[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRcY18Jql9vZr8vVtmDvFHeOnu7iwP9GTU-SoX_S7VcQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1673,"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat","Häyhä, Johannes",1839,1913,"1673-hayha-johannes-kuvaelmia-ita-suomalaisten-vanhoista-tavoista-6-naimistavat","1673__Häyhä_Johannes__Kuvaelmia_itä-suomalaisten_vanhoista_tavoista_6_Naimistavat",null,"romaani",[],[],"fi",1893,43168,267007,false,56116,[22,23,24,25],"Families -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Finns -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore","Karelia (Russia) -- Social life and customs","Villages -- Russia (Federation) -- Karelia -- Folklore",[27],"Historical Novels","\"Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat\" by Johannes Häyhä is a cultural and historical account written in the late 19th century. The work delves into traditional marriage customs and courtship practices among the Eastern Finnish people, showcasing the rich tapestry of social interactions surrounding these significant events. Through its exploration of characters and societal norms, the text likely reflects the complexities of familial expectations and romantic aspirations within this cultural context.  The opening of the book introduces us to various characters and the lively discussions among them regarding marriage prospects, particularly focusing on Niemelän Kaisa, the daughter of a wealthy landowner. As the community buzzes with activity, male suitors, such as Lahtelan Matti and Lippolan Juhana, prepare to propose to Kaisa, each displaying a mix of confidence and rivalry. The dialogue highlights the customs and social dynamics of courtship, revealing not only the men's aspirations for Kaisa but also her own sentiments and thoughts on potential matches. The passage intricately weaves together the expectations of family, community interactions, and the vibrant traditions that accompany the process of marrying off daughters in this culturally rich setting. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Tarinallinen kuvaus 1800-luvun itäsuomalaisista perinteistä ja kansantavoista. Kuvaelmat esittelevät muun muassa joulunviettoa, hautajaisrituaaleja, kylänlukuja sekä perinteisiä kosio- ja naimistapoja.","Johannes Häyhän 'Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6:\nNaimistavat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1673. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 6: NAIMISTAVAT\n\nKirj.\n\nJohannes Häyhä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNaimishommat\nKosioiminen\nHarjakaiset\nKihlajaiset\nÄmmäjäiset\nÖitsit\nToivikkiaika\nLäksiäiset\nHäät\nNuorikkoaika\n\n\n\n\nNaimishommat\n\n\n    Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan\n    Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta\n    kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta\n    kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo\n    kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus.\n    Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.\n\nKaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa,\nvarakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme,\njos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan\ntunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi\nseudun pojat hänestä lauloivat:\n\n    Ruusu ei oo kauniimpi\n    kuin Kaisa Niemelässä,\n    eikä toista tarvita,\n    kun hän on elämässä.\n\nKaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi\ntaikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka\nja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma\nhänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä\ntuli\n\n    maan kuulu, veen valio,\n    jota ei voi virressä veteä\n    eikä saarnassa sanoa.\n\nJo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle\nsulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei\ntyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden\nkuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan\nmies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut\nkenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen\nkuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.\n\nEräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä\nyhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita.\nNiinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:\n\n-- Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?\n\n-- Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.\n\n-- Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle\npojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion\nkosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen\nmuualta, virkkoi Martti ylpeästi.\n\n-- Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian\nniin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.\n\n-- En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä\nkuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja\ntietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin\nkoettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen\npoika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika,\nkerskui Martti.\n\n-- Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan\npäästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden\njaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan\nkäteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään\ntuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten\nvarat.\n\n-- Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata?\nTiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä\nmikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.\n\n-- Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain\nystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme\nruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin\nmeille.\n\n-- On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida\nkumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa\nosaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.\n\n-- Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.\n\n-- Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni\nympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.\n\n-- Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös\npelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.\n\n-- Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee,\nniin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.\n\n-- Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten,\njos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat\nkatsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.\n\nSillä puhein pojat erkanivat.\n\nSamana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä\npoikansa pojalle Martille:\n\n-- Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella,\nvaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?\n\nMartti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:\n\n-- Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman\ntuota tuonnemmaksi.\n\n-- Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja\naloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan\nperheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta,\nniin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy\nensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon,\nmuuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.\n\n-- Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen\nkuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain\nPärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.\n\n-- Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä\nkaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään\nsanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt\nteille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy\nkuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä\nnavakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista\nkiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa\nvanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:\n\n    Köyhät ne kosissa käyvät\n    konsa kannattaa varansa;\n    vaan vankat talon eläjät\n    syksyllä sen suorittavat:\n    Jaakkona jalommat sulhot,\n    pääpukarit Pärttylinä.\n\n-- Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti\ntoimessaan.\n\n-- Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.\n\n-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei\nmeidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja\nvarakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.\n\n-- Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin\nNiemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen\n(hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua,\ntuumaili Martin äiti.\n\n-- Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian\nylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se\nkatajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan\nLiisaa, neuvoi Juhkomi.\n\n-- Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka,\nsinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän\ntuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren\ntuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän\ntöitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta\ntoista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen\nkenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta.\nAnnilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin\nsaisimme ristilangokset.\n\n-- Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta\nNiemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän\ntalo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän\nMartti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole\nyksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin\njohan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle\npantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin\nhän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on,\nristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona;\nonhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä\nSiparin Maikki huusi kirkkomäellä: \"Jos ei panna nokkaa nokasta, niin\nsormukset takaisin!\" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin\nSiparilaiset ja Kermiset tekevät.\n\n-- Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa\non kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät\nolleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.\n\n-- Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen\nPekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske,\nvastasi perheenmies.\n\n-- Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja\nTommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.\n\n-- Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä\nSaarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan\nsilmien väliin;\n\n    Jos ois viina loppunut\n    jo viittä vuotta ennen,\n    oisit saanut morsiamen,\n    vaikk oisit nainut kenen.\n\nMitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö,\nvaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.\n\n-- Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä\nkuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän\ntaloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.\n\n-- Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen\nkuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti\nmokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.\n\n-- Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole\nkehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.\n\n-- Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies\npilkaten.\n\n-- Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui\nvanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon\nhän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää\nnaimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä\nlattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta\nenempää kuin toisten arvoakaan. \"Rikkaasta hevosta, köyhästä\nmorsianta\", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.\n\nTähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.\n\nPärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan\nkirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei\nNiemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin\npakinoitua sanoi vieras talon isännälle:\n\n-- Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän\ntalkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken\npäättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun\npoikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä\ntyttäresi meille?\n\n-- Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole\nkoko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet\nja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee\nolla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en\nminä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni,\nvastasi lautamies.\n\n-- Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten\nensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.\n\n-- Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.\n\nTalossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä\nkuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä\nkysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä\nsitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa\nkysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:\n\n-- Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan.\nLippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja\nminä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan\nkoko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja\nsen vielä nytkin sanon.\n\nJos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi\nkoko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun\nhänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen\ntakaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen\nikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:\n\n    Hyvää iltaa seinän takaa!\n    Tässäkös huoneessa tyttö makaa?\n    Nouse tyttö yllää,\n    kun poikia tuli kyllää!\n    Jos et sä nouse yllää,\n    niin menemme toiseen kyllää.\n    Kuuleeko tyttö tätä kopinaa,\n    vai nostetaankos suurempaa topinaa?\n\nVähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut,\nalkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:\n\n    Kääri tyttö unet kerälle\n    ja viskaa ne sängyn perälle.\n    Pane heitä kepillä selkään,\n    jos eivät ne muuta pelkää!\n    Eikös tyttö jo rupea kuulemaan,\n    ja meitä pojiksi luulemaan,\n    ennen kuin rupeaa tuulemaan?\n    Jo täällä tuuleekin tuhajaa,\n    jotta seinät oikein nuhajaa,\n    ja sataa sapisee,\n    jotta katto rapisee.\n\n-- Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi\nvihdoin Kaisa.\n\nNyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:\n\n    Oletteko te pitäneet muoissa\n    käyttää poikia makuusuojissa?\n    Eikös käy laatuun ja juonee\n    laskea meitä teidän huonee?\n    Tehkää nyt se lusti\n    ja laskekaa huoneeseen justii!\n    Alkakaa jo pois nalkkii,\n    sitä pitkää siltapalkkii,\n    nostamaan koukkuu\n    ja longottamaan loukkuu,\n    laskemaan meitä teidän joukkuu.\n    Tulkaa nyt lattialle ravaamaan\n    ja meille ovea avaamaan!\n\n-- Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat\nkuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa\nkäydä, käski Kaisan äiti.\n\nHuoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.\n\n-- Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat,\nkysyi emäntä.\n\n-- Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä\ntoinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.\n\n-- Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja\njatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta\nkysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina\nkosioimaan.\n\n-- Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa\nvain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.\n\nKun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät\nhuoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.\n\nPärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana\nhuoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä\nmaitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli\nuutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin\ntytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.\n\n-- Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja\ntultuaan talonväen luokse hän jatkoi:\n\nHyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata.\nJos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni\npuhtaaksi.\n\nSen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.\n\n-- Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt\nolen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo\nmeidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän\non katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen\nsanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja\npaitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen\nvain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi\nheti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.\n\nTalonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta.\nVihdoin sanoi lautamiehen emäntä:\n\n-- Mitäs meidän isä siihen tuumaa?\n\n-- Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen\nsanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika,\ntulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä\nteemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole\nPekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.\n\n-- Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on\ntulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, -- vaan enhän\nminä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan\nMarttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä,\nvaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.\n\n-- Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi\nNiemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee\nmeille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen\npitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen\npääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen,\nminä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin\nsanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos\ntyttärenne meille laitatte.\n\n-- Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies.\nMutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.\n\n-- Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä\nen nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä\nja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat,\nniin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.\n\nSillä puhein läksi vieras pois.\n\nLahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:\n\n-- Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?\n\n-- En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.\n\n-- Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan\ntalon vanhin poika.\n\n-- Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta\ntenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan\nkuluttua hän jatkoi:\n\n-- Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia\noli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin\nillalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä\npäälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän\nitselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus\nhalvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut\nmilloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.\n\n-- No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni\nsuinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran\nvain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi,\nvirkkoi lautamies.\n\n-- Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka\nnaapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se\nsentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia\ntytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät\nsulhaset, selitteli Kaisan äiti.\n\n-- Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni\nsulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa\nyhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä\nmene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.\n\n-- Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies.\n\"Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen\", sanoo vanha\nsananlasku.\n\n-- Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen\nrouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.\n\nLautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.\n\nPärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja\nnaimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla,\noli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä,\njonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa\nvalkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet\nviitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni\nja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat)\nilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat\nlierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai\nhopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan.\nJaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut\nmustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.\n\nKirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä\nkirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.\n\nYhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä\nkyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida\njoko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.\n\nTytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon\nympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran\nvastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä,\njota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:\n\n-- Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.\n\nKun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän\nkylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä.\nMahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin\nrangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet\nensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa\n(huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa\ntupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä\nliesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan\nsekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta\ntuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu\nnuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat\npakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta\nvarrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen\nvempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon\nTahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.\n\n\n\n\nKosioiminen\n\n\n    Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset,\n    nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan\n    kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin\n    kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus\n    ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän\n    Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon\n    yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.\n\nIltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan\nisännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja\nsiksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti\nkosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen\nkujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.\n\nLahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja\nPerätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään\nkeskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle,\njossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:\n\n    Hyvää iltaa suojaan!\n    Onko täällä puheen luojaa\n    ja piippuun valkian tuojaa?\n\nTähän talon isäntä vastasi:\n\n    Jumala antakoon hyvää iltaa!\n    Tulkaa tännemmä pitkin siltaa\n    ja käykää istumaan tähän,\n    niin saamme teitä tarkemmin nähä,\n    mitä miehiä te olette\n    ja mitä varten meille tulette.\n\nKosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja\npuhemies lausui:\n\n    Me olemme tulleet kosia,\n    puhumaan aivan tosia;\n    miehet on nuoret, asiat vanhat:\n    jos otetaan vastaan meitä,\n    niin ravitsemme tupakalla teitä,\n    perästä laitamme häitä,\n    joissa syötämme kaalinpäitä\n    ja puhelemme niitä ja näitä.\n\nVastaukseksi talon isäntä lausui:\n\n    Anna Jumala niitä kuulua,\n    vaan ei hallavuosia!\n    Kernaasti myönnämme teille,\n    mitä te esittelitte meille.\n\nTämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:\n\n-- Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan\nmiehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.\n\nSen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista\nhakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti\npiippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta\ntuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen\ntarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille\nisännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän\nsepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa\noikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän\nkieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä\nlausui:\n\n    Tule tuusasta tupakka,\n    lukematta luun sisästä,\n    sarvesta sanelematta,\n    nostamatta nokkaan,\n    käskemättä kärsään,\n    tästä väärästä tähän suoraan.\n\nHeti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi\npuuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten\nmunamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän\nyläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä\nkaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita\nnaapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi\nensimmäinen puhemies:\n\n-- Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.\n\nSillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa\nmorsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso\nseisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.\n\n-- Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.\n\n-- Jumal antakoon! vastasi kaaso.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.\n\n    Takaa tulee, eestä löyhöttää,\n    se rakkauden sydämestä pöyhöttää,\n\nvastasi toinen puhemies.\n\nSitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:\n\n    Pankaa hienoa hanaa\n    ja puhukaa makiaa sanaa.\n\n-- Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti\nMäkelän emäntä.\n\nNaiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja\nlukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka\nnaimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.\n\n-- Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle\nkelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota,\nsanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.\n\n-- Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna\nmorsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on\nvanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen\nse otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.\n\n-- Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa\nensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen,\nvirkkoi puhemies.\n\n-- Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän\nemäntä.\n\n-- Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun\nsitä tarjotaan, kehotti puhemies.\n\n-- Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee\nsormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.\n\n-- Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä,\nvastasi kaaso pönäkästi.\n\n-- Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta,\nhuusivat pojat.\n\n-- Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on\naikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on\nmeidän päätöksemme, huusivat naiset.\n\nTämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä\nsieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.\n\nAsiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä\nsyötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli.\nSitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen\ntupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.\n\nEnin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta\nnuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta\nulos ja sanoi:\n\n-- Taas tulee sulhasia.\n\nKaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä\nsanoi Antti:\n\n-- Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja\nkorjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.\n\nKun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi\nAnni-serkulleen:\n\n-- Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.\n\n-- Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän\nkosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta\nsinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin\nsinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.\n\n-- Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua\nenkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.\n\n-- Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.\n\n-- Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma\nkääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.\n\nKun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden\najavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.\n\nLippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin\nLahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa\nsen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät\nmitään virkkaamaankaan.\n\n-- Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,\nvirkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja\nantamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.\n\n-- Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi\npuhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet;\nsillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.\n\nMuun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni\nsanoi:\n\n-- Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus,\njonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan;\nsittenhän se jollekin näyttää.\n\n-- Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden\nsormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai\ntinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen,\nniin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla\njo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin,\nkun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia\nsormuksen sisässä, niin pääset asian perille.\n\nTutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:\n\n-- Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset,\njoita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen\nonnellinen, serkkuni.\n\n-- Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.\n\n-- Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi,\nvirkkoi Anni.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet\nsilmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.\n\n-- Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on\ntoinen luonto, sanoi Anni.\n\nTuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun\nAnni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja\nmorsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he\nilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.\n\nHeti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon\ntuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle,\nmutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen\nälysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:\n\n-- Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä\ntulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.\n\nIllallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta\ntämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset\nsiinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli\nmies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä\nylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin\nseitsemännessä taivaassa.\n\n-- Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka\nkoko pitäjässä, päätti Mauno-setä.\n\nKyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia,\nvaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja\npaitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.\n\n-- Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman\nsukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.\n\n-- Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja\nLippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat\nrusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on\nhävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia,\nolkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat\nparahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut\nNiemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä\nnäen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea\nsukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä\nsuittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan\nrinnalla.\n\n-- Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa\nkäydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.\n\n-- Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina\nperäkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.\n\nHeti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi\nikkunasta ja sanoi:\n\n-- Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.\n\nTämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:\n\n-- Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen\nsormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin\nheittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.\n\n-- Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi\nsuuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä\nminulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi\nkaksi morsianta yhtä aikaa talossa.\n\n-- Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.\n\nKohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta\nperästä.\n\nKun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin,\nsanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:\n\n-- Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?\n\n-- Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä\nja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.\n\n-- Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi\nsaveen, lupasi isäntä.\n\nLuvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa\nrahvaalle.\n\n-- Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä\npäivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä\ntäyttäessään piippuansa.\n\n-- Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs,\nmeidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai\nkäännetäänkös kokka toiseen suuntaan.\n\nSillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan.\nPuhemies sanoi:\n\n-- Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi;\nvieläkös meidän sormukset mahtuvat?\n\n-- Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on,\nvastasi kaaso.\n\n-- Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.\n\n-- Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta,\nvastasi kaaso.\n\n-- No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan\nnäppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.\n\n-- Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan\nsormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen\npakkoa.\n\n-- Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani\nolisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja;\nlieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti\nsaa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.\n\nMartti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle,\njosta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa\npuhemies sanoi:\n\n-- Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa\ntäytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin.\nKukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni\ntietää.\n\n-- Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi\nseppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja\nLippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään\npöyhkeilleet.\n\n-- Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä\nvain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta.\nVaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa\narvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan\nniin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.\n\nNyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:\n\n-- Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.\n\n-- En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni,\nvaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola\non kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän\nhakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin\ntynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa\nolla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä\nei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä\nteurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä\njo ymmärrätte talon suuruuden.\n\n-- Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan\nteillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus,\nselitti Mauno-setä.\n\n-- On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on\njo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole\nkuin kaksi kekoa, lateli puhemies.\n\n-- No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi\nkuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä\nkaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan\npuimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin\ntästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä\nvalmiiksi, selitti Mauno-setä.\n\n-- En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen\naikaan rustholli, vastasi puhemies.\n\n-- Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin\ntavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka\nkirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.\n\n-- Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne\nillalliselle, pyysi talonisäntä.\n\nVieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja\nsitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin\nkukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:\n\n-- Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten\nkehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu\nkauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.\n\n-- Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan\nsekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa\nhalventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin\nveljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut\nmorsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään\nkuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa,\nhevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi\nMauno-setä vähän kiivaasti.\n\n-- Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten\nkäytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa;\nen tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta\nen minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään.\nMinua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän\nLippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän\nmielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja\nLippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia,\nselitti lautamies.\n\n-- En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan\nsellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.\n\nTalonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet\nuneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat\nhevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut\nkuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan\ntultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia.\nSaatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään\nisäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita.\nKaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen\ntupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli\ntaas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen\ntalossa.\n\n-- Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin\nNiemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin\nkorpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea,\nlaverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.\n\n-- Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla\nja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta.\nLuuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta\nperästä kuuluu, sanoi torventekijä.\n\n-- Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa,\nvaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat\ntyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.\n\n-- Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi\nseppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä\nitse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin\nrikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä\nkilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin\nMikko.\n\n-- Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki\nmuut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin\nJaakko on vielä poissa.