[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBwdQaIdAiqcM_W3yKo-mXiQKI4SFvSlbLecax-TBWxc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1675,"Punakaartin päällikön tytär","Sauramo, Lauri (oik. Soini, Lauri)",1875,1919,"1675-sauramo-lauri-punakaartin-paallikon-tytar","1675__Sauramo_Lauri__Punakaartin_päällikön_tytär","Salapoliisiromaani","romaani",[14],"rikos",[],"fi",1918,null,15469,98352,false,56131,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Punakaartin päällikön tytär: Salapoliisiromaani\" by Lauri Soini is a detective novel written in the early 20th century. The story is set in a turbulent political climate following a revolution, and it revolves around the intriguing character of Väinö Haukka, a private detective embroiled in a web of mystery and danger involving the Red Guards and a missing arsenal of weapons.   The opening of the story introduces the main character as he notices two men lurking outside his home, sparking his curiosity and a sense of unease. As he tries to focus on a philosophical text, unsettling thoughts about these mysterious figures invade his mind, leading to a surprising entry by his friend, Haukka, who turns out to be a private investigator himself. Their conversation quickly reveals that Haukka has been summoned by the leader of the Red Guards regarding a robbery of weapons, suggesting deeper conspiracies at play. The scene effectively sets the stage for a gripping narrative filled with suspense, conspiracies, and the personal risks faced by those entangled in political upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[],215,"Salapoliisiromaani sijoittuu vuoden 1918 levottomaan Helsinkiin. Kertoja huomaa joutuneensa salaperäisten miesten varjostamaksi ja päätyy keskelle vallankumousajan tapahtumia. Juoni kytkeytyy punakaartin toimintaan ja venäläisten sotilaiden läsnäoloon sisällissodan kynnyksellä.","Lauri Sauramon 'Punakaartin päällikön tytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1675. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUNAKAARTIN PÄÄLLIKÖN TYTÄR\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI SAURAMO [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n1. Luku.\n\n\nKadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin\näkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.\n\nTosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin\nnähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.\n\nToissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin\nläheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin\npoikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella\npuolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli.\nSitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.\n\nJa nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät\nnytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan\ntoiselle:\n\n-- Se se on.\n\nAjattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: \"Se se vain on.\"\nMutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat\nilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi\nedesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.\n\nKiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni\nsähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna\nsaksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja \"Die Psychotechnik\",\nmutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä\nteknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta\nsielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken\nnäkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili\npolttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä\nloimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.\n\nAikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen\ntähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia,\njoita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista\nsuhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan\npudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani.\nMutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan\nkiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen\nsuojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja\npunakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat\nsitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat,\njoita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja\nminulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla\ntämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani\nyhteyteen.\n\nYhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin\nsäikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan\nsanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka\nilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin\nehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.\n\nOlin vähällä kysyä: \"Kuka siellä?\" Mutta samassa sellainen\nvarovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla\nposteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.\n\nMenin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.\n\n-- Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.\n\nÄänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn\nvakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti\noviaukosta pimeään eteiseen.\n\nSieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen\nulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita,\nkuten vilahdukselta panin merkille.\n\nLuonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä,\noliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.\n\n-- Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä\nluule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.\n\nHän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin\nettä kolahti.\n\nOlin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi,\nettä miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli\nvastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla.\nAnnoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.\n\nTähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen\ntyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät\ntummat tukanlatvukset.\n\nMiehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus,\nveitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni\nnähnyt yhden ainoan miehen silmissä.\n\n-- Onko se...? aloitin iloisesti ymmällä.\n\nVastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi\nkäteensä tumman tukkansa.\n\n-- Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.\n\nEdessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö\nHaukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä\nrypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan.\nKiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs,\nmutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä.\nNenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin\nettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten\nasioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs\nnenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut\ntuhansien joukostakin.\n\n-- No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. -- Istu ja ole kuin\nkotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin... ole\nhyvä ja pane palamaan...\n\nRiemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen\nlempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon\nhänen väärennetyn nenänsä alle.\n\n-- Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. -- Oletko sinäkin\nkehittynyt niin herkkusuuksi?\n\n-- Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni\nkiinalaisella kohteliaisuudella.\n\nHän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.\n\n-- Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. -- Miksi sinä\ntulit sillä tavoin?\n\n-- Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän\nvastasi viattomasti.\n\n-- Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia... olisin voinut saada\nvaikka halvauksen.\n\n-- Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin\nheikkohermoiseksi.\n\n-- Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä\nasuntoni edustalla vaaniskelemassa.\n\nYstäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin\ntunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen\naina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.\n\n-- Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun\nystäväni! hän piikitteli.\n\n-- Siksikö he...?\n\n-- Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. -- Mutta älä pane pahaksesi,\njos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.\n\n-- Sinua? kummastelin.\n\nHän nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Ja minä koetin mukautua\nhänen otaksumaansa, että jotkin tuntemattomat miehet vanhan\nystävyytemme nojalla odottivat hänen kaupunkiin saavuttuaan tulevan\njuuri minun luokseni.\n\n-- Näitkö muuten miehet kadulla? kysyin.\n\n-- Näin kyllä pari miestä. Mutta he eivät kiinnittäneet minuun\nhuomiotaan.\n\nLoin ehdottomasti katseeni hänen souvaripukuunsa.\n\n-- Niin, juuri siksi, hän vastasi myöntävästi katseeseeni. -- Vai\nluuletko sinä, että olisin näin pukeutunut yksistään sinua\nsäikytelläkseni?\n\n-- Tosiaan! ihmettelin. -- Ensi näkemältä näytit minusta ilmetyltä\npahantekijältä.\n\n-- Se on turvallisinta nykyään, hän vastasi. -- Nykyään... jolloin\njuuri rikolliset ovat varmimmat hengestään ja vapaudestaan, jolloin he\n\"aatteen\" nimessä ammuskelevat ja sulkevat lukkojen ja telkien taakse\nniitä, joita on syytä epäillä ryöstöjen ja murhien estämisaikeista...\n\n-- Olet siis saapunut tärkeisiin tehtäviin?\n\n-- Tehtäviin, niin...\n\n-- Ja luulet, että uhrisi täällä tietävät tulostasi?\n\n-- En luule, vaan tiedän, hän vastasi kuivasti.\n\nKatsoin kysyvästi häneen.\n\n-- Kirje, jolla minut kutsuttiin, oli postissa avattu, hän tiedotti.\n\n-- Postissa! huudahdin..\n\n-- Heitä on kaikkialla, hän vastasi kylmästi.\n\n-- Keitä sitten...? Ja kuinka kummalla sellainen voi olla mahdollista?\n\n-- En katsonut viisaaksi ryhtyä vielä syypäätä etsimään. Mutta kun\nkirjeen saatuani tapani mukaan tarkastelin sitä ensin päältäpäin,\nhavaitsin, että liimauksessa oli nokitahroja. Se oli vanhaan\nohranatapaan avattu kynttilävalkeassa kuumennetulla ohuella\npaperiveitsellä, mutta aloittelija oli sen tehnyt niin taitamattomasti,\nettä liimaus oli nokeutunut.\n\n-- Keneltä kummalta kirje sitten oli?\n\nHaukka ei ollut kysymystäni kuulevinaan.\n\n-- Huomasin sitten pian, että minua pidettiin silmällä. Painauduin\npariksi päivää näkymättömiin. Sittenkin huomasin lähtiessäni, että\nminua seurasi outo mies junaan. Koko matkan hän piti minua silmällä ja\nseurasi täällä perässäni matkustajakodin katuovelle.\n\n-- Ja meni sitten tiehensä?\n\n-- Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin\nhänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on\nonneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja\nsieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin\ntäälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia\nurkinnan alalla.\n\nTämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta\nja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.\n\n-- Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, -- sano veikkonen jo,\nkuka kumma sinut on tänne kutsunut?\n\nHän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista\nsavua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja\nhalveksimisen sekaisella äänellä:\n\n-- Punakaartin päällikkö.\n\nÄllistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi\nmykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun.\nNauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti\nmielessäni kysymysten tulvan.\n\n-- Ketä vastaan?\n\n-- Eiköhän vain... omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.\n\n-- Missä kumman asioissa?\n\n-- Rosvopäälliköltä on rosvottu asevarasto, Haukka vastasi.\n\n-- Nekö venäläiset kiväärit? kysyin nauraen.\n\n-- Ne kai.\n\n-- Kuinka kummalla sitten?\n\n-- Menen kuulemaan lähemmin.\n\n-- Ja mistä ihmeestä he tietävät sinua vaania kaikkialla, jo sinulle\ntulleesta kutsukirjeestä alkaen?\n\n-- Sehän tämän jutun juuri tekeekin arvoituksellisimmaksi asiaksi,\nmissä koskaan olen askarrellut, Haukka virkkoi miltei harmista\npuuskahtaen.\n\nKotvan kuluttua hän jatkoi:\n\n-- Mies ei kirjeestään päätellen näytä ensinkään hölmöltä, ja kuitenkin\nhän on aivan käsittämätön avosuu. Tai...\n\n-- Tai? kehotin häntä jatkamaan.\n\n-- Se nyt on vain tunnelmoimista, hän hymähti. -- Mutta koko tästä\nmiehekkäästä rosvojutusta lemahtaa jo etäälle siinä määrin naisenhajua,\nettä siinä täytyy olla mukana nainen.\n\n-- Rakastunut nainen, naurahdin.\n\n-- Kenties, tokaisi Haukka, -- mutta joka tapauksessa mielettömästi\ninnostunut nainen.\n\nSiihen minä en osannut mitään.\n\n\n\n\n2. Luku.\n\n\n-- Sinähän pelaat biljardia?\n\n-- Kyllä omiksi tarpeiksi.\n\n-- Eikös lähdetä ja oteta keilaerä illan kuluksi, hän ehdotti\nvilkkaasti.\n\n-- Oletko sinä, hymähdin, -- niin intohimoinen pelaaja, että täytyy\nlähteä kesken tärkeän asian?\n\n-- Älähän virka, Haukka torjui soimaukseni. -- Ensiksikään en mene\nrosvopäällikön puheille enää tänä iltana, ja toiseksi ei biljardi ole\nlainkaan hullumpaa leikiksikään. Siinä saa koko ruumis tarpeellista\nliikuntaa, se teroittaa silmää ja tarkistaa kättä, vieläpä on\nvirkistävää leikkivoimistelua älyllekin. Asetan sen munkkimaisen\nshakkipelin edelle. Monet suuret filosofitkin, esim. Herbert Spencer,\novat olleet oivallisia biljardin pelaajia, hän vetosi lopuksi\nauktoriteettiin.\n\n-- No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.\n\nHän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa\npeitoksi.\n\n-- Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, -- kun minulla oli\nrunsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti\nihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin,\nohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin\nliikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.\n\nPukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:\n\n-- Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On\nvarovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.\n\nHän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen.\nMutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.\n\n-- Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. -- Ovat menneet matkoihinsa.\nSatunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken\nmuunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan...\n\nMe menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin\nalla sijaitsemaan biljardisalonkiin.\n\nVerrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä\non niinkin suurikaavainen \"pelihelvetti\" olemassa. Sinne mennäänkin\nalaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas\nlaskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme\ntaukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin\nvievästä ovesta -- myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille\nverrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi -- näimme vilisevän\nhienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet\npaitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän\nääressä.\n\nYstäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran\ntarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa\nsiksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan.\nTilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua\nleikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä\nkeilanappulaa kolmella luupallolla.