisa.\n\n-- Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei\nnäe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet.\nMutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja\nsitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain\nkultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia\nsilmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.\n\n-- Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se\nnyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi\nniin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi.\nMinä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa\nkun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena\nkylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. -- Hyvästi nyt armas\nkultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja\nminun täytyy joutua heidän parveensa.\n\n-- Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski\nhempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa\nkatosi toisten tyttöjen joukkoon.\n\nPojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia\ntyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa.\nVirstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan.\nTytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan.\nSitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai\nratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen\nselkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä\nollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin\nylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin\npitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä\ntyttö tavallisesti:\n\n-- Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:\n\n-- Kannattihan sekin poika puittos minua.\n\nKirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä\nhersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko\njohtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin\nkatsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla\nkävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt\nsattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää\ntoisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin,\nkumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen,\nja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja\nkumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat\nne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka\ntytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin\nenemmän antoivat.\n\n-- Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli\npojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen\nvähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin\nuseat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia\nniin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä\n(mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna\nnautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.\n\nJunnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän\ntyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt\nantoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille\nantoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla\njakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun\nhän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin\nMarttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi\nKaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:\n\n-- Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?\n\n-- Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en\nantanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.\n\n-- Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi\nantamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin\nhalukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.\n\nNiemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka\nvihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä,\nniin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan\npoikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle\nkoiralle.\n\n-- Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.\nOlisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.\n\n-- Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit.\nEtkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää\nmitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin\ntuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen\ntuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.\n\n-- Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen\nantamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi\nMäkelän Vappu.\n\n-- Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä\nsen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.\n\n-- Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista;\nonhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko\nmaailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana,\nsanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.\n\n-- Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta\nleikki oli kaukana.\n\nKirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat\nmiehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät\nlaina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa\nriensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja\ntahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä\nmyöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa,\njotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha\nkoulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.\n\n-- Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet\nalkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.\n\n-- Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen\nseurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä\nkerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:\n\nUkot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:\n\n-- Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme\nrakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko\npyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon\nsuojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli\npyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja\nehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken\nkirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle\nAndreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct\nAndrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty\nPyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle,\nvaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai\nApostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen\naikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle,\nSakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.\n\nKun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä,\nvedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että\nkirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli\npyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko\nmies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli\noli sen suojeluspyhimyksenä. -- Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein\nkirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu\nolleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! --\n\nKaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko\nvuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä\nvietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän\nnimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien\nkirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä\nsunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat\nmeidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja\nsiitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken\nkirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden\njuhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä\n2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta\njne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin\nkesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja\nköynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa.\nKirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui\nomasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin\nseurakunnista paljon kansaa.\n\nSiihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja\ntiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin\ntilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka\nantoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja\nkirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita.\nNiinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi,\ntoimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia,\nostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.\n\nEttei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli\naivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä\nitse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa\nusein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.\n\nEntiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika.\n-- Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen\npäivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat.\n-- Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri\nkirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi.\nKävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:\n\n    Tyttö on tupelle tullut,\n    neito varrelle valunut:\n    ken tahtoo, niin tampatkoon.\n\nMuutamat kaasot hyräilivät:\n\n    Ken tahtoo tampata,\n    täll tytöll on tyhjä tuppi.\n\nPoikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen\nveitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka\ntamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin\nveitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi\nveitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja\ntoinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan\noven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi\ntamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi\nsiinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos\ntaasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa\nonnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen,\njossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta\non kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä\nkaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä\nvanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan\nhistoriallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei\nole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.\n\nVihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien\nvietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät\nja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan\nmuistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin\non näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut\njuhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä\nsunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää\nei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi\nkokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta\nmutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa\nkihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.\n\nKun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen\nläppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät\n(notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet\npysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran\nhuoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.\n\nKirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin\npitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät\npäivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa.\nKirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen\nmukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin\nruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita,\nlehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi\nostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota\ntuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli\nviheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään.\nKun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa\ntoimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen\nsijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä\ntarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua\nviinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan\nruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet\nristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua\nkiitettiin isäntää ja emäntää.\n\nSitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin\nkampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken\njalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin\ntahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat\ntyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla\nolevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä\nhalutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin\nemäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:\n\n-- Kyllä on kaunis, mutta on halpa.\n\nSunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä\nkaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he\nkertoivat kotoväelle.\n\n\n\n\nHeinäaika\n\n\n    Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen\n    teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan\n    keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.\n\n-- Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on\naloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut,\nsiksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan;\nukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille\nviikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä\nmaanantaiaamuna murkinaa syödessä.\n\nHeti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä\npalattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.\n\nRekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat,\nolivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit\nkuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta\nkoivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin\ntehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin\nreikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret.\nPunamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.\n\nSeuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen\nylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet\ntarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava.\nPajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen.\nPaksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin\nuudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin.\nUusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa\npiti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi\nsinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja\njuomaan.\n\nMauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia\nviikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä\nnuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja\nkangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä\nvarteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen\nkärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa\nja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. -- Että-nimellä\nkutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä,\nkun varren ponnesta mitataan korkeutta. -- Jos että on enempi tahi\nvähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee\nenempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian\nvähän, niin se haukkaa liian vähän.