\n\nNäissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet\nolivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa\noli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen\nhäikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan\nmaata.\n\nMuutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä\ntultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa\nsanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on.\nLautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja\npäätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.\n\n-- Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on\nniin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.\n\n-- Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta\nminä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.\n\n-- No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka\nse Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän\ntyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo\nhäntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut\nkorviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei\nisäänsä tottele? laverteli Maija.\n\n-- Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei\nollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.\n\n-- Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika\ntottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä\nmukaan, saneli Maija.\n\n-- Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei\nLippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin\nsinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin\nkuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.\n\nKuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan\nKaisan kylän kujasilla sanoi Maija:\n\n-- Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne\nsulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet\npäästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä\nkenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi\non paras?\n\nKaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa,\nvastasi nauraen:\n\n-- Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja\ntalon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla;\nmuualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.\n\n-- Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin\nminäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää,\ntunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on\nitsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä\nhänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen\nlepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän\nMikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen\npauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka\nminä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi\nsinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.\n\nErottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä\nlasten kanssa oli kotona, ja sanoi:\n\n-- Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon\nsinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti\nkuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut\nmennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi\ntulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä\nsanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta\nusko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen\njäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun\nsellaisen louhkan ihmisen saatte.\n\nTämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään\nvastasi Maijalle:\n\n-- Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että\nsaisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan\nhän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää:\nolisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta\nkäpeltelisin.\n\n-- Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana\nkestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole\nrokassa palanut, kehui Maija.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa,\njos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa;\nsinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni\nSuosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna\nkirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan\nsinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen,\nsanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.\n\nKuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen\nlähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin\nsitä kaikessa ystävyydessä erottiin.\n\nJo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään\nhän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän\npäivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:\n\n-- Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan.\nMinä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän\nemäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni\ntakaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän\nsiihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan\nnuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän\nemäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi.\nJumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin\nkantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta\nhieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No\nkaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin\npoikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos\nJumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita\ntytärtään mokomalle räntykselle.\n\nLippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa\npistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi\nsuuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti\nlähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.\n\nPäästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:\n\n-- Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta\nNiemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin\nsellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän\nvanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän\nole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen\nkun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin\nesivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan\nminiäksi.\n\n-- Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen.\nKuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan\nemäntä.\n\n-- Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja\nkun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla\nmiten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön,\nvastasi Maija.\n\n-- Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan,\nkun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.\n\n-- Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija.\nLippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja\nkankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan\nvaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.\n\n-- En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee\npahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa\nperheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.\n\n-- Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa\non, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun\nhän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja\nhönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen\njo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.\n\n-- Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden,\nihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen\nkuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista,\njoka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan\nmeidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin\nrikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän\nMarttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria\nkoskaan.\n\n-- Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on\nNiemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa\nrusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa,\nkun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija\noikein mahtavalla äänenpainolla.\n\n-- Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan\nmorsiamen? kysyi emäntä.\n\n-- Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta\nja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun,\nSaarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole\nmaahan luotavaa, vastasi Maija.\n\n-- Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan,\nniin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi\nkeittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen\nsinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on\nvaraa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen,\npyysi emäntä.\n\n-- Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin\nmenemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä\nkaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä\nmenen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.\n\nMaija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa\ntorppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria\nsilakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.\n\nKoko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti\nkoko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta\naloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin\nhuolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan\nJuhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.\n\nLauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli\nRantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen\nkerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille\nNiemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät\nkoskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan\nnähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen\nkanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään\nkuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.\n\nRantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat\npystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun\npäähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä\nvähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:\n\n    Hyvää iltaa tyttöjen majaan!\n    saapikos kohti kolahtaa,\n    vai pitääkö sivuitse ajaa?\n    Havahtukaa makkaajat\n    ja oven kiinni nakkaajat!\n    Nouskaa ylös maanneet,\n    jo ootte unta saaneet.\n    Kuuletkos sä Kaisa-serkku:\n    heitä pois tuo unen herkku\n    ja päästä puheen punttii,\n    niin kuin nuoran lunttii.\n\n-- Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli\nhavahtunut ikkunaan koputuksesta.\n\nTähän vastasi Jaakko:\n\n    Haastele niitä ja näitä\n    vaan ei sanoja sarvipäitä!\n    Laskekaa seinien sisään,\n    niin saatte puhetta lisää.\n\n-- Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi\nKaisa.\n\n    Eihän täällä jaksa haastaa,\n    kun vilu pintaa raastaa,\n    ja kun ei ole päällä turkkii,\n    niin kylmä tahtoo urkkii,\n\nlausui Jaakko.\n\n-- Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi\nKaisa, johon Jaakko vastasi:\n\n    Päivällä kyllä alettiin matka,\n    vaan yöllä sitä täytyy jatkaa,\n    kun tie oli pitkä ja mäkinen,\n    hepo laiha ja vähäväkinen.\n    Laskekaa sisään, vaikka suotta,\n    ettei tarvitsis koko yötä uottaa,\n    ulkona on niin kova halla,\n    että maa kopisee jalkain alla;\n    kun saisi lämmittää jalkaa,\n    niin sitten sopis asiaa alkaa.\n\n-- Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi\ntässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.\n\nKaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat\nastuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja\nsytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja\nkysyi:\n\n-- Tunnetkos minua?\n\n-- Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan\nherastuomarin Jaakko?\n\n-- Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.\n\n-- Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies\nnousten istualleen ja ojentaen kätensä.\n\n-- Jumalan terve! vastasi Jaakko.\n\n-- Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.\n\n-- Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille\npaljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni\nmorsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte?\nvirkkoi Jaakko.\n\n-- Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt\nsellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät\nsormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En\ntiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.\n\n-- En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan,\nettä hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.\n\n-- Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.\n\n-- Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi\nLippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon\nMartti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi\nlautamies.\n\n-- No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja\ntalonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä\nmeidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee\nJuhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä\nkilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.\n\nVähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:\n\n-- Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna\nkosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei,\nniin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä\ntalon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään\nkiitteleidä.\n\n-- Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin\nteidän talonkin, vastasi lautamies, -- vaan niin kuin jo sanoin, en\nole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme\nnähdä, mitä teemme.\n\nJaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa,\nsanoi jäähyväiset ja läksi.\n\n-- Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun\nniin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.\n\n-- Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa\nheitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme\nlaitella liiat sormukset pois.\n\nSeuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin\npoika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat\npoltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin\ntavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä\nkotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän\npistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:\n\n-- No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?\n\n-- En tahdo, vastasi Kaisa.\n\n-- Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle\nnäppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä\nkuljettamaan, sanoi lautamies.\n\nKaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:\n\n-- Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi\ntakaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin\ntahtoaansa.\n\n-- Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.\n\n-- Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko\nyhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa\nkysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti\nlähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti\nkotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on\nhäväistys, sanon minä, ja minkä tähden?\n\n-- Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi\nlautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa\nkysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä\nollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa\nhäntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin\nottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle\ntulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät,\non teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda\nkuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin\nlyhyesti.\n\n-- No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä,\nvirkkoi Jaakko ja ajoi pois.\n\nTupaan tultuaan lautamies sanoi:\n\n-- Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti\ntämä kosioretki päättyi.\n\nKukaan ei siihen virkkanut sanaakaan vastimeksi, mikä näytti\nlautamiestä vähän harmittavan.\n\nIllallista syötäessä sanoi Mauno-setä lautamiehelle:\n\n-- Sinä, veljeni poika, nuhtelit minua viime pyhänä sopimattomasta\nkäytöksestäni vieraita kohtaan, vaikka ne vieraat olivat vain\nJunnolan rahjuksia, joille ei milloinkaan kukaan ihminen anna sitä\narvoa kuin täänillallisille vieraille. Minä nyt saan kysyä sinulta:\noliko sinun käytöksesi tänä iltana hyvin sovelias sellaisia vieraita\nkohtaan, joihin esivaltakin panee täydellisen luottamuksen?\n\n-- Minä, joka olen talonisäntä ja kihlakunnanoikeuden jäsen,\ntiedän kyllä, mitä minun sopii tehdä ja mitä ei, vastasi lautamies\njuhlallisella äänellä. Minä tahdoin tuolle ylpeälle väärintekijälle,\nherastuomarille, kostaa hänen kujeensa. Asia on tällainen: viime\nkeväänä, kun olimme käräjäloppiaiskesteissä tuomarin luona, ilmoitti\nherastuomari Rantala eroavansa lautamiehen virasta, kun muka on\njo niin vanha, ettei enää jaksa virkaa toimittaa. Herastuomariksi\njälkeensä ehdotteli hän Simolan lautamiestä, vaikka minä jo istuin\nyhden käräjänajan ennen kuin Simola oli virassakaan. Tosin minä\ntoimitin pari vuotta isävainajani virkaa, joten Simola on kyllä ollut\nvakinainen lautamies ennen minua; vaan kumminkin palvelusvuosieni\nvuoksi oli minulla etuoikeus päästä herastuomariksi. Kun asia näin\nkävi ja Rantala oli siihen syypää, päätin minä sen kostaa Rantalan\nukolle soveliaassa tilaisuudessa, ja siksi minä nyt näin tein.\n\n-- Kyllähän sinulla oli koston syytä, vaan tokkohan lienee oikein\nkorvata pojalle isän pahat teot? kysyi Mauno-setä.\n\n-- Eikö tuo yhteen koitune kumpaiselle maksaa, kunhan vain\nsuoritetuksi tulee. Tämä tiettävästi loukkaa niin hyvin isän kuin\npojankin ylpeyttä, ja se olikin minun tarkoitukseni, selitti\nlautamies, eikä siihen kukaan mitään virkkanut.\n\n\n\n\nHarjakaiset\n\n\n    Sisältö: Erilaisia mielipiteitä. Väkivaltainen teko. Kaisan suru.\n    Junnolaisten harjakaistenjuonti. Viisaita neuvoja. Oikealla\n    tolalla. Erehdykset oikaistaan. Riitta-tädin sulhaset. Kaisan\n    itku muuttuu iloksi. Junnolan Martin naimiskaupat puretaan.\n    Lapsen tuuma. Saarva kierroksissa. Lippolan Juhanan sormukset ja\n    harjakaistenjuonti Niemelässä. Kihlajaisiin kutsuminen. Vierasten\n    lähtö.\n\nSeuraavana sunnuntaiaamuna sanoi Niemelän lautamies tyttärellensä\nKaisalle:\n\n-- Nyt, Kaisa piikani, saat antaa liiat sormukset pois, niin minä ne\nkuljetan kirkolle ja annan omistajillensa, ettei tarvitse kalliita\ntyöpäiviä tuhlata niitä kannellessa.\n\n-- Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan\nsormukset aion pitää, vastasi Kaisa.\n\n-- Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on\nvarakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa\nkatsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia\nharjakaisia, virkkoi lautamies.\n\n-- Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin\nmennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä\npitkin poskia.\n\nSamassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa\nasian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön\npäätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan\nsormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän\nMikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut\nvanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän\nsuostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka\nhän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta.\nLahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.\n\nNyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma\nasiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään,\nseuratkoon mitä tahansa.\n\nSunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut\nkenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa\nsyötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan\npitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen\nJunnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan\npysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi\nhuoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään\nja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin\nsyöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei\npuhunut sanaakaan.\n\n-- Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään,\nsanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna\nolisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja\nlaittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.\n\n-- Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka\nsitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi\nlautamies.\n\n-- Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet,\nniin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja\nruumenta, sanoi Mauno-setä.\n\n-- Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi\nlautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina\ntyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka\nsanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.\n\n-- Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä\nharjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi\nMauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.\n\n-- Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi\nlautamies.\n\n-- Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka\ntulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi\nherahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua\nharjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti\nkesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan\nsanottiin naimisiin menevälle tytölle:\n\n    Ei sinua emosi myönyt\n    eikä kaupannut isosi,\n\nmutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin\nmiehelään! Soma juttu!\n\n-- Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain\nkankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.\n\n    Vie minua, mie vikisen,\n    menen mä puoli mielellänikin,\n\nsanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.\n\n-- Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei\nmieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.\n\n-- Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär\nja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että\nsiihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.\n\n-- Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden\nkauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit\ntyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta\nnyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä\nveljeni poika.\n\nPakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli\nPutto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän\nläksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.\n\nTämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan,\nettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten\nparhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä\ntytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko\nviikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi\nkotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja\nhänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen\nsisartaan sanoi:\n\n-- Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan\nmennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda\nharjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se\nsentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan\nennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme,\njos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun\nrakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne,\npitäkää vain hyvänänne.\n\nLauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle\nKaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa\nruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa\nitkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.\n\n-- Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain\nkävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi\ntehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.\n\nSeuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:\n\n-- Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat\nantaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne\nJuhanalle.\n\nTämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:\n\n-- Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut\nniin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka\nminun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä\nvoin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran,\nja anna minun pitää ne sormukset!\n\nLautamies tuumaili vähän aikaa ja sanoi sitten:\n\n-- Älä, lapseni, tuossa noin itke; saat vielä vähän aikaa pitää\nJuhanan sormuksia, kun ne sinusta niin hyvät ovat; mutta harjakaiset\njuodaan tänäpäivänä Junnolaan. Peräytyä minä en voi, kun kerran olen\nluvannut; jälkeenpäin saamme nähdä, kuinka asia käy.\n\nKaisa käski veljensä sanoa terveisiä Lippolan Juhanalle, ettei hän\ntahdo Juhanasta luopua, vaikka mörkö maata kyntäköön.\n\nNiemelän talosta lähdettiin sunnuntaina yksituumaisesti kirkolle\nviidellä hevosella ja ne, jotka eivät kärryihin mahtuneet, astuivat\njalkaisin. Ainoastaan joku nainen ja Mauno-setä jäivät kotiin\ntaloutta hoitamaan. Kaisa, Anni ja Antti ajoivat yhdellä hevosella,\nlautamies emäntänsä ja nuorempain lastensa kanssa toisella jne.\n\n-- Parasta olisi, jos ei minua olisi koko maailmassa, kun eloni on\nniin kovin tukalaa ja vaikeaa, ettei voi kielin kertoella. Mieli ei\ntervoa parempi, sydän syttä valkeampi, huokaili Kaisa.\n\n-- Älä, hyvä siskoseni, ole milläsikään, lohdutteli hänen veljensä.\nNiin totta kuin minä elän eivät nämä kaupat tule harjakaisia edemmä\nmenestymään. Kyllä minulla on niin tehokkaita keinoja, että näiden\ntäytyy purkaantua.\n\n-- Mitä esimerkiksi? kysyi Kaisa.\n\n-- Minä kaikkein ensiksi puhun jo tänä päivänä aamupuolella Holttolan\nvaarille ja luulen hänen ryhtyvän asiaan. Ja kun hän kerran meidän\npuolesta käypi, niin saadaan olla voitosta varmat; sillä isä ei\nvoi häntä vastustaa, se on tunnettu asia. Jos taasen hän olisi\nvälinpitämätön, jota en luule, niin on minulla toinen keino, joka\nvarmaan tepsii, vaan nyt en sitä vielä sano, vastasi Antti.\n\n-- Tee, hyvä veliseni, mitä vain suinkin ymmärrät ja voit asian\nestämiseksi, rukoili Kaisa.\n\n-- Ole huoletta, vakuutti Antti.\n\nKirkkomäellä ennen jumalanpalvelusta tuli Junnolan Martti Lippolan\nJuhanan luokse ja sanoi:\n\n-- No Juhana, tänä päivänä minä juon harjakaiset Niemelän Kaisan\nkanssa. Muistatkos, kun minä tuonoin sanoin sinulle, että minun\njalkoihini sinä jäät, niin se nyt tapahtuukin.\n\n-- Älä ennen huuda hallelujaa, ennen kuin olet päässyt mäen päälle,\nvastasi Juhana kuivasti, läksi pois ja meni Niemelän Antin pakinoille.\n\nKotvan aikaa pakinoituaan pojat erkanivat ja Antti haki Holttolan\nkirkonmiehen, jolle hän puhui kaikki seikat alusta loppuun saakka.\nUkko pudisti päätään ja sanoi:\n\n-- Isäsi on näemä eksyksissä, vaan kyllä minä hänet ohjaan oikealle\ntolalle.\n\nKun kirkonmenot olivat loppuneet, varustausi Junnolan Martti\npuhemiehensä keralla kirkonportille odottamaan. Kohta saapui myös\nsiihen Niemelän Kaisakin kaason seuraamana. Suuri osa kirkkoväkeä\npysähtyi myöskin siihen katsomaan sormuksen antamista.\n\n-- Kun ensimmäinen sormus annettiin, niin toinen pitää morsiamen\nottaa, sanoi puhemies Martin tarjotessa sormusta Kaisalle.\n\n-- Tässä ei ole mitään pitämistä (täytymystä) eikä pakkoa; jos\ntahdotte antaa, niin antakaa pian, mutta oteta sitä ei, vastasi kaaso.\n\n-- Jos ette tahdo ottaa, niin antamalla sitä ei tänä päivänä anneta,\nvirkkoi puhemies.\n\n-- Kun ette tahdo antaa, niin pitäkää sitten omanne, vastasi kaaso ja\nteki liikkeen lähteäksensä.\n\nNyt tuli Martille kiiru. Hän laski hyvin sukkelaan Kaisan\nkäsivarrelle sormuksen, jonka Kaisa siitä korjasi taskuunsa. Sen\ntehtyä meni morsiusväki pitäjäntupaan.\n\n-- Sanokaa minun sanakseni, hyvät ihmiset, mutta ei noista\nikimaailmassa parikuntaa tule, huusi Puntuksen Ripo-täti\nkirkkorahvaalle morsiusväen mentyä.\n\n-- Johan minä olen sen ennustanut tätä päivää ennen, ettei ole Niemen\nkukka Junnon pojan poimittava, virkkoi kuppari-Maija.\n\nPitäjäntupaan oli kokoontunut sekä sulhasen että morsiamen sukulaisia\nja tuttavia ynnä vielä syrjäläisiäkin. Siellä oli jo kahvikupit\nlaitettu ympäri pitäjäntuvan pitkää pöytää, keskellä kermavadit,\nsokeriastiat ja viinapullot. Morsian ynnä muut naiset pysähtyivät\noven suuhun, vaan ukkomiehet menivät pöydän luo ja poikamiehet\nperämaalle sekä uunin rintaan.\n\nJunnolan isäntä otti pöydältä viinapullon, tuli sen kanssa Niemelän\nlautamiehen eteen, kaasi viinaa pulliin ja ojensi lautamiehelle, joka\notti pullin ja sanoi:\n\n-- Olkoonpas onneksi! ja ryyppäsi.\n\n-- Sen Jumala suokoon! vastasi Junnola.\n\nSitten annettiin ryyppy Holttolan kirkonmiehelle, joka ryypätessään\nvirkkoi:\n\n-- Saas tästä!\n\n-- Nauttios terveydeksesi! vastasi Junnola.\n\nNäin kävi Junnola ympäri tupaa ja jakeli ukkomiehille viinaa.\nPuhemies tarjoili toisesta pullosta naisille punaista (siirappi-)\nviinaa. Sitten puhemies otti torppasäkistä Venäjän lehtitupakkaa ja\nantoi pojille hakattavaksi ja poltettavaksi. Sillä aikaa kantoivat\nJunnolan naiset pöytään kaksi suurta kahvipannua, joista Junnolan\nisäntä kaasi kupit täyteen ja hän pyysi morsianta, kaasoa, Niemelän\nja Holttolan emäntiä kahvia juomaan. Vasta toisella kutsulla he\nmenivät ja istausivat pöydän päähän, johon myös Niemelän lautamies,\nHolttolan kirkonmies ynnä muut oltavat miehet istausivat. Muu väki\nkävi alemmaksi istumaan.\n\nKun kahvit oli juotu ja kupit korjattu, tuotiin tuohikontit,\njoista pantiin ruokaa pöytään: rukiista ja ohraista leipää,\nomena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakoita, voita ja suolakalaa.\nLaskuista kaadettiin maitoa kappoihin ja vateihin. Ruualle istuttiin\nsamassa järjestyksessä kuin kahviakin juotaessa. Kun morsiamen\nja sulhasen likeisemmät sukulaiset olivat ravitut, syötettiin ja\njuotettiin muita kutsutuita vieraita ja syrjäläisiä viimeiseksi,\njonka jälkeen ruoka korjattiin.\n\n-- Kah, eikös Mauno-setä olekaan täällä? kysyi Holttolan kirkonmies.\n\n-- Ei ole, pitäähän jonkun olla kotia katsomassa, vastasi Niemelän\nisäntä.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Junnolan isäntä. Eiväthän\npienemmätkään talot tule hoitajatta toimeen saatikka sitten Niemelä,\njoka on suurin talo pitäjässämme.\n\n-- Vielä vain Mauno-setä olisi mahtunut meidän harjakaisille, kun\nniin hakaisasti haasteli meidän kosissa käydessämme, sanoi puhemies.\n\n-- Taisitte tyhmästi lähestyä ja harkkoja haastella ukolle, vastasi\nHolttola.\n\n-- Ukolla on väliin omat tuumansa, sanoi lautamies, ja siihen se\npakina päättyi.\n\nKun ruoka oli korjattu ja morsian kaasoineen istui ovensuun ikkunan\npielessä, rohkasi Martti luontonsa, tuli Kaisan luokse, katsoi hänen\nsormiinsa ja sanoi:\n\n-- Eihän sinulla, Kaisa, olekaan minun sormuksiani sormessasi, missä\nne ovat?\n\n-- Ne ovat taskussani, vastasi Kaisa.\n\n-- Mitkäs sormukset nämä sormessasi ovat?\n\n-- Kunhan ovat vain.\n\n-- Taitavat olla Lippolan Jussin sormukset?\n\n-- Jos lienevät.\n\n-- Milloinkas ne viedään pois?\n\n-- Ei milloinkaan. Ne ovatkin otetut eivätkä annetut.\n\n-- Kunhan meidän kauppamme menevät eteenpäin, niin kyllä minä ne\nkyytiän kotiinsa.\n\n-- Ei niitä ole sinun kyydittäväksesi otettukaan.\n\n-- Sinä et siis aio tullakaan minulle, vai mitä?\n\n-- Enkä aiokaan.\n\n-- Mutta isäsi on sinut minulle luvannut.\n\n-- Tulkoon isäni itse, jos tahtoo, vaan enhän minä voi kahdelle\nmiehelle mennä.\n\n-- Mitäs varten näitä harjakaisia sitten juodaan?\n\n-- Enhän minä ole tahtonutkaan näitä juoda eikä minun tahtoani ole\nkysyttykään.\n\nNyt tuotiin kahvikupit uudestaan pöydälle ja vieraat käskettiin\njuomaan samassa järjestyksessä kuin ensi kerrallakin. Se haihdutti\nMartin ja Kaisan keskustelun. Sitten alkoivat vieraat vähitellen\nlähteä pois, ensin syrjäläiset ja sittemmin kutsuvieraat. Sulhanen\nja morsian erosivat jäähyväisittä. Junnolan ja Niemelän isännät\npuristivat toistensa kättä jäähyväisiksi.\n\n-- Tules tänne aittamäelle, minulla olisi sinulle vähän haastamista,\nsanoi Holttolan kirkonmies vävyllensä Niemelän lautamiehelle\nmennessään ulos.\n\nLautamies sytytti piippunsa ja seurasi appeansa aittamäelle, jonne\npäästyään he istahtivat tarinoimaan.\n\n-- Nämä harjakaiset olisivat saaneet olla juomatta, virkkoi Holttola.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Niemelä.\n\n-- Jos ei sinun lapsellasi ole vauraampia ottajia kuin Junnolan\nrahjus, niin anna tyttäresi olla kotona.\n\n-- Hyvä appiseni, minä en nyt ymmärrä sinua. Kyllähän tyttärelläni\non käyneet jo viidet sulhaset ja par'aikaa on hänellä vielä Lippolan\nJuhanan sormukset, kun ei hän niitä sanonut tahtovansa antaa pois;\nvaan minä katsoin parhaaksi laittaa tytön Junnolaan, kun se on\nrikkain talo pitäjässämme.\n\n-- Vai niin! Sinä, vävyni rakas, olet nyt soaistu: tämän maailman\nmammona on pettänyt sinut. Mutta ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää,\npitäisi sinun ikäisesi miehen ymmärtää. Semmoisen miehen ohella kuin\nJuhana on voit sinä mieltyä Marttiin! Minä ihmettelin oikein sinun\nsokeuttasi. Mutta näyttää siltä, että sinä et tunne Marttia etkä\nJunnolan taloa. Se on totta: Junnola on suuri ja vahva talo, rahaa ja\nriistaa on paljon. Mutta siinä perheessä on eripuraisuuden koi, joka\nsen pian syöpi hajalleen ja olisi jo aikoja sitte syönytkin, mutta\nvanha ämmä, jonka nimessä talo on, ei anna valtaa erota. Vaan niin\npian kuin mummo ummistaa silmänsä, on talo neljänä ja Martti ei saa\nkuin yhden neljänneksen. Siinä on se suuruus. Mies on taasen niin\ntyperä, ettei osaa kirvesvartta tehdä. Olisi Kaisa raiska järellä\ntuollaisen tollikan kanssa, joka vielä on niin yksinkertainenkin,\nettä kylän pojatkin pitävät häntä pilkkanansa.\n\n-- Se on asia, jota minä en ole tiennyt. Mutta se on vain huolettanut\nminua, kun Kaisa ei sano muille kenellekään menevänsä kuin Lippolan\nJuhanalle.\n\n-- Muna on viisaampi kuin kana. Tyttäresi tuntee Juhanan ja siksi ei\ntahdo hänestä luopua. Minusta on oikein ihme, että sinun mielesi on\nnoin muuttunut vähässä ajassa. Muistanhan minä aivan hyvin, kuinka\nsinä viime talvenakin, kun teillä oli kylänluvut, sanoit, ettei niin\nylevää ja rehtiä miestä ole koko pitäjässä kuin Lippolan Juhana on:\nhän on niin kuin hieno herrasmies, nöyrä ja nopsa. Onko se sitten\nKaisan syy, että hän on Juhanaan mielistynyt, kun kuuli isänsä\nsuusta sellaiset lauseet? Ja paitsi sitä, olettehan te koko perhe\ntähän asti rakastaneet Juhanaa; niinhän hän on teillä ollut kuin oma\nlapsi, ei yhtään vieraampi. Ja nyt yhtäkkiä sinun päähäsi pölähtää\najatus syrjäyttää tuo jalo nuorukainen ja antaa tyttäresi mokomalle\nrantukselle. Mitä taasen Lippolan taloon tulee, niin sinä tiedät yhtä\nhyvin kuin minäkin, että siinä on yksinkertainen perhe. Kirkonmiehen\nkanssa ei voi kenkään tulla jakoa tekemään. Mitä hänellä on, se jääpi\nhänen kolmelle lapselleen, joista Juhana on vanhin ja vaurain.\n\n-- Kyllähän Juhana on kelpo nuorukainen, sitä ei voi kenkään kieltää.\n\n-- Niin onkin, sen tietävät jo esivallatkin. Kun Miehikkälän kompromi\nkuoli, kysyi maamittarien tirehtööri rovastilta, ketä hän ehdottelisi\nsiihen virkaan, ja rovasti ehdotteli Lippolan Juhanaa. Sen johdosta\npyydettiin Juhanaa yhdeksi päiväksi toimittamaan maajako-oikeuden\nlautamiehen virkaa, jolloin tirehtööri niin mielistyi Juhanan\ntoimeliaisuuteen, että hän oli kiittänyt rovastia, kun tämä\nehdotteli hänelle niin ymmärtäväisen miehen, ja sanoi antavansa\nJuhanalle kompromin lautamiehen viran, joka tietysti tulee kohta\ntapahtumaankin; sillä mitä sellaiset herrat kerran lupaavat, sen he\npitävät. Tiettävästi Juhana pääsee kirkonmieheksi isänsä jälkeen, kun\ntämä kuolee. Mutta Junnolan Martista ei tule koskaan mitään arvokasta\nja oltavaa miestä.\n\n-- Nyt vasta, appeni rakas, avaantuivat minun silmäni, ja Jumalan\nkiitos että ne avaantuivat. Minä menen jo täältä mennessäni\nLippolaan ja tunnustan erehdykseni. Junnolan sormukset viedään\njo tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan harjakaiset\nensi sunnuntaina meidän kotona. Ole, appeni, niin hyvä ja tule\nmeille ensi sunnuntaina heti kirkosta päästyäsi. Minä tahdon kutsua\nkaikki pitäjän lautamiehet ja kirkonmiehet harjakaisille. Tosin\ntämänpäiväiset harjakaiset minun tulee maksaa, vaan rahallahan tuosta\npäästään.\n\n-- Mutta kuules, poikani rakas, mikä sinulla oli oikeastaan\ntarkoituksena, kun sinä tahdoit tyttäresi laittaa Junnolaan, vaikka\ntiesit sen olevan hänestä väkinäistä?\n\n-- Tyttäreni tulevaa etua minä oikeastaan olin valvovinani,\nkun tahdoin hänet laittaa pitäjän pääpohatalle. Minä ajattelin\nasiaa näin: vaikka Kaisasta suittaa alussa tuntua naimisiinmeno\nväkinäiseltä, niin kyllähän rakkaus vähitellen tulee, kun kerran\nnaimiskaupat edelleen menevät, ja sitten kun vihitään ja avioliitto\nJumalan sanalla pyhitetään, niin se tuottaa suosion ja rakkauden, ja\nkun varoja on yllin kyllin, on avioliitto onnellinen.\n\n-- Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit\nsilloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa\nselitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja,\nniin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda,\nvielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama\nluontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi\nsanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa\nja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä\ntaipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma\nyhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän\nsaapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen\nmeno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon\nse sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän\nerottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee\njokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman\npuolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä\nniin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään\nnaimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään\npuhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska\nihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät\nhäijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.\n\n-- Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata\nhuomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan\nJuhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt\nsyntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei,\nminun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa\nminun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli\nlautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.\n\nTällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy\ntoisistaan.\n\nLautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen\nLippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin\nkuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja\nsanoi akkunasta katsoessaan:\n\n-- Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana\nmorsiamen (sormukset) kotiinsa.\n\nJuhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi\nlapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. -- Entiseen\naikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä.\nNaiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet\nkeskenään antoivat kättä toisilleen. -- Hänen kätensä vapisivat\nliikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani\nheiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.\n\nTuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan\nmukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei\nlautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.\n\nJuotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:\n\n-- Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join\nharjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan\nniin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun\nminä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan,\noli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi\ntilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni\nteille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin\nhänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan\nisällisen siunaukseni myötäjäisiksi.\n\nJuhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan\nymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi:\n\n-- Minä kiitän sinua, isä, näistä sanoista. Minä olen myös Kaisaan\nmielistynyt niin, että ero hänestä olisi tuntunut surkean raskaalta.\nMinä koetan myös elämässäni näyttää, että olen ansainnut Kaisan\nrakkauden. Hänen ei pidä koskaan saaman syytä valittaa minun\nkovuuttani.\n\n-- Sen, poikaseni, minä kyllä uskon. Me päätimme isäsi kanssa juoda\nharjakaiset meidän kotona. Mauno-sedän laitan viikon varrella\nviemään pois Junnolan sormukset ja kysymään, paljonko he tahtovat\nharjakaisistaan, virkkoi lautamies.\n\nVähän aikaa mietittyään hän jatkoi puhettaan:\n\n-- Mutta niin kuin tunnettu on, minä olen suoraan sanoen ahnas\nmaailman tavaran perään enkä raatsisi rahojani antaa harjakaisten\nmaksuksi, ja väärin taasen olisi pyytää sinua niitä maksamaan. Jos\nsentään pitänee antaa Junnolan kaupat eteenpäin.\n\n-- Jos ei muuta estettä ole kuin harjakaisten maksu, niin kyllä minä\nne mielelläni suoritan, vastasi Juhana. Minä olen valmis uhraamaan\nkaikki Kaisan edestä; mikään ei saa minulle olla kallis hänen\ntähtensä.