\n\nMonet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä,\njoka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta,\n\"fuchsista\". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit,\ncarambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin\nmittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät\npitkällistä harjoitusta.\n\nRyhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni\nsitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin\nleikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän \"forschia\". Mutta\nkun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun\nvoitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä\nkohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän\nvoittanut kuitenkin.\n\nHän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai\nhuvittelumme odottamattoman käänteen.\n\nHaukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko\nkatselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen,\nlevottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen\nmetsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus,\nkuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen --\ntaisi olla hieman \"liikutettuun\" -- pelikiihko silmissä ja\nväkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta\nulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli\ntätä toverillisesti... varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.\n\nToisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan.\nHän puuskahti murtaen:\n\n-- Tehän olette koko lahtari!\n\nHaukka tähysti häntä silmät sirrillään.\n\n-- Lahtari, hän toisti, -- mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.\n\n-- Sitä, selitti mies itse, -- että tahtoisin mielelläni löylyttää\nteitä...\n\n-- Oletteko te sitten itse Sasu Punainen, kysäisi Haukka, sovittaen\n\"löylytyksen\" miehen vereviin poskiin.\n\n-- Mikä Sasu Punainen? uteli mies, paljastaen siten ison aukon\nkirjallisessa sivistyksessään.\n\n-- Tietysti punakaartilainen, tulkitsi sama sananselittäjä\nkatselijoiden joukosta.\n\n-- Entä jos olisinkin... kyllä meistä aina lahtarit saavat vastuksen,\närhensi väkiverevä miekkonen hänelle.\n\nSamassa hän kääntyi Haukkaan touhuissaan ja välähtelevin silmin.\n\n-- Etteköhän otakin minua kolmanneksi?\n\nEmme olleet halukkaat siihen suostumaan.\n\n-- Luuletteko, ettei minulla ole rahaa, vaikka olenkin vain tällainen\npoika keskeltä maailmaa! hän rehenteli metsäläisinnossaan.\n\n-- Emme pelaa ensinkään rahasta, tuppauduin häntä torjumaan.\n\n-- Ettekö! hän tokaisi, osoittaen peittelemätöntä halveksimistaan\nsellaista lapsenleikkiä kohtaan.\n\nSiitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen\nsen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin\ntoverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.\n\n-- Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. -- Viitonen, kymppi\ntai satanen... sama asia. Rahat kyllä riittävät.\n\nVarmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja\ntiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon\nsatamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden,\nettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin\ntukuittain.\n\nYlipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin\nliukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie\nsaanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.\n\n-- Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. --\nYmmärräthän... hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada\ntuttavia...\n\nMinä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan\nkädestäni.\n\n-- Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.\n\n-- No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.\n\n-- Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin.\n-- Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.\n\nJoukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka\nviitosen.\n\nPeli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan\nkeilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen,\n\"kiksin\", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi\nHaukalle.\n\n-- Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui,\nsillä asento näytti mahdottomalta.\n\nMutta Haukka otti takaapäin, \"von hinten\", kaasi kolme keilaa ja sai\nsiis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle\nkeiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti\nmahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.\n\nHaukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo\nkiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin\ntäsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen\nkeilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.\n\nSeuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin\nkaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja \"koko\npataljoona\" tiesi 40 pistettä.\n\nVihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla\nmolempiin muihin palloihin. Tämä \"Carambolage von hinten\" oli niin\ntarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat,\njättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. \"Ympärileikkaus\" tiesi 50\npistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54\npistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä\nlyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun\ntavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä\naivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut\ntaputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin.\nVastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen\nsaamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän\nuhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.\n\n-- Revanssi! hän huusi.\n\nJa nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia\nsatasia likoon.\n\nHän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli\nkerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin.\nEikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään,\ntosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.\n\n-- Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli\nvavahtelevin äänin.\n\nMutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut\nsopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta\nryöväykseltä.\n\nNolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen\noli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja\nkaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän\nkiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme\nkohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.\n\n-- Joku hakee teitä... eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä,\novenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.\n\nMies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja\nriensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.\n\n-- Mene, hän kuiskasi minulle, -- ja kuuntele salaa, mitä naisella on\nsanomista.\n\nTein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat\ntoisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka\nsekin vei eteisestä samaan salonkiin.\n\nNäin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen\nnäköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin\nkuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:\n\n-- Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi\naikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi,\nasuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan,\nettei herra Haukka ollut kotona...\n\nHän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!\n\n-- Hanski, puhui tyttö edelleen, -- oli silloin lähtenyt tiedustelemaan\nniiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä\nsen tuttavansakaan...\n\nHänen sanoessaan \"isäni luo\", tuntui hänen äänessään omituinen,\narasteleva värähdys.\n\n-- Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei\ntaikauskoinen kajo palavissa silmissään. -- Kun kuulin siitä Hanskilta,\nriensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät...\n\n-- Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi\novenvartijaan saadakseen palttoonsa.\n\nMinä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin\nnähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.\n\n-- Mitä he puhuivat? hän kysäisi.\n\nMinä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja\nisästään.\n\n-- Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella\neteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli\nbiljardimarkus jälkeemme.\n\n-- Entä aika? hän muistutti.\n\nEnnen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani\npelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi\nsattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän\noli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään.\nTavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin\nsuulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä,\nei pasaasissa eikä kadulla.\n\n-- Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. -- Kuulitko\naivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.\n\n-- Aivan varmasti, vakuutin.\n\n-- Ja sen myös, että hän sanoi \"isäni luo?\" hän tenttasi edelleen.\n\n-- Aivan selvästi, vahvistin.\n\nHaukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.\n\n-- Silloin meillä kenties oli... pelasin kenties... vastapelaajani\nkanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.\n\n-- Mutta tyttö... kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.\n\n-- Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin\nisä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.\n\nMinulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä\nitsestään! Ja \"se tuttava\" olin tietysti minä.\n\n-- Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman\nperuukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia\nvakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. -- Odottamaton\nonnenpotkaus, oikea \"Fuchs\", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken\nlisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa... ja maksatutti\nminulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.\n\nLähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän\npysähtyi.\n\n-- Kuule, otatko minut luoksesi asumaan?\n\n-- Kernaasti, vastasin.\n\n-- En näet mene enää matkustajakotiin, hän lisäsi.\n\n-- Entä matkatavarasi?\n\n-- Ne saa joku noutaa huomenna.\n\n-- Mutta eivätkö he voi yhtä hyvin keksiä sinut minun luotanikin?\nutelin.\n\n-- He eivät tunne minua. Ja talossahan asuu paljon ihmisiä.\n\nMinulle oli se selitys mieleen. Sain siten ystäväni asuintoverikseni ja\npystyisin seuraamaan tätä merkillistä juttua läheltä.\n\n\n\n\n3. Luku.\n\n\nYstäväni Väinö Haukka lähti aamulla punakaartin päällikön luo.\n\n-- Enkö minä saa tulla mukaan?\n\n-- Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki\nheilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi\nlohduttaen.\n\nTyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa\nkaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse\nnäkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki\nparemmin.\n\nHän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta.\nJa sitten hän lähti.\n\nLähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin,\nnäkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää\nhenkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.\n\nTalo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus,\njossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi\nuusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli\nportti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului\nvasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli\nvaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.\n\nHaukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee\ntumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta.\nMutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka\njätti nimikorttinsa.\n\n-- Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, -- mieheni onkin teitä odottanut.\nHän ei ole juuri kotosalla... hän on kaupungilla pistäytymässä... mutta\nolkaa hyvä ja käykää istumaan... odotan häntä juuri aamiaiselle.\n\nPäällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan\npikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin\nja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti\nhyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.\n\nPöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin\nhäiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli\nsivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta\neihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan\nkorviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta:\n\n-- Kuuluuko miehenne työväenpuolueeseen, vaikka on tehtailija?\n\n-- Mikäs tehtailija hän... seppä vain, tuumaili rouva kodikkaalla\nsävyisyydellä. -- Eikä hän sosialistien hommista enää suuria välitä...\nonpahan mukana, kun on nuorempana tottunut.\n\n-- Mutta onhan hän punakaartin päällikkönäkin! huomautti Haukka.\n\n-- On jonkun osaston, selitti rouva. -- Sotilaskomentoonkin hän on\ntottunut nuorena ollessaan. On näet ennen ollut aliupseerina kaartissa,\nja minkä nuorena oppii, siihen vanhana mieli vetää. Meni mukaan, kun\nentiset sotatoverit ruinasivat. Mutta kovin hän on jo työlästynyt koko\nkaartiin... Olisi jo eronnut, mutta ei katso voivansa, ennen kuin se\nruma asejuttu selviäisi.\n\nRouva ilmeisesti odotti, että Haukka rupeaa asejutusta utelemaan. Mutta\ntämä ei ollut koko asiasta tietävinään. Kotvan kuluttua hän kysäisi:\n\n-- Missä tyttärenne on?\n\nKysymys sattui selvästi arkaan paikkaan. Vaimo hätkähti aivan kuin\nruumillisesta kivusta ja oli vähällä puhjeta nyyhkytykseen.\n\n-- Mistä herra Haukka tietää, että meillä on tytär? hän kysyi sitten\nsurumielisesti hymähtäen.\n\n-- Näin sen tästä, Haukka vastasi viitaten pöydänhalkaisijaan. --\nTalossa, jossa on tällaisia pöydällä, on tavallisesti koulutettu\ntytär...\n\nEmäntä hymyili viihdytettynä.\n\n-- Onhan se Maisu käynyt koulujakin, kävi taidekoulunkin... ja innokas\non kaikkeen, kertoili äiti rakkaasta tyttärestään.\n\n-- Kuuluuko tyttärennekin sosialistiseen puolueeseen? Haukka kysyi.\n\n-- Kaikessahan se hommaa nuoressa innossaan, äiti huokaisi. -- Yhteen\naikaan oli niin innostunut piirustukseen ja maalaukseen, että aivan\nkalpeni, kun tuskin malttoi syödä, saatikka sitten nukkua. Sitten osui\nniiden nuorisoliittoon ja naisosastoon ja mihin kaikkeen lie\nliittynyt... alkoi siellä hommata kaiket illat puoliyön korville, ja\npuuhasi niiden asioissa enimmät päivätkin. Piirustuksesta ja\nmaalauksesta ei enää välittänyt... väitti niitä turhiksi herrasneitien\najanvietteiksi... korkeintaan laitteli kansikuvia niiden\ntoverilehtiin...\n\n-- Missä hän nyt on, jos saan luvan kysyä? Haukka uteli.\n\n-- Missä lie, tulituittu hupakko, äiti vastasi levottomasti.\n\nHän koputteli kotvan kenkiensä kärkipuolella lattiaa, tasaantui siitä\njälleen ja alkoi jatkaa juttua rakkaasta tyttärestään.\n\n-- Se alkoi kuluttaa siellä siinä määrin voimiaan -- sen taannoisen\nsuurlakkorytäkän aikana oli kaiket yötkin töissä heidän kanslioissaan\n-- niin, että isä alkoi kovistella häntä pysymään kotona, varsinkin sen\njälkeen, kun kaartilaiset... mokomatkin \"järjestysmiehet\" muka...\npitivät meillä sen kotitarkastuksen...\n\n-- Mitä, pidettiinkö teillä kotitarkastuskin? Haukka kysyi yllätettynä.\n\n-- Nekös, päättömät, pitäisivät väliä, missä peuhaavat! kaartilaisten\npäällikön puoliso päivitteli.\n\n-- Ja silloinko aserosvous tapahtui?\n\n-- Ei, kotitarkastus pidettiin jo suurlakon aikaan, \"vallankumouksen\"\nhulluimmassa huumauksessa.