\n\nSeuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon\nKuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin\nkotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät,\nsilakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani\nMauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat\nmaitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä\nnyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä\noli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät\njoko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli\nimeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa,\njonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden\nkantamista, kantoivat työaseita.\n\nTyömaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen,\njonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää\nhaarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja\nevässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi\ntuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.\n\nSitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan\nladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen\nsaatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten\nkovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa\nteräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa\npäälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi\nhiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto\naloitettava.\n\nYrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen\nhänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään\njalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa\nniin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.\n\nEnsimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa\nvedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja\ntehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat\nladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:\n\n-- Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.\n\nEnsimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä,\nkävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta\nlevystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen\nlipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka\npäälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten\nsyötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi\n(päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat\npaljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna\npään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille.\nLadon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui\nnurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset\nastiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut\ntuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää,\nviskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei \"päivä laula maitoa\".\nKun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen\ntahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään\nmaitoastian ympäri ja loitsittiin:\n\n    Teen, teen taikaa,\n    panen kempill aitaa,\n    ilman kempin keksimättä,\n    kampiaisen katsomatta.\n    Älä kemppi kiepsahtele,\n    hytykäinen hyppäele\n    tämän aitasen ylitse,\n    tämän aitasen alatse,\n    lennä leino lehtomaille,\n    räpäköite rahkasoille,\n    älä ropehen romahda,\n    älä kappaseen kavahda.\n\nSitten pistettiin veitsi joko kapan vanteeseen tahi ropeen lutaan.\n\nNe heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka\npohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan\n(puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet\nlaitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset\nvitsakset pieleksen päälle.\n\nEräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan\npaistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki\nKuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään\nhe turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken\nulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja\nhaastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt\nruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.\n\n-- Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri\nkuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.\n\n-- Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä\nkatsella, vastasi Kaisa.\n\n-- Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä\nminulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule,\nsanoi Anni ja kävi makaamaan.\n\nKun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta\nvarvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää\npäivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja\nkysäisi:\n\n-- Mistä ihmeeltä sinä tähän sirahdit?\n\n-- Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte\nja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten\nhiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä\nviikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja\nmilloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.\n\n-- Anna nyt, pyysi Kaisa.\n\n-- En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän\ntäällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan,\noletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.\n\nSaatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia\npäästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle\nmielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle,\njosta oli tullutkin.\n\nSeuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt\npaimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi\nlehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla\nalavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison\nropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn\njuurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni\nsai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä\nsitten tultiin kotiin.\n\n-- Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään\nKaisan sipun.\n\n-- Onhan näitä tässäkin, vastasi Kaisa eikä tehnyt sen enempää selkoa.\n\n-- Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen,\nvalitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin\noikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito,\njota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat.\nIkävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:\n\n    Hihoh, hohoh, hevospaimen,\n    liilon, loilon, lehmäpaimen,\n    lippo lappo lammaspaimen,\n    vaivainen vasikanpaimen,\n    lapsenlikka vaivaisempi.\n\nMurkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä.\nLammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan\nlehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.\n\nKaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin\noli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti\nvirsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa\nja evankeliumia.\n\nJuhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa\ntuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut\nlukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.\n\nHauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui,\nkuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he\nennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että\nKaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten\npaimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa\nsanoi hätäisesti:\n\n-- Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä\nJuhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja\nälä unhota, mitä olet luvannut.\n\nJuhana puristi armaansa kättä jäähyväisiksi ja lausui:\n\n    En mä sua, Kaisa kulta,\n    taida koskaan unhottaa,\n    enkä toisten tyttöin päälle\n    taida koskaan katsahtaa.\n    Sinussa mun sydämeni\n    kiinni riippuu ainiaan,\n    sinuapa ainoata\n    minä aina rakastan.\n\nSillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle\nvarustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan\nluona ja sanoivat:\n\n-- Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin\ntäällä aivan yksinäsi.\n\n-- Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne.\nOlisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella\nlehmiä kotiin, vastasi Kaisa.\n\n-- Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän\njuuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.\n\nSiihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja\nvälistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.\n\nIllansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän\npojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli\nvähän ja niistä he antoivat pojille.\n\nEräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää\nlyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä\nmättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun\nMari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:\n\n-- Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan\nmehiläiset, muuten ne purevat teidät.\n\nSen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa\nmehiläispesän ympäri ja loitsi:\n\n    Mehiläinen mesilintu,\n    simasiipi, suu hunaja,\n    joka kukissa kuherrat,\n    heinän päissä heiluelet:\n    anna mulle antimesi\n    pesästäsi pienoisesta.\n    Älä nyt nouse korkealle,\n    älä polvia ylemmä.\n    Tunge turpehen nenäsi,\n    paina pääsi mättähäsen.\n    Pure puuta, pure maata,\n    pistä pieniä kiviä,\n    älä ihmisen ihoa,\n    hipeätä hievahuta!\n    Heitä viitahan vihasi,\n    haon alle haikeasi,\n    kanervahan katkerasi,\n    korpehen kovat panosi,\n    suomutahan muut mujusi,\n    kaskeksehen kannuksesi.\n    Jos on tahtoa tapella,\n    aikomusta ammuskella:\n    tokkiloikaa toisianne,\n    kihlajakaa keskenänne;\n    vaan ei vaivaista minua,\n    emon kantamaa kavetta,\n    äidin tuomoa tytärtä.\n\nSitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille\nmehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät\npesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse,\njonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille\nhunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella\nhalulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi\nniin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois\notettiin.\n\n\n\n\nTalkoot\n\n\n    Sisältö: Niemeläisten lähtö talkooseen. Talkooväen tulo\n    Lippolaan. Juhanan huone. Kuhilaan teko ja sen loitsiminen.\n    Metsähalmeen leikkuu. Päivällinen. Nälän karkoittaminen.\n    Talkoonjuonti. Voimain koetus. Talkoosta lähtö. Keskustelua.\n\nEräänä perjantaina rukiinleikkuun aikana sanoi Niemelän lautamies\nmurkinaa syödessään perheellensä:\n\n-- Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä\nleikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen\nhengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut\nkuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat\nleikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä\nkerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain\naikana olkaa valmiit. Muistatteko?\n\n-- Muistamme kyllä, vastasi Anni.\n\nKaisa punastui eikä puhunut mitään kenellekään.\n\n-- Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun\nhe olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi\nkehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?\n\n-- Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista,\nettä Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä\nsiis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta\nkehräpuun sijaa itsellesi.\n\n-- Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään\nniin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin\nkaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs\nsulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine\naarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni\nvilkkaasti.\n\n-- Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa\naatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä\nkäydä käsketyn pitää.\n\nTätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä\nkiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi\niäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä\nkylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin\nennenkin.\n\nLauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen\ntaloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki\ntalkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään\nhyräillen. Vihdoin hän sanoi:\n\n-- Ja nyt sitä lähdetään. Ja niin lähdettiinkin.\n\nTultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin\nmuillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi.\nVanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille.\nSuuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli,\nkuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko\nleikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän\nvieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin\nsattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ\njoutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt\npojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki\npellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:\n\n-- Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi\ntyöhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa;\nnäyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut.\nTule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme\nlojaksennella siellä uudessa sängyssä.\n\n-- Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen\nvuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua,\nniin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi\njoutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan\nhuoneeseen.\n\n-- Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen.\nEnpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin\nhuonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.\n\n-- Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan,\nsanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.\n\n-- No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen\nmieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.\n\n-- Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen\njo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on\nvastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän\nnaivansa.\n\n-- Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia\nsaavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle\nmiehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis,\nsanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.\n\n-- Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin\npoikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten\nuudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut,\netten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme.\nÄitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan\nikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.\n\n-- Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia\nnaimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana\nole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä\nsinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut\nkunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä\nniin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat\nvielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on\nmielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa.\nMutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko\nhän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.\n\n-- Aivan yksin, ihan yksin alusta loppuun asti, vastasi isäntä. Niin\nkuin näet, hyvä heimo, on meillä uusi tupa tekeillä, johon Juhana\non varustellut ikkunatarpeita. Hän näet aikoo tehdä ikkunat siihen,\nettei tarvitse vieraille maksaa.\n\n-- Näppärä poika, näppärä poika, sanoi lautamies ja kävi sänkyyn.\n\n-- Lepäile sinä, hyvä ystävä, tässä, minä pistäyn pellolla katsomassa\nmitä siellä aikaan saadaan; samalla vien viinaa ukkomiehille,\nikävähän niille tulee siellä ilman olla, sanoi talon isäntä ja läksi\nhuoneesta.\n\nEnnen kuin kirkonmies ennätti lähteä pellolle, tuli Niemelän isäntä\nhuoneesta ja sanoi:\n\n-- Ei se käykään laatuun, että minä täällä vuoteella venyn. Huono\ntalkoomieshän minä olisin, jos en ehkä pellolla kävisi, ja sillä\npuhein hän läksi isännän kanssa pellolle.