\n\n-- Nyt poikaseni minä tunnen, että sinä rakastat Kaisaa yhtä paljon\nkuin hänkin sinua, virkkoi lautamies liikuttuneena. Olisi siis synti\nerottaa teitä toisistanne. Kyllä minä mielellänikin harjakaiset\nmaksan ja kiitän suuresti Jumalaa, joka avasi minun silmäni oikeaan\naikaan. Totta puhuen, minä olen aina sinua pitänyt kunnon poikana,\nja koko meidän perheestä olet sinä mieleinen, vaikka minä nyt vain\nsatuin vähän erehtymään.\n\n-- Harjakaisten juonti ei paljoa merkitse; onhan niitä juotu ennenkin\nja maksettu. Pääasia on se, että vihdoin tullaan oikealle tolalle,\nvastasi Juhana.\n\n-- Aivan oikein, poikaseni, todisti lautamies ja läksi huoneesta.\n\nTupaan päästyään käski Niemelä perheensä suoriutua matkalle.\nJuhana valjasti hevosen, ja niin läksivät vieraat ajamaan kotiinsa\njätettyään sydämelliset jäähyväiset.\n\nVierasten lähdettyä sanoi Riitta-täti, isännän sisar:\n\n-- Vai niin kävikin, että meidän Juhana sai morsiamen kotiinsa.\nJohan minä sen sanoin silloin, kun Juhana läksi kosioimaan, että\nken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Olisit kosioinut\nKaiturpään Annia, niin et suinkaan olisi rukkasia saanut, niin kuin\nnyt sait.\n\n-- Hanki vain tätiseni Annille muita sulhasia, kyllä minä\nNiemelän Kaisan saan, kun ensi sunnuntaina kutsuttiin jo kauppoja\nvalmistamaan, vastasi Juhana.\n\n-- Vai niin, tulee vai se äkäpussi meille kumminkin minun kiusakseni,\nhuokaili Riitta-täti. Vaikka en minä hyvästä ihmisestä sentään osaa\nsanoa niin enkä näin, kun en ole hänen kanssaan päivääkään elänyt,\nmutta niinhän kuppari-Mari minulle kertoi, että Kaisa on pahajuoninen.\n\n-- Älä, tätikulta, usko kuppari-Maijan lörpötyksiä ja valeita. Sehän\non piikakin, joka kontissa kestää. Enpäs minä pelkää ottaissani\nyhtään hänen äkäisyyttään. Ja kun minä tulen Niemelän vävyksi, niin\ntoimitan Mauno-sedän sinulle sulhaseksi, ivasi Juhana.\n\n-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena,\nvastasi Riitta-täti toimessaan. Vaikka tarpeessahan tuo kyllä menisi\nvaimo Mauno-sedällekin, kun on leskiukko eikä ole yhtään lasta, joka\nhänen vaatteensa puhdistaisi; vaan minustako hän huolisi, jolla on jo\njalka haudassa, toinen haudan partaalla, vaikka eihän tuo Mauno-setä\ntaida olla paljon nuorempi minua, kun melkein yhteen aikaan\npaimenessa käytiin.\n\nTämän kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, ja emäntä sanoi:\n\n-- Nuorra naida pitää, vaatii virka vanhankin. Ei, kuulen mä,\nRiitta-täti olisi yhtään esteeksi, jos vain Mauno-setä kosioimaan\ntulisi.\n\n-- Olkaa tuossa turisematta; Riitta-tädillä on kolme sulhasta;\nHiekka-Heikki, Matara-Matti ja Nurmi-Tuomas (kalmiston maanalaisia\nasukkaita), ja siinä sitä jo meikäläisellä piisaa, virkkoi\nRiitta-täti vähän närkästyneenä.\n\nKun Niemelän isäntäväki tuli kotiin, istui Kaisa huoneen kynnyksellä\nja veisasi: \"Ah sielun anna vallit Herran\" (Vvk. 291). Kyyneleiset\nsilmät todistivat raskaan surun häntä ahdistavan.\n\n-- Heitä, lapseni, surusi pois ja ole iloinen, sanoi hänelle hänen\näitinsä. Nyt ovatkin jo asiasi muuttuneet: Junnolan sormukset viedään\ntällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan ensi sunnuntaina\nharjakaiset.\n\n-- Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja\npyyhkäisi silmiään.\n\n-- Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.\n\n-- Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa\nhätäisesti.\n\n-- Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut\nasian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari\njohdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa\npyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.\n\n-- Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen\nisäänsä.\n\nLautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.\n\nJo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja\nnämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle.\nIllallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei\nsitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta\nseuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen\nkuullen:\n\n-- Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin\nsormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan.\nSaisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.\n\n-- Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi\nMauno-setä.\n\n-- Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon\nseikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa\nrahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda\nmenemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni.\nEiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön\nheidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.\n\n-- Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja\nsiksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan\nukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän\nsukulainen.\n\nNiin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle\nJunnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.\n\n-- Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille.\nKyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä\ntipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin\njo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun\ntauttani.\n\n-- Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan\nkoko asiasta? kysyi Anni.\n\n-- Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin\näärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun\nedestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään,\nvaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä\nsydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän\nkärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme.\nIllalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo\nei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi\nKaisa.\n\n-- Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen\nsekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti\npalkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun\nmahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.\n\n-- Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et\nsinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla\nkokottaa, se viimein ilolla korjataan.\n\nTultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä\notettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono\nsiivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat\nja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja\nlikaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain,\ntuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.\n\n-- Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä,\nhe nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret,\nkaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin,\nkun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja.\nVihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni,\npanin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät\nviisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät\nsanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä\nläksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.\n\n-- Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi\nlautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut\nharjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan\nvaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin\nviisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan.\nEi suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain\nsyönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.\n\nSeuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin,\nleivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia\npiirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin\npuolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta\nmyöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin\nkoko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan\nJuhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan\ntehdä parasta.\n\nSeuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle.\nAinoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella.\nToiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.\n\n-- Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra,\nkun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko\nja kiipesi siskonsa syliin.\n\n-- Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia\nlaitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras\nole, vastasi Kaisa nauraen.\n\n-- Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen\nenkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi\nlapsi.\n\n-- Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.\n\n-- Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.\n\n-- Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä,\nniin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.\n\nKaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi\npienen veikkonsa päätä silitellen:\n\n-- Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain,\nkultaseni, huoletta.\n\nKirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä\nja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia\nodotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta\nkolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.\n\nKun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan\nkirkonmies:\n\n-- Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa;\nkäydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin\nsamalla saadaan sadinta vahvistaa.\n\nNäin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan\nseisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli\netsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen\noven takana seisovan hän sanoi:\n\n-- Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin\nehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan\ntarkastamaan.\n\nJuhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa\nkaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen\nkatsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei\npuhunut sanaakaan.\n\n-- Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,\nsanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt\ntapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä\nkirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.\n\n-- Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu,\nvaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun\nviime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat\nolleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.\n\n-- Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.\n\n-- Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta\nlähtiessään.\n\nNaiset taasen kävivät katselemaan sormuksia ja ihmettelivät niiden\nkauneutta.\n\n-- Ai kun ovat kauniit, virkkoi Mäkelän muori. Ilmankos Kaisalle tuli\nhura (pahamieli), kun käskettiin antamaan näin sirot sormukset pois.\n\nTupaan päästyään sanoi Lippolan isäntä:\n\n-- Jos merkit paikkansa pitävät, kyllä saarva nyt kierroksissa pysyy.\n\n-- Eihän järjen mies kehtaa turhia sätöksiä laitella, vastasi\nMauno-setä. Johan minä sen sanoin alusta pitäen, että Juhana tulee\nmeidän vävyksi, ja vanha ei valetta hauku.\n\nSitten annettiin miehille lehtitupakkaa, jota he hakkasivat ja\npolttelivat. Kirkonmies jakeli nuuskaa ympäri tupaa.\n\n-- Kyllä tässä talossa on tupakka näihin aikoihin savunnutkin, kun\njo ollaan kuudennen kerran tupakaisilla, virkkoi seppä ja täytti\npiippunsa.\n\nNiemelän talossa eivät olleet moneen aikaan näin yksimielisesti\npitäjän pohatat ja oltavat miehet olleet koolla kuin nyt, siksipä\nvarustuksetkin olivat suurenlaiset sekä talon puolesta kuin myöskin\nLippolaisten puolesta, jotka toivat harjakaisiksi, mitä parasta\ntalossa oli. Niemelän tupasessa keitti Lippolan emäntä talon naisten\navulla suurella padalla kahvia, jota nautittiin samanlaisessa\njärjestyksessä kuin Junnolaisten harjakaisissa pitäjäntuvassa. Myös\nruokailu kävi niin ikään samalla tavalla.\n\nKun jumalanvilja alkoi ukkojen kulmissa kuhista, kävi puhelukin\nvilkkaammaksi. Mauno-setä varsinkin oli erinomaisen hyvällä tuulella.\nHän koetteli Lippolan kirkonmiehen keralla saada selkoa siitä, miten\nhe olivat toisilleen sukua, mutta eipä siitä kunnon tolkkua tullut.\nVieraat kuuntelivat naurussa suin ukkojen selontekoa. Viimein sanoi\nlautamies Varis:\n\n-- Jos ei vain tapahtuisi sukurutsaus, kun Kaisa ja Juhana menevät\ntoistensa kanssa naimisiin.\n\nTälle puheelle nauroivat kaikki, ja Mauno-setä hyvin iloisena nauroi\nmyöskin, vaikka Variksen puhe häntä vähän loukkasikin. Naurun\ntauottua sanoi Mauno-setä:\n\n-- Nyt minä olen erinomaisen iloinen, kun saan veljeni pojan tyttären\nomaan sukuuni naitetuksi. Niin kuin hyvät ystävät ja arvoisat vieraat\ntietävät, ovat Niemeläiset ja Lippolaiset vanhaa rusthollin pohjaa.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, myödyttivät toiset.\n\nHämärän tultua alkoi sulhasväki tehdä kotiinlähtöä, mutta talon\nisäntä sanoi:\n\n-- Ei vielä, hyvät ystävät, saa kiirehtiä: maistetaanhan meidänkin\nsuuruksia.\n\nSitten syötettiin ja juotettiin vieraita. Sen jälkeen sanoi lautamies\nKettunen:\n\n-- Lähdetään veikkoset pois, ei tällä syömisellä ja juomisella näy\nloppua tulevankaan.\n\nLähtöryyppyjä jakaessaan sanoi isäntä:\n\n-- Kahden viikon perästä pidetään kihlajaiset, ja tehkää silloin\nhyvin ja tulkaa kaikki, jotka nyt tässä olette, jo aikaiseen\nlauantaina meille, että ennätetään kylpeä, ennen kuin kihlaajat\ntulevat.\n\n-- Kiitoksia kutsumastas, kyllä muistamme tulla, vastasivat kaikki.\n\n-- Ja sinä, Lippola, muista nyt tulla oikeaan aikaan, jottei tarvitse\nmyöhään kupajaa, pyysi isäntä.\n\n-- Kyllä muistan, vastasi Lippola.\n\nMuiden vierasten lähdettyä teki kirkonmies Holttola myöskin lähtöä,\nmutta talonväen pyynnöstä hän jäi yöksi taloon ja läksi vasta\nseuraavana päivänä kotiinsa.\n\n\n\n\nKihlajaiset\n\n\n    Sisältö: Toivikin kiireet. Kihlajaisvarustukset. Vierasten tulo.\n    Rahain jako. Kihlaaminen. Kihlajaistupakat. Illallinen. Kirkolla\n    käynti. Toivikinavun ajaminen. Naiset auttavat töissä morsianta.\n    Toivikinavut. Lahjukset. Vierasten lähtö.\n\n-- Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy\nkihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi\nNiemelän emäntä miehellensä.\n\n-- Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina\npidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä\ntoivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos\nkaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja\nantaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse\nsitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä.\n\nKaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi\nja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki\ntalon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille\nannettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista\nvarten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia.\n\nMauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa.\nSuutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä\nvalmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille\ntytöille ummiskenkiä ja lipokkaita.\n\nKihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin\nkaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan\npesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden\nruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja\npuolenkymmentä lammasta.\n\nMäärättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita\nkihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen\nleivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä\nlammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon\nemännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti\nvieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli\nkuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja\nsitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin\nyhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä\nvalmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli.\nSyötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua\nsytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä\nriippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun.\n\nKylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia\nodottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa\nsulhasten kelloja.\n\nKotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja\npian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita\nvastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.\n\nVierasten tupaan tultua ja hyvänillan tehtyä sanoi talon isäntä\nheidät tervetulleiksi. Talon tyttäret Anni ja Sohvi menivät\nriisumaan vierasten päällysvaatteita. Anni otti tuohikontin Lippolan\nkirkonmiehen olalta ja ripusti sen naulaan. Sitten hän riisui vyön ja\nheitti päällysviitan. Sohvi teki samaten sulhasen sedälle, joka oli\ntoisena puhemiehenä: otti hänen olaltaan tupakkasäkin ja sijoitti sen\nnaulaan ja riisui päällysvaatteet. Sulhanen riisui itse vaatteensa.\nJokaisen vaatteet veivät tytöt isännän huoneeseen. Kun tulokuppiset\noli juotu, nousi Lippolan kirkonmies seisoalleen ja sanoi:\n\n-- Me kävimme pari viikkoa sitten täällä morsianta merkkiämässä ja\nnyt tulimme kihlauksella kauppoja vahvistamaan. Otetaankos nyt kihlat\nlisää vai annetaanko entiset takaisin?\n\nTähän vastasi talonisäntä:\n\n-- Niin kuin näette, ei tässä ole niitä aikeitakaan, jotta kaupat\npurettaisiin.\n\n-- Kyllä kauppoja ei pureta, sanoi Holttolan ukko, mutta\n\n    ei neittä rahoitta naida,\n    talon lasta lunnahitta.\n    Sulostansa suku anoo,\n    hempustansa heimo suuri\n    saadakseen sataiset markat,\n    tuhantiset tyttärestä.\n    Usein on armas emonen\n    yöllä saanut ennätellä\n    vaalimahan valkoistansa,\n    pesemähän pienoistansa.\n    Usein on armas isonen\n    saanut raataa runsahasti,\n    tehdä työtä tehokkaasti,\n    ennen kuin on ennättänyt\n    saada työlle tyttärensä.\n    Ei tyttö tyhjästä jouda,\n    vaivannähty vastineetta;\n    vaan on markat maksettavat,\n    päästettävät penninkiset.\n\n-- Paljonko neiti sitten maksaa? kysyi puhemies.\n\n-- Ei sillä määrää ole; kun itsestänne paljon pidätte, niin enempi\nsaatte maksaa: tuntekaa itse oma arvonne, vastasi isäntä.\n\n-- Koska niin on asia, niin rahat pöytään, sanoi Lippolan kirkonmies.\nOjennas, velimies, rahakontti tänne!\n\nYrjö ojensi rahakontin, josta kirkonmies veti pitkän rahapussin\nja kaasi pöydälle suuren koon vaskirahoja. Talon isäntä istausi\nLippolan ukon viereen. Sulhanen istui isänsä toisella puolella ja\nhänen vieressään istui hänen Yrjö-setänsä pöydän sarvenessa. Sitten\notti Lippolan kirkonmies kukkarostaan joukon hopearahoja, joista\nerotti osan erikseen, nousi seisoalleen pöydän päähän ja lausui\njuhlallisella äänellä:\n\n    Äiti armas kantajainen,\n    valikoitu vaalijainen!\n    Hyvän laadit lapsukaisen,\n    punaposki puolukkaisen,\n    jota kosi sorjat sulhot,\n    nuoret miehet noudatteli:\n    ota vastaan vaivoistasi\n    hopeata huolistasi,\n    markat mielitietystäsi,\n    rahat rakastetustasi,\n    vaikkei hellän äidin huolet\n    kullalla oo kuitattuna.\n\nMorsiamen äiti pyyhkäisi kiiltävän kyyneleen silmistään, tuli pöydän\nluo, otti rahat ja kiitti.\n\nSitten asetti Lippolan kirkonmies toisen koon hopearahoja erikseen ja\nlausui:\n\n    Isä hyvä, huolellinen,\n    perheen tuki, turvallinen!\n    Jos sä luovut linnustasi,\n    vaihdat rahaan rakkahasi:\n    ota vastaan vaivoistasi\n    selvät markat sirkustasi,\n    vaikkei hyvän isän huolet\n    markoilla oo maksettuna.\n\nLautamies otti rahat kiittäen ja mieli liikuttuneena.\n\n-- Itse saat poikaseni antaa morsiamellesi minkä verran tahdot, sanoi\nLippolan kirkonmies.\n\nJuhana otti kukkarostansa rahoja ja asetti ne pöydälle, jonka jälkeen\nhänen isänsä lausui:\n\n    Talon tyttö, talon neito,\n    talon morsian mokoma!\n    Jos sä suostut sulhohesi\n    ja on mieli miehelähän:\n    ota rahat rapeasti,\n    kihlamarkat kerkeästi.\n\n-- Rahat on tuotava tänne eikä sieltä haettava, virkkoi kuppari-Maija.\n\n-- Ei rahoja kannella mihinkään, vaan ne on morsiamen itsensä\nhaettava pöydältä, vastasi Lippolan kirkonmies.\n\n-- Taitaa varmaan sulhanen olla raajarikko, koskei kykene rahoja\ntänne tuomaan, virkkoi taas kuppari-Maija.\n\n-- Ehkäpä morsian lienee rampa, kun ei kykene niitä pöydältä\nottamaan, sanoi lautamies Varis.\n\nSen kuultuaan tuli morsian sukkelaan pöydän luokse, kääräisi\nesiliinansa ja pyyhkäisi viittansa liepeellä rahat esiliinaan,\nnyökäytti päätään kiitokseksi ja meni perämaalle toisten naisten\nluokse.\n\n-- Näittekös nyt, että jos lienevät pojat rikkaat naidessaan, niin\novat tytöt terveet mennessään, virkkoi Simolan herastuomarin emäntä.\n\nNyt kävi Lippolan kirkonmies istumaan ja alkoi hiljaa kuiskailla\nrahojen jakamisesta talon isännän kanssa. Naiset puolestaan\nkeräytyivät morsiamen ympärille katselemaan hänen rahojaan.\n\n-- Viisi on hopeaista ruplaa ja yksi on vaskiraha. Se taitaa olla\nuusi kopeekka, koska on niin kirkas, sanoi kuppari-Maija.\n\n-- Ei se ole kopeekka vaan se on viiden ruplan kultaraha, vastasi\nmorsian. Koettelehan painoa!\n\n-- Ai ai kuinka paljon sinä sait rahaa, oikein kymmenen ruplaa,\nihmetteli Maija. Ja ihme se oli tosistakin naisista.\n\nKun talon isäntä ja Lippolan ukko olivat keskustelleet ja lukeneet\nrahoja eri joukkoihin, alkoi Lippola huutaa nimikauten jokaista\nsukulaista, ensin talon perhettä ja sitten muita sukulaisia rahaa\nottamaan. Jokainen kutsuttu astui esille, otti rahat ja kiiti. Kun\nAnnin vuoro tuli, lisäsi sulhanen hopearahan vaskirahojen joukkoon,\njosta Anni tuli hyvin iloiseksi.\n\nKun kaikille sukulaisille oli rahat annettu, viskasi Lippolan\nkirkonmies pienen vaskirahan uunille ja sanoi:\n\n-- Tuossa on talon kissalle!\n\n-- Ja tuossa on kontin kantajille, sanoi Yrjö viskatessaan rahvaan\njoukkoon vaskirahan, jota pienet pojat rupesivat lattialta etsimään.\n\nKun rahat oli jaettu, kysyi puhemies:\n\n-- Kun me nyt olemme velvollisuutemme täyttäneet, kysyn minä sinulta,\narvoisa talonisäntä, saammeko me nyt julkisesti kihlata merkityn\nmorsiamen?\n\n-- Minun mielestäni te olette rehellisesti velvollisuutenne\nsuorittaneet ja runsaan maksun antaneet, joten siis te olette\noikeutetut kihlaamaan morsiamen julkisesti, vastasi isäntä.\n\nTämän kuultuansa meni morsian kaason kanssa huoneeseen, jossa hän\nsanoi kaasolle:\n\n-- Minä taidan nyt tehdä sulhaselleni vähän kiusaa: en ota sormusta,\nvaan hän saapi sen pistää sormeeni.\n\n-- Tee vain niin, eipähän sitten saata jälkeenpäin kehua, että sinä\nolit liian kärkäs hänen sormuksiaan ottamaan, vastasi kaaso.\n\n-- Missä on kihlaus tapahtuva, huoneessako vai tuvassa? kysyi\nLippolan kirkonmies.\n\n-- Kyllähän entiseen aikaan kihlattiin tuvassa, mutta ne ajat ovat\nolleet ja menneet, nyt on tapana kihlata huoneessa, vastasi isäntä.\n\n-- Mutta minun mielestäni olisi paras noudattaa ikivanhaa tapaa ja\nkihlata tuvassa, se olisi niin juhlallista ja muistuttaisi meille\nvanhoille oman nuoruutemme aikoja, ehdotteli Holttolan kirkonmies.\n\n-- Minä olen samaa mieltä, lisäsi Mauno-setä.\n\n-- Se minustakin olisi juhlallisempaa, sanoi Lippolan ukko.\n\n-- Koska te niin tahdotte, niin kihlataan sitten tuvassa vanhan hyvän\ntavan mukaan, myödytti isäntä. Mauno-setä, joka vanhat temput ja\ntavat parhaiten muistaa, saapi sulhasen nuoremman puhemiehen keralla\nhakea morsiamen huoneesta ja käydä hänelle puhemieheksi.\n\nTämän kuultuaan menivät nimitetyt miehet huoneeseen ja toivat\nmorsiamen kaasoineen tuvan porstuaan, jonka nurkasta Mauno-setä otti\nkorennon, aukaisi tuvan oven, koputti korennolla tuvan kynnykseen ja\nkysyi:\n\n-- Onko sulhanen rikas rahoiltaan vai kepiä kengiltään?\n\n-- Kuningas on rikas rahoiltaan ja susi on kepiä kengiltään, vastasi\nLippolan kirkonmies.\n\nVastauksen saatuaan astui morsiusväki tupaan: morsiamen puhemies\nensimmäisenä korento kädessä, sitten sulhasen puhemies, morsian\nja kaaso. Edellinen puhemies teki hyvän illan tupaan tullessaan,\nisäntä vastasi. Nyt nousi vanhempi puhemies, meni sulhasen kanssa\nmorsianta vastaan ja he pyysivät morsiusväkeä siirtymään pöydän\nluokse ja siellä kihlautumaan. Morsiamen puolelta pantiin vastalause\nja tahdottiin kihlauksen tapahtuvan oven suussa, orren alla. Naiset\npuolestaan pyysivät kihlaajia tulemaan tuvan perälle ja siellä\nkihlautumaan. Vihdoin tarttui Holttolan kirkonmies asiaan ja sanoi:\n\n-- Ikivanhoista ajoista on ollut tapana kihlata morsian\n\n    alla kuulun kurkihirren,\n    alla kaunihin katoksen.\n\nSiis on tuvan keskellä oleva sillan liitos ainoa ja oikea paikka,\njossa kihlauksen pitää tapahtuman.\n\nTähän tyytyivät kaikki.\n\nNyt ottivat puhemiehet, sulhasen puhemies korennon toisesta\nja morsiamen puhemies toisesta päästä kiinni ja nostivat sen\nvaakasuoraan vyötäistensä tasalle. Sulhanen seisoi pöydän puolella\nja morsian oven puolella korentoa. Sulhasella oli kädessä iso\nrekkosolki, jonka palkimessa oli hopeainen kullalla silattu\nsarasormus. Morsiamella oli kädessä erivärisistä langoista kirjavaksi\nneulotut sukat. Puhemiehen annettua merkin sulhanen ojensi oikealla\nkädellään korennon päällitse soljen sormuksineen ja samalla otti\nvastaan vasemmalla kädellään ne sukat, jotka morsian oikealla\nkädellään antoi korennon alitse, ja morsian otti vasemmalla kädellään\nsulhasen tarjoaman soljen sormuksineen, joten molemmat yhdellä haavaa\nottivat ja antoivat kihlamerkit toisilleen. Ne saatuaan he alkoivat\nkilpajuoksun: sulhanen kiidätti lahjansa, sukat, pöydänpään nurkkaan\nja morsian juoksi solki kädessä porstuaan, josta hän pian palasi\ntupaan. Tämä kilpajuoksu oli kiista tulevasta vallasta: jos morsian\nkerkesi ennen porstuaan kuin sulhanen pöydän päähän, oli morsiamella\nvalta sulhasen ylitse tulevassa yhdyselämässä. Päinvastaisessa\ntapauksessa oli sulhasella ylivalta.\n\nTämän juhlallisen toimituksen perästä antoi sulhasen puhemies\ntupakkakäärön säkistä pojille, jotka sen hakkasivat tupakkalaudalla\nja laskivat laudan pöydälle, josta miehet pistivät tupakkaa\npiippuunsa ja polttelivat. Vanhempi puhemies tarjoili nuuskaa\nrahvaalle ympäri tupaa. Koko kihlajaiskestin ajan olivat tupakat\nlaudalla sekä kestivierasten että muiden poltettavana.\n\nHeti kun morsian oli porstuasta palannut tupaan, keräytyivät naiset\nhänen ympärilleen katselemaan hänen solkiaan ja sormustaan. Kaikista\nne olivat erinomaisen hyvät ja kallisarvoiset. Morsiamesta ne\ntietysti olivat kaikkein parhaimmat.\n\nVähän ajan perästä kannettiin illallinen pöytään ja vieraat\nkäskettiin ruualle. Talon isäntä luki ruokaluvut ja Holttolan\nkirkonmies alkoi veisata toisten keralla:\n\n    Sinun uhris pääll Hän katsokoon\n    ja palvelukses nöyrän,\n    rukoukses vastaan ottakoon,\n    se on rikkaan mieli ja köyhän.\n    Mitäs pyydät, Hän sinull antakoon,\n    vahvistakoon sinun neuvos:\n    onnee hyvää sinull lainatkoon\n    töissäs ja kaikiss menoiss,\n    niin olet sä hyväss levoss. (Vvk. 36:3)\n\nIllallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi\ntoisten keralla:\n\n    Herran pyhäss pelvoss pysykäämm,\n    hänelt avion onnee anokaamm,\n    rukouksell alat pyytäkäämm,\n    sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)\n\nKun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan\nlattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat\nmenivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen\nmakaamaan.\n\nSeuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin\nmurkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina\nluettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen\nalkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:\n\n-- Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.\n\n-- Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.\n\nPian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein\ntarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset\njäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:\n\n-- Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden\nkesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän\nsitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.\n\n-- Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.\n\n-- Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään\nsinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus\ntapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään\nminun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari\nja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää\nolla, sanoi Kaisa.\n\n-- Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää\nsiitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä\nsinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla.\nJa ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme\nolisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun\nminulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen\nkihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.\n\n-- Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin\nporstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.\n\n-- Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta\nkilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani,\nvirkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten\nsinä aioit minua illalla kiusata?\n\n-- Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat\nsen panna minun sormeeni.\n\n-- Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs\nsitten?\n\n-- Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta,\nja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka\nväkisin.\n\n-- Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun\nsormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi\nminun pitänyt antaa.\n\nHe puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka\nhänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan.\nErittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset\njuoda.\n\nKirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana\nNiemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi\npäänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui\nJuhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin\nkanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti\nhänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.\n\nKirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran\nkohdalle, sanoi Kaisa leikillään:\n\n-- Aja, kultaseni, kotiin Lippolaan, ei minun mieleni tee enää yhtään\nNiemelään. Lippola tuntuu minusta kodille ja Niemelä vieraalle.\n\n-- Ei tiedä jos vielä saanet tarpeeksi Lippolassa olosta, vaikka nyt\nniin sanot, vastasi Juhana nauraen.\n\n-- Ei niin kauan kuin sinä elät, virkkoi Kaisa totisena. Vaikka\nmenisimme Venäjän maan perille, olen minä kumminkin onnellinen sinun\nkanssasi. Jospa vaikka sinun rakkautesi kylmenisikin minuun, en\nminä voi koskaan laata sinua rakastamasta. Niin syvälle olet sinä\ntunkeutunut minun sydämeeni, että ainoastaan kuolema -- jaa, ei\nsekään voi minun rakkauttani lopettaa.\n\nTämän sanottua hän tarttui sulhasensa käsivarteen ja kyyneleet\nkiilsivät hänen silmissään.\n\n-- Ei, armaani, sinun huoli sitä epäillä, etten minä sinua rakasta.\nJumala taivaassa yksin sen tietää, että rakastan sinua äärettömästi.\nSiksi tunnekin itseni ylenmäärin onnelliseksi, kun saan sinut omanani\nviedä kotiini, vastasi Juhana.\n\n-- En, Juhana kulta, ole minä sinun rakkauttasi milloinkaan\nepäillytkään, ja siksi olikin minulla kaksinkertainen huoli, kun\nmeidän asiamme näyttivät nurin menevän. Minä näet oman suruni ohella\nsäälin sinua, joka sait sanomattomasti kärsiä, virkkoi Kaisa.\n\nNäitä asioita ynnä muuta puhellen he tulivat Niemelään, jossa jo\nennen heitä ennättänyt nuoriso otti heidät vastaan. Pojat riisuivat\nja korjasivat hevosen.\n\nHeti päivällisen perästä läksivät tytöt toivikinavuille,\nmorsiussaataville, omaan kylään, vaan Yrjön Liisa ja morsiamen täti\nmenivät vieraille kylille. Keski-iltain aikana he palasivat takaisin\nja toivat tullessaan ne antimet, jotka he olivat kylältä saaneet\nja jotka olivat enimmäkseen valmiita vaatekappaleita, niin kuin\nesiliinoja, pyyhkeitä, lapasia, sukkia ja kintaita ynnä kaikenlaisia\nnauhoja. Suuri joukko kylän nuorisoa seurasi heitä Niemelään ja\ntoisia tuli perästäpäin. Nuorison kokoon tultua aloitti morsiuspari\ntanssin, jota sitten jatkettiin niin kauan kuin päivää piisasi.\n\nIltahämärissä palasivat toisetkin naiset toivikinajolta ja toivat\nsuuren nyytin, jossa oli villaa, pellavata ja osaksi valmiitakin\nvaatetavaroita.\n\nMaanantaiaamuna nousivat naiset varhemmin kuin miehet, sillä jokainen\npuolestaan tahtoi auttaa toivikkia (morsianta) käsitöiden teossa.\nToiset karttasivat (raaksivat) villoja, toiset kehräsivät sukka- ja\nkinnaslankaa, neuloivat, ompelivat, iskivät rippua (rimpsuja) tekivät\nnyytinkiä (pitsiä) jne. Holttolan muori painoi (värjäsi) lankoja isot\nvyyhdet keltaisiksi keltaheinillä ja kehäkukilla.\n\nMurkinan jälkeen sanoi Mauno-setä:\n\n-- Nyt oman talon naiset ja kesävieraat, katsokaas morsiamelle\ntoivikinapua!\n\nNaiset menivät huoneeseensa ja toivat sieltä jokainen valmiita\nkapineita, enimmiten käsineitä ja jalkineita. Mauno-setä itse kantoi\nkoko joukon pyyhkeitä, esiliinoja, sukkia, kintaita, palmikoita,\nviipulavöitä, säärisiteitä ynnä muuta kampsua, jotka hän kaikki\nlahjoitti morsiamelle.\n\n-- Kah, onpas Mauno-setä välistä aukkakin (aulis), vaikka hän\ntavallisesti on visukinttu (saita), sanoivat naiset.\n\n-- Mitäs nämä tekevät huoneessa mahettumassa (maatumassa), vastasi\nMauno-setä. Maailmalta nämä ovat tulleet, sinne ne saavat mennäkin.\nOn tavaraa kyllä minun elinajakseni.\n\n-- Minkä verranhan Mauno-setä olisi antanut toivikinapua, jos Kaisa\nolisi Junnolaan mennyt? kysyi Mari-täti.\n\n-- En nauhan nenää, en ympäri sormen kirrettävää, vastasi Mauno-setä.\n\nVieraat olivat varustaneet keralleen toivikinapua, kuka mitäkin\nvalmista tavaraa, jotka he antoivat morsiamelle. Lautamiehet ja\nkirkonmiehet antoivat sitä paitsi morsiamelle rahaa.\n\nPäivällisen jälkeen sanoi Lippolan kirkonmies:\n\n-- Nyt ei muuta kuin aletaan tökkii omaan mökkiin.\n\n-- Ei kiireellä hätää ole, vastasi isäntä. Keski-iltoin aikana saatte\nvasta kampsujanne katsella ja mennä kotiinne.\n\nSiihen tyytyivät kaikki vieraat. Keski-iltoin aikana syötiin\nlähtöruoka ja otettiin lähtökupit. Sitten Lippolan kirkonmies sanoi:\n\n-- Minä olen aikonut ensi pyhänä pitää ämmäjäiskestit. Varustaikaa\nsiis ämmät valmiiksi, lauantai-iltapuolella tulee Juhana teitä\nnoutamaan. Myös pyydän arvoisia virkaveljiäni tulemaan kestiin.\n\n-- Suuri kiitosta kutsumastasi, sanoi Holttolan kirkonmies. Tämä\nsyksy näyttää antavan kestejä oikein runsaalla mitalla. Minähän kyllä\njoudan kestinjuontiin, kun en enää jaksa päten (kunnolla) muutakaan\ntoimittaa.\n\nSitten toivat tytöt vierasten päällysvaatteet huoneesta tupaan.\nKyläläisiä kerääntyi iso joukko katsomaan vierasten lähtöä. Talon\nnuoret miehet valjastivat hevoset.\n\nKun vieraat olivat pukeutuneet lähdön varalle, toi morsian\nkihlaajille lahjukset: Lippolan kirkonmiehelle kaksi paria sukkia,\nkintaat, lapaset ja kaksi rippureunaa pyyhettä (nenäliinaa), jotka\nkaikki olivat säärisiteellä (sukkanauhalla) sidotut yhteen. Morsian\nsolmisi ne tulevan appensa vyölle. Yrjölle annettiin yksi kutakin\nedellä nimetyistä vaatekappaleista. Sulhanen sai lapaset ja pyyhkeen.\nPaitsi näitä lahjuksia laitettiin tulevalle anopille palmikko ja\nesiliina.\n\n-- Mitäs lahjukset maksavat? kysyi Lippolan ukko.\n\n-- Ruplan kappale, se on vanha taksa, vastasi seppä.\n\n-- Ei maksulla mitään määrää ole, saatte antaa minkä hyväksi näette,\nvirkkoi morsiamen äiti.\n\nKaikki kolme antoivat rahaa morsiamelle, joka kiittäen otti sen\nvastaan. Yrjö antoi jäljelle jääneet tupakat talonisännälle. Sitten\njättivät kihlaajat jäähyväiset, lukivat sulimmat kiitokset ja\nläksivät matkaansa. Kaikki riensivät pihalle saattamaan vieraita.\nSen jälkeen läksivät toisetkin vieraat, vaan Holttolan kirkonmies\njäi vielä kolmanneksi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana aamuna\nkotiinsa.\n\n\n\n\nÄmmäjäiset\n\n\n    Sisältö: Ämmäjäisten valmistukset. Ämmäjäisten tarkoitus.\n    Kertomus toivikkiajoretkestä. Huolellinen ja huoleton\n    naimisiinmeno. Ämmien noutaminen ja vastaanotto. Järjestys\n    ruokapöydässä. Talonsyyni. Toivikinavun ajo. Ukkojen pakinat.\n    Kivien ja kallioiden rappeutuminen. Lippolan karja. Toivikin\n    auttaminen. Rillanlyönti. Kestivierasten lähtö. Ämmien kotiin\n    saattaminen.\n\nKihlajaisista päästyään läksi Lippolan kirkonmies seuraavana aamuna\nViipuriin ämmäjäiskestin varustuksia noutamaan ja palasi kotiinsa\nlopulla viikkoa. Antti setänsä kanssa valmisteli sillä aikaa\nkestivarustuksia. Talossa teurastettiin, pantiin olutta, käytiin\nmyllyssä lestyä teettämässä, pilkottiin pieniä puita, tuotiin heiniä\nkotiin ja varustettiin kaikki valmiiksi. Isäntä toi kaupungista\nkahvia, sokeria ym., mitä kestissä tarvittiin ja mitä ei oma pelto\nkasvanut.\n\nNaisilla oli sen seitsemän kiirettä, kun oli kaikki suojat\nsiivottavana; sillä jos milloin niin nyt piti olla kaikki reilassa,\nkun ämmät morsiamen puolesta tulivat taloa syynäämään ja morsiamen\nsaaminen riippui lopullisesti siitä millaiseksi ämmät talon\nkatsoivat, sopisiko laittaa tyttöä taloon vai ei. Siksi koetettiin\nlaittaa talo niin reilaan, ettei siinä olisi ollut moitteen sijaa.\nKun Lippolassa oli vähän naisia, kutsuttiin naapurin naisia avuksi\nhuoneita siivoamaan. Jo perjantaina sekä sittemmin lauantaina\nleivottiin ja paistettiin.\n\nNiin kuin ennen oli tuumittu, tuli Lippolan Juhana lauantaina\npuolisen aikana Niemelään ämmiä hakemaan. Häntä syötettiin ja\njuotettiin talossa. Sillä aikaa kun lautamiehen emäntä kälynsä\nLiisan kanssa laittausi, Juhana puheli morsiamensa kanssa huoneessa.\nKaisa kertoi sulhaselleen toivikkiajoretkistänsä. Päistärsäkkinä eli\nkaasona oli hänellä ollut milloin tätinsä, milloin muita sukulaisia.\nHän sanoi saaneensa suuret joukot pellavia, villoja ynnä muita\nantimia. Mitä hän ei saattanut kerallaan kuljettaa, ne hän jätti\nsukulaistensa luo ja pyysi tuomaan ensi pyhänä kirkolle, josta ne\nsitten omalla hevosella noudetaan kotiin.\n\nJuhana ehdotteli, että kun hän menee ensi pyhänä kirkolle, hän toisi\nne tullessaan Lippolaan, jossa kestivieraat maanantaina erottelisivat\nja lajittelisivat villat sekä vatvoisivat ja vatkaisivat ne valmiiksi.\n\nTämä neuvo oli Kaisasta sangen mieluinen. Hän sanoi pellavat\njättävänsäkin uuteen kotiinsa Lippolaan, kun niitä ei kumminkaan\nennätä nyt enää valmistaa asuksi, vaan ne jäävät häiden perästä\nvalmistettavaksi. Mitäs ne silloin tekevät edestakaisin\nkuljeteltavana.\n\n-- Sinä näytkin näemmä todenteolla varustaivan vakinaisesti asumaan\nLippolaan, sanoi Juhana leikillisesti.\n\n-- Niin minä teenkin; et minusta nyt enää pääse yli etkä ympäri,\nsanoi Kaisa ja kävi sulhasensa polville istumaan. Kun sinä kerran\nrupesit minua veivittelemään, niin nyt saat ikuisen riitsan minusta.\n\n-- Sitä minä, totta puhuen, olen toivonutkin kuni hepo heinäistä\nkesää, että saisin sinut omanani omistaa sen ilmoisen ikäni, vastasi\nJuhana ja kietaisi käsivartensa morsiamensa vyötäisten ympäri.\n\n-- Mitenhän lienee kenenkin laita: muutamat naiset ovat minulle\nkertoneet, että heitä huoletti sangen suuresti naimisiinmeno, mutta\nminua ei huoleta yhtään. Päinvastoin toivon sen tapahtuvaksi mitä\npikemmin sen parempi, virkkoi Kaisa.\n\n-- Kyllä se huolettaisi sekä sinua että minua, jos vain tuntemattoman\nja oudon kanssa pitäisi naimisiin mennä. Mutta me, jotka olemme jo\nlapsuudesta saakka toisemme tunteneet niin hyvin kuin veli ja sisar\nja mielistyneet toisiimme, me ilolla menemmekin. Mutta jos sinun\nolisi pitänyt mennä joko Junnolan Martille tai jollekin toiselle\ntai minun olisi pitänyt ottaa joko Kaiturpään Anni, jota minulle\ntarjottiin, tai joku toinen tyttö, niin eiköhän meillekin olisi\nkäynyt huoleksi. Mutta nyt on meillä toinen asia, kun me hyvin\ntoisemme tunnemme ja toisiamme rakastamme, selitti Juhana.\n\n-- Kyllähän se niin on, vastasi Kaisa. Me olemme siinä suhteessa\nmonta muuta onnellisemmat. Minä ainakin tunnen itseni ylenmäärin\nonnelliseksi.\n\n-- Samaten minäkin, sanoi Juhana, heitti rakkaat jäähyväiset\nmorsiamelleen ja läksi tupaan, jossa ämmät olivat jo valmistuneet.\n\nKun kaikki oli reilassa, nousivat molemmat ämmät kärriin, Juhana\nistausi heidän keskeensä, ja niin ajettiin Lippolaan. Siellä olivat\njo kestivieraat koossa, sekä sukulaiset että tuttavat ja naapurien\nisännät emäntineen. Ämmät otettiin vastaan Lippolassa kaikkea\nkunnioitusta osoittaen.\n\nIllallista syötäessä istuivat ämmät kunniasijalla, pöydänpäässä,\nmuu väki istui pöydässä arvonsa mukaan: oltavat naiset ja miehet\npöydän yläpuolella, sitten muut isännät ja emännät alapuolella. Muut\nkutsuvieraat söivät alapöydässä, ja talonperhe paitsi isäntää, joka\nsöi yläpöydässä vierasten kanssa, söi perästäpäin. Sitä järjestystä\nnoudatettiin aina kaikissa pidoissa.\n\nIllallisen perästä kylvettiin sauna ja käytiin makaamaan: ämmät\nkamariin, vanhemmat ihmiset tupaan ja nuoremmat makuuhuoneisiin.\n\nSeuraavana aamuna, kun rukoukset oli pidetty, kahvi juotu ja murkina\nsyöty, läksi nuoriväki ja osa vanhojakin kirkolle. Kirkkomiesten\nmentyä sanoi Niemelän emäntä talon emännälle:\n\n-- Lähde nyt, ystäväiseni, näyttämään meille talouttasi. Kun me\nkerran syynillä olemme, niin me tahdomme katsoa joka paikan aivan\ntarkkaan ja sitten lopullisesti päätämme sopiiko meidän laittaa\ntyttäremme sinulle miniäksi vai ei.