\n\n-- Kuinka? Kertokaa kaikesta tarkkaan!\n\n-- Ei niitä, huokaisi vaimo, -- suinkaan naisihminen mielikseen\nmuistele, sellaisia asioita. Kotitarkastuksen jälkeenkin olin aivan\nsairas monet päivät, ja pikku tyttöni on sairaalloinen vieläkin...\n\n-- Mutta miksi he oikein...? Mitä he teiltä silloin etsivät?\n\n-- Mistä heidät tiesi... varmaankin veljeni poikaa, rouva vastasi. --\nHän on ylioppilas. Oli kirjoittautunut suojeluskuntaan aikaisemmin\nsyksyllä, ja kaartilaiset olivat haalineet jäsenluettelon käsiinsä. Hän\non lueskellut maalla kotonaan, mutta pari päivää ennen suurlakkoa\nsaapui tänne tenttimään.\n\n-- Asuiko hän teillä?\n\n-- Asui.\n\n-- Mutta mistä kaartilaiset sen tiesivät?\n\n-- Se on käsittämätöntä, jollei usko heidän kummallista selitystään.\n\n-- Kuinka he selittävät?\n\n-- Oli muka... mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden\nvaiheilla.\n\n-- Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti\nmielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.\n\nVaimo aloitti kertomuksensa:\n\n-- Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa\nkäsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku\ntytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan\njärjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti\nja vaativasti. Minä menin avaamaan.\n\nPortaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla\netummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa.\n\"Kädet ylös!\" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni\nnostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan\nmiehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. \"Mitä\nkummaa te oikein haette?\" kysyin ihmetellen. \"Mitä muka haemme!\" sanoi\njohtaja mahtavasti. \"Niin\", sanoin tyynesti. \"Ikäänkuin ette mua\ntietäisi!\" \"Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne\",\nsanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että\nveljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus\nkuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien\nmellastusten sattuessa. \"Lahtareitanne etsimme!\" karjaisi mies vihdoin\ntuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen\nsisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa.\nHe nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä\nmitään. \"Mitä tuolla on?\" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen,\njossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni\nvieraille avaamaan. \"Mitäpähän siellä\", sanoin. \"Lapset leikkivät...\npikku tyttöni... senaattori Tokion tyttären kanssa\", lisäsin\npainokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään.\nHe saapastivat ovea kohden. \"Ei sinne saa mennä\", hätäilin. \"Ei saa\",\nsanoi johtaja raa'asti nauraen, \"Ajatelkaa vähän\", rukoilin.\n\"Säikytätte lapset kuoliaiksi... ajatelkaa, senaattori Tokion pikku\ntytönkin!\" \"Ei kuulu teihin!\" mies tokaisi. \"Kenenkäs sitten? Tämä on\nminun kotini!\" huudahdin kiivastuen. \"Lahtarien pesä! Mitäs kätkette\nlahtareita!\" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa,\nkivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle,\nriuhtaisivat sen äkkiä auki ja... Minä lennähdin heidän edelleen\novensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin\nrievun... Ja revolverit sojossa he ryntäsivät... Lapset parahtivat\nitkuun... se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät\nkaiketi korvissani... ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen... He\nnäyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja\nmenivät Maisun huoneen ovelle. \"Mitä tuolla on?\" kysyi johtaja.\n\"Mitäkö?\" vastasin. \"Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa\nkansliassanne.\" Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta\neivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit\nsojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan\nvuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.\n\n-- Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa,\nmutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet\nylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin\nkomeroissa.\n\n-- Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, -- että he olisivat\npyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että\nudeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli\nmuka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että\ntänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän\nselityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen,\njolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen\nkaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut\nnäkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on\nminulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun\nnojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.\n\n-- Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa,\nettä uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän\nvalitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina\nnäkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään\nkaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että\n\"sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!\" Kun Maisu\nei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan\nperheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen\ntaskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin\nvihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.\n\n-- Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja\nsieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin\ntarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani\nolivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei\nnäyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni,\nettä hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin\nhyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa\nvapaudessaan. Kunnes sitten...\n\n\n\n\n4. Luku.\n\n\nOvikello soi.\n\n-- Sieltäpä tuo taitaa jo tulla miehenikin, sanoi puhelias emäntä.\n\nHän meni avaamaan.\n\n-- Täällä on herra Haukka odottamassa, kuului hän sanovan eteisessä.\n\nTehtailija Luhtanen astui sisään. Kookas mies, sotilas kiireestä\nkantapäähän siviilipuvussaankin.\n\n-- Jaha, terve tuloa!\n\nHän pudisti lujasti Haukan kättä.\n\n-- Minä olen täällä jo vähin kertonutkin, selosti emäntä. --\nKotitarkastuksesta ja tyttöhuitukastamme...\n\nLuhtanen katsoi kummastellen ensin vaimoonsa, sitten minuun.\n\n-- Herra Haukka on ollut utelias kuulemaan tyttärestämme... hänen\nkäsitöistään, laversi vaimo, kiepahtaen käsitöihin, kun huomasi\nmiehensä yhä enemmän kummastuvan.\n\n-- Menisit, äännähti aviomies. -- Etkö ole laittanut vieraalle\nkahviakaan?\n\n-- Eipä tässä ole vielä ehtinyt, virkahti vaimo ja pujahti tiehensä.\n\nLuhtanen loi Haukkaan vakavan, kysyvän katseen. Haukka puolestaan\nodotti varuillaan. Mahtoiko isä olla yhtä sokea kuin äitikin.\n\n-- En tiedä, mitä kaikkea vaimoni on kertonut, aloitti Luhtanen. --\nMutta tahdon sanoa suoraan... vaimoni ei siitä aavista mitään... että\ntyttäreni varmaankin tietäisi asian parhaiten, jos hänet löytäisi\nkäsiinsä...\n\n-- Eikö hän sitten ole kotona? kysyi Haukka.\n\n-- Ei.\n\n-- Milloin hän livisti uudestaan? Vaimonne on näet jo kertonut\nminulle...\n\n-- Hän on ollut tietymättömissä aseryöstöstä lähtien.\n\n-- Hänet siis ryöstettiin aseiden mukana...?\n\n-- Tavallaan. Mutta oikeastaan punaisten punaisimmat ovat jo aikoja\nsitten hänet temmanneet rajattomasti valtaansa.\n\n-- He... kaartilaiset! Onko tämä aseryöstökin heidän tekojaan?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- He ryöstivät siis... omat aseensa!\n\n-- Tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen, virkkoi Luhtanen\nhymyillen.. Kaarti ei ole aivan eheä nykyään, vaan sen keskuudessa on\ntapahtunut melkoisia mullistuksia ja seulomisia.\n\n-- Erottamisia?\n\n-- Se selitettiin hajoitetuksi koko kaarti ja muodostettavaksi\nuudelleen. Jäseniksi oli otettava ainoastaan vanhempia, kauemmin\nkoeteltuja ja puolueyhdistysten keskuudestaan hyväksymiä\npuoluetovereita. Paljon karsiutui siten pois. Ja punaisimpia, hurjimpia\nlähti itsestäänkin sakilaistoveriensa mukaan. He eivät näet olleet\ntyytyväiset siihen temmellykseen, mitä on harjoitettu, oli ryhdyttävä\nvielä hurjempiin. \"Kaikki on muutettava\", on heidän tunnuslauseensa. He\novat hommanneet eräänlaista salaliittoa. Ja tämä aseryöstö on varmaan\nsen ensimmäisiä tekoja.\n\n-- Ei siis varsinaisten punakaartilaisten?\n\n-- Ei luulisi, sillä ovathan aseet juuri heidän hallussaan. Mutta\ntoisaalta ainoastaan kaartilaiset, vieläpä harvat heistäkin, tiesivät\nnäiden aseiden saapumisesta...\n\n-- Eivätkö ne sitten olleet samoja, jotka kaikki ovat nähneet?\n\n-- Eivät. Lainakiväärit luovutettiin aluekomitealle takaisin. Venäjällä\non mies ostelemassa uusia. Saapui ensimmäinen lähetys, kolmekymmentä\nkivääriä. Ne saapuivat visusti salassa. Niistä tiesivät ainoastaan\nmuutamat, jotka olivat laatikkoa asemalta noutamassa. He kenties ovat\nkertoneet tovereilleen, mutta käsittämätöntä on, kuinka tieto levisi\nulkopuolellekin. Anarkistien salaliitto näyttää yhä ulottuvan kaartin\npiiriin. Kuinkahan laajalle yleensä ulottuneekin...\n\n-- Missä aseet olivat? Ja kuinka ryöstö tapahtui?\n\n-- Ne kätkettiin \"talon\" kellariin. Avain jäi minun huostaani. Minä en\nuskonut sitä vahtimestarille enkä kenellekään, vaan toin sen kotiin.\nPanin sen kirjoituspöytäni laatikkoon, eikä läsnä ollut ketään muita\nkuin...\n\nHänen otsansa vetäytyi tuskalliseen ryppyyn.\n\n-- Kuka? kysyi Haukka hiljaa.\n\n-- Hän, vastasi Luhtanen.\n\nHaukka sai arvata siitä, ketä isä tarkoitti!\n\n-- Hän on kyllä kunnon tyttö, perin kunnon tyttö, puolusteli isä\ntytärtään. -- On vain liian herkkä syttymään, liian kiihkeä, liian\npalava innossaan. Ja kun liian kiihkeätunteinen nainen innostuu\njohonkin, innostuu hän silmittömästi...\n\nHaukka ei hennonnut hänen puolusteluaan keskeyttää, vaikka halusikin\npäästä jutun seuraaviin kehitysasteisiin.\n\n-- No, niin, jatkoi tehtailija, -- illalla myöhään, puoliyön nurkilla,\nsoitettiin kiivaasti ovikelloamme. Olin itse avaamassa. Oven reunaan\ntarttuivat vahvat kädet, monta paria, temmaten sen auki. Eteiseen\nryntäsi viisi naamioitua miestä. Tahdoin näyttää heille huutia ja\nriensin ottamaan revolveriani. Mutta kaksi heistä tarttui minuun ja\ntoiset ojensivat revolverinsa minua kohden. Siinä ei auttanut mikään.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyin alistuneena. \"Ei erityisiä. Pieni tarkastus\nvain\", vastasi muuan tuntemattomaksi muunnetulla äänellä.\n\nHe eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen.\nAvaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta\nhe löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.\n\nHeistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua\nrevolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi\novella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten\nmyöhemmin kuulin.\n\nSaimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului\nautomobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen.\nSilloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.\n\nMinä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen\nkuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin\nsanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.\n\nLähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku\ntodistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme \"talolle\", kuten on\ntapa lyhyesti sanoa.\n\nKaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin\nettä pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan,\njossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli\npoissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt\nolla ajoneuvot!\n\nViivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta\ntapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä\nyövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin\npari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei\nkuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain\nlantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli\nyksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut\nheihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet\nkorttihuijareita tai muita yökyöpeleitä...\n\nTyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta\npäästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä\nmenneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen.\nJa minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen\nkätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en\nollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin...\nJa synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.\n\nSiellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet.\nEn ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan\nkatsoa häneen, sillä se epatto -- kunnon tyttö muuten -- on minulle\nkaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön\nsynkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. \"Nekö aseet ne veivät?\"\nvaimoni kysyi vihdoin.\n\n-- Ne, vastasin. \"Eikö lähdetty jälkeen?\" vaimoni kysyi. -- Ei,\nvastasin.\n\nHe katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.\n\n-- Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. -- Panen\nvaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni\npelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni\nvaloisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen\npöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän\noli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen\nkirkaisu.\n\nKirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä\ntytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä\nvielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan,\nhuomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin.\nNiin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.\n\nHän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa.\nHän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut\nhänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä\nmitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.\n\nHaukka istui kotvan mietteissään.\n\n-- Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Ilmitulemisen pelosta?\n\n-- Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää\nedes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet\nlähtemään.\n\n-- Mutta, väitti Haukka, -- entä, jos hän lähti siksi, että tunsi\nsydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?\n\n-- Mihin taisteluun?\n\n-- Teitä vastaan.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Mainitsitte, että tyttärenne tiesi, että kutsuitte minut.\n\n-- Niin. Entä sitten?\n\n-- Ainoastaan vaimonne ja tyttärenne?\n\n-- Niin. Ei kukaan muu.\n\n-- Tyttärenne, en luule, että se teitä kovin suuresti hämmästyttää, on\nilmoittanut sen salaliittolaisille.\n\n-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Niin, minulla ei ole syytä hämmästyä\nmistään, hän alistui sitten.\n\nHaukka kertoi, kuinka kirje oli avattu postissa ja kuinka häntä\nvaanittiin. Luhtanen istui vaiti. Mutta hänen silmänsä tuikkivat.\n\n-- Kas, sitä tyttöä! hän huudahti puoleksi suuttuneena, puoleksi\nihastuneena. Sitä tyttöä! On vaarallista saada hänet vastustajakseen!\nHän on uskollinen kuolemaan saakka, kuten sanotaan.\n\n-- Uskollinen? kummasteli Haukka. -- Tuntui tosiaan oudolta kuulla\nsellaisia sanoja miehen suusta, jonka oma tytär oli pettänyt.\n\n-- Niin liittolaisilleen. Aatetovereilleen. Aatteen puolesta...\ntyttären pitää nouseman isäänsä vastaan... vai kuinka sitä sanotaan.