\n\n-- Kah, onhan täällä väkeä enemmän kuin minä luulinkaan, sanoi\nNiemelä. Johan nämä leikkaavat murkinalle asti koko tämän pellon;\nmitäs sinä, ystäväni, sitten teetät näin suurella rahvaalla?\n\n-- Ole, veli hopea, huoletta, ei työ lopu. Onhan meillä metsässä iso\nhalme ruista ja vielä toinen pelto käsin koskematta, vastasi talon\nisäntä.\n\n-- Teillä onkin sitten enemmän ruista perheeseen nähden kuin meillä;\ntuota en minä olisi uskonut, ennen kuin nyt sain kuulla sen omasta\nsuustasi, virkkoi Niemelä ihmetellen.\n\n-- Täytyyhän sitä olla, kun vierailla pitää töitä teettää ja tänä\nsyksynä on pidettävä häät ja monenlaiset rehkajaiset, vastasi\nLippolan kirkonmies.\n\n-- Niinhän se on, kun teillä on vähän työväkeä ja laajat\nviljelysmaat, sanoi lautamies. Vie sinä, veikkonen, vain ukoille\nviinaa, minä tässä sillä aikaa koettelen, muistanko enää kuhilasta\nkyhätä.\n\nSillä aikaa kun talon isäntä tarjoili viinaa talkooväelle, teki\nlautamies kuhilaan, kiersi kolme kertaa sen ympäri kädellään ja\nlausui:\n\n    Aidan mä tähän asetan,\n    panen piirin pellolleni\n    variksille, varpusille\n    sekä muille lintusille,\n    ettei ruhjois rukiitani\n    eikä ottais ohriani,\n    karistaisi kaurojani,\n    veisi vehnäni jyviä!\n    Lentäkäätte lintuseni,\n    kiitäkäätte kiirehesti\n    tämän aitasen ylitse,\n    tämän pellon päällispuolin!\n    Josp on, laskeit lintu parka\n    tämän kuhilaan kuvalle,\n    tämän keon kielekkeelle,\n    niin sun saavuttaa satimet,\n    tinapallit paiskoavi\n    tahi kokko kohtoaapi,\n    havulintu havaitseepi:\n    lihas syöpi, luus pureepi,\n    höyhenesi höpsyttääpi!\n\n-- Anna, velikulta, kuhilasten teon olla ja lähdetään kartanoon\nlepäilemään, sanoi Lippolan isäntä Niemelän lautamiehelle tultuansa\ntalkooväen luota. Näyttäähän täällä olevan työntekijöitä ilman\nmeitäkin.\n\nSillä puhein läksivät molemmat isännät kartanoon. Niitä näitä\npuhellessa, sanoi lautamies vihdoin:\n\n    Kuus on kiirettä kesällä\n    tämän ilman kannen alla:\n    yks on tarkka touonteko,\n    toinen helkkä heinänteko\n    kolmas ruku rukihilla,\n    neljäs ohran ylösotto,\n    viides kallis kauran niitto,\n    kuudes syksyrukiin kylvö.\n\nSitten kutsuttiin talkooväki murkinalle. Syötyään töytäisivät pojat\nja tytöt Juhanan huoneeseen. Kaisa ja Anni katsoivat vain ovelta;\nKaisa etenkin silmäili tarkkaan huoneen sisustaa, vaikka koki\nnäyttäytyä, niin kuin hän ei ensinkään olisi sitä kodikseen katsellut.\n\n-- Tulkaa sisään, Niemelän tytöt! kehottivat heitä toiset ja niin\nmenivät hekin viimein huoneesen.\n\nSillä aikaa kun nuoret pakinoivat Juhanan huoneessa, laittelivat\nvanhemmat naiset emännän johdolla eväitä; voita viillettiin askeihin,\nlihapaloja ja suolakalaa kerikkeihin -- kerike eli keriaski oli\nkoivun tahi haavan pinnasta tehty pieni lipas --, maitoa laskuihin ja\nleipää torppasäkkeihin. Vanhemmat naiset ja miehet kantoivat eväitä,\nvaan nuoret pojat ja tytöt juoksivat edellä hoilaten, luikaten ja\niloista rähinää pitäen. Niemelän lautamies jäi talonisännän kanssa\nkotiin, jossa isäntä näytteli heimollensa kaikki paikat tarkkaan.\nLautamies ihastui erinomaittain siihen naastiuteen ja järjestykseen,\njoka Lippolassa oli, eikä sanonut missään muualla tavanneensa niin\nhyvää taloudenhoitoa kuin heimollansa.\n\nTalkooväki päästyään metsähalmeelle laski eväänsä aidanseipäihin\nja teloihin sekä päällysvaatteensa aidalle. Laukkalan Martti,\nisännän lanko, joka toimitti isännän virkaa ja kantoi viinaputelit\ntuohikontissa metsähalmeelle, kehotti talkoorahvasta siivolla ja\ntarkkaan leikkaamaan, etteivät ristiinmennyssä rukiissa tähkäpäät\nkatkeaisi. Kun oli muutama hetki leikattu, istahdettiin maahan selkää\noikaisemaan, jolloin isännän sijainen tarjoili viinaa vanhemmille\nihmisille. Nuori väki joi janonsa sammuttamiseksi laskusta harmaata\neli vedellä sekoitettua maitoa.\n\nPäivällistä syötiin rasiksi jääneessä nurmikkomaassa, johon ruoka\nlaitettiin hurstuitten päälle. -- Palamatonta paikkaa kaskessa,\njota ei kynnetty eikä viljelty, kutsuttiin rasiksi. -- Syödessä\nlasketettiin kaikenlaista iloista leikkipuhetta ja pidettiin hauskaa\nelämää. Vähäsen aikaa pidettiin ruokalepoa ja sitten taas leikattiin\nrivakasti. Halmeen loppuun leikattuaan ja kuhilaat tehtyään\ntuli talkoorahvas ruokasijalle. Miehet ottivat hatut päästänsä,\nsijoittivat ne sirpin nenään, nostivat sirpit ylös ilmaan ja huusivat\nyhdestä suusta kaikki, johon huutoon naisetkin yhtyivät kädet\npystyssä:\n\nHoi, soi, soi, soi: mene nälkä Närhivuoreen, puute Petäjänmäelle,\nhoi, soi, soi, soi!\n\nSitten otettiin kampsut keralle ja tultiin pellolle leikkaamaan.\nLauantai-ilta kun oli, niin lakattiin työstä aikaisemmin. Illallisen\njälkeen kylvettiin sauna ja sitten alkoi tavallinen talkoonjuonti.\nNuoret menivät naapuritaloon tanssileikkiä pitämään, vaan vanhempi\nväki jäi talkootaloon.\n\nIsäntä kantoi pöytään viinaputelin, josta vanhemmat miehet tekivät\nnorria ja ryyppivät. Kun viina oli kulmiin kavahtanut, niin käytiin\nvoimia koettamaan voittosilla, väkikartun vedolla ja sormikoukulla.\nSavon Pietu, joka oli vahva sormikoukun vetäjä, pani sormensa\nkoukkuun, meni pienen Pentin eteen ja sanoi uhkamielin:\n\n    Tuossa isäsi kiiskiä keittää,\n    konnan päätä kiehauttaa.\n\nPentti pani sormensa Piedun koukkuun ja kiivas taistelu syntyi.\nVihdoin voitti Pentti ja sanoi:\n\n    Ken uhaten sotaan menee,\n    se häpeällä haudataan.\n\nNolona Pietu väistyi ja meni tallin luhtiin makaamaan. Vähitellen\nväsyivät vihdoin kaikki juopot, ken viinan vaikutuksesta, ken voimain\nliiallisesta ponnistuksesta. Tuvan lattialle tehtiin olkivuoteet ja\nsiinä oteltiin unta aamuun asti.\n\nSunnuntaiaamuna pidettiin rukoukset, juotiin kahvi ja syötiin\nmurkina. Vieraat ottivat kiittäen jäähyväiset ja menivät ken\nkotiinsa, ken kirkkoon ja kuka mihinkin. Isännän pyynnöstä jäivät\nlikeisimmät sukulaiset vielä Lippolaan pyhäpäiväksi. Myöskin Niemelän\nväki pyydettiin jäämään sinne.\n\nSunnuntaiaamuna varhain kävi Juhana hakemassa isälleen nuoren\nhiirakkoruunan, jolla hänen isänsä Niemelän lautamiehen ajoi kirkolle.\n\nKun murkinalehmät oli lypsetty, tytöt menivät Juhanan huoneeseen\nja kävivät makaamaan uuteen sänkyyn. Kun Juhana arveli tyttöjen\nnukkuneen, hän meni myös huoneeseen ja sai puhutella morsiantaan\nmuiden tyttöjen nukkuessa ja huomaamatta. Sormuksiakin silloin jo\nnäytettiin ja nepä kyllä antoivat puheen ainetta. Vihdoin Juhana\nkysyi:\n\n-- Sanopa sirpukkaiseni, kuinka monta kosijaa arvelet itsellesi\ntulevan?\n\n-- Tuleehan niitä tietysti viidet, vaan tulkoon heitä vaikka sata,\nsinun minä kumminkin olen, vastasi Kaisa innokkaasti. Kyllä tiedän,\nettä tulee kova kamppaus, kun koko meidän perhe paitsi äitiäni,\nAntti-veikkoani ja kenties Mauno-setää -- isäni mieltä en oikein\ntiedä -- tahtoisivat minua naittaa Junnolaan, vaan minäpäs en\nmene; sanon vaikka papin edessä ei, siitä saat olla vakuutettu,\nrakas Juhana kultani. Minä en tahdo enkä voi erota sinusta vaikka\nmörkö maata kyntäköön. Vaikka olisin toisen kanssa jo kolme kertaa\nkuulutettu, niin sinuun minut kumminkin vihitään.\n\n-- Etkös sinä paimen-Mari nähnyt, mihin tytöt lienevät menneet? kysyi\ntalon emäntä paimentytöltä. Hae heidät kahville, toiset ovat jo\njuoneet.\n\nTämän kuultuansa suikkasi Juhana sukkelaan sormuksensa kirstuun.\nKaisa pisti kultasormuksen takkinsa taskuun ja kävi sänkyyn. Sitten\nJuhana aukasi huoneen oven selälleen ja huusi:\n\n-- Heittäkää tytöt uni ja tulkaa kahville!\n\nPian kiepsahtivat tytöt pystyyn ja tulivat tupaan. Samaan\nliittoon tulivat kirkkomiehetkin ja kertoivat kahvia juodessaan\nkirkkokuulumisia. Päivällisen perästä läksivät viimeisetkin\ntalkoovieraat kotiinsa.\n\n\n\n\nPaimenelämä\n\n\n    Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja\n    palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet.\n    Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko.\n    Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti.\n    Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut.\n    Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku.\n    Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa.\n    Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.\n\nKeväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän\naikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää,\nvaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin\nparemmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet\nkävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.\n\nJo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä\npaimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-)\nmaitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli\nsuoloja, jota paimenet moittivat sanoen:\n\n-- Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.\n\nMutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut\npaimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä\nmaistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.\n\nTuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle,\nsangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan,\njosta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa\nsyödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni\ntahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä\nsuuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta\nmetsässä söivät, kun uni häikkeni.\n\nSuuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut\nhattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä\nmennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä\nedellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin\nvasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat\njälkimmäisinä.\n\nKunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa\nlähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä\nsalomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin\npari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari\npäivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja\najettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.\n\nMissä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä\npaimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen\nlähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö\noli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää\nkotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi\ntyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin\njoku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä\naikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:\n\n    Paimeneksi palkattiin,\n    vaan työlle työnnettiin\n    ja paimenen palkkasi maksettiin.\n\nTapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää\nkyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein\nmyös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut\nsaamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen\nhoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10\nkopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös\nlampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen\nkyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi\nkopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen\nvielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota\nlehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä,\nvoiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet\nannettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän\nkuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa\nkerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.\n\nAamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana.\nAuringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa\n(varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa\nsilloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko\nseisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin\nkotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki\nlepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.\n\nKun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän,\nmenivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään.\nPaimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja\nkärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:\n\n    Heruttelen herttaistani,\n    mairittelen marjaistani.\n    Heru, heru, lehmäseni,\n    anna maito mielelläsi!\n    Täss on maitoset maruet,\n    tässä uhkuvat utarat.\n    Avaja sä maitoammet,\n    maitoreiät remahuta!\n    Juoksuttele joutusasti\n    maito mieliksi minulle,\n    pereen suuren syötäväksi,\n    lasten pienten juotavaksi.\n\nSitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin\naamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.\n\nKun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet\nminkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli\nhuomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen\npoutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.\n\nPaimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty\nhaapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi.\nSe oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten\nliitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun\nympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon\nnaapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli\ntarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita\nentiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.\n\nOli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu),\njonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat\nsisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin\npuhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä\nreikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone\nantoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän\nsijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman\näänen.\n\nEräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen\nkalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui\nmyöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja\nkun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa.\nHänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin \"ristlappi\", joten\nhän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa.\nHän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon\narvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat.\nToiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin\nkuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille\npaimenille.\n\n-- Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai\nruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen\njuolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.\n\n-- Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma\nmerkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten\non koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä\non nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia\npilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku\nvalkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään\nvalkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen\nPunikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea\nvalkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova\non leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri,\nniin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos\nyksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään\nsitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin\nsille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki.\nKun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean\nja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on\nRannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs\non Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja\nmuuten pienikasvuinen on Pienikki.