\n\n-- Lähdetään vain, vastasi talon emäntä ja otti suuren nipun avaimia\nkäteensä. Molemmat ämmät seurasivat emäntää.\n\nEnsin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja\nvilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja\nruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa\nmaakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.\n\n-- Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee\njoka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole\nmilloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan\ntuolille.\n\n-- Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.\n\n-- Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta\nmitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa\nmonen jytyistä, vastasi talon emäntä.\n\n-- Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä\npaljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni\nenempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan\noikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja\nsellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä.\nKuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi\nmeillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla\nolisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin\nhyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.\n\n-- Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut\nmieleinen, todisti Liisa.\n\n-- Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla\njo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli\ntäällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta\nminua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään\neikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka\novat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön\nluonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli\nmeillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele,\nettä meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä\npatistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi\nmennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei\nsillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.\n\n-- Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän\nJuhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän\npiitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa\npois, vaan aina sanoi samat sanat: \"Jos minä menen naimisiin, niin en\nmene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa.\"\n\n-- Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle\nharjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka,\nei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli\noikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla\ntuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.\n\n-- Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta\nkauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi\nmuuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen\ntulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut,\nniin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki\non ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin\ntuskalla yhteen pääsevät.\n\nNäissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului\nemäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.\n\nKun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä\nhuoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella\nkoonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät\ntoivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär\nmenivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui\nkirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin\nkoko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa\npäivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän\nympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti\nviimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea,\nkun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu\nrappeutuneista kivistä ja kallioista.\n\n-- Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden\nrappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät\nlänsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan\nherastuomari.\n\n-- Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä\nPietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta\ntotena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: \"Ennen vanhaan,\njo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin\npaikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet\nkuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut\nvettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen\nja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin.\nKaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa\njättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen\nkalliolla. -- Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen.\n-- Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan\nsattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven\ntakajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki\ntulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin\nrunsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä\njättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se\npääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin\nukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka\nhajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin\npääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän\nhyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän\nkatseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään.\nSilloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin\nvirtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan\ntulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville\nsataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat\nniin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja\nhauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan\nkalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa\npaikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa.\"\n\n-- Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se\nsaunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät\nkiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja\nvaristuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen\nmuuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan\nkirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.\n\nNäissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli\nrattoisasti.\n\nIllansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti\ntavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi\nantaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat\nsuurimmaksi osaksi villoja.\n\nIllalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon\nkarjaa, sekä lehmiä että lampaita.\n\n-- Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla\nvoidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.\n\n-- En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei\ntulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja\nhoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat\ntavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä\nsuinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella\nniin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä\nolkia henkipitimikseen pureksivat.\n\n-- Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä\nlehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista\nlypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain\nviisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.\n\nSillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi\ntalonisäntä:\n\n-- No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä\nsyynissä?\n\n-- Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me\nkatselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.\n\n-- Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi\nHolttolan kirkonmies nauraen.\n\n-- Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne\nhuomenna syynätä, jos häntä haluttaa.\n\nSeuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään\nkuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja\nvilloja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat,\nharmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata\nvillakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä\nlintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat\nvilla sekaisin.\n\n-- No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski\ntalon emäntä.\n\nNaiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan\nkukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen\notti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.\n\n-- Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset\nkintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti\nantaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.\n\n-- Kah, niinhän te istutte täällä kaikki yhdessä mytyssä paan\ntultuaan. Pojanvekarat tuolla kujasilla ovat rillanlyönnissä, ja sepä\nvasta näyttää hauskaa olevan.\n\n-- Lähdetääs helkkarissa mekin yhteen joukkoon maasta riitelemään,\nsanoi Holttolan kirkonmies. Ja niin he läksivät joka mies ulos.\n\nKun pojat näkivät ukkomiesten tulevan, he asettuivat toiseen päähän\nsanoen:\n\n-- Käykääs te ukot yhdelle puolelle, me pojat käymme toiselle. Saamme\nsitten nähdä, kumpiko puolue voittaa.\n\n-- Tehdään niin, vastasi talonisäntä ottaen kehkärän käteensä ja\nviskasi. Pojat koettivat panna keppinsä eteen, vaan rilla, joka oli\nvoimakkaasti tottuneella kädellä viskattu, kehki milloin keppien\nylitse, milloin alitse poikien ohi.\n\nPojat peräytyivät ja pysähtyivät siihen kohtaan, mihin rillakin oli\npysähtynyt. Yksi pojista nakkasi rillan pyörimään ukkojen luo, mutta\nHolttolan ukko pisti kepin eteen ja rilla pysähtyi.\n\n-- Kappas ukkoja, kun ovat vanhat varmat, sanoivat pojat ihmetellen.\n\nLippola taasen heitti rillan ja se lensi poikain sivuitse, joten\nheidän taas täytyi siirtyä taapäin. Ukkomiehet sikäli siirtyivät\neteenpäin, sillä rillanlyöjillä piti aina oleman yhtäläinen\nvälimatka. Näin kun leikkiä jatkettiin, loppuivat viimein kujaset ja\nsitten tultiin maantielle.\n\nKylän väki katseli ensin loitompaa kestivierasten leikkiä, vaan\nviimeiseltä he likenivät ja kävivät yhteen leikkiin. Kas siinä\noli koko vatakka sekä poikia että ukkomiehiä. Naiset katselivat\ntuvan rappusilta miesten kilvoitusta kotvan aikaa, mutta miesten\nkehotuksesta innostuivat hekin vihdoin ja kävivät yhteen mätäkkään,\neukot ukkojen ja tytöt poikien puolelle.\n\nPostiljooni, joka sattui ajamaan samaan aikaan maantietä myöten,\nhuusi ja menosi, kun näki niin paljon väkeä seivästen keralla\nmaantiellä. Hevonenkin pysähtyi katselemaan mokomaa jytäkkää.\n\n-- Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan\nvirkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.\n\nVäki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa\nohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä\nsuurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan\npäivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko\npäivällisajaksi.\n\nKun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa,\nvaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina\nmurkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.\n\nKotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja\nkuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.\n\nKoko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä\nsanoi korvallistaan kynsien:\n\n-- Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku,\nse vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin\nkuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken\nviertämisestä.\n\n-- Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi\nMari-täti.\n\n-- Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat\nottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.\n\nSillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia,\nmeni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:\n\n-- En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos\nen olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa\nja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys\nja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt\nmissään!\n\n-- Ja heidän karjansa, se vasta oli viljakasta, lehmät olivat niin\nkuin laivat ja lypsää lorottelivat suuret ikoiset rainnat täyteen,\nkehui Liisa.\n\n-- Johan minä sen aina olen sanonut, että Lippola on paras paikka\nmeidän pitäjässä, vaikka minua ei uskottu, virkkoi Mauno-setä.\n\nLautamies näytti mielihyvin kuuntelevan näitä Lippolan talon\nylistyksiä, mutta hän ei puhunut mitään.\n\nSyötyään ja juotuaan aikoi Juhana lähteä kotiinsa, mutta lautamies\nsanoi:\n\n-- Älä nyt, poikaseni, ole kiireissäsi, ole talossa yötä ja aamulla\nmenet kotiisi.\n\nTämä olikin Juhanasta mielen mukaista. Talonväen mentyä askareillensa\npistäysi Juhana morsiamensa huoneeseen, jossa tämä tuli avosylin\nvastaan.\n\n-- Sinä sitten jäät meille yöksi? sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa\nsyliin istumaan.\n\n-- Niinhän isäsi kielsi jäämään ja minä taas aivan mielelläni jäin;\nsinun luonasi on minusta niin hauska olla, vastasi Juhana.\n\n-- Ai niitä miekkosia, sanoi Anni katsoessaan huoneen ovelta.\n\n-- Tule sisään ja käy Juhanan toiselle polvelle istumaan, kutsui\nKaisa.\n\nAnni tuli huoneeseen ja sanoi:\n\n-- Mutta mitäs Juhana siihen sanoo?\n\n-- Hänellä ei saa olla sanomista mitään. Etkös Anni nähnyt, että\nminä kihlajaisissa kilpajuoksussa voitin ja anastin häneltä vallan;\nminähän siis isäntänä olen, vastasi Kaisa tehden tilaa Annille, joka\nistausi Juhanan toiselle polvelle.\n\nJuhana hypitteli tyttöjä ja lauloi:\n\n    Hyv on pojan istua\n    kahden tytön kesken:\n    sattuis toinen kuolemaan,\n    ei ois poika lesken.\n\n-- Kuole pois, Kaisa, kuole, niin minä saan itselleni sulhasen, sanoi\nAnni nauraen.\n\n-- En kuole enkä anna sulhastani kellenkään; kun sen olen kerran niin\nmonen puuhan perästä saanut, niin itse sen pidän ja hyvänä pidänkin,\nvastasi Kaisa ja kietaisi käsivartensa sulhasensa kaulaan.\n\n-- Kah, johan Juhanalla on kaksi morsianta, virkkoi Elli nauraen\nhuoneen ovelta.\n\nTytöt säpsähtivät ja lieksahtivat seisoalleen.\n\n-- Kuules, kultani, mitä me olemme aikoneet, virkkoi Kaisa.\nKun minulla on kiiru toivikkitöiden kanssa, niin me tuumasimme\npitää öitsit ja kutsua kylän nuorisoa minua auttamaan. Tule sinä\npyhäinmiestenaattona meille jo oikeaan aikaan, niin pannaan tuuma\ntukkuun.\n\n-- Hyvä on, kyllä minä tulen. Sitä minäkin jo vähin ajattelin,\nvirkkoi Juhana. Mutta mitä varuksia minä tuon kerallani?\n\n-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Etkös tiedä, että Niemelän rusthollissa\non kavetta kaikenlaista ja minä lähtevänä ihmisenä en heidän\ntavaraansa säästä.\n\n-- Tehdään vain niin, päätti Juhana.\n\nJuhana katseli ympäri huonetta ja kysyi vihdoin:\n\n-- Mitäs tyysky tuo on ovensuun nurkassa?\n\n-- Siinä ovat ukko Akkasen toivikkiajotavarat, jotka hän kävi minulle\nkeräämässä naapuripitäjästä, vastasi Kaisa.\n\n-- Jos olisit, Juhana, ollut täällä sunnuntai-iltana, niin olisit\nsaanut nauraa Akkasen ukon mutkille suoliasi pidellen, kertoi Anni.\nHän kun kertoi pitkät jutut toivikkiajomatkoiltaan ja miten häntä\nmistäkin talossa kohdeltiin. Heponiemen kestikievarissa hän oli\nsaanut pari ryyppyä. Se kihahti ukon päähän niin, että hän päästyään\nKosken myllymäelle nakkasi nyyttinsä kekkimään alamäkeä maantietä\nmyöten, juoksi itse perästä ja lauloi:\n\n    Akkanen hyppää ja rillaa,\n    nyytiss on pellavaa ja villaa.\n\nMeillä hän söi ja joi. Kun hän oli saanut joitakuita ryyppyjä, hänen\nmielensä kepeni niin, että hän alkoi tanssia tepsutella yksinään ja\nlaulaa rallattaa. Sille ei kukaan voinut olla nauramatta, vaikka\nolisi kuka kuinka vakainen ollut.\n\nIllallista syötäessä sanoi lautamies Lippolan Juhanalle:\n\n-- Totta varmaan tuomiosunnuntailauantaina sinä tulet morsiantasi\nkuulutukselle ottamaan, vai miten isäsi tuumaili?\n\n-- Niinhän hänkin aikoi, vastasi Juhana.\n\n-- Tule sitten jo perjantai-iltana meille yöksi, niin saamme lähteä\nlauantaiaamuna jo niin varhain, että ennätetään ensimmäiseksi\nkuulutukselle kirjoittaa. Minä tahdon, että teidät huudetaan\nensimmäiseksi, sanoi lautamies.\n\n-- Hyvä on, tehdään niin, vastasi Juhana.\n\nSeuraavana aamuna varhain läksi Juhana kotiinsa.\n\n\n\n\nÖitsit\n\n\n    Sisältö: Nuorison tuumat. Pienen Paavon uteliaisuus.\n    Öitsivalmistukset. Paavon keinot. Emännät. Öitsityöt. Kortinpano.\n    Vanhatpiiat. Ehtasuuruspala. Arvoitukset. Huikkolassa käynti.\n    Satu Köntyksestä. Ehtamurkina. Nuorison leikkejä: sokkosilla olo\n    ja sarankudonta. Paavon rangaistus. Kunkin ajan toimet.\n\nNiin kuin ennen oli tuumattu, tuli Lippolan Juhana Niemelään\npyhäinmiestenaattona iltapuolella päivää. Talon nuoriso kokoontui\nJuhanan ympärille tuvan rappusille ja he puhelivat siinä hiljakseen\nkeskenänsä ja tuon tuostakin nauraa kihattivat. Annin pieni veikko\nPaavo tunkeusi uteliaana nuorison puheita kuuntelemaan, vaan nämä\neivät sitä sallineet, ajoivat vain hänet pois. Tämä harmitti Paavoa,\nmutta ei muu auttanut kuin lähteä pois. Senkin seitsemän tuskaa\noli Paavon nahassa, ja iltapuoli tuntui hänestä niin pitkältä\nkuin nälkävuosi. Vihdoin sai Paavo koko nuorison salaisuuden niin\nunhottumaan mielestään, että hän voi äitinsä kanssa iloisesti puhella\nuudesta katsaveikasta (takista), joka hänelle luvattiin teettää.\nKukatiesi olisi hän ollut muistelematta koko salaisuutta, jos ei\nMattilan Maija, tuo iloinen hulivili, olisi tullut Niemelään. Tupaan\ntultuaan astui Maija kohdastaan perämaalle ja meni Annin luo. Tytöt\nalkoivat keskenään kuiskailla välistä nauraen. Nyt kasvoi Paavon\nuteliaisuus siihen määrään, ettei hän enää voinut hillitä itseään,\nvaan mennä töytäisi tyttöjen luo.\n\n-- Pysy edempänä, sanoi Anni vakavasti.\n\n-- Se on kumma ettei minua mihinkään suvaita, virkkoi Paavo, tunkeusi\nyhä likemmäksi ja kävi Maijan viereen penkille istumaan.\n\n-- Mene pois, sellainen pojanrettana, ei sinua tässä tarvita, käski\nMaija ja sysäsi Paavon lattialle.\n\nSuuttuneena harmista ja häpeästä rupesi Paavo itkemään ja meni\näitinsä luo, joka koki lohduttaa poikaansa, miten parhaiten taisi,\nlupasi vielä hänet ensi sunnuntaina kirkkoon ym., vaan ei sekään\nPaavoa ilahduttanut.\n\nMaijan mentyä tuli Paavo jälleen siskonsa luo ja pyysi häneltä\ntietoa tyttöjen tuumasta. Anni puheli sinne tänne ilmoittamatta\nkuitenkaan pääasiaa. Kun Paavo ei muuten asian perille päässyt, hän\nlupasi ilmoittaa sisarensa salaisuuden: tuomiset, sormuksen ynnä\nhänen keskustelunsa erään toisen kylän pojan kanssa, jotka Paavo\nerään sattuman kautta oli saanut tietää, ja se naula veti. Nyt Anni\nkuiskutti Paavon korvaan:\n\n-- Nyt on kekrin aatto: tänä yönä valvotaan Perätalossa öitsiä.\nSiellä ei ole muita kotona kuin Pärttyli ja tyttö-Anni; muu perhe\non mennyt kuka mihinkin. Sinne kokoontuvat kylän pojat ja tytöt\nauttamaan toivikkia. Muuten siellä tarinoidaan satuja, arvoitellaan\narvoituksia, juodaan kahvia ja syödään ehtamurkina. Kasku-Matti on jo\nsiellä ja muut kokoontuvat illallisen perästä. Mutta lapsia ei sinne\nlasketa.\n\nNyt oli Paavon uteliaisuus tyydytetty, mutta osaksi vain. Miten hän\nvoisi sinne päästä, oli kysymys, johon oli vaikea löytää vastausta.\nSillä hänen äitinsä ei ollut niitä ihmisiä, jotka lapsiansa laskevat\nminne tahansa, ja toisekseen jos hän vielä sinne miten pääsisi, niin\najavathan pojat hänet pois, kun hän on lapsi. Tämän seikan ilmoitti\nhän serkulleen Eerikalle, joka neuvoi häntä viemään vaikka tupakkaa\nkasku-Matille; kun tämä on köyhä läksiäimen poika, niin hänelle\nkelpaa kaikki. Ja jos kerran hän lupaa laskea öitsiin, niin Paavo\nvarmaan pääsee sinne, neuvoi Eerikka.\n\nIltahämärissä Paavo otti isänsä tyllistä tupakkaa ja vei\nkasku-Matille pyytäen lupaa saada tulla öitsiin. Matti lupasi sen,\njos vain Paavon vanhemmat antavat hänelle luvan tulla. Iloisesti\nPaavo juoksi kotiinsa, jossa hän hartaasti rukoili äitinsä laskemaan\nhäntä öitsiin.\n\n-- Ei lapseni, en minä sinua sinne laske, sanoi äiti.\n\nPaavo rukoili miten parhaiten taisi: lupasi olla alati nöyrä ja\nkuuliainen, lukea huomenna koko katekismuksen läpi, sekä \"Huutavan\näänestä\" niin monta lukua kuin äiti vain tahtoi, ei luvannut laskea\nmäkeä koko talvena eikä pyrkiä joululeikkiin; mutta kaikki oli turhaa.\n\n-- Pitkittä puheitta, saat käydä minun viereeni makaamaan, sanoi\nPaavon äiti levollisesti, vaikka se tietysti tuotti Paavolle\nlevottomuutta.\n\nIllallisen perästä otti Antti nutun yllensä, meni ulos, juotti ja\nillasti hevoset, vaan ei tullutkaan tupaan niin kuin muina iltoina\ntavallisesti. Paavo kävi ulos ja sisään, oli rauhaton kuin sijaton\nsielu ja nuuhki joka nurkan. Porstuasta, kivenlautasilta hän löysi\nnuorimaitokapan, joka oli puhtaaseen liinaan käärittynä, pienen\npussillisen papuja ja voiaskin.\n\n-- Jaah, sanoi Paavo itsekseen, nämä kai ovat öitsiin menevät. Las\nmenen katsomaan, mitä Maija riehtilä on varustanut.\n\nTultuansa Mattilan porstuaan tapasi Paavo sieltä jauhopussin ja\npotaattikorin, jotka hän arveli olevan öitsiä varten varustettuna.\nVielä hän kävi toistenkin talojen varustuksia tarkastelemassa.\n\nKun sitten Paavo saapui kotiinsa, olivat sieltä jo sekä pojat että\ntytöt lähteneet öitsiin. Vuoteet valmistettiin ja alettiin käydä\nlevolle, vaan sitä ennen pistäysi Paavo porstuaan ja heitti sinne\nkenkänsä, takkinsa ja hattunsa, tuli sitten tupaan ja kävi äitinsä\nviereen makaamaan, kuten käsky oli. Uni, tuo väsyneiden virvoittaja,\nsulkee pian sen silmät, jolla on levollinen mieli, ja niin se teki\nPaavon äidillekin. Mutta Paavoa, jonka mieli öitsiin paloi, ei\nnukuttanut. Hän käänsi kylkeä ja toista, siksi kunnes oli vakuuttunut\nkaikkien ihmisten olevan nukuksissa. Sitten hän hiipi hyvin hiljaa\nporstuaan, pukeusi pian ja -- yks kaks hän oli jo öitsipaikassa.\n\nKutsumaton vieras kun Paavo oli, hän ei uskaltanut heti öitsitupaan\nastua, vaan jäi vähäksi aikaa porstuaan. Tupasesta hän kuuli useita\nääniä, jotka kaikki olivat hänelle tuttuja. Heidän puheistaan\nhän ymmärsi siellä ruokaa ja juomaa valmistettavan ja Perätalon\ntyttö-Annin olevan pääemännän.\n\n-- Kas kun tuo Niemelän emäntä, sen saituri, raatsi laittaa näin\nvähän kahvia, vaikka hänen tyttärellensähän me täällä työskentelemme,\nhuusi pääemäntä. Minkälaista porovettä saamme näin vähistä jauhoista\ntällaiselle perheelle? Vai onko teillä muilla kahvia?\n\n-- Onhan minulla, vastasi Lahtelan Liisa, joka oli pääemännän\napulainen.\n\n-- No se teidän emäntä on vielä niitä vanhoja hyväntahtoisia ihmisiä,\njoita nykyaikana niin harvassa tavataan. Hän on aukka muori, virkkoi\ntyttö-Anni tyytyväisenä.\n\n-- Mutta minä muistelen Niemelän Annin jotain puhuneen kahvipavuista,\nsanoi Liisa ja haki hyllyltä. Täällä on, hyvä Anni, sellainen\nmurtsukka kahvia, joista saisi vaikka rokan keittäisi, jatkoi Liisa,\nnäyttäen pääemännälle kahvipussia.\n\n-- \"Ennen pitäisi asia tutkia ennen kuin miestä mutkia\", sanoo\nsananparsi. Minä hätäkello en sitä tehnyt, vaan aloin syyttä soimata\nmokomaa hyvää ihmistä. Hyvä oli toki, ettei tässä ollut ketään\nkylkinäisiä kuuntelemassa, sanoi tyttö-Anni katuen äskeistä puhettaan.\n\nNyt mennä livahti Liisa tupaan ja Paavo pistäysi perästä. Hänen\nsydämensä sykki niin kuin jänis pussissa, eikä hän tohtinut\nperemmälle mennä, vaan jäi ovensuuhun seisomaan.\n\n-- Kas tuota veitikkaa, sanoi Mattilan Maija Niemelän Annille\nosoittaen Paavoa.\n\n-- Mitä sinä tänne tulit? Saat mennä kotiin, tiuskaisi Anni Paavolle.\n\n-- Antaa pojan olla täällä, eihän hänestä ole kenellekään vastusta,\nsanoi kasku-Matti.\n\nSamaan lauseeseen yhtyi monta ääntä ja niin pääsi Paavo\nöitsivieraaksi kuin muutkin. Nyt vasta hän uskalsi silmäillä ympäri\ntupaa. Isolla pöydällä paloi kaksi kynttilää ja pienellä pöydällä\nsekä pankonpäässä oli yksi kynttilä kumpaisessakin. Siihen vielä päre\npihdissä valoa lisäsi. Peräpenkillä istui toivikki, Niemelän Kaisa,\nkutoen punaisista ja sinisistä pumpulilangoista kirjavaa rippua. --\nRippua (rimpsuja) käytettiin nenäliinan ja pöytäliinan ympärillä\nsekä pyyhikkeen (käsiliina eli hantuukki) molemmissa päissä. --\nHänellä oli sulhasensa Lippolan Juhana rihmojen vaihtajana. Niemelän\nAnni teki samaten ja Lahtelan Matti vaihtoi hänelle rihmoja.\nMattilan Maija iski myöskin rippua ja hänellä oli Niemelän Antti\nrihmojen vaihtajana. Mäkelän Vappu istui uuninrinnan penkillä pienen\npöydän ääressä ja teki nyytinkiä (pitsiä). Hänellä oli iso joukko\nrihmapalikoita, jotka kalisivat, kun hän niitä sangen nopeasti\nmuutteli paikasta toiseen. -- Nyytinkiä käytettiin pääpyyhkeeseen,\ntyynynpäällisiin ym. -- Toiset tytöt neuloivat sukkia puikoilla\nja lapasia koukuilla. Kuppari-Maija kirjaili kintaita, nuoremmat\nkeskenkasvuiset tytöt kerivät lankaa ja pojat pitivät heille vyyhtiä.\n\nKun toivikki sai rippunsa valmiiksi, hän loi peräseinällä\nerivärisistä langoista palmikkoa, jonka hän kääri letille. Sitten hän\notti tekurihangon, jonka haaroihin letti käärittiin ja alkupään hän\npani suhakkoon. -- Suhakko oli kämmenen levyinen ja noin korttelin\npituinen lautapala, jonka molemmat päät oli tehty haarakkaiksi. --\nLuonnoksessa olivat rihmaiset niidet ja niiden edellä tekuripalikka.\nNiisiä nostettua pistettiin lankakieppi loimien välitse kuteeksi.\nTekuriveitsellä tiivistettiin kudelangat. Mikäli palmikkoa valmistui,\nsikäli se käärittiin suhakon ympärille. Suhakko pistettiin vyön alle.\nSillä tavoin kudottiin myös säärisiteet, viipulavyöt ja muutkin niin\nhyvin naisten kuin miestenkin vyöt.\n\nKun rippuja oli kylliksi tehty, niin ommeltiin ne pyyhkeiden\n(nenäliinain) ympärille. Osaavammat naiset tekivät palmikoiden,\ntikutteiden ym. terttuja erilaisista langoista.\n\nSillä aikaa kun toiset tekivät toivikille töitä, pani Puntuksen\nRipo-täti korttia taikinapytyn kannella. Kun hän otti kortit\ntaskustaan, hän kysyi kimeällä äänellään:\n\n-- Kukas ensin tahtoo panettaa korttia?\n\n-- Koska sinulla on kirjat ja kortit, autuuden merkit, niin se olen\nminä, joka ensiksi tahdon tietää tulevan onneni, sanoi kasku-Matti ja\nkiiruhti pöydän takaa Ripo-tädin luo.\n\n-- Nostapas pakasta sitten, käski Ripo-täti kasku-Mattia.\n\nKortit olivat kaikki yhdessä pakassa, josta Matti nosti muutamia\nkortteja.\n\n-- Tässä on sinun entinen elämäsi ja taloutesi, saneli Ripo-täti\nladellen kortteja rinnakkain taikinapytyn kannelle.\n\nVähän aikaa katseltuaan kortteja hän sanoi:\n\n-- Enpäs olisi sinusta tuota luullut, Matti rukka! Saanko luvan sanoa?\n\n-- Sano vain mitä korttisi näyttivät mutta älä valehtele, sanoi\nMatti. Minä en ole mikään nurkkapoika enkä suvaitse salaisia\nkuiskutuksia. Sano pois, mitä tiedät!\n\n-- Sinä olet salajuoppo, virkkoi Ripo-täti ikään kuin väkinäisesti.\n\n-- Se on terve vika, tokaisi Matti. Mies juopi, mies saapi, miehelle\nantaa Jumala.\n\n-- Sinun nykyisestä taloudestasi ei ole paljon sanottavaa: ukko\nisäntä, akka emäntä, Matti muuta perettä, tupakkataulikka taloutta,\njatkoi Ripo-täti.\n\n-- Jumalan rikkaat, Jumalan köyhät! En varasta enkä petä, sen tietää\njokainen, sanoi Matti vähän närkästyneenä.\n\n-- No, no Matti kulta, älä pahastu: vaan niinhän minun pitää sanoa\nkuin kortit näyttävät, vastasi Ripo-täti lepytellen Mattia. Mutta\nnostapas toisen kerran!\n\nMatti nosti taas korttipakasta.\n\n-- Tässä on sinun ajatuksesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja.\nKappas Mattia, kas poikaa vaan: naimisiin on aivinki. Mielitiettynä\nnäyttää olevan eräs valkoverinen tyttö, joka ei näytä aivan kylmä\nolevankaan Matille. Vaan tuo mustaverinen akka, se ei pidä hyviä\naatoksia teidän tuumasta; eipä pidäkään, sanon minä.\n\n-- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, virkkoi Matti mielihyvin.\n\n-- Ja-ah, niin on asia: tuo mustaverinen akka, se kantaa sinusta\nkonttia, sanoi taas Ripo-täti miettiväisenä.\n\n-- Kantakoon vain; mies se, joka kontissa kestää, lausui Matti\nrohkeasti.\n\n-- Suunvuoro minulle, tiuskaisi Ripo-täti katsellen kortteja.\n\n-- Sen tulet saamaan, vastasi Matti nauraen.\n\n-- Niin, se on tuo akanryökäle, joka kujeilee aika lailla, sanoi\nRipo-täti toimessaan. Mutta nostapas Matti kolmannen kerran, niin\nsaamme nähdä, kuinka lopulta käy.\n\nMatti nosti kolmannen kerran kortteja ja lausui:\n\n    Kun tulis Turusta rutto,\n    amputauti Aunuksesta,\n    tappaisi akat kylästä,\n    koukkuleuat koppajaisi:\n    saisit naastit naidaksensa,\n    koriat kosissa käydä.\n\n-- Kah, vielähän sinä muistat runoillakin, sanoi Pärttyli.\n\n-- Ainahan minulla on\n\n    virren pönkä poskessani,\n    suussani sanan sakara,\n\nvastasi Matti nostellen olkapäitään.\n\n-- Tuo akanveitikka, sen räähkä, se on kuin onkin härkkimenä teidän\nvälillänne, saneli Ripo-täti kortteja levitellessään. Vaan annapas\nolla, mitähän sillä on tarkoituksena? Ja-ah, jo huomaan, se näet\ntahtoo toimittaa toista sulhasta Matin lemmikille, joka asuu veden\nrannalla ja näyttää olevan hänelle sukua. Mutta mitäs nämä viimeiset\nlehdet tietävät? kysyi Ripo-täti levitellessään jäännöskortteja,\njohon hän itse vastasi:\n\n-- Häitä, häitä ja oikein suurellisia häitä! Matti saa voiton: saa\nhellunsa ja sen kanssa ison talon, jossa on kolme hevostakin ja\ntalliorit neljäs, mokoma oinas, jota pitää kolmen miehen päin seinään\nvaljastaa.\n\n-- Kiitos ja kunnia, täti kulta! huusi kasku-Matti iloissaan.\nTuossa on kolme kopeekkaa vaivoistasi! Anna kätesi tänne, että saan\npuristaa. Ja jos tahdot, niin annan suutakin.\n\n-- Oikeinko sinä todellakin suutelisit noin vanhaa piikaa, jota koko\npitäjäs kutsuu tädikseen? kysyi Mäkelän Mikko.\n\n-- Enhän sentään sitä tekisi, vastasi kasku-Matti, vaan onhan lupa\nleikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä.\n\nMuistanhan kuinka\n\n    kerran antoi nuori poika\n    vanhall piiall suuta,\n    heti muuttui halvaksi\n    kuin hylky uuninluuta.\n\nTämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi\nnauraessaan:\n\n-- Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin.\nÄsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu\nminua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki\nkaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli,\nsiihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?\n\n    Jospa poika vanhenee,\n    niin poika se on sentään,\n    vaan kun tyttö vanhenee,\n    niin hevosetkin pelkää,\n\nvastasi Pärttyli veitikkamaisesti.\n\n-- Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka\noli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me\ntaidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.\n\n-- Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan\nkaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!\n\nKuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän\naikaa hän sanoi sitten:\n\n-- Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä\nhuolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä\npahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle\navuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan\nja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä\nnytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin\nkuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään,\ntiedämmehän että\n\n    Jumalall on onnen ohjat,\n    Luojalla lykyn avaimet,\n    vaan ei kateen kainalossa,\n    pahansuovan sormen päässä.\n\n-- Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija\nhuoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin\nsolvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt;\nmutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:\n\n    Ken minua sanonee,\n    se saakoon savisen lapsen:\n    suu savesta, pää kivestä,\n    peräpuolet penkinpäistä,\n    silmät siian suomuksista,\n    korvat kuusen käpysistä,\n    vatsa vatturaunioista,\n    selkä aidan seipähistä,\n    sääret vääristä pajuista,\n    käsivarret värttänistä,\n    jalat koivun konkeroista,\n    kädet käyristä lepistä.\n\nRipo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän\naikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin.\nSitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja\nvuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:\n\n-- Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin\nnäyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki\niltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset\naikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta.\nMutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka\nasia viimein päättyy.\n\nMaija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja\nsanoi:\n\n-- Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön\nkaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne\niloski.\n\n-- Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen\nRipo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.\n\n-- Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi,\nvastasi Ripo-täti.\n\n-- Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota\nvain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun\nolet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan\nsulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.\n\nTämän kuultuaan lauloi kasku-Matti:\n\n    Jos minä Pärtty olisin,\n    niin kupparin mä naisin:\n    sattuis kuppari kuolemaan,\n    niin sarvipussit saisin.\n\nTähän vastasi Pärttyli laulamalla:\n\n    Kuppari-Maijan minä naisin,\n    jos ois tulemassa,\n    vaan en mä voi saunass maata\n    sarvien kolinassa.\n\n-- Ei tule mitään, et sinä, Mariseni, Pärttylistä sulhasta itsellesi\nsaa, jo nyt sen kuulet, virkkoi Ripo-täti nauraen.\n\n-- Lieneehän noita tummaverisiä muuallakin eikä vain Perätalossa,\nvastasi Maija vähän vihaisesti.\n\nNyt kuiskasi Mattilan Maija jotain Ripo-tädin korvaan ja meni tuvasta\nulos. Ripo-täti meni perästä ja häntä seurasivat kaikki naiset.\n\nNaisten mentyä rehahtivat pojat nauramaan ja Niemelän Antti sanoi:\n\n-- Se on oikein omituista: vaikka olisi kuinka vanha tahansa, niin\nnaimisista vain puhuu niin kuin nuokin vanhatpiiat. He varmaan\najattelevat, että vanhassa on vara parempi.\n\nKasku-Matti, jonka mieli ei ollut tasapainossa, alkoi laulaa:\n\n    Vanhan piian vaivattava\n    kapui suureen honkaan,\n    siellä huusi: honko, konko,\n    missä pojat onkaan.\n\n    Raatikkoon, raatikkoon vanhat piiat pannaan,\n    venäläiset vetämään ja rämppäkellot kaulaan.\n    Tuonne heidät vietäköön Kyöpelivuoren taa,\n    ettei enää, ettei enää poikia nähdä saa.\n\nSäkkijärven ja Viipurin pitäjäin välillä olevan suuren rämeikön nimi\non Raatikko.\n\n-- Se oli oivallisesti se, virkkoi Pärttyli, joka näytti ottaneen\nvähän onkeensa, kun Ripo-täti sanoi häntä vanhanpojan karaksi.\n\nSitten pojat käskivät pienen Paavon mennä tupaseen kuuntelemaan mitä\nRipo-tädillä olisi tytöille sanomista. Paavo kuuli käskyn ja meni\nkaikessa hiljaisuudessa tupaseen. Siellä oli Ripo-täti täydessä\ntoimessaan kortinpanossa ja tytöt hänen ympärillään. He näyttivät\nuteliaina kuuntelevan, kun Ripo-täti sanoi:\n\n-- Kavata, kavata Maija, jottet hyppää yli aidan!\n\nTästä arvasi Paavo Mattilan Maijalle korttia pantavan. Maija huomasi\nPaavon ja karjaisi:\n\n-- Tämä poika pitää ajaa täältä pois. Hän on joko itsestään\nvarustainut tai laitettu tänne salaa kuuntelemaan ja sitten hän\nhaastaa lerettää ympäriinsä, mitä täällä kuulee.\n\n-- Sinä et saa virkkaa kenellekään, mitä olet täällä kuullut, muista\nse, sanoi Paavon sisko ja laittoi hänet ulos tupasesta.\n\nNäin nolosti kun Paavon asiat onnistuivat, niin tuumivat pojat, että\ntytöiltä pitää kortinpano lakkautettaman. Siksi meni Niemelän Antti\nporstuaan ja huusi tupasen ovelta:\n\n-- Jos kahvia vielä tänä yönä annettaneen, niin se on heti paikalla\ntuotava pöytään.\n\nPian tulikin tyttö-Anni tupaan kantaen suurta kahvipannua ja Liisa\ntoi kahvikuppikorin, josta hän otti kupit ja latoi ne taitavasti\npöydälle. Niemelän Anni toi maitovadin ja morsian, toivikki, toi\nsokeriastian. Antti kaasi kupit täyteen kahvia ja sanoi juhlallisesti:\n\n-- Tulkaa pojat kahvia juomaan!\n\nKahta käskyä ei tarvittu. Pojat istausivat pöydän ympärille ja\nnauttivat kahvia, kaksi kupillista kukin. Tytöt joivat perästäpäin\nkuka seisoallaan, kuka istuallaan. Pienelle Paavolle annettiin\nperästä yksi kuppi kahvia.\n\nKun kahvikapineet oli korjattu, käytiin jälleen työhön. Ripo-täti\nmeni tupaseen korttia panemaan ja hänen luonaan kävivät tytöt\nvuoronperään korttia panettamassa, joten se toimi ei häirinnyt\ntyöntekoa.\n\n-- Menenkö minäkin panettamaan itselleni korttia? kysyi toivikki\nsulhaseltaan.\n\n-- Mene vain, vastasi sulhanen. Sittenhän saat tietää, vieläkö sinä\nsaat Junnolan Martin vai pitääkö sinun menemän naimisiin minun\nkanssani, vastasi Juhana nauraen.\n\n-- Enpäs sitten menekään, jos sinä luulet minun aikovan sitä\ntiedustaa, vastasi Kaisa ja punastui.\n\nKotvan aikaa työskenneltyä tuotiin ehtasuuruspalaksi kaksi vadillista\npotaattia ja voita. -- Öitsiä kutsutaan paikoin ehta.\n\n-- Käske rahvasta syömään ehtasuuruspalaa, sitten loput me kuorimme\nja hilloamme piirakkaiksi, sanoi tyttö-Anni Niemelän Antille, joka\nteki käskyn mukaan.\n\nNuoriso haukkasi ensi halustansa joutamatta virkkaamaan mitään.\nVihdoin katkaisi Niemelän Antti äänettömyyden ja kysyi:\n\n-- Kun akat ovat aina kateelliset ja liehuvat kaikkien naittilaiden\nvälillä konttia kantamassa, niin mistä ihmeeltä ne sellaiset\npahansuovaiset akat mahtanevat tulla?\n\n-- Mistäs muualta kuin hyvistä tyttölöistä, aivan näin sievistä kuin\nmeidänkin tytöt ovat, vastasi kasku-Matti.\n\nSen kuultuaan tytöt punastuivat, vaan kasku-Matti lauhdutteli heitä\nja sanoi:\n\n-- Älkäät, hyvät neitoseni, pahastuko, että minä niin sanoin, maailma\nmuuttuu ja me myöskin muutumme. Minusta, joka olen loismies, tulee\nRipo-tädin ennustuksen mukaan vielä talon isäntä, ja teistä, jotka\nnyt olette siveitä tyttöjä, tulee samanlaisia talon emäntiä. Siihen\naikaan joutuu kontinkantot yksistään vanhainpiikain työksi.\n\n-- Hyvä ettei meitä ole enää siihen aikaan elämässä, jolloin\nkontinkantaminen jääpi yksistään meidän toimitettavaksemme, vastasi\nRipo-täti.\n\nEhtasuuruspalan perästä kävi nuoriso taas entiseen työllänsä.\nNiemelän Antti nitoi pirtaa ja Paavo sai lukea paasmat, kolmekymmentä\npiitä kuhunkin paasmaan, ja ne erotettiin rihmalla.\n\n-- Kun meillä Ripo-tädin kanssa ei näy olevan muuta työnoikeutta,\nniin me joudamme arvoituksille, sanoi kasku-Matti.\n\n-- Aivan niin, se on oikein, ja me joudamme kuuntelemaan työtä\ntehdessämme, virkkoi sulhanen.\n\n-- No pikku poku, arvaapas mikä se on: pitempi pitkiä puita, maan\nruohoa matalampi, arvoitti kasku-Matti Paavolle.\n\n-- Se on maantie, vastasi Paavo. Mutta arvaapas sinä kasku-Matti mikä\nse on: musta kuin pappi, ei ole pappi; kiiltää kuin nappi, ei ole\nnappi; lentää kuin lintu, ei ole lintu; mörnii kuin härkä, ei ole\nhärkä; matelee kuin mato, ei ole mato; tonkii kuin sika, ei ole sika?\n\n-- Sontiainenhan se on, vastasi Matti. Lapsella on lapsen arvoitus.\n\nMatti teki arvoituksia yhdelle ja toiselle. Mikä heistä lienee tullut\narvatuksi, mikä arvaamatta jäänyt.\n\nRipo-täti, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut Matin arvoituksia,\nsanoi vihdoin:\n\n-- Kyllähän kasku-Matti on paljonkin tietävinään, vaan saammepas\nnähdä, eiköhän häntä vielä tänä yönä laiteta Huikkolaan.\n\n-- Koeta vain, sanoi Matti vankasti.\n\n-- Arvaahan ensiksi tämä, sanoi Ripo-täti:\n\n    Ennen elänyt järjetönnä,\n    kuollut taudin tappamatta:\n    järjellistä sielua ja ruumista kantaa?\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi kasku-Matti.\n\n-- Mitenkäs sinä tämän selität, kysyi Ripo-täti:\n\n    Yksi sinkui siskolaan,\n    toinen täytti tätilään,\n    yöksi yhtehen tulevat?\n\n-- En nyt muista sitäkään, vaikka joskus ennen olen itsekin sitä\narvoitellut, vastasi Matti ja kaapi korvallistaan.\n\n    Kaksi kultaista käköä,\n    yli orren tappelevat?\n\narvoitti Ripo-täti kolmannen kerran.\n\n-- Lempo sun arvoituksiasi tietäköön, vastasi Matti ja oli totinen\nkuin aapiskirjan kukko.\n\n-- Nyt kävi kasku-Matille lössästi, kun täytyy Huikkolaan mennä,\nhuusi Pärttyli niin kovalla äänellä, että se kuului ympäri tupaa.\n\nKaikki pysäyttivät työnsä ja tahtoivat tarkoin kuunnella, miten\nRipo-täti Huikkolaan ajaa. He olivat aivan hiljaa ja kuuntelivat\nkorvat hörössä, kun Ripo-täti lausui:\n\n    Hui, hui, Huikkolaan,\n    Huikkolan koirat haukkumaan!\n    Menkää lapset katsomaan\n    mitä Halli haukkuu,\n    luppakorva lupsuttaa?\n    Sitä Halli haukkuu,\n    luppakorva lupsuttaa:\n    tuolta tulee kasku-Matti.\n    Tyhjä pää, komento kallo,\n    ryysyihinsä rytistynyt,\n    rääsyihinsä rätistynyt.\n    Sill on hiiri hevosena\n    olenkorret ohjaksina,\n    petkele on piiskana,\n    kapusta on korjana,\n    huuhmare on hattuna\n    tikantalja turkkina,\n    kissankorvat kenkinä,\n    jauhokivi sormuksena.\n    Matti tulevi tupahan:\n    Vii, vii, kun vilustaa!\n    Menee kiukaan päälle:\n    Vii, vii, kun vilustaa!\n    Siellä kissa kiukualla,\n    kissa Mattia pakohon,\n    Matti kiipesi ylemmä,\n    hakahtihe hakkulille,\n    hakkuli alas putosi,\n    pankon päälle paukahtavi,\n    Matti hakkulin keralla\n    löysi itsens liioksesta.\n    Siellä silmänsä nokesi,\n    korvat karstahan tulivat:\n    Voi minua poloista poikaa,\n    voi poikaa, polonalaista!\n    Jos olen johonkin tullut:\n    liedelle lihavan ämmän,\n    paksun emännän etehen!\n    Missä silmäni pesisin,\n    karstat poies karistaisin?\n    Mene saunan kotasehen,\n    siel on Tiiston tähevettä,\n    jolla poskes puhdistelet,\n    orrell on oravan häntä,\n    jolla silmäsi sivelet,\n    pyyhit poskes puhtahaksi.