\n\n-- Aha, siltä kannalta! Haukka virkkoi. -- Mutta minä en käsitä, kuinka\nsivistynyt, jalo ja älykäs tyttö voi niin sokeasti kiintyä moiseen\nrosvojoukkoon, että... Hän säästi isän sanoilta, jotka häneltä olivat\npääsemäisillään.\n\n-- Se on jonkinlaista hypnotismia, suggestionia, lumousta, Luhtanen\nsanoi. -- Tunnen sen omasta kokemuksestani. Olen ollut puolen ikääni\nmukana ja minun täytyy olla edelleen, sillä pelkään petturin, luopion\nnimeä.\n\n-- Mutta tyttärenne on nuori ja kasvanut toisessa, hienostuneemmassa\nilmapiirissä, Haukka huomautti.\n\n-- Hän saattaa sen vuoksi kiintyä sitä sisäisemmin!\n\n-- Rosvoihin!\n\n-- Asia ei ole niin yksinkertainen, Luhtanen selitti. -- Kaikki on\ntapahtunut asteittain, vähitellen. Hän aloitti sosialistisessa\nnuorisoseurassa. Nuoriso ottaa kaiken ihanteellisesti, yksinpä\nmaterialisminkin. Joukkoitsekkyys näyttää nuorisosta jalolta\nuhrautuvaisuudelta. Hän suli siellä joukkosieluun koko olemukseltaan,\nja se tuli hänen elinilmakseen. Ja siellä käy palava kilvoittelu siitä,\nkuka on punaisin, jyrkin, hurjin. Siitä on sosialistinen nuoriso\nkilvoitellut pitkät ajat, saatikka sitten tämän viimeisen suurlakon\nhuumauspäivinä.\n\n-- Mutta liehän toki ero ihanteellisen nuorison ja rosvojoukon välillä?\n\n-- Se ero ei ole niin selvä...\n\n-- Eikö hänellekään? Täytyyhän toki sivistyneen, vieläpä esteettisesti\nsivistyneen nuoren naisen tunteen pakostakin nousta vastaan...\n\n-- Ei, päinvastoin, kun ottaa huomioon nuorison kilvoittelun siitä,\nkuka on punaisin, saattaa juuri rajattomin raakuus, kun se on\neräänlaisen fanatismin läpitunkema, kietoa sokeimmin lumokehäänsä.\nSiinä on eräänlaista raikasta tuoreutta, raisua elinhehkua, mihin\nsamalla sisältyy sokea, ehdoton vaativaisuus, kiihkeä pakkohenki, joka\nvaatii kaiken muun, pyhimmän, hienoimman ja kauneimmankin, uhraamaan\njoukkoitsekkyyden ja joukkosielun hetken riehahdusten alttarille...\n\n-- Pettämään oman isänsäkin! Haukka laukaisi lopulta.\n\nLuhtanen murahti murheellisesti.\n\n-- En muuten tunne yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki on tässä\ntapauksessa tapahtunut, hän virkkoi väistäen.\n\n-- Sepä se, Haukka sanoi. -- Tiedättekö, minä haluaisin päästä\njäseneksi punakaartiin!\n\n-- Jäseneksi kaartiin! huudahti osastopäällikkö. -- Oletteko jäsen edes\npuolueessakaan?\n\n-- En. Mutta voinhan liittyä.\n\n-- Ei käy päinsä. On täytynyt olla vähintään kaksi vuotta puolueen\njäsenenä ennenkuin nykyään pääsee kaartiin.\n\nHaukka mietti, mutta ei keksinyt muuta neuvoa kuin:\n\n-- Tahdon päästä kaartiin keinolla millä tahansa!\n\nLuhtanen nauroi.\n\n-- Minä taas tahtoisin päästä kaartista eroon niin pian kuin suinkin.\nJollei teille yhteydestäni kaartin kanssa ole asejutun selvityksessä\nmitään apua, niin tahdon luopua heti paikalla osastopäällikön virasta.\n\n-- Saattaahan siitä olla apua, Haukka tuumi. Mutta yhtäkkiä hän\nvihelsi, tällä kertaa melkein ääneen. -- Ottakaa lomaa! hän huudahti.\n\n-- Lomaa?\n\n-- Niin, tärkeiden yksityisasioiden vuoksi.\n\n-- Minkä asioiden?\n\n-- Keksikää itse!\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Pankaa muutamiksi päiviksi sijainen!\n\n-- Sijainen?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Valitkaa minut!\n\nLuhtanen istui aivan hölmistyneenä.\n\n-- Niin, vastasi Väinö Haukka Sven Dufvan tapaan, -- jollen kelpaa\nkaartilaiseksi, kelvannen toki päälliköksi, vaikkapa vain pariksi\nkolmeksi päiväksi.\n\n-- Onko teillä, luvalla kysyen, kaartistamme pienintäkään käsitystä?\n\n-- On. Teillähän harjoitellaan, ja minä sovin hyvin tilapäiseksi\nkomentajaksi.\n\n-- Oletteko ollut sotaväessä?\n\n-- Olen, kahdeksan vuotta.\n\n-- Mutta hehän tuntevat teidät, koska ovat teitä vakoilleet.\n\n-- Eivät tunne. Väinö Haukka ei ole tämän näköinen.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\nHaukka otti pois mustan peruukkinsa, ja kaljuotsineen hän näytti aivan\ntoiselta mieheltä.\n\n-- Väinö Haukka on tämän näköinen, hän sanoi. -- Ja Haukan nenäkin on\ntoinen, mutta sen paljastamisessa olisi liiaksi vaivaa.\n\n-- Uskotaan ilmankin, Luhtanen nauroi.\n\nJa Haukka pani peruukkinsa paikoilleen. Kuinka siinä sitten\ntuumiteltiinkin, lupasi tehtailija Luhtanen ottaa muutamiksi illoiksi\nlomaa punakaartin osastopäällikön tehtävistä, ja parhaansa mukaan\nsuositella sotatemppuihin harjautunutta \"entistä sotatoveriaan\"\ntilalleen.\n\n-- Mutta älkää vain millään tavoin osoittako liikaa uteliaisuutta,\nvaroitti Luhtanen. -- Meillä ollaan epäluuloisia uusiin miehiin nähden,\nvarsinkin johtajiin.\n\n-- En, en, Haukka lupasi. -- Olen hyvin varovainen.\n\nHaukka palasi luokseni sangen innostuneena uuteen virkauraansa. Samana\niltana hänellä oli jo oleva ensimmäiset harjoitukset.\n\nHän oli soittanut matkustajakotiin, ja kohta sieltä tuotiin hänen\ntavaransa. Hän otti matkalaukustaan naamioimistarpeensa ja laittoi\nvalenenänsä entistäänkin luonnollisempaan kuntoon.\n\n\n\n\n5. Luku.\n\n\nHaukka lähestyi taloa pamppailevin sydämin. Hän oli kuin mies, joka on\npistämäisillään päänsä ampiaispesään.\n\nKaartilaiset olivat kokoontuneet suureen voimistelusaliin ja\nsilmäilivät uteliaina \"virkaatekevää\" päällikköään. Haukka huomasi pian\nilokseen, etteivät he olleet miehiä kummempia. Useimmat hymyilivät\nhänelle ystävällisesti ja kohteliaasti, ainoastaan muutamat murjottivat\nsynkkinä ja epäluuloisina. Mutta se taisi olla heidän luontoaan, jolle\nhe eivät mahtaneet mitään.\n\nHaukka oli hautonut mielessään, että hänen oli käytettävä tilaisuutta\nhyväkseen, herättääkseen järjestyskaartissa, jonka hän käsitti pahimman\nepäjärjestyksen ahjoksi, harrastusta todelliseen eikä vain nimelliseen\njärjestykseen. Siinä mielessä hän oli miettinyt kokoon pienen\nalkajaispuheen. Nähdessään ympärillään ystävällisiä kasvoja, hänestä\ntuntui nyt siltä, ettei hänen puheellaan ollut sellaista kaikupohjaa,\nkuin hän oli luullut. Mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa jonkin sanasen.\n\n-- Jos käydään taisteluun, hän aloitti, -- sortovaltaa vastaan...\ntodellista eikä vain kuviteltua sortovaltaa vastaan... vaaditaan\nsilloin, kuten kaikessa taistelussa, ehdotonta järjestystä ja kuria...\nkylmäveristä järjestystä... ja harjaantumista, eläytymistä\njärjestykseen ja kuriin...\n\nMiehet näyttivät varustautuvan kuulemaan pitkää ja ikävää puhetta,\ntoiset yrmeinä, toiset uteliaasti mulkoillen. Mutta Haukka tunsi\ntakertuvansa sanoihin, ja huomasi, ettei hänestä ole puhujaksi, ja\nopetti lyhyeen:\n\n-- Riviin, mars!\n\nNousi raju hälinä, ja miehet olivat pikapäätä rivissä. Ja heidän\niloisista ilmeistään Haukka päätteli, että hän oli juuri puheensa\nlyhyydellä saavuttanut parhaan menestyksen... Harjoitukset alkoivat.\nMiesten tehdessä sotatemppuja hänen komennuksensa mukaan, Haukka\nsilmäili etsivästi pitkin rivejä. Hän näki heti, ettei hänen\nvastapeluriaan ollut heidän joukossaan. Sitä vastoin kiintyi hänen\nhuomionsa erääseen synkkään, rokonarpiseen mieheen. Tämän silmistä\nhehkui sellaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, että Haukka tunsi\nhänen katseensa aivan polttavan sieluaan, eikä kuitenkaan voinut olla\nyhä uudestaan luomatta katsettaan häneen.\n\nMyöhään illalla palasi Haukka harjoituksista varsin huonoin toivein\nerikoistehtäväänsä nähden. Yhden ilahduttavan yleisen havainnon hän\nkertoi kuitenkin tehneensä. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että\npunakaartilaiset yleensä \"veljeilevät\" venäläisen sotaväen kanssa.\nMutta hän oli harjoitusten väliajoilla kuullut miesten juttelevan\ntavaristsheista varsin arvostelevasti, ivallisesti ja jopa\nkatkerastikin. Puoluejohtajien hetkelliset liittoutumiset eivät voineet\nkansansielusta juurittaa vuosisatojen kuluessa juurtuneita tunteita.\n\nHarjoitusten lopuksi oli laulettu venäläisten \"Barrikaadi-marssi\".\nLaulussa kuuluivat muutamat sanat: \"Ei meitä tykit pelota, ei niiden\nraa'at joukotkaan\". Useat kaartilaiset lauloivat viime sanat: \"ei\nryssän raa'at joukotkaan\" -- ja saivat osakseen varsin yleistä, iloista\nsuosiota. Kansallistunne oli pohjalla hereillä.\n\nSeuraavana iltana ei Haukka malttanut olla hieman kokeilematta tähän\nsuuntaan. Sopivassa tilaisuudessa eräällä väliajalla hän sanoi:\n\n-- Tällä meidän kaartillamme voisi olla suurikin merkitys, jos me\nryhtyisimme... jos me selvästi ilmaisisimme tahtovamme, että Suomen\ntasavallan maaperä on puhdistettava venäläisistä sotajoukoista...\n\nHaukka pani silloin ilokseen merkille, että sellainen ajatus herätti\nkaartilaisten parhaimmiston keskuudessa sydämellistä myötätuntoa. Mutta\ntummaverinen, rokonarpinen mies, jonka katse Haukkaa oli koko ajan\nrasittanut, murahti sitten synkästi:\n\n-- Porvarien politiikkaa!\n\nJa mikä ihmeellinen taikavoima sanalla \"porvari\" oli heidän\nsieluissaan! Useissa, sangen useissa silmissä näkyi epäluuloinen,\nvihamielinen välähdys. Oli ilmeisesti aivan turha enää sanoa sanaakaan\nsiten leimattuun suuntaan, ja siten leimatun miehen oli turha enää\npuhua mitään. Haukka sanoi sillä hetkellä tunteneensa, että vaikka\nhän alkaisi pitää leimuavaa palopuhetta kapitalisteja ja itse\npääpaholaisia, \"lahtareita\" vastaan, tulkittaisiin hänen puheensa\nprovokationiksi.\n\nHaukka kertoi palattuaan minulle, että hänestä tuntui vaikealta\nseuraavana iltana mennä enää koko harjoituksiin. Hän meni kuitenkin.\nMutta sinä iltana hänen väliaikainen päällikkyytensä sai äkillisen,\nmyrskyisen lopun.\n\nHarjoitusten parhaillaan jatkuessa, aukeni voimistelusalin ovi\nraolleen, ja ovenraossa näyttäytyi... Niin, ovenraossa näyttäytyi Maisu\nLuhtanen, oikean osastopäällikön tytär, jonka Haukka oli nähnyt\nbiljardisalongin eteisessä.\n\nRivistä lähti samassa synkkä, rokonarpinen mies ja meni tytön luo.\nHaukka näki, että tyttö antoi hänelle jotakin, pujahtaen sitten\nmatkoihinsa. Se oli kirje, ja synkkä mies ryhtyi sitä kiireesti\navaamaan.\n\nHaukan oli tehtävä nopea päätös. Hänellä oli siinä vihdoinkin\njohtolanka käsissään, ja jos hän saisi tytön puhumaan, saattaisi olla\nsamantekevää, kuinka hänelle kävisi kaikesta päättäen tuloksettomalla\npäällikköurallaan.\n\n-- Odottakaa vähän! hän huudahti kaartilaisille ja riensi tytön\njälkeen.\n\nTarkoin tähystellen ympärilleen hän juoksi alas portaita, juoksi\npihalle ja portista kadulle. Mutta hän ei nähnyt tytöstä enää\njälkeäkään. Hän juoksi kadunkulmaan. Mutta toisellakaan kadulla ei\ntyttöä näkynyt, ei, vaikka hän tähystelikin oikeaan ja vasempaan.\n\nHaukalle jäi arvoitukseksi, mihin tyttö oli kadonnut. Mutta hän ei\nvoinut asialle mitään. Ajatellen yhä tytön käsittämätöntä katoamista,\nhän palasi jatkamaan keskeytyneitä harjoituksia.\n\nPihalla ja portaissa tuli häntä vastaan kaartilaisia, jotka olivat\nlähteneet etsimään niin yhtäkkiä karannutta harjoitusmestariaan.\nPelkkiä kummastuneita, vaanivia katseita tähdättiin häntä vastaan.\n\nEnin osa kaartilaisista oli kuitenkin jäänyt voimistelusaliin. He\nseisoivat siellä tiiviissä rykelmässä. Ja synkkä, rokonarpinen mies\npuhui heille jotakin.\n\nKun Haukka palasi voimistelusaliin, syntyi siellä yhtäkkiä\nhaudanhiljaisuus. Hitaasti ja äänettöminä miehet lähestyivät häntä. He\nympäröivät hänet pian joka puolelta.\n\n-- Urkkija! murahti vihdoin rokonarpinen mies synkästi.\n\nHaukka ei saanut koskaan tietoonsa, mitä tytön tuoma kirje oli\nsisältänyt. Hän kuitenkin oli varma, ettei se voinut sisältää mitään\nhänestä, vaan miehen kiihottunut mielikuvitus teki johtopäätöksensä\nhänen kummallisesta käytöksestään. Rokonarpista miestä alkoivat säestää\nhuudahdukset useista suista:\n\n-- Provokaattori!\n\n-- Lahtari!\n\nHaukka tunsi tuhonsa tulleen. Hän ei tiennyt mitään pelastusta,\ntähysteli vain tuikeasti miesten vihasta kiiluviin silmiin. Hänen\nkatseensa näytti tehoavankin lähimpiin miehiin. He olivat vaiti, mutta\ntakimmaiset huudahtelivat:\n\n-- Ampukaa hänet!\n\n-- Ei ampua... ei... ei...\n\n-- Ei ampua...\n\n-- Hirteen!\n\n-- Ei väkivaltaa...\n\n-- Viedään hänet Katajanokkaan!\n\n-- Katajanokkaan!\n\n-- Vankilaan!\n\n-- Vankilaan... vankilaan... vankilaan! kuului tuokion yhtenä ainoana\nsorinana.\n\n-- Toisten lahtarien luo!\n\n-- Pimeään selliin! huusi muuan, joka oli tutustunut Katajanokan\nelämään lähemmin.\n\n-- Niin, pimeään putkaan! säesti toinen.\n\nSitä menoa jatkui pitkän aikaa, ja miesjoukko vyyhteili yhtenä kimppuna\nHaukan ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan käynyt käsiksi. Kaikki\ntuijottivat vain häneen läähättäen ja kiiluvin silmin.\n\n-- Toverit! kajahti yhtäkkiä voimakas ääni mieskihermän reunalta.\n\nJoukon miehekkäin oli siepannut jostakin tuolin ja tuonut sen\nmiesjoukon reunalle. Hän nousi sille ja huusi jyrisevällä äänellä,\nHaukan odottaessa häneltä kuolemantuomiotaan:\n\n-- Vaietkaa, toverit!\n\nSorina taukosi heti.\n\n-- En tiedä, mikä hän on miehiään, huusi puhuja. -- Mutta sen tiedän,\nettä me olemme järjestyneitä, emmekä villejä metsäläisiä.\n\n-- Hyvä! Hyvä! kuului muutamista suista, kuitenkin hiljaa ja kysyvästi.\n\n-- Ja sen tiedän myös, puhui uskalikko edelleen ukkosen äänellä, --\ntiedän varmasti, niin totta kuin tässä seison, että tässä talossa ei\ntehdä väkivaltaa kenellekään, eikä täältä viedä ketään lain tuomiotta\nvankilaan.\n\nVallitsi hiiskumaton hiljaisuus.\n\n-- Toverit! Kukaan ei saa häneen koskea pikkusormellaankaan, niin kauan\nkuin hän on tässä talossa...\n\nJalon puhujan viimeinen lause oli Haukan mielestä niin kaksimielinen,\nettä hän huudahti tulisella siveellisellä suuttumuksella:\n\n-- Saakos muualla!\n\n-- Sitä en ole sanonut, vastasi puhuja tuolilta tuimasti.\n\nMiesjoukosta kuului uuden melun alkutahteja.\n\n-- Vaiti, toverit! huusi puhuja. -- Avatkaa tie hänelle! Ja te, mikä\nlienettekin miehiänne, katsonette itsekin parhaaksi poistua!\n\n-- Kuka takaa, että saan koskemattomana poistua talosta? Haukka kysyi\ntuikeasti.\n\n-- Minä takaan! huusi puhuja ukkosen äänellä.\n\nMiesjoukko jakaantui niin, että muodostui jonkunlainen kunniakuja\novea kohden. Haukka alkoi astua kohti ovea. Puhuja Jumalan armosta\nseurasi hänen kinterillään. Kaartilaisten parvi puhkesi pilkalliseen\nhurraa-huutoon. Muutamia kaartilaisia ryntäsi Haukan ja hänen\nsaattajansa jälkeen. Mutta saattaja, päästettyään Haukan ulos ovesta,\nasettui oviaukkoon huutaen:\n\n-- Kukaan ei poistu tästä huoneesta viiteen minuuttiin!\n\nHaukka tunnusti sittemmin itsekin, että hän puikki alas portaita niin\nnopeasti kuin pääsi. Kadulle päästyään hän tunsi sydämensä kovasti\ntykyttävän. Hän poikkesi lähimpään Elannon kahvilaan.\n\nKahvit tilattuaan hän otti päivän \"Työmiehen\", ja alkoi sitä silmäillä.\n\nMutta hän ei saanut äskeisestä tapauksesta irrotetuksi ajatuksiaan\nmihinkään muuhun. Se oli tosin liian lähellä ja oli ollut hänelle\nmieskohtaisesti liian järkyttävääkin, niin ettei hän voinut sen\nerikoisseikkoja vielä ajatuksissaan keskittää eikä täysin hallita.\nMutta sitä elävämmin hän tunsi, kuinka mahtavasti yksi ainoa terve,\neheä tahto voi hallita kiihtyneintäkin joukkoa, kuinka tuhatpäistä\ntahansa... ja kuinka yksi ainoa jalo sana ja teko voi villeimmät voimat\nkesyttää.\n\nJohtajat ja heidän lehtensä tosin väittävät, etteivät he johda\njoukkoja, vaan joukot heitä. Saattaa niin ollakin! Saattaa olla,\netteivät he tunne sisäistä käskyäkään muuhun kuin tekemään\nrenginpalveluksia joukkojen villeimmille vaistoille, kuten entiset\nonnenonkijat liehittelivät ruhtinasten heikkouksia. Mutta samalla nämä\nryhdittömät joukkovaistojen kätyrit eksyttelevät ja kannustavat\njoukkoja palvomaan alhaisia vaistojaan pyhimpinä ihanteinaan. He\nkohottavat raakuuden ja pimeyden joukkojen suurimmaksi valoksi.