\n\n-- Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin\nmitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.\n\n-- Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan\nmukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi\naamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki\nja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt\nsunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan,\nantoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri.\nMaanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto,\nkeskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja\nlauantaina Laukko.\n\nJos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin\nannetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan,\nmilloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt\njouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt\nLastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki,\npääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja\njuhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä\nsyntynyt on Pyhikki.\n\nKerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle\nannettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin\nlehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki\non syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa\nsyntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.\n\nVälistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi\nlehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi\nHermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin\nnimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli\nLahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin\nnimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen\nLemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille\nannettiin nimeksi Ostikki.\n\nEräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat\nnähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän\njäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai\nsuden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi\nsaattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä\nja sanoi:\n\n-- Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua\nvasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.\n\nEräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille,\njoka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi\nmaata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki\ntuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja\nloitsi:\n\n    Otsoseni, ainoseni,\n    mesikämmen kaunoseni!\n    Tehkäämme sulat sovinnot,\n    raketkaamme rajarauhat\n    siksi ilmaksi ijäksi,\n    kuuksi kullan valkeaksi,\n    jottet sorra sorkkasäärtä,\n    kaada maidon kantajata\n    tänä suurena suvena,\n    luojan lämminnä kesänä:\n    kun sä kuulet karjakellon,\n    tahi torven toitotoksen:\n    lyöte maata mättähälle\n    nukahtamaan nurmikolle.\n    Tunge korvasi kulohon,\n    paina pääsi mättähäsen,\n    tahi korpehen kokeos,\n    saaos sammalhuonehesen.\n    mene toiselle tolalle,\n    muille kummuille kahahda,\n    jottei kuulu karjan kellot\n    eikä paimenten pakinat.\n\n    Otsonen metsän omena,\n    mesikämmen kaunokainen!\n    en sua kiellä kiertämästä\n    enkä käymästä epeä;\n    kiellän kielin koskemasta,\n    suin ruma rupeemasta,\n    hampahien hatrimasta,\n    kämmenien kaappomasta!\n\n    Karhuseni, kaunoseni,\n    korven ainoa asuja!\n    Käyös kaarten karjamaita,\n    piilten piimäkankahia,\n    kierten kellojen remua,\n    ääntä paimenten paeten!\n    Konsa on karja kankahalla,\n    sinä suolle suoritaite;\n    kun karja solahtaa suolle,\n    silloin korpehen kokeos;\n    karjan käydessä mäkeä\n    astu sie mäen alatse:\n    karjan astuissa alatse\n    mene sie mäkeä myöten;\n    karjan astuissa aholla\n    viere sinä viidakkoa,\n    karjan viidakkoa vierren\n    sinä astuos aholla!\n    Kule kullaisna käkenä,\n    hopeaisna kyyhkyläisnä!\n    siirry siikana sivuitse,\n    veteleite veen kalana,\n    viere villakuontalona\n    kule pellavaskupona!\n    Kätke kynnet karvoihisi,\n    hampahat ikenihisi,\n    jottei karja kammostuisi,\n    pieni vilja pillastuisi!\n    Anna rauha raavahille,\n    sorkkasäärille sovinto,\n    käydä karjan kaunihisti\n    soreasti sorkutella\n    poikki soita, poikki maita,\n    halki korven kankahia,\n    ettet koske konsanaka,\n    rupea rumanakana!\n\n    Otsoseni, omenani,\n    metsän kuuluisa kuningas!\n    Muista muinainen valasi\n    tuolla Tuonelan joella,\n    Kynsikoskella kovalla,\n    Luojan polvien edessä,\n    jalkain juuressa Jumalan:\n    lupa sulle annettihin\n    kolme kertoa kesässä\n    käydä karjan kuuluvilla,\n    tiukujen tirinämailla,\n    vaan eipäs tuo sitä suvaittu\n    eikä annettu lupoa\n    ruveta rumille töille,\n    paatua pahantekohon!\n\n    Jos sulle viha tulisi,\n    hampahat haluttelisi:\n    viskaa viitahan vihasi,\n    honkihin pahat halusi!\n    hakkoa lahoa puuta,\n    kaada koivunpökkelöitä,\n    vääntele vesihakoja,\n    määhki marjamättähiä!\n\n    Kun tulevi ruuan tarvis,\n    syödä mielesi tekevi:\n    syö'ös sieniä metsästä\n    murra muurahaiskekoja,\n    juuria punaisen putken,\n    metsolan mesipaloja,\n    ilman ruokaruohoittani,\n    minun henkiheinittäni!\n\n    Metsolan metinen amme\n    hapata hihittelevi\n    kultaisella kunnahalla,\n    hopeaisella mäellä:\n    siin on syödä syötähänkin,\n    sekä juoda juolahankin;\n    eikä syöden syömät puutu,\n    juoden juomiset vähene.\n\n    Niin teemme nyt ikisovinnot,\n    ikirauhat raketkaamme\n    eleäksemme ehosti\n    kaiken kesää kaunihisti,\n    maat on meillä yhtehiset\n    evähät erinomaiset.\n\n    Josp on tullet näille maille,\n    sattunet saloille näille:\n    täällä aina ammutahan,\n    pyssyn kanssa pauketahan.\n    Jos ei ampujat kotona:\n    on meillä osaavat vaimot,\n    emännät erinomaiset,\n    jotka tiesi turmelevat,\n    matkasi pahoin panevat.\n    Vaan jos tahtonet tapella,\n    eleä sodan tavalla:\n    tapelkaamme talvikaudet,\n    lumiajat luiskatkaamme!\n    Suven tullen, suon sulaen,\n    lätäkköjen lämmitessä:\n    ellös tänne tulkokana\n    karjan kullan kuuluville.\n\n    Jos mä otsona olisin,\n    mesikämmentä kävisin,\n    en mä tuossa noin asuisi\n    aina akkojen jaloissa.\n    Onpa maata muuallakin,\n    tarhoa taaempanakin\n    juosta miehen joutilahan,\n    virattoman viiletellä,\n    käydä halki kämmenpääsi,\n    poikki pohkealihasi,\n    sinisen salon sisässä,\n    korven kuulun kainalossa.\n    Käpy on kangas käydäksesi\n    hiekka helkytelläksesi\n    merenranta juostaksesi\n    Pohjan pitkähän perähän,\n    Lapinmaahan lauhkeahan:\n    siell on onni ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi,\n    käydä kengittä kesällä,\n    syksyisillä syylingittä\n    suurimmilla suonselillä,\n    levehillä liettehillä.\n\n    Kun et tuonne mennekänä\n    etkä oikeittain osanne:\n    ota juoni juostaksesi,\n    polku poimetellaksesi\n    tuonne Tuonelan saloille,\n    tahi Kalman kankahille:\n    siellä on suohut sorkutella,\n    kanervikot kaalaella,\n    siell on kirjos siellä karjos,\n    siellä muita mullikoita\n    rautasissa rahkehissa,\n    kymmenissä kytkyvissä,\n    siellä laihatkin lihovat,\n    lihaviksi luutkin saavat.\n\n    Lepy lehto, kostu korpi,\n    taivu ainoinen Tapio!\n    Anna rauha raavahille,\n    sorkkasäärille sovinto\n    tänä suurena suvena,\n    Herran hellänä kesänä!\n\n    Kuippana metsän kuningas,\n    metsän hippa halliparta!\n    Korjaele koiriasi,\n    raivaele rakkiasi!\n    Pistä sieni sieramehen,\n    toisehen omenamarja,\n    jottei henki haisahtele,\n    tuuhahtele karjan tuoksu!\n    Silmät silkillä sitele,\n    korvat kääri käärehellä,\n    jottei kuule kulkevia,\n    ei näe käveleviä!\n\n    Kun ei tuosta kyllin liene,\n    ei vielä kovin varonne:\n    kiellä poies poikoasi,\n    epeä äpärettäsi!\n    Saata pois saloilta näiltä,\n    näiltä mailta matkohinsa,\n    kapehilta karjamailta,\n    levehiltä liepehiltä!\n    Kätke koirasi kolohon,\n    rakkis rautakahlehisin,\n    kultaisihin kytkyvihin,\n    hihnoihin hopeaisihin,\n    jottei piiloa pitäisi,\n    häpehiä hämmentäisi!\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    Kaikkivalta, taivon taatto!\n    Kuule kultaiset sanani,\n    hopeaiset lauselmani!\n    Kun kuulet toden tulevan,\n    pakkopäivät päälle käyvän:\n    muuta muuksi lehmäseni,\n    karnahuta karjaseni,\n    kiviksi minun omani,\n    kantoloiksi kaunoseni\n    karhun maata kulkiessa,\n    vantturan vaeltaessa!\n    Paina panta pihlajainen\n    ympäri nenän nykerän!\n    Kun ei pihlaja pitäne,\n    niin se vaskesta valata!\n    Jos ei vaski vahva liene,\n    panka rautainen rakenna!\n    Vaan jos raudan ratkaisnehe,\n    vielä mene he vioille:\n    syökse kultainen korento\n    leukaluusta leukaluuhun,\n    päät on päättele lujasti,\n    katkoa kovasti kiinni,\n    ettei liiku liiat leuat,\n    harvat hampahat hajoa,\n    kun ei raudoin ratkottane,\n    teräksillä temmoittane,\n    veitsillä veristettäne,\n    kirvehellä kiskottane.\n\nKeväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät\npaimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he\nkoloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren,\ntahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat,\njotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti\nirtaantuivat. -- Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka\ntoinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen\npää maahan pystytettiin. -- Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin\npanka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa)\nkolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla\nvispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin\nkuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella\nkiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen\nvaralle.\n\nPienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät\npuuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset\nkepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin\npajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike\njätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava\nkeppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten,\nettä rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja\nsillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi\ntahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä\nkerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin,\nniin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina\nkokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin\nhuolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa\nkeppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.\n\nNe vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten\ntupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen\nleppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä\nja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka\nkeskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö\ntehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin\nyhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja\ntehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin\nreikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi.\nNäin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin\nviedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä\ntaskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi\nmuuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja\nsiihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä\ntupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui\nniin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja\noksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat\npanivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun\nsiihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen;\nmutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi,\nsaivat usein huutaa \"yö\" keskellä päivää.\n\nTuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet\nnuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi\noppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli\nsentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit\nvirsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle.\nAhkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin\nkahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu\nlikiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen\nkiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis\njaettiin tasan joka hengelle.\n\nMarja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja,\nkontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun\naamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin\nmansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin\nkuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja\nsoilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita\neli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle\nkelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät\npaimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja.\nRiidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat\n(puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä.\nKotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi\npotikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja\npistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista\nja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että\nhe nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin,\nja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä\npuoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä\n(hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin\n(hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä\nkaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan,\nmiten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.\n\nKun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat\npaimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi.\nPienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen\nsaatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa\nmarjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen\npani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin\nsäästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista\nkeitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun.\nNäin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä\nkeitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin\nkaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus\nsillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena\nherkkuna.\n\nKesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät\npaimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia\nvirkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.\n\nEnsin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa,\njosta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen\npituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet\nkuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset\nkepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän\nmarasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset\nleikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa\nja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä\nsuureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat).\nPallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta\npalloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen\nkuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi\nja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo\nsattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen\nkuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo\nmeni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa\nsuureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli\npallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja\naikaa riitti.