\n    Matti tämän tehtyänsä\n    tulevi tupahan tuosta,\n    sanovi sanalla tällä,\n    lausuu tällä lausehella:\n    Paljon olen kulkenunna,\n    kysellyt kyliä myöten,\n    pitkin teitä tiedustellut,\n    vaan en saanut vastausta.\n    Mitä sinä tietä tahdot,\n    mille vaadit vastausta?\n    En mä tiennyt täsmällehen,\n    arvoituksia osannut.\n    Mitä ensin kysyttihin,\n    kysyttihin, mainittihin?\n    Tuota ensin kysyttihin,\n    mainittihin ja pyydettihin:\n    Ennen elänyt järjetönnä,\n    kuollut taudin tappamatta,\n    järjellistä sielua ja ruumista kantaa?\n    Vähän sinä sitten tiedät,\n    ylen vähän ymmärtelet,\n    kun et sä sitäkään tiedä:\n    kenkähän se on.\n    Sitten multa kysyttihin,\n    kysyttiin ja vaadittihin:\n    Yksi sinkui siskolahan,\n    toinen täytti tätilähän,\n    yöksi yhtehen tulevat?\n    Vähän tiedät ja älyät,\n    kun et sä sitäkään tiennyt:\n    nuottahan se on.\n    Vielä multa kysyttihin,\n    kysyttihin, vaadittihin:\n    Kaksi kultaista käköä\n    yli orren tappelevat?\n    Lapsen tieto, naisen muisti,\n    vaan ei parrakkaan urohon,\n    kun et sä sitäkään tiennyt:\n    silmäthän ne ovat.\n    Kiitoksia tiedoistanne,\n    tiedoistanne, neuvoistanne!\n    Vaan olisi minulla nälkä.\n    Saisinko mä syödäkseni,\n    syödäkseni, juodakseni?\n    Uupui muinen musta ruuna,\n    vaipui valkia hevonen;\n    tuoli on raato rauniolla,\n    luukotti kodan perässä,\n    siin on syödä syölähänkin,\n    haukata halunalaisen!\n    Tadevettä tanhualla,\n    lätäkkö läävän takana,\n    siin on juotavaa sinulla\n    säälimättä särppiäkses\n    kuivan kaulan kostukkeeksi,\n    luupalasen painimeksi!\n    Matti jätti muiden syödä,\n    muiden syödä, toisten juoda\n    Huikkolan hyväiset herkut,\n    juomiset sitäi paremmat.\n    Matti läksi matkallensa,\n    kotihinsa kulkemahan.\n    Mitäs nyt Matille kuuluu,\n    kuta hyvää Huikkolahan?\n\nMatti kohennaisin istuvilleen, rykäisi ensin ja sitten vastasi:\n\n    Kuulin kummat, näin ihmeet\n    Huikkolassa käydessäni:\n    orava ahoja kynti,\n    hepo hännin puuhun juoksi,\n    hirsi veti, härkä notkui,\n    reki kesti, tie hajosi,\n    kirvehellä keitettihin,\n    kattilalla leikattihin,\n    lammas lattian lakaisi,\n    piiat läävässä makasi,\n    lehmät leipoi taikinata,\n    akat ammui kytkyessä,\n    porsahat pani olutta,\n    emännät sikana röhki,\n    susi survoi, häntä heilui,\n    ukot ulvoi männikössä.\n    Jänis jauhoi, pää järisi,\n    miehet meni pyydyksehen.\n    Pulmukainen puita pilkkoi,\n    pojat lauloi lakkapuissa.\n\nTämän Huikkolassa käynnin perästä olivat kaikki vähän aikaa ääneti.\nPojat näyttivät olevan vähän nyrpeissään, sillä Matin Huikkolassa\nkäynti koski koko sukupuolta ja alensi sen arvoa. Tuosta saivat\ntytöt vettä myllylleen ja olivat rohkeampia. Saattaakseen seuraa\nsopusointuun jälleen kertoi kuppari-Maija seuraavan tarinan\nKöntyksestä:\n\n-- Matti Meikäläisellä oli viisi poikaa, joista vanhin\n\n    oli riski riihenpuija,\n    toinen hiepra heinänlyöjä,\n    kolmas vallan selvä seppä,\n    neljäs oli nerokas muuten,\n    vaan viides viraton Köntys.\n\nKun nuorin poika oli ylen kömpelö, niin ei häntä käytettykään muuhun\nkuin runttatyöhön: kesällä kasken- ja talvella halonhakkuuseen.\nTätä hän tehdä pänttäsikin hyvin jähmäkästi, sillä hänellä oli\nrunsaat ruumiinvoimat ja tukevat jäntereet. Eikä häntä muille töille\ntotutettukaan, kun muka talossa tarvittiin runtustakin, ja muuten\nhäntä pidettiin vähän hölönä, kun hän näet oli liian harvapuheinen\neikä niin vesselä kuin toiset veljensä, vaan hän oli toisia\nkömpelömpi liikunnoltansakin. Näistä syistä ei häntä nimeltäänkään\nmainittu, -- jos hänellä muutoin lienee sitä ollutkaan -- vaan häntä\nsanottiin Köntykseksi.\n\nKerran Köntyksen kaskea kaataessa hän sattui ison puun luokse, jossa\noli haukalla pesä ja pesässä pojat. Köntys, joka alkoi hakata jyhmää\npuuta poikki, kuulee yhtäkkiä puun latvasta pakinan. \"Älä veikkonen\npesäpuutani kaada!\" rukoili haukka puun latvasta. \"Minä annan sinulle\nvoiman muutamilla sanoilla tehdä, mitä ikänä maailmassa haluat.\" \"Jos\nniin on, niin jääköön pesäpuusi seisomaan\", sanoi Köntys, \"mutta\nmitkä ne sanat olisivat?\" \"Kun mitä aiot tehdä, niin sano vain:\n\n    Haukan suulla,\n    haukan luilla,\n    haukan harvoilla sanoilla,\n    leveihillä leukaluilla\n\ntapahtukoon se ja se eli niin ja niin, niin se tapahtuukin\", neuvoi\nhaukka. \"Mutta et saa kenellekään ilmaista tätä salaisuutta, sitten\nse ei toimita mitään, jos vain kuka sen saapi tietää.\" \"Ennen kuin\nrupean puhettasi uskomaan, täytyy mun koetella, onko puheessasi\nmitään perää vai luuletteletko vain minua\", virkkoi tuosta Köntys.\n\"Koetettuasihan sen näet\", vastasi haukka. Nyt Köntys kiljaisi:\n\n    Haukan suulla,\n    haukan luilla,\n    haukan harvoilla sanoilla,\n    levehillä leukaluilla\n    koko metsä kaatukohon,\n    paitsi haukan pesäpuuta.\n\nJa katso, koko metsä kaatua humahti yhtaikaa, vaan haukan pesäpuu jäi\nseistä jomottamaan siihen yksinänsä.\n\n\"Nyt tuli tuho!\" huusi hädissään Köntys. \"Mitähän kotona sanottaneen,\nkun minä koko metsän kaasin?\" \"Voithan sen samalla mahdilla saada\nseisomaankin\", haukka lohdutti häntä. Köntys kiljaisi taas edellä\nkerrotut mahtisanansa ja samassa nousta kahahtivat kaikki puut\npaikallensa pystyyn. \"Keinosi on oivallinen\", sanoi Köntys haukalle.\n\"En ikänäni sun peäspuutasi kaada; vieläpä tahdon varjella, etteivät\nmuutkaan saa sitä tehdä.\"\n\nNyt Köntys läksi kotiinsa päivälliselle. Huomattuaan tiepuolessa\nvanhan rekiranin hän istausi siihen ja sanoi mahtisanansa. Ja katso\nihmettä, reki alkaakin juosta vilittää hänen kotiinsa. Kuitenkaan hän\nei tahtonut kartanolle asti ajaa, vaan pysäytti pellonpäähän, ettei\nmuka kotiväki saisi tietää hänen salaisuuttansa.\n\nPäivällistä syödessä puhelivat veljekset kuninkaan tyttären\nkatoamisesta, josta toiset veljet eivät juuri muuta tietäneet kuin\nsen verran, että hän oli uidessaan kadonnut; mutta neljäs veljes,\njoka yli muiden ymmärteli, tiesi kertoa: \"Kun tuo ihmeen ihana\nprinsessa oli meressä kylpemässä, niin tuli Ahdin poika, verekäs ja\nvallaton veden ruhtinas, liki kuninkaan uimahuonetta ja huomattuaan\nkauniin immen koppoi hänet korjahansa ja vei kerallaan Ahtolaan,\nvedenalaiseen linnaansa. Nyt on, kuulen ma, kuningas luvannut\ntyttärensä puolisoksi ynnä puolen valtakuntaansa sille, joka voisi\nprinsessan pelastaa vetehisen vallasta.\" \"Etköhän sinä, Köntys, joka\nolet niin tuiki väkevä kuin muinainen vuoren kolkuttaja, voisi mennä\nkuninkaan tytärtä pelastamaan? Jaksathan sinä koko veden väen voittaa\nsekä Tursat että Tarsat\", sanoi pilkaten vanhin veljes. \"Koetelkaahan\nte ensiksi, jotka olette niin tuiki veiterät, sitten ei hullu\nvaleelle naura, jos minä perästä koettelisin\", sanoi vastaan Köntys.\n\nPäivällisen perästä meni kukin taas toimillensa, mutta Köntyksen\nmieli ei tehnyt kasken kaadantahan, vaan kuninkaan tytärtä pelastaa\noli halunsa. Hän meni siis meren rannalle ja sanoi:\n\n    Haukan suulla,\n    haukan luilla,\n    haukan harvoilla sanoilla,\n    levehillä leukaluilla\n    tahdon mennä Ahtolaan.\n\nJa pian hän olikin siellä.\n\nAhtolassa ei ollut muita kotona kuin Ahdin poika kauniin prinsessan\nkanssa. Hän koki hyvitellä jos jollakin ihanaa impeä, vaan tätä eivät\nilahduta mitkään vetehisen hyvyydet, hän itkee vain itkemistään yhä,\nniin on hänellä apea olo ja haikama kotiinsa.\n\nAhdin poika älyttyänsä Köntyksen toimitti Tursaan häntä tappamaan,\nmutta Köntys puolestaan kutsui mahtisanoillaan suuren ikoisen\nvalaskalan nielemään Tursaan ja ottaen itse kuninkaan tytärtä\nkädestä hän sanoi:\n\n    Haukan suulla,\n    haukan luilla.\n    haukan harvoilla sanoilla,\n    levehillä leukaluilla\n    tahdomme yläilmoille.\n\nJa tuota pikaa he olivatkin merenrannalla.\n\nTäällä oli väkeä kuin tuhkaa neuvoa pitämässä, miten he saisivat\nkuninkaan tyttären, tuon rikoisan prinsessan, pelastetuksi, kun\nKöntys kaikkien ihmeeksi tulla kohisi kuninkaan tyttären keralla\nvedestä. Katsojain joukossa olivat myöskin Köntyksen kaikki\nveljet. He eivät tahtoneet silmiään uskoa, kun näkivät Köntyksen\ntulevan kuninkaan tyttären kanssa merestä käsi kädessä. Köntys\nmeni morsiamensa kanssa suorastaan kuninkaan linnaan, jossa heitä\nvastaanotettiin niin iloiten, että koko hovin väki riemusta remahteli.\n\nKuten luvattu oli, siten kävikin. Köntys sai kuninkaan tyttären\npuolisokseen ja linnassa pidettiin niin komeat häät, ettei voi\nsanoa suulla eikä kielin kertoella. Siellä istua kökötti Matti\nMeikäläinenkin kuninkaan rinnalla hääpöydässä niin kuin kuninkaan\nvävyn isä ainakin.\n\nMitäs ollakaan tuosta. Kuluu vuosi, toinen vierähtää, kuninkaan tytär\nyhä vain kiihtyy miestään rakastamaan, ja onpa ukkokuninkaastakin\nvävypoika varsin mieluinen. Ollaan, eletään edelleen, niin jopa\nsyttyy sota, kun toisen valtakunnan kuningas tahtoo tulla maata\nitselleen anastamaan ja niin valtakuntaansa laajentamaan. Mitäs\nmuuta kuin kuninkaalle tuli hätä käteen. Ensi alussa ei hän tuota\nuskaltanut ilmoittaa vävyllensä, pelkäsi näet hänen sortuvan surusta,\nmutta pitihän viimeinkin sanoa, kävi miten kävi.\n\nHän ilmoitti siis vävylleen valtakunnan olevan vaarassa ja kysyi,\nymmärtäisikö hän tuohon mitä neuvoa pitää. \"Älä ole milläsikään rakas\nisäni\", sanoi Köntys. \"Tottahan minä, joka olen veden ruhtinaan\nvoittanut, voittanen maan ruhtinaatkin. Muuten minä en ansaitse olla\nkuninkaan vävynä.\"\n\nSitten pyysi Köntys saattamaan itseään sotarintaan, jonne päästyään\nhän sanoi entiset mahtisanansa. Kohta kaatui vihollisen sotajoukko\nluusin laasin ja Köntys sai suuren sotasaaliin.\n\nSiitä perin ei kukaan uskaltanut sotia kuningasta ja hänen vävyänsä\nKöntystä vastaan, vaan kaikki rakastivat vanhaa ruhtinastansa ja\nhänen hyvää vävyänsä Köntystä.\n\nSen pituinen se!\n\nKohta kun tämä satu oli kaskuttu, aukaisi pääemäntä Perätalon\ntyttö-Anni tuvan oven ja viittasi kädellään. Tytöt menivät kihahtivat\nhänen perästään ja palasivat pian kantaen ehtamurkinaa. Kukko lauloi\njuuri ensi kerran. Kun ruoka oli pöytään kannettu ja alettiin juuri\nsyömään käydä, tulla tupsahti kolme Pajarin poikaa tupaan. Ei muuta\nkuin käytiin kaikki yhteen neuvoon, ehtamurkinalle. Ruokana oli\nleipää, voita, lämpöisiä potaattipiirakkaita, lampaan- ja sianlihaa\nsekä appiaisia ja maitoa. Appiaiset olivat vähässä vedessä keitetyt\npavut, joista osa oli hienonnettu ja ripistelty suoloja sekaan.\n\n-- Minusta maistaa tämä ehtamurkina erittäin hyvälle, kun olen\njo pitkät matkat tänä yönä kulkenut. Minä nimittäin kävin jo\nHuikkolassa, jonne Ripo-täti minut ajoi, sanoi kasku-Matti.\n\n-- Se olikin vallan oikein sinulle, kun sellaisen lyöpperin kanssa\nkävit arvoituksille; onhan hänellä kaiken maailman komit päässänsä,\nvastasi Pajarin Pekka.\n\n-- Siltä näyttää, sanoi kasku-Matti päätökseksi.\n\nKun ehtamurkina oli syöty ja ruoka korjattu, sanoi Niemelän Antti:\n\n-- Hyvät öitsivieraat! Kun nyt olette tässä koko yön ahkerasti\ntoivikkia auttaneet, josta minä hänen puolestaan teitä kiitän, niin\nheitetään nyt työnteko valtaan ja pidetään pienet leikit: käydään nyt\nensiksi vaikka sokkosille ja kasku-Matti saa käydä sokoksi.\n\nNyt asettuivat kaikki piiriin. He pyörivät muutaman kerran ympäri\nja taputtivat käsiään. Sitten he pysähtyivät ja olivat aivan hiljaa\nkukin paikallaan. Kasku-Matti seisoi piirin sisässä silmä huivilla\nsidottuna. Hän tuli yhden luo ja koetteli sivelemällä tunnustella.\nJos hän arvasi oikein, niin arvattu sai käydä sokoksi. Mutta jollei\nhän yhtä arvannut, hän sai siirtyä toisen luokse sivelemään. Tätä\nhän sai tehdä niin kauan, kunnes hän tunsi ja arvasi sivelemänsä\nhenkilön, joka hänet pelasti ja kävi itse sokoksi. Näin pitkitettiin\nleikkiä kotvan aikaa.\n\nSokkosilla olon perästä lepäsi nuoriso vähän aikaa. Kasku-Matin\nkehotuksesta he kävivät sitten sarkaa kutomaan. Pojat ja tytöt\nkävivät vastakkain seisomaan, pojat toiseen ja tytöt toiseen riviin,\nja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Kasku-Matti, jolla Mäkelän\nVappu oli parina, alkoi leikin. He seisoen rivin päässä menivät\nseuraavan parin käsien alitse. Tultuaan toisen parin luokse he\nnostivat käsiään, josta se pari pääsi heidän käsiensä ylitse. Täten\nensimmäinen pari kulki toisten parien käsien alitse sekä ylitse,\nsiksi että he olivat rivin päässä. Sitten seurasi heitä toinen pari,\njoka kulki samalla tavalla, vuoroin käsien alitse ja vuoroin ylitse.\nSiten olivat he kaikki liikkeessä. Leikin täyteen vauhtiin tultua he\nlauloivat leikkiessään:\n\n    Näin kudomme sarkaa,\n    näin nostamme niisii,\n    Viipurin viisii.\n    Näin punainen juoksee,\n    näin valkoinen rauvaa\n    oman kultansa luokse\n    eikä viivy kauan.\n    Hei lystiä leikkii,\n    hei Helkaa ja Heikkii,\n    kun yhdessä kulkee,\n    ja suksia polkee.\n    Se on niin hauskaa,\n    kun pirta se nauskaa.\n\nLeikin parhaillaan ollessa jylkähti yhtäkkiä Paavon mieleen, että\nhän oli karkulainen. Häntä ei enää ilahduttanut siellä olo. Hän haki\nhattunsa ja sanoi kasku-Matille jäähyväiset.\n\n-- Ole vain päähän asti, kehotti Matti häntä.\n\n-- En voi enää olla, kun karkasin kotoani, ja siksi täytyy joutua\nkotiin, ennen kuin meidän ihmiset ennättävät ylös nousta, vastasi\nPaavo.\n\n-- Jos minä sen tiesin, että sinä karkaat kotoasi, niin en olisi\nsinulle antanut lupaa ollenkaan; vaan eihän sitä enää voi takaisin\nottaa, sanoi Matti. Mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi tehdä.\nNo, älä ole sentään milläsikään: päällä päästään pätevistä asioista,\neihän tästä mene päätäkään, selkähän sen vastanee.\n\nSamassa tuli tyttö-Anni ulkoa tupaan ja sanoi Paavolle:\n\n-- Äitisi hakee sinua; hän seisoo ulkona ja odottaa. Joudu sukkelaan!\n\nPaavo pelästyi niin, että häntä alkoi vapisuttaa. Paikalla hän juoksi\ntoisesta porstuan ovesta ulos ja kuuli mennessään jonkun sanovan\näidilleen:\n\n-- Jo poikasi juoksi kotiin.\n\nKotona olivat jo vanhemmat ihmiset valveilla, kun Paavo tuli.\n\n-- Ka, johan karkulainen tuli takaisin, sanoi Paavon isä. En,\npoikaseni, olisi voinut sinua sellaiseksi luulla, jos en olisi\nsilmilläni nähnyt.\n\n-- Antakaa anteeksi, isä kulta, rukoili Paavo ja kävi polvilleen\nisänsä eteen. En enää milloinkaan karkaa.\n\n-- Tämä on niin suuri rike, ettei sitä voi antaa anteeksi, vaan sinun\npitää saaman vitsaa; hae vain porstuasta vitsat tänne, virkkoi isä.\n\nPaavo haki vitsat ja kyyristi selkänsä, johon isä piiskata ropsi\nvähän aikaa. Sitten hän luki Paavolle tuomion:\n\n-- Koko talvessa et pääse mäkeä laskemaan, et jouluna tahvananajoon\netkä kirkkoon.\n\nKun Liisa kuuli poikansa kotiin menneen, niin hän pistäysi\nöitsitupaan, jossa nuoriso parhaillaan oli piirileikissä.\n\n-- Näinkö sitä toivikkia autetaankin? kysyi Liisa Ripo-tädiltä.\n\n-- Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä\ntehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat,\nvastasi Ripo-täti.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.\n\n-- Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti.\nVälistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin\nnäin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.\n\n-- Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt\nhyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.\n\n-- Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun\nsinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun\nasiani häntä pois laittaa.\n\n-- Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli\nomin lupinsa öitsiin.\n\n-- Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi\nRipo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään\nitsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin\nkertoo:\n\n    Koira haukkuu kontiota,\n    ämmä kaalipantiota,\n    ukko harmaata kiveä,\n    pojat porstuan ovea,\n    piiat pellavaspioa,\n    akat loukunalaisia.\n\nPiiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa.\nRipo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan\nJuhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.\n\n\n\n\nToivikkiaika\n\n\n    Sisältö: Toivikkiaika. Lahjusten varustaminen. Veljen antimet.\n    Kuulutuksellepano. Kompromin lautamies. Morsiuskuulutukset.\n    Räätälin ja suutarin työt. Liitollinen. Hyvät neuvot hylätään.\n    Vihkiminen. Avio-ohjelma.\n\nToivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja\nläksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko\nlahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle,\nvieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä\npiti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava\nlahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä\nLippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia\nvarustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin\nvielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän\nsai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia.\n\nJo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin\nkassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita,\nsukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo\näidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat\ntyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi,\nmorsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin\neikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan\nsukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna.\n\nNiemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa,\nkun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava\nsinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan.\nEsiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen\nvalmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman,\nommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja\npyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi\nnäitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia,\nkintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää\nrihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta\npiti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.\n\nAntti teki sisarelleen uuden katajaisen tiheävanteisen kotikapan,\njoka annettiin Kaisalle keralle hänen uuteen kotiinsa. Kapan pohjaan\noli leikattu vuosiluku ja omistajan puumerkki. Myöskin kaulausneuvot,\nkartun ja palikan, joilla vaatteita silitettiin, teki Antti\nsisarelleen hänen vietäväkseen uuteen kotiinsa.\n\nVaikka Kaisalla oli entinenkin vaippa (lankatäkki), niin yhtä\nkaikki tahtoi Niemelän emäntä tehdä tyttärelleen uuden harmaan ja\nmustaruudukkaisen oikein paksun vaipan sekä uuden hurstuen. Ne oli\nmyöskin toivikkiaikana kudottava ja valmistettava.\n\nNiin kuin ennen oli tuumattu, perjantai-iltana ennen\ntuomiosunnuntaita ajaa ramautti Lippolan Juhana kelloissa ja\nkulkusissa Niemelään ja oli siellä yötä. Huomenaamuna lähdettiin\npappilaan kuulutukselle panettamaan. Lautamies ajoi yksinänsä edellä\nja morsiuspari jäljestä. Ketään muuta ei vielä ollut ennättänyt\npappilaan.\n\nRovasti kätteli ystävällisesti jokaista ja kysyi kuulumiset. Kaisa\nantoi rovastille kirjavat sukat.\n\n-- Jassoo, te taidatte aikoa pyhään avioliittoon ja tahdotte siis\npanettaa kuulutuskirjalle, sanoi rovasti.\n\n-- Aivan niin, herra rovasti, vastasi lautamies kumartaen.\n\n-- Suostutteko siis kaikki? kysyi rovasti.\n\n-- Jaa, vastasivat toiset.\n\n-- Käypäs sinä, Lippola, perheentuvasta kutsumassa pari meidän miestä\nasian todistajaksi, käski rovasti.\n\nPian suoriusi sulhanen asialle ja toi tullessaan kaksi pappilan\nrenkiä kerallaan. Rovasti uudisti kysymyksensä.\n\n-- Sinun kuulutuskarttasi, Lipponen, tulee hyvin kalliiksi. Minä\nnimittäin sain viime postissa lähetyskirjan maajako-oikeudelta,\njossa ilmoitetaan, että sinä olet nimitetty ja määrätty maajako- eli\nkompromin lautamieheksi tähän meidän pitäjään, ja minä saan toivottaa\nsinulle onnea ja menestystä. Tiettävästi sinä mielelläsi maksat\nkalliimman karttarahan, kun niin arvokkaan viran sait, jonka minä\nsinulle toimitin, virkkoi rovasti.\n\nKaikki kolme kumarsivat ja kiittivät rovastia ja ilo loisti kaikkien\nkasvoista.\n\nRovasti kirjoitti kuulutuskirjan \"pitkään paperiin\" ja määräsi\nkarttarahan, jonka sulhanen maksoi.\n\n-- En minä viitsi teitä luettaa, kun tiedän teidän molempain olevan\nselvälukuiset, sanoi rovasti ja toivotti onnea avioliittoon.\n\nToiset kiittivät, sanoivat jäähyväiset ja läksivät. Kartanolla alkoi\njo tulla toisia morsiuspareja kuulutukselle panettamaan.\n\nJuhanassa ei näyttänyt hänen uusi arvonsa mitään vaikuttavan, mutta\nKaisa oli niin liikuttunut, että itki ilosta. Niemelän lautamies\nnosteli tyytyväisenä olkapäitään ja näytti vähän kopeammalta.\n\nNiemelään tultua sanoi lautamies vieraillensa:\n\n-- Nyt, Juhana poikaseni, ei sinun huoli tänä iltana kotiisi mennä\nvaan saat olla meillä yötä ja huomenna viedä morsiamesi kirkolle ja\ntuoda kotiin.\n\nJuhana kiitti ja jäi yöksi. Illallista syödessä sanoi lautamies:\n\n-- Nyt meidän perhe saa toivottaa tälle tulevalle vävypojallemme\nonnea, kun hän on saanut kompromin lautamiehen viran, niin kuin\nrovasti meille tänä päivänä ilmoitti.\n\nKaikki miehet nyökäyttivät päätään Juhanalle ja sanoivat:\n\n-- Olkoon onneksi.\n\nJuhana punastui ja luki kiitoksia.\n\n-- Sitä minä ajattelinkin, että Juhanasta tulee joku arvokkaampi\nmies, kun itsekseni katselin hänen toimeliaisuuttaan, virkkoi\nMauno-setä.\n\n-- Tämähän nyt on arvo, vastasi Juhana kainosti.\n\n-- Onpa se sellainen arvo, jota ei anneta joka miehelle, sanoi\nMauno-setä.\n\n-- Minä olen niin iloinen, etten voi tänä yönä nukkuakaan, sanoi\nKaisa sulhaselleen kahden kesken.\n\n-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vastasi Juhana.\n\n-- Niin kyllä, kultaseni, olenkin, vaan en minä sille mitään voi,\nvirkkoi Kaisa.\n\nSeuraavana aamuna ajoi Niemelästä sekä morsiuspari että talon väkeä\njoka hevosella kirkolle, kärrit väkeä täynnä. Saarnan päätyttyä, kun\nnaittilaita alettiin kuuluttaa, mainitsi rovasti ihan ensimmäiseksi:\n\n-- Sulhanen, nuori mies, maajako-oikeuden lautamies Juhana Lipponen,\nLippolan kylästä ja morsian, nuori neito, kihlakunnan lautamiehen\ntytär Katriina Niemelä, Niemelän kylästä.\n\nNyt nousi kirkossa sellainen tohina, että rovastin täytyi käskeä\nolemaan hiljaa Herran huoneessa. Sen jälkeen kuulutettiin toiset\nnaittilaat.\n\nTavallisissa kuulutuksissa sitten ilmoitettiin, että Juhana Lipponen\non nimitetty maajako-oikeuden lautamieheksi pitäjään. Nyt vasta\npääsivät ihmiset asian perille. Tietysti tuli tästä mielihyvää ja\niloa sekä Kaisan että Juhanan sukulaisille ja ystäville, vaikka se\ntoiselta puolen herätti pahansuovissa kateutta. Niemelän lautamies\nkäveli entistä keikelämmästi kirkonmäellä ja Mauno-setä pisti entistä\nmahtavammasti kätensä taskuunsa.\n\nNiemelään tultua pyydettiin sulhasta vielä jäämään kolmanneksi yöksi,\nvaan hän ei sanonut malttavansa jäädä, kun kotona oli kiireitä töitä\ntoimitettavana häiden valmistuksessa ja muissa puuhissa.\n\nNiemelässä oli myöskin kiirua yllin kyllin. Tommo-Yrjö pyydettiin\nräätälöimään sekä pito- että makuuvaatteita morsiamelle. Ihan\nensiksi hän valmisti uuden kaattuan ja uuden vaipan. -- Kaatut\noli villaisista lammasnahoista tehty makuupeite. -- Sitten hän\nteki lyhyen lammasnahkaturkin, jonka puuhkoksi pantiin valkeaa\njäniksennahkaa, ja pitkän turkin, johon revon koipinahoista\nlaitettiin puuhkot. Myös tehtiin lyhyt sarkaviitta, joka\nkaulustettiin punaisella veralla, ja rohkamoviitta, joka\nkaulustettiin valkealla säämyskänahalla. Samaa nahkaa pantiin\nkoristukseksi rinnan kohdalle ja se kirjailtiin erivärisillä\nlangoilla. Vielä pantiin samaa nahkaa vahvikkeeksi ja koristukseksi\nrohkamon juurille ja nahkan päälle ommeltiin punainen verkatilkku.\nMuille ei räätäli tällä kerralla tehnytkään mitään.\n\nSuutari-Tuomas kutsuttiin myös tekemään morsiamelle kenkiä. Hän\nompeli kaksi paria lipokkaita, joiden suut kaulustettiin punaisella\nsahviaaninahalla. Myös rinnan päälle laitettiin koristeksi\npykälöitettyjä sahviaanitilkkuja. Samaten koristeltiin ummiskengät,\nvaan ruohinkenkiin ja pieksuihin ei laitettu mitään koristuksia. Myös\nsuutari teki uuden tupen morsiamen luupääveitselle. Valaja-Matti\ntoi morsiamelle uudet vöyliset, jossa oli neulakota. Siihen vielä\nsijoitettiin uusi tuppi ja musta punaisella tereellä koristettu\nnahkainen kukkaro, jossa pieniä kapineita säilytettiin.\n\nJos lienee morsiamen kotona ollut kiire, niin eipä joudettu laiskana\nolemaan sulhasenkaan kotona. Sulhanen teki rahkasuopetäjistä\nkaason kapan, jonka pohjaan ulkopuolelle hän leikkasi vuosiluvun\nja oman puumerkkinsä. Myös hän teki kartun, vartan ja kangaspuut\nmorsiamelleen.\n\nSekä Niemelässä että Lippolassa tehtiin maltaita ja poltettiin viinaa\npitojen varalle. Vähää ennen pitoja vedettiin nuottaa ja pantiin\nolutta sekä valmistettiin ryynit, lesty- ja talkkunajauhot. Teurastus\noli toimitettu jo aikaisemmin.\n\nToisena adventtilauantaina tuli Lippolan kirkonmies Niemelään\nliitollisille. Anni meni vierasta riisumaan sillä aikaa, kun Kaisa\npukeusi. Sitten tuli Kaisa appensa luo ja toi hänelle kapalla olutta.\nKapan korvaan oli sidottu säärisiteellä pyyhe ja kirjavavartiset\nkintaat. Lippola joi olutta ja kaasi sitten tähteen pöydällä olevaan\nkappaan, irroitti lahjukset kapan korvasta ja korjasi ne. Sitten hän\npani muutamia vaskirahoja kappaan ja antoi sen morsiamelle, joka sen\nkiittäen otti vastaan ja meni pois.\n\nSillä aikaa olivat talon poikamiehet riisuneet, juottaneet ja vieneet\ntalliin vieraan hevosen.\n\nSitten keskustelivat ukkomiehet läksiäisten ja häiden pidosta ja\npäättivät, että juohtajain pitää tulla Niemelään perjantai-iltana ja\nlähteä lauantai-iltana, siten joutuu kuokkailta sunnuntai-illaksi\nLippolassa.\n\nSunnuntaiaamuna, kun Kaisa pukeusi kammarissa, tuli Liisa, Annin\näiti, sinne ja sanoi:\n\n-- Jos tahdot, Kaisa, ettei appesi ole sinulle kovin ankara, niin\nkun nyt istaudut rekeen hänen viereensä, koettele istautua hänen\nturkkinsa liepeelle. Vaan jos hän ei lievettä jätä, niin liikuttelei\nja mylleröi reessä matkalla, että hän epähuomiossa unehduttaisi sinun\npuolellesi liepeensä, jonka sitten hänen huomaamattansa hiihennät\nalaksesi.\n\n-- Mutta entäs jos ukko huomaisi, että minä aion taikoja tehdä valtaa\nanastaakseni, niin kuinka suuri häpeä siitä minulle tulisi. Voisinko\nminä milloinkaan katsoa rehellisesti tuon kunnon ukon silmiin, jota\nminä niin suuresti kunnioitan, vastasi Kaisa.\n\n-- Ethän varma nainen lienekään, jos et osaa ajaa tarkoitustasi\nperille miesten ja semminkin ukkomiesten huomaamatta. Sellainen\nkyvytön nainen olisi häpeäksi meidän sukupuolellemme, virkkoi Liisa.\n\n-- No olkoon menneeksi, minä koetan ottaa tilaisuudesta vaarin, ja\njos en onnistu, niin olkoon valta vanhemmalla, neuvo nuoremmalla,\nvastasi Kaisa toivoen sillä pääsevänsä Liisan kurinoista.\n\n-- Ja kuules vielä, Kaisa, jatkoi Liisa. Kun menet vihille ja astut\nsulhasesi luokse peräkuorissa, niin tallaa hänen jalallensa. Sitten\nvihkiessä kun pappi laittaa teidät pitämään yhdessä sormuksesta\nkiinni, niin vedä sulhasesi kättä puolellesi niin paljon kuin\nhänen huomaamattansa voit. Se pitää tiettävästi käydä hyvin hiljaa\nja varovasti, ettei sulhasesi mitään siitä hoksaa. Jos onnistut\naikeessasi, saat iäksi päiväksesi vallan miehesi ylitse.\n\n-- Näitä kumpaakaan konstia minä en tee kahdesta syystä: ensiksikin\non vihkiminen tärkein hetki elämässä, jolloin pitää rukoilla\nJumalalta siunausta; ja kun vielä vihkiminen tapahtuu kirkossa,\nHerran alttarin edessä, olisi kauhistava synti ruveta siinä taikoja\ntekemään. Ei, sitä en tee. Ja toisekseen, sulhaseni pitää minua\narvossa ja rakastaa sydämestään minua. Jos hän huomaisi minun pahat\nja synnilliset aikeeni, niin kuinka minä halpenisinkaan hänen\nsilmissään. Ei se käy laatuun. Tiedänhän minä ilmankin, että Juhana\non minulle niin nöyrä ja notkea, että hän taipuu, vaikka minä kierrän\nhänet ympäri sormeni, vastasi Kaisa innokkaasti.\n\n-- Niinhän ne kaikki tyttöraukat luulevat morsiamena ollessaan.\nVaan kun ensimmäinen rakkauden innostus on ohitse ja tulevat ikävät\nrymppäviikot, niin sitten vasta ilmestyy syntyperäinen luonne, ja\nsilloin ei ole nuorikolle hauska eikä mikään ilo, jos ei vain ole\nennen osannut lumota miestään, selitti Liisa.\n\n-- Tulkoon mitä tulkoon, mutta minä en tee mitään taikaa, vastasi\nKaisa lujin äänenpainoin. Minä rakastan sulhastani ja tyydyn\nhänen tahtoonsa; sillä mies on vaimon pää. Ja kun hän on vapaa\ntaikauskosta, niin tahdon minä myöskin olla siitä vapaa.\n\n-- Mene näitä itsepäisiä tyttöjä vielä neuvomaan! Nehän ovat\nolevinaan viisaammat kuin vanhat ihmiset, sanoi Liisa vihaisesti ja\nläksi pois.\n\nLiisan pois mentyä tuli Anni kammariin, ja hänelle Kaisa virkkoi:\n\n-- Äitisi oli täällä ja neuvoi minulle monta konstia ja taikaa, vaan\nkun en minä luvannut niitä tehdä, näytti hän oikein suuttuvan. Mitä\nsinä, serkkuni, luulet, tokkohan ne konstit avittavat mitään?\n\n-- Minä luulen, etteivät ne toimita niin mitään, vaan ovat epäjumalan\npalvelusta ja siis syntiä. \"Taika taian tekijälle, tietämättömälle ei\nmitään\", sanoo vanha sananlasku, ja niin minä sen uskon olevankin,\nvastasi Anni.\n\nSitten tuli Kaisan äiti kammariin ja sanoi:\n\n-- Joudu, lapseni joudu, appesi jo odottaa sinua. Isäsi ja minä\nolemme myös valmiit lähtemään.\n\nKaisa tuli ja kävi Lippolan kirkonmiehen rekeen istumaan eikä turkin\nlieve juohtunut hänen mieleensäkään. Lautamies kävi emäntineen\ntoiseen rekeen ja niin ajettiin kirkolle.\n\nJumalanpalveluksen perästä varustausivat vihittävät, joita oli\nuseampia pareja, peräkuoriin. Rovastin alttarille tultua järjesteli\nsuntio vihittävät, sen jälkeen kuin ne oli kuulutettu, alttarin\neteen. Täten joutui Lippolan Juhana morsiamineen ensimmäiseksi.\nMorsianten ja sulhasten vanhemmat sekä kaasot seisoivat takapuolella.\nMuu kansa kiipesi kuka parville, kuka penkkien päälle nähdäkseen\nvihkimisjuhlallisuutta. Kirkosta päästyä ajoivat nuoret parikunnat\nkukin kotiinsa.\n\nSekä Juhana, että Kaisa olivat kalliin valan tehtyänsä niin\nliikuttuneet, etteivät alkumatkalla puhuneet mitään. Vihdoin Kaisa\nkatkaisi äänettömyyden ja sanoi:\n\n-- Nyt, Juhana kultaseni, on toivomme toteutunut ja me olemme saaneet\ntoisemme. Minä hengitän nyt niin keveästi, kun ei enää tarvitse\npelätä kauppamme purkautumista. Tuntuu siltä, kuin olisi kylmä kivi\npudonnut sydämestäni.\n\n-- Niin kyllä olemme, vastasi Juhana. Ja minä luulen, että Jumalan\navulla tulemme olemaan tyytyväiset toisiimme. Ja jos joku erehdys\nsattuisi tulemaankin, joka voi etenkin ensi alussa pikemmin tapahtua,\nkun emme vielä tarkemmin tunne toistemme luonnetta, niin se pitää\npaikalla oikastaman, ettei penseys pääsisi meidän välillemme. Ja\nmuuten tulee meidän huolellisesti kavahtaa, ettemme keskinäisiä\nasioitamme koskaan puhu kenellekään, jottei kukaan kielineen pääsisi\nmeidän välillemme, eikä valehdella toisillemme. Meidän tulee\nkumpaisenkin luottaa toisiimme ja uskoa toistamme niin kuin itseämme.\nMeidän tulee, rakkaani, aina se muistaa, että vasta yhdessä me olemme\nkokonaisuus vaan erikseen puoliskot. Jos me nämä kaikki pidämme, niin\nJumalan avulla me olemme aina onnelliset.\n\nKaisa sanoi mielellänsä noudattavansa näitä aatteita. Sitten hän\nkertoi laveasti, kuinka hän hamasta siitä ajasta, kun hän rupesi\navioliittoasiaa ymmärtämään, aina toivoi pääsevänsä Juhanan vaimoksi.\nJa siitä syystä hän tuli sellaiseen käsitykseen, että Jumala on\nheidät yhteen luonut, ja siksi hän on iloiten mennyt Juhanalle niin\nkuin Jumalan määräämälle omalle miehelleen.\n\nSamat sanat kertoi Juhana, ja niin he vakuuttivat toinen toisellensa,\nettä heidät on Jumala luonut yhdeksi parikunnaksi.\n\nSitten Kaisa kertoi, kuinka häntä neuvottiin taikatempuilla valtaa\nanastamaan, mutta ei hän voinut eikä tahtonut sellaisia syntisiä\nneuvoja vastaanottaa vaan sanoi tyytyvänsä siihen, mitä Jumala näkee\nhyväksi hänelle siinä säädyssä sallia ja osaksi antaa.\n\n-- Sinä, armaani, ansaitset kaksinkertaisesti minun rakkauteni,\nkun sinä niin ylevämielinen olet, vastasi Juhana. Minä, suoraan\nsanoen, olen taikuutta inhonnut hamasta siitä ajasta, kun pappilan\nmaisterilla veljesi kanssa kävimme kirjoituskoulua. Hän ohjasi meidät\noikealle tolalle, vaikka minun nuorukaisena ei sopinut jyrkästi\nvastustaa vanhain tuumia ja heidän pinttyneitä mielipiteitään. Mutta\nnyt, kun minä olen päässyt aikamiesten lukuun sen tautta, että olen\nnaimisissa ja ominaisessa virassa, koetan raivata pimeyden valtaa\nminkä voin ja olen sydämestäni iloinen, että sinä rakkaani olet\nsamaa mieltä minun kanssani. Esi-isäimme tapoja minä tietysti pidän\narvossa, mutta en noitumista ja velhotyötä.\n\n-- Ja minä kiitän suuresti Jumalaa, joka varjeli minua sellaisesta\nkauhistuksesta, jota sinäkin vihaat, sanoi Kaisa. Minä en tahdo elää\nainoastaan itselleni, vaan myöskin sinulle.\n\nNäissä pakinoissa kului tie rattoisasti ja pian oltiin Lippolan\ntienhaarassa. Sieltä erkanivat kotiinsa Juhanan vanhemmat, jotka\nolivat kirkolla toisella hevosella. Kun kirkonmies Kaisan kanssa\naamupuolella ajoi Niemelästä toisella hevosella kirkolle, ajoi Juhana\näiteinensä kotoaan toisella. Kirkolla vaihtausivat naiset: emäntä\nkävi miehensä rekeen ja Kaisa kävi sulhasensa rekeen. He ajoivat\nNiemelään, jossa Juhani pidettiin yötä. Hän makasi Antin kanssa\nkammarissa, ja morsian makasi muun perheen kanssa tuvassa. Seuraavana\naamuna Juhani läksi kotiinsa.\n\n\n\n\nLäksiäiset\n\n\n    Sisältö: Kestivalmistukset. Vierasten tulo Niemelään. Passi ja\n    sen lukeminen. Vierasten tuomiset ja tuliaiset. Morsiamenhaku.\n    Ellin taika. Vaatteiden laittaminen. Lähtökaali. Tyttären osa.\n    Morsiamen päänpano. Juohtomiesten vaatteidenotto. Morsianta\n    itketetään itkuvirsiä laulamalla. Morsiamen jäähyväiset ja lähtö.\n    Nuoteiden lähtö ja loitsut. Nuoteiden ja juohtajain yhtyminen.\n\nSekä Niemelässä että Lippolassa oli kestien alusviikolla yllin\nkyllin kiirettä. Tuvat, porstuat, kammari pestiin ja kaikki huoneet\nsiivottiin. Mitä talossa lienee ollut astioita, kaikki puhdistettiin.\nKun talon lusikkojen, ruoka- ja juoma-astioiden, kynttilänjalkojen,\ntuolien ynnä muiden sellaisten kapineiden ei arveltu riittävän suuren\njoukon syömingeissä, lainattiin niitä naapuritaloista lisäksi. Ja jos\nne eivät olleet kylliksi puhtaat, niin ne puhdistettiin uudestaan.\n\nJo perjantai-iltahämärissä alkoi Niemelään kokoontua\nläksiäiskestivieraita tuomiskontteineen ja pusseineen.\n\nKun vieraat olivat syöneet ja juoneet, läksi talonväki saunaan\nkylpemään ja osa vieraitakin. Useimmat olivat kuitenkin kylpeneet jo\nkotonaan. Sitten puheltiin minkä mitäkin illan kuluessa ja juohtajia\nodotellessa.\n\nLippolassa oli samanlainen kiire häävarustuksia tehtäessä kuin\nNiemelässäkin. Jo aikaiseen tuli sulhasen eno, Simolan herastuomari,\nemäntineen ja lapsineen Lippolaan; sillä vanhan tavan mukaan piti\nenoukon olla ensimmäinen juohtomies. Häärahvas, kutsuvieraat,\nkokoontuivat vasta lauantai-iltana häätaloon, Lippolaan.\n\nKun sauna oli kylvetty, varustausivat juohtajat lähtemään. Hevoset\nvaljastettiin, kellot sidottiin aisoihin ja kulkuset vempeleihin. Kun\nhe olivat pukeutuneet, antoi isäntä kumpaisellekin juohtomiehelle,\nSimolalle ja nuoremmalle pojalleen Pekalle, taskumatin, jossa oli\ntavallista viinaa, vaan sulhaselle Juhanalle, annettiin punaista\n(siirappi-) viinaa. Kun kaikki oli saatu reilaan, kävivät juohtajat,\nsulhanen keskimmäisenä, pöytärahille istumaan, heittivät hatut\npäästään ja Simolan johdolla alkoivat veisata:\n\n    Pyhä henki virvoittaja,\n    kuin runsas olet annoill,\n    ole tuskis kirvoittaja\n    maali, merell, sekä rannoill.\n    Piru tyköäm pois karkota,\n    se hänelt estä ja kiellä,\n    ettei sais ylösniellä\n    meit köyhii tällä tiellä.\n    Sinä rinnois vaikuta,\n    iloll meit edes saata,\n    ann nähdä viel omaa maata,\n    kotiin myös terveenä tuota.\n\nSitten panivat juohtajat hatut päähänsä ja läksivät. Kotiin jääneet\njatkoivat veisua loppuun asti vanhasta virsikirjasta virrestä 336,\nkolmannesta värssystä.\n\nPihalla kävivät juohtajat kukin omaan rekeensä, roikkasivat\npiiskoilla hevosia selkään, ja niin sitä lähdettiin aika jyräkkää.\nSekä talon väki että juohtajia katsomaan tulleet naapurit kokousivat\ntuvan rappusille katsomaan juohtajain lähtöä.\n\nNiemelässä odotettiin juohtajain tuloa ikävöiden. Vähä väliä kävivät\nnuoret ulkona kuuntelemassa kellojen helinää. Kun juohtajain kellot\nalkoivat kuulua, olivat kaikki kaaheillaan, sekä läksiäisvieraat\nettä juohtajain tuloa katsomaan tulleet naapurit. Yksituumaisesti\nmäärättiin Mäkelän isäntä lailliseksi laulajaksi sekä lautamies\nLemponen passin lukijaksi.\n\nJuohtajain pihalle tultua varustausivat nuoret miehet hevosia\nriisumaan ja korjaamaan. Kun juohtajat olivat tulleet porstuaan,\nalkoi Mäkelän isäntä toisten kanssa tuvassa veisata:\n\n    Autuas se, kun pelkää Herraa. (Vvk. 88)\n\nVirren loputtua astuivat juohtajat tupaan: Simola edellä, sitten\nsulhanen ja Pekka viimeisenä. Keskilattialle päästyä sanoi Simola:\n\n-- Hyvää iltaa!\n\n-- Jumala antakoon talon puolesta! vastasi Lemponen ja kysyi samalla:\n\n-- Mitäs vieraille kuuluu?\n\n-- Ei mitään liikaa, tarvitsisimme vain yösijaa, kun makuuaika alkaa\njo olla käsissä.\n\n-- Mistäs kaukaa vieraat ovat?\n\n-- Eihän tässä eristä olla; ollaanhan vain tuolta puolen tuulimyllyn,\nKatajärven kirkon luota.\n\n-- Näettehän veikkoset, ettei tässä enää ole tilaa vieraille, kun\ntupa on näin täynnä omaa perettä.\n\n-- Kyllähän sopu sijaa antaa: pannaan kanat häkkiin, lapset säkkiin,\nmuu perhe penkin alle.\n\n-- Ette varmaan mahda olla rehellisiä matkamiehiä, kun näin myöhään\nkulkemassa olette. Onkos teillä passia?\n\n-- On kyllä passi, mutta\n\n    onkohan talossa tässä,\n    tässä suuressa suvussa\n    sekä laajassa lajissa\n    tämän lehden lukijata,\n    passin pamisuttajata.\n    Tästä saatte nähden nähdä,\n    nähden nähdä, korvin kuulla\n    mitä oomme miehiämme\n    ja kuta urohiamme,\n\nsanoi juohtomies Simola ja antoi passin Lemposelle, joka sitä\nkäänteli pari kertaa puolelle ja toiselle ja vihdoin lausui:\n\n    Tää on maine näiden miesten,\n    näiden miesten ja urosten:\n    ensin on Antti Alkajainen,\n    jok on Kojosta kotoisin,\n    siivon Simolan mäeltä.\n    Toinen on Juho Jatkajainen\n    lauhkeasta Lippolasta,\n    jok on Suomen sorja sulho,\n    maan kuulu, veen valio,\n    hän on kesän kierretellyt,\n    näitä maita mairitellut,\n    saanut sykkimään sydämet,\n    neitoin rinnat riehumahan,\n    kietonunna kihloihinsa\n    pannut lempipauloihinsa.\n\n    Nyt hän etsivi omaansa\n    kulkien kyliä myöten,\n    talo talolta ajaen.\n    Kolmas on Pekka Päättäjäinen:\n    se on myöskin siivo poika\n    liukeasta Lippolasta;\n    ei se virsi viinan kanssa,\n    ei tuhaja tupakan kanssa.\n    Kaikk on miehet kelvolliset,\n    kunnialla kulkevaiset,\n    retkillänsä rehelliset,\n    menoistansa miehulliset.\n\n    Tämä passi on painettuna,\n    reisukirja räntättynä\n    koreassa koivikossa,\n    reisuvaisten reen perässä,\n    kirjoitettu kiirehesti,\n    lausuttu samalla lailla.\n\n-- Puhtaat ovat miehillä paperit kyllä, mutta isännän on asia: ottaa\nyöksi tahi antaa matkan työksi, sanoi passin lukija antaessaan passin\ntakaisin juohtomiehelle.\n\n-- Eihän matkamiehellä kotia keralla ole. Käykää vain yöksi;\nonhan siksi tilaa talossa ja halkoja huohulassa, lupasi Holttolan\nkirkonmies.\n\n-- Suur kiitosta, kosta Jumala, vastasi juohtomies ja meni yläpöydän\ntaakse istumaan. Sulhanen istahti hänen viereensä ja toinen\njuohtomies istausi pöytärahille vastapäätä sulhasta.\n\n-- Maistakaapas, talon rahvas, vierasten tuomisia, sanoi Simola\nottaen taskumatin poveltaan ja ojentaen sen Holttolan ukolle.\n\n-- Olkoonpas onneksi, vastasi Holttola ja ryyppäsi taskulasista.\nSitten hän tarjosi taskulasia takaisin Simolalle ja luki kiitoksia ja\nsanoi:\n\n-- Eivät nämä mahda suinkaan mitättömiä miehiä olla, kun heillä näin\nhyvät tuomiset ovat.\n\nSimola ei ottanut takaisin tarjottua taskulasia vaan sanoi:\n\n-- Antaa vain mennä miehiä myöten; onhan suu särjellä niin kuin\nsorvallakin.\n\n-- Otapas passin pamisuttaja vierasten tuomisia, virkkoi Holttola\nojentaen viinapotun Lemposelle, joka ryyppäsi ja antoi sitten\nMäkelälle, ja niin kulki taskumatti kädestä käteen. Sitten antoivat\nsulhanen ja toinen juohtomies myöskin taskumattinsa talonväen\nmaisteltavaksi. Holttola vei sulhasen tuomislasin naisille, jotka\nsiitä keskenänsä maistelivat.\n\nSitten otti Holttola ikkunalta talon viinaputelin, josta kaasi pullin\ntäyteen, ojensi sen juohtomiehelle ja sanoi:\n\n-- Maistakaapas hyvät vieraat talon suuruksia.\n\nJuohtomies maisteli, ojensi ryyppylasin takaisin ja sanoi:\n\n-- Kiitoksia paljon. Mahtaa tämä olla hyvä talo, kun niin hyvät\ntuliaiset vieraalle annetaan.\n\n-- Nauttios terveydekses, vastasi Holttola ja täytti uudestaan\npullin, jota hän tarjosi sulhaselle, mutta tämä ei ottanut, kiitti\nvain. Toinen juohtomies ei myöskään ottanut hänelle tarjottua ryyppyä\nvaan kiitti tarjouksesta. Vielä jakeli Holttola ryyppyjä muillekin\nsanoen:\n\n-- Otetaas, veikkoset, vierasten tuliaisia.\n\nUkkomiehet ryyppäsivät, vaan nuoret miehet eivät ottaneet pullia\nkäteensäkään, sen kuin kiittivät vain.\n\nSitten tuotiin juohtajille kahvia, jonka jälkeen kannettiin\nillallinen pöytään. Nyt nousi ensimmäinen juohtomies seisoalleen ja\nsanoi:\n\n-- Niin kuin meidän passissa oli sanottu, että me kuljemme kyliä ja\ntaloja myöten omaa mielitietyistä etsiskellen, niin aiomme tästäkin\ntalosta, jossa on niin paljon nuorisoa koolla, etsiä polvellista\npuolisoa ja kainaloista kanaamme, jos vain armas isäntä sen sallii.\n\n-- Hakekaa, hyvät vieraat, hakekaa, mutta älkää vain kenenkään omaa\nottako, virkkoi Holttola.