\n\nKuinka ylevänä ja sankarillisena äskeinen nimetön puhuja kohosikaan\ntätä yleisen joukkovaistojen liehittelyn taustaa vastaan. Haukka,\nvaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olikin ollut mitä parhain,\ntunsi pelastajansa rinnalla melkein häpeävänsä. Sydämestään hän toivoi,\nettä tästä eheästä miesten miehestä tulisi osaston johtaja, jos\nLuhtanen tosiaankin katsoi täytyvänsä erota.\n\nTäysin rauhoittuakseen Haukka istui kahvilan vilkkaassa väenvilinässä\npitkän tunnin, kenties parikin. Vihdoin hän lähti mietteissään\nkävelemään tilapäiseen asuntoonsa. Mutta hänen tämäniltaiset\nseikkailunsa eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.\n\n\n\n\n6. Luku.\n\n\nHaukka saapui luokseni niin tuohtuneen näköisenä, että huomasin heti\ntapahtuneen jotakin tärkeää. Arvasin, että hän oli joutunut\näkkikäänteeseen urallaan virkaatekevänä punakaartin päällikkönä.\n\nOdotin, että hän alkaisi kertoa jotakin ratkaisevaa juttunsa vaiheista.\nMutta kummastuksekseni hän ei siihen kajonnutkaan, vaan alkoi puhua\ntoisesta, aivan satunnaisesta seikasta.\n\nHän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten eteeni\nja virkahti:\n\n-- Kuulin vastikään varsin omituisen uutisen.\n\n-- Minkä sitten? kysyin.\n\n-- Venäläiset sotilaat olivat äsken siepanneet erään kahvilan edustalta\nmaalarimestarin, jolla tiettävästi oli sievoinen summa rahoja mukanaan,\nheittäneet jonkin vaatteen hänen päänsä ylitse ja lähteneet kantamaan\nhäntä Katajanokalle päin.\n\n-- Missä sinä sen kuulit?\n\n-- Sehän jutussa juuri onkin kummallisinta. Tapahtumasta kertoi\nhätäännyksissään muuan naishenkilö tässä lähimmässä kadunkulmassa,\nkaukana tapahtumapaikalta. Hän jutteli siitä yövartijalle, joka seisoi\nturkeissaan kadunkulmassa. Kertoi olleensa maalarimestarin mukana,\nhuutaneensa miliisiäkin, mutta saatuaan nyrkiniskuja sotamiehiltä,\njuosseensa pakoon. Oli hätäännyksissään juossut näin pitkältä kotiaan\nkohden. Vasta vanhan yövartijan kohdattuaan oli alkanut kertoa.\n\nHaukka käveli kiivaasti miettien lattialla muutamia kertoja\nedestakaisin.\n\n-- Siinä on jotakin kummallista, hän virkahti äkkiä päättävästi. --\nOlipa juttu totta tai ei, nainen täytyy toimittaa poliisikamariin. Hän\non varmaankin vielä siellä, sillä eihän tapahtumasta ole kuin muutama\nminuutti. Tuletko mukaan?\n\nLähdin mielelläni. Tapasimme naisen vielä juttelemassa yövartijan\nkanssa.\n\n-- Kuulkaa, Haukka sanoi, -- miksette ilmoittanut heti asiasta etsivään\nosastoon?\n\n-- Mitäs meillä... tällaisilla... on poliisin kanssa tekemistä...\npuolusteli nainen.\n\n-- Onhan nähtävästi kysymyksessä ryöstömurha! Haukka tiuskaisi.\n\n-- Herrajestas! nainen huudahti.\n\n-- Lähtekää edes nyt viivyttelemättä poliisikamariin!\n\n-- E-en minä uskalla...\n\n-- Teidän on lähdettävä.\n\nHaukka vihelsi ajurin. Me nousimme rattaille, eikä naisen auttanut\nmuuta kuin tulla mukaan.\n\nAjoimme etsivään osastoon. Nainen, joka ilmoitti olevansa pesijätär,\nkertoi vilkuillen ja pälyillen juttunsa. Kuten kadullakin hän kertoi,\nettä sotamiehet, joita hän oli kaukaa seurannut pitkän matkaa, olivat\nkantaneet maalarimestaria Katajanokan kasarmia kohti.\n\n-- On tämäkin taasen yö, päivitteli etsivän osaston päivystäjä. --\nRyöstöjä ja varkauksia on ilmoitettu niin useita, ettei meillä täällä\nole kuin yksi ainoa etsivä jäljellä. Pitänee järjestysasemalta kutsua\nmiehiä lisää.\n\n-- Lähettäkää vain se yksi! Ottaahan hän selon asiasta, puuttui Haukka\njuttuun.\n\n-- Kukas te sitten olette? päivystäjä kysyi.\n\nHaukka esitti korttinsa. Päivystäjä kumarsi mitä suurimmalla\nkunnioituksella. Haukka pyysi, että nainen pidätettäisiin seuraavaan\npäivään.\n\n-- Kyllä, vastasi päivystäjä kohteliaasti.\n\nMe lähdimme kotia kohden. Kävellessämme katua rinnatusten, puuskahti\nHaukka yhtäkkiä:\n\n-- Hitto vieköön! Tämä ryöstöjuttu on aivan hassunkurinen jutukseen!\n\n-- Kuinka niin? ihmettelin.\n\n-- Se torven törähdys, Haukka virkahti ikäänkuin itsekseen. Minä näet\nkuulin paria minuuttia sitä ennen omituisen torven törähdyksen,\nmetsästys- tai sotilasmerkkitorven, kappaleen matkan päästä takaani\npäin. Se kuului minusta niin oudolta, sellainen törähdys kadulla, että\nminä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt mitään\nerikoista, ja kohta kiintyi huomioni naisihmiseen, joka jutteli\nyövartijalle.\n\nHaukka oli saanut jonkun ajatuksen, joka pani hänet jouduttamaan\naskeleitaan, niin että minä töin tuskin pysyin perässä.\n\n-- Joudu! hän kiirehti. -- Menemme yövartijan puheille.\n\nYövartija seisoskeli yhä kadun kulmassa paksussa turkissaan.\n\n-- Kuulkaas, Haukka kysyi, -- se äskeinen nainen, sehän alkoi kertoa\nteille tapauksesta juuri ennen tuloani?\n\n-- Hiukkasta ennen, vastasi yövartija.\n\n-- Kuulitteko... kuulitteko te hetkeä ennen torven törähdyksen?\n\n-- Kuulin, ja se tuntui kummalta. Tähystelin sinne päin, mutta en\nnähnyt muuta kuin loitolla jonkun yksinäisen tulijan. Taisitte olla te,\nhyvä herra. Sattuuko teillä muuten olemaan tupakkaa?\n\nHaukka tarjosi miehelle sikarin.\n\n-- Tuliko hän juttelemaan heti törähdyksen jälkeen?\n\n-- Aivan. Muistan selvästi, että tähystelin vielä sinne päin, kun vaimo\ntuli ja alkoi kertoa.\n\n-- Ettekö nähneet naista aikaisemmin lähettyvillä?\n\n-- Näin kyllä erään naisen ja miehen seisoskelevan katukäytävällä,\nmutta en voi sanoa, oliko se sama nainen.\n\n-- Mihin mies joutui... se näet, joka seisoskeli naisen kanssa kadulla?\n\n-- En pannut sitäkään merkille.\n\n-- Kiitos tiedoista, Haukka sanoi, ja me menimme asuntoomme.\n\n-- Peijakkaat! Haukka virkahti sytyttäen sikarin. -- Kaartin\nsakilaisainekset ovat lähdettyäni älynneet, kuka olin, ja punoneet\njuonensa. He ovat huomanneet, että menin kahvilaan, ja sitten\nseuranneet jälkiäni. Mutta lisäksi he ovat tienneet, missä asun... He\nsaivat sen ihmeen nopeasti selville. Mutta mitähän he oikein aikoivat?\n\nMelkoisessa jännityksessä menimme nukkumaan. Aamulla riensimme\nuteliaina etsivään osastoon. Eilisiltainen päivystäjä sattui olemaan\nsiellä, vaikkei ollutkaan hänen virkavuoronsa.\n\n-- Se oli kummallinen juttu, se teidän eilisiltainen ryöstöjuttunne,\nhän sanoi Haukalle kohteliaasti hymyillen.\n\n-- Kuinka se päättyi? Olen erittäin utelias kuulemaan, Haukka vastasi.\n\n-- Etsivä, jonka me lähetimme, meni tarkkailemaan Katajanokan\nkasarmille. Hän pysähtyi kasarmin edustalle kahden vaiheilla, menisikö\nhän sinne vai olisiko viisainta soittaa kamarista ja tiedustella.\nSilloin, ties mistä, lähestyi häntä joukko miehiä. He heittivät\nyhtäkkiä jonkun vaatteen hänen korvilleen ja lähtivät raahaamaan häntä\nmukanaan. Retki päättyi lääninvankilan portille, joka on aivan lähellä,\nja siitä vankilaan. Miehet selittivät, että he olivat punakaartilaisia\nja toivat säilytettäväksi erään lahtarin, suuren kavaltajan ja\npetturin, jonka tallettamisesta vartijat saisivat vastata hengellään.\nJa miehemme otettiin vankilaan... sinnehän tänä vapauden aikana saa\ntuoda \"vankejaan\" kuka hyvänsä... eikä vanki inttänytkään vastaan\nennen, kuin kaartilaiset olivat menneet. Vasta sitten hän näytti\npoliisikorttinsa ja mainitsi, kuinka odottamaton vangitseminen oli\nhänelle itselleenkin. Vankilasta soitettiin meille, ja me vakuutimme,\nettä mies oli lähetetty aivan laillisille asioille. Tietysti hänet heti\nvapautettiin.\n\n-- Onko naista kuulusteltu? Haukka kysyi.\n\n-- On. Hänen ryöstöjuttunsa on sulanut aivan kuiviin. Hän tietää\nmuuten, että punakaartilaiset aikoivat vangita aivan toisen henkilön,\nvaikkei sano kenen.\n\nHaukka nauroi, vaan ei virkkanut mitään. Ne, veijarit, olivat sittenkin\naikoneet pistää hänet telkien taa! Luulivat, että hän muitta mutkitta\nlähtee juoksemaan minkä naikkosen narrina tahansa...\n\n-- Nainen on muuten tunnettu siveysosastossa, päivystäjä mainitsi\nlopuksi.\n\nMe lähdimme. Minä mietiskelin, että Haukan asema näytti rupeavan\nkäymään arveluttavaksi. Mutta en ehtinyt siitä mainita mitään, ennen\nkuin Haukka pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Me eroamme nyt.\n\n-- No, mihin sinä...?\n\n-- Muutanpahan vain majaa.\n\n-- Minne?\n\n-- Saat kuulla minusta aikanaan.\n\nHän meni ja minä sain palata yksin kotiin. Iltapäivällä toi poikanen\nhäneltä kirjelapun, jossa hän pyysi ottamaan ajurin, ja tuomaan hänen\ntavaransa Korkeavuorenkadulle, siihen ja siihen paikkaan.\n\nMinä ajoin sinne osoitteen mukaan. Tapasin hänet mukavassa nuorenmiehen\nhuoneessa, jonka hän oli saanut eräältä matkalle lähtevältä\ntuttavaltaan. Häneltä oli poissa valetukka, ja nenäkin oli vanhassa\nasussaan. Kapsäkkinsä saatuaan hän alkoi pukeutua ajanmukaiseksi\nherrasmieheksi.\n\n-- Luulenpa, että tällaisena minulla on Helsingissä vähemmän\npersoonallisia tuttavia, hän tuumi.\n\n-- Mutta ne harvat kenties ovat miellyttävämpiä, lisäsin.\n\nHän naurahti kirpeästi.\n\n-- Mihin sinä nyt aiot ryhtyä? kysyin.\n\n-- En ryhdy mihinkään. En liikahda paikaltani. Istun ja luen\nfilosofiaa.\n\nHän viittasi pöydälle paksuun, kaksiosaiseen kirjaan. Menin katsomaan.\nSe oli yliopiston kirjastosta lainattu, uuden uutukainen kokoomateos:\n\"Der Monismus\", toimittanut Arthur Drews.\n\nNiin, tiesinhän minä ennestäänkin, että ystäväni harrasti monistista\nfilosofiaa.\n\nIstuimme pitkän ajan jutellen kaikesta muusta, paitsi\npunakaartilaisista ja rikosjutuista. Tuimimman työnsä lomassakin Väinö\nHaukka rakasti sellaisia henkeviä lepohetkiä... Lähtiessäni hän vastasi\nhyvästelyyni:\n\n-- Terve! Tapaat minut kotoa, milloin tuletkin.\n\nJa kotoa hänet aina tapasinkin. Hän tuskin olisi välittänyt maallisesta\ntomumajastaankaan, jollen olisi aina mennyt ja pyytänyt häntä tekemään\nseuraa lähimpään ruokalaan.\n\n\n\n\n7. Luku.\n\n\nMenin jälleen Haukan luo. Hän istui kirjoittamassa kirjeitä. Parasta\naikaa hän kirjoitti jollekin asiatuttavalleen kotikaupunkiinsa. Mutta\npöydällä oli jo yksi kirje valmiina.\n\nMinä tulin vilkaisseeksi sen osoitetta. Kuorella luki suurilla,\nraskaskätisillä pajamiehen kirjaimilla: Toveri Jukka Remmi. Nurmijärvi.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyin kummissani.\n\nHän katsoi minua velhonsilmin ja alahuuli purtuna kieroon hammasten\nväliin.\n\n-- Se merkitsee, hän vastasi, -- että alan vähitellen kyllästyä\nistumiseen ja odottamiseen täällä Suomen tasavallan pääkaupungista.\nTekee taas mieli toimintaan.\n\nSiitä minä en tullut hullua hurskaammaksi.\n\n-- Tahdotko nähdä itse kirjeen? hän kysyi.\n\nSe oli vielä avoin. Hän otti kuoresta rypistetyn ja tuhritun\npaperipalasen ja antoi sen minulle. Siinä luki samaan tyyliin:\n\n    \"Toveri tule pijan Helsinkii täälä mennee kaikki huut\n    hiiteen läsnäolosi on heti välttämätöin ja ne Kovat myös\n    on tarvis täälä. Enempi en kirjoita kuin en tiijä tuleeko\n    tämä reilusti sinule.\"\n\nSiinä kaikki. Mutta tämäkin sai minut aivan ymmälle.\n\n-- Onko tämä sinun työtäsi? kysyin.\n\n-- On, hän vastasi.\n\nTunnustan, että moinen väärennetty kirje vaikutti tunteisiini sangen\nkovakouraisesti. Vaikka tiesinkin, että sillä oli hyvä tarkoitus.\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyin melkein vihaisesti.\n\n-- Tämä kirje, Haukka vastasi hieman hämillään, -- toivoakseni saa\naikaan kaksikin sangen suotavaa asiaa.\n\n-- Ja mitkä ne ovat?\n\nÄänessäni lie Haukka vieläkin vainunnut hyökkäävää sävyä. Hän ei\nottanut kysymykseeni vastatakseen, vaan tarjosi sovintosikarin. Minun\ntäytyi alistua ja jäädä kiltisti odottamaan.\n\n-- Kuule, kysyi hän vihdoin, -- muistatko sinä Nurmijärven rosvot?\n\n-- Oletko sinä...\n\nVaikenin kahden vaiheilla. Elämällä on kahdet kasvot, romanttiset\nja realistiset, enkä tiennyt, kumpiako poskipäitä hän katseli.\nMenneisyys on minusta aina romanttinen. Mutta kirjekyhäyksen vuoksi\nlopulta keskitin ajatukseni nykyisyyteen: laajoihin kuvauksiin\n\"kotitarkastuksista\", joita Nurmijärvellä oli tapahtunut muutama päivä\nsitten.\n\n-- Oletko sinä jälleen kiintynyt politiikkaan? kysyin.\n\n-- Tosiaankin! Suomen tasavallan sisäpolitiikkaan! Haukka nauroi\nkirpeästi. -- Mutta minä en tarkoittanut politiikkaa, vaan estetiikkaa\nà la Tarkiainen.\n\n-- Aha, niitä Nurmijärven rosvoja, joista Aleksis Kivi sai aiheen\nJukolan veljeksiin.\n\n-- Niin, niitä. Mutta samalla... Olet oikeassa, poikani... näitä\nnykyisiä, punaisia rosvoja, jotka ryöstelevät Nurmijärvellä aivan kuin\nne entisetkin.\n\nMinuakin oli tämä yhtäläisyys huvittanut lukiessani Nurmijärven\nnykyisistä ryöstöistä. Olimme palanneet sivistyskehityksessä yli puolen\nvuosisataa taaksepäin, aikaan, jolloin Jukolan veljekset niin\nepäonnistuneesti yrittivät opetella lukemaan.\n\n-- Huomasitko, Haukka kysyi, -- että lehdet mainitsivat\n\"kotitarkastuksia\" toimittamassa olleen osittain paikkakunnan, osittain\nHelsingin punakaartilaisia?\n\n-- Tietysti huomasin.\n\n-- Kolmattakymmentä Helsingin kaartilaista kivääreineen...\n\n-- Niin taisi olla.\n\n-- Siellä liikutellaan nyt niitä ryöstettyjä kiväärejä...\n\n-- Kuinka? kysyin kiihtyneenä.\n\n-- Ne ovat siellä aivan julkisessa käytössä...\n\n-- Oikeinko todella?\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Juuri tuo lukumäärä pisti ensin silmiini. Soitin sitten Luhtaselle.\nHän otti pyynnöstäni selon kaartin esikunnasta, ja ilmoitti minulle,\nettei Helsingistä ole Nurmijärvellä ainoatakaan kaartilaista. Sanoi,\nettä lehdet kirjoittelevat loruja.\n\n-- Eivätkö ne sitten kirjoitelleet?\n\n-- Soitin Nurmijärvelle eräälle kauppiaalle, jonka nimen valitsin\npuhelinluettelosta. Kauppias väitti, että siellä on Helsingistä\nneljäkolmatta punakaartilaista.\n\n-- Kuinka se on selitettävissä?\n\n-- He ovat \"entisiä\" punakaartilaisia, vaikka he aivan julkisesti\ntoimivatkin nykyistä nykyisimpinä ja \"nykyisen\" kaartin asein...\n\n-- Tietääkö Luhtanen sen?\n\n-- Soitin kyllä hänelle.\n\n-- Eikä hän, ei koko \"järjestyskaarti\", eikä kukaan mene näyttämään\nhuutia mokomalle rosvojoukolle... ei pane tikkua ristiin! puuskahtelin.\n\n-- Luhtanen puolestaan ei halua häväistystä, ja kaarti tuskin\nlähtisikään veljesverta vuodattamaan.\n\n-- Ikäänkuin he eivät olisi aivan viatontakin verta vuodattaneet!\n\n-- Porvarien verta, Haukka sanoi. -- Porvareille kyllä saa tehdä mitä\ntahansa, sillä hehän eivät pysty edes panemaan vastalausettaan! Mutta\ntoivottavasti minä saan \"toverit\" jättämään nurmijärveläiset rauhaan.\n\n-- Sitäkö varten sitten tuo kirjeesi? kysyin silmäillen kyhäystä\npöydällä.\n\n-- Sitä niin... toiselta puolen, hän vastasi. -- Mutta ei yksistään,\nsillä sehän olisi petosta! Hyi, sentään! Ei, minä tarkoitan\nrehellisesti, mitä sanonkin. Ikävöin \"toveria\" tänne todellakin.\n\n-- Kuka sitten on Jukka Remmi?\n\n-- Hän on rosvojoukon päällikkö, aseryöstön johtaja, vastapelaajani!\nKutsun hänet ottamaan \"revanshia\".\n\n-- Aha, sinä jo tiedät vastapelaajasi nimenkin! huudahdin.\n\n-- Kuten näet.\n\n-- Kuinka sinä sait sen selville?\n\n-- Olihan siinä aika lailla päänvaivaa. Mutta menettelytapa valkeni\nminulle monismia tutkiessani.\n\n-- Kuinka kummalla...?\n\n-- Se sietäisi oikeastaan kokonaisen filosofisen luennon, ennen kuin\ntäysin ymmärtäisit. Mutta menkäämme päällisin puolin.\n\n-- No? virkahdin asettuen odottamaan.\n\nHän sulki molemmat kirjeensä ja pani niihin postimerkit.\n\n-- Uskotko sinä selvänäköisyyteen? hän kysyi sytyttäen sikariaan.\n\n-- Selvänäköisyyteen...?\n\n-- Niin, tai kaukonäköisyyteen?\n\n-- Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitat, vastasin.\n\n-- Tarkoitan, että ihminen voi eräillä edellytyksillä nähdä tapahtumia\nnäköpiirinsä ulkopuoleltakin, vieläpä edeltä käsin. Uskotko sen?\n\n-- Riippuu yhäkin siitä, millaisia edellytyksiä ja millaisia tapauksia\ntarkoitat, ja miltä kannalta yleensä katsot asian.\n\n-- Tietysti monistiselta kannalta. En tarkoita mitään yliluonnollisia\nnäkyjä, vaan aivan immanentteja ilmiöitä, olennaisimmissa piirteissään,\neikä satunnaisia yksityiskohtia.