\n\nToinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä\noloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat\nleikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta)\nsiten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten\nviskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä\ntavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen\ntempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille,\nmutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa\nseuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne\nkerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin\nveitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan\npystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin\npyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan\nkärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin\nveitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin\nmääräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan\nkäteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni\nja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi\nmääräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa.\nJoka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi\nleikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis\ntappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu\npuikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.\n\nKolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli\neri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki\nkymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä\npäässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku\nteki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä.\nViisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja\nne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen\narvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas\ntoisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle\nasetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat)\nvuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin\nkukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen.\nKuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi,\nja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä\nkaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki\nkaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki\nkolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä\nlukua, minkä arvoiset miehet olivat.\n\nNeljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen\nnoin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin\npituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille.\nAukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat\nkaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti\nkäsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä\nyli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi\nsirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse,\nja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan\nsauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä\nasetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran\nalapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen\nkorttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen\npäälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä,\njotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat\nkepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan,\nniin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään\ntarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan,\njoka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui\njoko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla\nluopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka\nsirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi\nsirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan\nnoutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka\nmenemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja\npensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja\nrivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa\nsaanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen\nasti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska,\nja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi\nleikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.\n\nEräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään\npenkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran\ntoisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen\nvaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse\npenkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin\nsikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai\njokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi\nmatalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he\njuoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään\nkukin.\n\nNapakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn\npatsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he\nhankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat\nlaudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin\nlaamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin\nlauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin\nei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se\nmeni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut\ntarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin\naina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta\nkertaa kun vain halutti ja aika antoi.\n\nEräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat\nkotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu\nneuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta\netsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin.\nPimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin\nkotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen,\nkun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia\nlehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä\nkadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat,\njoissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään\nlöytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen\nlehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon\nolevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan\nja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.\n\nPäivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli\nmetsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki\nantaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei\nse rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei\ntässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka\nsen päästäisi metsänpeitosta.\n\nYrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin\naikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli\nsanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi\nja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen\nyli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:\n\n    Nouse luonto liikkehelle,\n    hengen haltia havahdu,\n    luontoni kivenkovainen,\n    karva raudan karkiainen.\n    Nouse isoisän luonto,\n    isoäidin äkäluonto,\n    isoni, emoni luonto,\n    luonto valtavanhempani\n    oman luontoni lisäksi,\n    voimani väkitueksi.\n    Nouse niin kuin ennen nousit\n    minun nostatellessani:\n    silloin vuoret voina vuoti,\n    kalliot kananmunina,\n    simana salot siniset,\n    oluena umpilammet;\n    alahaiset maat yleni,\n    ylähäiset maat aleni,\n    tullessa Jumalan tunnin,\n    avun Herran auetessa,\n    tämän lapsen lausuessa,\n    uron pojan uhkatessa\n    kaikki Hiidet himmenivät,\n    katosivat maan katehet.\n\nSitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja\nsai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen,\nkumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:\n\n    Kun ei minussa miestä,\n    ukon pojassa urosta,\n    tämän päästön päästäjätä,\n    tämän pulman purkajata;\n    nouskohon norosta miehet,\n    miekkamiehet liettehestä,\n    jotk on viikon maassa maanneet,\n    kauan lehossa levänneet.\n    Nouskoot maasta maan urohot,\n    kaivoloista kalpamiehet,\n    jokiloista joutsimiehet!\n    Nouse metsä miehinesi,\n    korpi kaikki kansoinesi,\n    vuorenukko voiminesi,\n    vesihiisi hirmuinesi,\n    väkinesi veen emäntä,\n    veen vanhin valtoinesi!\n    Nouskoot neitoset norosta,\n    hienohelmat hettehestä\n    miehen ainoan avuksi,\n    pojan kuulun kumppaliksi,\n    jottei pysty noidan nuolet\n    eikä tietäjän teräkset\n    eikä velhon veitsiraudat\n    eikä ampujan asehet!\n\nSitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä.\nNoita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän\nkujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia\nsuolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun\npäästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän\njäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne\nhieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa\nkasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla\nmaahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät\ntaivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän\npisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen\npäälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi\nsuoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:\n\n    Kuippana metsän kuningas,\n    metsän hippa, halliparta,\n    korpikuusien kokoinen,\n    suopetäjäin suurukainen!\n    Mikä sun päähäsi pölähti,\n    mikä iski mielehesi,\n    kun sä teit tuhoa työtä,\n    työtä ala-arvollista?\n    Ku käski pahalle työlle,\n    kenpä kehnolle kehotti?\n    Sanos suoraan nyt minulle,\n    virka visusti asia:\n    mihin joutui mun omani,\n    kuhun hiehoni hävisi?\n    Onko kiinni kahlehissa,\n    rautaisissa rahkehissa?\n    Vai on suossa sorkkinensa,\n    notkossa noroperässä?\n    Tahi kivilouhikossa\n    kahden kallion välissä?\n    Vai on murtoon murrettuna,\n    puunjuurihin pujottuna?\n    Jos sen kahlit kahleisihin:\n    katko auki kahlehensa!\n    Jos sen suohon sortaelit:\n    auta suosta soreasti!\n    Jos sen kahlit kalliohon:\n    niin kohota kalliosta!\n    Jos sen murtohon musersit:\n    murra murrokset muruiksi!\n\n    Jos ei tää lie sinun työsi,\n    lie Kuippanattaren kujeita;\n    käske hänen kiirehesti\n    panonsa peruuttamahan.\n    Aina miehet miehuulliset\n    akat aisoissa pitävät,\n    ettei ne tuhoja tuota\n    eikä rupea rumaksi.\n\n    Kuippanatar kunnon vaimo,\n    metsän ehtoisa emäntä!\n    Jos oot väärin vääntänynnä\n    minun lehmäni lehossa,\n    pannut Kyytön kytkyeesen,\n    Perjon peräkkeen nenähän,\n    niin nyt suorin suorittele,\n    väännä väärät oikeaksi;\n    päästä Kyyttö kytkyestä,\n    Perjo peräkkeen nenästä,\n    ennen kuin tuho tuleepi\n    pakkopäivä päälle käypi.\n\n    Tapiotar tauna vaimo,\n    Mielikki metsän emäntä!\n    Ota vitsa viidakosta,\n    koivu korven notkelmasta,\n    jolla Perjon pelästytät,\n    ajat lehmäni lehosta.\n    Saata sarvista uralle,\n    tielle korvista kohenna.\n    Josp on tieltä poikkeaisi,\n    tiepuolehen putkahtaisi:\n    pane kaksi kämmentäsi\n    kahden puolen kaiteheksi.\n    Saattele salopoluilla,\n    taluttele tietä myöten\n    kyläkunnan kuulematta,\n    kierosilmän keksimättä\n    miehen etsivän etehen,\n    aina käyvän askelille.\n\n    Jos ei metsä miehinensä\n    eikä lehto lapsinensa\n    tästä seikasta selitä,\n    päästä tästä pälkehestä,\n    viel on muuta muistetahan,\n    toiset keinot keksitähän:\n    luottaumme Luojahamme,\n    turvaamme Jumalahamme!\n    Tuolta aina armot käyvät,\n    avut todella tulevat\n    ylisestä taivosesta,\n    ylimmäisen pilven päältä,\n    joss on auki armon aitta,\n    turva totinen varana.\n\n    Oi Ukko ylinen Luoja,\n    taatto taivahan napainen!\n    Tule tänne tarvittaissa,\n    käy tänne kutsuttaessa\n    puuttehien purkajaksi,\n    päättehien päästäjäksi!\n    Ota suusta surman suitset,\n    kaulasta manalan kahleet,\n    tuonen ohjat olkapäistä,\n    pirun valjaat vartelolta\n    hätähisen huutaessa,\n    pakkohisen parkuessa.\n    Tuo tänne tulinen miekka,\n    säkehinen säilä kanna,\n    jolla katkot Lemmon kahleet,\n    pirun pintehet hajoitat,\n    päästät vaarasta vasikan,\n    lehmän Louhen kytkyestä,\n    kylän liioista limoista,\n    naisten naarojen sanoista,\n    katehien kainalosta,\n    vihansuovan sormenpäästä.\n    Hillo Hitto hartioista,\n    painele pahoa miestä,\n    jotta Hitto himmastuisi,\n    perkeleetkin peljästyisi,\n    katoaisi maan katehet,\n    pahansuovat maahan sortuis,\n    jottei tohtis toisen kerran\n    tuotella tätä tuhoa.\n\nValkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa.\nKivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen\npystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita\nleikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa.\nNäre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle\npaikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään\nhakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin\nilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella\nja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:\n\n    Ylemmäksi huokoamme\n    pääni päälle taivosehen:\n    tule Luoja turvakseni,\n    taivon taatto tuekseni!\n    Seiso seinänä edessä,\n    asu aitana takana,\n    ettei pysty noidan nuolet\n    eikä tietäjän teräkset!\n    Paljon on maassa tietäjiä,\n    maan povessa mahtajia:\n    noitia joka norolla,\n    katehia kaikin paikoin,\n    velhoja joka veräjä,\n    joka aita arpojia.\n    Varjele vakainen Luoja,\n    turvaa totinen Jumala\n    naisten naarojen sanoista,\n    miesten mielijuohtehista!\n    Ole ainoisna apuna,\n    vakaisena vartiana\n    katehia kaatamassa,\n    vastuksia voittamassa!\n\nNämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne\npäästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään\nlausuen:\n\n    Koituos Perjo kotiisi,\n    saavu salvoksen sisähän,\n    isäntäsi iltaselle,\n    emäntäsi aamuselle,\n    muun pereesi murkinalle.\n\nSillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi\nLippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä\nkeralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi\nNiemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se\nheidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat.\nIllallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin.\nHieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.\n\nSaatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi\nValaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.\n\nUutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja\nraivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he\npitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat\nerittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon\nläpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko\nne kaikki vai oliko joku poissa.\n\nEräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat\nsöivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä\nsusi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:\n\n-- Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene\nhukka katraassa?\n\nPaikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin.\nKoirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi\nlammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan\nyhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat\n(huusivat) \"hoisoi, soi!\" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon\nsuden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat\nkukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.