\n\nLuvan saatuaan meni nuorempi juohtomies morsianta hakemaan huoneesta,\njonne tämä oli kaasonsa Ellin kanssa mennyt vähäistä aikaa ennen.\n\n-- Nyt pitäkää kukin omaanne vaarissa, varoitti seppä. Ei sitä poikaa\nosaa yhtään taata, se ottaa minkä vain tapaa.\n\nVähän ajan perästä tuli juohtomies taluttaen morsianta kädestä. Elli\nseurasi kaasona perästä ja pöydän luo päästyä riehkaisi sukkelaan\nsulhasen viitan lipeen, työnsi sen päälle morsiamen istumaan ja\nistausi itse morsiamen viereen. Tämän huomattuaan veti sulhanen\nsuunsa hieman nauruun. Sitten luki Holttola ruokaluvut ja Simolan\njohdolla veisattiin:\n\n    Siis riennä tykön sulhaisen,\n    mull itsesi armost anna,\n    ett rakkautes suloisen\n    mä rakkaass mieless kannan.\n    Sä mull nyt ainoo lohdutus,\n    kans kuolon tuskiss virvoitus:\n    enp erkane sinust koskaan. (Vvk. 20:7)\n\n-- Huomasitko, Mari-täti, kuinka sulhasta nauratti, kun sai morsiamen\nviereensä, sanoi kuppari-Maija toisten laulaessa. Tuo ei ole hyvä\nmerkki, sanon minä. Kyllähän he ihaman kahaman kanssa yhteen menevät,\nvaan kun on mesimarja ottaissa, niin on pippuri pitäissä, sen luulen\nJuhana raiskan kyllä perästä huomaavan. Nytkin hän poikaparka oli\nniin lörö (huolimaton), että antoi viittansa liepeen morsiamen\nistuttavaksi.\n\n-- Ei, herttakulta, Juhana sitä nauranut, kun Kaisan sai viereensä,\nvaan hän naurahti Ellin taianteolle, vastasi Mari-täti. Juhana näet\nei kuulu uskovan mitään taikaa.\n\n-- Ahaa, se on toista, vai niin, sanoi kuppari-Maija. Hän kun on\nlautamies ja luulee olevansa herraslehtiä, niin hän pilkkaa vanhoja\ntapoja niin kuin muutkin esivallan persoonat. Mutta antaas ajan\nehtiä, niin kyllä tarvis opettaa taikoja tekemään ja niitä uskomaan.\nHeittäiköön vain akkavallaksi, niin eiköhän tule taikoja tarvis,\nsanon minä. Ovat ennenkin ylpeät masentuneet.\n\n-- Kuulehan, hyvä Mari, vastasi Mari-täti. Kaisa on samassa uskossa.\nEi hänkään sanonut uskovansa mitään taikaa.\n\n-- Sen pahempi se, virkkoi kuppari-Maija. Mutta joka ei usko, se on\njo tuomittu; hänen uskottomuutensa tuomitsee hänet. Jos ehkä toinen\nuskoisi, niin voisihan hän vaikka toisen tietämättä jotakin kopeltaa,\nkun tarvis tulee, vaan nyt heitä on kaksi sokeaa yhdessä. Ja kun\nsokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan kaatuvat.\n\nIllallisen jälkeen tehtiin tilat (vuoteet) ja käytiin makaamaan: muu\nväki tupaan, vaan morsian Annin kanssa kävi kammariin.\n\nSeuraavana päivänä murkinan perästä laittelivat ja lajittelivat\nnaiset vielä morsiamen lahjakapineita. Päivällisen perästä menivät\nmolemmat juohtomiehet morsiamen huoneeseen vaatteita laittamaan.\nEmäntä toi ja asetti alimmaiseksi vaatetiinun pohjalle suuren\nrukiisen leivän, voiaskin ja lammaskäpälän. Sitten täyttivät\njuohtomiehet tiinun niillä vaatteilla, jotka morsian kaasoineen\nheille antoi. Mitä ei tiinuun mahtunut, se pantiin kirstuun ja\nsäkkeihin. Morsian itse laittoi lippaansa täyteen hienompia hetaleita.\n\n-- Nyt taitaa emännän huoneessa puhdasta tulla, kun neljä henkeä\nsiellä mellastaa ja ajaa kokoon mitä vain tapaa, sanoi Korjuksen\nRisto tupaan tultuaan.\n\n-- Viekööt vain mitä haluavat, jättäväthän toki seinämet, virkkoi\nemäntä nauraen.\n\nTämän kuultuaan meni seppä huoneen ovelle ja kysyi:\n\n-- Miten paljon te oikeastaan aiotte ottaa kerallanne?\n\n-- Me otamme kaikki mitä vain annetaan, vastasi vanhin juohtomies\nSimola.\n\nNyt meni seppä riihen kylkiäiseen, josta hän otti suuren joukon\nriihikkoja, kääri elohursteja niiden ympärille, toi ne huoneen\nlattialle ja sanoi:\n\n-- Jos mielestänne huoneessa on vähän ottamista, niin tuossa on lisää.\n\n-- Pidä vain itse rytkäsi, on meillä täällä tarpeiksi parempiakin\nkaluja, vastasi Simola ja viskasi riihikot tanhualle.\n\nSeppä korjasi ne entiseen paikkaansa ja sanoi:\n\n-- Ei näet hyvillensä vielä kaikki rykämät kelpaakaan, vaan pitää\nolla parasta.\n\nKun vaatteet oli saatu säkkeihin, juohtomies meni tupaseen katsomaan,\njoko lähtökaali joutui. Tupaan tultuaan hän sanoi:\n\n-- Nyt on kaikki reilassa, ei siis muuta kuin muiskuta suuta ja\n\n    kaali vatiin, Kaisa rekeen,\n    antaa mennä alasmäkeen.\n\n-- Malttaahan köyhäkin keittää vaan ei malta jäähdyttää; te ette\nmalttaisi antaa kaalin kiehua kypsäksikään vaan syödä hoklisitte sen\npuolikypsänä, vastasi isäntä.\n\n-- Kiehukoon sitten vaikka kuinka kypsäksi minun puolestani, virkkoi\njuohtomies ja kävi istumaan.\n\n-- Kuules, lanko! sanoi sulhanen Antille. Pidä sinä vaari minun\nhevoseni valjaista ja katso tarkkaan, ettei kukaan saa mitää\nkoiruutta tehdä.\n\n-- Ole, lankoseni, huoletta, vastasi Antti; -- kyllä minä niistä\nvaarin pidän. Ne ovat lukon takana, sekä sinun että juohtomiesten\nhevosvaljaat, ja avain on minun taskussani. Niiden länkien hamutoihin\nei tänä iltana kukaan saa neuloja ja rautanauloja pistellä. Kun minä\nlähteissämme valjastan hevosesi, niin laitan luotettavan miehen\nvartioimaan, ettei mitään poikkinaista tapahdu.\n\nIltahämärissä alkoi kylän rahvasta keräytyä Niemelään katsomaan\nmorsiusväen lähtöä. Niitä tuli tupa täyteen, ei ainoastaan omasta\nmutta myös vieraista naapurikylistä. Pimeän tultua laitettiin\niltaseksi lähtökaali. Syötyä vanhempi puhemies nousi seisoalleen ja\nsanoi juhlallisella äänellä:\n\n-- Kun olemme tässä vuorokauden olleet, niin on kylä hyvä\nheittäminen, koti huono muistaminen, ja nyt siis aiomme matkustaa\nomilla maille, oman pellon pientareille ja ottaa kerallamme sen\ntyttären talosta, joka on tässä joukossamme, ja tahtoisimme sille\nosaa talosta. Mitäs isäntä siihen sanoo?\n\n-- Miten paljon te tyttären osaa tahtoisitte? kysyi Holttolan\nkirkonmies.\n\n-- Ei enempää eikä vähempää kuin vanhuudestaan on ollut tapana talon\ntyttärelle antaa: lehmä ja lammas, kana ja kassari, turkki ja viitta,\nkaatut ja vaippa, sirppi ja kuokka, luetteli juohtomies.\n\n-- Tepäs olette kummallisia matkamiehiä, vastasi seppä. Ensin te vain\npyydätte yösijaa talosta, sitten viettelette kauneimman kassapään\nkerallanne ja sen kanssa\n\n    viette hunnut, viette huivit,\n    kassapaidat, kaikenlaiset\n    mit on vaatteeksi valettu,\n    tuohivirsut viimeiseksi,\n\nja nyt vielä tahdotte osaa perästäpäin. Mutta minä sanon: näille ei\nsaa antaa\n\n    lehmää ja lammasta,\n    ei niin hammasta,\n    kassaraa ja kanaa,\n    niist ei ole sanaa,\n    viittaa ja turkkii,\n    niitä ei saa urkkii,\n    vaippaa ja kaatutta,\n    niist ei ole aatetta,\n    sirppiä ja kuokkaa,\n    niitä ette saakkaa.\n\n-- Minä en tahdo tietää, mitä joukonjatkajat jaarittelevat, vaan\nkysyn isännältä itseltään, sanoi puhemies.\n\n-- Mitä on vanhuudestaan ollut tapana, sen minäkin pidän hyvänä.\nTahdon elää maassa maan tavalla ja antaa, mitä olette pyytäneet,\nmutta en enempää enkä vähempää, vastasi isäntä ja antoi kättä\npuhemiehelle.\n\nNäiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja\ntalutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan\nja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset\nhivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse\nvempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen\npäälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen\nhunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin\nkerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle\notsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen\njuuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun\npitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin\nalapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin\nvalmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun\nkerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot\nlaitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja\npantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni.\n\nTämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta\nsyystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua,\nei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä\nmeni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa\npiti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän.\nSiksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta\ntalosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon\noikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.\n\nSillä aikaa kun morsiamen päänpanoa toimitettiin, juohtomiehet\nvaljastivat hevosensa ja menivät morsiamen huoneeseen tavaroita\nottamaan.\n\n-- Kas näitä ei rahoitta annetakaan, sanoi morsiamen täti ja istausi\nkirstun kannelle.\n\n-- Paljonkos sitten pitäisi maksaa? kysyi juohtomies.\n\n-- Vähin määrä on riuna, kymmenen kopeekkaa, kustakin astiasta, vaan\nsaatte enemmänkin antaa, jos arvonne niin vaatii, vastasi täti.\n\nJuohtomiehet maksoivat rahan ja kantoivat sitten tavarat rekeen.\nMorsiamen täti antoi rahat sisarelleen, morsiamen äidille.\n\nJo heti paikalla, kun morsiamen päätä alettiin panna, varustausi\nkuppari-Maija lauluillansa morsianta itkettämään ja Sipretin Vemi\n(Eufemia) morsianta moittimaan, heti kun kuppari-Maija alkoi laulaa,\nalkoi morsian itkeä ja itki niin kauan kuin päänpanoa ja laulua\npiisasi.\n\nIso joukko naisia oli varustautunut morsiamen päänpanoa katselemaan\nja itkuvirsiä kuuntelemaan. Molemmat laulajanaiset istausivat\nrahille. Kuppari-Maija liikutellen vähän vartaloaan alkoi laulaa:\n\n    Itke neito naitaessa,\n    paru päätä pantaessa!\n    Nyt on sulla itkuilta,\n    kun muill on iloinen ilta.\n    Nyt sulle huntu huimatahan,\n    ikälakki laitetahan.\n    Kun sä huiskit hunnutonna,\n    niin sä huiskit huoletonna,\n    vaan kun huiskat hunnullisna,\n    niin sä huiskat huolellisna.\n    Kun sä paiskit palmikoitta,\n    paiskit pahoitta sanoitta,\n    vaan kun paiskat palmikoissa,\n    paiskat pahoissa sanoissa.\n    Kun sä liikuit liikaisitta\n    liikuit liioitta puheitta,\n    vaan kun liikut liikaisissa,\n    liikut liioissa puheissa.\n    Huntu sulle huolta tuopi,\n    palmikko pahoa mieltä,\n    sykeröt sydänsurua,\n    liikas't liikoja puheita.\n\n    Nyt sulle miestä annetahan,\n    lörkijäistä loikatahan:\n    miehen mitta, miehen varsi\n    vaan ei ole miehen mieltä,\n    miel on viety, mies jätetty,\n    aivot otsasta otettu.\n    Suostuitkos sä sulhollesi\n    eli sulhon vaattehisin?\n    Sulholl on pedon ikenet,\n    karhun juonet kainalossa,\n    ikenet on irvellänsä,\n    silmät päässä näljällänsä.\n    Jo on ohjat ostettuna,\n    tervaskanto katsottuna,\n    johon neito köytetähän,\n    emon lapsi laitetahan.\n    Jo on karsittu kataja,\n    varustettu vitsakimppu,\n    jolla neittä neuvotahan,\n    opastetaan omintaiten.\n\n    Kun sä ennen paljon lauloit,\n    paljon lauloit, paljon nauroit,\n    niin nyt joudut juomarille,\n    joudut juomarin rekehen.\n    Saat sä hurjan hurstillesi,\n    viinarallin vierehesi:\n    hullu lyöpi hurstillansa,\n    viinaratti vierestänsä,\n    poies potkii uutimesta,\n    ulos sängystä uhittaa.\n    Tuo on hurja viinanjuoja,\n    kurja ostaja oluen,\n    se käypi joka kapakan,\n    joka pullon pyllistääpi,\n    joka kannun kallistaapi.\n    Se juopi elot isänsä\n    sekä vaarin vanhat kassat,\n    juopi juhlavaattehensa,\n    kirkkovaattehet valitut\n    sekä huivit jotta housut,\n    paidat pantiksi paneepi,\n    sukkansakin suuri juoppo,\n    paha lalli lakkinsakin.\n    Se sun heittää heinätielle,\n    saattelee salon polulle,\n    kirkkotielle kirvoittelee,\n    jokitielle juohattelee.\n    Antaa kyllin kyynysvartta,\n    viljalta vihaista kättä,\n    jos sä vain sanan sanonet\n    tahi ollet murramielin.\n    Kun tuon kaupalle lähetät,\n    kaikki juopi kaupuksesi,\n    saan saapi, tuhannen viepi,\n    vielä velkoa tekeepi,\n    oksentaapi olkiloille,\n    laittaa vaahden vaipan päälle.\n\n    Ei ne kasva kaikki lapset,\n    niin kuin sä katala kasvoit:\n    kasvoit kuin putki puuta vasten,\n    saraheinä vuorta vasten.\n    Niin sinua miehet mieli,\n    nuoret miehet naimattomat,\n    niin kuin kuuta nousevaista,\n    aurinkoo yleneväistä.\n    Niin sun poskesi punoitti\n    kuin punainen puolamarja,\n    niin sun kasvosi kajahti\n    kuin kaunis kasarin vaski.\n    Niin sinun peräsi pyöri,\n    kuin keränen pihalla vieri.\n    Kun sä liikuit, linnat liikkui,\n    kun sä järkyit, maa järisi,\n    linnat liikkui liitoksesta,\n    jäsenistä maa järisi.\n\n    Kun olit isäs kotona,\n    olit kuin orithevonen\n    tahi tamma sälköäinen,\n    kait kuin pässi päätä puskein,\n    hepo hänteä ravuten.\n    Isäs kutsui kukkaseksi,\n    emos päivän nousennoksi,\n    siskos silmän sirkkuseksi,\n    veikkosi veden kalaksi.\n    Kasvoit sä talossa tässä\n    korkian isän kotona:\n    ei ollut huolta huomisesta,\n    ei surua suuruksesta.\n    Kysymättä kait kylässä,\n    naukumatta naapurissa,\n    ei toruttu torkunnasta,\n    makoamasta ei manattu.\n\n    Kun viedään toiseen talohon,\n    perehesen vierahasen,\n    toisin on siellä, toisin täällä,\n    toisin toisessa talossa.\n    Toisin ukset ulvaisevat,\n    toisin sanovat saranat,\n    et osaa ovissa käydä,\n    veräjissä vieretellä.\n    Et tunne puhua tulta\n    etkä liettä lämmitellä\n    talon emännän tavalla,\n    talonmiesten mieltä myöten.\n    Kysytellen käyt kylässä,\n    lausuellen naapurissa.\n    Saat toria torkunnasta,\n    manauksia makuusta.\n\n    Ei sinua isäsi myönyt\n    eikä kaupannut emosi,\n    itse kauppasit katala,\n    itses hullu hukkajaisit.\n    Vaihdoit armahan isäsi\n    armottomaan appehesi,\n    vaihdoit ehtoisen emosi\n    ankarahan anoppihin,\n    vaihdoit viljo veljyesi\n    kyyryniskaiseen kytyhyn,\n    vaihdoit siskosi siveän\n    naljasilmähän natohon.\n\n    Appi haukkuu ahkioksi,\n    anoppi vesihaoksi,\n    kyty kynnysportahaksi,\n    nato naisten rynttäriksi.\n\nVastaukseksi morsiamen puolesta lauloi Sipretin Vemi:\n\n    Pian mä pahoista pääsen:\n    apin taudilla tapatan,\n    anopin susilla syötän,\n    kydyn laitan kyntämähän,\n    nadon naitan naapurihin.\n\nSitten hän moitti morsianta laulaen:\n\n    Otetaan nyt ohko meiltä\n    ja viedään viraton piika,\n    saunan lattian lamoja,\n    saunan penkin painelija:\n    silta painui, palkit notkui,\n    vuoliaiset voivotteli\n    tämän kämpsän kääntyessä,\n    laiskan lötkön liikkuessa.\n\nTähän kuppari-Maija vastasi laulaen:\n\n    Älä naura toisen naista,\n    moiti toisen morsianta.\n    En minä emoa kiitä,\n    en emoa, en isoa:\n    lasna laiskaksi opetti,\n    piennä penkin istujaksi.\n    Sitten tunki turnukselle,\n    pani paikkakukkarolle.\n    Ei osannut sinun emosi,\n    eipä emo kultaisesi\n    taiten tainta istutella,\n    taiten tainta kasvatella,\n    panna paikoille hyville,\n    leivänsaajan leuan alle,\n    vaan hän laittoi lapsosensa,\n    pisti pienen piikasensa\n    surman suuhun, kalman päähän,\n    pahan miehen puolisoksi\n    iäksensä itkemähän,\n    kuupäiväksi kujertamaan.\n    Ei niin iltaa, jottet itke,\n    ei niin kuu, jottet kujerra.\n    Illat itket ikkunoilla,\n    aamut aitan rappusilla,\n    puolipäivät porstuassa,\n    keski-illat kellarissa,\n    viikkokauet veräjän suussa,\n    kuukauet kujan perässä:\n    Tuolla mun näkyy kotini,\n    kujan katto kuumoittaapi,\n    isän ikkunat näkyvät,\n    emon saunat lämpiävät.\n\nSitten kuppari-Maija neuvoi morsianta laulaen:\n\n    Kuules neito, kun sanelen,\n    kun sanelen, kun puhelen:\n    kun menet toiseen talohon,\n    perehesen vierahasen,\n    muista kaikki muut kalusi,\n    nuo kolme kotiisi heitä:\n    emon armahan sanaset,\n    päiväneelliset unoset,\n    joka kirnun pettäjäiset.\n    Heitä uunille unesi,\n    pankolle pahat tapasi,\n    laiskuutesi lattialle.\n    Heitä laulut lautsan päähän,\n    ilovirret ikkunoille,\n    tyttöys tyvelle vastan.\n\n    Tapa on uusi ottaminen,\n    entinen unohtaminen,\n    alemma kumartuminen,\n    mielilause lausuminen.\n    Vaikk ois appi aika karhu,\n    anoppi sitäi pahempi,\n    kyty ois kuin kyinen käärme,\n    nato niin kuin navikoira,\n    sama on arvo antaminen,\n    alemma kumartuminen\n    kuin ennen isän kotona,\n    oman taattosi tuvilla\n    taattoa kumartaminen,\n    äitiäsi armominen.\n\n    Neitonen, sisarueni,\n    neitonen emosen lapsi!\n    Pitäisi sinun piteä\n    pää tarkka, tania mieli,\n    pystyt silmät, kuulot korvat,\n    ymmärrys ylen tasainen\n    valkiata vaalimahan,\n    kukon ääntä kuulemahan.\n    Konsa kukko kerran laulaa,\n    laulaa kerran, laulaa toisen,\n    silloin on nuorten nousuaika,\n    vanhoilla on lepuuaika.\n    Jos ei kukkoa talossa,\n    pidä kuuta kukkonasi,\n    Otavaista oppaanasi.\n    Käy sä usein ulkosalla,\n    käy sä kuuta katsomassa,\n    Otavaista oppimassa,\n    tähtiä tähyämässä:\n    konsa oikeittain Otava,\n    sarvet suorahan suvehen,\n    pursto perin pohjoisehen,\n    silloin on aikasi sinulla\n    nousta luota nuoren sulhon,\n    saada viereltä verevän,\n    saada tulta tuhkasesta,\n    valkiata hiilloksesta,\n    tulipuikkohon puhua\n    liiusta levittämättä.\n\n    Jos ei tulta tuhkasessa,\n    valkeata liioksessa,\n    niin sä pyydä mieheltäsi,\n    kutkuttele kultastasi.\n    Sano sitten sulhollesi,\n    virka vierusmiehellesi:\n\n    Sulhokainen, kaunokainen,\n    oman kullan kuppurainen,\n    teetä mull teräksest kengät,\n    naula vaskesta valata,\n    joilla seison seinän vieress,\n    kuuntelen kujan perässä,\n    ammuuko anopin lehmä,\n    naukaseeko nadon lehmä.\n\n    Mene riskist riihen luokse,\n    hersutellen läävän luokse,\n    lehmille olet ojenna,\n    hevoselle heinät heitä,\n\n    heinät varsoille valitse,\n    hienot heinät karitsoille.\n    Älä sä sioille singu,\n    älä potki porsahia.\n    Kanna kaukalo sioille,\n    purtilonsa porsahille.\n    Tule kolmella tupahan:\n    lehtiluuta kainalossa,\n    lumivakkanen käessä,\n    tulitikku hampahissa.\n\n    Pese pöytä, pyyhi penkki,\n    lautaset vesin valele,\n    seinä siivin siivoele,\n    ikkunat tomusta pyyhi,\n    sitten lattia lakaise,\n    älä lapsia lakaise.\n    Nähnet lapsen lattialla,\n    jos kohta kälynkin lapsi,\n    nosta lapsi lavitsalle,\n    pieni penkille ylennä,\n    pese silmät, pää silitä,\n    anna leipeä kätehen,\n    vuole voita leivän päälle.\n    Jos ei leipeä talossa,\n    anna lastunen kätehen.\n\n    Lähet astian pesohon,\n    hulikkojen huuhtelohon:\n    pese kannut korvinensa,\n    tuopit uurtehuisinensa,\n    maljat huuhdo, muista laidat,\n    pidä lusikat luvussa.\n\n    Karta ain anoppiasi,\n    ettet mieltä murtaele.\n    Kuule käsky, käy visusti,\n    tehe työsi taitavasti.\n    Älä nurkissa nuhise,\n    älä saunassa sohise.\n    Jos on kolina kotona,\n    älä kyyditse kylälle,\n    älä virka vierahille\n    oman talosi tapoja.\n    Kysyykö kyläläiset naiset:\n    Antaako anoppi voita\n    kuin ennen emo kotona?\n    Ellös konsana sanoko:\n    Ei anna anoppi voita.\n    Sano aina annettavan,\n    kapustalla kannettavan,\n    jos kerran kesässä saanet,\n    senkin toisentalvellista.\n\n    Neitonen sisarueni,\n    neitonen emosen lapsi!\n    Vaali appivaariasi,\n    avita anoppiasi.\n    Illan tullen, yön läheten\n    riisu kengät kerkeästi,\n    vedä sukat suikkamatta,\n    pyyhi pohjat, käännä varret,\n    korjaa yöksi orrenpäähän,\n    ripusta riu'un nenälle.\n    Laita tilat taitavasti,\n    vuoteet vanhoille varusta.\n    Aamun armaan valjetessa,\n    taivaanrannan ruskottaissa\n    pidä piikanen varasi.\n    Konsa appi kohoaapi,\n    alkaapi anoppi nousta,\n    ojentele orrenpäästä\n    sukat, kengät sukkelasti\n    hyvän huomenen keralla.\n    Kun appi aloittelevi\n    silitellä sääveliä,\n    tunkea tupakkaa piipuun,\n    varusta sä valkeata,\n    ota tulta tikkusehen,\n    pane tuli piipun päälle.\n\n    Pidä varsin varallasi,\n    kun kalja kapasta loppuu,\n    maitoharmaa haarukasta,\n    hae joutuin juotavata,\n    kanna kaljoa kapalla,\n    haljakkata haarukalla,\n    josta saapi joukko juoda\n    kuivan kaulan kostukkeeksi.\n\n    Pidä herkät hiiren korvat,\n    terävät jalat jäniksen,\n    astuskele ajatellen,\n    vastaele varoitellen,\n    älä päästä pälkähytä\n    sopimatonta sanoa.\n\n    Kun sä tätä toimittelet,\n    toimittele tasaisesti,\n    älä ryskä, älä jyskä,\n    älä virko vihoissasi.\n    Saisi sanojat sijoa,\n    naapurisi nauramista:\n    Tuo toisen talon miniä\n    on niin tuima tavoiltansa\n    kuni äksy ilves puussa\n    tahi tuli tappurassa.\n\n    Kun tulevi talohon vieras,\n    ellös vierasta vihatko.\n    Syötä vierasta sanoilla,\n    kunnes keitto kerkiävi.\n    Kun talosta lähtevi vieras,\n    ellös viekö vierastasi\n    ulkopuolelle ovea,\n    tuosta suuttuis sulhasesi,\n    muukin perhe murajaisi.\n\n    Neitonen sisarueni,\n    neitonen emosen lapsi!\n    Kuiskuttele kullallesi,\n    mairittele miehellesi,\n    mitä mielesi tekevi.\n    Jos sä suihkat sulhollesi,\n    ongittelet omallesi,\n    niin surma sovinnon viepi,\n    kalma lemmen kadottaapi.\n    Ikävä isätön pirtti,\n    iloton emätön koti.\n\n    Ikävämmät ovat illat,\n    apeammat ovat aamut,\n    kun sovinto suolle menee,\n    lempi karkaa kankahalle.\n    Kaiho on kotona olla,\n    mielipaha miehelässä,\n    kun on lempi kylmänynnä,\n    rakkaus pois rauennunna.\n    Sulho muuttuupi sudeksi\n    mielitietty metsäseksi,\n    syrjin syö, selin makaapi,\n    selin työnsä toimittaapi.\n\n    Usein on vihainen vaimo\n    vienyt viitahan sovinnon,\n    rakkauden rauniolle.\n    Jos ei puolison povessa\n    lempi lämmitä sydäntä,\n    kelle haastelet halusi,\n    ilmoittelet miel'alasi?\n    Virkkoisitko vierahalle?\n    Vieras tuosta vihastuisi.\n    Naukuisitko nadolle?\n    Nato nauraisi kylällä,\n    kylä pilkkana pitäisi\n    mokomata morsianta,\n    jok ei suostu sulhoseensa,\n    mielly mielitiettyhynsä.\n    Ilmoittaisitko emolle?\n    Emo tarttuis tukkahasi.\n    Sanoisitko siskollesi?\n    Sisko sylkis silmillesi.\n    Virkkaisitko veikollesi?\n    Veikko tuosta vihastuisi.\n    Korkea kotoinen kynnys,\n    taaton talo varsin vieras\n    uuden kerran kertoella.\n    Siis on sinun pitäminen\n    miestäs mielellä hyvällä,\n    lempilause lausuminen,\n    haastaminen suu hymyssä.\n    Niin sä miehes miellyttelet,\n    ihastutat itsehesi.\n    Kun on sovinto sopesssa,\n    lemmen liekki sydämessä,\n    niin on hyvä ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi.\n    Ei oo huolta einehestä\n    eikä muista tarpehista,\n    kyllä mies murehen pitää,\n    täyttää kaikki tarpehesi.\n\n    Neitonen sisarueni,\n    neitonen emosen lapsi!\n    Nyt mä vielä päälliseksi\n    virkan viimeiset sanani.\n    Kun sä menet miehelähän,\n    saavut toisehen talohon,\n    muista entistä kotoa,\n    liiatenkin vanhempia!\n    Älä unhota emoa,\n    masentele maammoasi!\n    Emosi sinut elätti,\n    imetteli ihanat rinnat,\n    monet yöt unetta vietti,\n    monet atriat unohti\n    tuuditellessa sinua,\n    hoitaessa pienoistansa.\n    Ken emonsa unhottanevi,\n    maammonsa masentanevi,\n    älköön se manalle menkö,\n    hyvän tunnon tuonelahan.\n    Manalass on paha makso,\n    kosto kova tuonelassa\n    äitinsä unohtajalle,\n    maammonsa masentajalle,\n    tuonen tyttäret toruvat,\n    tuonen naiset riitelevät:\n\n    Kuinka sä emon unohdit,\n    oman maammosi masensit!\n    Emo on nähnyt suuren vaivan,\n    kantaja kovan kokenut\n    saunasessa maatessansa,\n    olkiloilla ollessansa,\n    synnytellessä sinua,\n    katalata kantaessa!\n\nNäiden laulujen ajalla oli kaaso sykeröinyt ja pannut morsiamen pään\ntirkatille. Sitten hän sitoi pääpyyhkeen hunnun päälle. Kun kaikki\noli valmista, laitettiin sana juohtajille. Nuorempi juohtomies\ntuli ottamaan morsianta, ja hänelle Sipretin Vemi lauloi seuraavan\nmoitevirren:\n\n    Mistäs tunsit tuhma tulla,\n    orokärsä tien osasit\n    tähän korkiaan kotihin,\n    kanittuhun kartanohon?\n    Toista tänne toivottihin,\n    rahallista, riistallista,\n    ei sinua tilkatuppi,\n    tilkatuppi, talkatasku.\n    Niinkös luulet luppakorva\n    tämän piian pettäväsi\n    rupisella huulellasi,\n    kaarnaisella kielelläsi?\n\n    Älkää meidän neitohista,\n    älkää viekö vehkasoille,\n    panko parkkihuuhmareille!\n    Ei ennen kotonakahan,\n    eipä viety vehkasoille,\n    pantu parkkihuuhmareille.\n    Liedell ol lihainen kaali,\n    pöydällä rukiinen leipä,\n    vesi meille vehnät jauhoi,\n    koski kuohutti rukiita.\n    Kun viedään sulhon kotihin,\n    niin on siellä toiset tolat:\n    liedell on lihaton kaali,\n    pöydällä pömöttileipä,\n    ei oo aittahan asiaa\n    eikä tietä kellarihin.\n\nViimeiseksi kuppari-Maija neuvoi sulhoa:\n\n    Sulho viljo veljyeni,\n    miehen kanta kaunokainen!\n    Kun sait puhtaan puolellesi,\n    vereväisen vierehesi,\n    niin puhdista puhdastasi,\n    vastaa eestä valkoiseksi!\n    Kun tora taloon tuleepi,\n    sanasota sankareille,\n    asetu sie aitaseksi,\n    laittaute laipioksi\n    välille vihaisten naisten,\n    miesten tielle telkkimeksi,\n    ettei sanat sarvipäiset,\n    moitelauseet laaduttomat\n    pitelisi pienoistasi,\n    masentele marjaistasi.\n    Älä itse milloinkana\n    murra mieltä miekkosesi!\n    Älä tuhmin tupsahuta\n    pölkkypäisiä sanoja,\n    joista arvo aleneisi,\n    mieli menisi pahaksi!\n    Kohtele ain kultoasi\n    hellin sanoin hemppuasi!\n    Älä viuhka vihaisesti,\n    älä ärjy äkäisesti!\n    Älä oo kontio kotona\n    eikä pellolla petona!\n\n    Kun sä vaalit valkoistasi,\n    hyvin pidät pienoistasi,\n    niin on armas anoppisi,\n    kutsuu sua kullaksensa,\n    puhuttelee pojaksensa,\n    laittaa päähän pitkän pöydän\n    isommille istuimille.\n    Ruualla hyvin ravitsee,\n    herkkupaloilla parailla,\n    syöttelee sianlihoilla,\n    munavoilla vaalielee.\n    Vielä appi auttelevi\n    vävyänsä varoistansa\n    panee kultaa kukkaroosi,\n    tavarata tarakkaasi,\n    hevoselle heinät, kaurat,\n    miehelle mitä kutakin.\n\n    Sulho viljo veikkoseni,\n    vielä veikkoa parempi,\n    emon lasta armahampi,\n    ison lasta lauhkeampi!\n    Puhdas on neiti puolellasi,\n    neiti kirkas kihloissasi,\n    valkeainen vallassasi,\n    soreainen suojassasi,\n    tytär riski rinnallasi,\n    vereväinen vieressäsi.\n    Älä liivi linnustasi,\n    sinun lintukullastasi!\n    Neuvo sulho neitoasi,\n    opastele ottamasi.\n    Neuvo neittä vuotehella,\n    kahden kesken kammarissa.\n    Neuvo neittä neljä vuotta,\n    viehättele viisi vuotta.\n    Neuvo vuosi suusanalla,\n    toinen silmäniskunnalla,\n    kolmas jo jalanpolulla,\n    neuvo vuonna neljäntenä,\n    niininauhalla uhita.\n    Neuvo nelisnurkkasessa,\n    opeta oven takana,\n    älä nurmella nukita,\n    pieksä pellon pientareella.\n    Kuuluisi kumu kylähän,\n    tora toisehen talohon,\n    naisen itku naapurihin,\n    metsähän iso meteli!\n    Vasta vuonna viidentenä\n    ota vitsa viitan alta,\n    nahkaruoska naulan päältä,\n    jolla haudot hartioita,\n    pehmität perälihoja.\n    Älä silmille sivalla\n    eikä korville koseta,\n    tulee kupla kulman päälle,\n    sinimarja silmän päälle;\n    tuostapa kyty kysyisi,\n    tuosta appi arvelisi,\n    kylän kyntäjät näkisi,\n    kylän naiset naurajaisi:\n    Onko tuo sodassa ollut\n    tahi käynyt tappelussa\n    vai onko suden repimä,\n    metsäkarhun kaapasema,\n    vai sulho on sutena ollut,\n    karhu kanssakumppalina?\n\nKun laulu oli loppunut, juohtomies kysyi:\n\n-- Paljonko päänpano maksaa?\n\n-- Riuna sikosta, sehän on vanha määrä, vastasi kaaso.\n\nJuohtomies maksoi rahan kaasolle ja alkoi sitten veisata:\n\n    Sun itkupisaras\n    muuttaa sun Jumalas\n    ilon ja riemun maljaks\n    ja kääntää kaikki parhaaks,\n    Jumala tahtons perään\n    sun vaivoist auttaa erään. (Vvk. 289:14)\n\nViimeistä säettä veisattaessa otti juohtomies morsiamen kädestä\nkiinni. Kun morsian nousi istualtaan, hän potkaisi rahin kumoon.\nSe merkitsi sitä, että toiset tytöt pikemmin naitaisiin. Sitten\njuohtomies talutti morsiamen läksiäistupaan, jossa heitä isä ja äiti\nodottelivat. Morsian kääräisi kätensä äitinsä kaulaan ja saneli\nitkusuulla:\n\n    Nyt tulee tytölle lähtö\n    matka eteen malkiolle\n    oudoille tuvan oville,\n    veräjille vierahille!\n    Oi sä armas äitiseni,\n    oma kaunis kantajani!\n    Millä maksan maammon vaivat,\n    kulla huolensa hupennan?\n    Ensin koitan kiitoksella,\n    sitten muulla hyvyydellä\n    miellytellä maammoani,\n    palkita pahoin tekoni.\n    Anna anteiks äiti kulta\n    mitä oon mä rikkonunna!\n    Paljon on pahoa minussa,\n    paljon anteiks annettavaa!\n    Anna mulle siunaukses\n    kulkiessani kotoa!\n\nItkusuulla äiti vastasi tähän:\n\n    Luoja sua siunatkohon,\n    Kaikkivalta varjelkohon\n    vaaroista ja vahingoista!\n    Käyös tiesi tervehenä,\n    matkasi imantehena!\n\nSitten juohtomies talutti morsiamen isän luokse, jolle morsian kävi\nkaulaan ja lausui itkien:\n\n    Läsnä on nyt muiden lähtö,\n    minun lähtöni lähinnä.\n    Läyli on mun lähteäksein,\n    erota ylen tukala\n    tästä koista korkiasta,\n    kaunihista kartanosta.\n    Kiitän mä isä sinua\n    elostani entisestä,\n    hyvyydestäs ainaisesta,\n    muinaisista murkinoista,\n    parahimmista paloista!\n    Anna armias isäni\n    seurakseni siunaukses,\n    osittele omajasi\n    oltavimmilla osilla\n    turpeimmilla tuloksilla,\n    parahammilla paloilla!\n\nMieli liikuttuneena ja kyyneleet silmissä isä lausui:\n\n    Siunaan mä sinua lapsi,\n    toivottelen terveyttä!\n    Suokoon sulle suuri Luoja,\n    antakoon hän armostansa\n    saada osat oltavimmat\n    sekä turpeimmat tulokset!\n    Menestyköön mielin määrin\n    kaikki toiveesi totiset!\n    Elä aina onnellisna\n    tämän ilman kannen alla!\n    Terve toisten tullaksesi\n    isän pienille pihoille,\n    emon saunan lämpimille!\n\nSitten morsian kiitti kaikkia ja jätti jäähyväiset lausuen:\n\n    Kiitän mä emo sinua\n    hellän huolesi edestä,\n    eestä lemmen, eestä lämmön,\n    eestä kaiken kasvatuksen!\n\n    Kiitän mä iso sinua\n    huolekkaasta hoidostasi\n    kaiken kasvuni ajalla!\n\n    Sekä kiitän veikkoani,\n    veikkoani, siskoani.\n    Vielä kiitän kaiken kansan,\n    kostelen koko perehen,\n    kaikki kasvinkumppalini,\n    joiden joukossa elelin!\n\n    Älköön nyt hyvä isoni,\n    älköön ehtoinen emoni\n    eikä muu sukuni suuri,\n    heimokuntani heleä\n    tuosta huolelle ruvetko,\n    saako suurelle surulle,\n    jos menenkin muille maille,\n    kulkenen toiseen talohon!\n    Paistanevi Luojan päivä\n    muuallakin maailmassa,\n    ei yksin ison pihoilla,\n    näillä kasvinkartanoilla.\n\n    Jätän kaikki terveheksi\n    entiset elosijani.\n    Tuvantäysi tuttavia,\n    koko kylän naapuria,\n    nautoja navetantäysi,\n    tallintäysi hevosia,\n    lammasläävän lampahia,\n    sikolätin porsahia.\n\n    Hyvästi nyt kaikki kansa,\n    koko kotitienohoni,\n    maat ja metsät marjoinensa,\n    kujanvieret kukkinensa,\n    kankahat kanervinensa,\n    järvet sadoin saarinensa,\n    syvät salmet siikoinensa,\n    hyvät kummut kuusinensa,\n    korpinotkot koivuinensa.\n\nKun jäähyväiset oli jätetty, kaaso laski pääpyyhkeen morsiamen\nsilmille ja talutti hänet yhdessä juohtomiehen kanssa pöydän taakse\nsulhasen viereen istumaan. Kun lähtökuppiset oli ryypätty, alkoi\nvanhempi juohtomies veisata:\n\n    Nyt me kotia menemme,\n    Herran hyvist lahjoist rikkaat,\n    levon löysi sielumme,\n    jota hartaast halais alat.\n    Herra meit niin aina johdat,\n    ett sinullen taidam kelvat. (Vvk. 239:3)\n\nVärssyn viimeisiä säkeitä kerrattaessa ja morsiamen itkiessä läksi\nmorsiusväki tuvasta ja kaaso talutti morsianta reelle saakka. Tupaan\njääneet jatkoivat laulua. Pihalla sulhanen nosti morsiamensa rekeen.\nMorsiamen äiti toi tyttärelleen vaatenyytin, jossa oli pieniä\nlahjakapineita. Anni antoi morsiamelle kotikapan, jossa oli olutta.\nMorsian viskata loikkasi oluen kapasta yli päänsä rahvaan joukkoon,\njoka oli keräytynyt katsomaan morsiusväen lähtöä. Kun kaikki olivat\nvalmiit lähtemään, alkoi morsiusväki ajaa, ensin vanhin juohtomies,\nsitten sulhanen morsiaminensa ja nuorempi juohtomies viimeiseksi.\nMorsiusväen liikkelle lähdettyä alkoi kylän nuoriso hokea hoihottaa:\n\n    Hoi soi, soi,\n    tytön varkaat,\n    hoi soi, soi!\n\nTähän huutoon yhdistyi myöskin läksiäisväki ja siten kohousi huuto\nhyvin korkealle. Sitä pitkitettiin niin kaun kuin morsiusväkeä näkyi.\nJos kenen läksiäisissä ei kuokkarahvasta ravittu, niin he eivät\nhokeneetkaan morsiusväkeä, ja sitä pidettiin sangen loukkaavana\nasiana. Matkan keskivälillä seisauttivat juohtajat hevosensa ja\nodottivat nuodemiehiä. Sulhanen otti pääpyyhkeen morsiamensa silmiltä\nja laittoi sen taas takaisin Lippolaan päästessä.\n\nJuohtajain lähdettyä nuodemiehet pukeusivat. Vanhimmaksi\nnuodemieheksi tuli morsiamen eno Holttolan Heikki ja hänen vaimonsa\ntuli kaasoksi. Toiseksi nuodemieheksi tuli morsiamen veli Antti\nja kolmanneksi juohtomieheksi Mauno-setä. Nuodemiehet valjastivat\nensin hevosensa ja tulivat sitten tupaan pukeutumaan. Kun kaikki oli\nsaatu valmiiksi, kävivät nuoteet pöytärahille istumaan rinnakkain ja\nveisasivat vanhimman nuodemiehen johdolla:\n\n    Vaeltamaan tahtos perään,\n    o Isä armos lain,\n    Isän maali johdat erän,\n    kuss itse asut ain. (Vvk. 315:2)\n\nSeuraavan värssyn alkusanoja veisattaessa nuoteet läksivät, ja\ntuvassa olijat jatkoivat veisuuta. Pihalla kun he istausivat rekeen,\nlaukesivat Mauno-sedän hevosenvaljaat. Holttola-Heikin hevonen\nkarkasi pystyyn, kun hän kävi ajamaan ja Antin aisakello äänsi\nsoidessaan: lämp, lämp.\n\n-- Sepäs on ihme ja järven liika, sanoi Mauno-setä reestä\nnoustessaan. Kuka konnan poika täällä on käynyt piiloja tekemässä?\n\n-- Kyllä minä juohtajain hevosia annoin vartioida hyvästi, mutta\nenpäs osannut luulla tarvitsevan näitä hevosia vartioida, virkkoi\nAntti nousten reestä kelloansa tutkimaan.\n\n-- Ahaa, tämä on voideltu talilla, jatkoi Antti ja päästi kellon\naisasta. Otas, serkkuni, ja hankaa tuhkan ja lankaisen vaatteen\nkanssa tali pois, niin kyllä se sitten laulaa.\n\nSerkku teki niin, ja kello soi entisellä tavalla, kun Antti sitoi sen\naisaan.\n\nKun Mauno-setä tutki hevosensa valjaita, hän huomasi rinnustimen\npoikki leikatuksi. Hän otti toisen rinnustimen ja niin se asia oli\nautettu.\n\nHeikki riisui hevosensa aivan tarkkaan ja kopeloitsi joka kohdan\nvaljaista. Sitten hän pisti päänsä länkien väliin, sylkäisi\nkansanjoukkoon päin ja loitsi:\n\n    Otan hiidestä hevosen,\n    vuoresta valitun varsan,\n    hiiden ruunan ruskehimman,\n    jonk ei kynnet kilpistele,\n    eikä kalpistu kaviot\n    ilmankana iljennellä,\n    kalmankana kaljamalla.\n    Päivänäpä eilisenä\n    ukkoni tulinen miekka\n    tyvin tippui taivosesta,\n    päin pilvistä putosi\n    käteheni oikiahan.\n    Tuolla mä hurttia hutelen,\n    kalmalaiset karkoittelen\n    etiseltä ilmaltani,\n    takaiselta puoleltani,\n    kupehelta kummaltakin.\n\nLoitsiessaan Heikki kopeloitsi länkien hamutoita ja löysi niistä pari\nnuppineulaa, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten hän valjasti hevosensa\nuudestaan, kävi rekeen ja lyödä roikkasi hevosta selkään ja niin\nlähtivät hän sekä toiset nuodemiehet perästä aika kyytiä. Rahvas\nhokea hoihotti nuoteita samaten kuin juohtajiakin.\n\nKun nuoteet pääsivät juohtajien luokse, he pysäyttivät hevosensa ja\nmaistelivat toistensa taskulasista viinaa. Ryypätessään he kertoivat,\nmitä tepposia heille oli lähteissä tehty, joka heitä viivytti. Sitten\njatkettiin matkaa yhdessä häätaloon Lippolaan.\n\n\n\n\nHäät\n\n\n    Sisältö: Häätalo. Odottaminen. Morsiusparin tervehdys. Rukous.\n    Morsiamen vaatevarasto. Tuliaisveisuu. Taikatemput. Matkalaiset.\n    Paperipassi. Putelipassi. Morsiusväen järjestys pöydässä.\n    Tuliaiset. Polvipoika. Rapalautanen. Kaasonkappa. Ikämäärä.\n    Kiistoruoka. Illallinen. Vuuville vienti. Kaason kutittaminen.\n    Yökeskoset. Ylösnousu. Sunnuntaiaamupuoli. Appiväen haenta.\n    Kuokkakaali. Kuokkamiesten liitollinen. Avioliittoruno.\n    Lahjusten tuonti ja jako. Kuokkamiesten kerranjuonti. Junnolan\n    poikain kosto. Pätäköiminen. Morsiamen nosto. Toljan kohtalo.\n    Noita talossa. Saunan kylpeminen. Kepposet. Noidan kohtalo.\n    Häävierasten kerranjuonti ja päällimmäinen. Hääpäivä. Tanssi.\n    Eripuraisuus. Marraskuu. Matin kosioiminen. Tuvan ovi.\n    Nuodemiehen puheet. Erojaistemput. Nuoteiden lähtö. Häävierasten\n    lähtö.\n\nLippolaan oli hääväkeä kokoontunut jo lauantai-iltahämärissä.\nKaikki sukulaiset, niin hyvin likemmät kuin kaukaisemmatkin, oli\nkutsuttu häihin, siihen vielä naapureistakin jokaisesta talosta\nisäntä emäntinensä sekä muitakin hyviä ystäviä. Lippolan isäntä,\nkun oli itse kirkonmies, kutsui kaikki virkaveljensä emäntineen\nhäihin. Ei siis ollut ihme, että häärahvasta karttuikin paljon.\nMutta jos lienee ollut väkeä, niin kylläpä talossa oli tilaakin,\nkun oli kaksi asuttavaa tupaa, vanha ja uusi, kumpikin hyvässä\nkunnossa, sekä tavallisen iso kammari. Morsiusväki ynnä arvokkaimmat\nhäävieraat olivat uudessa tuvassa ja talon perhe sekä toiset vieraat\noleskelivat vanhassa tuvassa. Niin hyvin ruokailu kuin muukin\nnautinto toimitettiin uudessa tuvassa, jossa oli kaksi pitkää pöytää\npääksytysten, ainoastaan sen verran oli pöytien väliä, jotta siitä\nmahtui käymään. Kumpaisenkin pöydän vieressä oli pitkä pöytäjakku eli\nrahi. Vanhassa tuvassa oli yksi iso ja pari pienempää pöytää sekä\npöytärahi.\n\nMolemmissa tuvissa loistivat tulet sekä tupien välillä olevassa\nporstuassa palaa tiukutti talikynttilä lyhdyssä seinällä. Sekä\nhäärahvas että morsiamen tuloa katsomaan tulleet naapurit odottivat\nikävöiden juohtajien tuloa. Kellojen ja kulkusten helinää käytiin\nulkona vähän väliä kuuntelemassa.\n\nHeti kun sulhasjoukko oli saapunut pihalle ja pysäyttänyt hevosensa,\ntuli sulhasen sisar veljensä reelle vaippa käsivarrella. Hän tervehti\ntulijoita seuraavalla runolla:\n\n    Terve kuu ja terve tähdet,\n    terve nuori naimakansa!\n    Miero vuotti uutta kuuta,\n    lumi tervaista rekeä,\n    minä vuotin veikkoani,\n    vuotin veikon morsianta.\n\n    Veikko tuli, vesi läikkyi,\n    miniälle miero liikkui.\n    Vanhoilta valuivat silmät\n    ikkunoissa istuessa,\n    nuorilta kuluivat kengät\n    veräjillä vuotellessa.\n    Lehmät ammui aikasehen,\n    kevätkaritsa mäkätti\n    olkivihkon ottajata,\n    heinävihkon antajata.\n\n    Kuulepas nyt kuutamoinen!\n    Nouse korjasta koria,\n    hyvä loipa luopiosta,\n    terve ole tultuasi\n    veikon pienille pihoille,\n    sulhon taaton tantereelle!\n\nSitten hän levitti vaipan reen viereen, ja sen päälle sulhanen\nnosti morsiamensa. Nuori parikunta laskeusi polvilleen vaipan\npäälle ja rukoili Isä meidän -rukouksen. Sen jälkeen hiipi morsian\nreen aisaa myöten hevosen pääpuoleen, otti säärisiteen ja sitoi\nsen vempeleeseen. Siteen hevosen riisuja sai palkakseen. Sitä\nvarten varustetut nuoret miehet kantoivat morsiamen tavarat\nsulhasen huoneeseen ja ottivat astian suulle varustetut säärisiteet\npalkastaan. Huoneessa oli sulhasen äiti ynnä joitakuita likeisiä\nsukulaisnaisia tavaroita vastaanottamassa. He purkivat vaatteet\nsäkeistä, laittoivat ne järjestykseen huoneen orrelle ja lukivat\ntarkkaan joka vaatekappaleen ja sitten tupaan tultuaan kertovat\nkaikki toisille naisille. Jo samana iltana tiesivät kaikki naiset\nkuinka paljon morsiamella oli aitopalttinaisia, ylispalttinaisia\nja liinaisia paitoja sekä montako hametta, liinaviittaa, hurstia,\nturkkia ja sarkaviittaa. Lahjukset olivat tiinussa ja kirstussa eikä\nniitä nyt purettu.\n\nSikäli kuin kukin morsiusväestä joutui, he menivät tuvan porstuaan,\njossa he kävivät pötkölle, so. asettausivat yhteen jonoon sillä\ntavoin, että vanhin juohtomies kävi ensimmäiseksi, sitten sulhanen,\nmorsian, kaaso, nuorempi juohtomies, vanhin nuodemies, keskimmäinen\nnuodemies ja viimeiseksi nuorin nuodemies. Kun kaikki oli reilassa,\nalkoivat tuvassa olijat veisata:\n\n    Tulkaat nyt sisälle valtakuntaan,\n    minun Isäni siunatut kaikki,\n    jonk edest, sanoo hän, mä itsein annoin,\n    sen ansaitsin kalliist teill ratki.\n    Veisatkaat: pyhä, pyhä iäisest\n    ja iloitkaat sydämen riemull,\n    teidän kyyneleen minä armollisest\n    pois pyyhin, ja suun täytän naurull. (Vvk. 403:4)\n\nVeisun loputtua potkaista jysäytti vanhin juohtomies tuvan ovea,\ntempaisi sen auki selälleen ja astui tupaan. Toiset seurasivat\nperästä. Ennen kuin morsian astui kynnyksen yli, hän viskasi\nvaskirahan yli kynnyksen tupaan. Se merkitsi, että hänen uudessa\nkodissansa olisi aina rahaa. Päästyään sisään tupaan morsian nosti\npääpyyhettä silmiltään, katsahti lakeen -- sillä taialla hän toivotti\niloista elämää uudessa kodissa -- ja kosketti kädellään pankkokiveä\n-- sillä hän toivotti lämmintä ja ystävällistä kohtelua talossa.\nKaiturpään Helka otti tilaisuudesta vaarin ja koetti mennä pujahtaa\nsulhasen ja morsiamen välitse toiselle puolelle tupaa näin muka\nsaattaakseen eripuraisuutta nuorelle parikunalle, mutta kaaso, joka\noivalsi Helkan aikeen, työnsi hänet pois eikä laskenut kulkemaan.\nMorsian laski pääpyyhkeen jälleen silmilleen ja hiihennäisin liki\nsulhastansa.\n\nKun kaikki morsiusväki oli päässyt tupaan, sanoi juohtomies korealla\näänellä:\n\n-- Hyvää iltaa!\n\n-- Jumala antakoon! vastasi Holttolan kirkonmies talon puolesta ja\nvähän ajan perästä kysäisi:\n\n-- Mitäs vieraille kuuluu?\n\n    Eihän tässä kuulu mitään muuta liikaa,\n    vaan tiellä nähtiin suden vievän vanhaapiikaa.\n    Jos annatte meille yösijan,\n    niin me riisumme vaatteet pian.\n\n-- Ei meillä ole tilaa noin suurelle joukolle. Niin kuin näette on\ntässä tupa täynnä jo entistäkin väkeä; menkää toiseen taloon!\n\n-- Toisissa taloissa ovat jo tuvat pimeässä, ja me emme tahdo mennä\nmakaajia häiritsemään.