\n\n-- Jaha, monistiselta kannalta...\n\n-- Jos kaikki on yhtä, esimerkiksi energiaa, ja jos energian laki on\nikuinen ja muuttumaton, niin täytyyhän meidän nähdä, kuinka tämä\nykseyden laki tietyillä edellytyksillä ilmenee ja vaikuttaa\nnäköpiirimme ulkopuolellakin, kuinka se on ilmennyt ja tulee vastedes\nilmenemään, tietysti yhäkin määrätyillä edellytyksillä. Kun nyt\ntiedämme, kuinka energian laki jossakin yksilössä ilmenee yhdessä tai\nuseammassa tunnetussa tapauksessa, voimme pääpiirtein nähdä sisäisessä\nnäkemyksessämme, kuinka se määrätyillä edellytyksillä ilmenee hänessä\ntuntemattomassa tapauksessa.\n\n-- Jaha, jaha...\n\n-- Muistathan nyt sen pelitoverini?\n\n-- Muistan toki.\n\n-- Siinä, jos missä, oli luonnon alkuvoimaa, energiaa... Ja luulen\nmuuten, että tutkistelin häntä melkoista tarkemmin kuin sinä.\n\n-- Sen kyllä uskon!\n\n-- Luonnon alkuvoima, intohimo, oli hänessä rajattomasti valloillaan.\nMäärätyillä kasvatuksellisilla edellytyksillä, ja jos hänellä sitten\nolisi ollut tarjolla suuri tehtävä, olisi hänestä varmasti tullut\nsuurmies.\n\n-- Ajattelin nyt, Haukka jatkoi, -- tätä alkuvoimaa suurlakon\nhirmumyrskyn tapaisen kohahduksen keskellä... Ja tunsin, kuinka se\nehdottomasti tempaisi hänet mukaansa... Kuinka hänen alkuvoimansa\ntempaisi muutkin mukaansa... Kuinka hänen täytyi raivota kaikkea\njärjestystä vastaan, ei vain tässä porvarillisessa yhteiskunnassa, vaan\nyksinpä sosialistien järjestönkin keskuudessa... Sanalla sanoen: kuinka\nhän silloin kohosi rosvopäälliköksi, joka nyt on joukkoineen\nNurmijärvellä.\n\nSommittelin hänestä yleispiirteisen kuvan hänen energiansa lain mukaan.\nMenin sitten Luhtasen luo ja kyselin, tunsiko hän sellaista ja\nsellaista punakaartilaista, joka esimerkiksi ei voinut totella ketään,\nvaan veti pyörremyrskyn tavoin muitakin mukaansa, oli hurjin\nrosvoilussa, kenties murhissakin...\n\nMinun ei tarvinnut kovinkaan kauan kuvailla vastapelaajaani, kun\nLuhtanen jo mainitsi minulle hänen nimensä. Hän ei ollut kuulunut\nLuhtasen osastoon, mutta oli villinnyt nuoria miehiä kaikista\nkaartinosastoista, niin että he sokealla rosvofanatismilla seurasivat\nhäntä hurjille retkille. Mihin vain hänen päähänsä pälkähti...\n\nLevisi sitten huhu... tuli tunnetuksi, että hän oli syypää Herttaniemen\nherran murhaan. Hänen oli pakko vetäytyä kaartista syrjään. Mutta\nmelkoinen hurjimusjoukko seurasi häntä uskollisesti \"todellisen\nvallankumouksen\" tiellä. Vieläpä juuri siksi, että hän mielettömän\nverityönsä tähden oli vaarassa... He melkein hellällä palvonnalla\nkantoivat häntä käsillään...\n\nLuhtanen ei tiennyt mitään tyttärensä suhteista häneen. Mutta hän aivan\npöyristyi kuullessaan, että Maisu oli juuri hänen vallassaan.\n\nMiehen entisyydestäkin oli vähitellen alkanut liikkua rumia huhuja,\njoita hänen ystävänsä koettivat selittää pelkiksi parjauksiksi, koska\nvarsinkin toisen omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia ei punaisten\npiirissä pidetty sulana kunniana.\n\nSoitin sitten uudestaan Nurmijärvelle ja kyselin, tiedettiinkö siellä\nrosvojoukon johtajan nimeä. Se tiedettiin hyvinkin, sillä Jukka Remmi\noli juuri sieltä kotoisin, muinaisten Nurmijärven rosvojen\ntemmellystantereilta... Energian laki oli muuttumaton ja ikuinen! Ja\njuuri kotiseudulleen hän ensiksi levitti \"todellisen vallankumouksen\"\nsiunausta.\n\nSoitin Nurmijärven pappilaankin ja kuulin, ettei Jukan papinkirja ollut\nläheskään puhdas. Lupasivat lähettää sen minulle, vaikkei se vielä ole\nsaapunut.\n\nAjattelin ensin, että koetan saada miehen itsensä puhelimeen ja\npuhuttelen häntä synkän, rokonarpisen miehen äänellä. Mutta olisin\nantautunut siten alttiiksi kyselyille ja saattanut helposti puhua\nitseni pussiin. Siksi kutsun häntä kirjeellä, ja saatpas nähdä, hän\ntulee varmasti!\n\n-- Mutta voitko sinä hänelle mitään, vaikka hän tuleekin? kysyin\nhuolissani.\n\nHän ei vastannut.\n\n-- Näyttäähän koko maa olevan avuton ja turvaton punaisia rosvoja\nvastaan, lisäsin.\n\n-- Minulla on oma suunnitelmani, hän sanoi umpimielisesti. -- He itse\novat antaneet minulle aatteen. Mutta saattaahan olla, että\näkkiarvaamattomat seikat muuttavat kaiken...\n\nMinun täytyi tyytyä siihen.\n\n-- Luhtanen ja hänen vaimonsa -- ja tyttö itsekin -- minua surettavat.\nTahtoisin saada Maisun käsiini ennen rosvon saapumista, virkkoi\nystäväni mietteissään.\n\n-- Niin, virkahdin minä. -- Mutta etkö nyt lähde päivälliselle?\n\nJa sitten me lähdimme lähimpään ruokalaan.\n\n\n\n\n8. Luku.\n\n\nHaukka ei nykyään turhia siekaillut kadulla. Häntä ei lainkaan\nmiellyttänyt se mahdollisuus, että ketkä veitikat tahansa sieppaisivat\nhänet ja raahaisivat minne päähän pälkähti.\n\nHän kulki ripeästi, pisti ohikulkiessaan kirjeensä postilaatikkoon, ja\npoikkesi ympärilleen katselematta ruokalan ovesta sisään. Sen tähden\nhänen tavallisesti niin valpas katseensa ei tällä kertaa keksinyt\nruokalan edustalla erästä henkilöä, jonka kasvot minäkin selkeästi näin\nvasta Haukan avaamasta ovesta tulvahtaneessa sähkövalossa.\n\nMinä nykäisin jo ovivälikössä Haukkaa hihasta, ja hän oli\nkääntymäisillään kuulemaan, mikä minua vaivasi. Mutta ruokalasta oli\ntulossa ihmisiä vastaamme, niin että meidän täytyi jouduttautua\nsisälle.\n\nRuokalan tarjoilupöydän ääressä oli niin paljon tungeskelevia\nodottajia, ettei siellä päässyt ruokien lähellekään.\n\n-- Turhaan tänne tulimme, Haukka sanoi kääntyen minuun.\n\nVihdoinkin pystyin kuiskaamaan hänelle:\n\n-- Ulkona oven edessä oli hän!\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Maisu Luhtanen.\n\n-- Todellako?\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- Ettei hän vain pääse taaskin livistämään!\n\nSamassa oli Haukka kadulla. Maisu Luhtanen, punakaartin osastopäällikön\ntytär, ei tällä kertaa livistänyt. Hän seisoskeli yhä oven edustalla,\nmuodon vuoksi oli vähän kävelevinään. Haukka meni suoraa päätä hänen\nluokseen.\n\n-- Hyvää iltaa, neiti!\n\n-- Iltaa, vastasi Maisu epäröiden.\n\n-- Ruokalassa, jutteli Haukka tuttavallisesti, -- oli niin paljon\njonottajia, ettemme mahtuneet sisälle. Neiti taitaa jonottaa täällä\nraittiissa ilmassa...\n\nMaisu naurahti alakuloisesti, melkein tuskallisesti.\n\n-- Minä tiedän, jatkoi Haukka hilpeästi, -- hyvän ruokalan, johon\npääsee oikein istumapaikalle. Neuvon neidille, jos tahdotte tulla\nmukaan.\n\n-- Enpä tiedä, vastasi Maisu surullisen epämääräisesti.\n\n-- Odotatteko ketään? tungetteli Haukka edelleen.\n\n-- En erikoisesti.\n\nMaisun vastaukset eivät olleet mitenkään erikoisen torjuvia, saatikka\nsitten loukkaantuneita tungettelijaa kohtaan. Haukka oli koko ajan\ntähystellyt häntä silmällä kuin helmellä. Tyttö ilmeisesti huvitti\nhäntä suuresti. Yhtäkkiä näin veitikan hänen silmissään.\n\n-- Jollei neidillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme johonkin,\nvaikkapa vain kävelemme hieman, hän ehdotti herttaisesti.\n\nNäin selvästi, että Maisu vavahti. Minusta tuntui, että oli juuri\ntulemaisillaan naisellisen suuttumuksen puuskaus. Ihmettelin aivan, kun\nsitä ei tullut. Kuului vain kummallinen, tuskallinen, mutta samalla\nalistuvainen äännähdys hänen kurkustaan.\n\nHiljalleen, epäröiden lähti Maisu kävelemään Haukan rinnalla katulyhdyn\nvalosta, jossa he olivat seisseet. Minun mieleeni tunkeutui tukala,\nahdistava kysymys: Millä retkillä tämä nuori nainen oikein on? Tai\nmille retkille hän on joutumaisillaan?\n\nSisäisessä näkemyksessäni häivähti köyhä, hyvin nuori ja hyvin kaunis,\nhereän herkkäilmeinen tyttölapsi, jonka kerran kesällä olin nähnyt\nkadulla. Hän seisoi muotikaupan edustalla ja katseli mallikuvaa\nnäyteikkunassa. Tarkkasin syrjäsilmällä, kuinka hän liekehtivin poskin\nja halusta palavin katsein ahmi sulonsoreita silkkileninkejä ja\nsilkkipitsejä. Ja minä näin hänen palavasta, mutta samalla avuttomasta,\ntoivottomasta halustaan, että jos joku, kuka tahansa, olisi sillä\nhetkellä tarjonnut hänelle tämän hienouden, hän olisi ilman ehtoja\nantautunut tämän jalon hyväntekijän valtaan.\n\nSaman katseen, aivan saman halusta palavan katseen, olin äsken nähnyt\nMaisun, tämän esteettisesti sivistyneen ja isänsä kehuman mukaan kaikin\npuolin kunnon tytön silmissä. Se vain oli eroa, että näin tämän katseen\nvieläkin palavampana, vieläkin himoitsevampana ja ahmivampana.\n\nMutta minä en nähnyt sitä minkään muotikaupan näyteikkunan hienouksien\nedessä. Minä näin sen silloin, kun Haukka avasi ruokalan oven ja Maisun\nkasvoille valahti sähkövalo ja häntä vastaan tuulahti päivällisruokien\nhurmaava tuoksu. Hänellä täytyi olla hirveä nälkä.\n\nKatselin häntä sitten, tätä sivistynyttä kunnon tyttöä, Haukan käydessä\nhänen kimppuunsa katulyhdyn himmeähkössä valossa. Näin kyllä hänessä\nhiljaisia siveellisen ylpeyden ja naisellisen uhman merkkejä. Mutta\nnämä tunteet alistuivat. Kaikkivaltias nälkä, maailman suurin\nhirmuvalta, painoi ne allensa. Hänessä oli jotakin särkyvää,\ntuskallisesti alistuvaa.\n\nHän kulki nyt Haukan rinnalla poispäin katulyhdyn kajosta.\nKummastuksekseni ei Haukka puhunut mitään. Äänettöminä he saapuivat\nmelkein pimeään katulyhtyjen keskiväliin. Siellä ei tuntunut mitään\nhoukuttelevia päivällisruokien tuoksuja, ja pimeä katuosa lie\nhaihduttanut epämääräiset unelmat toisestakin ruokalasta, mihin pääsi\n\"oikein istumapaikoille\". Siellä nousi Maisun luonto jälleen\ntakajaloilleen.\n\n-- Mihin me oikeastaan menemme? hän kysyi yhtäkkiä.\n\nHaukkakin heräsi.\n\n-- Niin, tosiaan! hän sanoi. -- Ehkäpä menemmekin sisälle istumaan\noikein kodikkaasti ja rattoisasti.\n\n-- Mihin niin? Maisu kysyi epäluuloisesti.\n\n-- Menisimme vaikka... Haukka heittäytyi salaperäiseksi.\n\n-- Vaikka?\n\n-- Mukavinta olisi ehkä kotona.\n\n-- Mitä te oikein ajattelette? Maisu puuskahti.\n\n-- Kuinka niin? Haukka kysyi viattomasti.\n\n-- Ajattelette tietysti samaa kuin muutkin pyydystäjät. Mutta luopukaa\nturhista toiveista. Olette erehtynyt.\n\n-- Ehkäpä neiti on erehtynyt, Haukka lausui vakavasti, luopuen\nkaksimielisestä äänensävystään. Mutta, jos tunkeilemiseni on antanut\nteille aihetta, niin pyydän kohteliaimmin anteeksi.\n\nMaisu nähtävästi huomasi iskeneensä harhaan, ja katsoi tarpeelliseksi\nselittää. Ja hän selitti rehellisesti ja koreilematta:\n\n-- Uteliaisuudesta menin eilen illalla erään hyvin hienon herran mukana\nhänen asuntoonsa. Kun liehittely ei auttanut, hän tarjosi satasen...\ntarjosi lopulta viisisatasen. Se oli kuin huutokauppaa, nauroi Maisu\nnälissäänkin.\n\nHän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten alakuloisesti, hänen ivansa ja\ninhonsakin hukkui kipeään alakuloisuuteen:\n\n-- Jos se hyvin hieno herra olisi ollut hieman hienompi, niin olisin\nkenties vipannut häneltä markan tai pari kahvirahaksi. Mutta mitä\nenemmän hän tarjosi, sitä... \"Ei ikinä\", sanoin vihdoin vihasta\nvavisten ja läksin. Ennen kuin myyn itseni, kuolen vaikka nälkään!\n\nHäneltä pääsivät vahingolla viime sanat. Hän häpesi tunnustustaan ja\nalkoi parannella:\n\n-- Anteeksi, että... en ole niin hädässä... mutta kirje on jotakin\nsyystä viivähtänyt...\n\n-- Aha, neiti on odottanut rahalähetystä? Haukka kysyi kiinnostuneena.\n\n-- Olen, vastasi Maisu surullisesti.\n\n-- Kotoa, vai...?\n\n-- Ei, joku vain lupasi lähettää, jollei pääsisi pian tulemaan.\n\n-- Pitikö tulla maalta joku sukulainen kaupunkiin? Haukka kysyi\nmahdollisimman kohteliaalla äänellä.\n\nMutta se ei enää auttanut sekään. Maisu ilmaisi ynseällä äännähdyksellä\ntyytymättömyytensä tunkeiluun. Haukan täytyi luopua urkinnastaan.\n\n-- Anteeksi, hän sanoi.\n\n-- No, ei se mitään, Maisu vastasi. -- Eräs henkilö... päällikköni...\non matkoilla, hän selitti miltei ylväällä kaksimielisyydellä.\n\nHaukan täytyi tyytyä arvaamiseen, kuka oli \"päällikkö\", joka oli\nluvannut lähettää rahoja, eikä lähettänytkään, vaan jätti apulaisensa\nkuolemaan nälkään!\n\n-- Jos neiti on sattumalta joutunut pulaan, niin sallitteko... Lainaan\nmielelläni? Haukka kysyi kohteliaasti.\n\n-- Missä tarkoituksessa? Maisu kysyi terävästi.\n\n-- Hyvänen aika, tarvitseeko aina epäillä tarkoituksia? Teen sen, aivan\ntodella, ilman mitään sivutarkoituksia, Haukka vakuutti.\n\n-- Anteeksi, sanoi Maisu vienosti ja sulalla äänellä. -- Mutta ettehän\ntunnekaan minua?\n\n-- Minä tunnen teidät, Haukka vastasi.\n\n-- Minä en surmaksenikaan muista...\n\n-- Emme ole esitellyt. Mutta olen nähnyt teidät ja kuullut nimennekin.\n\n-- Missä?\n\n-- Samapa se missä...\n\n-- Eikö sitä voi sanoa?\n\n-- No, voipa kylläkin. Näin teidät Jukka Remmin seurassa.\n\nMaisu hätkähti ja katsoi Haukkaan pelästyneenä.\n\n-- Me pelasimme biljardia ja te tulitte häntä noutamaan. Tuliko teille\nniin ikävä? Haukka kiusoitteli, viedäkseen Maisun harhaan.\n\n-- Nyt te erehdytte, Maisu sanoi hirveän totisesti.\n\n-- Anteeksi sitten, Haukka virkahti, ilmeisesti ilahtuneena siitä\nvakavuudesta, jolla tyttö torjui hänen salaviittauksensa.\n\nAha, tytön sieluntila ei ole toivoton, luin Haukan silmistä. Kuljimme\nnäet juuri katulyhdyn alitse.\n\n-- Oletteko te sitten Jukan tovereita? Maisu kysyi kiinnostuneena.\n\n-- Tunnen kyllä hänet varsin hyvin, Haukka vastasi.\n\nHän oli vetänyt lompakkonsa taskustaan.\n\n-- Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin...\n\n-- E-ei ole, koska olette Jukan tuttavia, Maisu sanoi hereästi.\n\n-- Paljonko saa olla?\n\n-- En ole ajatellut...\n\nHaukka ojensi hänelle satasen.\n\n-- Mutta kuka te olette? Maisu kysyi. -- Täytyyhän minun...\n\n-- Nimeni on...\n\nHaukka vaikeni kahden vaiheilla. Näin hänen silmistään, että hän oli\npanemaisillaan kaiken yhdelle kortille. Mutta hän katsoi varmaankin sen\nliian aikaiseksi.\n\n-- Adler, hän sanoi entisen nimensä.\n\nHullunkurista seurustelutapaa noudattaen he, kaksi vapaasti ajattelevaa\nihmistä, kättelivät vasta nyt esiteltyään, ja seurusteltuaan sitä ennen\nlähes tuntikauden keskenään. Ja kädenpuristajaisiksi sai Maisu satasen.\n\n-- Enköhän saa -- olimme näet juuri päivälliselle menossa -- pyytää\nneitiä mukaan? Haukka kysyi kohteliaasti.\n\nNeiti kiitti ja lähti mukaamme. Menimme erääseen ruokalaan, jossa vielä\nsai ruokaa mahamitalla, vieläpä eteensä pöytään vanhaan herttaiseen\ntapaan, tarvitsematta juosta ja kiikuttaa saaliseräänsä kynsissään.\n\nOli aivan sydäntä kyherryttävää nähdä, kuinka nuori neiti söi, ja\nkuinka hänen syödessään nälän palo sammui hänen silmistään ja tuli\nkirkkaaksi elinsäteilyksi, ja kuinka helakka suvinen punarusko alkoi\nväreillä tummahipiäisillä poskilla.\n\nVähitellen hän herkkyi mieleltäänkin niin herahtelevan hilpeäksi, aivan\nkuin leikitteleväksi lapseksi, etten muistanut vuosikausiin olleeni\nniin nuorruttavassa ja elähdyttävässä seurassa.\n\nMaisu kuului tilapäisesti asustavan Kaivopuiston puolella joidenkin\ntuttujen tyttöjen luona. Meillä oli sama tie, ja me kuljimme pitkin\nKorkeavuorenkatua. Keskustelu oli tuokioksi katkennut.\n\n-- Adler, aloitti Maisu sen uuden tuttavansa nimestä. -- Sehän on\nsaksaa?\n\n-- Niin kai, Haukka vastasi.\n\n-- Mitä se merkitsee suomeksi? \"Haukka\" vai...?\n\nHaukka vilkaisi melkein tyrmistyneenä tyttöön. Ja hymyili kirpeästi.\nMaisu ilmeisesti jutteli aivan viattomasti.\n\n-- Eihän toki. Onpas neiti unohtanut saksansa! hän pilkkasi.\n\n-- Ai, niin! Se merkitsee \"kotkaa\", Maisu muisti. -- Mutta tiedättekö,\nmiksi muistin väärin?\n\n-- En ole ajatustenlukuja, Haukka vastasi hymyillen.\n\n-- Siksi, että olen paljon ajatellut erästä, jonka nimi on Haukka.\nTiedättekö, kuka hän on?\n\n-- Kuka sitten? Haukka kysyi.\n\n-- Salapoliisi... mikä noita lieneekään.\n\n-- Noitako?\n\n-- Niin. Eivätkö sellaiset ole hirveitä?\n\n-- Kenelle ovat kenelle eivät, Haukka virkahti.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Maisu kysyi suurentunein silmin.