\n\nKun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät\nkoirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan\nja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa\nhavaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan\nvuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan\nhoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan\nperästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä\nhokivat Kiiskisen paimenet.\n\n-- Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän\nkatraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.\n\n-- Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin\ntarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään.\nSillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan\nsuuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista\nnäe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu\nummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari\ntoisille paimenille.\n\nNiemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain\nuskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi.\nIsäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä\ntuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä\nsudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta)\nvoita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten\nloitsi:\n\n    Susi surma, mulkosilmä,\n    harvahammas, jouhikuono,\n    Viron hurtta, villahäntä,\n    korven koira, maan pakana,\n    luun syöjä, lihan purija,\n    veren uudelta vetäjä!\n    Ku käski pahalle työlle,\n    kenpä kehnolle kehotti?\n    Ei sua käskenyt emosi\n    eikä valtavanhempasi\n    syödä lampahan lihoa,\n    viatonta verta juoda;\n    vaan hän käski kaunihisti\n    eleä ehon hyvästi\n    eikä syödä syyttömiä,\n    haaskata viattomia.\n\n    Kun nyt teit tuhoa työtä,\n    katkoit kalman karvallista;\n    tule siis työsi tuntemahan,\n    pahasi parantamahan,\n    ennen kuin sanon emolle,\n    virkan valtavanhemmalle.\n    Enemp on emolla työtä,\n    vaiva suuri vanhemmalla,\n    kun poika pahoin tekevi,\n    lapsi tyhmin turmelevi.\n    Vie nyt pois vihasi tästä\n    keltaisihin keuhkoihisi,\n    makeaisin maksoihisi,\n    saata sappesi sisälle,\n    alle haikuhammastesi,\n    muuta viinaksi vihasi,\n    maidoksi pahat makusi!\n\nHautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun\nsitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.\n\nKesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät\nsiihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he\noleskelivat syksysateilla suojassa.\n\nEräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi\nsateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille,\nettä kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä.\nNe juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta\nmyöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä\nSuojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon\nPärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka,\nkatsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan\nhe havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se\nnäytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta\nalkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään,\nvaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei\nmatka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki\npaimenet:\n\n    Kaari, kaari, katoa pois:\n    seppä tulee sirpin kanssa,\n    lyöpi kaaren kaulan poikki.\n\nKohta sen jälkeen katosikin kaari paimenten näkyvistä.\n\nSyksypuolella kun paimenet alkoivat käydä ylipäiväisissä, tekivät\npoikapaimenet haavasta itselleen lepenälaudan, jonka yläreunaan\nkaivettiin pienet reiät, joihin pujotettiin nuora, toinen pää toiseen\nja toinen toiseen reikään. Sitten pantiin nuora kaulaan, joten lauta\ntuli rinnan kohdalle. Lepenälautaan lyötiin kahdella palikalla ja\nse antoi kumean äänen. Sen tarkoitus oli karkoittaa metsän petoja\nkarjamailta.\n\nSyksypuolella tekivät paimenet joka päivä nuotion (valkean)\nmetsään, ja paistoivat potaatteja. Myös nuotion hiilillä\nammuskelivat paimenet. Nuotiosta otettiin tulinen hiili, sylkäistiin\nmaaperäkivelle tahi kalliolle, laskettiin hiili siihen ja iskettiin\nhiileen pyöreällä kivellä. Se paukahti kuin pyssy. Mitä kovempaa\npuuta hiili oli, sitä kovemman paukun se antoi. Ampumista varten\npoltettiin valkeassa koivu- ja katajapuita, kun niiden hiilet\npaukkuivat kovasti. Ampumisen tarkoituksena oli karkoittaa\nmetsänpetoja.\n\nSyksyllä, kun metsähalmeet alkoivat orastaa, laittelivat paimenet\nsatimia, joilla pyytelivät lintuja. Takat tahi ansat tehtiin hevosen\nkaulajouhista, silmukkapäiset. Peräkkeeksi punottiin liinan kuituja.\nPeräkkeestä sidottiin ansa orasmetsähalmeen aidan kynsipuuhun ja\ntakka laitettiin surmansilmukalle aidankynnen alle rakoon. Nyt\nkun lintu, joko teeri, metsäkana tahi pyy, joskus metsokin, läksi\nmenemään aidan alitse orasta syömään ja pisti päänsä, niin se\ntakertui takkaan. Siinä se raukka sitten rehmi siksi, kunnes takka\nkuristi sen kuoliaksi. Usein kettu tahi joku petolintu lopetti kurjan\npäivät ja söi koko saaliin suuhunsa. Aamusilla, kun paimenet tulivat\npyydyksiään kokemaan, he tapasivat linnun asemesta höyhenet. Jos\npaimenpoika tapasi linnun elävänä takassaan, niin hän taittoi sen\nselän vääntämällä, joten lintu pikemmin kuoli.\n\nMyös pyysivät lintuja sekä paimenet että muut nuoret pojat\nkatitsoilla, jotka tehtiin metsähalmeesen. Katitsapuiksi otettiin\nnoin puolentoista tahi parinkin sylen pituisia suoria riukuja, jotka\npystytettiin maahan ympyräiseksi tarhaksi. Yläpuolelta, joka oli\nliehka, sidottiin kierretyillä vitsaksilla puut toisiinsa kiinni,\netteivät ne päässeet hajoilemaan. Keskelle katitsaa pystytettiin\nvahva riuku ja sen poikkipuolin asetettiin nuorasta keskosistaan\nriippumaan kartikka. Katitsan tyvipuolelle tehtiin läppä, joka\ntukittiin risuilla. Riu'un päähän asetettiin kauralyhde. Kun lintu\ntuli syömään lyhteestä jyviä ja istausi kartikalle, niin se kartikan\npää, johon lintu tahtoi istahtaa, keikahti alaspäin ja lintu pudota\npuksahti soukan katitsan pohjaan, josta sen oli mahdoton nousta\nlentoon, vaan se räpäköitsi siinä siksi, kunnes nääntyi ja kuoli.\nKatitsan omistaja pisti läpästä kätensä katitsaan ja otti saaliinsa\npois ja tukitsi jälleen läpän. Sillä tavoin saatiin katitsasta\nmonenlaisia lintuja. Niin hyvin katitsalla kuin muullakin tavalla\npyydetyt linnut vietiin kaupunkiin tahi myytiin linturaassaleille,\njotka ne kuljettivat herkkusuiden nautittavaksi.\n\nSyksyllä myöhempään, kun kesätyöt olivat päätöksessä, kävivät\naikaihmiset paimenessa pienempäin paimenten edestä. Heinänteon\nperästä, kun äpäre niityillä kasvoi, käytettiin karjaa siellä,\netenkin pyhäpäivinä. Saloniityt syötettiin ensin, ja sitten\nmyöhempään lähempänä olevat niityt. Samoin käytettiin karjaa\nmetsähalmeissa viljanleikkuun jälkeen ennen syyskyntöä.\n\nKun syyskynnöt ja muut kesäajot oli lopetettu, veivät nuoret miehet\nhevosensa salossa olevaan metsähalmeoraasen syömään ja lihomaan. Jos\noli useampia halmeita salossa, miehet panivat viikkokauden eväät\nmukaansa hevosia paimentamaan lähteissään. Hevospaimenet viettivät\npäivänsä joko majassa tahi kokossa tehden pienempiä käsitöitä ja\ntarvekaluja. Varsinkin he kiskoivat parkkikiskoisia tuohia, joista\ntekivät tuohikontteja, vakkoja, seulikansia, tohveleita, virsuja ym.\nMutta yön aikana täytyi polttaa nuotiota koko yö ulkona ja pitää\nhevosista vaari, sillä metsänpedot, karhut ja sudet olivat rohkeammat\nyön aikana kuin päivällä hevosten kimppuun käymään.\n\n\n\n\nKarhunjahti\n\n\n    Sisältö: Syy jahdinpitoon. Jahtikuulutus. Jahtikapineet.\n    Jahtijärjestys. Metsämiehen luku. Jahtipiiri. Jahdinpito.\n    Karhujen tappaminen. Kiitosruno. Karhujen kotiintuominen.\n    Karhunpeijaiset. Karhun ylistysruno. Karhunlihoin jako.\n\nKun karhu oli kaatanut ja haaskannut useita lehmiä sekä Niemelästä\nettä muista kylistä, niin kävivät asianomaiset pyytämässä jahtivoutia\nkuuluttamaan koko pitäjän jahdin, miehen joka talosta. Seuraavana\nsunnuntaina kuulutettiinkin kirkossa \"yleinen pitäjänjahti, johon\npitää saapua mies kustakin talosta ja jokaisen kylänvanhimman pitää\ntulla päällysmieheksi. Kullakin miehellä pitää oleman keralla suden-\ntahi karhunverkko, keihäs ja kirves. Ja jos missä talossa on pyssy,\nniin se on myös otettava keralle. Jos missä talossa ei ole kykenevää\nmiestä, niin saapi vauras nainen tulla toimittamaan miehen ammattia.\nKuka ei tätä käskyä noudata, sen eteen palkataan jahtimies, jonka\npalkan laiminlyöjä maksaa, ja saapi vielä seuraavissa käräjissä sakon\npoissaolostaan ja uppiniskaisuudestaan. Jahtiväki kokoontuu Niemelän\nkylään, lautamiehen taloon ensi keskiviikkona puoliin murkinain\naikana.\"\n\nTämä kova ja tärkeä kuulutus tuotti joka taloon puuhaa ja hommaa.\nSudenverkot, jotka oli kudottu ohjasvarsien paksuisesta tai vähän\nhienommasta liinanuorasta, otettiin esille porstuan luhdilta\nja keihäät samasta paikasta. Ne tarkisteltiin nyt tarkkaan ja\nkorjattiin käytäntökelpoiseen kuntoon. Missä talossa oli keihäs\nruostunut tai tullut käyttämättömäksi, teetettiin pajassa uusi\nkeihäs. Muutamat laittoivat teroitetun kirveen pitkään varteen ja\ntällainen tappara sai käydä keihään asemesta. Pitkämatkaisten täytyi\njo lähteä tiistaina kotoaan ennättääkseen määrätyllä ajalla saapua\nkuulutuspaikalle. Jahtivouti tuli jo tiistai-iltana yöksi Niemelään,\njossa hän lautamiehen kanssa, joka paraiten tunsi seudut, neuvotteli\njahdinpitopaikasta ynnä muista asiaan kuuluvista seikoista.\n\nKeskiviikkoaamuna kokoontui Niemelään miestä kuin meren mutaa;\nmuutamia naisiakin oli joukossa. Kukin haukkasi ruokaa eväspussistaan\njoko ulkona tahi tuvassa. Jahtivouti kutsui kylänvanhimmat kokoon\nNiemelän isoon tupaan, jossa neuvoteltiin jahdinpitojärjestyksestä,\nja vihdoin, tuumien tukkuun tultua, määräsi jahtivouti napamiehet,\nverkkomiehet, rintamamiehet ja hakijat. Kunkin kylänvahimman piti\nkatsoa ja pitää järjestys oman kylän miestensä kesken. Niemelän\nkylän isännät, jotka salomaat tarkoin tunsivat, määrättiin johtamaan\njahtiväkeä määräpaikoilleen.\n\nEnnen liikkeelle lähtöä antoi jahtivouti määräyksen, kuinka etäällä\nrintama- ja hakuväki saivat olla toisistaan ja ettei mitään ääntä\nsaisi antaa kuulua, ennen kuin kaikki olisivat asettuneet paikoilleen\nja hakumiehet alkaisivat hakea. Verkko- ja napamiehet olisivat\nkoko ajan hiljaa. Sitten vasta, kun metsänpeto olisi näkyvissä, he\nsaisivat kovempaa ääntä pitää. Niemelän kylän isännät tarkastaisivat\nettä kaikki on määrätyssä järjestyksessä ja antaisivat sanan\njahtivoudille, joka sitten antaisi merkin milloin hakumiehet alkavat\nhakea. Itse sanoi jahtivouti käyvänsä napamiehiä johtamaan. Sitten\nhän jakeli ampujille ruutia.\n\nJahtivoudin annettua nämä määräykset läksi jahtiväki liikkeelle,\njokaisen kylän miehet yhdessä, kylänvanhin johtajana. Jahtivouti\nastui Niemelän lautamiehen keralla joukon etupäässä. Kylän kujasilta\npäästyä loitsi jahtivouti:\n\n    Lähden metsään miehineni,\n    uroin kanssa ulkotöille,\n    Tapiolan tietä myöten,\n    Tapion taloja kohti.\n    Menen kauas Metsolahan,\n    metsän tyttöjen tyköhön,\n    metsän piikojen pihoille\n    juomahan salon simoa,\n    salon mettä maistamahan\n    mieluisassa Metsolassa\n    tarkassa Tapiolassa.\n\n    Terve vuoret, terve vaarat,\n    terve kuusikot kumeat,\n    terve haavikot haleat,\n    terve koivikot koleat,\n    terve mäet mäntyinesi\n    terve tervehyttäjälle!\n\n    Mielly metsä, kostu korpi,\n    taivu ainoinen Tapio!\n    Saata meitä saarekselle,\n    sille kummulle kuleta,\n    jost on saalis saatavana\n    otettava metsänotus!\n\n    Nyyrikki Tapion poika,\n    mies puhdas, punakypärä!\n    Veistä pilkut pitkin maita,\n    rastit vaaroihin rakenna,\n    jotta tunnen tuhma käydä,\n    outo poika tien osata\n    näillä synkillä saloilla,\n    levehillä lehtomailla.\n\n    Mielikki metsän emäntä,\n    puhdas muori, muoto kaunis!\n    Pane kulta kulkemahan,\n    hopea vaeltamahan\n    miehen etsivän etehen,\n    anelijan askelille!\n    Ota kultaiset avaimet\n    renkahalta, reideltäsi:\n    aukaise Tapion aitta,\n    metsän linna liikahuta\n    minun pyyntipäivinäni,\n    erän etsoaikoinani!\n    Kunpa et kehdanne itse,\n    niin on pistä piikojasi,\n    pane palkkalaisiasi,\n    käske käskyn kuulijoita.\n    Et emäntä lienekänä,\n    jos et piikoja pitäne,\n    sata piikoa pitäne,\n    tuhat käskyn kuulijata,\n    karjan kaiken kaitsijata,\n    viitsijätä viljan kaiken.\n\n    Metsän piika pikkarainen,\n    simasuu, Tapion neiti!\n    Soitellos metinen pilli,\n    simapilli piipahuta\n    korvalle ehon emännän,\n    mieluisan metsän emännän,\n    jotta kuulisi välehen\n    minun kurjan kujerrosta,\n    miehen melkiän sanoja,\n    kun mä ainoisin anelen,\n    kielen kullan kuikuttelen.\n\n    Tapio isäntä itse,\n    havuhattu, naavaturkki!\n    Pane nyt metsä palttinoihin,\n    salo verkahan vetäse,\n    haavat kaikki haljakkoihin,\n    lepät lempivaattehisin,\n    hopeoihin hongat laita,\n    kuuset kultihin rakenna,\n    vanhat hongat vaskivöillä,\n    petäjät hopeavöillä,\n    koivut kultakukkasihin,\n    kannot kultakalkkaroihin.\n    Pane niinkuin muinaiselta,\n    parempina päivinäsi:\n    kuuna paistoi kuusen oksat,\n    päivänä petäjän latvat,\n    metsä haiskahti medelle,\n    simalle salo sininen,\n    ahovieret viertehelle,\n    suovieret sulalle voille.\n\n    Ukko kultainen kuningas,\n    hopeainen hallitsija!\n    Ota kultainen kurikka\n    tahi vaskinen vasara,\n    jolla korvet kolkuttelet,\n    salot synkät synkyttelet\n    yhtenä kesäisnä yönä,\n    ehtooyönä ensimmäisnä!\n    Käyös korvet kolkutellen,\n    syrjävieret sylkytellen:\n    aja vilja vieremiltä\n    aukeheimmille ahoille\n    minun pyyntöpäivinäni,\n    erän etsoaikoinani.\n    Hiiata hihasta miestä,\n    takinhelmasta taluta,\n    lykkeä lylyn lävestä,\n    saata sauvan suoverosta,\n    saata sille saarekselle,\n    sille kummulle kuleta,\n    jost ois saalis saatavana,\n    erän toimi luotavana,\n    osin päitä pantavana,\n    jakoja jaettavana.\n\n    Kun ei löydy tältä maalta,\n    tuo'os maalta tuonempoa\n    ylitse salon yheksän,\n    kautta kankahan kaheksan\n    Lapin laajoilta saloilta,\n    Pohjan pitkiltä periltä\n    muotoa monen näköistä,\n    kynttä kaiken karvallista:\n    metsästä metsän hyviä,\n    maalta maan on parahia:\n    haon alta hallipäitä,\n    kuusen alta kuhmupäitä,\n    mattahan makaajia,\n    nurmella nukahtajoita,\n    veden viljan soutajia,\n    jokien mellastajia!\n    Tuopas niitä tuulillakin,\n    tuulillakin, tuiskuillakin,\n    poudilla ja satehilla\n    kohti miestä pyytävätä\n    kohti konstia urosta.\n\nPerille päästyä sijoitettiin jahtiväki sen korven ympärille, jossa\ntiedettiin karhun asustavan. Perimmäiseksi salon puolelle asettuivat\nverkkomiehet, jotka pystyttivät verkkonsa joko seivästen tahi pienten\nkasvavain puiden varaan, jotka taipuivat helposti, jos karhu tahi\nsusi sattuisi verkkoon menemään, ja niin kääräytyisi peto verkkoon,\njoten sitä olisi helppo tappaa. Jos verkko olisi asetettu seisomaan\ntaipumattomain puiden varaan, niin otus olisi suurella voimallaan\nvoinut ponnistaa itsensä verkon läpi, rikkoa verkon ja mennä\nmatkaansa. Verkkomiesten jonon molemmista päistä alkoivat sivumiesten\nrivit kotipuoleen päin, jossa hakuväki seisoi rivissä. Täten oli\njahtiväki joko neliön tahi suorakaiteen muotoisessa piirissä. Piirin\nkeskelle kävivät napamiehet pyssyineen, keihäineen ja kirveineen.\nTavallisesti valittiin napamiesten olopaikaksi aukeampi kohta, missä\noli jotakin näköalaa.\n\nMerkin saatuaan läksivät hakumiehet liikkeelle ja alkoivat hokea,\nse on huutaa \"hoi, soi, soi, soi\" kovalla äänellä yhtä aikaa joka\nmies. Hakumiehiin yhdistyivät molemmin puolin ne rintamamiehet,\njoiden kohdalle hakumiehet eteenpäin kulkiessaan joutuivat,\nniin että rintamamiehet vähitellen yhdistyivät hakumiehiin. Kun\npuoliväliin piiriä oli kuljettu, kuultiin napamiesten pyssyjen pauke.