\n\n-- Kun tästä ajatte puolen peninkulmaa, viisi virstaa, kuusi syltä,\nseitsemän kyynärää ja kahdeksan vaaksaa, niin on tiepuolessa iso\ntalo, jossa on tekemätön tupa ja hakkaamaton halkopino; siinä varmaan\nvalvotaan ja otetaan matkustavaiset iloiten vastaan.\n\n-- Sen kyllä tiedämme, kun kesällä siinä yötä olimme; mutta talvella\nse tupa on niin helkkarin kylmä, ettei siinä kunnolla tarkene olla\nsudetkaan, saatikka sitten ihmiset.\n\n-- Mistä te oikeastaan olette kotoisin?\n\n    Yks on hääpynyt Hämeestä,\n    toinen saapunut Savosta,\n    kolmas kaukaa Karjalasta,\n    neljäs, viides Viipurista,\n    kuudes Kuusamon periltä,\n    seitsemäs Sortavalasta,\n    kahdeksas on Kajaanista.\n\n-- Mistäs te sitten nyt tulette ja mihin matkustatte?\n\n-- Kotoa lähdettiin ja kotiin mennään.\n\n-- Kyllähän teillä suittaa olla monta kotia, kun te niin eri\npaikkakunnilta olette. Mutta ette taida olla rehellistä väkeä, kun\nnäin myöhään kuljeksitte.\n\n-- Matkamiehen ei auta aikaa katsominen, kun taipaleelle sattuu;\nvaan myöhäänpäs tekin valvotte, emmekä me ollenkaan epäile teidän\nrehellisyyttänne.\n\n-- Me olemmekin kotona ja vietämme nimipäiviä. Jos arvaatte, kenen\nnimipäivä nyt on, niin voimme ottaa teidät yöksi, jos muutoin teillä\non puhtaat paperit keralla.\n\n-- Eiköhän nyt liene Tanelin päivä.\n\n-- Aivan oikein arvattu. Nyt kun vain annatte passinne, josta me\nnäemme teidän olevan rehellisiä matkamiehiä, niin saatte yösijan.\n\n-- On kyllä meillä passi ja selvä onkin, kun sen vain selvästi lukee,\nvastasi juohtomies ja ojensi passin, jonka seppä otti vastaan.\n\nSeppä pani silmälasinsa nenälleen, käänteli paperia vähän aikaa,\nrykäisi pari kertaa rikkaan yskää ja lausui:\n\n    Minä tahdon lukea tämän passin,\n    vaan ei saa suuttua yksikään ukon kassi.\n\n-- Eihän tässä mitä suuttumista ole, lue vain passi selvästi, virkkoi\nHolttolan ukko. Seppä luki:\n\n    Ei meitä mahda moria,\n    vaikk oomme suuria voria\n    ja teemme tytöistä akkoja\n    niin kuin tuohista vakkoja.\n    Meillä ovat neuvot monenlaiset,\n    joilla viettelemme nuoret naiset.\n    Silmäin liekki ja hymysuu,\n    joihin neitoset ihastuu,\n    ja vaikkapa ämmät vihastuu,\n    niin eipä kuitenkaan auta muu\n    kuin luopua armaasta hempustansa\n    ja antaa mennä sulhasen kanssa.\n    Nytkin on meillä keralla impi,\n    joka kelpaavi riiheen ja rinkiin.\n    Myös on kapinetta kaikenlaista,\n    kotoa tuotua yhtä ja toista:\n    tiinuja, säkkejä ja kirstuja,\n    paitoja, hameita ja virsuja,\n    omasta verasta sitä ja tätä,\n    rahaa ja riikinettä, siis ei ole hätää.\n    Ja missä me kerran yösijan saamme,\n    siinä me sitten tavaramme jaamme\n    ja vietämme neljä päivää häitä,\n    syömme, juomme, teemme niitä näitä.\n    Ja lähteissä jätämme taloon teille\n    ne henkilöt, jotka ovat liiaksi meille.\n\n    Tämä kirja kirjoitettu\n    Rokka-Tuomahan tuvassa,\n    Kaalihousun kammarissa,\n    pimiässä pirttisessä,\n    sakean savun seassa.\n\n-- Tämä on kummallinen passi, sanoi seppä ojentaessaan passin\ntakaisin juohtomiehelle. Minä en ymmärrä mitä väkeä nämä oikeastaan\novat.\n\n-- Minun luullakseni tämä on suuri rosvojoukko, joka on kokoontunut\nyhteen kaikilta maailman haaroilta, ja siksi he näin yönaikana\nliikkuvatkin ja viettelevät naisia artteliinsa. Kenen naispahat\nnuokin kaksi lienevät, jotka he ovat veivitelleet myötänsä, sanoi\nHolttola.\n\n-- Olkoot mitä tahansa, otetaan vain yöksi, koska he niin hauskaa\nelämää lupaavat pitää, virkkoi Mönkäreen isäntä. Jos he jotain\nluvatonta rupeavat harjoittamaan, niin onhan meillä valta ja voima\nlaittaa heidät yönselkään.\n\n-- Jos ei heillä ole parempaa passia, niin menkööt matkaansa, sanoi\nHolttolan ukko.\n\n-- On kyllä meillä toinenkin passi, mutta se vaatii tuiki taitavan\nlukijan; sitä ei joka mies osaakaan lukea, vastasi Mauno-setä, joka\noli nuorimpana nuodemiehenä. Samalla hän otti viinapullon poveltaan\nja laittoi sen kulkemaan käsi kädestä vanhimmalle juohtomiehelle,\njoka sen ojensi sepälle.\n\n-- Ei minusta taida olla näin kummallisen passin lukijata, virkkoi\nseppä.\n\n-- Kyllä minä luen, sanoi Korpelan kirkonmies, jolle seppä ojensikin\npullon.\n\nKorpela käänteli ja katseli pulloa vähän aikaa, pyyhki silmiään ja\nalkoi lausua:\n\n    Ei Suomi sanoja puutu,\n    miehet mielilausehia,\n    vaan kun puuttuvi paperi,\n    läkki läikähti pihalle,\n    haukka on ne hanhet syönyt,\n    joista saatiin sulkasia,\n    niin on konstit kulkijoilla,\n    neuvot neidon noutajoilla:\n    sanat laskivat lasihin,\n    pulppusivat putelihin,\n    hämmensivät härkkimettä,\n    sekoittivat seipähättä\n    viinan kanssa kaunihisti,\n    siivolla sinisen juoman.\n    Panivat potun povelle,\n    paloviinan passiksensa.\n\n    Mitäs nyt virkkavi viina,\n    sanoopi sininen juoma?\n    Ensin viina virkahtavi,\n    äännähtävi itsestänsä:\n\n    Minä olen jalo juoma,\n    jonka kodassa kyhäsi\n    kokki varsin kunnollinen.\n    Kun hän koitti ensi kerran,\n    siitä syntyi vain imelä.\n    Kun hän koitti toisen kerran,\n    sikunaksi se sihahti.\n    Kun hän koitti kolmannesti,\n    sai hän helmet heilumahan,\n    kultapäärlyt pyörimähän.\n    Tätä hänen tehdessänsä\n    paloi kenkänsä porossa,\n    vielä nokesi nenänsä\n    kekäleitä kiirehtäissä.\n    Sitten hän tuon siivon juoman\n    kattilasta kauhan kanssa\n    lasketti ratin lävitse,\n    pudotteli putelihin.\n\n    Näin on tehty jalo juoma,\n    valmistettu viinakulta,\n    joka miehet miellyttääpi\n    sekä naiset naurattaapi.\n    Se on virvoitus vilussa,\n    neuvonantaja nälässä,\n    monen riidan ratkaisija.\n    Se on herkku herroillekin,\n    rohtoryyppy rouvillekin.\n    Jos tulevi tuttu vieras\n    tahikka pitäjän pappi,\n    milläs pöytäsi parannat,\n    jos et ryypyllä rakenna?\n\n    Mitäs nyt sanat sanoopi,\n    virkkaapi putelipassi\n    tästä väestä vähästä,\n    joka seisoopi jonossa\n    tämän tuvan lattialla?\n    Tuon sanoopi putelipassi,\n    virkkaa viisas viinakulta:\n\n    Nää on miehet miehuulliset,\n    kunnialla kulkevaiset,\n    vaeltaa varastamatta,\n    omin luvin ottamatta.\n    Ei he huuda hurjan lailla\n    eikä rääky röyhkiästi\n    vaan he siivolla somasti\n    vaeltavat vakaisesti.\n\n    Ottakaat siis vanhat vaarit,\n    naurusuulla nuoret miehet\n    tästä pienestä potusta\n    ilolientä itsellenne!\n    Antakatte yötä maata\n    ja rahalla ruokaa saada!\n    Kyllä huomenna isäntä\n    ottaapi ruuasta rahan,\n    palkan palveluksestansa.\n    Jos ei riittäisi hopeat\n    suuren joukon syömingeistä,\n    pannaan pankossa setelit,\n    vaskirahat vaivoistanne.\n    Saatte nähdä saidan sarvet,\n    saidan sarvet, aukan torvet,\n    rahakukkaron kupinat.\n\n-- Näillä vierailla näyttää olevan monenlaisia passeja, mutta nyt\njo riittää sitä laatua, sanoi Korpela lopuksi ja laittoi kulkemaan\nputelin samaa tietä, jota se oli tullutkin.\n\n-- Täytyyhän matkamiesten varata itselleen kaikenlaisia tarpeita. Ken\nmaailmalle kerran joutuu kulkemaan, sillä pitää olla selvät paperit,\nvastasi vanhin juohtomies.\n\n-- Ei tässä jouda koko yötä jaarittelemaan; käykää vain yöksi\nhuoletta ja eläkää kuin kotonanne, virkkoi isäntä.\n\n-- Tuhannen kiitos, lausui juohtomies ja meni yläpöydän taakse\nistumaan. Hänen viereensä istausi sulhanen, sitten morsian, joka\notti kädestään kintaat, laski ne penkille ja istausi niiden päälle.\nMorsiamen viereen istui kaaso ja hänen viereensä vanhin nuodemies.\nYläpöydän rahille istausivat nuorempi juohtomies ja keskimmäinen\nnuodemies, ja alapöydän rahille kävi nuorempi nuodemies.\n\nSillä aikaa kun talonväki ja vieraat tarjoilivat toisilleen\ntuliaisia, vieraat taskulaseistaan lasinsuusta nautittavaksi ja\ntalonväki ryyppylasilla, meni sulhasen sisar setänsä pienen pojan\nkanssa morsiamen luo, nosti pääpyyhkeen morsiamen silmiltä ja pani\npojan morsiamen polville. Tätä kutsuttiin polvipojaksi. Morsian otti\nnyytistään ja pani pojalle sukat jalkaan, paidan päälle ja vyön\nvyölle, jonka jälkeen poika vietiin pois. Sitten toi sama henkilö\nrapalautasen ja pani sen morsiamen eteen pöydälle. Morsian laski\nsille viipulavyön, jonka tuoja lautasen keralla korjasi pois. Nyt vei\nsulhasen sedän vaimo vieraille olutta sulhasen tekemällä katajaisella\ntiheävanteisella kapalla. Juohtomies joi ensin, sitten sulhanen,\nmorsian ynnä kaikki morsiusväki sekä pöydän ympärillä olevat\nhäävieraat. Tähteeksi jääneen oluen kaasi vanhin juohtomies toiseen\nkappaan ja pani rapsautti vaskirahaa tyhjään kappaan. Sulhanen ja\nkaikki, jotka kapasta olivat olutta maistaneet, käyttivät kappaa\nkädestä käteen ja panivat siihen rahaa. Vihdoin annettiin kappa\nkaasolle, joka sen korjasi rahoineen päivineen.\n\nSillä aikaa kun näitä temppuja tehtiin, pitivät naiset omia\narvelujansa. Heti kun pääpyyhe otettiin morsiamen silmiltä,\ntähtäsivät kaikkein naisten silmät häntä.\n\n-- Voi herja, kun on sorja, niin on kuin maalattu marja, sanoi\nSimolan emäntä ihmetellen. Ilmankos ne koko pitäjän pojat häntä niin\nmielivät; niin kaunis hän on, ettei enkeli voi olla kauniimpi.\n\n-- Katsos kuinka vaalea sulhanen on, on kuin palttina. Hän varmaan\nkuolee ennen kuin morsian, huokasi Riitta-täti. Kukahan minua sitten\nkirkolle viepi ja laittaa minulle uudet kengät. Voi minua onnetonta!\n\n-- Luuletko sinä, vanha taivas, iankaikkisesti eläväsi, että nuoret\nmuka ennättävät ennen sinua kuolla, sanoi talon emäntä.\n\n-- Hyvähän tuo olisi, jos ei meidän Juhana kohta kuolisi. Kuka\nminusta sitten huolta pitäisi? Hän on aina niin hyvin katsonut minun\ntarpeeni, huokaili Riitta-täti.\n\nKun kaason kappa oli korjattu, otti kaaso morsianta kädestä kiinni\nja talutti hänet toiseen tupaan, jossa vaatteita vähennettiin,\nriisuttiin päällysvaatteet, ja syötiin kiistooruoka, joksi oli\nvarustettu munakokkeroita ja jota padasta syötiin lusikalla. Morsian\nmaistoi kolme kertaa ruokaa. Kaikki jotka vain kiistooruokaa\nmaistoivat joko enemmän tahi vähemmän, antoivat rahaa emännälle.\nKaaso toi morsiamen jälleen entiselle paikalleen.\n\nSitten kannettiin ruoka pöytään ja koko häärahvas kävi illalliselle.\nIsäntä luki ruokaluvut ja vanhempi juohtomies toisten kanssa veisasi:\n\n    Ann myös meidän tällä hetkell,\n    jotk tähän tahdoimm tulla,\n    keskenämm rakastaa hyväll mielell,\n    iloo toinen toiseltamm kuulla,\n    varjel meit vainomiehen vihast,\n    synnist häpiäst ja myös riidast,\n    ann sovinnon kanssa elää. (Vvk. 341:3)\n\nMuut kaikki söivät, vaan morsian ei maistanutkaan. Kiitokset ruuan\njälkeen luki seppä ja vanhempi nuodemies alkoi veisata:\n\n    Mun sielun, ruumiin omas on,\n    its Herra armas tiedät tuon,\n    siis omas ota huomahas,\n    en joukkoo julman pelkää taas. (Vvk. 245:2)\n\nRuualta päästyä saatettiin morsiuspari vuuville. Vanhin nuodemies\nnousi seisoalleen ja alkoi veisata:\n\n    Niin käykäämme nyt lepäämään,\n    ett enkel on meidän tykönämm,\n    älkäämm ketään myös peljätkäämm,\n    mutta Herralt rauhaa kerjätkäämm. (Vvk. 370:7, 8)\n\nViimeistä säettä aloitettaessansa hän meni laulaen sulhasen\nhuoneeseen. Morsian ja kaaso seurasivat jäljessä. Huoneeseen päästyä\njatkoi nuodemies veisua:\n\n    Me annamm meitämm Sinun huomaas,\n    ota meitä Sinun suojaas,\n    niin meidän käypi kyll hyvin\n    enk nuku synteihin syviin.\n\nNyt riisui kaaso morsiamelta vaatteet, jolla ajalla nuodemies meni\nsänkyyn, koetteli tilan tarkkaan joka kohdalta ja sanoi:\n\n-- Vuode on hyvästi laitettu, ei ole mitään muistuttamista.\n\nSen kuultuaan kävi morsian sänkyyn peitteiden alle. Nuodemies ja\nkaaso istausivat sängyn laidalle. Tupaan laitettiin viestit, että\nsulhanen saa tulla. Viestit saatuaan nousi vanhempi juohtomies\nseisoalleen ja veisasi:\n\n    Tykönän pysy tänä yön,\n    enkelis minun kätkeköön!\n    Etten joutuisi yhteenkään\n    syntiin, vahinkoon, häpiään.\n\nViimeisen säkeen alkaessa läksi juohtomies laulaen huoneeseen,\njonne sulhanen seurasi häntä perästä. Huoneessa sulhasen riisuessa\njatkettiin veisua:\n\n    Anna mun rauhass levätä\n    ja sitten iloll herätä,\n    niin kiitän sinua iloisest\n    Isä Jumal iankaikkisest. (Vvk. 368:7, 8)\n\nKun sulhanen oli riisuutunut ja tahtoi mennä sänkyyn, kokivat\nnuodemies ja kaaso häntä estellä, mutta hän tempaisi yhtäkkiä heidät\nsängynlaidalta lattialle, nosti peitteen ja putkahti morsiamensa\nviereen sänkyyn vetäen peitteen päällensä.\n\n-- Olisi teitä saanut olla puolenkymmentä henkeä vastustelemassa,\nkyllä meidän poika olisi itselleen tien raivannut, virkkoi juohtomies.\n\n-- Sehän oli hänen asiansakin, vastasi kaaso.\n\nTällä aikaa oli nuorisoa ja joitakuita vanhempiakin ihmisiä tullut\nhuoneeseen joko uteliaisuudesta tai totutusta tavasta katsomaan\nmorsiusparin maatamenoa. Kun juohtomies otti kirjan ja alkoi veisata,\npaljastivat kaikki päänsä ja veisasivat:\n\n    Nyt aamen, aamen päätökses,\n    suo enkelis suojelukseks,\n    me maata lepoon menemme,\n    Jeesuksen nimeen nukumme. (Vvk. 372:7)\n\nLaulun loputtua otti seppä huoneen naulasta sulhasen housut ja\norrelta morsiamen hameet, joilla hän lyödä hötkäytti kolme kertaa\nmorsiusparin peitteen päälle ja lausui:\n\n    Piikoja, poikia, puoleksi kumpiakin!\n\n-- Otetaas nyt uniryypyt, sanoi juohtomies ryypätessään taskulasista\nja ojensi sen sitten nuodemiehelle, joka ryypättyään antoi sen\nkaasolle. Kaaso maistoi ja antoi sen sepälle jne. Tällä tavoin\njatkoivat vanhemmat ihmiset ryyppäämistä.\n\n-- Nyt käykää täältä pois joka henki, käski kaaso.\n\nKun kaikki muut olivat lähteneet huoneesta, otti nuodemies kynttilän\nkäteensä ja katseli sen valossa joka paikan aivan tarkkaan ja sanoi\nsitten:\n\n-- Ei täällä ole ketään.\n\nSitten kaaso kertoi, kuinka Jorosen Heikin sängyn alle oli Pekkalan\npaimenpoika pistäytynyt, ja kun morsiuspari oli juuri nukkumassa,\npoika alkoi ärähdellä kamalalla äänellä ja kömpiä sieltä pois. Juuri\nkun poika oli ovea avaamassa, tuli kaaso samaan liittoon tuomaan\nyökeskosia morsiusparille. Tietysti he pelästyivät kumpikin, kun\ntoisensa kohtasivat. Kaaso, joka pian hoksasi asian, juppasi poikaa\nniskaan, ja tämä lensi takana silmin tiehensä. Jos Heikki, joka on\npikaluontoinen mies, olisi tavannut pojan, niin kukko olisi suurimmat\nluut saanut nokkia poikapahalta, mutta Heikki ei tiennyt koko asiasta\nmitään, ennen kuin perästäpäin sai kuulla, ja niin pääsi poika ehjin\nnahoin.\n\n-- Se oli hyvä, että sinä nyt katsoit tarkoin, niin saadaan olla\nhuoletta, virkkoi kaaso viimeiseksi.\n\n-- Aivan niin, eihän vara venettä kaada, ajattelin minä ja katsoin\ntarkkaan, vastasi nuodemies.\n\n-- Hyvää yötä! toivotti nuodemies huoneesta lähtiessään.\n\nKaaso lukkosi huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa, meni tupaan ja\nkävi entiselle paikalleen istumaan.\n\nNaiset valmistelivat olkivuoteita ja riisuivat sekä juohto- että\nnuodemiesten kuin myöskin kaikkien ukkomiesten jalat, josta toimesta\nasianomaiset maksoivat heille rahaa palkaksi.\n\nKun vanhimman juohtomiehen Simolan emäntä huomasi kaason istuvan\nyksinään pöydän takana, hän istausi pöytärahille kaasoa vastapäätä ja\nalkoi siinä laulaa kaasonkutitusvirttä, johon kaaso vastasi. Simolan\nemäntä alkoi laulaa:\n\n    Kutti, kutti, kaaso rukka!\n    Meidän pässi päälle pääsi,\n    meidän oinas voiton otti!\n\nTähän vastasi kaaso:\n\n    Ei ole kutti ensinkänä,\n    tuota toivoi meidän neito\n    koko mennyttä keseä.\n\nSimolan emäntä vastasi kaasolle ja niin he jatkoivat vuorotellen:\n\n    Kutti, kutti, kaaso rukka!\n    Jos sä neittäsi näkisit,\n    kun sen kädet käämyilevät\n    yljän kaulan ympärillä.\n\n    Ei ole kutti ensinkänä\n    pientä pikkuraistakana.\n    Tuota toivoi meidän neito,\n    tuota toivoi ja odotti\n    saada kahden kaulaella,\n    hyväellä herttaistansa.\n\n    Kutti, kutti, kaaso rukka!\n    Jos sä neittäsi näkisit,\n    kun se suuta suikkajaapi,\n    kun sen huulet hepattavat\n    meidän sulhon suuta vasten.\n\n    Ei ole kutti ensinkänä,\n    eipä varsi vähäkänä.\n    Tuota toivoi meidän neito,\n    tuota toivoi tuon ikänsä\n    kiikkuessansa kivellä,\n    ahoviertä astuessa,\n    tetrinä mäellä teipo,\n    pyynä pyöri vihtikossa,\n    kukkui kultaisna käkenä\n    leivosena liverteli,\n    saada suuta suikkaella\n    omallensa kullallensa,\n    saada huulten hepahdella\n    oman sulhon suuta vasten.\n\n    Kutti, kutti kaaso rukka!\n    Söitpä, joitpa neitosesi;\n    nyt on tyhjät istuimesi,\n    meill on täydet vuotehemme.\n\nTämän laulettuaan Simolan emäntä osoitti tuvassa olevia vuoteita,\njotka olivat makaajia täynnä.\n\n    Enkä syönyt enkä juonut,\n    en kanaani kaupitellut.\n    Vast on kerran keitettynä\n    kiiskiä kinokaloja,\n    ahvenia ruotoisia,\n    ei tuotukaan minua vasten,\n    vasten muita vierahia!\n    Tuoppi tuotuna olutta,\n    ei sekään oo minua vasten,\n    vasten muita vierahia;\n    tuosta jo vaivainen varajat,\n    tuosta toru torkkuissasi.\n    Kun annat, älä ärjä,\n    älä hauku hallin lailla!\n\n    Kutti, kutti, kaaso rukka!\n    Kun et liene kyllin saanut,\n    kyllin syödä, kyllin juoda,\n    vielä mutka muistetahan,\n    lihakeitto keitetähän!\n\n    Kuoli muinen musta ruuna,\n    toissavuonna torvihäntä.\n    Tuosta kaassa keitetähän,\n    lihaliemi laitetahan,\n    kaason eteen kannetahan,\n    nuodevaimon nutustella.\n\n    Enpä tänne lähtenynnä\n    luita lutustelemahan,\n    hepolientä larkkimahan.\n    Läksin tänne katsomahan\n    pienen lintuni peseä,\n    varpuseni vainioita.\n    Kohta tästä kolkan käännän,\n    tästä tuhmasta tuvasta,\n    kamalasta kartanosta.\n    Heitän tänne herttaseni,\n    tänne kaunoni kadotan.\n    Varjelkohon kaikkivalta,\n    ettei huomenna katuisi,\n    päivän päästä peljästyisi\n    näitä outoja ovia,\n    veräjiä vierahia!\n\n    Kutti, kutti, kaaso rukka,\n    kaaso rukka, kauko kenkä!\n    Hyv on tässä neiden olla,\n    hyvä olla ja eleä\n    oman tuvan orren alla,\n    oman sulhon suosiossa;\n    vaan on kaason paha olla,\n    istua mun penkilläni,\n    seisoa mun sillallani,\n    eikä tiedä neitostansa,\n    mihin kadotti kanasen;\n    ei hän osaa maata mennä\n    eikä lipata levolle.\n\n    Voipa kurjat kutlianne,\n    lemmon lapset leikkiänne,\n    millä te kutittelette!\n    Enpä istu penkilläsi,\n    istun hieprahelmoillani;\n    enkä seiso sillallasi,\n    seison nappakengilläni.\n    Kyllä tiedän neitoseni,\n    kun mä sen levolle laskin.\n    Panin kyntäjän kylelle,\n    vakoojan vaipan alle,\n    leivänsaajan leuan alle,\n    kalansaajan kainalohon.\n    Annas Luoja aamun tulla,\n    tuo Jumala toinen päivä.\n    Otan vaatetta vakasta,\n    tinatimpit tiinusesta,\n    millä neittä valmistelen,\n    kanastani kaunistelen,\n    jolla peitän pientä päätä,\n    tuonpa kukkana tupahan,\n    pöyhähytän pöydän päähän,\n    ihmisten ihattavaksi,\n    kansan katsasteltavaksi.\n    Äsken on aika maata mennä,\n    kun mun sulhoni sulavat,\n    höyheneni lämpiävät;\n    viel on käsi kintahassa,\n    toinen ovirautasessa.\n\n    Nouse kaaso kiukualle,\n    liesipankolle paneite.\n    pane jalka patsahalle,\n    toinen orrelle ojenna,\n    helmat lieskahan levitä.\n    Siinä sulhosi sulavi,\n    höyhenesi lämpiävi.\n\n    Nouskohot nokiset velhot\n    kotianne nuohomahan,\n    karstojanne kaapimahan,\n    vaan en mä valio vaimo,\n    neidon kaaso nerollinen.\n\nSitten kaaso nousi seisoalleen ja lausui:\n\n    Ei tässä pidot parane,\n    jos ei vierahat vähene.\n    Nälkäpä mun on näissä häissä,\n    nälkä noilla nuotehilla.\n    Kyllä suuta syötetähän,\n    kitalakee kiskotahan,\n    vaan ei ruualle ruveta,\n    ei ehitä einehelle.\n\nSillä puhein läksi kaaso toiseen tupaan, johon emäntä oli varustanut\nruuan valmiiksi. Kaaso syödä hokli muutamia paloja ja vei sitten\nemännän kanssa ruokaa huoneeseen morsiusparille. Tätä ateriaa\nkutsuttiin yökeskosiksi. Huoneeseen tultuaan kaaso sytytti sängyn\npäälaudalla olevan kynttilän, laski ruuan samalle laudalle ja lukkosi\noven sisäpuolelta sillä varalla, ettei sinne kukaan syrjäläinen\npääsisi. Sitten havautti hän morsiamen syömään. Morsian herätti\nsulhasensa, ja niin he söivät yhdessä iltasenveron, jolla aikaa kaaso\njutteli emännän kanssa minkä mitäkin. Nuoren parin syötyä läksivät\neukot ja korjasivat ruuan jäännökset mennessään. Kaaso lukitsi\nhuoneen oven ja otti avaimen kerallaan. Kun nämä temput oli tehty,\nolivat kaikki päivän toimet päätöksessä ja jokainen kävi makaamaan.\n\nKun hääväki seuraavana aamuna heräsi, toi kukin tyttö tai muu nuori\nnainen sille miehelle ne sukat ja kengät, jotka kukin oli illalla\nriisunut ja korjannut. Ne jotka eivät iltasella olleet maksaneet\njalanriisuntapalkkaa, suorittivat sen aamulla. Muutamat maksoivat\nvasta viimeisen hääpäivän aamuna riisuntapalkan.\n\nKun vuoteet oli korjattu, tytöt toivat vanhan rahin, jonka he\nasettivat ovensuun seinän viereen. Sitten he toivat kolmella suurella\npuuvadilla pesuvettä ja asettivat sen rahille. Kunkin vadin kohdalle\nlaitettiin saavi, jonka päällä silmät pestiin. Pyyhkimet varustettiin\nkunkin pesuvadin kohdalle naulaan ja saippuapala vadin viereen.\nEnsin pesivät vanhemmat ja sitten nuoremmat. Lasten silmät pestiin\nviimeiseksi. Kätensä ja kasvonsa pestyään ja pyyhittyään kukin\nkampasi päänsä. Näin tehtiin joka aamu.\n\nSillä aikaa kun tupaa siivottiin, meni kaaso huoneeseen ja toivotti\nmorsiusparille hyvää huomenta. Hän sykeröitsi morsiamen pään ja\nlaittoi siihen hunnun. Tätä tehdessään hän sanoi morsiamelle:\n\n-- Nyt, Kaisa, saat olla iloinen, ei sinulle koti-ikävä tule, kun\nviime yönä satanut lumi on peittänyt reen jäljet, ja taasen näyttää\ntulevan kirkas tirkattipäivä, joka ennustaa iloista elämää uudessa\nkodissasi.\n\n-- Illasta ilmaa kiitetään ja aamusta yösijaa, vastasi morsian.\nSehän suotava olisi ja sitä minä sydämestäni toivon, että olisin\ntyytyväinen tähän uuteen kotiini enkä ikävöisi isäni kotiin.\n\n-- Sen Jumala sinulle suokoon, toivotti kaaso.\n\nSitten toi morsiamen nato, sulhasen sisar, nuorelle parikunnalle\npesuvettä huoneeseen, josta toimituksesta morsian antoi hänelle rahaa.\n\nKun morsiuspari oli pukeutunut, laitettiin viestit tupaan ja vanhin\nnuodemies tuli huoneeseen, sanoi hyvää huomenta ja alkoi veisata:\n\n    Niin paratiisiin pyhään\n    hänt silloin taluttaa,\n    häähuoneesen juur hyvään\n    sisälle johdattaa.\n    Kussa sitt ilo pauhaa\n    ja rakkaast riemuitaan,\n    herran hyvyytt ja rauhaa\n    iäisest nautitaan. (Vvk. 412:28)\n\nTätä veisattaessa astui nuodemies tupaan, jonne morsiuspari tuli\nhänen perässään, ja kaikki asettausivat istumaan entiselle paikalleen\npöydän taakse. Sitten pidettiin aamurukoukset, nautittiin kahvia ja\naamiaista, jonka perästä vietettiin aamupuoli hiljaisesti, kun nyt\noli sunnuntai. Enin osa etenkin vanhemmista ihmisistä luki ja lauloi\nkotvan ajan. Nuorisoa oli mennyt muutamia kirkolle.\n\nHeti murkinan perästä käski Lippolan isäntä sulhasen valjastamaan\nhevosensa ja menemään Niemelään noutamaan appensa ja anoppinsa\nhäihin. Sulhanen teki niin.\n\nKun hän oli tullut Niemelään, kysyivät appi ja anoppi häneltä hyvin\nhetaasti kuulumisia. Vävy vastasi kaiken olevan hyvin ja sanoi\ntulleensa isänsä käskystä hakemaan heitä häihin.\n\nSillä aikaa kun vanhemmat varustausivat lähtemään, vävyä syötettiin\nja juotettiin, jonka jälkeen käytiin rekeen ja ajettiin Lippolaan.\nSiellä heitä iloiten otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin.\n\nHeti kun sulhanen oli lähtenyt Niemelään, vei sulhasen sisar\nmorsiamen karjapihaan, ensin talliin, jossa hän näytti lehmät,\nvirkkoi niiden nimet ja selitti mitä asiaan kuului. Sitten he kävivät\nhieho- ja lammasläävissä sekä viimeiseksi sikopahnassa. Jokaisen\nsuojan kynnykselle, missä he vain kävivät, pani morsian vaskirahaa,\njotka kaikki nato korjasi.\n\nKohta murkinan perästä meni nuorin nuodemies, Mauno setä,\nrouhehuoneeseen, toi sieltä elohurstillisen rouheita, heitti ne tuvan\nlattialle ja sanoi:\n\n-- Tuossa on vanhimmalle nuodemiehelle kaaliksia, joista saat\nkuokkakaalin keittää!\n\n-- Vie, vie rouheet sinne, mistä ne olet tuonutkin, ei niitä nyt\ntarvita, kun on oikeitakin kaaliksia, mistä saa kuokkakaalin keittää,\nsanoi seppä.\n\n-- Kaaliksia on kyllä, sekä syltättynä että pantiossa, kumpia vain\nhaluatte, virkkoi emäntä.\n\n-- Tietysti valmiit ovat paremmat, tuokaa niitä, pyysi nuodemies.\n\nEmäntä toi kaaliksia ja nuodemies kävi isännän kanssa aitasta\nhakemassa sekä raavaan- että sianlihaa, jotka isäntä hakkasi\nja nuodemies kantoi pataan. Siihen emäntä laittoi sitten muut\nkeitinneuvot. Nuodemies oli olevinansa kaalinkeiton hommassa ja\nkehui, että hän osaa keittää oikein kunnollisen kuokkakaalin.\n\n-- Hyvää päivää! Minä olen kuokkamiesten liitollinen, sanoi Tolja\nkorkealla äänellä, kun tuli puolenpäivän rinnassa häätaloon.\n\n-- Vai kuokkamiesten liitollinen sinä olet. Terve sitten tultuasi!\nvirkkoi seppä. Paina puuta ja virka kuulumiset.\n\n-- Ei kuulu kummempaa eikä näy tään ihmeempää; kuulumiset ovat\nnäkyvissä, vastasi Tolja ja kävi istumaan.\n\nNyt tarjosi isäntä Toljalle tuloryyppyä. Tolja otti viinapullin\nkäteensä, nousi seisoalleen ja lausui korkealla äänellä:\n\n    No iloitse sinä häähuone!\n    Mies, vaimo on Herralt yhteen luotu,\n    hänelt siihen siunaus suotu,\n    hän häähuoneell onnen tuonee. (Vvk. 328:1)\n\nTämän lausuttuaan hän ryyppäsi ja antoi pullin takaisin. Kun Niemelän\nisäntä ja emäntä olivat syöneet ja juoneet, emäntä meni yhdessä\ntalon emännän ja juohtomiehien emäntäin kanssa morsiamen huoneeseen\nlahjakaluja valitsemaan. He määräsivät yksissä tuumin, mitä kullekin\npiti annettaman. Jokaiselle annettavat lahjukset, jos nimittäin\nniitä oli useampia vaatekappaleita, sidottiin säärisiteellä kiinni.\nIso joukko jätettiin kuokkamiesten ym. varalle. Sitten laitettiin\nlahjukset hurstin (lakanan) sisään. Kuokkamiehiä alkoi keräytyä\nhäätaloon.\n\nKirkkomiesten keralla tulivat pitäjän lukkari, koulumestari ja\nsuntio häihin. Kun Lippolan isäntä oli kirkonmies, oli hän kutsunut\nmuutkin kirkonpalvelijat häihin. Kun tuloryypyt oli annettu, heille\nlaitettiin kahvia, jonka nautittuaan he laittoivat itselleen\npuolikuppiset. Kun ne oli valmiiksi saatu, nousi koulumestari\nseisoalleen pöydän päähän ja lausui:\n\n    Antaako isäntä luvan,\n    salliiko saman emäntä,\n    suvaitseeko sulho kuulla,\n    eikä mieli morsiamen\n    pahastuisi paljon siitä.\n    Eikö vierahat vihastu,\n    jos mä runoille rupean,\n    lausun mielilauseheni\n    näissä juhlissa jaloissa,\n    avion alkumenoissa,\n    kun on kielelläin kipunat,\n    suussani sanan säkenet?\n    Se on varsin vanha liitto,\n    jonka Aatami aloitti\n    sekä Eeva ensimmäisnä\n    antautui aviosäätyyn.\n    Luoja itse häihin laittoi,\n    Kaikkivaltias varusti\n    oksille omenat syödä,\n    virran veden häissä juoda.\n    Jumala ol juohtomiessä,\n    taivaan joukko hääväkenä.\n    Siin oli hurskaus huvina,\n    viattomuus viehättinä.\n    Siin ei häitä hämmentäneet\n    kunnottomat kuokkamiehet\n    eikä viina vietellynnä,\n    olut mieltä ottanunna\n    eikä tuprunnut tupakka,\n    savu silmiä soaissut.\n    Asunnoksi annettihin\n    yrttitarha yksinänsä\n    Paratiisissa pyhässä\n    Aatamille ainaiseksi\n    Eevan kanssa kahden kesken\n    viettää ikänsä ilossa,\n    vaan koska vahinko sattui,\n    että ottivat omenan,\n    jok ol kerran kiellettynä,\n    se se syntihin sysäsi,\n    pyöräytti pyhältä tieltä.\n    Siitä arvonsa aleni,\n    katosi Jumalan kuva,\n    alastomuus astui sijaan,\n    tuli vaatteista valitus.\n    Tuosta suuttui suuri Luoja,\n    kiivastui pyhä Jumala,\n    ajoi Aatamin aholle\n    Paratiisista pyhästä\n    Evan kanssa kahden kesken,\n    mutta lupais Lunastajan\n    ihmiskunnan auttajaksi.\n    Hänpä tänne tultuansa\n    uudisti avioliiton,\n    kun hän häissä Kaanahassa\n    veden viinaksi varusti.\n    Vielä nytkin sama voima\n    itkun muuttaapi iloksi.\n    Sitä mekin sydämistä\n    toivomme toden perästä\n    tälle parille pyhälle\n    aviota alkaessa!\n    Siunatkohon suuri Luoja\n    teitä aina armossansa!\n    Varjelkoon Hän vakaisesti\n    vaaroista ja vahingoista!\n    Ole Luoja ohjaajana,\n    Isä armias apuna,\n    Kaitsijana Kaikkivalta\n    tälle parille pyhälle,\n    jonka sä itse yhistit\n    toinen toisensa avuksi!\n    Anna onni, suo menestys\n    aina täällä eläessä!\n    Siunaa pitkällä iällä,\n    runsahalla ravinnolla!\n    Että saisit silmillänsä\n    nähdä lapset lapsiensa\n    kulkevan totuuden tiellä\n    isänmaallensa iloksi,\n    kansakunnan kunniaksi!\n    Vihdoin mentyä manalle\n    täältä tuonelan tuville\n    saata heitä hääsalihin\n    ikuisihin asuntoihin\n    voiton virttä veisaamahan,\n    pyhäin pariin pauhaamahan!\n\nTämä runo näytti hyvin liikuttavan kuulijoita ja etenkin\nmorsiusparia. He kiittivät koulumestaria. Kun kahvikapineet oli\nkorjattu, kannettiin kuokkakaali pöytään sekä muutakin ruokaa. Kun\nkaikki olivat pöytään istautuneet, tuli vanhin nuodemies morsiamen ja\nkaason keralla tupaan. Nuodemiehellä oli suuri ikoinen vaatenyytti\nolalla ja ruoska kädessä. Päästyään keskilattialle hän otti hatun\npäästään ja veisasi:\n\n    Uhrini minä annan,\n    lahjani edeskannan:\n    rukoukset ja psalmit\n    Sinull kiitokseks on valmiit.\n\nKun nuodemies oli veisunsa lopettanut, seppä veisasi pöydästä hänelle\nvastaan:\n\n    Sen sydämestän soisin,\n    ett kiittää sinua voisin\n    etkäs minult muuta ano,\n    kuin pyhä kirja sanoo. (Vvk. 362:6, 7)\n\nLaulun loputtua astui nuodemies seuralaisineen pöytään entiselle\npaikalleen. Hän laski vaatenyytin lattialle ja istausi. Kohta hän\nkumminkin nousi seisoalleen, kun morsiamen äiti antoi hänelle\nlahjukset talon isännälle annettavaksi. Hän sijoitti lahjukset\nruoskan varren nenään, nosti ne korkealle ja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n-- Tässä on lahjaa morsiamelta talon isännälle: vähästä varasta ja\nhyvästä mielestä; ottakaa vastaan mielihyvin ja kiitollisina.\n\nIsäntä otti lahjukset ja vastasi:\n\n-- Suur kiitosta ja paljon kiitoksia! Jumala häntä terveenä pitäköön,\nantakoon onnea ja menestystä!\n\nSitten annettiin samalla tavalla emännälle paita, saransininen\nverkahelmahame, esiliina, kintaat, sukat ja vöylisvyö ilman vöylisiä,\njotka emäntä otti vastaan samoin sanoin kuin isäntäkin.\n\nSulhaselle annettiin lahjaksi paita ja kalmuukkivyö. Nato sai yliset,\nsukat, lapset, esiliinan, pyyhkeen ja vöylisvyön. Juohtomiehille\nannettiin paita, kintaat ja pyyhe, juohtomiesten vaimoille kaksi\nparia sukkia, esiliina ja vöylisvyö. Nuodemiehet saivat kukin lapaset\nja kaaso esiliinan. Kun asianomaisille oli lahjukset jettu, annettiin\nniitä sitten talon perheelle, häävieraille ja kuokkamiehille\nviimeiseksi. Ensin annettiin lahja Toljalle seuraavin sanoin:\n\n-- Kunniallisten kuokkamiesten liitolliselle Toljalle.\n\nTämä otti lahjukset ja lausui:\n\n    Suur kiitosta sulhaselle,\n    monta muuta morsiamelle!\n\nSitten Tolja sitoi lahjukset vyönsä alle. Samaten tekivät toisetkin\nkuokkavieraat.\n\nSillä aikaa kun nuodemies jakeli lahjuksia, puettivat kuokkamiehet\nlahjapaidan isännän ylle, sitoivat sen kalmuukkisella lahjavyöllä,\nantoivat lahjakintaat käteen ja nostivat hänet korkealle huutaen:\n\n-- Onnea, onnea appivaarille!\n\nNostajien käsistä päästyään luki isäntä kiitoksia ja jakeli sitten\nryyppyjä nostokaisiksi. Samaten tekivät kuokkanaiset emännälle\nhuutaen:\n\n-- Onnea, onnea anoppimuorille! Hekin saivat viinaa palkakseen.\n\nKun lahjukset oli jaettu, tuotiin voikupit pöytään ja nuodemies luki\nruokasiunauksen. Vanhin juohtomies veisasi toisten avulla:\n\n    Sun sivun sitte sylihins\n    ratk mielest rakkahasta,\n    jo syttyy ilmei iloihins,\n    suut antaa suloisesta.\n    vaatteill uusill lahjoittaa viel,\n    kans kengät jalkaas tuottaa,\n    viel sormuksen suo sormehen,\n    sun lapseks omaks ottaa. (Vvk. 207:8)\n\nKun häävieraat olivat syöneet, käskettiin naapurit ja etäisemmät\nisännät ja emännät yhdessä talonväen kanssa syömään. Hekin siunasivat\nruuan luvulla ja veisuulla.\n\nSulhasen ja nuodemiesten ahkera viinan jakeleminen alkoi vähitellen\nvaikuttaa kuokkarahvaassa, sillä vilkkaampi puhe alkoi kuulua\nheidän keskuudestansa. Kun sittemmin viimeiseen pöytään käsketty\nkuokkaväestö alkoi tulla rohkeammalle tuulelle, kävi puhekin\nvapaammaksi. Tuo kuokkavierasten liitollinen Toljakin oli jo\nhölkköjukkerissa; syömään käydessään hän sanoi:\n\n-- Minä tahdon lukea ruokaluvut ja Muikkulan Matti saa toimittaa\nlaulun.\n\n-- Laulakoon se jolla on paljon lapsia; en minä viitsi kitanahkaani\nkiskoa, vastasi Matti.\n\n-- Laulakoon sitten Perätalon Pekka, määräsi Tolja.\n\nKun Pekka oli antanut suostumuksensa, alkoi Tolja lukea, mutta\ntakertui sanoihin, lausui jonkun tyhmyyden, ja vihdoin astui hänen\nsijaansa Ristolan Martti, joka luki ruokaluvut. Sen jäljestä Pekka\ntoimitti veisuun, ja sitten alettiin syödä.\n\n-- Lempo tässä kehdatkoon lusikalla larkkia, sanoi Tolja ottaen\nkaalivadin käsiinsä ja joi yhtäkyytiä vadin tyhjäksi sanoen\npäätteeksi:\n\n-- Näin entiset ukot tekivät ja minä seurasin heitä.\n\n-- Varmempi Tolja näyttää olevan juomaan kuin lukemaan, virkkoi Matin\nLauri alapöydästä.\n\n-- Me osaamme sekä lukea että puhella emmekä laske muukkia pöytäämme,\nniin kuin siellä alapöydässä on ollut koko ruoka-ajan, vastasi\nTolja. -- Sanalla muukki tarkoitettiin äänettömyyttä. Luullakseni se\npitäisikin olla munkki eikä muukki. \"Niin on ääneti kuin munkki\",\nsanotaan sananparressa.\n\nSavon Vertanen, joka istui alapöydässä, kurkistausi katsomaan,\nolivatko kaikki herenneet. Hän ei huomannutkaan, että Rantalan ukko\nvielä söi yläpöydässä, vaan alkoi lukea \"Kiitosta ruuan jälkeen.\"\n\n-- Voi pakana, tämä sen rahjus, kun ei anna ihmisten rauhassa\nsyödäkään, vaan lukea pumppuaa ennen aikojaan, virkkoi Rantalan ukko\nja pisti pöydälle leipäpalasen, jota juuri oli haukkaamassa.\n\nVertanen ei kuullut Rantalan sanoja, vaan luki lukunsa päähän asti,\nja Perätalon Matti toimitti veisuun.\n\nKun väki oli syönyt, korjattiin ruoka yläpöydältä, vaan alapöytään\nkohennettiin ruokaa vasta tulevien kuokkamiesten varalle. Toisessa\ntuvassa ravittiin kuokkavieraita kahvilla.\n\nSitten sulhanen istausi yläpöydän rahille ja pani seulan eteensä.\nMorsian tuli myöskin siihen kantaen lautasta, jolla oli pulli,\nryyppylasi. Häntä seurasi nuodemies ruoska kädessä. Sulhanen täytti\nviinalla pullin, kertapullin, jonka morsian nuodemiehen johdolla vei\ntalon isännälle.\n\n-- Tuoppisi tulee, kannusi kohisee, sanoi nuodemies isännälle\nmorsiamen ryyppyä tarjotessa. Ryypätessään isäntä sanoi:\n\n-- Olkoos onneksi!\n\n-- Nauttios terveydekses! vastasi nuodemies.\n\nRyypättyään pani isäntä pullin takaisin lautaselle sekä viisi\nhopeaista ruplan kappaletta, josta morsian kiitti ja vei rahat\nsulhasen seulaan. Sulhanen täytti taas pullin oluella ja morsian vei\nsen talon emännälle samalla tavalla ja sai rahaa, jonka hän taas\nvei seulaan. Sitten vietiin kertapulli kuokkamiesten liitolliselle,\njoka ryypättyään pani ruplanrahan lautaselle. Näin pitkitettiin\nkerrankantoa siksi, kunnes kaikki kuokkavieraat olivat saaneet kerran\njuoneeksi.\n\nKun kaikki kuokkavieraat eivät olleet ehtineet tulla\nlahjustenjakoaikana, antoi morsian heille nyt käsivarreltaan kenelle\npyyhkeen, kenelle lapaset lahjukseksi kertapullia viedessään.\nNuorelle väelle, joka tanssia tapsutteli toisessa tuvassa, kannettiin\nkerta sinne.\n\nMuiden kuokkavierasten joukkoon olivat myöskin Junnolan pojat\nilmestyneet. He eivät puhuneet toisille pojille mitään, olivat vain\nomissa aatteissaan kokkaillen joskus tylyjä sanoja sekä häävieraille\nettä myös kuokkamiehille. Heillä näytti olevan känkä siitä, kun\neivät saaneet Niemelän Kaisaa Junnolan Martille. He pitivät sitä\nkoko kylänsä kunnianloukkauksena. Evelin heistä näytti olevan Lassin\nMatti, joka alinomaa kuiskaili toisille pojille. Vihdoin kun Matille\nvietiin kertapulli, niin hän ryypättyään ja muutamia vaskirahoja\nlautaselle pantuaan sanoi morsiamelle:\n\n    Olkoonpas lykkyä ja onnia\n    ja lapsia kuin konnia:\n    kaikki suuripäisiä,\n    joista tulee kerjäläisiä!\n\nTämän sattui Tolja kuulemaan ja mitään uhkaamatta, hän antoi Lassin\nMatille korvapuustin ja sanoi lyödessään:\n\n-- Tuossa on sinulle palkka hyvästä toivotuksestasi.\n\nMatti yritti antamaan takaisin Toljalle samalla mitalla, mutta\nMuikkulan Matti kieppasi kädet kiinni ja työnsi kaimansa ulos\ntuvasta. Sen nähtyään läksivät kaikki Junnolan pojat ulos viskoen\nvihapuheita. Sitten he neuvottelivat vähän aikaa keskenään, käänsivät\nhevosensa, kävivät rekeen, ottivat ohjakset käsiinsä ja alkoivat\nlaulaen haukkua Lippolaisia:\n\n    Kun mä joudun, kun mä kerkeen, niin mä teetän taulun,\n    johon minä kirjoittelen seuraavaisen laulun.\n    Lippolassa ukot on kuin tervakantturoita,\n    yksi on ruja, toinen rampa, kolmas suuri noita.\n    Eikä koko Lippolassa ole kunnon miestä,\n    ei ne kestä katsastella takaa eikä eestä.\n    Lippolan ämmät keittävätten paljasta papurokkaa,\n    enpä minä tään kylän ämmäin vävypoika ookkaan.\n    Tään kylän ämmät sanovat, jott nai mun tyttäreni;\n    ennenhän mä tervaskannon kierrän rekeheni.\n    Lippolassa tytöt ovat mataloi ja mustii,\n    meidän puolen varikset on samanlaiset justii.\n    tään kylän tytöt kirkon luona silkit päässä loistaa,\n    vaan ei osaa jaloistansa likaa poies poistaa.\n    Arkena he ovat aivan riihiryökäleitä,\n    siksipä ei tämä poika katselekaan heitä.\n    Kehnot ovat tavoiltansa, mutta ylpeöitä,\n    vaikka ei he osaa tehdä talonpojan töitä.\n    Hullu minä olisin, jos Lippolasta naisin:\n    typerän ja mitättömän vaimon silloin saisin.\n    Tään kylän tytöt aitoissansa pitkin yötä valvoo,\n    ikävissään itkevät kuin sutten pennut ulvoo.\n    Tämän kylän tytöt on kuin ruppasammakoita,\n    niitä pojat sysivät kuin tervatallukoita.\n\nTätä laulua olisi tainnut piisata pitkältäkin, mutta kanttori sattui\nmenemään pihalle, ja hänet nähtyään pelkäsivät ja häpesivät pojat\nniin, että roikkasivat hevosiaan selkään ja ajoivat kotiinsa. Tuvassa\nei ollut vähääkään häiriöitä.\n\nKun kerta oli kannettu, käytiin päällimmäistä panemaan. Nuodemies\nsanoi korkealla äänellä:\n\n-- Nyt on kerrankanto lopussa ja alkaa päällimäisenpano eli\npätäköiminen. Nuodemiehen raha on seulassa päällimmäisenä. Hän\nviskasi samalla vaskirahan seulaan.\n\n-- Kuokkamiesten liitollisen rahapas onkin päällimmäisenä, huusi\nTolja viskatessaan rahan seulaan.\n\nSitten viskasi morsian rahan seulaan ja nuodemies virkkoi:\n\n-- Morsiamen raha on päällimmäinen.\n\nPäällimmäisenpanoa jatkettiin myöhään iltaan. Keneltä loppuivat\npienet rahat, se vaihtoi sulhaselta.\n\nPäällimäisenpanon loputtua, sillä aikaa kun sulhanen lankonsa\nkanssa luki kertarahoja, vei kaaso morsiamen toiseen tupaan, jossa\nasetti hänet tuolille istumaan ja käänsi korvallisilla riippuvat\nhunnun sikot korvuksille. Tätä kutsuttiin pään kääntämiseksi. Kun\nkuokkamiehet näkivät morsiamen päähineen käännetyksi, he nostivat\nhänet tuolineen päivineen korkealle ja huusivat joka kerralla:\n\n-- Hurraa, hurraa, hurraa!\n\nSamalla tavalla nostivat kuokkanaiset (vaimot) morsianta kolme kertaa\nja huusivat joka kerralla:\n\n-- Tervetuloa meidän joukkoon!\n\nNostokaisiksi morsian jakeli miehille tavallista viinaa, vaan\nnaisille hän antoi punaista (siirappi-) viinaa.\n\nRyypyn saatuaan Tolja käpertyi lämpimässä tuvassa ja pyrki makaamaan.\nMuikkulan Matti talutti hänet lämpimään riiheen, jonne hän vei olkia\nalasiksi ja asetti Toljan olkien päälle makaamaan. Iltasen syötyään\nmeni Mattikin riiheen yöksi, kun hän ei sanonut voivansa heittää\nToljaa yksinään.\n\nKuokkavierasten hälvettyä kävivät häävieraat ja talon väki\nillalliselle. Syödessä he puhelivat päivän tapauksista sekä Toljankin\nryyppimisistä. Päätteeksi sanoi Holttolan kirkonmies:\n\n    Luonto on tahtoa lujempi,\n    tottumus on tarmokkaampi.\n    Tottumus on toinen luonto,\n    joka vihdoin voiton viepi.\n\nIltasen perästä tehtiin tilat ja naiset taasen riisuivat miesten\njalat ja korjasivat jalkineet. Muu väki kävi tupaan makaamaan, vaan\nmorsiuspari meni huoneeseen, ja lukkari kävi koulumestarin kanssa\nkamariin maata.\n\nSeuraavana aamuna varhain herätti vanhin juohtomies keskimmäisen\nnuodemiehen saunaa lämmittämään. Noustuaan vuoteelta sanoi Antti:\n\n-- Kuka koiranleuka lienee sitonut vastan minun housuni kaulukseen?\n\nHän päästi vastan irti ja havautti Mauno-sedän. Sitten he pitivät\nneuvottelun, jossa päätettiin, että Mauno-setä kun on vanha mies, ei\nviitsi käydä kuljettelemaan ihmisiä edestakaisin, vaan sen saa tehdä\nAntti, joka on nuorempi. He vaihtoivat siis toimia. Mauno-setä otti\napulaisekseen sulhasen veljen, joka siihen mielellään suostuikin,\nja pani saunan uunin lämpiämään. Aina välistä kävi Mauno-setä\ntarkastamassa, miten työ tulee tehdyksi.\n\nJo aamuhämärissä, kun hääväki oli murkinalla, tuli seudun kuuluisa\nnoita häätaloon kuokkavieraaksi. Isäntä meni häntä tervehtimään,\npyysi vierasta istumaan ja tarjosi hänelle tuloryypyn. Heittäen\nhatun päästänsä vieras ryyppäsi ja istausi penkille hyvin mahtavan\nnäköisenä. Ruualta päästyä vei morsian Riha-Heikille kertapullin ja\nantoi samalla lahjukseksi pitkävartiset kirjaillut kintaat. Kerran\njuotuaan ja lahjuksen vastaanotettuaan vieras sanoi:\n\n-- Kylläpä sinä, hyvä piikaseni, näyt olevan ymmärtäväinen ihminen,\nkun hoksasit vanhalle miehelle niin mieluisat ja tarpeelliset\nlahjukset antaa. Niin lapseni, isäsi ja äitisi ovat viisaita ihmisiä\nja niin näyt sinäkin olevan. Olkoon vain onnea ja menestystä uudessa\nkodissasi!\n\nMorsian kiitti ja antoi sitten rahan sulhaselleen.\n\nKun talon perhe kävi murkinalle, käskettiin Riha-Heikki myös yhteen\nneuvoon. Samaan liittoon saapuivat myös Tolja ja Muikkulan Matti ja\nheidäkin käskettiin murkinalle.\n\n-- Jokos nyt harakka haihtui Toljan päästä vai vieläkös se siellä\nkupajaa? kysyi Matti leikillisesti.