\n\n-- He ovat vaarallisia ainoastaan pahantekijöille, Haukka sanoi\njuhlallisesti.\n\n-- Mutta miksi he hiipivät niin salassa? Maisu vihoitteli.\n\n-- Siksi kai, että ovat salapoliiseja, Haukka sanoi. -- Ja heidän\ntäytyy, koska heidän vastustajansakin hiipivät salassa.\n\n-- Ketkä vastustajat? Maisu kysyi katsoen huolestuneena Haukkaan.\n\n-- Rikolliset, Haukka vastasi.\n\nMaisu huokaisi neuvottomana.\n\n-- Te ette ymmärrä minua, hän sanoi sitten.\n\nKuljimme juuri Haukan tilapäisen asunnon ohitse.\n\n-- Asun tässä, hän sanoi. -- Ettekö tahdo tulla hetkiseksi juttelemaan?\nSaamme kahviakin.\n\n-- Sepä hauskaa! Maisu vastasi.\n\nHän tuli epäröimättä. Tahtoi varmaan tahtomalla osoittaa luottamustaan\nja kiitollisuuttaan.\n\nHuoneeseensa astuttuaan Haukka löysi pöydältään kirjeen. Se oli\nvirkakirje. Haukka vilkaisi salavihkaisesti minuun.\n\n-- Täälläpä on hauskaa ja mukavaa! Maisu koetti kohteliaasti aloittaa\nseurakeskustelua.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa! Haukka vastasi viitaten keinutuoliin.\n\nKirje kädessään meni hän puhelimeen tilaamaan kahvia läheisestä\nkahvilasta. Vasta sieltä palattuaan hän avasi kirjeen.\n\nPaperia silmäiltyään hän ojensi sen minulle. Se oli Jukka Remmin\npapintodistus. Häntä oli aikaisemmin rangaistu ryöstöstä ja kahdesta\npahoinpitelystä, joista toinen oli törkeä. -- Siitä koituu kova\nläksytys... Haukka käänsi katseensa aivan poispäin Maisusta. Arvasin\nsiitä, että hän tarkoitti sanoa: \"hänelle\".\n\nMaisu puolestaan huomasi, että herroilla oli keskinäistä juteltavaa,\njoka ei liikuttanut häntä. Hän keksi pieneltä kirjahyllyltä\nvalokuva-albumin ja otti sen selailtavakseen. Minä käsitin kyllä, mitä\nHaukka tarkoitti \"läksytyksellä\" sokaistulle tytölle, mutta en sitä,\nmihin hän pyrki perimmältään. Ja lisäksi tunsin houkutusta jatkaa samaa\nnuoralla tanssimista, jota Haukka oli Maisun kanssa harjoitellut\nkadulla.\n\n-- Saavutatko sillä mitään? kysyin.\n\n-- En erikoisia itse asiassa. Henkilö ei itse asiassa ole minulle enää\nniin tärkeä, kuin oli alussa, sillä tiedänhän jo melkein kaiken.\n\n-- Tähtäät siis vain sisäpolitiikkaan?\n\n-- Niin, Haukka vastasi ymmärtäen tarkoitukseni. -- Hänet on\nvalloitettava sekä itsensä että omaistensa vuoksi, ja kenties\nasiammekin.\n\n-- Luuletko sen olevan mahdollista? Ja kuinka aiot menetellä? utelin\nkiinnostuneena.\n\n-- Pulmalliselta se näyttää, Haukka myönsi. -- Heihin, heidän\nvaistosieluihinsa, eivät pysty perustelut eivätkä tosiasiat. He\nriippuvat sokeasti tottumuksessaan ja henkilökohtaisissa suhteissaan.\n\n-- Siinäpä se, sanoin. -- Minkäs mahdat sitten?\n\n-- Täytyy odottaa järkyttäviä henkilökohtaisia suhteita.\n\n-- Mutta jollei sellaisia ilmesty?\n\n-- Jollei ilmesty, niin täytyy järjestää! Haukka tokaisi.\n\nSamassa tuotiin kahvilasta kahvitarjotin. Maisu, joka keskustelumme\najan oli selaillut albumia omissa ajatuksissaan, ryhtyi näppärästi\nkattamaan kahvipöytää. Ja kahvia juodessamme tarjoutui tilaisuus\nyleiseen keskusteluun.\n\n-- Kuulkaas, herra Adler! Maisu aloitti. -- Kun te olette Jukan hyvä\ntuttu, niin sitten kai olette hänen kanssaan samalla kannalla?\n\n-- Millä kannalla? kysyi Haukka.\n\nMaisu joutui pulmalliseen tilanteeseen, sillä hän ei osannut tai\nrohjennut sitä selittää.\n\n-- Hänen... aatetoverinsa? hän vihdoin sai sanottua.\n\n-- En, sanoi Haukka kuivasti.\n\nMinulle oli tämä suorasukainen vastaus odottamaton. Minusta tuntui,\nettä Haukka oli menetellyt maltittomasti. Maisu oli joutunut yhä\npahempaan tilanteeseen.\n\n-- Olettehan sosialisti kumminkin? hän kysyi melkein tuskallisesti.\n\n-- Mikä on sosialisti? kysyi Haukka.\n\n-- Tiedättehän te sen...\n\n-- En, totta puhuen. Ja luulen, ettei meillä, tositapausten valossa,\nnykyään voi sitä määritellä kukaan. Niin kirjava heidän piirinsä on.\n\n-- Täytyyhän teidän, joka olette niin hyvä, Maisu innostui vetoamaan\nauttajansa tunteisiin, -- sydämestänne toivoa, ettei kukaan kärsisi\npuutetta ja kurjuutta, vaan kaikilla olisi turvattu elämä!\n\n-- Turvattu elämä, Haukka toisti. -- Mutta kuka sen valmistaa?\nPunakaartiko?\n\n-- Työväen puolustaminen on senkin tarkoitus...\n\n-- Jota se toteuttaa tekemällä jokaisen ihmisen, niin köyhän kuin\nrikkaankin, elämän aivan turvattomaksi, Haukka katkaisi.\n\n-- En tosin, Maisu tuumi puolestaan, -- minäkään usko, että punakaarti\nvoi kaiken muuttaa paremmaksi. Mutta on niitäkin, jotka eivät ole\ntyytyväisiä kaartiin, vaan tahtovat ryhtyä pikaisiin toimiin.\n\n-- Hm, hymähti Haukka. -- Esimerkiksi Jukka Remmi?\n\n-- Niin, juuri hän ja monet muut...\n\n-- Jotka tahtovat enemmän verta ja ryöstöjä!\n\nMaisu hätkähti kuin häntä olisi lyöty ruoskalla.\n\n-- Ei, hän äännähti tuskallisesti.\n\n-- Onhan hän nytkin parasta aikaa rosvoretkellä! iski Haukka vieläkin\nvihaisemmin.\n\n-- Ei, se on valhe! huudahti Maisu melkein parahtaen.\n\n-- Niinkö? kysyi Haukka. -- Tietääkö neiti muuten, missä hän on?\n\n-- Puhujamatkalla levittämässä suurta aatettaan!\n\n-- Millä keinoin? kysyi Haukka terävästi.\n\n-- Hän puhuu, kun innostuu, aivan kuin ukkonen...\n\n-- Kiväärien paukkein! katkaisi Haukka.\n\nMaisu lyyhistyi jälleen kokoon.\n\n-- Oletteko muuten lukenut, mitä lehdet kertovat Nurmijärveltä? kysyi\nHaukka.\n\n-- Nurmijärveltä! Mistä te...? Porvarislehdet valehtelevat... eikä\nJukka ainakaan... hän lähti kyllä sinne... yhdistystä perustamaan...\nmutta on varmaan sitten jo ollut puhumassa monissa paikoissa, puhui\nMaisu hätiköivällä innolla.\n\n-- Kyllä hän, väitti Haukka, -- on Nurmijärvellä vieläkin kolmisen\nkymmentä kivääriä mukanaan.\n\n-- Mistä te...? Tiedättekö te senkin, että heillä on...?\n\nMaisu oli niin hämmästynyt, että mykistyi siihen paikkaan.\n\n-- Kuka te oikein olette? hän kysyi sitten.\n\n-- Jukan hyvä tuttu, vastasi Haukka tyynesti.\n\n-- Ei, väitti Maisu, -- koska hän on teille uskoutunut, niin teidän\ntäytyy olla hänen aatetoverinsa!\n\n-- No, myönteli Haukka, -- kenties aate-, mutta en ainakaan asetoveri.\n\n-- Ei hänellä ole aseita mukanaan, vakuutti Maisu vilpittömästi.\n\n-- Uskooko neiti sen varmasti! kysyi Haukka terävästi.\n\n-- Minä tiedän kyllä, missä aseet ovat, sanoi Maisu salaperäisesti.\n\n-- Niinkö? tarttui Haukka siihen. -- Sittenhän voimme mennä... Lyömmekö\nvetoa, ja sitten menemme katsomaan?\n\nMaisu säpsähti. Ja sulkeutui kuoreensa. Ei saanut olla liian\navomielinen. Ei Jukan hyvälle toverillekaan, kun ei tiennyt, kuinka\nluotettava hän oli.\n\nHaukka tarkkaili tyttöä.\n\n-- Tai menkää yksin tarkastamaan, hän ehdotti.\n\nMaisu mietti ilmeisen heräävän epäluulon oirein.\n\n-- Niin, minä teen sen, hän sanoi päättävästi.\n\n-- Tulette kai sitten sanomaan, uskotteko vielä yhtä sokeasti häneen,\nsanoi Haukka.\n\n-- En usko, Maisu tuumaili ikäänkuin itsekseen, -- että hän on voinut\npettää. Aseet piti säilyttää, kunnes tulee se suuri, oikea\nvallankumous, jolloin kaikki muutetaan. Ja hän lähti aatetta\nlevittämään, aikoi aloittaa kotiseudultaan, ja sitten herättää kaikki\nnukkuvat, kautta maan...\n\nHaukka katsoi säälien sokeata lapsukaista.\n\n-- Menettekö jo huomenna? hän kysyi säyseästi.\n\nMaisu heräsi unelmistaan.\n\n-- Menen jo tänä iltana.\n\n-- Mutta nythän on pimeä, Haukka huomautti.\n\n-- Sen parempi. Tuskin voisinkaan mennä päivällä, Maisu tuumi\nmietteissään.\n\nHän nousi ja teki lähtöä.\n\n-- Tulettehan sitten kertomaan? Haukka kysyi uudelleen.\n\n-- Tulen, lupasi Maisu.\n\nMe saatoimme hänet asemalle. Kuulimme syrjästä, että hän pyysi piletin\nMalmille.\n\n\n\n\n9. Luku.\n\n\nSeuraavana aamuna tuli tehtailija Luhtanen Haukan luo. Hän oli sangen\nvakavan ja huolestuneen näköinen.\n\n-- Tulin suoraa päätä, kävi hän omituisesti asiaan, -- kysymään, ettekö\nvieläkään ole päässyt sen parempiin tuloksiin?\n\n-- Suoraa päätä? kysyi Haukka.\n\n-- Niin, sanoi Luhtanen. -- Tiedättekös, olen ollut vangittuna koko\nyön.\n\n-- Vangittuna?\n\n-- Pidätettynä talolla.\n\n-- Mitä kummaa?\n\n-- Asemani, varsinkin sen jälkeen, kun \"sijaiseni\" niin hullusti\npaljastui, on käynyt niin kiperäksi, että eilen illalla ilmoitin heti\neroavani. Esikunta oli parasta aikaa koolla, ja minut vietiin sinne\nkuulusteltavaksi kuin mikäkin rikollinen. Yleensäkään en ole punaisten\nmieleinen mies, aseryöstö herätti epäluuloja minua vastaan, ja teidän\npaljastumisenne jälkeen olin suorastaan petturi. Suoraan sanoen, he\neivät usko, että avaimet ryövättiin kirjoituspöytäni laatikosta.\nSelitys, että \"sijaisellani\" oli juuri tarkoitus saada selkoa\naserosvouksesta, ei heidän sokeissa silmissään näytä parantavan, vaan\npikemmin pahentavan asiaa. He eivät myöskään usko, että aseet ovat\nrosvojen hallussa, tai uskovat, niin hullunkurista kuin se onkin, että\nrosvot ovat minun liittolaisiani. Heitä on mahdoton saada järkiinsä.\n\n-- Kuinka nyt pääsitte tänne? kysyi Haukka.\n\n-- He päästivät. Eivät kai tienneet, mihin panna minut. Eivät\nsanomalehtien vuoksi viitsineet lähettää Katajanokkaankaan omaa\nmiestään.\n\nHaukka ei voinut olla hymyilemättä, niin vakava kuin asia olikin.\n\n-- Lähtiessäni he uhkasivat, että jos en neljänkymmenenkahdeksan tunnin\nkuluessa ole toimittanut heille aseita takaisin, eivät he vastaa\nturvallisuudestani.\n\n-- Niinkö! sanoi Haukka.\n\n-- Ja sitten huomasin, että he panivat pari vaanijaa jälkeeni.\n\n-- Näkivätkö vaanijat, että tulitte tänne? kysyi Haukka säpsähtäen.\n\n-- En toki ollut niin järjetön, sanoi Luhtanen. Eksytin heidät\npasaasissa kintereiltäni.\n\n-- Se oli hyvä, sanoi Haukka.\n\nHän oli jälleen oikeassa, parhaassa elementissään. Hänen ei tarvinnut\nkauan miettiä, ennen kuin suunnitelma oli hänelle selvillä.\n\n-- Teidän ei ole nyt mentävä kotiin.\n\n-- Eikö mentävä kotiin? kummasteli Luhtanen.\n\n-- Ei, muutamiin päiviin. Sillä, muuten en voi vastata\nturvallisuudestanne, selitti Haukka naurahtaen.\n\n-- Mihinkäs minä menen? kysyi Luhtanen huolissaan.\n\n-- Te matkustatte.\n\n-- Minne?\n\n-- Mihin vaan. Eikö teillä ole asiaa mihinkään?\n\n-- Olisi kyllä muuan asiamatka Pietariin.\n\n-- Onko teillä passi valmiina?\n\n-- Hankin sen kyllä taannoin.\n\n-- Onko se mukananne? Luhtanen tarkasti lompakkoaan.\n\n-- Täällä on, hän sanoi.\n\n-- Sitten te matkustatte tänään, menemättä enää kotiinne.\n\n-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Lähteä matkalle, järjestämättä\nasioitaan...\n\n-- Mitä te sitten järjestätte, jos kotiportillanne saatte vaanijat\njälkeenne! huudahti Haukka. -- Ette pääse lähtemään kaupungista\nmihinkään. Asemalla sieppaavat kiinni karkulaisen.\n\n-- Niin taitaa olla, myönsi Luhtanen. -- Mutta, hyvänen aika, kuinkahan\nvaimoni laita lieneekään! huudahti hän huolissaan.\n\n-- Onko hän sairas?\n\n-- Sairas, ollut monta päivää vuoteen omana. Tyttärestään hätäilee. Ja\nnämä kaikki muutkin myllerrykset ovat hänet perin pohjin järkyttäneet.\nKuinka sitten nyt, kun olin koko yön teillä tietymättömillä! Ei, en voi\nlähteä käymättä sanomassa.\n\n-- Teidän täytyy, pani Haukka kovan kovaa vastaan. -- Minä kyllä käyn\nselittämässä asian parhain päin. Ja sitä paitsi voin hänelle, kenties\njo tänään, toimittaa paremman lohdutuksen kuin te itsekin!\n\nLuhtanen katsoi ihmeissään.\n\n-- Tyttärenne, vastasi Haukka.\n\n-- Mitä? Oletteko löytänyt hänet? huudahti isä.\n\n-- Olimme eilen koko iltapäivän yksissä. Ja tänään hän lupasi tulla\nuudestaan.\n\n-- Kuinka te... mutta samapa se... Onko hän vielä entinen kunnon tyttö?\n\n-- Ehompi entistään. Ja olen varma, että hän tulee kotiin, kun\nkuulee... varmimmin juuri silloin, jos te katoatte muutamiksi päiviksi.\n\n-- Kammoaako hän sitten minua niin...?\n\n-- Ei, vaan rakastaa ja katuu, olen varma siitä. Mutta varmimmin hän\nkatuu, jos te katoatte, ja silloin hän, olen siitäkin varma, tekee\nkaikkensa, että aseet saadaan ensi tilassa takaisin.\n\n-- Mitä te aiotte? kysyi Luhtanen ihmeissään.\n\n-- Kaikki riippuu tulevista tilanteista, mutta juuri siten, että\nkatoatte, luulen saavamme toivotun tilanteen. Te siis lähdette?\n\n-- Onko varma, että sitten kaikki saadaan oikealle tolalleen? kysyi\nLuhtanen toiveikkaammin.\n\n-- Aivan varma, vastasi Haukka.\n\n-- Minä lähden sitten, vastasi Luhtanen.\n\nHän lähti järjestämään asioitaan äkillistä pakomatkaa varten.\n\nHaukka jäi yksikseen hymyilemään ja viheltelemään. Järkyttävät\nhenkilökohtaiset suhteet olivat ilmestyneet pikemmin ja tehoavampina\nkuin hän oli osannut uneksiakaan. Sitten oli kumma, jollei hän Maisusta\nsaanut liittolaista entistä liitolaistaan vastaan! Tyttö ei ollut\nosannut harkita tekojansa seurauksia, mutta juuri nämä seuraukset\nsaivat koitua hänen parannuksekseen.\n\nVihdoinkin hän oli päässyt selville vesille. Ja niin kuin se, joka on\npäivätyönsä kunnolla suorittanut, hän istui tyynesti pöydän ääreen ja\nalkoi lukea monistista filosofiaansa.\n\nVihdoin ovi aukeni ja palvelustyttö tuli sanomaan, että joku neiti\nkysyi herraa.\n\nMaisu Luhtanen astui vitkaan ja raskaasti sisään.\n\n-- No, mitä kuuluu? kysyi Haukka vakavasti. -- Istukaa!\n\nMaisu istuutui.\n\n-- Olette oikeassa, hän sanoi masentuneesti.\n\n-- Niin, siinä, että Jukka Remmi on rosvo ja petturi, kiristi Haukka\nnyörin tiukalle.\n\nMaisu oli purskahtamaisillaan tuskalliseen itkuun.\n\n-- Ehkäpä hän tarkoittaa parastaan sittenkin, hän nyyhkytti.\n\nHaukka oli säälimätön kuin haavuri. Hän otti eilen saamansa kirjeen ja\nojensi sen Maisulle. Maisu veti kummissaan kuoresta paperin, luki sen\nja jäi jäykistyneenä tuijottamaan siihen.\n\n-- Uskotteko, että hän tarkoitti parastaan tälläkin ryöstöllä ja näillä\ntappeluilla? kysyi Haukka.\n\nMaisu ei liikahtanut.\n\n-- Ja uskotteko te, että hän tarkoitti hyvää Herttaniemen herran,\naseettoman vanhan herran murhalla? kysyi Haukka.\n\nMaisun luonto liikahti.\n\n-- Se on varmaankin perätöntä puhetta, hän puuskahti.\n\n-- Kaikesta päättäen, sanoi Haukka, -- se on yhtä totta kuin tämäkin\npapintodistus. Oma isännekin oli siitä vakuutettu.\n\n-- Isäni? parahti Maisu.\n\n-- Niin, sanoi Haukka vakavasti.\n\n-- Isäni... ja te... mutta kuka te sitten olette?\n\n-- Nimeni on Haukka nykyään, vastasi Haukka tyynesti.\n\nMaisu vavahti. Istui kotvan hievahtamatta ja nousi sitten\njuhlallisesti.\n\n-- Olette siis, hän sanoi, -- tekin siis olette... petturi.\n\n-- Kuinka niin? Haukka kysyi hymyillen.\n\n-- Olettehan esiintynyt väärällä nimelläkin!\n\n-- Vanha nimeni on Adler. Otin sitten suomalaisen.\n\n-- Joka tapauksessa olette petollisesti hankkinut luottamukseni...\n\n-- Mutta missä tarkoituksessa? kysyi Haukka terävästi.\n\n-- Sama se missä. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Anteeksi, jatkoi Maisu,\n-- olen valitettavasti käyttänyt muutamia markkoja rahoistanne, mutta\nsaatte heti loput takaisin...\n\n-- Odottakaahan, sanoi Haukka. -- Minulla on teille uutisiakin.\nValitettavasti sangen ikäviä uutisia.\n\nMaisu katsoi häneen pelästyneenä.\n\n-- Isänne on vangittu, Haukka sanoi lyhyesti.\n\n-- Isä! parahti Maisu. -- Isä vangittu? Miksi? Sanokaa, miksi?\n\n-- Aseryöstön johdosta, Haukka vastasi.\n\n-- Aseryöstön! Mutta eihän hän... hänhän on aivan viaton!\n\n-- Sitä ei usko kukaan. Häntä luullaan kavaltajaksi ja petturiksi.\n\n-- Herra Jumala! huusi Maisu. -- Mutta kuka...? Ketkä hänet sitten ovat\nvanginneet?\n\n-- Punakaartilaiset.\n\n-- Voi, missä...? Sanokaa, missä hän on...? Isäni... hänet täytyy heti\npelastaa!\n\n-- Tällä hetkellä ei tiedetä, missä isänne on, sanoi Haukka\nvilpittömästi.\n\n-- Mutta minä tiedän, missä ovat aseet ja ketkä ovat syylliset... Minä\nvoin hänet pelastaa.\n\n-- Häntä ei, jatkoi Haukka tyynesti, -- voi pelastaa mikään muu kuin\nse, että aseet tulevat takaisin. Voin ilmoittaa teille, että häntä on\navoimesti uhattu kuolemalla, jollei hän niitä toimita kaartin haltuun.