\nTästä arvattiin kontion olevan jahtipiirin sisällä, napamiesten\nläheisyydessä. Pian kuului oikeanpuoleiselta rintamalta hokemista\nja pyssyn pauketta, josta arvattiin, ettei karhu ollutkaan kaatunut\nnapamiesten ammunnasta, vaan tahtoi oikeasta siivestä pyrkiä pakoon,\ntahi voi mahdollisesti olla toinen karhu taikka susi siellä.\nJälkimmäinen arvelu oli oikea; sillä se karhu, jota napamiehet\nampuivat, ei kaatunutkaan, vaikka haavoittui, vaan juoksi verkkoon,\nja verkkomiehet viimistivät (kuolettivat) sen keihäällä. Toista\nkarhua eivät napamiehet nähneetkään, kun se juoksi taajan puisteikon\nläpi rintamamiesten luokse.\n\nHeti rintamamiesten pyssyn paukkeen kuultuaan laittoi jahtivouti\npuolenkymmentä napamiestä rintamamiesten avuksi. Itse toisten\nmiesten kanssa hän jäi navalle odottamaan, jos mahdollisesti\nvoisi vielä joku peto sattua tulemaan saapuville. Kauan ei siinä\ntarvinnut odottaakaan, kun kolmas iso karhu tuli napamiehiä lähelle.\nHuomattuaan miehet kontio nousi pystyyn takajaloilleen ja ärjäisi\nkovasti. Heti lävisti jahtivoudin pyssynluoti kontion rinnan.\nLaukauksesta se kaatui maahan, mutta nousi pian jälleen pystyyn\nja tuli miehiin päin. Saatuaan vielä neljä luotia ruumiiseensa se\nkaatui uudelleen, mörisi kauheasti, viskoi itseään ja vaipui viimein\nikuiseen uneen.\n\nSe karhu, jota oikeanpuoliset rintamamiehet näkivät ja ampuivat,\npääsi karkuun. Ja vaikka pyssymiehet koirain kanssa sitä ajoivat\ntakaa, he eivät kuitenkaan saavuttaneet. Se katosi ja juoksi\nmatkaansa. Luultavasti ei luoti siihen osunutkaan, koska ei verta\nollut vuotanut.\n\nKun kaikki haku- ja rintamamiehet olivat saapuneet verkoille, tulivat\nsinne vihdoin napamiehetkin. Niemelän lautamies laittoi kotoaan\nhakemaan kaksi vankempaa hevosta ja rekeä vetämään karhut kotiin.\nJahtivouti käski neljä riskiä miestä ottamaan karhun käpälistä kiinni\nja kantamaan sen navalle toisen nallen luokse. Miehet olivat jo\ntarttua karhun koipiin kiinni, mutta Niemelän Mauno-setä sanoi:\n\n-- Karhu on metsän kuningas, sen tähden sitä pitää kunnialla kohdella\nkuoltuansakin eikä kantaa retuuttaa niin kuin sikaa sorkista.\n\nSen kuultuaan käski jahtivouti ottaa pari kankea ja asettaa karhun\nniiden päälle. Sillä tavoin kannettiinkin karhuvainaja kaimansa\nluokse navalle. Kun väki oli kylliksensä katsellut kuolleita ja\ntullut arveluistaan siihen päätökseen, että se oli emäkarhu kahden\nkaksivuotisen poikansa kanssa, joka oli tuhoja karjalle tuottanut\nja nyt tässä jahtipiirissä ollut. Nyt emä toisen poikansa kanssa\noli tässä, vaan toinen poika pääsi pakoon ja soitti sorkilleen.\nLuultavasti se juoksi toisille salomaille, joten oli toivottava\nrauhaa raavaille moneksi ajaksi. Niinpä käski jahtivouti kaikkia\nolemaan hiljaa ja väen vaiettua hän lausui:\n\n    Ole kiitetty Jumala,\n    ylistetty Luoja yksin,\n    kun annoit otsot osaksi\n    salon kullat saalihiksi!\n    Hyvin meihin metsä mieltyi,\n    taipui ainonen Tapio.\n    Ei ollut keihäin keksimistä,\n    ampuen ajelemista:\n    itse vieriit vempeleeltä,\n    horjahtiit havun selältä;\n    risut rikkoi rintapäänsä,\n    havut marjaisen mahansa.\n    Yöt on syksyiset pimeät,\n    syksyiset havut liveät.\n\n    Anna vastakin Jumala,\n    toistekin totinen Luoja,\n    soivaksi Tapion torven,\n    metsän pillin piukovaksi\n    näillä pienillä pihoilla\n    kapehilla kartanoilla.\n\nHevosia odotellessaan istausi väkijoukko karhujen ympärille. Siinä\nkerrottiin monta kertomusta karhusta, sen urhoollisuudesta, voimasta,\njalomielisyydestä ja tuhotöistä. Toinen toistaan kummallisempaa\njuttua siinä lasketeltiin, mikä heistä lie ollut totta, mikä\nliioiteltua. Pyssymiehet taas kehuivat pyssyjään ja itseään tarkaksi\nampujaksi. Vihdoin yllyttiin kilpailemaan, kenen pyssy kovittain\npaukahtaisi. Tolja pani tavattoman paljon ruutia pyssyynsä ja\nkieraisi tiukan tullon pyssynpiippuun. Kun hän ampua tiukkasi, niin\nmaa tärähti, mutta samassa rämähti piippukin rikki. Olipa toki se\nonni onnettomuudessakin, ettei Toljalle itselleen tullut mitään\nvahinkoa.\n\nKun hevoset ajettiin karhujen luokse, ne korskuivat ja kuorsahtelivat\neivätkä tahtoneet pysähtyä, vaan mielivät juosta edemmä. Vihdoin\nkun miehissä pideltiin kiinni, ne saatiin niin kauan pysymään\npaikoillaan, että kerettiin karhut nostaa rekeen. Sitten kun karhut\noli nuorilla köytetty rekeen kiinni, päästettiin hevoset menemään.\nJoukko nuoria miehiä seurasi hevosia Niemelään, jonne tultua hevoset\nolivat valkeassa vaahdossa kiivaasta kulkemisesta.\n\nNiemelään päästyä kannettiin karhut tupaan halkoraksilla ja\nasetettiin keskilattialle. Pian keräytyi koko kylän väki Niemelään\nkarhuja katselemaan. Lapset ja arkaluontoiset naiset ensin\npelkäsivät, mutta vähitellen he tulivat rohkeammiksi ja uskalsivat\nmennä likelle katsomaan, jopa koskettamaankin karhuja. Isäntä meni\naittaan ja toi sieltä kannun vetoisen putelin viinaa pöytään. Sitten\nhän pyysi suuren savivadin, johon kaatoi viinan. Jahtivoudin käskystä\naukaisi Mauno-setä karhun vatsan ja otti sieltä karhun sapen, josta\nkaadettiin viinan sekaan \"yhdeksän miehen voimaa\". Nyt kutsui\njahtivouti ukko- ja pyssymiehet pöydän ympärille istumaan. Sitten hän\nnousi seisoalleen ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Nyt otti\njahtivouti viinavadin käteensä ja katsoen karhuihin päin lausui:\n\n    Otsoseni, ainoseni,\n    mesikämmen mieluiseni!\n    Kas kun olet tuossa kaunis\n    kaiken kansan katsastella:\n    olet kuin omena puussa\n    tahi marja mättähässä.\n    Silmäs on kuin sirkkusella\n    sekä pääs kuin pääskysellä;\n    vartalos on varsin soma,\n    jäsenes kuin jääröpässin;\n    karvas on kuin vuohen villa\n    tahi kaunihin karitsan.\n\n    Kulkija korven kuningas,\n    metsän patja palleroinen!\n    En minä sinua lyönyt\n    enkä ampunut aseilla;\n    itse sie ahoa astuit,\n    itse vierit viidakkoa,\n    vierit villakuontalona\n    kuljit pellavaskupona:\n    vierit vierten jalkoihini,\n    sorruit sääreni etehen,\n    vaivuit kauan valvonnasta,\n    väsyit, näännyit vaivoistasi;\n    siinä maksoillas makaisit,\n    viruit villakuontalona!\n    Tuosta sun korjaisin kotiini,\n    saatoin taaton tantereelle.\n    Villainen sinun isäsi,\n    villainen sinun emosi,\n    villainen olet sinäkin,\n    villa suusi, villa pääsi,\n    villa päässäsi kypäri,\n    villakintahat kädessä,\n    villasukkaset jalassa,\n    villa viisi kynnyttäsi,\n    villaiset on hampahasi,\n    villaiset sinun vihasi!\n\nSitten jahtivouti ryyppäsi viinaa vadista ja antoi vadin isännälle,\njoka teki samoin ja antoi sen Mauno-sedälle, ja niin kävi viinavati\nmiehestä mieheen, ympäri pöydän siksi, kunnes kaikki olivat\nryypänneet. Kun viina oli vadista loppunut, toivat toisten talojen\nisännät viinaa lisää. Karhut kannettiin ulos, jossa nahka nyljettiin\nja lihat korjattiin vartaalle. Lähteissään jakoivat isäntämiehet\nkeskenään karhun lihat ja veivät kotiinsa. Nahkat laitettiin\nvenytykseen kuivumaan ja sitten myytiin; niistä saaduilla rahoilla\nosti jahtivouti ruutia, jolla ammuttiin yhteisessä jahdissa.\n\n\n\n\nSyksytoimia\n\n\n    Sisältö: Viljain leikkuu ja kokoaminen. Lapset ja likat.\n    Arpominen saraheinillä. Potaatinnosto. Kopareet. Nauristen\n    ja lanttujen luominen, listiminen ja korjuu. Kaalipantio.\n    Syyskestit. Ruotsin ja Venäjän raja. Sota-aika. Sitominen. Mikon\n    päivä. Karjan taikominen. Lehmäin ja lammasten lääväänpano.\n    Hevosten talliinpano ja loitsut.\n\nKun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin\nkymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat\nkuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita\nympärille.\n\nKun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli\npaljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin\nmyöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ,\netenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa\nja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään\nsyksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin.\nSyksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin\nnäki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet\nkuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit\nkutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi.\n\nMetsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot\nripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle\nhurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten\nsilmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella\noli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi\nrupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan.\nMilloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat\nvuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla\ntavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin\nkotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen\nlaittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun\nkauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin\nkeot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.\n\nEräänä päivänä meni Niemelän leikkuuväki metsähalmeelle kauraa\nleikkaamaan. Murkinan aikana, kun toiset kävivät makaamaan ja nuoret\nnaiset jäivät valvomaan, sanoi miniä Elli:\n\n-- Kun nyt Kaisalla on jo kolmet sulhaset tulossa, niin minä tahdon\narpoa, kenen omaksi sinä vihdoinkin joudut. Käy siis hakemassa tuolta\nkallion uurteelta kaksitoista yhtäläistä saraheinää, niin koetetaan,\nmitä ne ennustavat.\n\nKaisa teki Ellin sanan mukaan ja toi saraheinät, jotka Elli tasoitti\nyhtä tasaisiksi ja asetti ne sillä tavoin, että toisista tuli tyvi-\nja toisista latvapuolet yhtäänne. Sitten hän antoi heinien toisen\npään Kaisan käteen ja solmisi heinät toisesta päästä yhteen. Nyt hän\nantoi solmitun puolen Kaisalle ja solmisi sitten toiset päät yhteen.\nSolmitessaan hän lausui puoli laulamalla:\n\n    Sano totta saraheinä,\n    puhu totta Luojan putki:\n    tuleeko Matista ja Kaisasta pari?\n\nSitten hän otti solmitut heinät, joista oli muodostunut kolme\nerillään olevaa rengasta.\n\n-- Myttyyn meni Matin tuuma, sanoi Anni.\n\n-- Käypäs Kaisa hakemassa toinen mokoma saraheiniä, niin arvotaan\ntoisen kerran, käski Elli vielä.\n\nKaisa toi taas saraheinät, jotka Elli solmisi samalla tavalla kuin\nedellisetkin ja lausui solmitessaan:\n\n    Sano totta saraheinä,\n    puhu totta Luojan putki:\n    tuleeko Juhanasta ja Kaisasta pari?\n\nKun heinät levitettiin, olivat ne kaikki yhtenä suurena renkaana.\n\n-- Saat kunnon miehen, jos olet hyvä tyttökin, virkkoi Elli.\n\n-- Elli, arvotaas vaikka suotta, mitä arpa tietää Junnolan Martista\nsanoa, joka kuuluu olevan kolmas kosiomies, virkkoi Kaisa ja meni\nnoutamaan saraheiniä.\n\nKun heinät solmittiin yhteen, niin niistä muodostui kaksi toisistaan\nriippuvaa rengasta.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Kaisa.\n\n-- Se merkitsee, että vasta toista tyttöä kosioidessa Martti saapi\nmorsiamen, vastasi Elli.\n\nMikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto.\nEnsin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin\nhuoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin\nrouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä.\nPotaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi,\nkeskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja\nnuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat\nmaahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin\nmultapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit\npantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen,\nne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri\nkopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen\nvaralta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin\nkuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas\nkotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja\nhiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin\ntupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon\nläheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.\n\nKun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä\nmilloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään\nkaivaessaan potaatin hyödystä.\n\n-- Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista,\nvirkkoi Matin Mari.\n\n-- Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa,\npiirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää\nkokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan\nkanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee\npotaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut\npotaattia?\n\n-- Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja\nniistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet\nkylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit\nnauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.\n\n-- Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän\nmaahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso\njoukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen\ntaloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: \"Pappilasta saapi\nken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis,\nja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja\nkylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan\nkylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden\nolevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko\nenkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä\nniinkuin itse tahdotte.\" Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti\ntoivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja\nsanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka\nkävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa\nniihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa,\nvaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.\n\nPotaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä\nerityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni\nnaurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen\nhe laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan\nkaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut\npaasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle\npantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin\nmullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin\nolevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin\njoko varilta tahi jäähdytettyinä.\n\nKöyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla\npaniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja\nja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen\nkotiinsa.\n\nLuodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin.\nKotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille\nkuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.\n\nLanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa\noli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri\nkarsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista\nleikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan\npystyyn.\n\nViimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta\npoikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin\n(syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven\nvaraksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa\nniin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin\nkaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että\nseipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja\nnidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan,\njoten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka\neikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen\ntoisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja\nlaudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia,\nkatkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.