\n\n-- Kyllähän minä en enää jukkerissa ole, mutta pääni tuntuu olevan\nniin kuin vanha konttirani ja muuten sitä särkee niin kovin, että\nluulisi olevan seitsemän vaskiseppää sitä takomassa, vastasi Tolja.\n\n-- Sitten sinä tarvitset pohmelonparannusta, sanoi isäntä ja antoi\nToljalle ynnä muillekin ruokailijoille ruokaryypyn.\n\nVähän aikaa syötyään sanoi Tolja:\n\n-- Kala tahtoo uida.\n\nIsäntä antoi taas jokaiselle silakkaryypyn. Atrian lopussa annettiin\nkolmas ryyppy \"hampaiden huuhtojaisia\".\n\nHamasta siitä ajasta, kun Riha-Heikki tuli taloon, olivat kaikki\nhiljaa ja puhelivat vain kuiskaamalla, paitsi milloin lukkari ja\nkoulumestari olivat tuvassa, olivat muutkin rohkeammat.\n\n-- Näetkös, lanko, kuinka kaikki pelkäävät tuota noitaa kuin Lammin\njumalaa, mutta minäpäs hänelle vielä kepposet laadin tänä päivänä,\nsanoi Niemelän Antti sulhaselle.\n\n-- Se on minusta vallan oikein, kun näytät hänelle, että löytyy jo\nnykyaikana joku, joka ei piittaa noidista eikä usko taikuuksia,\nvastasi sulhanen.\n\nMauno-setä tuli saunasta tupaan ja sanoi:\n\n    Nyt on kyly kylvettävä,\n    sauna saatuna variksi:\n    kuka tahtoo kylpemähän,\n    se riisuikoon rivakasti.\n\nUkkomiehet riisuutuivat ensiksi, ja Niemelän Antti valjasti\nhevosensa, sitoi kellon aisaan ja kaksi kulkusta vempeleeseen ja\najoi tuvan rappusien eteen. Heti tuli neljä ukkoa ja kävi rekeen;\nnuodemies kyyditsi heidät Mertajärven rannalla olevaan talon saunaan.\nSaunan kodassa olivat sulhanen, morsian ja kaaso. Kylpijöistä antoi\nkukin sulhaselle joko viisi, neljä, kolme tai kaksikin kopeekkaa\nsaunarahaa, muutamat enemmänkin. Raha oli annettava ennen kylpemistä,\nmuuten ei laskettu saunaan. Sitten menivät kylpijät saunan\nlautasille, jonne kaaso antoi heille vettä ja hautoi vastat. Kylpijän\nensin peseydyttyä löi morsian löylyä.\n\nKun ensimmäinen muutto oli kylpenyt, toi nuodemies toisen muuton,\nneljä henkeä kylpijöitä, ja kyyditsi kylpeneet tupaan.\n\nKun häämiehet olivat kylpeneet, kävi nuodemies noutamassa\nnaapuritalosta kylpijöitä. Hekin maksoivat saunarahan. Viimeisinä\nmiehistä käskettiin kuokkamiehet Tolja, Muikkulan Matti ja\nRiha-Heikki kylpemään. Sillä välin oli nuodemies aristanut hevosensa\naraksi. Kun kuokkamiehet istausivat rekeen paitasillaan, ajaa\nkarahutti nuodemies aika vauhtia saunalle. Päästyään saunan kohdalle\noli hän koettavinaan pysäyttää hevosiansa, ja huusi kovasti: \"ptru,\nptru, ptru, ptru\", mutta samalla hän nyki ohjaksista niin, että\nhevonen juoksi saunan sivuitse Mertajärven jäälle. Kuokkamiehet\nrupesivat hädissään huutamaan:\n\n-- Käännä hyvä Antti hevosesi ympäri, aja saunalle; muuten me\npalellumme.\n\n-- Kääntäisinhän minä tämän vaikka minne, mutta kun se on\npillastunut, niin eihän se tottele ohjaksia, vastasi Antti.\n\nHän kääntää pyöräytteli pari kertaa ympäri jäällä ja vihdoin ohjasi\nmenemään toisella rannalla olevaan taloon. Päästyään pihalle Antti\nhuusi: \"ptru, ptru, ptru, ptruu\" ja käänsi pyöräytti hevosensa\nsukkelaan ympäri niin, että reki kaatui ja miehet kellahtivat reestä\ntantereelle. Sukkelaan Antti nousi rekeen ja huusi: \"ptru, ptru,\nptru, ptru\", mutta nykäisi hevostansa ja ajaa karautti aika vauhtia\nalamäkeen jäälle ja häätaloon, jossa hän kyyditsi naisia saunaan ja\nsieltä takaisin siksi, kunnes kaikki olivat kylpeneet.\n\n-- Miksikäs, poikaseni, sinä niin pahasti teit kuokkamiehille? kysyi\nAntin isä.\n\n-- Enhän minä mitä mahtanut, kun hevonen pillastui ja juoksi niin\nkuin hurja, vastasi Antti. Ja paitsi sitä eihän heillä ole mitään\nhätää, kun jumala on keralla ja he pääsivät lämpimään tupaan.\n\nKuokkamiehet tantereelle jäätyänsä menivät alla päin, pahoilla\nmielin tupaan, jossa pyysivät vaatteita päällensä ja hevosta itseään\nkyyditsemään häätaloon.\n\n-- Hitto häneen enää menisi koko taloon sinä ilmoisna ikänä, jos\neivät vaatteeni olisi jääneet sinne, mutta täytyyhän ne noutaa pois,\nsanoi Muikkulan Matti vihoissaan.\n\n-- Älä, veikkonen, taloa syytä, talo on hyvä. Etkö muista, miten\nhyvästi meitä siellä on pidetty? virkkoi Tolja.\n\n-- Kyllä se mies ei vastedes aja sellaisella oinaalla, sanon minä,\nkun hän meille uskalsi tämmöiset kepposet tehdä, uhkaili noita ja\npuri hammasta.\n\n-- Antti on kelpo miehen kunnon poika, jolle sinä et saa mitään\npahaa tehdä. Ja jos vielä uskallat purra hammastasi, niin kyllä minä\nne suustasi karistan, ettet niitä vastedes jarskuttele ja ihmisiä\npelottele, puheli Tolja kiivaasti.\n\n-- Kyllä minä luulen Niemelän Antin tahallaan tämän laatineen.\nKun hän on muka kirjoituskoulua käynyt, ei hän kuulu uskovan eikä\npelkäävän noitia. Samaa mieltä kuuluu olevan Lippolan sulhanen ja\nhänen morsiamensakin, virkkoi talon isäntä tarjotessaan ryyppyjä\nvieraille.\n\n-- Tässä on poika, joka ei ole käynyt kirjoitus- eikä muutakaan\nkoulua kuin ainoastaan rippikoulun, mutta en suinkaan minä noitumista\nusko enkä sellaisia jumalia pelkää kuin tämä Riha-Heikki on, vastasi\nTolja. Muuten minä sinuna, hyvä isäntä, en olisi tuollaisia lauseita\nsuustani päästänyt. Tiedäthän Niemelän Antin olevan rikkaimman\nsulhasen koko pitäjässä, joka pitää hyvin paljon sinun tyttärestäsi.\nMitäs luulisit Antin ajattelevan, jos saisi korviinsa sinun puheesi,\nvastasi Tolja.\n\n-- No, no, hyvät ystävät, luulitteko minun sitä todenperään\nsanoneeni. Minä vain koettelin, mitä ukko-Heikillä olisi siitä\nsanomista. Minä oikeastaan pidän hyvin paljon Antista ja koko\nNiemelän talosta enkä siis mitenkään voi uskoa, että Antti olisi\ntahallaan näin hullusti tehnyt. Vaan kun Antilla niin kuin rikkailla\nainakin on jumalanvilja täpätty luontokappale, on se tietysti\npillastunut, ja Antti raiska ei ole sitä jaksanut hillitä, sanoi\nisäntä ja kaasi toiset ryypyt vieraille.\n\nRiha-Heikki aikoi jotain sanoa, vaan kun hän katsoi Toljan silmiin,\nei hän uskaltanut virkkaa mitään.\n\nKun vieraat olivat lämminneet ja saaneet talosta vaatteet päällensä,\nkäski isäntä poikansa valjastaa hevosen ja kyyditä vieraat häätaloon,\njossa naiset olivat juuri saaneet kylpeneeksi, ja kuokkavieraat\nsaivat mennä saunaan.\n\n-- Nyt saadaan ottaa löylyä kappa nahalle, sanoi Tolja noustessaan\nsaunanlautasille. Kun meillä on jumala keralla, niin ei suinkaan\nlöyly tartu, vaikka sitä otettaisiin niin paljon, että silakka\nseinällä paistuu.\n\n-- Jos et sinä ole minua pilkkaamatta, niin kavata itseäsi, vastasi\nriha-Heikki.\n\n-- Minkäpä sinä sitten minulle mahdat? vatsanko halkaiset vai\nolemattoman hevoseniko hankeen hukutat? virkkoi Tolja.\n\nSaunasta lähtiessään Tolja saneli:\n\n-- Suur kiitosta, paljon kiitoksia: löylyn luojalle, saunan\nlämmittäjälle, halon hakkaajalle, veden nostajalle ja veden\nvaristajalle!\n\nViimeiseksi kylpivät sulhanen ja morsian. Saunasta päästyään\nhe toivat saavillisen vettä tullessaan. Kun he olivat päässeet\nporstuan rappusille vesisaavin kanssa, riensi Simolan Saara ja\nkaasi vesisaavin rappusille. Morsiuspari meni uudestaan kaivolle,\ntäytti saavin vedellä ja alkoi sitä taas kantaa korennolla. Nyt\nriensi vastaan heitä koko liuta nuorta väkeä ja tahtoi taas kaataa\nvesisaavin, mutta nuodemiehet ja kaaso tulivat saavia arkkiloimaan\n(varjelemaan), ja kun sulhanen, joka oli saavin jälkipuolella, piti\nsaavia vanakasti kiinni, se ei kaatunut, vaikka yksi ja toinen koetti\nsitä heilahutella. He saivat kumminkin saavin kunnialla tupaan.\n\nSaunasta tultua olivat kaikki häävieraat hyvällä tuulella, puhelivat\niloisesti eivätkä näyttäneet muistavan Riha-Heikkiä, joka istui\nnurppeissaan eikä puhunut yhtään sanaa. Ukkomiesten istuttua\npöydän ympärille puraista narssautti Riha-Heikki hampaitaan, nousi\nseisoalleen, otti hattunsa ja keppinsä, koetteli kumpaakin oven\npielistä ja kamanaa, sylkäisi lieteen ja mennä töytäisi ulos tuvasta.\n\nKun Mauno-setä tämän huomasi, hän otti päretikulla tuhkaa liedestä,\nviskata roppasi tuhkaa perästä porstuaan ja lausui:\n\n    Eipä meitä syyttä syödä\n    eikä tauditta tapeta,\n    ei luvatta suuren Luojan,\n    ilman armotta Jumalan.\n    Kenpä meitä syyttä söisi,\n    viatonta verta joisi,\n    suuhunsa omat sanansa,\n    päähänsä omat panonsa,\n    ajatukset itsehensä!\n\nKun hääväki kuuli Mauno-sedän lauseet ja näki hänen tuhkaa ajavan\nporstuaan, hahahtivat kaikki katsomaan, mitä oli tapahtunut.\nMauno-setä selitti heille asian ja sanoi puheensa päätteeksi:\n\n-- Tämä on kaikki meidän Antin syytä. Jos ei hän olisi Riha-Heikille\nniin ilkeästi tehnyt, ei olisi mokomaan hyvään taloon tällaista\nmeteliä tullut. No niin, ei sentään ole mitään vaaraa, kun ukon\nkonstit aikanaan älyttiin, niin ei hänen noitumisensa vaikuta mitään.\n\n-- Voi, voi, meitä onnettomia! nyt meidän talo häviää, kun sellainen\nnoita uhkauksilla ja suuttuneena talosta lähti, vaikeroitsi\nRiitta-täti. Tämä on kaikki meidän Juhanan syytä. Jos hän olisi\nottanut Kaituripään Annin, niin kuin minä hänelle ehdottelin, niin ei\nnyt tällaista mylläkkää ja pelkoa olisi taloon tullut. Tunnetaanhan\nnämä Niemeläiset: he ovat ylpeitä ja luottavat suureen rikkauteensa,\neivät he pelkää noitia eivätkä usko mitään. Voi meitä, miten meille\nmahtanee käydä!\n\n-- Kas Riitta-tätiä, mitä virttä hän veisaa, sanoi Mauno-setä.\nMe olemmekin hänen mielestään väkivieraita; mutta odotahan sinä\nvanhapiika, taivaan mamselli, kyllä minä sinulta oikkujasi karistan,\nkunhan tässä joudutaan.\n\n-- Voi sitä vanhaa matoa ja lohikäärmettä, mitä hän uskaltaa tehdä,\nvirkkoi Tolja kiivaasti. Ensin syöpi ja juopi talossa nahkansa\ntäyteen ja sitten tekee lähtiessään semmoiset tepposet. Ei muuta kuin\nveri pellolle noidalta, niin saatte olla kaikki huoletta, ei hän voi\nmitään pahaa matkaansaattaa. Ja sen teen minä sekä itseni että hyvän\ntalon puolesta.\n\nTäällä puhein töytäysi Tolja ulos tuvasta Riha-Heikin perästä, jonka\nhän tapasi tiellä ja sanoi:\n\n-- Vai sinä vanha raato lähdet sellaisin jäähyväisin mokomasta\ntalosta; kas minä opastan sinua käyttäytymään ihmisten tavalla! Ja\nsamalla hän lyödä nappasi Riha-Heikkiä niin navakasti nenälle, että\nveri holahti hangelle.\n\n-- Noidu nyt jos tahdot, sinä vanha peevelin palvelija, ei tässä\nsinua pelätä, sanoi Tolja ja läksi matkaansa jättäen ukon hoitelemaan\nvuotavaa nenäänsä.\n\nTultuansa häätaloon Tolja sanoi:\n\n-- Kyllä nyt jumala muistaa kuokkimassakäyntinsä. Minä annoin ukolle\nvasten kuonoa niin, että punainen hangelle puhui.\n\n-- Teit kelpo miehen työn, tuossa on ryyppy vaivoistasi, sanoi\nHolttolan kirkonmies ja antoi ryypyn Toljalle.\n\n-- Nyt olemme syöneet, juoneet ja kylpeneet niin, että oikein päässä\nkuhisee. Soitappas sinä Näräsen Olli \"Tolja tanssii, Tolja tanssii,\nToljan töppöset löyhkää\", niin me tanssimme Muikkulan Matin kanssa\nvähän ja sitten menemme matkaamme, jottei tarvitse toista yötä\nriihessä viettää. Osaatkos soittaa, niin kuin minä käskin? puheli\nTolja.\n\n-- Osaan kyllä, vastasi Olli, otti viulunsa ja alkoi soittaa.\n\nTolja ja Muikkulan Matti tanssia tupsuttelivat vähän aikaa ja\nalkoivat sitten lähteä kotiinsa. Lähtönaukut saatuaan kuokkamiehet\npehmenivät niin, että isäntä käski valjastaa hevosen ja saattaa\nheidät kotiinsa.\n\nKuokkavierasten lähdettyä kantoi emäntä suuren kahvipannun pöytään ja\nisäntä toi puolestaan sekä tavallista että siirappiviinaa.\n\nVanhimman juohtomiehen kehotuksesta istausivat vanhemmat häävieraat\npöytään. Vanhin nuodemies kutsui toisesta tuvasta nuoremman\nhäärahvaan, joka oli siellä leikkimässä, kerranjuontiin. Vanhemmat\nmiehet laittoivat itselleen puolikuppiset. Mutta nuoret joivat vain\nkahvia, samaten naisetkin.\n\n-- Nämä taitavat olla kalliit kupit, sanoi lukkari hämmentäessään\nkuppiaan.\n\n-- Se on tietty, ei tässä aina ilmaiseksi anneta, vastasi juohtomies.\n\nSikäli kuin kukin sai kuppinsa juoneeksi, panivat he rahaakin\npöydällä olevaan vatiin. Jokaisen rahanantajan nimen ynnä rahamäärän\nkertoi vanhin nuodemies Holttolan Heikki korkealla äänellä yleisölle.\nEnsiksi pisti vatiin lukkari kolme, sitten koulumestari kaksi\nruplaa ja suntio pani puolitoista ruplaa. Vanhin juohtomies Simolan\nherastuomari antoi viisi, toinen juohtomies Lippolan Pekka neljä\nruplaa. Vanhin nuodemies joi neljä ja hänen vaimonsa, joka oli\nkaasona, antoi kaksi ruplaa. Keskimmäinen nuodemies Niemelän Antti\npani viisi ruplaa. Kun nuodemiehen Mauno-sedän vuoro tuli, hän sanoi:\n\n-- Minä juon kertaa vaimovainaani kotilehmän, että koivet hoilahtaa.\n\nNuodemies kertoi tämänkin korkealla äänellä. Holttolan kirkonmies joi\nhiehon, joka myöskin kerrottiin. Morsiamen isä Niemelän lautamies\npani vatiin kymmenen ruplan setelin. Ja niin kukin häävieras antoi\nvaransa ja hyvän tahtonsa mukaan, kuka enemmän, kuka vähemmän.\nTalonväki joi kertaa perästäpäin, muut kaikki paitsi isäntä ja\nemäntä, jotka olivat jo kuokkailtana kertansa juoneet.\n\nKun kerranjuonti oli loppunut, alkoi päällimäisenpano. Hyvän aikaa\nvaskirahoja päällimmäiseksi viskottua sanoi vihdoin Simola:\n\n-- Mitäs me kehtaamme koko päivän tässä vaskenromuja helisytellä:\npannaan hopeata, niin se jossakin tuntuu, ja viskasi samassa\nhopearahan vatiin.\n\nVähän aikaa näin päällimmäistä pantua sanoi Mauno-setä:\n\n-- Ei, hyvät ystävät ja heimot, tästä tule tolkkua tänä päivänä,\nkun pieni hopearaha toimittaa saman verran kuin suurikin. Mutta\nlaitetaanpas se sääntö, että kuka suurimman rahan panee, se on\npäällimmäinen.\n\nSiin suostuivat kaikki, ja talon isäntä viskasi hopearuplan kappaleen\nvatiin. Nuodemies kertoi korkealla äänellä:\n\n-- Talonisännän rupla on päällimmäinen.\n\nSitten viskasi Holttolan kirkonmies ruplan ja kymmenen kopeekan\nrahat. Tätä menoa kesti kotvan aikaa. Joka tahtoi tulla\npäällimmäiseksi, sen piti viskata aina enemmän kuin edellinen.\nVihdoin nousi summa jo lähes viiteen ruplaan. Nyt ei enää vähällä\naikaa tahtonut kukaan nousta sen ylemmä. Mutta Mauno-setä lopulta\nvaihtoi kymmenenruplan setelin ja viskasi sitten viisi ruplaa vatiin,\nja niin hänen rahansa jäi päällimmäiseksi.\n\n-- Kovinhan Mauno-setä nyt on antelias, kun raatsii niin paljo kertaa\njuoda ja päällimmäistä panna, sanoi Holttolan kirkonmies.\n\n-- Vielä minä juon koko tila- ja talo-osuutenikin, jos vain meidän\nAntti minun mieleisestäni paikasta itselleen morsiamen ottaa, vastasi\nMauno-setä. Minun tyttäreni ovat Jumalan kiitos niin varakkaissa\ntaloissa, etteivät he minun osuuttani tarvitse, minä sen siis jätän\nNiemelään.\n\nKun kerranjuonti ja päällimmäisenpano oli lopussa, toi kaaso tuopin\npöytään ja sanoi:\n\n-- Nyt, hyvät häävieraat, olisi vielä kerättävä morsiamelle\nvokkirahaa (rukkirahaa). Tehkää hyvin ja pankaa tähän tuoppiin, ken\nminkä hyvänsä näkee. Onhan kansan käsi karttuisa.\n\nSamassa hän itse viskasi rahaa tuoppiin.\n\n-- Ihanhan te viette rahat ja kukkaron, kun aina pitäisi rahaa antaa\nja antaa; eihän sillä antamisella näy olevan mitään määrää, sanoi\nKorpelan kirkonmies.\n\n-- Ei tässä auta mitään vastaansanominen, anna vain raha tänne,\nvastasi kaaso.\n\nKorpela viskasi pienen hopearahan tuoppiin ja sanoi viskatessaan:\n\n-- Eihän tästä taida muuten päästä kuin maksamalla.\n\nJokainen viskasi tuoppiin rahaa, ken enemmän, ken vähemmän. Kun ei\nenää rahoja tullut, korjasi kaaso tuopin ja antoi rahat morsiamelle.\n\nPäivällisen perästä hyvitteli nuoriso itseään tanssilla ynnä muilla\nleikeillä toisessa tuvassa. Vanhemmat taasen viettivät aikansa\nkaikenlaisilla tarinoilla. Näin kului toinen eli saunapäivä.\n\nKun kolmannen päivän, hääpäiväksi kutsutun, aamuna häävieraat\nnousivat vuoteiltaan, olivat kaikki vierekkäin makaajat ommeltuina\nkiinni toisiinsa. Siitä muutamat suuttuivat, vaan toiset nauroivat\nkoko asialle.\n\n-- Kuka lemmon koiranleuka lienee tämän ilon tehnyt? kysyi Mauno-setä\nratkoessaan ompelusta, vaan ei kukaan vastannut siihen mitään.\n\nMurkinan perästä naiset noutivat kuopasta potaatteja, joista he\nlaittoivat potaattipiirakoita, kun entiset suuren joukon syömingissä\nalkoivat väsääntyä (loppua). Myöskin emännät tekivät nk. maavehnäsiä\noman pellon kasvuista. Näissä toimissa olivat häänaiset emännälle\nyksituumaisesti avulliset.\n\nPäivällisen perästä sanoi seppä soittajalle:\n\n-- Kun sinä olet koko hääajan soitellut nuorille toisessa tuvassa,\nniin\n\n    vinguttele viuluasi,\n    sorottele soittoasi:\n    me tanssia taputtelemme,\n    lyömme leikit lystilliset.\n\nOlli otti viulunsa, viritti sen ja alkoi soittaa. Nuoriso tanssia\nsipsutteli ja siihen vihdoin yhtyivät vanhemmatkin. Mauno-setä meni\npyytämään Riitta-tätiä kanssaan tanssimaan, vaan tämä ei sanonut\ntahtovansa tanssia.\n\n-- Se on pakko häissä tanssia, tahdotpa taikka et, virkkoi Mauno-setä\nja vei väkisin Riitta-tädin lattialle. Täti riuhtoi itseään irti,\nsuuttui ja haukkui Mauno-setää humalaiseksi hassuksi ynnä muuksi,\nmutta tämä vain tanssitti ja lauloi:\n\n    En mä ole humalassa\n    enkä ole hullu\n    enkä ole tähän kylään\n    tyttöin pilkaks tullut.\n\nVihdoin alkoi Riitta-täti rukoilla Mauno-setää päästämään irti, mutta\ntoinen vain tanssitti ja sanoi:\n\n-- Tässä ei auta rukoukset eikä hyvät sanat, mutta minä tahdon\ntanssittaa sinusta kaikki oikut pois, muuten sinä voisit olla\nvihoissasi morsiamelle ja kaikille Niemeläisille koko ikäsi.\n\nKun ei muu neuvo auttanut, alkoi Riitta-täti vihdoin itkeä, mutta\nMauno-setä ei huolinut sitäkään, vaan tanssitti siksi, kunnes tunsi\ntädin väsyvän. Sitten hän saattoi hänet penkille ja sanoi:\n\n-- Jos ei tämä piisaa, niin tulen jouluna ja tanssitan viimeisetkin\nänskät sinusta.\n\nPäästyään penkille remahti Riitta-täti väsyneenä pitkälleen. Vähän\naikaa siinä lojottuaan hän otti nuttunsa ja meni saunaan, jossa hän\noli koko hääajan.\n\n-- Nyt sinä, Mauno-setä, teit hyvin tyhmästi, kun Riitta-tätiä\nkohtelit tuolla tavalla, virkkoi Kiurun Yrjö.\n\n-- Kun sinulla ei ole neroa arvostelemaan minun tekoani, niin on\nparasta, että pidät leipälaukkasi kiinni, vastasi Mauno-setä. Ensin\ntäytyy tuntea syyt ja sitten vasta arvostella seuraukset; mutta kun\nsinä et näy olevan koko asian perillä, niin älä tunkeudu syyhymättä\nsaunaan.\n\n-- Koska minä yksinäni olen tyhmä viisasten joukossa, niin joudan\nminä lähteäkin täältä pois. Välttäähän Musti muuallakin, ei laudalla\nlaamallaan, sanoi Kiurun Yrjö ja alkoi katsella kampsujaan.\n\n-- Älä, veikkonen, noin suutu tyhjästä asiasta ja heitä häitä kesken,\nmaanitteli Holttolan ukko.\n\n-- Antaa menevän mennä, työntää tuulta purjeheseen, virkkoi seppä.\nEihän Yrjö ole ennenkään juonut mitään pitoja päähän asti vaan on\naina lähtenyt kesken pois.\n\n-- Tuokaa vain naiset Yrjön päällysvaatteet huoneesta tupaan, niin\nhän pääsee lähtemään. Eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi Simolan\nherastuomari.\n\nNaiset toivat vaatteet Yrjölle, joka puki ne yllensä. Nuoret miehet\nvaljastivat hänen hevosensa ja ajoivat rappusien eteen. Yrjö läksi\ntuvasta ulos eikä virkkanut jäähyväisistä mitään. Isäntä meni hänen\nperästään ja sanoi:\n\n-- Johan sinä Yrjö taas häpäiset itsesi ja koko häätalon, kun kesken\naikoja lähdet pois. Nauraahan tuolle ihmisten siatkin.\n\n-- Taitaa se niinkin olla, kun tarkemmin ajattelen, vastasi Yrjö ja\nkääntyi jälleen tupaan, jossa hän riisui vaatteensa.\n\n-- Peri hyvä maa omasi, sanoi seppä nauraen.\n\n-- Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi Yrjö ja kävi\npenkille istumaan.\n\nPojat riisuivat Yrjön hevosen ja sitten elettiin taas sovinnossa,\nniin kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nIltapuolella kun iso kahvipannu höyrysi pöydällä, keräytyivät\nukkomiehet pöydän ympärille ja siinä ryyppiessään juttelivat yhtä ja\ntoista.\n\n-- Muistaako virkaveli Holttola, kuinka me viimein ollessamme\nkevätkestissä Niemelässä puhelimme kuusta ja kuukausista. Minä\nolen sittemmin asiata monta kertaa aprikoinut kesäkuukausien\nnimien synnystä ja tullut siihen päätökseen, että niiden nimet on\notettu niistä töistä ja toimista, mitä milloinkin tehdään. Niinpä\nesimerkiksi toukokuun nimi johtuu touonteosta, jota tässä kuussa\ntoimitetaan. Kesäkuussa taasen alkaa varsinainen kesä. Heinäkuussa\ntehdään heinää ja elo kuvissa korjataan eloa. Syyskuussa alkaa\nsyksy. Lokakuun nimen olen arvellut syntyneen siitä loan eli lian\npaljoudesta, jonka syyssateet vaikuttavat. Mutta marraskuun nimen\nsynnystä en ole oikein perille päässyt. Kuka ymmärtää sen minulle\nselittää? sanoi talon isäntä.\n\n-- Marraskuun nimi johtuu sanasta marras, joka merkitsee\npäällimmäistä kuorta. Esimerkiksi ihon hipiää sanotaan marrasketto\neli marraskesi, jonka alla on orvaskesi. Kun tavallisesti tässä\nkuussa luonto saa peiton, maa roudan (kirren) ja järvet jään, joten\niljanne kääreytyy luonnolle kuoreksi niin kuin marraskesi ihmisen\nruumiille, niin on huokea ymmärtää tämän kuun nimen merkitys.\nTavallisesti tulee tässä kuussa talvikin, jonka tähden veljemme\nvirolaiset kutsuvatkin tätä kuuta talvekuuksi. Lumi peittää maan niin\nkuin vaatteet ihmisen ruumiin ja näin estää pakkasen, puhurin pojan,\nturmiot. Jos ei meille täällä kylmässä kylässä, poloisessa pohjolassa\nsataisi lunta, niin talven pakkaset kylmäisivät maan perustuksia\nmyöten, niin ettei se ennättäisi yhdessä kesässä sulaakaan, ja maan\nkasvillisuudesta ei tulisi mitään. Mutta Luoja on viisaudessaan\nlaittanut talveksi lumen, jota myöten on hyvä ajaa lipetellä.\nMoneenkin vesiperäiseen paikkaan on kesällä aivan mahdotonta päästä\nkulkemaan, mutta kun maa kylmää ja lunta tulee päälle, niin pääsee\nkulkemaan sellaisiinkin paikkoihin, joihin kesällä ei pääsekään,\nselitteli koulumestari.\n\n-- Joulukuun nimi johtuu joulun vietosta, sanoi Holttolan kirkonmies,\nja siihen se pakina päättyi.\n\nSeuraavan eli lähtöpäivän aamuna heräsi hääväki melkein kaikki yhtä\naikaa, kun tuvan ovesta tuli pakkanen sisään. Isäntä meni panemaan\novea kiinni, mutta ovi olikin otettu saranoiltaan ja viety pois.\nTuli sytytettiin ja koetettiin ovea etsiä, mutta kun sitä ei pian\nlöydetty, niin pantiin tupasen ovi tuvan oven sijalle niin kauaksi\nkunnes oikea ovi löytyy. Kaikki miehet rupesivat yksituumaisesti\netsimään ovea, joka vihdoin löytyikin saunan kodasta ja pantiin\npaikalleen.\n\n-- Kuka kötkä lienee tämän lemmon leikin laatinut? kysyi isäntä. Se\noli toki lykky, että tupasen ovi soveltui tuvan oven sijalle, muuten\nolisi saanut viedä lapset toiseen tupaan.\n\nPilantekijää koeteltiin kyllä kuulustella, mutta ei päästy perille.\n\nMurkinan perästä keitettiin päivälliseksi lähtölohko lantuista,\nnauriista ja potaateista, johon pantiin sekaan sekä sian- että\nraavaanlihaa.\n\nKun päivällisen aika joutui, kannettiin ruoka pöytään ja kaikki\nistausivat pöydän ympärille tavallisessa järjestyksessä. Vanhin\nnuodemies nousi seisoalleen ja lausui:\n\n-- Niin kuin meidän matkapassissamme oli ilmoitettu, olemme\nviettäneet häitä neljä vuorokautta ja nyt lähteissämme jätämme tähän\ntaloon tämän nuoren naisen. Minä pyydän nyt arvoisan isännän ja\narmaan emännän ottamaan tämän uuden tulokkaan iloisina ja lempeästi\nvastaan, pitämään häntä perheenjäsenenä, antamaan hänen käydä\nyksistä ovista muiden kanssa ulos ja sisälle, syödä ja juoda yksistä\nastioista muiden kanssa, sanalla sanoen kohtelemaan häntä niin kuin\nomaa ihmistä. Jos sen lupaatte, niin antakaat kätenne lupauksen\nvahvistukseksi.\n\n-- Minä lupaan kaiken, mitä sinä ole pyytänyt, vastasi isäntä\nantaessaan kättä nuodemiehelle.\n\n-- Samoin teen minäkin, virkkoi emäntä kättä antaessaan.\n\nSitten nuodemies jatkoi:\n\n-- Niin kuin te nyt koko tämän kunniallisen hääkansan ja kaikkein\nsukulaisten läsnä ollessa olette juhlallisesti luvanneet ottaa ja\nomistaa tämän uuden perheenjäsenen omaksi lapseksenne, niin kehotan\nminä teitä kohtelemaan häntä vanhemman hellyydellä ja rakkaudella\nja isällisellä lemmellä ojentamaan ja ohjaamaan, mitä hän ei itse\nymmärrä, ja kärsivällisesti kärsimään hänen vikojaan ja virheitään,\njos hän sattuu tavalla tahi toisella erehtymään, ja muistamaan sitä,\nettä hän on äkkinäinen, joka ei tunne talon tapoja, ja siis tarvitsee\nerityistä neuvoa ja vanhempain ohjausta.\n\nSitten hän kääntyi morsiamen puoleen ja saneli:\n\n-- Koska sinä, Kaisa, olet luopunut isästäsi ja äidistäsi ja saanut\nitsellesi uudet vanhemmat, niin muista sinä olla heille kuuliainen\nja nöyrä, silloin sinä saavutat heidän rakkautensa. Älä koskaan\npyydä tehdä oman pääsi mukaan vaan kysy aina, miten he tahtovat.\nPidä mielessäsi sananlasku, joka sanoo: \"Valta vanhemmalle, neuvo\nnuoremmalle\". Ja ei ainoastaan heille, vaan myös koko talon perheelle\ntulee sinun olla mieliksi ja käyttäytyä jokaista kohtaan siveästi,\nniin sinä ansaitset heidän rakkautensa ja silloin vasta sinusta\ntuntuu koti kodille ja uudet perheenjäsenet omalle perheelle.\n\nTalon perheelle puhui nuodemies näin:\n\n-- Teitä kaikkia, hyvät ystävät, ja tämän talon kunnioitettavat\nperheenjäsenet, kehotan kohtelemaan tätä uutta perheenjäsentä\nhellästi ja rakastavasti ja niin huojentamaan ja haihduttamaan sen\nikävän ja kaihon, jonka hänelle on ero rakkaasta kodistaan tuottanut.\nNiin kuin te tiedätte, hän ei ole tullut eikä häntä ole laitettu\nlastattavaksi ja poljettavaksi, vaan hän on tullut ja laitettu\nisällisten vanhempain hellästä hoidosta toisten isällisten vanhempain\nhellään hoitoon ja kotiin.\n\nVihdoin hän kääntyi nuoren parikunnan puoleen ja lausui:\n\n-- Viimeiseksi muistutan minä teille, te nuori parikunta: muistakaa\nalati sitä kallista valaa, jonka te olette vannoneet toisellenne\nHerran alttarin edessä, ja pitäkää aina keskenänne palava rakkaus,\nsillä rakkaus peittää paljon rikoksia. Muistakaa se, että teidät\non yhdistetty erottamattomasti toinen toisellenne avuksi. Kumpi on\nvahvempi, hän tukekoon heikompaa, kumpainen paremmin ymmärtää, sen\nneuvoa seuratkaa. Teillä ei saa olla mitään erinäistä vaan kaikki\nyhteistä; niin kuin te itse olette toinen toisenne omat, niin olkoon\nkaikki, mitä teillä on, yhteiset. Tämän jos mielessänne pidätte,\nniin on teidän elonne alati oleva onnellinen, kohdatkootpa teitä\nmitkä vaiheet tahansa tässä maailmassa. Herran pelko on viisauden\nalku, se aina muistakaa, ja jos sen teette, niin Herra siunaa teidän\navioliittonne, antaa teille onnen ja menestyksen, jota me kaikki\nsydämestämme toivotamme!\n\nNuodemiehen puhuessa oli kaikilla kyyneleet silmissä ja morsian\nitkikin ääneensä koko ajan.\n\nPuheensa lopetettuaan istausi vanhin nuodemies paikallensa ja\nkeskimmäinen nuodemies, Niemelän Antti, luki ruokaluvut ja Mauno-setä\ntoisten kanssa veisasi:\n\n    Vaan sillä välill eläissäs tääll\n    tee työs ja luota Herran pääll,\n    niin sinä tulet sääll;\n    vältä riettautt ja haureutt,\n    osoit lähimmäisell laupiutt.\n    Lapses kasvat Herran pelvoss,\n    neuvo, harjoit hyviss tavoiss\n    kohta nuoruudessa,\n    niin antaa pian, Jumal ijan\n    taivaass yhden asumasijan. (Vvk. 331:12, 13)\n\nKaikki muut söivät, vaan morsian ei maistanutkaan.\n\nPäivällisen perästä vanhempi juohtomies luki kiitoksen ruuan jälkeen\nja nuorempi juohtomies alkoi toisten kanssa veisata:\n\n    Jumal juur hyvää sinull suo\n    ja morsiamelles tässä taloss,\n    ylkä, sinä itses tähän luot,\n    ain armastas rakastakos;\n    rakkauden jäll kantanee,\n    hedelmän armaan antanee,\n    sen kanss kauniist elänee,\n    hänen heikkouttans kärsinee. (Vvk. 328:4)\n\nHeti päivällisen perästä alkoivat nuodemiehet ja heidän vaimonsa\ntehdä kotiin lähtöä: hevoset valjastettiin ja kaikki laitettiin\nreilaan. Vähäistä ennen kuin nuoteet pöytään istausivat, kutsui\njuohtomies Simola sulhasen erikseen ja sanoi hänelle:\n\n-- Minua oikein harmitti, kun sinä et Niemelässä älynnyt korjata\nviittasi lievettä, vaan annoit morsiamen käydä sen päälle istumaan.\nKoeta nyt, veikkonen, kavattaa hattuasi, ettei kaaso sitä saisi panna\nmorsiamesi päähän ja niin viedä viimeisenkin vallan sinulta.\n\n-- En minä semmoisista tempuista mitään veisaa, vastasi sulhanen.\n\n-- Vai et veisaa, kunhan joudut akkavaltaan niin älyät, että\n\n    iloinen on isän valta,\n    iloton isännän valta.\n    Vaikea on vieraan valta,\n    tukalainen orjan olo,\n    vaikeampi vaimon valta,\n    akan valta ankarampi,\n\nsaneli juohtomies.\n\n-- Aika mies, kehtaat uskoa kaikkia pakanallisia maailman\ntaikatemppuja, virkkoi sulhanen ja läksi pois.\n\nKun nuoteet olivat pukeutuneet, he istausivat pöydän ympärille. Kaaso\ntoi morsiamen täysissä tamineissa ja pääpyyhe päässä ja asetti hänet\nentiselle paikalleen. Emäntä kaasi kuppeihin kahvia, jota vieraat\nnauttivat, vaan morsian itki koko ajan kaason olkapäätä vasten.\nKahvin jälkeen toi emäntä rukiisen leivän ja voilautasen morsiamen\neteen pöydälle. Nuodemies alkoi veisata lähtövärssyä:\n\n    Rukoilen viimeisell\n    juur nöyräll sydämell,\n    ett murheen poies vääntyis\n    ja onni tykön kääntyis,\n    Jumal näist hyvän lopun\n    meill kaikill viimein suokoon. (Vvk. 289:15)\n\nSitten nuoteet nousivat pöydästä ja läksivät. Kaaso kaappasi sulhasen\npäästä hatun ja pani sen morsiamen päähän. Lähtiessään hän laski\nleivän ja voilautasen morsiamen syliin.\n\nHeti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä\nkotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden\nkellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja\nvoikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä\nmorsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin.\n\nKun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta\nkolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja\nviskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät\npankon alle.\n\nHäävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana\npäivänä murkinan syötyänsä.\n\nSyyttä ei siis sanota sananparressa: \"Niin on pitkä kuin karjalaisten\nhäät\".\n\n\n\n\nNuorikkoaika\n\n\n    Sisältö: Riitta-täti. Nuorikon velvollisuudet. Apen ja anopin\n    kohtelu. Nuorikon ruokaileminen. Huoneessa makaaminen.\n    Nuorikkoparin kirkossakäynti. Uusillajouluilla käynti.\n    Opintakestit. Nuorikon oljamissaolo. Oudonlainen naiminen.\n\nVasta sitten kun häävieraat olivat lähteneet, tuli Riitta-täti\nsaunasta tupaan eikä ollut ollenkaan vihainen, päinvastoin hän\nkohteli nuorikkoa hyvästi koko vuoden. Mutta sitten kun hän kävi\nKaiturpäässä ja oli siellä pari viikkoa oljamissa, hän muuttui\näreäksi nuorikolle. Tämän huomasi talon emäntä ja sanoi:\n\n-- Taitaa olla parasta kutsua Niemelän Mauno-setä tanssittamaan\nRiitta-tädistä viimeiset verukkeet, jos ei tässä muutosta tapahdu.\n\n-- Älkää suinkaan virkkako Mauno-sedälle mitään, heitän minä oikkuni\nhänettäkin, rukoili Riitta-täti ja pitikin sanansa.\n\nKaisa taasen puolestaan koki olla Riitta-tädille mieliksi:\nhän laittoi vuoteet hänelle joka ilta, antoi hänelle niitä\nvaatetavaroita, joita tiesi tädin tarvitsevan, pesi hänen päänsä\nsaunassa ja koetteli häntä hyvitellä kaikin tavoin. Vihdoin täti\nmieltyi niin nuorikkoon, että ylisteli häntä parhaimmaksi ja\nherttaisimmaksi ihmiseksi koko heidän talossaan.\n\nEikä ainoastaan Riitta-tädille vaan muillekin talonihmisille\nkoetteli nuorikko olla mieliksi. Joka ilta riisui hän appensa kengät\njaloista, pyyhki pohjat, käänsi varret ja ripusti kengät orrelle\nkuivamaan. Sukat hän pisti uunille. Hän aikoi samalla tavalla riisua\nanoppinsakin jalat, vaan tämä ei sitä sallinut, kun ei sanonut sen\nkuuluvan maan tapoihin. Joka aamu nuorikko antoi apellensa sukat\nja kengät käteen hyvänhuomenen keralla. Iltasilla hän laittoi\nvanhuksille vuoteet ja aamusilla hän ne korjasi. Saunassa hän pesi\nheidän päänsä ja selkänsä ja varusti heille puhtaat alusvaatteet joka\nlauantai-ilta. Sunnuntaisin hän syyhytteli ja kampasi vanhuksien\npäät. Kun nuorikko huomasi appensa aikovan tupakoida, hän toi tulen\npiipun päälle.\n\nKun vanhukset milloin menivät kirkkoon, kantoi nuorikko heidän\npäällysvaatteensa jo varhain aamusella tupaan lämpenemään ja sitten\nlähtiessä hän auttoi niitä päälle pantaessa. Talvella hän kantoi\nkaattuen rekeen ja peitti huolellisesti vanhuksien jalat. Heidän\nkotiin tullessaan hän riensi jo pihalle vastaanottamaan ja sitten\ntuvassa vaatteita riisumaan. Näistä puuhista kiittivät vanhukset\nrakasta lastaan.\n\nTalon toimia tehdessään nuorikko kysyi aina, etenkin ensi alussa\nanopiltansa, tai jos hän ei ollut saapuvilla, toisilta vanhemmilta\ntalonnaisilta, miten mikin työ ja toimi oli tehtävä. He taasen\nmielellään neuvoivat ja avittivat nuorikkoa.\n\nVanhukset puolestaan kohtelivat nuorikkoa niin kuin omaa lastaan.\nAamusilla hänen annettiin maata kauemmin eikä hänen tarvinnut käydä\nriihtä puimassa eikä viskaamassa koko ensi talvena. Saunaakin hänen\ntarvitsi lämmittää ainoastaan joka kolmas kerta. Hän vuorosi Yrjön\nMartin ja natonsa kanssa kylyä valmisteltaessa.\n\nKun senaikuisen tavan mukaan ei nuorikko muiden kanssa yhdessä\nruokapöydässä syönyt vatsaansa täyteen, ainoastaan vähän tuikkasi,\nniin emäntä syötteli häntä erikseen toisessa tuvassa parhailla\npaloilla, eikä sitä kukaan kariksi katsonutkaan, kun maan tapa niin\nvaati. Riitta-tätikin muistutti monesti emäntää syöttämään nuorikkoa\nerikseen ja sanoi:\n\n-- Sinun pitää häntä syötellä erikseen, näethän sen, ettei hän raukka\nviitsi muiden kanssa kyllältään syödä, kun on niin kaino, eikä\nhänkään hengellään elä.\n\nMyös nuorikon äiti laittoi tyttärelleen voita, piirakoita ja lihaa\ntuomisiksi. Ei siis ollut ihme, jos nuorikko ruokapöydässä muiden\nkanssa vähän söi ja kumminkin pysyi hyvin voinnissa ja lihoikin\nmiehelässä ollessaan.\n\nKoko ensimmäisen talven makasi nuorikkopari kylmässä huoneessa,\nmakuuaitassa, eikä siellä ollut maatessa pakkoakaan, mutta riisuessa\niltasilla ja pukeutuessa aamusilla oli kovilla pakkasilla hankalaa.\nSiksi täytyi pitovaatteet iltasilla panna sängyn nurkkaan peitteen\nalle, että ne olivat lämpöiset aamusilla pukeutuessa. Huoneen sänky,\nrovatti, oli sitä varten tehty hyvin syvä, että siihen mahtui paljon\nheiniä. Niiden päälle oli levitetty vaippa ja sen päälle hursti,\nlakana. Peitteenä oli uusista paksuvillaisista lammasnahoista tehty\nkaatut ja sen päällä pidettiin paksu lankainen täkki. Höyhenpielukset\nolivat päänalaisena.\n\nMilloin oli kova pakkanen, pidettiin makuuvaatteita päiväsaikana\nlämpenemässä joko riihessä, saunassa, tahi jos ne eivät olleet\nlämpimät, tuvassa ja iltasilla vietiin lämpimät vaatteet huoneeseen.\nTosin pakkasilla täytyi koko ruumiin olla peitettynä, niin että\nainoastaan pienoinen hengitysreikä jätettiin. Usein olivat\npeitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän\nreunoille kasvettuivat jääpiikit; mutta vähätpä siitä, kun ruumis\noli jo lapsuudesta saakka totutettu kylmää kärsimään, niin ei siitä\nterveydelle ollut mitään vaaraa. Jos joku oli niin hienohenkinen,\nettei kylmimmällä vuodenajalla tarjennut huoneessa maata, vaan\niltasilla huoneeseen mentyään kumminkin yön aikana muuttausi\nlämpimään suojaan, joko saunaan tai riiheen, niin sitä nuorikkoparia\ntai ainakin sitä henkilöä, joka ei voinut kylmää sietää, pidettiin\nhentona raukkana, josta \"ei olisi ollut talvelle heitettyä\"; so.\nsellainen saisi olla naimisiin menemättä, jossa ei ole vanhojen\ntapojen noudattajaa, vaan poikkeaa niistä.\n\nSuurimmissa ja varakkaimmissa taloissa oli tosin vierashuone, kamari,\njota pidettiin lämpimänä talvellakin, niin että siellä olisi sopinut\nnuorikkoparin maata, jos ei kainouden tunne olisi antanut maata\nnuoren parin vierekkäin tuvassa yhdessä muun perheen kanssa; mutta ei\nse ollut maan tapa sellainen, ja tapaa oli tarkoin noudatettava, jos\nei tahtonut joutua yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Ja toisekseen,\nkun ensi kerran veisuun kanssa vietiin vuuville, ensi yöksi yhteen,\nhuoneeseen, niin siitä syystä pidettiin huonetta jonkinlaisena pyhänä\npaikkana, jossa ainoastaan eikä muualla oli keskinäinen rakkaus\nmenestyvä ja kasvava.\n\nKun nuorikkopari ensi kerran häittensä jälkeen meni kirkkoon, oli\nnuorikko täydessä morsiuspukimessa, josta aina erotettiin nuorikot\nmuista naisista. Samaten piti olla, kun uusillejouluille mentiin\nmorsiamen entiseen kotiin. Jos nuorikko ensi kerran kirkossa\nkäydessään oli verevä ja punakka, ylistettiin häntä terveeksi, mutta\nkalpeasta ja verettömästä sanottiin, ettei se ole terveperä.\n\nKun kirkon luona tai muualla joku sukulainen tai tuttava tapasi\nnuorikon, niin kohta hän kysyi:\n\n    Kummoinen on appi sulla,\n    onko ankara anoppi?\n\nynnä muuta, mitä asiaan kuuluu. Harvoin tai ei koskaan nuorikolta\nsitä kysyttiin, millä tavalla hän kohtelee uusia vanhempiansa ja\nmiestänsä.\n\nHäiden perästä mentiin kylään jouluille \"hammasveloille\". Yhtä monta\nhenkeä kuin kustakin sukulais- tai naapuritalosta oli ollut häissä,\nmeni nyt häätalosta jouluille. Samaten tehtiin morsiamen kotona.\nYhtä monta henkeä kuin oli ollut kihlajaisissa ja läksiäisissä, meni\njouluille kylään. Sulhanen ja morsian, so. nuorikkopari, tavallisesti\njäi kotiin eläimiä hoitamaan, mutta eivät nekään olleet omassa vaan\nnaapurin muassa joulupyhinä. Tavallisesti niissä taloissa, joissa\nvain nuorikkopari oli kotona, pidettiin joululeikit.\n\nYleisen tavan mukaan kutsuttiin Lippolan nuorikkopari appelaansa\nNiemelään uusillejouluille. He menivät sinne uudenjoulun aattona.\nSinne tuli myöskin Korjuksen Risto, Mari-ämmän vävy.\n\n-- Miten sinä, lapseni, olet voinut uudessa kodissasi ja oletko\ntyytyväinen nykyiseen oloosi? kysyi Niemelän emäntä tyttäreltään\nheidän kahden kesken ollessaan kamarissa.\n\n-- Jumalan kiitos minä olen voinut oikein hyvin. Ja jos tätä menoa\neteenpäin kestää, olen sangen onnellinen. Minulla on mies, joka minua\nrakastaa ja jota minä rakastan. Kaikki kohtelevat minua erittäin\nhetaasti, ja minä olen ollut niin tyytyväinen uuteen kotiini, etten\nhalaja mihinkään eikä minulla ole yhtään ikävä, vastasi Kaisa.\n\n-- Se on iloista kuulla, vastasi äiti. Koettele sinä, hyvä lapseni,\nolla nöyrä ja nopsa puolestasi, niin sinua eteenkinpäin hyvänä\npidetään; äläkä milloinkaa kiusaa miestäsi, mitä tunnet hänen\nmielestään olevan epäsuosiollista, muista lapseni aina se.\n\n-- Minusta saat, hyvä äitiseni, olla aivan huoletta, ja minun\ntoimeentulostani. Kun minä sain mieleiseni miehen ja mieleiseni\ntalon, niin siinä minun on mieluinen olla. Mutta tässä maailmassa\nei ole mitään täydellistä. Niin on meilläkin. Meillä on kaikki niin\nhyvin, ettei ole parempaa toivomistakaan; mutta se meitä surettaa,\nkun setä-Yrjö lähtee ensi keväänä meiltä pois. Hänen apellansa kun ei\nole ketään joka häntä ja taloutta hoitaa, kun poika kuoli, niin pitää\nsedän mennä sinne. Me emme häntä mitenkään laskisi sinne, kun hän on\nniin herttainen ja varma mies, ja hänen vaimonsa on kelpo ihminen,\njoka kohtelee minua niinkuin omaa lastansa.\n\n-- Älä, lapseni, siitä ole milläsikään! Jos Yrjö pois menee, niin\nteillehän hänen osansa jääpi, kun hänen appensa on varakas eikä\nheillä ole ketään muita perillisiä.\n\n-- Niin setä kyllä sanoo, ettei hän tahdo mitään osaa, ei\nirtonaisesta eikä kiinteästä, vaan hän antaa kaikki meidän Juhanalle,\nkun Juhana on hänestä niin mieleinen, selitti Kaisa.\n\n-- Sen parempi on se, kun hän Juhanalle osuutensa luovuttaa, virkkoi\nemäntä hyvillä mielin.\n\n-- Vaikka kohta se niinkin on, ennen me kumminkin sedän pitäisimme\nennen kuin hänen osansa, vastasi Kaisa.\n\nNämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä\nAnni ja Sohvi.\n\n-- Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi\nKorjuksen Mari Kaisalta.\n\n-- Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen\nsen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata.\nJoulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä\nopettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso\npeili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku\nvieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.\n\n-- Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään.\nMinulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse\nosannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea\nnaapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin\nhursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin\nminulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille\nihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään.\nSiksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti\naina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa\nminä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.\n\nKynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään\noppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi\nsen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen\nperästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse.\nOljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja\nMari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat\nmennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja\nsanoi:\n\n-- Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme\nkuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa\nsukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.\n\nKaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään\nnaimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut,\nalkoi hän tottua siihen.\n\nSyksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen\naivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän\nsai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan\nniin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi\nMauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä\ntuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten\naikana saivat sen kuulla.\n\nToden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen.\nSillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle\nkannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa.\nLautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli\nneljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen.\nSyksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli\njuohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen\nmorsiamelleen Sohville.\n\n\n\n"]