\n\nMaisu kalpeni ja horjui. Haukka riensi häntä tukemaan ja vei hänet\nleposohvalle.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! vaikeroi Maisu toinnuttuaan. -- Kunpa se Jukka\nedes tulisi sieltä takaisin!\n\n-- Sitä minäkin odotan, sanoi Haukka. -- Mutta varoitan, ettei teidän\nole ryhdyttävä tässä asiassa mihinkään ilman minun määräystäni. Teidän\non muistettava, että on kysymys isänne pelastamisesta teidän tekojanne\nseurauksilta.\n\nMaisu purskahti äänekkääseen itkuun. Haukka vetäytyi syrjään antaakseen\nhänen itkeä kyllikseen. Vihdoin Maisu nousi. Nousi ja tuli Haukan\neteen, silmät punaisina ja posket kyynelissä. Hän oli kuin ilmetty\nMagdaleena, ja Haukka tunsi, ettei hän ikinä ollut nähnyt kauniimpaa\nMagdaleenaa. Hän katsoi Haukkaan hartaasti kuin Jumalaan ja sanoi:\n\n-- Teen, mitä ikinä tahdotte.\n\nHaukan täytyi hetkinen nieleksiä liikutustaan.\n\n-- Lähin tehtävänne on, että menette kotiin äitinne luo.\n\nMaisu nyökäytti alistuvasti päätään.\n\n-- Äitinne on näet sairas... Älkää säikähtäkö, tuskin se on kovin\nvakavaa, lohdutteli Haukka leppeästi.\n\n-- Kuinka te olette hyvä, sanoi Maisu nyyhkyttäen.\n\nNäytti kuin hän olisi ollut halukas valloittajaansa hyväilemään.\n\n-- Niin, lähdette kotiin, sanoi Haukka. -- Äidillenne sanotte, että\nisänne matkusti äkkiarvaamattomista syistä Pietariin... Sairasta ei\nnäet saa järkyttää. Tai voinhan tulla saattamaan ja selittämään.\n\nHe lähtivät yhdessä.\n\nHaukan selityksiä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Luhtanen oli itse\nkirjoittanut vaimolleen ja lähettänyt heti lähettipojan viemään\nkirjettä. Hän oli kirjoittanut Maisun palaamisestakin, niin että äiti\nodotti häntä avoimin sylin sairasvuoteessaan.\n\n\n\n\n10. Luku.\n\n\nHaukalla oli seuraavina päivinä huomattavan usein asiaa Luhtalaan.\nMelkoista tiheämmin kuin ennen isännän ollessa kotosalla.\n\nEnimmäkseen hän istui jutellen Maisun kanssa, varsin kunnioittavasti ja\nlämpimästi. Tai hän istui katsellen, kuinka sävyisästi ja hartaasti,\nhiljaisena ja vaatimattomana kuin Saara muinoin, Maisu askarteli ja\npuuhaili hoitaen kotitaloutta äidin levätessä vuoteessaan.\n\nVäliin Haukka istui äidin sairasvuoteen ääressä, ja toipuva sairas oli\nkiitollinen, kun hänellä oli joku juttelutoverinaan. Mistäs äiti olisi\npuhunut mieluummin kuin tyttärestään, varsinkin sille, jota piti\nhänen pelastajanaan! Kultainen oli tytär ollut äidin mielestä\nhupsutuksissaankin, mutta ei koskaan niin armahainen kuin nyt. Lapsi\noli muuttunut aivan kuin uudeksi ihmiseksi, ei välittänyt mitään\nkaikista maailman markkinoista ja humuista, vaan oli sulaa vakavuutta.\nEi suinkaan mitään puista jäykkyyttä eikä uskonkankeutta ja\nkaavamaisuutta, vaan hänestä ikäänkuin henkäili ja huokui sulavaa,\nlämmintä vakavuutta, äidillistä hellyyttä, niin että sairas äiti tunsi\nitsensä lapseksi jälleen hänen hoidossaan. Elämän kokemukset, syvät,\nvakavat kokemukset olivat tytön kypsyttäneet naiseksi. Mutta Haukka\nkatsoi tätä elämän kasvattia vähän kuin omaisen silmin, arvellen, että\nkoulutuksessa oli hänelläkin oma vähäinen osansa, vaikka se nyt olikin\nvain salapoliisin koulutusta.\n\nIsän viipyminen kotoa poissa huolestutti ja suretti Maisua niin\nsuuresti, että Haukka lopulta ilmaisi tytölle hänen isänsä olevan\ntosiaankin matkoilla, kuten aluksi oli sairaalle ilmoitettu. Se\nhuojensi Maisun nakertelevaa omaatuntoa melkoisesti, mutta levottomasti\nhän yhä odotti, saako Haukka aseet takaisin, että isä voisi jälleen\npalata rauhassa ja turvassa kotiin.\n\nEräänä päivänä kilisi puhelin, ja Maisu riensi vastaamaan. Mutta\nkuulotorvi oli pudota hänen kädestään, kun hän kuuli puhelimessa Jukka\nRemmin äänen.\n\n-- Mahtaakohan neiti Luhtanen olla kotona? hän kysyi.\n\n-- Minä olen, sai Maisu vaivoin sanotuksi.\n\n-- Vai niin! Kuinka se on käsitettävä? uteli Jukka epäluuloisesti.\n\n-- Kuulin, vastasi Maisu, -- että äiti on sairastunut, ja muutenkin...\nIsä muuten ei ole kaupungissa.\n\n-- Jaha, sanoi Jukka. -- Minulla olisi sinulle asiaa. Etkö voisi tulla?\n\n-- Milloin ja mihin? kysyi Maisu hätäisesti.\n\nJukka määräsi ajan ja paikan. Puhelu päättyi siihen. Vavisten Maisu\nlaski kuulotorven koukkuunsa.\n\nHaukka oli käskenyt, että Maisun oli heti mentävä sanomaan, jos Jukka\nilmoittautui hänelle. Hänen oli siis mentävä.\n\nRaskaat, lyijynraskaat olivat Maisun askeleet. Olisivat saaneet tehdä\nmitä tahansa, kunhan vain hänen ei olisi tarvinnut olla siinä\nosallisena. Vaikka Jukka olikin hänet niin törkeästi pettänyt, oli asia\nsentään ollut hänelle pyhä asia.\n\nMutta hänen täytyi. Hänen täytyi mennä ja sovittaa oma rikoksensa omaa\nisäänsä vastaan.\n\nHitaasti hän nousi portaita. Pitkään emmittyään hän painoi soittokellon\nnappia. Juhlallisesti kuin nunna hän astui Haukan huoneeseen.\n\n-- Tulin sanomaan, että hän on nyt saapunut, hän sanoi soinnuttomalla\näänellä.\n\nHaukka silmäili häntä lempeästi ja surullisesti, vaan ei virkkanut\nmitään.\n\n-- Tapaan hänet viiden aikaan, Maisu lisäsi.\n\nHaukan silmät kirkastuivat. Mutta samalla hän tunsi arkaa epäröimistä,\nkatsellessaan Maisun kalpeita kasvoja.\n\n-- Ettehän vaatine minulta enempää? hän kysyi arasti.\n\n-- En, en, ehätti Haukka häntä rauhoittamaan. -- Tai oikeastaan... en\nmitään erikoista. Mutta voitteko kenties tehdä niin, että hän kulkee\ntuossa kuuden ajoissa City-pasaasin läpi?\n\nMaisu oli suostumaisillaan empimättä. Mutta sitten hän hätkähti.\n\n-- Mitä hänelle siellä tapahtuu? hän kysyi kauhuissaan.\n\n-- Ei mitään, vastasi Haukka.\n\n-- Odotatteko te siellä?\n\n-- Siellä odottaa häntä mies, jolle hän on hieman pelivelkaa, hymähti\nHaukka.\n\nMaisu ei suinkaan ollut sillä tuulella, että olisi voinut yhtyä\nleikinlaskuun. Hän oli vakavissa mietteissä kuin hautajaisissa.\n\n-- Ymmärrän kyllä, hän sanoi, -- että teidän täytyy hänet tavata. Ja\nolkoon teidän asianne, kuinka menettelette saadaksenne aseet takaisin.\nMutta tyydyttekö yksistään siihen?\n\n-- Kunpa nyt saisin edes senkin aikaan! Haukka huudahti.\n\n-- Ettekö ryhdy häntä vastaan mihinkään muuhun?\n\n-- Mihin muuhun rosvoja vastaan nykyään voisikaan ryhtyä...\n\n-- Ette esimerkiksi jätä häntä punakaartin haltuun?\n\n-- Siitä ei pelkoa!\n\n-- Vaan hän pääsee vapaana menemään?\n\n-- Kyllä, jos te panette sen ehdoksi. Ja jos hän lupaa poistua Suomen\ntasavallan maaperältä, lisäsi Haukka tarkemmin harkittuaan.\n\n-- Tulemme sitten kuuden aikaan, Maisu lupasi.\n\n-- Ettekä tietysti puhu hänelle mitään, lisäsi Haukka käskevästi.\n\n-- En, en, lupasi Maisu.\n\nMaisun lähdettyä Haukka kävi nopeasti hommiin. Hän muutti pukunsa ja\notti naamioimisvehkeensä esille. Ennen pitkää oli nenä taannoisessa\nkunnossa ja peruukki paikoillaan.\n\nJa puoli kuuden aikaan käveli kyhmynenäinen, mustatukkainen souvari\nCity-pasaasissa, huolimattomasti taivastellen, kädet housun taskuissa.\n\nVihdoin viimein saapui Kaivokadulta päin Jukka Remmi Maisu Luhtasen\nrinnalla.\n\n-- Ka, päivää! huudahti souvari. -- Kiitos viimeisestä! Eikös mennäkin\nottamaan revanshia.\n\nPelihimon tuikahdus leimahti ahovoituneen rosvon silmissä. Mutta hän\nseisoi kahden vaiheilla.\n\n-- Hyvästi! Maisu sanoi hätiköiden. -- Kuten sanoin, pitää minun kuuden\naikaan mennä erään tuttavan luo.\n\nHän meni juoksujalkaa matkoihinsa.\n\n-- No, mennään sitten ja otetaan revanshia! Jukka Remmi huudahti\ntouhuissaan.\n\nHe menivät alas biljardisalonkiin. Haukka hävisi tällä kertaa molemmat\npelierät, jotka he pelasivat.\n\n-- En viitsi enää, hän sanoi kyllästyneenä. -- Korttipeli on\nhauskempaa.\n\n-- Missähän sitä saisikin pelata korttia? kuiskutti Jukka Remmi\nläähättäen innoissaan.\n\n-- Missäkö! nauroi Haukka hohottaen. -- Meillä kyllä saa. Siellä on\nparasta aikaa kolme kaveriani työssä ja he olisivat iloiset, jos tulisi\nsakki täyteen.\n\n-- Lähdetään, lähdetään sitten, Jukka touhusi.\n\nKaverikin suostui mielellään. Ja niin he nousivat pelihelvetistä\njälleen ihmisten ilmoille.\n\n-- Ajetaan! Jukka sanoi remseästi.\n\n-- Otetaan auto! kaveri sanoi vieläkin remseämmin.\n\nHe ottivat auton. Jukka hyppäsi heti umpinaiseen vaunuun. Kaveri\nkuiskasi ajajalle osoitteen. Matka kävi nopeasti, mutta Haukka toimi\nsitäkin nopeammin. Hän otti lompakostaan kahdenkymmenen markan setelin.\n\n-- Katsos taitavasti tehtyä väärää rahaa? hän sanoi.\n\nJukka otti ja piteli sitä molemmin käsin.\n\n-- Mistä sen tuntee vääräksi? hän kysyi.\n\n-- Tuosta! kaveri sanoi ja kohotti molemmat kätensä.\n\nJukka tähysteli rahaa. Mutta samassa sai hän käsiraudat molempiin\nranteisiinsa.\n\nJukka alkoi rynnistellä. Mutta auto pysähtyi samassa vankilan portille.\n\nKaverilla oli niin täysi työ pidellessä vankiaan, ettei hän päässyt\nedes porttikelloa soittamaan. Kenties rosvo olisi karannut, jollei\nautonajaja olisi rientänyt avuksi.\n\nVankilaan oli kuultu heidän temmellyksensä ja melunsa. Portti aukeni ja\nmuurien sisältä riensi hätään muutamia vartijoita.\n\n-- Tämä... mikä lurjus lie... tekee väkivaltaa! huusi Jukka Remmi. --\nMinä olen punakaartilainen!\n\n-- Ja minä olen yksityisetsivä Väinö Haukka, sanoi Haukka ojentaen\nvartijoille korttinsa.\n\n-- Perkele! huusi Jukka ällistyneenä.\n\n-- Vangitsin hänet juuri punakaartin päällystön määräyksestä, Haukka\nlisäsi. -- Ja sitä paitsi, kuten näette, on minulla laillisten\nviranomaisten valtuudet, jatkoi Haukka ojentaen varta vasten\nhankkimansa paperin.\n\nJukka Remmiä ei enää auttanut mikään. Kuinka hän uhkailikin, suljettiin\nhänet selliin. Haukka jäi sinne hänen kanssaan kahden kesken.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi julmasti.\n\n-- En mitään, vastasi Haukka. -- Mutta punakaartin esikunta on\naseryöstön johdosta tuominnut teidät kuolemaan, Haukka lisäsi\nvärähtämättä.\n\nJukan ahavoituneet kasvot kalpenivat niin valkeiksi, kuin niille oli\nmahdollista. Hän oli vähällä kaatua.\n\n-- Esikunta ei kuitenkaan, Haukka jatkoi, -- vielä tiedä, että olen\nteidät vanginnut. Jos te neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa\ntoimitatte aseet takaisin, päästän teidät menemään ulkomaille.\n\n-- Kuka takaa, että...?\n\n-- Näkemiin, sanoi Haukka. -- Voitte ajatella asiaa ja ilmoittaa\nvartijalle, milloin suostutte.\n\nHaukka lähti, mutta Jukka Remmi alkoi meluten ryskyttää ovea hänen\njälkeensä.\n\nHaukka palasi.\n\n-- Minä suostun, hän sanoi hätäisesti. -- Suostun kaikkeen. Sanokaa,\nmitä minun on tehtävä.\n\n-- Sanoin jo, Haukka vastasi kylmästi.\n\n-- Mutta millä tavoin?\n\n-- Jaa, sitä sopii tuumia. Voittehan kirjoittaa kirjeen jollekin\ntoverillenne?\n\n-- Kyllä. Mutta mihin aseet on toimitettava?\n\nSe oli pulmallinen paikka. Haukka oli jo edeltä päin punninnut asiaa\npuolin jos toisinkin, mutta hän ei keksinyt mitään varmaa paikkaa, joka\nolisi samalla soveltunut hänen aikeisiinsa.\n\nJäljellä oli kuitenkin vielä yksi mahdollisuus, jolle Haukka tosin ei\nollut voinut varmasti edeltä päin rakentaa.\n\n-- Ovatko aseet nyt kätkettynä samaan paikkaan, kuin ennen\nNurmijärvelle lähtöänne? hän kysyi.\n\n-- Ovat, vastasi Jukka.\n\n-- Saadaan sitten nähdä, sanoi Haukka. -- Voimme odottaa huomiseen.\n\nHaukka lähti, välittämättä vankinsa levottomasta kolkutuksesta niin\ntuon taivaallista.\n\n\n\n\n11. Luku.\n\n\nYöllä, kahden, kolmen aikoihin, jolloin Helsingin kadut alkavat olla\nhiljaisimmat, lähti kaupungista Itä-Viertotietä myöten auto, jossa\nistui puolenkymmentä rivakkaa miestä ja yksi nainen. Jäljestä seurasi\ntyhjä kuorma-auto. Molemmat autot pyyhälsivät vinhaa vauhtia Malmille.\n\nMolemmat autot palasivat parin tunnin kuluttua. Kuorma-autoon oli\nilmestynyt pitkulainen laatikko.\n\nKaupunkia lähestyessä kaikki miehet siirtyivät tähän jälkimmäiseen\nautoon, jolla pitkulaista laatikkoa kuljetettiin. Nainen ajoi yksin\ntoisella autolla kotiinsa.\n\nKuorma-autolla vietiin pitkulainen laatikko varmaan paikkaan. Sen\ntehtyään miehet erosivat kukin tahoilleen.\n\nAamulla varhain istui yksityisetsivä Väinö Haukka väliaikaisessa\nasunnossaan sommitellen kirjettä. Kun kirje oli valmis, kuului se näin:\n\n    Punakaartin Esikunta, Helsinki.\n\n    Ne kolmekymmentä kivääriä, jotka punakaartilta joku aika sitten\n    ryöstettiin, ovat tällä hetkellä minun hallussani. Tehtailija K.A.\n    Luhtasen toimeksiannosta olen ne hankkinut rosvoilta takaisin.\n    Hänen tahtonsa on, että ne luovutettaisiin punakaartille takaisin.\n    Mutta sitä ei omatuntoni salli. Luovutan aseet Suomen tasavallan\n    eduskunnan ja sen asettaman hallituksen haltuun, katsoen tämän\n    parhaimmaksi teitä itseänne ja koko Suomen kansaa kohtaan.\n\n    Väinö Haukka. Yksityisetsivä.\n\nKun paria tuntia myöhemmin saavuin Haukan luo, hän näytti minulle\nkirjeen ja kysyi asiasta mielipidettäni.\n\n-- Hyvä! Sinä olet mainio! minä sanoin.\n\nSamassa tultiin Haukkaa kutsumaan puhelimeen. Maisu soitti. Muuan Jukan\nrosvotovereista oli häneltä tiedustellut Jukkaa. He kuuluivat olevan\nniin julmistuneita Jukan katoamisen johdosta, että uhkasivat tappaa\nhänet saatuaan hänet käsiinsä. Jukan tehtäväksi oli näet uskottu\nNurmijärveltä tuodun ryöstösaaliin muuttaminen rahaksi, ja nyt toverit\nluulivat hänen livistäneen rahat mukanaan. Maisu ei tietysti ollut\nvoinut sanoa, missä Jukka oli, mutta hän pyysi liikuttavalla\nuskollisuudella, että Haukka ilmoittaisi tämän vaaran Jukalle.\n\n-- Sehän soveltuu hyvin tarkoituksiini, Haukka sanoi. -- Pikemminpähän\nrosvo pudistaa Suomen tomut jaloistaan!\n\nHaukka lähti vapauttamaan vankiaan ja otti samalla viedäkseen kirjeensä\npostiin.\n\nJukka Remmiin nähden eivät hänen laskelmansa kuitenkaan tällä kertaa\npitäneet kutiaan. Miehellä ei kenties ollut riittävästi matkarahoja\nulkomaille, tai hän kenties tahtoi saada niitä mahdollisimman paljon,\nja hän viipyi sen tähden kaupungissa jatkaen rahaksi muuttoaan. Ja niin\nvei suu suden kitahan.\n\nLehdet kertoivat parin päivän kuluttua, että tunnetun hurjastelijan,\nJukka Remmin, olivat hänen toverinsa surmanneet.\n\nTehtailija Luhtanen luki uutisen junassa. Hän oli matkalla kotiin\nvaimonsa ja tyttärensä luo.\n\nSamaan aikaan, kun sain tämän kertomuksen viimeisten arkkien\noikaisuvedoksen painosta, toi ensimmäinen postinkantaja Helsingin\nvapautuksen jälkeen minulle seuraavan kirjeen:\n\n    Veli hopea!\n\n    Vasta nyt on minulla tilaisuus kiittää Sinua, jos lienet vielä\n    näillä ilmoilla, niistä \"Punakaartin päällikön tyttären\" kuudesta\n    ensimmäisestä korjausarkista, jotka lähemmäs kolme kuukautta\n    sitten niin ystävällisesti minulle lähetit. Loppua ei tullut!\n    Taisi painatus tammikuun lopulla keskeytyä -- varmaankin onneksi\n    Sinulle! Sillä niin inhimillisin värein kuin olet kuvannutkin\n    heidän parhaimpiaan, eivät varmaan punakaartin huonoimmat\n    ainekset, jotka kansallemme häpeäksi ovat nyt osoittautuneet\n    paljon lukuisammiksi, kuin silloin osasimme aavistaakaan, olisi\n    ymmärtäneet sitä oikeutettua tuomiota, joka kertomukseesi koko\n    poliittista rosvojoukkoa vastaan sisältyy.\n\n    Kuinkahan sinä, vanha veikko, lienet eheänä päässyt kauhunajan\n    ylitse? Minä, tapani mukaan, jouduin jo helmikuun alkupuolella\n    seikkailuun, joka saattoi minut hyväksi aikaa punaisten\n    valtaan. Mutta tiedätkö, vankeudestani käsinkin minä ajoin\n    omaa politiikkaani muutaman uuden ystävän avulla, jonka siellä\n    sain. Livistin myös pian, ja tapausrikkaimmat vaiheeni elin\n    sen jälkeen. Tällä hetkelläkin olen vielä varsin pyörivillä\n    portailla, mutta näet minut pian luonasi, ja silloin saat\n    kuulla erittäin jännittävän kertomuksen: \"Punaisten vallassa\".\n    Luullakseni se huvittaa Sinua ja kunnioitettavia ystäviäsikin.\n\n    20.4.1918.\n\n    Veljellisesti Väinö Haukka.\n\n-- Loppu --\n\n\n\n"]