\n\nKun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit,\njoihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita\nlikeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan\nLippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana\nja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa\nvieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään\nkävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina\nmurkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän\nympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun\nuseampia miehiä sattuu yhteen seuraan.\n\n-- Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä\nAitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja?\nkysyi Lippolan kirkonmies.\n\n-- Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee\nollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on\nsanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua\npappilassa, vastasi ukko-Lauri.\n\nNiemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan\nmaisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi\nkerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran\nv. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721,\njolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin.\nRajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan\nvuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla.\nPappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.\n\n-- Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani\n(isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi\nukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu\nrajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea\nja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet\nkuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven\nrannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi.\nSiellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli\nsiinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen\nkirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen\nkuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka\nsiitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden\nasuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on\ntehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti\ntehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen\nrakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu\nsotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin,\nollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme\nme tähän saakka poteneet.\n\n-- Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt\nsyödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat\nniitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai\npettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi\nja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin\nkuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta\nkokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt\nmuuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat\nviljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää\ntodistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.\n\nJos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin\nlapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja\nainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan\nja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta,\nettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa\nväkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä.\nTurvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin.\nOnnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn\ntullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat\nesi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan\ntalvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät\nnäinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin\npaikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle\nSyömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä\nkiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken\nuudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.\n\n-- Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja\nTinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin\nrauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät\njoutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa\nSimpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.\n\n-- Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä\nkansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin\notto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin\nneljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että\nsitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni\ntaas yhdistettiin muun Suomen kanssa.\n\nRekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä\ntavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi\nkelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä\nolevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi\ntalonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan\ngolova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon,\njotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli\npäällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova,\nja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin\nsotskan eli sotikan taloksi.\n\nMeidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi,\nettä asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi\nirtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa\noli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi\ntavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti,\njolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli\nkupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna\nkansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta\nnuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn\ntultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi\ntyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa,\nmetsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä\nmuissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman\nturvapaikan olevan.\n\n-- Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen\nHolttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella\näkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän\nMatti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä\nvaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä\nvokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja\nkaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä\nsanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat\nsitojat katsella Mattia ja kysyivät: \"Kenenkäs tyttö tämä on, kun\nemme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?\" \"Tämä on minun\ntätini tytär Hyrkkäältä\", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen\nja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin,\nuunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä.\nPerätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä\ntavoin.\n\n-- Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi\nMiettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa\nAntin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa,\nkertoi Savolais-ukko.\n\n-- Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta,\nmutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin\nvoimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät\nkarkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.\n\nVihdoin sai Holttola suunvuoron ja hän kertoi:\n\n-- Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat\ntoisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty\njäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille\nistumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä\npiilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin.\nSitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan\nsiksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui\nniinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun\nlumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla,\nesim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla.\nJos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat\nkarkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla\ntahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen\nkeinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin\noltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat\notettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse,\njossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen\nkoottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa\nheidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.\n\nMutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä\nsielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko\nsyksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut\nhauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa\nyllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta,\nmutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin\noli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin\nkyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan\ntiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka\nkotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja\ntoimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon\nja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen,\nvarmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään\nkotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi\nvain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi\njostakin metsälammesta sattuivat saamaan.\n\nKun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja\nvarjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin\nvielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin\noli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä\nvastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua\nmiesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi\njoukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi,\nsekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka\notettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet\nlailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon\nJuhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja\nvietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. -- Tinnon Juhana\npalveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.\n\nSitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan\ntäyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että\nmenivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he\neivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja\njoivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus\nauttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.\n\nNiin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana\nlahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää\noppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään.\nKun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he\nkoettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani\nvietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin.\nHänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen\npäällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin\nniin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan\nerään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi.\nSotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi\nmiehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät\nsiihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä\netsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki,\nkoetteli kädellään tiimistä ja sanoi: \"Ei täällä suinkaan ketään\nole\", ja niin he läksivät talosta.\n\nKesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon\npäivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja.\nMikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi\n(salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.\n\nMurkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti\nmetsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä\notettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita\n(sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta\nja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta\ntienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan.\nKaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät\nnaapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.\n\nIllan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi\nläävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin\nvarsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen\nsaaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja\nsuden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi\nsaaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana\najettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:\n\n    Kave eukko, luonnon tytär,\n    kave kultainen koria,\n    jok olet vanhin vaimoloita,\n    ensin emä itselöitä!\n    Tuo mulle vasikkalykky,\n    härkälykky häilähytä,\n    sata sarven kantajata,\n    tuhat maidon antajata!\n    Muilauta musta vasikka,\n    vastaan otan valkoisenkin,\n    kelpaa hyvin kirjavakin,\n    vaikk ois puoli punainenkin,\n    kelpaa kaiken karvallinen,\n    minkä antoa osannet.\n\n    Pistä tänne piikasesi,\n    laita käskyn kuulijasi\n    viitsimään mun Viljoani,\n    kaitsemaan mun karjoani\n    ennen käymistä emännän,\n    katsomista karjapiian,\n    emännän epäpätöisen,\n    ylen kainun karjapiian.\n\n    Suka kultainen kuvoa,\n    hopeainen harja hanki,\n    kampa vaskinen varusta\n    oven pihtipuolisehen,\n    johon karja kaariseikse,\n    viitsikse emännän vilja.\n    Yöt käyös suka kädessä,\n    päivät kampa kainalossa,\n    kenenkänä keksimättä,\n    kunkana kadehtimatta.\n    Katso karja kaunihiksi,\n    viitsi vilja virkeäksi,\n    sui ilveksen iholle,\n    metsän uuhen untuvalle,\n    jotta karja kaunistuisi,\n    eistyisi emännän vilja!\n\nSitten emäntä viskasi ruisolkia kunkin lehmän eteen sanoen jokaiselle\nerikseen:\n\n    Syö ruokasi rumasti,\n    pidä pintasi lujasti!\n\nKun emäntä arveli lehmäin syöneen olkensa, hän vei hauteet, joista\njakeli kullekin lehmälle osansa.\n\nMari-täti ajoi lampaat läävään, teki niille juotavan, johon hienonsi\njäniksen pipelot sekä pani jauhoja ja suoloja sekaan. Juottaissaan\nhän saneli:\n\n    Laitan läävään lampahani,\n    väätän villakuontaloni\n    sukuansa siittämähän,\n    villojaan viruttamahan.\n    Siittäös suureksi sukusi,\n    kaksin, kolmin, kantamasi,\n    villa pitkäksi viruta,\n    tiheäksi tihkuttele,\n    hyvänsuovan mieltä myöten,\n    pahansuovan paitsi mieltä.\n\nIltasella isäntä talutti hevoset talliin ja lausui:\n\n    Työnnän talliin tammaseni,\n    runttaan ruunani nipulle,\n    soimen eteen valjut varsat.\n    Iki Tiera Turjan poika,\n    lumisorkka, luukavio!\n    Tule tänne katsomahan,\n    tarkasti tähystämähän,\n    kun tuon ruunani nipulle,\n    hevoseni heinäkoolle.\n    Vaali varsani hyvästi,\n    hevoseni herttaisesti:\n    heinät hienosti hajoita,\n    ripistele ripeästi,\n    jotta hepo heinät söisi\n    sekä pintansa pitäisi.\n    Seiso yöt suka kädessä,\n    päivät kampa kainalossa,\n    sui karva kaunihiksi\n    kiillota kimeltäväksi!\n\nSitten isäntä viskasi hevosensa eteen metsästä tuodut heinät,\nmustikan- ja puolukanvarret. Hevosten syödessä isäntä pyyhki\nhaisupihkalla (saatanan sonnalla) kolme kertaa kutakin hevosta pitkin\nselkää ja kupeita, jonka tehtyään hän viskasi pyyhkimensä ulos tallin\nakkunasta ja sanoi:\n\n-- Tuossa on pedoille ruokaa minun luontokappaleeni tueksi! Nyt nämä\ntemput tehtyänsä hän oli huoletta, ettei päätauti hevosia vaivaa\ntalven aikana.\n\nMikon päivänä ei käyty kylässä eikä syötetty vieraita kotona.\n\n\n\n"]